--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Heinäpilvi, Tuuliklaani
14.01.2018 00:15
"Heinäpilvi." Kastesiipi vilkaisi taakseen kolliin, jonka turkki oli pörhöllä kylmyyttä vastaan. Hänen sinivihreät silmänsä tuikkivat. "Luulenpa, että tapaat aivan pian oppilaan, jota klaanini on luullut kuolleeksi.” Nuori kollisoturi kohotti aavistuksen kulmiaan ja kiri lähemmäs Kastesiipeä. Hän saattoi aistia naaraasta hohkaavan jännittyneisyyden. Molempien askeleet ratisivat lumessa, kun he tassuttivat lähemmäs pienikokoista kissaa. Heinäpilvi tunsi kynsiensä työntyvän esiin ja karvojen nousevan hyökkäävästi pystyyn, kun he saapuivat lähelle pienikokoista naarasta. Hän ei voinut vielä luottaa Köynnöstassuun - jos kissa edes oli entinen Myrskyklaani oppilas -, vaikka Kastesiipi näyttikin tuntevan naaraan ja olevan varma että häneen voisi luottaa.
Heinäpilvi raotti aavistuksen suutaan ja haisteli ilmaa. Ehkä hän vain kuvitteli, mutta ilmassa leijui laimea myrskyklaanilaisen tuoksu. Kolli erotti sen vain vaivoin Kastesiiven ominaistuoksun takaa, mutta se kertoi hänelle riittävästi. Tuo kissa saattoi sittenkin olla Köynnöstassu.
"Köynnöstassu?" Kastesiiven lausuma nimi sai ruskeaturkkisen naaraan säpsähtämään ja ottamaan askeleen taaemmas. Molemmat tuijottivat toisiaan niin tiiviisti, että Heinäpilvi pelkäsi heidän pian tappavan toisensa katseillaan. Hermostunut inahdus karkasi kollin huulilta katkaisten naaraiden välisen tuijotuskilpailuin. Kastesiipi vilkaisi hieman hämmentyneenä Heinäpilveen ennen kuin käänsi katseensa takaisin Köynnöstassuun.
"Köynnöstassu? Miten olet saapunut tänne?" Kastesiipi kysyi. Hänen suunsa jäi raolleen ja Heinäpilvi saattoi kuulla viimeisen kysymyksen: "Ja satuitko näkemään veljeäni?" Hopeanharmaa naaras ei kuitenkaan lausunut kysymystä ääneen.
"Kastesiipi", ruskea naaras kähähti. Hänen äänessään oli kunnioittava sävy. Hän ei kuitenkaan vastannut Kastesiiven kysymykseen vaan liikahti vaivautuneena.
"Se on pitkä tarina." Heinäpilvi väräytti viiksiään ja heilautti sitten mietteliäänä häntäänsä. Kastesiipi oli kertonut, että Köynnöstassu oli kadonnut monta kuuta sitten. Ei siis ollut ihme, että kertomiseen menisi aikaa. Mutta oppilaalla näytti olevan myös jotain salattavaa, jotain, jota hän ei halunnut paljastaa vielä. Aivan kuin hän haluaisi miettiä mitä kertoisi ja miten muotoilisi asiansa.
Mutta sitten Köynnöstassun katse tavoitti Heinäpilven ja kaikki epävarmuus pyyhkiytyi naaraan ylitse. Oppilaan niskavillat nousivat pystyyn ja hän väläytti hampaitaan.
"Kuka tuo on?" Köynnöstassu sihahti. Hänen silmänsä tuijottivat hurjana Heinäpilveä. Kastesiipi vaihtoi painoa jalalta toiselle ja pudisti anteeksipyytävästi päätään Heinäpilvelle.
"Köynnöstassu, tässä on Heinäpilvi", Kastesiipi naukaisi. Sitten hän kallisti aavistuksen päätään ja jatkoi hitaasti:
"Hän on.. ystäväni." Heinäpilvi yritti näyttää mahdollisimman ystävälliseltä, mutta se oli vaikeaa, kun Köynnöstassu näytti olevan valmis hyökkäämän hänen kimppuunsa hetkenä minä hyvänsä. Kolli tunsi niskavillojensa nousevan taas, vaikka yrittikin kovasti pitää itsensä rauhallisena. Tämä ei tulisi olemaan ensimmäinen kerta, kun häntä katsottaisiin tuolla tavalla, kun sanat 'kuka tuo on' sylkäistäisiin hänen päälleen. Eikä tämä tulisi olemaan ensimmäinen kerta, kun Kastesiipi joutui selittelemään kuka hän oli, puolustamaan häntä. Mikäli he siis joskus sattuisivat palaamaan takaisin klaanien reviireille.
Yhtäkkiä Heinäpilvi tunsi itsensä hyvin itsekkääksi. Hän luimisti korvansa ja puraisi huultaan. Olisi hänen vikansa, että Kastesiipi joutuisi ehkä tulevaisuudessa puolustelemaan Heinäpilveä ja itseään.
"Kastesiipi", Heinäpilvi naukaisi. Hän oli unohtanut Köynnöstassun hyökkäävän olemuksen kokonaan.
"Minä - minulla olisi sinulle asiaa." Kastesiipi rypisti otsaansa, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään vastaan vaan seurasi Heinäpilveä hieman sivummalle luotuaan ensin Köynnöstassuun pahoittelevan katseen.
Heinäpilvi asteli ripeästi kauemmas Köynnöstassusta, joka jäi kummastuneena seisomaan hangelle. Kastesiipi seurasi kollia ja pysähtyi heti, kun Heinäpilvikin pysähtyi.
Heinäpilvi suuntasi vihreät silmänsä Kastesiiven sinisiin silmiin ja antoi naaraan nähdä hänen rakkautensa, joka roihusi syvällä hänen sisimmässään. Myrskyklaanilaisnaaras räpäytti silmiään ja painautui lähemmäs Heinäpilveä. Kolli ei kuitenkaan antanut naaraan nojautua häneen kokonaan, sillä syyllisyys pakotti hänet vetäytymään.
"Mitä nyt?" Kastesiipi kysyi. Hänen äänensä värisi aavistuksen.
"Minun ei olisi pitänyt tulla mukaasi", Heinäpilvi kuiskasi. Hän tunsi palan nousevan kurkkuunsa ja surun puristavan sydäntään. "Olin itsekäs." Kolli käänsi katseensa pois. Sitten hän vetäisi väristen henkeä ja sihahti:
"Sano, jos haluat minun lähtevän." Äänensävy oli melkein vihainen, mutta Heinäpilvi ei voinut sille mitään. Syyllisyys painoi rintaa eikä hän kestänyt omia tunteitaan tai tekemiään päätöksiä. Oliko hän pakottanut Kastesiiven ottamaan hänet mukaansa? Muistikuvat sumentuivat kyynelten polttaessa silmien takana eikä Heinäpilvi enää nähnyt ympärilleen. Hänen korvissaan soi eikä hän kuullut mitään.
"Heinäpilvi." Se oli Kastesiiven ääni. Soturi kohotti sumeat silmänsä Kastesiiven silmiin ja nieleskeli yrittäen pitää itsensä kasassa. Hopeanharmaan naaraan kasvoilla oli kärsivä ilme ja hänen häntänsä nyki puolelta toiselle.
"Haluan, että olet kanssani", Kastesiipi kuiskasi hiljaa. Hänen silmänsä kiilsivät ja niiden katse oli lähes yhtä tuskainen kuin Heinäpilven. Se sai kollin murtumaan ja hän upotti kasvonsa Kastesiiven turkkiin. Hiljaiset nyyhkäykset vavahduttivat soturin kehoa, kun hän antoi itsensä tuntea toisen kissan rakkauden ja lämmön. Heinäpilvi hengitti Kastesiiven tuttua tuoksua sisälleen tasaten katkonaista hengitystään. Sitten kolli vetäytyi taaemmas ja istahti maahan sulkien silmänsä. Hän aisti Kastesiiven yhä katsovan häntä.
"Minä en ole koskaan ollut erossa sisaristani", Heinäpilvi naukaisi yhtäkkiä. Tunteiden purkaus oli jättänyt jälkeensä oudon kaipauksen kollin perhettä kohtaan, ja hän tunsi olonsa epävarmaksi.
"Minulla on ikävä heitä." Heinäpilven ääni värisi.
"Minä tiedän", Kastesiipi kuiskasi. Sitten naaras painoi kuononsa Heinäpilven turkkiin. Soturin hengitys tuntui rauhoittavalta iholla, joten Heinäpilvi avasi silmänsä. Hetken aikaa hän räpytteli silmiään äkillisessä valkoisuudessa, mutta tottui siihen pian.
"Kastesiipi, pitäisiköhän meidän palata Köynnöstassun luo?" Heinäpilvi naukaisi. Kastesiipi vetäytyi kauemmas ja näytti vähän nololta.
"Pitäisi", naaras naukaisi. Heinäpilvi päästi ilmoille hieman katkonasen kehräyksen ja lähti soturin vierellä kulkemaan kohti Köynnöstassua, joka seisoi edelleen hievahtamatta paikoillaan lumisen maiseman keskellä. Oppilaan silmissä paistoi epäilys, kun Heinäpilvi ja Kastesiipi saapuivat lähemmäksi.
Mitä jos Köynnöstassu aikoisi hyökätä hänen kimppuunsa? Ajatus puistatti Heinäpilveä ja hän tunsi niskavillojensa jälleen pörhistyvän. Kastesiipi ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan mitään erikoista. Hän ei vain tahtonut keksiä mitään sanottavaa. Eipä Heinäpilvikään olisi keksinyt, jos olisi ollut Kastesiiven asemassa. Jos Köynnöstassu olisi vaikka Tuuliklaanin Niittytassu, ei kolli olisi tiennyt pitäisikö moittia vai kehua. Kiusallinen hiljaisuus laskeutui kolmikon ylle.
"Tuota, haluaisitteko tulla pesääni?" Köynnöstassu kysyi hieman vaivaantuneesti. Kastesiipi nyökkäsi heti, mutta Heinäpilvi jähmettyi paikoilleen. Puolustusvaistot kytkeytyivät päälle, ja kollin päässä alkoi vilistä ajatuksia. Oliko tämä ansa? Mitä jos Köynnöstassu yrittäisi tappaa heidät? Kykenisikö naaras siihen? Heinäpilvi ei yhtään epäillyt, sillä haavat oppilaan kehossa ja silmien terävä katse saivat Köynnöstassun näyttämään kissalta, joka helposti voisi viedä yhden jos toisenkin hengen.
*Kastesiipi luottaa häneen*, Heinäpilvi ajatteli. Se ei kuitenkaan auttanut. Soturi tunsi pakokauhun kytevän suonissaan, kun Köynnöstassu otti askeleen eteenpäin johdattaakseen heidät pesäänsä. Silloin Heinäpilven itsesuojeluvaisto ylitti kuitenkin rakkauden ja luottamuksen Kastesiipeen ja hän iski kynnet maahan.
"Mietin, että pitäisiköhän meidän saalistaa ensin. Emme ole syöneet tänään mitään", Heinäpilvi naukaisi yrittäen kuulostaa vakuuttavalta.
"No, mikä ettei", Kastesiipi sanoi hitaasti. Hetken ajan Heinäpilvi pelkäsi naaraan peruuttavan sanomansa, mutta sitten hän nyökkäsi tarmokkaasti vahvistaakseen että oli varma asiasta. Heinäpilvi puhalsi ilmaa hampaidensa välistä helpottuneena. Sillä vaikka Heinäpilvi olikin valehdellut hieman siitä, että he eivät olleet tänään syöneet vielä mitään, Kastesiipi ei onneksi sanonut vastaan. Hän vain kohotti aavistuksen kulmiaan Heinäpilvelle, mihin kolli vastasi katseella "selitän myöhemmin".
"Tässä lähellä on hyvä saalistuspaikka, sieltä löytyy helposti saalista", Köynnöstassu sanoi. Heinäpilvi tunsi naaraan vilkaisevan häntä, mutta ei enää kääntänyt katsettaan oppilaaseen. Kolli yritti näyttää mahdollisimman välinpitämättömältä ja heilautti laiskasti häntäänsä.
"Jos tästä kulkee tuohon suuntaan", Köynnöstassu naukaisi ja osoitti hännällään Heinäpilven ohitse, "pääsee metsälle joka suorastaan kuhisee saalista. Ei tarvitse kuin tassua nostaa niin hiiri juoksee luokse."
"Tai sitten sinä olet vain niin hyvä saalistaja", Kastesiipi naukaisi. Sitten hän hymyili leveästi ja kehräsi. Köynnöstassukin vilautti nopean hymyn.
Heinäpilvi puraisi huultaan ja vaihtoi painoa puolelta toiselle. Hänen rintaansa puristi ja pelko yritti itsepintaisesti tunkeutua syvemmälle hänen mieleensä.
"No, mennäänkö?" Heinäpilvi kysyi. Kollin ääni värisi aavistuksen ja hänen tassunsa nytkyivät levottomasti. Heinäpilvi todella halusi ottaa hieman etäisyyttä Köynnöstassuun.
"Mennään vain", Kastesiipi sanoi ja pyörähti ympäri. Heinäpilvi seurasi helpottuneena hopeanharmaata naarasta. Pian kolli oli naaraan rinnalla, ja Köynnöstassukin oli ottanut paikkansa Kastesiiven toiselta puolelta. Kissojen välillä oli pienen pieni jännite, kun he tassuttivat lumen peittämällä maalla kohti saalistuspaikkaa.

"Tämäkö on se metsä? Täällä ainakin tuoksuu riistalle." Köynnöstassu vilkaisi Kastesiipeä ja nyökkäsi. Sitten hän avasi suunsa ja sulki sen taas näyttäen vähän nololta. Kastesiipi hymähti ja tokaisi:
"Voit sinä sanoa mitä mietit. Täällä me emme ole eriarvoisia klaanikissoja."
"Mm", Köynnöstassu mumisi. "Ajattelin vain sanoa että jos tapaisimme tässä sitten kun aurinko on laskenut." Heinäpilvi vilkaisi nopeasti taivaalle ja arvioi kauanko heillä olisi saalistusaikaa. Aurinko oli jo todella matalalla, joten aikaa ei olisi paljon.
"Lähdetään, meillä ei ole paljoa aikaa auringonlaskuun", Heinäpilvi naukaisi. Hän tunsi taas miten Köynnöstassu vilkaisi häntä, mutta oli kuin ei huomaisikaan. Sitten kolli sipaisi hännällään Kastesiiven lapaa ja loikki kauemmas.
Heinäpilvi puhalsi ilmaa keuhkoistaan ja antoi silmiensä sulkeutua. Hän tarvitsi hetken aikaa miettimiseen. Kastesiipi ei ollut huomannut Heinäpilven epävarmuutta, eikä kolli tiennyt miten kertoisi siitä. Kastesiipi ei välttämättä ymmärtäisi, sillä hän tunsi Köynnöstassun - hehän olivat kasvaneet samassa klaanissa. Yhtäkkiä Heinäpilvi tunsi olonsa hyvin ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Hänellä ei ollut ketään.
"Heinäpilvi?" Kastesiiven ääni kaikui kollin ympärillä. Heinäpilvi hätkähti ja räväytti silmänsä auki.
"Minä-" kolli aloitti, mutta vaikeni sitten. Ei hän tiennyt mitä sanoa. Hän ei halunnut vaivata Kastesiipeä uudestaan. "Mietin tässä että minne lähtisin saalistamaan. Olisiko sinulla vinkkejä?" Kastesiipi näytti hieman epäileväiseltä, mutta vastasi kuitenkin.
"Köynnöstassu sanoi että melkein mistä tahansa löytää saalista." Heinäpilvi yritti hymyillä, mutta sai aikaan vain pienen irvistyksen. Kastesiipi näytti entistä epäileväisemmältä.
"Heinäpilvi? Haluatko sanoa minulle jotain?" naaras kysyi. Heinäpilvi tunsi karvojensa pörhistyvän. Hän halusi sanoa Kastesiivelle niin paljon.
'Minä en luota Köynnöstassuun täysin. Mitä jos hän johtaa meidät ansaan? Tiedän että luotat häneen, mutta ette ole tavanneet pitkään aikaan, etkä tiedä miten paljon hän on muuttunut. Mitä jos Köynnöstassun pesässä on joitain erakoita, jotka satuttavat meitä? Tai entä jos hän tahtoo viedä meidät pesäänsä, jotta siellä olevat kissat voivat häätä meidät pois tai jopa tappaa meidät? Sinä et ehkä tunne Köynnöstassua enää.'
Mutta Heinäpilvi ei voinut sanoa mitään.
"Ei minulla ole mitään erityistä asiaa", kolli naukaisi. "Minä lähden kuitenkin nyt saalistamaan, sillä meillä ei oikeastikaan ole paljoa aikaa."
"Hyvä on", Kastesiipi sanoi hitaasti, ollen yhä epävarma pitäisikl hänen patistaa Heinäpilveä sanomaan asiansa. Mutta sitten hän kosketti kuonollaan Heinäpilven poskea ja päätti ilmeisesti jättää asian sikseen.
"Nähdään pian." Sen sanottuaan hopeanharmaa naaras loikki pois, ja Heinäpilvi jäi yksin.

// Tässäpä olisi Lijatassu ja Milu! Ilmeisesti Lijatassu sitten jatkaa tästä? Ja jos joku kohta on jomman kumman mielestä ihan väärin eikä Kasteelle tai Könökselle sovi esim. joku vuorosana tässä tarinassa niin sen voi pyyhkiä pois ja laittaa oman kissansa tekemään niin kuin haluaa omassa tarinassaan c:
Vastaus:Ensiksi pahoittelen, Nagini, että tässä tulee samalla kommenttia vähän muustakin kuin tästä Heinän tarinasta, pääsi sillä tavalla pulppuaamaan...

Kutkuttaa päästä aina lukemaan tämän seikkailuilla vierailla mailla olevan kolmikon tarinoita, oli näkökulma mikä tahansa. Kaikki tarinan osuudet on hyvin kirjoitettu, sopivat saumattomasti yhteen, ja hahmot ovat eläväisiä ja mielenkiintoisia, kirjoitti niistä kuka tahansa. Juuri tämä yhteiskirjoittaminen on tällaisen tarinaropen elämän suola ja punainen lanka <3

Heinällä onkin paljon mielessään. Olet todenmukaisesti kirjoittanut kaikista kaipuista ja epäilyksistä, ja etenkin voi että kun ihanaa lukea tuosta kukoistavasta rakkaudesta <3 toivottavasti kaikki jatkuu yhä hyvin päin. Mitäköhän tosiaan Köynnöksellä voi olla mielessä? Viette tätä YP:tä kuinka pässiä narusta, vahtaan silmä tarkkana milloin tulee jatkoa tähän juoneen. Silloin ainakin tulee ihan pakko heti kirjoittaa tarina-arvostelu, ja samalla tarkastettua muutkin tarinat...

Saat 40kp

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Sadetassu, Jokiklaani
03.01.2018 20:58
Ruskea kolli kyyristyi maata vasten, jännitti lihaksensa ja loikkasi. Päästäistassu upotti kyntensä kalan raakaan lihaan ja kieri maassa ravistellen sitä raivokkaasti. Sen tehtyään hän asettui maahan parantajan pesän viereen ja alkoi repiä itselleen suupaloja pitäen yhä kynsillään kalasta. Sadetassu seurasi veljensä esitystä huvittuneena, kunnes parantajan pesästä kuului kutsuva ääni ja Päästäistassu loikki sisälle kala suussaan heiluen. Sadetassu näki muutaman muunkin kissan tuijottavan. Veljen kynnet olivat kieltämättä terävät. Kärppätassu ja Lepinkäistassu juttelivat ja söivät pulskaa vesimyyrää. Sadetassu heilautti häntäänsä ja nappasi kasasta suuren vonkaleen. Hän raahasi sitä maata pitkin kohti loskaisella maalla istuvaa Vuokkotassua. Vuokkotassu raapi kylkeään takakäpälällään ja havahtui Sadetassun läpsäistessä häntä leikkisästi naamaan.
"Jaetaanko saalis?" hän kysyi.
"Hmm... Hyvä on." Vuokkotassu murahti vaisusti.
Sadetassu repäisi itselleen palan ja alkoi pureskella. Ruodot raapivat kurkkua. Kärpänen surisi hänen ympärillään. Sadetassu huiskaisi kärpäsen pois lyhyellä hännällään ja tokaisi: "Onko jokin hätänä?"
"Ei. Huono aamu vain."
"Oletko sinä nähnyt viimeaikoina minkäänlaisia merkillisiä unia?" hän kysyi ja työnsi loput Vuokkotassulle, joka ei koskenutkaan tuoresaaliiseen vaan tuijotti häntä hölmistyneenä.
"Mitä tarkoitat? Millä tavalla 'merkillisiä'?" hän tuhahti.
"No, minä olen nähnyt unia joissa saalistan sokeitä päästäisiä..." Sadetassu sanoi vaisusti.
"Vertaatko sokeita päästäisiä kenties veljeesi?" Vuokkotassu naurahti. Sadetassu oli hetken hiljaa, ja nyökkäsi sitten vakavasti.
"Sinun täytyy ottaa tämä tosissasi, sillä uskon että-"
"Pitäisikö minun siis ottaa tosissani hölmö uni, jossa veljesi on päästäinen ja syöt hänet?!" Vuokkotassu murahti huvittunut ilme silmissään. Kaksi oppilasta, Pikkutassu ja Kotkatassu olivat kääntyneet katsomaan heitä. Sadetassu poimi koskemattoman tuoresaalin palan ja viittoi hännällään Vuokkotassulle. Naaras murahti ja käänsi päänsä seuraten Sadetassua vastahakoisesti. Sadetassu johdatti sisarensa joen vierelle leirin ulkopuolelle. Hän istui lumikasaan ja pudotti ruotoisen kalan hankeen.
"Etkö aio syödä?" hän kysyi Vuokkotassulta.
"Ei ole nälkä", oppilas murahti huitaisten virtausta käpälällään niin, että pisarat roiskuivat Sadetassun turkille. Sadetassu loi häneen leikkisän silmäyksen ja loikkasi jokeen loiskuttaen Vuokkotassun läpimäräksi. Hän loikkasi rantaan ja ravisteli viimeisetkin pisarat sisarensa niskaan. Hetken ajan siskon silmistä kuvastui leikkisä pilke, mutta sitten oppilas vakavoitui ja loi vihamielisen katseen Sadetassulle pudistellen itsensä. Sadetassu hotki kalan loppuun ja muisti, miksi oli tullut tänne.
"Kuuntele. Se uni on jonkinlainen viesti tähtiklaanilta, mutta en osaa tulkita sitä."
"Varmaan se tarkoittaa että syöt veljesi!" Vuokkotassu sihahti ja nousi kävellen harvinaisen arvokkaasti leiriin päin.
"En tuhlaa aikaani tällaiseen", naaras lisäsi kävellen pois. Sadetassu jäi yksin märkään ja kuolleeseen ruohikkoon, jonka päältä vesi oli sulattanut lumen. Sisko oli yleensä leikkisällä päällä. Jokin oli nyt pahasti vialla. Vuokkotassu ei ollut suostunut edes kuuntelemaan kunnolla. Taivas alkoi pikkuhiljaa tummeta. Ehkä ennustus olikin tarkoitettu vain hänelle ja Päästäistassulle, eikä Vuokkotassulle olisi edes kuulunut mainita asiasta. Parantajat osaisivat tulkita enteitä, mutta jos hän kertoisi Sääskisydämelle, tämä pitäisi häntä puusta pudonneena oravana. Sadetassu käveli takaisin leiriin.

Hän oli vienyt Päästäistassulle niin monet kastellut sammaltupot ettei muistanut niiden määrää. Muut olivat jo käyneet nukkumaan, mutta Sadetassu ei vain saanut unta, vaikka häntä miten väsyttikin. Lopulta hän nousi makuualusiltaan avaten silmänsä. Hän kompuroi unisena häntien ja retkottavien käpälien yli. Hän juoksi tassut jäällä liukuen parantajan pesälle. Nähdessään Päästäistassun nukkuvan rennosti kylki kohoillen, hän nuolaisi veljensä kuonoa ja hoippuroi takaisin leirin kylmyyteen. Kun hän astui ulos lämpimästä parantajan pesästä, tuuli ja lumimyrsky hyökkäsivät salamana hänen niskaansa. Sadetassu säntäsi oppilaiden pesälle kaatuen sen suulla. Hän jäi makaamaan siihen huohottaen ja tunsi silmien painuvan väkisin kiinni. Ennen kuin hän nukahti, hänen mieleensä palasi Pihlajahohto. Hän oli nähnyt emonsa päivällä, ja tämä oli ollut masentuneen näköinen. Miksi hänen vanhempansa riitelivät? Hän oli sen asian kanssa yksin. Se mitä Korppiviiksi ajatteli Pääsäistassusta, oli kauheaa, mutta Vuokkotassu ei enää välittänyt. Hänen sisarensa käyttäytyi, kuin hänellä ei koskaan olisikaan ollut vanhempia.

Maata peitti ohut kuurainen kerros. Kastehelmet lepäsivät jäätyneinä heinien ja pehmeiden lehtien päällä. Viileä ja tyyni ilma tuntui juuri sopivalta, mutta yksi asia oli vialla. Hänellä oli kauhea nälkä ja niitty jatkui silmän kantamattomiin. Ei ollut puita tai jokia. Kalaa ei voinut saalistaa nityllä. Sitten Sadetassu käsitti erään asian. Hän oli vain kömpelö kissa, joka oli aina ollut sokeaa veljeäänkin huonompi kalastaja, mutta hän oli saanut kiinni linnun ja hiiren. Hän sai maalla parempia saaliita kuin koskaan vedessä, ja ehkä hän voisi käyttää omia taitojaan hyödyksi. Hän tajusi kallistuvansa aina liikaa vasemalle, joten hän kallisti kehoaan oikealle pysyäkseen tasapainossa. Nälkä kalvoi vatsaa jo todellisesti. Sadetassu kyyristyi kuuraiseen ja inhottavan matalaan heinikkoon. Sitten hän kurotti kaulaansa korkeammalle ja haisteli ilmaa. Jossain hänen takanaan tuoksui peltomyyrältä. Hän käntyi ympärija lähti hiipimään otusta kohti. Heinikosta kuului rapinaa. Otus ponkaisi eteenpäin ja Sadetassu loikkasi sen perään. Myyrä kaivautui heinikkoon. Nälkäinen Sadetassu heitteli heinää epätoivoisena yrittäen päästä käsiksi saaliiseen, mutta se kaivautui liian syvälle. Hän ei ollut huomannut niityn äkillistä muuttumista korkeaksi heinikoksi, mutta nyt siinä oli taas matala niitty. Nälkä koveni. Sadetassu tunsi hiiren tuoksun ja hiipi sitä kohti. Hän astui kuitenkin risun päälle ja hiiri huomasi hänet Sadetassu säntäsi sen perässä ja onnistui sulkemaan sen tien toisella etukäpälällään. Toisella etukäpälällään hän painoi sen maata vasten ja valmistautui puremaan siltä niskat. Silloin se muuttui sokeaksi päästäiseksi. Hän ei voinut syödä veljeään, mutta nälkä oli kova... Sadetassu tuijotti päästäistä. Se vinkui hädissään ja yritti pyristellä hänen otteestaan. Sadetassu päästi sen vastahakoisesti menemään, mutta juostessaan se muuttui taas tavalliseksi hiireksi. Sadetassu säntäsi sen perään, mutta se katosi koloonsa.

Sadetassu heräsi oppilaiden pesän suuaukolla. Hän tunsi oikeaa nälkää, muttei niin suurta kuin unessa. Taivaalla oli vielä pimeää. Sadetassu kömpi ylös ja käveli parantajan pesälle. Jokin oli vialla. Hän ei kuullut veljen tuhisevaa hengitystä. Sadetassu kauhistui huomatessaan veljen olevan poissa. Hän seurasi lumeen uponneita, tuoreita jälkiä katseellaan. Lumi kimmelsi kuun valossa. Harmaat pilvet peittivät öisen taivaan. Sadetassu loikki eteenpäin. Jokaisella askeleella hänen tassunsa upposi lumeen. Sadetassu tunsi kevyen pisaran nenänsä päällä. Taivaalta alkoi hiljalleen sataa lunta. Päästäistassun hajujälki peittyi ja tassunjäljet hänen takanaan katosivat lumen sekaan. Hän ei ollut edes astunut pois leiristä, kun tassunjäljet olivat enää himmeitä uurteita lumessa. Sadetassu loikki epätoivoisesti eteenpäin.
*Jäljet eivät saa kadota!*
Kevyt pyrytys yltyi tuuliseksi myrskyksi. Kylmyys pisteli polkuanturoita ja lävisti turkin. Sadetassu oli vasta ohittanut leirin, mutta viimeisetkin jäljet olivat kadonneet. Hän ei nähnyt eteenpäin myrskyssä.
*Missä olet, miksi olet lähtenyt leiristä? Mitä jos kettu on jo syönyt veljeni!*
Sadetassu karisti ajatuksen mielestään. Eihän mikään eläin tulisi tällaisella myräkällä ulos kolostaan. Sadetassu ajatteli jo luovuttaa, kun tunsi yhtäkkiä kevyen tuulahduksen kantavan veljensä tuoksua. Samassa hän huomasi edessään, joen vierellä veljensä. Päästäistassu suunnitteli selvästi loikkaavansa jääkylmään veteen.
"Ei!" hän huusi.
Päästäistassu kääntyi sisareensa päin ja asteli myrskystä välittämättä tasaisesti eteenpäin.
"Mitä teet täällä?!" Sadetassu kysyi tiukasti.
Päästäistassu vain tuijotti häntä suonvihreillä, sameilla silmillään. Sokeat silmät tuntuivat näkevän suoraan hänen sisälleen. Päästäistassu itse ei vaikuttanut tietävän, miten pelottavasti hän tuijotti muita, mutta Sadetassu ei koskaan uskaltanut mainita asiasta. Sokeissa silmissä ei ollut samanlaista yöllistä kiiltoa, joka erottui muiden kissojen silmistä.
Hetken päästä Päästäistassu alkoi puhua:"Samaa voisi kysyä sinulta, mutta tiedän, että tulit etsimään minua..."
Oppilas painoi päänsä, mutta jatkoi sitten:"Anteeksi... että minusta on ollut vaivaa..."
"Ei sinusta ole ollut vaivaa, tai no ehkä ihan vähän, mutta olet tärkeä osa klaania", Sadetassu kuiskasi.
"Tule nyt takaisin leiriin, vilustut vielä pahemmin täällä, ja me voimme puhua tästä leirissä lisää."
Päästäistassu ei tehnyt elettäkään lähteäkseen vaan tuijotti sokeasti aaltoilevaa virtausta, joka ei tulisi koskaan jäätymään.
"En kerro kellekkään, jos tulet nyt!" Sadetassu huudahti hätäisesti.
*Hän vielä vilustuu, jos ei tule nyt!*
Päästäistassu lähti kävelemään kohti leiriä, ja Sadetassu huokaisi helpottuneena.

Sadetassu painoi kylkensä Päästäistassun kylmää turkkia vasten, ja odotti että hän nukahtaisi. Sitten Sadetassu käveli oppilaiden pesään.
*Tuolla tavalla hän ei koskaan parannu...*

Hän kieriskeli unissaan vuoteellaan, muttei tahtonut saada unta. Sadetassu tiesi tasan tarkkaan miksei. Päästäistassu voisi nousta vaikka unissaankin tuosta, ja lähteä tallustamaan kohti jokea. Sadetassu huokaisi, ja antoi itselleen periksi. Pää oli unesta raskas ja häntä laahasi maata. Hän astui kylmään myrskyyn ja tarpoi lumessa purren hammasta. Saapuessaan parantajan pesälle hän katsoi ensimmäisenä sisälle. Pesästä kuului vaimeaa kuorsausta.
*Sääskisydän.*
Sadetassu asteli niin hiljaa kuin unisena pystyi, ja helppottui päästessään lämpimään ja huomatessaan Päästäistassun nukkuvan sikeästi pesän perällä lämpimässä nurkassa. Pesässä leijui tunkkainen ilma ja yrttipöly valtasi nenän. Sadetassu nyrpisti nenäänsä, pudisteli lumipaakut turkistaan, ja käpertyi veljensä viereen kietaisten häntänsä tämän ympäri. Sadetassu vaipui hiljaa uneen kuunnellen veljensä tasaista hengitystä. Päästäistassun keho oli lämmennyt pesässä, eikä hän tuoksunut terveeltä. Sadetassua huoletti, mutta hän työnsi sen pois mielestään.
*Ei hän voi olla vakavasti sairas. Nuku nyt... Nuku vain...*

Kylmä tuuli tarttui yrttikasaan ja lennätti kuivan näköisiä ja käppyräisiä lehtiä mukanaan. Sadetassu haukotteli. Olisi parasta lähteä täältä, ennekuin muut näkisivät. Hän tarpoi takaisin oppilaiden pesälle, muttei alkanut nukkua. Hän ehtisi kuitenkin nukkua vain vähän. Sadetassun oli kuitenkin pakko myöntää itselleen, että häntä todella väsytti tuon yön jälkeen. Hän nuoli turkkinsa puhtaaksi ja kaappasi hiljaa naurahtaen Vuokkotassun makuualusien päällä olevan karvamytyn. Hänen veljensä oli pudotellut karvojaan makuualusensa täyteen. Ne olivat hyvä pesän paikkaus materiaali. Sadetassu loikki vanhoja tassunjälkiä pitkin soturien pesälle, ja kurkisti sisälle. Karvaiset mytyt nukkuivat sikeään, mutta Mustakynsi venytteli jo jäseniään.
"Sadetassu, oletkin juuri sopivasti hereillä, kun muut alkavat vasta heräillä. Ehdimme sopivasti jalkeille."
Mustakynsi kömpi unisena makuualusiltaan ja lähti kävelemään viittoen hännällään Sadetassua seuraamaan. Hän loikki mestarinsa perään ja he lähtivät tarpomaan lumen halki.

"Älä anna kalojen huomata sinua, vedä pääsi kauemmas joesta, etteivät ne huomaa varjoasi", Mustakynsi ohjeisti.
Sadetassu kyyristyi veden pintaa kohti ja silmäili vettä tarkkaavaisena. Parvi kaloja ui hitaasti eviään liikutellen etäämmäs. Sadetassu loikkasi veteen, ja antoi sen upota hänen turkkiinsa. Kalat pyrähtelivät pakoon, mutta Sadetassu sukelsi kiivaasti niiden perään. Kalat pääsivät parilla evän heilautuksella eteenpäin, kun taas Sadetassun täytyi pinnistää kaikki lihaksensa äärimilleen, uidakseen edes metriä. Harmistuneena hän pulahti pintaan ja ui rantaan parilla voimakkaalla käpälän vedolla.
"Parempi onni ensi kerralla."
*Sokea veljenikin on minua parempi kalastaja.*
"Kunhan Vuokkotassu herää, voimme harjoitella joitain taisteluliikkeitä", Mustakynsi maukaisi. Sadetassu katsoi häntä innostunut pilke silmissään. Tämä olisi hänen ensimmäinen kertansa!

//Tämä on ollut työstössä jo vähän kauemmin, mutten oikein kirjoittele puhelimella, eikä minulla ole ikiomaa läppäriä/konetta, joten on saattanut kestää hiukan pidempään.
Vastaus:Hieno pitkä tarina, etenkin jos olet näpytellyt kännykällä jos ymmärsin oikein?

Koko sisaruskolmikon suhteet näyttää olevan vähän eri taajuksilla kuin ennen. Jotain mystistä on taustalla, unia ja Päästäistassun vaeltelut... kunpa kaikki selviäisi ja rauhoittuisi parhain päin.

Kännykkätarinaa on ehkä vaikeampi käsitellä kuin muulla alustalla tehtyä tekstiä, tai ainakin tässä näkyi enemmän yhtenäisyyden puutetta, harppauksia ja pikku kirjoitusvirheitä kuin aiemmin. Jos vain malttaa/pystyy, niin kunnon läpiluku auttaa paljon tuollaisten karsimisessa. Teksti oli kuitenkin yhä hyvää.

Saat 35kp!

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Valkopentu, Myrskyklaani
02.01.2018 21:53
Valkopentu tunsi, kuinka jokin nyki hänen kylkeään. Nyintä oli jatkunut jo hetken ja nyt se alkoi muuttua voimakkaammaksi. Valkopentu ei olisi millään jaksanut tehdä elettäkään karistaakseen nykijän, mutta nyintä alkoi olla olla jo niin häiritsevää, että hänen oli toimittava. Naaras käänsi kylkeä ja raotti unisena silmiään nähdäkseen mikä aiheutti tuon nyinnän. Vaikka pesässä oli hämärää, Valkopentu saattoi silti erottaa pienen ruskean hahmon, joka istui hänen vieressään käpälä ojennettuna kohti Valkopentua. Valkopentu sihahti ärsyyntyneenä, kun tunnisti hahmon Pikkupennuksi.
“Oletko sinä joku siili? Tökin sinua varmaan ikuisuuden, mutta et osoittanut merkkiäkään heräämisestä!” Pikkupentu huudahti. Äkäisenä Valkopentu pomppasi jaloillensa ja mulkoili pentuetoveriansa.
“Oletko itse joku pöllö? Eihän aurinko ole vielä edes harkitsemassa nousemista!” tämä sähisi takaisin.
“Ei sillä ole väliä onko aurinko noussut vai ei. Nukkuminen on ajan tuhlausta!” Pikkupentu puolustautui.
“Vain senkö takia sinä herätit minut? Että tuhlaan aikaa?“ Valkopentu tivasi ärtyneenä.
“No en! Minä tahdon mennä leikkimään”, Pikkupentu selitti. Valkopentu polki etukäpälillään makuualustansa sammalia kiukkuisena.
“Me olisimme voineet leikkiä päivällä”, hän huomautti turhautuneena.
Pikkupentu oli selvästi alkamassa puolustamaan itseänsä, kun hänen ilmeensä muuttui yhtäkkiä. Valkopentu katseli hämmentyneenä, kun ruskea pentu tuijotti tätä kummastunein silmin.
“Mitä sinä siinä mulkoilet?” Valkopentu tivasi kyllästyneenä Pikkupennun outoon käytökseen.
“Sinulla on oudot silmät”, Pikkupentu totesi hajamielisesti. Sekös vasta saikin Valkopennun kiukustumaan.
“Näkisitpä omasi! Toljotat niin kuin kajahtanut pöllö!” naaras vastasi äkäisenä ja laskeutui takaisin makuulle osoittaakseen, ettei hän aikonut kuunnella enää Pikkupennun tyhmyyksiä.
“Ei kun siis… sinun toinen silmä on sininen ja toinen keltainen…” Valkopentu kuuli toverinsa miukuvan hiljaa. Se sai valkean naaraan ponnahtamaan uudestaan ylös.
“Eihän se ole mahdollista!” hän kivahti ja loi Pikkupentuun hyytävän katseen. Kiukku poltteli Valkopennun turkkia ja hän oli korviaan myöten täynnä Pikkupennun hiirenaivoisuuksia.
“Luuletko sinä, että minä oikeasti uskoisin sinua”, Valkopentu lisäsi. Pikkupennun ilme oli kuitenkin vilpitön ja täynnä puhdasta uteliaisuutta. Ruskea naaras näytti siltä, että oli juuri sanomassa jotain, kun yhtäkkiä Lehväpilven naukaisu keskeytti tämän aikeet.
“Voisitteko mitenkään kinastella myöhemmin? Täällä halutaan nukkua.” Hänen äänensä oli vakava, mutta kun Valkopentu katsahti kuningattareen, hän näki tämän vihreissä silmissä huvittuneen pilkkeen.
“Mutta kun Pikkupentu kiusaa!” Valkopentu huudahti ja loi sitten katkeran katseen Pikkupentuun, joka tuijotteli nolostuneen näköisenä käpäliään.
“En minä kiusaa!” ruskea pentu kiirehti tokaisemaan. Valkopentu sihahti kiukkuisena, mutta ei sanonut mitään.
“Miksi te edes olette hereillä tähän aikaan?” Lehväpilvi tivasi. Valkopentu oli juuri kertomassa, kuinka Pikkupentu oli brutaalisti herättänyt hänet kesken hänen unien, mutta Lehväpilvi kerkesi puhua ensin.
“Nyt molemmat nukkumaan!” Lehväpilven silmissä ei enää ollut huvittunutta pilkettä, pelkkää väsymystä vain.
“Onko pakko? Ei minua väsytä enää”, Valkopentu valitti. Naaras kuitenkin tajusi, että hänen olisi turha väittää vastaan, kun vastaukseksi kysymykseensä hän sai vain tiukan mulkaisun Lehväpilveltä. Valkopentu olisi halunnut vielä kysyä, oliko hänen silmänsä todella eri väriset, mutta ei tohtinut enää häiritä Lehväpilveltä, sillä kuningatar oli jo asettunut makuualustalleen. Valkopennun väsymys oli kuitenkin tiessään, eikä hän todellakaan aikonut tehdä kuten kuningatar oli käskenyt. Valkopentu kääntyi ehdottaakseen Pikkupennulle pesästä karkaamista, mutta ruskea pentu oli myös käynyt makuualustallensa selvästikin täysin valmiina nukahtamaan. Turhautuneena Valkopentu huokaisi ja asettui omalle makuualustallensa, vasten tahtoansa tosin. Hän ei kuitenkaan kauaa jaksanut kapinoida Lehväpilven kommenusta vastaan ja jo hetken kuluttua naaras kuorsasi onnellisena lämpimillä sammalillaan.

“Hiipimisesi aiheuttaa kovemman melun kuin kaikki maailman hirviöt yhteensä!” Hallapennun huvittunut huuahdus sai Valkopennun säpsähtämään hereille. Naaras raotti silmiään. Pentutarhassa oli nyt valoisaa ja Valkopennun unisuus karisi hetkessä tiehensä. Nyt hän voisi mennä tutkimaan leiriä! Valkopentu nousi istumaan ja katseli ympärilleen. Lehväpilvi loikoili makuualustallaan ja katseli huvittuneena Hallapennun ja Pörröpennun leikkejä. Myös pentujen emo, Savupuro, katseli. Pikkupentua ja Savupuron kolmatta pentua, Kuurapentua, ei näkynyt missään.
*He ovat varmaan jo tutkimassa leiriä!* Valkopentu totesi ajatuksissaan. Naaras nousi innoissaan jaloilleen ja köyristi selkänsä venytykseen.
“Kas Valkopentu, heräsit viimeinkin!” Lehväpilvi naukui pehmeällä äänellä.
“Niin heräsin. Ja nyt minä tahdon mennä tutkimaan leiriä.” Valkopentu ilmoitti päättäväisesti.
“Hyvä on. Saat luvan mennä, mutta pysyttelehän sitten Kuurapennun ja Pikkupennun seurassa”, Lehväpilvi kehräsi. Valkopentu ei kuitenkaan jäänyt kuuntelemaan kuningattaren neuvoja, vaan kipitti innoissaan ulos pesästä. Vatukkamuurin läpäistyään pennun into kuitenkin väheni huomattavasti, kun hänet otti vastaan hyytävä tuulenpuuska. Valkopentu nipisti silmänsä kiinni ja painoi lyhyet kyntensä kylmään ja kuuraiseen maahan, ettei olisi kaatunut. Kun tuuli oli hieman laantunut, Valkopentu avasi vetistävät silmänsä ja pörhisti valkean ja kullanruskean kirjavan turkkinsa suojaksi kylmyyttä ja tuulenpuuskia vastaan. Naaras katseli ympärilleen kiinnostuneena eikä hän voinut estää silmiänsä paisumasta, kun hän näki kuinka suuri leiri oli verrattuna pieneen pentutarhaan. Ohut lumikerros verhosi koko leiriä ja se saikin Valkopennun ihmettelemään vielä enemmän. Valkopentu antoi katseensa kiertää koko leirin yli. Kaikki oli niin uutta eikä Valkopentu mitenkään pystynyt hillitsemään ihmetystään kun hän ihaili lumen verhoamaa puhujakielekettä ja koko muuta leiriä. Tältä siis näytti Myrskyklaanin leiri.

// Tässä tää mun eka tarina on! Ehkä vähän lyhyt ja yksitoikkoinen mutta yritän tehdä seuraavasta sitten mielenkiintoisemman. Mahdollisimman huolellisesti yritin nuo virheet tarkistaa, mutta alan tässä vaiheessa vuorokautta olla jo vähän väsynyt, joten ehkä vähän saattaa virheitä olla, mutta toivottavasti ei ihan hirveesti.
Vastaus:Hyvä aloitustarina! Hienoa kuvailua, tunteita ja ajatuksia ja kaikkia, ja tarianasta tuli kivan eläväinen. Sujuvaa ja virheetöntä tekstiä, jota on kiva lukea. Jään odottamaan jatkoa! :D

Saat 23 kp!

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Myrskytassu, Myrskyklaani
15.12.2017 23:31
Valkoharmaa nuori kolli kierteli Myrskyklaaniin leirissä jännittyneen oloisena. Hänen mestarinsa Valkosiipi lähestyi oppilasta rauhallisesti, mutta hymyillen yhtä lailla riemuissaan.
"Myrskytassu!" Valkosiipi kutsui."Oletko valmis?" hän kysyi. Myrskytassu loikkasi innostuneena hännänmitan mestarinsa eteen.
"Olen ollut koko elämäni valmis", hän vitsaili. Valkosiipi hymyili, naaraan silmissä pilkahti nauru.
"Hyvä kuulla! No, mennään sitten", hän nauroi. Myrskytassu pyörähti ympäri kohti leirin suuaukkoa. Valkosiipi kiirehti hänen vierelleen.
"Myrskytassu, pysy vierelläni tai takanani, tämä on kuitenkin uutta sinulle", valkea kissa huomautti. Myrskytassu hidasti vauhtiaan hieman intoaan menettäneenä, mutta pieni masennus ei kauaa jatkunut. Ei kulunut kauaa kun oppilas jo kulki edessä. He olivat juuri menneet ulos leiristä. Valkosiipi varoitteli häntä jatkuvasti ja muistutti kulkemaan lähettyvillä. Myrskytassu oli niin innoissaan ettei oikein välittänyt ohjeista. Hän juoksi kaikkialla ja haisteli uusia hajuja. Yhtäkkiä hän nosti äkkiä katseensa ja jännittyi.
"Mitä..?" hän ulvahti ja jähmettyi tuijottamaan eteenpäin. Valkosiipi juoksi hiemäan hätääntyneenä rinteen ylös hänen vierelleen.
"Mitä näit?" Naaras kysyi huolissaan ja koitti katsella poikkeavuuksia. "En näe mitään..."
"Tuo... kiiltelevä juttu, sininen..? Mikä se on?" Myrskytassu kysyi uteliaan säikkynä. "En ole koskaan nähnyt tuollaista!"
"Mitä? Tarkoitatko järveä?" Valkosiipi kysyi.
"Järveä? Onko tuo järvi?" Myrskytassu huudahti ihmeissään ja lähti juoksemaan sitä kohti. Hän ehti monta hännänmittaa ennenkuin Valkosiipi juoksi hänen vierelleen. Lumi pöllysi, kun Valkosiipi loikkasi Myrskytassun eteen ja pysähtyi liusuen. Myrskytassu törmäsi hänen selkäänsä.
"Auh! " kolli valitti pudistaen lunta turkistaan. "Mikä tuo oli?" hän naukaisi närkästyneenä.
"Minähän sanoin että pysyt lähelläni!" Valkosiipi murisi tyytymättömänä. "Sinä vain juokset vielä tuntemattomalla reviirillä etkä millään pysähdy!", naaras sanoi vihaisena.
"Anteeksi!" Myrskytassu naukaisi kummastuneena. *Miksi hän suuttui tuosta niin paljon?*.
"Tottele jatkossa", Valkosiipi ärähti lopussa, muttei enää ankaran kuuloisesti. Myrskytassu ajatteli toiveikkaana että Valkosiipi olisi leppynyt. Valkosiipi lähti rauhallisesti kävelemään järveä kohti, ja Myrskytassu seurasi yhtä rauhallisesti. Hän pysytteli mestarinsa takana. Heillä ei kuitenkaan mennyt kauaa kun he olivat järvellä. Myrskytassun nähdessä järvi kunnolla hän henkäisi ihmetyksestä. Järvi oli sinivalkoinen, kauniin laikukas. Valkoista oli eniten. Sinistä vettä näkyi vain hieman, sillä järvi oli jäässä. Kevyt tuulenviri pöllytti kevyttä lunta pitkin jäätä. Myrskytassu hölkkäsi järven rannalle kuin transsissa.
"Älä mene jäälle!" Valkosiipi huudahti hieman kauempaa. Myöhäistä, sillä Myrskytassu oli jo astunut ensimmäisen askelen huteralle jäälle. Valkosiiven huuto kuitenkin havahdutti hänet, ja kolli veti äkkiä käpälänsä pois jään pinnalta. Valkosiipi ilmestyi hänen vierelleen. He katselivat järvenselkää hieman, kunnes Valkosiipi lopulta naukaisi:
"Mennään, sinulla on vielä paljon tehtävää leirissä."
Valkosiipi kääntyi ja marssi kotia kohti. Myrskytassu irrotti vastentahtoisesti katseensa näystä ja lähti mestarinsa perään. Kävellessään naaraan kiinni Myrskytassu katseli järveä aina välillä. Lopulta hän käänsi katseensa Valkosiipeen.
"Aika kaunis", Myrskytassu huomautti.
"Aika?" Valkosiipi tyrskähti. "Olit aivan transsissa!"
Myrskytassu vilkaisi hieman nolona maahan.
"Enkä minä nyt niin..." hän murahti hiljaa. Valkosiipi vilkaisi häntä huolestuneesti.
"Vaikutit aika oudolta äsken", hän huomautti vakavasti. Myrskytassu käänsi syvänvihreät silmänsä häneen päin.
"Ai? Miten niin?" hän kysyi ihmeissään. Ei kolli ollut mitään huomannut.
"No..." Valkosiipi epäröi. "Et kuullut etkä nähnyt mitään, ja olit oikeasti aivan kuin huumattu. "
Myrskytassu rypisti otsaansa kummissaan. *Oliko hän muka ollut sellainen?* kolli mietti.
"Mmh... minne me nyt menemme", Myrskytassu vaihtoi puheenaihetta omasta mielestään sulavasti. Valkosiipi kuitenkin vilkaisi häntä kummissaan.
"Ömm, kierrämme pikku lenkin vielä ja palaamme leirin", hän sanoi.
"Kiva", Myrskytassu vastasi lyhyesti. Välttyäkseen kysymyksiltä hän jättäytyä taakse niin ettei keskustelu onnistunut. Valkosiipi taisi hieman loukkaantua siitä. Myrskytassu yritti haistella erilaisia hajuja. Ei ollut paljon mitään tuttua. Valkosiipi huomasi hänen haistelunsa ja hidasti huomaamatta kiihtynyttä vauhtiaan.
"Mitä haistat? " hän uteli.
"Öö... en mitään tuttua", kolli myönsi. Valkosiipi hymähti ymmtävästi.
"No millaisia haistamasi hajut ovat?"
"Öö..." oppilas epäröi.
"Voimakkaat? Hyviä hajuja? "
"No, haistan aika voimakkaasti sellaisen miedon, tumman, ällöttävän hajun", Myrskytassu kertoi.
"Ai? Mitä luulet se olevan?"
"En oikein tiedä. .. ehkä... jokin vanha kaksijalka? "
"Ei, se on lehtien, vanhojen mätänevien lehtien haju", Valkosiipi kertoi.
"Lehtiä Lehtisateen aikana? Oletko tosissasi?"
"Kyllä, luultavasti joku kissa on kaivanut lumesta esiin lehtiä, ja ne nyt haisevat."
Myrskytassu ei oikein ymmärtänyt.
"Haistan myös kaukaa leirin, monien kissojen hsjun", nuorukainen ilmoitti.
"Hyvä!" Valkosiipi kehui. "En olisi itse hoksannut, kun en asiaa ajatellut."
Kollin mestari opetti oppilaalle tunnistamaan erilaisia hajuja, loppumatka leiriin sujui nopeasti.

//Leirissä

Myrskytassu käveli leiriin Valkosiiven perässä. Naaras pysähtyi keskelle aukiota ja kääntyi oppilaitaan kohti.
"No, mitä opit?" hän kysyi.
"No, opin tunnistamaan erilaisia hajuja, ja opin vähän leiristä", oppilas maukui tyytyväisenä. Valkosiipi vilkaisi häntä ylpeänä.
"Hienoa. Olet nopea oppimaan. Nyt tulee viimeinen tehtäväsi tälle hetkelle: vie kaikille kuningattarille ruokaa", Valkosiipi määräsi. Myrskytassu nyökkäsi tottelevaisena ja haki tuoresaaliskasasta oravan ja hiiren ja lähti kiikuttamaan niitä pentupesää kohti. Sen suuaukolla hän maukaisi tervehdyksen ja astui sisään. Neljä pentua uikutti ja naukui jossakin pesän syövereistä. Myrskytassu huomasi Savupuron ja Lehväpilven makuualusillaan lepäämässä.
"Minulla on teille ruokaa", Myrskytassu naukaisi ystävällisesti. Hän asteli Savupuron luo ja tiputti hänelle oravan, käveli sitten Lehväpilven eteen ja pudotti tälle hiiren. Kaksi pentua uskaltautui Myrskytassun luo.
"Tunkeilija! Häivy reviiriltämme", pennut naukuivat "hurjana". Pörröpentu upotti kyntensä Myrskytassun häntään.
"Au! Pörröpentu, älä", oppilas kielsi. Hän tönäisi pennun kauemmas, mutta samaan aikaan kolme karvakasaa hyökkäsivät hänen kimppuunsa, ja pian neljäskin loikkasi.
"Häivy, inha varjoklaanilainen", Kuurapentu ulvoi. Muut kolme yhtyivät ulvonaan. Savupuro ja Lehväpilvi riensivät auttamaan Myrskytassua. Oppilas yritti ravistella heitä hellästi kauemmas muttei onnistunut.
"Pennut, seis!" Lehväpilvi huudahti ja nosti Pörröpennun ja Hallapennun kauemmas avuttomasta oppilaasta.
"Hyvä on, antaudun! " Myrskytassu ulvahti "kauhuissaan" ja yritti vapista. Kolme pentua antoivat viimeiset iskut, ja viimeinen pennuista sähisi hirmuisesti. Myrskytassu pyörähti varoen kauemmas ja syöksähti suuaukosta ulos. Hän juoksi pari ketunmittaa ja kääntyi katsomaan taakseen. Neljä pentua virnistelivät voitonriemuisesti suuaukolla, kunnes Lehväpilvi ja Savupuro kantoivat heidät takaisin sisälle. Lehväpilvi loi Myrskytassuun hieman huvittuneen mutta pshoittelevan katseen, ja Myrskytassu virnisti iloisesti vastaukseksi. Hän lähti naureskellen kohti oppilaiden pesää. Pujahdettuaan suuaukosta sisään hän käpertyi vuoteelleen ja sulki silmänsä. Ei kulunut kauaa kun hänen hengityksensä vaimeni tasaiseksi kuorsaukseksi.

//unta

Valkosiipi katsoi Myrskytassua vakavasti.
"Käyttäydyit ihan oudosti! Mikä sinuun meni! Olit kuin transsissa... mikä vaivaa?" hän murisi tyytymättömästi. Myrskytassu ei ehtinyt sanoa mitään, sillä nousi sankka sumu, ja kun se hälveni, Myrskytassu seisoi kissalauman keskellä suuren kiven päällä. Kaikki kissat katsoivat häntä ja ulvoivat:
"Mikä sinuun meni? Et totellut mitään..." sekään ei kestänyt kauaa... nousi taas sumu. Yhtäkkiä Myrskytassu seisoi pentupesässä. Kymmenet pennut piirittivät häntä hokien:
"Häivy, varjoklaanilainen! Olet Myrskyklaanin reviirillä..!" sitten pennut hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja Myrskytassu jäi ulvovien pentujen alle.

Myrskytassu heräsi säpsähtäen. Hän oli nähnyt ihan outoa unta, josta ei saanut mitään tolkkua. Hän ravisteli päätään riuskasti ja katseli ympärilleen. Oli luultavasti kuuhuippu, niin pimeää oli. Kolli nousi ylös itseään ravistellen. Hän käveli ulos. Kaikki nukkuivat, Myrskytassu oli ainoa hereillä oleva. Hän pujahti tarpeidentekopaikan tunnelista tekemään tarpeensa. Palattuaan hän ihmetteli edelleen näkemäänsä unta. Oliko sillä jokin tarkoitus? Merkitsikö se jotakin? Ehkä se oli Tähtiklaanin merkki. Myrskytassu pohti mitä Tähtiklaani halusi hänelle kertoa. Hän oli nimittäin päättänyt että edesmenneet soturit halusivat kertoa hänelle jotakin. Ehkä sen että Myrskytassu oli tulossa hulluksi? Tai että hänet oli korvattu kaksoisolennolla, joka ei käyttäytynyt oikein. Ei, nyt meni liian pitkälle. Ehkä se oli vain normaali, outo uni. Se oli loogisinta. Hän palasi takaisin nukkumaan, muttei saanut pitkään aikaan unta. Hän mietti edelleen pienimuotoista painajaistaan.

//huh, viimein sain tarinan valmiiksi, puol kaheltatoista yöllä, xD
Mutta, ensimmäinen tarinani on valmis! Saattaa olla vähän tylsä, ja virheitä on varmaan aika paljon. Mutta on se silti eka stoori :D
Vastaus:Oli hieno ja jännä aloitustarina, hyvää tekstiä! Ei osunut silmiin virheitä. Hauskaa puuhailua oli pentujen kanssa :3 Mitäköhän nuo unet meinaavat?

Saat 30kp!

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kastesiipi, Myrskyklaani
04.12.2017 21:22
Hopeanharmaa turkki vilahteli puiden välissä. Turkilla kimalteli muutama valkoinen lumihiutale, jotka säihkyivät tähtinä kuun hopeisessa valossa. Kuun hehku sai raidallisen kissan turkin suorastaan loistamaan hopeisena. Naaraan valkoiset tassut narskuivat kuuraisessa nurmikossa, joka peittyi hiljalleen, kun ensilumi satoi maahan suurina hiutaleina. Sinivihreät silmät katselivat uteliaina ympärilleen. Ne tuikkivat pimeydessä.
Naaraskissa saapui järven rannalle. Hän pysähtyi ja jäi katselemaan järveä. Järven pinnalla kimmelsi ohut jääkerros, joka ei ollut vielä valmis kannattelemaan täysi-ikäisen kissan painoa. Hopeinen kissa ei kuitenkaan liiemmin välittänyt edes kokeilla järven jäätä. Vaikka hän oli utelias, hän ei astuisi jalallaan jäälle. Jää oli petollista. Vesi oli petollista. Raidallinen kissa oli jo kahdesti meinannut hukkua. Hän ei antaisi vedelle enää kolmatta mahdollisuutta hänen surmaamiseensa.
Taivaan peittävään pilviverhoon syntyi rako. Siitä näkyi eräs kirkas tähti, joka oli raidalliselle naaraalle hyvin tuttu. Hopeanharmaa kissa valpastui ja kohdisti katseensa suoraan tuohon tähteen. Näytti siltä kuin sen valo olisi voimistunut. Sitten pilvet vyöryivät taas sen eteen.
Hopeinen soturi siristi silmiään. Hän nojautui aavistuksen eteenpäin ja patisteli kuiskaten pilviä taas väistymään. Samassa hänen takaansa kuitenkin kuului lumen narskahdus. Raidallinen naaras käännähti kannoillaan ja suuntasi katseensa metsään. Puunrunkojen seasta astui esiin vaaleanharmaa naaraskissa, jolla oli siniset silmät. Naaraan turkilla loistivat tähdet.
”Aaltokukka”, hopeanharmaa naarassoturi maukaisi ja hänen kurkustaan alkoi kummuta kehräystä.
”Kastesiipi”, Aaltkokukka naukaisi lempeällä äänellä, josta kuitenkin kuulsi hermostus ja pelko. ”Tulin varoittamaan sinua.”
”Varoittamaan?” Kastesiipi toisti. ”Miksi? Eihän minulla ole hätää! Olen takaisin klaanissa!”
Aaltokukka pudisteli päätään.
”Kunpa se olisikin noin helppoa.”
”Mitä sinä tarkoitat? Kerro!”
Aaltokukka katsoi suoraan Kastesiiven sinivihreisiin silmiin. Aaltokukan sinisissä silmissä kiilsi huoli ja pelko, jotka saivat pahat aavistukset syttymään Kastesiiven sisällä.
”Sinä vaarannat kaiken”, Aaltokukka kuiskasi.
Kastesiipi katsoi kuollutta sijaisemoaan epäuskoisena.
”Vaarannan kaiken?”
”Soturilaki ei ole olemassa turhan takia.”
”Mitä sinä tarkoitat?”
”En voi tehdä muuta kuin sanoa, että sinun on seurattava sydäntäsi”, Aaltokukka huokaisi. ”Vaikka se johtaisikin kaiken tuhoon. Sinä et ole tehnyt, etkä tule tekemään Myrskyklaanin elämästä helppoa.”
Aaltokukan hahmo alkoi hiipua pois.
”Aaltokukka!” Kastesiipi huusi. ”Älä mene! Et voi jättää minua taas yksin!”
Aaltokukka kuitenkin katosi pois. Hänen turkillaan olleet tähdet kieppuivat tuulen sekaan säihkyväksi pyörteeksi.
”Luota vaistoihisi”, Aaltokukan ääni kuiskasi vielä Kastesiiven korvaan ennen kuin sekin hiipui pois.
Lumisade rankkeni Kastesiiven ympärillä. Tuuli yltyi. Se paiskoi lunta Kastesiiven naamalle, ja hopeinen naaras joutui siristelemään silmiään.
”Aaltokukka!” Kastesiipi ulvaisi. Lumimyrsky kiertyi hänen ympärilleen hopeista turkkia pörröttäen.
”Aaltokukka!”
Kastesiipi havahtui hereille huohottaen. Muut soturit nukkuivat hänen ympärillään pesässä. Ilma oli lämmin kissojen hengityksestä. Leppälehvä mutisi unissaan Kastesiiven toisella puolella. Hän puhui jotain epäselvää lentävistä hiiristä. Lukkikoipi, joka oli siirtänyt makuualusensa Leppälehvän viereen tuhisi unissaan ja nuolaisi huuliaan, kun Leppälehvä mainitsi unissaan hiiren. Tihkuviiksen häntä paiski maata ja osui välillä Okakynnen kuonoon. Aina silloin Okakynsi säpsähti, tuhahti jotain ärsyttävistä, nykyajan oppilaista ja jatkoi sitten taas uniaan. Kaikki tuntui rauhalliselta. Kastesiiven sisällä hänen sydämensä kuitenkin jyskytti. Vaikka pesässä oli lämmin, Kastesiiven sisukset olivat umpijäässä. Aaltokukka oli sanonut, että Kastesiipi vaaransi kaiken. Mitä hän tarkoitti? Kastesiipi oli nyt kotona klaaninsa luona. Hän oli uskollinen Myrskyklaanille ja oli valmis puolustamaan sitä vaikka hengellään. Mitä Kastesiipi oli muka vaarantamassa? Ja miten muka?
Kastesiipi nousi seisomaan ja ravisteli itseään. Hän ei halunnut olla sotureiden pesässä. Kastesiipi tunsi tarvitsevansa toimintaa. Ei hän ollut koskaan viihtynyt paikoillaan istuen, mutta rauhalliset, yksinäiset mietiskelyhetket? Ei tullut kuuloonkaan!
Kastesiipi venytteli ja pujotteli nukkuvien kissojen ohi pois pesästä. Taivas oli pilvinen ja maa oli kuurassa. Kuurassa. Kuura. Hänen nimensä. Hänen entinen nimenä, jonka hänen oikeat vanhempansa olivat hänelle antaneet. Kastesiipi hymyili rakkaille muistoilleen perheestään. Hän ei aiemmin ollut muistanut perhettään lainkaan, mutta sen jälkeen kun Aaltokukka oli näyttänyt Kastesiivelle hänen muistojaan, ja Kastesiipi oli tavannut veljensä, Kastesiiven päässä olevat muistot olivat alkaneet heräillä.
Kastesiipi katseli Myrskyklaanin leiriä. Kuurainen maa loisti valkoisena, mutta oli yhä pimeää. Pilvet olivat peittäneet tähdet ja kuun. Jäätävä tuuli pörrötti Kastesiiven turkkia. Naaras hytisi kylmissää ja pörhisti turkkiaan. Hänen hampaansa kalisivat, ja hengitys nousi höyrynä pakkasilmaan.
*Heinätassu* Kastesiipi ajatteli. *Kunpa olisit täällä. Minulla on niin monta asiaa, jotka haluaisin sinulle kertoa. Niin monta huolta, niin monta kysymystä.*
Kastesiipi nosti katseensa taivaalle.
*Minulla on ikävä sinua. Kunpa olisimme samasta klaanista, niin voisimme olla aina yhdessä. Metsästää yhdessä, taistella yhdessä, syödä yhdessä ja nukkua yhdessä.*
Kastesiipi räpäytti silmiään ja lähti kävelemään kohti leirin uloskäyntiä. Puolimatkassa Kastesiipi kiihdytti vauhtinsa juoksuksi. Hän kiisi leirin sisäänkäyntitunneliin ja pelmahti ulos jäiselle metsämaalle. Ulkona vartiossa oleva Vatukkakynsi hätkähti.
”Kastesiipi? Sinäpä olet aikaisin hereillä”, Vatukkakynsi totesi.
”Ajattelin mennä metsästämään”, Kastesiipi selitti.
”Odottaisit, että muut heräävät.”
”Ei”, Kastesiipi naukaisi jämäkästi. ”Minä en halua odottaa. Haluan metsästää yksin.”
Vatukkakynsi hymähti Kastesiiven äänessä olevalle uhmakkuudelle.
”Kärsivälisyytesi ei vain taida riittää.”
Kastesiipi naurahti ja läimäytti Vatukkakynttä hännällään.
”Sovitaan sitten vaikka niin”, hän maukaisi hilpeästi ja lähti loikkimaan poispäin metsään.
”Älä mene kauas!” Vatukkakynsi huikkasi hänen peräänsä.
”Tarkoitat kai 'Älä mene toisten klaanien reviireille' tai 'Älä karkaa taas klaanista'!” Kastesiipi huusi kiusoittelevasti takaisin. Jotenkin hänen oli onnistunut siirtämään aiempi karkaamisensa vitsiksi, jolle hän itsekin nauroi. Lisäksi hänen klaanitoverinsa olivat alkaneet leppyä. Se kaikki oli kuitenkin vaatinut paljon aikaa. Kokonaisen vuodenajan. Kastesiipi oli osallistunut niin moneen partioon kuin mahdollista ja saalistanut niin paljon riistaa kuin oli pystynyt. Ja ennen kaikkea: Kastesiipi oli yrittänyt totella soturilakia. Hän oli pysynyt kaukana Tuuliklaanin reviiristä, kaukana Heinätassusta. Se oli tehnyt kipeää. Ikävä raastoi Kastesiiven sisintä terävillä kynsillään.
Kastesiipi loikki metsässä päämäärättömästi. Hän vain kulki eteenpäin ja antoi vaistojensa johdattaa hänet, minne ne tahtoivat. Niinhän Aaltokukka oli pyytänyt. 'Seuraa vaistojasi.'
*Tuskin hän tätä tarkoitti*, Kastesiipi ajatteli, mutta jatkoi juoksuaan.
Kastesiiven polkuanturat olivat aluksi aivan jäässä, mutta lopulta ne alkoivat tottua kylmyyteen, ja naaraan olo helpotti vähän. Mutta vain vähän. Kylmyys hiipi hänen turkkinsa lomitse nahkaan aina asti, jalat tuntuivat jäykiltä nukutun yön jälkeen ja ajatukset olivat solmussa. Kastesiipi kiihdytti vauhtinsa täyteen juoksuun. Metäsässä kirmaaminen oli aina auttanut Kastesiipeä selvittämään ajatuksensa. Se toimi nytkin.
Pian Kastesiipi tajusi olevansa keskellä metsää lähellä vanhaa kaksijalkojen pesää. Hopeanharmaa soturi liukui pysähdyksiin. Hän raotti suutaan, ja antoi hajujen virrata kitalakeensa. Kastesiipi tunsi raikkaan pakkasilman kylmyyden kielellään. Mutta sitten hänen suuhunsa tulvahti toinen haju: riistan haju. Kastesiipi erotti ilmassa varpusen hajun. Hopeinen naaras höristi korviaan ja avasi silmänsä ammolleen. Edestäpäin kuului rapinaa. Kastesiipi pudottautui maahan ja hiipi muutaman askeleen eteenpäin. Sitten hän näki maassa loikkivan varpusen. Se hyppelehti pahaa-aavistamattomasti kuuraisilla lehdillä, jotka rapisivat hennosti varpusen osuessa niihin. Kastesiipi hiipi jälleen muutaman askeleen eteenpäin. Hän piti häntänsä irti maasta ja yritti olla liikuttamatta sitä, vaikka se vaatikin ponnistuksia. Kastesiiven vatsakarvat olivat parin sentin päässä ruohonkorsista. Kastesiipi liikutteli tassujaan sulavasti. Hän pysähtyi, jännitti takajalkansa, heilautti kärsimättömästi – ja vahingossa – häntäänsä ja loikkasi.
Hännän heilautus oli antanut varpuselle varoituksen. Kastesiiven hyökätessä se oli jo valmiina pyrähtämään lentoon. Varpunen räpytti siipiään villisti ja nousi maasta päästäen korvia vihlovan varoitushuudon. Kastesiipi huitaisi käpälällään varpusen perään, mutta se oli jo liian korkealla. Kastesiiven valkoinen tassu tavoitti vain kylmää pakkasilmaa.
”Ketunläjät!” Kastesiipi sähähti, vaikka yrittikin hillitä itsensä. Kastesiipi potkaisi huurteisia lehtiä, johta kahahtivat ja rapisivat. Ne eivät kuitenkaan lähteneet lentoon, sillä olivat jäätyneet toisiinsa kiinni.
Kastesiiven häntä piiskasi turhautuneena ilmaa. Nyt hän joutuisi kulkemaan pitkän matkan löytääkseen riistaa, jota varpunen ei olisi huudollaan karkottanut tiehensä.
Hopeanharmaa naaras lähti tassuttamaan metsän halki kohti Varjoklaanin reviiriä.
Taivas Kastesiiven yllä oli alkanut vaaleta. Aurinko ei kuitenkaan onnistunut lämmittämään kylmettynyttä metsää. Lehtikato oli aivan lähellä.

Saapuessaan noin kymmenen ketunmitan päähän Varjoklaanin rajasta Kastesiipi tunsi ilmassa oravan tuoksun. Pörröhäntäinen otus istuskeli erään vanhan tammen juurella ja kuopi käpälillään maata. Sen oranssissa turkissa näkyi harmaata. Riistakin oli valmistumassa lehtikadon tuloon.
Kastesiipi kyyristyi jälleen maahan ja pakotti häntänsä nyt täysin hievahtamattomaksi. Kastesiipi luisutti tassujaan eteenpäin kuuraisella maalla ja lähestyi hiljaa oravaa. Tullessaan tarpeeksi lähelle Kastesiipi pysähtyi ja jännitti lihaksensa. Hän naulasi katseensa uhriksi joutuneeseen oravaan ja ponkaisi. Kastesiipi kiisi ilman halki ja vangitsi oravan tassujensa alle. Hän antoi oravalle nopean tappopureman ja kiitti sitten Tähtiklaania sen hengestä. Hopeinen kissa nosti elottoman ruumiin hampaisiinsa ja lähti harppomaan kohti leiriä.
*Tämä saa luvan riittää tällä kertaa*, hän ajatteli astellessaan metsän halki. Raikas ilma oli saanut Kastesiiven unohtamaan öisen unensa.

Kun Kastesiipi saapui viimein leiriin, aurinko oli jo noussut. Leirissä oli täysi tohina. Ratamohäntä istui järjestelemässä partioita, ja joukko oppilaita sekä sotureita oli kerääntynyt hänen ympärilleen. Pennut leikkivät pentutarhan edessä emojensa vahdittavina, ja muutama oppilas harjoitteli oppilaiden pesän edustalla.
Kastesiipi etsi katseellaan Leppälehvää. Kilpikonnakuvioinen naarassoturi oli istuutunut sotureiden pesän eteen peseytymään.
Kastesiipi loikki leirin halki tuoresaaliskasalle. Se oli lähes tyhjä muutamaa, kuuran valkoiseksi värjäämää saaliseläintä lukuunottamatta. Kastesiipi pudotti ylpeänä oravansa kasaan. Se makasi kasan päällimmäisenä haju tuoreensa ja houkuttelevana. Kastesiiven teki hiukan itsekin mieli ottaa orava takaisin ja syödä se itse, mutta klaanissa oli kissoja, jotka tarvitsivat ruokaa häntä kipeämmin. Kastesiipi voisi aivan hyvin odottaa aamun ensimmäisen metsästyspartion palaamista.
Kastesiipi tassutti pois tuoresaaliskasalta Leppälehvän luokse sotureiden pesälle. Leppälehvä jatkoi keskittyneesti naamansa pesemistä, eikä näyttänyt ollenkaan huomaavan Kastesiiven lähestymistä. Kastesiiven naamalle ilmestyi leveä virnistys. Hän kyyristyi maahan ja heilautti takapäätään puolelta toiselle. Sitten hän jännitti lihaksensa ja loikkasi. Vasta silloin Leppälehvä nosti katseensa.
”Kastesiipi? Mitä sinä-?” Leppälehvän kysymys jäi kesken, kun Kastesiipi paiskautui suoraan ystävänsä kylkeen ja kaatoi tämän maahan. Leppälehvä päästi hilpeän naurahduksen ja kieräytti Kastesiiven pois päältään. Kastesiipi kellahti maahan, jolloin Leppälehvä loikkasi pystyyn. Leppälehvä läimäytti Kastesiipeä korville, mutta Kastesiipi vastasi ystävänsä iskuun iskemällä tätä hellästi kuonoon. Leppälehvä horjahti taaksepäin. Kastesiipi käytti tilaisuuden hyväkseen ja ponnahti kaikilla voimillaan pystyyn, jolloin Leppälehvän oli pakko perääntyä horjuen taaksepäin. Kastesiipi jatkoi hyökkäystään. Hän syöksyi eteenpäin ja veti Leppälehvältä jalat alta. Soturin kaatuessa maahan Kastesiipi loikkasi hänen kylkensä päälle ja naulitsi ystävänsä maahan.
”Voitin!” Kastesiipi hihkaisi nauraen.
”Sehän nähdään!”
Leppälehvä potkaisi Kastesiiven pois päältään, mikä oli helppoa Kastesiiven pienikokoisuuden ja keveyden takia. Kastesiipi tömähti maahan ketunmitan päähän Leppälehvästä. Leppälehvä syöksähti Kastesiipeä kohti, mutta Kastesiipi kierähti sivuun ja loikkasi jaloilleen. Leppälehvän osuessa maahan siihen kohtaan, jossa Kastesiipi hetki sitten vielä oli ollut, Kastesiipi paiskautui ystäväänsä päin ja molemmat kaatuivat jäätyneeseen maahan. Ilma täyttyi kahden naarassoturin naurusta.
”Sinä senkin hiirenaivoinen mäyrä!” Leppälehvä kiusoitteli.
”Hiirenaivoinen? Puhu vain omasta puolestasi”, Kastesiipi maukaisi hymyillen ilkikurista hymyään.
Leppälehvä läimäytti häntä korvallisille.
”Hei!” Kastesiipi ulvahti.
”Leppälehvä!”
Kastesiipi ja Leppälehvä käänsivät katseensa kohti Lukkikoipea, joka loikki heidän luokseen. Leppälehvän kehräys voimistui.
”Hei Lukkikoipi!” kilpikonnakuvioinen naaras tervehti iloisesti. Kastesiipi tyytyi nyökkäämään tervehdykseksi. Kastesiipi arvosti Lukkikoipea, mutta ei uskonut kollin luottavan edelleenkään häneen.
”Ajattelin tulla kysymään, että haluaisitko tulla kenties metsästämään kanssani?” Lukkikoipi kysyi pysähtyessään heidän eteensä. Kolli siirteli vaivautuneesti käpäliään. Hän katsahti varautuneesti Kastesiipeen, mutta siirsi katseensa sitten takaisin Leppälehvään. Leppälehvä säteili.
”Totta kai! Tai siis… Mikäs siinä. Kuulostaa kivalta.”
Kastesiipi ei voinut olla irvistämättä. Oliko hän nyt täysin väärässä vai oliko näiden kahden välillä kenties jotain? Sen jälkeen, kun Kastesiipi oli palannut klaaniin, hän oli huomannut, että Leppälehvästä ja Lukkikoivesta oli tullut hyvinkin läheiset. Vähän liiankin läheiset Kastesiiven mielestä. Leppälehvä vietti nyt enemmän aikaa Lukkikoiven kanssa kuin Kastesiiven. Kastesiipi alkoi vähitellen ymmärtää, miltä Leppälehvästä oli tuntunut, kun hän oli aikoinaan vähän väliä karannut leiristä. Kastesiipi oli alkanut tuntea itsensä hylätyksi.
”Lähdemmekö heti?” Leppälehvä kysyi.
”Lähdetään vain”, Lukkikoipi maukaisi. Hän loi jälleen Kastesiipeen varautuneen silmäyksen. Kastesiipi pyyhki irvistyksen nopeasti pois naamaltaan, mutta uskoi myöhästyneensä. Lukkikoipi siristi Kastesiivelle silmiään. Hän katseensa tuntui sanovan: 'Mitä sinulla on yhteistä metsästysretkeä vastaan?'
Kastesiipi pudisti hiukan päätään yrittäen viestiä: 'Ei mitään'. Lukkikoipi oli kuitenkin jo kääntynyt poispäin.
”Pitäkää hauskaa.” Kastesiipi joutui pakottamaan sanat suustaan. Hän olisi halunnut viettää tämän päivän Leppälehvän kanssa. Leppälehvä oli hänen paras ystävänsä. Oliko liikaa pyydetty, että he saisivat viettää edes yhden päivän yhdessä?
”Nähdään myöhemmin”, Leppälehvä maukaisi ja juoksi Lukkikoiven perään. Kaksikko painautui toisiaan vasten läimmittääkseen toisiaan, ja heidän häntänsä kietoituivat yhteen. Kastesiipi seurasi heitä katseellaan, kunnes he olivat kadonneet ulos leiristä.
*Ilmiselvää*, Kastesiipi ajatteli. Katkeruus pisteli hänen sisintään. Miksi kaikki muut saivat ympärilleen klaanin, perheen ja kumppanin? Miksi kaikki muut saivat olla uskollisia niille kaikille? Oli epäreilua, että Kastesiipi saattoi saada niistä kaikista vain yhden. Tähän asti se oli ollut klaani. Sitten uskollisuus oli jakautunut klaanin ja perheen välille. Nyt sitä revittiin jo Heinätassunkin suuntaan. Muut saivat kaiken. Kastesiipi saattoi saada vain yhden. ”Sinä vaarannat kaiken.” Niinhän Aaltokukka oli sanonut. Kastesiipi pudisteli päätään. Aiemmin hän oli ollut utelias, mutta nyt hän ei ollut enää varma, halusiko kuulla sijaisemonsa sanojen merkitystä.
Kastesiipi venytteli. Hänen pitäisi tehdä jotain hyödyllistä sen sijaan, että vain seisoskelisi paikoillaan. Kastesiipi harppoi kohti leirin uloskäyntiä. Hänen oli saatava raitista ilmaa. Hänen oli saatava tuntea tuuli kasvoillaan ja vauhti tassuissaan.

Kastesiipi pysähtyi kuin seinään. Hän oli Tuuliklaanin rajalla. Ei hänen tänne ollut pitänyt mennä! Kastesiipi oli vain kulkenut metsässä hypellen kivien, kantojen ja kaatuneiden puunrunkojen yli. Myönnettäköön, että hän oli ollut ajatuksissaan, mutta miksi hän silti oli tullut Tuuliklaanin reviirin rajalle? Ikävä oli kai taas ottanut hänestä vallan.
Kastesiipi kääntyi kannoillaan palatakseen nopeasti takaisin metsän syvyyksiin. Kipeät muistot Heinätassun kanssa vietetyistä hetkistä alkoivat jo heräillä hänen mielessään. Sitten hän haistoi sen.
Kastesiipi jäykistyi. Hänen sydämensä tuntui hyppäävän kurkkuun asti. Eihän se voinut olla totta! Hän ei mitenkään voisi olla siellä! Mutta hän se kuitenkin oli. Kastesiipi veti tuttua hajua keuhkoihinsa. Uteliaisuus heräsi hänen sisällään.
Tuttu haju tuli Tuuliklaanin reviirin puolelta. Kastesiipi tassutti lähemmäs jokea ja alkoi kulkea sen viertä ilmaa tarkkaavaisesti haistellen. Hänen onnekseen viima kävi Tuuliklaanin puolelta, minkä takia se kuljetti joen vastakkaisella puolella olevan tutun hajun Kastesiiven nenään. Kastesiipi seurasi hajua aina Myrskyklaanin reviirin rajalle, joka sijaitsi reviirin vastakkaisella puolella järvestä. Kastesiipi pysähtyi ja tutki hajua tarkemmin. Se oli vielä aika tuore. Kissa oli kulkenut siitä sen päivän aikana.
Into ja uteliaisuus saivat Kastesiiven tassut kihelmöimään. Kastesiipi kääntyi kannoillaan ja juoksi täyttä vauhtia kohti Mysrkyklaanin leiriä. Hän oli haistanut veljensä Sumun.

”Leppälehvä!” Kastesiipi ulvahti nähdessään ystävänsä. Leppälehvä ja Lukkikoipi olivat leirin sisäänkäynnin suulla. He olivat painautuneet niin lähelle toisiaan, että heidän turkkinsa sulautuivat yhteen.
Leppälehvä pudotti saaliinsa maahan nähdessään Kastesiiven.
”Kastesiipi! Mikä hätänä?” Leppälehvä kysyi kulmiaan kurtistaen.
”Meidän on puhuttava”, Kastesiipi sanoi huohottaen. Hän vilkaisi Lukkikoipeen. ”Kahden kesken.”
Lukkikoipi jännittyi ja Leppälehvä siristi silmiään. Hän näytti aavistavan, mitä oli tulossa.
”Hyvä on. Lukkikoipi, tulen kohta perässä. Voitko viedä minunkin saaliini tuoresaaliskasaan?”
Lukkikoipi katsoi Kastesiipeä epäilevästi, mutta nyökkäsi.
”Kiitos”, Leppälehvä kuiskasi ja nuolaisi Lukkikoiven poskea.
Kun Lukkikoipi oli astunut sisäänkäynnin läpi leiriin, Leppälehvä naukaisi: ”No niin, mikä hätänä? Aiotko taas rikkoa soturilakia?”
”Mennään jonnekkin muualle puhumaan. En halua, että kukaan kuulee”, Kastesiipi maukaisi.
Leppälehvä huokaisi.
”Eli aiot taas rikkoa soturilakia.”

Kastesiipi johdatti Leppälehvän erään tiheän vatukon taakse kauemmaksi leiristä ja sen sisäänkäynnistä.
Kastesiipi istahti maahan ja hänen häntänsä alkoi liikehtiä levottomasti. Leppälehvä huitaisi kuuraisia lehtiä pois hännällään ja istuutui sitten itsekkin siivoamaansa paikkaan. Leppälehvä nosti ahdistuneet silmänsä Kastesiipeen.
”Kerro nyt, mikä on hätänä. En kyllä ole varma, haluanko edes kuulla.”
Kastesiipi veti syvään henkeä.
”Minä haistoin veljeni Sumun Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin rajalla. Minä aion lähteä tapaamaan Sumua.”
Leppälehvän kasvoille levisi järkytys.
”Et voi! Sinunhan piti pysyä uskollisena klaanille! Sinut saatetaan karkottaa klaanista, jos lähdet taas omille teillesi!”
”Mutta hän on minun veljeni! Minun on pakko lähteä! Minun on varmistettava, että kaikki on hyvin!”
”Mutta… mutta…”
”Minun pitää!”
”Entä klaani?”
”Ei klaani saa tietää, että lähdin veljeni perään. Ainakaan, jos sinä et kerro.”
”Kastesiipi! En voi pimittää sellaista salaisuutta klaanilta!”
”Mikset muka?”
”Se… Se on väärin! Et voi hylätä klaaniasi! Myrskyklaani tarvitsee kaikkia sotureitaan nyt, kun lehtikato on tulossa!”
”Yksi kissa vähemmän metsästämässä, yksi suu vähemmän ruokittavana.”
Leppälehvän silmissä loisti epätoivo.
”Sinä vannoit uskollisuutta klaanille! Sinä lupasit, ettet lähtisi enää klaanista! Sinä petit meidät! Sinä petit Myrskyklaanin! Petit minut!”
”Tiedän, ja olen pahoillani siitä. Mutta minun on pakko tehdä tämä. Olen uskollinen myös perheelleni.”
Leppälehvä pudisteli päätään.
”Soturin sydämessä on tilaa vain klaanille.”
”Olet väärässä!”
”Kastesiipi, jos lähdet, et välttämättä enää palaa. Säät ovat muuttuneet kylmemmiksi. Vaikka selviäisitkin niistä ja matkan muista vaaroista, sinua tuskin otetaan takaisin klaaniin. Tämä oli viimeinen tilaisuutesi.”
”Tiedän”, Kastesiipi myönsi hiljaa. Hän painoi päänsä.
”Olen pahoillani.”
”Mitä sanon klaanille?” Leppälehvä kysyi. ”Jos en kerran saa sanoa totuutta?”
”Älä sano mitään”, Kastesiipi maukui. ”Sano vain, ettet tiedä.”
”Matka tulee olemaan pitkä. Klaani alkaa nopeasti ihmettelemään, mihin olet joutunut. Ja heti ensimmäisenä he epäilevät sinun taas pettäneen heidät. Mitä aiot sanoa heille kun palaat?”
”En tiedä”, Kastesiipi myönsi. ”Hyvällä tuurilla minun ei tarvitse edes sanoa mitään.”
”Tai huonolla”, Leppälehvä huomautti synkästi.
”Minä en aio kuolla tällä retkellä”, Kastesiipi sanoi hymyillen.
”Kunpa se olisikin noin helppoa.” Leppälehvä huokaisi. Kastesiipi jännittyi. Aaltokukka oli lausunut samat sanat hänen unessaan.
”Kukaan ei voi päättää milloin kuolee ja milloin ei. Se on Tähtiklaanin käpälissä”, Leppälehvä huomautti.
”Mutta en minä silti aio kuolla. Ja tuskin Tähtiklaani antaa minun kuolla vielä. Elämäni on vasta edessä.”
”Älä ole noin varma”, Leppälehvä naukaisi. ”Köynnöstassunkin elämä oli vielä edessä. Hän oli hyvin nuori.”
”Miten niin oli? Voihan hän olla yhä elossa!”
Leppälehvä pudisteli päätään.
”Ei voi. Jopa pennut tietävät sen. Köynnöstassu on kuollut. Hän ei ole voinut selvitä.”
”Miksei muka?” Kastesiipi kysyi. ”Minunkin perheeni luulee minun kuolleen, vaikka olen elossa täällä klaanin luona. Miksei Köynnöstassun kohdalla voisi tapahtua samaa?”
”Köynnöstassu oli vasta oppilas!”
”Ja minä olin pentu!”
Leppälehvä päästi turhautuneen ärähdyksen.
”Hyvä on, sinä voitit.”
Kastesiipi hymyili leveästi. Leppälehvä kuitenkin näytti pettyneeltä ja… surulliselta.
”Milloin sinä alat olemaan uskollinen soturilaille?” hän kysyi kuiskaten.
”En kai milloinkaan”, Kastesiipi vastasi.
”No, hei kai sitten”, Leppälehvä maukaisi. ”Toivottavasti näemme vielä.”
”Totta kai näemme”, Kastesiipi naukaisi.
Leppälehvä pudisteli päätään.
”Mikään ei ole enää varmaa”, hän sanoi. ”Jotenkin minusta tuntuu, että rauhalliset ajat ovat ohi.”
Kastesiipi ei osannut sanoa siihen mitään. Onneksi hänen ei tarvinnut. Leppälehvä näpäytti häntä ystävällisesti hännällään.
”Hei sitten”, hän naukaisi.
”Nähdään”, Kastesiipi sanoi ja nousi seisomaan. ”Minä palaan pian. Etsin Sumun.”
”Selvä. Onnea matkaan.”
*Minä todellakin tarvitsen sitä*, Kastesiipi ajatteli kääntyessään. Hän heilautti häntäänsä Leppälehvälle hyvästiksi ja ryntäsi pois. Ei hän kauaa ollut kestänyt tavallista soturin elämää.

Kastesiipi palasi takaisin Tuuliklaanin reviirille. Aurinko hipoi jo puiden huippuja, mutta Kastesiipeä pimeys ei haitannut. Hän tarvitsi vain hajuaistiaan.
Kastesiipi yritti paikantaa Sumun uudelleen, mutta haju oli vanhentunut ja tuuli riepotellut sen hajanaiseksi. Kastesiipeä alkoi jo pelottaa, että oli kadottanut veljensä hajujäljen, kun tunsi sen taas kitalaessaan. Kastesiipi veti Sumun hajua sisäänsä ja painoi sen tarkoin mieleensä. Sitten hän kääntyi poispäin järvestä ja veti syvään henkeä.
*Taas sitä mennään.*
”Kastesiipi?”
Kastesiipi hätkähti. Hän tunnistaisi tuon äänen vaikka unissaankin. Hän käänsi katseensa kohti Tuuliklaanin reviiriä.
”Heinätassu?”
”Kastesiipi!”
Kastesiipi näki Heinätassun juoksevan häntä kohti. Hetken hän pystyi vain tuijottamaan tuuliklaanilaista hämmentyneenä. Sitten ilo tulvahti hänen sisälleen. Kastesiipi ryntäsi Heinätassua vastaan. Hän paiskautui Heinätassua päin ja kaksikko kieri maassa yhtenä keltaisen ja hopeisen sekaisena karvapallona. He kierivät kohti jokea, mutta vauhti onneksi pysähtyi. Jokikylpy oli viimeisin asia, mitä Kastesiipi sillä hetkellä kaipasi.
Kastesiipi painoi tassuillaan lempeästi Heinätassua maahan.
”Minulla on ollut sinua hirveä ikävä”, Kastesiipi naukaisi hiljaa. Heinätassu hymyili.
”Niin minullakin sinua.”
”Minulla on sinulle niin hirveästi kerrottavaa! Tuntuu kuin koko elämäni olisi kierähtänyt ympäri sitten viime tapaamisemme!”
”Minullakin on kerrottavaa”, Heinätassu sanoi. Hänen ilmeensä kertoi, että asia oli tärkeää.
Kastesiipi päästi Heinätassun nousemaan jaloilleen. Hän katsoi suoraan kollin vihreisiin silmiin ja yritti tulkita niiden katsetta.
”Onko kaikki hyvin, Heinätassu?” Kastesiipi kysyi ja kosketti Heinätassun lapaa hännänpäällään.
”En ole enää Heinätassu. Minut nimitettiin kolme päivää sitten soturiksi. Olen nykyään Heinäpilvi”, Heinäpilvi kertoi hymyillen. Kastesiipi katsoi tuuliklaanilaista innon ja ylpeyden sekaisin tuntein.
”Sehän… Sehän on mahtavaa!” Kastesiipi ulvahti ja kurottautui nuolaisemaan Heinäpilven korvaa.
”Minä… Minä olen niin iloinen puolestasi!”
Kastesiipi muisti oikein hyvin oman intonsa, kun hänet oli nimitetty soturiksi. Naaras näki samaa intoa Heinätassun silmissä, mutta myös järkytystä, surua ja vaivautuneisuutta. Kastesiiven ilme vakavoitui.
”Onko kaikki hyvin?” hän toisti. Olikohan hän koskaan ollut yhtä huolestunut kenestäkään kissasta? Tuskin.
”Minut ja Ruusumieli nimitettiin sotureiksi, mutta Kuulastassu jäi oppilaaksi”, Heinäpilvi selitti.
Kastesiipi nyökkäsi hitaasti. Hän olisi halunnut lohduttaa, mutta se ei ollut koskaan ollut hänen vahvin lajinsa. Kastesiipi ei keksinyt mitään lohduttavaa sanottavaa. Niinpä hän tyytyi upottamaan kuononsa Heinäpilven turkkiin. Heinäpilven turkki oli karheaa, mutta lämmintä. Kastesiipi veti sisäänsä Heinäpilven tuoksua. Kastesiivestä tuntui, kuin hän olisi voinut jäädä siihen ikuisiksi ajoiksi. Kaikki tuntui olevan hyvin, kun Heinäpilvi oli hänen vierellään. Maailman synkkyys tuntui katoavan heidän ympäriltään.
Kastesiipi tunsi Heinäpilven painautuvan häntä vasten. Kastesiipi nosti katseensa kollin vaaleanvihreisiin silmiin.
”Kastesiipi”, Heinäpilvi aloitti. ”Minä… Minun pitää kertoa sinulle jotain.”
Kastesiipi räpäytti hämmentyneenä silmiään.
”Hyvä on”, hän sanoi tietämättä, mitä muuta olisi voinut sanoa. Hän katsoi Heinäpilveen odottavasti. Sisimmässään hän pelkäsi, mitä Heinäpilvi sanoisi. Mitä jos… Mitä jos Heinäpilvi ei enää halunnut nähdä Kastesiipeä? Ei! Se ei voinut olla niin! Kastesiipi ei olisi kestänyt sitä!
Kastesiipi katsoi syvälle Heinäpilven silmiin ja Heinäpilvi katsoi takaisin. Heinäpilvi kumartui lähemmäs Kastesiipeä. Kastesiipi tunsi kollin kuonon hipaisevan korvaansa. Heinäpilven lämmin hengitys sai Kastesiiven korvan värähtämään.
”Minä rakastan sinua”, Heinäpilvi kuiskasi hänen korvaansa. ”Haluan elää sinun kanssasi. Sinun kanssasi olen onnellinen.”
Kastesiipi katsoi maahan. Hän tajusi tärisevänsä, mutta ei kylmästä. Kastesiiven päässä kaikki loksahti paikoilleen. Koko maailma katosi tyystin hänen ympäriltään. Hän oli omassa maailmassaan, jossa olivat vain hän ja Heinäpilvi. Kastesiiven sydän jyskytti. Tunteet kuohuivat hänen sisällään ja vihdoinkin hän tunnisti sen tunteen, jota ei aiemmin ollut ymmärtänyt. Rakkaus. Vahva, syvä rakkaus.
”Minäkin rakastan sinua”, Kastesiipi sanoi kuiskaten. ”Minäkin olen onnellinen sinun kanssasi. Minäkin haluan elää sinun kanssasi.”
Kastesiipi ja Heinäpilvi katsoivat toisiaan. He olivat käpertyneet toistensa ympärille niin tiiviisti, että Kastesiiven oli hankala liikkua. Mutta hän ei edes halunnut liikkua. Hän halusi pysyä Heinäpilven vierellä. Ikuisesti. Kunpa hän vain olisi voinut.
'Soturilaki ei ole olemassa turhan takia.' Aaltokukan sanat palasivat Kastesiiven mieleen.
*Kiitos vain, Aaltokukka*, Kastesiipi ajatteli katkerasti. *Oliko sinun pakko tulla pilaamaan tämäkin hetki?*
Kastesiipi pakotti itsensä perääntymään Heinäpilven luota.
”Mutta me olemme eri klaaneista”, Kastesiipi huomautti hiljaisella äänellä. ”Rikomme soturilakia.”
Heinätassu hymyili väkinäisesti.
”Ihan niin kuin tämä olisi muka sinun ensimmäinen kertasi.”
”No joo, mutta...”
Heinäpilvi kosketti Kastesiiven päälakea kuonollaan.
”Ei hätää”, kolli kuiskasi. ”Minä olen lähtenyt klaanistani sinun takiasi. Voisin ehkä liittyä Myrskyklaaniin?”
Kastesiipi katsoi Heinäpilveä sanattomana. Heinäpilvi oli lähtenyt klaanistaan? Kastesiiven takia?
Kastesiipi jos kuka tiesi, miltä klaanista lähteminen tuntui. Hän oli lähtenyt jo kerran klaanistaan ja nyt hän oli lähtemässä jo toista kertaa.
*Sumu! Miten minä onnistuin unohtamaan hänet kokonaan?*
”Heinäpilvi, oletko varma tästä? Minä olen lähtenyt klaanistani jo kerran. Tiedän millaista se on. Minut hädin tuskin otettiin takaisin! Mutta sinä olet lähdössä lopullisesti. Oletko nyt täysin varma?”
Heinäpilvi katsoi Kastesiipeä surullisen näköisenä.
”Tehty mikä tehty.”
Kastesiipi kietoi häntänsä Heinäpilven häntään. Sanat takertuivat hänen kurkkuunsa.
Heinäpilven turkki alkoi punertaa auringon viimeisissä säteissä. Kastesiipi käänsi katseensa kohti aurinkoa, joka oli jo melkein kadonnut puiden taakse.
*Sumu*, Kastesiipi muistutti itseään. *Älä unohda Sumua.*
”Heinäpilvi”, Kastesiipi aloitti ja käänsi katseensa takaisin keltaturkkiseen soturiin. ”Minun pitää lähteä. Minä haistoin veljeni Sumun täällä rajalla. Hänen ei kuuluisi kulkea tätä kautta. Minun pitää etsiä hänet.”
”Minä tulen mukaan”, Heinäpilvi maukaisi heti. Kastesiipi tuijotti kollia yllättyneenä.
”Todellako?”
”Tietenkin. Haluan olla sinun kanssasi.”
”Mutta matkasta tulee pitkä. Lehtikato on tulossa enkä tiedä, mitkä kaikki vaarat meitä matkalla kohtaisivat.”
”Sitä suuremmalla syyllä: Minä tulen mukaan.”
Kastesiipi katsoi Heinäpilveä kiitollisena. Matkasta tulisi paljon mukavampi Heinäpilven kanssa.
”Kiitos”, Kastesiipi maukaisi. Heinäpilvi hymyili.
”Lähdemmekö siis heti?” hän kysyi.
”Kyllä”, Kastesiipi vastasi ja haistoi ilmaa. Sumun tuoksu leijui onneksi yhä ilmassa.
”Mennään”, Kastesiipi maukaisi. ”Haluan kertoa sinulle matkalla yhden jutun...”
Kastesiipi ja Heinäpilvi lähtivät matkaamaan poispäin järvestä. Kastesiipi kertoi Heinäpilvelle, kun oli monta kuuta aiemmin lähtenyt klaanista etsimään perhettään. Kastesiipi kertoi Heinäpilvelle aivan kaiken alusta loppuun. Kastesiiven oli helppo puhua Heinäpilvelle. Kollin seurassa hänen ei tarvinnut jännittää kuten Tulitähdelle ja Ratamohännälle puhuessa. Kastesiipeä ei myöskään hermostuttanut yhtälailla kuin vihaisen Leppälehvän kanssa puhuessa. Kastesiipi tunsi rentoutuvansa. Kaikki oli nyt hyvin. Kastesiipi sai olla Heinäpilven kanssa, eikä muulla ollut enää väliä.

”Lunta!”
Kastesiiven riemunkiljahdus halkaisi ilman. Taivaalta leijaili suuria, valkoisia lumihiutaleita.
Kastesiipi kohotti katseensa kohti taivasta ja huitaisi lumihiutaleita valkoisella tassullaan. Sitten hän työnsi kielensä ulos ja antoi kylmien lumihiutaleiden pudota kielelleen ja sulaa vedeksi.
Lumipyry kuitenkin sankkeni nopeasti. Pian Kastesiipi ei enää nähnyt eteensä ketunmittaa pidemmälle.
”Meidän kannattaisi kai pysähtyä nukkumaan ja jatkaa aamulla, jos tämä lumisade olisi silloin loppunut”, Heinäpilvi totesi.
Kastesiipi olisi halunnut väittää vastaan. Hän oli kärsimätön tapaamaan veljensä.
Heinäpilvi kosketti hännänpäällään Kastesiiven lapaa.
”Kuule, löydämme Sumun kyllä, vaikka nukkuisimmekin välillä”, Heinäpilvi maukaisi kuin olisi lukenut Kastesiiven ajatukset.
”Hyvä on”, Kastesiipi myöntyi. ”Menemmekö metsään yöksi? Siellä olisi suojaisaa.”
Heinäpilvi vaikutti haluttomalta. Kastesiipi muisti, että tuuliklaanilaiset nukkuivat mieluiten taivasalla. Mutta lumisateessa? Kai tuuliklaanilaiset edes silloin etsivät suojaa päänsä päälle?
”Selvä”, Heinäpilvi suostui viimein. ”Mennään metsään, mutta ei mennä kauas joesta.”
”Ei tietenkään”, Kastesiipi maukaisi ja väläytti Heinäpilvelle nopean hymyn. Sitten hän loikkasi metsän siimekseen.

”Tässä on hyvä”, Kastesiipi totesi kuljettuaan hetken metsässä. Hän osoitti hännällään pensaan alle. Pensas kasvoi aika avaralla, heinikkoisella paikalla, jota kuitenkin korkeat puut suojasivat. Kastesiipi toivoi, että Heinäpilvi tuntisi itsensä siellä kotoisaksi.
Kastesiipi repi hampaillaan maasta heiniä ja työnsi ne pensaan alle pehmusteeksi. Heinäpilvi astui hänen vierelleen ja pudotti maasta kaivamiaan sananjalkoja heinien sekaan. Heinäpilvi ja Kastesiipi vaihtoivat katseita tajutessaan, että olivat kumpikin tuoneet petiin pehmusteita, joita toisen klaanissa käytettiin.
Heinäpilvi hymyili.
”Taidamme molemmat haluta tehdä toisen olon kotoisaksi.”
Kastesiipi ja Heinäpilvi muodostivat heinistä, sananjaloista ja etsimistään sammalista yhdessä pedin, jolle he käpertyivät vierekkäin.
”Metsästämmekö sitten aamulla?” Kastesiipi kysyi.
”Emme me oikein nytkään voi metsästää”, Heinäpilvi huomautti. Kastesiipi virnisti.
”Olet oikeassa”, hän sanoi ja siirsi katseensa metsään tarkkaillakseen ympäristöään. ”Opetan sinut huomenna saalistamaan hiiriä.”
”Ja minä sinut saalistamaan jäniksiä.”
”Minä osaan jo!”
”Et takuulla yhtä hyvin kuin tuuliklaanilaiset!”
”Sehän nähdään!”
”Oliko tuo haaste?”
Kastesiiven silmät välkkyivät ilkikurisesti.
”Oli.”
Heinäpilvi purskahti kehräämään. Kastesiipi työntyi lähemmäs kollia ja laski päänsä tämän kyljelle. Siitä hänellä oli suora näköyhteys metsään – ja hän sai olla aivan Heinäpilven lähellä.
”Hyvää yötä”, Heinäpilvi kuiskasi.
Kastesiivelle tuli mieleen ensimmäinen yö, jonka hän oli viettänyt klaaniin palaamisensa jälkeen. Silloin hän oli kuiskannut Heinäpilvelle hyvät yöt, vaikka tämä oli ollut kaukana muualla. Nyt Heinäpilvi oli tässä. Aivan hänen lähellään. Kastesiipi silitti kollin turkkia hännällään.
”Hyvää yötä”, naaras kuiskasi.
Lunta pyrytti yhä heidän suojaisan ja lämpimän väliaikaispesänsä ulkopuolella. Suuret lumihiutaleet tanssivat ilmassa ennen kuin putosivat maahan. Ne muodostivat vähitellen suuria kinoksia, jotka saivat pimeän metsän hohtamaan valkoisena.
Heinäpilven hengitys oli muuttunut tasaiseksi tuhinaksi, mistä Kasetsiipi tiesi kollin nukahtaneen. Kastesiipikin sulki silmänsä ja uni vyöryi hänen ylleen.

”Kastesiipi, herää!”
Kastesiiven silmät rävähtivät auki. Heinäpilvi seisoi hänen edessään pensaan ulkopuolella vihreät silmät tuikkien lempeästi ja hengitys höyryten.
”Huomenta”, Kastesiipi mutisi ja kömpi ulos pesästä. Naaras säpsähti, kun hänen polkuanturansa osuivat johonkin kylmään. Sitten maa rasahti hänen allaan ja Kastesiipi tunsi putoavansa pennunaskeleen verran alaspäin. Kastesiiven naamalla käväisi järkytys. Sitten hän katsahti käpäliinsä, joita peitti valkoinen lumi. Kastesiiven ilme muuttui innostuneeksi. Hän loikkasi eteenpäin ja hänen osuessaan maahan, lumi antoi taas periksi hänen painonsa alla. Kastesiipi loikkasi uudelleen ja taas uudelleen. Sitten hän kuitenkin kompastui maasta sojottavaan puunjuureen ja kellahti lumeen. Heinäpilvi loikki hänen vierelleen.
”Oletko kunnossa?” kolli kysyi.
Kastesiipi nauroi.
”Totta kai! Tämä on ihan mahtavaa!”
Kastesiipi loikkasi jaloilleen silmät innosta hehkuen. Hän rakasti lunta. Hän rakasti lehtikatoa. Se toi hänen mieleensä paljon ihania muistoja: kokoontumisesta karkaaminen Hämytassun kanssa – voi kuinka kauan siitäkin tuntui olevan –, Sumun tapaaminen ensimmäisen kerran, ensimmäiset muistot hänen oikeasta perheestään ja mikä tärkeintä: Heinäpilven tapaaminen ensimmäisen kerran, kun he molemmat olivat vielä olleet oppilaita.
Kastesiipi huitaisi tassullaan lunta päin Heinäpilven naamaa. Kolli pudisteli lunta naamaltaan, mutta muutama lumihiutale jäi roikkumaan hänen viiksistään. Kastesiipi kehräsi huvittuneena. Heinäpilvi naurahti ja läimäytti vuorollaan lunta Kastesiiven päälle. Kastesiipi siristi silmiään lumeen varistessa hänen päälleen. Sitten hän yritti antaa Heinäpilvelle jälleen lumipesun, mutta tällä kertaa kolli väisti ketterästi sivuun.
”Tule!” Heinäpilvi maukaisi. ”Katsotaan, kumpi saa nopeammin pyydystettyä jäniksen.”

Kun Heinäpilvi ja Kastesiipi olivat syöneet Hainäpilven saalistaman jäniksen – Kastesiipi ei ollut ärtymyksekseen saanut kiinni edes pientä päästäistä –, kaksikko lähti jatkamaan matkaa. Paksussa lumihangessa tarpominen oli hankalaa. Varsinkin, kun hangen jäinen pinta antoi joka askeleella periksi. Kylmyys sai Kastesiiven nahkan kihelmöimään. He olivat matkanneet jo pitkän matkan, kun Heinäpilvi yhtäkkiä pysähtyi.
”Verta!”
Kastesiipi pysähtyi kuin seinään nähdessään punalaikkuisen lumen heidän edessään. Valkoinen hanki oli värjäytynyt heidän ympärillään verenpunaiseksi. Kaikkialla oli karvatuppoja.
”Mitä täällä on tapahtunut?” Kastesiipi kysyi katsellen ympärilleen huolen ja uteliaisuuden sekaisin tuntein. Hän haistoi varovasti ilmaa. Naarassoturin kitalakeen tulvi veren kitkerä haju, mutta myös neljän kissan tuoksut. Yksi kissoista oli ilmiselvästi Sumu, mikä sai Kastesiiven huolestumaan entisestään. Toinen oli Pisara, mikä sai Kastesiiven yllättymään vain aavistuksen. Niinpä tietenkin; Sumu oli mennyt tapaamaan siskoaan. Pieni kateus välähti Kastesiiven sisällä. Miksi Sumu ei tullut koskaan tapaamaan häntä? Toista siskoaan?
*Koska hän ei edes tiedä sinun olevan hänen siskonsa, pöhkö!*
Se oli totta. Kastesiipi ei ollut kertonut Sumulle heidän olevan pentuetovereita. Nyt olisi aika kertoa, jos he löytäisivät Sumun ja Pisaran.
Kastesiipi maisteli ilmaa tarkemmin. Kolmas haju oli ilmiselvästi jonkun erakon, jota Kastesiipi ei tuntenut. Mutta neljäs…
Kastesiipi jännittyi.
”Mitä nyt?” Heinäpilvi kysyi. ”Mikä hätänä?”
”Minä...” Kastesiipi jätti tahallaan lauseen kesken ja haistoi ilmaa tarkemmin. Hän halusi olla varma ennen kuin kertoisi Heinäpilvelle. Sehän oli mahdotonta! Kastesiipi sulki silmänsä ja maisteli ilmaa niin tarkasti kuin pystyi. Hänellä ei ollut mikään paras hajuaisti, mutta silti hän tunsi neljännen kissan erakon hajun alta klaanikissan hajua. Myrskyklaanin hajua. Kastesiipi avasi silmänsä. Kyllä, hän se oli.
”Köynnöstassu”, Kastesiipi naukaisi.
”Kuka?” Heinäpilvi kysyi kummastuneen näköisenä. Kastesiipi ei yhtään ihmetellyt. Hän ei ollut koskaan kertonut Heinäpilvelle Köynnöstassusta.
”Köynnöstassu”, Kastesiipi toisti. ”Hän on eräs Myrskyklaanin oppilas, joka katosi monta kuuta sitten. Hänen luultiin kuolleen, mutta näemmä hän on elossa.”
*Siis jos hän selvisi hengissä tästä taistelusta*, Kastesiiven pessimistinen puoli sanoi. Kastesiipi työnsi ajatuksen syrjään. Totta kai Köynnöstassu oli selvinnyt! Pakkohan hänen oli!
”Tunteeko Köynnöstassu sisaruksesi?” Heinäpilvi kysyi. ”Haistan veljesi.”
Kastesiipi pudisteli epäluuloisena päätään.
”En tiedä”, hän myönsi. ”Mutta otetaan selvää.”

Kastesiipi ja Heinäpilvi eivät olleet kävelleet pitkääkään matkaa, kun hän erotti kauempana pienikokoisen, ruskean kissan, jonka turkissa näkyi mustia raitoja. Kastesiipi siristi silmiään. Kissa tuijotti suoraan häneen. Kastesiipi vilkaisi taakseen Heinäpilveen.
”Heinäpilvi”, Kastesiipi maukaisi. ”Luulenpa, että tapaat aivan pian oppilaan, jota klaanini on luullut kuolleeksi.”
Kastesiipi ja Heinäpilvi tassuttivat lähemmäs. Mitä lähemmäs he tulivat, sitä paremmin Kastesiipi erotti kissan yksityiskohtia: naaraskissalla oli valkoinen vatsa ja valkoista hännässään, rinnassaan ja kuonossaan. Kissalla oli mustia, vaalean- ja tummanruskeita raitoja. Korvat olivat mustat ja toinen repaleinen. Oranssien silmien yllä oli valkoiset pilkut.
Kastesiipi työnsi jännittyneenä kyntensä esiin. Ilmiselvä Köynnöstassu.
Kastesiipi ja Heinäpilvi pysähtyivät Köynnöstassun eteen. Kastesiipi tutkaili Köynnöstassua katseellaan. Oppilaalla oli selässä pahan näköinen haava, joka vaikutti kuitenkin olevan jo paranemassa. Köynnöstassu näytti olevan kunnossa ja näytti jopa voivan todella hyvin.
Kastesiipi katsoi Köynnöstassua suoraan tämän oransseihin silmiin.
”Köynnöstassu?”

//Tarina taitaa olla täynnä virheitä, mutta vihdoinkin sain kirjoitettua Kasteella! Nagini ja Liljatassu: Minua ei haittaa, vaikka teillä vähän kestikin. :) Joka tapauksessa ollaan nyt kaikki saatu tarinat kirjoitettua ja juoni on sellaisessa vaiheessa, että mä en tiedä edes miten Kasteelle tulee tulevaisuudessa käymään. XD Mutta joo, kumpi haluaa jatkaa, Liljatassu ja Nagini? Mulla ei oo väliä, mutta saanen pyytää, ettette odotuttais mua taas melkein puolta vuotta. :D
Vastaus:Olipas ihana pitkä tarina, nyt ovat Heinäpilvi ja Kastesiipi yhdessä <3 En malta odottaa mitä kaikkea jännää on seuraavaksi edessä, kun Könös löytyi...

Saat täydet 50kp!

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Heinätassu/-pilvi, Tuuliklaani
02.12.2017 22:29
"Pysy aloillasi, Heinätassu!" Kettuturkki sihahti. Hänen kärsivällisyytensä oli venytetty jo liiaksi, mutta Heinätassu ei vain voinut pysytellä paikoillaan emonsa siistittävänä. Hän halusi puhua Ruusutassun kanssa, halusi jakaa jännityksen siskonsa kanssa. Sillä vain Ruusutassu saattaisi ymmärtää Heinätassua tällä hetkellä. Kettuturkki oli kyllä vakuuttanut, että hän ymmärsi miltä oppilaasta tuntui, mutta ei se voinut pitää paikkaansa. Kettuturkilla ei ollut sisaria, eikä hän ollut koskaan tuntenut sitä, mitä Heinätassu nyt tunsi. Kollin sisällä myllersi yhtä aikaa innostus ja järkytys. Olo tuntui hyvin sekavalta, sillä innostus soturiksi pääsemisestä liitettynä järkytykseen oppilaaksi jäävästä Kuulastassusta tunui mahdottomalta. Heinätassun viikset väpättivät, kun hän yritti livahtaa kauemmas Kettuturkista. Emo ei kuitenkaan antanut hänen lähteä.
"Tahdon, että näytät hyvältä soturinimitysseremoniassasi", Kettuturki maukui nuolaisujensa välissä. Heinätassu tuhahti kärsimättömänä. Hän ei kuitenkaan voinut olla tuntematta pientä jännityksen puraisua rinnassaan kuullessaan emonsa sanat.
"Mutta minä osaan sukia itse itseni! Ja minulla on asiaa Ruusutassulle!" oppilas kitisi yrittäen katsoa emoaan anovasti. Kettuturkki ei kuitenkaan luovuttanut vaan jatkoi sukimista.
"Sinulla on koko soturi-ikä aikaa puhua siskosi kanssa, joten maltahan nyt", Kettuturkki komensi. Heinätassu huokaisi syvään ja istahti maahan luovuttaneena, sillä hän tiesi ettei emo antaisi periksi. Surullinen ilme kareili kollin kasvoilla, koska Kettuturkki ei tiennyt, ettei hänellä olisi koko loppuelämäänsä aikaa puhua Ruusutassun kanssa.
Heinätassu oli päättänyt lähteä. Kukaan klaanissa ei tiennyt siitä, eikä Heinätassu tiennyt miten kertoisi siitä. Pitäisikö hänen vain karata? Vai pyytää lupaa lähteä? Molemmat tuntuivat yhtä kamalilta vaihtoehdoilta, joten Heinätassu päätti murehtia sitä myöhemmin. Sitten kun olisi ensin puhunut Kastesiiven kanssa.
"Valmista", Kettuturki huokaisi. "Haen Ruusutassun tänne."

Kun Ruusutassukin oli joutunut emonsa käsittelyyn ja näytti viimein siistiltä, Ruostetähti astui ulos omasta pesästään ja ulvaisi kokoontumiskutsun. Kissoja alkoi kerääntyä verkalleen aukiolle, mutta Kuulastassua ei näkynyt missään. Kettuturkki vetäytyi hymyillen taaemmas ja jätti kaksi pentuaan eturiviin odottamaan omaa nimitysseremoniaansa.
"Minulla on suuri ilo ilmoittaa, että klaanimme saa tänään kaksi uutta soturia", Ruostetähti kajautti. Hän käänsi ainokaisen silmänsä ensin Ruusutassuun ja sitten Heinätassuun. "Ruusutassu ja Heinätassu, tänään on teidän aikanne siirtyä soturien riveihin. Olette opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakimme, ja nyt on teidän vuoronne tulla sotureiksi." Ruostetähti nyökkäsi kohti Ruusutassua. Punaruskea naaras oli hämmästyttävän samannäköinen kuin emonsa täristessään innokkaana päällikön edessä. Oppilas oli kasvanut huimasti edellisen kuun aikana, ja vaikka hän ei ollutkaan yhtä kevytrakenteinen kuin Kettuturkki, heissä oli silti hyvin paljon samaa näköä. Heinätassu ei puolestaan muistuttanut emoaan lähes lainkaan, mutta hänen virheät silmänsä olivat kuulemma aivan samanlaiset kuin Kettuturkilla. Hänen pienikokoisuutensa oli peritynyt Apilahännältä, samoin kuin kasvonpiirteet.
"Lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?" Heinätassu kallisti päätään siskonsa suuntaan vain nähdäkseen, miten Ruusutassun häntä viuhtoi puolelta toiselle ja hänen viiksensä värisivät innostuksesta. Ruusutassun rintakehä kohoili kiivaaseen tahtiin ja hengityshuurut kohosivat ylös kylmään ilmaan, kun hän naukaisi:
"Lupaan." Ruostetähti väläytti nopean hymyn punaruskealle naaraalle ja käänsi sitten katseensa Heinätassuun. Päällikön katse tuntui hyvin pistävältä, ja hetken hän oli varma että Ruostetähti näki hänen ajatuksensa. Tai ainakin Tähtiklaani.
"Heinätassu, lupaatko sinä elää soturilain mukaisesti ja puolustaa klaania - jopa henkesi uhalla?" Heinätassu tunsi suunsa avautuvan ja kuuli itsensä sanovan "lupaan", vaikkei hänen olisi oikeasti pitänyt sanoa sitä. Sillä eihän kolli aikonut tulevaisuudessa puolustaa Tuuliklaania hengellään? Hän aikoi lähteä, aikoi lähteä sinne, missä hän oli onnellinen.
Ruostetähden seuraavat sanat menivät Heinätassulta ohi korvien, kun hän tunsi lävitseen kulkevan kylmän väristyksen. Kolli ei tiennyt voisiko hän enää lähteä luvattuaan jotain niin suurta, mutta vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut. Heinätassu ei ollut onnellinen muualla kuin Kastesiiven seurassa.
Sitten Heinätassu tajusi klaanin hurraavan heidän uusia soturinimiään, ja kolli pyörähti ympäri yhdessä sisarensa kanssa.
"Heinäpilvi, Ruusumieli!" Kaikki Heinäpilven ajatukset tuntuivat turrilta, kun hän katseli sumein silmin hurraavaa klaaniaan, emonsa ja isänsä onnesta säihkyviä silmiä. Ruusumielen kiivas hengitys ja innostunut liikehdintä Heinäpilven vieressä tuntui hyvin kaukaiselta. Vastanimitetty soturi käänsi katseensa taivaalle ja muodosti huulillaan äänettömästi sanat:
"Tähtiklaani, ohjaa tassuni oikealle polulle."

Heinäpilvi tuijotti soturien pesän edessä aukiolle. Kollin nimitysseremomiasta oli kulunut jo kolme päivää, mutta edelleen soturina olemiseen oli totuttelemista.
Ilta oli hämärtynyt ja leirissä liikehdintä lakannut. Pennut ja oppilaat olivat nukkumassa, samoin kuin suurin osa sotureista. Heinäpilven hännänpää vääntyili puolelta toiselle, mutta muuten kolli ei ilmaissut jännitystään. Hänen tassujaan kihelmöi mutta kolli ei uskaltanut liikkua, jotta ei varmastikaan tulisi toisiin aatoksiin. Heinäpilvi keskittyi pitämään ajatuksensa kurissa, keskittyi ajattelemaan vain sitä, että hän hengitti sisään ja ulos. Kevyet askeleet kuitenkin katkaisivat kollin keskittymisen, ja hän vilkaisi sivulleen. Synkkämyrsky katseli keltaisilla silmillään nuorta soturia.
"Jaa-a", kolli murahti. Hänen kasvonsa jäivät varjoon, eikä Heinäpilvi nähnyt entisen mestarinsa ilmettä. Äänensävystäkään ei voinut päätellä mitään, se oli lähes sävytön. Tiesikö Synkkämyrsky, mitä Heinäpilvi aikoi tehdä? Nuoren soturin hermostus kasvoi hetki hetkeltä, hänen ajatuksensa harhautuivat tulevaan, jonka hän oli yrittänyt pitää poissa mielestään.
"Kerro", Synkkämyrsky kähähti yhtäkkiä. Hänen keltaiset silmänsä kiiluivat pimeässä, ja ne olivat iskostuneet Heinäpilveen. Kolli värisi ja yritti keksiä, miten selittäisi tilanteen.
*Synkkämyrsky siis tietää.* Heinäpilven häntä jähmettyi paikoilleen, kun hän veti syvään henkeä, ja alkoi sitten puhua. Kollin ääni oli hiljainen, täynnä niitä kaikkia tunteita, mitä hän oli pidellyt sisällään. Synkkämyrskyn jykevä hahmo vieressään hän tunsi olonsa turvalliseksi, hän tunsi voivansa luottaa kolliin.
"...minun on tavattava hänet", Heinäpilvi kuiskasi. Hänen sydäntään puristi, kun hän ajatteli Kastesiipeä, ajatteli tämän tuoksua nenässään. Mutta samaan aikaan Heinäpilvi näki perheensä surullisena leirin aukiolla. Surullisena hänen lähdöstään. Kettuturkin, jonka kyynelten raidoittamia kasvoja painoi väsymys. Ruusutassun, jonka silmissä ei enää palanut se elämänilo, joka roihusi aina naaraan silmissä.
"Mene hänen luokseen." Kuiskaus katkaisi Heinäpilven ajatukset ja hän kääntyi katsomaan Synkkämyrskyä, entistä mestariaan. Synkkämyrskyn kasvojen ilmettä ei nähnyt, mutta Heinäpilvi oli kuullut selvästi kollin äänestä, että Synkkämyrsky tiesi miltä hänestä tuntui.
"Kiitos." Sana jäi kuivana kaikumaan heidän välilleen, kun Heinäpilvi nousi kankein jaloin seisomaan. Aukio oli tyhjä. Sitten kolli nyökkäsi Synkkämyrskylle ja pinkaisi juoksuun. Tuuli tarttui turkkiin ja melkein nosti Heinäpilven ilmaan, kun hän pinkoi nummien halki kohti Kastesiipeä.

// tässä tää nyt on. Anteeksi Milu kun tässä kesti näin kauan ja jouduit odottamaan... 3':
Ja Heinä siis tulee tunnustamaan Kasteelle tunteensa ja sit sanomaan jotain et haluais elää sen kaa koska on sen kaa onnellinen tai jotai xd
Vastaus:Kiva nimitystarina :D Hienosti oli kuvaillut Heinän hankaluuksia päättää mitä kutsua seurata. Keskustelu Synkkämyrskyn kanssa oli mielenkiintoinen, nyt siis ainakin yksi tuuliklaanilainen tietää mihin Heinäpilvi häippäsi... hmm...

Saat 28 kp!

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Könös, Myrskyklaani?
02.12.2017 17:25
Naaras kapusi männyn runkoa pitkin ylemmäs. Ilta-aurinko sai hänen ruskean juovikkaan turkkinsa hehkumaan punakultaisena. Taistelusta saadut vammat olivat parantuneet, eivätkä enää paljon hidastaneet menoa. Hän pysähtyi ja katsoi alas odottaen näkevänsä laajan niityn jokaisen puun ja kuihtuneen kuuraisen kukan, joen jokaisen kurvin ja... hän oli kiivennyt kolme ketunmittaa. Mikä pettymys. Hän jatkoi matkaa ylemmäs, mutta parin hännänmitan jälkeen hän tajusi luovuttaa ja liukui kynsillään alas männyn suoraa runkoa.
Könös laskeutui kömpelösti tömsähtäen maahan ja kupsahti selälleen. Selkään sattui. Hän kampesi itsensä jaloilleen ja alkoi ontua isänsä pesälle. Matkalla hän poimi pyydystämänsä hiiren ja tiaisen. Päästäinen sai jäädä siihen. Kaksi kissaa pärjäisi hyvin ilman kitkerää ja kuvottavalta maistuvaa otustakin, kun heillä oli reilusti muutakin riistaa.
Könös asteli sisään lumen alkaessa sataa. Käpy nautti jo sisällä oravaa ja nyppi siitä karvoja pois. Naaras lisäsi omat saaliinsa isänsä keräämään kasaan. Siinä oli pari myyrää ja räkättirastas. Niillä he pärjäisivät pari päivää ja jatkuvalla saalistamisella he ylläpitäisivät kasaa pidempäänkin.
"Opetatko minulle huomenna taistelua?"
"Selvä, jos et loukkaa itseäsi ennen sitä", Käpy vastasi.
Könös sihahti huvittuneena, haukkasi hiirestä palasen ja kysyi sitten arasti.
"Isä, olenko minä luopio?"
"Luopioko?" Käpy maukaisi yllättyneenä. "Luopiot ovat klaanistaan karkotettuja pettureita. Oman kertomasi mukaan yritit vain auttaa. Et sinä mikään luopio ole."
Könös laski päänsä helpottuneena, söi hiiren nopein puraisuin ja lähti ulos. Hänen aikansa oli vasta alkanut.

Lehtisade oli jo värjännyt lehdet ja niitä oli pudonnutkin jo reilusti. Kedon koivut olivat jo kaljuja lehtitaakastaan. Muutama ruskean ja keltaisen kirjava lehti sinnitteli vielä latvassa.
Könös kaipasi taas metsään. Hän kuvitteli Leijonatassun istuvan yksin siellä, käpertyvän yöksi nukkumaan vailla ketään joka olisi kietonut häntänsä hänen ympärilleen lämmikkeeksi. Lehtien putoilevan maahan. Miltähän ruskaiset tammenlehdet näyttivät? Täällä ei kasvanut tammia ja Köynnöstassu oli vasta...
Hetkinen! Hänhän oli ollut täälläjo pidempäänkuin oli ollut klaanissaan! Tai vähintäänkin yhtä kauan! Silti hän oli niin pieni. Hänen isänsä oli suuri kissa. Miksi Könös itse oli kuitenkin niin pieni?
Hän oli ollut täällä aivan liian kauan! Pitäisi päästä takaisin kotiin. Vai hyväksyisikö klaani häntä enää? Muistiko kukaan edes häntä? Kaipasiko kukaan häntä? Leijonatassu? Okakynsi? Joku?

Könös hiippaili kaislikossa. Joki ei ollut vielä jäässä, joten ehkä hänen onnistuisi napata kala. Ei hän kyllä osannut, mutta voisi edes yrittää.
Kaislat edessä kahahtivat. Hän kurkisti niiden välistä.
Hänen edessään istui pentu, jonka valkeaa turkkia täplitivät ruskeat laikut.
Pentu ei katsonut häneen, vaan nousi ylös ja alkoi tassutella kaislikossa kauemmas hänestä. Könös seurasi.
"Mitä teet täällä ihan yksinäsi?"
Pentu ei vastannut, vaan jatkoi matkaansa.
Pentu kääntyi katsomaan Könöstä silmiin ja naaras kavahti tajutessaan, että pentu oli vasta avannut silmänsä. Kirkas tumma sininen oli selvä merkki.
"Taimipentu?"
Samassa pentu katosi. Könös alkoi kuulla tappelun ääniä. Hän työnsi päänsä ulos kaislikosta. Kaksi kissaa taisteli lumessa. Toinen oli suuri ruskea kolli ja toinen oli pienempi valkoinen naaras, jonka turkissa oli harmaita täpliä. Kolli piteli naarasta maassa. Pimeässäkin Könös erotti hänen silmistään paistavan pakokauhun.
*Mitä minä teen? En osaa taistella! En ehtinyt saada taistelukoulutusta metsässä.*
Mutta purra hän osasi. Kollin huomion kiinnittyessä valkoharmaaseen naaraseen Könös hiipi lähemmäs.
*Minä tunnen tämän tuoksun! Kyy!*
Naaras pääsi taas pois Kyyn käpälien otteesta ja syöksyi kollin lavoille. Könös käytti tilaisuutta hyväkseen ja iski hampaansa Kyyn takajalkaan. Kolli säpsähti ja kurotti hampaillaan hänen niskaansa kohti.
*Taisi olla kohtalokas yritys!*
Hän puristi edelleen hampaillaan Kyyn jalkaa. Valkoharmaa naaras puristi kynsillään kollin lapoja ja heilautti takajalkansa maahan. Kollin pää notkahti taaksepäin ja Könös syöksähti kollin vatsan ali toiselle puolelle. Saatuaan tasapainonsa takaisin Kyy kääntyi ja raapaisi häntä selkään. Jostain syöksynyt harmaa kolli huitoi Kyyn kuonoa kynsillään. Könös pakeni pensaaseen. Kyy juoksi pois tajuttuaan, että vihollisia oli liian monta.
"Sumu!" harmaavalkoinen naaras huudahti. "Mitä sinä täällä teet?"
"Pisara, oletko kunnossa? Olin tulossa tapaamaan sinua ja saavuin näköjään juuri ajoissa!" Sumu vastasi.
"En tiedä, onko tämä ihan paras mahdollinen aika tulla käymään", Pisara maukui.
Könös hiipi pensaasta ulos.
"Tarkoitin, että ehdin pelastaa sinut ennen kuin se kissa teki sinusta variksenruokaa", Sumu selitti. "Ja muuten, kuka tuo on?"
"En tiedä. Hän vain tuli jostain pelastamaan, vaikka ei hän kyllä mikään paras taistelija ole."
"Hei! Ei se minun vikani ole etten osaa taistella! Tai oikeastaan... ...on. Mutta minulla on varis kynittävänä sen kissan kanssa!" Könös selitti vähän nolona.
"Miksi? Onko hän isäsi tai jotain?" Sumu kysyi.
"Ei tietenkään! Hän vainhyökkäsi kimppuuni ilman syytä! Emmehän me edes näytä samalta!" Könös maukui vihaisesti.
"Kyllä teillä on ihan samanlaiset raidat", Pisara maukui.
"Eikä ole! Seuratkaa minua!" Könös komensi.

Pesällä Könös kaivoi yrttikasaa. Tai ei siinä paljon yrttejä ollut. Ratamoa, kehäkukkaa ja eihän seitti ollut edes yrtti!
Käpy tuli sisälle pesään.
"Hei, Könös! Sinä olet näköjään tuonut ystäviä."
"Könös!" Sumu maukaisi. "Miten hassu nimi!"
"Se on vain lempinimi", Könös ynähti vaivautuneena. Hän Jauhoi kehäkukan lehdet ja siveli niitä haavoihin, jotka hän peitti ratamon lehdillä ja seitillä.
Käpy ja Könös tarjosivat vierailleen ruokaa ja kissat käpertyivät nukkumaan. Kiven alla sijaitsevan pensaan lehdettömien oksien seasta Könös erotti, miten kauniisti lumi kinostui pesän ulkopuolelle.
*Tuokin suuri kinos koostuu pienistä hiutaleista.

"Könös! Oletko kunnossa? Könös!"
Naaras avasi silmänsä. Kaikki kolme muuta kissaa olivat käpertyneet hänen ympärilleen.
"Miksi en olisi?" hän maukui väsyneesti.
"Turkkisi on aivan veressä!" Pisara selitti hädissään.
*Ai niin! Se haava!*
"Kyy raapaisi minua selkään ja unohdin näköjään hoitaa sen", hän yritti rauhoitella muita.
"Unohdit hoitaa omat haavasi!?" Käpy maukui melkein järkyttyneenä ja alkoi puhdistaa haavaa. "Viiltohan on tosi pitkä!"
Könös odotteli rauhassa kun isä puhdisti haavan ja lääppi siihen kehäkukkaa ja seittiä. Ratamoa ei tyrehtyneeseen haavaan tarvittu.

Muutaman päivän kuluttua Könös oli jo riittävässä kunnossa saalistamiseen. Hän käveli joen vartta pitkin kun yhtäkkiä hän huomasi kauempana joella metsän suunnasta tulossa olevan olevan kissan, jonka hopeinen turkki säihkyi lehtikadon auringon vähissä säteissä...

//Könöstely on nyt virallista XD.
Anteeksi Milu kun tässä meni näin ÄLYTTÖMÄN pitkään! Sinun vuorosi jatkaa tarinaa!
Vastaus:Ensinnäkin, Könös XD

Sitten, onpas Könöksellä nyt jännää elämää klaanin ulkopuolella... Mutta aika mukavaakin. Onkohan Könös jäämässä tuolle tielleen...? Jännä ja sujuva tarina lukea.

Saat 25kp!

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Päästäistassu, Jokiklaani
04.11.2017 17:25
Päästäistassu hätkähti. Haavaa kirveli, sillä siihen oli juuri levitetty jotain yrttiseosta. Hän toivoi ettei saisi viheryskää. Olisi ollut ihanaa tuntea taas veden rauhoittavat aallot, mutta hän oli jumissa tunkkaisessa ja yrttipölyisessä parantajan pesässä.
"Syö nämä", Sääskisydän maukaisi. Päästäistassu kurotti kaulaansa ja nuolaisi kitkerät ja pahan makuiset yrtit suuhunsa. Sitten hän köhi uudestaan. Maha ei ollut enää kovin kipeä, mutta olo oli tukkoinen ja kylmä. Sadetassu oli ollut huolestunut nähdessään Päästäistassun. Myös hänen emonsa ja Vuokkotassu olivat käyneet parantajan pesällä katsomassa miten hän voi, mutta Korppiviikseä ei ollut näkynyt. Ei se ollut mikään ihme. Isällä oli sokeita kissoja vastaan jotain.
"Nukkuisit vielä, niin paranet nopeammin", Sääskisydän kehotti. Päästäistassu rauhoittui kevyeen uneen.

Päästäistassu seisoi rankkasateessa. Hän nautti veden tunteesta. Minne ikinä hän juoksi, sade seurasi. Sitten maa alkoi halkeilla. Suuret järvet imaisivat Päästäistassun sisälleen. Hän jaksoi uida loputtomiin. Häntä ei väsyttänyt tippaakaan. Hän loikki ja sukelsi vedessä. Aallot kantoivat hänet mukanaan kauas, loputtoman kauas. Pois kivuista ja nälästä. Eikä määränpäätä tarvinnut olla. Riitti että olo oli rento ja ikuinen.

"Voitko hyvin?" joku kysyi ja järvet Päästäistassun alla katosivat. Hän ei uinut, seisonut, tai juossut. Hän makasi kyljellään parantajanpesässä.
"Potkit jaloillasi kuin olisit uinut henkesi edestä!"
"Sen täytyi olla paha uni!" Vuokkotassu huudahti.
"M-mene pois..." Päästäistassu murahti ja yritti läpsäistä siskoaan käpälällään.
"Päästäistassun täytyisi saada nyt lepoa. Sanon kyllä jos voit tulla katsomaan häntä", Sääskisydän sanoi pehmeällä äänellä.
*Älä suotta näe vaivaa!*
Naaras lampsi takaisin ulos.
"Ai, Sadetassu toisitko sisarellesi vettä?"
"Ilomielin."
Päästäistassu innostui kuulemastaan.
"Tuo paljon!" hän huikkasi kuullesaan etääntyvät askeleet.

Märkä sammalmytty tupsahti Päästäistassun eteen. Uusi kipuaalto lävisti nahan ja Päästäistassu irvisti pidätellen ulvahdusta. Hän nappasi sammalet hampaisiinsa ja ravisteli niitä, sitten hän kieri niiden päällä turkkinsa märäksi.
"Ei!" Sääskisydän huudahti.
"Ne oli tarkoitettu juotavaksi! Nyt Vilustutit itsesi vain pahemmin!"
*Minun täytyy päästä veteen!*

//Kaksi tarinaa samana päivänä samalla hahmolla johtui nyt siitä, että halusin tehdä äskeiselle jatkoa. :)
Vastaus:Kiva kun sai jatkoa heti jännään kohtaan jääneelle tarinalle, tosin jännät kohdat jatkuu vain... Paraneeko Päästäistasu lainkaan tuota menoa?

Saat 6kp

-YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Päästäistassu, Jokiklaani
04.11.2017 13:23
Päästäistassu antoi tuulen piiskata turkkia. Tänä aamuna ilma oli poikkeuksellisen kylmä. Jokiklaanilla oli nyt uusi varapäällikkö, Illankuiske. Vaan mitäpä Päästäistassu välitti, eihän hän ollut edellistäkään varapäällikköä tuntenut.
"Älä jää haaveilemaan, mennään!" Huomenkukka naukaisi lempeästi ja tönäisi Päästäistassua kevyesti. Kylmäpuro ja Kärppätassu kävelivät heidän vieressään. Kukaan ei alkanut rupatella Päästäistassun seurassa. Kaikki pitivät häntä vain kevyenä sumuharsona, jonka läpi saattoi kulkea vaivatta. Jotkut tuntuivat pelkäävän häntä. Kukaan ei koskaan maininnut hänen sokeuttaan. Ei se ollut heikko kohta. Ei hän ollut koskaan nähnyt mitään. Olisi ollut mukavakin kuulla joskus siitä, millä tavalla hän erosi muista. Oli vaikeaa kuvitella miltä muista tuntui olla sokean kissan seurassa, jos kukaan ei koskaan maininnut sitä. Ehkä muut pelkäsivät, että hän suuttuisi.
"Miten Kärppätassun kanssa on mennyt?" Huomenkukan ääni kuului parin viiksen mitan päästä.
"Hyvin. Entäs Päästäistassun? Onko hän oppinut helposti?"
"Kyllä, hän edistyy nopeasti."
Sen jälkeen kukaan ei puhunut mitään. Päästäistassu olisi halunnut tietää katsoiko kukaan häneen. Yhtäkkiä Päästäistassun tassu upposi johonkin terävään ja hän parkaisi.
"Odottakaa, käyn katsomassa mitä tapahtui!" Huomenkukan huuto kuului kauempaa. Naaraan käpälät tömisivät Päästäistassua kohti. Hänen tassuaan kirveli ja poltteli polkuanturoiden kohdalta. Päästäistassu tunsi mestarinsa tutkivan haavaa.
"Pelkkä piikki, älä säikähdä kun nyppäisen sen pois."
Päästäistassu jännittyi. Piikki irtosi helposti ja Päästäistassu tunsi haavasta noruvan hiukan verta. Huomenkukka lipaisi hänen käpäläänsä kielellään pari kertaa ja sanoi: "Ja tule reippaasti niin et jää partiosta jälkeen."
Päästäistassu kompuroi mestarinsa perään varoen tassuaan.
"Voisimmeko harjoitella Sadetassun kanssa?" Päästäistassu kuiskasi. Hän ei useinkaan päässyt Sadetassun kanssa partioon. Hän kehräsi ylpeydestä muistaessaan kalasaaliinsa, jonka jälkeen sisko oli tietysti saanut paremman saaliin, mutta ehkä se "näkötaito" helpotti saalistusta. Hän ei olisi halunnut olla erilainen. Vain hänen oma siskonsa ymmärsi häntä täysin. Vuokkotassu taas ei ymmärtänyt mitään. Hetken päästä hänen mestarinsa naukaisi: "Miksipä ei. Hän vain herää toisinaan niin aikaisin Mustakynnen kanssa."

Järven vesi tuntui viileältä ja pehmeältä. Hän piti sen tuoksusta. Traumat hukkumisesta pysyivät kyllä muistoissa, mutta täällä mestarinsa kanssa hän olisi turvassa. Hän kumartui koskettamaan veden pintaa nenällään. Se värähteli ja kutitteli kuonoa. Päästäistassu lipaisi kielellään raikasta vettä.
"Tänään harjoittelemme sukeltamaan mahdollisimman kauan ja treenaamme kalastustaitojasi."
Päästäistassu nyökkäsi. Kylmäpuro harjoitteli rannastakalastamista Kärppätassun kanssa heidän vieressään.
Molskaahdusta seurasi hetken hiljaisuus ja sitten joku nousi pintaan.
"Taas!" Oppilas ärähti. "Miksi näiden kalojen täytyy olla näin isoja!"
"Sukella nyt. Katson kuinka kauan pysyt pinnan alla", Huomenkukka sanoi ja asteli itsekkin matalalle veteen.
Päästäistassu sukelsi. Hän tunsi virtauksen nahassaan. Hän pulahti kevyesti pinnan alle. Ja potki jaloillaan päästäkseen pohjaan. Hän piti häntänsä suorana perässään. Veden hiljainen kohina rauhoitti hänen mielensä ja aallot poistivat tassussa pistävän kivun. Hän tunnusteli etutassuillaan, mutta ei tuntenut vielä pohjaa. Päästäistassu kurkotti uudestaan kynnet esillä ja raapaisi jotakin. Se oli kuin kuori. Asia ei tuntunut kynsien välistä valuvalta hiekalta. Päästäistassu yritti tavoitella tassuillaan kuorta, mutta jokin veti häntä vaistomaisesti kohti pintaa. Päästäistassu kiepahti ympäri ja polki tassuillaan taaksepäin. Voimakkailla vedoilla hän pulpahti pinnalle. Äänet kuuluivat taas selvästi.
"Parempi tulos kuin viimekerralla", Huomenkukka ilmoitti.
"Sukella vielä ja yritä löytää kalaa", hän kehotti.
Päästäistassu loikkasi uudestaan ja polski hiljaa veden pinnan alla.
*Auttaakohan näkeminen kalastuksessa?*
Hän tunsi värähtelyä ja syöksyi nopeasti sen suuntaan. Hänen kyntensä eivät uponneet kalan lihaan, sen sijasta ne osuivat turkkiin. Vesi vaimensi kuuluvan rääkäisyn. Joku rimpuili irti ja raapaisi Päästäistassun käpäliä. Hän nousi pintaan ja ui kevyin vedoin rantaan selvittämään mitä juuri tapahtui.
"En ole mikään kala!" joku sähäti hänen vieressään.
"Päästäistassu! Mitä siellä tapahtuu?" Huomenkukka huusi ja Päästäistassu kuuli kalan läpsähtävän maahan. Hän aisti molempien mestareiden läsnäolon.
"Päästäistassu iski kyntensä häntääni kun kalastin!" Kärppätassu sähähti.
"Se... se oli vahinko", Päästäistassu sopersi.
"Päästäistassu, tule tänne kauemmas Kärppätassusta. Annetaan hänen harjoitella rauhassa. Uskon että sinäkin tarvitset vähän omaa tilaa", hänen mestarinsa rauhoitteli.
*Miksen voi harjoitella normaalisti muiden seurassa?*
Päästäistassu tunsi hännän laskeutuvan hänen lavoilleen. Hän seurasi mestariaan vastahakoisesti.
"Noniin, saalista täällä. Kun olet saanut tarpeeksi saalista, voimme palata leiriin."
*Minun 'täytyy' palata leiriin. Ei siellä ole mitään ihmeellistä.*

Päästäistassu tunsi kyntensä uppoavan lihaan. Hän koukkasi kalan kynsillään ja heitti sen pinnalle. Hän nousi sen perässä ennenkuin se ehti pulpahtaa takaisin pinnan alle. Sätkyttelevä vonkale suussaan hän kahlasi rannalle. Päästäistassu pudotti sen mestarinsa jalkojen juureen ja nuuhkaisi ilmaa.
*Sadetassu.*
Oppilas tuli häntä kohti. Huomenkukka juoksi hänen sisartaan vastaan.
"Hei Sadetassu! Missä Mustakynsi on?"
"Vei saaliinsa juuri leiriin. Sain vain vähän sinttejä ja sokean hiiren, joten voisinko hyödyntää aikaani harjoittelemalla teidän kanssanne?"
*Sano kyllä! En tarvitse mitään omaa tilaa!*
"Kaipa se käy. Päästäistassukin on saanut vasta yhden särjen ja vesimyyrän poikasen", Huomenkukka naukaisi.

Päästäistassu pudotti kolmannen saaliinsa mestarinsa eteen.
"Hyvin saalistettu. Näkyykö Sadetassua missään?"
*Näkyykö? Olen sokea.*
"Sadetassu!" Päästäistassu murahti. Hänen sisarensa loiskutteli rantaan ja puisteli vettä valuvan turkkinsa.

Sadetassu pudotti tuoresaaliskasaan sokean hiiren ja pari sinttiään. Päästäistassu oli saanut ahvenen, särjen ja vesimyyrän poikasen. Hän oli ylpeä saaliistaan.
"Päästäistassu kuule..." Sadetassu aloitti.
"Oletko nähnyt sellaisia omituisia unia? Sellaisia, joissa olisit suuren saderyöpyn kohteena ja kastuisit läpimäräksi?"
"En. Olisiko pitänyt?" Päästäistassu ihmetteli.
*Hän on tulossa hulluksi.*
"Olen nähnyt unia, joissa saalistan sokeita päästäisiä, jotka muuttuvat kissoiksi... ...ja en kertonut sinulle, mutta sain sen hiiren lisäksi kiinni myös päästäisen, jonka silmät olivat sameat..."
"Niin? Päästäisillä on tunnetusti huono näkö."
*Hän on tulossa hulluksi.*
"Mutta se oli sokea! Olen varma että ne unet liittyvät sinuun!" Sadetassu intti.
"Joten... oletko sinä nähnyt minuun liittyviä unia?" Sadetassu maukaisi kevyesti.
"En muista."

Päästäistassu potki makuualusiaan. Uni ei tullut millään. Hän lipaisi turkkiaan pari kertaa ja nousi. Päästäistassu loikki ketterästi nukkuvien oppilaiden yli. Hän seurasi hajua ulos leiristä ja pysähtyi vasta järvellä. Jotain kylmää ja kosteaa tupsahteli hänen kuonolleen. Se ei ollut vettä, sillä tämä oli kiinteää. Kuurainen pakkasilman peittämä maa kipristeli tassun pohjissa. Hengitys huurusi. Kylmyys lävisti turkin, mutta Päästäistassua väsytti niin, ettei hän jaksanut välittää. Päästäisen lihan lämmin tuoksu tuntui nenässä ja hän kumartui syömään sen raadon maasta.
*Mitä jos tämä on se Sadetassun sokea päästäinen? Miksei se ole tuoresaaliskasassa?!*
Häntä väsytti ja hän mätkähti kyljelleen maahan hengittäen syvään ja rohisevasti.

Sade piiskasi turkkia ja käpälät liukuivat mutaisella maalla. Värit sekoittuivat silmissä ja muodostivat tutun tunteen...
*Minä näen!* Hän oli varmasti tuntenut tämän tunteen joskus. Kaikki oli selkeää. Aurinko paahtoi kuumasti vuorten yllä. Hän ei ollut käynyt tässä paikassa ennen... Hän tunnisti naaraan hajusta.
*Näyttääkö Sadetassu tuolta?!* Yhtäkkiä Sadetassu muuttui värisekamelskaksi joka sumensi kaiken ja satoi maahan piiskaten turkkia. Näkö oli poissa! Hän oli sokea... Sadetassun tuoksu sekottui muihin hajuihin, eikä Päästäistassu tunnistunut sisarensa lämmintä tuoksua muiden joukosta.
"Sadetassu!" hän ulvahti.

Päästäispentu nousi tokkuraisena maasta ja pudisteli turkkinsa. Hän ei muistanut unestaan mitään. Tämä paikka ei tuoksunut leiriltä. Hän oli järvellä. Päästäistassu pärski ja köhi. Vähitellen hän muisti mitä viimeyönä oli tapahtunut. Hän oli lähtenyt leiristä unisena ja syönyt sokean, haisevan päästäisen!
*Tähtiklaanin tähden! Miksi söin sen Päästäisen?!*

Päästäistassu laahusti horjuen kohti leiriä. Kaiken lisäksi ilmasta syöksyi rääkäisevä lintu joka raapaisi kynsillään Päästäistassun oikeaa kylkeä. Hän rääkäisi ja horjahti kaatuen maahan.

Hän tunsi jonkun puskevan hänen kylkeään.
"Päästäistassu! Herää!" Huomenkukka huusi. Päästäistassu nousi vaivalloisesti pystyyn. Huomenkukka ei puhunut mitään, vaan tuki häntä kyljellään hänen ottaessaan horjuvia askeleita. Mahaan sattui, nenä oli tukossa ja kyljessä olevaa haavaa poltti.

"Tarvitset nyt lepoa, mutta herää hetken päästä ottamaan muutama yrtti", rauhallinen ääni parantajan pesässä sanoi. Päästäistassu kuuli kuiskauksen:
"Hän söi jotain pilaantunutta ja on vilustunut. Hän on myös raapaissut kylkensä pahasti johonkin. Luultavasti hän on kävellyt unissaan ja eksynyt."

//Päästäistassu saalistaa feikkikalan-tarina on valmis :D
Vastaus:Hieno feikkikala tosiaan oli XD Voi Kärppätassun häntä parka. Mutta alun hilpeiden sattumusten jälkeen päättyipä vakaviin tunnelmiin... Mitenköhän Päästäistassun käy, ja oliko tässä kaikki mitä Sadetassun unet enteilivät? Kiva tarina jota oli helppo lukea, Päästäistassun ajatuksista pääsi tosi selkeästi kiinni kollin sielunmaisemaan :3

Saat 35kp!

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Leijonatassu, Myrskyklaani
Kotisivut: http://liljatassu.suntuubi.com/?cat=40&img=45
03.11.2017 22:17
Orava! Orava täytti Leijonatassun mielen. Hän ponnisti ja laskeutui täydellisesti oravan niskaan. Hän tappoi sen nopeasti. Otuksen vihertävän keltainen turkki pääsisi koristeeksi hänen pesäänsä. Hänellä oli siellä jo sininen ja musta-pinkki oravantalja. Nyt hänen kokoelmiinsa pääsisi myös keltainen turkki.
"Hieno saalis!" Köynnöstassu työntyi pensaasta ja maukui kehunsa.
"Kiitos!" Leijonatassu istahti siskonsa viereen ja kietoi pitkän tupsukärkisen häntänsä käpäliensä ympäri.
Sitten emo ja isä tulivat aukiolle kantaen mehukkaita vihreitä jäniksiä, joilla oli sinisiä ja valkoisia raitoja. Taimitassu raahasi paikalle siilin. Sitten jostain syöksyi mäyrä. Se syöksyi kohti Köynnöstassua. Leijonatassu löi sen yhdellä varpaalla maahan ja valmistautui antamaan tappopuraisun. Hän puri sitä kurkkuun ja mäyrä retkahti kuolleena maahan.
"Eeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeee eeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii! " Köynnöstassu huusi melkein kolmenrivin ajan. "Sinä tapoit kumppanini!!!"
Kaksi pentua kurkisti naaraan selän takaa. Toinen oli mäyrän värinen kissa ja toinen ruskearaidallinen mäyrä.
"Meidän pitäisi vartioida reviiriämme tarkemmin..."
"Meidän pitäisi vartioida reviiriämme tarkemmin..."
"Meidän pitäisi vartioida reviiriämme tarkemmin..."
Ensin se oli unta, sitten unen rajamailla.
Sitten se ei enää kuulostanut emolta.
Sitten se ei enää selvästikkään ollut emo.
"Leijonatassu, me menemme aamupartioon! Herätys!"
Leijonatassu avasi silmänsä. Miksi hänen pesänsä oli täynnä muiden makuualusia? Missä hänen oravannahkansa olivat? Kirkassydän seisoi keskellä pesää.
"Näitkö unta?"
"Kyllä, siinä oli värikkäitä oravia ja minulla oli häntä ja..." Leijonatassun ääni särkyi.
"Ja Köynnöstassu?" hänen mestarinsa kysyi.
"Tiedetään, tiedetään... En saisi ajatella häntä, hän on varmasti kuollut ja niin edelleen! Jos et ole sattunut huomaamaan, niin et ole ensimmäinen joka sanoo niin!"
"En tarkoittanut sitä", naaras maukui hellä katse silmässään. "Tiedän miten kauheaa on menettää sisko."
Sanat saivat Leijonatassun korvat ponnahtamaan yllättyneesti pystyyn.
"Tiedätkö? Onko sinulla ollut joskus sisko?"
"Oli minulla. Hän oli parantaja ja hänen nimensä oli Tuhkamarja. Hän kuoli." suru täytti naaraan vasemman silmän.
"Sinulla on sentään Okskynsi ja Saniaisturkki. Minulla ei ole ketään! Taimipentu kuoli! Emo kuoli! Isä on tiesmissä! Ja nyt Köynnöstassukin on kuollut!"
"Onhan sinulla minut", Kirkassydän maukui lempeästi. "Sitä paitsi vielä on toivoa! Ei se mäyrä välttämättä ole Köynnöstassuakin syönyt." Kin-pääte olisi kannattanut jättää pois. Se toi mieleen mäyrän, joka tarrasi emon luokse rynnännyttä Taimipentua niskasta ja retuutti hänet kuoliaaksi. Leijonatassu ravisteli päätään karkoittaakseen muiston. Hän tajusi nyt ensimmäistä kertaa jakavansa mestarinsa kanssa vamman lisäksi myös kauhean muiston. Jotain, jossa peto kävi päälle ja puri.
"Mutta olin siis sanomassa, että meidän pitää mennä aamupartioon. Se mäyrä on haistettu taas ja meidän pitää vartioida reviiriämme paremmin."

Leijonatassu pomppi sisään vatukoiden lävitse. Partio ei ollut löytänyt mäyrää, mutta sen jälkiä kyllä.
*Minun on pakko kertoa... Ai niin!* Ei hän voisikaan kertoa Köynnöstassulle. Leijonatassu masentui taas. Hän säntäsi ulos ja jäi kuuntelemaan kahden naaraan keskustelua, joka kuului tiheän vatukon takaa. Hän kuuli sen vain osittain, sillä hän ei viitsinyt mennä lähemmäs, ettei hänen salakuuntelunsa paljastuisi.
"Minä aion... tapaamaan... ua..."
"Et voi! sinunhan piti... uskollisena..."
"Mutta hän on minun vel..."
"Mutta... mutta..."
"Minun pitää!"
"Entä klaani?"
"Ei klaani saa tietää... ainakaan jos sinä et..."
"...siipi! En voi pimittää sellaista salaisuutta klaanilta!"
Leijonatassu kyllästyi kuuntelemaan katkeilevaa keskustelua, joka ei edes kuulunut hänelle. Hän palasi leiriin.

---<,`;> ? <;´,>---

Leijonatassu oli juuri käpertynyt mukavaan asentoon kun Tulitähden huuto kuului:
"Saapukoon jokainen oman riistansa mesästämään kykenevä tänne suurtasanteen alle klaanikokoukseen!"
Leijonatassu raahautui ulos aukiolle. Tulitähti oli jo aloittanut nimitysmenot.
"Haukkapentu, olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona saat soturinimesi, sinut tunnetaan Haukkatassuna. Mestariksesi tulee Oravaliito. Toivon, että hän välittää sinulle kaiken oppimansa.
Oravaliito, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut loistavaa koulutusta Tomuturkilta ja olet osoittanut olevasi aloittelias ja itsepäinen. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Haukkatassulle.
Mestari ja oppilas koskettivat toistensa neniä ja klaani tervehti uutta oppilasta huutamalla tämän uutta nimeä.
"Haukkatassu! Haukkatassu!"
Leijonatassu ulvahti oppilaan nimen kerran ja painui pesäänsä nukkumaan. Haukkatassu ei olisi voinut häntä vähempää kiinnostaa.

---<,`;> ? <;´,>---

Leijonatassu palasi harjoituksistaan Kirkassydämen kanssa. Hän oli oppinut, miten vihollisen päälle hyökätään harhauttamalla katsomalla muualle niin, että vihollinen luuli hänen hyökkäävän toiseen kohtaan. Suurin osa kissoista ei ollut aukiolla. Oravaliito käyskenteli hermostuneesti parantajanpesän ulkopuolella ja Saniaisturkki ja Sulkatassu vilkuilivat häntä huolestuneen näköisenä. Tomuturkki makoili kivellä ja loi myötätuntoisia katseita entiseen oppilaaseensa.
Kirkassydän ryntäsi veljensä luokse.
"Saniaisturkki! Mitä on tapahtunut?"
"En tiedä. Oravaliito oli tuossa jo kun saavuin."
"Saalistusharjoituksissa kai sattui jotain", Sulkatassu maukui.
*Haukkatassullekko? Hänestähän tehtiin oppilas vasta eilen!*
"Sen minä sanon", Tomuturkki maukui. "että se mäyrä on ollut taas asialla! Kyllä minä sellaisen hajun tunnistan!"
*Mäyräkö? Ei taas!*

---<,`;> ? <;´,>---

Muutaman auringonnousun kuluttua Leijonatassu meni saalistamaan. Klaani oli myöhemmin saanut tietää, että mäyrä oli vienyt Haukkatassulta silmän. Kunhan oppilas olisi tarpeeksi hyvässä kunnossa, he pitäisivät harjoituksia yhdessä, sillä Kirkassydän osasi auttaa puolisokean oppilaan koulutuksessa.
*Mahtavaa! Nyt joudun jakamaan mestarini!*
Hän vaani oravaa vähän matkan päässä. Otus jäkersi tammenterhoa. Leijonatassu ponnisti ja loikkasi ilmaan. Orava vilkaisi häneen. Se jähmettyi kauhusta.
*Sillä ei ole mitään mahdollisuuksia!*
Orava kääntyi pinkaistaakseen pakoon.
*Liian myöhäistä sinulle!*
Hän tajusi liian myöhään, että hyppy oli jäänyt lyhyeksi. Orava pakeni ja kapusi puuhun. Leijonatassu kapusi perään, mutta putosi pian, sillä ei pysynyt tasapainossa.

Leijonatassu asteli leiriin kantaen nappaamiaan hiirtä ja myyrää. Hän kantoi hiiren tuoresaaliskasaan ja söi myyrän itse. Tulitähti asteli suurtasanteelle (taas kerran) ja kutsui klaanikokouksen.
Kun kissat astelivat aukiolle Leijonatassu jatkoi myyränsä näykkimistä. Jotain kylmää putosi hänen kuonolleen.
*Lunta!*
Hän hotki myyrän loppuun ja alkoi jahdata lumihiutaleita, jotka hitaasti leijasivat alas Tähtiklaanin asuinsijoilta päin.
Tulitähti aloitti:
"Toivoin, etten joutuisi pitämään tätä seremoniaa, mutta sitä on viivytetty aivan liian pitkään."
Leijonatassu höristi korviaan ja käänsi ne päällikön suuntaan kiinnostuneena.
Kilpikonnakuvioinen naaras käänsi katseensa pilviselle taivaalle.
"Tiedämme kaikki, ettei kouluttamaton kissa selviä pitkään yksin. Köynnöstassun katoamisesta on jo monta kuuta. Hän ei voi olla selviytynyt. Köynnöstassu on kuollut!"
Klaani painoi päänsä. Kohahtelua ei kuulut, kaikki olivat aavistaneet tämän tapahtuvan ennemmin tai myöhemmin.
Leijonatassukin oli tiennyt siitä, hän ei ollut vain suostunut päästämään irti siskostaan.i
"Hänen valvojaisensa pidetään tänä yönä."

Illalla Leijonatassu mietti, mitä tekisi. Lopulta hän sai idean. Hän puikahti oppilaiden pesään ja raahasi Köynnöstassun koko höyhenkokoelman ulos. Pennut saivat valita suosikkinsa. Köynnöstassu olisi halunnut niin.
Loput kasasta kolli kantoi aukion keskelle ja aloitti suremisen. Hiljalleen tuuli kuljetti höyhenet pois. Siinä meni hänen sisarensa suosikki. Vitivalkoinen höyhen kiisi tuulen mukana järveltä pois päin.
Yö oli pitkä. Kun aamu alkoi sarastaa Leijonatassu kampesi itsensä jaloilleen, puisteli turkilleen kertyneen kuuran pois ja painui pesäänsä.
Hän keräsi kaikki sulat pensaan nurkasta. Ne olivat olleet liian raskaita lentämään tuulen mukana, joten hän hautasi ne metsään. Vain suurin mustista sulista jäi muistoksi. Sen hän törkkäsi kömpelösti hampaillaan pystyyn sulat peittävän multakasan päälle ja kuopi multaa ympärille, ettei se lemtäisi pois.
Sitten hän palasi leiriin ja tuijotti, miten nousevan auringon valo peitti tähdet alleen. Kuollut heinä lauloi tuulessa. Miten korsien osuminen toisiinsa saatoi saada aikaan niin kauniin äänen? Lumi muutti hiljalleen hänen turkkinsa märäksi, mutta hän ei välittänyt siitä. Hän oli nyt yksin maailmassa.

---<,`;> ? <;´,>---

Sakenevan lumipyryn seasta Leijonatassu erotti mestarinsa oranssin hännän. Miten kokoontumisesta tulisi mitään tällaisessa lumisateessa? Kaipa Tähtiklaani antaisi kuun edes pilkahtaa pilvien lomasta.
Tuuliklaanin reviirillä sade laantui hiljalleen. Saarelle päästessä se oli jo loppunut kokonaan ja taivas oli tähtikirkas.
Tulitähti kapusi puhujantammen toisiksi alimmalle oksalle Jäätähden viereen. Ruostetähti istui heitä oksaa ylempänä. Varjoklaania odotettiin vielä.
"Menisit etsimään itsellesi ystäviä!" Kirkassydän maukui ja osoitti hännällään kohtaan, jonne suurin osa oppilaista oli kokoontunut. Närhitassu, Leoparditassu ja Vinhatassu suuntasivat juuri sinne.
Leijonatassu ei oikein pitänyt ajatuksesta, että menisi suuren rykelmän keskelle. Tuolla istui pari harmaaraidallista Jokiklaanin naarasta seuranaan Kultatassu ja joku musta tuuliklaanilainen.
Sitten harmaan kollin silmät äkkäsivät yksikseen istuvan hopeankuultavan tabbykuvioisen kollin, joka kasasi hiekkaa pieniksi keoiksi tassuillaan ja piirteli viivoja niiden väliin kyynet rahisten. suurimman kasan päällä oli harmaa kivi, jossa oli pyörteileviä juovia.
Leijonatassu hiippaili arasti kolli taakse. Hän oli juuri aikeissa sanoa jotain, kun kolli käännähti ympäri ja iski kyntensä maahan hänen viereensä.
"Nyt riittää Heinätassu! Minun tekemiseni eivät sinulle kuulu!" Sitten kolli huomasi, ettäivät hänen kyntensä olleetkaan osuneet kissan häntään. Kissa nosti päätään ja katsoi suoraan Leijonatassuun.
"A-anteeksi! Luulin sinua veljekseni!"
"Ei se mitään", Leijonatassu maukui. Ensikertaa elämässään hän oli onnellinen hännättömyydestään. Oppilaan kynnet näyttivät aika teräviltä.
"Olen Leijonatassu. Entä sinä?"
"Kuulastassu", kolli maukui hiljaa.
Vaivautunut hiljaisuus.
"Sotasuunnitelmiako nuo ovat?" Leijonatassu vitsaili ja osoitti tassullaan hiekkakasoja.
"Mjoo, ajattelin valloittaa koko metsän. Haluatko mukaan?" Kuulastassu vastasi veikeyttä äänessään.
"Mikäs siinä!" Leijonatassu oli heti leikissä mukana. Hän etsi itsensä näköistä kiveä, mutta joutui tyytymään hopeanhohtoiseen untuvaan. Hän asetti sen "Kuulaskiven" viereen ja sitten he laajensivat hiekasta ja kivistä koostuvaa valtakuntaansa.
//Linkin kuva tulee tähän väliin!\\
He löysivät lätäkön ja muovasivat siitä pienen järven, jonka rannoille he tekivät puita sammaltupoista. Kaksijalanpesää tai hevospaikkaa he eivät tehneet, sillä kaksijalkojahan ei heidän reviirilleen päästettäisi. Kuulas-Leijonaklaanin reviiri kattoi koko järven.
Haukkatassu mulkoili heitä vihaisesti.
*Veit jo mestarini! Kyllä minulla saa olla ystäviä!*
He eivät leikkiessään siinä edes huomanneet, miten Varjoklaani saapui. Leijonatassu kuunteli puolella korvalla muiden klaanien uutiset, mutta sivuutti Tulitähden kertomuksen, sillä hän ei halunnut masentua uudestaan näin iloisella hetkellä. Hän tiesi oman klaaninsa uutiset ennestään.

Kokoontumisen päättyessä he hyvästelivät ja Leijonatassu toivoi, että näkisi Kuulastassun taas seuraavassa kokoontumisessa. Heillä oli ollut niin hauskaa yhdessä. Voi kun oikeasti olisi Kuulas-Leijonaklaani, jossa he voisivat leikkiä yhdessä klaanien rajoista piittaamatta.

//Varmaan pisin tarinani tähän mennessä!
Nyt sentään tuli oikeaan paikkaan.
Kuulaan tunnari:
https://www.youtube.com/watch?v=XUpMbklv6-w
Vastaus:Tässä tarinassa oli kivasti tunteita ja tunnelmia laidasta laitaan. Alun uni oli ihan hulvaton! Mutta sitten tarinasta kuvastui hyvin Leijonatassun syvä Köynnöstassun kaipuu ja yksinäisyyden tunne. Kuulastassun ja Leijonatassun tapaaminen oli hauska ja mielenkiintoinen, tästä tulee jännää... Sujuvaa tekstiä, en huomannut virheitä.

Siivosin tarinan pois vieraskirjasta.

Saat 36kp!

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Haukkatassu, Myrskyklaani
01.11.2017 19:44
Kuului rysähdys kun vaaleanruskea karvamytty kaatui kuivien risujen joukkoon.
Haukkatassu koitappas nyt keskittyä!? Oravaliito maukui astellen oppilaansa luo. Naaras nousi nolostuneena ylös ja suki sekaista turkkiaan.
Anteeksi Oravaliito, koitan uudestaan!? Haukkatassu maukui maisteli ilmaa oravan tai hiren varalta.

Pian kulkiessaan syvemmälle Myrskyklaanin reviirille hänen nenäänsä lehahti hiiren haju. Pian naaras huomasi jyrsijän kyyristelemässä pienen puun juurella.
*Tämähän on jo naurettavan helppoa! * hän ajatteli ja kyyristyi vaanimaan saalistaan. Äkkiä jokin hyppäsi hiiren kimppuun ja sai Haukkatassun säpsähtämään ja samalla kaatumaan lehtikasaan takanansa.
"Haukkatassu, oletko kunnossa?" Oravaliito tuli hänen luokseen pudistellen päätään. Haukkatassu painoi päänsä rintaan ja huomasi kuinka Leijonatassu jolkutti hänen luokseen hiiri suussaan roikkuen.
"Taisimme vaania samaa saalista?" kolli naurahti heilauttaen korviaan. Tämän pitkä harmaa turkkinsa huojui navakassa lehtisateen tuulessa. Haukkatassun ajatukset keskeytti kuitenkin Oravaliidon napakka ääni:
"Aijotko nousta sieltä kenties tänään vai huomenna?" Haukkatassu nousi vaivaantuneena ylös ja lähti tassuttamaan kohti leiriä.

Haukkatassu kulki pientä polkua kohti notkoa. Hän kuuli takaansa lehtien rapinaa ja jäykistyi.
"Oravaliito?" hän maukaisi kysyvästi ja kääntyi ympäri. Kuitenkin nostaessaan pääsä hän näki edessään suuren mustavakoisen olennon.
"Anteeksi mutta mikä sinä olet?" naaras maukui kallistaen päätään. Äkkiä olento murahti ja lähti löntystämään uhkaavasti oppilasta kohti.
"Mitä sinä nyt, ymmärrätkö mitä sanon?" Haukkatassu maukui lähtien perääntymään kohti notkoa. Äkkiä olento hyökkäsi ja puraisi oppilasta lapaan saaden tämän kaatumaan. Haukkatassu pakottautui seisaalteen ja lähti juokemaan kohti lähintä puuta.
*Olen varma ettei tuo lemuava karvakasa osaa kiivetä puihin!* Matkalla hän kuitenkin kompastui kiemuraiseen juurakkoon ja jäi liikkumattomana makaamaan maahan. Mustavalkoinen otus seurasi häntä muristen ja hyökkäsi haavoittuvan oppilaan kimppuun purren tätä oikeaan etutassuun ja sivaltaen syvän haavan Haukkatassun kuonoon. Naaras parkaisi ja tunsi kaiken kivun murskaavan todellisuuden.
Hetken hän makasi siinä tajuamatta mitään kunnes menetti tajuntansa.

Hänen hengityksensä rohisi ja haavat tuntuivat kuin olisivat tulessa. Hän tunsi kuuman hengityksen yläpuolellaan ja avasi silmänsä. Haukkatassu säpsähti nähdessään hämmästyttävän tutut kasvot yläpuolellaan. Myrskyklaanin parantaja Vaahtokukka ja hänen oppilaansa Mehiläistassu katselivat oppilaan heräilyä.
"Hän on jälleen tajuissaan mutta joutuu olemaan täällä vielä muutaman auringonnousun", Vaahtokukka maukui hieman huolestuneesti. Haukkatassu kuuli Oravaliidon äänen puhuvan Mehiläistassulle.
"Onk.." Haukkatassu koitti sanoa Vaahtokukalle haluavansa nähdä mestarinsa mutta tunsi kuinka puhuminen herätti kaiken kivun.
"Huomaan ettet voi puhua, haluatko nähdä Oravaliidon?" parantaja kehräsi. Oppilas nyökkäsi. Vaahtokukka viittoili hännällään Oravaliidolle ja pian kellanpunainen naaras seisoikin oppilaansa edessä.
"Oletko kunnossa, nuo vammat näyttävät pahoilta?" mestari kysyi hieman hätääntyneenä. Haukkatassu nyökkäsi heikosti ja tunsi päässään pyörivän kuvi kuinka se mustavalkoinen otus sivalsi syviä haavoja hänen vaaleanruskeaa turkkiaan vasten.
"Hyvä, milloin hän voi jatkaa harjoittelua?" Oravaliito töksäytti äkkiä. Vaahtokukka näytti mietteliäältä, Haukkatassu yritti kuulla mitä parantaja sanoisi, mutta tunsi kuitenkin silmiensä menevän väkisin kiinni ja kivun ottavan vallan hänen mielessään.

//unta

Haukkatassu tunsi kylmän viiman turkillaan kun lehdettömät puut ympäröivät häntä tyhjällä aukiolla.
"Onko täällä ketään?" hän maukui. Ääni kuitenkin hukkui pimeyteen jota valaisi ainoastaan pieni kuunsirppi taivaalla pilvien takana. Haukkatassu koitti liikkua mutta tunsi tassujensa jämähtäeen maahan. Hän koitti repiä tassujaan irti, mutta ääretön kipu valtasi hänet. Epätoivoisesti hän koitti huutaa apua, mutta oli kuin pimeys olisi hukuttanut kaiken elävän.

Valuessaan epätoivoon oppilas maisteli ilmaa elävän olennon varalta mutta pian hänen nenäänsä tunkeutui voimakas veren haju. Hän katseli ympärilleen nähden aukion täyttyvän sumulla.
"Eikö täälä oikeasti ole ketään?" naaras naukui siristellen silmiään lähenevässä valossa. Veren haju voimistui ja sai hänet voimaan pahoin. Hän katsoi tassuihinsa ja kavahti nähdessään suuren verilammikon juututtaneen hänet kuihtuneeseen ruohoon kiinni. Hän koitti vielä kerran riuhtoa itseään irti onnistumatta. *tämän on oltava unta, tai olen tulossa hulluksi!* hän ajatteli lysähtäen maahan.

"Oletko kunnossa?" Vaimea ääni kantautui Haukkatassun korviin. Naaras nosti päätään nähdäkseen hahmon jolle puhui.
"Miltä näyttää, mikä kesti?" naaras maukui ärsyyntyneesti nousten vapisten ylös. Tumma hahmo tassutti lähemmäs tukien oppilasta.
"Jos kerran autat minua, kuka olet?" Haukkatassu kysyi tuntien olonsa äkkiä voimakkaammaksi. Musta kolli kierteli hänen ympärillään oppilaan saatua tasapainon haltuunsa.
"Olen Huokaustuuli, olin Myrskyklaanin soturi", kolli kuiskasi hiljaa Haukkatassun korvaan.
"Olit, sinä olet siis kuollut?" Haukkatassu maukui yrittäen jälleen riuhtoa tassujaan irti verestä.
"Nähdään myöhemmin, niin kerron!" Huokaustuuli maukui häviten kuin ajatus.

//todellisuus

"Ei!" Haukkatassu huusi sätkien parantajanpesässä omalla sammanvuoteellaan.
"Oletko kunnossa Haukkatasu, käpäläsi ovat ihan veressä ja näytät hieman kärsineeltä?" Mehiläistassu maukui, hän oli selvästi herännyt Haukkatassun painajaisen takia.
"Ei tässä mitään, näin vain painajaista", vaaleanruskea naaras maukui.
"No se on hyvä, tai siis se että olet kunnossa!" Mehiläistassu maukui palaten petiinsä.

Auringon heikko valo siivilöityi parantajan pesän suuaukolta. Haukkatassu huomasi Vaahtokukan puhuvan Tulitähden kanssa ja nousi hitaasti istumaan.
"Kas Haukkatassu näyttääkin jo paremmalta, miten voit?" päälikkö kysyi tassuttaen arvokkaasti hänen luokseen.
"Ihan hyvin, lapaa särkee vieläkin ja kuono tuntuu kuin olisi tulessa, samoin tosin leuka!" naaras maukui mutta tunsi kuinka kuonoon sattui palavasti.
"Hyvä, jatka koulutustasi kun tuntuu itsestäsi hyvältä!" Tulitähti maukui ja palasi takaisin aukiolle.
"Haluaisitko käydä ulkona kävelyllä, haluaisin jutella kanssasi hetken kaksin?" Vaahtokukka maukui. Oppilas nyökkäsi.

Keltaiset lehdet leijailivat maahan naaraiden kävellessä pientä polkua Myrskyklaanin reviirillä. Äkkiä Vaahtokukka pysähtyi pienen vesilammikon eteen ja kääntyi.
"Mitä nyt?" Haukkatassu maukui vaivalloisesti.
"Haluaisit varmaan nähdä jotain, katso veteen ja sano sitten mitä näet", parantaja maukui rauhallisesti.
"Okein?" Haukkatassu maukui kysyvästi. Hän katsoi vedenpintaan ja siihen muodostuvaan kuvajaiseen. Äkkiä hän kavahti taaksepäin ja horjahti kaatuen kyljelteen lehtiin.
"Mitä näit?" Vaahtokukka maukui tyynesti Haukkatassun sulatellessa näkemäänsä.
"Minun naamani, minun silmäni, minulla on vain yksi silmä!" oppilas sai kakistettua.

//juu tälläinen aloitus tarina :3

//Liljatassun huomautus:
Joo IP selkkausten varalta ilmoitan tässä nyt muutaman asian. Shadows ei ole siskoni kuten Sadetassu, vaan kaverini koulusta. Shadows tosiaan käytti tähän tarinaan kolme tuntia ja sitten hänen käyttämänsä kirjoitusohjelma ei antanut liittää sitä tänne. No, ehdotin sitten, että lähettää sen tarinan minulle (Liljatassulle) sähköpostilla, niin laitan sen tänne. Onneksi se sentään toimi. Tarinassa ei ole varmaan paljoa virheitä, sillä sähköposti muutti kaikki lainausmerkit (") kysymysmerkeiksi. Niitä korjaillessa tuli varmaan virheetkin seulottua aika hyvin. Virheen korjausten lisäksi en ole muuttanut tarinassa mitään.
~Liljatassu
Vastaus:Ensinnäkin harmi jos tarinan lähettämisessä tänne oli ongelmia... ihmettelin vähän lainausmerkkien puuttumista ja kysymysmerkkejä oudoissa paikoissa, mutta lopun kommentit selittivät tämän. Toivottavasti toimii ensi kerralla paremmin.

Olipas hurja aloitustarina, harvemmin olen sellaista lukenut että hahmolta lähtee heti raajoja! Tai siis silmä tässä tapauksessa. Toivottavasti Haukkatassulla menee jatkossa leppeämmin, vaikka eihän klaanikissan elämä helppoa ikinä ole... Hieno aloitustarina, tekstiä oli helppo lukea. Tätä lisää!

Saat 20 kp!

-YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kauriinloikka, Myrskyklaani
30.10.2017 17:23
Heräsin sotureiden pesässä turkki pörrössä. Auringon muutama säde lävisti pesän katon ja osuivat turkkini. Aurinko ei juuri lämmittänyt, lehtikato oli tuloillaan. Nousin istuma-asentoon ja ravistin päätäni. Tuntui kuin olisin nukkunut monta auringonnousua. Olin nukkunut vain yön yli. Olin herännyt yllättävän aikaisin, ennen aamupartion jakoa. Nuolaisin käpälääni ja vein sen pikaisesti pääni yli. Suin itseni jonkinnäköiseen kuntoon, en mitenkään erityisen hienosti, sillä turkkini pörhistyy kumminkin ulkona kylmyyden vuoksi. Nousin seisomaan ja vilkuilin ympärilleni. Miltei kaikki soturit nukkuivat, muutama suki itseään. Kävelin äänettömästi pesän perältä ulos asti varoen astumasta muiden häntien päälle. Ulos päästyäni turkkini pörhistyi, kuten arvelin. Haukottelin ja hölkkäsin tuoresaaliskasalle pysyäkseni lämpimänä. Valitsin kasasta hieman kohmettuneen oravan ja kävelin aurinkoiseen kohtaan aterioimaan. Muutama kissa jolkotteli ulos pesistään ja alkoivat syödä. Pian kuulin kuinka Ratamohäntä alkoi ilmoittaa partioon lähtijöitä. En päässyt mukaan. Kohautin lapojani ja puraisin palasen oravasta. Oravasta jäi jäljelle pää, luut, häntä käpälät ja muutamia sisuskaluja. Nuolaisin huuliani ja kaivoin maahan pienen kuopan, johon tiputin oravan jäänteet. Peitin kuopan pikaisesti. Vilkaisin ympärilleni ja ajattelin käydä saalistamassa. Hölkkäilin pitkien jalkojeni avulla kevyesti ulos leiristä ja pian hidastin kävelyyn. Raotin suutani haistaakseni hajut paremmin. En haistanut mitään erityistä ja jatkoin matkaani. Hetken kuluttua haistoin harakan. Kyyristyin, laskin häntääni ja hiivin kohti harakan tuoksua. Näin harakan nokkivan maata keskittyneesti. Hiivin askeleen eteenpäin ja jännitin lihakseni. Yhtäkkiä ponnistin nopeaan loikkaan kohti harakkaa, mutta toinen takajaloistani takertui juureen. Kaaduin maahan ja harakka lehahti pois varoitushuutoa rääkyen.
*Eivät pitkät jalat aina ole hyvä asia* ajattelin hieman tuohtuneena ravistellessani takajalkaani irti juurrakosta. Jalkani irtosi ja päätin lähteä takaisin kohti leiriä. Harakan varoitushuudon jälkeen ei näkyisi hetkeen riistaa.

//Tässä oli nyt ensimmäinen tarina Kauriilla :3
Vastaus:Kiva aloitustarina, kiva päästä lukemaan Kauriinloikan seikkailuja. Tekstikin oli sujuvaa ja kivaa luettavaa :)

Saat 7kp

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Illankuiske, Jokiklaani
25.10.2017 21:44
Huurteinen sammal tuntui jähmeän kohmeiselta tassujen alla ja jäi kuopalle astujan jälkeen. Navakka tuuli kahisutti vielä viimeisistä lehdistään sitkeästi kiinni pitävien puskien oksia ja lennätti pieniä kimmeltäviä jääkiteitä ilmaan. Ei pystynyt päättelemään, olivatko ne jokaöisen hallan jäljiltä vai jopa oikeaa lunta. Hengitys nousi höyrynä ilmaan ja sulatti tielleen osuvat kiteet joka tapauksessa.
Kirjava naarassoturi asettui rantakivelle turkkinsa pörhistäen istumaan. Illankuiske puuskahti vielä kerran ja seurasi lämpimän ilman höyryn haihtumista yllänsä. Sitten soturi kiersi vielä lisälämmöksi häntänsä tassujensa päälle – voi kunpa se olisi puoliksikaan yhtä tuuhea kuin Perhonsiivellä – ja laski katseensa alemmas.
Joki virtasi keskellä uomaansa vaisusti, reunoilta vahvistuva jääkansi oli jo sen peittänyt. Veden virtaus näkyi kuitenkin tuon vielä täysin läpikuultavan kannen alta. Hölmöinkään pentu ei uskaltaisi lähteä sitä koettamaan, mutta pian pitäisi varoittaa pentuja ja nuorimpia oppilaita taas kerran heikon jään vaaroista. Jos ei ollut tarpeeksi vahva uimataidoiltaan, yllättävä kylmä kyyti joessa voisi olla hyvinkin kohtalokas. Mutta kokonaan jäätymiseen menisi vielä aikaa, jokiklaanilaiset saisivat vielä pitkään luottaa joen kalatarjontaan saalispinonsa täyttäjänä eikä tarvitsisi ohjata metsästyspartioita turvautumaan ennemmin…
Illankuiske pudisti päätään hymähtäen itselleen turhautuneena. Perhonsiipi oli ollut oikeassa siinä, että tämän kirjavan kumppanin olisi hyvä käydä tuulettamassa ajatuksiaan useammin. Tänäänkin yhden rajapartion johtamisen ja kahden metsästyspartion järjestelyn ja toiseen niistä osallistumisen jäljiltä se olisi tullut todella tarpeen, mutta ei sitä näköjään osannut rauhoittua noin vain. Pitäisi kai muka sellaistakin harjoitella jatkossa, kenetköhän saisi harjoituskumppaniksi?
Illankuiskeen korvat nytkähtivät takaviistoon. Epärytmikkään ja laahaavan askelluksen tunnistivat jo kaikki Jokiklaanista. Mutta mitä Laventelikurkku teki näin kaukana leiristä? Kirjava naaras pakottautui olemaan kääntymättä tuijottamaan ontuvasti lähestyvää varapäällikköä ja nuolaisi rintaansa kiusaantuneena. Joutuisikohan hän saattamaan nojatukena tuon niin ylpeän kollin takaisin leiriin?
”Tännehän sinä rynnistit”, Laventelikurkku murahti tervehdyksen. Illankuiske kääntyi nyökkäämään äänettömän tervehdyksen. Harmaanruskea kolli laskeutui istumaan ynähtäen. Varapäällikön ilme oli olevinaan tulkitsemattoman neutraali, mutta liian vakaa, liian kireä. Taistelusta asti vihoitelleen lonkan kipujen täytyi olla jatkuvat. Illankuiske pakotti itsensä olemaan tuijottamatta liian kauan, ja hetken kissat istuivat rinnatusten jokeen tuijottaen. Hetken miellyttävässä toverillisessa hiljaisuudessa.
”Menivätkö aamun partiot hyvin?” Laventelikurkku sitten maukaisi kysymyksen ilman sen kummempia alustuksia.
”Suon puoleinen raja oli rauhallinen, hevosten aitaus oli taas tyhjä. Ne on taidettu siirtää kaksijalkojensa lehtikadon pesään nyt lopullisesti”, Illankuiske selosti. Laventelikurkku nyökkäsi aavistuksen, mutta ei kääntänyt katsettaan. Illankuiske oli oppinut, että sellaisesta hiljaisesta käsittelystä ei tarvinnut hämmentyä, ja jatkoi vain: ”Metsästyspartioni sai järven rannalta pari vesimyyrää, ja Sadetassu nappasi kuulemma mustarastaan ilmasta. Mustakynsi on niin ylpeä oppilaansa edistymisestä, että on varmaan kertonut tarinan jo useammin kuin Sadetassu itse”, Illankuiske jatkoi kehräten huvittuneena.
”Entäs muut partiot, joissa et ollut mukana?” Laventelikurkku esitti vain seuraavan kysymyksen lähtemättä vitsailuun mukaan. Illankuiske väräytti vaivaantuneena korviaan. Hän oli osannut odottaa kysymystä, ja oli selvittänyt sitä ennakoiden muiden partioiden liikkeet ennen joenrantaan suuntaamista. Naaras selosti muiden partioiden liikkeet ja raportoinnit Laventelikurkulle, ja tunsi olonsa taas kerran kuin oppilaaksi mestarinsa kuulusteltavana. Tämä ei ollut mikään ensimmäinen kerta varapäällikön kuulusteltavana. Laventelikurkku nyökkäsi lopuksi hyväksyvästi.
”Mitäs sanot tuosta joesta?” Laventelikurkku kuulusteli seuraavaksi ja heilautti häntäänsä kohti synkkänä virtaavaa vettä. Illankuiske toisti ääneen aiemmin itsekseen miettimänsä seikat. Sillä kertaa kirjava naaras ei saanut vastaukseksi edes nyökkäystä. Silmäkulmastaan Illankuiske näki, kuinka ruskeanharmaan kollin hännänkärki heilahteli pienesti ja varapäällikkö vaikutti hyvin mietteliäältä. Vihreät silmät näyttivät näkevän jotain muuta ja kaukaisempaa kuin edessä vienosti solisevan joen.
”Minusta on tullut yksi raihanainen vaiva Jokiklaanille”, Laventelikurkku sitten huokaisi kääntäen vihdoin katseensa suoraan Illankuiskeeseen. Naaraan täytyi varoa hätkähtämästä yllättävää elettä ja sitäkin yllättävämpiä sanoja. Ennemmin järven olisi pitänyt virrata takaisin ylös jokia kuin Laventelikurkun myöntää mitään sellaista ääneen. Illankuiske oli niin hämmentynyt, ettei saanut mitään sanotuksi, mutta ei varapäällikkö olisi antanut sille aikaakaan.
”En ole ennenkään ollut klaanin pidetyimpiä kissoja, tiedän sen, mutta nyt minun on ollut entistä hankalampi hillitä kieltäni. Kun nämä kivut pahenevat vain etenkin nyt kun lehtikato on taas tulossa. En saa nukuttua kunnolla, ja olen kärttyinen. Mikä pahempaa, en väsymykseltäni ja kivuiltani pysty enää voivani palvella klaaniani tarpeeksi tehokkaasti varapäällikkönä. Saati soturinakaan, rampa kun olen ja sellaiseksi jään”, Laventelikurkku selitti, ja käänsi katseensa irvistäen. Vihasta, häpeästä, pettymyksestä. Illankuiske räpäytti silmiään hitaasti hämmentyneenä. Miksi hänelle tällaista nyt kerrottiin?
”Tähtiklaanilla on minulle selkeästi jotain muuta suunnitteilla kuin päällikön tie”, Laventelikurkku murahti ja nousi ähkäisten jaloilleen. Illankuiske avasi suunsa, yritti laskea häntänsä Laventelikurkun olalle pysäyttääkseen tämän, mutta ei ehtinyt sanomaan mitään ja häntäkin osui vain ilmaan.
”…tai edes soturikissan tie enää”, kolli jatkoi ja lähti ontumaan rantaa pitkin poispäin Illankuiskeesta ja leiristä. Murtuneen lonkanpuolen koipi näytti entisestään jäykisteen pienenkin hetken aloillaan pysymisen seurauksena.
”O-odota!” Illankuiske huudahti kiireesti ja ponkaisi jaloilleen, kun Laventelikurkku jatkoi vain etenemistään enää mitään sanomatta. Kolli ei pysähtynyt saati hidastanut. Mutta Illankuiske sai varapäällikön kiinni parilla loikalla ja kaarsi tämän eteen tien tukkeeksi. Jarrutti vauhtinsa niin, että penkereeltä ropisi kiviä risahtaen hennon jään läpi veteen.
”Mitä sinä tarkoitat?” Illankuiske vaati silmät huolesta suurina. Mutta ei kysynyt suoraan – oletko sinä lähdössä? Tai sitä toista kysymystä…
”Kyllähän sinun pitäisi se ymmärtää, Illankuiske hyvä. Muuten olen ehdottanut väärää kissaa Jäätähdelle”, Laventelikurkku naukui sävyttömällä äänellä.
”Minusta tulee seuraava varapäällikkö jälkeesi”, Illankuiske ymmärsi kyllä ja maukaisi ääneen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Laventelikurkku kehräsi tyytyväisenä ja laski hetkeksi häntänsä Illankuiskeen lavalle.
”Ja hyvä sellainen sinusta tuleekin, ja joku päivä Jokiklaanin päällikkö. Mutta kaikki ajallaan”, Laventelikurkku lausui. Sitten kolli jatkoi matkaansa Illankuiskeen ohi.
”…Ja aika aikansa kutakin. Minun aikani Jokiklaanissa on ohi”, ruskeanharmaa kolli jatkoi mennessään.
”Niin, ehkä soturina, mutta sinulla on vielä annettavaa klaanille kyllä”, Illankuiske huomautti loittonevan kollin perään ja sai tämän pysähtymään taas huojahtaen.
”Molemmat parantajat ovat sanoneet, että ei tämä lonkka tästä enää miksikään parane, luultavasti huononee vain ajan ja iän myötä. Minusta tulisi klaaninvanhimpana kamala taakka, joka ei lopulta kykene enää edes raahautumaan omin voimin tekemään jätöksiään leirin ulkopuolelle”, Laventelikurkku ärähti kääntymättä puhuttelemaan Illankuisketta enää suoraan.
”Parantajat ovat myös sanoneet, että kaikkien eniten lonkkaasi voisi auttaa lepo, ja sitä sinä saisit paljon enemmän klaaninvanhimpana verrattuna varapäällikkönä jatkamiseen. Saati itseksesi erakkona vaeltamiseen”, Illankuiske muistutti vastaan ja heilautti häntäänsä terävästi turhautuneena. Voi että kun Laventelikurkku osasi nähdä välillä asioista vain rumat puolet, niin ikuinen pessimisti…
”En suostu taakaksi tälle klaanille, teen viimeisen velvollisuuteni ja palveluksen lähtemällä”, Laventelikurkku murahti itsepäisesti ja jatkoi taas kulkuaan.
”Ei kun pakenet velvollisuuttasi, ja kipua, kiirehtimällä kuolemaan yksin”, Illankuiske tokaisi ja nosti päänsä ja häntänsä korkealle haastavasti, vaikkei Laventelikurkku eleitä nähnytkään. Mutta kirjava naaras näki, kuinka kollin niskakarvat nousivat pystyyn. Jos varapäällikkö olisi ollut nuori ja terve tämä olisi varmasti kääntynyt ja hyökännyt kunniaansa loukkaavaan naaraan kimppuun, mutta nyt Illankuiske oli julman tyytyväinen siitä, että kolli ei voinut muuta kuin kuunnella ja miettiä kuulemaansa.
Hetken päästä Laventelikurkun niskakarvat laskettuivatkin, mutta tämä ei sanonut tai tehnyt mitään. Illankuiskeen kynnet pureutuivat ratisevaan sammaleeseen odottamisen kärsimättömyydestä. Jos Laventelikurkku yhä jatkaisi matkaansa, naaras ei estäisi. Sen verran kirjava naaras antaisi kollin säilyttää kunniansa, että ei raahaisi tätä vasten tahtoa yhtään mihinkään vaikka pystyisi. Mutta hän halusi nähdä, mitä kolli päättäisi, vaikka kuinka teki mieli rynnätä heti leiriin kertomaan Perhonsiivelle mitä oli edessä.
”Mennään sitten”, Laventelikurkku ärähti lopulta ja kääntyi ympäri reitillään takaisin kohti leiriä kohtaamatta Illankuiskeen katsetta. Mutta kollin askellus oli entistä kömpelömpää ja horjahtelevampaa, ja Illankuiske asteli kulkemaan kiinni tämän kyljessä tukea antaen mitään sanomatta, vaikka leikkikin tulella siinä vaiheessa. Onneksi Laventelikurkku antoi kuitenkin sanatta naaraan tukea kulkuaan.
”…En sanonut lähtiessäni muuta kuin Jäätähdelle haluavani kertoa sinulle ennen itse nimitystä, mitä olen ehdottanut”, Laventelikurkku kuitenkin mutisi vaisusti ja voipuneen kuuloisena, kun leiriä reunustava tiheäksi tilkitty oksistomuuri ilmestyi näkyviin.
”Mitä? Vain siitähän me keskustelimme, ja lähdimme heti yhdessä takaisin kohti leiriä”, Illankuiske lupasi kepeästi.
Illankuiske sai Laventelikurkun kehräämään ja toistamiseen sinä iltana, ja tällä kertaa jopa vähän huvittuneena. Laventelikurkulla täytyisi olla ääni käheänä huomenna kaikesta siitä poikkeavan ylenpalttisesta kehräämisestä.

Kylmä ja äänetön pimeys oli kietonut leirin syleilyynsä. Vain sirppinä näkyvä kuu näkyi jo oksamuurin yli, mutta kuunhuippuun olisi vielä aikaa. Jäätähti oli kuitenkin päättänyt olla pitämättä klaaniaan enää pidempään jännityksessä ja kutsui kaikki koolle. Harvoin jokiklaanilaiset kerääntyivät niin vaitonaisina koolle kiven eteen, jonka päälle Jäätähti oli loikannut. Moni aavisti, mistä olisi kyse, kun Laventelikurkku seisoi jo valmiiksi kiven vieressä. Mutta kukaan ei kehdannut ääneen arvata, ettei menisi pieleen ja saisi Laventelikurkun vihoja niskaansa vähättelystä. Kuiskuttelusta ei saanut selvää. Sekin laantui, kun Jäätähti loikkasi alas kiveltä nähtyään kaikkien kerääntyneen kuulolle.
”Laventelikurkku, astuisitko eteen”, Jäätähti aloitti sen kummemmin esittelemättä. Ruskeanharmaa kolli nosti leukansa pystyyn ja asteli harvinaisen vakaasti päällikkönsä katseen alle.
”Laventelikurkku, toiveesi on luopua soturin urasta ja siirtyä klaaninvanhimpiin”, Jäätähti lausui hieman kiusaantuneena ikiaikaiset sanat. Toiveesta ei Laventelikurkun kohdalla voitu puhua, ennemmin pakosta. Siksi seremoniaa ei klaaninvanhimpien puheiden mukaan aina pidettykään kun jokin vamma oli luopumisen syynä. Mutta tämä oli ehkä Laventelikurkulle tärkeää, saada tehdä siirtymä näin kuin kuka tahansa kaikkensa antanut vanha soturi. Tuntemuksiaan näyttämättä kolli vain vastasi: ”Aivan.”
”Klaani kunnioittaa sinua kaikesta palvelusta, jonka olet antanut meille. Kehotan Tähtiklaanin antavan sinulle monta kuuta aikaa levätä”, Jäätähti päätti sanansa. Laventelikurkku nyökkäsi pienesti, ja kun klaani kuulutti tämän nimeä, kolli siirtyi nyt enemmän ontuen liittymään klaaninvanhinten pesän suulle asettuneiden Kurnumahan, Varjoturkin, Usvajalan ja Keltamopilven rinnalle. Muiden jo taas hiljentyessä vanhimmat toivottivat Laventelikurkun sanatta tervetulleeksi hännän kosketuksilla, nyökkäyksillä. Kokoontuminen ei vielä päättynyt siihen.
Illankuiske oli katsonut edellistä toimitusta jäykkänä istuen Perhonsiiven vieressä, hännänpää vääntyillen jännityksestä. Nyt sekin pysähtyi. Kullankirjava naaras nuolaisi rauhoittavasti kumppaniaan korvien välistä päälaelta, kun tämä värähti täydelliseksi laskeutuneen hiljaisuuden venyessä. Jäätähti kiersi sinä aikana katseellaan ympärilleen kerääntyneet jokiklaanilaiset, ja Illankuiske ainakin kuvitteli, että valkean naaraan katse pysähtyi häneen muita kauemmaksi aikaa. Ja että muutkin kääntyivät vilkuilemaan häntä vaivihkaa.
”Tämä ei mene ehkä perinteiden mukaisesti, mutta tilannekaan ei ole aivan perinteinen. Laventelikurkku”, Jäätähti kuulutti kissajoukon yli, ja väkijoukon taimmaiset kääntyivät katsomaan entistä varapäällikköä. Eteen jääneistä etenkin pienemmät oppilaat kurottivat turhaa kaulaansa. Harmaanruskea kolli ei lainkaan hätkähtänyt huomiosta. Illankuiske mietti, voisiko hänkin olla joskus noin vakaan jäyhä.
”Häiritsen sinua vielä hetken. Luovuit omasta tahdostasi soturin elämän lisäksi varapäällikön virasta”, Jäätähti totesi, ja Laventelikurkku nyökkäsi vahvistukseksi. ”Useinkaan entinen varapäällikkö ei ole enää maanpäällisten klaanitovereidensa keskuudessa ehdottamassa jatkajaa tilalleen varapäällikön valinnan seremonian koittaessa, mutta tällä kertaa on toisin. Vahvistatko ehdotuksesi jatkajastasi?” Jäätähti kysyi. Laventelikurkku nyökkäsi taas, mutta ei vahingossakaan yrittänyt etsiä Illankuisketta katseellaan. Yksitellen jokiklaanilaisten katseet siirtyivät toisiinsa, takaisin Jäätähteen, osa arvuutellen tuota seuraajaa, osa luottaen vain täysin varapäällikön ja päällikön päätökseen oli kyseessä kuka tahansa. Ja taas Illankuiske oli tuntevinaan kuumottavia katseita turkissaan. Oliko Laventelikurkun pieni koulinta, koulutus, seuraavalle varapäällikölle ollut muka niin ilmeistä?
”Siinä tapauksessa, Illankuiske, astuisitko lähemmäs”, Jäätähti kutsui. Nyt vasta Illankuiskeen turkkia kuumottikin. Hän ei ollut kuvitellut joutuvansa sillä tavalla kutsutuksi esille kaikkien edessä uudestaan sitten oppilas- ja soturiseremonioidensa. Ja samaan tapaan kuin noissa seremonioissa, harjoittelusta huolimatta Illankuiskeen sisintä pisti yllättäen epävarmuus – pystyisikö hän tähän, osuiko valinta sittenkään oikeaan kissaan? Perhonsiiven kylkeä hipova turkki onneksi rauhoitti, ja toiselle puolelleen vilkaistessaan Illankuiske näki ainoan tyttärensä Kaislakukan vihreissä silmissä vain ylpeyttä ja rakkautta. He tiesivät Illankuiskeen pystyvän siihen.
Perhonsiipi tuuppasi kevyesti Illankuisketta, ja naaras älysi jähmettyneensä liian pitkäksi aikaa paikoilleen. Jalat kantoivat kankeasti Jäätähden eteen. Supina kävi odottavan kissajoukon läpi kuin tuuli kaislikossa. Illankuiske ei saanut selvää sanoista, vain sävyistä. ”Tiesin sen.” ”Ai oho? En olisi arvannut”. Mutta ei kuitenkaan ”Mitä pelleilyä tämä nyt on”. Sitä tuo tuulahdus kertoi.
Illankuiske oli niin lähellä päällikkönsä edessä, että näki kuinka tämän sinisissä silmissä kävi pieni ilkikurinen pilkahdus. Jo ennen lopullisia seremonian sanoja Illankuiske huomasi sen myötä rentoutuvansa. Tämä oli tavallisesti edellisen edesmenneen varapäällikön muiston kunnioittamiseen kietoutuva nimitysseremonia, mutta nyt kun kyse ei ollut siitä, oli ilmassa vähän nurinkurisuutta. Kuin luvassa olisi uusi oppilasseremonia. Ja siitä tavallaan olikin kyse, Laventelikurkun pyytämättä tarjoamasta koulimisesta huolimatta Illankuiske tiesi, että hänellä tulisi olemaan vielä runsaasti opeteltavaa ja hiottavaa. Sitten Jäätähti ei enää pitkittänyt sanojen lausumista, joita kaikki tiesivät jo odottaa.
”Lausun nämä sanat Tähtiklaanin edessä, jotta esi-isämme voisivat kuulla ja hyväksyä valintani. Jokiklaanin uusi varapäällikkö on Illankuiske!” Jäätähti totesi. Väkijoukon suhina muuttui ilahtuneeksi ja innostuneeksi onnittelujen ja kannustusten sekamelskaksi. Illankuiske tunsi paisuvansa suureksi ja lämpimäksi. Jäätähti nyökkäsi Illankuiskeelle vielä hyväksyvästi niin, että vain kirjava naaras näki, ja kohotti sitten katseensa tämän yli, kuin kehottaen Illankuisketta vapautumaan seremoniasta.
Kääntyessään Illankuiske näki rakkauden ja ylpeyden peilautuvan Perhonsiiven ja Kaislakukan silmistä, ja samaa lämpöä oli muidenkin katseissa, jokiklaanilaisten katseissa, klaanin, jota Illankuiske joskus vielä päällikkönä johtaisi. Jos Tähtiklaani niin soisi, kirjava naaras muistutti itseään, poimien vähän Laventelikurkun pessimistisyyttä mukaansa lähtiessään astelemaan takaisin perheensä luokse. Sopivissa määrin sellainen epäileminen olisi hyväksi varapäällikölle, ja myöhemmin päällikölle. Jos Tähtiklaani niin soisi.

//Noh, tämä on pitänyt kirjoittaa jo aika kauan... nyt on kuitenkin uusi varapäällikkö Jokiklaanilla

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Heinätassu, Tuuliklaani
11.10.2017 20:32
Keltaturkkisen kollioppilaan häntä viuhahti heinikon seassa, kun jalat ponnistivat hurjaan hyppyyn, josta käpälät löysivät rytmin juoksuun. Jäniksen töpöhäntä pomppi ylös alas eläimen loikkiessa kiireesti pakoon. Mutta sillä ei ollut enää mahdollisuuksia jo lähes täysikasvuiselle, terveelle ja voimakkaalle nuorelle kollikissalle, joka oli kuolutettu tätä varten. Pitkillä tuuliklaanilaisen jaloilla Heinätassu otti vielä ne muutamat askeleet jotka hän tarvitsi, ja loikkasi sitten saaliin niskaan. Hänen kyntensä iskeytyivät pehmeään lihaan joka värähteli tassujen alla. Vauhti liukui pysähdyksiin ja Heinätassu kumartui mahdollisimman nopeasti katkaisemaan jäniksen niskat, jottei se kärsisi. Mustista, hyvin pelokkaannäköisistä silmistä sammui elämän loisto, kun oppilas taittoi jäniksen niskat ja nosti sen velton ruumiin sitten suuhunsa.
*Kiitos tästä saaliista Tähtiklaani. Tulemme tarvitsemaan tätä*, Heinätassu ajatteli mestarinsa oppien mukaisesti. Sitten hän vilkaisi pikaisesti taivaalle tarkistaakseen aikansa. Aurinko oli jo lähestulkoon laskenut, eikä aikaa olisi enää uuden saaliin etsimiseen. Heinätassu tuhahti harmistuneena, mutta lähti kuitenkin reippain askelin kohti järvenrantaa. Lähelle rantaa kolli oli piilottanut toisen kanin, jonka kiinniottaminen oli ollut vähän hankalampaa kuin äsköisen saaliin. Mutta yhtä kaikki, ainakin Heinätassulla oli vietävää leiriin. Ainoa kysymys oli se, että saisiko oppilas molemmat saaliit kannetuksi pitkän matkan leiriin. Ongelmaan näytti kuitenkin löytyvän ratkaisu, kun Heinätassu asteli kohti järven rantaa.
"Hienoa, Heinätassu!" Synkkämyrsky huusi Heinätassulle. Mestari oli odottamassa häntä kani jalkojensa välissä. Oppilas nyökkäsi hieman hämillään tervehdyksen huomatessaan, että Synkkämyrskyn edessä oleva kani oli Heinätassun saalistama. Mutta mistä mestari oli tiennyt minne Heinätassu oli piilottanut saaliinsa?
"Lähdemmekö leiriin? Minulla on sinulle hieman kerrottavaa", Synkkämyrsky kysyi. Heinätassu kohotti yllättyneenä kulmiaan, mutta nyökkäsi sitten entistä hämmentyneenpänä. Hän ei kuitenkaan voinut kysyä mitään, sillä jänis oli edelleen kollin leukojen puristuksissa. Oppilas katseli hiljaa sivusta, kun Synkkämyrsky poimi toisen jäniksen maasta ja lähti sitten jolkottelemaan kohti leiriä Heinätassu perässään.

Pian leiri piirtyi näkyviin Heinätassun silmien eteen, ja hän huokaisi helpotuksesta. Pian jäniksen voisi laskea tuoresaaliskasaan ja hän voisi rentouttaa niskalihaksensa, jotka olivat joutuneet koville.
Kissat astelivat leirin sisäänkäyntiaukosta sisään ja tassuttivat tuoresaaliskasan luo. Synkkämyrsky laski ensin toisen Heinätassun saalistamista jäniksistä melko tyhjältä näyttävään tuoresaaliskasaan ja odotti sitten, että hänen oppilaansakin oli saanut pudotettua oman kantamuksensa kuoppaan. Sitten Synkkämyrsky väläytti pikaisen hymyn Heinätassulle.
"Odota tässä, palaan aivan pian", mestari naukaisi. Heinätassu mumisi pikaisesti "hyvä on", mutta Synkkämyrsky kiisi kohti päällikön pesää eikä ollut kuullut, mitä Heinätassu oli sanonut. Jännitys kuoraisi oppilaan vatsaa, kun hän jäi tiiviisti tuijottamaan Synkkämyrskyä, joka pian kutsuttiin sisälle päällikön pesään. Heinätassu arveli tietävänsä minkä asian mestari hänelle pian kertoisi, muttei halunnut ajatella sitä, sillä jos asia olisikin eri, pettymys olisi liian iso.
Aika tuntui suorastaan matelevan, kun Heinätassu odotti mestariaan. Kolli olisi kerrankin halunnut puhua jonkun kanssa jännityksensä pois, mutta leirissä ei ollut muita oppilaita kuin Kuulastassu, eikä Heinätassu tiennyt halusiko veli jutella hänen kanssaan. Kuulastassu istui yksin juron näköisenä leirin nurkassa eikä kukaan näyttänyt huomaavan häntä. Heinätassun pohtiessa mennäkkö veljensä luo, Synkkämyrsky ilmaantuikin yhtäkkiä hänen vierelleen. Mestarin kasvot hehkuivat innosta, ja hän näytti vastanimitetyltä, innosta puhkuvalta oppilaalta. Ja Heinätassu ymmärsi syyn Synkkämyrskyn innostukseen täysin, kun mestari pamautti:
"Sinut nimitetään huomenna soturiksi."

// Joo, tästä tarinasta tuli kyllä melkoisen lyhyt :D mutta uskallan ehkä sanoa, että tällä lyhykäisellä tarinalla saan ne 3kp:ta jotka tarvitsen että saan Heinätassusta soturin..?
Vastaus:Kiva tarinanpätkä tähän väliin Heinätassun klaanikissaelämän käännekohtaan.

Saat 9kp

Eli Heinätassu pääsee soturiksi!

-YP Phi

 






META TAG (title): Warriorcats Rope





target="_blank">Lue lisää.



-->











--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Sadetassu, Jokiklaani
07.10.2017 12:02
"Herää! Senkin takkuinen karvapallo!" Mustakynsi tuuppasi kuonollaan Sadetassua.
"Mi-mitä nyt...? Hyökkäsikö kettu?" Sadepentu mumisi puoliunessa.
"En näe mitään kettua", Mustakynsi naurahti ja tuuppasi päällään vielä kerran. Sadetassu raotti hitaasti silmiään ja kömpi pystyyn. Hän pudisteli turkkiaan ja siristeli silmiään auringon valossa.
"Päästäistassu ja Vuokkotassu harjoittelevat jo, joten ala tulla jos haluat oppia uimaan kuin aito jokiklaanilainen!"
"Hyvä on..."

Sadetassu lampsi kömpelösti häntä hoputtavan Mustakynnen perässä. Pienet kivet painuivat ikävästi tassun pohjaan ja ruoho pisteli tikku suorana.He olivat vähän aikaa sitten harjoitelleet purossa, joten nyt he menisivät järven rannalle. Sadetassun käpälät upposivat rantahietikkoon hänen talsiessaan kohti rantaa. Päästäistassu ja Huomenkukka olivat jossain kauempana rannalla.
"Missä Vuokkotassu on?"
"Saalistamassa kiviä?" Sadepentu tuhahti omalle kysymykselleen.
"En tiedä", Mustakynsi myönsi.
Mustakynsi asteli viileään veteen. Sadetassu seurasi häntä. Käpälät tottuivat tunteeseen nopeasti. Hän yritti muistella mitä viimeksi oli harjoiteltu ja alkoi kauhoa vettä käpälillään.
Sadetassu tarkkaili kokoajan sivusilmällä hänen veljeään joka vasta kahlasi rannassa turkkinsa mutaiseksi. Sadetassu osasi polskutella pinnalla vähän aikaa. Hän otti käpälillään suuria vetoja edeten kohti Mustakynttä joka oli valmiina ottamaan hänet kiinni. Hänen voimansa kuitenkin loppuivat puoli matkassa ja hän tunsi vajoavansa. Sadetassu polski epätoivoisesti jaloillaan, mutta tuntui kuin jokin voima olisi kiskonut häntä pohjaan.
"Mustakynsi!" Sadetassun pää oli juuri ja juuri pinnalla, kun soturi katosi näkyvistä ja hetken päästä hän tunsi otteen niskanahassaan. Mustakynsi kiskoi hänet pinnalle ja raahasi rantaan.
"Sinulla ei ole mitään hätää. Luulitko etten olisi kyllin nopea!" Mustakynsi naurahti ja puski Sadetassun pystyyn, mutta hän onnistui vastaamaan vain huohottamalla kuin olisi juossut juuri kettua pakoon.
*Hän ei tiedä mitä minä jouduin kokemaan pentuna!*
"Seuraa perässä", Mustakynsi käski ja kumartui vedenpintaa kohti.
"Jos haluat saalista, et saa koskettaa veden pintaa vielä, sillä kalat tuntevat pinnan värähtelyn."
Sadetassu seurasi tarkkaavaisena miten hänen mestarinsa odotti kauan, kunnes loikkasi pinnan alle ja kiemurteli kuin saukko. Hetken päästä kolli nousi pintaan sätkivä vonkale suussaan. Mestari tappoi sen nopealla iskulla ja laski sen Sadetassun viereen.
"Yritä perässä", kolli käski.
Sadetassu kumartui rannalle ja katseli tarkaavaisena pintaa. Pinnan alla liikehti sintti. Sadetassu kumartui, ponnisti ja loikkasi. Hän sulki suunsa ja yritti tavoittaa kalan käpälillään. Pinnan alla oli kohinaa lukuun ottamatta hiljaista. Happi alkoi loppua ja Sadetassu raahautui pintaan tyhjin käpälin.

Sadetassu kömpi vihaisena rantaan.
Hänen turkkinsa oli märkä ja valutti vettä. Hänellä ei ollut edes pientä sinttiä suussaan, vaikka hän oli tuhlannut yrittämiseen mahdottoman paljon aikaa.

Kun he palasivat leiriin Päästäistassu kantoi ylpeänä suussaan sinttiä ja Sadetassu lampsi lannistuneena tuorekasalla istuvan Korppiviiksen luo. Hän istui isänsä viereen ja painautui tämän kylkeä vasten.
"Päästäistassu sai kalan, mutta minä en saanut mitään!" hän valitti.
"Ei sinun tarvitse Päästäistassusta välittää. Hän on vain... no... sokea ja avuton pentu."
*Korppiviiksi ei ole koskaan puhunut minun kuullen mitään näin kauheaa Päästäistassusta. Ettei hänen tarvitsisi välittää!?*
"Missä Pihlajahohto on?" Sadetassu kysyi nopeasti.
"Ihan sama!" Korppiviiksi tiuskaisi. Sadeatssu loikkasi säikähdyksestä pystyyn ja lampsi lannistuneena Päästäistassun luo.
"Pihlajahohto ja Korppiviiksi riitelevät taas", hän kuiskasi. Päästäistassu painoi lannistuneena päänsä, mutta katsoi sitten sokeilla silmillään suoraan taivaalle.
*Toivottavasti Päästäistassua ei koskaan päästetä uimaan yksin! Se muisto aina vain piina minua, vaikka mitään ei käynyt ja se oli hetkessä ohi!*
Sadetassu muisteli valtavia ryöppyäviä aaltoja ja pakokauhun tunnetta. Kuvat vedestä törröttävästä käpälästä ja rantaan lipuvasta ruskearaidallisesta turkista palasivat hänen mieleensä ja puistattivat häntä. Siinä samassa jokin havahdutti hänet ajatuksistaan. Se oli Vuokkotassu joka rysähti hänen päälleen valtavana painona ja hihkui kuin pentu: "Voitin!"
Sadetassu ei meinannut hetkeen saada henkeä. Hän potki siskoaan mahaan ja sai taas henkeä kun naaras loikkasi sivuun. Vuokkotassu raapi kylkeään.
*Mokoma painava ja riehakas kirppukasa!*
"Opin tänään tämän!" Vuokkotassu huudahti ja läpsäisi Päästäistassua korville.
*Sepäs mahhtavaa. Ja minä opin tänään kastumaan! Olisinpa leiristä karannut pentu jonka ei tarvitse huolehtia siitä että oppii kalastamaan edes vesikirpun!*
"Vuokkotassu kuule..."
"Niin?" hänen siskonsa kysyi.
"Korppiviiksi ja Pihlajahohto-"
"Riitelevät taas", Vuokkotassu vei sanat hänen suustaan.
"Mitä siitä?" sisko jatkoi.
"Mehän olemme nyt oppilaita. Emme tarvitse vanhempia."
*Onko se hänelle yhden tekevää?! äsken hän vielä kauhistui kuullessaan heidän riitelevän...*
"Leikitte kuin pennut", ääni kuului Sadetassun takaa.
Hän ei tiennyt kuka se oli, sillä heidän takanaan istui paljon rupattelevia sotureita, mutta kukaan ei kiinnittänyt heihin huomiota.
Linnut lipuivat hiljaa taivaan halki kuin Sadetassun ajatukset...

//Toivottavasti täältä ei löydy hirvittävästi Päästäispentuja. Unohdan kokoajan että se on oppilas :'D
Vastaus:Kiva pätkä aloittelevan oppilaan koettelemuksista. Kiva kun Päästäistassulla ei näyttänyt olevan sen suurempia esteitä harjoituksissa. Sadetassun ajatukset ja tokaisut ovat hauskoja. Vuokkotassu on aika villi tapaus ;)

Saat 20kp

-YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Mehiläistassu, Myrskyklaani
07.10.2017 10:51
Mehiläistassu seurasi Vaahtokukkaa vaiteliaana metsässä. He pujottelivat aluskasvillisuuden seassa tarkoituksena mennä Mehiläistassun ensimmäisiin taisteluharjoituksiin. Oppilas oli nyrpistellyt aamulla nenäänsä, kun Vaahtokukka oli ilmoittanut heidän menevän harjoituksiin, muttei ollut kuitenkaan sanonut mitään. Mehiläistassu tiesi, että parantajien täytyi oppia muutama liike ihan vain itsepuolustukseksi. Naaraasta kuitenkin tuntui ajanhukalta kävellä reviirin halki lähelle järveä, jonne oli tulossa oppilaan sisar Punatassu ja hänen mestarinsa Valkosiipi. He opettaisivat naaraalle taisteluliikkeitä.
Voisi luulla, että sisaren tuleminen ensimmäisiin harjoituksiin saisi Mehiläistassun edes hiukan paremmalle tuulelle, mutta halu kääntyä kotiin kasvoi entistä enemmän  Mehiläistassun sisuksissa, kun hän ajatteli Punatassua. Sisko oli ollut kamalan vaitonainen eikä ollut puhunut hänelle juuri lainkaan sitten pentuaikojen. Mehiläistassu ei tiennyt mitä oli tapahtunut, mutta Punatassu käyttäytyi nykyään aivan kuin Mehiläistassua ei olisi - tai aivan kuin he eivät olisi siskoja.
Vaahtokukka johdatti oppilaansa pois puiden alta, ja he näkivät järven edessään. Mehiläistassu seisahtui ja jäi tiirailemaan ympärilleen. Punatassua tai Valkohäntää ei näkynyt vielä. Jollain tapaa se tuntui huojentavalta - naaras saisi ajatella vielä hetken kaikkea sitä, mitä mahdollisesti yrittäisi sanoa siskolleen.
Vaahtokukka oli astellut hieman eteenpäin ja kumartunut pesaan juureen. Pian naaras nousi hampaissan pitkiä korsia, jotka Mehiläistassu tunnisti fenkoliksi.
"Vatukkakynsi on reväyttänyt lonkkansa muutama päivä sitten. Hän on ollut levossa, koska fenkoli on ollut loppu", Vaahtokukka sanoi sylkäistyään korret ulos suustaan. "Jos jaksat odottaa pienen hetken yksiksesi niin käväisen viemässä nämä yrtit pesälle. Samalla voin antaa Vatukkakynnelle tätä - hän on jo hieman hermostunut ollessaan petipotilaana muutaman päivän." Mehiläistassu nyökkäsi hitaasti ja jäi rantaan katselemaan, miten Vaahtokukka loikki puiden alle ja pian katosi näkyvistä. Mehiläistassu ei voinut olla tuntematta kateuden pistosta, kun hän ajatteli miten Vaahtokukka menisi hoitamaan oikeita parantajan tehtäviä ja Mehiläistassu joutuisi harjoittelemaan taisteluliikkeitä. Työnnettyään kateuden syrjään, naaras käänsi katseensa järvelle. Järven pinta laineili lievässä tuulessa ja aallot loiskuivat rantakivikkoon. Ilma oli viileä ja järven yllä oli paksu sumuvaippa. Mehiläistassu tiesi lehtikadon lähestyvän ja tuntui värisyttävältä ajatella kylmyyden aikaa, jolloin riistaa hädin tuskin oli ollenkaan. Mehiläistassu oli syntynyt keskellä lehtikatoa ja muisti kylmyyden sekä soturien valituksen riistan puutteesta.
Kun Mehiläistassu oli tuijotellut hetken järvelle jonka toiselle puolelle ei edes nähnyt sumun vuoksi, hän haistoi Valkohännän tuoksun. Parantajaoppilas käänsi katseensa ja näki Valkohännän astuvan esiin puiden siimeksestä. Soturin takana oli Punatassu.
"Huomenta Mehiläistassu", Valkohäntä naukaisi hymyillen, mutta Mehiläistassu ei kuunnellut. Hän vilkuili siskoaan, joka näytti käyttäytyvän yhä aivan kuin Mehiläistassua ei olisi ja hän olisi kahden Valkohännän kanssa.
"Missä Vaahtokukka on?"
"Hän meni viemään fenkolia pesälle ja antamaan sitä Vatukkakynnelle", Mehiläistassu sanoi vaisusti. Sitten hän nyökkäsi kohteliaan tervehdyksen Punatassulle, mutta sisar oli kuin ei huomaisikaan.
"No, voimme aloittaa harjoitukset ilman häntäkin. Asettukaa vastakkain, Punatassu ja Mehiläistassu", Valkohäntä ohjeisti. Mehiläistassu hivuttautui hieman vastahakoisesti Punatassun eteen. Hän huomasi, ettei sisko katsonut häntä suoraan silmiin. Mehiläistassu kuitenkin katseli siskonsa sinisiä silmiä ja yritti nähdä naaraan lävitse. Punatassu kuitenin tuntui kovin etäiseltä, vaikka Mehiläistassu aisti siskonsa olevan aavistuksen surullinen.
"Mehiläistassu, saat kokeilla ensin ihan helppoa liikettä. Siinä sinun tulee syöksyä kohti vastustajaa niin lujaa kuin pystyt ja kaataa hänet maahan tai vetää jalat alta. Et tarvitse siihen tekniikkaa vaan enemmän voimaa, jonka takia se on helppo liike", Valkohäntä sanoi. "Haluatko, että Puntatassu näyttää sen ensin minuun?"
"Ei tarvitse", Mehiläistassu tokaisi ykskantaan. Liike kuulosti helpolta, eikä Mehiläistassu epäillyt hetkeäkään etteikö osaisi tehdä sitä. Mutta miten helppo se olisi tehdä Punatassuun?
"Hyvä on. Voit aloittaa, Mehiläistassu!" Valkohäntä naukaisi ja asettui istumaan hieman kauemmas, jotta voisi tarkkailla Mehiläistassun tekemiä liikkeitä.
Parantajaoppilas tunsi väristyksen kulkevan kehossaan, kun hän keräsi mielessään rohkeutta tulevaan. Piti vain ladata lihaksiin tarpeeksi voimaa ja tehdä se. Mehiläistassu tiesi kyllä kykenevänsä liikkeeseen vaikka uskoikin, että todennäköisesti hän makaisi maassa ensimmäisenä, mutta tunteet olivat tiellä. Naaras pelkäsi satuttavansa siskoaan, pelkäsi, että rikkoisi entisestään heidän välejään.
Mehiläistassusta tuntui yhtäkkiä hyvin yksinäiseltä, kun hän katseli Punatassun ilmeettömiä kasvoja. Valkohäntä rykäisi sivummalla ja parantajaoppilas hätkähti. Soturi oli kehottanut häntä hienotunteisesti aloittamaan, eikä Mehiläistassu enää voinut antaa toisten odotella enempää. Niinpä naaras pakotti kaikki tunteensa ja ajatuksensa kovakouraisesti sivuun ja hyökkäsi kohti Punatassua täysin äkkiarvaamatta yllättäen kaikki - jopa itsensä.
Mehiläistassu tunsi jalkojensa osuvan Punatassuun, tunsi miten sisko horjahti ja kaatui maahan. Sen jälkeen Mehiläistassu tajusi seisovansa Punatassun edessä katselemassa miten sisar kömpi ylös maasta.
"Hienoa, Mehiläistassu! Onnistuit erinomaisesti!" Valkohäntä naukaisi hymyillen. Mehiläistassu hädin tuskin kuuli häntä. Hän vain tuijotti silmät sirrillään Punatassua, jonka kasvot olivat hämmästyneet ja silmät iskostuneet ensimmäistä kertaa koko harjoitusten aikana Mehiläsitassun silmiin. Hetken aikaa siskot katselivat toisiaan, mutta sitten Punatassu säpsähti ja käänsi päänsä pois. Mehiläistassu astui taaksepäin pudistellen päätään yrittäen vaimentaa sisällään roihuavaa tuskaa. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Hän olisi halunnut puhua sisarensa kanssa, olisi halunnut selvittää mikä oli mennyt vikaan. Oliko Mehiläistassu tehnyt jotain väärää?
Harjoitusten jatkuessa parantajaoppilas huomasi, ettei hän ollut aivan täysillä mukana kaikessa. Punatassun katse pyöri Mehiläistassun mielessä hänen yrittäessä miettiä, mitä sisko oli mahtanut ajatella. Mutta mitä enemmän hän sitä mietti, sitä haaleammaksi haalistui kuva Punatassun silmistä. Aivan kuin sisar olisi kadonnut hitaasti järven sumuun.

Kun Mehiläistassu huohotti hengästyksestä tehtyään kymmeniä kertoja erilaisia liikkeitä Punatassuun ja torjuttuaan sisarensa liikkeitä, Valkohäntä viimein tokaisi, että he voisivat lopettaa. Mehiläistassu laski heti päänsä alas ja vetäytyi taaemmas Vaahtokukan viereen, joka oli tullut takaisin katsomaan harjoituksia hoidettuaan ensin Vatukkakunnen kuntoon. Nuori parantajaoppilas piti katseensa tiukasti maassa tasaten hengitystään. Jokaisen iskun jälkeen Punatassu oli vain etääntynyt Mehiläistassusta, eikä naaras enää kestänyt ajatusta, että sisko häviäisi kokonaan, katoaisi sumuun. Mehiläistassulla ei ollut muuta perhettä kuin sisarensa. Hän ei voisi koskaan hankkia kumppania ja perustaa omaa perhettä. Mehiläistassu olisi aivan yksin, jos Punatassu jatkaisi tätä.
Joten kun he neljä lähtivät takaisin kohti leiriä, Mehiläistassu kysyi hiljaa mestariltaan:
"Voisinko jutella hetkisen kahden Punatassun kanssa?" Vaahtokukka näytti hieman yllättyneeltä, mutta ei vastannut mitään, nyökkäsi vain. Sitten hän huikkasi Valkohännälle:
"Valkohäntä, mennään me edeltä." Mehiläistassu hidasti vauhtinsa kunnes pysähtyi kokonaan. Hän näki Punatassun pysähtyneen myös, hieman edemmäs. Valkohäntä ja Vaahtokukka sen sijaan jatkoivat kävelyä, eikä kestänyt kauaakaa, kun molemmat olivat kuulo- ja näköetäisyyden ulkopuolella. Mehiläistassu tiesi, että hänen täytyisi  sanoa äkkiä jotain siskolleen, mutta sanoja ei tullut hänen suustaan. Naaras tuijotti Punatassun selkää ja availi suutaan yrittäen puhua, mutta mitään ei kuulunut. Heidän välillään rätisi jännite, joka sai Mehiläistassun ajatukset solmuun. Hän ei saanut muodostettua lausetta päässään, eikä naaras edes tiennyt mitä hänen pitäisi sanoa. Oppilas tunsi surun nipistelevän hänen vatsassaan. Mehiläistassu halusi vain, että Punatassu tulisi takaisin.
"Punatassu", naaras kähähti. Punatassun korvat värähtivät, mutta mitenkään muuten hän ei reagoinut. Mehiläistassu avasi suunsa sanattomana, järkyttyneenä Punatassun kylmyydestä. Sitten naaras sulki silmänsä. Häneen sattui niin paljon.
"Tule takaisin", Mehiläistassu kuiskasi hädin tuskin kuuluvasti. Hänen äänensä värisi, siitä kuulsi lävitse suru ja pelko. Mehiläistassu ei voinut menettää sisartaan niinkuin oli menettänyt Kuurapennun ja täten epäonnistunut parantajana.
Mutta Punatassu ei vastannut mitään, ei kääntynyt edes katsomaan siskoaan. Mehiläistassun rintaa puristi, äänettömät nyyhkäykset ravistelivat hänen kehoaan. Punatassu oli hylännyt hänet, hän jäisi yksin. Mehiläistassu kääntyi vapisten pois päin ja lähti kävelemään takaisin järvelle murheen murtamana. Jäinen kylmyys alkoi hitaasti kääriytyä Mehiläistassun sydämen ympärille, jottei hänen enää ikinä tarvitsisi tuntea sellaista kipua, mitä hän nyt tunsi.
"Mehiläistassu, odota", hyvin hiljainen kuiskaus kiiri Mehiläistassun korviin, ja hän jähmettyi paikoilleen. Punatassun sanat jäivät kaikumaan naaraan päähän, kun hän seisoi jähmettyneenä paikoillaan.
"Katso minua." Mehiläistassu kylmyyden sulavan pois ja onnen hypähtävän hänen rinnassaan, kun naaras kääntyi ympäri.
Mutta Punatassun silmät olivat täynnä petetyksi joutumista, täynnä kylmyyttä. Mehiläistassuun humahti pelko, ja onnentunne poksahti rikki nopeammin kuin se oli koskaan poskahtanut.
"Miksi sinä valehtelit?" Punatassu kysyi. Hänen äänensä värähti viimeisen sanan kohdalla, katse tummui. Mehiläistassun sydän alkoi takoa kiivaasti nostattaen kauhun kurkkuun.
"Minä en.." parantajaoppilas aloitti, mutta vaikeni sitten. Sillä hän muisti epäilyksensä pentuaikojen lopulla siitä, miten hän ei enää uskonutkaan soturina olemisen olevan niin hauskaa kuin miltä se oli vaikuttanut pienenä pentuna. Mutta ei Mehiläistassu koskaan ollut uskonut, että hänestä oikeasti tulisi parantajaoppilas. Oliko Punatassu luullut, että hän oli vain näytellyt aina olleensa innoissaan soturiksi tulemisesta? Valehdellut jokaisessa leikissä? Eikö Punatassu ymmärtänyt miten viattomia pennut olivat, ettei Mehiläistassu ollut koskaan oikeasti valehdellut siskolleen?
"Minä en ole koskaan uskonut, että minusta tulisi parantajaoppilas", Mehiläistassu kuiskasi. "Minä olen aina ollut sitä mieltä, että meistä tulee soturioppilaita yhdessä." Eikö Punatassu muistanut Mehiläistassun järkytystä siitä, kun hänet oli nimitetty parantajaoppilaaksi? "Minä en valinnut tätä kohtaloa, vaan kohtalo valitsi minut."
Punatassun silmät olivat lasittuneet, hän oli ensimmäistä kertaa niin kaukana, ettei Mehiläistassu aistinut miltä siskosta tuntui. Se tuntui niin väärältä, että Mehiläistassu haukkasi terävästi henkeä.
"Mitä sinulle on tapahtunut, Punatassu?" Mutta Punatassu ei vastannut, hän vain seisoi hiljaa varpujen keskellä. Mehiläistassun silmiä kirveli ja suru hyrisi pehmeästi rinnassa. Ei hän tätä ollut halunnut.
"Anteeksi", Mehiläistassu sanoi hädin tuskin kuuluvalla äänellä. Sitten hän painoi päänsä ja sulki silmänsä. "Minä vain olen niin yksinäinen."
Hento kosketus Mehiläistassun lavassa sai naaraan karvat pörhistymään ja katseen nousemaan. Punatassu seisoi aivan hänen vieressään häntä laskettuna Mehiläistassun lavalle. Tunteettomuus oli karissut siskosta pois, ja nyt Mehiläistassu saattoi aistia surun ja myöskin huojennuksen Punatassusta. Se sai nyyhkäyksen kulkemaan parantajaoppilaan kehon läpi, ja hän painautui siskoaan vasten. Tuttu tuoksu hiveli Mehiläistassun nenää, kun hän veti sisälleen siskonsa lempeää tuoksua. Nyyhkäykset ravisuttivat naaraan kehoa, mutta ne johtuivat onnesta. Punatassu oli tullut takaisin, eikä Mehiläistassu aikonut enää ikinä päästää siskostaan irti.
"Kiitos", hän kuiskasi ja upotti kasvonsa kokonaan Punatassun paksuun turkkiin.
Vastaus:Oi miten ihana tarina. Surullisen haikea, mutta älyttömän kauniisti kirjoitettu. Jokaisen tuntemuksen pystyi itse tuntemaan, vuorosanat kuulemaan päänsä sisällä kirjoitetuilla äänensävyillä. Tällainen viipyilevän maalaileva sävy sopi tähän kohtaukseen juuri hyvin - eri kirjoitussävyillä on paikkansa. Ja hienoa, että lopuksi päättyi parhain päin, Punatassu ja Mehiläistassu tulevat taas toimeen paremmin.

Saat 35kp!

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tiirajuova, Tuuliklaani
20.09.2017 15:39
"Tiirajuova"
Tiirajuova urahti ja käpertyi tiukemmalle kerälle jättäen puhujan huomiotta.
"Tiirajuova", hänen nimeään toistettiin nyt terävämmällä äänensävyllä ja tämän päälle häntä tuuppaistiin kylkeen kuonolla.
"Vielä hetki", Tiirajuova mumisi.
"Aurinko on nousemassa. Sinä aina haluat olla ensimmäisten joukossa heräämisen suhteen. Minä tulen herättämään sinut, jos et ole jaloillasi ennen minua, niin se menee. Joten nouse ylös", Varissiipi tunki kuononsa Tiirajuovan vasemman korvan viereen ja naaraan hengitys kutitti kollin korvaa ärsyttävästi.
"Vihaan-", Tiirajuova avasi leukansa haukotukseen, "sinua", kolli lopetti lauseen silmät aavistuksen raolla.
"Mmmmmm, minäkin rakastan sinua", Varissiipi kehräsi. Tiirajuova venytti etukäpäliään ja nousi hitaasti jaloilleen kaartaen selkänsä kaarelle.
"Noin sitä pitää. Odotan sinua ulkona", Varissiipi poistui kolosta sanojen myötä. Yöllä oli ollut kohtuu kylmä ja tuullut, eikä taivaan alla nukkuminen ollut houkuttanut. Tiirajuova kömysi Varissiiven perään raikkaaseen aamuilmaan. Kolli siristi silmiään valossa ja istahti kumppaninsa viereen.
"Haluatko lähteä tänään metsästämään?" Varissiipi kysäisi puhdistaessaan toista etukäpäläänsä, "Sudenmarja veisi varmasti mielellään Niittytassun harjoittelemaan tai tekemään jotain Tähtitassun kanssa ja Yöpentu pärjää kyllä itsekseen jonkin aikaa"
Tiirajuova väräytti korviaan miettiessään Varissiiven sanoja.
"Sinulla on riittänyt vientiä viimeiset pari kuuta. Ja minä olen ollut jumissa pentutarhassa. Nyt olisi sopiva aika ottaa pieni tauko ja viettää aikaa yhdessä", naaras jatkoi laskien käpälänsä alas.
"En minä voi mennä tauolle varapäällikön tehtävistä milloin haluan", Tiirajuova huomautti katsahtaen Varissiipeen.
"Et tietenkään", naaras puhahti, "ei se ole varsinainen tauko. Käymme vain metsästämässä klaanille. Yhdessä. Ilman muita"
"Katson mitä voin tehdä", Tiirajuova sanoi vakavalla äänensävyllä, mutta hän ei voinut olla virnistämättä ja tämä ei jäänyt Varissiiveltä huomaamatta.
"Vihaan sinua", naaras tönäisi häntä lapaan.
"Minäkin rakastan sinua", Tiirajuova töytäisi takaisin ja kosketti kumppaninsa kuonoa omallaan.
"Mutta tosissaan. Tee sitä aikaa. Ei tekosyitä", Varissiipi siristi silmiään hänelle.
"Lupaan yrittää", Tiirajuova vannoi, "mutta asiasta toiseen. Ajattelin laittaa Sudenmarjan rajapartion johtoon mieluummin kuin päästäisin harjoittelemaan"
"Kuulostaa ihan hyvältä. Voisit laittaa Niittytassun hänen mukaansa" Varissiipi ehdotti. Tiirajuova siristi silmiään, "se voisi toimia. Eli rajapartioon lähtevät ainakin Sudenmarja ja Niittytassu... Hän saa itse päättää loput"
"Tiirajuova", Tiirajuovan pää kiepahti sivulle, kun Ruostetähti istahti hänen vierelleen. Kolli kumarsi kevyesti pienemmälle naaraalle ja Varissiipi laski päätään kunnioittavasti.
"Hyvää huomenta Ruostetähti. Kaunis päivä luvassa"
"Todella. Oletko järjestämässä partioita?"
"Suunnittelemassa", kolli nyökkäsi.
"Hyvä. Sitten ehdin vielä muuttamaan suunnitelmiasi. Haluaisin johtaa itse rajapartiota", musta naaras nuolaisi huuliaan ja Tiirajuova väräytti korviaan.
"Selvä. Kenet ajattelit ottaa mukaan?"
"Saarnijalan ja Kettuturkin ja heidän oppilaansa. Haluan nähdä millaisia pentusi ovat leirin ulkopuolella. Ja vielä luvallisesti", Ruostetähti kehräsi ja Tiirajuova puhahti kevyesti.
"Liekkitassu osaa varmasti käyttäytyä. Minä en kasvattanut huligaania", Varissiipi naukaisi aavistuksen kärttyisenä. Tiirajuova tunnisti naaraan tuulen pelkistä silmistä. Varissiipi tiesi, ettei Liekkitassun retket pentuna olleet hyväksyttäviä, mutta tuota otti päähän niistä jatkuva puhuminen. Sen takia Tiirajuova ei puhunut, saati vitsaillut niistä. Hän ei halunnut tietoisesti suututtaa Varissiipeä, menisi kuita saada tuo leppymään.
"Et tietenkään. Ei Liekkitassu ole huligaani, vaan... Miten Saarnijalka sen sanoi... Hän vain haluaa nähdä maailmaa tavalla tai toisella. Hänellä on ainekset hienoon soturiin, kuten kaikilla", Ruostetähti vastasi rauhoitellen, "Kuohutassu ja Liekkitassu ovat molemmat lupaavia soturin alkuja, ainakin mestareidensa mukaan. Yöpennunkin aika koittaa vielä"
Tiirajuova katsahti pentutarhan suuntaan korvat nytkähtäen. Hänen nuorin tyttärensä ei ollut vieläkään oppilas... Kuohutassu oli osoittanut olemansa tarpeeksi kypsä ja järkevä oppilaaksi, Liekkitassu näytti osaavansa ottaa vastuuta omista virheistään lopussa, mutta Yöpentu vain meni virran mukana. Tiirajuova halusi nähdä naaraan sisun pulpahtavan, tuo ei voinut vain taipua kohtaloonsa. Kohtaloa sai taistella, kunhan ei vain liikaa.
"Tiirajuova", Tiirajuova säpsähti ajatuksistaan Varissiiven kutsuessa häntä.
"Mitä?" kolli liikahti kootessaan ryhtinsä.
"Metsästyspartio", hänen kumppaninsa katsoi häntä silmiin.
"Ah. Sudenmarja johtoon, mukaan ainakin Niittytassu. Hän saa valita itse loput", Tiirajuova kokosi ajatuksensa hetkessä.
"Niittytassusta puheen ollen", Ruostetähti käänsi katseensa Tiirajuovaan, "miten hänen koulutuksensa etenee?"
Tiirajuova heilautti häntäänsä, "hyvin. Niittytassusta tulee aivan varmasti hieno soturi ajallaan, mutta se aika ei ole vielä. Hän on uskollinen, mutta terävä kieli ja sarkastisuus seisovat vielä vähän liikaa tiellä makuuni. Vaikka tuskin saan niitä kitkettyä pois, enkä edes varsinaisesti yritä, aion katsoa mitä ajan kuluessa tapahtuu", kolli naukaisi, "ja tiettyjä taitoja pitää vielä hioa"
Ruostetähti vain nyökkäsi vastaukseksi venytellen selkäänsä.
"Minäpä lähden kasaamaan partioni. Oletan, että ehditte aterioimaan tänään minun ja parin muun vanhemman soturin kanssa?" yksisilmäinen naaras virnisti pienesti.
"Toki", Varissiipi ja Tiirajuova vastasivat yhtä aikaa nopeasti.
Tiirajuova yskähti vilkaistuaan kumppaniaan, "Palaamme metsästämästä ennen aurinkohuippua (onks tää se oikee termi ku jossai vaihees oli puhetta täst ja mie en muista :D)"
"Siihen asti", Ruostetähti näpäytti ilmaa hännällään ja asteli pois paikalta. Tiirajuova seurasi päällikön kulkua katseellaan hetken ennen kuin käänsi katseensa Varissiipeen.
"Menen potkimaan Sudenmarjan jaloilleen. Sitten lähdetään metsästämään", Tiirajuova nousi käpälilleen.
"Minä odotan leirin ulkopuolella", Varissiipi kehräsi ja kaksikko hajaantui. Tiirajuova asteli puolisiskonsa luokse, joka ei ollut vetäytynyt suojaan yöksi.
"Sudenmarja. Herätys. Metsästyspartioon"
"Yrh, eiiii, pyydä jotakuta muuta", Sudenmarja valitti liikkumatta.
"En. Nouse nyt"
"Kai tässä jotain etuja pitää saada, kun on varapäällikön sisko", Sudenmarja työnsi jalkansa paremmin alleen. [Oon varmaan aiemmissa tarinoissa antanu Suden ja Tiiran käyttäytyy ku ne ois puolsisaruksii (esitelly ittesä nii jne.) Mut muistinha täs sit et Susiha (ja basically kaikki) luulee et niil o sama isä]
"Ei mitään etuoikeuksia", Tiirajuova kumartui näykkäämään Sudenmarjaa korvasta.
"AU!" Sudenmarja kiepahti selälleen ja kietaisi etukäpälänsä Tiirajuovan kaulan ympärille lukiten kollin otteeseensa ennen kuin hän ehti edes tajuta mitä oli tapahtunut.
"Sudenmarja! Päästä irti", Tiirajuova yritti pakittaa irti toisen otteesta, mutta Sudenmarja potkaisi hänen takajalkansa pois alta, mikä oli toki huono idea, koska jykevämpi kolli lysähti Sudenmarjan päälle tasapainonsa menettäneenä, mutta hän ei kumminkaan päässyt irti. Sudenmarja puuskahti, kun häneltä iskeytyi ilmat pihalle, mutta naaras ei tehnyt elettäkään irrottaakseen.
"Hyvää yötä Tiirajuova", Tiirajuova ei nähnyt nuoremman kissan naamaa kunnolla, mutta hän tiesi Sudenmarjan silmien olevan kiinni ja tuon hymyilevän kuin kettu.
"Sudenmarja päästä irti!" Tiirajuova urisi, "varapäällikön vastustaminen ei ole hyväksyttävää"
"Mutta veljen on, joten hyss"
"Sudenmarja vannon Tähtiklaanin nimeen, että ajan sinut leiristä itse ulos. Varissiipi odottaa minua", Sudenmarjan naurettavan pitkät karvat naaraan sukuun nähden kutittivat Tiirajuovan kuonoa. Sudenmarja tuhahti ja päästi irti kollista, joka pakitti nopeasti taaksepäin aivastaen.
"Olet hirveä kakara", kolli sähisi.
"Aha! Sinä olet takakireä mäyrän raato!" Sudenmarja murisi. Oli hetken hiljaisuus ennen kuin Tiirajuova tirskahti ja Sudenmarja räjähti nauramaan.
"Tuo oli uusi! Mäyrän raato?! Oikeasti?" Tiirajuovan viikset värisivät ja hän kuuli jonkun sähähtävän heitä olemaan hiljempaa. Sudenmarja kömpi istumaan yhä nauraen, nyt vain hallitummin ja hiljempaa.
"Oikeasti. Niin siis metsästyspartio? Kenen kanssa?"
"Ota ainakin Niittytassu, päätä itse loput", Tiirajuova pyyhkäisi kuonoaan tassullaan.
"Kerrassaan mahtavaa", Tiirajuova ei osannut sanoa oliko tuo sarkasmia vai ei, mutta Sudenmarja ravisteli reippaasti itseään noustuaan seisomaan.
"Otan ainakin Tähtitassun ja Vinhapuron mukaan Niittytassun lisäksi. Parempi lähteä menemään saman tien. Pidä hauskaa Varissiiven kanssa, nähdään myöhemmin", naaras naukaisi ja loikki hakemaan partion jäseniä. Tiirajuova naukaisi hyvästinsä ja livahti vähin äänin leiristä.

--- --- ---

"Vauhtia Tiirajuova!"
Tiirajuova puuskutti kuullessaan Varissiiven huudon yrittäessään voittaa kanin juoksukilpailussa.
>Juoksisi itse< Tiirajuova ajatteli ärtyneenä kiertäessään kanervapensaikon, jonka ali jänis oli sujahtanut. Varissiipi oli kumminkin nopeampi kuin hän, miksi he olivat edes sopineet roolit näin?! Välimatka jänikseen kasvoi koko ajan, ei Tiirajuovalla ollut alun perinkään kovin hyviä mahdollisuuksia kanin kiinni nappaamiseen takaa-ajon käynnistyttyä. Tiirajuova koetti tehdä viimeisen oikaisun, loikkasi kanervapensaan yli etukäpälät ojossa ja kynnet paljastettuina. Kolli näki kyllä jäniksen, muttei todellakaan osunut siihen. Tiirajuova laskeutui huonosti, kun hän yritti vaihtaa asentoaan liian myöhään ja hänen tasapainonsa katosi ilmassa. Hän kaatui suoraan heinikkoon. Kolli kierähti vatsalleen nähden Varissiiven, joka ryntäsi paikalle ja vielä lyhyen matkan jäniksen perään.
"Mitä tuo oikein oli Tiirajuova?!" Varissiipi huudahti pensaikosta.
"Epäonnistunut pihtiliike?" kolli ravisteli itseään, "ajoit liian aikaisin sen liikkeelle..."
"Olisit raahannut itsesi asemiin ajoissa", Varissiipi pujahti esiin häntä nykien. Tiirajuova luimisti korviaan naaraan ilmeelle. Olisi pitänyt jättää äskeinen sanomatta...
"Älä hermostu, se oli vain yksi jänis..."
"En minä hermostu!" Varissiipi kivahti ja Tiirajuova kirosi itseään ääneti. Hän onnistui kääntämään sanansa itseään vastaan.
"Haluan vain onnistua. Onko se liikaa pyydettyä?" Varissiipi nakkeli niskojaan.
"Ei tietenkään. Meillä on kumminkin vielä aikaa", Tiirajuova nousi jaloilleen pitäen päätään kohtuu alhaalla ja heilauttaen häntäänsä lepyttelevästi. Tappelu Varissiiven kanssa? Ei kiitos, "jos haluat enää yrittää"
"Jos haluan? Älä viitsi. Minä en palaa leiriin tyhjin tassuin", Varissiipi pudottautui vaanimisasentoon ja sähähti turhaantuneena oikaistessaan itsensä heti. Tiirajuova ei ollut nähnyt mitään virhettä, mutta Varissiipi oli näköjään hakiessaan täydellisyyttä. Kolli pidätti puhahdustaan. Varissiipi löi hänet laudalta metsästyksessä, lähinnä koska Tiirajuova ei ollut niin tarkka asennoistaan ja kaikesta muusta kuin naaras, mutta hänestä toisen tarkkuus oli jo naurettavaa välillä. Ja toki koska naaras oli nopeampi, kuten jo aiemmin todettiin. Siitä oli hyötyä jäniksien kanssa. Tiirajuova katseli, kun Varissiipi koetti pudottautua pari kertaa vaanimisasentoon, mutta löysi joka kerta jotain korjattavaa ja turhaantui kerta kerralta lisää. Lopulta Tiirajuova loikkasi eteenpäin kaataen kumppaninsa yllätyksen turvin maahan. Varissiipi paiskautui selälleen tomuiselle maalle ja Tiirajuova huojui naaraan yllä.
"Pidä tauko", kolli puhui pehmeästi kätkien käskyn äänensävynsä taakse. Varissiipi mulkoili häntä vihreät silmät hehkuen. Naaras liikahti ja polkaisi takajaloillaan Tiirajuovaa vatsaan - kynnet piilossa, kiitos Tähtiklaani - lähettäen kollin ilmaan. Tiirajuova putosi jalat edellä, mutta ne pettivät saman tien puoliksi sen takia, ettei Tiirajuovalta oli potkaistu ilmat ulos ja sen, että Varissiipi oli heittäytynyt hänen niskaansa.
"Minä en pidä taukoja", Varissiipi painoi tassullaan Tiirajuovan kuonon maata vasten ja kumartui puhumaan hänen korvaansa. Tiirajuova murisi ja joutui käyttämään kunnolla voimaa saadakseen jalkansa alleen ja ravistettua Varissiiven selästään. Kolli loikkasi kumppaninsa kimppuun ja kaksikko kieri maassa vähän matkaa. Varissiipi näykkäisi häntä etukäpälästä ja Tiirajuova yritti saada pitävän otteen naaraan turkista käyttämättä kynsiä. Varissiipi onnistui nappaamaan häntä niskanahasta kierähdyksen aikana ja Tiirajuova veti naarasta takajalasta yrittäen litistää tuon alleen. Varissiipi käytti kumminkin kovempia otteita, kun Tiirajuova ja kolli sähähti matalasti, kun naaras kiristi otettaan ja terävät hampaat uppoutuivat syvemmälle hänen nahkaansa.
"Aikalisä, aikalisä! Hävisin, myönnän!" Kolli puhisi päästäen irti naaraan jalasta. Varissiipi kiepahti kauemmas häntä heilahdellen. Naaras virnisti kiusoittelevasti.
"Olet liian hidas"
"Ja ketunläjät. En ole", Tiirajuova puhisi noustessaan jaloilleen.
"En kai purrut liian kovaa?" Varissiipi nauroi, mutta Tiirajuova tiesi kysymyksen olevan vilpitön.
"Minun nahallani ja sinun hampaillasi? Et tietenkään. Se potku oli aika napakka", Tiirajuova ravisteli itseään, "osaat sentään taistella, vaikket olisikaan paras metsästäjä enää", kolli virnisti, "et siis täysin hyödytön"
"Tiirajuova!" Varissiipi naukaisi tuohtuneena, "uskallakin sanoa noin! Minä kyllä osaan metsästää yhä ja paremmin kuin sinä!"
"Todista se", Tiirajuova haastoi.
"Mielelläni", Varissiiven silmiin oli syttynyt tuli ja naaras kiepahti ympäri kadoten heinikon sekaan kasvit kahahtaen. Kolli polkaisi vauhtia maasta ja syöksyi kumppaninsa perään.

--- --- ---

Tiirajuova sujahti leiriin Varissiipi rinnallaan naureskellen tukahtuneesti.
"Kehtaatkin nauraa! Entä se kerta, kun olimme partioimassa ja Sudenmarja yritti säikäyttää meidät? Loikkasit useamman ketunmitan ilmaan", Varissiipi tönäisi häntä ja Tiirajuovalta meni hetki ymmärtää mitä Varissiipi oli sanonut, koska naaras kantoi jänistä leuoissaan ja se hankaloitti naaraan selkeää puhumista.
"Se oli suunniteltu hyökkäys. Sinä säikähdit varista", kolli paransi otetta jäniksestä mitä hän kantoi. Varissiiven leuoissa roikkui isompi yksilö ja naaras vaikutti todella ylpeältä. Toki hän oli. Hän oli todistanut Tiirajuovan vääräksi.
"Miten vain. Minä käyn pudottamassa tämän tuoresaaliskasaan. Syödään me tuo?" Varissiipi pudotti saaliinsa hetkeksi.
"Käy minulle", Tiirajuova nyökkäsi pitäen saaliinsa leuoissaan. Varissiipi nappasi jäniksen ja ravasi tuoresaaliskasalle. Kolli katseli kumppaninsa liikkeitä ja turkkia, joka kiilsi auringonvalossa.
Tiirajuova rakasti häntä. Sydämensä pohjasta. Varissiipi oli uskollinen, rohkea ja todella hauskaa seuraa. Ehkä vähän äkkipikainen ja aavistuksen liian ylpeä, mutta kukaan ei ollut täydellinen. Tiirajuova oli ehdottomasti rakastanut naaraan toimeliaisuuteen: Varissiipi ei karttanut mitään tehtäviä. Vaikka he eivät olisi aina täydellinen pari, uskollisia toisilleen he ainakin olisivat. Vaikka Tiirajuovasta joskus tuntui pitkinäkin aikaväleinä, ettei sitä liekkiä enää ollut mikä heillä oli ollut alussa, hän ei aikonut jättää kumppaniaan. Kyse oli sitoutumisesta. Rakkaus on intohimon tunne: se ei kestä epätäydellisyyttä ja jos rakastunut ei ole valmis hyväksymään toisen puutteita ja virheitä se tulee sammumaan.
"Tiirajuova! Aiotko seisoa siellä kauankin?", Tiirajuova räpäytti silmiään palaten nykyisyyteen. Varissiipi oli kääntynyt katsomaan häntä puolessa välissä matkaa Ruostetähden ja parin muun soturin luokse. Tiirajuova lähti kävelemään ripeästi toisen luokse pieni hymy kasvoillaan. Varissiipi hipaisi hänen lapaansa hännällään, kun kaksikko asteli päällikön luokse. Tiirajuova kumarsi pienesti ja Varissiipi seurasi mallia, ennen kuin he asettautuivat vierekkäin alas. Tiirajuovan toisella puolella oli Takiaiskorva ja kollin vieressä taas Saarnijalka.
"Hei Tiirajuova ja Varissiipi", valkea kolli väläytti heille ystävällisen hymyn.
"Hei", Tiirajuova virnisti pienesti, "miten päiväsi on mennyt?"
"Hyvin, hyvin. Kävimme harjoittelemassa Haukkatassun kanssa. Hänestä on tulossa hyvä metsästäjä"
"Mukava kuulla", Tiirajuova kehräsi pehmeästi. Piikkihernehäntä saapui paikalle Mustahaukka kannoillaan.
"Anteeksi, että kesti", Piikkihernehäntä puhahti.
"Ei hätää", Ruostetähti heilautti häntäänsä. Piikkihernehäntä tunkeutui Tiirajuovan ja Takiaiskorvan väliin häntä nykien selvästi ärtyneenä. Mustahaukka kaarsi Varissiiven toiselle puolelle.
"Onko jokin vialla?" Tiirajuova väräytti korviaan. Soturi vilkaisi häneen aavistuksen pahoittelevasti ja Tiirajuova nyökkäsi vain pienesti. Häntä ei haitannut, että Piikkihernehäntä oli tunkenut hänen ja Takiaiskorvan väliin.
"Kuulastassu on todella uppiniskainen. Alkaa tuntua kuin hän ei kunnioita minua tippaakaan", Piikkihernehäntä polkaisi maata jalallaan ennen kuin asettautui aloilleen.
"Sinä pärjäät hyvin hänen kanssaan", Mustahaukka naukaisi tyynesti, "näin jäniksen minkä hän oli saanut. Todella hyvä saavutus"
"Tiedän, mutta taidot eivät olekaan ongelma. Hän laittaa vastaan melkein joka käänteessä"
"Laita hänet ruotuun", Varissiipi kohautti lapojaan.
"Ja miten muka?"
"En minä tiedä. Tiirajuovallehan niitä uppiniskaisia ja itsepäisiä oppilaita on kerääntynyt", Varissiipi katsahti kolliin ja Tiirajuova hymyili hetken ajan muistellessaan entisiä oppilaitaan.
"Mitä minun kannattaisi tehdä? En halua, että tämä karkaa käpälistäni", Piikkihernehäntä katsoi häntä turhaantuneena.
"Älä anna periksi. Kun annat käskyn, pidä siitä kiinni. Tottelemattomuudesta pitää rangaista"
"Rankaisenkin!" Piikkihernehäntä heilautti hännällään suuntaa ja Tiirajuova katsoi Piikkihernehännän osoittamaan suuntaan. Leirin toisella puolella Kuulastassu oli vaihtamassa klaaninvanhimpien makuualusia ja Tiirajuova näki nuoren kissan vilkaisevan heitä. Varapäällikkö siristi kevyesti silmiään ja käänsi katseensa Piikkihernehäntään.
"Hän on vielä nuori. Uhmakkuus voi kadota iän myötä, älä huoli. Anna hänelle aina välillä vaihtoehtoja. Kuten vaikka 'haluatko metsästää vai harjoitella taisteluliikkeitä?' tai 'haluatko mennä rajapartioon vai metsästyspartioon?'. On hyvä antaa oppilaille jotain valtaa tekemisistään ja vähän itsenäisyyttä, koska jos heitä vahtii ja ohjastaa liian tarkasti, he turhaantuvat. Etenkin ne kärkkäät ja itsevarmat oppilaat. He kokevat jo osaavansa asiat ja silti heille toistetaan niitä yhä uudelleen ja uudelleen", Tiirajuova kohautti lapojaan ja työnsi Varissiivelle jäniksen. Ruostetähti oli jo aloittanut ruokailunsa ja Mustahaukka oli kumartunut ottamaan palan hiirestään.
"Joku taitaa puhua kokemuksesta", Saarnijalka virnisti. Tiirajuova väräytti viiksiään, "en nyt sanoisi"
"Mutakynsi aina valitti siitä, miten tahdoit aina tehdä jotain muuta kuin hän ja yritit loikkia osia koulutustuokioissa sen perusteella, että osasit ne", Saarnijalan viikset väpättivät huvittuneena.
"Mutakynsi oli aivan liian perusteellinen silmissäni", Tiirajuova virnisti, mutta hymy kuoli pian. Hän oli taitanut oikeasti olla kohtuu rasittava oppilas mestarilleen.
"Älä unohda Saarnijalka, että Mutakynsi aina kehui kilpaa Lovikorvan ja Yöpilven kanssa oppilaitaan. Mutakynsi taisi lyödä heidät aika usein laudalta itsepäisyydellään. Hän oli ylpeä sinusta", Mustahaukka naukaisi vakavampana katsahtaessaan Tiirajuovaan, "hän olisi ollut pettynyt, jos olisit tehnyt koulutuksesta liian helppoa. Hän rakasti haasteita"
"Todella", Saarnijalka murahti. Varissiipi työnsi jäniksen Tiirajuovalle ja kolli upotti siihen hampaansa.
"Kun koulutus on kerran aiheena, miten Liekkitassu on pärjännyt?" Raidallinen naaras katsahti Saarnijalkaan, joka hymyili.
"Liekkitassu ei ole läheskään niin paha kuin väititte. Toki innokas, mutta se on helppo kanavoida oikeisiin asioihin. Teimme säännöt heti selviksi, kun annan käskyn siinä ei ole paljoa neuvotteluvaraa, jos haluaa pysyä minun hyvällä puolellani ja hengissä. Hän on aavistuksen hidas juoksijana verrattuna keskiverto tuuliklaanilaisiin, mutta se ei ole mitään vakavaa, hän kyllä pystyy jahtaamaan jäniksiä. Jalat ovat pitkät, siinä ei ole ongelmaa, mutta raskaampi rakenne vie terän potentiaalisesta vauhdista. Arvelin sen johtuvan erakon verestä", Saarnijalka heilautti häntäänsä. Tiirajuovan häntä nytkähti ja hän jännittyi hetkeksi ennen kuin sai itsensä rentoutumaan. Hän pureskeli lihanpalaa huolellisesti. Kolli oli toivonut pentujensa perivän Tuuliklaanille ominaiset piirteet, mutta näköjään Liekkitassua vaivasi sama Roihukynnen kirous kuin häntä. Oikeastaan kaikkia kolmeahan se vaivasi. Liekkitassulla oli Varissiiven jalat, mutta hän ei ollut niin hoikka tai ketterä kuin emonsa, mikä taas kostautui nopeudessa. Ainoa hyvä puoli jykevämmästä rakenteesta oli voimakkuus. Kuohutassun jalat olivat hieman lyhyemmät ja ruumiinrakenne tanakampi. Yöpennulla taas oli kohtuu solakka rakenne, mutta naaraan turkki oli musta. Musta väri on kohtuu outo väri, kun katsoo vanhempia... Jos hänellä olisi ollut vielä siniset silmät naaras olisi ollut pieni kopio Roihukynnestä tai Tunturituulesta.

Tähtiklaanin kiitos niin ei ollut. Tähtiklaanin kiitos, että Tiirajuova sai pistettyä kaikki "puutteet" Tihkukynnen isän niskaan ja ettei hänen oma verensä sotkenut kokonaan kolmikkoa.

Tiirajuovalla oli itsellään ollut tuuria, että hänen ruumiinrakenteensa ei ollut niin jämäkkä, että se hidastaisi hänen vauhtia tai verottaisi ketteryyttä.
"-lla ei ole ollut mitään pahaa sanottavaa Kuohutassusta"
Kolli tunsi Varissiiven hipaisevan hänen kylkeään hännällään ja Tiirajuova palasi ajatuksistaan ja kiinnitti huomionsa taas keskusteluun.
"Mukava kuulla", Varissiipi hymyili pienesti ja veti jäniksen taas vaihteeksi itselleen Tiirajuovalta.
"Mitä mietit Tiirajuova? Olit aika pitkään hiljaa", Ruostetähti tarkkaili häntä katseellaan. Ketunläjä.
"Illan partioita", kolli vastasi nopeasti, "odotan vain, että Sudenmarja palaisi takaisin ja saisin tietää miten ensimmäisellä metsästyspartiolla meni"
"Minä voin johtaa rajapartiota, jos on tarvis", Mustahaukka tarjosi. Takiaiskorva vaihtoi asentoa, "minä voisin ottaa metsästyspartion"
Tiirajuova nyökkäsi pienesti, "kuulostaa hyvältä. Puhukaa ennen lähtöänne Sudenmarjalle ja varmistakaa, että ei ole mitään mikä pitäisi ottaa huomioon partioiden aikana. Rajapartio ei varmaankaan huomannut mitään poikkeavaa?" Tiirajuova katsahti Ruostetähteen, joka oli juuri viimeistellyt ateriansa.
"Jokiklaanin ja Myrskyklaanin rajat olivat rauhallisia", päällikkö nyökkäsi, "heikko ketun haju, mutta se on todennäköisesti mennyt Myrskyklaanin puolelle"
"Hyvä, eipähän ole meidän ongelmamme", Tiirajuova puhahti. Varissiipi nousi istumaan, "minun pitää mennä katsomaan miten Yöpentu pärjäilee. Kiitokset seurasta", naaras nyökkäsi pienesti ja kiepahti ympäri. Muut ja Tiirajuova naukaisivat hyvästinsä.
"Minun puolestani saatte ottaa kenet haluatte partioihin", Tiirajuova naukaisi Takiaiskorvalle ja Mustahaukalle.
"Paitsi Kuulastassua", Piikkihernehäntä irvisti napatessaan palan Takiaiskorvan ruuasta. Valkea kolli läpsäisi toista soturia korville, mutta tuolla ei selvästikään ollut mikään tuoresaaliin jakamista vastaan, koska hän antoi asian olla.
"Paitsi Kuulastassua", Tiirajuova vahvisti.
"Haluaako kukaan tässä joukossa mukaan?" Takiaiskorva uteli. Saarnijalka ravisti päätään, "lupasin viedä Liekkitassun harjoittelemaan vielä tänään", harmaa naaras katsahti leirin laidalle. Tiirajuova seurasi toisen katsetta ja näki Liekkitassun odottavan kärsimättömän oloisena. Varapäällikkö heilautti korviaan tervehdykseksi ja Liekkitassu nojasi takatassuilleen huitaisten ilmaa toisella etutassullaan vastaukseksi.
"Pitäisi varmaan mennä. Olen loikoillut tässä jo hetken ylimääräistä antaen hänen odottaa", Saarnijalka kehräsi pehmeästi virne kasvoillaan.
"Pitää kokeilla tuota Kuulastassun kanssa..." Piikkihernehäntä puhisi yhä äreänä.
"Älä nyt jaksa vinkua. Kuulostat ihan pennulta", Takiaiskorva töytäisi toista leikillään.
"Nähdään Saarnijalka", Tiirajuova naukaisi naaraan lähtiessä.
"Nähdään", toinen huikkasi vastaukseksi. Tiirajuova katseli, kun Liekkitassu loikkasi käpälilleen ja ravasi Saarnijalkaa vastaan ja kaksikko kosketti kuonoja pikaisesti. Tiirajuova oli aavistuksen liian kaukana kuullakseen mitä Liekkitassu alkoi selittämään, mutta Saarnijalan reaktio oli ihan positiivinen, hymy ja kevyt töytäisy. Tiirajuova ei ollut kyllä epäillytkään kaksikon toimeen tulemista, mutta Liekkitassu saattoi kyllä käydä joidenkin hermoille aktiivisella luonteellaan. Mestari ja oppilas katosivat leiristä ja Tiirajuova käänsi katseensa Mustahaukkaan.
"Voisin tulla rajapartioon", kolli naukaisi ja tummanharmaa kissa nyökkäsi, "Sopii hyvin. Ajattelin ottaa Apilahännän ja Joutsentassun mukaan. Oletuksella ettei Apilahännällä ole muita suunnitelmia"
Tiirajuova nyökkäsi pienesti.
"Kaipaamasi metsästyspartio palaa", Piikkihernehäntä huomautti ja Tiirajuova käänsi päänsä nopeasti ympäri. Todella, Sudenmarja livahti leiriin leuoissaan jänis ja häntä seurasi muu partio. Tiirajuova haki heti katseellaan Niittytassua ja näki oppilaansa, joka kantoi leuoissaan jänistä ja hiirtä. Kolli hymyili ylpeästi. Niittytassu oli ehdottomasti yksi hänen parhaimmista oppilaista.
"Mennään puhumaan saman tien Sudenmarjan kanssa", Mustahaukka nousi jaloilleen heilauttaen häntäänsä. Tiirajuova nyökkäsi ja nappasi jäniksen jäänteet leukoihinsa. Hän voisi haudata ne samalla leirin ulkopuolelle. Kollit poistuivat jäljelle jääneiden seurasta reippain askelin.
"Sudenmarja, odotas hetki!" Mustahaukka maukaisi kuuluvasti, kun harmaa naaras oli lähdössä kuljettamaan ateriaansa leirin toiselle puolelle. Tummanharmaa kissa kiristi tahtiaan ja Tiirajuova jolkotteli tuon perään.

---------------------------------------------

Tiiraju ova lysähti leirin laidalle käpertyen heti tiukalle kerälle. Vaati vähän yrittämistä, mutta kolli onnistui asettamaan häntänsä kuononsa päälle. Rajapartio oli venynyt, kun he päättivät vielä varmistaa Ruostetähden ja Sudenmarjan päätelmät, - kyllä aiempi metsästyspartio oli myös haistanut ketun -, ketun kulkureitistä. Kaksikko oli ollut oikeassa, kettu oli poistunut heidän reviiriltään Myrskyklaanin puolelle.
>Voisi käskeä huomisia partioita varoittamaan myrskyklaanilaisia, jos heitä näkyy< kolli haukotteli. Hän oli käynyt vielä katsomassa Varissiipeä ja Yöpentua ja toivottanut näille hyvät yöt ja kysellyt aiemmin Liekkitassulta ja Kuohutassulta, miten heidän päivänsä oli mennyt. Hän oli väsynyt. Todella väsynyt. Oli Yöpilven vuoro olla yövartiossa, ja Tiirajuova erotti mustan naaraan istumassa vartiopaikallaan. Eli levollisia unia vain muille. Tiirajuova antoi silmiensä painua kiinni.

// Nappasin nyt pari vikaa kappaletta pois, koska en enää tykännyt niistä... Sormet ristissä et tää tulee läpi. Viides yritys.

Vastaus:Hieno pitkä tarina Tiiralla! Ilo lukea Tiirajuovan tarinaa eteenpäin. Tosi hienon uskottavasti kuvailit Tiirajuovan ja Varissiiven suhdetta, ja rakastan paria nyt sitäkin enemmän ? Tiiran ja Suden sanailu on kanssa huvittavaa.
Ihastun aina, kun ropea herätellään enemmän henkiin kun yksittäisissä tarinoissa huomioidaan yleisiä tapahtumia <3
Ja aurinkohuipusta ja muista termeistä: en ole lukenut kirjoja suomeksi niin ainakaan minä en mistään sakota kunhan ymmärtää ;D

Saat 50kp.

-YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kuulastassu, Tuuliklaani
21.08.2017 19:39
”Kuulastassu, asetu tähän viereeni matalaksi”, Piikkihernehäntä sihahti hiljaisella äänellä ja viittoi hännällään oppilastaan asettumaan vierelleen tuulen tuivertamaan heinikkoon pienen rinteen huipulle. Harmaa kirjava kolli pidätteli murahdusta asettuessaan mestarinsa viereen. Ei hän mikään hiirenaivo ollut, pelkkä hännällä viittominen olisi riittänyt niin kuin Kuulastassu oli nähnyt oikeiden sotureiden viestivän.
”Laita takapäätäsi alemmas. Noin”, Piikkihernehäntä ohjeisti katsettaan kääntämättä ja laski häntänsä hetkeksi Kuulastassun selälle kuin tottumuksesta. Harmaa oppilas turhautui lisää. Kyllä hän oli jo oppinut taatusti olemaan tarpeeksi matalalla, vaikka omasikin pitkät koivet joista yhden oli mennyt vielä loukkaamaan muita kankeammaksi pentuna. Mutta ei, aina vain Piikkihernehäntä siitä muistutti. Ehkä soturi ei enää keksinyt oikeasti korjattavia virheitä vaan takertui tottumuksesta entisiin ja olemattomiin?
”Kyllä minä jo-”, Kuulastassu herkesi puolustamaan itseään, mutta yskäisi kesken sanojen, kun Piikkihernehäntä iski häntänsä keskenkasvuisen kollin suun eteen.
”Ole jo Tähtiklaanin tähden aloillasi ja hiljaa tai muuten tuo jänis pinkoo karkuun vaikka olisi kuinka kuuro ja tyhmä yksilö”, kellertävä kolli ärähti ja väräytti korviaan jäniksen suuntaan. Kuulastassu kiivastui saamastaan alentavasta kohtelusta niin että ei kyennyt kuin tärisemään vihoissaan hiljaa aloillaan.
”… saaliista pitää muuten todellisuudessa puhua kunnioittavasti”, Piikkihernehäntä korjasi omia sanojaan matalalla äänellä mutisten. Sitten soturi lähti hiipimään matalana lähemmäs kohti onnellisen tietämättömänä heinän seassa tonkivaa ja ruokaansa mutustelevaa jänistä. Sen pörröisten korvien karvaa värisyttävä viherlehden lämmin tuuli toi mukanaan veden kielelle nostavan mehukkaan muhevan tuoksun. Piikkihernehäntä oli valinnut vaanimissuunnan täsmälleen alatuulesta jänikseen nähden, mutta ei laskenut liikaa sen varaan, vaan viittoi enää vain hännällään Kuulastassua seuraamaan. Sentään. Oppilas pyöräytti silmiään ja seurasi mestariaan. Sentään tämä ei enää myöskään jättäytynyt oppilaansa taakse vahtimaan ja arvostelemaan tämän etenemistä, niin kuin vielä viime kerralla. Vaaniminen. Niin perusasioita, jonka pentukin saattoi oppia. Ja samaan aikaan Kuulastassun sisarukset kuuluivat intoilevan pian lähestyvästä soturiksi nimittämisestään. Kuulastassun täytyi purra hampaansa yhteen, jotta kykeni raivostaan huolimatta etenemään äänettömästi petollisen kahisevassa heinikossa.
Piikkihernehäntä oli lupaillut Kuulastassun vihdoin päästyä oppilaaksi, että tämä kyllä saisi sisaruksensa kiinni hänen opastuksessaan. Ja Kuulastassu oli kaikesta jo tapahtuneesta huolimatta tehnyt vanhan virheen – mennyt luottamaan. Mutta samaan aikaan kun Heinätassu ja Ruusutassu harjoittelivat iskuja ja hyökkäyksiä, Kuulastassu väistämistä, sisarukset jäniksen perässä juoksemista, Kuulastassu saaliin jälkien tunnistamista, sisarukset kulkivat kaikissa mahdollisissa partioissa, Kuulastassu vaihtoi klaaninvanhimpien haisevia makuualustoja ja pääsi vaivaisiin keskipäivän saalistuspartioihin kun saalista ei ollut nimeksikään liikkeellä. Aivan kuin Piikkihernehäntä olisi mennyt sopimaan jonkun kanssa, että kouluttaa Kuulastassusta mahdollisimman hitaasti ja mahdollisimman surkean soturin.
Kuulastassu pysähtyi kiivaista ajatuksistaan huolimatta heti, kun Piikkihernehäntä nosti häntänsä jäykkänä suoraksi refleksin omaisesti. Mestari kääntyi katsomaan taakseen ja näytti hätkähtävän aavistuksen, kun Kuulastassu ei ollutkaan hänen vieressään vaan vähän taemmas pysähtyneenä täsmälleen annetusta merkistä. Piikkihernehäntä näytti tokenevan pian ja nyökkäsi paikkaa vieressään kutsuna. Kuulastassu eteni omahyväisen rauhallisesti mestarinsa viereen. Oppilas oli ottanut asioikseen tuppautua silloin tällöin keskenään jutustelevien sotureiden lähettyville, esittää viattoman oloisia tyhmän nuoren oppilaan kysymyksiä sopivan huomaamattomiin väleihin, johdatella sotureiden vastauksia haluamiinsa suuntiin ja saada siten tietoonsa vaikkapa kaikki sotureiden käyttämät häntäsignaalit. Kun kerran niihinkin Piikkihernehäntä oli vastannut, että ei oppilaan vielä tarvitse tietää siinä vaiheessa koulutusta.
Kun mestari ja oppilas olivat päässeet niin lähelle toisiaan, että kissojen hengityksen kevyet puuskaukset värisyttivät samaa heinää, Piikkihernehäntä alkoi ohjeistaa kevyellä äänellä: ”Sinä saat jahdata jäniksen kiinni aivan itseksesi tänään. Parina metsästäminen sujuu jo hyvin, ja siten tuuliklaanilaisilla on aina tavoitteena metsästää jänistä kun se on tehokkaampaa ja varmempaa, mutta aina olosuhteet eivät ole ihanteelliset.” Kuulastassu innostui mestarinsa lupauksesta niin, että päätyi vain nyökkäämään kuuliaisesti muuten itsestään selvälle selitykselle. Oppilas siirteli jalkojaan paikoillaan levottomana ja kuopi tassuilleen pienet kuopat samalla kun Piikkihernehäntä jatkoi itsestäänselvyyksiä siitä, miten jänistä kuului lähestyä. Mutta muuten Kuulastassu päätti samalla harjoitella kärsivällisyyttä – oli parempi olla antamatta Piikkihernehännälle aihetta toruihin ja pitkittää odottelua vaikka kuinka turhautti.
”No niin, hyvä, käynpä sitten hakemassa jäniksen”, Kuulastassu näpäytti itsevarmana kunhan Piikkihernehäntä asettui paremmin aloilleen voidakseen seurata oppilaansa suoriutumista. Oppilaan päässä tokaisu jatkui: ”Tuon kuuron ja tyhmän yksilön joka ei sinun loputonta supinaasikaan säikähtänyt.” Mutta vastalause jäi vain tärkeämpään tehtävään keskittyvän oppilaan omaksi tiedoksi, kehittyvän kärsivällisyyden ansiosta nieltynä.
Huolimatta siitä, että Kuulastassu tunsi itsensä valmiimmaksi soturiksi kuin Piikkihernehäntä paapomisensa puolesta, oppilas ei ajatellut, että olisi täydellinen eikä mitään opittavaa olisi. Se nyt ainakin olisi hiirenaivoista eikä auttaisi kaikkein parhaaksi soturiksi kehittymisessä. Kuulastassu pääsi tiheän heinikon reunalle ja asettui matalaksi. Keräsi takajalkansa alleen ja painoi kynsiä maahan, jotta saisi mahdollisimman hyvän lähdön. Heti, kunhan jänis kääntyisi selin. Kynsien painamisenkin Kuulastassu oli oppinut muualta kuin Piikkihrenehännän jaarittelevista puheista. Toistaiseksi kaikki tarpeelliset opittavat asiat, kuten kärsivällisyys, tuntuivat olevan vain oppilaan omissa tassuissa. Jotain tietoa sai sieltä ja toista täältä. Yksittäin Piikkihernehäntä ainakin oli kelvoton mestari, eivätkä klaanin muutkaan soturit olleet kummoisia. Tuuliklaanilaiset osasivat lähinnä paeta nopeasti. Ja jahdata jäniksiä sillä samalla taidolla.
Hetken ympärilleen nenä väristen katseltuaan jänis kumartui nyhtämään kuivaa ruohoa suuhunsa. Silloin Kuulastassu ponnisti. Heinät kahahtivat, kuiva hiekka ropisi, ja jänis ponkaisi mutkittelevaan pakomatkaan. ”Hyvä minä, huono nöyhtäaivoinen jänis”, Kuulastassu ajatteli muistaessaan jonkun soturin neuvon siitä, että mahdollisimman äänetön jahtiin lähtö maksaisi jäniksen pakomatkasta aikaa, kun tämä ei tietäisi kunnolla, mistä suunnasta uhka tuli ja mihin suuntaan paeta. Nyt jo Kuulastassun ensimmäinen loikka kantoi hänet vain ketunmitan päähän pakenevasta saaliista. Kasvavan kollin vahvistuneet jalat ponnistivat maasta lisää vauhtia. Harmaaturkkinen oppilas kiisi jäniksen perässä, katse tiiviisti valkoisessa heinikossa poukkoilevassa pörröhännässä, joka lähestyi. Koko jahti oli ohi muutamassa kunnon loikassa, kun Kuulastassu sai huitaistua jänikseltä takajalat alta. Hetken Kuulastassu ihasteli omien ennen niin kömpelöiden koipiensa nyt tarjoamaa voimaa ja ulottuvuutta.
Kuulastassu loikkasi heinikossa räpistelevän jäniksen päälle koko painollaan, ettei pörröturkki vahingossakaan lipeäisi vielä keskenkasvuisen oppilaan otteesta. Kuulastassu painoi tassunsa jäniksen kaulalle terävästi. Otus vinkaisi ja tuijotti saalistajaansa pelon synkentämillä ja suurina pullottavilla silmillä. Kuulastassu liu’utti kyntensä ulos, ja sai jäniksen vikisemään vielä lisää kun viiltävänterävät kynnet painautuivat tämän nahkaan ja nostivat ruskealle jahdin hiestä kiiltävälle turkille punaisia veripisaroita. Kuulastassu nuolaisi huuliaan tyytyväisenä ja vastasi ylimielisenä aivan itse ja yksin nappaamansa saaliin vauhkoontuneeseen hädän tuijotukseen.
”Voitin. Sinä hävisit etkä ansaitse enää mitään”, Kuulastassu lausui vallantunteesta huumaantuneena.
Sitten heinikon kahinan piti mennä osoittamaan, että Piikkihernehäntä lähestyi. Kuulastassu ärähti turhautuneena ja kumartui puraisemaan jäniksen hengiltä niskasta kynsiensä painaumien kohdalta ettei Piikkihernehäntä pääsisi valittamaan saaliin turhasta kärsimyksestä niin kuin harmaan oppilaan ensimmäisten saalistuskertojen jälkeen. Lisäsilauksena Kuulastassu kurotti pyyhkäisemään tassullaan jäniksen silmät kiinni, etteivät viimeiset kauhun hetket näkyisi niistäkään. Mitään armoa tai ajattelevaisuutta häviävä osapuoli ei Kuulastassun puolesta tässä maailmassa ansainnut, ja vahvemmat taas kaiken minkä pystyivät ottamaan, mutta vielä ei ollut aika, että harmaa oppilas pääsisi sanelemaan omat sääntönsä miten haluaisi ilman seuraamuksia ja tavoitteidensa saavuttamisen hankaloitumista.
”Sepäs oli ihailtavan sujuvaa toimintaa! Olet todella tainnut kasvaa raajoihisi, niin kuin sitä sanotaan”, Piikkihernehäntä myhäili tyytyväisenä ja vähän hengästyneenä saavutettuaan oppilaansa. Kuulastassu laski päänsä osoittaen kiitollisuutta huomiosta. Todellisuudessa nuori kolli kykeni siihen niin lauhkeasti vain muistellessaan samalla aiempaa mahtavaa vallantunnettaan, kun vahvempi voitti heikomman, niin kuin tämä maailma tarkoitti.
”Kunnioitettava saalis”, Piikkihernehäntä jatkoi nyökäten kohti jänistä. Vielä puoli kuuta aikaisemmin Kuulastassu ei olisi välttämättä jaksanut kantaa sitä itsekseen leiriin. Mutta nyt ei olisi sitä ongelmaa.
”Kiitos”, Kuulastassu vastasi kumartuessaan poimimaan saaliinsa niskasta hampaisiinsa kannettavaksi.
”Voimme haudata sen ja jatkaa vielä saalistusta niin voisimme melkein keskenämme täyttää saalispinon”, Piikkihernehäntä ehdotti, mutta Kuulastassu ei ollut kuulevinaan, vaan kääntyi melkein maassa raahaavan saaliinsa kanssa kohti Tuuliklaanin leiriä. Hänkö sotkisi hiekkaan hautaamalla upean saaliinsa? Ei, hän toisi sen leiriin tällaisena niin että kaikki ihailisivat, ja vain hän, Piikkihernehäntä leuat tyhjänä, jotta vain Kuulastassu huomattaisiin. Kellertävä kolli harppoi nopeaa tahtia askeltavan oppilaansa rinnalle puuskahtaen ja laski hetkeksi häntänsä tämän olalle. Kuulastassu ei osoittanut mitenkään huomioivansa mestariaan senkään jälkeen.
”Kuulastassu, en tiedä miksi haluat olla taas uppiniskainen. Ehkä loppupäivä klaaninvanhinten punkkien metsästämistä opettaa sinua paremmin kuin jänisten jahtaaminen”, Piikkihernehäntä hymähti tyytymättömänä kaikki kehu ja tyytyväisyys poissa äänestään. Kuulastassu murahti, mutta saaliin kantaminen tukahdutti äänen niin, ettei siitä pystynyt tulkitsemaan tunnetta. Oppilaan silmissä kuitenkin säkenöi sellainen kiukku, että Piikkihernehäntä olisi sävähtänyt jos olisi sattunut katsomaan.
Tuuliklaanin tuleva paras soturi ja saalistajako passitettaisiin suuren saavutuksensa esittelyn jälkeen punkkeja nyppimään? Noh, toistaiseksi Kuulastassu ei voinut muuta kuin totella mestariaan. Lopulta. Kuulastassulla olisi aikaa leiriin paluun matkan ajan suunnitella, miten siirtyisi juhlitusta taitavasti oppilaasta huomaamattomasti alentavampiin hommiin. Sitten kun olisi jotenkuten sutinut vähän sitä haisevaa hiirensappea sinne tänne, ehtisi vielä käydä Piikkihernehännän kanssa ulkona harjoittelemassa. Päivä oli vielä liian nuori, ja Kuulastassulla oli paljon opittavaa ja kirittävää, jos aikoi saada soturinimensä samaan aikaan sisarustensa kanssa.
”Sinulla ei punkeissa varmaan koko päivää mene, mutta en aio viedä sinua enää ulos leiristä tänään senkään jälkeen”, Piikkihernehäntä maukaisi jatkon kuin lukien Kuulastassun ajatukset. Oppilaan täytyi vastustaa kiusausta heilauttaa päätään ja läimäistä mestariaan jäniksenruholla, mihinkään muuhun vastaukseen hän ei pystynyt suu täynnä saalista. Kuulastassu pakottautui kuitenkin rauhoittumaan, kun Piikkihernehäntä kääntyi katsomaan oppilastaan.
”Ehtisit ehkä jakamaan kieliä muiden oppilaiden kanssa ennen auringonlaskua. Apilahäntä kävi moittimassa minua yksi päivä, että minun täytyy harjoittaa sinua liikaa, kun sinulla ei ole ollut kerran aikaa tehdä ystäviä sisarustesi lisäksi”, Piikkihernehäntä ehdotti. Kuulastassu mumisi etäisesti myöntymiseksi tulkittavan ynähdyksen. Mestari kuitenkin tiesi yhtä hyvin kuin Kuulastassukin, että kyse ei ollut ajan puutteesta.
Kuulastassu ei vain tuntenut aikansa tuhlaamisen arvoiseksi ystävystyä kenenkään oppilaan kanssa, vaan vietti aikaa itsekseen tai sotureiden lähellä silloin kun nämä eivät häätäneet häntä muka omiensa pariin. Kyllä Kuulastassu ansaitsisi vielä sotureiden arvostuksen ja saisi arvoisiaan ystäviä… liittolaisia. Eikä edes hänen oma isänsä ilmeisesti sen vertaa ymmärtänyt, kun meni moittimaan Piikkihernehäntää ja luuli vieläpä Kuulastassun olevan ystäviä sisarustensa kanssa. Kunhan muodollisesti ja viileästi roikkui näiden kanssa kun joku patisti. Kukaan ei ymmärtänyt tai arvannut Kuulastassun ajatuksia täysin ja oikeastaan hyvä niin.

//Pahiskissa tekeytymässä >:D pisteytys avattu blogiin
Vastaus:Ropettajien arvostelujen keskiarvo:

42kp

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Heinätassu, Tuuliklaani
23.07.2017 10:18
Heinätassu kyyristyi matalaksi ja kurkisti varovasti leiriin pidätellen itseään paikoillaan, jottei olisi juossut leiriin kuin päätön lintu. Kastesiiven tapaaminen oli saanut adrenaliinin ja innostuksen sykkimään suonissa. Aukealla oli kissoja syömässä ja vaihtamassa kieliä, mutta kukaan ei katsellut sisäänkäynnin suuntaan. Siispä kolli kipitti hiljaa ja huomaamatta aukealle sulautuen heti muiden joukkoon. Oppilas tiiraili ympärilleen eikä onnekseen nähnyt huolestuneita naamoja. Se sai Heinätassun sisuksissa solmun löystymään - hänen karkumatkaansa Kastesiiven luo ei oltu huomattu. Heinätassu ravisteli hieman turkkiaan ja äkkäsi sitten Ruusutassun, joka puhui kiivaasti Nokkostassun kanssa. Kellertäväturkkinen oppilas hiipi lähemmäs ja höristi korviaan, vaikka omatunto kolkutti salakuuntelusta.
"En hän minun takiani lähtenyt!" Ruusutassu ärähti ja tuijotti Nokkostassua syvälle silmiin. "Hän on minun veljeni." Heinätassu tunsi sydämensä jättävän lyönnin väliin - eiväthän naaraat puhuneet hänestä?
"Mutta sinä olit ainoa kenen kanssa Heinätassu puhui ennen kuin hän katosi. Ei hän mestarilleen suuttuisi niin pahasti!" Nokkostassu sihahti selvästi tuohtuneena. Ruusutassun ylähuuli nousi niin että hänen valkoiset hampaansa näkyivät. Naaraan niskavillat nousivat pystyyn. Nokkostassun silmissä välkähti ja hän tiuskaisi:
"Sinä et edes koskaan ajattele Heinätassua, mietit vain itseäsi!"
"Ja sinäkö sitten ajattelet?" Ruusutassu naukaisi ivan peittämällä äänellä. Nokkostassu avasi suunsa vastatakseen, mutta ei sanonutkaan mitään, sillä hänen korvansa painuivat häpeästä luimuun.
"En minä häntä ajattele. Sinun kuuluisi kuitenkin välittää perheestäsi", Nokkostassu sihahti ja kyyristyi häpeän punan noustessa poskille. Ruusutassu näytti hetken aikaa siltä kuin olisi laukaissut vielä jotain pisteliästä, mutta sitten hän puraisi huultaan ja pudisti hieman päätään.
"En halua riidellä", naaras tokaisi lyhyesti. Nokkostassu kohotti yllättyneenä kulmiaan.
"En minäkään. Kyllä Heinätassu tulee takaisin." Heinätassun silmät pälyilivät ympärille hurjana, oliko joku kuullut kahden naaraan keskustelua. Kukaan ei kuitenkaan ollut näyttänyt huomaavan kaksikon kiivasta sananvaihtoa. Helpotuksen huokaus purkautui Heinätassun suusta ulos, sillä kukaan ei saisi saada tietää missä hän oli ollut. Kolli katseli vielä hetken Nokkostassua ja Ruusutassua joiden keskustelu oli vaimennut. Sitten hän loikki oppilaiden pesään. Naaraat saisivat löytää hänet sieltä.

Hetkeksi vaimennut omatunto alkoi taas möyriä Heinätassun vatsassa, kun kolli käpertyi omalle pedilleen kippuralle. Hän ei voisi kuitenkaan tehdä omantunnontuskille mitään. Kollin oli ollut pakko nähdä Kastesiipi. Ajatus naaraasta sai kylmät väreet juoksemaan selässä ja pienen hymyn nousemaan huulille. Samaan aikaan aivan toisenlaiset ajatukset repivät häntä sisältä. Kastesiiven ajatteleminen nosti ristiriitaiset tunteet esiin, sillä Heinätassu tiesi että heidän tapaamisensa olivat soturilaissa väärin. Mutta ne olivat oikein hänelle. Ne tuntuivat oikealta.
Ja ehkä Kastesiivestäkin tuntui samalta?
Hän olisi halunnut että soturilakia ei olisi, sillä tunteet Kastesiipeä kohtaan olivat niin vahvat eikä hän olisi halunnut piilotella niitä. Mutta ajatus klaanitovereiden vihaisista katseista ja arvostuksen häviämisestä sattui, eikä Heinätassu tiennyt mitä hänen pitäisi tehdä.

Kollin hännänpää värähti, kun hän kuuli suljettujen silmäluomien takaa miten neljä käpälää tassutti pesään. Tuttu tuoksu levisi kollin sieraimiin, mutta hän ei avannut silmiään. Heinätassu ei halunnut puhua sisarensa kanssa.
"Heinätassu", Ruusutassun heikko ääni lävisti oppilaan. Kolli ei kuitenkaan noussut, vaan pysyi tiukasti makuulla silmät suljettuina. Kului hetki jos toinenkin, Ruusutassu katseli veljeään. Sitten naaras peruutti ulos pesästä aukealle nähdessään, että hänen veljensä nukkui.
Mutta Heinätassu ei nukkunut, hän avasi silmänsä heti Ruusutassun tuoksun laimenettua. Pesään laskeutui taas hiljaisuus. Oppilas katseli vihreillä silmillään hämärää pesää ja yritti miettiä mitä hän tekisi seuraavaksi. Lopulta kolli kuitenkin sulki silmänsä väsymyksen vallatessa hänet. Niin kävi jokainen ilta. Jokainen ilta ennen nukahtamistaan Heinätassu mietti mikä oli oikein hänelle, mikä oli oikein muille ja missä kaikessa kulki raja. Jokaisena iltana hänen päässään risteilivät samat kysymykset, mutta hän ei saanut niihin vastauksia. Jokaisena iltana Heinätassu oli kuitenkin täysin varma, että hän tulisi vielä tapaamaan Kastesiiven.
Ja jok'ikinen ilta kolli oli varmempi siitä, että tuo myrksyklaanilaisnaaras alkoi olla hänelle tärkeämpi kuin kukaan muu. Tärkeämpi kuin perhe. Tärkeämpi kuin Tuuliklaani.

Tuuli repi Heinätassun turkkia, kun kolli tassutti nummilla. Hänen askeleensa olivat raskaat, sillä edellisen päivän juoksu Myrskyklaanin reviirin reunalle ja takaisin oli saanut hänen lihaksensa kireiksi. Lihakset kuitenkin vertyivät kävellessä, mutta Synkkämyrskyn reippaassa vauhdissa pysyminen tuotti ensialkuun hieman vaikeuksia. He olivat menossa taisteluharjoituksiin.
Sää oli harmaa ja pivinen, mutta vielä ei satanut. Ilma oli kuitenkin niin painostava, että Heinätassu oli varma sateen alkavan aivan pian. Synkkämyrsky oli kuitenkin välttämättä tahtonut viedä oppilaansa harjoituksiin. Hän oli sanonut että he eivät menisi kauas leiristä ja palaisivat takaisin jos alkaisi ukkostaa tai sataa rankasti. Mestari ja oppilas tassuttivat tuulessa heiluvien heinien halki kunnes saapuivat sopivannököiselle harjoitusaukealle. Ruoho oli lyhyttä ja joissain kohdissa oli jopa hiekkaa. Synkkämyrsky johdatti Heinätassun aukean keskelle.
"Tänään saat näyttää niitä liikkeitä joita olet oppinut. Ensin kuitenkin saat kokeilla minuun kierähdyspotkua", Synkkämyrsky naukaisi. Heinätassu nyökäytti päätään ja asettui Synkkämyrskyä vastapäätä. "Kierähdyspotku" oli uusin liike minkä kolli oli oppinut viime taisteluharjoitukssa. Se ei sujunut vielä kovinkaan kummoisesti, mutta Heinätassu uskoi nyt pystyvänsä siihen.
"Voit aloittaa", Synkkämyrsky naukaisi ja Heinätassu näki miten kolli jännitti lihaksensa turkin alla. Heinätassu kyyristyi aavistuksen ja tuijotti värähtämättä Synkkämyrskyn keltaisiin silmiin. Kollin mittaillessa matkaa heidän välillään, hänen mieleensä lipui Synkkämyrskyn opettama harhautusliike jota pystyi käyttämään ennen jokaista liikettä. Siinä tehtin ensin pieni ja nopea nytkäytys jommalle kummalle sivulle ja sitten vasta itse liike. Se sai vastustajan hämääntymään hetkeksi. Heinätassun huulille nousi hymynkare, kun hän valmistautui harhautukseen.
Kolli liikahti äkkiarvaamatta oikealle ja näki Synkkämyrskyn keskittyneisyyden herpaantuvan hetkeksi. Sitten Heinätassu ponnisti takajaloillaan itsensä ilmaan. Hän kierähti ilmassa ja juuri ennen laskeutumista maahan potkaisi takajaloillaan Synkkämyrskyn rintaa. Heinätassu laskeutui jaloillern mestarinsa ähkäisyn saattelemana muttei ollut valmistautunut pitämään itseään tasapainossa. Kolli horjahti ja meinasi kaatua, jolloin Synkkämyrsky taklasi hänet. Heinätassu jäi makaamaan maahan.
"Hienoa, Heinätassu!" Synkkämyrsky naukaisi yllättyneen kuuloisena, kun hänen oppilaansa kömpi maasta. Heinätassu hätkähti hieman kehuja, sillä hän ei ollut onnistunut liikkeen laskeutumisessa. Synkkämyrsky oli kuitenkin ilmeisesti vakuuttunut siitä, että hän osasi soveltaa liikkeitä eri tilanteissa.
"Olet kehittynyt paljon", Synkkämyrsky tokaisi kehräten. Heinätassu tunsi kuumotuksen korvissaan ja painoi päätään hieman alemmas.
"Se oli vain tuuria", hän mumisi. Synkkämyrsky tuhahti ja näpäytti Heinätassun lapaa hännällään.
"Älä höpötä. Sinä oikeasti olet kehittynyt paljon. Harhautusliike oli hyvä. Minun täytyy pian kysyä Ruostetähdeltä soturinimityksestäsi." Heinätassu nosti katseensa täysin pöllämystyneenä. Hän nieleskeli tyhjää ja yritti sanoa jotain. Synkkämyrsky naurahti ja vilkaisi sitten taivaalle.
"Ehdimme harjoitella vielä ennen kuin alkaa satamaan. Jatketaan siis", hän sanoi.
Heinätassu sai Synkkämyrskyn kehuista lisää intoa ja voimaa lihaksiinsa eikä kollin taiteluharjoitukset koskaan olleet menneet yhtä hyvin. Hän ei epäonnistunut voimankäytössä eikä horjunut laskeutumisissa.
Kun sade alkoi viimein rummuttaa maata, Heinätassun olo oli erinomainen mutta uupunut. Hän antoi viileän sateen huuhdella kehostaan pois sen kuumuuden jonka taisteluharjoitukset aiheuttivat. Synkkämyrskykin näytti nauttivat sateen viileästä tunteesta turkillaan.
"Voimme lopettaa tähän", kolli sanoi, kun sade yltyi yltymistään. Heinätassun suu kiristyi, sillä hän olisi halunnut vielä jatkaa. Synkkämyrsky ei kuitenkaan antanut vaihtoehtoja vaan lähti johdattamaan oppilaansa leiriin.

Kun leiri ilmaantui näkyviin ukkonen alkoi jyrähdellä jossain kaukana. Heinätassua alkoi palella, kun hän saapui sisäänkäynnin luo. Kolli ravisteli vedet turkistaan, mutta hän kastui hetk uudelleen. Kaikki kissat olivat pesissään tai pensaiden alla lämmittämässä toisiaan. Heinätassukin kiirehti omaan pesäänsä ja painautui lähelle muita oppilaita.
"Sinä olet ihan märkä!" Kuohutassu huudahti, kun Heinätassu asettui naaraan viereen.
"Olin harjoituksissa", kolli tokaisi lyhyesti. Kuohutassu loi hiukan äkäisen silmäyksen oppilastoveriinsa, muttei näyttänyt haluavan vihoitella. Naaras tiesi että hänkin olisi märkä jos olisi ollut taisteluharjoituksissa.
"Toivottavvasti ei sada koko päivää", Tähtitassu nurisi. Muut mumisivat jotain samankaltaista.
"Onko teille puhuttu vielä loppuarvioinneista?" Ruusutassu naukaisi. Ennen kuin kukaan ehti vastata hän jatkoi:
"Valkohäntä puhui jotain loppuarvioinneista Ruostetähden kanssa."
"Salakuuntelitko sinä heitä?" Se oli Niittytassu. Heinätassu tarkasteli vaivihkaa pitkäjalkaista naarasta. Hän muisti miten Kettuturkki oli kertonut, että Niittytassu oli juossut joidenkin muiden oppilaiden kanssa Varjoklaanin leiriin hakemaan apua. Pieni kunnioituksen pistos tuntui Heinätassun rinnassa kun hän muisti emonsa sanat:
"Ilman Varjoklaania apuun hakevia kissoja emme olisi selviytyneet." Heinätassun ajatukset katkaisi hänen siskonsa Ruusutassu.
"En tietenkään!" Ruusutassu naukaisi hieman närkästyneenä. "Satuin vain kuulemaan heidän keskustelunsa."
"Ai koko keskustelun, ihan noin vain?" Niittytassu naukaisi pisteliäästi. Ruusutassu rypisti kulmiaan ja tuhahti.
"En tietenkään, hiirenaivo. Minä kuulin vain sen verran, että tiesin heidän puhuvan loppuarvioinneista." Sitten Ruusutassu vilkaisi ympärilleen ja virnisti. "Minun loppuarvioinneistani." Niittytassu pyöritteli silmiään muttei enää sanonut mitään.
"Synkkämyrsky sanoi minulle jotain siitä, että aikoo kysyä pian Ruostetähdeltä soturinimityksestäni", Heinätassu rohkaistui sanomaan. Hänen huulensa nykivät ylöspäin, mutta kolli pakotti pitämään kasvonsa peruslukemilla - jotkut saattaisivat luulla, että hän on kovin itserakas tai haluaa ärsyttää muita.
"Epäreilua", Ruusutassu marisi, "sinun loppuarviointisihan on sitten ihan kohta. Valkohäntä ja Ruostetähti puhuivat arvioinneistani, mutta Valkohäntä sanoi lopuksi että minun arvioinnillani ei vielä ole kamalan kiire." Heinätassu pidätteli hymyä ja kosketti siskonsa lapaa hännänpällään.
"Kyllä sinusta vielä tulee soturi." Muut oppilaat katsoivat hieman kadehtien Heinätassua, mutta he eivät näyttäneet inhoavan oppilastoveriaan.
"Minä en ikinä opi sitä likua mahan ali", Tiikeritassu naukaisi vaihtaen näppärästi puheenaihetta.
"Sinun pitää muistaa vetää kynnet sisään kun liu'ut. Paitsi jos haluat iskeä vastustajaa vatsaan", Haukkatassu neuvoi. Muut alkoivat keskustella erilaisista taisteluliikkeistä, mutta Heinätassu ei enää osallistunut keskusteluun. Hän siirsi katseensa taivaalle ja yritti nähdä sateen ja pilviverhon läpi tähtiä. Nyt ei kuitenkaan ollut vielä ilta eikä paksun pilviverhon läpi nähnyt.

Aika mateli eteenpäin, sade ja ukkonen jatkui. Salamat halkoivat taivasta ja vettä tuli taivaalta kuin joku olisi kaatanut järven heidä niskaansa. Partioita järjestettiin sen päivän aikana vain kaksi ja niihin joutuivat oppilaiden pesästä Ruusutassu, Nokkostassu, Sysitassu ja Tulitassu. He palasivat pesään märkinä ja kylminä. Kukaan olisi halunnut päästää heitä lähelle, mutta märät oppilaat vain änkesivät muiden joukkoon.

Heinätassulta meni ajantaju. Kaikki kyhjöttivät pesässä yrittäen painautua tosiinsa kiinni jotta pysyisivät lämpimänä. Sade oli kastellut oppilaat ja muutama hytisi kylmissään. Kukaan ei tiennyt milloin oli ilta, mutta kaikki nukahtivat jossain vaiheessa.
Vastaus:Hohoo, kohta tulee Tuuliklaaniin uusia sotureita :3 Kirjoitat kivan eläväisesti niin Heinätassun omista ajatuksista ja tekemisistä kuin muistakin hahmoista, mukava lukea.

Saat 39kp

- Yp Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kastesiipi, Myrskyklaani
14.07.2017 11:32
Joki kimmelsi auringossa ja tuuli havisutti puiden lehtiä, jotka aurinko sai hohtamaan kirkkaanvihreinä. Aurinko paistoi pilvien raosta ja lämmitti muuten viileää säätä. Kauempana kuitenkin näkyi lauma tummia pilviä, joita kaksi sinivihreää silmää tuijottivat.
Kastesiipi räpäytti silmiään. Toivottavasti hän ehtisi leiriin ennen sadetta. Matka ei onneksi ollut enää pitkä. Pian Kastesiipi olisi jo Myrskyklaanin luona, ja kaikki olisi hyvin -siis jos klaani suostuisi ottamaan hänet takaisin jäsenekseen.
Kastesiipi kuitenkin päätti olla murehtimatta asiaa. Naaras jatkoi matkaansa joenviertä pitkin. Hänen sisällään oleva into yhä vain kasvoi ja kavoi, kun tutut hajut hyökyivät hänen kitalakeensa -pian hän olisi kotona.
Kastesiipi pisti juoksuksi. Tassut maata rummutaen hän kiisi kohti Myrskyklaanin reviiriä. Tuuli humisi hopeanharmaan kissan korvissa. Erottaessaan tutun metsän edessään Kastesiipi kiihdytti vauhtiaan, kunnes juoksi niin lujaa kuin pääsi. Lavassaan olevaa haavaa naaras ei enää edes huomannut.
Kastesiipi liukui pysähdyksiin aivan Myrskyklaanin reviirin rajalle. Naaras tuijotti innoissaan rajan toiselle puolelle. Silmät säihkyen hän astui rajan yli ja vilkaisi ympärilleen. Kastesiivestä tuntui ihanalta olla takaisin Myrskyklaanin reviirillä. Naaras alkoi kävellä rauhallisesti kohti leiriä. Metsän äänet tuntuivat rauhoittavilta. Lintujen laulu, saaliseläinten rapistelu aluskasvillisuudessa, tuulen hiljainen havina… Vihdoinkin joen kohina oli poissa Kastesiiven viereltä. Nyt kaikki oli tuttua.
”Kastesiipi?”
Kastesiipi käännähti kannoillaan kuullessaan tutun äänen.
”Kirkassydän!” Kastesiipi maukaisi iloisena nähdessään Kirkassydämen edessään. Saniaisten seasta ilmestyi myös Leijonatassu, Lukkikoipi ja Leoparditassu. Kastesiipi tuijotti kaikkia neljää onnellisena.
”Missä sinä olet ollut?” Kirkassydän kysyi. ”Sinua ei ole näkynyt muutamaan auringonnousuun!”
”Olin etsimässä perhettäni”, Kastesiipi naukaisi. ”Voin kertoa joskus myöhemmin lisää. Nyt minulla on asiaa Tulitähdelle.” Kastesiipi heilautti häntäänsä hyvästiksi ja kääntyi jatkamaan matkaa. Pian Lukkikoipi kuitenkin ilmestyi hänen vierellensä.
”Lähditkä sinä klaanista vapaaehtoisesti?” kolli kysyi yllättyneenä. Kastesiipi nyökkäsi.
”Niin, mutta palasin myös vapaaehtoisesti.”
”Me saatamme sinut leiriin”, Lukkikoipi naukaisi. Kastesiipi katsahti soturiin yllättyneenä.
”Ei tarvitse. Kyllä minä osaan sinne itsekin”, naaras maukui. Partio ei kuitenkaan lähtenyt mihinkään.
Kastesiiven mieleen juolahti epämiellyttävä ajatus, ja hän pysähtyi äkisti.
”Ettekö te enää luota minuun?” hän kysyi hämmentyneenä. Kirkassydän pysähtyi katsomaan häntä suoraan silmiin. Kastesiipi tuijotti epäluuloisena takaisin.
”Me olemme jo kiertäneet rajat”, Kirkassydän naukui. ”Olemme muutenkin palaamassa leiriin.”
Kirkassydän antoi toisille merkin ja he lähtivät jatkamaan matkaa, mutta Kastesiipi jäi vielä hetkeksi paikoilleen. Ehkä oli ihan ymmärrettävää, ettei klaani luottanut häneen. Voisivatko he luottaa kissaan, joka minä hetkenä hyvänsä voisi lähteä etsimään perhettään? Vaikka Kastesiipi tiesi, ettei hän lähtisi enää etsimään perhettään, Myrskyklaanin kissat eivät voineet olla siitä niin varmoja. Hänen pitäisi vakuutta toisille, että oli uskollinen Myrskyklaanille.
”Helpommin sanottu kuin tehty”, Kastesiipi mutisi ja otti toiset kiinni.
Partio kulki metsän halki Kastesiipi mukanaan. Kirkassydän ja Lukkikoipi puhuivat jotain partion etupäässä, mutta Kastesiipi ei saanut sanoista selvää, vaikka kuinka höristi korviaan.
Taivaalle ilmestyi tummia pilviä, mutta silti aurinko jaksoi paistaa niiden raoista ja lämmittää allaan kulkevia kissoja.
Pian kissat saapuivat hiljaisina leiriin. Kastesiipi tarkkaili leiriä katseellaan. Pian hän huomasi Leppälehvän hämmentyneen katseen. Kilpikonnakuvioinen naaras istui soturienpesän edustalla. Kastesiipi yritti viittoa tälle hännällään selittävänsä myöhemmin, mitä oli tekeillä. Tuttu ääni sai Kastesiiven kuitenkin säpsähtämään: ”Kastesiipi? Mitä sinä täällä teet?”
Kastesiipi nosti katseensa Ratamohäntään ja kumarsi hiukan.
”Ja missä sinä olet ollut?” Ratamohäntä jatkoi.
”Olen etsinyt perhettäni”, Kastesiipi maukui. ”Haluaisin puhua Tulitähden kanssa.”
Ratamohäntä nyökkäsi hitaasti ja heilautti sitten häntäänsä Kastesiivelle merkiksi seurata.
Ratamohäntä johdatti Kastesiiven leirin halki. He kiipesivät seinämää, kunnes saapuivat suurtasanteelle. Sen kohdalla Ratamohäntä pysähtyi.
”Tulitähti? Kastesiipi on palannut ja hän tahtoisi puhua kanssasi.”
”Tuo hänet sisään”, Tulitähti naukaisi pesästään. Ratamohäntä antoi Kastesiiven mennä edeltä ja tuli sitten perässä.
Kastesiipi katseli ympärilleen hämärässä pesässä. Pesän perällä kiiluivat Myrskyklaanin päällikön vihreät silmät, jotka katsoivat Kastesiipeä ystävällisesti, mutta herkeämättä.
”Päivää Kastesiipi”, Tulitähti tervehti. Kastesiipi kumarsi.
”Päivää Tulitähti.”
”Istukaa vain”, Tulitähti naukui katsoen yhä Kastesiipeä. ”Sinulla taitaa olla paljon kerrottavaa.”
Kastesiipi nyökkäsi ja istuutui. Naaras tunsi olonsa oudon epämukavaksi. Kastesiipi tunsi huolta, ettei hän saisikaan enää palata klaaniin. Jos niin kävisi, mitä hänen pitäisi tehdä? Se oli kysymys, johon Kastesiipi ei ollut valmistautunut vastaamaan.
Kastesiipi ei kuitenkaan epäröinyt. Hänen oli kerrottava Tulitähdelle koko juttu -tapahtuipa tulevaisuudessa mitä hyvänsä.
Kastesiipi katsahti kysyvästi Tulitähteen, joka nyökkäsi antaen luvan aloittaa.
”Silloin, kun karkasimme Hämytassun kanssa kokoontumisesta, putosin järveen. Kun olin veden alla, minusta alkoi tuntua, että olin kokenut sen joskus aiemminkin. Yritin muistaa milloin ja silloin muistin pudonneeni joskus pentuna jokeen. Valkoinen kolli oli yrittänyt pelastaa minut ja emo kahden pentunsa kanssa oli katsellut kauhuissaan kauempana.
Samalla retkellä tapasin Hämytassun kanssa Sumu-nimisen erakon, jota olen käynyt katsomassa toisenkin kerran. Uskon nimittäin, että hän on minun veljeni.
Sumu kertoi minulle parheestään, ja hänen kuvaamansa kissat muistuttavat minun muistamiani kissoja. Hän myös kertoi, että hänellä on ollut sisko, joka hukkui”, Kastesiipi maukui ja katsoi tiukasti Tulitähteä. ”Ja eikö se ollut niin, että minut löydettiin järvenrannalta?”
Tulitähti nyökkäsi rauhallisesti.
Kastesiipi veti syvään henkeä ja jatkoi: ”Mietin pitkään, lähdenkö klaanista vai en, mutta sitten päätin lähteä. Seurasin jokea muutaman päivän. Aloin epäillä, että olin tehnyt väärän valinnan, ja toisena yönä, jonka vietin klaanien reviirien ulkopuolella, näin Aaltokukan…”
Kastesiipi kertoi yksityiskohtaisesti siitä kaikesta, mitä oli sinä yönä kokenut. Hän kertoi kaiken muistoista, jotka olivat heränneet hänen sisällään, siitä kuinka hän oli tehnyt päätöksen palata klaaniin ja vielä paluumatkastakin. Kastesiipi kertoi Myrskyklaanin päällikölle ja varapäällikölle kaiken. Aivan kaiken, mutta ei maininnut sanallakaan Heinätassua omatunnon kehoituksista huolimatta. Kastesiipi ei tiennyt, miten Tulitähti reagoisi hänen suhteeseensa tuuliklaanilaiseen eikä Kastesiipi halunnut ottaa riskiä.
”...Sitten törmäsin Myrskyklaanin partioon, joka toi minut tänne.” Kastesiipi lopetti pitkän kertomuksensa ja katsoi odottavasti Tulitähteen.
”Saanko siis jäädä klaaniin?”
Syntyi hiljaisuus. Kastesiipi liikutteli tassujaan kärsimättömänä. Hän paineli tassuillaan maata ja odotti, että Tulitähti tekisi päätöksensä, joka määrittäisi hänen koko tulevaisuutensa.
*Jos hän ei anna minun jäädä klaaniin, Aaltokukan ilmestymisellä ei ollut mitään merkitystä!* Kastesiipi ajatteli.
Ratamohäntä rikkoi hiljaisuuden: ”Minusta Kastesiiven pitäisi saada jäädä.”
Kastesiipi vilkaisi varapäällikköön kiitollisena ja siirsi sitten katseensa toiveikkaana takaisin Tulitähteen. Tulitähti ei kuitenkaan sanonut mitään, ja hänen ilmettään oli mahdoton tulkita.
Kun aikaa kului, Kastesiipi muuttui yhä kärsimättömämmäksi ja kärsimättömämmäksi. Voiko yhden päätöksen tekemisessä mennä noin kauan? Kastesiipi ei sanonut mitään, mutta hänen häntänsä löi kärsimättömänä maata.
Hetken päästä, joka Kastesiiven mielestä tuntui ikuisuudelta, Tulitähti vastasi: ”Saat jäädä Myrskyklaaniin, mutta sinun on osoitettava uskollisuutesi. Saatat joutua lähtemään klaanista, jos uskollisuutesi ei tunnu kuuluvan klaanille.”
Tulitähden sanat saivat innon hypähtämään Kastesiiven sisällä, mutta samalla huolen valtaamaan hänen sisimpänsä. Entä Heinätassu? Voisiko Kastesiipi pysyä uskollisena Myrskyklaanille, mutta silti tapailla Heinätassua? Kastesiipi oli ollut väärässä luullessaan, että kaikki olisi nyt selvempää -kaikki oli nyt monimutkaisempaa.
Kastesiipi kuitenkin siirsi huolen mielestään.
”Kiitos, Tulitähti”, Kastesiipi naukaisi päällikölleen.
”Tarkkailemme sinua Kastesiipi, mutta toivon, että uskollisuutesi pysyy klaanilla”, Tulitähti naukaisi ystävällisesti. ”Voit mennä.”
Kastesiipi kumarsi syvään ja kiiruhti pois pesästä. Kastesiipi loikki pois suurtasanteelta ja pysähtyi sitten.
Naaras yritti selvittää ajatuksiaan, mutta ne olivat liian sekaiset. Kastesiipi olisi halunnut lähteä leiristä ja juosta suoraan Tuuliklaanin reviirille Heinätassun luo, mutta tiesi sen olevan täysin hiirenaivoista. Ensin hänen oli pitänyt valita klaanin ja perheen välillä ja nytkö hänen pitäisi valita klaanin ja Heinätassun välillä?
Kastesiipi puristi silmänsä tiukasti kiinni ja ravisti lujasti päätään, jotta hänen ajatuksensa selkenisivät. Kun hän taas avasi silmänsä, Kastesiipi näki Leppälehvän norkoilemassa soturienpesän luona. Kun Leppälehvä huomasi Kastesiiven huomanneen hänet, tämä tassutti hopeanharmaan kissan luokse.
”No”, Leppälehvä aloitti. ”Mitä sinä täällä teet?”
Leppälehvä ei kuullostanut töykeältä -lähinnä uteliaalta.
”Tule!” Kastesiipi naukaisi häntäänsä heilauttaen. ”Mennään metsään. Kerron koko jutun siellä niin toiset eivät kuule.”
Kaksikko lähti ulos leiristä. Kastesiipi oli iloinen päästessään leirin ulkopuolelle. Metsä tuntui rauhoittavalta, ja Kastesiiven ajatukset selkenivät.
Leppälehvä ja Kastesiipi kuljeskelivat metsässä vailla tiettyä päämäärää, ja Kastesiipi kertoi Leppälehvälle saman tarinan mitä Tulitähdelle lisäten siihen keskustelunsa Tulitähden kanssa. Myöskään Leppälehvälle Kastesiipi ei maininnut sanallakaan Heinätassua.
Leppälehvä kuunteli hiljaa Kastesiiven kertomusta, johon hopeanharmaa naaras täysillä eläytyi, ja keskeytti tämän tarinan vain muutaman kerran.
Tummien pilvien muodostama verho paksuuntui vähitellen, ja lopulta taivaalle noussut kuu peittyi sen taakse kokonaan. Taivaalta alkoi tippua pieniä vesipisaroita, mutta pian satoikin jo kaatamalla.
”Juostaan takaisin leiriin!” Leppälehvä huusi sateen kohinan yli.
”Käy minulle!” Kastesiipi huudahti takaisin. Leppälehvä ryntäsi juoksuun ja Kastesiipi kiiruhti hänen peräänsä. Kaksikko kiisi metsän halki suoraan kohti leiriä. Heidän tassunsa lipsuivat liukkaalla metsämaalla, mutta molempien onnistui säilyttää tasapainonsa. Kastesiipi juoksi Leppälehvän vierellä iloisena siitä, että sai olla jälleen vanhan ystävänsä kanssa ilman, että he riitelivät. Kastesiipi nautti viileistä vesipisaroista jotka paiskautuivat päin hänen naamaansa eikä kaatosateen kastelema litimärkä turkkikaan tuntunut niin hirveältä. Tärkeintä oli, että Kastesiipi sai taas olla klaanissa. Sai olla kaikkien niiden kissojan lähellä, jotka hänelle olivat tärkeitä.
Kastesiipi ja Leppälehvä juoksivat peräkanaa leirin sisäänkäyntitunneliin. He pysähtyivät sen suojiin katselemaan vetistä leiriä. Molemmat olivat hiljaa, ennen kuin Kastesiipi katkaisi hiljaisuuden: ”Leppälehvä? Saanko minä anteeksi? Olemmeko me taas ystäviä?”
Leppälehvä ei vastannut hetkeen. Kilpikonnakuvioinen naaras tuijotti leiriä hiljaisena, ja Kastesiipi ehti jo luulla, että tämä ei ollut kuullut hänen kysymystään. Mutta juuri, kun Kastesiipi oli toistamassa kysymyksensä, Leppälehvä vastasi: ”Saat anteeksi. Ja kyllä, me olemme taas ystäviä.”
Leppälehvä hymyili Kastesiivelle ja Kastesiipi hymyili helpottuneena takaisin.
”Viimeinen soturienpesässä on vanha mäyrä!” Leppälehvä ulvahti ja ryntäsi juoksuun. Kastesiipi naurahti ja loikki ystävänsä perään. He juoksivat hetken rintarinnan, mutta sitten Kastesiipi laukkasi ystävänsä ohi ja liukui pysähdyksiin soturienpesän suulle.
”Minä voi-!” Kastesiiven voitonriemuinen huudahdus jäi kesken, kun Leppälehvä ryntäsi hänen ohitseen. Kastesiipi räpäytti yllättyneenä silmiään pari kertaa ja livahti sitten itsekin sisään pesään. Naaras pujotteli nukkuvien kissojen ohi Leppälehvän luo, joka seisoi makuualusensa vieressä.
”Minä voitin!”Leppälehvä huudahti hiljaa. ”Sinä olet vanha mäyrä!”
”Epäreilua!” Kastesiipi naukaisi häntäänsä heilauttaen. ”Minä olin ensin soturienpesällä!”
”Mutta minä olin ensin sen sisällä”, Leppälehvä huomautti ja puski Kastesiipeä leikkisästi.
Heidän lähellään nukkuva Koivuruska nosti päätään.
”Olkaa hiljempaa. Täällä yritetään nukkua”, kolli tuhahtui unisena ja laski päänsä takaisin tassujensa päälle.
Kastesiipi ja Leppälehvä vaihtoivat kehräten katseita. Leppälehvä veti sammalalusensa takaisin Kastesiiven oman viereen, ja molemmat asettuivat kerälle sammalalusilleen.
”Öitä”, Kastesiipi kuiskasi.
”Hyvää yötä, mäyrä”, Leppälehvä kuiskasi takaisin ja kietaisi häntänsä kuonolleen. Kaastesiiven huulille kohosi hymy.
Ulkoa kuului sateen kohinaa, ja ympäriltä nukkuvien kissojen tuhinaa. Kastesiipi nautti siitä, että sai olla siinä. Hän oli iloinen, että sai olla klaanitovereidensa vierellä leirissä. Hän oli kotona.
Kastesiipi kierähti selälleen ja katsoi soturienpesän katto-oksiston oksien välistä taivaalle. Naaraan kuonolle tipahti vesipisara. Taivas oli harmaa, ja ilmassa leijui sateen tuoksu. Kuitenkin Kastesiipi oli erottavinaan oksien välistä tutun tähden.
”Hyvää yötä Aaltokukka”, Kastesiipi kuiskasi hiljaa. ”Hyvää yötä Heinätassu.”

//Pahoittelut, jos tuli autohitattua liikaa Tulitähteä.-_-' :'D
Vastaus:Suuri määrä autohittaamista on ihan okei etenkin kun kyseessä on olennainen hahmo kuten päällikkö. Ei huolta.
Vähän sai penkin reunalla istua että mitenköhän Kastesiiven kotiinpaluu sujuu. Hyvinhän se, kun Leppälehväkin leppyi pian :D Mukava tarina. Mutta oijoi, mitenköhän uskollisuus klaanille ja Heinätassu sopivat yhteen jatkossa...

Saat 37 kp!

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Sadepentu, Jokiklaani
02.07.2017 13:43
Sadepentu venytteli ja kierähti selälleen. Auringon valo täplitti hänen turkkiaan. Kevyt ja lämmin tuulenvire kulki hänen turkillaan. Kaiken pilasi yhtäkkiä kuuluva huuto.
"Kuka huutaa?" Sadepentu mumisi. Pihlajahohto tarttui hänen niskanahastaan ja nosti hänet pystyyn.
"Se oli kokoushuuto! Tule ja pese turkkisi äkkiä!"
Sadepentu kömpi unisena pystyyn ja kompuroi ulos pentutarhasta.

Klaani oli kokoontunut kuulemaan, mitä päälliköllä oli sanottavanaan.
"Miksi kookoonnuimme?" Sadepentu kuiskasi emolle.
"Shh!" Pihlajahohto sihahti takaisin ja nuolaisi Sadepentua korvan takaa. Päästäispentu näytti siltä, ettei ollut vieläkään toipunut kunnolla tippumisestaan. Vuokkopentu oli revetä innostuksesta.
"Tänään teen yhden päälliköiden tärkeimmistä tehtävistä, nimittäin uusien oppilaiden nimittämisen", Jäätähti kuulutti.
*Kenestä tulee oppilas?*
"Sadepentu, olet täyttänyt kuusi kuuta, ja aikasi on päästä oppilaaksi. Tästä päivästä lähtien aina siihen päivään, jona saat soturinimesi, sinut tunnetaan Sadetassuna. Mestariksesi tulee Mustakynsi. Toivon, että Mustakynsi välittää sinulle kaiken oppimansa."
Sadepentu oli jähmettynyt paikalleen, mutta emo oli viittonut hännällään päällikköä ja Sadepentu oli kävellyt päällikön luo. Siinä hän nyt oli.
*Vihdoin! Toivottavasti saalistamme ja taistelemme ja...*
"Mustakynsi, olet valmis ottamaan oppilaan..." Sadepentu ei kuunnellut puoliakaan päällikön puheesta. Hänen päässään kieppui. Kaikki oli niin jännittävää! Kenet Päästäispentu saisi mestarikseen ja Vuokkopentu? Sadepentu huomasi Mustakynnen tuijottavan häntä ja tajusi koskettaa tämän kanssa kuonoja.
*Nyt se on ohi... Olen oppilas!*
"Sadetassu! Sadetassu! Sadetassu!"

Päästäispentu oli saanut mestarikseen Huomenkukan ja Vuokkopentu Tuliturkin. Päästäispentu oli näyttänyt uneliaalta kömpiessään Huomenkukan luo kuonoja koskettamaan.
"Sadetassu! Tule, me menemme reviirikierrokselle!" Mustakynsi viittoi hännällään kohti leirin suuaukkoa. Sadetassu säntäsi leirin suuaukolle ja horjahti matkalla, mutta onnistui pitämään tasapainonsa. Tuntui oudolta seurata vierasta soturia, joten Sadetassu hidasti vauhtiaan ja antoi kasvojensa tottua kevyeen tuulen vireeseen.
"Käymme rajat läpi, jos jää aikaa niin voimme vielä vaihtaa klaanin vanhimpien makuualuset", Mustakynsi selosti.
"Entä saalistaminen? Ehdimmekö harjoitella sitä?" Sadetassu kysyi toiveikkaasti.
"Emme tänään."
Sadetassu yritti peittää pettymyksensä.
*Olen oppilas nyt! Maltan odottaa hetken, sillä ainahan olen halunnut "karata" leiristä! Nyt se on sallittua!*
"Voimmeko mennä Päästäistassun ja Huomenkukan kanssa samaa matkaa?" Sadetassu pyysi.
"Kysytään heiltä, jos he haluavat käydä reviiri kierroksen rauhassa, niin ei häiritä heitä."
Huomenkukka käveli Päästäistassun kanssa joen vartta.
"Huomenkukka! Sadetassu haluaisi kävellä yhtä matkaa!" Mustakynsi huusi.
"Tietenkin se käy, tulkaa vain!" naaras maukaisi.
"Tule!" Mustakynsi huudahti ja syöksyi kahden kissan perään. Sadetassu juoksi perään käpälät kivillä liukuen. Hän jarrutti kolmen kissan viereen ja tallusteli joen vieressä.
"Harjoittelemme uimista luultavasti jo huomenna", Mustakynsi maukaisi. Huomenkukka kuiskasi Mustakynnelle jotain Päästäistassun koulutuksesta. Kolli nyökkäsi.
"Reviirimme jatkuu vielä tuon toisella puolellakin."
Päästäistassu haisteli koko ajan tarkkaavaisena ilmaa, jotta paikantaisi sijaintinsa ilman näköaistia. Sadetassulle oli kerrottu, että sokeilla oli kehittyneempi haju- ja kuulo aisti.
"Saanko minäkin uida huomenna?" Päästäistassu kysyi.
"Ehkä..." Huomenkukka sanoi luoden samalla huolestuneen katseen sokeaan pentuun.
"Mitä tuokin "ehkä" tarkoitti", Päästäistassu nurisi niin hiljaa, että Sadetassu juuri ja juuri kuuli sen.

Sadetassu talloi pitkässä heinikossa. He olivat kiertäneet reviirin rajat ja pilvet alkoivat tummentua, joten oli aika palata leiriin.
"Sadetassu, muista, että oppilaana on tärkeintä yrittää parhaansa ja kuunnella mestarin ohjeita. Sinusta voi tulla jokin päivä vaikka päällikkö, jos harjoittelet kovasti", Mustakynsi sanoi ja Sadetassu nyökkäsi.
*Minulla on oppilaana enemmän vapautta! Lupaan yrittää parhaani Mustakynsi...*
Vastaus:Jiihaa, Sadetassu on nyt oppilas!

Saat 14kp

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kaislakukka, Jokiklaani
01.07.2017 21:19
//Sori, kaikkien mun hahmojen tarinat on jotain puoltoistavuotta jäljessä… Tää on siis suoalueen taistelun jälkimaininkeja vielä. Tarinat on aloitettu/suunniteltu kauan aikaa sitten, mutta kun muita ylläpitäjiä alkoi näkymään tosi harvoin, en ole kirjoittanut koska jäävät arvostelematta…. Ja lisäksi lukion abivuosi vei kaikki mehut. Nyt ajattelin keksi jotain muuta arvostelujen suhteen ;) ja aikaakin pitäisi olla enemmän //

Kaislakukka istui hännänpää nykien jännittyneenä parantajien pesän ulkopuolella. Muulle leirille siellä oli yksi erittäin tärkeä hoidettava vielä Tuuliklaaniin tehdyn hyökkäyksen jäljiltä, mutta harmaalle naaraalle ja Tuliturkille siellä oli kaksi.
Kylmäpuro oli kuin olikin odottanut pentuja jo hyökkäyksen aikaan, kertomatta siitä kenellekään, jotta saattoi olla tärkeällä hetkellä kumppaninsa ja koko klaaninsa tukena. Rankan taistelun ja vakavien haavojen takia Kylmäpuro oli heikossa kunnossa ja Sääskisydän oli ottanut tämän koko loppu kantoajan ajaksi pesäänsä jatkuvasti vahdittavaksi. Kylmäpuro ei saanut nousta kuin korkeintaan tekemään tarpeensa, ja silloinkin valvottuna. Naaras oli todella heikkona ja kaikki ruoka oli pitänyt melkein pakottaa tämän kurkusta alas.
Silmäkulmastaan Kaislakukka näki reviiripartion palaavan leiriin, sen jonka mukana Tuliturkki oli jälleen vastahakoisesti raahautunut. Kaislakukka kiirehti jatkamaan matkaansa muka luontevasti saalispinolle, pois norkumasta parantajien pesältä.
Kaislakukka ei halunnut Tuliturkin näkevän häntä sillä tavalla parantajien pesällä roikkumassa. Harmaa naaras ei oikein itsekään tiennyt miksi teki niin. Ehkä hän välitti edelleen Tuliturkista niin paljon, että jos Kylmäpurolle kävisi nyt lopulta huonosti, hän voisi olla heti tukena. Mutta kyllä Kaislakukka oli vahdissa vähän sen toisenkin potilaan takia.
Taistelussa varapäällikkö Laventelikurkulta oli mennyt kuulemma lonkka pahasti sijoiltaan, kenties murtunutkin vähän. Varapäällikkö kävi lääkittävänä ja parantajan jumpattavana päivittäin, mutta lonkan liikkeet eivät olleet palanneet normaaleiksi ja kivut kuuluivat olevan jatkuvat. Nimenomaan kuuluivat. Laventelikurkku oli jatkuvasti äreä ja lyhytpinnainen kaikessa mitä teki, ja tiuski milloin kenellekin milloin mistäkin. Ja kollin ollessa parantajien käsittelyssä lonkan toiminnan parantamiseksi koko leiri kaikui kollin kivun ulvaisuista, tai sättimisistä kun tämä kirouksia sähisten paineli pois parantajien luota. Kaikki se tuntui pahentuneen viime aikoina, Kaislakukka oli tullut vahingoksi kuulleeksi parantajien pesän lähellä ruokaillessaan, että parantajien kipua lieventävät yrtit eivät tuntuneet saavan enää mitään vaikutusta aikaan Laventelikurkulle, ja parantajat eivät uskaltaneet enää kasvattaa annoksia. Koko Jokiklaani yritti parhaansa mukaan pysyä pois tuskissaan ja turhautuneena olevan varapäällikön tieltä, mutta se oli haastavaa sillä, noh, kyseessä oli varapäällikkö.
Kaislakukka oli suunnannut ajatuksissaan sotureiden pesälle. Häntä väsytti se kaikki huolehtiminen ja kireys leirissä, mutta ei vielä ollut unille vetäytymisen aika. Harmaan naaraan oli tarkoitus lähteä metsästyspartioon pian. Siispä Kaislakukka suuntasi kulkunsa jyrkässä kaaressa saalispinolle jotta voisi tutkailla, tarvittaisiinko enemmän kalaa vai maariistaa.
Ja sitten Kaislakukka suuntasikin kulkunsa uudessa kaaressa suoraan leirin suuaukolle. Illankuiske oli valitsemassa yhdessä Perhonsiiven kanssa syötävää saalispinolla, ja Kaislakukka ei ollut valmis juttelemaan emonsa kanssa… Siitä. Hirvitys jähmetti Kaislakukan askelia ja sai kylmää huokumaan sisälle.
Hän oli puoliklaanilainen, soturilain rikkomisen tulos. Hänen emonsa oli Jokiklaanin Illankuiske, ja isänsä Varjoklaanin Setrisydän. Lapaa vihlaisi, haavasta oli jäljellä vain lähes olematon arpi, mutta aina Setrisydäntä ajatellessaan Kaislakukka muisti sen haastavan raivoisan irveen Setrisydämen kasvoilla, sen kuinka Kaislakukka siihen itse vastasi sähinällä, sen kuinka isän kynnet viilsivät häntä kivuliaasti… Sen kuinka isä satutti tytärtään tietämättä siitä. Voi hyvä Tähtiklaani. Ei sellaista saisi tapahtua. Mutta oli tapahtunut kuitenkin, ja voisiko se jotenkin näkyä Kaislakukasta ulkopuoliselle, oliko vain ajan kysymys kun kaikki alkaisivat katsoa häntä eri tavalla? Oliko Hopeakaiku tiennyt tästä jotenkin ja jättänyt kertomatta? Oliko… Voiko… Voi kunpa….
Kaislakukka vetäisi värisevästi syvään henkeä. Hän oli pysähtynyt täysin ja alkanut hyperventiloimaan, keskellä leiriä.
”…juuri noin, tuntuuko paremmalta?” maukaisu kuului kumeana. Kaislakukan katse tarkentui mustaan kolliin. Mustakynsi, kunnioitettava Jokiklaanin soturi jota Kaislakukka oli kutsunut ja luullut isäkseen koko elämänsä. Harmaan naarassoturin vihreät silmät täytti tuskan sumeus.
”Mikä on hätänä, Kaislakukka? Sattuuko vielä jonnekin?” Mustakynsi kysyi matalalla rauhallisella äänellä. Suoalueen taistelusta ei ollut niin kauan, etteikö joillain sotureilla ollut vielä ikäväksi äityneitä haavoja, vääntymiä, mitä kenelläkin. Mustakynsi viittoi jotakuta vierestä hännällään perääntymään, mutta Kaislakukka tunsi itsensä voimattomaksi edes kääntyäkseen katsomaan, kuka oli kyseessä.
”…Sydämeen”, Kaislakukka ynähti. ”Tiesitkö sinä?”
Kaislakukka oli ajatellut voivansa kerätä rohkeutta ja päättäväisyyttä, tai jotain, edes niin paljon että voisi kysyä Illankuiskeelta ensimmäisenä, tiesikö Mustakynsi, että ei ollut Kaislakukan isä. Naaras ei halunnut kokemaansa tuskaa kenenkään osaksi jos mahdollista. Mutta nyt Kaislakukka tunsi itsensä liian voimattomaksi voidakseen kantaa koko salaisuutta enää yksin – hän ei halunnut olla enää ainoa Illankuiskeen…. teon uhri.
”Jos kyse on…” Mustakynsi aloitti hetken empimisen jälkeen lähes kuiskaten, ja nojasi vielä eteenpäin kesken lauseen: ”jos kyse on siitä, kuka on isäsi, niin tiesin.” Sanat maukaistuaan Mustakynsi vetäytyi kauemmas ja katseli Kaislakukkaa täysin levollisesti, häntä vähän heiluen. Ehkä vähän uteliaana, mikä oli harvinaista mustalle aika jäyhälle soturille.
”Ja silti…” Kaislakukka henkäisi yllättyneenä. Hän oli luullut, että saisi surutta osakseen kaikkien totuuden tietävän inhon. Mutta Mustakynsi tiesi, ja oli aina rakastanut häntä kuin omaa tytärtään. Siltä Kaislakukasta ainakin tuntui, ja hän oli yhtäkkiä loputtoman kiitollinen kollille.
”Silti olet ollut isäni”, Kaislakukka jatkoi kiitollisena ja astahti laskemaan päänsä vasten Mustakynnen karheaturkkista lapaa kehräten.
”Tietenkin, mikään ei tule ikinä muuttamaan sitä”, Mustakynsi lupasi, äänessään samaa kehräystä. Kaislakukan oli parempi olla kuin päiviin.
”Mutta oletko puhunut tästä emosi kanssa? Jos haluat tietää enemmän, edes minä en tiedä kuka on todella isäsi, joten minulta ei kannata kysyä”, Mustakynsi kuitenkin rikkoi mukavan hetken. Kaislakukka vetäytyi hitaasti kauemmas päätään pudistaen.
”Et siis tiennyt sitä… Mutta miten suhtautuisit jos isän- ?” Kaislakukka yritti kysyä, epävarmana kokoon vetäytyen, mutta Mustakynsi keskeytti naaraan häntänsä terävällä huitaisulla.
”Isäsi voi olla vaikka hemmotelluin kotikisu tai raakalaismaisin luopio, sillä ei ole minulle mitään väliä, koska ainoa mikä merkitsee on se mitä sinä olet, ja se että juuri me olemme olleet rinnallasi alusta asti”, Mustakynsi vakuutti, ja nyökkäsi jonnekin Kaislakukan viereen. Harmaa naaras seurasi mustan kollin katsetta.
Illankuiske näytti hyvin pieneltä ja nuorelta. Perhonsiipi oli kietonut häntänsä rohkaisevasti kumppaninsa ympärille. Illankuiske näytti säikähtävän huomioiduksi tulemista kun katseet kiinnittyivät häneen.
”Olen pahoillani kaikesta vaikeasta mitä tekoni ja valintani ovat sinulle aiheuttaneet, mutta…” Illankuiske tavaili sanoja käheän kuuloisella äänellä, ja laski lopulta katseensa liian häpeissään jatkamaan. Kaislakukka tunsi yllättäen sääliä, ja tarvetta rynnätä lohduttamaan. Mutta Perhonsiipi oli siinä jo.
”Mutta olet ja tulet aina olemaan hyvin rakas meille kaikille, mikään ei muuta sitä”, tuo kullankirjava naaras jatkoi lämpimällä äänellä. Kaislakukka kävi katseellaan kaikki vanhempansa läpi. Illankuiske hymyili arasti, Perhonsiiven kullankeltaiset silmät olivat täynnä kiintymystä, Mustakynsi nyökkäsi jäyhästi mutta samaa lämpöä silmissään.
”Kiitos…” Kaislakukka maukaisi hämillään. Ensin hän oli ollut täynnä pelkkää kylmää hylkäämisen pelkoa, ja nyt hän tunsi olonsa rakastetummaksi kuin aikoihin.
Illankuiske rykäisi ja ryhdistäytyi yllättäen, ottaen askeleen edemmäs, asettuen Mustakynnen ja Kaislakukan viereen.
”Jos se teistä tuntuu tarpeellista, voin kertoa koko jutun, alusta loppuun, kaikille halukkaille, ettei enää paljastuisi mitään ikävässä valossa tai pääsisi vahinkoja käymään” Illankuiske lausahti ja kirjavan naaraan katse kävi merkitsevästi Kaislakukan lavassa. Kaislakukka nyökkäsi myöntävästi epäilemättä. Äidin ja tyttären katseet kääntyivät odottavasti Mustakynteen. Kolli möyhensi hetken tassullaan edessään maassa olevaa ruohotuppoa katse alas luotuna, selvästi miettien ehdotusta.
”Jos se teistä tuntuu tarpeelliselta, niin hyvä on”, Mustakynsi myöntyi lopulta, ehkä vähän kiusaantuneen kuuloisena.
”Älä huoli, en mene liikaa yksityiskohtiin”, Illankuiske kiusoitteli ja kosketti kevyesti hännällään mustan kollin lapaa. Mustakynsi puuskahti ja mutisi jotain itsekseen. Kaislakukan viikset värähtivät huvituksesta, ja sisälle levisi lämpö.
Nyt vasta hän huomasi, että myös emo oli käyttäytynyt hyvin tavallisesta poikkeavasti taistelun ja salaisuuden paljastumisen jälkeen. Nyt Illankuiske oli myös enemmän itsensä kuin aikoihin, ja Kaislakukka uskoi kuulevansa aavistuksen kehräystä Perhonsiiven suunnalta siitä hyvästä.
”Mennään sitten etsimään jokin rauhallinen paikka, ennen kuin kiinnitämme liikaa huomiota”, Illankuiske otti johdon ja lähti johtamaan neljän kissan joukkoa kohti leirin suuaukkoa. Kaislakukka toki odotti kertomusta siitä, miten hän todella oli saanut alkunsa, Hopeakaikua tietenkään unohtamatta, ja miten Mustakynsi suhtautuisi siihen sanoistaan huolimatta, mutta jo leirin alkaessa jäämään taakse harmaasta naarasta tuntui kuin kävelisi pilvellä. Niin kevyeltä ja helpottuneelta, kun Mustakynsi oli huuhtonut hänen turhat pelkonsa ja uhkakuvansa pois. Toivottavasti myös Hopeakaiku näki tämän kaiken Tähtiklaanista.

Vastaus:Ropettajien arvostelujen keskiarvo:

39kp

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kastesiipi, Myrskyklaani
28.06.2017 21:50
Kastesiipi raotti silmiään ja avasi ne sitten kokonaan. Nuori soturi katsoi ympärilleen soturienpesässä. Pesässä ei ollut enää montaakaan kissaa.
*Miksi minä aina nukun näin myöhään?* Kastesiipi ajatteli, mutta tiesi vastauksen. Uneliaisuus oli täysin hänen iltaisten ja öisten retkiensä syytä.
Kastesiipi nousi istumaan. Lavassa olevaan haavaan sattui. Kastesiipi kumartui nuolemaan sitä ja pesi muutenkin itsensä.
Peseydyttyään soturi nousi ja käveli ulos sotureiden pesästä. Päivä oli kaunis. Aurinko paistoi korkealta, lähes pilvettömältä taivaalta ja lämmitti mukavasti.
Kastesiipi katsahti ympärilleen leirissä ja nähtyään Ratamohännän loikki tämän luo.
”Huomenta!” hän naukaisi pirteästi. ”Pääsenkö johonkin partioon?”
Ratamohäntä katsahti Kastesiipeä huvittuneena.
”On jo aurinkohuippu ja sinä sanot 'huomenta'.”
Kastesiipi seisahtui varapäällikön eteen naama virneessä.
”Minä nyt vain satun olemaan tällainen unikeko”, hän maukaisi nauraen. Ratamohäntä hymähti ja naukaisi: ”Voit itse asiassa mennä aurinkohuipun partioon. Jos pidät kiirettä voit vielä ehtiä.”
”Selvä!” Kastesiipi maukaisi ja loikki uloskäynnin luo, jossa Okakynsi, Tihkuviiksi, Varistassu ja Leppälehvä olivat valmistautumassa lähtöön. Okakynsi seisoskeli toisista hiukan kauempana -epäilemättä huolissaan Köynnöstassusta.
”Ratamohäntä lähetti minut mukaanne”, Kastesiipi ilmoitti välittämättä Leppälehvän nyrpeästä ilmeestä.
”Voimmekin sitten varmaan lähteä”, Tihkuviiksi totesi ja heilautti häntäänsä merkiksi seurata. Partio lähti leiristä.
Kastesiipi kulki muiden mukana kohti Tuuliklaanin rajaa.
*Tuntuukohan rajalla vielä minun hajuani?* Kastesiipi mietti. *Toivottavasti ei.*
Kastesiipi oli kuitenkin liian onnellinen murehtiakseen asiaa enempää. Juuri sillä hetkellä Kastesiipi tunsi olevansa Myrskyklaanin onnellisin kissa. Heinätassun tapaaminen oli ollut ihanin asia, mitä hänelle oli pitkään aikaan tapahtunut. Nuori soturi tunsi sisällään taas sen oudon tunteen, jota ei tunnistanut. Se sai hänet toivomaan, että näkisi Heinätassun taas pian uudelleen. Se sai kaipuun syttymään hänen sisällään.
Kastesiipi näki edessään tutun kaatuneen puun. Sen yli hän ja Tiikerimyrsky olivat hypänneet, kun Tiikerimyrsky oli esitellyt hänelle reviiriä. Silloin Kastesiiven oli ollut hankala päästä sen päälle. Kastesiipi mietti, pääsisikö sen päälle nyt helpommin. Naaras kiihdytti vauhtiaan ja ponnisti. Soturi kiisi ilman halki ja laskeutui ketterästi puun päälle. Muu partio tuli hänen perässään.
”Menimme tästä silloin, kun Tiikerimyrsky esitteli minulle reviiriä”, Kastesiipi kertoi toisille.
”Ihan niin kuin meitä muka kiinnostaisi”, Leppälehvä mutisi kylmästi ja pudottautui puun päältä. Okakynsi katsahti Kastesiipeen.
”Onko teillä jokin riita?” kolli kysyi.
”Joo...”, Kastesiipi mutisi ja hyppäsi Okakynsi perässään alas puunrungolta.
”Eikä hän suostu kuuntelemaan minua. En saa riitaa sovittua!” Kastesiipi jatkoi turhautuneena.
”Kannattaa antaa hänen leppyä”, Leppälevän entinen mestari naukui. ”Hän tarvitsee aikaa ajatella.”
”Mutta minulla ei ole aikaa odottaa...”, Kastesiipi mutisi niin hiljaa, ettei Okakynsi kuullut. Hän kuitenkin painoi soturin neuvon mieleensä.
Pian partio saapui jo rajajoen luo, ja kissat alkoivat vuorotellen vahvistaa rajamerkkejä. Kun partio kääntyi jonkin ajan kuluttua vasemmalle, poispäin joesta, Kastesiipi pysähtyi.
”Käykö, että tulen kohta perässä?” naaras kysyi.
”Kai se käy”, Tihkuviiksi sanoi ja johdatti partion aluskasvillisuuden sekaan. Leppälehvä lähti viimeisenä -mulkaisten Kastesiipeä vielä ennen lähtöään.
Kastesiipi odotti, että partion äänet olivat hiljenneet ja käänsi katseensa Myrskyklaanin reviirin rajan toiselle puolelle. Joki mutkitteli eteenpäin kohti tuntematonta. Kastesiipi katsoi sitä täynnä uteliaisuutta. Mihin se johti? Hänen perheensä luo? ”Älä luulekaan lähteväsi!” omatunto ärähti hänen sisällään. Kastesiipi kuitenkin siirsi äänen syrjään. Totuuden hetki oli tullut: perhe vai klaani?
Kastesiipi istahti rajalle. Tämä oli niitä asioita, joita hänen piti miettiä tarkaan. Päätöksissä, jotka vaikuttivat hänen koko elämäänsä hän ei hätiköinyt. Kastesiipi sulki silmänsä ja mietti. Jos hän lähtisi, riita Leppälehvän kanssa ei koskaan selviäisi. Leppälehvä ei koskaan voisi antaa hänelle anteeksi. Mutta toisaalta... Jos hän lähtisi, hän tapaisi perheensä ja voisi elää heidän kanssaan. Mutta entä Heinätassu? Näkisikö Kastesiipi enää tuuliklaanilaista? Ja entä Aaltokukka? Mitä Kastesiiven sijaisemo ajattelisi, jos hän lähtisi?
Mutta jos hän jäisi, Kastesiipi ei koskaan tapaisi perhettään. Ja vaikka hän jäisi klaaniin, se tuskin helpottaisi Heinätassun tapailemisen jatkamista. Soturilaki sitoisi häntä eikä soisi hänen tavata toisen klaanin kissaa.
Mitä hänen siis pitäisi tehdä? Kastesiipi huitaisi hännällään ilmaa turhautuneena. Samassa hänen takaansa kuului tuttu ääni: ”Arvasin.”
Kastesiipi pomppasi pystyyn ja kääntyi katsomaan Leppälehvää.
”Olet lähdössä, eikö niin?” Leppälehvä naukui.
”Mietin sitä”, Kastesiipi vastasi totuudenmukaisesti.
”Olisi pitänyt arvata”, Leppälehvä tuhahti, mutta Kastesiipi erotti hänen silmissään surua. ”Aiot lähteä. Kaikesta huolimatta, mitä klaani on vuoksesi tehnyt!”
”Leppälehvä, he ovat perheeni!”
”Tiedän”, Leppälehvä naukaisi ääni värähtäen. ”En halua olla sinulle esteenä. Se on sinun päätöksesi. Ei kenenkään muun.”
Kastesiiven sisällä värähti toivo.
”Sinäkö ymmärrät?”
”En”, Leppälehvä vastasi päätään pudistaen. ”En ymmärrä, miten voit haikailla lähes tuntemattomien kissojen perään, vaikka ne olisivatkin perheesi. Et tiedä heistä melkein mitään! Mitä jos he ovat jo kuolleet?”
”Älä sano noin!” Kastesiipi vingahti, mutta Leppälehvän sant olivat jo uponneet hänen mieleensä.
Leppälehvä pudisti päätään.
”Emme sitten varmaan enää tapaa?” hän kysyi.
”Tuskin.”
Kaksikon välille laskeutui hiljaisuus, jonka Kastesiipi lopulta rikkoi: ”Annatko minulle anteeksi?”
Leppälehvä katsoi ystäväänsä surullisin silmin.
”Ehkä joku päivä. Onnea matkaan.” Sen sanottuaan Leppälehvä kääntyi ja asteli päätään riiputtaen aluskasvillisuuden sekaan.
Kastesiipi katsoi ystävänsä perään. Naaraan sisällä tuntui outo tunne. Se oli ohi. Kaikki oli ohi. Tästä alkaisi uusi elämä.

Kastesiiven tassut rummuttivat maata, kun hän kiisi puiden halki. Kuu valaisi naaraan matkaa, mutta Kastesiipi pelkäsi sen peittyvän taivaalle ilmestyvien pilvien taakse. Hänestä tuntui, että pilvet olivat viesti Tähtiklaanilta -se ei hyväksynyt hänen päätöstään. Pilviverho paksuni, ja tähdet peittyivät sen taakse. Ainoastaan Heinätassun Kastesiivelle näyttämä tähti paistoi pilvien raosta. Kastesiivellä oli tunne, että Aaltokukka kulki hänen kanssaan ja johdatti häntä eteenpäin. Kuun peittyessä pilvien taakse Kastesiiven oli kuitenkin pakko hidastaa vauhtiaan. Naaras oli juossut koko matkan, sillä oli halunnut mahdollisimman nopeasti pois klaanien luota. Pois entisen elämänsä luota.
Kastesiipeä väsytti juoksemisen jäljiltä ja lavassa oleva haava tuntui halkeavan kivusta, mutta Kastesiipi ei suonut itselleen lepohetkeä. Naaras seurasi jokea metsän halki. Hän oli jo ohittanut kuulammen, jonka ohi oli juossut entistä kovempaa. Kastesiivestä tuntui kuin koko Tähtiklaani olisi ollut vihainen hänelle.
Puut hänen toisella puolellaan loivat Kastesiipeen eräänlaista turvantuntua. Ne muistuttivat Myrskyklaanin reviirin puita.
Kuului pöllön huhuilua, mutta muuten tuntui olevan täysin hiljaista. Nurmikko rapisi Kastesiiven tassujen alla ja joki kohisi hänen vierellään, mutta muuten oli hiljaista. Täysin hiljaista. Pelottavan hiljaista.
Kastesiipi nosti katseensa taivaalle. Yritti löytää sen ainoan tähden, joka vielä kimmelsi taivaalla, mutta sekin oli peittynyt pilviverhon taakse. Sen sijaan kuului jyrähdys ja valkoinen kynsi halkaisi taivaan. Kastesiiven kuonolle tipahti sadepisara ja samassa alkoi tihkuttaa vettä. Tihkusade muuttui pian kaatosateeksi, ja Kastesiipi päätti pitää tauon.
Naaras asteli metsään ja yritti löytää suojaisan paikan. Hän ei kuitenkaan löytänyt muuta suojaista paikkaa kuin suuren puun juurakon. Litimärkä kissa käpertyi juurakkoon tiukalle kerälle ja yritti olla kuulematta mahansa murinaa.
*Metsästän sitten aamulla.*

Kastesiiven herätessä naaras ei ensin muistanut, missä oli, mutta kun hän muisti, Kastesiiven mieli muuttui yhtä harmaaksi kuin sää.
Sää oli tosiaan harmaa. Taivasta peittivät pilvet ja vettä satoi tihkuttaen. Kaikkialla näytti olevan märkää. Aurinko oli vasta nousemassa, minkä Kastesiipi päätteli metsän hämäryydestä.
Kastesiipi nousi seisomaan ja nuolasi pari kertaa kosteaa turkkiaan, johon oli tarttunut lehtiä ja havunneulasia. Sitten naaras lähti syvemmälle metsään. Välillä hän pysähtyi haistelemaan ilmaa, mutta märkä aamu ei selvästikään ollut houkutellut saaliseläimiä vielä ulos pesistään. Lopulta naaras kuitenkin haistoi ilmassa varpusen. Hopeinen kissa löysi varpusen pian nokkimassa maata. Kastesiipi kiersi varpusen sille puolelle, joka oli tuulen alapuolella ja alkoi lähestyä sitä vaanimisasennossa. Varpunen kuitenkin huomasi uhan ja pyrähti lentoon päästäen varoitushuudon.
Kastesiipi ei yhdestä karanneesta linnusta masentunut ja pian hän saikin kiinni hiiren.
Kastesiipi söi hiirensä hyvällä ruokahalulla ja palasi sitten joen luo. Naaras jatkoi matkaansa kohti… Mitä? Kastesiipi rypisti otsaansa tajutessaan, ettei tiennyt tarklleen mihin oli menossa. Kastesiipi hymyili hieman tajutessaan, että oli sittenkin tehnyt hiukan hätiköidyn päätöksen. Hymy kuitenkin katosi nopeasti. Naaras tajusi tuntevansa olonsa yksinäiseksi. Viimeaikoina Kastesiipi oli usein vetäytynyt omiin oloihinsa, mutta nyt kun ympärillä ei ollut ketään, ei edes Aaltokukan tähteä, Kastesiipi tajusi, minkä virheen oli tehnyt. Hänen olisi pitänyt nauttia toisten kissojen seurasta. Niinkuin oli nauttinut aiemmin. Oliko Aaltokukan kertoma totuus todella muuttanut häntä? Kastesiipi pysähtyi ja katsahti ensimmäisen kerran retkellään taakseen. Oliko hän sittenkin tehnyt virheen? Olisiko hänen sittenkin pitänyt jäädä klaanin luo ja unohtaa perheensä? Ei, hänen oli pakko tavata perheensä! Mutta klaani tarvitsi häntä! Tai ehkä se selvisi ilmankin? Olihan Myrskyklaanissa muitakin sotureita! Mutta entä Leppälehvä?
Kastesiipi tajusi olleensa hyvin itsekäs. Punnitessaan sitä, jäisikö klaaniin vai ei, hän oli miettinyt vain omia asioitaan. Hän ei ollut miettinyt, miten hänen päätöksensä vaikuttaisi muihin.
Kastesiipi sähähti raivoissaan itselleen. Miksi hän oli ollut sellainen hiirenaivo?
Kastesiipi jatkoi matkaansa ajatuksiinsa uppoutuneena. Hän mietti, miten hänen päätöksensä vaikutti muihin. Klaani oli varmastikin etsinyt häntä, Leppälehvä oli menettänyt ystävänsä lopullisesti ja Heinätassu… Heinätassu ei saisi koskaan tietää, mitä Kastesiivelle oli tapahtunut. Kastesiiven sisällä roihahti liekkiin jälleen se tunne, jota Kastesiipi ei tunnistanut. Se yritti saada Kastesiipeä kääntymään, mutta naaras pakotti – hiukan vastentahtoisesti – tassunsa jatkamaan eteenpäin.
Naaras rupesi miettimään, kuinka itsekäs oli itseasiassa aiemminkin ollut. Heti ensimmäisenä oppilaspäivänä hän oli karannut leiristä miettimättä lainkaan, millaista huolta se toi muille. Itsekkäästi hän oli käynyt tapaamassa Sumua miettimättä Leppälehvää tai sitä, että klaani voisi tarvita häntä.
”Millainen soturi minä muka olen?” Kastesiipi mutisi. ”Olen rikkonut molempia lupauksia, jotka jokainen soturiksi nimitettävä lupaa!”
Kastesiipi alkoi miettiä, miksi hänet oli nimitetty soturiksi. Oliko hän tosiaan ollut siihen valmis? Vai oliko hän ollut valmis silloin, mutta ei enää? Miksi hän oli soturi? Tai itseasiassa miksi hän oli ollut soturi?
Kastesiiven ajatukset alkoivat mennä liian sekaisin. Naaras ravisti päätään ja lähti juoksuun. Ehkä vauhti selvittäisi hänen päänsä.
Kastesiipi matkasi koko päivän pysähtyen vain pari kertaa saalistamaan ja syömään. Naaras seurasi jokea, kunnes metsä katosi hänen ympäriltään ja muuttui niityksi, jolla kasvoi vain muutama puu. Silloin Kastesiipi käpertyi pensaan alle. Hetken naaras makasi katsellen tummuvaa taivasta ja lopulta nukahti.

Kastesiipi katsoi ympärilleen ja tajusi olevansa samalla niityllä, jota oli vain hetkeä aiemmin katsellut. Mutta eikö hän ollut mennyt nukkumaan? Kastesiipi kääntyi mennäkseen takaisin pensaan luo, mutta samassa hänen korvanjuurestaan kuului kuiskaus: ”Kastesiipi.”
Kastesiipi käänsi päätään, mutta ei nähnyt ketään.
”Kuka siellä?” Kastesiipi huusi pimeyteen.
”Etkö tunnista enää minun ääntäni?” ääni kysyi surullisenkuuloisena.
”Aaltokukka?” Kastesiipi kuiskasi.
”Niin.”
”Missä sinä olet?”
”Vierelläsi pikkuinen. Olen aina.”
”Mutta en näe sinua.”
”Et niin.”
”Mikset näyttäydy?”
”Minulla on syyni Kastesiipi-kulta.”
Kastesiipi katsoi äänen suuntaan ja siristi silmiään pimeässä. Hän ei kuitenkaan nähnyt edelleenkään ketään. Kastesiipi tunsi iloa kuullessaan jälleen Aaltokukan äänen, mutta se, ettei tämä näyttäytynyt hermostutti Kastesiipeä.
”Tulin luoksesi, jotta voisin pyytää sinua harkitsemaan vielä kerran”, ääni sanoi. ”Olet valitsemassa kohtaloasi. Se, mitä valitset vaikuttaa siihen, mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan.”
”Sinä et siis hyväksy valintaani?” Kastesiipi naukaisi pettyneenä.
”Tässä ei ole kyse siitä, mitä mieltä minä olen. Tämä on sinun valintasi.”
”Miksi sitten tulit?”
”Koska rakastan sinua.”
Vaikka Aaltokukan sanat lämmittivät ja lohduttivat Kastesiipeä, hän tunsi olonsa harmistuneeksi.
”Sinä et vastaa kunnolla!”
”Tulin tänne koska rakastan sinua ja koska minä rakastan sinua, haluan olla varma, ettet kadu tätä päätöstä. Se määrää sinun koko elämäsi pienoinen.”
Kastesiipi yritti olla välittämättä siitä, että hänen sijaisemonsa sanoi häntä pieneksi ja sanoi: ”Miten voin olla varma siitä, että teen oikean valinnan?”
”Sinä tiedät sen kyllä”, Aaltokukka sanoi lempeällä äänellään. ”Mutta nyt, Kastesiipi-rakas, sinun on mietittävä.” Sen sanottuaan Kastesiipi tunsi Aaltokukan koskettavan häntä kuonollaan ja samass kaikki pimeni.

Oli ihan pimeää. Täysin pimeää. Pelkkää mustuutta. Mutta Kastesiipi kuuli ääniä. Kaksi kissaa tuhisi hänen vierellään. Kastesiipi tunsi näiden turkit omaansa vasten. Kaksi läämintä kehoa. Kastesiipi tajusi makaavansa kolmatta lämmintä kehoa vasten. Se oli suurempi ja Kastesiivelle tuli hyvin turvallinen olo kuunnellessaan kissan sydämensykettä. Sitten kuului puhetta:
”Ne ovat kaikki niin ihania!”
”Niinpä. Tuntuu oudolta, että ne ovat meidän.”
”Tämä on elämäni onnellisin hetki!”
”Niin minunkin. Annetaanko heille nimet?”
”Nytkö? Joo!”
”Tuo tummanharmaa on vanhin, eikö?”
”Niin.”
”Voisimme antaa hänen nimekseen Sumu! Tämän sumun mukaan.”
”Ihana nimi! Entä toiseksi vanhin? Tämä raidallinen.”
Kastesiipi tunsi jonkun koskettavan päälakeaan ja päästi pienen miukaisun.
”Hmm… Hänellä on hopeinen turkki… Aivankuin se olisi…”
”...kuurassa!”
”Kuura on hänelle oiva nimi. Entä nuorin?”
”Hän on Pisara. Katso nyt tuota pisaranmuotoista täplää!”
”Ne ovat kaikki ihania nimiä.”
”En ole varmaan koskaan ollut onnellisempi.”
”En minäkään.”
Kastesiipeä hämmästytti, kuinka tutuilta äänet kuullostivat, mutta hän ei ehtinyt miettiä asiaa enempää, kun hän taas näki. Kuvat kiisivät Kastesiiven silmien edessä niin nopeasti, että hän ei erottanut muuta kuin hämärästi joitain kohtia. Sitten tuli taas pimeää, mutta pian hän jälleen näki ja tällä kertaa kuvat eivät kiitäneet hänen ohitseen.

Outoa. Aivan kuin hän olisi nähnyt unta… Sitä se varmaan olikin.

”Kuura? Kuura!” joku puhui hänen korvaansa ja tökki häntä käpälällä. Kuura pomppasi ylös ja katsahti Sumua iloisena.
”Mitä tänään tehdään?” hän kysyi hyppien innoissaan.
”Auta minua ensin saamaan Pisara hereille. Mietitään sitten.”
”Mutta Pisaraa on mahdoton saada hereille”, Kuura nurisi, mutta meni silti tökkimään veljensä kanssa pikkusiskoaan.
”Pisara! Pisara herää tai me ei päästä koskaan leikkimään!” Kastesiipi huuteli sisarelleen
Pisara raotti silmiään ja vaihtoi kylkeään, mutta jatkoi sitten uniaan.
”Anna kun minä yritän”, Sumu naukui ja pomppasi Pisaran naaman viereen. ”Herätys pikkusisko!”
Taas Pisara raotti silmiään.
”PÖÖ!” Sumu ulvahti ja Pisara päästi säikähtäneen vingahduksen. Pentu syöksyi pesään tulleen isänsä luo ja piiloutui tämän jalkojen taakse.
”Isä! Sumu säikäytti minut!”
Pentujen isä loi kauempana nauraviin Kuuraan ja Sumuun tiukan katseen.
”Onko teidän pakko kiusata Pisaraa?”
Pennut luimistivat korviaan.
”Anteeksi isä. Anteeksi Pisara”, he naukuivat kuorossa.
”Noniin, leikkikääpä nyt kiltisti”, pentujen isä, Valko, maukui.

Kastesiipi hämmästyi hiukan muistaessaan isänsä nimen, mutta syventyi sitten taas seuraamaan untaan.

Pennut juoksivat pienen pesän nurkkaan ja alkoivat riidellä siitä, mitä tekisivät.
”Leikitään leikkitappelua!” Sumu ehdotti innoissaan mutta Pisara pudisti päätään.
”Te aina voitatte minut. Harjoitellaan mieluummin metsästystä.”
”Äh, mennään mieluummin tutkimaan ympäristöä. Siitä tulisi jännää!” Kuura ehdotti.
”Sinä ehdotat tuota joka kerta!” Pisara huomautti.
”Mitä siitä?” Kuura kysyi. Samassa hänen selkäänsä rysähti hirveä paino.
”Voitin!” Sumu huudahti voitonriemuisena.
”Turha toivo!” Kuura naukaisi leikkisästi ja käännähti selälleen. Sumu ja Kuura alkoivat telmiä leikkitappelun tiimellyksessä ja Pisara katsoi sivummalta silmät suurina.
”Sumu, Kuura, Pisara! Tulkaa, kerron teille tarinan!”
Kuura ja Sumu lopettivat tappelunsa ja ryntäsivät isänsä luo. Pisara oli jo syöksynyt paikalle.
”Mistä kerrot tällä kertaa?” Sumu tiedusteli.
”Kerro siitä, kun tapasit klaanikissat!” Kuura pyysi silmät loistaen ja pomppi innoissaan paikallaan.
”Ei! Kerro siitä, kun tapasit emon!” Pisara pyysi katsoen isäänsä anoen sinisillä silmillään. Valko naurahti.
”Ei, tällä kertaa minä kerron teille aivan toisen tarinan...”

Jälleen kuvat alkoivat kiitää Kastesiiven silmien edessä, kunnes ne taas pysähtyivät.

”Hopea! Pennut! Herätkää!” Valkon hätääntynyt ääni sai Kuuran nostamaan päänsä.
”Mikä hätänä Valko?” Hopea, Kuuran emo, kysyi unisena ja nousi pentujensa viereltä.
”Salama iski puuhun, ja se syttyi palamaan. Metsä on liekeissä!” Valko kertoi nopeasti. Hopean silmissä välähti pelko, mutta kun hän puhui, hänen äänensä oli rauhallinen: ”Meidän on lähdettävä täältä. Sumu, Kuura ja Pisara: Menkää isänne perässä siistissä jonossa. Seuratkaa hänen jokaista liikettään älkääkä lähtekö jonosta. Minä tulen viimeisenä.”
Hopea auttoi jokaisen pentunsa pystyyn. Sumu juoksi isänsä luo, ja Kuura kiirehti veljensä perään. Pisara tuli hiukan hitaammin, ja Hopea tuli viimeisenä. Perhe lähti jonona pesästä.
Kuura seurasi veljeään ulos ja katsahti hermostuneena ympärilleen. Kävi hirveä tuuli ja kuului jyrinää. Kuura katsahti taakseen ja näki puiden yllä punaista hehkua. Pienen pennun sisällä värähti uteliaisuus: Mitä se oli? Kuura ei kuitenkaan viitsinyt uhata emonsa käskyjä. Jopa hän ymmärsi tilanteen vakavuuden.
Kuura kiristi tahtiaan huomatessaan jääneensä jälkeen isästään ja veljestään.
Perhe matkasi nopeasti metsän halki. Ilmassa tuntui savun kitkerä tuoksu, joka sai heidät kaikki hermostumaan, mutta he jatkoivat matkaa. Pian he saapuivat pois metsästä, joen vierelle. Tuuli puhalsi siellä lujempaa, ja Kuura vingahti säikähtäneenä tuulen heittäessä hänet melkein nurin ja upotti kyntensä syvemmälle maahan.
”Älkää pysähtykö!” Valko huikkasi lapansa yli. ”Emme ole vielä turvassa.”
Perhe jatkoi matkaansa joen ja metsän välissä. Pian joki alkoi kulkea kuilussa. Kuura juoksi uteliaana kuilun reunalle ja katsoi silmät suurina alhaalla hurjasti virtaavaa jokea.
”Kuura, tule pois sieltä!” Hopea huusi hänen takaansa.
”Joo, joo”, Kuura mutisi ja kääntyi takaisin. Samassa hirveä tuuli puhalsi hänen ylitseen. Kuura päästi pelokkaan ulvahduksen ja yritti haroa otetta seinämästä, mutta se oli myöhäistä. Kuura putosi ilman halki ja paiskautui jääkylmään veteen.
”Kuura! Kuura, koita kestää!” hänen vanhempansa huusivat ja isä hyppäsi veteen hänen vierelleen. Aallot pyyhkivät hänen ylitseen ja Kuuran suuhun meni vettä. Veden alla hän näki himmeästi isänsä valkean käpälän, joka turhaan yritti saada hänestä otetta.
Virta tarttui pieneen pentuun ja vei hänet pois isänsä luota. Pois perheensä luota.
”Kuura! Kuura!” Kuura kuuli perheensä hätääntyneet ulvaisut ja sitten kaikki taas pimeni.

”Ei hätää Vaahtokukka, huolehdin kyllä tuosta pennusta. Kasvatan hänet kuin omani. Oi, katso! Pienokainen on avannut silmänsä!” Aaltokukan sanat tuntuivat oudon kaukaisilta. Himmeästi Kastesiipi erotti Aaltokukan ja Vaahtokukan hahmot pimeässä, mutta sitten uneen tuli taas vauhtia. Näkyi hetkiä Kastepennun ja Leppäpennun leikeistä, Kastepennun karkaamisyrityksestä, klaanivanhimmista ja Aaltokukasta kertomassa tarinoitaan, oppilaiden näyttämistä taisteluliikkeistä, ensimmäisestä kerrasta, kun Kastepentu oli maistanut tuoresaalista. Sitten uni taas hidastui. Kastesiipi näki hetken kun hänet oli nimitetty oppilaaksi ja miten oli sen jälkeen karannut leiristä. Uni tuntui pyörivän hänen ympärillään vuoroin nopeasti, vuoroin hitaasti. Tutustuminen Hämytassun kanssa, Tiikerimyrsky esittelemässä hänelle reviiriä, taistelu- ja metsästysharjoitukset, Hämytassu kertomassa mysteerikissasta, yhteiset hetket Hämytassun kanssa, kun he olivat suunnitelleet lähtevänsä etsimään mysteerikissaa, kokoontuminen josta he karkasivat, järveen putoaminen, Sumun tapaaminen, Leppälehvän nimitysmenot, Heinätassun tapaaminen, Savupuron pentujen katoaminen, taistelu mäyrää vastaan, Aaltokukan kuolema, tämän paljastama salaisuus, Kastetassu lipsauttamassa salaisuutta klaanille, Hämytassun lohdutus, Kastesiiven soturiksinimitysmenot, hiljaa valvottu yö, hetki, kun Kastesiipi tajusi Sumun olevan hänen veljensä, Köynnöstassun sanat Kastesiiven vartiohetken loppupuolella: ”En mene kauas. Käyn vain kävelyllä”, jotka olivat saaneet Kastesiiven tuntemaan, että hän todella oli soturi, toinen tapaaminen Heinätassun kanssa, leiristä lähteminen, tappelu Sumun kanssa, hetki, kun Sumu kertoi perheestään, Heinätassun näkeminen ja tapaamisen sopiminen, riitely Leppälehvän kanssa, Kuurapennun kuolema, Köynnöstassun katoaminen, Heinätassun tapaaminen joella, heidän keskustelunsa, tunne Kastesiiven sisällä jota tämä ei tunnistanut, keskustelu Leppälehvän kanssa ennen Kastesiiven lähtöä, yksinäinen tähti taivaalla, pilviin peittyvä kuu, kaatosade ja ukkonen, ypöyksin vietetty yö, ajatukset matkan varrella, Aaltokukan tapaaminen, Aaltokukka koskettamassa häntä kuonollaan…
Uni muuttui vielä sekalaisemmaksi. Se toisteli jo nähtyjä asioita, kiertyi Kastesiiven ympärille ja kiihdytti vauhtiaan, kunnes se oli pelkkää sekamelskaa.
Uni alkoi ahdistaa Kastesiipeä ja hän ulvahti toivoen unen pysähtyvän.
Ja niin tapahtui. Uni pysähtyi. Kastesiipi tajusi olevansa jälleen niityllä, jolta tuo kumma uni oli alkanut.
Kastesiipi siesoi liikahtamatta paikallaan ja huohotti. Naaras tuijotti suurin silmin maahan. Mitä äsken oli tapahtunut?
Kastesiipi tunsi toisen kissan hipaisevan turkkiaan ja käänsi katseensa. Hän ei kuitenkaan nähnyt ketään.
”Aaltokukka? Oletko siellä?” Kastesiipi kysyi ääni värähtäen.
”Olen”, Aaltokukan ääni sanoi.
”Mitä äsken tapahtui?”
”Autoin sinua näkemään unta muistoistasi.”
”Miksi?”
”Jotta pystyisit paremmin hahmottamaan tilanteen.”
”Enkö minä sitten näe nyt unta?” Kastesiipi kysyi ihmeissään.
”Näet”, Aaltokukka kehräsi.
Kastesiipi tuijotti kohtaan josta ääni kuului ja siirsi katseensa sitten takaisin maahan.
”Nyt sinun on tehtävä lopullinen päätöksesi”, Aaltokukka kertoi.
”Miksi juuri nyt?” Kastesiipi kysyi.
”Joskus sinun on se tehtävä.”
”Aaltokukka?”
”Niin, kultaseni?”
”Jos minä olisin päättänyt jäädä klaaniin olisitko silloinkin tullut luokseni?”
Hetkeen ei kuulunut mitään, mutta lopulta Aaltokukka vastasi: ”Olisin, mutta nyt sinun on tehtävä päätöksesi.”
Kastesiipi hiljeni, vaikka hänen sisällään oli vielä tuhansia kysymyksiä. Naaras tuijotti maahan ja syventyi hiukan vastahakoisesti ajatuksiinsa. Aaltokukan turkin kosketus ja lempeä kehräys saivat Kastesiiven rauhoittumaan, ja tämä onnistui keskittymään ajatuksiinsa.
Hänen perheensä oli koko ajan luullut, että hän oli kuollut. Uskoisivatko he häntä, vaikka Kastesiipi kertoisikin totuuden? Mutta eikö se olisi epäreilua, jos he joutuisivat jatkamaan eloa luulossa, että hän oli kuollut? Mutta voisihan Kastesiipi käydä vielä kerran Sumun luona ja kertoa tälle totuuden. Sumu voisi sitten kertoa sen perheelleen.
Kastesiipi oli viettänyt melkein koko elämänsä klaanissa. Klaani tarvitsi häntä.
Lisäksi Leppälehvä ja Kastesiipi olivat olleet ystäviä pennuista asti. Eihän Kastesiipi voinut vain hylätä ystäväänsä, vaikka he olivatkin riidoissa?
Ja entä koko muu klaani? Voisiko Kastesiipi vain hylätä heidät? Vain hänen perheensä takia, jota ei välttämättä edes löytäisi? Mitä jos Leppälehvä oli ollut oikeassa ja he olivatkin kaikki kuolleet?
*Eivätkä ole!* Kastesiipi vakuutti itselleen, mutta eihän sitä koskaan voisi tietää? Kaiken lisäksi Kastesiipi ei ollut täysin varma perheensä asuinpaikasta. Toisaalta hän voisi mennä Sumun luo ja pyytää tätä johdattamaan hänet Perheensä luo, mutta sitten hän joutuisi kulkemaan klaanien reviirien lävitse ja lähteminen voisi olla vielä hankalampaa.
Entä Heinätassu? Voisiko Kastesiipi vain hylätä tuuliklaanilaisen sanomatta tälle mitään lähdöstään?
Kastesiipi tunsi jälleen kerran tunteen, jota ei ollut tunnistanut ja jota ei tunnistanut vieläkään. Kastesiipi olisi halunnut tietää, mikä se tunne oli. Se veti häntä klaanien luo. Heinätassun luo.
Ja mitä jos Kastesiipi törmäisi Myrskyklaanin partioon mennessään Sumun luo? Eikä toisten klaanien partioihin törmääminenkään oikein houkutellut… Ei Kastesiipi halunnut aiheuttaa ongelmia Myrskyklaanille. Jos Myrskyklaani joutuisi kärsimään hänen takiaan, Kastesiipi ei antaisi ikinä itselleen anteeksi. Hän halusi olla klaaninsa vierellä, klaaninsa suojana. Taistella ystäviensä rinnalla ja puolustaa rakastamaansa klaania.
”Minä palaan Myrskyklaaniin”, Kastesiipi lausui ja nosti päänsä. Samassa naaras kavahti säikähtäneenä taaksepäin. Hänen edessään istui Aaltokukka rauhallinen ilme naamallaan ja tähtientuike turkillaan.
Aaltokukka hymyili.
”Arvasin”, hän naukaisi. Kastesiipi tuijotti kuollutta sijaisemoaan hämmentyneenä. Tuntui mahdottomalta, että tämä istui jälleen hänen edessään. Kastesiipi ryntäsi Aaltokukan luo ja päästi ilmoille kovaäänisimmän kehräyksen, jonka oli pitkään aikaan päästänyt.
”Minun täytyy nyt lähteä”, Aaltokukka maukaisi ja nousi seisomaan.
”Älä mene vielä!” Kastesiipi yritti estellä, mutta turhaan.
”Sinun on palattava klaanisi luo. Myrskyklaani tarvitsee sinua”, Aaltokukka maukui ja tutki Kastesiipeä sinisillä silmillään. ”Se tarvitsee kaikkia sotureitaan.”
Kastesiipi katsoi takaisin. Hänellä oli tuhansia kysymyksiä, mutta hän lausui niistä oleellisimman: ”Miksi minut nimitettiin soturiksi, jos en ollut vielä valmis psyykkisiltä taidoiltani?”
Aaltokukka katsoi häntä hetken mietteliäänä. Hetken, joka Kastesiivestä tuntui ikuisuudelta.
”Jos jokainen oppilas olisi myös kokonaan psyykkisiltä taidoiltaan valmis, kun heidät nimitettäisiin sotureiksi”, Aaltokukka naukui hitaasti. ”Kenestäkään ei koskaan tulisi soturia.” Ne sanat sanottuaan Aaltokukka hiipui näkymättömiin.

Kastesiipi avasi silmänsä. Aurinko paistoi suoraan hänen kasvoilleen. Kastesiipi nousi kömpelösti istumaan ja siristeli silmiään aamun kirkkaudessa. Naaras nuolaisi tassuaan ja hieraisi sillä naamaansa. Öinen uni pyöri hänen mielessään. Se oli antanut vastauksen moniin Kastesiiven kysymyksiin, mutta oli tuonut hänen päähänsä myös lukuisia uusia kysymyksiä.
Nyt Kastesiipi kuitenkin tiesi vastauksen tärkeimpään asiaan. Hän kuului klaaniin. Nyt hän tiesi sen. Kastesiiven sisällä värähteli ilo. Kaikki olisi nyt selvempää, kaikki olisi nyt hyvin ja ongelmat olivat ohi. Aaltokukka oli ollut oikeassa sanoessaan, että kyllä kaikki järjestyy, vaikkakin noista sanoista olikin useampi kuu.
Kastesiipi nousi puskan alta ja käveli metsään. Naaras metsästi itselleen oravan aamiaiseksi ja aloitti sitten matkansa takaisin klaanien luo. Kaikki oli hyvin nyt. Tulisi aina olemaan. Niin Kastesiipi luuli.

//Tätä tarinaa oon suunnitellut päässäni jo vaikka kuinka kauan! Varmaan jo silloin, kun loin Kasteen… En ihan tarkkaan muista, mutta vihdoin sain tämänkin kohdan Kasteen elämästä kirjoitettua. :D
Vastaus:En tiedä mistä edes aloittaa! Kyllä näki että pitkään hiottu tarina, mahtavaa luettavaa. En olisi arvannut, että Kastesiipi pystyy lopulta jäämään klaanin luokse. Hyvä että Aaltokukka tuli tärkeän päätöksen kynnyksellä avuksi. Odotan mielenkiinolla, mitä Kastesiiven tarinassa seuraavaksi tapahtuu!

Pieni kielioppivirhe tarinassa näkyi: vuorosanoissa ... päätteen kanssa ei enää käytetä pilkkua vuorosanojen jälkeen, vaan lause jatkuu ilman sitä samaan tapaan kuin ? ja ! päätteiden yhteydessä:

”Mutta minulla ei ole aikaa odottaa...”, Kastesiipi mutisi niin hiljaa

”Mutta minulla ei ole aikaa odottaa...” Kastesiipi mutisi niin hiljaa

Saat täydet 50kp tästä!

- Yp Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Liekkipentu/-tassu, Tuuliklaani
27.06.2017 16:20
Sehän on täysin tavallista, että pentu on innoissaan kun on oppilasseremonian aika. Ei mitään uutta missään klaanissa, se on iso käänne elämässä ja ihan ymmärrettävää.

"Liekkipentu, Tähtiklaanin tähden pysy aloillasi edes hetki!"

No Liekkipentu osaa kyllä näyttää millainen on innostunut kissa.

"Minun turkkini on täysin puhdas!" Liekkipentu väitti vastaan loikkien pitkin pentutarhaa. Varissiipi huokaisi jo henkisesti luovuttaneena ja tyytyi vain kääntelemään päätään kun hänen poikansa vipelsi edes takaisin, "sinä et edes pysty koskettamaan kuonoja mestarisi kanssa jos et osaa rauhoittua"
"Ooooh, kenestäköhän tulee mestarini?!" Liekkipentu liukui pysähdyksiin vihreät silmät tuikkien kuin tähdet, "toivoisin isää, mutta -"
"Mutta hän on Niittytassun mestari. Ja se olisi muutenkin epätodennäköistä", Varissiipi naukaisi kärsivällisesti.
"Mustahaukkakin olisi mahtava tAI SUDENMARJA!" ympäriinsä loikkiminen vaihtui ylös ja alas suuntaiseen liikkeeseen.
"Mustahaukka on Joutsentassun mestari ja Sudenmarja Tähtitassun. Jos osaat istua alas, voin kertoa sinulle kaikki mahdolliset mestariehdokkaat", Varissiipi hymyili pienesti ovelalle ehdotukselleen. Liekkipentu istui alas tyytymättömänä, mutta hänen häntänsä jatkoi puolelta toiselle viuhtomista, korvat heilumista ja sydän nopeaa tahtia lyömistä.
"Punakukalla, Saarnijalalla ja Punarintasiivellä ei ole oppilaita", Varissiipi sanoi hetken kuluttua, hetken mikä tuntui ikuisuudelta Liekkipennusta! Kolli ponnisti takaisin jaloilleen.
"Eli jos isälläsi on ollut sanomista mestarisi valintaan, se on joko Punakukka tai Saarnijalka", Varissiipi lopetti, "toivon Saarnijalkaa. Ehkä hänen rauhallisuus toimisi vastapainona rämäpäisyydellesi", Liekkipentu ei kumminkaan enään kuunnellut Varissiiven huokaisua, vaan kurkisti ulos pentutarhasta karvat innosta pörhöllä.
"Hei Liekkipentu", Liekkipentu räpäytti silmiään käänsi päänsä Yöpentuun, joka oli ilmestynyt hänen rinnalle, "onnea matkaan", kollin sisko hymyili surumielisesti. Liekkipennun into hiipui.
"Yöpentu..."
"Älä", Yöpentu huokaisi. Hiljaisuus laskeutui hetkeksi, "kaikki on hyvin. Minustakin tulee oppilas vielä, nauti sinä sen aikaa. Onnea matkaan vielä toisen kerran", Liekkipentu avasi suunsa vastatakseen, mutta Ruostetähden kutsu halkoi ilmaa. Kolli unohti heti siskonsa työntäen huonon omatunnon pois ja hänen korvansa kääntyivät eteenpäin. Liekkipentu oli salamana pesän ulkopuolella. Nyt jos milloinkaan hänen sydämensä löi kuin kauhistuneen pikkulinnun ja iso virne nousi hänen kasvoilleen. Tätä hän oli odottanut, tämä oli hänen tilaisuutensa näyttää, ettei hän ollut untuvapäinen pentu.
Ennen kuin hän ehti sännätä eteenpäin, Varissiipi nuolaisi hänen päälakeaan.
"Ägh! Emo-!"
"Tiedän, tiedän. Turkkisi on jo puhdas", Varissiipi kehräsi, "olen ylpeä sinusta Liekkipentu, muista se"
"Tulet olemaan vielä paljon ylpeämpi kun minusta tulee paras soturi mitä olet nähnyt", Liekkipentu kurkotti päätään ja Varissiipi kosketti hänen kuonoaan omallaan.
"Muistan tuon. Mutta ala mennä, ei tätä voi viivästyttää enään yhtään pidempään", Varissiipi tuuppaisi häntä tassullaan ja Liekkipentu kipitti pitkin askelin lähemmäs kokoontumispaikkaa. Tuuliklaanilaiset olivat alkaneet liukua paikalle ja Liekkipentu joutui pujottelemaan jonkin verran, että pääsi joukon etuosaan. Ruostetähti istui paikoillaan musta turkki kiiltäen ja katse kulkien kissojen ylitse. Liekkipentu tasoitti karvojaan ja paineli pienesti kynsiään maahan. Tiirajuova istui omalla paikallaan. Varapäällikkö katseli Liekkipentua ja väläytti pienen rohkaisevan hymyn. Liekkipentu kasasi ryhtinsä ja hymyili takaisin. Isäkin tulisi olemaan ylpeä, tai muuten hänen nimensä ei olisi Liekkipentu. Tai no, eihän se enään pian olisikaan.

"Liekkipentu", kolli käänsi katseensa Ruostetähteen, "astu eteenpäin", Liekkipentu väräytti toista korvaansa ja harppaisi useamman askeleen eteenpäin varmoin askelin.
"Liekkipentu, on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona saat soturinimesi, sinut tunnetaan Liekkitassuna. Mestariksesi tulee-", Ruostetähti vaikeni hetkeksi hakien kissaa joukosta katseellaan, "Saarnijalka. Toivon, että Saarnijalka välittää sinulle kaiken oppimansa", Liekkitassu käänsi päätään ja katseli kun pitkäkarvainen naaras asteli joukosta esiin. Saarnijalka katsahti häneen hymyillen pienesti.
"Saarnijalka, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut loistavaa koulutusta Jalkapuolelta (idek) ja olet osoittanut olevasi taitava ja kärsivällinen soturi. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Liekkitassulla", Ruostetähti nuolaisi pienesti huuliaan. Saarnijalka nyökkäsi pienesti ja kääntyi Liekkitassun puoleen. Nuori kolli kurotti kaulaansa ja kissat koskettivat kuonoja.
"Liekkitassu! Liekkitassu!" Liekkitassu oli revetä riemusta kun klaani tervehti häntä uudella nimellä. Liekkitassu. Nuori kolli loikki takaisin emonsa luokse Saarnijalka seuraten perässä.
"Tämä on paras päivä ikinä!" Liekkitassu ilmoitti innoissaan melkein törmätessään Varissiipeen. Varissiipi kehräsi.
"Se meni hienosti Liekkitassu", Tiirajuova asteli paikalle istuen Varissiiven vierelle ja kaksikko kietoi häntänsä yhteen.
"Kuka olisi osannut arvata, että pysyt aloillasi oikeasti", Varissiipi hymyili pienesti, "Saarnijalka, sinulla tulee olemaan käpälät täynnä töitä Liekkitassun kanssa"
"Ei hän niin paha voi olla", Saarnijalka naurahti kun Liekkitassu huitaisi tassullaan Varissiipeä.
"Innokkuus ei ole paha piirre", Liekkitassu naukaisi närkästyneenä.
"On se silloin kun se yltää rämäpäisyyteen. Muista totella Saarnijalkaa, niin koulutus sujuu paremmin", Tiirajuova hymyili ja huitaisi Liekkitassun korvia käpälällään.
"Koulutuksesta puheen ollen, milloin me aloitamme?" Liekkitassu kääntyi mestarinsa puoleen saman tien, "minun pitää saada Kuohutassu kiinni", Saarnijalka hymyili pienesti, "tuosta haaveesta et voi välttämättä pitää kiinni", Yöpentu oli ilmestynyt Varissiiven rinnalle kuuntelemaan Saarnijalkaa.
"Miten niin? Olen nopea oppimaan, metsästyksen ja taistelemisen harjoittelun ei pitäisi olla ongelma", Liekkitassu kallisti päätään.
"Kyse ei ole pelkästään niistä. Kumminkin, voimme lähteä kiertämään reviirin rajat vielä tänään, kerron matkalla sitten tarkemmin", Saarnijalka nousi tassuilleen ja nyökkäsi pienesti Varissiivelle ja kumarsi aavistuksen Tiirajuovalle, "älkää huoliko, tuon Liekkitassun ehjänä takaisin", Liekkitassu tuhahti toteamukselle ja sai varoittavat katseet vanhemmiltaan.
"En minä nyt itseäni kuoleman vaaraan heitä ensimmäisenä päivänäni oppilaana!"
"Sinulla on taito vetää ongelmia puoleesi", Liekkitassu kiepautti päänsä ympäri kohdaten Kuohutassun, "etkä voi väittää vastaan, minulla on enemmän esimerkkejä kuin sinulla vastaväitteitä", naaras lisäsi istuen alas kietoen häntänsä tassujensa ympärille, "onnittelut nimityksestä muuten"
Liekkitassu oli tuijottanut siskoaan närkästyneenä, mutta hänen virneensä palasi tahtomattakin hänen kasvoilleen onnitteluiden myötä.
"Kiitos! Et päässyt minusta eroon pitkäksi aikaa", Liekkitassu pukkaisi siskoaan päällään.
"Jos olet valmis Liekkitassu, niin meidän on parempi lähteä heti. Rajojen kiertämiseen menee aikaa", Saarnijalka heilautti häntäänsä keskeyttäen kollin keskustelun Kuohutassun kanssa.
"Synnyin valmiina", Liekkitassu naukaisi ja loikkasi mestarinsa rinnalle.
"Tietenkin synnyit", Saarnijalka kehräsi huvittuneena ja lähti astelemaan eteenpäin.
"Nähdään!" Liekkitassu katsoi lapansa ylitse perheeseensä ennen kuin syöksyi Saarnijalan perään.
Harmaa naaras pujahti ulos leiristä ja Liekkitassu liukui tuon perään. Leirin suuaukko oli jo tuttu, hän muisti kerran uhkarohkeuttaan karanneensa sitä pitkin yksin ilman suunnittelua, mutta Mustahaukka oli kävellyt häntä vastaan. Eli Liekkitassu oli törmännyt soturiin suoraan. Kolli nauroi hiljaa.
"Mikäs nyt on hauskaa?"
"Saan ensimmäistä kertaa oikeasti kulkea tästä", Liekkitassu kehräsi matalasti. Ehkä hänen tempauksensa olivat olleet tyhmiä ja vaarallisia, mutta hän ei unohtaisi tai katuisi niitä. Hän pitäisi ne mielessään ja muistelisi niitä lämmöllä vielä kasvettuaan aikuiseksi.
"Sinä olitkin aika vastuuton pienenä. Olin lukuisissa Tiirajuovan järjestämissä etsintäpartioissa mukana"
"Sanoisin seikkailun janoinen", oppilas korjasi.
"Kumminkin. Tehdään säännöt selviksi: kun minä annan sinulle käskyn, sinä noudatat sitä. Ei itkemistä tai valittamista. Se on pentujen puuhaa, vai mitä?" naaras katsahti häneen silmäkulmastaan. Liekkitassu nyökkäsi väräyttäen korviaan. He kävelivät hetken hiljaisuudessa.
"Saarnijalka?"
"Niin?"
"Sanoit kertovasi matkalla miksi en välttämättä saa Kuohutassua kiinni koulutuksessa" Liekkitassu huomasi Saarnijalan kiristävän askeliaan ja hän oli jäädä mestarinsa vauhdista. Naaras hymähti pienesti.
"Joudut odottamaan. Yritä pysyä mukana", niiden sanojen myötä Saarnijalka lähti juoksuun. Liekkitassu räpäytti silmiään yllättyneenä ja hän seisahtui hetkeksi aloilleen häkeltyneenä. Mutta kun Saarnijalka katosi kanervien sekaan, Liekkitassun käpälät saivat vauhtia alleen todella paljon. Raidallinen kissa puikkelehti kanervien läpi, mutta vaikka hän näki Saarnijalan turkin vilahtelevan edellään, hänellä ei ollut toivoakaan saada toista kiinni.
"Saarnijalka! Odota!" Liekkitassu huusi. Keuhkoja pisteli ja jaloista alkoi loppua voima.
"Saarn-!" samassa Liekkitassu kompastui jalkoihinsa epähuomiossaan ja iskeytyi rintakehä edellä suoraan kanervapensaikkoon ulahtaen yllättyneenä. Kolli kompuroi jaloilleen hetken päästä sylkien suustaan kanervan lehtiä ja tomua jota hän oli pöllyttänyt ilmaan. Kahahdus ja pehmeät tassunaskeleet kertoivat, että Saarnijalka oli palannut takaisin hakemaan häntä.
"Olet ehkä perinyt emosi jalkojen rakenteen, mutta nopeudessa et kyllä tule yltämään parhaimpien joukkoon", naaras pohti ääneen. Liekkitassun korvat painuivat lannistuneina sivuille. Nopeus oli tuuliklaanilaisten yksi tärkeimmistä ominaisuuksista. Ei hän halunnut olla jotenkin huono siinä.
"Mutta voimme kyllä koulia jalkojasi ja parantaa suoritusta. Olen tavannut hitaampiakin tuuliklaanilaisia", Saarnijalka kiirehti lisäämään nähtyään Liekkitassun ilmeen, "sekaverisyys nyt on mitä on"
Tälle kolli höristi korviaan, "sekaverisyys?"
Saarnijalka väräytti korviaan ja viittoi Liekkitassua seuraamaan. Kolli hyppeli mestarinsa perään ja kiri hänen rinnalle samaa vauhtia.
"Tiirajuova on varmasti puhunut Tihkukynnestä?" Saarnijalka katsahti häneen. Liekkitassu nyökkäsi pienesti: "Tihkukynsi oli hänen isänsä, Hiekkaturkin kumppani. Kuoli luopiohyökkäyksen aikana, kun Tiirajuova oli vielä oppilas", Liekkitassun karvat pörhistyivät pienesti. Hänen isänsä tai emonsa eivät kyllä kuolisi ennen kuin hänestä tulisi soturi. Ja ei mielellään pian sen jälkeen. Saarnijalka nyökkäsi pienesti.
"Minä tunsin Tihkukynnen. Ihan viisas kissa, hyväntuulinen suuremman osan ajasta. Hänellä oli suuri sydän ja siitä suurin osa meni Tuuliklaanille ja hänen perheelleen, kuten Tiirajuovalle, Hiekkaturkille ja Lummesydämelle"
"Lummesydän?" Liekkitassu irvisti pienesti. Nimi ei kuulostanut tutulta.
"Tihkukynnen sisar. Hän kuoli viheryskään nuorena, ehkä kaksi kertaa sinua vanhempana. Nyt eksymme aiheesta. Tihkukynsi ei ollut puhdas tuuliklaanilainen. Hänen isänsä oli erakko, emo tuuliklaanista. Tihkukynsi oli kohtuu avoin siitä tietyissä piirreissä, vaikkei tiennyt tarkalleen kuka hänen isänsä oli"
Liekkitassu kuunteli uteliaana, "eli minussa on erakon verta?"
"Jonkin verran. Pieni määrä, koska välissä on kaksi sukupolvea täysiverisestä erakosta, ja paljon tuuliklaanin verta. Se voi selittää poikkeavan rakenteesi muista tuuliklaanilaisista, vaikkakin se on epätodennäköistä..." Saarnijalka mutisi lopun niin hiljaa, että Liekkitassulla oli vaikeuksia kuulla.
"Mutta eihän se ole syy miksi en voi saada Kuohutassua kiinni...? Koska -"
"Liekkitassu, minä kerron sinulle kyllä selvästi sitten kun on sen puheenaiheen aika. Odota", Saarnijalka keskeytti hänet. Liekkitassu esti itseään tuhahtamasta turhaantuneesti. Kärsivällisyys ei ollut hänen alaansa.
He kävelivät jonkin matkaa täydellisessä hiljaisuudessa mikä ahdisti Liekkitassua. Hän oli rikkomaisillaan hiljaisuuden jollain kevyellä jutustelulla, mutta Saarnijalka ehti hänen edelleen: "pysähdy"
Liekkitassu totteli nopeasti.
"Mitä haistat?" Saarnijalka kysyi hetken kuluttua istahtaen alas. Liekkitassu avasi leukansa ja maisteli ilmaa.
"... En oikein tiedä... Kissoja? Ei tuuliklaanilaisia ainakaan", kolli väräytti korviaan katsoen Saarnijalkaan.
"Jokiklaanilaisia. Olemme Tuuliklaanin ja Jokiklaanin rajalla. Parin ketunmitan päässä alkaa suoalue, kuten näet -" Saarnijalka nyökkäsi päällään eteenpäin, "mikä on Jokiklaanin reviiriä", tämän osan naaras sylkäisi myrkyllisesti suustaan ja Liekkitassu huomasi mestarinsa painelevan maata kynsillään. Liekkitassu räpäytti silmiään, "ai se alue mistä Tuuliklaani ja Jokiklaani taistelivat?"
Saarnijalka vain nyökkäsi ärtyneen oloisena.
"Aamukukka ja Kauraviiksi ovat kertoneet tarinoita siitä", Liekkitassu naukaisi aavistuksen haikeasti muistellessaan miten hän oli istunut siskojensa kanssa kuuntelemassa kaksikon tarinointia silmät loistaen. Ne ajat alkoivat olla takana, ikävä kyllä. Saarnijalka murahti happamana ja puhahti.
"No, kumminkin, tämä on Tuuliklaanin ja Jokiklaanin välinen raja. Sinulla ei ole mitään asiaa rajan toiselle puolelle ilman oikeaa lupaa. Emme kaipaa lisää vihamielisyyksiä", Saarnijalka nousi tassuilleen heilauttaen häntäänsä. Liekkitassu hyppeli mestarinsa perään kun naaras lähti kulkemaan rajaa myöten.
"Hevospaikka on päinvastaisessa suunnassa. Siellä ei kannata harhailla yksin. Hevonen voi katkaista kissan niskan yhdellä askeleella ennen kuin kukaan ehtii apuun"
Liekkitassu katsoi mestariaan silmät suurena, "oikeasti? Kuinka isoja ne ovat? Miksi emme menneet katsomaan niitä?"
"Suurin osa todella isoja. Pienimmätkin useamman ketun korkuisia. Ja uteliaisuus tappoi kissan Liekkitassu"
"Mutta tyytyväisyys toi sen takaisin henkiin", nuori kolli huomautti närkästyneenä. Saarnijalan viikset värähtivät huvittuneena, "Mistä sinä tuon kuulit?"
"Tähtisumulta", kolli vastasi lyhyesti ja napakasti, "joskus kannattaa olla utelias. Jos ei tartu mihinkään tilaisuuteen, kaikki mielenkiintoinen elämästä jää kokematta", Liekkitassu virnisti ja hyppeli Saarnijalan ohi seisahtuen tuon eteen.
"Totta. Mutta joidenkin tilaisuuksien on parempi antaa valua hukkaan", Saarnijalka seisahtui tuijottamaan Liekkitassua silmiin, "Liekkitassu, koulutuksessa ei ole kyse vain taistelemisesta ja metsästyksestä. Me emme etene koulutuksessasi mihinkään ennen kuin ymmärrät sen"
Liekkitassu kallisti päätään, "no mistä muusta sitten on kyse?" Saarnijalka kiersi oppilaan, ja Liekkitassu luuli hetken naaraan taas ohittaneen hänen kysymyksensä.
"Hyvä soturi osaa muutakin kuin metsästää ja taistella", Saarnijalka jatkoi matkaansa ja Liekkitassu puikkelehti mestarinsa perään, "soturi osaa ottaa vastuun teoistaan ja tietää milloin ei ole taistelun aika. Hän katsoo asioita muiden kannalta eikä jahtaa vain omaa etuaan. Hyvä soturi osaa antaa armoa ja olla hellä, mutta taipumaton taistelun edessä. Soturin pitää olla valmis antamaan henkensä klaaninsa puolesta"
Liekkitassu kuunteli mestariaan tarkasti korvat väristen.
"Ymmärrät varmaan mitä tarkoitan?" Saarnijalka katsahti Liekkitassuun. Kolli nyökkäsi ja avasi suutaan, mutta Saarnijalka ehti jo vaihtamaan puheenaihetta: "taivaalla on suuri pilviverho. Saattaa alkaa satamaan", Liekkitassu nosti katseensa taivasta kohti naaraan sanojen johdosta. Saarnijalka oli oikeassa. Koko taivas oli tasaisen vaaleanharmaan pilviverhon peitossa. Pian Liekkitassun kuonolle putosi vesipisara ja kolli ravisti terhakkaasti päätään.

Sade yltyi hämmästyttävän nopeasti. Ei kulunut kauaakaan kun suuret vesipisarat putoilivat maahan erittäin nopeaa vauhtia kastellen kaiken tieltään. Saarnijalka ja Liekkitassu pinkoivat vesisateessa reviirin sydäntä kohti korvat luimussa. Liekkitassun käpälät liusuivat aina välillä suuntaan tai toiseen kun vesi kasteli nummimaan ja pito väheni.
"Liekkitassu, tänne!" Saarnijalka huudahti ja Liekkitassu erotti mestarinsa pujahtavan kanervapensaikon alle. Nuori kolli seurasi kiireellä naarasta. Mikä tahansa suoja kävisi. Kolli ryömi eteenpäin ja kierähti Saarnijalan viereen, joka oli asettunut aloilleen nuolemaan tassujaan. Tilaa ei ollut turhan paljoa, mutta Liekkitassu yritti pitää kunnioittavaa välimatkaa. Hänen turkkinsa oli läpimärkä ja viiksistä valui yhä vesipisaroita.
"Tämä on varmasti vain pelkkä sadekuuro. Se on ohi yhtä nopeasti kuin mitä se alkoi", Saarnijalka naukaisi pyyhkäistessään tassullaan toista korvaansa. Heidän turkinsa osuivat toisiinsa kevyesti kun Saarnijalka liikehti. Kaksikon suoja ei ollut täydellinen, vettä putoili yhä säännöllisesti oksien ja lehtien väliköistä heidän niskaansa. Kumminkin se oli huomattava parannus pelkässä vesisateessa seisoskeluun.
"Odotamme vain, että tämä menee ohitse ja sitten jatkamme matkaa", Saarnijalka taittoi etukäpälänsä alleen ja nuolaisi rintakehäänsä. Liekkitassu kietaisi häntänsä ympärilleen kasattuaan käpälänsä alleen. Laskeutui hiljaisuus, jonka rikkoi ainoastaan sateen ropina. Liekkitassu nytkähti pienesti kun suuri vesipisara putosi hänen korviensa väliin yläpuolelta. Kolli puhahti ärtyneenä, mutta ennen kuin hän ehti tehdä asialle mitään, Saarnijalka nuolaisi hänen päälakeaan pyyhkäisten vesipisarankin pois karhealla kielellään. Kolli toinen silmä meni kiinni vaistomaisesti ja hän kurtisti kuonoaan. Siitä oli tullut hänelle tapa ajan myötä aina kun Varissiipi yritti puhdistaa hänen turkkiaan.
"Olen mestarisi, Liekkitassu. Vaikka haluan sinulta kunnioitusta, sinun ei tarvitse käyttäytyä kuin minua pitäisi palvoa. Haluan ennen kaikkea sinun voivan luottaa minuun ehdotta ja että minä voin luottaa sinuun. Minä tulen kohtelemaan sinua kuin olisit oma pentuni. Älä turhaan arastele minua", Saarnijalka naukaisi pehmeästi asettuessaan taas aloilleen. Liekkitassu räpäytti silmiään ja mietti hetken. Sitten hän hivuttautui lähemmäs Saarnijalkaa. Naaras kehräsi pienesti, "olen kuullut, että Sudenmarja on jo ehtinyt näyttämään teille joitain liikkeitä. Haluatko kertoa millaisia?"
Liekkitassun silmät syttyivät saman tien, "todellakin! Hän on näyttänyt enemmän puolustusliikkeitä, kuten seuraavanlaisen missä hyökkääjä... -" Liekkitassu selosti innokkaasti ja mahdollisimman tarkasti liikettä. Saarnijalka kuunteli ja keskeytti aina kun varmisti jotain kohtaa tai halusi tarkkennusta. Kaksi kissaa kyhjöttivät kanervapensaan alla keskustellen ja nauraenkin kun sade piiskasi yhä armottomasti maata, mutta kaksikkoa se ei enään haitannut, etenkään Liekkitassua. Satoi tai paistoi, hän oli nyt oppilas!

Vastaus:Hienoa päästä lukemaan Liekkitassun oppilastarinoita! Oli jännä kuulla muistutusta kollin perheen/suvun alkuperästä. Oppilaan ja mestarin suhde vaikuttaa lupaavalta, ja kiva kun oli jo kaikennäköistä opetustuokiota. Jään odottamaan innolla lisää.

Saat 46kp!

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kastesiipi, Myrskyklaani
27.06.2017 12:45
Kastesiipi asteli metsässä. Tuuli havisutti lehtiä, ja laskeva aurinko loi metsään punaista hehkua. Kaikessa näytti olevan oranssin sävyä. Kastesiipi tarkkaili metsää sinivihreillä silmillään ja yritti rauhoittua. Miksi kaikki oli soturina niin hankalaa?
Kastesiipi oli ennen metsään lähtöään riidellyt jälleen Leppälehvän kanssa. Kastesiipi oli edelleen vihainen Leppälehvälle. Miksei tämä voinut ymmärtää Kastesiipeä ja olla hänen tukenaan sen sijaan, että vältteli tätä ja silloin, kun Kastesiipi onnistui tavoittamaan hänet alkaa raivota? Kastesiipi repi raivoissaan sammalta maasta ja yritti purkaa siihen raivoaan.
Ja miksi Kastesiipi joutui valitsemaan perheensä ja klaaninsa välillä? Eiväthän muut joutuneet! Miksi maailma oli niin epäreilu juuri häntä kohtaan? Miksi!
Kastesiipi läimäisi sammalpallon raivoissaan päin puuta ja veti sitten syvään henkeä. Raivoaminen ei auttanut mihinkään. Niin Aaltokukkakin oli aina sanonut. Mutta miksi Aaltokukka ei ollut nyt hänen vierellään? Miksi tämän piti hylätä hänet juuri silloin, kun hän eniten kaipasi sijaisemonsa neuvoja?
Kastesiipi istahti surkeana maahan välittämättä pienestä kivusta lavassaan olevassa haavasta ja käänsi katseensa punaisena hehkuvaan järveen, joka erottui puiden takaa. Naaras ravisti päätään selvittääkseen ajatuksensa. Hänen pitäisi selvittää yksi asia kerrallaan, mutta mikä ensin? Leppälehvä joutuisi odottamaan -hänhän ei muutenkaan kuunnellut Kastesiipeä. Sen sijaan Kastesiipi siirsi ajatuksensa Heinätassuun. Ainoaan kissaan, jonka ajatteleminen sai Kastesiiven rauhalliseksi. Nyt rauhallisuuden tilalla oli kuitenkin kärsimättömyys. Kastesiipi ei jaksanut odottaa tapaamistaan Heinätassun kanssa. Vaistomaisesti Kastesiipi nousi seisomaan ja alkoi kävellä kohti Tuuliklaanin rajaa. Aurinko heitti puiden pitkiä varjoja hänen ympärilleen ja tuuli värisytti naaraan hopeista turkkia. Kuului lintujen laulua ja rapinaa, kun saaliseläimet rapistelivat aluskasvillisuudessa.
Pian Kastesiipi saapui jo Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin väliselle rajalle. Kastesiipi jäi puiden varjoon katselemaan rauhallisena virtaavaa jokea. Kastesiipi mietti, kuinka erillainen se oli sinä yönä ollut, jolloin joki oli tuonut hänet klaanien reviireille.
Kastesiiven ajatukset harhautuivat Könnöstassuun. Etsintäpartio oli jäljittänyt kadonnutta oppilasta jonkin matkaa tähän suuntaan, mutta oli sitten kadottanut hajujäljen eikä kukaan ollut löytänyt jälkeä uudelleen.
Kastesiiven sisällä tuntui myötätunto, kun hän muisteli Leijonatassun murheenmurtamaa ilmettä, kun tämä oli kuullut, että etsintätöissä oli luovutettu. Myös Okakynsi oli näyttänyt hyvin surulliselta. Kastesiipi mietti, kuinka läheinen suhde Köynnöstassulla ja Leijonatassulla oli. Hehän olivat pentuetovereita ja vielä menettäneet emonsa sekä sisarensa.
Kastesiipi tunsi huolta Köynnöstassua kohtaan, vaikka ei ollutkaan tuntenut tätä kovinkaan hyvin. Kastesiipi mietti, mitä oppilas sillä hetkellä teki ja ennen kaikkea: oliko hän turvassa? Jokin Kastesiiven sisällä kuitenkin sanoi, että Köynnöstassu selviäisi. Olihan tämä usein kulkenut yksin metsässä. Silti Kastesiipi tunsi huolta ja jopa pientä pelkoa. Mitä Myrskyklaanille oli tapahtumassa? Pennut kuolivat ja oppilaat katoilivat.
*Ja eräs soturi suunnittelee klaanista lähtöä* Sen ajatuksen Kastesiipi kuienkin siirsi syrjään.
Kastesiipi siirsi katseensa Tuuliklaanin reviirille ja toivoi näkevänsä tutun, tummankeltaisen turkin. Mutta sitä ei näkynyt. Kastesiipi huokaisi pettyneenä, mutta juuri sillä hetkellä hän näki vihreät silmät, jotka tuijottivat Myrskyklaanin reviirille pensaan suojissa.
Kastesiipi tuijotti silmiä liikahtamatta. Olivatko ne Heinätassun? Kastesiipi liikahti eteenpäin, mutta omatunto esti häntä astumasta ulos puiden suojista. ”Et saisi tavata häntä!” se huusi. ”Hän on Tuuliklaanista! Sinun on oltava uskollinen klaanillesi!”
Kastesiipi näki kissan tulevan pois pusikon suojista. Se tosiaan oli Heinätassu! ”Mene takaisin leiriin!” hänen omatuntonsa huusi. Kastesiipi painoi päänsä. Hän olisi hirveästi halunnut juosta Heinätassun luo, mutta omatunto pakotti hänet perääntymään. Heinätassukin oli jo lähdössä. ”Etkä sitten tapaa häntä enää KOSKAAN!” omatunto käski Kastesiiven sisällä ja lisäsi ystävällisemmin: ”Niin on parasta.”
Kastesiipi törmäsi pusikkoon ja kuului kovaääninen risahdus, kun yksi puskan oksista meni poikki. Heinätassun korvat ponnahtivat pystyyn ja kolli kääntyi katsomaan taas Myrskyklaanin reviirin suuntaan. Kasstesiipi astui askeleen eeenpäin, mutta omatunnon kehoituksesta jatkoi perääntymistään. ”Hyvä”, omatunto sanoi. ”Nyt vain menet leiriin ja unohdat koko Heinätassun.”
”En ikinä!” Kastesiipi huudahti hiljaa ja syöksyi pois pusikosta. ”Heinätassu!” Omatunto raasti häntä sisältäpäin ja lavassa oleva haava vastusti Kastesiiven jokaista liikettä, mutta Kastesiipi vaan jatkoi juoksuaan aina joen matalikkoon asti. Siihen hän seisahtui ja jäi katsomaan Heinätassua joen toisella puolella. Heinätassu näytti hämmentyneeltä, mutta iloiselta. Tuuliklaanilaisoppilaan ilo valoi Kastesiipeen rohkeutta vastustaa omatuntoaan vielä lisää, ja Kastesiipi alkoi kahlata joen toiselle puolelle.
Vesi oli kylmää eikä kova tuuli yhtään auttanut kylmyyteen, mutta Kastesiipi ei pysähtynyt vaan ui hiukan kömpelösti joen yli Heinätassun luokse jääden matlikkoon seisomaan.
”Hei”, Heinätassu tervehti hiljaa.
”Ihanaa nähdä taas”, Kastesiipi maukaisi.
”Samoin”, Heinätassu sanoi ja jatkoi hiukan epävarmana: ”Haluaisin tietää perheestäsi. Et ole kertonut siitä vielä mitään. En halua olla mitenkään tunkeileva, mutta...”
”Et sinä ole tunkeileva”, Kastesiipi naukaisi. ”Ja itse asiassa minä halusinkin kertoa sinulle perheestäni. Se vain on hiukan pidempi tarina.”
”Minä kyllä jaksa kuunnella”, Heinätassu maukaui hymyillen.
”Hyvä on”, Kastesiipi naukaisi ja jatkoi leikkisä hymy huulillaan: ”Mutta sinun täytyy sen jälkeen kertoa omasta perheestäsi.”
”Selvä”, Heinätassu maukaisi korviaan heiluttaen. Kaksikko istahti maahan ja Kastesiipi alkoi kertoa: ”Kasvoin sijaisemoni Aaltokukan hoivissa. Hän väitti, että olin hänen pentunsa, ja isäni oli kuollut viheryskään muutama kuu ennen syntymääni. Aaltokukka sanoi, että oli ainut, joka oli jäänyt henkiin pentueesta.
Yhtenä päivänä kolme klaanin pentua kuitenkin karkasi leiristä. Minä, emoni, mestarini ja vielä yksi soturi muodostimme etsintäpartion ja lähdimme etsimään pentuja. Löysimme ne pian, mutta ne olivat joutumaisillaan mäyrän saaleiksi. Seurasi taistelu, jonka tiimellyksessä Aaltokukka sai syvän haavan kylkeensä. Kun me kolme muuta olimme hoidelleet mäyrän, Aaltokukka kertoi minulle totuuden. Hän kertoi, että minut oli löydetty pienenä pentuna järvenrannalta. Olin hyvin heikko ja melkein hukkunut. Minut löytänyt partio toi minut leiriin ja Aaltokukka lupasi huolehtia minusta. Hän oli nimittäin menettänyt kaikki pentunsa synnytyksessä. Kun hän oli kertonut tämän hän... Hän kuoli.” Kastesiiven ääni särkyi ja hän painoi päänsä. Soturi ei ollut arvannutkaan, että Aaltokukan kuoleman muistelu tuntuisi näin pahalta.
”Otan osaa”, Heinätassu kuiskasi. Kastesiiven teki mieli painautua Heinätassua vasten, mutta ei viitsinyt. Lisäksi omatunto muistutteli häntä jatkuvasti, että he olivat eri klaaneista. Niinpä Kastesiipi jatkoi: ”Aiemmin olin muistanut putoavani joskus jokeen. Muistin, että putoamistani oli katsellut kauhuissaan emo kahden pentunsa kanssa ja valkoinen kolli oli yrittänyt pelastaa minut. Luulen, että he ovat perheeni ja muistamani hetki oli se, kun jouduin eroon oikeasta perheestäni. Olen käynyt tapaamassa Sumu-nimistä erakkoa kaksijalkalassa Jokiklaanin reviirin rajalla. Ukon, että hän on minun veljeni. Olen kysellyt häneltä hänen perheestään, ja hänen kuvaamansa kissat tuntuvat muistamiltani kissoilta. Hän jopa kertoi, että hänellä on olllut sisko, joka 'hukkui'.”
”Et siis ole nähnyt perhettäsi moneen vuodenaikaan?” Heinätassu kysyi.
”Niin”, Kastesiipi naukaisi. ”Mutta en ole osannut kaivata heitä. Nyt kuitenkin haluaisin lähteä etsimään heitä. Luulen, että seuraamalla tätä jokea” Kastesiipi nyökkäsi kaksikon edessä virtaavaa jokea kohti. ”voisin löytää heidät.”
”Mutta?”
”Mutta en sen jälkeen voisi enää palata klaaniin”, Kastesiipi naukaisi ja käänsi katseensa Heinätassuun. ”Joudun valitsemaan perheeni ja klaanini välillä. Se ei ole reilua!” Kastesiipi siirsi katseensa maahan. Sitten hän tunsi Heinätassun hännän koskettavan varovasti hänen häntäänsä. Naaras vilkaisi Heinätassua ja kiersi häntänsä tuuliklaanilaisen hännän ympärille. Kastesiipi tunsi oudon tunteen sisällään. Tunteen jota hän ei tunnistanut. Se oli hyvin vahva. Se roihusi hänen sisällään ja voimistui jokaisesta Heinätassun liikkeestä. Kastesiiven sisällä kihelmöi. Tuloksetta hän yritti tunnistaa tunnetta ja ymmärtää, miksi hänen omatuntonsa huusi hänen sisällään jotain soturilaista ja uskollisuudesta.
Kastesiipi katsoi Heinätassuun.
”Sinun vuorosi kertoa perheestäsi.”
Heinätassu vaihtoi asentoaan ja alkoi kertoa: ”Minulla on kaksi siskoa, Ruusutassu ja Kuulastassu. Isäni on Apilahäntä ja emoni Kettuturkki. Vanhempamme kuitenkin jostain syystä ovat alkaneet vältellä toisiaan.” Heinätassu rypisti aavistuksen otsaansa. Kastesiipi yritti keksiä lohduttavia sanoja, mutta ei keksinyt yhtäkään.
”Oletteko läheisiä siskojesi kanssa?” Kastesiipi tyytyi kysymään. Heinätassu kohautti lapojaan.
”Minusta emme ole niin läheisiä kuin voisimme olla. Olemme jotenkin hirveän hajanainen perhe.”
Kastesiipi puski Heinätassua lohduttavasti lapaan.
”Kyllä kaikki järestyy. Niin Aaltokukkakin aina sanoi”, Kastesiipi maukui. ”Hän kertoi minulle, että elämässä täytyy välillä mennä huonosti, jotta kun menee hyvin, osaa nauttia siitä ja arvostaa sitä. Ja kun eteen tulee pieniä suruja, oppii näkemään pieniäkin iloja.”
Heinätassu hymyili Kastesiivelle hiukan.
Aurinko oli laskenut jo kokonaan ja ensimmäiset tähdet ilmestyivät taivaalle. Kastesiipi lausui ääneen kysymyksen, joka oli vaivannut häntä jo jonkin aikaa: ”Luuletko, että Aaltokukka on jossain tuolla?”
Kastesiipi ja Heinätassu katsoivat hetken hiljaa taivaalle.
”Luulen”, Heinätassu naukaisi viimein ja heilautti häntäänsä kohti taivaan kirkkainta tähteä. ”Uskon, että hän on tuolla.”
Kastesiipi katseli hetken Heinätassun näyttämää tähteä. Mitä enemmän hän ajatteli Heinätassun sanoja, sitä varmempi hän oli siitä, että Heinätassu oli oikeassa.
Vastaus:Olipas ihana tarina, tuun tästä lähtien aina odottamaan innolla tarinoita joissa Kastesiipi ja Heinätassu saavat olla yhdessä <3 Ja nauratti Kastesiiven omatunnon äänen tuloksettomat yritykset kääntää neito palaamaan omaan leiriin XD

Saat 38 kp!

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Heinätassu, Tuuliklaani
24.06.2017 10:25
"Heinätassu!" naukaisu sai kollin kääntämään katseensa sisäänkäyntitunnelia kohti, josta hän näki siskonsa Ruusutassun loikkivan kohti. Heinätassun häntä huiskaisi ilmaa, kun kolli katseli siskonsa innosta kiiltäviä silmiä naaraan loikkiessa veljensä luo.
"Heinätassu! Et ikinä arvaa mitä tapahtui!" Ruusutassu kaijautti. Heinätassu tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn, kun hän erotti uteliaita päitä käätyvän katsomaan Ruusutassua ja Heinätassua. Kolli tunsi painuvansa itse hieman kyyrympään, sillä tuntui kuin jokaisen leirissä olevan kissan silmät olisivat hänessä. Heinätassu perääntyi askeleen kohti oppilaiden pesää ja sihahti siskolleen:
"Monet muut ovat myös innokkaita kuulemaan tarinasi." Ruusutassu vilkaisi nopeasti ympärilleen, mutta sitten hänen kasvonsa venähtivät ja naaras räpäytti hämmentyneenä silmiään.
"Etkö sinä halua kuulla tätä juttua?" Heinätassu säpsähti siskonsa kurjaa äänensävyä, muttei tiennyt mitä sanoisi. Ruusutassu halusi aina kertoa hänelle kaiken, eikä tuo antanut koskaan suunvuoroa. Ja yleensä ne asiat olivat jotain samankaltaisia kuin että Ruusutassu oli nähnyt Myrskyklaanin rajapartion. Kaikkihan niitä näkivät, eikä Heinätassu jaksanut enää kuunnella niin pieniä ja pinnallisia asioita, sillä hänellä oli itselläkin ajateltavaa. Hyvin paljon ajateltavaa. Eikä hän koskaan saanut kerrottua ajatteliemiaan asioita yhtään kenellekään.
"Minäkin haluaisin joskus suunvuoron", Heinätassu huokaisi. Ruusutassun korvat painuivat luimuun ja naaras pyöräytti silmiään.
"No, jos kerron ensin tämän jutun, niin sitten sinä voit sanoa mitä haluatkaan!" Ruusutassu naukaisi. Sitten hän huudahti olkansa yli:
"Voitte tulla kuuntelemaan!" Muutamia oppilaita oli jo hivuttautunut uteliaina lähemmäs ja nyt he kutsun saatuaan loikkivat Ruusutassun ympärille. Heinätassu tunsi puristuvansa massasta ulos, eikä hän enää halunnutkaan puhua Ruusutassulle saati sitten kuunnella häntä. Kolli hivuttautui hiljaa oppilasmassan viertä pitkin pois heidän läheltään, sillä ryhmän keskipisteeksi joutuminen ei houkutellut. Heinätassu hipsi leirin lävitse ja asettui istumaan hyvän matkan päähän oppilaslaumasta. Heinätassu tunsi olonsa melko yksinäiseksi nyt, kun Ruusutassu oli todella usein kaikkien huomion keskipisteenä. Kolli olisi voinut toki mennä muiden mukaan, mutta hänestä Ruusutassun kertomukset kuulostivat hölynpölyltä, eikä Heinätassu kyennyt uskomaan puoliakaan siskonsa juttuja. Hän olisi halunnut ystäviä, mutta onnistui aina torjumaan klaanitoverinsa. Heinätassu ei tiennyt miksi, mutta hänen oli hieman vaikea luottaa muihin kuin läheisiinsä. Sekin side tuntui kuitenkin löystyvän päivä päivältä, kun kolli etääntyi sisaristaan ja joutui katselemaan emonsa ja isänsä välttelyä. Heinätassu olo huomannut asian vasta viime päivinä, eikä hän voinut käsittää miksi hänen perheensä oli niin hajanainen. Esimerkiksi Varisiipi, Tiirajuova ja heidän pentunsa olivat hyvin läheisiä, ja Heinätassu kykeni näkemään luottamuksen ja rakkauden siteen heidän välillään. Se sattui, mutta hän yritti kestää kivun kaikesta huolimatta.
Kuitenkin eräs asia sai Heinätassun aina hieman paremmalle tuulelle ja kivun laantumaan. Kun kolli ajatteli Kastesiipeä, hän tunsi kihelmöinnin alkavan kutittaa polkuanturoitaan ja aina silloin Heinätassun teki jostain syystä mieli tavata naaras. Hän oli vaistonnut heidän välillään hyvin heikon yhteyden. Heinätassu oli kovasti yrittänyt pohtia, oliko Kastesiivenkin perhe hyvin hajanainen, sillä se tuntui ainoalta tekijältä mikä heitä voisi yhdistää. Hän ei ollut kuitenkaan päässyt varmaan päätelmään ja olisi halunnut tietää enemmän myrskyklaanilaisnaaraasta, mutta se tuntui jollain tapaa väärältä. Jos Heinätassu kysyisi Kastesiiveltä tuon perheestä tai menneisyydestä, he olisivat yhtäkkiä paljon läheisimmissä väleissä kuin nyt. Ja Heinätassu tiesi, ettei niin voisi olla, sillä he olivat eri klaaneista. Hänen pitäisi unohtaa Kastesiipi, mutta siltikin se ajatus satutti, eikä kolli enää tiennyt mikä oli oikein ja mikä ei. Kolli ei kuitenkaan tuntenut kamalaa syyllisyyttä ajatellessaan Kastesiipeä, mutta silti kaikki tuntui sotivan soturilakia vastaan. Aivan kuin vastakkain olisivat Heinätassu ja soturilaki, eikä kolli ollut varma uskaltaisiko oikeasti aloittaa sodan soturilakia vastaan. Hän oli mietteissään tunnustelut itseään ja tajunnut, että hän todella halusi olla Kastesiiven vierellä ja saada tietää naaraasta enemmän. Heinätassu ei kuitenkaan tiennyt mitä hänen pitäisi tehdä, ja soturilain mahdollinen rikkominen pelotti häntä. Lisäksi Kastesiipi oli soturi ja Heinätassu oppilas, mikä vaikeutti kovasti Heinätassun mahdollisia yrityksiä tavata Kastesiipi, sillä hän ei saanut mennä vielä minnekään ilman mestariaan. Eikä Kastesiipeä ollut näkynyt rajalla jos kolli oli siellä päin ollut, mikä pani Heinätassun miettimään sitä, että ehkä Kastesiipi oli jo unohtanut hänet. Se sai pienen vihlaisun kulkemaan Heinätassun rinnassa, mutta toisaalta ajatus tuntui huojentavalta. Jos Kastesiipi oli unohtanut kollin, hänen piti vain unohtaa naaras ja antaa asian olla. Se vain ei käynyt ihan niin, sillä Heinätassu tajusi ajattelevansa naarasta yhä enemmän mitä hän sitä itseltään kielsi. Eikä Heinätassu enää kyennyt olemaan paikoillaan leirissä, vaan hänen olisi pakko tavata Kastesiipi ja saada asioille selvyys. Ajatus tuntui jännittävältä ja pelottavalta, mutta Heinätassu ei enää peruuttaisi päätöstään. Kolli räpäytti silmiään ja vilkaisi leirissä ympärilleen. Hän uskoi, että yöllä Kastesiipi ei tulisi rajalle, mutta jos hän lähtisi ennen auringonlaskua, naaras saattaisi olla siellä päin saalistamassa tai muuten vain rajan lähettyvillä. Heinätassu ei kuitenkaan voinut lähteä noin vain leiristä, vaan hän päätti kysyä mestariltaan menisivätkö he enää tämän päivän aikana minnekään. Jos he eivät menisi, kolli voisi livahtaa leiristä salaa ja palata ennen iltaa. Ei häntä kukaan kaipaisi täällä.
Heinätassu ponnisti käpälilleen ja äkkäsi mestarinsa tumman turkin tuoresaaliskasan luona valikoimassa sopivaa ateriaa. Hänen seurassaan oli Kaninloikka, jonka suussa roikkui jo pieni hiiri. Synkkämyrsky tökkäsi kynnellään pientä rastasta ja poimi sen sitten hampaisiinsa. Sitten kolli johdatti soturitoverinsa pienen pensaan lähettyville. Heinätassu odotti, että molemmat kissat olivat aloittaneet ateriansa ja lähti sitten jolkottamaan kohti mestariaan.
"Synkkämyrsky!" Heinätassu naukaisi mestarilleen, kun oli tarpeeksi lähellä. Kolli nosti päänsä ja nyökkäsi antaen oppilaalleen merkin puhua. Heinätassu seisahtui Synkkämyrskyn vierelle ja rykäisi hieman hermostuneesti.
"Onko meillä tänään enää harjoituksia?" Synkkämyrsky kohotti kulmiaan ja vilkaisi sitten Heinätassun lavan yli oppilasryhmää, jotka kuuntelivat yhä Ruusutassun tarinaa. Kaninloikkakin katsahti oppilasrykelmää.
"Ajattelin, että olisimme voineet mennä pian partioon, mutta jos välttämättä haluat mennä ystäviesi seuraan..." Heinätassun korvat ponnahtivat pystyyn ja hän tunsi häntänsä värähtävän innostuksesta.
"Kiitos!" kolli sanoi yrittäen peitellä innostusta äänestään. Synkkämyrsky naurahti ja kumartui sitten näykkäisemään taas palan rastaasta. Heinätassu kumarsi vielä pienesti kahdelle soturille ennen kuin viiletti kohti oppilaiden rykelmään joka oli sisäänkäyntitunnelin edessä. Hän kuuli takaansa mestarinsa jatkavan ateriaansa ja hiljaista rupettelua Kaninloikan kanssa.
Heinätassu kipitti oppilasrykelmän luo ja hivuttautui sen viertä sisäänkäyntitunnelin puolelle. Ruusutassu oli edelleen oppilastovereidensa keskellä kertomassa mahtipontisesti tarinaa siitä, kun hän oli saanut koko partion suurimman jäniksen kiinni.
"Mutta jos se oli sinun kokoisesi, miten oikein sait sen tapettua?" Tiikeritassu naukaisi kimeästi aivan Ruusutassun vierestä. Naaras naurahti ehkä hieman pilkallisesti ja pyöräytti silmiään.
"Johan minä kerroin." Heinätassu yritti sulkea korvansa sisarensa mahtipontiselta ääneltä ja yrittää hipsiä huomaamatta ulos. Kukaan ei saisi huomata hänen lähteneen. Kolli hivuttautui yhä taaksepäin tunnelia pitkin, kunnes oli varma ettei kukaan ollut huomannut häntä. Sitten häb kääntyi ympäri juoksi ulos. Kolli kiihdytti vauhtinsa nopeaksi ja lähti juoksemaan nummien halki kohti Myrskyklaanin reviiriä. Oppilas tunsi pienen syyllisyyden piston rinnassaan, mutta kihelmöivä innostus peitti sen.

Heinätassu antoi käpäliensä johdattaa hänet reviirin halki tuulen suhistessa korvissa ja tassujen rummuttaessa maata tasaisesti. Kolli tunsi lihaksissaan pientä poltetta, mutta tuo ei siltikään hidastanut vauhtiaan. Hänen olisi pakko juosta koko matka, sillä muuten rajalle menemiseen kuluisi liikaa aikaa. Eikä Heinätassu halunnut kuluttaa liikaa aikaa, jotta hänestä ei huolestuttaisi leirissä. Kolli juoksi nummien halki sydämen tykyttäessä rinnassa ja hengityksen kulkiessa keuhkoista sisään ja ulos kiivaalla tahdilla. Ajatus Kastesiiven näkemisestä aiheutti kihelmöivän tunteen tassunpohjiin, mutta Heinätassu ei ollut varma, oliko se väärin. Hän ei ymmärtänyt kunnolla, mikä hänen ja Kastesiiven välinen juttu oli, eikä siis tiennyt, oliko se väärin. Väärin soturilakia vastaan. Toisaalta, miksi piti aina olla niin tiukka soturilain suhteen? Eiväthän heidän tapaamisensa olleet mitään isompia.
*Paitsi että ajattelet häntä joka päivä ja karkasit salaa leiristä nähdäksesi hänet!* pieni ääni Heinätassun päässä kiljui. Kolli hätkähti, muttei enää voisi kääntyä takaisin leiriin, sillä Tuuliklaanin Myrskyklaanin välinen rajajoki piirtyi jo hänen silmiensä eteen. Tuuliklaanin oppilas vilkaisi nopeasti ympärilleen ennen kuin hidasti vauhtinsa kävelyksi. Sydän pamppaili Heinätassun rinnassa, kun hän asteli varoen vielä viimeiset askeleet aivan joen rantaan. Oppilas kurkotteli kaulaansa vieraan klaanin reviirille missä jatkui vielä pieni pätkä nummia ennen kuin avara ruohokenttä vaihtui tiheäksi riviksi puita. Heinätassun aistit olivat valppaina, sillä kukaan hänen klaanin jäsen ei saisi löytää häntä täältä. Kolli kumartui painamaan kuononsa jääkylmään puroon ja joi muutaman kulauksen pitkän ja uuvuttavan juoksun jälkeen. Sitten hoikka oppilas näki muutaman ketunmitan päässä pienenhkön, mutta hyvin lehtevän pensaan, joka vaikutti loistavalta piilopaikalta. Tuulenpuuska väräytti pensaan oksia, kun Heinätassu kömpi sen alle. Hän varmisti huolella, ettei hännänpää tai yksikään tassu jäänyt ulkopuolelle ja käpertyi sitten pieneksi keräksi pensaan alle. Hänellä oli hyvä näköyhteys oksien lomasta Myrskyklaanin reviirille eikä Kastesiipi jäisi häneltä huomaamatta, jos naaras sattui paikalle tulemaan. Tuuli ujelsi voimakkaasti nummilla värisyttäen pensasta. Heinätassu pörhisti turkkinsa tuulta vastaan, mutta ohuesta karvasta ei ollut paljoa apua kylmyyteen. Hän pysyisi lämpimämä jos juoksisi, mutta nyt hänen piti vain odottaa. Mutta jos Kastesiipi ei pian saapuisi, hänen olisi vain pakko palata leiriin. Pieni pistos tuntui oppilaan rinnassa, kun hän tiiraili Myrskyklaanin reviirille toivoen näkevänsä Kastesiiven. Hän ei olisi halunnut lähteä leiriin ennen kuin oli nähnyt naaraan, mutta ajan madellessa eteenpäin, kolli oli melko varma ettei näkisi myrskyklaanin soturia tänään. Heinätassu  jännitti viileän tuulen kangistamat lihaksensa ja ryömi varovasti ulos pensaikosta. Kolli vilkaisi vielä kerran Myrskyklaanin reviirille ennen kuin kääntyi ympäri kasvot kohti omaa leiriään. Mutta juuri silloin hänen takaansa kuului risahdus, ja kollin korvat ponnahtivat ylös. Heinätassu käännähti taas Myrskyklaanin reviiriä kohti. Hän siristi silmiään yrittäen nähdä oliko siellä joku. Kolli ei kuitenkaan nähnyt mitään. Oliko Kastesiipi siellä?

// Jos tästä haluat jatkaa niin siitä vain Milu :D
Vastaus:Kiva lukea taas Heinätassusta :) Jotenkin Ruusutassukin on tosi kiva hahmo, niin kiva lukea siitäkin näiden tarinoiden kautta, joissa päähenkilö on kuitenkin joku toinen.
Heinätassulla on tarkat paikat tunteidensa ja uskollisuutensa kanssa edessä... Odotan (draamanjanoisuuden) innolla jatkolla :P

Saat 40 kp!

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kettuturkki, Tuuliklaani
19.06.2017 21:05
Tähdet tuikkivat yötaivalla kuun heittäessä hopeista valoa maahan. Tuuli havisutti avaralla nummella pieniä kitukasvuisia pensaita ja pidempiä heinänkorsia. Oli hyvin hiljaista, vaikka tuuli suhisikin tasaisesti ruohotupsujen seassa. Punaruskean naaraan turkki väreili ja silmät olivat melkein kiinni. Hän oli kietaissut häntänsä käpäliensä ympärille ja kohottanut kuonoaan aavistuksen, jotta raikas yötuuli voisi koskettaa sitä. Kettuturkin keho oli rentoutunut hänen istuessaan leirin aukealla, hiljaisuuden hyväillessä naaraan korvia. Ajan kuluessa eteenpäin, naaraan asento ei muuttunut, mutta hänen ajatuksensa riehuivat päänsä sisällä yhä hurjemmin. Tuntui, kuin niille ei mikään riittäisi, sillä ne käsittelivät kaikkea niitä suuria tunteita sekä niitä pieniä, turhia asioita ja kaikkia asioita niiden väliltä, mitä naaraan elämä oli tuonut mukanaan. Kettuturkilla oli nyt aikaa ajatella yksin vartiovuorossa, aikaa rypeä itsesäälissä ja kaikessa ikävässä. Sillä sitähän se oli ollut jo kuita. Ikävää ja kaipausta. Kettuturkin ajatukset kuitenkin keskittyivät yhä uudestaan siihen yhteen asiaan, ja kaikki muu oli kuin lisämaustetta. Hän tajusi ajattelevansa yhä uudelleen sitä, mitä hänen pitäisi tehdä seuraavaksi. Miten hän voisi sammuttaa kaiken huonon omatunnon ja kaipauksen Apilahäntää kohtaan? Naaras ei kyennyt saamaan kollia mielestään vaikka he olivatkin olleet riidoissa hyvin monta kuuta. Tai oikeastaan Apilahäntä oli vain vältellyt kumppaniaan, vaikka Kettuturkki oli yrittänyt olla mieliksi kollille. Mutta häntä ei näyttänyt kiinnostavan, ja aina Apilahännän katsoessa Kettuturkkia, kollin silmissä välähti ja hän käänsi katseensa pois niin nopeasti kuin mahdollista. Kettuturkki ei ymmärtänyt, miksi Apilahäntä ei vain voisi antaa anteeksi, sillä niinä öinä, jolloin hän oli livahtanut ulos Nessan luo, hän oli kaivannut emoaan, halunnut saada juurensa selville. Joten miksi Apilahäntä oli vihoissaan, kun hän halusi olla emonsa kanssa?
Kettuturkin kasvoilla käväisi tuskainen ilme, mutta hänen ajatuksensa olivat jo vaihtaneet suuntaa. Naaraan valkoinen hännänpää värähti ja hänen silmänsä räpsähtivät kokonaan auki. Hänellä oli ollut syy, hänellä oli ollut tarkoitus. Syy lähteä yöllä pois pentujensa luota, sillä hänkin kaipasi emoaan kuten moni muu, ellei jopa jokainen kissa. Eikä Kettuturkki aikoisi antaa taistelutta periksi Apilahännälle, sillä hän halusi kollin takaisin. Halusi kollin vierelleen, tukemaan häntä ja nuolemaan korvia illalla kunnes hän olisi nukahtanut. Kettuturkin silmät sumenivat, kun kaipaus raapi rintaa avaten ne haavat, jotka hän oli saanut, kun Apilahäntä oli kääntänyt hänelle selkänsä. Mutta naaras oli saanut syyn olla vahva, saanut syyn olla taas Apilahännän kanssa. Kaikki riippui vain Apilahännästä.
"Rakastan sinua", Kettuturkki mumisi kääntäen katseensa tähtiin. Hopeahäntä tuikki taivaalla valaen Kettuturkkiin vahvuutta ja toivoa, jotka olivat olleet kateissa jo pitkään. Nyt vain piti odottaa aamuun.

Soturien pesän edustalta kuului rasahdus, kun kaksi tassuparia johdatti omistajansa takaisin pesään. Kettuturkki oli vaipunut omiin ajatuksiinsa, eikä hän ollut huomannut silmäparia, joka oli kiilunut hämärässä, soturien pesän suojissa. Se olisi ollut tärkeää huomata, muttei tehtyä saa enää tekemättömäksi.

Ensimmäinen auringonsäde kurkotti maahan niin pitkälle kuin ylsi. Kapea säde toi mukanaan myös ystäviään, ja pian koko Tuuliklaanin leiri rypi aamuauringon paisteessa. Ilma oli vielä kylmä, mutta se lämpenisi päivän mittaan. Hiirenkorva oli sytyttänyt maailman uudelleen eloon rankan lehtikadon jälkeen. Kettuturkin väsyneet silmät katselivat auringon nousua, mutta silti häntä ei väsyttänyt. Määrätietoisuus oli kietoitunut hänen ympärilleen, eikä Kettuturkki enää olisi malttanut odottaa Apilahännän heräämistä. Naaras vaipui taas ajatuksiinsa miettimään, miten saisi kumppaninsa leppymään uppoutuen kuvitelmiin, missä Apilahäntä kuiskaisi rakastavansa häntä ja pyytäisi anteeksi, he viettäisivät yön metsällä kietoutuen toisiinsa...
"Kettuturkki!" sihahdus naaraan takaa sai hänet hätkähtämään ja vetäytymään kuvitelmistaan.
Kettuturkki pyörähti ympäri älähtäen, sillä hänen kylmät ja kankeat lihakset eivät olleet vielä valmiita niin nopeisiin liikkeisiin. Naaraan kasvoilla käväisi hämmästyneisyys, kun hän näki edessään Tervaraidan. Kollin ilme oli hymyä täynnä. Kettuturkki astui hiukan vaivautuneena taaemmas kurtistaen kulmiaan. Oli outoa, että Tervaraita oli yhtäkkiä niin tuttavallinen häntä kohtaan, sillä he eivät ennen olleet kuin vain jutelleet hieman ollessaan joskus samassa partiossa.
"Huomenta Kettuturkki", Tervaraita sanoi. Kollin häntä huiskaisi ilmaa, ja sitten hän jatkoi:
"Menikö vartiovuoro hyvin?" Kettuturkin korvat painuivat luimuun ja hän vetäytyi vielä hieman kauemmas tungettelevan tuntuisesta Tervaraidasta.
"Ei mitään erikoista", Kettuturkki naukaisi epäröivästi.
"Hienoa!" Tervaraita naukaisi ääni täynnä intoa. "Jaksaisitko lähteä metsälle kanssani jo nyt?" Kysmys oli hyvin nopea, ja Kettuturkilta meni hetki tajuta mitä Tervaraita oli hänelle sanonut. Kun sanat kunnolla iskostuivat hänen päähänsä, naaras nojautui taakse ja pudisteli päätään.
"Minulla on muita suunnitelmia..." Kettuturkki sopersi. Tervaraita ei osoittanut mahdollista kiukkua tai ärtymystä, mutta hän tuhahti ilmiselvästi pidätellen jotain kipakkaa lausetta. Kettuturkki puraisi huultaan ja yritti liikkua huomaamatta sivummalle, pois Tervaraidan läheltä. Kun hän sattui vilkaisemaan kollin taakse, hän näki soturien pesän edustalla Apilahännän, joka katseli leiriä. Kettuturkin silmät takertuivat kolliin ja hän nousi seisomaan.
"Minun täytyy mennä..." naaras naukaisi, mutta hänen huojuva äänensä ei ollut tarpeeksi vakuuttava. Tervaraita pyöräytti silmiään ja lähti sitten tassuttamaan Kettuturkin ohitse kohti uloskäyntitunnelia.
"Tule nyt!" Tervaraita naukaisi kuuluvasti. Kettuturkki riisti katseensa väkisin kumppanistaan katsoakseen Tervaraitaa, joka oli jäänyt odottamaan häntä muutaman ketunmitan päähän. Naaraan rintaa puristi, kun hän pakotti jalkansa liikkeelle Tervaraidan perään. Kyllä hän ehtisi puhua Apilahännän kanssa myöhemmin.

Tuuli pyörteili nummilla Kettuturkin astellessa Tervaraidan tassunjäljissä leiristä pois päin. Naaraan katse harhaili reviirillä, jossa näkyi ruohoa ja avaraa aukeaa silmänkantamattomiin. Aurinko kipusi yhä korkeammalle, mitä pidemmälle he kulkivat. Muutama pilvenhattara leijaili sinisellä taivaalla, ja lintujen kehot piirtyivät tummina aurinkoa vasten. Kettuturkin olo tuntui yhtä aikaa hyvin vapaalta ulkona nummilla, mutta myös ahdistuneelta, kuin nurkkaan saarretulta. Tervaraidasta nimittäin huokui sellaista energiaa, mikä sai Kettuturkin sydämen läpättämään. Aivan kuin kolli kuvittelisi omistavansa Kettuturkin. Naaras värähti ja hidasti hieman vauhtiaan tehden hänen ja Tervaraidan välille enemmän tilaa. Kolli kuitenkin huomasi sen ja seisahtui pakottaen Kettuturkinkin pysähtymään. Tervaraita kääntyi ympäri kallistaen päätään.
"Voimme saalistaa tässä jos et jaksa enää kävellä", Tervaraita naukaisi. Kolli astui askeleen lähemmäs Kettuturkkia ja hipaisi hännällään naaraan lapaa. Kettuturkki säpsähti ja perääntyi.
"Saalistetaan vaikka tässä, minulle on ihan sama", Kettuturkki naukaisi melkein kuiskaten. Tuuli suhisi hänen korvissaan, ja Tervaraidan katse tuntui polttavan reikiä hänen kehoonsa. Naaras oli juuri aikeissa ehdottaa saalistustaktiikkaa, kun Tervaraita loikkasi äkkiarvaamatta aivan hänen vierellensä. Kettuturkki henkäisi, muttei kehdannut liikahtaa kauemmas. Hänen väsyneet aivonsa eivät kyenneet tulkitsemaan tilannetta, eikä Kettuturkki enää jaksanut yrittää. Tervaraita kumartui koskettamaan kuonollaan Kettuturkin korvaa. Hänen kylmä ja kostea kuononsa sai Kettuturkin värähtämään.
"Minulla on sinulle kerrottavaa", Tervaraita kuiskasi hyvin hiljaa. Hän liikahti hieman lähemmäs Kettuturkkia niin, että kollin turkki hipoi Kettuturkin turkkia. Naaraan hengitys oli kiihtynyt, sillä hän halusi pois. Hänellä oli hyvin epämukava olla, ja kaiken lisäksi muisto Apilahännästä sai naaraan posket kuumiksi.
"Minä..." Kettuturkki yritti änkyttää jotain, mutta Tervaraita painoi häntänsä hänen suulleen hyssyttäen.
"Minä tiedän, mitä aiot sanoa", hän kuiskasi aivan Kettuturkin korvaan, "sillä minä aion sanoa aivan samaa." Kettuturkin sydän jätti lyönnin väliin, kun hän siirsi katseensa Tervaraitaan. Kollin silmät säkenöivät ja hänen kuuma ruumiinsa painui yhä lähemmäs Kettuturkkia.
"Minä rakastan sinua", Tervaraita naukaisi painaen sitten kuononsa Kettuturkin kaulaan. Kettuturkki seisoi hetken täysin ymmällään paikoillaan, ennen kuin tieto tavoitti hänet kunnolla. Naaras hätkähti ja loikkasi kauemmas sydän hakaten lujaa rinnassa. Kettuturkin katse harhaili sinne tänne, kun hänen aivonsa yrittivät käsitellä asiaa. Kaikki tuntui omituisen utuiselta, sillä valvottu yö teki ajatukset sotkuisiksi. Kettuturkki ravisteli päätään yrittäen selvittää ajatuksensa, mutta sai vain aikaan jomottavan kivun takaraivoonsa. Naaras astui askeleen taaksepäin ja pudisteli sitten Tervaraidalle päätään. Hänen oli saatava kolli uskomaan, ettei hänellä ollut tunteita Tervaraitaa kohtaan. Kettuturkki räpäytti väsyneenä silmään ja siirsi silmänsä Tervaraidan silmiin. Kollin katse oli täynnä kaipausta ja rakkautta, mutta Kettuturkki ei voinut vastata niihin.
"Olen pahoillani", naaras kiuskasi lähtien perääntymään. Tervaraidan silmät suurenivat ja hänen suunsa avautui raolleen.
"Mutta sinä sanoit rakastavani minua", kolli kähähti. Kettuturkki pysähtyi kuin seinään. Hän yritti miettiä, oliko muka sanonut niin.
"Viime yönä", Tervaraita sihahti, "sanoit: minä rakastan sinua." Kettuturkin silmiin kihosi kyyneliä ja hän pudisti taas päätän.
"Minä rakastan Apilahäntää", Kettuturkki naukaisi itku kirvellen kurkussa. Sitten naaras pyörähti ympäri ja lähti juoksemaan pois.
"Kettuturkki!" Tervaraita huusi, muttei naaras enää pysähtynyt. Kollin huuto seurasi häntä, vaikka Kettuturkki jätti jo Tervaraidan kauas taakse. Kettuturkki ei vain voinut antaa Tervaraidan luulla hänen rakastavan kollia, sillä ainoa kissa jota hän rakasti pentujensa, Valkohännän ja emonsa jälkeen oli Apilahäntä. Hänen oppilasaikainen ihastuksensa ja aikuistuttuaan hänen ainoa rakkautensa. Kettuturkin jalat rummuttivat maata, kun hän juoksi eteenpäin silmät sumeina. Suru ja kaipaus repivät naaraan sydäntä riekaleiksi, mutta hän ei voinut pysähtyä. Hänen oli pakko päästä eteenpäin, sillä edessä häämötti edes jonkinlainen tuki ja turva. Ja kun punainen, hyvin suuri rakennus piirtyi Kettuturkin eteen, hän tiesi olevansa siellä perillä. Perillä emonsa luona.

Kettuturkki livahti pienestä ladon seinässä olevasta rei'ästä sisään antaen pimeyden ja tutun varautuneisuuden ympäröidä hänet. Aina ollessaan ladossa, Kettuturkin mielestä huuhtoutuivat pois kaikki tunteet ja niiden tilalle asettui varautuneisuus, sillä ladon pimeys ja tunkkaisuus tuntuivat ahdistelevan häntä. Naaraan silmät kuitenkin tottuivat pimeyteen aina hyvin nopeasti, jolloin hän saattoi tarkastella ympäristöään niskakarvat pystyssä. Joka puolella oli suuria, luonnottan näköisiä heinäkasoja, sekä yhdellä seinustalla näytti olevan joitain kummallisia häkkyröitä. Ne olivat hyvin suuria, ainakin hevosten kokoisia. Kettuturkki värähti ja veti katseensa niistä. Ne näyttivät vaarattomilta, joten hän ei käyttänyt niihin enempää huomiota. Sitten naaras vilkaisi vielä kerran ympärilleen. Koko lato näytti tyhjältä, mutta hän päätti yrittää. Siispä Kettuturkki vetäisi keuhkonsa täyteen ladon tunkkaista ilmaa ja sihahti:
"Nessa!" Sana kaikui avarassa tilassa, mutta hiipui sitten kuulumattomiin. Mitään ei tapahtunut, ei kuulunut rasahdustakaan. Vain ulkona tuuli vinkui kahisuttaen ruohotupsuja.
"Nessa!" Kettuturkki sihahti uudelleen. Hän oli onnistunut unohtamaan Tervaraidan, mutta kollin sanat palasivat uudelleen hänen mieleensä, kun Kettuturkin ympärillä hiljaisuus kutitteli naaraan korvia.
"Kettuturkki!" naukaisu Kettuturkin oikealta puolelta sai naaraan pomppaamaan säikähdyksestä ilmaan. Kettuturkin karvat olivat pystyssä, kun hän käännähti sähisten ympäri.
"Älä säikyttele!" naaras sihahti, kun hänen sydämensykkeensä oli tasaantunut. Nessan ruskea keho piirtyi Kettuturkin eteen, ja naaraan kirkkaat vihreät silmät tuikkivat hämärässä."En minä sinua säikyttele", Nessa naukaisi rauhallisesti, "sinähän minua ensin kutsuit." Kettuturkki istahti jäykästi maahan ja nuolaisi karvojaan siloittaakseen ne. Sitten hän pyöräytti silmiään yrittäen keksiä jotain sanottavaa. Kettuturkin mieleen ei vain juolahtanut mitään ja hänen ajatuksensa tukehtuivat suureen haukotukseen. Nessa tuhahti nähdessään pentunsa hädin tuskin hereillä.
"Mikset ole nukkunut?" Kettuturkki räpäytti tahmeasti silmiään yrittäen tarkentaa katseensa Nessaan.
"Minä... minulla oli vartiovuoro.." Kettuturkki sammalsi yhtäkkisen väsymyksen vallatessa hänet.
"Jos olet noin väsynyt, palaat ensin leiriin ja nukut. Otan sinut sen jälkeen vastaan", Nessa naukaisi ja lähti lempeästi työntämään Kettuturkkia kohti ladon seinässä olevaa aukkoa, josta pääsi ulos. Kettuturkki horjahti taaksepäin, kun Nessan viileä kuono kosketti hänen turkkiaan. Naaras kuitenkin lähti kulkemaan vaivalloisen näköisesti kohti sitä pientä aukkoa, josta hän juuri ja juuri mahtui kulkemaan ulos. Jos Kettuturkki oli jotain oppinut Nessasta, niin sen, että hänelle vastaan sanominen ei auttanut asiaa yhtään.
"Minä tulen pian takaisin", Kettuturkki mutisi, kun hän viimein oli ulkona. Nessan vihreät silmät katselivat Kettuturkkia aukosta, kun naaras lähti hoipertelemaan väsyneenä kohti leiriä. Kettuturkin pää oli täysin tyhjä, sillä väsymys oli melkein painanut hänet lyttyyn nurmikolle. Matka leiriä kohti oli hidas ja pitkä, mutta Kettuturkki pääsi yllättävän nopeasti omalle sammalpedilleen. Naaras kietaisi häntänsä kuononsa päälle ja ummisti silmänsä. Uni vei Kettuturkin heti mukaansa, mutta hän näki vain painajaisia. Painajaisia siitä, miten Tervaraita oli vanginnut hänen pentunsa ketunkoloon.
Viimeisin kohtaus Kettuturkin unessa oli se, kun hän katsoi kauhuissaan Apilahänyää joka makasi maassa, Tervaraita rintansa päällä. Ja sitten kolli viilsi kynnellään Apilahännän kurkkua niin että verta roiskahti nurmikolle ja Apilahännän keho taipui kouristukseen. Tervaraidan katse oli kiinnittynyt Kettuturkkiin, kun hän painoi kyntensä yhä syvemmälle Apilahännän kurkkuun ulvoen:
"Nyt sinun on pakko rakastaa minua!"
Vastaus:Onpas Kettuturkki nyt joutunut omien tunteidensa lisäksi jo muidenkin tunteiden kanssa pinteeseen! Hankalaa olisi ihan ilman jonkun Tervaraidan lähentelyjäkin XP. Kunpa kaikki vain alkaisivat ymmärtää toisiaan... Kiinnostavaa luettavaa, sitä odottaa ja toivoo että kaikki selviäisi.

Saat 43 kp!

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tähtitassu, Tuuliklaani
Kotisivut: http://youtu.be/yrs3YGgAqxQ/
13.06.2017 20:41
1. Until it breaks

Juuri oikealta puoleltani kuului heikkoa siipien kahinaa, välimatkaa oli kuitenkin liikaa enkä voinut mitenkään saada lintua kiinni ennenkuin pääsisin lähemmäs. Hivuttaudun niin hiljaa kuin suinkin pystyin kohti lintua. Se ei selvästikään vielä ollut huomannut minua, sillä kuulin sen nokkivan maata aivan lähettyvilläni. Yksi iso loikka loivasti oikealle ja saisin sen kevyesti kiinni. Odotin vielä hetken, koska halusin paikantaa linnun mahdollisimman tarkasti, jotta pystyisin hyppäämään juuri oikeaan kohtaan. Jännitin jokaisen lihakseni ja loikkasin ilmaan räjähtävällä voimalla. Tällä kertaa minua onnisti ja onnistuin kuin onnistuinkin saamaan linnun kiinni, sekä hengiltä tämän niskat taittamalla. "Loistavaa!" mestarini Sudenmarja huudahti seurattuaan suoritustani sivusta. Olin juuri onnistunut saamaan kiinni elämäni ensimmäisen linnun, joka oli itsessään jo suuri saavutus, sillä ne olivat yksiä haastavimmista riistaeläimistä saada kiinni. Muutenkin saalistaminen on ollut päätehtäväni jo muutaman viikon, sillä tarvitsin kipeästi harjoitusta. Sokealta kissalta ei nimittäin saalistaminen onnistunut läheskään yhtä hyvin kuin muilta. Välillä vaikeuksia tuotti pelkästään saaliin paikantaminen, puhumattakaan saaliin liikkeiden ennakoimisesta, jotta tuon saattaisi jopa saada kiinni. Mestarini Sudenmarja oli kuitenkin opettanut minulle kärsivällisesti monia tapoja saaliin pyydystämistä sekä vaanimiseen, ja myönnän, että näistä opetuksista on ollut itselleni suuri hyöty.

Toki minua harmitti hieman se, että muut oppilaat harjoittelivat jo erilaisia taistelutaitoja, mutta itse opettelin vasta maailman yksinkertaisinta asiaa kuin saaliin pyydystämistä. Olihan saalistaminen kuitenkin tärkeää, mutta jatkuva epäonnistuminen tässä ei ollut sitten ollenkaan kivaa. Päivittäin onnistuin ehkä saamaan kaksi kolme hiirtä tai päästäistä, hyvällä tuurilla linnun. Mitä useimmiten jouduin kuitenkin pettymään riistan päästessä pakoon. Sudenmarja kannusti aina yrittämään uudelleen ja jaksoi hokea samoja mukamas rohkaisevia sekä motivoivia lausahduksia päivästä toiseen. Tästä huolimatta tiesin hänen olevan suoriutumiseeni pettynyt, koska ottaessaan minut oppilaakseen hän varmaankin uskoi, että minusta saattaisi tulla oikein loistava soturi. Siltä ei kuitenkaan näytä, koska en saa edes riistaa kiinni.

Jatkoimme päivän harjoituksia vielä tovin mestarini kanssa. Kertasimme joitain väyjymiseen liittyviä asioita sekä harjoittelimme paikantamista, joka alkoi kyllä sujumaan päivä päivältä paremmin ja tänään onnistuin jopa kiitettävästi. Yhden aistin puuttuessa oli aluksi vaikeaa korvata tuo aisti muilla aisteilla, mutta kaikki aina vakuuttivat minulle, että ajan kanssa tulen pärjäämään kaikessa yhtä hyvin kuin nekin, jotka eteensä näkevät. Osa minusta tahtoi tuohon uskoa, mutta osa taas tiesi sen olevan valhetta, sillä yhden aistin puuttuminen oli iso asia. Joku ääni sisälläni kuitenkin sanoi, että tehtäväni olisi todistaa kaikille, että pystyn tekemään kaiken ihan yhtä hyvin kuin muutkin. Tämä ääni piti minut liikkeellä sekä hereillä läpi harjoituksien. Yleensä yritin parhaani ja se riitti, mutta välillä tuntui ettei sekään riittänyt. Tänään oli kuitenkin taas yksi niistä hyvistä päivistä! Päivän päätteeksi olin nimittäin onnistunut saamaan kasan erilaisia riistaeläimiä, joista puolet olivat lintuja. Harjoitusten päätyttyä saatoin ylpeänä kantaa koko saaliin klaanin riistakasaan, josta klaanilaiset kävisivät pitkin iltaa hakemassa itselleen syötävää.

"Hienoa työtä tänään Tähtitassu", Sudenmarja sanoi pieni vivahde ylpeyttä äänessään, "onnistuit tänään hyvin ja alat selvästi kehittymään, joka on hieno asia. Pitkäjänteisen harjoittelusi ansiosta olet mielestäni valmis siirtymään harjoittelemaan myös muiden oppilaiden sekä mestarien kanssa, ja huomenna saat tulla kanssani partiokierrokselle. Nyt käy syömässä ja lepää kunnolla, sillä lähdemme aamun sarastaessa." Mikäli olisin kyennyt katsomaan mestariani silmät loistaen, olisin varmasti sen tehnyt, mutta nyt tyydyin kiittämään sekä sanomaan, että olen innoissani partiokierroksesta, jonka jälkeen lähdin valitsemaan itselleni jotain syötävää. Nappasin mukaani kasan vieressä olevan keskikokoisen linnun, jonka olin itse aikaisemmin saalistanut. Kiiruhdin oppilaidenpesän eteen roikottaen saalista suussani.

Havaitsin oppilaidenpesän luona muutaman kissan läsnäolon, joista yksi oli hajun perusteella Murhetassu, jonka kanssa olin lähipäivinä viettänyt jonkinverran aikaa aina harjoitusten jälkeen. Oppilaat tervehtivät minua, kun saavuin paikalle. Asetuin lähelle Murhetassua ja kysyin tältä vainvihkaa, ketä muita paikalla oli, sillä en tahtonut olla törkeä heitä kohtaan. Paikalla oli Tiikeritassy sekä Sulkatassu meidän lisäksemme. Vaihdoimme päivän kuulumisia sekä kerroimme toisillemme, mitä olimme mestariemme kanssa harjoitelleet. Muut kertoivat taisteluharjoituksista sekä partiokierroksista innoissaan muistaen mainita myös jokaisen yksityiskohdan näitä koskien. Sulkatassu kysyi minulta, missä olimme Sudenmarjan kanssa olleet. Kerroin heille rehellisesti saalistusharjoituksista sekä siitä, että osasin nykyään käyttää aistejani paljon paremmin esimerkiksi riistaa paikantaessani. En tiennyt, mitä muut tästä ajattelivat, koska en heidän ilmeitään nähnyt. Mainitsin myös ensimmäisestä tulevasta partiokierroksestani, joka olisi auringonnousun aikaan. Juttelimme vielä tovin ennenkuin lähdin oppilaidenpesään nukkumaan. Halusin levätä kunnolla ennen aamun koitosta. Tiesin, että kierroksesta tulisi itselleni rankka, koska en ollut vielä mitenkään kauhean hyvä maastossa kulkemisessa, joten se varmasti tulisi tuottamaan ongelmia.

"Tähtitassu!" kuului huuto oppilaidenpesän ulkopuolelta. Havahduin tähän hätkähtäen ja kesti tovi, ennenkuin tajusin, miksi minua tultiin kutsumaan näin aikaisin, ennen aamunsarastusta. Nousin kankeasti ylös ja tassuttelin mahdollisimman hiljaa pesästä. Yritin kaikin tavoin olla herättämättä muita, mutta taisin vahingossa herättää muutaman oppilaista näiden häntää tai tassua koskemalla. Aistini eivät todellakaan toimineet kunnolla näin aikaisin aamulla.

Mestarini Sudenmarja oli minua vastassa pesän ulkopuolella. Heti ensimmäiseksi hän heitti eteeni hiiren ja käski syödä nopeasti ennen lähtöä. Samalla, kun söin naaras kertoi minulle partiokierroksien syistä sekä säännöistä, joita minun tulisi noudattaa kierroksella ollessamme. Sain myös kuulla, ketkä muut lähtivät mukaamme. Takiaiskorva oppilaansa Haukkatassun kanssa sekä Yöpilvi olivat myös lähdössä. Kävelisimme kaikki yhdessä Tuuliklaanin rajoille, josta lähtisimme sitten kahteen eri suuntaan. Paluumatkalla saisin harjoitella maastossa juoksemista reiteillä, joita en vielä tuntenut. Tämän takia aloin jännittämään jo etukäteen, koska en ollut vielä mikään loistava juoksija, koska maaston tunnistaminen juostessa oli haastavaa.

Taitoimme matkan rajoille kävellen ja samalla Sudenmarja yritti parhaansa mukaan opettaa minulle ympäristön tunnistamista muiden kuin näköaistin avulla. Tämä tuotti mestarilleni hieman ongelmia, koska hän ei kuulemma ollut aikaisemmin juurikaan kiinnittänyt huomiota muiden aistien tärkeyteen juostessa. Harjoittelimme kuuloastin avulla maanpinnan kartoittamista. Sudenmarjan mukaan minun pitäisi kyetä kuuntelemalla havaitsemaan ympärilläni olevat kuopat, kolot sekä kummut. Kaiken tämän pystyi kuulemaan tuulesta, mutta itse en onnistunut kuulemaan sitten yhtään mitään. Harjoittelimme tätä koko matkan ja aina jonkun esteen eteemme sattuessa Sudenmarja halusi minun kertovan, mikä tuo este oli kuuntelemalla. Ei tuota taitoa päivässä opittu, mutta muutamaan otteeseen onnistuin kuulemaan aivan pientä vaihtelua tuulessa, jonka avulla tunnistin muutaman kolon. Saavutushan sekin oli, eikö niin.

Pian saavuimme Tuuliklaanin rajalle, jossa jakaannuimme kahteen ryhmään. Minä sekä mestarini lähdimme vasemmalle ja loput kolme kissaa lähtivät oikealle. Muiden mentyä Sudenmarja antoi ensimmäisen tehtäväni, joka oli kävellä ensin jonkinmatkaa eteenpäin ja juosta mahdollisimman lujaa takaisin. Tämä onnistui hyvin, koska sain aluksi tutustua reittiin, joten takaisin juokseminen onnistui helposti. Jatkoimme matkaa eteenpäin ja jokainen tehtävä oli edellistä vaikeampi. Seuraavaksi hölkkäsin eteenpäin ja juoksin jälleen mahdollisimman lujaa takaisin Sudenmarjan luo. Näitä harjoituksia toistin koko matkan. Jokaisella kerralla tehtävänäni vain oli lisätä vauhtia, jolla juoksin ensin eteenpäin.

Olimme melkein leirillä, kun Sudenmarja pysähtyi ja antoi minulle päivän viimeisen harjoituksen. Matkaa leiriin oli vielä jonkin verran ja tehtävänäni oli juosta leirin suuaukolle, jonne Sudenmarja meni minua odottamaan. En vielä tuntenut tätä reittiä, joten minun täytyisi käyttää kaikkia aistejani, jotta pystyisin havaitsemaan mahdolliset esteet edessäni. Sen verran kuitenkin tiesin etukäteen, että matkan varrella ei olisi kasvillisuutta, joka helpotti tehtävää suuresti. Vedin muutamaan otteeseen syvään henkeä ennen kuin lähdin täysillä eteenpäin. Tuuli suhisi korvissani, joka esti minua kuulemasta ympärillä olevia esteitä. Käytin tassujani sekä häntääni mahdollisimman paljon kartoittaakseni ympärilläni olevaa maastoa. Onnistuin juoksemaan matkan kompastuen vain muutamaan otteeseen. Juuri ennen leirin suuaukkoa keskittymiseni kuitenkin herpaantui ja kompastuin omiin jalkoihini aivan Sudenmarjan edessä.
Vastaus:Olipas mielenkiintoinen tarina, sokean oppilaan näkökulmasta elävästi kirjoitettu, ja ensimmäinen persoona toimi hyvin kerrontamuotona. Sujuvaa tekstiä, odotan kovasti jatkoa ja kiva kun liityit ropettamaan tänne ^^

Sellainen seikka pisti silmään, että Tähtitassulla ei ollut lainkaan suoria vuorosanoja. Hahmo jää silloin jotenkin etäiseksi - miten täsmälleen hahmolla on tapana muotoilla sanansa? Esimerkiksi seuraava tilanne voi avautua eri tavalla eri lukijoiden mielessä:

Asetuin lähelle Murhetassua ja kysyin tältä vainvihkaa, ketä muita paikalla oli, sillä en tahtonut olla törkeä heitä kohtaan.

Asetuin lähelle Murhetassua ja kysyin tältä vaivihkaa: "Hei Murhetassu, kerrotko keitä muita on paikalla?"

tai

Asetuin lähelle Murhetassua ja kysyin tältä vaivihkaa: "Ööh, tuota, Murhetassu, voisitko kertoa keitä on paikalla...?"

Muutenkin pitkissä pätkissä, kun jonkin keskustelun kulku kerrotiin täysin ilman vuorosanoja, lukeminen kävi raskaaksi. Eli vuorosanat ja vielä lisänä niiden jakaminen omille riveilleen toisi ilmavuutta tekstiin.

Saat tästä tarinasta 37 kp!

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Sadepentu, Jokiklaani
13.06.2017 20:20
Sadepentu kuuli emon kehräävän.
"Siihen ei mene enää kauaa, että teistä tulee oppilaita", hän maukaisi.
"Sinulla on hienoja pentuja. Heistä tulee varmasti hyviä opplaita", Keltakatse kehui.
"Niin."
Sadepentu huomasi, ettei Päästäispentu ollut pentutarhassa. Hän tassutteli leiriin, mutta Päästäispentu ei ollut sielläkään. Sadepentu seurasi veljensä hajua leirin suuaukolle asti, mutta Päästäispentua ei näkynyt.
*Onko hän todella...*
Sadepentu huomasi pennun käpälän jäljet maassa ja seurasi niitä leirin ulkopuolelle. Hän asteli kovalla maalla ja seurasi Päästäispennun hajua kuin saalista.
*Hän ei voi olla kaukana!*
Haju mutkitteli polkua ja vaihtoi suuntaa joelle päin. Sadepentu tajusi, että partio haistaisi hänet ja asteli nopeasti joelle. Sadepentu kastoi käpälänsä viileään veteen ja sätkähti taaksepäin. Kala pomppasi pinnalle, sukelsi takaisin syvyyksiin ja katosi. Sadepentu kierähti nopeasti veteen niin että kuului valtava loiskahdus. Hän loikkasi nopeasti rantaan ja kieri maassa kuin sätkyttelevä kala. Hän hytisi kylmästä jatkaessaan eteenpäin. Toivottavasti vesi huuhtoisi hänen tuoksunsa.
*Miten emo ei huomannut Päästäispennun katoamista?*
Sadepentu tassutteli rantaa myöten ja kaislojen ohi. Päästäispentua ei näkynyt, mutta kolli oli hajun perusteella lähellä. Sadepentu juoksi vähän matkaa ja jarrutti käpälät liukuen meinatessaan törmätä veljensä kylkeen.
"Mitä sinä teet täällä?" Päästäispentu kysyi.
"Sinulta voisi kysyä samaa", Sadepentu murahti.
"Mutta en vaadi sinua kertomaan, jos et kieli minusta emolle, etkä ihmettele miksi olen märkä", Sadepentu tuhahti.
"Sopii."
"Meidän pitää lähteä ennen kuin emo huomaa!"
Päästäispentu nyökkäsi, menetti tasapainonsa ja horjahti jokeen. Hän rääkäisi ja hapuili tassuillaan rantaa. Päästäispentu olisi noussut joen rannasta helposti, jos ei olisi ollut sokea. Sadepentu tarttui kollia niskanahasta ja yritti raahata rantaan, mutta kaatui itse veteen. Hänen suunsa, silmänsä ja korvansa täyttyivät vedestä. Aallot ryöppysivät ja kuljettivat häntä. Sadepennun ajatus ei kulkenut, eikä hän nähnyt eteensä. Hän saattoi vain räpiköidä epätoivoisesti. Sadepennun onnistui kammeta itsensä vedestä törröttävään oksaan. Hänen sydämensä pamppaili hurjasti, kun hän yritti etsiä Päästäispentua katseellaan. Silloin Sadepennun ohi lipui ruskearaidallinen käpälä.
"Päästäispentu!"
Sadepentu tarttui hampaillaan ohi lipuvaan ruskeaan häntään kiinni ja nykäisi kaikin voimin. Hän horjahti ja päästi hännästä irti. Sadepennun onnistui juuri ja juuri pitää tasapaino ja seisoa liukkaalla kepillä. Kun hän katsahti seuraavan kerran veteen, Päästäispentua ei näkynyt missään. Kauhu täytti Sadepennun.
"Päästäispentu!" hän voihkaisi. Siinä samassa Sadepentu tajusi, ettei hän voisi kyykkiä siellä tekemättä mitään.
*Jos partio on lähellä voin yrittää huutaa apua!*
Hetken kuluttua pennun ruskearaidallinen turkki ilmestyi rantaan.
Päästäispentu makasi rannassa ja märkä turkki oli liimautunut yhdeksi möykyksi. Sadepentu unohti partion ja loikkasi virtaan. Hän kauhoi vettä käpälillään ja onnistui jotenkin pysymään pinnalla. Aallot heittivät Sadepennun rantaan. Hän pudisteli suurimmat pisarat turkistaan ja tasasi hengitystään. Hän loikki Päästäispennun luo.
"Oletko kunnossa? Päästäispentu! Kuuletko?" Sadepentu painoi käpälällään veljensä kylkeä.
"Sadepentu", Päästäispentu murahti hiljaa ja nousi vaivalloisesti pystyyn.
"Lähdetään leiriin, tule!"
"Eikö emo suutu..." Päästäispentu köhisi.
"Ei hän voisi suuttua, kun näkee sinut märkänä ja viluisena", Sadepentu vastasi.

Sadepentu nojasi Päästäispentuun heidän saapuessaan leiriin.
"Mitä? Miksi olette märkiä!?" Pihlajahohto uteli säikähtäneenä.
"Minä lähdin etsimään häntä ja kun löysin hänet hän kaatui veteen. Yritin auttaa ja putosin hänen mukanaan", Sadepentu kertoi. Päästäispentu tuijotti emoa.
"Olitko pdonnut jokeen Päästäispentu?" Pihlajahohto kysyi.
"Kyllä."
"Mitä teit leirin ulkopuolella?" Päästäispentu ei vastannut.
"Sinä olisit voinut hukkua!" Pihlajahohto tuijotti sokeaa kollia ankarasti, mutta heltyi pian. Päästäispentu oli väsynyt ja pysyi juuri ja juuri pystyssä. Kolli horjahti ja tuupertui ilman näkyvää syytä maahan. Pihlajahohto tarttui Päästäispentua nopeasti niskanahasta ja juoksi päästäispentu suussaan parantajan pesälle. Sadepentu juoksi perään, muttei pysynyt emon vauhdissa. Sadepentu pysähtyi huohottamaan parantajan pesälle. Emo oli niin hätäinen, ettei huomannut hänen tuloaan.
"Hän siis karkasi leiristä ja putosi jokeen", Sääskisydän varmisti.
"Kyllä."
"Hän selviää kyllä. Päästäispentu on luultavasti niellyt jonkin verran vettä. Hänen pitää levätä tämä päivä täällä. Minä tarkkailen hänen vointiaan", Sääskisydän selitti.
"Kiitos Sääskisydän", Pihlajahohto naukaisi.

Sadepentu tuijotti parantajan pesään. Sääskisydän syötti Päästäispennulle jotain yrttiä. Aina välillä kolli köhi äänekkäästi ja yskäisi sammalille vettä.
*Tuleekohan hänestä kunnon oppilasta? Miksi juuri Päästäispennun pitää olla sokea. Jos hän näkisi, hän ei olisi pudonnut virtaan.*
Vastaus:Oho, nyt tuli jännitystä ja esimakua Päästäispennun hankaluuksista. Jännä tarina.

Saat 27kp.

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Närhitassu/Myrskyklaani
10.06.2017 14:06
Närhitssu heräsi auringonnousuun. Hän katsahti ympärilleen, kaikki muut nukkuivat. "Minä taidan mennä saalistamaan." Närhitassu tuumasi. Hän käveli ulos pesästä ja katsoi tuoresaaliskasalle. Se oli tyhjä. "Haluan olla hyödyksi klaanille." Närhitassu sanoi hiljaa. Hän käveli ulo leiristä, nohti metsää. "Närhitassu!" Joku huudahti. "Minne olet oikein menossa? "Saalistamaan vain." Hän murahti. Sitten hän käännähti ympäri, toinen oppilas kuljetti 8 hiirtä ja 6 myyrää. Närhitassulle iski kateus. Miksi hän ei voinut saalistaa noin paljon. "Epäreilua, en ole koskaan saanut edes hiirtä!" Hän murahti hiljaa. Närhitassu palasi pesälle, hyvin vihaisena. "Miksi olet noin äkäinen?" Kuului ääni pesän perältä. "Enkä ole!" Närhitassu karjaisi kovaäänisesti. "Ei tarvitsisi huutaa." Ääni kuului taas. Närhitassua nolotti suunnattomasti, hän oli huutanut niin kovasti. Närhitassu sulki silmänsä ja vaipui uneen. Hän avasi silmänsä, oli kirkas päivä. "Taisin nukkua aika kauan, kaikki ovat jo lähteneet." Häntä suututti yhä, koska oli herännyt niin myöhään. "Närhitassu!" Saarniturkki huusi. "Lähdemme taisteluharjoituksiin"! Närhitassu venytteli ja huusi: "Joo, tullaan, tullaan!" Närhitassu juoksi Saarniturkin luokse. "Nyt lähdetään!" He juoksivat metsän läpi harjoitusnotkolle. "No niin Närhitassu, aloitetaan harjoitukset!" "Ensimmäinen liike, kokeillaan tätä!" Saarniturkki innostui. " Juokse, hyppää korkealle ja tee tällainen liike!" Saarniturkki teki ilmassa mahtavan pyörähdyksen ja laskeutui sulavasti jaloilleen. "Vau!" Närhitassu huudahti. "Kokeile Närhitassu." Saarniturkki kehotti. Närhitassu juoksi, mutta hyppy jäi matalaksi ja hän lensi kovaa vauhtia maahan naamalleen. "Oi, sinun täytyy vain harjoitella!" Saarniturkki sanoi. Närhitassu oli hyvin kiukkuinen, kun hän ei onnistunut. Hän olisi halunnut saada Saarniturkkiin vaikutuksen. "Kokeile uudestaan!" Saarniturkki yllytti. Närhitassu juoksi ja hyppäsi, mutta lensi täyttä pahki puuhun. "Auts!" Närhitassu karjui. "Ei olisi kannattanut tehdä tuota lähellä puuta, onnistut vielä joskus. Närhitassu suuttui entistä enemmän. Vai vielä joskus? Hän ajatteli kiukkuisena. "Lähdetään takaisin leiriin." Saarniturkki kehotti ja hän pinkaisi juoksuun Närhitassu perässään.
Vastaus:No niin, kiva päästä lukemaan Närhitassun tarinoita! Teksti oli kiinnostavaa ja helppolukuista. Muutamaan tekstiä entisestään selkiyttävään seikkaan voisi kiinnittää huomiota:

Yleensä vuorosanat, etenkin puhujan vaihtuessa, on tapana sijoittaa omalle uudelle alkavalle riville. Tämä rytmittää ja selkiyttää tarinaa.

Vuorosanojen yhteydessä lause voi jatkua tai olla jatkumatta vuorosanojen jälkeen. Jos lause jatkuu, käytetään pientä alkukirjainta. Vuorosana voi päättyä lainausmerkkien sisällä ? tai ! merkkiin ja jatkua sitten ilman muuta tarvetta saman tien lauseesta. Jos vuorosana päättyy pisteeseen ja lause jatkuu, repliikin perään lainausmerkkien sisälle ei tulekaan pistettä, vaan vuorosana päättyy lainausmerkkien ulkopuolelle pilkkuun.

Näistä seikoista esimerkkinä pätkä tarinan alkua muutettuna:

Närhitssu heräsi auringonnousuun. Hän katsahti ympärilleen, kaikki muut nukkuivat.
"Minä taidan mennä saalistamaan", Närhitassu tuumasi. Hän käveli ulos pesästä ja katsoi tuoresaaliskasalle. Se oli tyhjä.
"Haluan olla hyödyksi klaanille", Närhitassu sanoi hiljaa. Hän käveli ulos leiristä, kohti metsää.
"Närhitassu!" joku huudahti. "Minne olet oikein menossa?"
"Saalistamaan vain", hän murahti.

Saat tarinasta 12 kp!

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Sadepentu, Jokiklaani
05.06.2017 22:57
Sadepentu lepäili pentutarhan suuaukolla. Hän nousi istumaan ja haukotteli. Raskaat pilven hattarat lipuivat veden sinisen taivaan yli. Aamun myötä ne olivat kasvaneet ja enteilivät kaatosadetta. Hän oli taas aikaisin hereillä; edes aamupartio ei ollut lähtenyt. Sadepentu hätkähti tuntiessaan karhean ja kylmän kosketuksen selässään. Hän kääntyi ja näki emon nuolevan hänen turkkiaan. Hän oli luullut että emo nukkuisi yhä.
"Sadepentu, minusta tuntuu, että aiot taas karata", emo murahti.
"Miksi muuten heräisit niin aikaisin taas."
Kiukun tunne kiehahti Sadepennun sisällä.
"Eikö täällä muka saa herätä ennen muita ilman että saa syytökset niskaansa!"
"Sadepentu, kerrohan, missä olit eilen aamulla, kun kukaan ei nähnyt sinua leirissä?" Emon ääni oli nuhteleva, muttei kovin vihainen. Sadepentu ei vastannut. Hän luimisti korvansa päätä vasten ja pörhisti turkkiaan uhkaavasti.
"Etkai aio hyökätä", emo esitti säikähtänyttä.
*Hän heräsi aikaisin vain, jotta olisi voinut nuhdella minua ja kysellä tyhmiä! Minä en jää kuuntelemaan!*
Vaikkei Sadepentu ollut kovin ketterä, hän onnistui loikkaamaan taitavasti ja sulavasti neljälle jalalle.
"Hyvä loikka, mutta vastaa kysymykseeni", emo sanoi lempeästi. Sadepentu ei kuunnellut. Hän säntäsi ulos pentutarhasta kuin tuli hännän alla ja saavutti tuoresaaliskasaa, mutta emon askeleet kuuluivat jo hänen takaansa. Emo ei edes juossut, mutta sai silti hänet kiinni. Naaras tarrasi häntä niskanahsta ja kantoi vähän matkaa.
"Minullakin on jalat!" Sadepentu nurisi. Emo tiputti hänet pentutarhan suulle.
"On vielä liian aikaista, en luota sinuun tarpeeksi, joten saat luvan pysytellä täällä kunnes muutkin heräävät."
"Kaikki tietävät hyvin, että et ollut leirissä. Toivottavasti et enää karkaa", emo sanoi jo vihaisemmin ja asettui makuulle. Sadepentu murahti närkästyneenä, mutta totteli emoa, jotta kasvattaisi tämän luottamusta häneen. Emo oli kyllä puoliksi oikeassa; oli vielä hyvin aikaista. Sadepentu ei kuitenkaan käpertynyt kerälle muiden viereen, vaan kömpi yksin pesän nurkkaan ja ummisti silmänsä.

"Ei, ei hän ole se oikea!"
"Mutta meidän pitää varoittaa. Emme voi tietää!"
*Mitä varoittaa? Kuka ei ole oikea ja mihin?*
Sadepentu kuuli kuiskailua. Mistä oli kyse? Ketkä puhuivat?

Sadepentu raotti toista silmäänsä. Ulkoa kuului moukunaa ja käpälien askelia.
Sadepennun sekava uni oli kestänyt vain silmän räpäyksen, mutta muut pennut olivat jo leirissä leikkimässä saalistamista.
*En ole leikkinyt vähään aikaan, joten mieleni tekisi mennä mukaan...*
"Hei Sulkapentu!" Sadepentu huudahti.
"Hei Sadepentu!" naaras vastasi.
Hän ei tuntenut muita pentuja kovin hyvin, mutta Sulkapentu oli hänelle yleensä ystävällinen ja kohtelias. Päästäispentu vaani maassa lojuvaa sammalmyttyä, joka oli luultavasti pudonnut jonkun oppilaan suusta siihen aukiolle. Vuokkopentu, Sulkapentu ja Hopeapentu tuijottivat kiinnostuneina, miten Päästäispentu syöksyi sammalmyttyä kohti. Kolli loikkasi ilmaan, mutta kaatui tökerösti maahan, eikä edes osunut kohteeseensa.
"Ei se mitään, onnistuit melkein", Sadepentua vanhempi Hopeapentu lohdutti. Sadepentu nousi pystyyn ja säntäsi muiden luo. Kukaan ei tuntunut huomaavan.
"Saanko minäkin kokeilla?"
"Hyvä on", Vuokkopentu murahti. Sadepentu asettui kyyryyn ja lähti vaanimaan sammalkasaa kohti. Hän hiipi lähelle ja heittäytyi sammalmytyn kimppuun kuin se olisi ollut oikea saalis. Hän tarttui myttyyn kynsillään ja hampaillaan ja kieri maassa sen kimpussa. Hän silpoi mytyn kynsillään ja heitteli sammalta ympäriinsä. Tuuli tempaisi sammalet mukaansa ja heitteli niitä kauemmas. Sadepentu päästi voiton riemuisen ulvahduksen.
"Sadepentu!" Vuokkopentu sähäti.
"Miksi rikoit sen?" Sulkapentu kysi hämillään. Vasta silloin Sadepentu tajusi mitä oli tehnyt.
"Etsitään uusi", hän ehdotti.
"Tarkoitat varmaan, että "sinä" etsit uuden", Vuokkopentu tuhahti.
Sadepentu nyökkäsi ja kipitti pentutarhaan. Hän tarrasi makuualusiin ja kiskaisi uuden sammalmytyn suuhunsa. Emo tuijotti häntä toruvasti, mutta Sadepentu ei välittänyt, vaan lähti vierittämään uutta myttyä muille.
"Kiitos", Sulkapentu maukaisi. Pennut jatkoivat leikkiään, mutta Sadepentu lähti muualle.
*Jos haluan joskus leikkiä, niin ei siitä mitään tule!* Kuten pilvistä oli jo saattanutkin päätellä, alkoi rankkasade. Aluksi vain tihkutti, mutta sade yltyi pian ja pisarat kasvoivat hetki hetkeltä suuremmiksi. Sade piiskasi Sadepennun turkkia ja kylmä tuuli meinasi kaataa hänet kumoon. Tänään ei ollut aurinkoista. Sadepentu säntäsi käpälät liukuen aukion poikki ja suoraan pentutarhaan.
"Emo! Onko tämä normaalia? Kauhea myrsky!" hän maukui hädissään.
"Se on aivan normaalia. Et vain ole koskaan ollut näin suuressa myrskyssä", emon silmissä oli huvittunut pilke.
"Siitähän sinä sait nimesi Sadepentu", Pihlajahohto muistutti ja Sadepentu painautui häntä vasten. Sadepennun turkki oli märkä ja sotkussa, vaikka hän oli ollut sademyrskyssä vain pienen hetken. Eilen oli ollut lämmin päivä.

Tähdet syttyivät synkälle yötaivaalle Sadepennun istuessa pentutarhan suuaukolla ja tuijottaessa taivaalle. Kylmä tuuli pöllytti hänen turkkiaan.
*Onko emo muka oikeassa? Asuvatko tähtiklaanilaiset tuolla? Eihän sinne edes pääse!*
"Sadepentu, tule sinäkin jo nukkumaan", Pihlajahohto maukui.
"Hyvä on", Sadepentu maukaisi ja kömpi emon viereen. Mennessään hän astui Vuokkopennun hännälle ja naaras sihahti vihaisesti. Sadepentu kuuli puiden huminan ja nukahti emon turkin lämpöön.

//Jouduin korjailemaan vähäsen Kivipentuja täältä, kun minulla oli edellisessä Ropessa Kivipentu niminen hahmo,joka muistutti hiukan Vuokkopentua. :)//
Vastaus:Olipas mukava pentutarina :) Tulee tosi hyvin esille Sadepennun temperamenttinen luonne. Pihlajahohto se vain jaksaa olla kärsivällinen... Ja kivan elävästi kirjoitit pentujen yhteisistä touhuista, hyvin pystyi näkemään tapahtumat mielessään lukiessa. En huomannut kirjoitus tai muitakaan virheitä.

Saat 28 kp!

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Köynnöstassu, Myrskyklaani
05.06.2017 03:14
Köynnöstassu raahautui ulos oppilaidenpesästä. Hän ei vastannut edes Leijonatassun tervehdykseen,vaan asteli vain hiljaa ulos päätään riiputtaen.
Taas klaani oli menettänyt pennun! Kun pieni ruskean ja valkoisen kirjava karvapallo oli maannut aukiolla, hänen mieleensä piirtyi kuva Taimipennusta. Köynnöstassu muisti elävästi, miten mäyrä oli kaapannut hänen ruskea täplikkään sisarensa emon ruumiin viereltä ja paiskannut tämän puuta vasten tarttuessaan Leijonapennun häntään. Köynnöstassu ravisti kauhukuvat mielestään. Yksikään pentu ei ansainnut enää kuolla! Hän harjoittelisi klaanin parhaaksi soturiksi, jotta voisi ajaa pois joka ikisen mäyrän, ketun tai muun pedon! Hän saalistaisi pitääkseen pennut kylläisinä ja toisi heille pehmeitä höyheniä pitämään heidät lämpininä, jottei tauti enää puhkeaisi! Samassa pelko hiipi Köynnöstassun mieleen.
*Mitä jos tauti on tarttunut muihin pentuihin tai kuningattariin?*

Köynnöstassu hiippaili ulos leiristä. Hän etsisi yrtin, joka parantaisi viheryskän! Naaras tassutteli kauemmas metsään, poispäin järvestä.
Hän huomasi aluskasvillisuudessa rapinaa ja heittäytyi vaanimisasentoon. Köynnöstassu hiipi lähemmäs. Hän ponkaisi ilmaan ja loikkasi otuksen päälle. Hän tappoisen nopealla puraisulla niskaan. Paha maku levisi suuhun. Hän pudotti saaliinsa maahan ja tarkasteli sitä. Köynnöstassu tajusi napanneensa pääsäisen. Kissat söivät niitä yleensä vain pahimman nälän aikaan niiden kammottavan maun takia. Köynnöstassu päätti jättää päästäisen lojumaan maahan. Klaanilla oli muutenkin jo yksi suu vähemmän ruokittavana ja riistaa oli hyvin. Sitä paitsi hänen oli tarkoitus löytääse yrtti. Köynnöstassu jatkoi matkaansa syvemmälle metsään.

Köynnöstassu tajusi olevansa kauempana leiristä kuin oli koskaan ollut. Hän oli hirveän nälkäinen ja janoinen. Jostain kuului veden solinaa ja hän lähti kulkemaan sitä kohti.
Ruskearaidallinen naaras saapui joelle, missä hän joi pitkään ja hartaasti. Hän seurasi jokea vastavirtaan ja saapui lammelle.
Aurinko oli laskemassa ja tähdet alkoivat heijastua viivamaisesti lammen heiveröisesti virtaavasta pinnasta.
Laskevan auringon säteiden valossa hän erotti vilahduksia vedessä. Köynnöstassu löysi lammen rannan läheltä kiven. Kiven ja rannan väliin jäi vain pieni väli, jossa kasvoi paljon vesikasveja. Kolossa vilahteli kaloja. Köynnöstassu sohi käpäläänsä veteen tuloksettomasti. Lopulta hän osui yhteen, mutta sekin pääsi karkuun. Köynnöstassu toivoi, että olisi ottanut päästäisen mukaansa. Nyt hänen piti tyytyä muutamaan koppakuoriaiseen, jotka onnistui nappaamaan. Hän söi ne hitaasti, minkä jälkeen hän latki vettä ja jatkoi matkaansa ylävirtaan.
*Olen tullut jo tänne asti! En voi palata takaisin ilman sitä yrttiä!*
Hän käpertyi sittenkin makaamaan lammen rannalle ja vaipui uneen.

Köynnöstassu nousi ylös ja päätti jatkaa matkaansa. Hän tassutteli lammentakaiseen metsikköön ja onnistui nappaamaan vesimyyrän. Hän päätti syödä sen itse, vaikkei soturilaki niin sallinutkaan. Ties milloin hän saisi taas ruokaa.
Köynnöstassu kapusi jyrkkää kiviseinämää ylös. He olivat harjoitelleet kiipeilyä aika paljon Okakynnen kanssa, sillä heillä oli usein yhteiset harjoitustuokiot Leijonatassun ja tämän mestarin kanssa ja hännätön veli kaipasi paljon harjoitusta.
Köynnöstassu erotti pieässäkin asiat melko selkeästi, mikä teki matkaamisesta helpompaa. Hän pysähteli aika ajoin latkimaan vettä joesta, jonka vierellä hän kulki.
Tähdet loistivat kirkkaina taivaalla muutamien hajanaisten pilvien seasta.
*Onko yksi noista Kuurapentu? Tai Taimipentu tai emo?*
Köynnöstassu ei ollut koskaan ollut seurallinen, mutta täällä ypö yksin hänestäkin tuntui yksinäiseltä. Eniten hän kaipasi Leijonatassua. Ja oikeastaan myös Okakynttä ja olihan Mehiläistassukin ihan kiva...
Yön hiljaisuudessa hän erotti pörheitä yöperhosia, jotka olivat vielä kauniinpia kuin päiväperhoset. Yön äänet olivat oikeastaan melko kauniita.
*Jos joskus pääsen takaisin klaaniin, - tai siis tietystihän minä sinne vielä löydän seuraamalla jokea toiseen suuntaan - niin aion kyllä käydä öisin ulkona kävelemässä!*
Ruohikko tuntui pehmeältä tassujen alla. Viileä yöilma helli Köynnöstassun ruskeajuovikasta turkkia ja sai valkeat rintakarvat lepattamaan. Heinikko liehui tuulessa, kun se kiisi ohi kuiskaillen Köynnöstassun korviin. Hän ei ymmärtänyt sen sanoja, mutta emon tuoksu ja tunne siitä, ettei hän ollut yksin täyttivät ilman hänen ympärillään.
Metsä oli jäänyt taakse ja maasto oli täällä kukkaniittyä, jolla kasvoi satunnaisia koivuja ja pihlajia. Ja joki oli koko ajan siinä hänen vierellään ja emon tähtiturkki hänen toisella puolellaan. Paikka oli hyvin kaunis, eikä köynnöstassua enää pelottanut niin paljon.
Kalastaminen ei edelleenkään onnistunut ja häneltä pääsi tiainen karkuun, mutta hänen onnistui napata hiiri, jonka hän söi nautiskellen.
*Kaikki kääntyy vielä parhain päin.*
Viikset tuulessa lepattaen hän nautti viileästä yöstä.
*Jos olisin kulkukissa, haluaisin asua täällä!*
Samassa emon tuoksu katosi ja jostain heittäytyi valtava paino hänen selkäänsä. Hän yritti rimpuilla, mutta pieni oppilas ei pärjännyt aikuiselle kissalle. Köynnöstassu oli vielä kania pienempi ja hyökkääjä oli täysikasvuinen kolli. Uupuneen oppilaan silissä sumeni.
*Ei olisi pitänyt lähteä! Kuka luulin oikein olevani? Enhän edes tiedä, miltä se yrtti näyttää tai tuoksuu! Jos sitä olisi, niin kyllä Vaahtokukka ja Mehiläistassu olisivat löytäneet sen...*

Kipu painoi köynnöstassun aahan. Ainakin se kertoi, että hän oli elossa. Hän raotti silmiään ja tajusi olevansa pesässä, jossa oli makuualuset ja pieni tuoresaaliskasa.
Pesään asteli paksuturkkinen ruskearaidallinen kolli, jolla oli valkea vatsapuoli ja oliivinvihreät silmät.
"Ai, olet hereillä!", kolli maukui ja toi märän sammaltupon lähemmäs Köynnöstassua. Hän latki vettä ja tajusi samalla, että hänen haavojaan peittivät siteet, joissa oli hajusta päätellen ainakin ratamonlehtiä ja hämähäkin seittiä. Ja sitten vielä jotain, mitä oli jokaisessa Myrskyklaanin parantajan tekemässä siteessä, mutta Köynnöstassu ei tiennyt sen nimeä.
"Kyy hyökkäsi kimppuusi, mutta onnistuin pelastamaan sinut häneltä, Köynnös".
"Mitä?! Kyykö?! Purikose minua?!", Köynnöstassu oli niin paniikissa, ettei edes kysynyt, mistä kolli tiesi hänen nimensä.
"Rauhoitu, Kyy on kissa, tosin hyvin ärsyttäväsellainen. Hyökätä nyt pienen pennun kimppuun!".
"En minä ole mikään pentu, vaan oppilas! Ja mistä tiesit nimeni?", Köynnöstassu maukui.
"Nytkö jo? Vastahan te... Etkö siis todellakaan muista minua?".
Köynnöstassu tutkiskeli kollia hieman tarkemmin. Hajussa oli kyllä jotain tuttua. Kollin turkki oli ruskea ja siinä oli mustia, tummanruskeita ja vaaleanruskeita raitoja. Vatsapuoli oli valkea ja se yltti kuonoon saakka, missä siitä kohosijuova kuonoa pitkin ylöspäin. Oikean silmän yli kulki neljä arpea. Itse asiassa kolli muistutti väritykseltään Köynnöstassua ja Valkoiset alueet olivat suunnilleen samat, kuin Leijonatassulla.
Köynnöstassun silmät laajenivat.
"Käpy, todellako?", hän toisti sanat, jotka olivat jääneet hänen emonsa viimeisiksi.
"Sieltähän se tuli!", Käpy naukaisi huvittuneesti. "Mikä tuo sinut näin kauas metsästä? Luulin että Höyhenhäntä halusi teistä klaanikissoja. Mitäs hänelle muuten kuuluu?", hän maukui.
"Mäyrä tappoi hänet ja Taimipennun", Köynnöstassu mutisi.
"Mitä?!", Kävyn silmät laajenivat järkytyksestä. "Milloin?".
"Se oli ansa, eikö vain? Johdatit meidät tarkoituksella sen mäyrän luo! Leijonatassu menetti häntänsä sinun takiasi!", Köynnöstassu raivosi.
"Voi ei!". Kävyn jalat pettivät alta ja hän valahti maahan. "Se siis seurasi minua sittenkin!". Kollin katse täyttyi murheesta ja hän tunki kuononsa hiekkaan kuin paetakseen todellisuutta. Sitten hän kohotti päänsä ja päästi pitkän mouruavan valituksen. "E- en olisi ikinä aavist- tanut..." Sanat katkeilivat kollin mumistessa hiljaa. "Menetin kumppanini..."
Köynnöstassu sääli isäänsä ja häntä kadutti, että oli syyttänyt tätä emonsa kuolemasta. Hän painautui lohduttavasti kollin kylkeen. Pari ratamon lehteä varisi maahan.
Auringon ensisäteet maalasivat taivaanrannan pehmeän hunajan ja vaaleanpunaisen sekoitukseksi...

//Elikkä Köynnöstassu on nyt siis kateissa, eikä kenelläkään ole hajuakaan sen olinpaikasta.
Tein tosiaan vähän kappalejakoa, koska tämä taitaa olla tähän mennessä pisin tarina, jonka olen kerralla kirjoittanut. Ja luultavasti on myös melkoinen virhepesäke. Välilyönti ei tosiaan aina tottele, joten yhteen sulautuneita sanoja sieltä varmaan jokunen löytyy. Kirjoitusohjelma olisi tarkoitus asentaa heti kun läppärin muisti sen sallii.
Vastaus:Oho, olipas jännä tarina! Ainakin Köynnöstassu on nyt hyvissä käsissä... tai siis tassuissa, Käpy olikin ihan vilpitön! Toivottavasti Köynnös tosiaan löytää vielä klaanien luopkse takaisin, mutta mikäköhän Kävyn rooli tulee olemaan jatkossa? Mielenkiintoinen hahmo. Teksti oli sujuvaa.

Sellainen huomautus vain, että olet vuorosanojen yhteydessä päättänyt lauseen usein kahdella päättävällä merkillä. Pari esimerkkiä korjauksineen:

"Mitä?!", Kävyn silmät laajenivat järkytyksestä. "Milloin?".
"Mitä?!" Kävyn silmät laajenivat järkytyksestä. "Milloin?"

"Ai, olet hereillä!", kolli maukui
"Ai, olet hereillä!" kolli maukui

Eli vaihtoehtoina ovat joko ! tai ? lainausmerkkien sisällä, jonka jälkeen lause jatkuu pienellä kirjaimella ilman pilkkua, tai jos vuorosanat päättyisivät pisteeseen, niin silloin tulee pilkku vuorosanojen jälkeen heittomerkkien ulkopuolelle ja sen oletkin osannut ihan oikein esimerkiksi lauseessa

"Mäyrä tappoi hänet ja Taimipennun", Köynnöstassu mutisi.

Eli pidä nämä mielessä :)

Saat 33kp!

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kastesiipi, Myrskyklaani
01.06.2017 19:53
Pentutarhalta kuuluva valituksen naukaisu sai Kastesiivan nostamaan päänsä. Naukaisu jäi kaikumaan Myrskyklaanin leirin kallioseinistä ja sai myrskyklaanilaiset ilmestymään pesistään. Kastesiipi tunsi pelonsekaista uteliaisuutta noustessaan seisomaan ja tassuttaessaan pentutarhalle. Kastesiipi oli juuri ollut miettimässä, miten kertoisi Heinätassulle perheestään. Tapaaminen tuuliklaanilaisen kanssa jännitti Kastesiipeä ja oli saanut hänet unohtamaan riitansa Leppälehvän kanssa lähes kokonaan.
Pentutarhalle oli kerääntynyt joukko kissoja, jotka supisivat keskenään. Kastesiipi yritti työntyä joukon läpi päästäkseen katsomaan, mitä tapahtui, mutta ei onnistunut yrityksessään. Naaras jäi turhautuneena joukon takariviin ja alkoi odottaa kärsimättömästi. Hän yritti arvailla, mitä pentutarhassa tapahtui. Jotain kauheaa sen oli pakko olla, mutta mitä? Kastesiipi yritti kurkkia klaanitovereidensa yli, mutta ei nähnyt muuta kuin pentutarhan himmeänä hämärässä erottuvan hahmon.
Pian pentutarhalta alkoi kuulua valitusta, ja pian myrskyklaanilaisten joukosta vyöryi kysymyksienaalto, josta Kastesiipi päätteli jonkun astuneen ulos pentutarhasta.
”Minulla on surullisia uutisia”, Kastesiipi kuuli Vaahtokukan maukuvan kuuluvalla äänellä saaden klaanin hiljenemään. ”Kuurapentu on kuollut.”
Kissojen joukosta kuului henkäyksiä ja parahduksia. Kastesiipi tuijotti klaanitovereidensa välistä typertyneenä.
”Mihin hän kuoli?” Kastesiipi kysyi uteliaana.
”Viheryskään”, Vaahtokukka vastasi. ”Meillä ei ollut yrttejä, joilla olisimme voineet hoitaa häntä.”
”Entä muut pennut?” joku huikkasi.
”Kuningattaret ja muut pennut ovat kunnossa”, Vaahtokukka kertoi, ja klaanin joukosta kuului helpotuksen huokaisuja.
Kastesiipi vaipui ajatuksiinsa. Hänen oli vaikea uskoa Kuurapennun kuolemaa todeksi. Pakostakin soturin mieleen hiipi ajatus, jota hän turhaan yritti ravistella pois: Oliko Aaltokukka kuollut turhaan? Aaltokukka oli nimittäin kuollut juuri Kuurapentua ja tämän pentuetovereita suojellessaan.
*Pörröpentu ja Hallapentu ovat yhä elossa!* Kastesiipi muistutti itseään.
Kastesiipi huomasi myrskyklaanilaisten tehneen tietä Kuurapennun ruumista kantavalle Savupurolle. Kuningatar asteli kissojen halki aukion keskelle, missä hän laski Kuurapennun hyvin varovasti maahan ja asetteli tämän niin, että Kuurapentu näytti vain nukkuvan. Kastesiipi katseli, kuinka Savupuro kyyristyi pentunsa viereen, ja Kuurapennun lähimmät sukulaiset ja ystävät kerääntyivät Kuurapennun ympärille.
Kastesiipi meni hetken päästä jättämään hyvästinsä Kuurapennulle. Naaras kyyrisyi nuolaisemaan pennun turkkia ja perääntyi sitten pois. Kastesiipi ei ollut tuntenut Kuurapentua kovinkaan hyvin, eikä siksi keksinyt mitään sanottavaa.
Kissat, jotka eivät olleet jääneet Kuurapennun valvojaisiin, alkoivat palailla pesiinsä. Kastesiipi meni muiden mukana hiukan vastahakoisesti. Hän ei uskonut saavansa enää unta, mutta työntyi silti muiden mukana sotureiden pesään ja pujotteli omalle sammalaluselleen. Samassa hän tajusi, ettei Leppälehvän peti ollut enää hänen omansa vieressä. Leppälehvä oli siirtänyt sen kauemmas ja nukkui nyt sikeästi selkä Kastesiipeen päin. Kastesiiven kurkkuun nousi pala, kun hän muisti taas riitansa Leppälehvän kanssa.
*Huomenna yritän sopia välit hänen kanssaan* Kastesiipi lupasi itselleen ja asettui makuualuselleen kerälle. Naaras sulki silmänsä ja hetken kuluttua hän oli jo sikeässä unessa.

Kastesiipi työntyi ulos sotureiden pesästä. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja lempeä tuuli pörrötti Kastesiiven turkkia. Lämpö ja auringon valo kohensivat jo valmiiksi iloisen Kastesiiven mielialaa. Viimeisetkin rippeet illan tapahtumista pyyhkiytyivät nuoren soturin mielestä.
Kastesiipi venytteli nautinnollisesti ja vilkaisi ympärilleen etsien katseellaan tuttua kilpikonnakuvioista turkkia. Pian hän huomasi Leppälehvän istuvan leirin toisella laidalla. Leppälehvän ja Kastesiiven katseet kohtasivat hetkeksi, mutta Leppälehvä käänsi nopeasti päätään ja lähti kävelemään reipasta tahtia leirin uloskäyntiä kohti. Kastesiipi sai hänet nopeasti kiinni.
”Haluaisitko tulla metsästämään?” Kastesiipi kysyi pirteästi. Leppälehvä mulkaisi Kastesiipeä.
”Tuoko on sinun tapasi pyytää anteeksi?” Leppälehvä sähähti. Kastesiipi luimisti korviaan ja yritti uudelleen.
”Anteeksi”, hän naukaisi. Leppälehvä siristi silmiään.
”Sinä et tarkoita tuota.”
”Miten niin?” Kastesiipi maukui. Miksi Leppälehvän piti olla niin hankala?
”Ei mikään kuitenkaan muutu”, Leppälehvä naukaisi. ”Ymmärrät kai, että en voi olla sellaisen kissan ystävä, joka ei luota minuun.” Sen sanottuaan Leppälehvä livahti pois leiristä. Kastesiipi syöksyi tämän perään.
”Kyllä minä luotan sinuun”, Kastesiipi sanoi kaksikon kävellessä rivakkaa tahtia metsän halki.
”Mikset sitten voi todistaa sitä? Mikset kerro minulle mitään? Sinä salaat minulta jotain, Kastesiipi, ja minä kyllä huomaan sen.” Kastesiipi ja Leppälehvä kulkivat kohti jokea, kunnes Leppälehvä yhtäkkiä kääntyi vasemmalle. Kastesiipi meni hänen perässään ja yritti pysyä puiden halki nopeasti pujottelevan ystävänsä perässä.
”Mitä sinä sitten haluat minun kertovan?” Kastesiipi kysyi. Leppälehvä pysähtyi äkisti ja kääntyi Kastesiipeä kohti.
”Haluan, että kerrot, mihin sinä aina karkaat ja miksi sinä olet koko ajan ajatuksissasi. Et ole enää se sama Kastesiipi, jonka tunsin. Luulin, että olit taas oma itsesi, mutta sitten sinä taas katosit.”
”Sinä tiedät, että olen pahoillani siitä. Olen jo kertonut sinulle, että unohdin.”
”Miten sinä voit unohtaa ystäväsi?” Leppälehvä sähähti ja jatkoi sitten kylmään sävyyn: ”Ai niin, en ole ystäväsi.” Leppälehvä kääntyi jatkamaan matkaa, ja Kastesiipi ryntäsi jälleen hänen peräänsä.
”Onko sinun pakko olla tuollainen?” Kastesiipi ärähti, mutta Leppälehvä ei vastannut. Hän vain kiristi tahtiaan. Lopulta Kastesiiveltä meni hermot. Hän syöksähti mitään miettimättä Leppälehvää päin ja kaatoi tämän maahan päästämättä tätä enää nousemaan.
”Hei!” Leppälehvä älähti. ”Päästä minut senkin hiirenaivo!”
”En päästä! Sinä kuuntelet nyt!”
Leppälehvä sähisi Kastesiivelle päin naamaa, mutta naaras ei välittänyt.
”Usko nyt: sinä olet minun ystäväni, ja toivon, että minä voisin olla sinun ystäväsi. Myönnän, etten ehkä ole ollut mikään maailman paras ystävä ja olen salannut sinulta asioita, mutta sinun on uskottava, että minulla on ollut viime aikoina aika paljon ajateltavaa. Siksi olen ollut aika hiljainen. Myönnän, että olen karannut leiristä muutaman kerran, välillä jopa olen poistunut Myrskyklaanin reviiriltä,” Kastesiipi näki Leppälehvän katseessa livahtavan järkytys. ”mutta sinun on uskottava, että minun on ollut aivan pakko.”
”Olet laiminlyönyt soturin tehtäviäsi! Ja soturilakia!” Leppälehvä murisi.
”Tiedän, mutta Aaltokukan kuoleman jälkeen mikään ei ole ollut minulle itsestään selvää.” Leppälehvän ilme näytti epäilevältä, kun hän kysyi: ”Mitä tarkoitat?”
”Olen etsinyt perhettäni. Siksi olen välillä kadonnut omille teilleni. Nyt olen löytänyt jo veljeni. Enää minun on etsittävä emoni, isäni ja siskoni, mutta jotta voin löytää heidät, minun on lähdettävä klaanien reviireiltä. He asuvat Myrskyklaanin reviirin takana, poispäin järvestä. Muuta en tiedä, joten matkasta voi tulla pitkäkin. Ehkä jopa kuun pituinen.”
”Et voi lähteä klaanista niin pitkäksi aikaa. Tuskin voisit enää palata”, Leppälehvä naukaisi.
”Siksi mikään ei olekaan ollut itsestään selvää vähään aikaan”, Kastesiipi maukui ja päästi Leppälehvän nousemaan. ”Toivon, että ymmärrät.” Leppälehvä ja Kastesiipi tuijottivat hetken toisiaan. Linnut lauloivat ja ympäriltä kuului rapinaa, kun saaliseläimet liikkuivat aluskasvillisuudessa. Tuuli havisutti lehtiä, kun Kastesiipi odotti hiljaa, että Leppälehvä sanoisi jotain.
”En todellakaan ymmärrä!” Leppälehvä ulvahti ja sai Kastesiiven säpsähtämään. ”En tajua, miten edes harkitset klaanista lähtemistä! Olet elänyt siellä melkein koko ikäsi ja nyt olet valmis hylkäämään sen joidenkin kissojen takia, joista et tiedä mitään!”
”He ovat minun perheeni!” Kastesiipi huomautti.
”Luulin, että Myrskyklaani on sinun perheesi.” Sen sanottuaan Leppälehvä kääntyi ja ryntäsi juoksuun. Kastesiipi lähti hänen peräänsä, mutta Leppälehvä sai nopeasti karistettua hänet kannoiltaan. Hyvin vastahakoisesti Kastesiipi luovutti ja vaihtoi suuntansa kohti Myrskyklaanin rajaa, joka sijaitsi vastakkaisella puolella järvestä.

Kastesiipi tassutti aluskasvillisuuden halki ja saapui lopulta Myrskyklaanin reviirin rajalle. Kastesiipi istahti maahan ja jäi katselemaa rajan toiselle puolelle. Leppälehvän sanat olivat jääneet askarruttamaan Kastesiipeä, ja kaikki tuntui nyt entistä hankalammalta. Toisaalta Kastesiipi oli helpottunut, että oli saanut kerrottua asiasta Leppälehvälle, vaikka salaisuuksia olikin vielä jäljellä. Leppälehvä ei ollut ymmärtänyt, ja Kastesiipi mietti hermostuneena, ymmärtäisikö Heinätassu.
Hetken Kastesiipi istui paikoillaan ja tuijotti rajan toiselle puolelle. Pian hän kuitenkin kyllästyi ja loikkasi pystyyn. Soturi kääntyi ja lähti hyppelemään metsän halki takaisin kohti leiriä. Tuuli puhalsi taivaalle valkeita pilviä ja havisutti puiden vielä pieniä lehtiä. Aurinko paistoi puiden oksiston välistä ja lämmitti Kastesiiven turkkia. Naaras pujotteli ketterästi puiden ohi ja kun vastaan tuli kivi, Kastesiipi hyppäsi sen päälle. Soturi tähysti toista kiveä ja löysikin sen pian. Kastesiipi loikkasi sille ketterästi ja siitä toiselle, hiukan pienemmälle kivelle. Naaras loikkasi seuraavalle ja taas seuraavalle, kunnes ei enää nähnyt kiviä tarpeeksi lähellä. Lähin kivi oli liian kaukana hypätä.
*Mutta voihan sitä yrittää...* Kastesiipi mietti ja peruutti ottaakseen vauhtia. Kastesiipi otti muutaman juoksuaskeleen ja ponnisti kaikilla voimillaan. Naaras tunsi kipua lavassaan haavassa, jonka Sumu oli aiheuttanut taistelussa, kun ei ollut tunnistanut Kastesiipeä. Hän ei kuitenkaan välittänyt kivusta vaan katsoi suoraan kiveen. Kivi oli liian kaukana. Kastesiipi tömähti maahan päästäen pienen vingahduksen, kun putosi sille kyljelleen, jonka puolella kipeä lapa oli. Kastesiivestä tuntui, että hänen toinen jalkansa halkeaisi kivusta. Naaras kömpi pystyyn nuorien saniaisten versojen seasta varoen kipeää jalkaansa. Soturi ravisteli turkkiaan ja nuolaisi lapaansa pari kertaa.
*Onneksi kukaan ei nähnyt* Kastesiipi ajatteli nolona, mutta piristyi pian ja lähti nyt hiukan hitaampaa tahtia – ja vasempaa jalkaansa varoen – jatkamaan matkaa.

”Onko Leppälehvää näkynyt?” Kastesiipi kysyi Leppälehvän entiseltä mestarilta Okakynneltä päästyään leiriin. Okakynsi pudisti päätään.
”Ei ole. Voin sanoa hänelle, kun näen hänet, että sinä kysyit häntä”, Okakynsi naukaisi. Kastesiipi virnisti.
”Paljon hän-sanoja”, Kastesiipi naurahti ja jatkoi sitten: ”Ei sinun tarvitse sanoa hänelle.” Okakynsi kohautti lapojaan.
”Ei sitten”, hän maukaisi ja käänsi katseensa Kastesiiven vasempaan jalkaan, jota naaras piti ilmassa. ”Onko sinun jalkasi ihan kunnossa?” Kastesiipi laski tassunsa nopeasti maahan sävähtäen hiukan kivusta.
”On se”, hän maukui. ”Kuinka niin?”
”Sinun kannattaisi näyttää sitä Vaahtokukalle”, Okakynsi naukaisi. Kastesiipi siirteli jalkojaan hiukan vaivaantuneena.
”Ei siihen satu enää paljoa, ja Vaahtokukalla on varmasti paljon muutakin tekemistä”, Kastesiipi sanoi yrittäen välttää parantajanpesälle menemisen. Hän pelkäsi Vaahtokukan aavistavan, mistä haava oli tullut, eikä sen takia ollut heti sen saatuaan mennyt näyttämään haavaansa parantajalle. Kastesiipi ei tiennyt pystyivätkö parantajat näkemään sen, miten haava oli syntynyt, mutta parantaja oli parantaja, ja Kastesiipi uskoi, että parantajat pystyivät mihin vain. Olivathan he hyvin läheisiä Tähtiklaanin kanssa.
”Se menee vielä pahemmaksi, jos et käy heti näyttämässä sitä”, Okakynsi naukui.
”Jos käyn vähän myöhemmin...”
”Kastesiipi, mikä siinä on niin hankalaa? Et kai sinä sentään pelkää Vaahtokukkaa?”
”En tietenkään pelkää!” Kastesiipi maukaisi. ”Hänellä vaan taitaa olla paljon töitä tällä hetkellä.”
”Pyydä sitten Mehiläistassua vilkaisemaan tuota haavaa.”
”Hänkin on varmasti hyvin kii-”
”Mikset kysy häneltä itseltään?” Okakynsi kysyi hiukan kärsimättömänä. Kastesiipi luimisti korviaan.
”Hyvä on, minä luovutan”, Kastesiipi maukaisi ja virnisti. Okakynsi huokaisi.
”Välillä mietin, ärsytätkö sinä toisia tahallasi”, Okakynsi naukui.
”Ken tietää”, Kastesiipi naukaisi, virnisti toistamiseen ja livahti tiehensä.
Kastesiipi loikki parantajanpesään yrittäen olla välittämättä ärsyttävästä kivusta lavassa. Kastesiipi katsahti ympärilleen ja huomasi Mehiläistassun järjestelemässä pientä yrttikasaa.
Kastesiipi hiipi hiljaa Mehiläistassun taakse miettien, säikäyttäisikö tämän vai ei. Kauaa hän ei kuitenkaan ehtinyt miettiä, kun jo päätti, että säikäyttäisi. Kastesiipi kyyristyi ja jännitti lihaksensa kohdentaen katseensa parantajaoppilaan punauskeaan hännänpäähän.
”Ai, hei, Kastesiipi.” Kastesiiven pää ponnahti ylös ja hän tajusi Mehiläistassun huomanneen hänet. Soturi kömpi pystyyn hiukan kömpelösti kipeän lavan takia.
”Hei, Mehiläistassu. Tulin näyttämään lapaani. Siinä on… Tuota… Haava.” Mehiläistassu nousi seisomaan ja tassutti Kastesiiven luo tutkimaan tämän lapaa.
”Se on tulehtunut”, Mehiläistassu maukui ja livahti yrttivarastoon. Pian oppilas tuli takaisin kantaen suussaan jotain yrttiä, jota Kastesiipi ei tunnistanut.
Mehiläistassu pureskeli yrtit ja alkoi levittää haudetta Kastesiiven lavalle.
”Hei, Mehiläistassu ja Kastesiipi!” Kastesiipi kääntyi katsomaan, kuka pesään oli tullut ja näki Vaahtokukan laikukkaan turkin.
”Pysy aloillasi”, Mehiläistassu pyysi, ja Kastesiipi jähmettyi aloilleen.
”Onko Kastesiivellä tulehtunut haava?” Vaahtokukka kysyi ja asteli lähemmäs. Kastesiipi näki liikettä silmäkulmassaan ja arvasi Mehiläistassun nyökänneen.
”Sinun olisi pitänyt tulla parantajanpesään heti haavan saatuasi”, Vaahtokukka huomautti Kastesiivelle Kastesiiven mielestä tarpeettomasti.
*Kyllä minä tiedän*
”Mistä sinä olet saanut tuon haavan?” Vaahtokukka kysyi saaden Kastesiiven jännittymään. Juuri tuota kysymystä hän oli pelännyt.
”Se osui kiven terävään kohtaan”, Kastesiipi naukaisi tietämättä, oliko hänen valheensa tarpeeksi vakuuttava.
”Valmista!” Mehiläistassu ilmoitti, ja Kastesiipi rentoutui. Hän oli joutunut olemaan hirvittävän epämukavassa asennossa.
”Älä lähde leiristä enää tänään”, Vaahtokukka naukaisi. ”Kehäkukan täytyy ehtiä vaikuttaa. Sinun täytyy muutenkin ottaa vähän rennommin, että haava pääsee parantumaan.” Kastesiipi huokaisi.
”Joo joo”, Kastesiipi maukaisi. ”Kiitos, Mehiläistassu ja hei sitten.” Sen sanottuaan Kastesiipi livahti pois pesästä ja meni ulos auringon paisteeseen. Kastesiipi huokaisi. Päivä oli näin hieno, ja hän joutuisi viettämään sen sisällä leirissä. Kastesiipi mietti Vaahtokukan sanoja. Jos Heinätassun tapaamista ei otettu lukuun, tulevista päivistä tulisi hyvin tylsiä.

//Olen iloinen, että sain tämän vihdoin kirjoitettua! Alusta oli jotenkin hankala kirjoittaa… Tuntui, että siinä oleva Kastesiipi ei muistuttanut yhtään Kastesiipeä :D

Vastaus:Mielenkiintoinen tarina. Jotenkin kiva syvällisen luonnollinen (??? Ööh en oikein itsekään tiedä mitä meinaa, jäi vain mieleen) reaktio Kastesiivellä Kuurapennun kuolemaan että urhautuiko Aaltokukka turhaan. Harmi että tuntuu että välit tulehtuvat entisestään Leppälehvän kanssa.... mitäköhän Kastesiipi aikoo tehdä lähtönsä kanssa kun on ihan yksin nyt? Toivottavasti malttaa antaa haavansa kuitenkin parantua. Hyvää tekstiä.

Saat 38kp!

-YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Sadepentu, Jokiklaani
31.05.2017 22:31
Sadepentu kömpi unisena
pentutarhassa. Hän kompastui nukkuvan Päästäispennun jalkaan ja kaatui tämän päälle.
"Auttakaa! Kettu on kimpussani!" Päästäispentu ynisi silmät kiinni ja Sadepentua huvitti.
*Pelottava uni varmasti!*
Hän kompuroi Päästäispennun yli ja astui johonkin terävään. Aluksi ei tuntunut mitään, mutta piikin upotessa tassuun Sadepentu ei pystynyt pidättelemään ulvahdusta. Hän kipitti leirin poikki etujalkaansa varoen parantajan pesään. Juostessaan hän kuuli aamupartion askeleet jotka hiipuivat vähitellen. Sadepentu kömpi sisään tunkkaiseen yrteiltä tuoksuvaan, mutta lämpimään pesään. Sääskisydän otti hänet heti vastaan ja kysyi: "onko jokin hätänä Sadepentu?"
Sadepentu nosti vasemman etujalkansa ilmaan.
"Tuon me hoidamme nopeasti. Se on pelkkä piikki", naaras murahti lempeästi ja nuuski Sadepennun yhä ylhäällä olevaa tassua.
"Siihen tuli pieni haava, piikki on varmaan kulkeutunut pentutarhaan jonkun turkissa."
Parantaja kumartui nuolemaan haavaa ja nykäisi sitten voimakkaasti. Sadepentu ulvahti. Sääskisydän nykäisi uudestaan ja piikki irtosi. Sadepennun tassua kirveli, kun naaras kumartui nuolemaan haavaa. Pian polkuantura oli puhdas ja kipu helpotti.
"Nuole sitä paremmin kuin yleensä, tuollaista sattuu päivittäin."
*Onko piikkejä niin paljon että, kissat satuttavat tassunsa niihin päivittäin?*
"Voit lähteä takaisin pentutarhaan, nyt on vielä kovin aikaista", Sääskisydän kehotti ja kääntyi yrttiensä puoleen. Sadepentu nyökkäsi hiljaa, mutta astellessaan parantajanpesältä hän ei mennyt pentutarhaan, vaan kulki sen ohi ja kääntyi leirin suuaukolle.
*Tästä emo ei saa tietää!*
Sadepentu hyppi kevyesti polkua, jota monet soturit ja oppilaat olivat kulkeneet monia kertoja.
*Minne he aina menevät ja missä kohtaa rajat loppuvat? Tämä on tilaisuus saada selvää asioista ennenkuin pääsen oppilaaksi. Odottaminen vain on niin turhauttavaa.*
Sadepentu ei ollut kulkenut kauaakaan, kun kuuli rasahduksen ja linnun räpyttelevän siipiään. Hän painautui matalaksi ja pörhisteli niskakarvojaan. Pian kuului linnun rääkäisy ja räpyttely vaimeni. Sadepentu kampesi itsensä pystyyn, mutta kulki valppaasti ja varoi askeliaan. Hän asteli äänen suuntaan ja huomasi kuolleen linnun, joka oli törmännyt puuhun. Olivatko linnut yleensä niin hölmöjä? Lintu oli laiha ja sen sulkia oli maassa kuin puusta pudonneita lehtiä lehtisateen aikaan. Sadepentua värisytti ja hän halusi jo palata leiriin. Ehkä hän ehtisi ennen emon heräämistä tai aamupartion palaamista leiriin.
*Ei oppilaaksi pääsemisessä niin kauan mene, että kannattaisi ottaa riski.*

Sadepentu tunki pentutarhaan päivän valjetessa. Hän oli karannut aamulla leiristä niin, ettei emo ollut huomannut. Hän oli osaksi ylpeä itsestään, mutta silti häntä hiukan kadutti, kun hän kuvitteli emon ylpeänä ja onnistuneena kissana, jonka pennut ovat kilttejä ja viimeinenkin karkailija oli oppinut tavoille.
*Jos emo tietäisi, hän ei olisi ylpeä...*
"Sadepentu, oletko leikkinyt koko aamun?" Päästäispentu kysyi tupsahtaessaan kömpelösti pentutarhan sisäänkäynnille.
"Joo..."
Päästäispentu loikkasi ilmaan ja kääntyi ympäri. Kolli laskeutui maahan kevyesti ja läimäisi Vuokkopentua kynnet piilossa.
"Kuulin kun tulit ja arvasin aikeesi!" Päästäispentu naukaisi virne naamallaan. Vuokkopentu tuijotti veljeään silmät selällään ja suu auki.
*Päästäispentu osasi tuon liikkeen, vaikka on sokea! Hänestä tulee hyvä soturi!*
"Missä emo on?" Vuokkopentu tuhahti. Sadepentu ei vastannut, mutta hän tiesi minne mennä. Hän hiipi maata pitkin ja saapui leirin nurkkaan, jossa ei kulkenut muita sotureita. Tummanharmaa raidallinen kolli ja kullanruskea naaras istuivat ja tuijottivat toisiaan silmiin katseella, jota ei voinut tulkita.
"Lupaathan tulla katsomaan Päästäispentuakin", Pihlajahohto maukui ja kolli nyökkäsi.
*Hyvä, tänään he eivät riitele!*

Emo tassutti pentutarhalle Sadepentu edellään.
"Et saisi vakoilla muita", Pihlajahohto nuhteli, muttei ollut vihainen. Sadepentu tutki maata ja pyöritteli kummalista kiveä käpälänsä alla. Hän tutki maata ja löysi kiviä lisää. Yhtäkkiä hän hätkähti tuntiessaan käpälien painon selässään.
"Mit-?" Sadepentu tuskin sai sanottua loppuun kun hän oli jo selällään ja Vuokkopentu oli hänen kimpussaan.
"Voitin!" Vuokkopentu moukui innoissaan.
"Minulla oli tärkeä juttu kesken!"
"Mikä? Tarkoitatko kivien pyörittelyä!" Vuokkopentu tuhahti.
*Hän ei sitten voi muuta kuin riehua!* Sadepentu puhahti ja tallusteli Päästäispennun luokse. Kolli istui kivellä ja näytti siltä kuin hän olisi katsellut taivasta, mutta pentuhan oli sokea, joten Päästäispentu luultavasti haisteli ilmaa. Sadepentu tönäisi kevyesti veljeään.
"Sadepentu?"
"Haistatko saman kuin minäkin?" Päästäispentu kysyi.
"Kyllä!" Sadepentu ei jäänyt odottamaan sokeaa veljeään, vaan loikki pentutarhaa kohti innoissaan. Hän tunsi jotain terävää tassussaan ja kaatui maahan. Hänen selkänsä tömähti kiven päälle. Päästäispentu kompuroi hänen ohitseen. Selkään sattui, mutta Sadepentu nousi maasta ja tallusteli veljensä perässä. Pentutarhalla odotti tummanharmaa raidallinen kolli.
"Korppiviiksi!"
Kolli hymyili leveästi ja kumartui Sadepennun puoleen.
"Olet kasvanut."
Vuokkopentu loikkasi hänen eteensä ja tunki Korppiviiksen luo.
"Hyviä pentuja molemmat", kolli kehräsi. Pihlajahohto mulkaisi häntä pahasti ja Korppiviiksi lisäsi: "Päästäispentu myös." Päästäispentu kömpi lähemmäs ja Korppiviiksi kumartui koskettamaan neniä hänen kanssaan.
*Toivottavasti näin käy useammin!*
Vastaus:Olipa kiva saada lukea valoisa tarinaksi edellisessä olleen vanhempien riitelyn vastapainoksi :) ehkä se Korppiviiksikin siitä. Ja Päästäispennulla näyttää menevän hyvin :) toivottavasti Sadepentu ei joudu todellisiin ongelmiin seikkailuillaan ja hiippailuillaan....

Saat 24kp.

-YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Sadeyö, Myrskyklaani
31.05.2017 11:16
Sadeyö liukui sotureiden pesästä ulos auringon valoon. Naaras haukoitteli terävät hampaat välähtäen ja hän venytteli itseään huolella ja nautinnollisesti. Tähtiklaanin kiitos, että sää oli alkanut lämpiämään, Sadeyö ei olisi kestänyt yhtään enempää kylmyyttä. Naaras ravisteli itseään kevyesti ja nuolaisi rintakehäänsä katsellen ympärilleen. Hän oli nukkunut liian pitkään, vaikutti nimittäin siltä, että aamupartiot olivat jo lähteneet. Sadeyö heilautti korviaan. Leiriin hän ei jäisi, lähtisi vaikka yksin metsästämään jos ei muuta. Samassa naaras huomasi Tiikerimyrskyn kyhjöttävän leirin varjoissa. Sadeyö kiepahti ympäri häntä heilahtaen ja loikki siskoaan kohti.
"Hei!" Tiikerimyrsky säpsähti yllättävän rajusti, kuin Sadeyö olisi muka hiipinyt hänen taakseen mahdollisimman ääneti. Soturi käänsi silmänsä Sadeyöhön, pupillit ollen pelkät viirut.
"Minä olen lähdössä metsästämään. Ajattelin kysyä, lähtisitkö seurakseni?" Tiikerimyrskyn asento ei rentoutunut ja hän vain tuijotti vihreillä ja tyhjillä silmillään Sadeyötä. Lopulta naaras käänsi selkänsä hänelle sanomatta mitään. Sadeyön korvat painuivat taaksepäin ja ryhti romahti.
"Oletan, että vastaus on ei... Ei hätää, ymmärrän kyllä. Sinulla on varmasti kiire ja niin..." Sadeyö antoi äänensä haipua pakittaessaan Tiikerimyrskyn luota ja naaras kääntyi hitaasti ympäri luoden vielä yhden katseen Tiikerimyrskyyn lapansa ylitse. Mitä hän oli odottanut kysyessään sisartaan mukaan? 'Toki lähden' -vastausta? Tumman naaraan häntä laahasi maata hänen kulkiessaan leiristä ulos vievää polkua kohti. Hänen mielialansa oli pudonnut korkealta alas. Lukemattomista yrityksistä huolimatta Tiikerimyrsky työnsi hänet yhä kauemmas. Sadeyö ei enään tuntenut kissaa, joka oli hänen sisarensa. Oli ollut. Tämä kissa ei ollut Tiikerimyrsky jonka Sadeyö tunsi ja jota hän rakasti yli kaiken. Se oli vain tyhjä kuori, hylätty pesäkolo.

"Hei Sadeyö!" Sadeyö räpäytti silmiään ja napsahti ajatuksistaan saman tien. Naaras suoristi ryhtinsä ja nosti häntäänsä ylemmäs niin ettei se koskettanut maata. Sitten hän käänsi päänsä huudon suuntaan. Sadeyö näki Koivuruskan jolkottelevan lähemmäs raidallinen hännänpää vääntyillen.
"Oletko lähdössä metsästämään?" Koivuruska pysähtyi päästyään hänen luokseen ja kallisti päätään aavistuksen. Sadeyö tarkkaili toista hetken, mutta nyökkäsi.
"Hienoa. Kelpaako seurani vai haluatko mennä yksin?"
Sadeyö räpäytti pienesti silmiään. Koivuruska ei ollut Tiikerimyrsky... Mutta hän ei voisi työntää kaikkia pois surressaan siskoaan ja pyöriessään itsesäälissä, "toki seurasi kelpaa", naaras loihti hymyn kasvoilleen, "mutta entä Vihertassu?" vaikkei hän ei voinut hyvin, hän ei tartuttaisi huonoa mielialaa muihin.
Koivuruska heilautti häntäänsä, "Vihertassu lähti metsästyspartion mukaan. Eiköhän se pidä hänet kiireellisenä jonkin aikaa", kolli haukoitteli, "lähdetäänkö heti, vai onko jotain mitä pitäisi tehdä ennen?"
"Lähdetään vain", Sadeyö lähti tassuttelemaan eteenpäin, mutta Koivuruska suorastaan loikkasi hänen edelle pinkoen polulle ja ulos leiristä. Sadeyö räpäytti silmiään ja juoksi klaanitoverinsa perään nopeasti varoen kumminkin askeliaan rotkosta pois vievää polkua juostessaan.

Sadeyö katseli ympärilleen päästyään metsään. Linnut lauloivat kauniisti ja ei tuullut. Luonto oli alkanut heräilemään, puiden lehdet olivat joko jo puhjenneet tai puhkeamaisillaan ja kuolleen aluskasvillisuuden tilalle puski uusia heinänkorsia auringon valoon. Sadeyö katsahti Koivuruskaan, jonka ruskea raidallinen turkki kiilsi auringon valossa tuon tarkkaillessa metsää.
"Mennäänkö järven suuntaan?" kolli kiepautti päänsä hänen puoleensa ja kaksikon katseet kohtasivat. Sadeyö nyökkäsi, "mennään vain. Ehkä vesimyyriä olisi jo liikkeellä. Sellainen olisi hieno saalis"
"Saa nähdä. On vähän viileä vielä, niitä ei ehkä näy vesistöjen lähellä. Mutta voimme käydä aukiollakin sen jälkeen jos mitään ei tartu mukaan", Koivuruska ravisteli itseään. Sadeyö heilautti häntäänsä ja lähti kävelemään reippaasti eteenpäin, kolli seuraten pian perässä. He pujottelivat metsämaan halki kauemmas leiristä ja Sadeyö katseli ympärilleen. Taivaalla vaelteli suuria pilvimassoja, mutta pilvet eivät olleet tummanharmaita tai uhkaavia. Keveitä ja valkoisia kuin vielä pari kuuta sitten maassa maannut lumi oli ollut. Aurinko paistoi, mutta välillä sen valo hiipui pilvien liukuessa eteen.
"Sadeyö..." Koivuruska naukaisi hetken hiljaisuuden kuluttua. Sadeyö käänsi katseensa kolliin väräyttäen toista korvaansa.
"Minä näin kun keskustelit tänään Tiikerimyrskyn kanssa", Koivuruska käänsi katseensa häneen, mutta samaan aikaan Sadeyö kiepautti päänsä ja katseensa suoraan eteenpäin jännittyneenä.
"En halua puhua hänestä", naaras totesi lyhyesti. Hän ei osannut puhua Tiikerimyrskystä. Hän ei osannut puhua siitä, mitä tunsi. Sadeyö tunsi olonsa petetyksi, mikä oli itsekästä. Häntä pelotti, hänestä tuntui kuin hän olisi täysin yksin. Tiikerimyrsky oli hänelle läheisin ja tärkein kissa, jos Valolehteä ei laskettu, mitä koko klaanista, tai metsästä, löytyi. Tiikerimyrsky oli hänen toinen puolensa, he olivat aina turvanneet toistensa selustat. Sadeyö ei tiennyt mitä hän tekisi ilman Tiikerimyrskyä, ja nyt hän oli ilman sisartaan, vaikka tuo oli yhä läsnä.
"Ymmärrän kyllä miksi et halua puhua. Halusin vain sanoa, että minä uskon teidän molempien kyllä pääsevän vaikeista ajoista läpi. Te olette liian itsepäisiä jäämään makaamaan maahan jos teidät lyödään alas. Ja ei se haittaa, että välillä kaatuu, kunhan vain nousee ylös", Sadeyö vilkaisi Koivuruskaa, joka puikkelehti hänen ohitseen loikaten vanhalle kaatuneelle puun rungolle, jossa ei ollut enään kuoriakaan jälellä. Naaras hymyili aavistuksen.
"Olet oikeassa. Kiitos Koivuruska. Olet hyvä ystävä", hän ei tiennyt uskoiko hän itseensä ja Tiikerimyrskyyn niin paljoa, että olisi uskonut Koivuruskan sanat.
"Kerrassaan mahtava sellainen", Koivuruska heilautteli häntäänsä virne kasvoillaan. Sadeyö oli vastaamassa, mutta kun hän avasi suunsa uusi haju saavutti hänen tietoisuuden.
"Koivuruska", naaras naukaisi hiljempaa. Kolli laskeutui oksalta pehmeästi suu raollaan.
"Jänis", kolli muotoili sanan ääneti Sadeyölle. Haju oli tuore ja vahva. Koivuruska osoitti häntä tassullaan ja huitaisi sitten hännällään oikealle. Sitten kolli osoitti itseään ja huiskaisi häntänsä vasemmalle puolelle. Tämän jälkeen kissa kallisti päätään kysyvästi. Sadeyö nyökkäsi kertoakseen, että Koivuruskan ehdotus kävi hänelle. Kissat hajaantuivat odottelematta turhia, tarkoituksena saartaa jänis kahdesta suunnasta. Sadeyö hiipi aluskasvillisuuden halki varoen, ettei hän kahisuttanut heinänkorsia. Kissa eteni kuin varjo pitäen suutaan raollaan, korviaan höröllä ja silmät avonaisina. Mikään ei menisi häneltä ohi nyt. Läheiseltä korrelta nousi perhonen lentoon kun Sadeyö ohitti sen, ja metsässä kaikui pikkulintujen laulu. Sadeyö pysähtyi vatsa hipoen maata kun hän erotti liikettä. Jänis, jonka turkissa oli yhä valkoista, tutki maata kuono väpättäen ja suuret korvat kääntyillen. Sadeyön lihakset kiristyivät ja naaras hivuttautui aavistuksen lähemmäs yrittäen pysyä saaliin selkäpuolella, mutta kaartamatta liikaa ettei joutuisi Koivuruskan puolelle. Missäköhän kolli edes oli parhaimmillaan? Naaras ei ehtinyt huolehtimaan siitä, pitäisi itse päästä ensin asemiin. Sadeyö kaarteli ja hiipi eteenpäin matelevan hitaasti, vaikka käpäliä kihelmöi vauhdin ja takaa-ajon kaipuu. Hän ei saisi hätiköidä, tai hän pilaisi kaiken ja jänis pakenisi. Sadeyö liukui puun taakse, nyt jo hyökkäysetäisyydellä. Hän oli pysynyt tuulen alapuolella, eikä jäniksellä vaikuttanut olevan tietoakaan hänen läsnäolostaan. Sadeyö nuolaisi huuliaan ja asettautui valmiiksi jännittäen takajalkojaan loikkaa varten. Hänen katseensa harhaili jäniksen taakse aina välillä kun naaras yritti hakea Koivuruskaa katseellaan. Toista ei näkynyt tai kuulunut.
*Emme edes sopineet miten nappaamme sen saarrettuamme sen* Sadeyö väräytti korviaan. No se oli iso aukko suunnitelmassa. Kaipa pitäisi vain mennä sillä, että nopeat syövät hitaat? Sadeyö ei tuntenut Koivuruskaa niin hyvin, että tuntisi tuon ajatuksen juoksun ulkoa. Sadeyö käänsi korvansa taaksepäin ja painautui entistä lähemmäs maata. Hänen häntänsä nytkähti osuen heiniin jotka kahahtivat hiljaa. Jäniksen pää nousi korvat kääntyen, ja Sadeyö polkaisi vauhtia maasta takajaloillaan. Sadeyö paljasti kyntensä, mutta tapasi tyhjää käpälillään tömähtäessään alas. Jänis oli syöksynyt sivuun ja ottanut jalkansa alleen. Naaras sähisi ja pinkaisi jäniksen perään yrittäen pyyhkäistä sen takajalat alta epäonnistuen, ja kaatuen itse omiin jalkoihinsa. Sillä aikaa kun Sadeyö väänsi itsensä jaloilleen sylkien sammalta suustaan, Koivuruska syöksyi pensaikosta ohi juoksevan jäniksen niskaan. Kolli kietoi hampaansa eläimen niskan ympärille ja päätti nopealla ja tehokkaalla puraisulla jäniksen paon ja elämän. Jäniksen ruumis lysähti maahan ja Sadeyön korvat kääntyivät taaksepäin. Naaras ravisti itseään kiusaantuneena. Hävetti, ja paljon. Koivuruska oli ollut aitiopaikalla katsomassa kun hän sähelsi ja metsästi kuin tuore oppilas.
"Hienosti kaadettu..." naaraan häntä nyki pienesti. Koivuruska hymyili pienesti.
"Kiitos. Mutta yhdessähän se kaadettiin", kolli naukaisi piilottaessaan jäniksen, "älä näytä tuolta, ei sitä aina voi onnistua", kolli lisäsi vielä. Sadeyö heilautti korviaan. Häntä myös ärsytti häpeän lisäksi, koska hän ei ollut huono metsästäjä ja juuri tänään piti mennä surkeasti.
"Mennään nyt sinne järvelle. Viimeinen perillä on kalanhajuinen jokiklaanilainen!" Sadeyö säpsähti pienesti.
"Hei! Otit etumatkaa!" hän huusi närkästyneenä kun Koivuruska katosi puiden väliin nauraen. Sadeyö pinkaisi juoksuun kollin jälkeen käpälät rummuttaen maata. Koivuruskan vaalea turkki vilahteli aina välillä Sadeyön edellä, mutta välimatka oli lyhentynyt huomattavasti, kiitos naaraan pitkistä ja voimakkaista jaloista. Kollin kiinnisaamisen ja ohittamisen mahdollisuudet olivat kumminkin pienet.

Järven ranta tuli nopeasti vastaan ja Sadeyö pysäytti vauhtinsa metsän rajaan huohottaen. Koivuruska seisoi lähempänä vettä.
"Olet... Kalanhajuinen... Joki-" kolli kasasi henkeä, "klaanilainen"
"Sinä otit etumatkaa... Senkin ryökäle", Sadeyö sähähti takaisin yhä tasaten hengitystään.
"Sinun olisi pitänyt saada minut noilla heinänkorsijaloillasi kiinni. Jokiklaanilainen", Koivuruska naukaisi pörhistellen karvojaan ylpeästi saatuaan hengityksensä tasaiseksi.
"Katsotaan kuka on jokiklaanilainen", Sadeyö murisi silmät kiiluen. Koivuruska ei edes ehtisi tietää mikä häneen iski kun naaras pudottautui alas ja ponnisti toista päin. Koivuruska päästi yllättyneen ulahduksen, mikä vaihtui korvia vihlovaksi kiljaisuksi kun Sadeyö kaatoi tuon matalaan rantaveteen pysyen itse kuivalla maalla.
"Kylmää! Sadeyö!" Sadeyö loikki kauemmas nauraen. Koivuruska kiisi vedestä kuin jänis tuli hännän rannalle.
"Kukas on nyt - heh - kalanhajuinen jokiklaanilainen?" Sadeyö virnuili. Koivuruskan turkista valui vettä nopeaa tahtia maahan, samaten viiksistä, ja kolli siristeli silmiään hänelle.
"Ketkä ovat", kolli korjasi virneen nousten kasvoillaan. Sadeyön hymy kuoli.
"Älä uskallakkaan", naaras varoitti ja taivutti selkäänsä kaarelle karvat pörhistyen aavistuksen. Kolli otti askeleen ja pari, Sadeyö pakitti saman verran. Varoittamatta kolli syöksähti eteenpäin, eikä Sadeyön refleksit pysyneet vauhdissa mukana. Ennen kuin naaras huomasikaan, Koivuruska oli huitaissut häneltä takajalat alta ja painanut hänet maata vasten. Kylmä vesi pisaroi kollin turkilta Sadeyön omalle, ja naaras päästi närkästyneen sähähdyksen inhon sävyttämänä.
"Liiku senkin karvakasa! Kastelet minut!"
"Ooooh, voi ei, oikeasti?" Koivuruska nauroi ja tunki kuononsa lähelle Sadeyön omaa niin, että kollin viiksissä olevat pisarat putoilivat suoraan Sadeyön naamalle.
"Senkin märkä koira!" Naaras työnsi kollin naaman kauemmas käpälällään.
"Sentään en ole ainut märkä koira", Koivuruska työnsi kielensä ulos hampaidensa välistä.
"Nyt kyllä riittää", Sadeyö latasi takajalkansa ja potkaisi Koivuruskan takajalkoja taaksepäin. Kollin selkä meni notkolle ja pää nousi ylös, kun tuo yritti hakea menetettyä tasapainoa ja palauttaa sen. Sillä välin Sadeyö iski tuota leukaan toisella etutassulla horjuttaen kollia lisää ja hänen pää nousi yhä korkeammalle ja alapää painui alemmas. Sitten naaras kiepahti vatsalleen ja vei noustessaan Koivuruskan lopun tasapainon ja kolli kaatui maahan. Sadeyö kahlitsi Koivuruskan alleen virne kasvoillaan.
"Mitä ketunläjää Sadeyö?" Koivuruska vinkui hieroen leukaansa, "tuo sattui"
"Älä jaksa. En tehnyt sitä edes täydellä teholla, se ei voinut sattua", naaras pyöräytti silmiään kevyesti ympäri. Koivuruskan silmät kyllä olivat paljastaneet, ettei tuo oikeasti ollut kivussa.
"Mitä Ratamohäntä on oikein opettanut sinulle? Minäkin haluan oppia tuon", Sadeyön häntä nytkähti Koivuruskan sanojen myötä. Hah, mistä hän oli oppinut?

Alkuperäisessä versiossa, mitä Sadeyö oli muokannut, toista ei isketty leukaan tarkoituksena horjuttaa tasapainoa, että pääsisi takaisin jaloilleen. Siinä kun kissa nojasi taaksepäin ja paljasti kaulansa, oli tarkoitus iskeä suoraan vihollisen kaulaan kynsin tai hampain. Hampaat olivat tehokkaammat yleensä, mutta se vaatii vastustajan takaisin lähelle vetämistä, ellei jaksa nostaa yläpäätään tarpeeksi pelkästään omien lihaksien voimalla. Erittäin tarkka isku kynsilläkin takaisi iskun onnistumisen. Ja onnistuminen merkkaisi vastustajan kuolemaa. Yksi helpoimmista liikkeistä mitä Sadeyö oli oppinut Tiikerivarjolta. Sadeyö oli muokannut tekniikkaa, koska hänen tarkoituksensa ei ollut tappaa vastustajaa. Se ei ollut oikea tapa, kunniallisen soturin tapa. Se oli pedon tapa, sellaisen joka ei osannut arvostaa elämää tai niitä arvoja, joita oikea soturia kantaa mukanaan. Voiman ja taidon rinnalla ovat armo, myötätunto ja anteeksianto. Vastustaja on myös kissa, kissa jota joku rakastaa. Ei ole soturin oikeuksissa päättää toisen elämää kevyin perustein.

"Kehittelen itse aina kaikenlaista, Ratamohännällä ei ole mitään tekemistä tämän liikkeen kanssa", Sadeyö naukaisi päästäen Koivuruskasta irti. Kenenkään ei tarvitsisi tietää. Sadeyö oli kävellyt Tiikerivarjon luota, hän oli tehnyt virheensä ja oppinut niistä. Naaras ei kulkenut enään polkua jolle tähtien valot eivät yltäneet. Hän ei ollut tehnyt mitään peruuttamatonta. Toivottavasti. Kenenkään ei tarvitse tietää. Kukaan ei saa tietää. Ikinä.
"No olet kehittänyt aika tehokkaan liikkeen minusta, hyvää työtä", Koivuruska kiepahti jaloilleen ja ravisteli itseään lähettäen pisaroita suurissa kaarissa ilmaan, osa osuen Sadeyöhön, "kannattaa ravistella vesi pois. Vaahtokukka antaisi meille kyytiä jos saisi tietää, että leikimme vesileikkejä tähän aikaan ja jos vielä sairastuisimme kylmettymisen takia", naaras nyökytti päätään pienesti Koivuruskan puheille ja ravisteli itseään ponnekkaasti. Hän varoi kastelemasta kollia uudelleen, vaikka ajatus houkutti. Raja pitäisi osata vetää aina johonkin.
"Haetaan jänis ja painutaan takaisin leiriin?" Sadeyö heilautti pienesti häntäänsä kysymyksensä jälkeen.
"Ehkä niin on parasta. Meillä meni aika paljon aikaa säheltämiseen, joku vielä ehtii hakemaan jäniksen ennen meitä", Koivuruska heilautti korviaan ja loikki takaisin metsän varjoihin. Sadeyö kääntyi lähtien kollin perään pitkin askelin. Metsä oli todellisuudessa yhtä aurinkoinen kuin aina ja linnut lauloivat kauniisti, mutta Sadeyötä ympäröi tukahduttava hiljaisuus ja kylmyys kun hän seurasi Koivuruskaa metsän varjojen halki. Naaras ohitti Koivuruskan hetken kuluttua ja kulki vähän hänen edellä.

Sadeyö oli ollut idiootti. Niin useassa kohtaa. Siinä kun hän jätti Tiikerimyrskyn yksin. Jos hän olisi ollut siskonsa rinnalla alusta alkaen, ehkei Tiikerimyrsky olisi niin rikki nyt. Ehkä hän ei olisi menettänyt sisartaan, toista puoltaan. Hän oli ollut idiootti hyväksyessään Tiikerivarjon koulutuksen. Hän oli antanut vallan- ja kunnianhimolleen periksi hukaten kaikki ne arvot mitä hän arvosti, kulkenut polkua joka ei ollut oikea. Hän takiaan Surusade oli melkein kuollut. Hän oli... Hän oli... Myrsky. Myrsky oli kissa, joka oli ollut myös virhe hänen osaltaan, vaikkei mitään ollut tapahtunut. Hän ei voisi elää tassu kummassakin maailmassa, ei kun hän oli vannonut täyttä uskollisuutta Myrskyklaanille, eikä se uskollisuus luonut tilaa erakolle.

Sadeyö heräsi ajatuksistaan kuullessaan Koivuruskan päästävän epämääräisen ulahduksen jota seurasi pehmeä tömähdys. Sadeyöltä pääsi epäuskoinen naurahdus kun hän katsoi vähän taakseen,"mitä sinä teet?" Koivuruska makasi maassa kasvot maata vasten käpälät täysin solmussa.
"En katso eteeni näköjään", kuului kollin osittain tukahtunut vastaus. Sadeyö räpäytti silmiään ja huomasi juuren, johon Koivuruska oli todennäköisesti kaatunut.
"Oikeasti? Pahainen juuri kaatoi mahtavan Koivuruskan? Myrskyklaanin tuho on lähellä!" Koivuruska nykäisi päänsä ylös ja kasasi jalkansa alleen.
"Hauskaa", kolli nurisi.
"Minulla on aivan mahtava huumorintaju, vaikka itse sanonkin", naaras kehräsi ja loikki eteenpäin.
Koivuruska kiri hänen ohitseen kadoten pensaikkoon etsimään jänistä. Ei mennyt kauaakaan kun raidallinen kissa palasi saalis suussaan, "ja takaisin leiriin vai mitä?" kolli naukaisi niin hyvin kuin pystyi kannatellessaan velttoa ruumista leuoissaan. Sadeyö nyökkäsi pienesti.
"Toivotaan ettei kukaan ole kaivannut meitä", Sadeyö väläytti virneen. Koivuruska pudotti jäniksen hetkeksi.
"Jos kerrot jollekkin, että kompastuin juureen, minä kerron Vaahtokukalle siitä, että melkein hukutit minut jäätävään veteen ja tunnen oloni nyt kipeäksi"
"Kuulostaa reilulle. Eli molemmat pitävät kuononsa kiinni? Eikä puhetta miten jänis saatiin kiinni", Sadeyö muistutti.
"Yhteistyöllähän se", Koivuruskan silmät kiilsivät huvittuneina.
"Sanoitko sinä juuri valehtelevasi Vaahtokukalle jos tarvitsee? 'Tunnen oloni nyt kipeäksi?' ", Sadeyö huomioi ja heilautti häntäänsä, "vaarallista peliä ystäväiseni"
"Elämästä tulee tylsää jos vaaroja välttelee. Hiirestä vetoa, että olen leirissä ennen sinua jäniksenkin kanssa!" Koivuruska nappasi jäniksen leukoihinsa ja pinkaisi juoksuun.
"Otit etumatkaa taas! Koivuruska! Huijausta!" Sadeyö kiljaisi ja nauroi syöksyessään kollin perään. Nyt hän ei todellakaan häviäisi tätä juoksukilpailua.

// Tuli tosi outo fiilis ku pitkäst aikaa kirjotti ja jopa julkas jtn. Tuntuu et o vähä hakuses kirjottaminen xD mut joo, tästä taas lähe, seuraavaks Liekille ja Tiiralle tarinaa :) Toivotaa et kirjotusvirheit ei päässy järkyttävästi mun erittäin tarkkojen silmien ohi.
Vastaus:Kiva pitkä tarina Sadeyöltä pitkästä aikaa! Sadeyöllä ja koivuruskalla oli selkeästi hauskaa yhdessä, voisikohan olla tuleva pari...? Ja voi kun tiikerimyrsky tulisi parempaan kuntoon.

Sellainen pisti silmään, että monessa paikassa olisi voinut olla pilkun sijaan piste. Lauseet olivat aika pitkiä etenkin vuorosanojen yhteydessä niin, että oli vaikea pitää mielessä kuka puhuu ja mitä. Eli enemmän kriittistä pähkäilyä pilkkujen kanssa, että sopisiko kohdalle paremmin kuitenkin kaksi erillistä lausetta. Parissa paikassa olisin kaivannut myös vuorosanalausahduksen aloittajaksi ennemmin kaksoispistettä kuin pilkkua.

Saat 42 kp!

- YP Phi