Ilma täyttyi tuskanhuudoista, kun tuuliklaanilaiset vyöryivät leiriin joka suunnasta. Virtapentu kiljaisi kauhusta, kun hyökkääjät saavuttivat heidät. Puhuripentu ja Kuutamopentu katosivat jonnekin käpälien sekaan vihollisten rynnistäessä heidän ohitseen. Pentu pujotteli tuuliklaanilaisten seassa etsien epätoivoisesti vanhempiaan väkijoukosta. Lopulta hän saavutti kiven kissajoukon keskellä ja kiipesi sen päälle nähdäkseen paremmin.
Hän huomasi, miten kauempana Tomuturkki, Vatukkakynsi ja Pilvihäntä häätivät tunkeilijoita pois. He onnistuivat ajamaan jokaisen tuuliklaanilaisen ulos leiristä, mutta Virtapennun kauhuksi he eivät lopettaneet siihen, vaan alkoivat häätämään myös hänen perhettään. Hän ei voinut kuin katsella vierestä, miten Pilvihäntä kynsi Heinäpilveä, kunnes isän oli pakko kääntyä ja juosta pois. Vatukkakynsi heitti Puhuripennun hänen peräänsä. Tihkuviiksi loikkasi jostain Kuutamopennun kimppuun ja Tomuturkki puri Kastesiipeä jalkaan.
Sitten he huomasivat Virtapennun ja alkoivat lähestyä häntä tömisevin askelin. Pentu yritti paeta, mutta juoksemisesta huolimatta ei edennyt hiirenmittaakaan. Yhtäkkiä koko klaani oli hänen ympärillään ja tuijotti häntä tuomitsevasti.
”Tunkeilija”, he hokivat. ”Vihollinen.” ”Tuuliklaanilainen.” ”Petturi.”
Kymmenet terävähampaiset leuat lähestyivät häntä joka puolella. Ei kissoilla pitäisi olla noin paljon hampaita.
”Ei, ei, en minä tehnyt mitään! En minä halunnut, että ne hyökkäisivät tänne! En kuulu niihin!”
”Vihollinen.” ”Tunkeilija.” ”Petturi.” ”Tappakaa!”

Virtapentu havahtui hereille painajaisestaan huohottaen ja katseli hädissään ympärilleen hämärässä pentutarhassa. Hän helpottui huomatessaan Kuutamopennun, Puhuripennun ja emon nukkuvan vieressään.
Pentu oli nähnyt viime aikoina paljon painajaisia ja ollut tavallistakin säikympi. Toki hän oli tiennyt, että pelottavia asioita tapahtui, mutta tarinoissa ne tapahtuivat aina jossain muualla. Sitten Tuuliklaani oli hyökännyt heidän kotiinsa, ja Virtapentu oli tajunnut, ettei missään ollut turvassa. Ei edes omassa leirissään.
Nukkumaan meno ei painajaisen jälkeen enää houkuttanut, joten rauhoituttuaan hetken hän nousi hitaasti käpälilleen ja pujotteli varovasti nukkuvien sisarustensa ja emonsa hännän yli. Pörröinen pentu ryömi pentutarhan suuaukolle ja työnsi ensiksi kuononsa ulos. Nuuhkittuaan hetken viikset väpättäen raikasta, mutta edelleen viherlehden lämmintä yöilmaa Virtapentu uskaltautui astumaan pari askelta ulos pesästä niin, että häntä ja takajalat jäivät kuitenkin edelleen pensaan suojiin. Hän katsahti ylös.
Taivas oli utuisen tummansininen, kuin vasta silmänsä avannen pennun katse, ja leiriä ympäröivät puut erottuivat vain tummina siluetteina korkeiden kiviseinämien yläpuolella. Vuodenajan lämmöstä huolimatta Virtapentu pörhisti turkkiaan hieman. Pölyn ja sammalhötön peittämä kivi tuntui viileältä tassujen alla, ja ilmakin oli selkeästi viileämpää kuin päivällä. Parin kuun ikäinen pentu ei ollut vielä kokenut sateista päivää kylmempiä lämpötiloja.
Kilpikonnakuvioinen naaraspentu alkoi hitaasti hivuttautua pitkin pensaan reunaa kohti soturien pesää. Hänen teki kovasti mieli livahtaa edes hetkeksi Heinäpilven viereen nukkumaan.
Pesät olivat noin hännänmitan päässä toisistaan, joten Virtapennun olisi joko astuttava hetkeksi aukealle tai kierrettävä pitkää reittiä leirin kallioseinämän vierestä. Jälkimmäinen tarkoittaisi, että hän joutuisi olemaan ulkona paljon pidempään, joten Virtapentu valitsi pelottavamman vaihtoehdon. Hän kyyristyi pentutarhan uloimpien oksien alle, hengitti syvään ja valmistautui.
Se olisi vain yksi pikku pyrähdys, ja sen jälkeen hän olisi taas turvassa. Tuskin mikään lintu ehtisi häntä siinä ajassa huomata. Eihän? Nyt tai ei koskaan. Mitä pidempään hän odottelisi, sitä suuremmalla todennäköisyydellä vaara ehtisi iskeä.
Vetäen - jälleen - syvään henkeä Virtapentu ponkaisi esiin oksan alta ja viiletti minkä käpälistään pääsi soturienpesän ulkoseinämän suojaan. Ikävä kyllä hän ei onnistunut hidastamaan ajoissa, vaan rysähti suoraa päätä yhteen pensaan varsista ja säikähti itsekin siitä aiheutunutta kahahdusta. Naaraspentu käpertyi niin pieneksi kuin osasi ja odotti pieni sydän kiivaasti lyöden, että oksat hänen yläpuolellaan lakkaisivat heilumasta.
Sitten pesän suuaukolta kuului ääniä ja nurkan takaa ilmestyi Toivepuron hämmentynyt pää. Tämä katseli ympärilleen ihmeissään, kunnes huomasi pensaan alle piiloutuneen Virtapennun. Naaraan viikset värähtivät huvittuneesti.
"Mitä ihmettä sinä tähän aikaan täällä yksin hereillä teet? Kipitäpäs nyt takaisin pentutarhaan nukkumaan siitä", tämä maukui hiljaa.
Pentu ei saanut sanaa suustaan, vaan tyytyi vain nyökkäämään nopeasti ja kääntyi palaamaan pesälleen. Hän oli helpottunut, kun ei saanut tämän pahempia toruja.
Puussa kahahti, ja sitten leirin yli lensi joku iso lintu. Virtapentu sai vauhtia käpäliinsä ja pinkoi täyttä vauhtia pentutarhaan Toivepuron edelleen katsellessa.
Hän sai paniikkinsa kuriin vasta nähdessään emon tutun raidallisen kyljen ja pysähtyi makuualusten viereen huohottamaan ennen kuin asettui hiljaa kerälle sisarustensa väliin ja ummisti silmänsä.


//Eihän mun edellisestä tarinasta ole ehtinyt kulua kuin... neljä(?) vuotta. ^^' Oli mukava kirjoitella pitkästä aikaa. En tiedä onko tekstin laatu juurikaan parantunut kun oon poissa ollessani kirjoitellut lähinnä vain koulutehtäviä ja hajanaisia dialoginpätkiä julkaisemattomiin fanifiktioihin. (Koulutehtäviin sisältyi kyllä lukion luovan kirjoittamisen kurssi, mutta silti)
Paluun tekeminen oli ollut suunnitteilla jo jonkin aikaa ja lukion päätyttyä energiaa vihdoin riitti siihen. Huomasin klaanilistoja läpi käydessä, että mullahan oli tämmöinenkin ihana hahmo ja aivan käyttämätön! En tiedä, paljonko täällä enää käy porukkaa (parin viime vuoden tarinamääristä päätellen ei kovin paljoa...) tai varsinkaan vanhoja tuttuja ropekavereita, mutta yritän nyt (vihdoin) itse ainakin aktivoitua

Marjaviiksi havahtui lintujen lauluun. Auringonsäteet hellivät vihreää maata ja ilmassa oli raikas kukkien tuoksu. Viherlehti oli toden totta täällä; toivottavasti se toisi mukanaan lisää riistaa.
Soturien pesä oli tyhjillään. Edes Hierakkaraita maannut tutulla paikallaan Marjaviiksen vierellä. Kerrankin.
Marjaviiksi nousi ylös ja venytteli leveästi. Vain vaivoin hän vastusti tahtoa nukkua vielä hetken; jatkuvat yötapaamiset Kotkasiiven kanssa alkoivat näkyä hänen unirytmissään.
Hän asteli ulos leirin aukiolle, jossa pari kolme kissaa makoili auringossa. Yksi heistä oli Hierakkaraita.
Valonsäteissä kylpevä vaaleanruskea kolli nosti päätään huomatessaan Marjaviiksen, mutta hänen katseessaan oli jotain outoa. Hänen vihreissä silmissään ei näkynyt sitä samaa läpitunkevaa lempeyttä ja rakkautta, johon Marjaviiksi oli tottunut.
Hän yritti tepastella varovaisesti Hierakkaraidan ohi, mutta tämän äreä ääni jäädytti hänet paikoilleen.
“Huomenta, Marjaviiksi. Voimmeko jutella hieman?”
Vastausta odottamatta kolli nousi makoilupaikaltaan ja osoitti hännänpäällään kohti leirin sisäänkäyntiä. Jokin oli pielessä.
Marjaviiksi tassutteli hiljaa Hierakkaraidan vierelle pitäen tähän yhä muutaman hiirenmitan etäisyyden. Hierakkaraita pysyi hiljaa, kunnes he tupsahtivat ulos piikkihernetunnelista.
Leirin ulkopuolella puhalsi raikas viima, joka herätteli mukavasti Marjaviiksen väsyneitä silmiä. Kumpikaan heistä ei sanonut sanaakaan. Vaikka kiusallista hiljaisuutta kesti vain pienen hetken, se tuntui musertavalta.
Hierakkaraita huokaisi. “Heräsin rapisteluusi viime yönä.”
Marjaviiksen hengitys salpautui. Ei, ei, ei, ei, ei.
“Ajattelin, ettet vain saanut unta ja olit menossa yömetsästämään tai jotain. Ajattelin lähteä mukaan, jos sattuisit kaipaamaan seuraa.” Hänen äänensä oli aluksi vakaa, mutta pikkuhiljaa se muuttui surun ja vihan sekaiseksi takelteluksi. “Näin, kun tapasit sen Jokiklaanin kollin. Näin, kun laskeuduit hänen viereensä makoilemaan, kun lepertelitte toisillenne, kun nauroitte yhdessä, kun vaihdoitte kieliä,” Hierakkaita sopersi.
Marjaviiksi yritti hätäisesti miettiä jotain järkevää sanottavaa kollin haukkoessa henkeä, mutta naaras ei saanut suustaan ulos mitään järkevää. Hänen salaisuutensa oli paljastunut, ja totta kai kaikista mahdollisista kissoista juuri Hierakkaraidalle.
“Kauanko tätä on jatkunut?!” Hierakkaraita otti askeleen Marjaviistä kohti niin, että hänen kasvonsa olivat hädin tuskin hiirenmitan päässä naaraan kuonosta. “Kauanko olet rakastanut jotain muuta, vieläpä vihollisklaanilaista, jotain omahyväistä kalannäykkijää, selkäni takana?! Olen tehnyt niin paljon vuoksesi, ja vastineeksi saan sinulta tämän? Mitä olen tehnyt väärin!?” Hierakkaraitan henkäykset olivat lyhyitä ja nopeita.
“Rauhoitu”, Marjaviiksi yritti. “Hengitä syvään.” Hänellä oli itsekin vaikeuksia pysyä rauhallisena. “Minä voin selittää. Minä vain… siis… äh, se oli vain yksi kerta, se on pitkä tarina, usko minua-”
Hierakkaraita lysähti istumaan ja hengitti syvään. “Marjaviiksi, minä rakastan sinua, ymmärrätkö? Haluan vain elää onnellisena kanssasi, kumppaneina.”
Marjaviiksi katsoi hätäisenä ympärilleen. “Se… se jää viimeiseksi kerraksi. Minä vannon. Älä kerro kenellekään, anna olla, unohda, jooko, teen mitä tahansa!”
Hierakkaraita hengitti syvään. “Hyvä on.” Hän yritti näyttää uhkaavalta, mutta hänen katseestaan kajasti suru ja epävarmuus.
“Annan sinulle toisen mahdollisuuden, kunhan lupaat, ettet koske enää yhteenkään jokiklaanilaiseen muuten kuin kynsillä ja hampailla, sekä lupaat todella olla minulle hyvä, rakastava kumppani.”
#Ei rakkaus toimi noin#, Marjaviiksi tuhahti mielessään.
“Mutta jos nämä ehdot eivät toteudu, tiedäkkin, että koko klaani saa kuulla pikku yötapaamisestasi.”
Marjaviiksi yritti tasata hengitystään. Hierakkaraita tuijotti häntä vankkumattomana.
“Meidän lienee parasta pitää loppupäivä hieman etäisyyttä.” Kolli hengitti syvään.
“Mutta kun heräämme huomenna, tiedäkkin, että et ole ikinä tapaillutkaan yhtäkään Jokiklaanin kollia, ja olet aina ollut uskollinen kumppanini.”
Antamatta naaraalle puheenvuoroa Hierakkaraita nousi ylös ja lähti hölkkäämään kylmänviileästi takaisin kohti leiriä. Marjaviiksi jäi sekavana istumaan heinien keskelle. Hänellä oli vaikeuksia ajatella järkevästi. Hän rakasti Kotkasiipeä yli kaiken, mutta hänen olisi myös pakko sietää Hierakkaraidan päättömiä ehtoja tai sekä Marjaviiksi että hänen jokiklaanilaiskumppaninsa olisivat pulassa. Jos klaani saisi tietää, pahimmassa tapauksessa Marjaviiksi lentäisi häpäistynä ulos synnyinkodistaan. Sana leviäisi todennäköisesti myös Jokiklaaniin ja sitä mukaa Kotkasiipikin olisi ongelmissa. Ajatukset pörräsivät hermostuneen naaraan päässä kuin vihaiset ampiaiset.
Ilmassa leijuiva kaniinin tuoksu katkaisi Marjaviiksen ajatuksenkulun. Ehkä pieni metsästysreissu kirkastaisi mieltä.
Kaksijalkojen pesän seinustalla istui pullea, pitkäkorvainen kani. Ajatukset Hierakkaraidasta vaanivat Marjaviiksen päässä, mutta hän työnsi ne parhaansa mukaan pois. Nyt pitää keskittyä metsästämiseen.
Marjaviiksi laskeutui vaanimisasentoon, mutta liian myöhään. Kaniini pudotti pureksimansa ruohontukon ja pinkaisi juoksuun.
Harmaa soturi seurasi perässä, mutta hänen koipensa tuntuivat kankeilta. Hän tunsi jo uupuvansa, vaikka oli juossut hädin tuskin muutaman ketunmitan.
Kani lähestyi maassa ammottavaa koloa. Marjaviiksi yritti kiristää tahtia, mutta otus pujahti pesäkoloon vielä muutaman hiirenmitan päässä soturin käpälistä.
Marjaviiksi lysähti maahan hengästyneenä. Mitä hänen metsästystaidoilleen oli tapahtunut? Aiemmin hän oli vaivatta jahdannut mitä suurimpia jäniksiä, mutta nyt laiskat, pulleat kanitkin karkasivat häneltä. Kyse oli varmaankin taas unenpuutteesta.
Onneksi metsästyksessä ei ollut enää samalla tavoin kyse elämästä ja kuolemasta; aiemmin Tuuliklaanin saaliita säikytelleet kaksijalat olivat kadonneet viime lehtikadon alkaessa, ja nyt hiirenkorva oli tuonut mukanaan yllin kyllin syötävää. Tuuliklaani alkoi viimein nousta jaloilleen ikuisuuksia jatkuneen nälän ja kärsimyksen jälkeen.

***

“...Ja nyt on sinun aikasi päästä oppilaaksi. Tuulispentu, tästä päivästä aina siihen päivään…”
Marjaviiksi asteli sisään piikkihernetunnelista ruipelo peltohiiri hampaissaan. Tuuliklaani oli kerääntynyt aukiolle, ja Ruostetähti istui Pitkäkivellä Tuulispennun kanssa.
“...sinut tunnetaan Tuulistas-”
Päällikkö vaikeni ja katsahti Marjaviiksen suuntaan ainoalla silmällään. Marjaviiksi puri huulta, viskasi hiiren tuoresaaliskasaan ja istahti Apilahännän vierelle. Hän ei olisi jaksanut nimitysjorinaa juuri nyt.
Ruostetähti rykäisi ja käänsi katseensa hänen edessään istuvaan Tuulispentuun.
“Tästä päivästä aina siihen päivään, jona saat soturinimesi, sinut tunnetaan Tuulistassuna.”
Hierakkaraita istui parin ketunmitan päässä Marjaviiksestä. Heidän katseensa kohtasivat. Kiusallista.
“Mestariksesi tulee Tuisketuuli. Toivon, että tämä uljas soturi välittää sinulle kaiken oppimansa.”
Marjaviiksi upotti kyntensä multaan. Aiempi keskustelu Hierakkaraidan kanssa muistui taas hänen mieleensä. Huoli ja ahdistus täytti naaraan pään, kun hän ajatteli ehtoja.
“Tuisketuuli, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut loistavaa koulutusta Tervaraidalta, ja olet osoittanut olevasi nokkela ja sydämellinen. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Tuulistassulle.”
Marjaviiksen olisi pakko tavata Kotkasiipeä ainakin kerran uudestaan; olisi typerää vain yhtäkkiä lopettaa tapailu ja jättää kolli hämmentyneenä miettimään, mitä oli tapahtunut. He todella rakastivat toisiaan, ainakin Marjaviiksi rakasti, ja hän ei halunnut yhdenkään pakkomielteisen Tuuliklaanin kollin sotkevan kaikkea.
“Meillä on tänään toinenkin oppilas; Tuulistassun veli. Valopentu, nouse ylös.”
Kaipa Marjaviiksen olisi vain pakko olla vielä varovaisempi hipsiessään öisin ulos. Ehkä hän voisi pikkuhiljaa olla Hierakkaraidan kanssa yhä vähemmän ja vähemmän, kunnes tämän tunteet haalistuisivat pois.
“Olet täyttänyt kuusi kuuta, ja nyt on sinun aikasi päästä oppilaaksi. Valopentu, tästä päivästä aina siihen päivään, kun saat soturinimesi, sinut tunnetaan Valotassuna.”
Toisaalta Hierakkaraita ei ollut aiemmin edes huomannut Marjaviiksen jatkuvaa välinpitämättömyyttä kollia kohtaan. Tuskinpa pelkkä tämän vältteleminen toimisi.
“Mestariksesi tulee Marjaviiksi. Toivon, että tämä uljas soturi välittää sinulle kaiken oppimansa.”
Miksi ihmeessä Marjaviiksen piti sanoa kyllä sinä yhtenä kohtalokkaana iltana? Jos hän olisi vain kiltisti kieltäytynyt, tätä koko sotkua ei olisi-
Marjaviiksi tunsi terävän tönäisyn kyljessään. Koko klaani tuijotti tätä.
Marjaviiksi vilkuili hätäisesti ympärilleen. Mitä Ruostetähti sanoi? Typerät ajatukset. Typerä Hierakkaraita.
Ruostetähti rykäisi. “Mestariksesi tulee Marjaviiksi. Toivon, että hän välittää sinulle kaiken oppimansa”, päällikkö toisti hitaasti ja selkeästi.
Marjaviiksi naurahti kiusallisesti ja kompasteli ylös Pitkäkivelle. Pieni, pörröinen Valotassu toljotti häntä pistävänkeltaisilla silmillään. Oppilas? Nyt jo?
Ruostetähti kiepautti häntänsä käpäliensä eteen. “Marjaviiksi, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut loistavaa koulutusta Mustahaukalta, ja olet osoittanut olevasi päättäväinen ja rohkea. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Valotassulle.”
Klaanin hurratessa Marjaviiksi kosketti varovasti neniä uunituoreen oppilaansa kanssa. Hän ei ollut varma mitä tuntea. Oppilaan saaminen oli toki suuri kunnia, mutta hänen väsynyt päänsä ei olisi juuri nyt jaksanut yhtään enempää lisävastuuta.
Sudenmarja katsoi ylös Pitkäkivelle liikuttuneena. Myös Hierakkaraita tuijotti Marjaviiksen suuntaan, mutta hänen katseessaan oli ainoastaan kateutta. Hän oli ainoa kolmesta uusimmasta soturista, joka ei ollut saanut oppilasta. Marjaviiksi ei kuitenkaan tuntenut tippaakaan myötätuntoa tätä kohtaan; päinvastoin, kollin ärtymys sai hänet hymyilemään.
Ruostetähti rykäisi. “Klaanimme ainoista pennuista on nyt tehty oppilaita, mutta pentutarha ei jää tyhjäksi; Ruusumieli odottaa uusia, terveitä tuuliklaanilaispentuja.”
Klaani kääntyi katsomaan Ruusumieltä, joka väräytti korviaan vaivaantuneena. Tämä näytti tosiaan hieman pyöreämmältä, joskin naaraan vatsaa oli vaikea huomata punaruskean pörrön seasta.
“Tuisketuuli ja Marjaviiksi, te voitte mennä oppilaittenne kanssa harjoittelemaan metsästystä. Ja kaikki muut, Tiirajuova määrää teidät pian metsästyspartioihin.”
Marjaviiksi loikkasi alas kiveltä kissojen liuetessa aukiolta. Tuisketuuli seurasi perässä ylpeyttä puhkuen.
“Me olemme mestareita!” kilpikonnakuvioinen naaras intoili. “En voi uskoa! Tuntui kuin olisimme juuri olleet tuoreita oppilaita, ja nyt me saamme jo omat oppilaamme! Tästä tulee mahtavaa!”
Marjaviiksen kasvoille levisi väsynyt hymy. Rauhallisemmanpuoleista Tuisketuulta harvemmin näki näin innostuneena.
“Entäs sinä?” Tuisketuuli kysyi. Marjaviiksi jähmettyi.
“En ihan tiedä”, hän mumisi. “Tuntuu että minulla on jo ihan riittävästi mietittävää elämässäni. En rehellisesti sanottuna vain… jaksa.”
Tuisketuulen into hiipui hieman. “No, ainakin me voimme opettaa heitä yhdessä.” Hän epäröi. “Ystävän kanssa kaikki on mukavampaa, eikö vain?”
Marjaviiksi kohautti lapojaan. Taka-alalta kuului pienten tassujen rummutusta.
Pörröinen, musta kollioppilas hyppeli Marjaviistä ja Tuisketuulta kohti. Hieman hänen takanaan jolkotti pieni, valkoinen naaras. Valotassu ja Tuulistassu.
Valotassun ilme kirkastui tämän nähdessä mestarinsa. Hän jarrutti niin, että hiekka pöllysi, ja alkoi loikkia paikallaan kuin mikäkin sammalpallo.
“Marjaviiksi! Marjaviiksi! Olen niin innoissani! Mitä me teemme ensimmäisenä? Voimmeko harjoitella taisteluliikkeitä, jooko jooko jooko?”
Marjaviiksi tuijotti hyperaktiivista oppilasta hiljaa. Hän nyrpisti nenäänsä.
“Opettelemme ensin metsästyksen alkeet”, Tuisketuuli rauhoitteli. “Pääsemme kyllä myöhemmin taistelemaankin. Kaikki ajallaan.”
Valotassu kuopaisi maata pettyneenä. Marjaviiksi irvisti.
Tällaisestako yli-innokkaasta karvapallosta hänen olisi nyt huolehdittava?

***

Kukkulan juurella sijaitsevalla aukiolla puhalsi lempeä tuuli. Kilpikonnakuvioinen kissa laski heinäpalleron maahan.
“Tämä pallo esittää saaliseläintä. Opettelemme nyt metsästyksen ydinosan; vaanimisen. Vaanimista käytetään, kun haluat päästä lähemmäksi havaitsemaasi riistaa. Marjaviiksi, haluatko näyttää?”
Marjaviiksi nyökkäsi ystävälleen ja tepasteli aukion toiseen laitaan. Hän laskeutui varovasti maahan niin, että hänen vatsansa hipoi kuivaa maata. Hän otti pehmoisen askeleen eteenpäin, sitten toisen, ja kolmannen.
Väsymys painoi häntä kuin kivenmurikka, mutta hän keskittyi parhaansa mukaan.
Jokin oli kuitenkin vialla. Tuulistassu näytti hämmentyneeltä. Valotassu pidätti naurua. Tuisketuuli katsoi häntä oudosti.
“Marjaviiksi”, Tuisketuuli huokaisi. “Häntä.”
Marjaviiksi jähmettyi paikalleen. Hänen häntänsä sojotti tosiaan suoraan kohti taivasta; virhe, jonka yleensä tekivät vain kokemattomimmat oppilaat.
“Ahaa.” Hän laski häntänsä vaivaantuneena. Valotassu supatti jotakin Tuulistassulle.
Nolattuna Marjaviiksi jatkoi vaanimistaan kiusallisesti muutama askelta ja juoksi sitten katsekontaktia vältellen taka-alalle. Tuisketuuli väläytti hänelle huolestuneen ilmeen.
“N-no, Valotassu, sinä voit vaikka kokeilla nyt”, Marjaviiksi naukaisi rikkoakseen kiusallisen hiljaisuuden.
Pörröinen musta oppilas nousi pienen, valkoisen sisarensa vierestä ja pomppi heinäpalloa vastapäätä. Valotassua ja Tuulistassua oli vaikea tunnistaa sisariksi- siro, sileäkarvainen, sinisilmäinen ja vitivalkoinen Tuulistassu muistutti paljon enemmän heidän emoaan Valkohäntää kuin tumma, pörröinen, kellertäväsilmäinen Valotassu.
Valotassu laskeutui matalaksi ja nosti tuuhean häntänsä hetkeksi pystyyn lukiten ilkikurisen katseensa Marjaviikseen. Harmaa naaras pörhistyi ja väläytti hampaitaan.
“Marjaviiksi, Tähtiklaanin tähden, älä haasta riitaa pennun kanssa”, Tuisketuuli kuiskasi. Marjaviiksi perääntyi hiljaa ja piilotti hampaansa. Valotassu jatkoi vaanimistaan naaraasta piittaamatta.
Pörröinen kolli lähestyi palloa hieman kömpelösti, tosin oikeaa tekniikkaa käyttäen. Noin ketunmitan päähän päästyään hän loikkasi suoraan sen päälle.
“Hienoa”, Tuisketuuli kehui. “Tekniikka on oikea, mutta askeleesi ovat hieman liian raskaat. Sen pitäisi kyllä hioutua pois, kun metsästät enemmän ja enemmän. Annetaan Tuulistassun kokeilla, ja katsotaan sen jälkeen tarkemmin.”
Marjaviiksi huokaisi. Jo ensimmäinen metsästysharjoitus oli mennyt mönkään. Hän oli tehnyt typerän virheen ja joutunut nolatuksi upouuden oppilaansa edessä. Oppilaan, jota hän ei edes halunnut.

***

Ilta-aurinko hiveli Marjaviiksen turkkia hänen maatessaan hiekkaisella maalla. Hänen käpälissään oli puoliksisyöty kaniini. Leirin aukiolla ei ollut juuri ketään.
”Marjaviiksi?”
Tuisketuulen ääni sai Marjaviiksen sävähtämään. Hän oli ilmestynyt hänen taakseen kuin tyhjästä.
”Älä säikäytä minua noin”, Marjaviiksi naurahti. ”Mikä on?”
”Voimmeko jutella? Leirin ulkopuolella?”, hän naukaisi. ”Olen huolissani sinusta.”
Marjaviiksi vilkaisi kaniiniansa kaihoisasti. Olisi harmi jättää se kesken. No, ehkä se tekisi enemmän hyvää pennun tai klaaninvanhimman mahassa.
”Selvä sitten.”
Tuisketuuli odotti, kun Marjaviiksi kompuroi ylös puutuneilla raajoillaan.
“Olet… olet ollut vähän päästäsi pyörällä lähiaikoina. Käyttäydyt kuin et olisi nukkunut kuuhun. Ja olet jatkuvasti ajatuksissasi. Painaako sinua joku?”
Marjaviiksi pysyi ilmeettömänä heidän jolkottaessa kauemmas leiristä.
“Marjaviiksi.” Tuisketuuli kuulosti ankaralta, kuin pentuaan toruvalta emolta. “Oletko sinä tapaillut Kotkasiipeä?”
Marjaviiksi nyökkäsi.
“Mutta sinähän olet Hierakkaraidan kanssa? Luulin että te aloitte vihdoinkin toimimaan?”
Marjaviiksi naurahti kuivasti. “Vihaan häntä yhä sydämeni pohjasta.”
“Olen edelleen surullinen, ettet kykene näkemään häntä kuten muut”, Tuisketuuli naukaisi. “Mutta se sikseen. Sinun on pakko kai vain jättää hänet. Et voi jahdata kahta hiirtä samaan aikaan.”
“Hän tietää, että tapailen Kotkasiipeä. Uhkaa kertoa Ruostetähdelle jos teen yhdenkään virheliikkeen.”
“Aivan.” Tuisketuuli yritti miettiä jotain sanottavaa. “Marjaviiksi, minä… minä olen vain huolissani, tästä voi tulla tosi rumaa tosi nopeasti. Miten olet oikein saanut itsesi tähän tilanteeseen?”
“Sinä se alunperin kehotit minua lähestymään Hierakkaraitaa”, Marjaviiksi mumisi.
Tuisketuuli pysähtyi. “Mitä?”
“Jos olisit vain antanut minun huolehtia omista asioistani, en olisi tässä jumissa kiven ja kallion välissä. Voisin tapailla Kotkasiipeä ja vain Kotkasiipeä. Minun ei tarvitsisi pelätä joka ikinen päivä, että nyt Hierakkaraita kertoo Ruostetähdelle ja potkaisee minut ulos klaanista. Olisin yhä väsynyt, mutta ainakin saisin olla väsynyt rauhassa, Tähtiklaanin tähden.”
Tuisketuuli oli hiljaa. Marjaviiksi peruutti hieman. Olikohan tuo vähän liikaa sanottu?
“Ahaa. Ymmärrän sen nyt.” Tuisketuuli oli ilmeetön. “Olen kaiken pahan alku ja juuri.”
Kilpikonnakuvioinen soturi otti syvään henkeä.
“Eihän meidän sitten tarvitse olla enään tekemisissä, jos elämäsi on kerran niin paljon parempi ilman minua. Mitä minä olen muutenkaan saanut tästä ystävyyssuhteesta?”
Tuisketuulen ääni oli kylmänviileä. Marjaviiksen henki salpautui.
“Olen yrittänyt auttaa sinua, olla hyvä ystävä joka ikinen päivä, ja mitä minä olen saanut vastineeksi? Muuta kuin haavan silmääni, kyyn nilkkaani ja aimo annoksen tappeluita?”
Marjaviiksi epäröi. “Tuisketuuli, anteeksi, en osaa ihan ajatella juuri nyt, en minä tarkoittanut-”
“Pärjäämme molemmat paljon paremmin ilman toisiamme, eikö vain?”
Marjaviiksi yritti vastata jotakin, mutta Tuisketuuli oli ehtinyt jo nousta ylös ja juoksi kiivaasti kohti leiriä. Marjaviiksi katsoi voimattomana, kun tämän hahmo pieneni ja pieneni, kunnes katosi kokonaan kukkulan taakse.
Hänen rakas ystävänsä pennusta asti. Hänen ainoa ystävänsä, Tähtiklaanin tähden. Kyllähän he olivat aiemminkin tapelleet, mutta Tuisketuuli oli harvemmin suuttunut näin pahasti. He olivat toden totta tapelleet paljon. Pitäisi vain toivoa, että seuraavana aamuna hän olisi antanut koko jutun olla, kuten aina ennen.
…
Ehkä Tuisketuuli todella pärjäisi paremmin ilman häntä.

***

Järven pinta oli peilityyni. Hopehännän tähdet koristivat pilvetöntä, sysimustaa taivasta. Vain kaukaiset pöllöjen huudot ja heinäsirkkojen siritys kaikuivat järven rannalla.
“Miten sinun päiväsi on mennyt?” Kotkasiipi uteli.
Marjaviiksi väräytti viiksiään. “Ei nyt mitenkään kovin hyvin.”
“Kuinka niin?”
Marjaviiksi hengitti syvään. “Olin vähän väsynyt koko päivän, sain oppilaan joka on täysi painajainen, ja nolasin itseni hänen edessään saman tien kun unohdin pitää häntäni maassa metsästysharjoituksessa. Ja riitelin pahasti hyvän ystäväni kanssa.”
“Ainakin sait oppilaan, se on suuri kunnia, eikö vain?” Kotkasiipi yritti.
Marjaviiksi kohautti lapojaan. “Minulla on niin paljon muutakin mietittävää juuri nyt.”
“Minä haluaisin kyllä oman oppilaan”, Kotkasiipi naukaisi. “En vain ole kovin suuressa suosiossa Jokiklaanissa juuri nyt. Monet ovat alkaneet huomata väsymykseni ja sen aiheuttaman hajamielisyyden, vaikka en yleensäkään ole mikään energisin kissa.
Tuskinpa Jäätähti soisi minulle oppilasta, kun tarjolla on niin monta muuta paljon uskollisempaa ja taidokkaampaa kissaa.”
“Älä aliarvioi itseäsi”, Marjaviiksi lohdutti. “Nämä yötapaamiset ovat todella panneet meidän molempien elämät sekaisin.”
Kotkasiipi huokaisi. “Kaipa se on sen arvoista.”
Marjaviiksi hinautui lähemmäs kiinni Kotkasiipeä. Huolet Hierakkaraidasta, Tuisketuulesta ja Valotassusta leijailivat kauemmas. Hetken kaikki oli hyvin. Hetken kaikki oli täydellistä.
“Muuten, satutko tuntemaan ketään vaaleanruskean raidallista kollia?”
Marjaviiksen ajatukset katkesivat.
“Vihreät silmät, suhteellisen tuuhea turkki, etenkin kasvojen alueelta?”
Ei. Eikö saa olla hetkeäkään rauhassa?
Marjaviiksi epäröi. “Kyllä tiedän, joo, kuinka niin?”
“Hän tuli räyhäämään minulle viime yönä”, Kotkasiipi murisi. “Tapaamisemme jälkeen. Loikkasi jostain puskasta ja rähisi jotain siitä, miten sinä kuulut hänelle ja vain hänelle ja että minun kannattaa nukkua toinen silmä auki. Luikki pois takaisin Tuuliklaanin leiriä kohti ennen kuin ehdin sanoa mitään järkevää. Typerys.”
Marjaviiksi otti syvään henkeä. “Joo. Tosiaan. Minulla on vähän kerrottavaa.”
Kotkasiipi nousi istumaan ja otti hieman etäisyyttä. Hänen katseensa oli läpitunkeva.
“Jonkun aikaa ennen kuin olimme aloittaneet yötapailun, suostuin kumppaniksi tämän vaaleanruskean kissan kanssa unohtaakseni sinut”, Marjaviiksi sai sanottua. “Hän aloitti koko jutun ihan itse, en minä ikinä pitänyt hänestä enkä pidä vieläkään- päinvastoin- hän on aivan liian takertuva ja pakkomielteinen-”
Kotkasiipi peruutti hieman. “Olet siis tapaillut jotain muuta selkäni takana?”
Marjaviiksi vältteli katsekontaktia. “Älä ymmärrä tätä väärin, olen aina rakastanut vain sinua, se oli virhe, olen pahoillani, mutta nyt hän sai selville että tapailemme ja hän uhkaa kertoa Tuuliklaanin päällikölle jos en suostu olemaan hänen kumppaninsa, niin älytöntä kuin se onkin, joten olen täysin jumissa hänen kanssaan.”
Kotkasiipi huokaisi. “Ja minä luulin että tämä koko sotku ei voisi mennä yhtään tämän pahemmaksi. Voi Marjaviiksi. Mitä olet oikein mennyt tekemään?”
“Olen pahoillani”, Marjaviiksi yritti. “Todella.”
“No, menkööt”, Kotkasiipi hymähti. “Vaikutat rehelliseltä. Tuskinpa olisit valmis uhraamaan kaikki yöunesi vain päästäksesi tapaamaan minua, jos rakastaisit jotain muuta enemmän.”
Marjaviiksen kasvoille levisi hymy. Kotkasiivenkin silmissä näkyi pilke.
Kotkasiipi huokaisi. “Joskus mietin, millaista olisi, jos eläisimme kahdestaan klaanien ulkopuolella. Ei huolia, että salaisuutemme selviää, ei huolta mistään tuollaisesta. Vain me kaksi.”
Kotkasiive sanat hämmensivät Marjaviistä. “Luulin että rakastit Jokiklaania yli kaiken?”
“En minä tiedä enää. Tuntuu kuin minulla ei olisi enään mitään sen arvoista siellä. No, se on vain ajatus.”
Marjaviiksi katsoi hetken järvelle. Elämä klaanien ulkopuolella? Hän ei ollut ikinä edes ajatellut asiaa. Hänen koko elämänsä oli sijoittunut järvelle ja vain järvelle. Hän oli käynyt reviirien ulkopuolella vain kerran, kun Tuuliklaani oli etsinyt uusia metsästysmaita pahimman nälänhädän aikaan. Olisiko se todella vaihtoehto?
“En ole oikein ajatellut mitään sellaista”, Marjaviiksi naukaisi hivuttautuessaan takaisin Kotkasiiven viereen. Kolli vastasi kehräämällä äänekkäästi.
“Ehkä joku päivä.”

***

“Huomenta, Marjaviiksi!”
Hierakkaraidan teennäinen ääni sai Marjaviiksen pomppaamaan ylös kanervapediltään.
“On jo aika myöhä, joten ajattelin herättää sinut”, kolli kehräsi. Hänen äänensä inhotti Marjaviistä- olihan hän aina ollut vähän hämärä, mutta nyt hän oli täysin vastenmielinen.
“Minun pitää lähteä aamupartioon, mutta ajattelin herättää rakkaani ensin”, hän jatkoi yli-innokkaalla äänellä. “Pidä mukava päivä!”
Sanaakaan sanomatta Marjaviiksi katsoi, kun hänen sietämätön kumppaninsa hyppeli omahyväisenä ulos aamupartion mukaan. Tuonko kanssa hän oli jumissa?
Aukiolla kuhisi kissoja, kun viimeisetkin oppilaat kömpivät ulos pesistään ja soturit järjestäytyivät partioihin. Tuisketuuli istuskeli aukion keskellä eikä ollut huomaavinaan Marjaviistä. Ei hyvä.
“Hei Tuisketuuli”, Marjaviiksi yritti. Kilpikonnakuvioinen naaras käänsi päätään ja pysyi hiljaa.
“Hei, tiedän että käyttäydyin eilen vähän typerästi, olen todella pahoillani, kyllähän sinä tiedät etten aina tarkoita-”
“Tiirajuova kaipasi sinua metsästyspartioon”, hän vastasi kylmänviileästi. “Sinun lienee parasta mennä.”
Tuisketuuli osoitti hännällään kohti piikkihernetunnelia, jossa Tiirajuova, Yöpilvi ja Valotassu tosiaan odottelivat. Marjaviiksi yritti avata suunsa sanoakseen jotain, mutta päätti antaa olla. Hän vilkaisi Tuisketuulta vielä yhden kerran kaihoisasti kävellessään pois, mutta tämä piti katseensa tiukasti muualla.
“Vihdoin viimein”, Yöpilvi tiuskaisi nähdessään Marjaviiksen. “Sinua saa kyllä aina odottaa. Taasko päätit nukkua aurinkohuippuun asti?”
“Minulla on ollut vähän uniongelmia lähiaikoina”, Marjaviiksi selitti.
“Sen kyllä huomaa”, Yöpilvi tuhahti.
Marjaviiksi puri hampaansa yhteen. Sysimusta naaras sai hänen verensä kiehumaan. Joka ikinen partio hänen terävän kielensä kanssa oli hermoja raastava. Jopa Valotassu istui hiljaa Tiirajuovan toisella puolella; Yöpilvi oli selvästi pelotellut hänet pysymään aloillaan.
“Menemme hevospaikan suuntaisille kukkuloille”, Tiirajuova julisti. Marjaviiksi oli väittämässä vastaan, mutta päätti, että tämä aamu oli alkanut jo ihan riittävän huonosti.
Leirin ulkopuolella puhalsi yllättävän kylmä tuuli. Marjaviiksi joutui pörhistämään turkkinsa pysyäkseen lämpimänä.
“Miksi meidän pitää taas mennä metsästämään?” Valotassu nurisi. “Minä haluaisin oppia taisteluliikkeitä. Se on paljon kiinnostavampaa kuin joku hiirien jahtaaminen!”
“Voit elää ilman taistelutaitoa, mutta näännyt nälkään ilman metsästystaitoa”, Marjaviiksi vastasi kuivasti. “Riistaa on muutenkin yhä suhteellisen niukasti, joten meidän täytyy keskittyä metsästämiseen. Yritimme jo tapella muiden klaanien kanssa metsästysmaista, mutta tulimme vain häntä koipien välissä takaisin. Meidän on pakko vain metsästellä omilla maillamme.”
Valotassu näytti pettyneeltä. “Aha.”
“Älä viitsi heti masentaa uutta oppilasta”, Tiirajuova murahti.
“Yöpilvi se täällä masentaa”, Marjaviiksi tiuskaisi. “Miksi et ikinä sano hänelle mitään?”
Yöpilvi silmäili Marjaviistä tuimasti. Tiirajuova huokaisi.
“Yöpilvi on kunnioitettu ja kokenut soturi.” Tiirajuova hivuttautui hieman lähemmäs Marjaviistä. “Ja usko pois, olen yrittänyt.”
“Valotassu olisi kyllä pitänyt antaa Hierakkaraidalle”, Yöpilvi mutisi. “Hän osaa kunnioittaa vanhempiaan. Ja hän ei nukkunut nokosia oppilasseremonian aikana.”
“Olisitko kerrankin hiljaa, Yöpilvi?” Marjaviiksi sähähti.
“Hierakkaraita olisi varmaan osannut pitää häntänsäkin maassa vaaniessaan”, Valotassu tirskahti. Marjaviiksi upotti kyntensä multaan.
“Rauhoittukaa, Tähtiklaanin tähden”, Tiirajuova ärähti. “Olette kuin lauma pentuja.”
Marjaviiksi puri hammasta ja laski päätään. Päivä oli alkanut mainiosti. Hierakkaraidan sekoilut, yhä vihainen Tuisketuuli, nyt tämä painajaismainen partio. Oikeastaan koko viimeiset kaksi vuorokautta olivat menneet surkeasti. Koko Hierakkaraita-skandaali, oppilasongelmat, Tuisketuuli. Ainoa ilonpilke päivissä oli ollut… Kotkasiipi.
Marjaviiksi pysähtyi hetkeksi paikoilleen, mutta jatkoi sitten laukkaamistaan pysyäkseen partion perässä.
Viime yön ajatukset klaanien ulkopuolisesta elämästä kantautuivat hänen mieleensä.
Oliko Tuuliklaanissa enää mitään siellä elämisen arvoista? Hänellä ei ollut enää ystäviä. Hän halusi pois Hierakkaraidan luota. Hän oli etääntynyt entisestä mestaristaan Mustahaukastakin soturiksi päästyään. Hänen isänsä Synkkämyrsky ei ollut alun perinkään kovin läheinen. Ainoa, johon hän saattoi Tuuliklaanissa nojautua, oli Sudenmarja, hänen emonsa. Säälittävää.
Klaanien ulkopuolinen elämä. Kaikki viime päivien ongelmat voisi sysätä pois. Hän voisi olla vain oman ilonpilkkeensä kanssa. Kotkasiiven kanssa. Toki se toisi mukanaan omatkin ongelmansa, mutta ne olisivat pieniä Hierakkaraitaan verrattuna.
Marjaviiksi huokaisi haikoisasti. “Ehkä joku päivä.”

***

Aurinkoa ei enää näkynyt leirin korkeiden piikkiherneseinämien takaa. Taivas oli pilvinen, mutta ilma oli lämpimämpi kuin aamulla. Marjaviiksi makoili kanervapedillään ja yritti saada hieman unta ennen Kotkasiiven tapaamista, jottei olisi yhtä väsynyt seuraavana aamuna.
“Hei Marjaviiksi”, Hierakkaraidan ääni kajahti. “Anteeksi jos olin hieman kummallinen aamulla.” Hän yritti kuulostaa lempeältä. Marjaviiksi avasi silmänsä ja kallisti päätään kysyvästi.
“Haluaisitko käväistä iltakävelyllä kanssani?” tämä uteli. Marjaviiksi puri hammasta.
“Olen… vähän väsynyt juuri nyt. Käykö joskus toiste?”
Hierakkaraidan ilme vääntyi lempeästä ilkikuriseksi.
“Harmi. Kaipa minä lähden sitten kävelylle Ruostetähden pesää kohti.”
“Hierakkaraita, ihan oikeasti”, Marjaviiksi huudahti. “Ei rakkaus ole sitä, että kiristät toista olemaan kanssasi.”
Hierakkaraita istahti maahan. “Toivon vain, että rakastaisit minua yhä. Tämä on ainoa tapa yrittää korjata suhteitamme. Rakastan sinua, Marjaviiksi, minä todella rakastan. Enemmän kuin kukaan kalannäykkijä ikinä voisi.”
Marjaviistä inhotti. Miten Hierakkaraita oli näin irti todellisuudesta?
“En ole ikinä rakastanut sinua”, Marjaviiksi ärähti. “Ainoat tunteet, joita olen sinua kohtaan kokenut, ovat inho, viha, ja ärtymys. ”
Hierakkaraita peruutti. “Marjaviiksi, olen tehnyt parhaani, olen antanut kaikkeni sinun vuoksesi, sinä et vain-”
Marjaviiksi nousi neljälle jalalle ja pörhisti turkkinsa. “Olet itsekäs, ajattelematon, manipulatiivinen ketunläjä, jonka kuva rakkaudesta on täysin vääristynyt. Kukaan ei ikinä tule rakastamaan sinua, ellet tee jotain hyvin suuria muutoksia. Tiedätkö mitä? Mene. Kerro Ruostetähdelle. Lähden mieluummin klaanista kuin katson typerää naamaasi enää yhtään kauempaa.” Marjaviiksi tasasi hengityksensä. “Vihaan sinua. Sydämeni pohjasta.”
Hierakkaraidan ilme oli epätoivoinen, mutta se vääntyi pian vihaiseksi.
“Sinä ja kalannäykkijäsi voitte kuolla hirvittävän kuoleman.”
Hierakkaraita kääntyi ympäri ja tömisteli ulos soturien pesästä. Nyt hän kertoisi Ruostetähdelle. Takaisin ei olisi tulemista.
Marjaviiksen yllätykseksi kolli kääntyikin terävästi piikkihernetunnelin kohdalla ja suuntasi ulos koko leiristä. Ehkä hän käväisisi kävelyllä setviäkseen ajatuksiaan ennen kuin lähtisi päällikön puheille? Kummallista.
Joka tapauksessa huominen toisi tullessaan koko klaanin raivon. Hierakkaraita saisi kostonsa. Marjaviiksi häpäistäisiin. Jostain syystä harmaa soturi ei kuitenkaan tuntenut oloaan hermostuneeksi; päinvastoin. Vaikka klaani saisi tietää, ainakaan hänen ei tarvitsisi enää sietää Hierakkaraitaa tai piilotella mitään. Jos hän ja Kotkasiipi lentäisivät molemmat ulos klaaneistaan, ainakin heillä olisi yhä toisensa. He olisivat vapaita.
Marjaviiksi katsoi ylös Hopeahäntään ja nousevaan kuuhun. Mitä tahansa huominen toisi tullessaan, olisi sen ajan ongelma. Juuri nyt hän halusi vain nähdä Kotkasiiven.

***

Marjaviiksi havahtui hereille. Hopeahäntä loisti kauniina ja kirkkaana hänen päällään.
Hänen unirytminsä oli jo oppinut heräämään kuuhuipun aikaan, joten hän saattoi saada hieman unta myös ennen öisiä tapaamisia.
Hierakkaraita ei nukkunut normaalilla paikallaan Marjaviiksen vierellä; hän tuhisi muutaman ketunmitan päässä toisella pedillä. Ihan ymmärrettävää.
Marjaviiksi nousi mahdollisimman hitaasti istumaan ja sitten seisomaan. Hän yritti olla rapistelematta kanervia parhaansa mukaan, mutta hänestä lähti silti hieman ääntä.
Hänen toisella puolellaan nukkuva Varissiipi ynähti. Marjaviiksi jähmettyi, mutta musta naaras käänsi onneksi kylkeään ja jatkoi uniaan harmaasta naaraasta välittämättä.
Marjaviiksi astui varovasti pois pediltään ja ryhtyi ryömimään piikkihernepensaan ali. Seinämään oli onneksi jo muodostunut ammottava aukko, joten se ei ollut kovinkaan vaikeaa. Naaras lipsahti varovasti reiän läpi ja jatkoi hiiviskellen, kunnes oli turvallisen matkan päässä leiristä. Täydellinen karkureissu jälleen kerran.
Kotkasiiven hahmo istui jo järven rannalla suoalueen vieressä. Marjaviiksi tunsi pienen sykähdyksen rinnassaan. Hän oli kiintynyt Kotkasiipeen yhä enemmän ja enemmän viime aikoina; vaikka he olivat hyvin erilaisia, Marjaviiksi impulsiivinen, itsepäinen sekä naiivi ja Kotkasiipi rauhallisempi sekä harkitsevainen, heidän eronsa tuntuivat täydentävän toisiaan.
Jokin rasahti Marjaviiksen takana. Ääni tuli kanervapensaasta. Hiiri, myyrä tai päästäinen olisi tuskin saanut niin äänekästä raksahdusta aikaan; se saattoi olla kaniini tai jänis. Vaarallisen kokoinen mäyrä tai kettu olisi tuskin mahtunut moiseen pensaaseen, joten siitä ei ollut huolta.
Majaviiksi tunsi mahassaan pienen nälän pistoksen. Tuskinpa Kotkasiipeä haittaisi, jos hän tulisi vähän myöhässä, mikäli toisi mehevän kaniini mukanaan. He voisivat aterioida yhdessä täyden kuun alla.
Marjaviiksi lähestyi pensasta ja nuuhkaisi ilmaa. Kanervan pehmeä tuoksu peitti kuitenkin selkeämmät hajut alleen. Marjaviiksi oli haistavinaan jotakin oudon tuttua, mutta ei saanut päähänsä, mikä se tarkalleen oli. Ei se ainakaan kaniinilta tuoksunut.
Ja siinä samassa Marjaviiksi tunsi pistävän kivun kyljissään. Pensaasta loikkasi vaaleanruskea hahmo. Kynnet upposivat naaraan kylkiin ja hampaat tarttuivat hänen niskaansa. Ne tavoittelivat hänen kurkkuaan.
Ruskeat raidat, vihreät silmät, suhteellisen tuuhea turkki, etenkin kasvojen alueelta.
“Hierakkaraita?!” Marjaviiksi haukkoi henkeään ja yritti ravistaa kollin irti selästään. “Mitä Tähtiklaanin tähden sinä oikein teet?!”
Hierakkaraita sylkäisi suustaan harmaata karvaa. “Jos minä en voi saada sinua, pidän huolta, että kukaan muukaan ei saa!”
Marjaviiksi heittäytyi kyljelleen irrottaakseen Hierakkaraidan selästään. Kolli mätkähti äänekkäästi maahan, mutta loikkasi saman tien takaisin ylös ja syöksähti Marjaviiksen kurkkua kohti. Naaras kierähti viime hetkellä sivuun ja riipaisi tätä silmään.
“Aioin aluksi vain kertoa Ruostetähdelle ja karkottaa sinut klaanista”, Hierakkaraita huohotti hapuillessaan Marjaviiksen kaulaa. “Mutta tämä on paljon palkitsevampaa.”
Juuri Marjaviiksen päästyä jaloilleen Hierakkaraita tarttui naaraan takajalkaan ja repäisi hänet takaisin maahan kaikilla voimillaan. Kolli iski kyntensä Marjaviiksen rintaan sekä kylkeen ja painoi häntä ruohikkoon koko painollaan.
“Revin kurkkusi irti kaulastasi, raahaan ruumiisi leirin aukiolle ja häpäisen sinut koko klaanin edessä! Kaikki tulevat muistamaan sinut vai-”
Hierakkaraidan puhe päättyi kovaääniseen rääkäisyyn ruskeankirjavan hahmon tönäistessään hänet maahan täydellä voimallaan. Palava raivo silmissään Kotkasiipi iski hampaansa vaaleanruskean kollin kasvoihin ja repäisi tämän korvan halki.
Tasattuaan hengityksensä Marjaviiksi loikkasi todellisen kumppaninsa apuun ja ryhtyi kynsimään Hierakkaraidan vatsaa. Vaaleanruskea kolli sätki henkihieverissä ja yritti taistella vastaan, mutta hänestä ei ollut vastusta kahdelle. Kotkasiipi väisti taidokkaasti Hierakkaraidan toivottomat potkut ja jatkoi kollin raatelemista raivon sokeuttamana.
Hierakkaraidan vastustelu heikkeni ja heikkeni. Marjaviiksen käpälät olivat verestä punaiset. Lopulta vastustelu hiipui kokonaan.
Vasta sitten Kotkasiipi hellitti otteensa ja peruutti pois Hierakkaraidan päältä. Jos sitä nyt pystyi enää Hierakkaraidaksi kutsumaan. Maassa makasi verinen mytty, silmät lasittuneena. Se ei liikkunut.
“Kotkasiipi, hän- hän on kuollut. Me… tapoimme hänet. Me tapoimme toisen kissan.” Marjaviiksi haukkoi henkeä.
“Mitä Tähtiklaanin tähden oikein tapahtui? Oletko kunnossa?” Kotkasiipi huohotti.
“Tappelimme eilen illalla”, Marjaviiksi sopersi. “Hän puhui jotain kuolemastani, mutta en osannut ajatella mitään tällaista. Kun lähdin kuuhuipun aikaan leiristä, hän oli umpiunessa, mutta sitten hän loikkasikin ulos puskasta, ja selitti repivänsä kurkkuni irti, ja sitten sinä tulit, ja nyt hän makaa tuossa kuolleena!” Marjaviiksi yritti tasata hengityksensä.
“Hän ansaitsi sen”, Kotkasiipi murisi. “Sekopää.”
“Mitä me nyt teemme?” Marjaviiksi panikoi. Haavat hänen niskassaan, kyljissään ja takajalassaan kirvelivät ja pistelivät. “Emme voi jättää ruumista tähän.”
“Voimme heittää hänet suohon tai jotain”, Kotkasiipi ehdotti. “Tuskinpa kukaan löytää häntä sieltä.”
Marjaviiksi nyökkäsi varovasti ja tarttui ruumiin niskaan. Pistävä veren haju sai hänet sävähtämään. Kotkasiipi iski hampaansa ruumiin häntään.
Marjaviiksi yritti yhä prosessoida, mitä oli tapahtunut. Vielä hetki sitten Marjaviiksi oli matkalla normaalisti Kotkasiipeä tapaamaan. Sitten Hierakkaraita ilmestyi tyhjästä hänen kimppuunsa. Sitten kolli makasi maassa elottomana. Marjaviiksi tiesi kyllä Hierakkaraidan haluavan kostaa, ja kolli oli kyllä sanonut toivovansa Marjaviiksen kuolemaa, mutta naaras ei ollut osannut odottaa mitään… näin pahaa.
Ja sitten Kotkasiipi ja Marjaviiksi raatelivat hänet kuoliaaksi. Marjaviiksi oli tappanut toisen kissan. Ajatus raastoi hänen sisuksiaan. Mutta sehän oli vahinko, eikö ollutkin? Ei Marjaviiksen ollut tarkoitus tappaa Hierakkaraitaa, hän vain puolusti itseään. Eikö niin?
“Jaksan kyllä kantaa hänet yksinkin, jos haluat”, Kotkasiipi mumisi suu täynnä veristä vaaleanruskeaa turkkia. “Jalkasi näyttää kipeältä, sitä minä vain.” Kollin ääni oli palautunut takaisin siihen rauhalliseen ja rakastavaan ääneen, johon Marjaviiksi oli tottunut.
“Ei se ole niin paha”, naaras lupasi. “Haavat ovat vain pintanaarmuja. Pystyn kyllä kävelemään normaalisti.”
Kotkasiipi nyökkäsi myötätuntoisesti ja jatkoi kävelemistä. Marjaviiksen jalkahaavoja kyllä särki jonkin verran, mutta jalassa itsessään ei tuntunut olevan mitään pahempaa vammaa.
Suo näytti pahaenteiseltä sysimustassa yössä. Tiheät pilvet olivat peittäneet aiemmin kirkkaasti loistavan Hopeahännän. Tähtiklaani tuomitsi heidän tekonsa.
Kotkasiipi pysähtyi ja otti paremman otteen ruumiista. “Heilauta ensimmäisellä ja toisella, ja päästä irti kolmannella.”
Marjaviiksi nyökkäsi hieman epävarmana.
“Yksi!”
“Kaksi!”
“Kolme!”
Harmaa naaras katsoi, kun vaaleanruskea mytty lensi suon uumeniin ja upposi tummanruskeaan mutaan. Hierakkaraita. Poissa, hänen takiaan. Hän ei tuntenut kaihoa tai surua. Sen sijaan pelko, epävarmuus ja hermostus kulkivat naaraan ruumiin läpi.
Kotkasiipi huomasi Marjaviiksen hermostuksen ja hivuttautui varovasti hänen turkkiinsa kiinni. Se sai naaraan rauhoittumaan hieman, mutta hän huomasi myös Kotkasiiven tärisevän hitusen.
“Kotkasiipi, meidän täytyy lähteä.”
Kolli kallisti päätään kysyvänä.
“Muistatko kun sanoit haluavasi lähteä klaaneista? Minäkin haluan karata. Meidän täytyy karata. En voi enää palata Tuuliklaaniin. Hierakkaraita on kuollut, ja käpäläni ovat hänen veressään.”
Kotkasiipi näytti hieman hämmästyneeltä. “Entä haavasi? Sinunhan täytyy näyttää ne parantajalle.”
“Ne ovat vain pintanaarmuja”, Marjaviiksi vakuutti. “Kyllä minä pärjään. En voi tepastella sisään leiriin täynnä haavoja, tassut verenpunaisina, Hierakkaraita kadoksissa.”
“Niinpä kai.” Kotkasiipi huokaisi. “Haluan kyllä lähteä, ei minulla ole enää oikein mitään Jokiklaanissa, mutta en ajatellut tämän päivän tulevan näin nopeasti. Eipä tässä voi enää kääntyä takaisinkaan.”
Kotkasiipi oli hetken hiljaa. “Entä sinä? Luulin, että sinun sydämesi oli yhä Tuuliklaanissa.”
Marjaviiksi kohautti lapojaan. “Olen menettänyt ainoan ystäväni siellä. Tuisketuulen, olenhan minä hänestä kertonut. Olen etääntynyt vanhemmistani ja entisestä mestaristani. Siinähän ovat kaikki läheiseni.”
Marjaviiksi vilkaisi Kotkasiipeä. Hänen ainoa ilonpilkkeensä.
“Sydämeni on sinun kanssasi.”
“Kaipa se on sitten päätetty.” Kotkasiiven kasvoille levisi väsynyt, mutta vilpitön hymy. “Rakastan sinua, Marjaviiksi. Haluan viettää loppuelämäni villinä ja vapaana sinun kanssasi.”
Marjaviiksi kehräsi ja kumartui puskemaan Kotkasiipeä. Hänen haavansa eivät kirvelleet enää. Horisontissa siinsi nouseva aurinko, joka värjäsi taivaan kauniin oranssiksi.
Aamu ei toisikaan mukanaan koko klaanin raivoa; se toisi mukanaan loputtomia seikkailuja, loputtomia mahdollisuuksia kahdestaan Kotkasiiven kanssa. Ei huolta siitä, että he joutuisivat koko klaanin häpäisemäksi, ei vastuuta oppilaasta, ei Yöpilveä ja Tiirajuovaa käskyttelemässä, ei Hierakkaraitaa raahautumassa hänen perässään. Vain hän ja Kotkasiipi.

//Sellainen! Vähän enemmän dialogia ja ajattelua kuin actionia tällä kertaa, toivottavasti se ei alkanut tylsistyttää. Vähän töksähtelevä ainakin alusta, mutta se saa kelvata

//jatkan nyt kuin viime tarinasta ei olisi kovin kauaa, jäätävä aikaväli ei oikein sovi juoneen. Tulee vähän outo vuodenaikojen vaihto mutta pikkuvikoja, toivottavasti se ei haittaa

Lempeä öinen sade ropisi taivaalta. Marjaviiksi juoksi mutaisessa maassa. Hopeahäntä kajasti oudon kirkkaana ja heijastui järven sadepisaroiden rikkomasta pinnasta.
Hän pinkoi ohi Hevospaikan, Jokiklaanin reviirille. Järven rannalla istui tumma hahmo, joka katsoi kaihoten veteen.
“Kotkatassu?”
“Kotkatassu!”
Jokiklaanilainen kääntyi ja katsoi Marjaviistä kehäkukankeltaisilla silmillään. Hänen kasvoillaan oli väsynyt hymy.
“Kotkatassu, et tiedäkään miten paljon olen kaivannut sinua… Niin paljon on tapahtunut-”
Marjaviiksi kumartui puskemaan kollia, mutta horjahtikin suoraan mutaiseen maahan. Hän ravisti liejun kasvoiltaan ja katsoi ympärilleen, mutta Jokiklaanilaista ei näkynyt missään. Vain koskematonta mutaista ruohikkoa silmänkantamattomiin.
“Kotkatassu! Tule takaisin, ole kiltti! Tarvitsen sinua!”
“Kuka on Kotkatassu?”
Marjaviiksi havahtui Hierakkaraidan huolestuneeseen ääneen. “Pyörit muutenkin hirveästi tänä yönä. Onko jokin vialla? Näitkö pahaa unta?”
Marjaviiksi avasi kitansa haukotukseen. “Joo. Paha uni.”
Hierakkaraita hymähti ja puski kumppaniaan. “Se on ohi nyt. Olet turvassa kanssani.”
Marjaviiksi katsoi jalkojaan. “Taidan lähteä metsästämään.”
“Saanko tulla mukaan?” Hierakkaraita kysyi. Marjaviiksi pidätteli huokausta. Siitä lähtien kun tämä oli puolivahingossa ryhtynyt kumppaneiksi Hierakkaraidan kanssa, kolli oli raahautunut Marjaviiksen perässä kaikkialle kuin mikäkin emoaan seuraava pentu.
“Haluan mennä tämän kerran itsekseni. Tarvitsen vähän omaan aikaa.
Hierakkaraita laski päänsä harmissaan. “Okei, ymmärrän. Älä viivy liian kauaa.”
Marjaviiksi pyöräytti silmiään ja suuntasi kohti leirin uloskäyntiä.

***


Keskiviherlehden auringon paahtavat säteet polttelivat Marjaviiksen turkkia. Kauempana siinsi kaksijalkoja niillä omituisilla kuopillaan. Niitä vaikutti olevan vähemmän kuin yleensä. Olisivatko ne viimeinkin lähdössä?
Riistantuoksua ei ollut siltikään paljoa. Marjaviiksi oli haistavinaan kaniinin, mutta tuoksu oli heikko ja todennäköisesti hyvin kaukaa.
Naaras istahti lämpimälle ruohikolle. Ei hän ollut tullut tänne muutenkaan metsästämään, vaan setvimään ajatuksiaan ilman Hierakkaraidan jatkuvaa vääntöä ja kääntöä. Hän oli ollut raidallisen kollin kanssa nyt kolmisen päivää, ja joka ikisen niistä tämä oli raahautunut Marjaviiksen perässä joka ikiseen paikkaan kuin olisi kiinnitetty tähän pihkalla.
Hierakkaraidan kanssa oleminen tuntui jotenkin vain niin väärältä ja ahdistavalta. Raidallisen kollin jokainen kosketus pisti kuin havunneulanen.
Marjaviiksi ei pystynyt edes suoraan ajattelemaan mistään mikä Hierakkaraidassa olisi vialla. Hän ei vain pitänyt Hierakkaraidasta. Hänessä oli jotain vastenmielistä.
‘Tämä voisi ehkä olla tilaisuus jättää Kotkatassu taakse, jos tiedät mitä tarkoitan. Hierakkaraita ja sinä olisitte täydellinen pari. Voisin antaa toisen korvani saadakseni noin kunnioittavan ja sydämellisen kollin perääni!’ Tuisketuulen sanat kummittelivat Marjaviiksen päässä.
Yhtäkkiä Marjaviiksen ajatukset lensivät erään tummanruskean kollin luokse.
Naaras oli ryhtynyt Hierakkaraidan kanssa kumppaneiksi vain unohtaakseen Kotkatassun, mutta nyt tuntui kuin vaalea kolli olisi vain saanut Marjaviiksen ajattelemaan tuota komeaa tummanruskeaa kissaa yhä enemmän. Hän oli nähnyt Jokiklaanilaisesta unta jo toista kertaa viime yönä.
Yhtäkkiä Marjaviiksi valpastui. Heinikosta kuului rapinaa. Pian hänen sieraimiinsa kantautui mehevän peltohiiren tuoksu. Hän kyyristyi mahalleen ja alkoi lipua kohti saalistaan.
Heinien seasta erottui pieni siementä nakertava eläin. Marjaviiksi ponnahti ja iski hampaansa suoraan hiireen. Peltohiiri oli pienikokoinen, mutta siitä riittäisi hyvä ateria yhdelle kissalle.
Marjaviiksi kehräsi tyytyväisenä ja noukkasi hiiren hampaisiinsa. Vaikka Hierakkaraita oli ihan hyvä metsästämisessä, oli mukava napata taas jotain ihan itse.

***

Marjaviiksi tepasteli piikkihernekäytävän läpi, nosti häntänsä aukiolla istuvalle Ruostetähdelle tervehdykseksi ja laski peltohiiren tuoresaaliskasaan. Hän vilkuili ympärilleen Hierakkaraidan varalta, mutta kollia ei kerrankin näkynyt missään.
Tuisketuuli ilmestyi paikalle kuin tyhjästä. Hän vaikutti hyväntuuliselta. “Marjaviiksi! Sinun täytyy kertoa minulle kaikki Hierakkaraidasta! Emme ole kunnolla puhuneetkaan muutamaan päivään.”
“Vähän vaikeaa pitää kunnon keskusteluita kenenkään kanssa kun se rääpäle seuraa minua kaikkialle kuin emostaan riippuvainen pentu”, Marjaviiksi murahti.
Tuisketuuli kallisti päätään kysyvästi.
“Meidän pitää puhua kahdestaan,” Marjaviiksi sanoi hampaittensa välistä ja nyökkäsi tarpeidententekopaikan suuntaan.
He astelivat pienelle kololle leirin syrjäisimmässä osassa. Toivottavasti kukaan ei kuulisi heitä sieltä.
“No? Mikä Hierakkaraidassa on vikana? Hän vaikuttaa välittävän sinusta enemmän kuin koko klaanista.”
Marjaviiksi polki maata. “Hän seuraa minua kaikkialle ja tunkee koko ajan lähelle ja puskemaan. Ihan kiinni koko ajan.”
“Oletko pyytänyt häntä olemaan tekemättä niin?”
Marjaviiksi ei vastannut.
“Hän luulee että sinäkin olet ihan lääpällään häneen, höpsö. Sinun täytyy sanoa että haluat peruuttaa pari askelta.”
“Olen kyllä antanut sen verran vihjeitä että luulisi hänen tietävän.” Marjaviiksi nyhtäisi tupon ruohoa maasta.
“Hän näkee sinut ruusujen ja perhosten läpi. Ei hän todennäköisesti ole vain huomannut. Sinun pitää vain kertoa hänelle. Mutta älä ole töykeä, hän ei ole tehnyt sinulle mitään väärin- jos olet siis kertonut minulle kaiken. Hän tekee sinulle kaikkensa. Olet vain jostain kumman syystä päättänyt ettet pidä hänestä. Tämä on, ja sanon tämän täydellä sydämellä, aika sinun tapaistasi.” Tuisketuulen kasvoilla oli myötätuntoinen hymy.
Marjaviiksi piti katseensa kaukana Tuisketuulen silmistä ja murahti.
Kilpikonnakuvioinen naaras naurahti. “Joskus mietin, miten jaksan sinua.”
Marjaviiksi ei vastannut. Tuisketuuli nousi kuopan reunalta, venytteli ja oli poistumaisillaan. “Olen varma että löydätte vielä yhteisen sävelen. Hierakkaraita on mahtava, sinun pitää vain katsoa omaa nenääsi pidemmälle.”
“Haluan vain olla Kotkatassun kanssa.” Marjaviiksi piti yhä katseensa muualla.
Tuisketuuli katsoi ystäväänsä hetken huolestuneena ja asteli pois.
Marjaviiksi katseli horisonttiin. Hän ei ollut kuullut puoliakaan ystävänsä sanoista. Jotenkin, keskustelu oli saanut hänet vain omiin ajatuksiinsa. Ajatuksiin Kotkatassusta.
Marjaviiksi upotti kyntensä multaan. “Minun on pakko nähdä hänet jälleen.”

***

Lämmin ilta-aurinko hyväili Marjaviiksen pitkää karvaa. Päivän kuumimmat tunnit olivat ohi, kiitos Tähtiklaanin. Tuuhean ja tumman turkin omaava naaras vihasi kuumaa säätä.
Hierakkaraita istui hänen vierellään ja yritti panna alulle keskustelua, mutta kuuroille korville.
Yöpilvi seisoi aukiolla kokoamassa iltapartiota. Marjaviiksi sai idean.
Hän hyppeli ruskeankirjavan naaraan luokse ja nosti häntänsä tervehdykseksi, Hierakkaraita kannoillaan.
“Hei Yöpilvi! Voisinkohan tulla mukaan iltapartioon?”
Tumma naaras katsoi häntä kysyvästi. Marjaviiksi ei yleensä tarjoutunut vapaaehtoisesti mukaan minnekään. “Mi… No, kyllä sinä varmaan voit tulla.”
Hierakkaraita tunki Marjaviiksen vierelle. “Voinko minäkin tulla? Olemme kuitenkin kumppaneita, tiedäthän.”
Marjaviiksi oli sanomassa jotain vastaan, mutta Yöpilvi ehti ensin. “Meillä on jo aika monta kissaa, mutta ymmärrän että haluatte varmaan mennä yhdessä kaikkialle. Ei kai siinä mitään.”
Marjaviiksi pyöräytti silmiään ja hölkkäsi Yöpilven perään. Hierakkaraita puski kumppaninsa viereen kehräten.
Leirin ulkopuolella tuiversi lempeä tuuli. Hierakkaraita katseli Marjaviistä.
“Miten se metsästysretki aiemmin tänään meni?” kolli kyseli. Jotenkin ihmeen kaupalla hän jaksoi vielä yrittää.
Marjaviiksi huokaisi. “Hyvä on. Yritin napata jäniksen mutta se karkasi. Sain kyllä peltohiiren.”
Hierakkaraita katsoi häntä myötätuntoisesti ja nyökkäsi. “Jänikset ovat kyllä ärsyttäviä napata.”
“Lopettakaa se jutustelu ja kiristäkää tahtia. Tämä on rajapartio”, Yöpilvi ärähti.
He olivat tosiaan jääneet hieman jälkeen muusta partiosta. Marjaviiksi tuhahti ja laukkasi muun partion kiinni, Hierakkaraita perässään.
Partio alkoi lähestyä Jokiklaanin rajaa. Marjaviiksi rukoili Tähtiklaanilta, että he törmäisivät Jokiklaanin partioon Kotkatassu mukanaan. Siksi hän oli lähtenytkin partioon, että voisi jotenkin kertoa Kotkatassulle että tapaisivat. Kannattiko sellaista edes rukoilla Tähtiklaanilta? Hänen aikeensa olivat soturilain vastaisia. Mutta onhan Tähtiklaanissakin kissoja jotka ovat rakastaneet toisen klaanin kissaa, eikö?
Marjaviiksi oli epätoivoinen, sillä hän ei oikein tiennyt muuta tapaa tavata rakastaan. Ensi kokoontumiseen oli vielä kauan, ja olisi epätodennäköistä että kolli sattuisi taas olemaan ypöyksin poissa leiristä Marjaviiksen mennessä sinne. Korkeintaan naaraan äkkäisi joku soturi ja hän joutuisi taas ongelmiin.
Yhtäkkiä Marjaviiksi huomasi ryhmän Jokiklaanilaisia suoalueen toisella puolella, ilmeisesti myös iltapartiossa. Hän tunnisti leveälapaisen, tummanruskean kollin- yksi ja ainoa Kotkatassu. Marjaviiksi ei kyennyt muuta kuin päästää pienen tyytyväisyyden kehräyksen.
Nyt pitäisi jotenkin saada kollin huomio. Hän oli liian kaukana huomatakseen Marjaviikseä, ja liikkui joka askeleella yhä kauemmas.
Paremman idean puutteessa Marjaviiksi heittäytyi maahan ja päästi kovimman voihkaisun joka hänen keuhkoistaan lähti.
Hierakkaraita kääntyi heti ja askelsi kumppaninsa luokse huolestuneen näköisenä.
“Marjaviiksi! Oletko kunnossa??”
“Olen joo, kompastuin vain… juureen”, Marjaviiksi ilmoitti.
Yöpilvi, muiden partiolaisten kera, vain tuijotteli häntä oudosti. Tuntui kuin musta naaras olisi tiennyt, että kompastus ei ollut oikea. No, mitäs sillä nyt väliä.
Myös osa Jokiklaanilaisista katsoi häntä, Kotkatassu mukaan lukien.
Marjaviiksi lukitsi katseita Kotkatassun kanssa, muodosti huulillaan sanan “kuuhuippu” ja taputteli etutassullaan maata siinä suoalueen reunalla.
Kotkatassu näytti… pettyneeltä? Hän huokaisi ja nyökkäsi. Kolli oli ilmeisesti ymmärtänyt. Marjaviiksi hymähti.
“Marjaviiksi! Mikä sinussa on vialla tänään? Lopeta unelmointi”, Yöpilvi murahti.
Harmaa naaras ravisti päähän ja hölkkäsi muun partion perään. Hän vilkaisi vielä kerran tuon ruskean Jokiklaanilaisen perään. Tänä yönä he tapaisivat jälleen.

***

Aurinko oli jo painunut mailleen. Jossain kaukana huusi pöllö.
Marjaviiksi makasi heinäpedillään ruohoisella aukiolla, joka myös sotureiden ja oppilaiden pesänä tunnetaan. Hierakkaraita tuhisi jo hänen vierellään.
Kun kuuhuippu koittaisi, hän hiippailisi ulos leiristä Jokiklaanin ja Tuuliklaanin rajalle. Onneksi hänen pesänsä oli lähellä suuaukkoa. Kylki kyljessä nukkuva Hierakkaraita saattoi kuitenkin aiheuttaa ongelmia. Kolli nukahti aina helposti kuin pieni pentu emonsa sylissä, mutta heräsi taas helposti pienimpäänkin rapisteluun.
Marjaviiksi oli väsynyt. Heinäpeti tuntui untuvaisen pehmeältä. Mutta hän ei saisi nukahtaa. Kuuhuippu oli minuuttien päässä.
Väsymys otti hänet otteeseensa, syleili häntä. Hän ei saisi nukahtaa.
Hänen raollaan olevat silmät painuivat kiinni. Hänen koko kehonsa tuntui raskaalta kuin mäyrän. Mutta… ei… saa… nukahtaa…
…
…
Marjaviiksi raotti silmiään. Kuu näytti olevan kauempana kuuhuipusta? Ei, kuuhuippu oli jo mennyt. Kaninpapanat.
Naaras hoiperteli ylös pedistään ja säntäsi ulos oviaukosta. Hän juoksi niin nopeasti kuin koivistaan vain pääsi, valkoisten käpälien rummuttaessa maata. Miten hän saattoi myöhästyä tällaisesta? Kotkasiipi on varmaan jopa lähtenyt jo. Hiirenaivo, hiirenaivo, hiirenaivo.
Marjaviiksi kuitenkin helpottui huomatessaan tumman siluetin makaamassa rajalla, pienen tammen varjossa. Naaras huokaisi helpottuneesti ja jatkoi hevospaikan ohi kollin luokse.
“Oletpas aikaisin”, Kotkatassu kiusoitteli leikkimielisesti.
Marjaviiksi läähätti äänekkäästi. “Anteeksi, Kotkatassu, olin tosi väsynyt ja nukuin vahingossa yli ja-”
“Ei se mitään”, Kotkatassu naukaisi. “Ja Kotkasiipi nykyään.” Kolli näytti ylpeältä.
“Kiva!” Marjaviiksi kehräsi. “Minäkin olen Marjaviiksi nykyään. Siitäkin on jo aika kauan.”
“Kaunis nimi”, Kotkasiipi kehräsi.
“Kiitos”, Marjaviiksi naukaisi iloisena.
Ilman täytti kiusallinen hiljaisuus. Naaras yritti sanoa jotain, mutta hän ei saanut mitään ulos suustaan.
“Oliko sinulla jotain asiaa?” Kotkasiipi kysyi.
Marjaviiksi katsoi tassujansa. “No… halusin vain tavata sinut jälleen...”
Kotkasiipi huokaisi. “Voi Marjaviiksi. Olemme kyllä saaneet itsemme aikamoiseen kiipeliin.”
Naaras katsoi hänen terävänkeltaisia silmiään. Niissä oli iloa, mutta myös katumusta.
“Pienestä pennusta pitäen, unelmani on ollut olla varapäällikkö, päällikkö, joku, joka tekee jotain mahtavaa, joku jonka nimi kaikuu ikuisesti klaaninvanhimpien tarinoissa.
Sitten, sinä viileänä keväisenä päivänä, näin kiiltävän turkkisi, kauniin punahtavat silmäsi… Aluksi näin sinut vain jonain Tuuliklaanin hiirenaivona, kun söit sen jäniksen siinä silmiemme edessä ja tipahdit jokeen…
Mutta sitten tulit… vähän tyhmänrohkeasti Jokiklaanin leiriin suoraan leijonan kitaan, ihan vain kiittääkseni minua. Tunsin jotain.” Kotkasiipi käänsi katseensa suoraan Marjaviiksen silmiin.
“Yritin taistella tunnetta, mutta… sitten tulit taas, kun olin metsästämässä sinä yönä. Näin ne kylkiluusi… ja pakkohan minun oli antaa se taimen sinulle. Ja sitten tunnustit.
Ja sitten… makasimme siinä vierekkäin järven rannassa, kuunvalossa, sen yön… Yritin ajatella muita asioita, yritin olla hyvä, uskollinen soturi, soturilakia noudattava soturi, mutta sen yön jälkeen en voinut ajatella mitään muuta kuin sinua. Osa minusta haluaa olla uljas päällikkö. Toinen osa minusta haluaa olla vain olla sinun kanssasi. Ja nyt kun olen taas tässä… en varmaan voi päästää enää irti.”
Marjaviiksi kehräsi myötätuntoisesti. “Voi, Kotkasiipi, kyllähän sinä varmaan voit olla molempia. Jos kukaan ei saa tätä selville. Voit olla uljas soturi päivisin ja minun kanssani öisin, eikö? Jollain uljaimmilla päälliköilläkin on ollut salaisia romansseja. Entinen Tuuliklaanin päällikkö, Yksitähti, oli kuulemma salaa jonkun kotikisun kanssa.”
Kotkasiipi mittasi Marjaviistä katseellaan. “En tiedä. Olen pettänyt soturilakia. En voi enää olla se hyvä soturi joka halusin olla.
Mutta, ehkä voin olla hyvä kumppani.”
Kotkasiipi hinautui lähemmäs Marjaviistä. Naaraan läpi kulki lämmin sykäys.
“Tavataanko taas ensi yönä?” Marjaviiksi kuiskasi.
“Totta kai.”

Ulkona satoi. Puhuripentu katseli leiriä pentutarhan suuaukolta. Sade kasteli kohisten aukiota ja maa peittyi suuriin lätäköihin. Kollipennun korvat luimistuivat. Jokainen kissa pysyttelisi pesässään elleivät partiot pakottaisi heitä ulos. Ja autio leiri tarkoitti samaa kuin pitkästyttävä päivä.
Puhuripennun päälaelle putosi kylmä pisara. Pentu vilkaisi äreänä yllään levittäytyviä lehtiä, jotka taipuivat pisaroiden painosta ja antoivat veden vieriä helminä alas maahan. Hän peruutti syvemmälle pentutarhan suojiin ja oli vähällä kompastua sammalpalloon, joka oli vierinyt hänen taakseen. Kuutamopentu ja Virtapentu loikkivat pallonsa perässä hänen luokseen.
“Tuletko pelaamaan sammalpalloa?” Kuutamopentu kysyi.
Puhuripentu nyökkäsi oitis. “Kysytään myös Pikkupentua.”
“Tulen mielelläni.” Vaaleanruskea käpälä vei sammalpallon Puhuripennun tassun vierestä. Pikkupentu pallotteli sammalpallon takaisin Kuutamopennun luo, eikä Puhuripentu voinut kuin ihailla vanhemman pennun tarkkoja käpälänliikkeitä.
“Olkaa te Virtapennun kanssa joukkue, niin minä ja Kuutamopentu pelaamme teitä vastaan.” Pikkupentu vilkaisi heihin. “Käykö?”
Virtapentu ja Kuutamopentu nyökkäsivät, mutta Puhuripentu vain heilautti korviaan. Hän olisi halunnut olla Pikkupennun joukkueessa. Vanhin pentu oli heistä paras sammalpallossa.
He piirsivät hiekkaan maalit ja aloittivat pelin. Puhuripentu syöksähti kohti palloa, mutta Kuutamopentu nappasi sen hänen nenänsä edestä ja syötti Pikkupennulle, joka lähti kuljettamaan palloa kohti maalia. Puhuripentu yllättyi, kun Virtapennun onnistui napata pallo Pikkupennulta. Kilpikonnakuvioinen pentu livahti Pikkupennun ohitse ja läimäytti sammalpallon Kuutamopennun ohi Puhuripennulle. Puhuripentu tarttui siihen väistäen hyökkäävän Kuutamopennun. Hän olisi voinut syöttää pallon takaisin Virtapennulle, mutta hän halusi ensin itse yrittää tehdä maalin. Siispä hän rynnisti Pikkupennun ohitse ja syöksyi kohti maalia. Virtapentu ehti sinne kuitenkin ensimmäiseksi ja nosti häntänsä korkealle.
“Syötä!” sisko hihkaisi.
Kuutamopentu juoksi jo Puhuripennun rinnalla katse tiiviisti kiinni pallossa. Hän ehtisi leikiten eteen, jos Puhuripentu yrittäisi maalia. Virtapentu sen sijaan oli hiukan toisessa suunnassa, joten Kuutamopentu ei ehtisi katkaisemaan syöttöä. Toisaalta Puhuripennulla oli pieni mahdollisuus myös maalin onnistumiseen…
Kuutamopentu syöksähti häntä päin. Puhuripentu potkaisi palloa, mutta se joutui hiukan sivuun. Virtapentu kuitenkin juoksi pallon kiinni ja tuuppasi sen voitonriemuisena maaliin. Kuutamopentu ja Puhuripentu sen sijaan törmäsivät toisiinsa. He kierähtivät maassa ympäri törmäten lopulta Lehväpilven ja Pikkupennun makuusijaan. Ilmaan pelmahti sammalta, ja Lehväpilvi loikkasi salamana pystyyn.
“Mitä tapahtui?” Kuningatar vilkuili ympärilleen yhtäkkiä täysin hereillä. Hänen jokainen karvansa sojotti pystyssä.
“Oletteko kunnossa?” Pikkupentu juoksi Kuutamopennun ja Puhuripennun luokse, jotka yrittivät kömpiä pystyyn. Puhuripentu oli joutunut epämukavaan asentoon lapojensa ja niskansa päälle ja kierähtäessään oikein päin hän repäisi vahingossa palan sammalta makuualusesta. Kuutamopentu hänen vieressään ravisteli sammalhippuja turkistaan.
Puhuripentu mulkaisi sisartaan. “Sinä kamppasit minut!”
“Itse juoksit minua päin”, Kuutamopentu jupisi nuolaisten saniaisenriekaleen pois turkistaan.
“Näköjään ei käynyt kuinkaan”, Pikkupentu totesi viikset väristen.
“Mutta kohta käy, jos jatkatte riehumista”, Lehväpilvi puuttui puheeseen. Harmaajuovikas kuningatar huitaisi hännällään sammalsilppua. “Menkää ulos leikkimään niin siivoan tämän sotkun.”
“Siellä sataa”, Virtapentu sanoi.
“Vai niin.” Lehväpilvi katsahti hakevasti Kastesiipeen, mutta tämä nukkui yhä. “Keksikää sitten jotain muuta. Ei kuitenkaan enää sammalpallo-otteluita sisällä pesässä.”
Pennut nurisivat hetken, kunnes Pikkupentu korotti äänensä:
“Tulkaa, mennään tapaamaan klaanivanhimpia”, Pikkupentu maukaisi ja pinkaisi etummaisena ulos pentutarhasta.
Sade kasteli heidät kaikki hetkessä läpimäriksi. Puhuripentu siristi silmiään, jotta näkisi leirin sateen läpi. Kaikki näytti harmaalta ja märältä. Metsä leirin yllä oli utuisen harson peitossa, ja kaikki äänet olivat peittyneet sateen taukoamattomaan kohinaan.
Tassut roiskuttivat kuraa vatsakarvoihin Puhuripennun juostessa toisten perässä. Heidän karvansa suorastaan valuivat vettä pentujen rynnistäessä klaanivanhimpien pesään, vaikka he olivat juosseet koko lyhyen matkan niin nopeasti kuin pieniltä jaloiltaan kykenivät.
“Tähtiklaanin nimeen!” Harmaaraita kohotti päänsä pentujen viilettäessä sisälle. Hänen pesemänsä käpälä jäi ilmaan.
“Lehväpilvi hääsi meidät pentutarhasta”, Pikkupentu selitti alkaen nuolla pisaroita turkistaan. “Joten päätimme tulla tänne.”
“Tervetuloa vain”, Milli toivotti venytellen selkäänsä. “Mutta varokaa herättämästä Tomuturkkia.”
Puhuripentu vilkaisi ruskearaidallista kollia, joka nukkui selkä heihin päin. Tuhinasta päätellen kolli oli sikeässä unessa.
“Kuivatkaa itsenne, ennen kuin tulette peremmälle”, Harmaaraita opasti. “Muuten koko pesä lainehtii kohta.”
Puhuripentu ravisteli vedet turkistaan karvat pörhistyen. Virtapentu kavahti hänestä kauemmas, ja Puhuripennun lopettaessa myös Harmaaraidan viiksistä valui vesipisaroita. Kolli tuijotti häntä hetken korvat luimussa, mutta suki sitten pisarat mitään sanomatta pois.
Eniten oli kuitenkin kastunut Tomuturkki, joka oli ollut Puhuripentua lähimpänä. Puhuripentu hypähti vaistomaisesti Pikkupennun taakse, kun tummanruskea klaanivanhin kohotti päänsä.
“Mitä täällä tapahtuu?” Tomuturkki ärähti kohottautuessaan pystyyn makuusijaltaan. Pennut huomatessaan hän päästi puuskahduksen. “Eikö täällä saa edes nukkua rauhassa?”
“Anteeksi”, Puhuripentu sanoi, mutta ei onnistunut näyttämään kovinkaan katuvaiselta kurkistellessaan Pikkupennun takaa. Tomuturkki näytti hassulta istuessaan siinä karvat inhosta pörröllään ja viikset vesipisaroista painavina.
Tomuturkki loi häneen halveksuvan katseen ja alkoi nuolla turkkiaan kuivaksi.
“Tulitteko kuuntelemaan tarinoita?” Harmaaraita kysyi pennuilta, jotka kuivateltuaan uskaltautuivat peremmälle pesään.
“Kerrotteko vanhasta metsästä?” Pikkupentu ehdotti kiiveten Harmaaraidan viereen makuusijalle. Harmaaraita teki hänelle tottuneesti tilaa.
“Vanhasta metsästä?” Kuutamopentu kysyi hiippaillessaan lähemmäs. Puhuripentukin kallisti päätään. Hän ei muistanut kuulleensa sellaista tarinaa aikaisemmin.
“Ennen kuin klaanit saapuivat järvelle, elimme kaukana metsässä vuorien takana”, Harmaaraita selitti. “Silloin kokoontumiset pidettiin Nelipuulla, ja Kuulammen sijaan parantajat kokoontuivat Kuukivelle. Muuten klaanit elivät hyvin samanlaista elämää.”
“Aivan”, Tomuturkki puuttui puheeseen, “soturilaki oli sama, ja toiset klaanit aivan yhtä viheliäitä kuin nykyäänkin.”
Puhuripennun silmät suurenivat. “Oliko silloin paljon taisteluita?”
Harmaaraita pudisti päätään. “Ei sen enempää kuin nykyäänkään”, kolli vastasi. “Välillä klaanit elivät sovussa monia vuodenaikoja, mutta toisinaan klaanit ajautuivat jatkuvasti taistelusta toiseen.”
“Yleensä niille taisteluille oli kuitenkin jokin syy”, Tomuturkki lisäsi murahtaen.
Harmaaraita mulkaisi pesätoveriaan. “Kumpi tätä tarinaa oikein kertoo?”
“Sinä ainakin kun viimeksi tarkistin”, Tomuturkki vastasi sukien rauhassa turkkiaan.
“Voitko sitten olla keskeyttämättä koko ajan?” Harmaaraita sihahti huitaisten ilmaa hännällään.
Puhuripennun katse pomppi klaanivanhimpien välillä. Kaikki vaikuttivat olevan tänään huonolla tuulella. Millikin pyöritteli silmiään kollien kinastellessa.
“Voitteko vain jatkaa?” Pikkupentu pyysi kärsimättömästi. Hän näytti pieneltä maatessaan Harmaaraidan rinnalla kaivautuneena sammalten lämpöön. “Kertokaa vaikka vuorotellen.”
Harmaaraita vaihtoi asentoaan ja vilkaisi Tomuturkkiin kysyvästi. Toinen kolli kuitenkin vain heilautti korviaan vähättelevästi.
“Anna mennä. Ei minulla ole mitään sanottavaa noille tuuliklaanilaispennuille.”
Puhuripennulta meni hetken tajuta, että Tomuturkki tarkoitti heitä. Hänen niskakarvansa nousivat pystyyn.
“Me olemme myrskyklaanilaisia!” Kuutamopentu oikaisi heti, mutta Tomuturkki ei ollut kuulevinaan.
Harmaaraita kohottautui seisomaan karvat väreillen. “Et voi olla tosissasi”, kolli maukui varoittavalla äänensävyllä. “Ota heti sanasi takaisin.”
Tomuturkki tuhahti. “Tietenkin olet heidän puolellaan. Onko sinulla ikävä Jokiklaaniin?”
“Jokiklaaniin?” Puhuripentu toisti. Hän katsoi kysyvästi Harmaaraitaan, mutta kolli näytti liian häkeltyneeltä vastatakseen.
“Tomuturkki, sinulla ei ole mitään syytä tuoda sitä esille nyt.” Millin ääni oli rauhallinen. Silti naaraan katseessa oli syvää määrätietoisuutta. “Se on sovittu jo aikoja sitten.”
“Ja silti samat virheet tehdään yhä uudelleen”, Tomuturkki maukui. Hän ei kuulostanut enää vihaiselta. Lähinnä pettyneeltä ja epäluuloiselta. “Miksi klaaniin otetaan yhä ulkopuolisia? Ja miksi kasvatamme vihollisklaanin pentuja?”
Puhuripentu tuijotti Tomuturkkia. Ajattelivatko klaanitoverit heistä oikeasti niin? Olivatko he vain taakka? Joukko tunkeilijoita?
“Emme me ole ulkopuolisia”, Kuutamopentu sanoi. “Me synnyimme täällä, ja emo on myrskyklaanilainen.”
Puhuripentu ihaili sisarensa rohkeutta sanoa klaanivanhimmalle vastaan. Kunpa hän olisi osannut puolustaa perhettään yhtä hyvin kuin siskonsa. Olkoonkin, että Tomuturkki vain naurahti kuivasti Kuutamopennun sanoille.
“Kastesiipi on myrskyklaanilainen tasan yhtä paljon kuin minä olen varjoklaanilainen”, Tomuturkki sihahti.
“Oletko sinä varjoklaanilainen?” Puhuripentu henkäisi.
Tomuturkki katsahti häneen hämmentyneenä. “Mitä? Äh, en. Tarkoitin, että jos klaani määräytyy kissan veren mukaan, Kastesiipi ei ole myrskyklaanilainen viiksen vertaa.”
Pennut tapittivat häntä silmillään mitään sanomatta.
Tomuturkki päästi teatraalisen huokaisun. “Miksi minä edes selitän tätä teille?”
“Mietin ihan samaa”, Harmaaraita sanoi.
Tomuturkki mulkaisi häneen. Hän käpertyi takaisin makuusijalle jupisten itsekseen. “Antakaa minun vain nukkua!” kolli kivahti ennen kuin laski päänsä tassujensa päälle ja asetti mielenosoituksellisesti hännänpäänsä kuonolleen.
“Miksi hän suuttui niin?” Virtapentu kuiskasi räpytellen silmiään.
Milli tassutti hänen luokseen ja nuolaisi häntä korvien välistä. “Hän oli kai vain väsynyt. Hän on silloin aina vähän äreä.”
“Ei hänen silti olisi tarvinnut käyttäytyä kuin talviuniltaan herätetty mäyrä”, Harmaaraita puuskahti.
Pikkupentu tirskahti.
“Mitä hän tarkoitti sillä ettei emo ole myrskyklaanilainen?” Puhuripentu kysyi. “Emohan on aina asunut täällä.”
Milli ja Harmaaraita vaihtoivat katseita. “Jos vanhempanne eivät ole vielä maininneet asiasta, on tuskin meidän asiamme selittää...”
“Kulkukissa”, Tomuturkki murahti kohottamatta päätään. “Kastesiipi on kulkukissa.”
“Kulkukissa?” Puhuripentu, Virtapentu ja Kuutamopentu vaihtoivat katseita. Kukaan heistä ei muistanut mitään sellaista.
“Rupea nyt Tähtiklaanin nimeen vain nukkumaan!” Harmaaraita kivahti Tomuturkille. Kolli ei vastannut, mutta Puhuripentu oli näkevinään hänen viiksiensä värähtävän.
Puhuripentu ei ollut varma uskoiko Tomuturkin väitettä. Hän ei muistanut Kastesiiven puhuneen mitään kulkukissajuuristaan. Emo ei tosin ollut ikinä kertonut pentuetovereistaan tai omista vanhemmistaan… Kai jokaisella kissalla kuitenkin oli vanhemmat? Puhuripentu vilkaisi Tomuturkkia. Kollinrahjus ei näyttänyt siltä, että olisi joskus voinut olla pentu.
“Emonne saapui klaaniin ollessaan vasta hyvin pieni”, Milli selitti nähtyään pentujen epäluuloiset katseet. “Aaltokukka-niminen kuningatar otti hänet hoiviinsa ja valehteli kaikille Kastesiiven olevan hänen oma pentunsa. Se oli helppo uskoa, vaikka Kastesiipi oli silloin paljon vanhempi kuin Aaltokukan pentujen olisi pitänyt olla. Hän oli niin pieni ja joen mukana ajelehtiminen oli tehnyt hänet heikoksi. Aaltokukan pentujen syntymästä oli kulunut aikaa, mutta Aaltokukka oli pysytellyt eristyksissä Vaahtokukan pesässä suremassa menetystään. Klaani oli vain arvannut kaikkien pentujen kuolleen, ja huokaisimme helpotuksesta, kun kuulimme yhden selvinneen sittenkin hengissä.”
Milli jäi tuijottelemaan tyhjyyteen muistoihinsa uppoutuneena. Puhuripennulta oli suoraan sanottuna mennyt puolet hänen selityksestään ohi. Kolli oli pudonnut kärryiltä kutakuinkin siinä kohtaa, kun Milli oli maininnut Aaltokukan. Nimi oli Puhuripennulle hämärästi tuttu. Hän oli silti varma, ettei klaanissa ollut sen nimistä kissaa.
“Ihan sama, mistä teidän vanhempanne tulevat”, Pikkupentu naukaisi yhtäkkiä ja hypähti alas Harmaaraidan viereltä. “Te asutte Myrskyklaanissa, joten olette myrskyklaanilaisia. Mikä siinä on niin monimutkaista?”
Puhuripentu vilkaisi epävarmana Tomuturkkiin. Olisiko se ihan sama, jos klaani ei hyväksyisi heitä sen takia? Hän ei halunnut oman klaaninsa näkevän häntä vihollisenaan.
“Tulkaa, mennään etsimään joku paikka, jossa voimme leikkiä”, Pikkupentu jatkoi.
Siitä Puhuripentu oli ainakin samaa mieltä. Harmaaraita mulkoili yhä kuorsaavaa Tomuturkkia ja Millin tarina oli muuttunut nopeasti aivan liian monimutkaiseksi. Häntä ei enää huvittanut olla täällä.
“Joo, mennään jonnekin, missä emme herätä kiukkuisia kissoja”, Kuutamopentu mumisi ja livahti ensimmäisenä ulos pentutarhasta. Virtapentu ja Pikkupentu pinkaisivat hänen peräänsä, mutta Puhuripentu kääntyi vielä pesän suuaukolla.
“Onko Tomuturkki oikeasti varjoklaanilainen?” hän kysyi.
Milli päästi naurahduksen ja valmistautui vastaamaan, mutta Harmaaraita oli nopeampi: “On”, kolli maukaisi katse tiukasti Tomuturkkissa. “Henkeen ja vereen.”


Sade oli hellittänyt hiukan sillä aikaa, kun he olivat olleet klaanivanhimpien pesässä. Se oli yhä tiheää, mutta ei enää niin voimakasta ja pisaratkin olivat pienempiä.
Kissat olivat alkaneet heräillä. Ratamohäntä kyyhötti korvat luimussa kallioseinämän suojassa ja yritti järjestää partioita. Aamupartio saapui parhaillaan leiriin turkit märkinä ja ilmeet nyrpeinä. Yksi sotureista pinkaisi korvat pystyssä tuoresaaliskasalle, mutta kääntyi pian nähtyään varaston märät rippeet.
“Hypitäänkö lammikoiden yli?” Pikkupentu ehdotti loikaten kokeeksi yhden lätäkön yli. Puhuripentu loikkasi perässä – ihan vain todistaakseen, että pystyi samaan kuin vanhempikin pentu. Hän pääsi juuri ja juuri toiselle puolelle horjahtaen uhkaavasti taaksepäin, mutta löytäen tasapainon viime hetkellä.
Seuraavana hyppäsi Virtapentu, jonka loikka osui suoraan vesilätäkköön. Kuului loiskahdus ja vettä roiskahti heidän kaikkien päälle. Puhuripentu luimisti korviaan, kun vettä lennähti hänen naamalleen.
“Hei!”
“Anteeksi!” Virtapentu naukaisi ravistellen vettä käpälistään.
“Minä kostan tämän vielä”, Puhuripentu vakuutti ja loikki takaisin lätäkön luo. Hän huitaisi vettä käpälällään Virtapennun suuntaan, mutta sisko hypähti nopeasti pois alta.
“Minä kastuin jo!” Virtapentu huomautti Puhuripennun yrittäessä uudelleen. “Ja sitä paitsi sinä kastelit meidät kaikki klaanivanhimpien pesässä.”
Puhuripentu avasi suunsa vastatakseen, mutta se täyttyi vedellä jonkun huitaistessa hänen päälleen vettä. Pikkupennun nauru raikui Puhuripennun korvissa, kun hän sylki vettä suustaan.
“Ota kiinni, jos saat!” Pikkupentu härnäsi ja lähti juoksemaan aukion halki pujotellen lätäköiden välissä. Puhuripentu pinkaisi hänen peräänsä. Hänen tassunsa lipsuivat märällä maalla, mutta hän saavutti silti Pikkupentua, joka joutui hidastamaan aina lätäkön tullessa vastaan. Puhuripentu jännitti lihaksensa ja ponnisti hyppyyn. Hän kiisi ilman halki kohti Pikkupentua, joka käänsi katseensa häneen silmät säikähdyksestä pyöristyen. Puhuripentu törmäsi häneen ja he kaatuivat molemmat vesilätäkköön veden roiskuessa heidän ympärilleen.
Puhuripentu nousi pystyyn karvat kuravettä valuen. Hän tuijotti pöllämystyneenä eteensä. Hän oli ollut valmiiksi märkä sateen takia, mutta kurakylpyä hän ei ollut osannut odottaa.
“Hyi!” Pikkupentu huudahti, mutta se kuulosti lähinnä hihkaisulta.
“Kaloiksiko te olette ruvenneet?” Kuutamopentu huikkasi vähän matkan päästä. Virtapennun häntä oli kiertynyt huvittuneesti kippuralle.
“Joo!” Pikkupentu vastasi hänelle. “Tulkaa, niin opetamme teidätkin uimaan!”
“Taidan jättää väliin”, Kuutamopentu sanoi nyrpistäen nenäänsä.
Puhuripentu lähti kahlaamaan kohti lätäkön reunaa. Hänen tassunsa piirsivät renkaita lätäkön pintaan – samanlaisia kuin sadepisaroiden tekemät, mutta suurempia.
“Hei, yritä saada tämä kiinni”, Puhuripentu naukaisi Pikkupennulle ja lätsäytti tassunsa vedenpintaan. Pikkupentu seurasi renkaiden etenemistä, kunnes ne saapuivat hänen kohdalleen, ja löi tassunsa renkaan päälle. Siitä syntyi uusia renkaita, jotka Puhuripentu vuorostaan nappasi tassunjensa alle.
“Kokeillaan napata pisaroita”, Pikkupentu ehdotti. “Ne ovat haastavampia.”
He hyppivät ensin lätäkköön osuvien pisaroiden perässä, mutta Kuutamopennun ja Virtapennun tullessa mukaan he siirtyivät kuivemmalle maalle nappaamaan pisaroita ilmasta suoraan suuhunsa. Puhuripentu astui monta kertaa suoraan lätäkköön tuijottaessaan vain ylös pilviin, mutta hän oli muutenkin niin märkä, ettei pienellä lisäkastumisella ollut enää mitään merkitystä. He juoksivat ymäriinsä sadepisaroiden keskellä, ja pentujen nauru sekoittui sateen tasaiseen kohinaan.

”Hyökkäys!”
Huuto jäi kaikumaan leirin seinissä. Aika tuntui pysähtyvän hetkeksi.
Kuutamopentu luimisti korviaan ja etsi katseellaan syytä huudolle. *Kuka se oli?* Kuutamopentu ihmetteli. Ääni oli ollut liian totinen, liian vihainen, liian…jotain, ollakseen leikkiä. Kuutamopentu jähmettyi pelosta ja painautui pentuetovereitaan vasten. Leiriin syöksyi vieraita kissoja, jotka kävivät sähisten myrskyklaanilaisten kimppuun. Myrskyklaanilaiset puolustautuivat parhaansa mukaan ja pian leiri oli täynnä rääkymistä ja vihaisia huutoja. Pentuetoverukset olivat aukiolla aivan suojattomina ja kykenemättöminä puolustautumaan, tai siltä ainakin Kuutamopennusta tuntui. Kauhu kasvoi hänen vatsassaan ja hänen pienet kyntensä työntyivät esille.
*Missä emo ja isä ovat?* hän ajatteli hädissään, *Ovatko he kunnossa?* Hän nosti päänsä kumarasta ja etsi katseellaan vanhempiaan. Hetken ajan hän oli varma, että vanhemmille oli sattunut jotain, eikä kukaan olisi huolehtimassa hänestä ja hänen sisaruksistaan. *Me emme osaa taistella, eikä kukaan puolusta meitä. Me kuolemme kaikki*, Kuutamopentu ajatteli ja yritti kiivaasti löytää pakoreittiä leiristä ja kuvittelemastaan kohtalosta. Sitten hän huomasi vanhempansa, Kastesiiven ja Heinäpilven, jotka kävelivät suoraa heitä kohti.
”Emo ja isä!” hän huudahti ja säikähti sitten, kuinka kovaan ääneen oli sen sanonut, mutta kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota. Leiri oli niin täynnä taistelevien kissojen huutoja, että oli vaikea kuulla mitään. Puhuripentu oli kuitenkin kuullut, mitä hän sanoi ja nosti päänsä hänen vieressään. Kuutamopentu saattoi aistia hänen helpotuksensa ja vilkaisi, oliko Puhuripennun toisella puolella oleva Virtapentu kuullut. Ilmeisesti oli, sillä hänkin oli nostanut päänsä ja katsoi kohti heidän vanhempiaan, vaikka olikin yhä pelokkaan näköisesti kyyryssä.
Kastesiipi ehti heidän luokseen ensin, tarttui Virtapentua niskanahasta ja lähti kuljettamaan tätä kohti pentutarhaa. Seuraavaksi heidän luokseen tuli Heinäpilvi. Kuutamopennun helpotukseksi isä otti hänet kannettavakseen. Hän tunsi nyt olonsa turvalliseksi – isä huolehtisi hänestä. Naaraan nenän ohitse lensi perhonen, jolla oli mustaoranssit siivet. Kuutamopentu henkäisi hämmästyksestä, muttei ehtinyt yrittääkään napata perhosta, ennen kuin isä oli jo kantanut hänet sen ohitse. Kuutamopentu käänsi katseensa taakse, yritti nähdä, oliko perhonen vielä siellä. Se oli ollut kaunis, vaikkakin erilainen kuin se, minkä hän ja Virtapentu olivat napanneet aiemmin päivällä. Virtapentu oli ollut hyvä pyydystämään perhosia, paljon parempi kuin Kuutamopentu, vaikkei hänkään huono ollut. *Virtapentu olisi saanut napattua tuon* hän ajatteli.
Heinäpilvi laski Kuutamopennun makuualuselle Virtapennun viereen. Kuutamopentu painautui vasten sisartaan, jonka turkki oli yhä levottomasti pystyssä. Hän olisi halunnut rauhoittaa tätä, muttei osannut. Mitä hän olisi voinut edes sanoa? Ulkona riehuva taistelu ei ollut millään tavalla hänen hallinnassaan. Kuutamopentu katsoi emoaan, joka liikehti levottomasti heidän edessään. *Miksi emo on niin rauhaton? Mehän olemme turvassa, eikä hänen tarvitse taistella.* Kuutamopentu ihmetteli.
Silti Kuutamopentu itsekin säpsähti, kun Heinäpilvi työntyi Puhuripentu suussaan sisälle pentutarhaan. Hän oli hetken ehtinyt kuvitella, että tulija oli joku muu, joku niistä vieraista kissoista, jotka olivat tunkeutuneet heidän leiriinsä. Heinäpilvi laski Puhuripennun Kuutamopennun viereen sammalille. Puhuripentu ravisteli turkkiaan. Kuutamopennun hännänpää nytkähti ärtyneesti, kun kaikki veljen turkilla ollut tomu lensi hänen päälleen.
”Senkin…” hän aloitti vihaiseen sävyyn, mutta Puhuripentu keskeytti hänet.
”Mitä nuo kissat täällä tekevät?” Puhuripentu kysyi.
”Keitä he ovat?” Kuutamopentukin yhtyi kyselyyn ja unohti turkkinsa. *He tuoksuvat oudolta*, hän lisäsi mielessään.
”Koska he lähtevät pois?” Virtapentu kysyi. Kuutamopentu nuolaisi lohduttavasti sisarensa turkkia. Sitten hän muisti jotain.
”Nyt se perhonen, jonka me saimme kiinni, menee hukkaan”, hän sanoi harmistuneena. Virtapentu katsoi häntä selkeästi yllättyneenä odottamattomasta keskustelun aiheesta.
”Me voimme pyydystää uuden”, hän vastasi vaisusti. Kuutamopentu tajusi, että Virtapentua ei ehkä juuri nyt huvittanut keskustella perhosista. Hetken aikaa pentuetoverukset olivat hiljaa. He olivat kyllästyneet esittämään kysymyksiä, joihin kukaan ei vastannut. Kuutamopentua haukotutti, mutta hän ei halunnut nukahtaa. Hänen täytyi saada tietää, kuinka taistelu päättyisi. Hän ei kuitenkaan mahtanut mitään väsymykselle, joka valtasi hänen kehonsa tapahtumarikkaan päivän jälkeen. *Suljen silmäni vain hetkeksi…*hän ajatteli – ja nukahti.
Kuutamopentu säpsähti hereille. Jokin oli muuttunut. Uni, joka oli ollut täynnä taistelevia kissoja, karkasi hänen mielestään, kun hän katseli levottomana ympärilleen pentutarhassa. Oli hämärää. Kuutamopentu piti yleensä hämärästä. Se oli niin rauhallista ja pehmeää, se sai terävien oksien päät pyöristymään ja hukutti vaarat varjoihin. Se ei kuitenkaan rajoittanut liiaksi hänen näkemistään. Nyt hämärä oli kuitenkin toisenlaista. Se oli kylmää ja kovaa ja sai Kuutamopennun levottomaksi. Hän olisi halunnut, että joku muukin olisi valvonut.
Yhtäkkiä hän tajusi, mikä oli vialla. Oli tullut hiljaista. Mistään ei kuulunut enää taistelevien kissojen ääniä.
*Kauanko minä olen oikein nukkunut?*hän pohti. *Taistelun täytyy olla ohi. Mutta voitimmeko me? Entä jos leiri onkin aamulla täynnä vieraita kissoja, jotka ovat karkottaneet kaikki myrskyklaanilaiset pois? Emo. Missä emo on?* Kuutamopentu ajatteli peloissaan. Hän nousi ylös ja helpottui huomatessaan Kastesiiven viereisellä makuualusella. Hän kömpi Puhuripennun yli ja painautui vasten emonsa lämmintä turkkia. Hän ei kuitenkaan saanut enää unta. Häntä vaivasi keskustelu, johon hän oli herännyt aiemmin nukkuessaan ja jonka jälkeen hän oli nukahtanut uudestaan lähes välittömästi. Emo oli lähtenyt taistelemaan – Kuutamopentu ei ymmärtänyt, miksi hänen oli täytynyt lähteä. Eihän muutkaan kuningattaret olleet taistelleet. Emon lähdettyä he olivat keskustelleet taistelusta. Heinäpilvi oli viimeinkin suostunut vastaamaan heidän kysymyksiinsä, mutta se oli saanut Kuutamopennun vain vielä enemmän hämilleen. Hän ei halunnut olla tuuliklaanilainen. Olisihan se ollut tavallaan siistiä, kuulua kahteen klaaniin, mutta nyt kun Tuuliklaani oli hyökännyt heidän leiriinsä, se tuntui lähinnä oudolta. Kuutamopentu ei oikein ymmärtänyt koko juttua. Tuntui hyvin kaukaiselta ajatukselta, että hänellä olisi sukulaisia Tuuliklaanissa. Oli vanhemmat toki kertoneet siitä heille jo aiemminkin, mutta Kuutamopentu ei ollut silloin ymmärtänyt asiaa kunnolla. Hän haukotteli ja kääntyi toiselle kyljelleen. Hän ei jaksanut enää ajatella koko asiaa. Mitä väliä sillä edes oli? He olivat myrskyklaanilaisia ja selvinneet taistelusta, joten kaikki oli oikeastaan ihan hyvin.

Kastesiiven tassut vierittivät pikkukiviä hänen kulkiessaan järvenrantaa pitkin suussaan vastapyydystetty vesimyyrä. Hän yritti nauttia auringonlämmöstä turkillaan, mutta pystyi tuntemaan vain terävät kivet polkuanturoidensa alla sekä kyljessään olevat haavat, joita edelleen aristi jokaisella askeleella. Turkki ei ollut vielä kasvanut takaisin haavojen ympärille, ja lämminkin tuuli tuntui kylmältä paljaalla iholla.
“Onneksi viherlehti on ollut runsasriistainen”, Kastesiiven vieressä kulkeva Koivuruska maukaisi hampaittensa välistä. Hänen suustaan roikkuvan oravan häntä keinui edestakaisin kollin askelten tahdissa. “Jotain hyvääkin.”
“Nummilla tilanne lienee ollut erilainen”, Kastesiipi huomautti, yrittäen pitää äänensä kepeänä. Hän oli nähnyt vilauksen Tuuliklaanin partiosta pari auringonnousua sitten. Heidän laihat olemuksensa olivat herättäneet huolta hänessä ja Heinäpilvessä. Heinäpilvi oli yrittänyt huutaa heidän peräänsä, mutta tuuliklaanilaiset eivät joko olleet kuulleet tai eivät olleet välittäneet. Jotain tuntui todellakin olevan vinossa, ja yrityksistään huolimatta Heinäpilvi ei ollut saanut kurottua umpeen sitä kuilua, jonka taistelut olivat hänen ja Tuuliklaanin väliin muodostaneet.
“Kas, Routatassu näyttää olevan vauhdissa”, Koivuruska sanoi ja pudottautui kyyryyn. Kastesiipi vilkaisi hämmentyneenä vanhempaan soturiin, mutta teki sitten samoin ja kurotti kaulaansa ylös nähdäkseen entisen oppilaansa. Tummanharmaa kolli oli kyyristynyt vaanimaan jänistä. Hänen askeleensa olivat äänettömät, kun hän lähestyi valkohäntäistä otusta, joka mutusti ruohoa kauempana rannasta.
“Mitä luulet, saako hän sen kiinni?” Kastesiipi kuiskasi laskettuaan vesimyyränsä sivuun. “Vaanimisasento vaikuttaa hyvältä.”
“Sairaus saattaa vielä heikentää hänen suoritustaan”, Koivuruska pohti.
Kastesiipi nyökkäsi. “Hän saattaa välillä olla myös hiukan äkkipikainen hyökkäyksensä suhteen. Ainakin silloin oli, kun minä olin vielä hänen mestarinsa. Toisaalta hän on nopea ja tekee pitkiä loikkia, joten pieni hätiköinti ei haittaa.”
Koivuruska loi sivusilmällä katseen Kastesiipeen. Hänen viiksensä värisivät. “Olinkin unohtanut, että hän oli ensin sinun oppilaasi.”
Kastesiipi heilautti korviaan. “Toivoisin, että hän olisi yhä.”
Routatassu oli pysähtynyt valmistuakseen hyppyyn. Jänis ei ollut vieläkään huomannut häntä, mutta oli kohottanut päänsä haistellakseen ilmaa ja kuunteli tarkkaavaisesti ympäristöään. Kastesiipi tajusi jäniksen tuijottavan suoraan häneen ja Koivuruskaan.
Routatassu loikkasi. Jänis vilkaisi taakseen ja valmistautui juoksuun. Sen käpälät jäivät kuitenkin haromaan ilmaa, kun Routatassu naulitsi jäniksen maata vasten. Sen elämä oli ohi yhdellä puraisulla.
Leppälehvä työntyi esiin läheisen pensaan alta. “Hyvin napattu Routatassu!” naaras kehui ja käänsi katseensa Kastesiipeen ja Koivuruskaan. “Vaikka noiden kahden supinat kuuluivatkin varmasti järven toiselle puolelle.”
“Onneksi tuo jänis vaikutti olevan puolikuuro”, Koivuruska vitsaili. Kastesiipi virnisti.
“Kuuro tai ei, eikö teidän pitäisi metsästää eikä häiritä oppilaani harjoituksia?” Leppälehvä valitti. Hänen silmissään näkyi kuitenkin pieni naurunpilkahdus.
Kastesiipi kääntyi nyökkäämään Routatassulle. “Nappasit jäniksen todella hyvin meidän kahden juoruiluista huolimatta”, hän maukui kehräten. Routatassu vastasi hänelle hännänheilautuksella. Oppilas oli kantamassa jänistään kohti puunkantoa, jonka juurelle hän voisi haudata saaliinsa odottamaan. Kastesiiven rinnassa paisui ylpeys nuoresta kollista. Tästä tulisi vielä mainio metsästäjä.
Hän vilkaisi taivaalle. “Minun on palattava leiriin.” Pennut varmastikin jo odottivat häntä. Kastesiipi toivotti toisille hyvää pyyntionnea ja nappasi vesimyyrän mukaansa.
“Jos näet Lukkikoipea, sano että pyydystän hänelle metsän pulskimman kottaraisen”, Leppälehvä huikkasi hänen peräänsä, ennen kuin Kastesiipi katosi puiden siimekseen.

Metsä tuntui kumman eloisalta nyt, kun koko klaani pidätti henkeään uuden hyökkäyksen pelossa. Kastesiiven korvat heilahtivat jokaisesta rasahduksesta ja kahinasta. Hän ei kuitenkaan ollut peloissaan – niin kuin hänen varmaankin olisi pitänyt olla. Hän halusi ainoastaan löytää selityksiä sille kaaokselle, joka klaanien välille oli aivan yllättäen syntynyt.
Kastesiipi höristi korviaan, kun edestä päin alkoi kuulua puhetta. Hän tunnisti Pilvihännän ja Tihkuviiksen äänet, mutta ei saanut selvää sanoista, jotka taukosivat hetkeä ennen kuin hän astui saniaisten alta leirin sisäänkäynnin eteen. Kastesiipi kohotti häntänsä tervehdykseen. Tihkuviiksi vastasi pienellä nyökkäyksellä, mutta Pilvihäntä vain tuijotti hänen ohitseen puiden sekaan. Hyökkäyksen jälkeen Tulitähti oli asettanut sisäänkäynnille kahden soturin vartion partioiden tihentämisen lisäksi. Oli yksin Ratamohännän ansiota, että kissoja ylipäätään riitti niin moneen tehtävään.
Palaaminen leiriin ei ollut tuntunut tavalliselta pitkään aikaan. Ensin leirissä oli tuntunut ummehtunut sairauden haju ja nyt taistelun jälkeen tulija sai aina osakseen varautuneita katseita. Kastesiipi vastasi katseisiin heilauttamalla häntäänsä tervehdykseksi. Se sai jotkut kissat rentoutumaan. Osa vain käänsi Pilvihännän tavoin katseensa pois.
“Jäivätkö toiset vielä metsästämään?” Lukkikoipi makoili sotureiden pesän edustalla toinen takajalka kiedottuna yrtteihin. Hän yritti kohentaa asentoaan, mutta jalan liikauttaminen sai hänet irvistämään ja retkahtamaan takaisin makaamaan.
“Leppälehvä lupasi pyydystää sinulle pulskimman kottaraisen, jonka metsästä löytää”, Kastesiipi vastasi.
Lukkikoipi murahti. “Voisinpa saalistaa sen itse.” Kolli vilkaisi Kastesiiven maassa makaavaa vesimyyrää ja nyökkäsi pentutarhalle päin. “Sinun on parasta viedä tuo heille pian. Ne riiviöt yrittivät syödä häntäni.”
Kastesiipi tuhahti huvittuneena. Hän nappasi myyränsä ja suuntasi pentutarhalle, jonka edustalla hänen kolme pienokaistaan sekä Pikkupentu nahistelivat leikkitappelun tiimellyksessä. Kuutamopentu ja Virtapentu painivat hiekassa yhtenä harmaana karvapallona. Puhuripentu roikkui Pikkupennun hännästä, mutta menetettyään otteensa kierähti maassa kuperkeikan.
“Sainpas sinut!” Pikkupentu maukaisi loikatessaan Puhuripennun eteen ja huitaistessaan tätä leikkimielisesti käpälällään. Puhuripentu painautui matalaksi niin, että Pikkupennun tassu pyyhkäisi ainoastaan hänen korviaan.
“Ei hätää, minä tulen auttamaan!” Kuutamopentu hihkaisi. Hän vääntäytyi vapaaksi Virtapennun alta ja loikkasi Pikkupennun selkään.
“Ei! En minä tarvitse apua!” Puhuripentu tulistui.
“Kyllä sinä vaikutit vähän tarvitsevan”, Kuutamopentu huomautti hypätessään takaisin maahan. “Jos Pikkupentu olisi oikea soturi, sinulla ei olisi enää korvia.”
Kastesiipi pyöräytti silmiään. Kinastelivatko kaikki pentuetoverukset näin paljon vai olivatko hänen pentunsa vain saaneet huonoja vaikutteita klaanitovereiltaan?
“Minulla on vahvat korvat”, Puhuripentu väitti.
“Sinun korvasi ovat täynnä kirppuja.”
“Sinä-”
“Hei kuulkaa, tämä leikki ei oikein onnistu, jos Tuuliklaani riitelee keskenään”, Pikkupentu keskeytti.
“Minä en edes haluaisi enää leikkiä Tuuliklaanin hyökkäystä”, Virtapentu sanoi siirrellen käpäliään.
Kastesiipi astui pentujen eteen. “Nyt taitaa sitten olla loistava hetki ruokailulle”, hän maukaisi nyökäten kohti saalistaan. “Nappasin teille vesimyyrän.”
Pennut hihkaisivat nähdessään emonsa ja ryntäsivät tuoresaaliin äärelle. Pikkupentu kipitti muiden mukaan ja tunki heidän kanssaan syömään.
Kastesiipi istuutui kuuntelemaan heidän juttujaan. Pennut kertoivat klaanivanhimpien tarinoista, jotka olivat koskeneet Tuuliklaanin ja Jokiklaanin kiistaa suoalueesta. Sitten he kuvailivat Lukkikoiven hännän saalistusta, kunnes siirtyivät leikkitappelun selostamiseen. Kastesiipi tunsi jäseniensä rentoutuvan kuunnellessaan pentujen loputonta sanavirtaa. Metsästyspartiot olivat tuoneet hänelle itsevarmuutta taistelun jälkeen sekä helpottaneet niin hänen huonoa omatuntoaan kuin Myrskyklaanin pulaa partioihin kykenevistä kissoista. Nyt hän voisi vähitellen omistautua taas yksinomaan pennuilleen.
Leirin ulkopuolelta alkoi kuulua sähinää. Kastesiipi valpastui ja käänsi huomionsa sisäänkäynnille pentujen jatkaessa puhettaan. Kastesiipi raotti suutaan antaen leirin hajujen tulvia kielelleen. Hän odotti tuntevansa Tuuliklaanin ominaistuoksun, mutta tunsi vain klaanitovereidensa tutut hajut.
Muutkin aukiolla olevat kissat olivat kääntäneet katseensa sisäänkäynnille. Sähinä ja murina sekoittuivat nopeasti klaanitoverien hermostuneeseen supinaan. Piikkipensaiden heilahtaessa kaikki äänet kuitenkin hiljenivät. Jopa pentujen puhe taukosi pieneksi hetkeksi.
Heinäpilvi työntyi sisään leiriin niskakarvat pörrössä ja synkkä ilme kasvoillaan. Pilvihäntä tuli perässä mulkoillen keltaturkkista kollia silminnähden vihamielisesti. Valkoisen soturin häntä piiskasi ilmaa, kun hän marssi aukion reunamilla syövän Kauriinloikan luo. Hän sanoi jotain nuoremmalle soturille, minkä jälkeen Kauriinloikka livahti sisäänkäynnistä ulos.
Kastesiipi siristi silmiään.
“Isä!” Virtapentu naukaisi iloisesti ja kipitti Heinäpilven jalkoihin. Heinäpilvi tervehti häntä nuolaisulla pennun vilkuillessa epäluuloisena ympärilleen. “Miksi kaikki tuijottavat? Mitä siellä ulkona tapahtui?”
“Ei hätää”, Heinäpilvi vakuutteli. “Meillä oli Pilvihännän kanssa vain hiukan erimielisyyksiä vahtivuoroista. Vaikuttaisi siltä, että minulla on hetki vapaa-aikaa.”
Kastesiipi haki silmillään Heinäpilven katsetta ja onnistui hetkeksi luomaan katsekontaktin. Kolli kuitenkin räpäytti väsyneesti silmiään ja siirsi katseensa pois. Hän keskittyi pesemään Virtapennun korvia.
“Luulin jo, että tulee uusi taistelu”, Puhuripentu maukui tohkeissaan. “Se olisi ollut hienoa! Minäkin olisin halunnut tapella.”
“Tuuliklaaniako vastaan?” Pikkupentu kysyi. “Äsken sinä vielä halusit olla tuuliklaanilainen ja luennoit meille siitä, kuinka mahtavia he ovat.”
Puhuripentu avasi suunsa vastatakseen, mutta jäikin sitten pohtimaan Pikkupennun sanoja kuin olisi vasta äsken huomannut ristiriidan.
Kastesiipi näpäytti poikansa korvia hännänpäällään. “Parempi, ettei mitään taistelua enää tule”, hän maukui. Vaikutti siltä, että hänen perheensä huomio kannattaisi kääntää taas jonnekin toisaalle. Kastesiipi vilkaisi muihin pentuihin. “Haluatteko pelata sammalpalloa?”
Kuutamopennun silmät kirkastuivat. “Joo! Tuletteko sinä ja isäkin?”
Heinäpilvi vaikutti epävarmalta.
“Et kai vain pelkää, että häviät?” Kastesiipi kiusoitteli.
Heinäpilvi naurahti. “Älä huoli, olen saanut runsaasti harjoitusta pentuetovereideni kanssa. Päihitän sinut mennen tullen.”
“Minä haluan isän joukkueeseen”, Virtapentu ilmoitti.
“Minä haen pallon”, Kuutamopentu naukaisi ja katosi pentutarhaan. Kastesiipi toivoi hiljaa mielessään, ettei harmaa pentu raatelisi Lehväpilven makuualustaa.

“Milloin tuo paranee?”
Kastesiipi nuolaisi hellästi Kuutamopennun selkää, kun pentu kosketti tassulaan Kastesiiven kyljessä olevia arpia ja paljasta ihoa.
“En tiedä”, kuningatar vastasi. “Vaahtokukan mukaan siinä voi mennä parikin kuuta, että karvat kasvavat takaisin.”
“Niin kauan! Mehän ollaan jo melkein sotureita silloin”, Puhuripentu maukaisi, päättäen sanansa suureen haukotukseen.
“Hädin tuskin oppilaitakaan”, Kastesiipi kehräsi. Hän kietoi häntänsä tiukemmin pentujensa ympärille ajaen heitä lähemmäs vatsaansa. Pennut käpertyivät toisiaan vasten pieniksi keriksi.
“On kylmä nukkua, kun sinulla ei ole turkkia”, Kuutamopentu valitti.
Kastesiipi kehräsi. Hän suki pentujaan saadakseen heidän verensä kiertämään. Pennut liikahtelivat etsiessään mukavaa asentoa, kunnes lopulta jäivät paikoilleen, ja pesän täytti uninen tuhina.
Kastesiipi makasi hetken silmät kiinni yrittäen kurottaa kohti unen sumuista reunaa. Viherlehden aurinko paistoi kuitenkin yhä pesän seinien raoista maalaten maahan kirkkaanoransseja laikkuja. Kastesiipi ei halunnut vielä nukkua. Hänen jaloissaan oli yhä virtaa ja hänen ajatuksensa kulki kirkkaana. Varovasti hopeinen naaras ujuttautui pois pentujensa viereltä ja tassutti äänettömin askelin ulos pesästä.
Leiri oli värjäytynyt oranssiksi. Aukion laidoilla kissat vaihtoivat kieliä tai valmistautuivat menemään pesiinsä nukkumaan.
Kastesiipi huomasi jalkojensa johdattavan häntä kohti parantajan pesää. Vaahtokukka oli kai jäänyt hänen mieleensä pentujen kanssa käydyn keskustelun jälkeen.
Parantajan pesässä oli pimeää, mutta luolan keskellä olevassa valoläntissä Kastesiipi näki parantajan vaalean hahmon kyyryssä lehtien yllä.
“Onko jokin hätänä?” Vaahtokukka kysyi. Hänen katseensa pysyi yrteissä, joita hän järjesteli käpälällään kasoihin.
“Ei, kaipasin vain seuraa.” Kastesiipi vilkaisi ympärilleen pesään. Hän ei erottanut potilaita, jotka makasivat pesän seinustoilla varjoihin kätkeytyneinä. Mehiläistassusta Kastesiipi näki vain oppilaan kellertävät täplät, jotka kohoilivat hitaasti naaraan hengityksen tahdissa.
Vaahtokukka seurasi Kastesiiven katsetta. “Hän oli todella väsynyt. Taistelun jälkeen meillä on ollut paljon töitä.”
Kun Kastesiipi ei vastannut, Vaahtokukka kohotti sinisten silmiensä katseen suoraan häneen.
“Se oli vihje, että jos sinulla ei ole erityisempää asiaa, häiritset vähemmän poistumalla.”
Kastesiipi heilautti korviaan. “Työt ovat näemmä saaneet hermosi kireälle.”
Vaahtokukka tuhahti. “Kaikkien hermot ovat kireällä. Taistelut eivät tee haavoja pelkästään kissojen turkkeihin.”
Ei varsinkaan tämä taistelu. Kastesiipi mietti, kauanko luottamuksen kasvaminen Heinäpilven ja Myrskyklaanin välille kestäisi tai kauanko kestäisi, että klaanin pelko kuihtuisi pois. Kokoontuminen ratkaisisi monia asioita – toivottavasti – mutta siihen oli vielä monta auringonlaskua aikaa.
“Mikään yrtti ei taida parantaa luottamusta?” Kastesiipi kysyi pyyhkäisten turhautuneena pesän kivilattialla olevia hiekanjyviä.
Vaahtokukan viikset värähtivät huvittuneesti. “Ei, mutta aika on kaikista yrteistä ihmeellisin”, parantaja maukui. Hän oli alkanut taitella yrttikasoista nyyttejä suurien lehtien sisään. Jatkaessaan hänen äänensä kuulosti kireämmältä: “Vaikkei aikakaan voi parantaa luottamusta, jos kissa ei itse sitä ansaitse.”
Kastesiipi siristi silmiään. “Puhutko sinä Heinäpilvestä? Kai sentään sinä luotat häneen?”
Vaahtokukka ei vastannut. Hän ei edes kohottanut katsettaan, mutta hännänpään hermostunut nykäisy kertoi Vaahtokukan kuuleen hänen sanansa. Kastesiipi tunsi kylmyyden kulkevan lävitseen.
“Miten?” Kastesiipi sihahti hampaidensa välistä. “Miten et voi luottaa häneen?”
“Hän ei taistellut”, Vaahtokukka maukui taittaessaan lehden taas uuden yrttikimpun ympärille. Hänen liikkeensä olivat päättäväisiä, mutta silmissä kimmelsi vaivautuneisuus. “Häneltä ei puuttunut karvaakaan, kun menin tarkistamaan hänen haavojaan. Jopa sinä olit taistellut.”
Kastesiiven karvat väreilivät, kun kylmyyden aalto vaihtui kuumotukseen. Kunpa Vaahtokukka vain olisi nähnyt, kuinka pelkurimaisesti hän oli taistelussa käyttäytynyt. Tai ei, ei Kastesiipi halunnut Vaahtokukan tietävän. Kenenkään ei tarvitsisi tietää. Oli silti väärin, että Heinäpilven käytöstä verratiin hänen omaansa, kun klaanitoverit eivät edes tienneet koko totuutta.
“Miten hän olisi voinut taistella perhettään ja ystäviään vastaan?” Kastesiipi kysyi.
Vaahtokukan kasvot näyttivät kiveltä pimeyden keskellä. “Miksi te edes tulitte tänne?” Vaahtokukka kuiskasi, kun hetki hiljaisuutta oli kulunut. “Heinäpilvi vaikuttaa yhä uskolliselta Tuuliklaanille ja miksei olisi – hänessä on Tuuliklaanin verta, kuten sanoit. Mutta sinä… Yksikään veriside ei sido sinua Myrskyklaaniin.”
Jostain syystä se ei sattunut enää niin paljon. Vaahtokukan jokainen sana oli totta, mutta Kastesiipi ei enää säikähtänyt totuutta. Ihan sama, vaikkei hänessä olisi Myrskyklaanin verta: Hän olisi silti aina myrskyklaanilainen. Kuitenkin hän jäi pohtimaan Vaahtokukan kysymystä. Miksi he olivat tulleet juuri Myrskyklaaniin?
Vaahtokukka tulkitsi hänen hiljaisuutensa loukkaantumiseksi. “En halua riidellä”, parantaja maukaisi. “Haluan sinun vain ymmärtävän, että pettureita voi olla joskus lähempänä kuin itse haluaisi myöntää.”
Vaahtokukan silmissä käväisevä tuskainen katse sai Kastesiiven uteliaisuuden heräämään. Parantaja tuntui ajattelevan jotain tiettyä tapahtumaa, jotain tiettyä kissaa. Kastesiipi tiesi Vaahtokukan puhuvan ajoista, jolloin hän itse ei ollut vielä syntynyt. Klaanivanhimpien kertomuksissa ei puhuttu pettureista – jotkut tarinat oli tarkoitettu unohdettaviksi. Tuntui hiirenaivoiselta, että Vaahtokukka otti ne tarinat esille nyt, niin kuin klaanin nykyistä hetkeä voitaisiin verrata niihin aikoihin. Kastesiipi ei voinut olla naurahtamatta, vaikka se tuntuikin sopimattomalta Vaahtokukan synkkiin sanoihin.
Kastesiipi pudisteli päätään. “Sinä et tunne Heinäpilveä”, hän sanoi. “Sinä et tiedä, kuinka puhdas hänen sydämensä on.”
Vaahtokukka onnistui hymyilemään. “Toivon, että olet oikeassa. Toivottavasti Heinäpilvi jonain päivänä todistaa sen meille itse.”
Parantaja taittoi viimeisen lehden. Hän pyysi Kastesiiveltä apua, ja yhdessä he kantoivat kääröt pesän yrttivarastoon. Kastesiipi nyrpisti nenäänsä yrttien kitkerälle hajulle kantaessaan varovasti yhä uuden käärön varaston perälle. Hän oli iloinen siitä, että saattoi tehdä jotain konkreettista sekä siitä, että pystyi auttamaan Vaahtokukkaa. Parantaja saattoi olla hänen kanssaan eri mieltä Heinäpilvestä, mutta Kastesiipi tiesi kollin osoittavan vielä jonakin päivänä Vaahtokukan epäilykset vääriksi.
Kun Kastesiipi astui ulos parantajan pesästä, aukiolla oli hiljaista ja hämärää. Aurinko oli jättänyt taivaalle violetteja pilviä sekä tähtien täplittämän sinen. Ilma tuoksui kosteudelta, ja leirin yllä levittäytyvä metsä oli kietoutunut hentoon usvaverhoon. Sisäänkäynniltä kuuluvat äänet kertoivat iltapartion olevan palaamassa. Kastesiipi vilkaisi pentutarhaa, mutta päätti sitten mennä partiota vastaan. Ehkä heillä olisi havaintoja Tuuliklaanista.
“...ymmärrä, miksi hän on niin varomaton.” Vatukkakynsi kuulosti äreältä. Raidallisen kollin häntä piiskasi turhautuneena ilmaa, kun hän astui aukiolle oppilaansa Väretassu perässään. Vatukkakynsi kääntyi kohti Ratamohäntää, joka tuli leiriin aivan heidän hännillään.
“Ei ole sinun asiasi kyseenalaistaa päällikkösi valintoja”, Ratamohäntä maukui soturille. “Tulitähti tietää kyllä, mitä tekee.”
Kastesiipi seisahtui paikoilleen korviaan höristäen. Tervehdys kuihtui hänen kielelleen ja hän jäi seuraamaan loppupartion saapumista aukiolle.
“Miksi Tulitähti ei sitten tee mitään, vaikka meillä on vihollinen leirissämme?” Tihkuviiksen tummanharmaa turkki oli lähes näkymätön illan hämäryydessä. Samoin Saarniturkin, joka seurasi nuoremman kollin perässä.
“Onnistuiko Pilvihäntä jo puhumaan sinut ympäri?” Saarniturkki kysyi Tihkuviikseltä silmiään pyöritellen. “Hänellä on vahvoja mielipiteitä. Ei sinun tarvitse uskoa kaikkea, mitä hän sanoo.”
Tihkuviiksi mulkaisi Saarniturkkia, mutta Vatukkakynsi astui heidän väliinsä.
“Minusta Pilvihäntä on tällä kertaa oikeassa”, kolli maukui. “Ja vaikkei olisi, on hiirenaivoista pitää leirissä kissaa, jonka entinen klaani juuri hyökkäsi kimppuumme ilman syytä.”
Saarniturkki istui aloilleen ja kietaisi hännän käpäliensä ympäri. Hänen tummansiniset silmänsä tarkastelivat Vatukkakynttä hänen punnitessaan kollin sanoja.
“Ehkä, mutta minusta Heinäpilvi vaikuttaa kunnon kissalta.”
Kastesiipi kohotti kulmiaan. Heinäpilven muuttaessa Myrskyklaaniin Saarniturkki oli epäillyt kollia kaikista hanakimmin. Kastesiipi ei tiennyt miten, mutta Heinäpilvi vaikutti voittaneen klaanin vanhimman soturin puolelleen.
“Pilvihännän mukaan Heinäpilvi saattaa vain esittää viatonta”, Tihkuviiksi sanoi. Saarniturkki muljautti silmiään.
“Älkää unohtako pentuja”, Ratamohäntä maukaisi. “Heinäpilvi olisi asettanut heidät vaaraan, jos olisi ollut osallisena taistelun järjestämisessä.”
Leirin seinämien varjoissa Kastesiipi nyökytteli varapäällikkönsä huomiolle. Ihanaa, että keskustelussa oli osallisena pari järkevääkin kissaa.
Vatukkakynsi ei ollut yhtä vakuuttunut. “Tuskin Tuuliklaani olisi nyt pentuja vahingoittanutkaan. Varsinkaan sellaisia, joissa on Tuuliklaanin verta.”
“Enemmän kuin Myrskyklaanin”, Tihkuviiksi lisäsi mutisten.
Ratamohäntä päästi huokaisun, jonka täytyi olla edes hieman liioiteltu. “Hyvä on, otan asian puheeksi Tulitähden kanssa, jos se kerran rauhoittaa mieltänne.”
“Hetkinen!” Kastesiipi huikkasi ja harppoi partion luo, joka oli kääntynyt töllistelemään häntä yllättyneenä. Tihkuviiksellä oli niskakarvat pörrössä, ja Ratamohäntä näytti siltä kuin olisi nähnyt Tähtiklaanin soturin.
“Salakuuntelitko sinä?” Vatukkakynsi kysyi selvästikään tietämättä, pitäisikö hänen olla vihainen vai hämmästynyt. Hänen ilmeensä oli huvittava sekoitus molempia.
“Tietenkin”, Kastesiipi naukaisi ja kääntyi Saarniturkin puoleen. “Hienoa nähdä, että olet muuttanut mielesi Heinäpilven suhteen”, hän maukui kollille, joka hymyili huvittuneena. Kastesiiven mieleen vyöryi muistoja oppilasajoilta, kun Saarniturkki oli saanut kuunnella selityksiä oppilaansa Hämytassun sekä Kastetassun milloin mistäkin päähänpistosta. Kastesiipi hymyili muistoille, mutta työnsi ne syrjään kääntyessään Ratamohännän puoleen.
“Heinäpilvi ei voi osoittaa uskollisuuttaan, jos työnnätte hänet kaikista tehtävistä pois”, Kastesiipi naukui.
“Hän olisi voinut osoittaa uskollisuutensa taistelussa”, Vatukkakynsi huomautti hänen takaansa.
Kastesiiven yllätykseksi Ratamohäntä nyökkäsi. Kastesiivelle hän sanoi: “Tämä on poikkeustilanne, ja jokainen uhka on otettava huomioon. Puhun Tulitähden kanssa, mutta se ei tarkoita, että mitään seurauksia tulee.”
Vatukkakynsi avasi suunsa vastaväitteeseen, mutta varapäällikkö vaiensi hänet hännänheilautuksella.
“Emme puhu asiasta enää tänä iltana”, hän naukui ja kääntyi kohti Tulitähden pesää. Puolimatkassa hän kuitenkin vilkaisi vielä taakseen. “Kastesiipi… Voi olla parasta, että Heinäpilvi puolustaa tästä lähin itse itseään.”
Kastesiipi puristi hampaansa yhteen. Hän ei jäänyt seuraamaan varapäällikön katoamista päällikön pesään, vaan kääntyi kannoillaan ja lähti tassuttamaan kohti pentutarhaa. Hän tunsi Vatukkakynnen silmät kuin takiaisina selässään, kunnes pujahti pentutarhan suojiin ja jäi hengittämään pimeään.
Ehkä Ratamohäntä oli oikeassa. Hänen ei pitäisi sekaantua niin paljon Heinäpilven asioihin – hän tekisi asiat vain pahemmiksi.
Kastesiipi käveli makuusijalleen. Puhuripentu, Virtapentu ja Kuutamopentu eivät enää nukkuneet suloisina kerinä, vaan yhtenä kasana. Kastesiipi käpertyi varovasti heidän ympärilleen ja hengitti pentujensa rauhoittavaa tuoksua, kunnes pentutarha vaipui pimeyteen.

// Taas vähän takaumaa ensin kun kertaan muiden vanhoja tarinoita välistä. Noh, tarinasta käy ilmi pian mihin juonenkohtaan asettuu muiden tarinoiden kanssa. Ja ainakin yrittää mennä vuodenajatkin yhteen //

”Kaislakukka!” innostunut heleä maukaisu toivotti harmaan soturin tervetulleeksi ennen kuin tämä edes näki määränpäätään seuraavan kukkulan takana. Sen kukkulan, jonka takana Peippo pentueineen piti pesää. Rastas oli siirtynyt pentujen kasvettua ja öiden lämmettyä viherlehteen viettämään yönsä taivasalla samojen puskien juurella, jonne Kaarna oli alusta lähtien asettunut.
Matala heinikko lakkasi kahisemasta tassuissa, kun naaras pysähtyi kukkulan päälle. ”Hienosti tunnistettu, Hopeakielo”, Kaislakukka kuuli vielä Peipon kehuvan ennen kuin lopulta pääsi heilauttamaan häntäänsä tervehdykseksi pienelle perheelle. Kyyhkyn turkki oli alkanut saamaan samaa kirjavaa laikukasta kuviota kuin emollaan, ja Rastaalla ja Illankuiskeella. Kaislakukka mietti, kuinkakohan paljon nuori naaras muistutti hänen emoaan pentuna. Ainakin erona tällä oli kirkkaan keltaiset silmät. Kivipuro ja Hopeakielo omasivat taas harmaat ja pörröiset turkit ja sinertävät silmät, Hopeakielo myös valkoista rinnassaan ja tassuissaan. Kuumeturkki oli tosiaan väistynyt.
Myös Kivipuro ja Kyyhky olivat kääntyneet katsomaan tulijaa. Pesäkolon edessä oleva matalasta puskasta vapaa aukio näytti pienenevän sitä mukaa, kun sitä asuttavan perheen pennut kasvoivat. Mutta sitten Kivipuro mäiskäisi tassullaan Kyyhkyn poskea horjahtaen itsekin samalla, ja pennut innostuivat leikkitappeluun. Hopeakielo kuitenkin loikki turkki innosta pörrössä kohti tulijaa. Kaikella pian nelikuisen pennun tarmolla ja vauhdilla, nostaen pienen tomupilven. Oli ollut kuivaa jonkin aikaa.
”Kaislakukka! Tapahtuiko klaanissa jotain jännää tänään?” naaraspentu henkäisi innostuneena ja hengästyneenä ennen kuin ehti edes pysähdyksiin. Harmaa soturi pisti merkille ohimennen, että lämmin ja kuiva tuuli oli tullut samasta suunnasta hänen kanssaan, kun haistoi Hopeakielon vielä pentumaisen pehmeän ja maidonvivahteisen tuoksun vasta kun tämä oli aivan hänen edessään. Siksi Hopeakielo oli varmasti haistanut myös hänet niin hyvin.
”Kaikkea tavallista vain, pikkuinen”, Kaislakukka vastasi kumartuessaan koskettamaan neniä pennun kanssa tervehdykseksi. Nostaessaan päänsä soturi lukitsi hetkeksi katseen Peipon kanssa. Kuningatar räpäytti hitaasti silmiään, rentona, ja käänsi sitten täysin selkänsä käskyttääkseen Kivipuroa nousemaan pienemmän siskonsa päältä pois. Peippo luotti, että hänen ei tarvitsisi vahtia Hopeakieloa mitenkään nyt.
”…ja sitten Kivipuro ei kuunnellut vaan sähisi sille rotalle ja…” Hopeakielo oli siinä lyhyessä ajassa jo uppoutunut selittämään omia jänniä kokemuksiaan. Kaislakukka istahti aloilleen mukavammin, kiersi häntänsä tassujensa päälle, ja nyökkäili ja kauhisteli ja ihasteli oikeissa kohdissa tapahtumaa, tai oikeastaan useampaa, jotka polveilivat aina edellisestä. Hopeakielon siniset silmät säihkyivät, häntä viuhtoi innosta, ja pieniä tomupilviä pölähteli maasta, kun naaras innostui lähes näyttelemään joitakin tapahtumia ympäriinsä loikkien. Voi jos Hopeakielo olisikin vielä aivan pieni pentu niin saattaisi kumota helposti kyljelleen ja kutittaa pelkällä henkäisyllä. Mutta pieni soturinalkuhan tuosta oli tulossa.
”Voitko opettaa taas metsästystä tänään?” Hopeakielo sitten lopulta keskittyi taas Kaislakukkaan.
”Tai kalastusta!” nuori naaras keksi itse ja teki pienen hypähdyksen paikoillaan innosta.
”Voin katsoa vaanimisasentosi paremmaksi”, Kaislakukka lupasi nopeasti ennen kuin Hopeakielo pomppisi itsensä vielä lisää innostuksiin. Taas.
”Ai”, tämä tokaisi niin ilmiselvän pettyneenä, käpertyi katse maahan luotuna, että Kaislakukka joutui peittämään hellyyden ja huvittuneisuuden sekaista kehräystään. Pennut eivät vielä osanneet peittää todellisia tunteita tai ajatuksiaan, eivätkä varmasti nähneet sille mitään tarvettakaan, jos saivat kasvaa turvassa ja rakastettuina juuri sellaisina kuin ovat.
”Minähän selitin viimeksi, että ennen kalastusta pitää oppia uimaan. Ja ennen metsästystä vaanimaan, vai uskotko, ettei vaanimisestasi löydy enää mitään korjattavaa?” Kaislakukka haastoi. Hopeakielon katse ponnahti taas ylös, korvat pystyyn ja valppaiksi. Voi kun noiden pienten tunteet olivat suuria ja nopeasti nämä valtaan saavia.
”Yritäpä vain!” Hopeakielo vastasi haasteeseen, ja haki katseellaan vihreän ruohotupon aukion reunalta. Sitten hopea naaras, oikeasti aivan pörröinen pentu vielä vasta, alkoi vaania sitä kohti. Etutassut muuta kehoa innokkaampina ja aina hyppää tömäytti takatassut perässä. Ja häntäkin viuhtoi taas tomupilviä ilmaan aivan maan pinnan tuntumasta. Kaislakukka kiirehti ensin kehräten pukkaamaan kuonollaan tuon kurittoman hännän ylemmäs.
Lukuisten napattujen ”saaliiden” ja enemmän tai vähemmän muistiin tarttuneiden ohjeiden jälkeen Hopeakielo etsi katseellaan jälleen uutta uhria. Mutta sitten pentu nousikin puolivaanimisasennosta ylös ja asteli pää kallellaan kummastuksesta jonkin luokse. Kaislakukka seurasi kiinnostuneena perässä. Niin villikko kuin Hopeakielo osasi ollakin, tällä oli vastapainoksi myös todella hartaita ja tarkkaavaisia huomioita ja ajatuksia.
”Mikä tuota lehteä vaivaa?” Hopeakielo ihmetteli ja nuuhki maassa tuulen mukana kahahtelevaa keltaista haavan lehteä. Harmaa soturi mietti sitä itsekin hetken, vielä oli aivan hyvin viherlehteä jäljellä. Kaislakukka haki hetken katseellaan, kunnes näki osittain paljaan kallion päällä kasvavan puun.
”Katsohan tuonne”, Kaislakukka kehotti ja kosketti hännällään Hopeakielon selkää oikean suunnan puolelta. Pentu nosti silmänsä ja henkäisi silmät suurina ihmetyksestä. Verrattuna ympäröiviin vihreisiin puihin se haapa oli kerännyt jo aika monta keltaista lehteä oksilleen ja myös maahan.
”Mikä tuota puuta vaivaa!?” Hopeakielo henkäisi entistä suurempaan ääneen ja siihen Kaislakukka kuuli vastaukseksi kaksi paria lähestyviä kevyitä juoksuaskelia. Harmaa soturi kääntyi luomaan yhden lämpimän katseen Kivipuroon ja Kyyhkyyn, mutta pennut pysähtyivät sillä hetkellä ja jäivät sillä kauemmas.
Kaislakukka oli kyllä yrittänyt tutustua kaikkiin emonsa siskon pentuihin tasapuolisesti, samalla kuin muihin sukulaisiinsa eli Peippoon itseensä ja Rastaaseen. Aina kun saattoi vilpittömästi todeta ja vielä varapäälliköltä varmistaa, että päivän tehtävät tehty ja loppupäivänä voi tehdä mitä haluaa. Mutta kun pennut olivat kasvaneet ja alkaneet näyttämään enemmän yksilöllisiä luonteitaan, Kivipuro ja Kyyhky olivat alkaneet vierastamaan Jokiklaanin soturia enemmän.
Ja olisi ollut valhetta väittää, että Kaislakukka ei tuntenut mitään erityistä yhteyttä pennun kanssa, jonka hengen oli pelastanut.
”Se on kasvanut kuivemmalla paikalla kuin muut puut ja väsyy aiemmin. Se alkaa jo valmistautua lehtisateen aloittamiseen”, Kaislakukka selitti tarpeeksi kuuluvalla äänellä niin, että kaikki pennut kuulivat. Silloin Hopeakielokin hoksasi kurkottaa katsetta taakseen. Pentu nousi innostuneena jaloilleen ja kääntyi ympäri. Mutta sitten kuitenkin tämä pyörähti taas Kaislakukkaa kohti, silmät kysyvinä ja ilme totisena.
”Muuttuvatko kaikkien puiden kaikki lehdet sitten keltaisiksi ja putoavat? Ja kasvavat taas takaisin vihreinä niin kuin silloin kun me oltiin vasta avattu silmät?” Hopeakielo varmisti.
”Olet aivan oikeassa, pikkuinen, tippuvat ja tulevat sitten takaisin hiirenkorvien aikaan ennen kuin tulee taas uusi viherlehti”, Kaislakukka kehui kehräten. Hopeakielo nyökkäsi tyytyväisenä ja loi yhden innostuneen katseen haapaan, kuin ei malttaisi odottaa, että se juuri nyt heti muuttaisi kokonaan väriä. Kivipuro ja Kyyhky seurasivat kyllä katseellaan vuoroin Kaislakukkaa, Hopeakieloa ja puuta, mutta liikehtivät vähän levottomina. Jos nämä olisivat saaneet valita, Hopeakielo olisi unohtanut heti Kaislakukan ja loikkinut leikkimään sisarustensa kanssa jonnekin turvallisen etäisyyden päähän. Peippo näytti vaihtavan kieliä Rastaan kanssa pienen matkan päässä.
”Ja värejä tulee olemaan myös enemmän, oranssia ja punaista ja kaikkea siltä väliltä!” Kaarna huikkasi sitten ääni tukahtuneena. Kaislakukka haistoi mustarastaan tuoksun ennen kuin kohotti katseensa ja näki Kaarnan astelevan saalis suussaan samasta suunnasta, kuin harmaa naaras oli itse tullut. Jokiklaanin suunnasta. Kaislakukka kavensi silmiään huolestuneena.
”Älä huoli, Kaikku. Nappasin tämän kauempaa ja linnut ovat suositus muutenkin, niinhän?” Kaarna vakuutteli ja laski saaliinsa rinteeseen katoavan pesäkolon suulle, nyökäten Peipolle. Kaislakukka väräytti korviaan ärsyynnyksestä, mutta ei sanonut mitään. Naaras alkoi olla tarpeeksi turtunut tai lähinnä todennut, että Kaarna ei pyyntöjä sen enempää kuin käskyjä kuunnellut, ellei ollut tosi tilanne kyseessä. Kollin omin päin Kaislakukalle antamasta lempinimestä luopuminen ei ollut tosi tilanne. Tai Kaarna oli itse asiassa lainannut nimen Hopeakielolta, joka ei heti ollut oppinut Kaislakukan nimeä, kun oli aivan pieni.
Niin se Kaarnan kysymys sovituista saaliista. ”Niin ovat, toivottavasti ette kyllästy yksipuoliseen ravintoon”, Kaislakukka huokaisi sivuuttaen ärsyynnyksensä.
”Yksipuoliseen? Te syötte lähinnä vain kaloja. Meillä on täällä kaikki linnut, jäniksiä, oravia, kaksijalkojenkin antimia kun tarpeeksi kaukana käydään…” Kaarna luetteli. Jäätähti oli luvannut Peipon perheelle ja seurueelle rauhan, kunhan nämä pysyisivät tarkoin Jokiklaanin reviirin ulkopuolella ja metsästäisivät kaikkea muuta kuin Jokiklaanin ominaisinta riistaa.
Ja sillä ehdolla, että nämä eivät jäisi pysyvästi, etenkään lehtikadon yli, kun riista vähenisi. Vain kunnes pennut olisivat tarpeeksi isoja matkustamaan pidempiä matkoja, oppilaiden ikäisiä. Kaislakukan sisintä kuristi. Hän oli yrittänyt olla vain ajattelematta sitä. Sitä, että tämä ei voisi jatkua loputtomiin. Hänen perheensä ja elämänsä kavenisi taas pian vain Jokiklaaniin.
”Miten te mahdatte pärjätä lehtikadon yli, kun joet jäätyvät?” Kaarna aprikoi ääneen.
”Joki jäätyy, ja mikä on lehtikato?” Hopeakielo toisti kimakasti, kuin syytöksenä. Katsoi vuoroin vaativasti Kaarnaa ja Kaislakukkaa. Mutta harmaan soturin ilmeeseen oli täytynyt jäädä viipymään epävarmuus ja vastentahtoisuus, joten pennun siniset silmät kiinnittyivät lopulta Kaarnaan.
”Kai nyt Kaislakukka kertoi samalla lehtikadosta kuin muistakin kausista? Tulee kylmä, ja pimeä, ja lunta, ja kaikki saalis kaivautuu niin syvälle piiloon, että et enää muista millaista oli kun ei ollut nälkä. Ja kylmä. Kaiken pimeyden keskellä…” Kaarna alkoi maukumaan pahaenteisen matalalla äänellä ja vaani tietään lähemmäs joukkiota. Harmaa kirjava turkki auringossa välkehtien, ja sama välke kiihkeissä vaalean harmaissa silmissä. Hopeakielo hivuttautui vihdoin lähemmäs sisaruksiaan, koska samalla hän pääsi vasten Kaislakukan kylkeä, ja samoin Kivipuro ja Kyyhky lähestyivät Hopeakieloa Kaislakukasta huolimatta. Pentujen silmät olivat suuret ja kaikki muu kerrankin liikkumatta ja aloillaan korvasta hännänpäähän.
”Kaarna, riittää”, Peippo lausui sitten lempeästi, mutta tiukasti sijoiltaan. ”Lehtikato ja kaikki muutkin kaudet ovat erilaisia riippuen siitä missä me lopulta ne vietämme. Esimerkiksi kaksijalkojen pesien ympärillä ei ole ikinä täysin pimeää, niin kuin olen vienyt teitä katsomaan”, Peippo suuntasi sitten sanansa pennuilleen varmoina ja vakaina. Mutta kuningattaren hännänpää nyki kielien hermostuksesta ja tämä vetäytyi kauemmas Rastaasta, kohti pentujaan, mutta ei vielä noussut.
”Niin ovatkin. Löydämme kyllä sulia kohtia kalojen saamiseen lehtikadonkin aikaan ja leirimme on hyvin suojassa kylmältä ja tuulelta”, Kaislakukka kumartui maukaisemaan rohkaisevasti vuoroin kunkin häntä vasten käpertyneen pennun suuntaan. Naaraan sisällä läikehti lämpöä. Kaikki niin identtisesti Kaislakukkaan luodut toiveikkaat suuret silmät ja pehmeät kuonot ja värisevät viikset.
”Ja mikä sen mukavampaa kuin käydä lumessa peuhaamisen jälkeen unille pehmeään ja lämpimään pesään yhdessä rakkaiden kanssa, ulvokoot tuuli miten lystää pesän seinien ulkopuolella”, hopeainen naaras jatkoi ja kosketti nenällään vuoroin kunkin pennun korvia. Ainakin Hopeakielo taisi kehrätä pienesti.
”Siinä näette, Kaarna taas vain keksii juttuja”, Peipon ääni kuului sitten lähempää. Oli kuin jokin taika olisi rauennut. Kaikki pennut kääntyivät kannoillaan ja kompuroivat kiirehtien emonsa jalkoihin. Kaislakukka tunsi pienen piston sydänalassaan, mutta nujersi tunteen omaan arvoonsa siihen jäämättä. Näin tämän pitikin olla, pennut ovat emolleen tärkein asia maailmassa ja toisin päin. Kaislakukka ei millään riittäisi tai korvaisi mitään.
”Minun… Pitää kai tästä lähteä”, Kaislakukka maukaisi hitaasti. Peippo nyökkäsi.
”Tule taas käymään kuin ehdit, me kyllä olemme vielä täällä”, kirjava naaras tarjosi.
”Kiitos”, Kaislakukka maukaisi pienesti, vähän kuristuneesti, ja yritti kohdata katseellaan vielä Hopekielon siniset silmät. Vielä täällä, vielä toistaiseksi. Mutta pentu oli intoutunut leikkimään sisarustensa kanssa ja näytti ilmeisesti juuri oppimiaan vaanimistaitoja. Ei ollut kuullut tai käsittänyt sitä, että nämä tapaamiset, heidän elämänsä, olisi muuttumassa pian. Kellastuva haapa tuntui polttavan näkökentän ulkopuolelta. Kaislakukasta tuntui ristiriitaiselta, hajanaiselta. Siltä, että oli parempi vain mennä nopeasti.
”Minulla on vielä kauempana yksi saalis haudattuna. Kelpaako saattue?” Kaarna tarjosi. Kaislakukka kohtasi kollin katseen.
Niin paljon lämpöä niin kalpean harmaissakin silmissä. Kuin Kaarna voisi ymmärtää Kaislakukan ahdingon. Ja kollin niin monin tavoin avarampi maailmankuva, keino nähdä kaikessa hyviä puolia ja mahdollisuuksia, ja jos niitä ei vain ollut niin sitten vitsit ja ajatusten harhauttaminen… Ne houkuttelivat, kovasti. Kuin viileä rantavesi matkan rasittamille tassuille.
Mutta Kaislakukasta tuntui, että tämä matka hänen olisi kuljettava itse ja selvittävä omin keinon, koska hän ei voisi loputtomiin Kaarnaankaan nojata todellisuuden harhauttajana. ”Minun… On parempi kiirehtiä leiriin”, Kaislakukka vastasi tunnustellen.
Sekin kirpaisi vähän, kuinka nopeasti Kaarna nyökkäsi mitään kysymättä tai inttämättä ja yhdessä hännän heilahduksessa katosi taas puskan taakse toiseen suuntaan. Kun Kaislakukan sisällä intti ääni, että eikö hänen seuransa tai hän merkitse mitään kollille? Mutta lopulta parempikin niin. Kaislakukan koko elämän kuuluisi olla hänen klaanissaan, ja hänen klaanilleen.
Klaaniaan Kaislakukka ajatteli kävellessään tuttua reitti kohti Jokiklaanin leiriä. Tasainen maa muuttui vuoroin lyhyeen ruohoon paljaasta kovasta hiekasta, ja reittiä reunustivat matalat monihaaraiset puut, tai isot puskat, pajuja ja leppiä, jotka viihtyivät joen varrella. Läpi viherlehden hän oli kulkenut tämän reitin niin monta kertaa, että tassut olisivat vieneet perille silmät kiinnikin. Mitään eteensä näkemättä harmaa soturi joka tapauksessa nyt kulkikin, käydessään sydäntään läpi mielessään.
Kaislakukka ajatteli vanhempiaan, joita kunnioitti ja ihaili. Mustakynttä, jota hurjempaa soturia sai klaanista etsiä, vaikka tältä olivat jo kuulemma jotkut kehdanneet kuulostella aikomuksia klaaninvanhimpiin siirtymisen suhteen. Illankuisketta, jonka kunnianhimo ja rakkaus klaanielämää kohtaan olivat saattaneet tämän kunnioitetuksi ja luotettavaksi varapäälliköksi. Ja silti tällä oli aina aikaa Kaislakukalle. Perhonsiipeä, jonka rauhallisuus ja viisaus tasapainottivat ja tukivat muita. Ja Kotkatassua, hänen viimeisintä oppilastaan, josta oli tulossa hieno soturi pian. Itse asiassa harmaa naaras suunnitteli järjestävänsä tälle metsästyskokeen aivan tulevina päivinä ja ehdottavansa Jäätähdelle soturiseremonian pitämistä. Ja sitten… Pihkaroihua.
Kaislakukan askeleet kangistuivat silloin pysähdyksiin. Kun nuo muut olivat vieneet ja kutsuneet häntä kohti leiriä… Harmaa soturi ei tiennyt, mitä Pihkaroihun ajatteleminen teki. Se sai hänet levottomaksi ja epävarmaksi. Tämän kanssa oli mukava viettää aikaa, tehdä mitä tahansa. Siis siitä kaikesta, mitä Kaislakukka oli ennen tehnyt itsekseen klaanin hyväksi. Metsästää, käydä rajapartioissa, ja oli nuori kolli myös monta kertaa osallistunut avuliaasti Kotkatassun koulutukseen. Mutta sitten oli se, mitä Pihkaroihu odotti, mitä muut odottivat, mitä Kaislakukka ei tiennyt odottiko vai ei. Seuraava askel klaanin hyväksi. Pennut.
Kolme paria ylös luotuja silmiä pörröisistä pehmoisista kasvoista kävi Kaislakukan mielessä. Hän piti siitä, odotti sitä. Omia pentuja. Mutta jotenkin Kaislakukka ei osannut nähdä tai toivoa, että Pihkaroihu olisi siinä hänen rinnallaan, hänen kanssaan, heidän pentujensa ympäröimänä. Mutta kuka sitten? Kaarna? Viikset värähtivät pelkästä ajatuksestakin. Naurettavaa, harmaa naarassoturi kesti tuon itsenäisen kollin seuraa vain sopivina annoksina ja ollessaan valmiiksi hyvällä tuulella, tai kävi muuten epäkohteliaammaksi ja pisteliäämmäksi kuin mitä halusi.
Ei, Kaislakukka oli tullut siihen tulokseen, että ei osannut kuvitella ketään siihen vaiheeseen rinnalleen, ei vielä, koska ei ollut vielä valmis. Niin sen täytyi olla. Askeleet veivät taas kohti leiriä. Hän oli vielä vasta nuori soturi, hänellä olisi vielä aikaa, heillä Pihkaroihun kanssa olisi aikaa. Pihkaroihukin oli niin nuori, vaikka oli jo sanonutkin, että kuuntelee mielellään Kaislakukan ajatuksia ja toiveita perheen perustamisesta ja seuraisi itse perässä.
Melkein heti uudestaan harmaan soturin askeleet pysähtyivät ilmaan, mutta jatkuivat lyhyemmän tauon jälkeen juoksuna. Tuulen suunta oli yhä Jokiklaanin leirin suunnalta. Se toi hajuja, ääniä, jotka kantoivat mukanaan hämmennystä, vihaa, kipua. Jokiklaanin leiristä, hänen klaaninsa leiristä, jossa oli hätä.
Tuntui ihan liian ikuisuudelta, ennen kuin tuttu tiheä pensaikko piirtyi esiin. Kaislakukka pölähti leirin sisäänkäynnistä karvat pörrössä ja kynnet esillä. Lähempänä leiriä soturi oli varmistunut jo siitä, että leiriin ei ollut hyökätty. Aukio oli tyhjä ennemmin kuin täynnä taistelevia kissoja. Reunamilla levottomat kuningattaret yrittivät kaitsia vielä levottomampia pentujaan kohti pentutarhaa. Ilma oli paksuna niitä tunteita, mitkä kauempaa oli vain aavistanut, eikä Kaislakukka voinut mitenkään rauhoittua, ontto painava jää oli asettunut naaraan sisimpään.
Harmaa soturi kiirehti askeleitaan reunemmalle parantajan pesälle, jonka ympärille oli kertynyt suuri joukko kissoja. Hän yritti etsiä katseellaan jonkun aiemmin miettimistään läheisistään. Jonkun, joka pystyisi kertomaan mitä on tapahtunut ja rauhoittamaan Kaislakukan yksinäisestä epätietoisuuden paniikista. Mutta uloimpana olevissa jokiklaanilaisissa, niissä, jotka kyselivät mitä oli tapahtunut tai parantajien avuksi näyttivät pitelevän hämähäkinseittituppoja lajitoveriensa vertavuotavien haavojen tukkeena tai ryntäsivät tuomasta seittejä lisää, oli ihan muita säikähtäneitä ja suurisilmäisiä kasvoja. Onttous Kaislakukan sisällä kasvoi ja muuttui painavammaksi ja kuristavammaksi hetki hetkeltä.
”Kaislakukka”, kantautui ensimmäinen tutun äänen maukaisu. Naaras tunnisti emonsa, varapäällikkön kirjavan turkin pienesti paluusuuntaansa. Kaamostassu näytti väistyvän juuri tutkailemasta makuullaan olevan kirjavan naaraan lavassa olevaa haavaa, siksi Kaislakukka ei ollut huomannut Illankuisketta aiemmin.
”Oletko kunnossa”, Kaislakukka henkäisi loikittuaan hoidettavien ja hoitavien kissojen lomitse emonsa luokse. Helpotuksekseen naaras huomasi, että Illankuiskeen silmät olivat kirkkaat ja ilme tarkkaavainen ja valpas, mutta ei tuskainen. Kaislakukka kumartui nopeasti koskettamaan nenällään emonsa poskea, hakien jotain tuttua ja turvaa, ja Illankuiske pyyhkäisi rauhoittavasti hännällään Kaislakukan kylkeä. Harmaa soturi huomasi vasta silloin tärisevänsä, mutta vakautui hetkessä.
”Olen minä, vaikka kelpo tuliaisen sain Mustahaukalta”, Illankuiske murahti. Kaislakukka kumartui nuuhkaisemaan paikkailtua lapaa, mutta se oli jo niin tiiviisti paikattu ja yrttikääreissä, että haavaa oli mahdoton sieltä alta melkein havaitakaan. Tosin kääreissä näytti olevan iso osa koko selkää.
”…ja minä puolestani silvoin hänen korvansa”, Illankuiske mutisi siloitellessaan pienillä haavaumilla olevan toisen tassunsa turkkia. Varapäällikön silmissä kävi katumus.
Kaislakukan mielessä kävi aikojen takaa se, kuinka hän oli seissyt emonsa ja Mustahaukan kanssa tämän kuolevan oppilaan Ketuntassun ympärillä antaen tälle soturinimen Tähtiklaanin vietäväksi. Sellainen lyhyt toveruus, joka näköjään tuli ja meni klaanien suhteiden mukaan.
”Tuuliklaani siis? Mitä… Mitä tapahtui?” Kaislakukka kysyi ymmällään. Samalla naaraan katse harhaili taas jo muualle. Vielä olivat hukassa melkein kaikki, Perhonsiipi, Mustakynsi, Pihkaroihu, Kotkatassukin…
”Perhonsiipi on antamassa selontekoa Jäätähdelle sijastani. Hän tuli apujoukkojen mukana ja selvisi melkein naarmuitta minuun verrattuna. Muut taas…” Kaislakukan ei tarvinnut hakea Illankuiskeelta tarkempia suuntia, hän oli jo nähnyt mitä etsi. Kotkatassu näytti vähän konkkaavaan yhden paketoidun tassun kanssa, mutta oli pystyssä ja käskytti nuorempia oppilaita lähtemään etsimään jotain klaanin reunamilta materiaalivarastoista, sammalta tai hyviä oksia pesäntekoon. Mutta ne muut rakkaimmat. Harmaa naaras vilkaisi emoaan tuskastuneena. Kaislakukka malttoi odottaa, että näki aivan nyökkäyksen alun ymmärtäväksi hyväksynnäksi, ennen kuin harppoi lähemmäs parantajien pesää. Sinne, missä enemmän loukkaantuneet olivat.
Kaislakukka pysähtyi sydän rinnassa läpättäen ja kaikki sanat ja hengitys kurkkuun kuristuneena. Huimasi. Mustakynsi ja Pihkaroihu oli asetettu vierekkäin molemmat kyljelleen, ja Huurremarja kääntyi asettelemaan vuoroin kummankin vatsalle lisää hämähäkinseittiä ja käskytti kalpeita oppilaita, Sulkatassua ja Vuokkotassua painamaan kääreitä. Uudetkin kerrokset värjäytyivät punaiseksi hetkessä. Eikä Kaislakukka tiennyt, kumman luokse mennä.
”Mene jo kumppanisi luokse hössötämään siitä. Ei tämä verenhukka vielä mitään ole, en tunne leijuvani enkä näe kuin tunnelin läpi”, Mustakynsi ärähti. Kollin sanoissa ei ollut terää ja painoa niin kuin tavallisesti. Mutta Kaislakukka nyökkäsi tälle, nielaisi ja otettuaan pari kankeaa lisäaskelta, jotka joku toinen tuntui tekevän hänen raajoillaan, naaras kumartui lähelle Pihkaroihun päätä. Kollin silmät olivat lasittuneet ja tämä hengitti tiheästi.
”Olen tässä”, Kaislakukka maukaisi hädin tuskin kuuluvasti. Pihkaroihu käänsi päätään aavistuksen. Hyvä, tämä oli kuitenkin vielä tässä maailmassa kiinni.
”Hyvä, että olet kunnossa”, Pihkaroihu rahisi ja yritti nostaa päätään lisää. Sitten kolli kuitenkin puristi silmänsä kiinni ja antoi päänsä tömähtää takaisin maahan. Tämä kakoi kerran voimattomasti.
”Mikä… Älä minusta huolehdi!” Kaislakukka kivahti. Vastaamattomat kysymykset ja avuttomuus, hyödyttömyyden tunne, värittivät maukaisun vihaiseksi. Pihkaroihun hengitys aina vain rahisi eikä tämä nostanut enää katsettaan.
”Vettä… Hänen täytyy saada vettä”, Kaislakukka sitten totesi ja haki Huurremarjan katseen omaansa.
”Minä haen!” Vuokkotassu tarjosi oitis ja irrotti tassunsa Pihkaroihun kääreeltä kääntyen kohti parantajan pesän viereen tuotua varastosammalmyttyä. Vaistomaisesti Kaislakukka syöksyi painamaan omat tassunsa kääreelle oppilaan tilalle, kömpelösti Pihkaroihun selän yli, ja sai kollin voihkaisemaan tuskaisena.
”Ei, seis, te molemmat!” Huurremarja ärähti sitten hurjistuneempana kuin mitä Kaislakukka oli ikinä parantajan nähnyt.
”Paitsi sinä et irrota tassujasi siitä kun nyt kerran siihen asetuit”, valkea parantaja maukaisi tiukasti Kaislakukalle. Vuokkotassu näytti painuvan kokoon ja tärisi vielä enemmän kuin Kaislakukka paikalle saapuessaan. Huurremarja huokaisi syvään, väsyneenä.
”Onko huono olo, pyöriikö ja kapeneeko maailma?” Huurremarja kumartui kysymään ensin lempeästi Pihkaroihulta. Kaislakukka ei voinut muuta kuin ihailla parantajan tunteiden hallintaa. Kolli nyökkäsi aavistuksen.
”Pihkaroihulla on paha verenhukka. Hän ei pysty nyt ottamaan vettä vastaan ja se vain pahentaisi hänen oloaan. Veren pitää ensin palautua. Sitä varten verenvuoto tuosta haavasta täytyy saada loppumaan, se on nyt tärkeintä. Se kyllä onnistuu kunhan teette niin kuin minä käsken… niin kuin minä pyydän”, Huurremarja selitti. Vuokkotassu nyökkäsi vastaukseksi ja ojensi harmaita tassujaan taas kohti käärettä. Kaislakukka katsoi kysyvänä parantajaa, uskaltamatta tehdä enää mitään ilman tämän lupaa.
”Päästä Vuokkotassu siihen, hänen on helpompi yltää ja pysyä siinä pitkään”, Huurremarja salli.
”Mutta nyt minua tarvitaan muualla… kaikkialla. Tulkaa hakemaan, jos Pihkaroihu menee sekavaksi tai menettää tajuntansa. Kokeile vaikka puhua hänelle, Kaislakukka”, Huurremarja mutisi jo kääntäen askeleensa kohti Raskasjalkaa. Kaislakukan sydänalaa vihlaisi nähdä ne lukuisat veriset karvatukot ympäri vanhan kollin kehoa. Tämä näytti häilyvän tajunnan rajamailla. Sammalturkki vuoroin maanitteli vuoroin murisi tälle ja läimäisi pari kertaa kollin kasvoja kevyesti. Kaislakukka yrittäisi olla Pihkaroihun kanssa lempeämpi, paitsi jos tämä tarvitsisi muuta. Kaislakukka olisi nyt vain Pihkaroihulle mitä tämä tarvitsisikin.
Vuokkotassu ja Kaislakukka vaihtoivat tassujensa paikkoja varovasti kuin olisivat käsitelleet sairasta pentua. Sitten Kaislakukka laskeutui taas lähemmäs Pihkaroihua, ja huomasi, kuinka väsynyt ja voipunut olikaan.
”Rakas, olen tässä”, Kaislakukka maukaisi lempeästi ja nuolaisi kollin poskea ja lisää sitten muita sotkuisen turkin kohtia.
”Hyvä, että olet kunnossa… etkä ollut siellä”, Pihkaroihu sai jatkettua loppuun, mitä aiemmin aloitti. Tämän ääni oli yhä vihlaisevaa kuunneltavaa, kuivaa ja heikkoa.
”Mutta tietenkin minun olisi pitänyt…” Kaislakukka vetäytyi kauemmas tuntien nyt vasta omantunnon pistoksen siitä, että ei ollut paikalla, kun klaani häntä tarvitsi. Vaan ihan jossain muualla kuin klaanin asioilla. Ja juuri silloin kaikki hänen rakkaansa olivat joutuneet vaaraan. Eivätkä vain hänen rakkaansa vaan koko klaani.
”Eivät kaikki voineet mitenkään olla juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Tai väärässä, miten tämä nyt ottaa”, Pihkaroihu huokaisi ja heilautti kerran häntäänsä vaimeasti vatsansa suuntaan.
”Haluat varmaan kuulla mitä tapahtui, minä…” Pihkaroihu yritti jatkaa. Mutta Kaislakukka kosketti kuonollaan kumppaninsa poskea. ”Hys, rakas. Sillä ei ole mikään kiire, kun se on tapahtunut jo. Minä olen tässä nyt sinua enkä mennyttä varten”, Kaislakukka vakuutti lempeällä maukaisulla, yrittäen tavoitella Huurremarjan äänensävyä kaiken hädän ja epätietoisuuden ahdistuksen läpi. Pihkaroihu räpäytti silmiään kerran, pari, hitaasti niin että ne olivat melkein enemmän kiinni kuin auki.
”Tiedätkö mitä tänään näin? Ensimmäisiä keltaisia lehtiä. Yksi haapa oli tuolla… tuolla kauempana osin kallion päällä ja varmaan tosi kuiva niin siksi se oli etuajassa kellastunut. Tämä viherlehti on mennyt todella nopeasti, nopeammin kuin mitkään aiemmat. Sinun kanssasi. Muistatko, kun sen rankkasateen aikaan joet tulvivat ja me seikkailimme kuin kurittomat oppilaat joessa ja yritimme tunnistaa uidessa uponneiden puskien ja pilkistävien kivenlohkareiden perusteella alkuperäisiä rantavalleja? Se tuntuu toisaalta kuin eiliseltä, mutta se oli aivan viherlehden alkua…” Kaislakukka alkoi jutustelemaan. Pihkaroihu kuunteli hiljaa, hengitti, naurahti välillä heikosti ja irvisti sitten kivusta, meinasi loitota välillä uneliaaksi, mutta sitten Kaislakukka aina sopivasti muutti juttujaan vähemmän huvittaviksi tai jännittävämmiksi. Vuokkotassun katse oli kiinteästi ja kaipaavasti oppilaiden pesään kiinnittyneenä. Mutta mustan ja harmaan kirjavan oppilaan korvat liikahtelivat Kaislakukan suuntaan, kun tämä kuunteli harmaan soturin juttuja. Ne polveilivat aiheesta toiseen, tempautuivat aina jostain edellisen tarinan kimmokkeesta seuraavaan kuin kalat virrassa.
”Kaislakukka, Pihkaroihun voisi antaa nyt nukkua. Verenvuoto ei ole enää alkanut uudestaan”, Huurremarja keskeytti Kaislakukan kevyen jutustelun lempeällä ja vaimealla äänellä. Harmaa soturi unohti heti mitä oli ollut höpöttämässä. Vuokkotassu oli jossain vaiheessa lähtenyt, oppilaiden pesä oli nyt laskevan auringon varjoista kirjava. Varmasti hyvin ansaitulle levolle. Ja toivottavasti tuo nuori oppilas löytäisi jonkun kokeneen ja rauhallisen vanhemman oppilaan tai soturin, jonka kanssa jutella kokemastaan ja näkemästään. Jokiklaanin sotureita ei ollut päätynyt näin huonoon jamaan ja näin paljon kerralla moniin kausiin.
”Entä juoda?” Pihkaroihu itse kysyi. Jos kollin ääni oli aiemmin rahissutkin, nyt se oli kahta kauheampaa kuivaa korinaa. Huurremarja empi hetken.
”Saat kostuttaa suutasi, mutta vältä juomista, odotetaan sitä aamuun asti tai jos heräät yöllä tosi huonovointisena janon takia niin sitten”, parantaja lupasi ja viittoi hännällään kohti sammaltukkoja, joiden Kaislakukka tiesi olevan parantajan pesän oviaukon vieressä, mutta harmaa soturi ei irrottanut katsettaan parantajasta vielä. ”Pihkaroihua ei saa yhtään liikuttaa. Ehditkö Kaislakukka juottamaan häntä ja voisitko yöpyä hänen kanssaan tässä tulevan yön? On onni, että on vielä niin lämmin, että ei tarvitse kaikkia yrittää saada mahtumaan parantajien pesään. Mutta täällä on useampikin, joita verenhukka on näännyttänyt, niin yöllä moni voi silti palella”, Huurremarja selitti ja loi katseensa parantajan pesän edustalle. Kaislakukka seurasi parantajan katsetta noustessaan varovasti ylös Pihkaroihun vierestä. Raajat olivat kankeita pitkästä makoilusta. Ja itse asiassa omaakin kurkkua kuivasi jatkuvasta jutustelusta.
Sammalturkki oli jo kietonut itsensä Raskasjalan ympärille.
”Älä murehdi nyt sellaisia, voit miettiä klaaninvanhimpiin siirtymistä huomenna tai vaikka vasta seuraavana viherlehtenä. Kukaan ei pakota minkään takia tai missään vaiheessa”, Sammalturkki rauhoitteli katse synkkänä tassujaan tuijottavaa vanhaa soturia kuin emo pentuaan. Kaislakukka tunsi kylmän värähdyksen kulkevan lävitseen. Silloin Kaislakukka huomasi myös Teerenliidon pesän ulkopuolella. Tosin Tunturitassu näytti auttavan tätä pystyyn tukien isosti paketoidun toisen takajalan puolelta, ja pieni naaras sai hoiputtua tiensä parantajien pesään. Kaislakukka seurasi varuillaan vieressä toisella puolella valmiina tukemaan lisää, jos tarvitsee. Pienemmän naaraan siniset silmät olivat lasittuneet ja sumeat väsymyksestä. Mutta Kaislakukka sai lopulta kumartua rauhassa poimimaan joessa kostutettuja sammalia tukon suuhunsa. Sitten harmaa soturi palasi Pihkaroihun vierelle ja piti varovasti sammalta hetken tämän kuonon edessä. Jo parin ahneen lipaisun jälkeen Kaislakukka veti sammaleet kauemmas ja loi yhden anteeksipyytävän katseen kumppaniinsa. Kellertävä kolli nyökkäsi pienesti samalla kun lipoi kielellään suunsa ympäryksen kaiken kosteuden hyödyntämiseksi.
”Kiitos, Kaislakukka”, Pihkaroihu lausui jo heti paljon tutummalla äänellä. Kaislakukka kumartui itse pienen tuumimisen jälkeen lipomaan loput kosteudet sammaleista. Hänen olisi parempi olla vaeltamatta kauas Pihkaroihun viereltä nyt, kun Huurremarjakin oli jatkanut matkaansa jonnekin. Ei ainakaan tosin parantajien pesään. Vatsassa kurni nälkä, mutta mölytköön, kyllä Kaislakukka pärjäisi hyvin vaikka kuinka kauan kauemmin näihin muihin verrattuna.
”Jos sinä olet täällä, niin kuka katsoo Illankuiskeen perään ettei se roiskepää unohda levätä ja huolehtia itsestään? Taas?” Mustakynnen murahdus kuului vierestä. Lämpöä ja helpotusta läikehti Kaislakukan rinnassa kylmän ja ahdistavan tilalle. Mustakynsi kuulosti jo aivan itseltään, ja olevan kunnossa. Perhonsiipi silotteli Mustakynnen turkkia nopein kielen lipaisuin ja vanha musta kolli myös näytti melkein jo omalta itseltään. Tosin tämä makasi täysin kyljellään epäluontevasti vasten kullankirjavaa naarasta varjellen paketoitua vatsaansa.
”Jäätähti kyllä passittaa Illankuiskeen arestiin sotureiden pesään jos tarvitsee. Voit täysin luottaa päällikköömme”, Perhonsiipi kehräsi huvittuneena.
”Hei, pikkuinen. Jaksatko hyvin?” Mustakynsi huomasi silloin Kaislakukan katseen. Harmaa soturi nyökkäsi vastaukseksi ja yritti istua rennosti häntä tassuilleen kierrettynä.
”Aikamoinen sotku tästä kehkeytyi”, Mustakynsi huokaisi ja mulkaisi paketoitua vatsaansa. Kaislakukka näki liikettä silmäkulmastaan. Pihkaroihu pyrki pystympään asentoon, jotta näkisi Mustakynnen paremmin. Harmaa naarassoturi asettui Perhonsiiven tapaan makuulle tueksi tämän toiselle puolelle, ja keltaturkkinen soturi huokaisi helpottuneena saadessaan nojata vähän toisessa asennossa kuin koko kulunut pitkä päivä.
”Kuulitko sinä saman kuin minä, Tuuliklaani yritti tosissaan vallata suoalueen!” Pihkaroihu puuskahti ymmällään. Kaislakukka rentoutui kumppaniaan vasten lisää. Pihkaroihu kuulosti paljon paremmalta kuin vielä aiemmin sinä päivänä.
”Se ei ollut siis mikään tavallinen rajakahakka?” Kaislakukka kysyi. Mustakynsi katsoi harmaata soturia tovin, kuin tämä olisi tyhmä tai hidas. Ehkä Kaislakukka olikin, eihän mistään rajakahakasta aiemmin ollut tullut tällaista jälkeä. Mutta harmaa soturi ei ollut ehtinyt uhraamaan yhtään aikaa tai ajatuksia tapahtuneen aprikoimiselle, joten tämä vain vastasi tympeästi Mustakynnen katseeseen, kuin syyttäen kollia viivyttelystä. Musta soturi pärskähti jonkin naurun tapaisen, ehti tokaista jotain ”taatusti minun tyttäreni tuollaisella tuijotuskisataidolla”, mutta sähähti sitten kivusta. Perhonsiipi pudisti päätään. Mustakynsi loi yhden tiukan katseen kirjavaan naaraaseen, yritäpä estää se sanoi, ja kertoi omat mietteensä.
”Varmasti Jäätähti kertoo koko klaanille mitä tapahtui, kunhan on kuullut tarpeeksi monta selontekoa ja klaani jaksaa kuunnella, ehkä aamulla siis. Mutta kyllä, minä kuulin saman, että ne jänisten perässä nelistävät piskinsekaiset karvapallot keksivät suoalueen kuuluvan muka heille. Jotain yllätyshyökkäystä ne yrittivät ja kuten näkyy eivät pelkästään yrittäneet ajaa pois vaan antaa myös viestin jostain lopullisesta ratkaisusta, estää meitä ottamasta aluetta heti takaisin. Me lähdimme taistelemaan ihan liian kiltisti ensin. Onneksi Sulkatassu sai metsästyspartiosta apua meille nopeasti ja tuuliklaanilaiset saivat luikkia häntä koipien välissä takaisin leiriinsä”, Mustakynsi kertasi murina äänessään lisääntyen ja Pihkaroihu nyökkäili moneen väliin.
”Mutta miksi ne nyt yhtäkkiä? Viherlehteäkin on vielä jäljellä”, Pihkaroihu mutisi puoliksi itsekseen. Kaislakukka tunsi kiintymyksen lämpimän ja pehmeän puuskan kollia kohtaan: toisin kuin muriseva Mustakynsi, Pihkaroihu osasi olla omista melkein kuolettavista haavoistaan huolimatta rauhallinen ja harkitseva. Sitten Kaislakukka ei ehtinyt pyöritellä mielessään vastausta kollin esittämään kysymykseen.
”Kaislakukka, Jäätähti haluaa puhua sinulle”, Huurremarja maukaisi kauempaa. Harmaa soturi yllättyi nähdessään päällikön kulkevan parantajan rinnalla kohti. Kaislakukka kumarsi kömpelösti pienen tervehdyksen, johon päällikkö vastasi. Ajatus on tärkein.
”Huurremarja selittikin, että sinun on parasta pysytellä aloillasi täällä. Tulin vain varmistamaan sinun näkemyksesi mestarina. Kotkatassu taisteli kuulemani mukaan hienosti tänään siinä yllättävässä valtausyrityksessä, ja sen jälkeen piti päänsä kylmänä ja oli suureksi avuksi täällä leirissä ohjeistamassa muita oppilaita. Jos sinulla ei ole vasta-aiheita, Kotkatassu saisi soturinimensä nyt”, Jäätähti ilmoitti. Nimenomaan ilmoitti, päällikön sanoissa ei ollut mitään kysyvää tai epävarmaa.
”Olen samaa mieltä.” Ei ollut mitään epävarmaa Kaislakukan vastauksessakaan. Aina voi opettaa lisää ja parannella ja hioa taitoja, mutta kyllä Kotkatassu osaisi tehdä sen itsekseen jatkossa soturina. Sitä metsästyskoetta ei tarvittaisi enää. Kaislakukka tunsi taas harmin pistoksen, ettei ollut senkään puolesta mukana kahakassa näkemässä Kotkatassun suoriutumista. Mutta ei ollut moni muukaan, eikä Kaislakukan syy ollut lopulta sen huonompi kuin muidenkaan paitsi jääneiden. Ja toisaalta, Kotkatassu oli tosissaan saanut osoittaa kykynsä, kun oli ollut itsenäisesti liikkeellä ilman mestariaan.
”Hienoa”, Jäätähti nyökkäsi mielissään. ”Sain jo Huurremarjalta luvan, että soturiseremonian voi Kotkatassun haavojen puolesta pitää vahtivuoroineen päivineen. Ryhdytäänpä siis toimeen. Mutta te kaikki tässä voitte pysyä aloillanne, järjestän klaanin niin, että näette”, Jäätähti lupasi lämpimästi ja kumarsi kunnioittavasti kullekin haavoittuneelle. Päällikön ei tarvitsisi erikseen ääneen kiittää sotureita velvollisuuksiensa mukaan toimimisesta, mutta osoitti kuitenkin erikseen kiitollisuutensa, ja sillä oli merkityksestä. Raskasjalkakin näytti rauhallisemmalta ja virkeämmältä, kun yhtyi muiden kanssa seuraamaan koolle kutsutun klaanin järjestäytymistä.
Kaislakukka sai seurata ylpeys rinnassa paisuen ja tassuissa kihelmöiden, kuinka toinen hänen oppilaistaan sai soturinimensä. Kotkatassulla oli enää vain pieni kääre toisessa etujalassaan luultavasti pitämässä ennemmin yrttiseoksia paikoillaan kuin tyrehdyttämässä haavaa.
”Minä, Jäätähti, Jokiklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja osoittanut taitonsa ja tietonsa käytännössä tänään klaaniaan puolustaen ja tukien. On siis hänen vuoronsa tulla soturiksi”, päällikkö kertoi. Kotkatassu ojentautui vieläkin pidemmäksi, jos mahdollista Jäätähden kerratessa ajankohtaisia tapahtumia. Ne olivat poikkeuksellinen ja hieno lisä soturiseremoniaa, jota ei kaikkien kohdalle sattunut. ”Lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?”
”Lupaan”, Kotkatassu vastasi ääni täysin vakaana ja päättäväisenä. Jäätähden silmissä tuikki lämpö ja hyväksyntä.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanien voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Kotkatassu, tästä hetkestä alkaen sinut tunnetaan Kotkasiipenä. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi ja rohkeuttasi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi!” Juuri nimetty Kotkasiipi väräytti korviaan vaivaantuneena, kun koko Jokiklaani raikasi innokkaasti juhlistamaan uutta soturia pian, kun tämä oli saattanut perinteisillä kunnioittavilla eleillä seremonian loppuun. Mutta samalla kollista paistoi ansaittu ylpeys. Uuden soturin nimeäminen oikeutetusti hienoista meriiteistä kohotti hurjasti toviksi siipirikoksi muuttuneen Jokiklaanin ilmapiiriä.
Kotkasiipi heilautti häntäänsä jonnekin toisella puolella katseleviin kissoihin, luultavasti vanhemmilleen, koska sitten mustanruskea kolli astelikin kohti parantajien pesää ensimmäisenä. Kolli ontui aivan aavistuksen ja tältä puuttui pieniä tukkoja karvaa sieltä täältä lähempää katsoessa, niin kuin kaikilta taistelussa olleilta. Mutta noista haavoista ei ollut latistamaan sitä tyytyväisyyttä ja ylpeyttä, jotka Kotkasiivestä paistoivat.
”Kiitos Kaislakukka kaikesta mitä sinulta opin. Et päässyt itse näkemään, mutta toivottavasti tein sinut silti mestarina ylpeäksi tänään”, Kotkasiipi maukaisi ääni tunteesta paksuna.
”Tietenkin teit, ja näin sinut täällä jo ohjaamassa muita vaikka olit itsekin paketoitu”, Kaislakukka vastasi. ”Sinua luotettavampaa ja rohkeampaa klaanitoveria, soturitoveria, ei voisi toivoakaan.” Kotkasiipi väräytti taas korviaan vaivaantuneena, niin kuin seremoniassa. Kaislakukka ei muistanut, että ruskea kolli olisi ollut helposti vaivaantuvaa tai nolostuvaa sorttia, mutta ehkä soturiseremonia oli tällekin aika iso pala.
”Kiitos sanoistasi”, Kotkasiipi vastasi, nyökkäsi vuoroin kaikille kuunteleville parantajien pesän edustalla, ja jatkoi kiireesti kissajoukkoon muiden onniteltavaksi.
”Nyt voimme kaikki nukkua yömme hyvin. Kotkasiipi ei päästä mitään ylimääräistä selustaamme”, Mustakynsi totesi ja asetti päänsä mukavasti tassuilleen. Perhonsiipi nuolaisi kiintyneesti mustan kollin korvia ennen kuin asettui itsekin mukavammin. Kaislakukka seurasi esimerkkiä, ja asetti päänsä Pihkaroihun lavalle. Leiri alkoi nopeasti rauhoittua ja aukio tyhjentyä. Taivas ei ollut vielä aivan kääntynyt yön pimeään, mutta päivä oli ollut levoton ja uuvuttava kaikille.
”Herätä minut heti jos tarvitset jotain, älä yhtään epäröi”, Kaislakukka vaati kellertävältä kollilta. Hän sai vastaukseksi huvittuneen kevyen kehräyksen. Ääni katkesi nopeasti, sen täytyi sattua.
”Älä vaan kuole yön aikana”, Kaislakukka kuiskasi vielä pienemmällä äänellä ahdistuneena niin, että vain Pihkaroihu kuuli.
”En. Minulla on vielä liikaa koettavaa sinun kanssasi”, Pihkaroihu lupasi.
”Ja minullakin… ajateltavaa”, Kaislakukka vastasi. Hän olisi voinut menettää paljon, kaiken, tänään. Sen ei pitäisi olla syy rynnätä mihinkään ajattelematta ja Kaislakukka tiesi, että Pihkaroihukaan ei mitään sellaista häneltä vaatisi. Mutta se muistutti, että aikaa ei olisi loputtomiin.

”Nyt sisälle!” Lumisydän huusi.
”Eikä! Aurinkokin paistaa vielä”, Pilvipentu valitti. Täpläpentua harmitti. Heillä oli ollut oikeasti hyvä leikki kesken ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Jopa Kanervapentukin oli ollut mukana, vaikka yleensä hän kieltäytyi leikkimästä, koska oli muka liian vanha siihen.
”Ihan oikeasti, emo. Meillä on leikki kesken”, Täpläpentu yhtyi veljensä valitukseen ja potkaisi tassullaan harmissaan maata.
”Ei käy. On jo myöhä, kohta tulee kylmä. Nyt sisälle sieltä!” Lumisydän komensi. Täpläpentu katsoi, kun hänen sisarensa Kanervapentu käveli sisälle pesään ja hänen teki mieli vastustaa. Hän kuitenkin totteli emoaan ja seurasi sisartaan, koska tiesi, että emo oli hyvin päättäväinen sille tuulelle sattuessaan, eikä hän välittänyt aloittaa riitaa. Taas.

Lumisydän puhdisti huolellisesti Kanervapennun turkin. Täpläpentua ärsytti taas. Kyllä he, kuuden kuun ikäiset pennut, olisivat osanneet putsata turkkinsa ihan itsekin. Niinpä hän ryhtyi puhdistamaan turkkiaan. Pitkiä, kevyitä lipaisuja lapaan. Välillä vähän raskaammin, jotta joku pinttynyt kuratahra lähtisi. Lumisydän katsoi häntä paheksuvasti ja pudisti päätään, mutta Täpläpentu ei jaksanut reagoida siihen muuten kuin huokauksella. *Kaipa minä saan vähän yrittää huolehtia itsestäni, kun olen kohta jo oppilas ja sitten sinä et ole jatkuvasti katsomassa perääni*, hän ajatteli.
Samalla hetkellä Salamakynsi astui sisään.
”Isä!” Pilvipentu hihkaisi.
”Joko te olette käymässä nukkumaan, vaikka ulkona on noin kaunis ilma?” Salamakynsi ihmetteli, ”Minä voisin vaikka leikkiä vielä hetken kansanne.”
”Salamakynsi! Hehän ovat vasta pentuja! Sitä paitsi siellä kylmenee kohta. Hehän voivat vaikka vilustua”, Lumisydän vastusti.
”Tänään on tavallista lämpimämpi päivä. Lumikin on sulanut. Ei siellä kukaan palellu.”, Salamakynsi väitti ja käänsi katseensa pentuihin.
”Haluatteko tulla vielä hetkeksi kanssani ulos?” hän kysyi. Täpläpentu katsoi varovasti kumpaakin vanhempaansa. Toisaalta hän halusi mennä vielä ulos, mutta hän tiesi, että emo suuttuisi, jos hän menisi. Pahimmillaan emo ja isä saisivat aikaiseksi riidan, ehkä jopa parin päivän mykkäkoulun. Se ei olisi ensimmäinen kerta, ei todellakaan. Koska hän ei halunnut aiheuttaa riitaa, hän väitti olevansa väsynyt ja vetäytyi kippuralle makuualustalleen.
”Pilvipentu? Kanervapentu? Haluatteko te tulla?” Salamakynsi kysyi. Lumisydän tuhahti ja käänsi mielenosoituksellisesti selkänsä kumppanilleen. Salamakynsi huokaisi.
”Joo!” Pilvipentu hihkaisi innoissaan, taaskaan havaitsematta kirennyttä ilmapiiriä.
”Minäkään en tule. Väsyttää”, Kanervapentu väitti. Täpläpentua hermostutti. *Ei yhtään hyvä. Miksei Pilvipentu ikinä tajua mitään.* hän ajatteli turhautuneena.
”Ei teitä väsyttänyt äsken yhtään. Tulisitte nyt”, Pilvipentu vetosi sisaruksiinsa.
”Hyvä vaan etteivät tule. Yksikin paleltunut pentu riittää!” Lumisydän kivahti ja kääntyi taas muihin päin. Täpläpentu säikähti hänen kipinöivää katsettaan ja vihaista ääntään, vaikka oli jo tottunut niihin.
”Ja kuka saa sitten hoitaa sinua? Minä”, Lumisydän jatkoi loukkaantuneena.
”Onko pakko syyllistää pentuja?” Salamakynsi kysyi kiukkuisesti. Lumisydän mutisi jotain epäselvää, mutta Salamakynsi ei kuunnellut häntä.
”Hyvä on, totelkaa emoanne” hän sanoi ja marssi ulos pentutarhasta.
Täpläpennusta tuntui pahalta. Miksi hänen vanhempiensa piti aina riidellä? Miksi emo vartioi heitä sitä tarkemmin, mitä vanhemmiksi he kasvoivat?


Täpläpennun tassut osuivat pentutarhan edustan kylmään maahan. Yöllä oli taas satanut lunta. *Ehkä emo oli ollut oikeassa siinä paleltumisasiassa*, hän pohti ja huokaisi alistuneesti. Häntä turhautti riita, jonka hänen vanhempansa olivat saanet aikaiseksi eilisestä. Hän pörhisti turkkiaan vastukseksi kirpeälle lehtikadon aamulle ja venytti eturuumistaan poistaakseen unen tuomaa kankeutta. Muut pennut nukkuivat vielä. Täpläpentu oli sanonut Jääkatseelle, ainoalle valveilla olevalle kuningattarelle, että kävisi vähän jaloittelemassa leirin keskustassa. Jääkatse oli nyökännyt hyväksyvästi ja kääntänyt kylkeään, ilmeisesti jatkaakseen uniaan.
Täpläpentu tassutti varovasti kauemmas pentutarhasta ja katseli, kuinka Tunturituuli, klaanin varapäällikkö, valmisteli aamupartiota.
”Tiikerikuura, sinä voit johtaa partiota. Ota Usvapyörre ja Savusumu mukaasi”, Tunturituuli ohjeisti.
”Kipinätassu, tule mukaan!” Savusumu huusi kauempana istuvalle oppilaalleen, joka vaihtoi kieliä ystävänsä kanssa.
Täpläpentu oli vähän kateellinen. Hänkin olisi halunnut jo päästä oppilaaksi. Silloin pääsisi joskus pois leiristä ja olisi muutakin tekemistä kuin syödä, nukkua tai leikkiä. Leirissä hän tunsi usein olevansa soturien ja oppilaiden tiellä. Jos hän olisi itsekin oppilas, hän voisi olla hyödyksi klaanille. *Ehkä silloin emokin jättäisi meidän vahtimisen mestareillemme. Ehkä sitten heidän vanhempansa riitelisivät vähemmän*, Täpläpentu pohti.
Äkillinen hyytävä tuulenpuuska katkaisi hänen ajatuksensa ja lennätti lunta hänen päälleen. Täpläpentu kavahti kylmyyttä ja yritti ravistella turkistaan lumet. *Onkohan Tuuliklaanin mailla aina tällaista? Tuulista ja kylmää?* hän ajatteli, *Siksiköhän he hyökkäsivät silloin Myrskyklaaniin? Ehkä hekin haluaisivat vähän puita suojakseen tuulelta.* Täpläpentu muisti vieläkin hyvin sen päivän, jolloin hänen klaaninsa oli saanut kuulla hyökkäyksestä. Hän oli ollut silloin niin pieni, ettei ollut ymmärtänyt juurikaan tapahtunutta. Myöhemmin hän oli kuitenkin kuullut hyökkäyksestä paljon. Isä oli kertonut, että Tuuliklaani oli hyökännyt Myrskyklaanin leiriin ilman mitään järkevää syytä. Ilmeisesti kukaan ei vieläkään tiennyt hyökkäyksen syytä, tai jos tiesi, hänelle ei ollut kerrottu sitä. Täpläpentu olikin tullut siihen lopputulokseen, että Tuuliklaanilaisten elämä ei kuulunut heille, kunhan he eivät hyökkäisi hänen klaaninsa kimppuun. Ja jos hyökkäisivät, hän osallistuisi leirin puolustamiseen, sanoi emo mitä tahansa.
”Jee! Lunta!” Pilvipentu hihkui innoissaan. Täpläpentu pyörähti ympäri kohti veljensä ääntä ja naurahti tälle.
Kanervapentu työntyi ulos pentutarhasta. ”Eikö me olla vähän liian vanhoja suhtautumaan tällä tavoin lumeen?” hän kysyi, mutta päästi kumminkin kehräyksen, kun Pilvipentu pöllytti lunta hänen päälleen. Täpläpentu katsoi tyytyväisenä pentuetovereitaan ja päätti itsekin osallistua lumisotaan.
”Hei te kolme!” joku huusi. Täpläpentu jähmettyi ja kääntyi äänen suuntaan. Huutaja oli joku soturi, naaras, mutta Täpläpentu ei saanut päähänsä hänen nimeään.
”Kannattaako teidän todella sotkea turkkinne nyt?” naaras kysyi hieman huvittuneena.
”Kuinka niin?” Pilvipentu kysyi ja kallisti päätään uteliaana. Täpläpentu huomasi, että Kanervapentu perääntyi vähän ja puristeli lumia turkistaan selvästi nolostuneena, niin kuin leikkimisessä olisi muka ollut jotain pahaa. Naaras tuijotti heitä, nyt kummastuneena.
”Eikö kukaan muka ole kertonut teille, että teidät nimitetään kohta oppilaiksi?” hän kysyi. Täpläpentu kääntyi hämmentyneenä siskoonsa päin, joka oli alkanut heti puhdistamaan turkkiaan.
”Vau!” Pilvipentu hihkaisi ja Täpläpentu yhtyi hiljaa hänen iloonsa. *Pian hekin olisivat oppilaita!* hän ajatteli riemastuneena ja alkoi siskonsa tavoin sukia turkkiaan.

// Pahoittelut pitkästä kirjoitustauosta, yritän nyt kirjotella useemmin kuin runsaan vuoden välein… Tästä tuli ehkä vähän tönkkö, mutta pääsepä ainakin pentuetoverukset oppilaiksi. Mutta kenestä voisi tulla Täpläpennun mestari? Ja mulla ei siis ole mitään toiveita asian suhteen.

// Ja jälleen siirrymme ajassa taaksepäin Tuuliklaanin hyökkäyksen päivään. //

Puhuripennun valkoiset tassut iskeytyivät maahan pölläyttäen ilmaan pienen tomupilven. Laikukas kolli päästi pienen aivastuksen, joka viimeistään oli syynä hyökkäyksen kohteena olleen hyönteisen säikähdykseen. Karvainen, keltaraitainen otus nousi suristen lentoon ja hävisi nopeasti näkyvistä jättäen turhautuneen Puhuripennun tähystämään taivasta.
“Ensi kerralla en päästä sinua yhtä helpolla!” kollipentu huudahti surisijan perään ja löi suutuksissaan ilmaa hännällään. Raidallinen ötökkä oli ollut niin suuri ja keltainen, että se olisi varmasti saanut jopa Virtapennun vaikenemaan ihastuksesta. Puhuripentu loi kateellisen silmäyksen sisareensa, joka pyydysti jo ties kuinka monennetta kärpästä. Kuutamopentukin oli saanut kiinni koppakuoriaisen, jonka oli tosin kadottanut samantien. Sen jälkeen naaras oli haravoinut varmaan puoli aukiota yrittäen löytää saalistaan.
Puhuripentu huomasi nuoremman sisarensa ja lähti kipittämään hänen luokseen.
“Löytyikö vielä?” hän huikkasi ennen kuin pysähtyi siskonsa eteen tassut hiekalla lipsuen.
Kuutamopentu kohotti päänsä ja heilautti korviaan. “Ei”, hän maukaisi. Hän jatkoi hetkisen etsintöjään, mutta nosti pian uudelleen katseensa.“Mitä jos se on minun turkissani?” Kuutamopentu loi Puhuripentuun huolestuneen silmäyksen ja siirtyi sitten tutkiskelemaan turkkiaan. “En halua nukkua koppakuoriainen selässäni.”
“Tuskin se sinun turkissasi viihtyisi”, Puhuripentu vakuutti. “En minäkään viihtyisi.”
Kuutamopentu muljautti hänelle silmiään ja kyyristyi takaisin etsintöjensä pariin. “Painu sinä takaisin pyydystämään ötököitäsi.”
“En minä saa yhtään kiinni”, Puhuripentu valitti ja istahti maahan seuraamaan Kuutamopennun touhuja. Hän siirsi katseensa maahan yrittäen itsekin löytää Kuutamopennun kuoriaista. Hän näki silmäkulmassaan liikettä, mutta se olikin vain siskon ärtyneesti nykivä häntä.
“Et ole edes yrittänyt kuin pari kertaa”, Kuutamopentu huomautti.
“Ainakin viisi”, Puhuripentu väitti. “Olisitpa nähnyt äskeisen kohteeni. Sillä oli keltaiset raidat ja se oli melkein yhtä suuri kuin minun tassuni!”
Kuutamopentu höristi korviaan kiinnostuneena. “Oikeasti?”
“Joo, joo!” Puhuripentu vakuutti häntä pörhistyen innostuksesta. “Se oli ehkä jopa suurempi!”
“Katsokaa, mitä löysin!” Virtapentu oli tullut heidän viereensä kantaen varovasti suussaan jotain oranssia. Puhuripentu nojautui uteliaana lähemmäs, kun Virtapentu laski maahan perhosen, jonka siivet olivat levittäytyneet auki. Puhuripentu ja Kuutamopentu henkäisivät molemmat ihastuksissaan. Sen kuvioidut siivet olivat auringonlaskuakin oranssimmat.
“Se on todella iso!” Puhuripentu ihmetteli laskien tassunsa perhosen viereen. Perhonen oli suurempi kuin hänen molemmat etutassunsa.
“Ja todella oranssi!” Kuutamopentu säesti.
Virtapentu katseli tyytyväisenä alas perhoseensa. Puhuripentu ei voinut olla tuntematta pientä kateuden pistoa. Virtapentu oli häntä nuorempi ja silti parempi saalistamaan!
“Miten oikein sait sen kiinni?” Puhuripentu kysyi. Hän oli kerran kaatunut kuonolleen yrittäessään saada perhosta kiinni.
“Ei se ollut kovin hankalaa”, Virtapentu maukui vaatimattomasti. “Se lensi suoraan nenäni edestä ja jäi sitten maahan aukomaan siipiään. Se ei ehtinyt edes yrittää paeta, kun loikkasin sen kimppuun.”
Puhuripentu katsoi sisareensa vaikuttuneena.
“Minäkin haluan pyydystää perhosia!” Kuutamopentu innostui.
“Pyydystetäänkö yhdessä?” Virtapentu innostui. Hän kääntyi kohti Puhuripentua. “Tuletko sinä?”
Puhuripentu pudisti päätään. “En tällä kertaa.” Hän ei halunnut Virtapennun ja Kuutamopennun näkevän, kuinka surkea hän oli saalistamisessa.
Puhuripentu jäi yksin Kuutamopennun ja Virtapennun lähdettyä perhosjahtiin. Kollipentu vilkaisi oranssiin perhoseen, joka lojui maassa liikkumattomana. Siitä ei ollut leikkikaveriksi, eikä Puhuripentu halunnut vahingoittaa siskonsa löytämää aarretta. Hän etsi katseellaan Pikkupentua tai jotakuta oppilaista. Ehkä joku heistä suostuisi leikkimään hänen kanssaan. Ensimmäisenä hänen katseensa kuitenkin osui isään ja emoon, jotka söivät tuoresaalista pentutarhan edustalla.
*He eivät ainakaan lennä pois, jos yritän yllättää heidät*, Puhuripentu ajatteli. *Toisin kuin perhoset ja kärpäset.*
Hän lähti kiertämään heidän taakseen hiljaisin käpälänaskelin. Puhuripennun tassunpohjia kihelmöi jännityksestä, kun hän hivuttautui yhä vain lähemmäs ja lähemmäs. Päästyään hyppyetäisyydelle hän pysähtyi ja painautui kiinni maahan. Sitten hän jännitti lihaksensa, heilautti pari kertaa takapäätään ja ponnahti ilmaan.
“Hyökkäys!” hän ulvaisi voitonriemuisesti iskeytyessään emonsa selkään ja upottaessaan kyntensä tämän pehmeään turkkiin. Emo hätkähti niin, että Puhuripentu oli vaarassa horjahtaa alas. Hän ei saanut tasapainoaan kunnolla takaisin, vaan puoliksi hyppäsi, puoliksi putosi emonsa selästä. Alastulokaan ei ollut mallikas. Hän kompastui häntäänsä ja kierähti maassa ympäri. Nopeasti hän loikkasi takaisin jaloilleen ja ravisteli hiekanjyvät pois turkistaan.
“Yllätyitkö?” hän kysyi toivoen, että kömpelö lopetus oli jäänyt hänen vanhemmiltaan huomaamatta.
Emon vastaus hukkui yskintään, mutta nyökytyksestä päätellen Puhuripentu oli onnistunut hienosti. Hän pörhisti rintaansa ylpeänä.
“Sinun ei ehkä kannattaisi huudella hyökkäysvaroituksia huvin vuoksi”, isä maukui hänen vierestään. Puhuripentu mulkaisi häneen ja luimisti korviaan. Kai hän sai leikkiä? Hän ei ymmärtänyt, mitä haittaa siitä muka olisi. Kai isäkin sen ymmärsi?
“Hyökkäys!” hän huusi uudelleen ja alkoi loikkia ympyrää ihan vain ärsyttääkseen isäänsä. Sittenpähän tämäkin huomaisi, ettei leikistä ollut mitään haittaa. “Hyökkäys! Hyökkäys! Hyökkäys!”
“Puhuripentu!”
Puhuripentu hätkähti isänsä kireää ääntä, pysähtyi ja sullki suunsa. Isä menetti heihin harvoin hermojaan, mutta nyt hänen katseensa oli tuima.
“Minä vain leikin”, Puhuripentu mutisi hännänpää ärtyneesti nykien.
“Tiedän, mutta joku voi luulla leirin olevan oikeasti vaarassa”, Heinäpilvi sanoi lempeämmällä äänellä.
Puhuripentu pyöräytti silmiään. Kunpa leirissä joskus tapahtuisikin jotain. Hän alkoi väsyä ainaisiin päiväuniin ja ötököiden pyydystämiseen.
“Kuuntele isää”, emo yhtyi Heinäpilven sanoihin. “Menisit takaisin leikkimään Virtapennun ja Kuutamopennun kanssa.”
“Tylsää! He vain pyydystävät ötököitä, enkä minä saa yhtään kiinni”, Puhuripentu valitti. Hän oli saanut tarpeekseen ötökkäjahdista. Ainakin joksikin aikaa – ei siltä voinut kokonaan välttyä, jos kuului samaan pentueeseen Virtapennun kanssa.
“Et voi ikinä oppia, jos et harjoittele”, Heinäpilvi naukaisi.
Puhuriepentu päästi kovaäänisen huokauksen. *En minä jaksa harjoitella!* Virtapentukin oli jo valmiiksi niin hyvä. Miksei hänen ollut tarvinnut harjoitella?
Puhuripentu kellahti selälleen ja alkoi läpsiä häntäänsä. Kyllä hän saattoi yksinkin leikkiä, jos kerran isästä ja emostakaan ei ollut seuraa.
Samalla kun hän nakersi hännänpäätään, hän kuunteli toisella korvallaan vanhempiensa keskustelua. Yleensä vanhempien kissojen keskustelut olivat todella tylsiä, mutta Tuuliklaanin mainitseminen herätti Puhuripennun mielenkiinnon. Hän oli aina ollut kiinnostunut muista klaaneista. Oli jännittävää, miten kaikki klaanit olivat niin erilaisia ja elivät aivan erilaisilla alueilla.
Harmaaraita oli kertonut, että jokiklaanilaiset osasivat uida ja kalastaa. Puhuripennun oli hankala kuvitella niin suurta vesilammikkoa, että kissa mahtuisi sukeltamaan siihen, mutta hienolta se kuulosti silti. Varjoklaanissa Puhuripentua kiehtoi klaanin piiloutumistaidot – ja he kuulemma söivät sammakoita. Hurjaa!
Tuuliklaanista pentujen vanhemmat puhuivat eniten. Aivan kuten nytkin, vaikka sävy olikin erilainen. Puhuripentu lopetti häntänsä kanssa taistelun ja kohotti päätään uteliaana. Heinäpilvi oli kertonut heille nummista, Tuukiklaanin kissoista ja heidän nopeudestaan. Nyt he puhuivat toisesta klaanista kireästi, eikä Puhuripentu pystynyt enää pitämään suutaan kiinni.
“Miksi te olette huolissanne Tuuliklaanista?” hän kysyi tapittaen isäänsä vihreillä silmillään. “Mehän olemme myrskyklaanilaisia.”
Isä ja emo käänsivät katseensa häneen, ja Puhuripentu kallisti päätään kysyvästi.
“Minä vartuin Tuuliklaanissa”, isä muistutti. Puhuripentu kaiveli muistiaan. Aivan, niinhän se olikin. Isä oli kertonut heidän tuuliklaanilaisista sukulaisistaan: Apilahännästä, Kettuturkista, Ruusumielestä ja Kuulastassusta. Isä oli kertonut heistä niin paljon, että Puhuripennusta tuntui kuin hän tuntisi heidät yhtä hyvin kuin myrskyklaanilaisen perheensä.
“Tuuliklaani on edelleen klaanini yhtä paljon kuin Myrskyklaanikin”, Heinäpilvi jatkoi.
Puhuripentu katsoi häneen yllättyneenä. “Voiko kissalla olla kaksi klaania? Siistiä!” Hänen äänensä muuttui uteliaasta innostuneeksi. Kaikki klaanit olivat niin mahtavia!
“Minäkin haluan kuulua kahteen klaaniin!” Puhuripentu naukui tohkeissaan kömpiessään pystyyn. Hän halusi olla yhtä nopeas kuin Tuuliklaanin kissat!
Heinäpilvi naurahti. “Kyllähän sinussa on Tuuliklaanin verta”, hän vastasi.
“Huippua!” Puhuripentu kiljahti ja hypähti paikoillaan. Hän oli sekä myrskyklaanilainen että tuuliklaanilainen! Mikseivät isä ja emo olleet voineet sanoa sitä ikinä suoraan? He olivat kertoneet kaiken isän tuuliklaanilaisista juurista, mutta jotenkin Puhuripentu ei ollut tullut ajatelleeksi, että se tarkoitti hänenkin olevan osaksi tuuliklaanilainen.
“Menen kertomaan Virtapennulle ja Kuutamopennulle!” Puhuripentu hihkaisi ja lähti vanhempiensa luota häntä perässä liehuen.
Virtapentu ja Kuutamopentu olivat kyyristyneet maahan klaanivanhimpien pesän lähettyvillä. Puhuripennun lähestyessä Kuutamopentu ponkaisi ilmaan ja huitaisi käpälällään jotain ilmassa lepattavaa valkoista lehteä. Ei, se olikin perhonen. Kuutamopennun käpälä huitaisi sen alas, ja Virtapentu litisti perhosen maata vasten.
“Virtapentu! Kuutamopentu!” Puhuripentu loikki heidän luokseen ja pysähtyi sisariensa viereen häntä pörrössä.
“Katso, me saatiin perhonen kiinni”, Kuutamopentu naukui ylpeänä ja nyökkäsi kohti Virtapennun tassun alla pyristelevää perhosta. “Nappasin sen ilmasta!”
Puhuripentu laskeutui maahan katselemaan valkosiipistä hyönteistä. Hän unohti nopeasti alkuperäisen asiansa. “Saanko minäkin kokeilla napata sen?”
“Totta kai”, Virtapentu naukaisi. “Ole valmiina – päästän sen lentoon.”
Puhuripentu siirtyi hyppyasentoon ja kiinnitti katseensa valkoisiin siipiin. Hän pyyhki maata hännällään valmistautuen loikkaamaan perhosen kiinni.
“Valmiina… Nyt!”
Perhonen lehahti lentoon heti Virtapennun nostettua käpälänsä. Puhuripentu seurasi sitä katseellaan, jännitti lihaksensa ja ponkaisi ylöspäin. Hän ojensi valkoisen tassunsa ja läimäytti sillä perhosta. Perhonen katosi, ja Puhuripennun jalat tömähtivät takaisin maahan.
“Mihin se meni?” Puhuripentu silmäili ympärilleen, mutta kohotti sitten katseensa pilviin. Taasko hän oli päästänyt saaliin pakoon?
Kuutamopentu läimäytti häntä hännällään naamalle. “Se on tassusi alla, senkin hiirenaivo.”
Puhuripentu laski katseensa ja ilahtui nähdessään tassunsa alta pilkistävät valkoiset siivet. “Minä sain sen!”
Virtapentu kipristi häntäänsä. “Päästä se ilmaan, niin minäkin kokeilen”, hän pyysi laskeutuen vaanimisasentoon.
“Valmiina”, Puhuripentu maukui, valmistautuen itse kohottamaan tassunsa perhosen päältä. Ennen kuin hän ehti pidemmälle, leirissä kajahti toinen ulvahdus:
“Hyökkäys!”
Puhuripennun korvat ponnahtivat pystyyn, ja perhonen pääsi pakoon hänen kohotetun tassunsa alta. Oliko Pikkupentu tullut leikkimään heidän kanssaan? Tai ehkä sittenkin joku oppilaista. Kollipentu kääntyi äänen suuntaan odottaen näkevänsä tutut, iloiset kasvot. Sen sijaan hän näki joukon vieraita kissoja, jotka vyöryivät leiriin ja kävivät sähisten myrskyklaanilaisten kimppuun. Pörhistyneet turkit muuttuivat yhdeksi sekasotkuksi, kun kissat kävivät kynsin ja hampain kiinni toisiinsa. Varoitukset hukkuivat nopeasti vihan ja kivun ulvaisuihin, jotka saivat Puhuripennun korvat luimistumaan.
Hänen turkkinsa pörhistyi ja kynnet työntyivät ulos. Silti hän pystyi vain perääntymään. Puhuripentu tunsi Virtapennun tärisevän kehon omaansa vasten. Oikeastaan hän ei ollut varma kumpi heistä tärisi. Puhuripentu kyyristyi siskojaan vasten ja yritti hukuttautua heidän turkkeihinsa. Ehkä jos he olisivat tarpeeksi pienenä myttynä, kukaan vieraista kissoista ei edes huomaisi heitä.
Kuutamopentu pilasi piiloutumisyrityksen nostamalla päänsä. Puhuripentu vamistautui valittamaan, mutta Kuutamopentu ehti avata suunsa ensimmäisenä: “Emo ja isä tulevat!”
Puhuripentu uskaltautui kohottamaan päätään. Vanhempien näkeminen sai hänet hetkeksi rauhoittumaan. Isä ja emo veisivät heidät turvaan.
Emo ehti heidän luokseen ensimmäisenä. Hän nappasi Virtapennun mukaansa, ja Puhuripennun suusta karkasi epätoivoinen inahdus, kun siskon lämmin keho katosi hänen vierestään. Hän ei halunnut jäädä yksin. Isäkin kumartui ensimmäisenä Kuutamopennun puoleen.
“Tulen ihan kohta hakemaan sinut”, Heinäpilvi lupasi Puhuripennulle ennen kuin otti Kuutamopentua niskanahasta ja lähti viemään tätä kohti pentutarhaa.
“Odota!” Puhuripentu huusi ja lähti juoksemaan isänsä perään. Hän kuitenkin kompastui omiin jalkoihinsa ja kaatui maahan. Isä ei kääntynyt.
Taistelun keskeltä kuului muita voimakkaampi ulvaisu. Se oli niin raastava, että Puhuripentu melkein tunsi kynnet, jotka sen olivat saaneet aikaan. Hän kyyristyi maahan peittäen kuononsa hännällään ja sulkien silmänsä. Taistelun äänet eivät kuitenkaan kadonneet minnekään. Ne roikkuivat Myrskyklaanin leirin yllä kuin paksu sumu, joka peitti kaiken muun näkyvistä.
*Menkää pois! Keitä sitten olettekaan.*
Kaikki oli muuttunut niin nopeasti.
Joku nuolaisi hänen päälakeaan. Puhuripentu säpsähti ja kavahti kauemmas työntäen pienet kyntensä esiin. Onneksi vihollisen sijaan häntä katselivat isän lämpimänvihreät silmät.
“Ei hätää, minä se vain olen”, Heinäpilven ääni sai Puhuripennun rentoutumaan. Isä tarttui häntä hampaillaan niskanahasta, ja Puhuripentu antoi kehonsa valahtaa veltoksi. Hän oli turvassa. Isä pitäisi hänestä huolen.
Heinäpilvi kiidytti askeleensa juoksuun. Viima sai Puhuripennun korvat luimistumaan ja silmät siristymään, mutta häntä ei haitannut lainkaan, että tuuli esti häntä kuulemasta ja näkemästä taistelua. Hän tunsi pelkonsa häviävän ja muuttuvan sisintä kalvavaksi uteliaisuudeksi. Keitä nuo kissat olivat ja millä oikeudella he hyökkäsivät heidän kotiinsa?
Pentutarhaan taistelun äänet kantautuivat vaimeampina. Heinäpilvi laski Puhuripennun makuualuselle Virtapennun ja Kuutamopennun viereen, ja Puhuripentu ravisteli turkkiaan. Sitten hän kääntyi vanhempiensa puoleen: “Mitä nuo kissat täällä tekevät? Miksi he hyökkäsivät meidän kimppuumme?”
Virtapentu yhtyi hänen uteliaisuuteensa, samoin Kuutamopentu. Isä ja emo eivät kuitenkaan huomioineet heidän kysymyksiään. He puhuivat keskenään vaimeaan ja synkkään sävyyn, joka sai Puhuripennun hermostumaan. Miksi vahempien piti olla niin salaperäisiä?
“Ei käy!” Isä korotti järkyttyneenä ääntään, ja Puhuripentu höristi korviaan. “Olet kuningatar – et voi taitsella!”
Emo pyöräytti silmiään. Hänen naamallaan oli pieni, hermostuksen läpi nouseva hymy, kun hän sanoi Heinäpilvelle jotain ennen kuin juoksi ulos pentutarhasta.
Puhuripentu jähmettyi. Ei kai emo voinut vain jättää heitä? Hän vilkaisi isään peläten, että tämäkin vain juoksisi pois.
“Emo!” Virtapentu huusi Kastesiiven perään, ja kääntyi sitten silmät suurina isänsä puoleen. “Mihin hän meni?”
Heinäpilvi näpäytti häntäänsä hermostuksissaan. “Hän lähti puolustamaan leiriä. Älkää pelätkö, hän tulee pian takaisin, ja taistelu on ohi.”
“Keitä nuo kissat ovat?” Kuutamopentu intti.
Heinäpilvi katsoi heitä pitkään ennen kuin vastasi: “Tuuliklaanilaisia.”
Puhuripentu tunsi niskakarvojensa pörhistyvän. Tuuliklaanilaisia? Vastahan isä oli kertonut Tuuliklaanin olevan heidän toinen klaaninsa! Puhuripentu katseli isäänsä odottaen tämän paljastavan huonon vitsinsä, mutta sen sijaan hän kohtasi isänsä pahoittelevan katseen.
Puhuripentu rypisti otsaansa. “Mutta emmekö me ole tuuliklaanilaisia? Miksi he hyökkäävät meidän kimppuumme?”
Kuutamopentu vilkaisi häneen. “Me olemme myrskyklaanilaisia”, sisko oikaisi, ja Puhuripentu muisti uutisensa, jotka olivat unohtuneet perhosia pyydystäessä. Taistelun äänet taustalla ne eivät tuntuneet enää yhtä mahtavilta.
Onneksi Heinäpilvi otti asiakseen selittämisen: “Minä olen tuuliklaanilainen, joten teissäkin virtaa tuuliklaanilaisten verta”, Heinäpilvi maukui väsyneesti. “Mutta olette syntyneet Myrskyklaanissa, joten se on tietenkin ensisijainen klaaninne.”
“En tiedä, miksi Tuuliklaani päätti hyökätä”, Heinäpilvi jatkoi vastaten Puhuripennun aikaisempaan kysymykseen, “mutta tiedän, etteivät he halua satuttaa teitä. Teidän ei tarvitse olla peloissanne.”
“He satuttavat klaanitovereita”, Virtapentu huomautti hiljaisella äänellä. Pieni naaraspentu tärisi edelleen. Kuutamopentu hivuttautui siskonsa viereen ja painautui lohduttavasti vasten tämän kylkeä.
Heinäpilvi avasi suunsa vastatakseen, mutta sulki sen saman tien uudelleen jääden katselemaan sammalpedillä kyyhöttäviä pentujaan.
“Minun täytyy nyt mennä auttamaan Lehväpilveä”, Heinäpilvi maukui lopulta. “Puhutaan tästä myöhemmin.”
Pennut päästivät vastalauseiden kuoron, mutta Heinäpilvi jätti ne huomiotta ja kääntyi keskustelua sivummalta seuranneen Pikkupennun puoleen: “Pidäthän heitä silmällä?”
Pikkupentu nyökkäsi röyhistäen rintaansa. Ainoastaan luimistuneet korvat ja hermostuneesti vipattava häntä kielivät vanhemman pennun levottomuudesta.
“Nähdään ihan kohta”, Heinäpilvi maukaisi vielä hellästi pennuilleen ennen kuin luikahti ulos pesästä.
Heinäpilven lähdettyä Pikkupentu loikkasi alas hänen ja Lehväpilven makuusijalta ja juosta kipitti nuorempien pentujen luo.
“Mitä sinä teet?” Puhuripentu kysyi, kun Pikkupentu kiipesi heidän viereensä sammalille.
“Pidän teitä silmällä”, Pikkupentu naukaisi itsetietoisesti, mutta jokin sai hänen äänensä särähtämään. Puhuripentu ei kuitenkaan miettinyt sitä sen enempää. Pikkupentu käpertyi hänen ja hänen siskojensa viereen, ja Puhuripentu nojautui kiitollisena vasten muiden pentujen lämpimiä kehoja. Hän tunsi olonsa turvalliseksi.

“Huomenta pikkuiset.”
Puhuripentu räpytteli silmiään auki yrittäen totutella päivänvaloon. Pikkupentu, Virtapentu ja Kuutamopentu heräilivät hänen vieressään. Makuusijan vieressä istuskeli Lehväpilvi katsellen pentuja vaaleanvihreillä silmillään.
“Missä emo on?” Virtapentu kysyi vilkuillen ympärilleen pentutarhassa. Puhuripentukin valpastui. Emoa ei tosiaan näkynyt missään.
“Kastesiipi lähti metsästämään Heinäpilven kanssa”, Lehväpilvi kertoi. “He tulevat varmasti kohta takaisin.”
“Häipyivätkö tuuliklaanilaiset?” Pikkupentu kysyi.
Lehväpilvi nyökkäsi. “Taistelu loppui jo ennen kuunnousua. Vaara on ohi.”

Tämä tarina alkaa ennen hyökkäyksiä, ja päättyy suunnilleen siihen aikaan, johon Toivepuron ja Marjatassun tarinat on kirjoitettu, ennen Marjaviiksi-tarinaa.//

Ilma tuoksui raikkaalta ja vehreältä juuri päättyneen sateen voimistamana. Tuuli taivutti lempeästi viherlehden kukkeimmillaan olevaa nummea. Mutta Niittytassu ei tuntenut oloaan vapautuneeksi ja kotoisaksi kuten tavallista. Oppilas kulki varuillaan mestarinsa Tuuliklaanin varapäällikön Tiirajuovan perässä. Oranssiruskean kirjava kolli oli tavallisesti rauhallinen ja määrätietoinen liikkeissään. Mestari oli usein matkatessa hyville jänisapajille tai taisteluharjoitusalueelle selittänyt samalla suunnitelmiaan päivän harjoituksista tai tentannut edellisten päivien oppeja. Mutta nyt kolli kulki vaiti tavallista nopeammalla askelluksella ja turkki hieman pörrössä kuin yrittäen paeta jotakuta, joka höpöttää ärsyttäviä vieressä. Niittytassu oli kasvanut paljon oppilasaikanaan ja oli etenkin tyytyväinen siitä, miten muu keho oli alkanut ehtiä pitkien jalkojen kanssa samaan muottiin ja liikkuminen sulavampaa. Mutta siitä huolimatta Niittytassu joutui melkein muuttamaan oman askelluksensa juoksuksi pysyäkseen mestarinsa perässä.
Tähän asti naaras ei ollut kommentoinut etenemistahtia mitenkään. Tai sitä, miten ennen kaninjahtiharjoitukseen lähtemistä Tiirajuova oli epäominaisen pahantuulisesti töksäytellyt käskyjä rajapartioille ja metsästyspartioille aamupäivällä, ja sitten ilmoittanut yhtäkkiä, että Myrskyklaanin rajan sijaan he suuntaisivat etsimään jäniksiä Tuuliklaanin takarajalta läheltä hevospaikkaa. Mutta nyt naaras tarkasti nopeasti, että maasto edessä oli yllätyksetöntä - Tuuliklaanin suojatonta ja tuulentuivertamaa nummea. Sitten Niittytassu kääntyi katsomaan kulkiessaan taakseen. Piikkihernehäntä oli koko matkan luennoinut ja torunut Kuulastassua ties mistä, ja uppiniskainen oppilas oli vuoroin väitellyt vastaan ja vuoroin loikkinut kulkemaan ihan omia polkujaan pienen seurueen sivustalla niin, että hetken puhistuaan mestarin oli täytynyt jahdata oma oppilaansa kiinni. Kuulastassu oli jo hetken vaikuttanut siltä, että voisi oppia soturiksi, mutta Heinäpilven lähtö oli saanut oppilaan taantumaan taas täysin oman tien kulkijaksi ja oman mielen noudattajaksi, kiukuttelijaksi. Mutta nyt näiden kahden sanailu oli hiipunut vain tuulessa aavistuksen kuuluvaksi kohinaksi kauas taakse. Seurue alkoi hajota.
"Tiirajuova", Niittytassu kutsui mestariaan ja otti muutaman kiivaan juoksuaskeleen tämän rinnalle. Mutta naaras arvioi liikkeensä vähän pieleen ja päätyi juoksemaan puoli ketunmittaa kollin edelle ja joutui kaartamaan osin takaisin. Samassa Tiirajuova ravisti päätään vetäen selkeästi ajatuksensa nykyhetkeen. Sitten kollin silmissä pilkahti huvittuneisuus.
"Niin, sinkoileva oppilaani", kirjava kolli kiusoitteli. Niittytassu väräytti korviaan ärsyyntyneenä, mutta puuskahti vain pienesti itselleen ja rauhoitti kulkunsa Tiirajuovan vierelle.
"Piikkihernehäntä ja Kiukku... tai siis Kuulastassu ovat jääneet jälkeen", Niittytassu selitti jouduttuaan yskäisemään sanansa toisin välissä.
"Noh, siinä tapauksessa meidän täytyy hidastaa. Kiitos huomiosi jakamisesta", Tiirajuova vastasi vilkaistuaan itsekin nopeasti olkansa yli.
Niittytassu huokaisi pienesti helpottuneena - Tiirajuova ei ollut huomannut tai vaikuttanut kiinnostuvan ihmettelemään Niittytassun ensimmäistä sananvalintaa. Naaras oli aamulla nähnyt, miten Valopennun ja Tuulispennun leikki heinämyttyä jahdaten oli päättynyt siihen, kun mytty oli lennähtänyt ruokailevan Kuulastassun hännän viereen ja Valopentu oli vahingossa huitaissut molempia kohteita. Heinämytty oli äkkiä silvottu oppilaan toimesta, ja pennut jäivät keskenään murisemaan siitä, miten Kiukkutassu pilasi aina leikit ennemmin kuin liittyi mukaan niin kuin muut oppilaat. Liikanimi oli kyllä hyvin ansaittu, mutta Niittytassun ei ollut tarkoitus käyttää sitä tai joutua Kuulastassun kiukkuilun kohteeksi millään tavalla. Ei siksi, että kollin kiukuttelu olisi häntä hirvittänyt, vaan siksi, että tämän kanssa sanailu vaikutti vaivalloiselta ja tuloksettomalta ajanhukalta.
"Onko meillä kiire jonnekin?" Niittytassu sitten kysyi aavistuksen hengästyneenä ja turhautuneena. Tiirajuova oli hädintuskin hidastanut tahtia, ja Niittytassu tosiaan joutui vähän juoksemaan pysyäkseen kollin rinnalla. Oli oppilaalla kuitenkin vielä kasvamista edessä.
"Hmmh. Et ole enää ihan vasta oppilaaksinimetty, joten ehkä kuitenkin voisin kertoa kaiken tästä retkestä", Tiirajuova totesi lyhyen mietinnän jälkeen nähtyään Niittytassun kiinnostuneen ja terävän katseen. Nyt naaras ojentautui vielä lähemmäs kiinnostuneena, sivuuttaen pienen tulistumisen pistoksen siitä, että aiemmin Tiirajuovan oli täytynyt ajatella häntä liian tyhmäksi ja nuoreksi oppilaaksi. Niittytassu oli oppinut jo kauan aikaa sitten, että hänen niskojen nakkelut niin sanallisesti kuin fyysisesti saivat Tiirajuovan vain huvittumaan eikä aikaan haluttua kunnioitusta.
"Eilisen keskipäivän rajapartio kertoi, että joukko kaksijalkoja oli liikkeellä keskellä nummeamme kaukana hevospaikasta. Tämän aamuinen rajapartio taas raportoi, että kaksijalat olisivat vetäneet aivan kummallisia matalia aitoja samalle alueelle, mutta itse kaksijalkoja ei enää näkynyt missään. Tosin mestästyspartio oli joutunut suuntaamaan muualle saaliin toivossa, joten kaksijalkoja on ollut jälleen iso joukko liikkeellä saaliseläimiä hätyyttämässä. Lähdin nyt itse tarkastamaan asiaa, jotta voin raportoida omin silmin näkemäni Ruostetähdelle", Tiirajuova selitti tähyillessään eteenpäin. Niittytassu kuunteli vaiti ja tarkkaavaisesti.
"En kertonut mitään teille, sillä kuvittelisin, että mitään nähtävää ei enää ole ja tästä tulisi vain tavallinen saalistuspartio", Tiirajuova jatkoi katsahtaen oppilaaseensa.
"...Mutta vaistoat, että jotain on kuitenkin pielessä?" Niittytassu jatkoi terävästi. Tiirajuova nyökkäsi vaitonaisena ja vähän vaivaantuneena. Kollin oli täytynyt kovalla vaivalla aiemmin väittää itselleen ja muille, että kyse ei ollut mistään tärkeästä tai merkityksellisestä.
"Ketunläjä!" kuului ärähdys silloin kauempaa. Sekä Niittytassu että Tiirajuova hätkähtivät pysähdyksiin.
"Mitä minä olen sanonut itsekseen harhailusta! Mihin sinä nyt osuit, kaninkoloon, kiveen?" Piikkihernehäntä puuskahti tuskastuneena kiirehtiessään Kuulastassun luokse. Kolli oli tosiaan osunut johonkin ja kierähtänyt kokonaan ympäri, jalat ja pörhistynyt häntä vain viuhtoivat kohti taivasta. Ennen oppilaansa saavuttamista Piikkihernehäntäkin sähähti säikähtäneenä ja otti askeleen taaksepäin. Tiirajuova otti ensin pari juoksuaskelta kohti kaksikkoa, mutta jarrutti melkein heti ja alkoikin asetella tassunsa varovaisemmin epäluuloisesti maastoa vilkuillen. Heinikko oli tässä kohtaa karkeampaa, kuivaa ja matalaa, mutta voisi silti kätkeä jonkin terävän kiven tai kolon. Niittytassu matki mestariaan.
"Mitä tämä on?" Piikkihernehäntä maukaisi yllättyneenä ja tökki jotain näkymätöntä tassullaan. Kuulastassu oli siinä vaiheessa päässyt pystyyn ja tuhahti kuin Piikkihernehäntä tuhlaisi hänen aikaansa kysymyksellään. Oppilas vilkaisi nopeasti maastoa ympärillään ja loikkasi korkealla kaarella mestarinsa vierelle. Kissojen toiminta näytti hyvin omituiselta kaukaa.
"Niitä matalia aitoja", Tiirajuova mutisi itsekseen ja nuuhkaisi jotain myös. Juuri kun Niittytassu oli saavuttanut muut ja oli tivaamassa mitä ihmettä nämä leikkivät, hän huomasi valon välähtävän jostain maata pitkin juoksevasta. Kuin hämähäkin seittiä, mutta paksumpaa ja yksi suora juoste. Oppilas huomasi, että seitti näytti jatkuvan niin pitkälle kuin kumpuileva maasto jatkui.
"Minä seuraan tätä", Niittytassu tarjosi vähän innostuen. Kellertävä naaras tuppasi kyllästymään klaanielämään silloin kun oli liian pitkään tavallista ja helppoa - sellaista josta klaaninvanhimmat ja kuningattaret nauttivat.
"Ole varovainen", Tiirajuova maukaisi tiukasti oppilaansa perään, johon Niittytassu vain huiskautti tuuheaa häntäänsä väheksyvästi.
Lopulta Niittytassu saavutti seitin päätepisteen. Paksu seitti oli kierretty lyhyeen maahan upotettuun puun kappaleeseen. Niittytassu nuuhkaisi sitä. Maa tuoksui vahvalta ja tuoreelta - tappi oli varmaan kaivettu maahan sinä aamuna. Haju peitti melkein alleen toisen, mutta sitäkin tunnistettavan hajun - kaksijalat. Niiden rasvaisen suolaisen paljaan nahkan tunkkainen haju. Naaras nyrpisti nenäänsä. Niittytassu näki mielessään kaksijalat kieputtamassa luisevilla tassujen ulokkeillaan seittiä tapin ympärille. Puutappikin vaikutti kuoritulta ja luonnottoman sileältä, kaksijalkojen omaisuudelta.
"Mitä ihmettä..." Niittytassulta pääsi ääneen ihmettelevä naukaisu, kun naaras kohotti katseensa. Samaan puutappiin oli kieritetty lisää seittiä, ja se jatkoi toiseen suuntaan. Tarkasti katsomalla naaras näki auringon valossa väikkyvää seittiä juoksemassa pitkin paljasta ruohorinnettä todella suurella alalla kauemmas.
"Kaksijalat ovat aidanneet ison alueen. Mutta tämä aita ei pidättele edes hiiriä", Tiirajuova ilmestyi miettimään oppilaansa viereen.
"Korkeintaan tyhmiä kollioppilaita", Niittytassu murahti puoliääneen. Tiirajuova väräytti korviaan, ja Niittytassu oli näkevinään tämän viiksien värähtävän aavistuksen huvituksesta, mutta kolli ei kommentoinut ääneen mitään.
”Tulkaa, tutkitaan vähän lisää, jotta voimme antaa selkeän raportin”, Tiirajuova kutsui ja huiskautti hännällään Piikkihernehäntää ja Kuulastassua tulemaan lähemmäs. Kerrankin myös Kuulastassu totteli mukisematta. Kissat seisoivat yhtenä tuulen tuivertamana joukkona tovin varovaisuutta ja epäluuloa olemuksessaan. Kuin näkymätön seitti voisi yhtäkkiä kietaista heidät kaikki ansaan. Sitten Tiirajuova ravisteli itseään.
”Jatketaan yhdessä tämän aidan seuraamista. En halua, että kukaan meistä joutuu yksin kohtaamaan jotain arvaamatonta”, varapäällikkö ilmoitti ja valitsi suunnan seitin vierestä, vilkaistuaan sitä vielä kerran epäluuloisempana lähempää. Kuulastassu avasi suunsa tyytymättömän näköisenä, mutta hiljeni kerrankin Piikkihernehännän kääntäessä tiukan katseen oppilaaseensa. Niittytassu jäi vaitonaisena joukon viimeiseksi.
”No mitäköhän tämä nyt tarkoittaa?” Piikkihernehäntä oli ensimmäinen joka maukaisi kaikkien ajatukset ääneen seuraavan outouden kohdalla. Yhden aidatun erillisen alueen sisällä oleva maa oli pinnastaan myllätty paljaaksi. Siellä täällä oli ohuita tikkuja maassa pystyssä, joiden päässä roikkui tuulessa lepattava punainen kappale ilmeisesti samaa irtoturkkia, mihin kaksijalat itsensä verhosivat turkin sijaan.
”Ainakin tämän tehneiden kaksijalkojen on täytynyt mennä täysin sekaisin”, Kuulastassukin mutisi osoittaen ensimmäistä kertaa kiinnostusta osallistua yhteiseen tehtävään. Vaaleankirjava kolli oli astelemassa alueen sisälle kohti yhtä turkkitikuista, kun Piikkihernehäntä sähähti varoittavasti.
”Meillä ei ole mitään syytä mennä laittamaan itseämme alttiiksi vaaralle”, mestari pidätteli oppilastaan. Kuulastassu hädin tuskin väräytti korvaansa ja jatkoi matkaansa, nostellen koipensa taas yhden seitin yli. Piikkihernehännästä kumpusi matala tyytymätön murina.
”Luuletko, että kaksijalat ovat olleet siellä viime aikoina?” Tiirajuova kuitenkin kysyi oppilaalta, joka nuuhki tikkua ja maata sen ympärillä.
”Joo, luulen niin. Ja niitä on ollut enemmän täällä kuin siellä, mistä löysin ensimmäisen aidan”, Kuulastassu totesi.
”Missä ryntäsit kompuroimaan ensimmäiseen seittiin, tarkoitat?” Niittytassu ei voinut olla kiusoittelematta.
”Seittiä on päässäsi”, Kuulastassu kohotti katseensa kuivaan vastausnäpäytykseen ja jatkoi maaston tutkailua. Niittytassu pyöräytti silmiään yksinkertaiselle pentumaiselle vastaukselle, mutta ihmetteli kuitenkin vähän itsekseen, miten Kuulastassu pysyi nyt niin tyynenä.
”Noh, käyttäydy ja keskity. Seuraavaksi voisimme…” mutta ennen kuin Tiirajuova ehti lausua käskynsä loppuun tai Niittytassu tuntea kuumotusta torusta, kuului kaksijalkojen huutoa. Ja seuraavaksi lähestyvää töminää. Niittytassun karvat pörhistyivät yllätyksestä ja naaras kohotti katseensa kohti juoksevaan joukkoon kaksijalkoja. Niitä oli enemmän kuin oppilas oli ikinä nähnyt! Kellertävän naaraan tassut jähmettyivät paikoilleen ja kynnet puristuivat maahan hirvityksestä.
”Liikkeelle siitä, meidän pitää mennä, heti”, Tiirajuova sähähti kiireesti ja työnsi lavallaan oppilaansa liikkeelle. Niittytassu alkoikin juosta, mutta pysähtyi epävarmana, kun Tiirajuova kaarsikin toiseen suuntaan kohti Piikkihernehäntää ja Kuulastassua. Nämä eivät olleet lähteneet vielä mihinkään.
”Ne huitovat sinun suuntaasi Kuulastassu, pois sieltä!” Piikkihernehäntä parahti oppilaalleen. Mutta tämäkin näytti jähmettyneen paikoilleen ja katseli vain suureksi turkkinsa pörhistäneenä lähestyviä kaksijalkoja. Vasta, kun yksi niistä tuli saman aitauksen sisälle toiselta puolelta ja lähti askeleensa tarkemmin asetellen harppomaan kohti Kuulastassua, sai oppilas raajansa taas toimimaan. Kuulastassu oli heistä se, joka ensimmäisenä häntä suureksi pörhistyneenä kauhusta pinkoi joukon edelle ja kohti Tuuliklaanin leiriä. Niittytassu lähti helpottuneena juoksemaan pian tämän rinnalle ehtivän Piikkihernehännän perään, kun tiesi Tiirajuovan jääneen viimeiseksi varmistamaan, ettei tule enää yllätyksiä.
Joukkio hidasti askelluksensa rauhallisemmaksi, kun kaksijalkojen äänet ja hajut kaikkosivat pian. Ne eivät olleet lähteneet seuraamaan heitä onneksi. Piikkihernehäntä kaarsi pian etummaisen Kuulastassun eteen pakottaen koko joukon pysähtymään.
”Mitä minä sanoin siitä vaaraan joutumisesta!” ruskea soturi kivahti vielä vähän hengästyneenä. Kuulastassu mulkaisi mestariaan hyvin epäkunnioittavasti tai vailla merkkejä siitä, että tämä millään tavalla katuisi tekoaan.
”Sinun vain piti päästä näyttämään ja mennä toisten reviirille”, Niittytassukin hymähti turhautuneena. He olisivat päässeet lähtemään nopeammin ilman Kuulastassua.
”Joo, sovitaan vaikka niin. Mutta näin myös, että siellä oli muutakin kuin niitä tikkuja ja tongittua multaa. Ja se oli varmaan syynä siihenkin, miksi se aitaukseen tullut kaksijalkakin hidasti kulkuaan”, Kuulastassu totesi leukansa kohottaen. Piikkihernehäntä katsoi ymmällään ensin oppilastaan ja sitten Tiirajuovaa ja Niittytassua. Mutta heillä kummallakaan ei ollut sen enempää aavistusta, mitä Kuulastassu tarkoitti.
”Noh, kakista ihmeessä uskaliaan tutkimuksesi tulos”, Niittytassu puuskahti lopulta ääneen. Kuulastassu ei vaikuttanut hätkähtävän naaraan piikittelyä. Nuori kolli näytti oikein mairealta saatuaan hiljaisuuden venymään häntä odottaen juuri niin pitkään kuin halusi. Kuulastassun täytyi tuntea olonsa hyvinkin tärkeäksi – ja tämä näytti nauttivan siitä.
”Maan alla täytyy olla kaksijalkojen vanha rakennus, mitä ne kaivavat esiin. Näin sortuneen kaksijalkapesän seinän rajat”, Kuulastassu selitti. Niittytassu väräytti kiinnostuneena korviaan, mutta Tiirajuova puuskahti turhautuneena.
”Mitä ihmettä ne puuhaavat? Miksi se kiinnostaisi kaksijalkoja enemmän kuin vaikkapa se raunio ihan maan pinnalla Myrskyklaanin reviirillä?” varapäällikkö maukaisi väsyneen kuuloisena.
”Älä minulta kysy, mutta se lähimmäksi tullut kaksijalka näytti säikähtäneeltä enemmän kuin vihaiselta. Isot silmät ja hengitys pysähtyi, eikä ärissyt hampaat irvessä kuin tavallisesti. Sen täytyy olla siis jotain niille tärkeää”, Kuulastassu totesi.
”Niillä on kaikilla ampiaisia päässä”, Niittytassu maukaisi hiljaa siihen väliin. Hänestä tuntui turhalta olla niin… turha siinä muiden vieressä. Tiirajuova ja Piikkihernehäntä hymähtivät myöntävästi kuin säestäen ohi mennen oppilaan toteamusta. Niittytassusta tuntui vähän vähemmän turhalta, vaikka ei hän mitään uutta tarjonnutkaan, toisin kuin Kuulastassu. Tämä olikin saanut pääteltyä aika paljon ihan hetkessä, vaikka olikin ollut kauhusta kankea.
”Olit tarkkaavainen”, Piikkihernehäntä maukaisi tunnustelevasti. Mestarin oli täytynyt päästä vain harvoin kehumaan oppilastaan.
”Aivan. Nyt meillä on vähän enemmän raportoitavaa, vaikka siinä ei olekaan järkeä. Ainakin minulla on pätevä syy olla lähettämättä sinne päin partioita, jos kerran kaksijalat ovat niin tarkkoja rajaamastaan reviiristä”, Tiirajuova totesi ja jatkoi matkaansa.

Perillä leirissä Tiirajuova viittoi hännällään muuta partiota pysähtymään aloilleen heti Ruostetähden pesän ulkopuolelle. Varapäällikkö itse asteli ensin kireästi lupaa kysyttyään päällikön pesään. Piikkihernehäntä seisoi esimerkillisen järkähtämättä, kun taas Kuulastassu kynsi kärsimättömänä maata ja vaihtoi seisoinsijaa kuin haluten varoa uppoamasta mutaan seisomalla liian pitkään yhdessä kohtaa. Niittytassu ärsyyntyi tätä katsellessaan, ja kun Tiirajuova ei heti palannut, kiersi vähän katseellaan leiriä.
Leirin suuaukosta palasi juuri metsästyspartio, jonka tosin tunnisti metsästyspartioksi vain yhdestä kärjessä kulkevan Sudenmarjan kantamasta pienestä jäniksestä. Varmaankin kuluneen viherlehden poikasia. Muu metsästyspartio palasi tyhjin suin, Saarnijalka ja Punakukka oppilaineen. Soturit etsivät vuoroin katseellaan Ruostetähden pesän eteen seisahtuneen joukon, kun luultavasti tunnistivat näiden vahvat ja tuoreet hajujäljet sisäänkäynniltä. Sisarukset Liekkitassu ja Yötassu taas näyttivät uppoutuneen johonkin pieneen kinaan niin, että eivät huomanneet mitään. Niittytassu nyökkäsi sotureille, ennen kuin nämä käänsivät katseessa. Sitten naaraan korvat värähtivät päällikön pesän suuntaan, kuului lähestyviä askeleita.
”Voitte mennä hakemaan jotain syötävää. Minä kokoan vanhimmat soturit, niin päästään keskustelemaan vielä lisää, mitä tehdään seuraavaksi”, Tiirajuova murahti partiolleen ja viittasi hännällään kohti saaliskasaa. Se oli onnettoman pieni ottaen huomioon, että elettiin vielä viherlehden aikaa. Lehtisateesta ei kielinyt ensimmäinenkään puu Myrskyklaanin reviirillä. Piikkihernehäntä nyökkäsi ja turhautuneesti puuskahtaen suuntasi saaliskasalle, antamatta mitään ohjeistusta Kuulastassulle tai osoittamatta mitään kiinnostusta siihen, mitä oppilas tekisi seuraavaksi.
Niittytassu tunsi pistoksen vatsanpohjassaan. Hän todella oli nälkäinen, mutta…
”Emme saaneet metsästettyä mitään”, Niittytassu huomasi sanovansa vastaan mestarilleen, joka oli jo suunnannut kohti aurinkoisessa kohdassa yhdessä supisevia sotureita. Soturit olivat tosiaan valppaina päät yhdessä, eivätkä rennon laiskasti makoilemassa kuten tavallisesti. Tavallisesti… Kireys ja epävarmuus olivat hiipineet kuin varkain Tuuliklaanin leiriin kuluneiden päivien aikana. Kaikki ei ollut kohdallaan. Miten Niittytassu ei ollut huomannut sitä aiemmin?
”Saat poistua leiristä metsästämään, mutta pysy kaukana kaksijalkojen… kuopilta. Te molemmat.” Varapäällikkö loi painostavan katseen molempiin oppilaisiin, tai lähinnä Niittytassuun, kun Kuulastassu katseli tylsistyneen oloisena toiseen suuntaan. Niittytähti nyökkäsi pienesti.
”Hyvä. Kun toistaiseksi Ruostetähti on sitä mieltä, että meidän tulee pysyä pois toistemme tieltä, kun tätä toivottavasti ei jatku pitkään, hänkö sen muka tietäisi, että odottaminen olisi ainoa oikea…”, Tiirajuova kääntyi sitten itsekseen turhautuneena jupisten jatkamaan matkaansa. Ilmeisesti loppuosa ei ollutkaan tarkoitettu oppilaiden korville.
Niittytassu jäi kaksin Kuulastassun kanssa katselemaan mietteissään varapäällikön jälkeen. Pieni kiusallinen väre kulki pitkin naaraan niskavilloja. Ne harvat kerrat, kun Niittytassu oli jäänyt kaksin kollin kanssa, tästä ei ollut muuta kuin tiuskimaan ja nurisemaan.
”Noh, mennäänkö? Vai onko liian kiire katsella ihastuneena varapäällikön perään?” Kuulastassu maukaisi.
”Mitä, mistä sinä oikein… onko sinulla tomupilviä päässäsi?” Niittytassu sihahti ihmeissään. Hän mitään ihastuneena tuijottanut. Kuulastassu ei kommentoinut mitään, vaan nykäisi päätään kohti leirin uloskäyntiä ja väräytti korviaan malttamattomana. Niittytassukaan ei enää ihmetellyt lisää, tuhlannut aikaa.
”Mennään metsästämään”, Niittytassu puuskahti ja ohitti kollin parilla pitkällä loikalla.

”Kuka sanoi, että menisimme kohti Jokiklaanin reviiriä”, Niittytassu tivasi ja pysähtyi, kun Kuulastassu oli kääntynyt kohti hevospaikkaa pian leirin jäädessä taakse.
”Aiempi metsästyspartio palasi Myrskyklaanin suunnalta, ja näit jo miten kävi hevospaikan toisella puolella”, Kuulastassu heitti olkansa yli hidastamatta kulkuaan. Niittytassu ravisteli itseään pienesti ja seurasi kollia. Tämä oli oikeassa. Ja Kuulastassu käytti tietojaan siihen, mitä suunnitteli ja teki paljon jouhevammin kuin Niittytassu. Naaras yritti terästäytyä. Niittytassu raotti suutaan haistaakseen heti saaliin, jos järveltä puhaltava tuuli toisi tuoksua, ja kuunteli ympäristöään korvat värähdellen. Tuuliklaani tarvitsi nyt valppaita metsästäjiä, ei pöllämystyneitä oppilaita.
Silmäkulmastaan Niittytassu näki, kuinka Kuulastassu nosti häntänsä pystyyn, ja naaras pysähtyi heti aloilleen. Valppaudesta oli ollut hyötyä. Harmaan kirjava oppilas kääntyi katsomaan Niittytassua, harmaat silmät suurina ja kirkkaina, mittailevina. Niittytassua alkoi vähän kuumottaa turkkinsa alla, mitä se häntä noin toljotti, eikö sen pitäisi sanoa miksi oli pitänyt pysähtyä? Mutta Niittytassusta tuntui, että oli hyvä olla aivan hiljaa nyt.
Sitten Kuulastassu laskeutui tassujensa päällä matalammaksi, puoliksi vaanivaan asentoon. Niittytassu matki luontevan automaattisesti. Mitään puhumatta Kuulastassu käänsi katseensa hieman sivulle eteensä, kohti järveä. Niittytassu seurasi katsetta, ja pian naaraan katse hakeutui muuta rantaheinikkoa kiivaammin värähtelevään tuuheikkoon. Oppilas pidätti hengitystään. Aivan muutaman ketunmitan päässä heistä heinikon juurella loikki jänis. Eikä mikään pieni ruipelo poikanen, vaan iso ja vahva saalis. Kissat odottivat, kunnes jänis pysähtyi tonkimaan jotain, ja Niittytassu alkoi taas hengittää kevyesti. He olivat todella lähellä, mutta liian kaukana jahdatakseen tuota aikuista jänistä, jos sillä olikin kolo jossain lähellä.
Kuulastassu kääntyi taas katsomaan Niittytassua. Mitään sanomatta harmaa oppilas heilautti häntäänsä naaraan suuntaan, ja nyökkäsi sitten pienen kumpareen juureen jäniksestä takaisinpäin Tuuliklaanin leirin suuntaan. Niittytassu seurasi molempia liikkeitä katseellaan. Sitten Kuulastassu pyyhkäisi hännällään itsensä suuntaan ja nyökkäsi jäniksestä toiselle puolelle. Sitten kolli väräytti korviaan selkeästi.
Niittytassu nyökkäsi pienesti, ja lähti liikkumaan ääneti heinikon seassa liukuen kohti kumparetta, omaa paikkaansa. Sydän meinasi alkaa hakata jännityksestä, mutta Niittytassu jatkoi kevyitä ja pitkiä hengityksiä pysyäkseen maltillisena ja rauhallisena. Jalat ja häntä olivat täydellisen rennossa hallinnassa. Heinikko oli matalaa ja harvaa, mutta Niittytassu oli oikean värinen sulautuakseen siihen, kunhan malttaisi mielensä. Tämä jänis ei saisi päästä karkuun. Niittytassu ei saisi mokata.
Eikä innostua liikaa siitä, miten hyvin hän tuntui yhtäkkiä ymmärtävän Kuulastassua, saavan tämän arvostuksen, ja haluavansa saada tuon arvostuksen osakseen. Kuulastassu oli aivan eri kissa kuin hetki sitten.
Mutta sitten Niittytassu keräsi jalkansa alleen, minä hetkenä hyvänsä liikkeelle ponnistavan metsästäjän asentoon, ja sysäsi ihmetyksensä ja intonsa sivuun. Kaiken sellaisen, joka ei liittynyt tuon jäniksen nappaamiseen. Ei voisi kurkistaa jäniksen olin sijaa kumpareen takana, vaan pitäisi luottaa metsästäjän vaistoon ja siihen, että jänis olisi juuri siinä kohtaa, mihin Niittytassu sen kuvitteli. Viimeinen syvä hengenveto. Sitten jalat ponnistivat vauhtia, ja Niittytassu syöksyi kumpareen yli kuin metsästäjän kynsistä vapautettu haukka.
Jänis vinkaisi säikähtäneenä ja lähti nelistämään päinvastaiseen suuntaan Niittytassusta, kohti sitä sijaa, johon Kuulastassu oli viittonut asettuvansa. Ja kun jänis oli ehtinyt pinkoa muutaman loikan, syöksähti harmaa oppilas ylös heinikosta. Tämän kynnet jäivät kuitenkin hiirenmitan päähän taas kannoillaan ympäri kääntyvän jäniksen selästä. Mutta Niittytassu ei ollut suinkaan pysähtynyt, saati hidastanut kulkuaan, vaan päässyt vasta täyteen vauhtiin. Pienellä sivuloikan korjauksella Niittytassu oli taas jäniksen kintereillä. Juuri kun näkökenttään ehti piirtyä edessä olevasta rinteestä jäniksen kolo, Niittytassu sai loikattua kiinni jäniksen takajalkoihin. Oppilas kierähti saaliinsa kanssa ympäri, mutta saatuaan jalkansa alleen kurotti kaulansa ja puraisi jäniksen hiljaiseksi ja hengettömäksi.
”Se oli nopea ja hieno sieppaus”, Kuulastassu maukaisi mielissään. Tosiaan, kollin ääni tuli aivan vierestä, Niittytassu oli ehtinyt juosta jäniksen kiinni nopeasti.
Niittytassu nousi ylös ja tiputti elottomaan saaliin hampaistaan voidakseen vastata.
”Sinulla oli hyvä suunnitelma. Puoli kunniaa kuuluu sinulle”, Niittytassu maukaisi häkeltyneenä. Kuulastassu oli kehunut häntä. Ja mielissään, tyytyväinen. Ja todella nopea ja älykäs mietteissään, mistä tämä kaikki tuli?
”Ei, enemmän kuuluu sinulle. Seurasit merkkejäni täysin, melkein luit ajatukseni, ja ennen kaikkea et antanut vanhojen epäluulojen estää yhteistyötä klaanin hyväksi”, Kuulastassu maukaisi ja nyökkäsi pienesti hyväksyvästi päälle.
Sekin oli totta. Kaikki. Epäluulot ja… Niittytassu kääntyi silottelemaan pikaisin nuolaisuin pörröttynyttä turkkiaan peittääkseen kasvavan hämmennyksensä. Kuulastassu olikin huomannut niin paljon, kaiken aikaa.
”Miksi käyttäydyt niin usein niin typerästi?” Niittytassu keräsi poukkoilevat ajatuksensa yhteen kysymykseen. Kuulastassun silmät kaventuivat ja mielihyvä katosi kollin ojentautuessa täyteen mittaansa. Mutta Niittytassua ei hirvittänyt tuo uhittelu, hän vastasi haasteeseen samalla silmien kavennuksella. Kuin syyttäen Kuulastassua hänen vedätyksestään, hänen kustannuksellaan pilailusta.
”Minä… Opin vasta. Ja minulla on paljon opittavaa”, Kuulastassu totesi sitten ja käveli Niittytassun ympäri, samalla saaliin ympäri. Ja Niittytassusta tuntui, kuin Kuulastassu olisi mittaillut heitä molempia harmaiden, pistävän kirkkaiden silmiensä katseella samoin.
”Piikkihernehäntä kyllä…” Niittytassu aloitti.
”…on surkein mestari mitä järven ympäriltä löytyy, häneltä en opi muuta kuin miten pysyä sivussa kaikesta”, Kuulastassu ärähti ja pysähtyi katsomaan jänistä. Sitten kolli nosti katseensa tämän elottoman tuijotuksen suuntaan järven yli, kuin molemmat voisivat nähdä jotain, mitä Niittytassu ei. Keneltä Kuulastassu sitten oppi?
Kollin silmien ilme oli kaukainen. Harmaiden silmien syvyydessä jotain uutta, laskelmoivaa ja kunnianhimoista, jotain mitä Niittytassu ei ollut ennen kaukaa huomannut. Hitaasti kolli kääntyi katsomaan Niittytassua, ja naaras yritti parhaansa mukaan olla kääntämättä katsettaan lyhyen tuijotuskilpailun aikana. Mitä Kuulastassu hänestä halusi tai etsi? Mitä Niittytassu Kuulastassusta?
”Pitäisiköhän meidän viedä jänis takaisin leiriin nyt?” Niittytassu tarjosi, kun venyvä hiljaisuus alkoi tuntua kiusalliselta ja painostavalta.
”Niin, leiriin… Ruostetähti ei halua konfliktia, joka vaarantaisi klaanin. Tiirajuova on täysin toista mieltä, että nyt kuuluisi toimia. Ja uskon, että toimintaan Ruostetähtikin lopulta päätyy”, Kuulastassu maukaisi ääneen suunnatessaan katseensa nyt kohti jossain kumpuilevien niittyjen takana odottavaa leiriä. Järveltä puhaltava tuuli tuiversi kollin turkissa ja sai sen välkehtimään hopeaisena kuin nummen korret tämän ympärillä.
”Mistä niin päättelet?” Niittytassu kysyi hitaan poissaolevasti unohtaen taas jäniksen, vähän kaiken muunkin.
”Koska hän ei ole varma kannastaan. Hän kutsui klaanin vanhimmat soturit kokoon, eikä vain ilmoittanut Tiirajuovalle, että nyt tehdään näin”, Kuulastassu jatkoi sitten katsahtaen Niittytassuun. Naaras hätkähti, hän ei tiennyt kenestä ”hänestä” Kuulastassu puhui. Niittytassu oli suorastaan ollut ajatuksissaan, katsellessaan jotain Kiukkutassua! Nyt soturioppilas veti henkeä ja tietoisesti keskitti itsensä taas tähän hetkeen ja keskusteluun. Ei ollut lainkaan hänen tapaistaan harhautua ajatuksiinsa noin.
”Leirissähän se nähdään, vanhimmat, ja… päällikkö ja varapäällikkö varmasti päätyvät parhaimpaan vaihtoehtoon”, Niittytassu vastasi tunnustelevasti. Kuulastassu murahti tyytymättömyyttä sävyssään ja huitaisi hännällään ärsyyntyneenä pienen kaareen.
”Saa nähdä. Klaanin pitäisi saada tällä hetkellä paras ja runsain mahdollinen ravinto, ennen kuin lehtisade alkaa. Olisin pettynyt Tiirajuovaan, jos hän ei saisi läpi hyökkäystä ja metsästysreviirimme laajentamista, ensiksi Myrskyklaanin suuntaan”, Kuulastassu totesi ja nuolaisi toista tassuaan, ilmeisesti rauhoittuneena omasta varmuudestaan.
”Hyökkäys, mitä tarkoitat? Kuulitko jotain sellaisesta?” Niittytassu maukaisi yllättyneenä.
”Arvailen vain. Myrskyklaanin maat ovat meille otollisempia metsästää kuin Jokiklaanin”, Kuulastassu maukaisi huolettoman kuuloisena. Omahyväisenä. Niin, että Niittytassua ärsytti, ja hän ei voinut estää itseään.
”Ai niin kuin arvasit, mitä Heinäpilvi puuhasi sen Myrskyklaanin…”
”On hyvin huono ajatus puhua veljestäni”, Kuulastassu maukaisi matalalla äänellä. Ei ärissyt, tiuskaissut, sanoi vain ääneen, täysin hallitun pidätellysti. Ja ensimmäistä kertaa Niittytassu ei tuntenut pelkästään kunnioitusta, vaan pelkoa, kammotusta, kollia kohtaan, eikä uskaltanut kohdata tämän katsetta. Mykistyi vain.
”Ota jäniksesi ja mennään”, Kuulastassu jatkoi ja kääntyessään potkaisi jänistä lähemmäs Niittytassua hyvin epäkunnioittavasti. Mutta naaras ei sanonut edelleenkään mitään, vaan poimi saaliin kantaakseen ja lähti seuraamaan harmaata oppilasta. Hänestä tuntui, että kokeilujen ja uskaltamisen hetket olivat ohi, ja oli vain helpointa ja parasta seurata Kuulastassua.
”Yksi kerrallaan klaanin ulkopuolelle jaellut lojaaliudet ovat repineet perheeni kappaleiksi”, Kuulastassu murahti niin, että tuuli hädin tuskin kantoi sanat Niittytassun korviin. Kammosta huolimatta uteliaisuus sai Niittytassun nostamaan päänsä, mutta Kuulastassu jatkoi kulkuaan niin, ettei tästä näkynyt kuin kirjavat vahvat lavat ja ärtymyksestä kielien pienesti nykivä häntä. Ei ilmettä antamaan vihjeitä. Koska Kuulastassu puhui useammasta kuin yhdestä tapahtumasta. Niittytassu seurasi kollia vaiteliaana mietteissään. Perhe revitty kappaleiksi… Niittytassu hoksasi, että Kettuturkki ja Apilahäntä olivat pitkään käyttäytyneet vain kaukaisen viileän tuttavallisesti toistensa seuransa, toisin kuin kumppanit. Kuulastassun täytyi sanoillaan viitata siihen. Mutta mikä oli tuo toinen lojaalius, joka oli repinyt sen liiton?
Ja mikä kylmäävämpää, mitä kaikkia kaunoja Kuulastassu pyöritteli mielessään, joka kaiken kiukuttelun alla vaikutti pelottavan laskelmoidulta ja terävältä?
Kun se hyökkäys toteutui juuri niin kuin Kuulastassu, uppiniskainen tyhmä omahyväinen oppilas, oli arvannut.