--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tammitassu, Tuuliklaani
28.04.2013 14:42
Lähden Käpytassun perään, ihmetellen hiukan miten mestatimme jättivät meidät nyt jo yksin. Meistähän tuli vasta oppilaita. Toisaalta olin iloinen että pääsimme metsästämään. Okin odottanut metsään pääsyä jo vaikka kuinka kauan, pentunakin. Muistelin pentuaikojani, kun leikin silloisen Käpypennun ja muiden pentujen kanssa. Nyt olin jo oppilas, ja olin matkalla metsästämään klaanilleni.
Ylpeys valtasi minut. Tätä olin odottanut.
"Hei Käpytassu" huusin. Ruskea naaras kääntyi katsomaan minua kauniilla sinisillä silmillään. "Kumpi saa ensin saalista!" Käpytassu huudahti ja syöksyi salamana pusikkoon.
"Hei! Minun piti sanoa tuo!" mau'uin nauraen ja syöksyin perään.
Hidastin askeleitani, pysähdyin. Kuuntelin tarkasti, ja kuulin pian rapinaa. Aloin hiipimään hitaasti kohti ääntä, ja haistoin että hiiri aiheutti rapinan. En kuitenkaan nähnyt hiirtä, mutta tiesin sen olevan pienessä pusikossa vieressäni.
Hiivin hiirtä kohti, lihakset jännittyneinä, valmistauduin hyppyyn.
Hyppäsin, ja pääni kolahti vasten Käpytassyn päätä.
"Aih" sanoin.
"Senkin karvapallo!" Käpytassu huusi.
"Olin juuri saamassa hiirtä kiinni!" huudahdin, ja samassa hiiri vilahti ohitsemme. Lähdimme molemmat juoksemaan hiiren perään, ja lopulta saimme sen kiinni, yhteistyöllä.
"Noin ei kyllä kuuluisi metsästää hiirtä" Käpytassu sanoi tappaen hiiren.
"No ei todellakaan" Sanoin naurahtaen.
Aloimme molemmat nauramaan, ja kierimme maassa.

Myöhemmin palasimme takaisin leiriin. Olimme saanneet lisäksi kiinni myös jäniksen, aika heikon sellaisen. Mutta kyllä siitä syötävää riitti. Lisäksi myös Käpytassu sai hiiren.
Kannoimme saaliimme tyytyväisenä leiriin, ja laskimme tuoresaaliskasaan.
Mustahaukka ja Haukkatuli tulivat luoksemme.
"Hyvää työtä" Haukkatuli kehräsi.
"Viekää tuo jänis klaaninvanhimmille, he varmasiti riemastuvat" Mustahaukka mourusi.
"Nuo hiiret saatte syödä itse" Haukkatuli lisäsi.
Nyökkäsin Käpytassulle.
Nostimme jäniksen maasta, ja tassuttelimme klaaninvanhimpien pesälle.
"Katsokaa miten herkullinen jänis!" eräs vanha kolli huudahti, ja muut kääntyivät katsomaan meitä.
"Tässä" Käpytassu naukui laskiessamme jäniksen maahan. Hänen äänensä loisti ylpeyttä.
Klaaninvanhimmat naukuivat kiitoksensa ja poistuimme heidän pesästään.
"Minun tassujani särkee" Käpytassu naukui hiljaa.
"Minua väsyttää.." maukaisin.
Katsahdin Käpytassuun ja astelinme yhdessä kohti oppilaiden pesää.
Olin onnellinen, olin oppilas. Ensimmäinen oppilaspäivä oli takana, ja kivaa oli ollut.
Todella mukavaa.
Ennekuin nukahdin, ajattelin mitä tapahtusi huomenna.
Vastaus:28 kp:eetä
~Vaahto

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Sadekorva, Myrskyklaani
28.04.2013 14:34
Isän menetys
Nousin sotureidenpesässä virkeänä, olin nukkunut sinä aamun amelkoisen pitkään, mutta eihän se mitään nyt haitannut. Peseydyin pikaisesti ja hain syötävää tuoresaaliskasasta.
Nappasin itselleni pulskan hiiren ja popsin sen piakoin suihini.
Aloin haeskella katseellani rakastani, Pilkkuroihua.
Katseeni pyyhki leiriä ja vilkaisin vielä pesiin, mutten löytänyt naarasta mistään päin leiriä.
>Kai metsällä.< ajattelin ja hymähdin myötäilevästi.
Päätin odottaa tuon palaamista leiriin.
Käperryin sitten vain auringonläikkään leirin laitamille ja otin torkut.

---Pari tuntis myöhemmin----

Heräsin aivan tokkurassa leirissä, mikä kertoi minun nukkuneen melko pitkään. Haukottelin makeasti ja tähyilin jälleen Pilkkuroihua leiristä. Näin kuin, näinkin rakkaani leirin suuaukon lähettyvillä todella surullisen n äköisenä.
>Mitä on sattunut?< ajattelin ja olin aikeissa mennä lohduttamaan kumppaniani, kun huomasin tuon seurassa myös järkyttyneen ja raivostuneen Hopeasulan sekä surullisen Haukansiiven.
Kaksi naarasta kertoivat selvästikkin Pilkkuroihulle jotakin tärkeää, tai ainakin siltä se minusta näytti.
Kun Haukansiipi ja Hopeasulka lopettivat asiansa kertomisen, Pilkkuroihu käveli hiukan itkien jonkin elottoman harmaan karvanyytin luokse.
Kun huomasin uon hamaan karvanyytin, sydämmeni hyppäsi kurkkuun ja tunsin kylmän kiven vatsassani.
"Isä?!" henkäisin.
>Ei saa olla! Se ei saa olla totta!< ajattelin sydämmeni lyödessä ylikierroksilla, minun juostessa harmaan karvamöykyn luo. Tultuani sen viereen päästin ilmoille pienen pennun vinkaisua muistuttavan ulinan.
"Isää!" ulvoin kyynelten alkaessa virrata pitkin poskiani.
Kosketin omalla kuonollani isäni kuonoa ja päästin ilmoille surun valitus huudon.
Hopeasulka oli tullut viereeni itkien ja minuun tukeutuen.
Minun kävi sääliksi toden teolla emoani, sillä ensin yksi hänen parhaista ystävistään ja Pilkkuroihun isä oli kuollut ja nyt minunkin isäni kuoli ja Hopeasulan kumppani.
Hopeahäntä syttyi pikku hiljaa taivaalle ja minä valvoin itkien Hopeasulan, Jäätassun, Pilkkuroihun ja muutaman muun kanssa isni ruumiin äärellä.
Kysymyksiä pyöri paljon päässäni.
>Näenkö isääni enää koskaan? Millaista hänellä on Tähtiklaanissa? Pääsikö hän Tähtiklaaniin? Ilmestyykö hän joskus minulle unessa?< minulla oli niin paljon kysymyksiä ja minulla oli niin kova ikävä isääni.
"Miksi sinun piti kuolla nyt jo?" kuiskasin, mutta ääneni sortui kesken lauseen ja purskahdin uudelleen itkuun.
Pilkkuroihu painautui vasten kylkeäni lohduttavasti.
"Tiedän mitä sinusta tuntuu. Tiedän sen liiankin hyvin, menetinhän minäkin isni parisen päivää sitten." kumppanini kuiskasi korvaani lempeästi.
Käänsin katseeni rakastamaani naaraaseen ja kohtasin Pilkkuroihun lempeän ja ymmärtäväisen katseen.
"Voi Pilkkuroihu. Mitä tekisinkään ilman sinua?" kuiskasin naaraalle, mutta tuo ei vastannut painoi vain surevana päänsä menehtyneen isäni turkkiin.
Tein samoin ja nuolin hiukan isäni takkuuntunutta harmaata turkkia.
Kohotin katseeni Hopeahäntään ja ajattelin:
>Toivottavasti isä sinulla on siellä missä ikinä nyt oletkaan hyvä olla.< ajattelin.

-----Vain tunntia myöhemmin-----

Aamu alkoi jo sarastaa auringon noustessa ja värjätess taivas punertavaksi. Olin edelleen alakuloinen isäni takia.
Hopeahäntä väistyi auringon tieltä, joka nousi ja paistoi hikäisevän kirkkaasti. Kaikki alkoivat pikku hiljaa heräilemään ja pian vähän aikaa sitten niin surullinen ja eloton leiri oli jälleen täynnä elämää.
Soturit jutustelivat ja söivät yhdessä, oppilaat telmivät keskenän ja varapäälikkö järjesti partioita.
Ryntäsin varapäälikön luokse ja tarjoiuduin vaapaaehtoiseksi aamuiseen metsästyspartioon, saadakseni isäni suremisen pois mielestäni edes hetkeksi. Pian muut partion jäsenetkin tulivat ja lähdimme metsälle metsästämään riistaa.
Vastaus:30 kp:eetä
~Talvikki

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Pilkkuroihu, Myrskyklaani
28.04.2013 11:39
Luku 6
- Kuolemia riittämiin-

Pilkkuroihu loikki pitkin viileää metsää. Riistan tuoksut leijailivat hänen kuonoonsa ja kevyt tuuli pörrötti turkkia. Sillä hetkellä mikään ei ollut vialla. Tällä oli kumppani, Sadekorva, jota hän rakasti enemmän kuin itseään. Tuntui, kun he olisivat luodut toisilleen. Kohtalon valitsemat.
Naaras hypähti suuren kaatuneen koivun ylitse ja tömähti hieman huterasti maahan. Sitten tämä haisteli ilmaa saadakseen paikannettua saalista. Kuitenkin hän kuuli vaikerrusta, hiljaista vaikerrusta. Koska naaras oli niin utelias, oli hänen pakko saada tietää, mistä se kantautui.
Pilkkuroihu seurasi varovaisin askelin ääntä, joka voimistui koko ajan. Hetken kuluttua hän aapui aukiolle, jonka reunamilla olivat kaksi kissaa.
"Hopeasulka!" Tämä huudahti tunnistaessaan kyyryssä olevan naaraan. Hopeasulka käänsi sekavaisen ilmeensä huutajaa kohti pienten kyynelten valuessa hopeanharmaalle turkille. Pilkkuroihu saattoi nähdä tämän takaa Ratamolehden sotkuisen turkin.
"Mi-mitä on tapahtunut?" Pilkkuroihu änkytti kauhuissaan. Hän asteli kollin ruumiin luo ja kosketti kevyesti kuonollaan tämän lapaa.
>Mitä olemme tehneet ansaitakseemme nämä kuolemat?<
Nuori soturi ajatteli surun ja vihan valtaamana. Tähtiklaanilla ei ole oikeutta kohdella heidän klaaniaan tälllä tavalla!
Hänestä tuntui, että tämä kantaisi jonkinlaista kirousta harteillaan. Kaikki tämän läheiset kuolivat. Ensin Multakorva, sitten Viiltokäpälä ja nyt Ratamolehti.
"Miksi rankaisette meitä? Mitä olemme tehneet?" Ulvaisee vihainen katse taivaaseen kohdistettuna. Hopeasulka säpsähti tämän huudolle, mutta ei irrottanut katsettaan kuolleesta kumppanistaan. Kumpainenki istui kollin ruumiin vieressä, kunnes Pilkkuroihu viimein aukaisi suunsa;
"Tule, meidän kannattaisi viedä hänet leiriin. Emme tiedä, mitä vaaroja tulisimme kohtaamaan jos jäämme tänne. En usko, että se mäyrä olisi lähtenyt täältä." Hän maukui. Kylmät väreet halkoivat soturin kehoa tämän ajatellessa edellistä kohtaamistaan sen kanssa.
Kaksikko kantoivat yhdessä Ratamolehden ruumista kohti leiriä. Matka oli hankala, sillä kolli oli vankkarakenteinen, kun taas Pilkkuroihu itse pieni ja siro. Jonkin ajan kuluttua leiri alkoi häämöttää muutaman kymmen jänönloikan päässä.
"Vielä vähän matkaa.." Pilkkuroihu tuhisi hengästyneenä. Hopeasulka ei puhunut yhtikäs mitään, eikä nuorempi soturi sallinut itsensä häiritä häntä. Kumpikin tekivät oman osuutensa ja pienen hetken kuluttua he sukelsivat piikkihernetunnelista.
Ensimmäisenä heidän luokseen hyppeli Haukansiipi. Pilkkuroihun emo oli ollut huolissaan, kun Ratamolehti ei ollut palannut partiolta.
"Mitä on tapahtunut?" Naaras uteli itku kurkussa. Hopeasulka ei saanut sanaakaan suusta, vaan katsoi ohitse naaraan. Pilkkuroihun emo käänsi katseensa itsekin ja pian tämän ilme vääristyi raivosta. Hopeasulankin ilme vääristyi raivosta ja surusta. Pilkkuroihua alkoi ärsyttää heidän salaperäisyytensä.
"Kuka on tämän kaiken takana!" Hän ärisi ja Haukansiipi käänsi varoittavan katseensa tyttärelleen. Sitten hän viittoi soturin leirin reunamille.
"Jos minä kerron tämän sinulle, sinun on luvatta, että pidät kuonosi kiinni siitä. Muuten voit olla vaarassa." Hän sihahti, kun kaikki olivat kuuloetäisyyden ulkopuolella. Pilkkuroihu nyökkäsi hieman epävarmana. Halusiko hän todella kuulla tämän?
"Jo kauan ennen kuin sinä synnyit, olimme Hopesulan ja isäsi kanssa metsässä. Olimme silloin vielä oppilaita. Toimme pahaa-aavistamattomina Piikkikynnen klaaniin. Et varmaan ole kuullut kyseisen kissan tarinaa? Niimpä niin, no minäpä kerron..." Ja Haukansiipi kertoi kaiken viimeistä piirtoa myöten. Hän kertoi myös Tiikerivarjosta.
"Hänkö murhasi Ratamolehden?" Pilkkuroihu kysyi emoltaan, kun tämä oli lopettanut kertomuksensa. Haukansiipi nyökkäsi suruissaan.
"Mutta muista; et saa puhua näistä asioista kellekään, et edes Sadekorvalle." Naaras muistutti. Hänen tyttärensä nyökkäsi kevyesti. Silloin kuului suruisa ulvaisu. Pilkkuroihu tunnisti äänen kumppanilleen. Hän jolkotti kollin luokse, joka tällä hetkellä vaihtoi viimeistä kertaa kieliä isänsä kanssa. Naaras puski lohdullisena Sadekorvan kylkeä, mutta ymmärsi erittäin hyvin, miltä tästä tuntui. Olihan hän itsekin menettänyt isänsä muutama päivä sitten.
"Hyvästi isä." Kolli naukui Ratamolehden korvaan ja perääntyi pois ruumiin luota. Pilkkuroihu halusi kovasti kertoa kumppanilleen, kuinka hänen isänsä oli kuollut, mutta ei millään sitä voinut tehdä. Siro naaras tunsi itsensä avuttomaksi. Hän päätti antaa Sadekorvan olla perheensä kanssa ja lähti astelemaan saaliskasaa kohti. Yht'äkkiä sieltä ponkaisi Aurinkotassu aivan hänen edessään. Oppilas piti suuikokoista kottaraista tassuissaan.
"Oi anteeksi jos säikäytin. Ota vaikka tuo pahoittelun merkiksi." Naaras pyyteli anteeksi. Pilkkuroihu otti linnun epäilevästi itselleen, mutta nälkä vei voiton ja hän otti siitä palan. Kaamea maku kipristeli naaraan suussa ja tämä sylkäisi palan pois.
"IUH! Mitä laitoit tuohon??" Pilkkuroihu ärisi kuono lähes kiinni tämän kuonossa.
"Hiirensappeahan siinä." Aurinkotassu maukui huolettomasti.
>Hiirensappeako? Nyt ei hyvä heilu...<
Soturi nappasi oppilasta niskasta ja riepotteli suunnasta toiseen. Veren maku pisteli suussa ja lopulta naaras heitti oppilaan sivuun.
"Seuraavan kerran kun teet noin, et jää yhtään noin hyvään kuntoon kuin nyt!" Sähähti ja loikkasi kauemmas maassa makaavasta hätääntyneestä oppilaasta. Pilkkuroihu juoksi pois leiristä raivon ja surun vallassa, eikä hän ymmärtänyt yhtään mitä oli juuri tehnyt.

//Tyhmä loppu mut ei voi mitään.
Vastaus:28 kp:eetä
~Talvikki

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Rikkovarjo,Jokiklaani
28.04.2013 08:34
Luku 15

Valheita, joka puolella

Tummanharmaa kolli raotti kylmänvärisiä silmiään ja haukotteli. Valo tulvi pesän katon lävitse, se tuli vielä melko matalalta, ja oli väriltään punertavaa. Aikainen aamu. Aurinko lämmitti tämän tummaa raidallista turkkia saaden sen näyttämään kullanhohtoiselta. Harvoin aamu näin hyvin alkoi. Rikkovarjo vääntäytyi vastahakoisesti jaloilleen ja venytteli antaumuksellisesti. *haukotus* Oli kulunut jo muutama päivä Varjokynnen kuolemasta, kolli oli jo päässyt yli isänsä kuolemasta. Olihan hänellä vielä.. Kolli katseli ympärilleen pesässä. Kaikki muut torkkuivat vielä sammalpedeillään. Kaikki muut, paitsi Vaahterankukka. Kolli kosketti sammalta, se oli viileää, haju oli valju. Naaras oli siis lähtenyt pesästä vieläkin aikaisemmin. Rikkovarjoa alkoi kalvaa epäilys, paha sellainen. Missä ihmeessä tämän kumppani saattoi olla? Tummanharmaa hiipi äänettömästi ulos pesästä mukavan raikkaaseen, viileään aamunkoittoon. Koko leiri nukkui, kaikkialta kuului pehmeää tuhinaa. Edes Sulkatähti ei ollut hereillä. >>Onhan se mukavaa olla ensimmäisenä hereillä.<< kolli mietti yrittäen kerrankin päästä kyynisestä asenteestaan eroon ja katseli ympärilleen, toiveissaan löytää edes jokin merkki kumppanistaan. Leiri suorastaan kylpi punaisessa aamuauringossa, aurinko nousi järven takaa. Kolli loikki kivien ylitse ja istahti suurelle, kylmälle kivelle katsomaan vuorten takaa nousevaa aurinkoa, joka heijastui peilityynestä lammen pinnasta. Purot kivikon ympärillä virtasivat rauhallisesti eteenpäin, mikään ei viitannut siihen että jotain pahaa olisi tapahtumassa. Katsellessaan mustan taivaan muuttumista hiljalleen kirkkaaksi, soturi aivan unohti huolensa Vaahterakukasta. Ainoastaan pieni tuulenvire kosketti kevyesti Rikkovarjon ohutta turkkia, niin pieni, ettei se saanut edes järven pintaa väreilemään. Harvinaisen rauhallinen hetki, kolli nautti siitä täysin siemauksin. Suuri, sinertävä tähti välkähti epätavallisen kirkkaasti taivaan vielä pimeällä puolella. Aivan kuin se yrittäisi kertoa jotakin. Epähuomiossa kolli ei kuitenkaan huomannut siinä mitään muuta, kuin että se oli epätavallisen kirkas. Todellisuudessa, itse Sinitähti oli yrittänyt varoittaa häntä tulevasta. Sitten tämä muisti jälleen huolensa kumppanistaan, joka oli yhä etäisempi ja etäisempi. Aivan kuin Rikkovarjo olisi vain yksi pieni soturi muiden joukossa, ei se kaikista erityisin ja rakkain. Taivas oli jo lähestulkoon kirkas, kun kolli loikki järven reunalla, pyöreitten liukkaitten kivien yli. Hänen oli pakko löytää Vaahterakukka. Piakkoin tämä loikkasi aluskasvillisuuteen ja lähti juoksemaan kohti Varjoklaanin rajaa. Pensaiden piikit riipivät tämän turkkia, mutta kolli ei siitä välittänyt. Äkkiä tämän kuonoon tulvahti aivan liian tuttu tuoksu. Kollin silmissä roihahti. Piikkikynsi oli ilmeisesti tehnyt paluun. Samassa valtava musta kolli loikkasikin esiin piikkipensaasta. Rikkovarjo murisi tälle vihaisesti. "Mitä sinä täällä teet?!" tämä sähisi vihamiehelleen myrkyllisesti. Piikkikynsi astui askeleen eteenpäin ja hymyili maireasti. "Voi, en mitään. Tulinpa vain kurkkaamaan mitä vanhoille klaanitovereilleni kuuluu." tämä maukui. Rikkovarjo tuijotti vieraan klaanin kollia murhaavasti. "No voi voi, sinullapa ei ole lupaa ylittää rajaa. Sulkatähden määräyksen mukaisesti saan tappaa sinut." tämä murisi kylmästi. Piikkikynnen kasvoille levisi säälivä ilme. "No mutta, kyllähän sinulla oli muutakin tekemistä näin lähellä Varjoklaanin rajaa kuin vain tulla tapaamaan minua?" Raivo kuohui Jokiklaanin soturin sisällä. "No on totta totisesti! Tulin etsimään Vaahterakukkaa!" tämä rähisi. Piikkikynsi ei ollut huomaavinaankaan ja nyökäytti päätään. "Ai, vain niin. No, siinä tapauksessa sinun pitäisi varmaan katsoa-" tämä maukui ja raotti käpälällään erään pensaan oksia niin, että niiden toisella puolella olevalle aukiolle näki. "-tuonne." tämä maukui. Rikkovarjo loikkasi pensaan luokse, ja mitä hän näkikään. Vaahterakukka istui yksin aukiolla.. Ei istunutkaan. Setrisydän ilmestyi pensaasta. Kaksi kissaa koskettivat toistensa kuonoja. Rikkovarjo käänsi raivostuneen katseensa Piikkikynteen ja istui myhäillen ketunmitan päässä tästä. "Mitä ihmettä sinä olet tehnyt hänelle?!" Rikkovarjo sähisi. Piikkikynsi näytti pohtivaiselta ja vastasi: "Voi, en MINÄ hänelle mitään tehnyt. Tiikerivarjo ja muut ne vain syöttivät hänelle muistinmenetysmössöä ja hän rakastui Setrisydämmeen. Ei sen kummempaa." Rikkovarjo ei ajatellut enää, vaan loikkasi aukiolle, ilmeisesti kreivin aikaan, sillä Setrisydän oli juuri painanut Vaahterakukan maata vasten. "Mitä sinä luulet tekeväsi, veli? Viedä kumppanini, häh?" Rikkovarjo sähisi. ”Hyvä vitsi, veli. Harmi, että se ei saa jatkoa.” tämä jatkoi halveksuvaan sävyyn. Setrisydän painoi Vaahterakukkaa vielä kovemmin, naaraan katse muuttui pakokauhuiseksi. "No en tasan. Hänhän on JO kumppanini. Me saamme pentuja." kolli maukui ylpeästi ja röyhisti rintaansa. Vaahterakukka alkoi hätääntyä ja tämä alkoi haukkoa henkeään. Rikkovarjon silmissä leimahti. "Ettekä kyllä saa jos se on minusta kiinni!" tämä sähähti ja loikkasi Setrisydäntä kohti. Vaaleanharmaa kolli oli liian yllättynyt väistääkseen täydellisesti tähdätyn, voimakkaan iskun ja tämä lennähti helpon näköisesti aukion toiselle puolelle. Tummanharmaa kolli loikkasi uudelleen veljeään kohti, raivon liekki silmissään roihuten. Ei tämän kumppania niin vain viety. Rikkovarjo läimäisi tätä kylkeen, Setrisydän taas hamusi kollin kaulaa kynsillään. Jokiklaanin soturi kuitenkin vangitsi helposti raskasrakenteisen veljensä käpäliensä alle ja nosti toisen käpälänsä ilmaan valmiina iskuun, joka voisi helposti olla tappava. Mustat kynnet välkähtivät auringon valkeassa valossa, joka turhaan pyrki pimeälle aukiolle. Setrisydämen katse muuttui anovaksi. Rikkovarjon sydän ei kuitenkaan heltynyt. ”Älä viitsi naurattaa!” tämä pilkkasi ja sivalsi kollin kasvoja mustilla kynsillään. Veri roiskui tomuiselle maalle. Setrisydän onnistui raapaisemaan tätä poskeen, repäisten taas vanhan haava auki Siitäkös notkea Jokiklaanilainen sisuuntui ja sivalsi veljensä kylkeen syvät viillot.
"Lopettakaa!" kuului Vaahterakukan itkuinen huuto, joka sai taistelukaksikon havahtumaan. Punaruskea naaras laski katseensa maahan, seuraavan kerran sen nostaessaan, tämä suorastaan sylki sanat suustaan, mikä kuvasti äärimmäistä vihaa.
"En voisi enää ikinä elää kanssasi!" tämä maukui karvat pystyssä tuijottaen Rikkovarjoa. Sillä hetkellä tästä tuntui, kuin jokin olisi oikeasti lävistänyt tämän sydämen. Kollin oli vaikea hengittää. Setrisydämen silmät välkähtivät voitonriemuisen toiveikkaasti.
"Vaihdatko nyt Varjoklaaniin?" tämä maukui mairittelevasti ja astui askelen lähemmäs luultua kumppaniaan. Vaahterakukka ei kylläkään näyttänyt siltä, että suostuisi.
"Meinasin sinua ketunläjä!" tämä sähisi raivokkaasti ja läimäisi Varjoklaanin kollin poskea hännällään. Setrisydän sävähti ja kavahti taaksepäin. Rikkovarjon arpiset korvat nousivat pystyyn ja väsynyt ilme kirkastui. Setrisydän hieroi käpälällään poskeaan, tämän kasvoilla oli hölmistynyt ilme. ”Mutta.. Et voisi. Mi-minähän olen sentään kumppanisi!” kolli änkytti epätoivoisena. Vaahterankukan ilme vääristyi inhosta. ”En ole. Enkä sellaiseksi tule. Nyt, katoa silmistäni.” tämä sähisi hampaidensa välistä. Setrisydän vilkaisi kerran pelokkaasti taakseen ja kipitti häntä koipien välissä Varjoklaanin reviirille ja katosi varjoihin. Rikkovarjo katsoi epäuskoisesti entistä kumppaniaan. Tämä ei ollut vielä täysin sulattanut sitä, kuinka tämä pieni kaunis naaras oli saattanut jättää hänet Setrisydämen, tämän veljen takia. ”Ja mitä sitä nyt suunnitellaan?” kolli maukui epäilevästi pää matalalla. Vaahterakukka räpäytti lempeästi silmiään. Jostain syystä se ei kuitenkaan enää uponnut Rikkovarjoon. Kokemus oli tehnyt hänestä vieläkin kyynisemmän ja epäileväisemmän. ”Tahdon vain olla kanssasi.” pieni naaras maukui ja painautui kollin kylkeä vasten. Rikkovarjo värähti kosketuksesta ja jopa vältteli hiukan kosketusta. Mistä hän saattoi tietää, että edellinen oli vain bluffia? Lopulta tämän sydän kuitenkin suli, ainakin hiukan, ja kolli antoi Vaahterakukan painautua kylkeään vasten. Ehkä he nyt voisivat elää rauhassa, ilman ongelmia.. Ei! Kolli ravisti päätään. Nyt ei saanut tuudittautua siihen, että Piikkikynsi ei ollut Jokiklaanissa.
Hän vaani edelleen jossain.. Jossain tuolla varjoissa. Täytyisi olla varuillaan, koko ajan. Muuten he kaikki olisivat variksenruokaa. Kolli hätkähti kuullessaan tuhinaa aivan läheltään ja huomasi, että joku oli jo tuudittautunut. Kylmänviileästi soturi tarttui vahvoilla leuoillaan kiinni Vaahterakukan niskanahasta ja lähti raahaamaan tätä maaston halki aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Niinpä hän oli aika omituinen näky aamu-unisessa leirissä, ja tämä joutui vastailemaan joka toiselle vastaantulevalle ettei Vaahterakukka suinkaan ollut kuollut, eikä hän ollut tappanut tätä, vaan että hän oli ainoastaan nukahtanut. Sulkaturkki ei kysynyt mitään, kuten ei Kotkankiitokaan, katsoi vain helpottuneesti parivaljakkoa. Rikkovarjo soi tälle aavistuksen kiitollisen katseen. Siinä oli ystävä, joka ei koskaan pettänyt. Kotkankiito oli myös sellainen. Katsoessaan kumppanusten keskustelua Rikkovarjo käsitti, ettei Kotkankiito olisi voinut saada parempaa kumppania kuin Sulkaturkki. He olivat aina olleet kuin luotu toisilleen. Päästessään viimein sotureiden pesälle kolli sai vastaansa Savuturkin, Vaahterakukan veljen. Tämän kasvoille ilmaantui hätääntynyt ilme. ”Onko hän kuollut?” tumma kolli maukui lähes hysteeriesti. Rikkovarjo laski Vaahterakukan omalle pedilleen ja huokaisi. ”Ei ole.” tämä maukui jo hiukan kyllästynyt sävy äänessään. Savuturkki vain jatkoi panikoimistaan. Rikkovarjo pyöritteli silmiään. Samanlainen kuin siskonsa. ”No mikä hänellä sitten on? Miksei hän nouse? Vaahterakukka-” nyt Rikkovarjo hermostui toden teolla ja tukki kollin suun käpälällään. ”Mmm-mm! Gmpfft-ääh!” tämä mumisi. ”Ole nyt hiljaa! Rauhoitu!” Rikkovarjo huudahti ja Savuturkin nyökätessä hiukan pelokkaasti tämä otti käpälänsä pois tämän suulta. ”Vaahterakukka ei ole nukkunut neljään auringonkiertoon, silmällistäkään. Hän on vain ylirasittunut, siinä kaikki.” kolli maukui ärtyisästi. Savuturkki oli jo menossa sisarensa luokse, mutta Rikkovarjo nappasi tätä hännästä kiinni. ”Hei! Kuinka monta kertaa sinulle pitää oikein sanoa? Jätä hänet rauhaan ja mene. Partiosi odottaa jo!” tämä ärisi kärsimättömästi ja tuijotti vihaisesti Savuturkkia. Tummanharmaa kolli nyökkäsi ja luikki häntä koipien välissä pois pesästä. Rikkovarjo katsoi kiukkuisena tämän perään. Mikä kaikkiin oli mennyt? Soturia ei väsyttänyt laisinkaan, joten tämä asteli pois pesästä häntä kiukkuisesti ilmaa piiskaten. Nyt saivat kyllä oppilaat varoa, jos sattuivat tämän tielle. Kollin päivä oli auttamattomasti pilalla, eikä se meinannut hyvää.
Vastaus:30 kp:eetä
~Vaahto

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Nopsatassu, Myrskyklaani
27.04.2013 22:50
Luku: 5 Kaksijalkojen vankina

Auringon ensisäteet työntyivät oppilaiden pesän katon lävinse. Nostin pääni unisena ja siristin hieman silmiäni.
Haukottelin ja nousin tassuilleni. En aluksi tajunnut missä olin mutta sitten muistin että edellisenä päivänä minusta oli tullut oppilas.
Katsahdin vierelläni makaavaa Aurinkotassua. Tunsin kuinka poskeni alkoivat punoittaa katsellessani naarasta.
Olimme rakastuneet edellisenä iltana. Vaikka todellisuudessa olin rakastanut naarasta aina ensitapaamisesta lähtien.
En ollut varma oliko Aurinkotassu rakastanut minua niin kauan mutta nyt olimme onnellisia kumppaneita.
Muistelin hiljaa pentuaikojani jolloin saatoin vain tuijottaa Aurinkotassua kaukaa. Nyt olin tämän kumppani.
Nuolasin hiljaa oppilaan korvaa ja tämä säpsähti hereille. Katsahdin naarasta ja nuolaisin hellästi tämän päälakea.
Kumppanini kehräsi hieman ja hymyili minulle. Kehräsin tälle takaisin ja venyttelin unen pois jäsenistäni.
Aloin kävellä kohti pesän suuta Aurinkotassu vierelläni. Mietin että mitä Hopeasulka ja Ratamolehti ajattelisivat kumppanuudesta.
Minulle se oli kuitenkin yhdentekevää. Kieritin häntäni kumppanini hännän ympärille ja painoin pääni hellästi tämän kylkeen.
Kumppanini puski minua päälaelle. Kehräsin ja kävelimme vierekkäin litteälle kivelle ja loikkasimme sen päälle.
Huomasin Hopeasulan joka asteli meitä kohti. Emoni näytti varsin iloiselta ja mutta näin tämän silmistä että suru painoi Hopeasulan mieltä.
Emoni pysähtyi kiven eteen.
”Voi teitä pikkuisia.”Hopeasulka naukaisi.
Olin aikeessa sanoa jotakin mutta emoni vinkkasi minulle silmää viekkaasti.
”Tiedän kyllä mistä on kyse. Olette rakastuneet eikö totta? Se näkee ulkopäin mainiosti.”Hopeasulka maukui ovelasti.
Katsoimme Aurinkotassun kanssa toisiimme.
”Niin olemme.”maukaisimme vastaksen yhdestä suusta.
Hopeasulka hymyili mutta sitten tämän ilme muuttui surulliseksi. Tajusin heti että kyse oli Jääpennusta. Surin itsekin sisartani.
En voinut aavistakaan millaista tämä oli Hopeasulalle. Olin kyllä Jääpennun kanssa todella läheinen mutta Hopeasulka oli sentään emomme.
”Murehditko Jääpentua?”kysyin vaisusti.
Hopeasulka katsoi minua silmiin ja nyökkäsi. Suru viilsi sisälläni kun ajattelin sitä että jos Jääpentu kuolisi. Ei hän ei voisi kuolla!
Painoin pääni alas suruissani ja kyynel ilmesty silmäkulmaani. Nyyhkäisin hiljaa ja huokaisin syvään. Tunsin kuinka Hopeasulan pehmeä pää pökkäsi kylkeäni.
Nostin pääni ja katsahdin Aurinkotassuun ja sitten emoani. Oloni tuli hieman paremmaksi mutta suru viilsi yhä sisälläni.
Sitten huomasin mestarini Lumikkosydämmen joka istui sotureiden pesän ulkopuolella puhumassa Tomupilven kanssa.
Huomasin että mestarini viuhtoi hännällään tulemaan luokseen. Nyökkäsin mestarilleni ja loikkasin alas kiveltä.
Katsahdin ennen lähtöäni vielä Aurinkotassuun ja Hopeasulkaan. Molemmat viuhtaisivat nopeasti hännillään kiirehtimään.
Nyökkäsin ja aloin juosta kohti mestariani. Lumikkosydän tassutteli rauhallisesti minua vastaan. Mietin juostessani mitä mahtaisimme tänään tehdä.
Pääsin nopeasti mestarini luokse ja istahdin tämän eteen. Lumikkosydän teki samoin. Katsoin odottavana mitä mestarini sanoisi.
”Tänään kirrämme reviirin rajat ja harjoittelemme saalistusta.”Lumikkosydän maukui.
Nyökkäsin tälle vastauksen ja aloin heti juosta kohti leirin suuaukkoa. Mestarini juoksi tiiviisti kannoillani.
Pääsin pian leirin suulle ja työnnyin karhunvatukka pensaan lävitse leirin ulkopuolelle. Ulkona oli kostee. Viime yönä oli kai satanut.
Maistelin raikasta ilmaa ja hento tuuli pörrötti turkkini. Tuuli tuntui virkistävältä sillä taivaalla auriko porotti kuumana.
Märkä sammal litisi tassujeni alla kun kävelin syvemmälle metsään. Ilmassa tuoksui raikas puun tuoksu ja hento riistan haju.
Pysähdyin ja jäin odottamaan Lumikkosydäntä. Naaras juoksi nopein askelin luokseni. Kehräsin hieman ja istahdin maahan.
Lumikkosydän istui viereeni.
”Minne menemme?”kysyin mestariltani.
Tämä katsahti minuun.
”Käydään ensin pienellä ukkospolulla. Myrskyklaanin ja Varjoklaanin reevirien rajalla.”mestarini naukaisi ja ampaisi juoksuun.
Lähdin juoksemaan mestarini vanavedessä. Juoksimme aina vain syvemmälle metsän siimekseen. Matka taittui nopeasti ja pian olimmekin jo perillä.
”Tässä on pieni ukkospolku. Ja tuolla toisella puolella on Varjoklaanin reviiri.
Katselin ihmeissäni polun toiselle puolelle. En nähnyt oikeastaan mitään aluskasvillisuuden seasta mutta oli varma että joki liikahti siellä.
Uteliaisuuteni heräsi ja kurotin kaulani niin pitkäksi kuin pystyin. Koetin erottaa mikä polun toisella puolella oli.
Astuin rohkasti ehkä hieman uhkarohkeastikin polulle ja aloin kävellä sen toiselle puolelle. Halusin selvittää mikä aluskasvillisuudessa liikkui.
”Minne sinä menet?!”kiljaisi Lumikkosydän.
En kuunnellut mestariani vaan jatkoin matkaani Varjoklaanin reviirille. En voinut hillitä uteliaisuuttani.
Sitten Varjoklaanin reviirille liikkui taas jokin. Aloin juosta reviirille mutta sitten suuri sysimusta kolli loikkasi niskaani aluskasvillisuuden joukosta.
Pelästyin ja kaaduin kollin painon alla maahan.
>Varjoklaanin soturi!<huusin ajatuksissani.
Kolli raapaisi minua vain hellästi kylkeen ja loikkasi pois niskastani. Nousin ylö kummissani ja katselin soturia.
Soturin takaa ilmestyi solakka punertava naaras. Naaraan koon mukaan päättelin tämän olevan oppilas. Tuo soturi oli kai oppilaan mestari.
Siinä samassa Lumikkosydän tuli esiin Myrskyklaanin reviiriltä.
”Tervehdys Salamasielu.”naaras naukaisi.
Katsoin vuorostani Salamasielua ja vuorostani Lumikkosydäntä. Oli ilmeistä että nämä kaksi soturia tunsivat toisensa.
”Onko tämä sinun oppilaasi Lumikkosydän?”Salamasielu naukaisi.
”Kyllä on. Tälläinen rasavilli tapaushan Nopsatassu on. Anteeksi jos tunkeilemme reviirillänne.”mestarini naukui.
Katsoin sotureita alistuvaisena. Oloni oli kurja sillä tajusin juuri tehneeni jotakin todella väärää jota ei voisi ehkä sanoin korjata.
”Tässä on minun oppilaani Viimatassu.”Salamasielu esitteli.
Näin soturien kasvoilta että ei ollut mitää pelättävää että syttyisi sota Myrskyklaanin ja Varjoklaanin väillä. Oloni tuntui paremmalta.
Katsoin punertavaa naarasta joka istui mestarinsa takana. Aloin tassuttelemaan kohti oppilasta tervehtiäkseni tätä.
”Terve, minä olen Nopsatassu.”naukaisin naaralle ystävällisesti.
Oppilas katsahti minuun.
”Minä olen Viimatassu.”oppilas vastasi.
Aloimme vaihtaa kiliä keskenämme mutta sitten mestarit huusivat meitä.
”On aika mennä Nopsatassu!”Lumikkosyndän huusi.
”Niin meidänkin Viimatassu!”Salamasielu huusi.
Nyökkäsimme ja lähdimme juoksemaaan kilpaa mestariemme luo. Kisasta tuli tasapeli ja naurahdimme hieman toisillemme.
Hyvästelimme toisemme ja lähdimme kukin tahoillemme.
”No niin Nopsatassu. Nyt opit metsästämään. Aluksi näytän sinulle millainen vaanimisasento on sitten saat metsästää saalista yksin.”mestarini naukui.
Tuijotin tätä suurilla silmilläni.
”Yksin?”toistin kummissani.
Mestarini katsahti minuun ovelan näköisenä.
”Niin yksin. Saat näyttää minulle miten osaat metsästää.”Lumikkosydän naukui.
Nyökkäsin innoissani. Ja aloin heti harjoitella Lumikkosydämmen opastuksella millainen on vaanimisasento.
Aluksi se oli hieman kömpelön näköinen mutta sain lopulta onnistuttua sen kanssa. Mestarini lähti toiseen suuntaan metsästämään ja minä toiseen.
Aloin juosta kohti vanhaa ukkospolkua keskelle metsää. Yhtäkkiä haistoin vieraan kissan tuoksun. Haju ei ollut peräisin mistään klaanista.
Jähmetyin paikoilleni ja yritin havaita hajun tulolähteen. Sitten näin kuinka nuori kissa käveli minua kohti.
Laskeuduin mahalleni maahan ja aloin vaania kissaa. En sallisi että vieras kissa vain kävelisi reviirillämme.
Piilouduin pensaaseen ja jäin odottamaan että kissa kävelisi sen ohi. Pidätin hengitystäni ja jäin odottamaa.
Ja juuri kuten arvasin kissa käveli huolettomasti pensaan ohi. Silloin minä loikkasin kissan niskaan ja purin tätä kaikin voimin.
Kissa ulvaisi ja yritti heittää minut selästään. Loikkasin pois kissan kimpusta ja sähisin ja murisin tälle kovaäänisesti.
”Kuka olet?”murisin vieraalle kissalle.
Kissa tuijotti minua kummasuen.
”Olen Näädänhyppy tai oikeastaan olin kunnes minut häädettiin Jokiklaanista.”kissa naukaisee.
Karvani laskivat hitaasti kun tuijotin soturia tai siis oikeastaan entistä soturia.
”Miten niin OLIT?”kysyin Näädänhypyltä kummissani.
Kolli katsoi kaukaisuuteen hieman hajamielisen oloisena.
”No ei minua oikeastaan karkotettu. Eksyin matkalla tänne. Uudelle reviirille. Nyt löysin tänne mutta päätin ryhtyä erakoksi sillä klaanielämä ei minua enää kiinnostanut kun olin elänyt näin kauen yksin.”Näädänhyppy selitti minulle.
Tuijotin kollia kummissani. Luulin ettei kukaan voinut eksyä sillä suurella vaelluksella tänne mutta näemmä yksi eksyi.
Hymyilin hieman ja kehräsin kollille.
”Anteeksi jos tunkeilen reviirillänne. Voisitko muuten kertoa missä minä olen?”Näädänhyppy pahoitteli.
Nyökkäsin kollille ja mietin kannattaisiko minun kertoa missä luopio juuri oli. Minusta kyllä tuntui siltä että Näädänhyppy olisi luotettava.
”Olet saapunut juuri Myrskyklaanin reviirille ja minä olen Nopsatassu Myrskyklaanin oppilas.”naukaisin luopiolle.
Kolli hymyili minulle.
”No parempi lähteä ennen kuin joudun hankaluuksiin klaanisi sotureiden kanssa. Ehkä tapaamme vielä joskus.”kolli naukaisi.
Tämän sanottuaan luopio juoksi metsän siimekseen kohti Kuulampea. Katselin hiljaa kollin menoa kun luopio juoksi aina vain kauemmaksi.
Päätin alkaa metsästämään. Aloin maistella ilmaa ja haistoin jonkin tuoksun. Aikani haisteltuani tajusin hajun kuuluvan hiirelle.
Näin hiiren istumassa vähän matkan päässä minusta. Laskeuduin vaanimisasentoon ja aloin vaania pientä eläintä.
Pääsin hännänmitan päähän eläimestä ja loikkasin sen niskaan. Hiiri yritti juosta pakoon mutta minä olin nopeampi ja painoin tassuni hiiren päälle.
Hiiri yritti päästä tassun puristuksen alta pois ja rimpuili hirveästi. Puraisin tältä nopeasti hengen pois ja hautasin saaliini maahan.
Maistelin taas ilmaa ja haistoin oravan lähdin hajua kohti valppaana. Metsästin pitkän tovin ja sain saaliikseni pari hiirtä, oravan, kolme lintua, vesimyyrän ja muutaman jäniksen poikasen. Olin ylpeä saalistustaidoistani.
Olin juuri tappamassa pulleaa hiirtä kun kuulin kauhun huudos jostain. Otteeni hiirestä helteni ja eläin pääsi karkuun. En välittänyt siitä vaan mietin mistä ääni tuli.
Säntäsin heti juoksemaaan kohti ääntä. Olin varma että joku olisi pulassa.
Maistelin juostessani nopeasti ilmaa ja yritin saada selville kuka tai mikä huusi hädissään. Ilmassa leijaili vahva Myrskyklaanin tuoksu.
Nopeutin nopeasti askeleitani voidakseni rientää apuun. Tassujani alkoi särkeä hieman kun juoksin mutta en välittänyt kivusta jatkoin vain juoksemista.
Pääsin vanhan ukkospolun luo jossa kaksi kaksijalkaa ahtoivat kissaa johonkin läpinäkyvään laatikon tapaiseen juttuun. Kissa rimpuili vastaan.
Heillä oli myös toinen kissa läpinäkyvän laatikon sisällä. Tajusin kissan olevan kuutassu joka makasi surkean näköisenä läpinäkyvässä laatikossa.
Katsoin toista kissaa jota kaksijalat yrittivät sulloa laatikkoon. Tajusin toisen kissan olevan Näädänhyppy. Karvani nousivat pystyyn.
Kaksijalat saivat sullottua Näädänhyppyn laatikkoon ja mumisivat jotain oudolla kielellä. Sappeni kiehui en antaisi heidän viedä heitä.
Loikkasin toisen kaksijalan kimppuun ja purin tätä kaikin voimin. Kaksijalka parkaisi jotakin ja yritti hakata minua jollakin sinisellä esineellä.
Yhtäkkiä toinen kaksijaloista tarttui kiinni minusta ja nosti minut ilmaan. Kaksijalka mumisi jotain toverilleen ja alkoi tunkea minuakin läpinäkyvään laatikkoon.
Rimpuilin vastaan. Purin kaksijalkaa ja raavin tämän karvattomia tassuja. Sähisin ja murisin kovaäänisesti.
Se ei auttanut ja jouduin ahtaaseen läpinäkyvään laatikkoon ja kaksijalat alkoivat viedä meitä jonnekin.
Meidät nostettiin hirviön kyytiin ja alettiin kuljettamaan jonnekin kauemmaksi metsästä. Murisin laatikossani hiljaa ja kuulin ennen hirviön lähdettyä liikkeelle että Lumikkosydän ja Pilkkuroihu huusivat minua ja Kuutassua.
Yritin huutaa takaisin mutta hirviöstä lähtevän mölyn takia mestarimme eivät kuulleet huutoani. Käänsin katseeni puolestaan muihin vankeihin.
”Kuutassu? Näädänhyppy? Oletteko kunnossa.”kysyin nopeasti kaksikolta.
”Kyllä olemme.”kuului yhdestä suusta.
Oloni tuntui hieman huojentavalta kun ystäväni olisivat kunnossa. Mutta sitten ajatukseni kääntyivät siihen että minne meidät vietäisiin.
Hirviö piti kaameaa melua ja päästeli pahanhajuisia höyryjään ulos. Kaksijalat kai puhuivat jotain josta en saanut selvää.
Asetuin makaamaan laatikkooni ja odottamaan mitä tulevaisuus toisi tullessaa. Mielessäni pyörivät monet asiat.
>Minne meitä viedään? Selviämmekö hengissä? Kuolemmeko me?<mietin kauhuissani.
Olin väsynyt ja asetin tassut eteeni ja painoin pääni alas. Suljin silmäni ja odotin sitä mitä meille tehtäisiin. Mitä muutakaan enää voisin?

Vastaus:ÖÖäää... sama tarina :'D

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Harhatassu
27.04.2013 20:48
Katselin ympärilläni olevia kissoja. Jotkut katsoivat minua epävarmoina, mutta en välittänyt heistä. Annoin ajatusteni kierrellä rauhassa. Liian myöhään tajusin virheeni. Näin edessäni valkean naaraan, jonka turkissa oli kultaisia raitoja. Hänen vihreät silmänsä katsoivat minuun surumielisesti. Ne olivat samalla täynnä kippua ja kärsimystä. Tuska sisälläni syttyi katsoessani naaraan kasvoja. Se paisui ja paisui ja puristin hampaani yhteen ollakseni huutamatta tuskasta. Siskoni avasi suunsa, mutta silloin joku alkoi naukua:
"Olemme tulleet tänne nimittämään uuden oppilaan" Varistähti naukui juhlallisesti. Huokaisin helpotuksesta ja rentouduin. Siskoni kuva katosi.
"Olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Harhatassuna. Mestariksesi tulee Lorvikorva. Toivon, että Lorvikorva välittää sinulle kaiken oppimansa.
Lorvikorva olet valmis ottamaan oppilaan. Olit saanut loistavaa koulutusta omalta mestariltasi ja olet osittanut olevasi uskollinen ja taitava soturi. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Harhatassulle" Lorvikorva astui eteeni ja katsoin mestariani kunnioittavasti. Kosketimme toistemme kuonoja.
"Harhatassu, Harhatassu!!! ... " Tuuliklaanilaiset huusivat uutta nimeäni. Epävarmuus oli kadonnut kaikista kissoista.
"Näytän sinulle oppilaspesän. Huomenna aloitamme koulutuksen" Lorvikorva naukui.
"Selvä mestari!" vastasin innoissani. Saisin muuta ajateltavaa heti. Loistavaa. Lorvikorva johdatti minut oppilaiden pesälle. Astuin sisään ja etsin paikan, missä kukaan muu ei nukkunut. Väsyneenä menin makaamaan siihen ja suljin silmäni. Toivoin painajaisetonta yötä. Olisi pitänyt arvata, että en saisi painajaisilta rauhaa.
Paikka oli sama, kuin sinä yönä. Kuu pilkisti pilviverhon takaa. Metsä oli rauhallinen, mutta tiesin pian jotain tapahtuvan. Äkkiä, kuin salaman iskusta kaikki ympärilläni muuttui. Ruohikko oli maalautunut punaiseksi verestä. Kolme kissaa makasi liikkumatta maassa. Tärisevin askelin kävelin heidän luokseen. Yksi heistä oli siskoni. Hänen valkea turkkinsa oli täynnä verenpunaisia tahroja. Hänen vihreät silmänsä tuijottivat tyhjyyteen ja kasvoilla oli kauhistunut ilme. Käänsin katseeni toiseen kuolleeseen naaraaseen. Hänen turkkinsa oli musta ja siinä oli kultaisia juovia.
"Emo" kuiskasin hiljaa. Kolmas oli kolli, jonka turkki oli likaisen harmaa, ja siinä oli tummempia läikkiä. Viha läikehti sisälläni. Sitä, kuka harmaan kollin oli tappanut, en tiennyt. Syyllisyys kalvoi minua. Jos olisin ollut rohkeampi, jos en olisi ollut kurja pelkuri, he eivät olisi kuolleita. Kaikki ympärilläni katosi. Seisoin pimeydessä. Kylmyys ympäröi minut.
"Miksi et kuollut?" ääni kähisi. Tuskin erotin tummaa hahmoa edessäni. Vain harmaan siniset silmät, kopiot omistani, säihkyivät edessäni.
"Kappas vain, minä elän, mutta sinä et" totesin ivallisesti, vaikka pelkäsin kuollakseni. Kolli sähähti ja otti askeleen minua kohti.
"Harhatassu!" joku sähähti hiljaa. Avasin silmäni nopeasti ja näin parin hiirenmitän päässä näin syvänsiniset silmät. Hetken aikaa mietin, raapaisisinko ruskeaturkkista naarasta kasvoihin, mutta ajattelin sen olevan virhe.
"Mitä?" kysyin ja toivoin, että en ollut puhunut unissani. Tai jos olin, että en ollut sanonut mitään erikoista.
"Aurinko on noussut. Kiirehdi, että ehdit koulutukseen" Käpytassu naukui ja kiiruhti ulos oppilaiden pesästä. Haukottelin ja huomasin auringon valon tulvivan oppilaiden pesän suuaukosta. Hyppäsin pystyyn ja venyttelin nopeasti. Sitten kävelin ulkona odottavan Lorvikorvan luo.
"Vastedes odotan täsmällisyyttä" raidallinen kolli naukui.
"Anteeksi Lorvikorva" mutisin ja haukottelin.
"Tänään opetellaan soturilaki" Lorvikorva naukui ja lähti astelemaan ulos leiristä.
"Mitä?" huudahdin, ennen kuin ehdin hillitä itseni. Lorvikorva katsoi minuun ja näytti miettivän pitäisikö hänen olla vihainen vai nauraa.
"Siis kyllä, se minun täytyy oppia, että minusta tulee soturi ja kaikkea" korjasin nopeasti. Lorvikorva hymähti ja vähän ajan päästä istuutui.
"Ensimmäinen soturilaki. Puolusta klaaniasi, tarpeen tullen jopa hengelläsi. Sinulla voi olla ystäviä muista klaaneista, mutta uskollisuutesi tulee pysyä sinun klaaniisi, vaikka joutuisit taistelemaan taistelussa ystäviäsi vastaan. Ymmärrätkö?" Lorvikorva aloitti.
"Kyllä kai. Minun pitää puolustaa Tuuliklaania jopa henkeni uhalla ja minulla saa olla muitä ystäviä eri klaaneista. Silti ystävyys suhteet ei saa vaikuttaa uskollisuuteeni." nau'uin. Samaa rataa jatkui suunnilleen koko aika. Kun aurinko alkoi laskea, lähdimme takaisin leiriin.
Vastaus:23 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Hopeasulka, Myrskyklaani
27.04.2013 19:34
.:Leimuavaa vihaa ja surua.:.

Katselin Jääpennun nimitys menoja pentutarhan edustalla.
>Ne kasvavat niin nopeasti!< ajattelin haikeana ja Ratamolehti talsi luokseni. Kolli kehräsi kovaan ääneen ja minä nuolaisin tuota poskelle tervehdykseksi.
"Eivätkä pentumme vartukkin nopeasti?" nauin ja huokaisin haikeana.
Ratamolehti nyökkäsi hiukan mietteliään näköisenä.
Naurahdin hiljaa ja pienestä itsekseni ja painauduin Ratamolehden lämmintä ja ehmeää kylkeä vasten. Kehräsin kovaan ääneen, kollin sukiessa hopeisen harmaata turkkiani lempein pitkin ja rauhoittavin nuolaisuin.
Nimitysmenojen päätyttyä me kaksi talsimme yhdessä sotureiden pesälle.
Käperryimmen vieretysten aivan kylkikylkeen hetkestä nauttien.
"Pysythän aina luonani?" Hopeasulka naukui.
"Tottakai! Miksi en!" Ratatmolehti naukui kehräten yhä kovempaa.
"Minä pysyn aina rinnallasi, aina! Mikään ei meitä voi erottaa!" kolli naukui itsevarmasti minulle.
En vastannut tuolle sen kummemmin kehräsin vain hetkestä nauttien. Toivoin jopa että se hetki, pieni hetki kestäisi ikuisuuden, mutta tiesin liiankin hyvin, ettei mikään kestä ikuisesti.
Nuolaisin vielä kumppanini korvaa ennen kuin käperryin oikein tiukalle kerälle ja nukahdin.

------Aamulla------

Auringon ensi säteet valaisivat pesää kirkkaasti, kun heräsin haukotellen pesässä.
"Huomenta Rata.." aloitin, mutta lopetin huomatessani kumppanini lähteneen.
>voi,voi..< ajattelin tullessani ulos pesästä.
Olin jotenkin levottomalla tuulella. Minusta jopa tuntui että aistin tulevan katastrofin.
Unohdin tosin koko vaistoamiseni kun keskityin syömiseen.

---Pari tuntia myöhemmin---

Olin juuri tullut metsältä ja olin saanut kanin ja kaksi mehukasta hiirtä, pudotin riistan tuoresaaliskasaan ja hain katseellani Ratamolehteä. Juuri nyt nimittäin kaipasin harmaan kollin seuraa todella kovasti.
Huolestuin, kun en nähnytkään missään rakkaani harmaata turkkia. Päätin kysyä pääliköltä, josko Ratamolehti olisi laitettu johonkin tehtävään mukaan.
Päälikkö kertoikin, että oli lähettänyt Ratamolehden Tiikerivarjon ja Haukansiiven häätämään Viiltokäpälän tappanutta mäyrää pois.
Juoksin metsässä kumppaniani hiljaa ja lempeästi huhuillen.
"Ratamolehtii! RatamolehtiI!" toistelin.
Kun en kuullut vastausta aloin huelestua toden teolla ja kajautin ilmoille oikein kovaa ulvoen kumppanini nimen.
"RATAMOLEHTIIII!! ulvoin.
Jäin kuuntelemaan vastausta, jos sitä nyt edes kuuluisi.
Kuulin aluksi pelkkiä normaaleja metsäsn ääniä, mutta sitten korvani erottvat vain vaivoin hiljaista kähinä.
>Voi Ratamolehti.< ajattelin ja naurahdin hiukan talsin eteenpäin kumppanini harmaata turkkia tähyillen. Sitten silmiini osui harvaa vaivoin kohoileva karvamöykky pensaan juurella.
"Ra-ratamolehti?" kysyin.
Kuulin vastaukseksi pelkkää kähinää. Aloin nyt jo toden teolla hätääntyä.
Talsin aivan harmaan karvamöykyn viereen ja silmäni revähtivät ammolleen epäuskosta.
Ja kukas muukaan siinä makasi kitumassa, kuin itse oma pieni rakas Ratamolehteni!
"Mitä sinulle on tapahtunut? Kuka teki tämän sinulle?" sanat pulppusivat suustani vesiputouksen lailla.
"Rakastan sinua." Ratamolehti kähisi minulle.
Huomasin tuon suun ympärillä ja maassa hiukan helakanpunaista marjamössöä.
Sihahdin vihaisesti ja pohdin kuka typerä iso ketunläjä tekisi tällaista minun omalle rakkaalle kumppanilleni!
Olin niin vihainen ja raivoissani, mutta samalla myös huolissani, hädissäni ja paniikissa.
"Ethän sinä kuole? En voi elää ilman sinua!" mourusin surun murtamana.
"Et voi tehdä enää mitään, aikani on tullut." ratamolehti kähisi ja huomasin kuinka kollin keho kouristeli vimmatusti.
"Rakastan sinua nyt ja aina ja suojelen sinua kaikilta vaaroilta." kolli kähisi vielä yhä heikomman kuuloisena.
"Mu-mutta haluan olla kanssasi nyt ja aina!" mauin kyynelten alkaessa valua vuolaina putouksina pitkin kasvojani.
"Et saa kuolla, et sinä vain saa!" nauin.
"Hyvästi Hopeasulka tavataan Tähtiklaanissa. Älä unohda minua koskaan, sillä minä rakastan sinua." kolli kähisi vielä.
Sitten Ratamolehden keho alkoi kouristella ja tuo valahti aivan hervottomaksi.
"Eeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii iiiiiiii Ratamolehtiiii!" taivaalle, jolle oli kerääntynyt joukko tummia pilviä.
En väluttänyt mistään enää, nyt kun joku oli tappanut kylmäverisesti Ratamolehden, minulla ei ollut enää mitään mihin tukeutua.
"Kostan kuolemasi, aivan varmasti! Lupaan sen! Sillä se joka teki tämän sinulle saa tuta ja aivan varmasti!" sihisin Ratamolehden ruumiin äärellä.
Haistelin kuolonmarja mössäa ja haistaessani siitä kissan tuoksun, josta en voisi iki maailmass erehtyä raivoni kuohahti. Olin niin vihainen, että olisin voinut tappaa jonkun. Ihan kenet vain. Kihisin raivosta. Olin niin vihainen, että aloin karjua vihasta taivaalle, josta alkoi tippua sadepisaroita.
En välittänyt vaikka sade kasteli minun turkkini läpimäräksi, en välittänyt, vaikkamvoisin vilustua, en välittänyt mistään muusta kuin kostamisesta.
"Nyt se mokomakin iso raidallinen jätti suuri typerys ketunläjä saa tuta ja paljon." murisin itsekseni.
"Kuulitko senkin ketunläjä minä tapan sinut! Sinä kuolet! En lepä ennen kuin sinut on otettu hengiltä!" mourusin kovaäänisesti pilville ja silloin taivasta halkoi kirkas salama.
Haistamani kissa oli Tiikerivarjo.
Vastaus:Ratamo Tähtiklaaniin?? ._____. 27 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kirsikankukka, Myrskyklaani
27.04.2013 18:09
Kirsikankukka seisoi lammen rannalla. Hän havitsi tuntevansa olonsa kevyeksi, kun hänellä ei ollut pentuja vatsassaan. Aurinko paistoi ja sai Kirsikankukan kilpikonnakuvioisen Turkin hohtamaan. Yhtäkkiä pinnallisen tuttu tuoksu tulvahti hänen sieraimiinsa, ja lammen tyynen pinnan rikkoi ruskea ja raidallinen pää.
"Viimatassu!" Kirsikankukka henkäisi. Hänen paras ystävänsä oli surmattu julmasti, ja nyt tähtien hohde kiilsi tämän turkissa.
"Hei Kirsikankukka!" Viimatassu hihkaisi ja Kirsikankukka käsitti näkevänsä unta. Oppilas nousi vedestä ja istahti Kirsikankukan eteen.
"Olet valinnut hyvin. Pennuistasi tulee vahvoja. Mutta varo, Murhanhimoinen kissa yrittää tappaa kumppanisi, ja sinut", hän maukui etäisesti. Kirsikankukka hämmentyi. Oliko Mäntylehti vaarassa? "Kuka murhasi sinut?" Kirsikankukka kysyi. Viimatassu katsoi häntä sinisillä silmillään. "Minut murhasi Tiikerivarjo, niinkuin Leijonatassun ja Sammaltassunkin, hän tappoi minut hiljentääkseen minut iäksi", hän vastasi hiljaa. Kirsikankukka järkyttyi, oliko Leijonatassu kuollut Tikerivarjon kynsien kautta. Viimatassun turkki alkoi haalistua. "Kuljen kanssasi", Viimatassu kuiskasi. Kirsikankukka hätkähti hereille.
Hän oli pentutarhan lämpimällä sammalvuoteella. Kirsikankukka vinkaisi, kun pentu potkaisi hänen vatsaansa sisältä. Ne syntyisicät pian, ja Kirsikankukka oli jo sivuuttanut monta Mäntylehden kanssa sovittua tapaamista. Hän vilkaisi vatsaansa huolissaan. Pennut estäisivät häntä näkemästä kumppaniaan. Kun aamuaurinko työntyi pesään, Lumisydän putkahti näkyviin purasruohoa hampaissaan. Hän vilkaisi tarkasticKirsikankukan vatsaa. "Ei enää kauan. Syöpä nämä, ne helpottavat oloasi", parantaja ilmoitti ja lähti tarhasta.Kirsikankukka popsi kitkerän makuiset yrtit ja työntyi ulos. Lämmin valo sai hänet uneliaalta, ja naaras asettui Pentutarhan edustalle. Oli kulunut jo Melkein kuu siitä, kun Lumisydän oli ilmoittanut hänen odottavan pentuja. Nyt hänen olonsa alkoi jo tuntua tukalalta, kun pennut potkivat häntä. Yhtäkkä räjähtävä tuska virtasi Kirsikankukan kehon läpi, ja kouristukset pistivät häntä piikkien lailla. Juovasulka, joka sattui kävelemään ohi, vilkaisi häntä huolestuneena.
"Hae Lumisydän!" Kirsikankukka ulvoi. Vatukkakynsi loikki punaruskean naaraan luo ja sipaisi tämän korvaa kielellään; sitten Juovasulka pinkoi parantajan pesään. Kirsikankukka vääntyisi tuskissaan. Kun valkoinen parantaja ryntäsi tämän luokse, hän alkoi jo väsyä. "Ne tulevat! Etuajassa! Voi ei!" Lumisydän henkäisi ja laski kantajansa yrtit maahan. Hän auttoi Kirsikankukan pesäänsä ja painoi tämän vatsaa. Kirsikankukka kirkaisi tuskasta.
"Syö nämä", parantaja tuputti hänelle unikonsiemeniä, ja kumartuu naaraan viereen. Kirsikankukka vapisi kauttaaltaan, ja tunsi, kuinka pentu potki. Lumisydän ulvahti hiljaa. Siinä samassa musertava kipu pyyhki Kirsikankukan yli. Pennut olivat tulossa. Hän ponnisti kaikin voimin ja hengitti pinnallisesti. Lumisydän ilmestyi hänen vierelleen kantaen pientä läpimärkää nyyttiä.
"Nuole sitä vastakarvaan", parantaja käski. Kirsikankukka kumartuu nuolemaan, mutta uusi kipuaalto kouristelivat hänen lihaksissaan. Monta pentuja oikein tulisi. Samassa Lumisydän putkahti taas hänen vierelleen kantaen toista pentua, joka oli vielä säälittävän pieni sisarensa tavoin, koska oli syntynyt liian aikaisin.
"Se on ohi nyt. Kaksi naarasta", naaras kehräsi tyynnyttävästi. Kirsikankukka huojuu hiukan nostaessaa päätään ja nuolemaan pentuja. Pian niiden karvat olivat kuivat, ja ne hakeutuivat emonsa ruumiin lämpöön. "Oletko jo valmis antamaan nimet?" Parantaja kysyi antaen vihjeen mitä tehdä. Kirsikankukka katsoi pentujaan. Toisella oli emostaan ja isästään poiketen hopea-valkoinen paksu ja pörröinen turkki. Toinen oli kauniin ruskeankirjava kilpikonnakuvioinen, jonka tassut ja hännänpää olivat valkoiset. "Olet aivan Viimatassun näköinen", Kirsikankukka kuiskasi ruskeankirjavalle pennuille. "Nimesi olkoon Lintupentu." Pentu imi maitoa emonsa vatsan suojaan käpertyneenä. Kirsikankukka käänsi katseensa hopeanvalkoiseen pentuun. "Sinun nimesi olkoon Puropentu", Kirsikankukka henkäisi kehräten. Pennut lepäsivät emonsa vatsan suojassa. >Mäntylehti pyörtyyy yllätyksestä, kun pääsen kertomaan hänelle< Kirsikankukka ajatteli ja kantoi pentunsa pentutarhan lämpöön ja asettui lepäämään.

//pennut tuli!//
Vastaus:23 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Nopsatassu, Myrskyklaani
27.04.2013 17:54
Luku: 6 Kaksijalkojen pesä

Nostin pääni unisena. Makasin jonkin pehmeän päällä. Katselin ympärilleni. Aluksi en tajunnut missä olin.
Sitten muistin että kaksijalat olivat vanginneet minut. Nousin seisomaan. Olin taatusti kaksijalkojen pesässä.
Kaksijalkojen pesän lattia tuntui viileältä tassujeni alla. Yhtäkkiä kaksijalka tuli huoneeseen jossa olin ja otti minut syliinsä.
Yritin rimpuilla itseni irti. Minut vietiin nuoren kaksijalan luo joka otti minut pois suuremman kaksijalan sylistä ja vei minut hirviön kyytiin.
Yritin karata mutten päässyt minnekään. Päätin vain hyväksyä kohtaloni. Minut vietiin hirviön takaosaan ja tunsin kuinka jotakin pistettiin niskaani.
Vinkaisin ja tunsin kuinka kylmä aine alkoi virrata suoneeni. Minua alkoi nukuttaa ja painoin pääni alas. Kaksijalka mörisi minulle jotakin jätti minut yksin.
Suljin silmäni. Oloni oli todella väsynyt kun kaksijalka kuljetti minua johonkin. En kuullut enää hirviön mölinää vaan vaivuin sikeään uneen.

------------hetken kuluttua----------------

Raotin hieman silmiäni. Kirkas valo tunkeutui kaksijalkojen pesän ikkunasta. Säpsähdin seisomaan ja tuijotin pelokkaaasti ympärilleni.
Aloin säntäillä pesässä ympäriinsä etsien paikkaa josta voisin paeta. Törmäilin kaksijalkojen pesän seiniin.
Kaksijalat yrittivät ottaa minut kiinni ja lopettaa vauhkoiluni mutta livahdin aina jonnekin muualle. Sitten vatsani alkoi kurnia ja pysähdyin kuin seinään.
Kävelin takaisin huoneeseen josta olin tullut. Olin mielestäni nähnyt siellä ruokaa. Ja olin oikeassa paikka jossa olin nukkunut sijaitsi kahden ruokakipon vieressä.
Astelin kippojen luo ja nuuhkaisin niitä. Toisessa oli vettä ja toisessa ilmeisesti kotikisuje ruokaa. Nyrpistin kuonoani.
Minulla oli kyllä kova jano ja aloin latkia kitkerää kaksijalkojen vettä. Vesi maistui kamalalta. Sitten käännyin ruoan puoleen.
Nuuhkaisin sitä ja katsahdin sitten kaksijalkoihin. Yritin näyttää etten pitänyt ruoasta mutta eiväthän ne mitään ymmärtäneet.
Asetuin makaamaan pedilleni ja suljin hetkeksi silmäni. Kuulin kuinka kaksijalat lähtivät. Nousin pediltä ja maistoin hieman ruokaa.
Se maistui kamalammalta kuin vesi. Mutta minulla oli kova nälkä joten söin kaiken ruoan kiltisti. Söin kitkerän makuisen ruoan suurin suullisin ja nielaisin viimeiden suullisen vastahakoisesti. Ruoka muistutti minusta enemmän kanin jätöksiltä kuin ruoalta.
Katsahdin kaksijalkojen ikkunaa ja huomasin hopeahännän joka oli syttymässä taivaalle. Tassuttelin nukkumapaikalleni ja painoin pääni korin reunaan.
>Mitä minulle oikein käy?<mietin ja vaivuin rauhattomaan uneen.

//LYHYT! En oikein keksinyt mistä kirjoittaa joten tuli tälläinen pätkä. Kun Nopsa on kerran kaksijalkojen vanki ja kaikkee niin en keksinyt mistä kirjoittaa.//
Vastaus:ei haittaa, eikä tämä nyt mikään älyttömän lyhyt ollut
~Vaahto

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Lumisydän, Myrskyklaani
27.04.2013 16:46
Katselin kun Jääpentu tassutteli pois pesästä. Hopeasulka tuli tämän luokse ja kysyi jotain jota en erottanut, koska he olivat niin kaukana. Kännyin ympäri ja tassuttelin takaisin parantaja pesään. Laskin yrttejä ja kaikkia näytti olevan hyvän verran, paitsi hämähäkin seittiä. Päätin mielessäni lähteä hakemaan sitä. Tassuttelin aukiolle ja aurinko lämmitti ihanasti minun turkkiani. Pysähdyin vähäksi aikaa, jonka jälkeen jatkoin matkaa. Juuri kun olin pujahtamassa sisäänkäynnin toiselle puolelle niin näin Myrskytassun oppilaani. " Hei." Myrskytassu maukui. " Minne olet menossa?'' Tämä kysyi. " Hakemaan hämähäkinseittiä. Haluatko tulla mukaan?" Kysyin. " Joo." Tämä hihkaisi. Lähdin edellä ulos. Taivalla paistoi aurinko ja taivas oli pilveetön. Pysähdyin hetkeksi katsomaan taivalle, ennen kuin jatkoimme matkaa. Vähän matkan päästä löytyi paljon hämähäkin seittiä. Otin niin paljon kuin pystyi ja käskin Myrskytassun ottaa myös. Nimittäin hämähäkin seitti loppuu nopeasti. Lähdimme tassuttelemaan niin nopeasti kuin pääsimme hämähäkin seitin kanssa. Saavuimme nopeasti leiriin, koska olimme olleet vain vähän matkan pässä hakemassa seittiä. Ytäkkiä nälkä kouraisi vatsaani joten päätin syödä. Valitsin tuoresaalis kasata pullean metsähiiren ja lähdin tassuttelemaan laiskasti kohti parantajan pesän suu aukkoa. Jäin kumminkin ulos syömään hiiren, koska oli niin kaunis päivä. Silloin näin Kirsikankukan. Olin arkkaillut tätä kauaan, ja olen huomannut että tämän vatsa on kasvanut. Ja tiedän myös mitä se tarkoitaa tämä odottaa pentuja. Olin pättänyt kertoa tälle nyt siitä.
"Kirsikankukka. Voisitko tulla hetkeksi pesääni?" Kysyn Kirsikankukalta. Kirsikankukka nyökkäsi, joten lähdin tassuttelemaan parantajan pesään. Kirsikankukka seurasi perässä. "Ensimmäiseksi näytät hirveän luisevalta, ja nyt vatsasi kasvaa. Et taida tietää, mitä Se merkitsee?" Minä maukui Kirsikankukalle ja viittasi tämän istumaan. Kosketin tämän vatsaa. "Vaivaako minua jokin?" Kirsikankukka kysyi. Naurahdin hiljaa itsekseni."Ei, sinua ei vaivaa mikään. Odotat nimittäin pentuja" kerroin tälle. Kirsikankukka ponkaisi pystyyn silmät loistaen. "Oletko tosissasi?" Hän huudahti. Nyökäsin tälle huvituneesti . "Saanko kysyä, kuka on niiden isä?"Kysyin, mutta sitten näin Kirsikankukan ilmeen ja lisäsin "Ei ole pakko kertoa".Kirsikankukka nyökkäsi. "Joka tapauksessa, pennut tulevat aivan lähiaikoina, joten voit jo suoraan mennä tästä pentutarhaan. Tulen joka päivä vilkaisemaan sinua", Vaihdoin nopeasti puheen aihetta. Sitten kävin hakemassa Purasruohoa Kirsikankukalle. "Purasruohoa, helpottaa maidontuloa" Kerroin tälle kun huomasin tämän ilmeen. Sitten Kirsikankukka lähti. Söin nopeasti hiiren loppuun ja lähdin ulos, koska nyt oli aika nimetä Jääpentu oppilaaksi.

// Ei inspannu, joten on mitä on. //
Vastaus:20 kp;eetä
~Vaahto

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Nopsatassu, Myrskyklaani
27.04.2013 16:36
Luku: 5 Kaksijalkojen vankina

Auringon ensisäteet työntyivät oppilaiden pesän katon lävinse. Nostin pääni unisena ja siristin hieman silmiäni.
Haukottelin ja nousin tassuilleni. En aluksi tajunnut missä olin mutta sitten muistin että edellisenä päivänä minusta oli tullut oppilas.
Katsahdin vierelläni makaavaa Aurinkotassua. Tunsin kuinka poskeni alkoivat punoittaa katsellessani naarasta.
Olimme rakastuneet edellisenä iltana. Vaikka todellisuudessa olin rakastanut naarasta aina ensitapaamisesta lähtien.
En ollut varma oliko Aurinkotassu rakastanut minua niin kauan mutta nyt olimme onnellisia kumppaneita.
Muistelin hiljaa pentuaikojani jolloin saatoin vain tuijottaa Aurinkotassua kaukaa. Nyt olin tämän kumppani.
Nuolasin hiljaa oppilaan korvaa ja tämä säpsähti hereille. Katsahdin naarasta ja nuolaisin hellästi tämän päälakea.
Kumppanini kehräsi hieman ja hymyili minulle. Kehräsin tälle takaisin ja venyttelin unen pois jäsenistäni.
Aloin kävellä kohti pesän suuta Aurinkotassu vierelläni. Mietin että mitä Hopeasulka ja Ratamolehti ajattelisivat kumppanuudesta.
Minulle se oli kuitenkin yhdentekevää. Kieritin häntäni kumppanini hännän ympärille ja painoin pääni hellästi tämän kylkeen.
Kumppanini puski minua päälaelle. Kehräsin ja kävelimme vierekkäin litteälle kivelle ja loikkasimme sen päälle.
Huomasin Hopeasulan joka asteli meitä kohti. Emoni näytti varsin iloiselta ja mutta näin tämän silmistä että suru painoi Hopeasulan mieltä.
Emoni pysähtyi kiven eteen.
”Voi teitä pikkuisia.”Hopeasulka naukaisi.
Olin aikeessa sanoa jotakin mutta emoni vinkkasi minulle silmää viekkaasti.
”Tiedän kyllä mistä on kyse. Olette rakastuneet eikö totta? Se näkee ulkopäin mainiosti.”Hopeasulka maukui ovelasti.
Katsoimme Aurinkotassun kanssa toisiimme.
”Niin olemme.”maukaisimme vastaksen yhdestä suusta.
Hopeasulka hymyili mutta sitten tämän ilme muuttui surulliseksi. Tajusin heti että kyse oli Jääpennusta. Surin itsekin sisartani.
En voinut aavistakaan millaista tämä oli Hopeasulalle. Olin kyllä Jääpennun kanssa todella läheinen mutta Hopeasulka oli sentään emomme.
”Murehditko Jääpentua?”kysyin vaisusti.
Hopeasulka katsoi minua silmiin ja nyökkäsi. Suru viilsi sisälläni kun ajattelin sitä että jos Jääpentu kuolisi. Ei hän ei voisi kuolla!
Painoin pääni alas suruissani ja kyynel ilmesty silmäkulmaani. Nyyhkäisin hiljaa ja huokaisin syvään. Tunsin kuinka Hopeasulan pehmeä pää pökkäsi kylkeäni.
Nostin pääni ja katsahdin Aurinkotassuun ja sitten emoani. Oloni tuli hieman paremmaksi mutta suru viilsi yhä sisälläni.
Sitten huomasin mestarini Lumikkosydämmen joka istui sotureiden pesän ulkopuolella puhumassa Tomupilven kanssa.
Huomasin että mestarini viuhtoi hännällään tulemaan luokseen. Nyökkäsin mestarilleni ja loikkasin alas kiveltä.
Katsahdin ennen lähtöäni vielä Aurinkotassuun ja Hopeasulkaan. Molemmat viuhtaisivat nopeasti hännillään kiirehtimään.
Nyökkäsin ja aloin juosta kohti mestariani. Lumikkosydän tassutteli rauhallisesti minua vastaan. Mietin juostessani mitä mahtaisimme tänään tehdä.
Pääsin nopeasti mestarini luokse ja istahdin tämän eteen. Lumikkosydän teki samoin. Katsoin odottavana mitä mestarini sanoisi.
”Tänään kirrämme reviirin rajat ja harjoittelemme saalistusta.”Lumikkosydän maukui.
Nyökkäsin tälle vastauksen ja aloin heti juosta kohti leirin suuaukkoa. Mestarini juoksi tiiviisti kannoillani.
Pääsin pian leirin suulle ja työnnyin karhunvatukka pensaan lävitse leirin ulkopuolelle. Ulkona oli kostee. Viime yönä oli kai satanut.
Maistelin raikasta ilmaa ja hento tuuli pörrötti turkkini. Tuuli tuntui virkistävältä sillä taivaalla auriko porotti kuumana.
Märkä sammal litisi tassujeni alla kun kävelin syvemmälle metsään. Ilmassa tuoksui raikas puun tuoksu ja hento riistan haju.
Pysähdyin ja jäin odottamaan Lumikkosydäntä. Naaras juoksi nopein askelin luokseni. Kehräsin hieman ja istahdin maahan.
Lumikkosydän istui viereeni.
”Minne menemme?”kysyin mestariltani.
Tämä katsahti minuun.
”Käydään ensin pienellä ukkospolulla. Myrskyklaanin ja Varjoklaanin reevirien rajalla.”mestarini naukaisi ja ampaisi juoksuun.
Lähdin juoksemaan mestarini vanavedessä. Juoksimme aina vain syvemmälle metsän siimekseen. Matka taittui nopeasti ja pian olimmekin jo perillä.
”Tässä on pieni ukkospolku. Ja tuolla toisella puolella on Varjoklaanin reviiri.
Katselin ihmeissäni polun toiselle puolelle. En nähnyt oikeastaan mitään aluskasvillisuuden seasta mutta oli varma että joki liikahti siellä.
Uteliaisuuteni heräsi ja kurotin kaulani niin pitkäksi kuin pystyin. Koetin erottaa mikä polun toisella puolella oli.
Astuin rohkasti ehkä hieman uhkarohkeastikin polulle ja aloin kävellä sen toiselle puolelle. Halusin selvittää mikä aluskasvillisuudessa liikkui.
”Minne sinä menet?!”kiljaisi Lumikkosydän.
En kuunnellut mestariani vaan jatkoin matkaani Varjoklaanin reviirille. En voinut hillitä uteliaisuuttani.
Sitten Varjoklaanin reviirille liikkui taas jokin. Aloin juosta reviirille mutta sitten suuri sysimusta kolli loikkasi niskaani aluskasvillisuuden joukosta.
Pelästyin ja kaaduin kollin painon alla maahan.
>Varjoklaanin soturi!<huusin ajatuksissani.
Kolli raapaisi minua vain hellästi kylkeen ja loikkasi pois niskastani. Nousin ylö kummissani ja katselin soturia.
Soturin takaa ilmestyi solakka punertava naaras. Naaraan koon mukaan päättelin tämän olevan oppilas. Tuo soturi oli kai oppilaan mestari.
Siinä samassa Lumikkosydän tuli esiin Myrskyklaanin reviiriltä.
”Tervehdys Salamasielu.”naaras naukaisi.
Katsoin vuorostani Salamasielua ja vuorostani Lumikkosydäntä. Oli ilmeistä että nämä kaksi soturia tunsivat toisensa.
”Onko tämä sinun oppilaasi Lumikkosydän?”Salamasielu naukaisi.
”Kyllä on. Tälläinen rasavilli tapaushan Nopsatassu on. Anteeksi jos tunkeilemme reviirillänne.”mestarini naukui.
Katsoin sotureita alistuvaisena. Oloni oli kurja sillä tajusin juuri tehneeni jotakin todella väärää jota ei voisi ehkä sanoin korjata.
”Tässä on minun oppilaani Viimatassu.”Salamasielu esitteli.
Näin soturien kasvoilta että ei ollut mitää pelättävää että syttyisi sota Myrskyklaanin ja Varjoklaanin väillä. Oloni tuntui paremmalta.
Katsoin punertavaa naarasta joka istui mestarinsa takana. Aloin tassuttelemaan kohti oppilasta tervehtiäkseni tätä.
”Terve, minä olen Nopsatassu.”naukaisin naaralle ystävällisesti.
Oppilas katsahti minuun.
”Minä olen Viimatassu.”oppilas vastasi.
Aloimme vaihtaa kiliä keskenämme mutta sitten mestarit huusivat meitä.
”On aika mennä Nopsatassu!”Lumikkosyndän huusi.
”Niin meidänkin Viimatassu!”Salamasielu huusi.
Nyökkäsimme ja lähdimme juoksemaaan kilpaa mestariemme luo. Kisasta tuli tasapeli ja naurahdimme hieman toisillemme.
Hyvästelimme toisemme ja lähdimme kukin tahoillemme.
”No niin Nopsatassu. Nyt opit metsästämään. Aluksi näytän sinulle millainen vaanimisasento on sitten saat metsästää saalista yksin.”mestarini naukui.
Tuijotin tätä suurilla silmilläni.
”Yksin?”toistin kummissani.
Mestarini katsahti minuun ovelan näköisenä.
”Niin yksin. Saat näyttää minulle miten osaat metsästää.”Lumikkosydän naukui.
Nyökkäsin innoissani. Ja aloin heti harjoitella Lumikkosydämmen opastuksella millainen on vaanimisasento.
Aluksi se oli hieman kömpelön näköinen mutta sain lopulta onnistuttua sen kanssa. Mestarini lähti toiseen suuntaan metsästämään ja minä toiseen.
Aloin juosta kohti vanhaa ukkospolkua keskelle metsää. Yhtäkkiä haistoin vieraan kissan tuoksun. Haju ei ollut peräisin mistään klaanista.
Jähmetyin paikoilleni ja yritin havaita hajun tulolähteen. Sitten näin kuinka nuori kissa käveli minua kohti.
Laskeuduin mahalleni maahan ja aloin vaania kissaa. En sallisi että vieras kissa vain kävelisi reviirillämme.
Piilouduin pensaaseen ja jäin odottamaan että kissa kävelisi sen ohi. Pidätin hengitystäni ja jäin odottamaa.
Ja juuri kuten arvasin kissa käveli huolettomasti pensaan ohi. Silloin minä loikkasin kissan niskaan ja purin tätä kaikin voimin.
Kissa ulvaisi ja yritti heittää minut selästään. Loikkasin pois kissan kimpusta ja sähisin ja murisin tälle kovaäänisesti.
”Kuka olet?”murisin vieraalle kissalle.
Kissa tuijotti minua kummasuen.
”Olen Näädänhyppy tai oikeastaan olin kunnes minut häädettiin Jokiklaanista.”kissa naukaisee.
Karvani laskivat hitaasti kun tuijotin soturia tai siis oikeastaan entistä soturia.
”Miten niin OLIT?”kysyin Näädänhypyltä kummissani.
Kolli katsoi kaukaisuuteen hieman hajamielisen oloisena.
”No ei minua oikeastaan karkotettu. Eksyin matkalla tänne. Uudelle reviirille. Nyt löysin tänne mutta päätin ryhtyä erakoksi sillä klaanielämä ei minua enää kiinnostanut kun olin elänyt näin kauen yksin.”Näädänhyppy selitti minulle.
Tuijotin kollia kummissani. Luulin ettei kukaan voinut eksyä sillä suurella vaelluksella tänne mutta näemmä yksi eksyi.
Hymyilin hieman ja kehräsin kollille.
”Anteeksi jos tunkeilen reviirillänne. Voisitko muuten kertoa missä minä olen?”Näädänhyppy pahoitteli.
Nyökkäsin kollille ja mietin kannattaisiko minun kertoa missä luopio juuri oli. Minusta kyllä tuntui siltä että Näädänhyppy olisi luotettava.
”Olet saapunut juuri Myrskyklaanin reviirille ja minä olen Nopsatassu Myrskyklaanin oppilas.”naukaisin luopiolle.
Kolli hymyili minulle.
”No parempi lähteä ennen kuin joudun hankaluuksiin klaanisi sotureiden kanssa. Ehkä tapaamme vielä joskus.”kolli naukaisi.
Tämän sanottuaan luopio juoksi metsän siimekseen kohti Kuulampea. Katselin hiljaa kollin menoa kun luopio juoksi aina vain kauemmaksi.
Päätin alkaa metsästämään. Aloin maistella ilmaa ja haistoin jonkin tuoksun. Aikani haisteltuani tajusin hajun kuuluvan hiirelle.
Näin hiiren istumassa vähän matkan päässä minusta. Laskeuduin vaanimisasentoon ja aloin vaania pientä eläintä.
Pääsin hännänmitan päähän eläimestä ja loikkasin sen niskaan. Hiiri yritti juosta pakoon mutta minä olin nopeampi ja painoin tassuni hiiren päälle.
Hiiri yritti päästä tassun puristuksen alta pois ja rimpuili hirveästi. Puraisin tältä nopeasti hengen pois ja hautasin saaliini maahan.
Maistelin taas ilmaa ja haistoin oravan lähdin hajua kohti valppaana. Metsästin pitkän tovin ja sain saaliikseni pari hiirtä, oravan, kolme lintua, vesimyyrän ja muutaman jäniksen poikasen. Olin ylpeä saalistustaidoistani.
Olin juuri tappamassa pulleaa hiirtä kun kuulin kauhun huudos jostain. Otteeni hiirestä helteni ja eläin pääsi karkuun. En välittänyt siitä vaan mietin mistä ääni tuli.
Säntäsin heti juoksemaaan kohti ääntä. Olin varma että joku olisi pulassa.
Maistelin juostessani nopeasti ilmaa ja yritin saada selville kuka tai mikä huusi hädissään. Ilmassa leijaili vahva Myrskyklaanin tuoksu.
Nopeutin nopeasti askeleitani voidakseni rientää apuun. Tassujani alkoi särkeä hieman kun juoksin mutta en välittänyt kivusta jatkoin vain juoksemista.
Pääsin vanhan ukkospolun luo jossa kaksi kaksijalkaa ahtoivat kissaa johonkin läpinäkyvään laatikon tapaiseen juttuun. Kissa rimpuili vastaan.
Heillä oli myös toinen kissa läpinäkyvän laatikon sisällä. Tajusin kissan olevan kuutassu joka makasi surkean näköisenä läpinäkyvässä laatikossa.
Katsoin toista kissaa jota kaksijalat yrittivät sulloa laatikkoon. Tajusin toisen kissan olevan Näädänhyppy. Karvani nousivat pystyyn.
Kaksijalat saivat sullottua Näädänhyppyn laatikkoon ja mumisivat jotain oudolla kielellä. Sappeni kiehui en antaisi heidän viedä heitä.
Loikkasin toisen kaksijalan kimppuun ja purin tätä kaikin voimin. Kaksijalka parkaisi jotakin ja yritti hakata minua jollakin sinisellä esineellä.
Yhtäkkiä toinen kaksijaloista tarttui kiinni minusta ja nosti minut ilmaan. Kaksijalka mumisi jotain toverilleen ja alkoi tunkea minuakin läpinäkyvään laatikkoon.
Rimpuilin vastaan. Purin kaksijalkaa ja raavin tämän karvattomia tassuja. Sähisin ja murisin kovaäänisesti.
Se ei auttanut ja jouduin ahtaaseen läpinäkyvään laatikkoon ja kaksijalat alkoivat viedä meitä jonnekin.
Meidät nostettiin hirviön kyytiin ja alettiin kuljettamaan jonnekin kauemmaksi metsästä. Murisin laatikossani hiljaa ja kuulin ennen hirviön lähdettyä liikkeelle että Lumikkosydän ja Pilkkuroihu huusivat minua ja Kuutassua.
Yritin huutaa takaisin mutta hirviöstä lähtevän mölyn takia mestarimme eivät kuulleet huutoani. Käänsin katseeni puolestaan muihin vankeihin.
”Kuutassu? Näädänhyppy? Oletteko kunnossa.”kysyin nopeasti kaksikolta.
”Kyllä olemme.”kuului yhdestä suusta.
Oloni tuntui hieman huojentavalta kun ystäväni olisivat kunnossa. Mutta sitten ajatukseni kääntyivät siihen että minne meidät vietäisiin.
Hirviö piti kaameaa melua ja päästeli pahanhajuisia höyryjään ulos. Kaksijalat kai puhuivat jotain josta en saanut selvää.
Asetuin makaamaan laatikkooni ja odottamaan mitä tulevaisuus toisi tullessaa. Mielessäni pyörivät monet asiat.
>Minne meitä viedään? Selviämmekö hengissä? Kuolemmeko me?<mietin kauhuissani.
Olin väsynyt ja asetin tassut eteeni ja painoin pääni alas. Suljin silmäni ja odotin sitä mitä meille tehtäisiin. Mitä muutakaan enää voisin?

//Nopsan soturinimitys saattaa pitkittyä hieman. Ilmoitin tästä kyllä jo Vaahtikselle. Nopsa nimitetään soturiksi sitten kun se on karannut kaksijalkojen luota.//
Vastaus:29 kp:tä! :3

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Käpytassu, Tuuliklaani
27.04.2013 14:59
Kaksijalkalan haju vaimeni, kun lähdimme siitä pois päin. Tammitassu tassutteli mestarinsa Mustahaukan perässä hymysuin, yrittäen tappaa maahan pudonnutta lehteä. ”Murr kuole lehti!” Tammitassu huusi. Naurahdin hiljaa, ja hän katsahti minuun kysyvästi. Käänsin katseeni nopeasti pois. Anturoitani alkoi koskea pitkästä matkasta. Hymähdin hiljaa, mutta Haukkatuli kuitenkin kuuli minut. ”Mitä nyt Käpytassu?” hän kysyi. ”Ei mitään”, sanoin ja hymyilin hänelle. Haukkatuli katsoi minua epäuskoisena mutta juoksi Mustahaukan rinnalle juttelemaan tämän kanssa jotain. Tammitassu juoksi minun rinnalle. ”Se kumpi on viimeisenä järven rannalla saa syödä variksen ruokaa!” hän huusi ja lähti pitkillä jaloillaan nopeasti juoksuun. Lähdin hänen peräänsä nopeasti juoksujalkaa, jättäen mestarimme jälkeen.

”Hahaa, voitin!” Tammitassu huusi järven rannalla. Hengitän veden hajua nenääni, ja nautin siitä. ”Kuvitella että Jokiklaanin kissat uivat vedessä”, ihmettelin. ”Minä en ainakaan osaa uida, ainakaan kovin hyvin jos osaan”, totean. ”Minäpä osaan!” Tammitassu ilmoittaa. ”No näytä sitten”, sanoo kiusoittelevasti ja työntää Tammitassun järveen.

Märkä Tammitassu nousee järvestä. Nauran kuin viimeistä päivää. Ruskea oppilas katsoo minua pahaenteisesti, ja kuivaa turkkinsa, kuin tarkoituksella minun vieressäni, että kastun läpimäräksi. ”Tuo ei ollut kivaa”, sähähdän hänelle. ”Mitäs työnsit minut järveen”, Tammitassu nauraa. ”Hei mitä täällä on tapahtunut?” Haukkatuli kysyy, kun saapuu järven rantaan meidän luokse Mustahaukan kanssa. ”Tammitassu kävi uimassa”, kertoo mestarilleen. ”Jahas”, Mustahaukka murahtaa. ”Voisitte tehdä jotain hyödyllisempää kuin leikkiä vedessä”, Mustahaukka jatkaa ja lähtee poispäin. Haukkatuli seuraa häntä. ”Tule mennään”, Tammitassu maukuu minulle ja lähtee mestareiden perään. Lähden seuraamaan häntä.

”Mihin nyt?” kysyn Haukkatulelta. ”Leiriin. Voimme sillä välin saalistaa jotain. Jos ette tuo leiriin ollenkaan lisää riistaa ette saa syödä mitään” Haukkatuli sanoo ja katoaa Mustahaukan kanssa puistoon. ”Tule, yritetään sentään”, sanon Tammitassulle ja lähden vastakkaiseen suuntaan kuin mestarimme. Kuulen Tammitassun askeleet perässäni, ja olen varma, että hän seuraa minua.

//Joo ihan älytylsä en oo pitkään aikaan kirjotellu tarinoita.
Vastaus:Ei ollu, 20 kp:eetä
~Vaahto

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Poltetähti
Kotisivut: http://leafstormdraws.suntuubi.com/
27.04.2013 13:53
35. Luku

Heräsin pesästäni, kun aamuaurinko kajasti pesääni sisään. Venyttelin makeasti ja tassuttelin ulos. Leirissä ei ollut juuri kukaan hereillä, istuskelin pienen kummun päällä ja katselin hiljaista leiriä. Pari päivää aiemmin Varjoklaani oli hyökännyt leiriin, ja Talvikinkukka, kumppanini oli kuollut, sekä minä olin menettänyt yhden hengistäni. Minulla oli enää yksi henki jäljellä ja olin alkanut käydä vanhaksi. Päätin kertoa siitä pennulleni, joka taisi olla minulle kaikista läheisin tällä hetkellä, tietenkin Haukkatulen lisäksi. Hetken kuluttua, katseltuani hetken aikaa, Haukkatuli entinen oppilaani loikki ulos soturien pesästä, pirteänä kuin peipponen. Loikkasin hieman kankeasti alas kummulta ja tassuttelin entisen oppilaani luo.
”Odotahan sentään vanhaa mastariasi senkin karvapallo!” minä naurahdin, ja tassuttelin hopeanharmaan naaraan perään.”Mitäs arvoisalla päälliköllämme on minulle asiaa?” naaras maukui kiusoittelevasti ja istahti auringonläikkään lämmittelemään. Minä kehräsin hänelle hyväntuulisesti. Olimme aina olleet hyvin läheisiä. ”Ajattelin... Köh, köh... Ilmoittaa, että menet aamupartioon.. köh... Varpussiiven, Hiutalesydämen ja Varissulan kanssa, joka johtaa partiota.” Raakuin kauniille naaraalle. Haukkatuli nyökkäsi hymyillen ja kysyi;
”Selvä on. Lähdemme siis heti kun Varissulka tulee?” Hän varmisti, ja katsoi kysyvästi. Minä nyökkäsin vastaukseksi, ja yskäisin jälleen. ”Kiitos vain ilmoituksesta. Ja muuten minusta sinun kannattaisi käydä Liekkiläikän puheilla, josko hän osaisi antaa jotyain tuohon... tuohon yskään” Haukkatuli maukui hiukan huolestuneesti, sitten hän lähti ripeästi partion luo, mutta vilkaisi vielä varmistaakseen että olin varmasti menossa parantajan pesälle. Onnahtelin hitaasti Liekkiläikän pesälle ja työnnyin sisään. ”Olisikos sinulla poikaseni jotain tähän yskään?” Kysyin, ja Liekkiläikkä nyökkäsi minulle hymyillen. Hän pureskeli joitakin lehtiä ja marjoja, ja antoi lopulta hauteen minulle. ”Syö tuo” Parantaja maikui ja ojansi lehdellä olevan hauteen minulle. Nuolin sen siitä rivakasti ja kiitin pesän suuaukolla. Tassuttelin ulkoilmaan ja näinkin kuin tilauksesta Leväkukan partioineen palaamassa leiriin. Viitoin tälle hännälläni merkin tulla luokseni. NAaras asteli luokseni ja kysyi;
"Mitäs asiaa isukilla on tällä kertaa?" Leväkukka maukui pienesti naurahtaen.
"Elän viimeistä henkeäni, menetin Varjoklaania vastaan käydyssä taistelussa toiseksi viimeisen henkeni..." Mau'uin naaraalle. Naaras oli selvästi järkyttynyt kuulemastaan.
"Mutta e-" Leväkukka oli sanomassa, mutta painoin häntäni hänen suulleen. Ei hätää... tuli hetken hiljaisuus kunnes kysyin;
"Haluaisin lähteä metsästämään, tuletko mukaani?"
"Totta kai!" Maukui Leväkukka. "Hae vaikka Mutakynsi ja Yksiviiksi mukaan. Leväkukka nyökkäsi ja loikki sotureiden pesälle. Hän näytti päässeen yli äskeisestä järkytyksestään. Hoipuin leirin ulkopuilelle, ja tuotapikaa muutkin saapuivat, ja lähdimme matkaan. Tassuttelimme melko lähellä ukkospolkua. Emme olleet ehtineet metsästää vielä ollenkaan, kun haistoin Myrskyklaanin tuoksun. Painauduin maatavasten ja paikansin hajun sijainni. Murina koveni, ja koveni kurkussani ja sitten päästin suustani hurjan taistelu huudon, ja loikkasin Myrskyklaanilaisten kimppuun. Heitä oli paljon, paljon enemmän kuin meitä, mutta tiesin että huutoni oli kuulunut kauas ja apujoukot saapuisivat pian. Iskin kynteni lähimpään soturiin ja revin tältä karvatukkoja. Soturi ulvaisi ja iski hampaansa minun takatassuuni. Sähisin hänelle ja pureuduin tiukasti kiinni Myrskyklaanilaisen lapaan. Toinen Myrskyklaanilainen pureutui lapaani ja minä ulvaisin sekä kivusta että raivosta. Riuhdoin itseni irti tämän otteesta ja sähisin Myyrskyklaanilaisille. Hekin sähisivät minulle ja pakottivat minut siirtymään koko ajan lähemmäs, ja lähemmäs ukkospolkua.
Kuulin ulvaisun, Varissulan johtama partio oli saapunut apuun.
"Ei! Poltetähti, älä!" Kuulin Haukkatulen kirkaisevan. Samassa kuului valtava jyrähdys, ja hohtavan valkoinen salama halkoi taivasta. Ukkospolkukin jyrisi.. ja jatkoi jyrisemistään! Hirviö oli tulossa ja minä olin yhä ukkospolulla! Haukkatuli juoksi kohti ukkospolkua ja minua. Ollessani keskellä ukkospolkua katsahdin oikealle ja näin kahden keltaisen valopisteen lähestyvän nopeammin kuin yksikään kissa olisi pystynyt juoksemaan.Olin jäänyt yksin keskelle Ukkospolkua, ja yskin pahemmin kuin koskaan aiemmin.. ja yskin verta. Näin kuinka Haukkatulen silmät hulmahtivat liekkeihin raivosta. "EI! EI KOSKAAN!" tämä karjui ja hyppäsi sokeasti ukkospolun yli. Sitten, siitä huolimatta hirviö kuitenkin tuli. Soturin hyppy katkesi äkisti, kun hirviö jyristi sokeasti ohi ja osui samalla Haukkatuleen, joka lensi ketunmitan päähän ukkospolusta jääden kuin hengetön paikalleen makaamaan, vaikkei ollutkaan aivan vielä kuollut. Hirviö osui minuunkin ja tunsin kovan `naksahduksen` niskassani. Samassa silmissäni pimeni enkä enää tuntenit mitään. Olin menettänyt viimeisen henkeni. Olin tyhjyydessä, tovin verran ja vihdoin näin Talvikinkukan haalean hahmon ylläni. Nousin ylös, näin oman ruumiini ukkospolun reunalla. Isku oli ollut kova. Haukkatulelle oli käynyt pahasti, mutta vielä pahemmin oli kuitenkin käynyt minulle. Ruumiini makasin vain vähän matkan päässä entisestä oppilaastaani. Kultainen turkkini oli veren tahrima, ja pää oli vääntynyt luonnottomaan asentoon. Näin oman entisen oppilaani Haukkatulen onnistui sinnitellä vielä hetki tajuissaan, kunnes tämä vaipui tiedottomuuteen. Näin myös Leväkukan vaikeroimassa ruumiini äärellä. Taistelu oli päättynyt ja Myrskyklaanilaiset oli onneksi häädetty pois. "Mennäänkö nyt?" Kysyin kumppaniltani jonka turkki hohti samalla tavalla kuin minun. Tämä nyökkäsi, ja me nousimme ylös taivaalle, muiden Tähtiklaanilaisten luo.

//niin, nyt minä sitten kirjoitin tämän Polteen kuolin tarinan. Se on aika samanlainen kuin Haukkatulen viimeisin tarina, mutta minä jäljittelin sitä C:
Vastaus:20 kp:eetä
~Vaahto

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kärpänloikka,Myrskyklaani
27.04.2013 13:41

Havahduin syvästä unestani makeasti haukotellen. Nousin ylös kömpelösti. Jalkani olivat vielä huterat ja uupuneet ja siksi ne tärisivät aikalailla. Vatsani kurisi kovaan ääneen ja vasta nyt muistin kuinka pitkä aika siitä olikaan, kun olin viimeksi syönyt. En halunnut silti metsästää vihollisreviirillä, sillä uskollisuuteni soturilaille ja omalle klaanilleni ei sallinut minun metsästää.
Yhtäkkiä puskasta alkoi kuulua rapinaa.
>Jos se on mäyrä tai kettu, minusta ei ole sille vastusta näin heikkona!< ajattelin ja sydämmeni löi aivan yli kierroksilla pelonsekaisesta jännityksestä. Lihakseni jännittyivät pakostikkin.
Odotin, että puskasta ilmestyisi minä hetkenä hyvänsä kettu tai mäyrä mutta, se olikin vain aiemmin tapaamani oppilas, Kärppätassu. Oppilas kantoi suussaan kania ja pulskaa hiirtä.
Vesi kihosi kielelleni, kun näinkin vain riistaa.
En voinut itselleni mitään, en yhtikäs mitään.
Kun Kärppätassu vain pudotti saaliit maahan, minä vain syöksyin vaiston varassa niitä kohti ja hotkin salamaakin nopeammin kanin ja sitten hiirenkin.
-Jopas sinulla olikin nälkä! oppilas huudahti.
Nuolin huuliani ja aloin peseytyä.
Vastaus:10 Kp:eetä
~Vaahto

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Ratamolehti, Myrskyklaani
27.04.2013 13:38
Viimeinen luku: Tiikerivarjon ansa
Tassuttelin Myrskyklaanin reviirillä, yhtäkkiä kuulin karmaisevan huudon. Aloin juosta kohti ääntä. Ääni kuului suuren pensaan takaa.
Näin kuinka Tiikerivarjo kidutti Viimatassua. Juoksin auttamaan oppilasta mutta Tiikerivarjo heitti minut sivuun.
Murahdin ja yritin loikata soturin kimppuun mutta liian myöhään. Viimatassu oli kuollut. Suru valtasi mieleni ja aloin juosta kohti leiriä Tiikerivarjo kannoillani.
Juoksin metsän siimeksessä aivan sokkona. Suru musersi sisälläni ja tunsin kuinka tassut meinasivat pettää allani.
Pääsin nopeasti leirin sisäänkäynnille ja työnnyin sen lävitse. Pääsin leirin sisään nopeasti ja juoksin Kirsikankukan luo.
"Viimatassu on kuollut!"huusin naaraalle.
Tämän kasvot muuttuivat surullisiksi.
"Todellako?"soturi kysyi hädissään.
Katsoin tämän silmiin vakavana.
"Kyllä Tiikerivarjo murhasi hänet."sanoin nopeasti ja huomasin että soturi asteli luokseni.
Aloin juosta pois päin mutta silloin Mustatähti nousi Suurkivelle ja kutsui klaanin koolle. Tiikerivarjo ei empinyt hetkeäkään vaan juoksi kuulemaan päälikön asian.
"Myrskyklaanin kissat! Tihkuviiksi ja Ratamohäntä näkivät tänään sen saman mäyrän joka tappoi Viiltokäpälän."Mustatähti aloitti.
Tuijotin päälikköä ihmeissäni.
"Tiikerivarjo, Ratamolehti ja Haukansiipi lähtevät etsimään sitä nyt ja tappavat sen jos suinkin on mahdollista."päälikkö sanoi.
Katsoin Tiikerivarjoa joka hymyili ivallisesti. Murahdin tälle. Haukansiipi mutisi jotakin itsekseen mutta en saanut siitä selvää.
Lähdimme etsimään mäyrää.
Matka tuntui hermostuttavalta sillä Tiikerivarjo mulkoili minua koko matkan. Oloni oli tukala soturin seurassa.
Mutta kukaan meistä ei arvannut että jokin hahmo seurasi meitä varjoissa. Pysähdyimme aivan rauhallisina suuren puun alle.
"Haukansiipi sinä voit mennä etsimään mäyrää yksinäsi. Minä ja Ratamolehti etsimme yhdessä."Tiikerivarjo naukui.
Enempiä sanomatta Haukansiipi lähti matkaan ja jätti meidän kahden. Heti kuningattaren lähdettyä Tiikerivarjo loikkasi niskaani ja tunki kuonooni joitakin kitkerän makuisia marjoja. Rimpuilin rajusti vastaan.
Nielin marjat pakosti ja oloni tuntui heti tukalalta. Päässäni pyöri ja kaaduin maahan. Vatsaani koski ja silmissäni pyöri.
"Häh... häää... Kuole rauhassa minä lähden."Tiikerivarjo naukaisi.
Tiikerivarjo lähti ilmeisesti pois ja jätti minut kärsimään. Yhtäkkiä jokin hahmo juoksi viereeni. Maistelin ilmaa mutten saanut enää haistettua mitään.
"RATAMOLEHTI!"kuulin vienon äänen jostain kaukaa tunnistin äänen kuuluvan Hopeasulalle.
"Hopeasul..."ääneni takelteli enkä saanut puhuttua.
Tunsin kumppanini pehmeän pään painautuvan kylkeeni.
"Kuoletko sinä?"kumppanini kysyi.
"Minä kuolen. Et voi tehdä mitään mutta sano pennuille ja koko klaanille että rakastan heitä. Ja muista että olen aina sydämmessäsi ja katselen sinua Tähtiklaanista ja suojelen sinua kaikelta..."naukaisin kumppanilleni.
Sitten kaikki sumeni ja jäin maahan makaamaan elottomana.
"Hyvästi rakkaani..."naukaisin viimeiset sanani ja tunsin kuinka lensin ylös Tähtiklaanin muiden kuolleiden sotureiden joukkoon.
Katsahdin alas Tähtiklaanista viimeisen kerran maanpäälle ja näin Hopeasulan makaamassa ruumiini vieressä.
>Hyvästi, ikuisesti.<ajattelin ja juoksin luokseni tulleen Täplälehden kanssa Tähtiklaaniin.
Olin nyt Tähtiklaanin soturi.

//PÄTKÄ! No niin siis Ratamolehti kuoli. Sen voi lisätä nyt Tähtiklaaniin.//
Vastaus:26 kp:eetä
~Vaahto

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Sulkaturkki, Jokiklaani
27.04.2013 13:21
Luku 4
-Rajataistelu-

"Huoah." Huokailin ja haukottelin vuoronperään. Ilma oli jo nyt tukala, vaikka elettiin vasta Hiirenkorvan aikaa. Onneksi olin löytänyt mukavan varjoisan paikan läheltä sotureidenpesää. Itseasiassa makasin aivan pesän vieressä. Katselin muiden touhuja ja kehräsin hiljaa nähdessäni Vaahterakukan temmeltämässä pentunsa kanssa.
>Tuo aika tulee koittamaan vielä minullekin.<
Laskin pääni kepeästi tassujeni päälle ja suljin silmäni leppoisasti. Miten oiva hetki nukkua! Mutta juuri kun olin saamassa kiinni unenpäästä, kuulin ystävällisen naukauksen:
"Haluatko tulla rajapartioon meidän kanssa?" Heleä naaraan ääni maukui. Aukaisin hitaasti silmäni ja tunnistin puhujaksi Vaahterankukan ja tämän vieressään seisoi Kärppätassu. Huokaisin hiirenhiljaa.
"Kai minä voin. Ei siitä varmaan haittaakaan ole?" Nau'uin vastaukseksi ja kömmin ehkä hieman vaivalloisesti pystyyn. Silloin en tiennyt tulevista ongelmista, mitä tulisimme kohtaamaan sillä matkalla.

Juoksimme pitkin Tuuliklaanin ja Jokiklaanin rajaa. Vahvistin hajumerkkejä, jotta Tuuliklaanilaiset eivät varmastikaan ilmestyisi reviirillimme. Olimme juuri kääntymässä pois takaisin leiriä kohti, mutta kuulimme askelia. Käännyin ympäri ja huomasin kaksi kokoontumisista tuttua Tuuliklaanilaista.
"Siinä paha missä mainutaan." Mutisin hiljaa, jotta vain Vaahterakukka ja Kärppätassu saattoivat kuulla sen. Olimme ennenkin törmänneet heihin kahteen.
"Miksi he tulevat aina tiellemme?" Varpussiipi kuiskasi Leväkukalle. Nauroin ilkkuvana heille.
"Ettekö tiedä, että toisten seurassa kuiskiminen on törkeää?" Vaahterankukka naukui ärsyttäen.
"Ja miksi TE tulette aina tiellemme?" Kysyin heiltä entistä ilkkuvampaan sävyyn. Varpussiipi mulkaisi meitä ärtyneenä. Leväkukka murisi hiljaa. Nauroin kovaan ääneen.
"Ettette vain ole riistavarkaissa. Tuskimpa te edes yhtä jänistä kiinni saisitte." Ystäväni naukui. Vaahterakukka oli minun paras ystäväni, ja voisin vaikka kuolla hänen puolestaan. Sen takia loikkasin naaraan eteen, kun huomasin Leväkukan paljastavan kyntensä.
"Ja pyh, minähän en tuollaisia märkäkorvia kuuntele!" Naaras ärähti meille kolmelle. Kärppätassu takanamme murisi uhkaavasti. Ärisin itsekin kaksikolle. Paljastin kynteni ja irvistin uhkaavana. Samassa Varpussiipi heilautti tassullaan multaa kasvoilleni. Menetin täysin malttini ja silmäni leimahtivat.
"Nyt teit pahan virheen!" Huusin ja loikkasin kaareavsti naaraan kimppuun. Pureuduin kiinni tämän kaulaan ja maistoin veren väkevän maun. Näin sivusilmällä, kun Leväkukka haukkui Kärppätassua ja nuori oppilas raivostui totaallisesti. Tämä loikkasi soturin kimppuun rohkeasti.
>Täytyy myöntää, että hän on rohkea.<
Yht'äkkiä lensin selälleni maahan ja ilmat olivat lähellä lentää pihalle. Vastustajani kyntensä rintani päälle, mutta ei kauaa siinä kerennyt olla, kun käännyin ympäri. Nyt olin itse niskan päällä. Raavin takatassuillani naaraan kylkeä, kunnes kuulin rääkäisyn. Kärppätassu oli joutunut alakynteen. Varpussiipi huomasi tilaisuutensa tulleen ja loikkasi pois kynsistäni. Juoksin auttamaan oppilasta ja nappasin Leväkukkaa hännästä.
"Irti hänestä" Sähähdin. Vaahterankukka auttoi pentunsa pois Tuuliklaanilaisen alta, mutta Leväkukka iski sitten hampaansa tämän jalkaan. Purin entistä kovempaa tämän hännästä, kunnes tunsin itse viiltävää kipua omassani. Varpussiipi oli itse iskenyt hampaansa kiinni minun häntääni. Irvistin kivusta, mutta en hellentänyt otetta Leväkukan hännästä. Lopulta minu oli pakko irrottaa, sillä naaras repi minua minkä pystyi. Sähisin ja sihisin kovaan ääneen. Tuuliklaanin soturi käänsi minut selälleen ja loikkasi päälleni. Tämän voimakkaat tassut painoivat minut maata vasten ja oli juuri aloittamassa riipimään vatsaani. Yhden kerran hän minua raapikin vatsasta. Jostain syystä naaraan katse kauhistui ja tämä perääntyi pois. Myös Leväkukka loikkasi pois Vaahterankukan kimpusta. Varpussiipi kuiskasi jotain ystävälleen ja kumpikin katsoivat minua.
"A-anteeksi." Vastustajani naukui kauhistuneena.
>Mitä hän oikein pyytelee anteeksi?
"Menkää pois täältä!" Ärisin heille. Kaksikko perääntyi kauemmaksi ja pian katosivat näkyvistä. Vatsaani alkoi pistellä ensin vähän, mutta voimakaammin hetken kuluttua.
"Oletko kunnossa?" Kärppätassu kysyi huolestuneena.
"Olen, älkää minusta huolehtiko." Naukaisin ja vilkaisin vielä kerran Tuuliklaanin reviirille.
>Mitä hän oikein tarkoitti ja miksi he tuijottivat minua?<
Ajattelin hämillään. Seurasin Ystäviäni leiriä kohti. Olin törmätä Rikkovarjoon, joka juoksi huolissaan kumppaninsa luokse.
"Mitä oikein on tapahtunut?" Kolli kyseli. Vaahterankukka vilkaisi minua pikaisesti ja kertoi tapahtumat Rikkovarjolle. Kolli näytti vihaiselta.
"Tästä täytyy kertoa Sulkatähdelle?" Hän ulvaisi. Kärppätassu säpsähti.
"Ei. Ei tarvitse, he eivät tule enää." Nau'uin rauhoittelevaan sävyyn. Vaahterakukka nyökkäsi.
"Me menemme nyt parantajan luokse." Tämä naukui ja astelimme kahdestaan pois. Kärppätassu lähti kulkemaan omia reittejään.
Odotin jonkin aikaa, kun Teerenlento hoiti ensin Vaahterankukkaa. Hetken kuluttua naaras lähti ja oli minun vuoroni olla hoidettavana.
"Huhhuh, kylläpäs sinä olet pulska! Tule tänne niin hoidan ensin nuo ikävät haavvat." Parantaja naukui käskien. Astelin lähemmäs häntä ja istahdin alas. Teerelento alkoi painella yrttejä ja hämähäkinseittiä haavoilleni. Se kirveli ja puristin silmäni tiukasti kiinni.
"Noni, mene makuulle niin tutkin sinua hieman." Parantaja naukui ikuisuudelta kestäneen hetken kuluttua. Tein työtä käskettyä ja katselin, kun naaras paineli pullistunutta vatsaani. Tämän ilme oli kummalinen. Aivan kuin hän olisi kohta purskahtamassa lempeään nauruun.
"Sulkaturkki, sanon tämän nyt suoraan." Teerenlento aloitti. Katselin jännittyneenä hänen liikkeitään.
"Sinä saat pentuja!" HÄn huusi lopulta. Olin juuri noussut pystyyn, mutta valahdinkin alas ymmärtäessäni naaraan sanat.
"Mi-minäkö saan pentuja?" Älähdin yllätyneenä. En tiennyt mitä tuntea: Pelkoa, Kauhua vai suurta iloa.
>Ei tämä voi olla mahdollista, ei mitenkää!<
Jalkani tuntuivat aivan veltoilta enkä pysynyt pystyssä, en edes pientä hetkeä.
"Kyllä, sinä saat pentuja!" Tämä naurahti. Ilon pilke loisti hänen silmistään. Sitten hän nosti minut pystyyn.
"Mene, mene kertomaan Kotkankiidolle uutiset." Parantaja naukui. Nyökkäsin ja kokeilin nousta ylös. alat kantoivat nyt, mutta kävely oli huteraa. Astelin varovasti ulos pesästä ja onnekseni näin Kotkankiidon aivan lähellä.
"Kotkankiito!" huudahdin. Kolli käänsi päätään ja tassutteli luokseni. Vaikka olimme riidelleet Pimeyden metsässä käynnistä, olimme yhä rakastuneita. Ei yksi riita suhdettamme pilaisi.
"Mitä nyt Sulkaturkki?" Kolli kysyi nähdessään sekavan ilmeeni.
"Minä- me saamme pentuja." Änkytin hieman epäselvästi. Kotkankiidon ilme alkoi loistaa ja tämä suki minua poskesta.
"Odotan innolla sitä päivää!" Kumppanini älähti onnellisena. Sitten hän asteli ystävänsä Rikkovarjon luokse ja kertoi uutiset hälle. Rikkovarjo töytäisi kollia kevyesti tassullaan ja nyökäsi minulle hymyillen. Nyökkäsin kollille takaisin. Sitten etsin Vaahterakukan. Täytyyhän parhalle ystävälle kertoa uutiset, varsinkin tuollaiset. Naaras oli muiden pentujensa seurassa.
"Hei Sulkaturkki! Oliko sinulla jotain asiaa?" Ystäväni kysyi ystävällisesti.
"Mi-minä saan pentuja!" Naukaisin edelleenkin hämmentyneenä uutisesta. Vaahterankukka loikkasi luokseni ja puski päällään lapaani.
"Onnitteluni! Odotan innolla, ettäcpentumme pääsevät sitten tutustumaan toisiinsa." Naaras kehräsi. Hänen pentunsakin loikkivat luokseni onnittelemaan. Näätätassu suorastaan pomppi edessäni.
"Kiitoksia teillekin, olen kiitollinen siitä etää omistan tuollaisen ystävän." Maukaisin Vaahterankukalle ja nuolaisin tämän kylkeä.
Katselin tummentuvaa taivasta ja huomasin, kuinka väsynyt olinkaa. Lähdin kulkemaan sotureiden pesää kohti ja pian olin jo kerällä Kotkankiidon vieressä. Kolli suki lempeästi päälakeani ja kehräsin hiljaa. Lähellämme Rastaanvire tuijotti tassujaan ja tunsin pientä surua hänen puolestaan. Varapäällikön lähellä makasi tämän isä Sisilinkovarjo. Taas toisella puolella meitä makasivat Vaahterankukka ja Rikkovarjo ja heidän takanaan Ruskolehti ja Aaltojuova. Vaivuin nopeasti lempeään pimeyteen ja pian tuhisin rauhallisena

Heräsin kylmältä, usvaiselta nummelta ja henkäisin turhautuneena.
>En halua olla täällä, en nyt!<
Ajattelin ärsyyntyneenä ja epätoivoisena. Sitten kuulin askelia takaani.
"Mutta sinultahan ei kysytä." Kylmä naaraan ääni maukui. Käänsin katseeni tuttuun kissan.
"Vaahteravarjo." Sihahdin.
"Hei taas, Sulkatassu. Et ole ollut täällä hetkeen." Vaahteravarjo naukui ilkkuvasti. Olin sanomassa nimestä vastaan, kunnes muistin mitä viime kerralla oli käynyt. Olin menettänyt toisesta korvastani suuren palan.
"Mitä asiaa?" Kysyin kieltä purren, en halunnut hyökätä, en ainakaan vielä.
"Tsot tsot. Eipäs kiirehditä. Ensin haluan jutella pennuistasi." Tämä naukui ja loikkasi päälleni, niin että lensin selälleni. Sitten hän painoi jykevillä käpälillään minut maahan. Ulvaisin kivusta, sillä Vaahteravarjo painoi smasta kohtaa, mihin Varpussiipi oli minua edellsipäivänä raapaissut.. Naaras nauroi ilkeää ja pelottavaa nauruaan.
"Voi voi, sattuuko pientä Sulkatassua?" Vaahteravarjo kysyi muka huolissaan. Samassa hän laittoi toisen etutassunsa pulleahkon vatsani päälle ja painoi. Rääkäisin entistä lujempaa ja kyyneleet alkoivat valua poskilleni.
Vatsaan koski vielä sen jälkeen, kun naaras nousi pois päältäni.
"Saitko jo tarpeeksi?" Kähisin tuskissani.
>Jos kuulet minut, niin kuuntelehan tarkkaan. Jos yksikään näistä vahingoittui tuosta, lupaan tappavani sinut hitaasti ja armotta!<
Huusin mielessäni Mielikuva muodostui jo ja odotan innolla mielikuvan toteutumista.
"Olet oppinut nopeasti asioita. Olen yllättynyt."Vaahteravarjo naukui yllättäen. Nostin vihaisen katseen naaraaseen.
"Mitä tarkoitat" Utelin häneltä. Naaras ei sanonut mitään, vaan katsoi ohitseni.
"Nyt nähdään kuinka paljon olet oikeasti oppinut." Hän mourusi lopulta ja osoitti taakseni.
"Tapa hänet."
Käänsin katseeni takanani olevaan kissaan. Tunnistin hänet välittömästi.
"Liekkiläikkä!" Älähdin. Naara mulkoili minua eikä sanonut mitään. Liekkiläikkä oli hyvä ystäväni Varjoklaanista, kunnes hän murhasi meidän kummanki ystävän, Lehväkynnen.
"Hei taas, Sulkaturkki." Valkoinen naaras naukui hitaasi. Muutama oranssi läikkä hekui kuin liekit hänen astellessa luokseni. Katsoin takanani viileästi istuvaa Vaahteravarjoa. Tämä nyökkäsi ja väläytti kynsiään katsoen mahaani. Säpsähdin tajutessani, mitä hän tuolla tarkoitti.
>Jos en tapa Liekkiläikkää, hän satuttaa pentuja. Teen tämän pentujen vuoksi.<
"Anteeksi Liekkiläikkä..." Mau'uin aivan hiljaa. Hyökkäsin hampaat ja kynnet esillä entisen ystäväni kurkkua kohti, mutta tämä läimäisi minut sivummalle.
"Uuf..." Päästin suustani. Nousin takaisin pystyyn ja kiertelimme kehää ympäri.
Loikkasin uudestaan ja tällä kertaa osasin ennakoida Liekkiläikän lyönnin. Pureuduin kiinni naaraan kaulaan ja purin kaikin voimin. Veri alkoi valua tulvana tämän kurkusta ja mieleni teki yökkiä. Liekkiläikkä raapi kylkeäni koko ajan heikommin ja heikommin, kunnes vain kouristeli haimpaitteni välissä. Hulluuden pilke katosi naaraan silmäkulmasta ja tämä valahti veltoksi. Irrotin otteeni ja peräännyin pois ruumiin luota. Veri tahri suupieleni ja rintani aivan takkuiseksi.
>Mi-minä tapoin hänet! Mikä minua vaivaa?<
"Juuri näin Sulkatassu. Olen ylpeä sinusta." Vaahteravarjo naukui kuin mestari oppilaalleen.

//Aikatyhmä loppu mut en jaksanu kirjoittaa :/
Vastaus:30 kp:eetä
~Vaahto

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Pilkkuroihu, Myrskyklaani
27.04.2013 00:18
Luku 5
-Ilon voi löytää surunkin keskeltä-

"Isä, älä jätä meitä..." Pilkkuroihu kuiski köhivän isänsä luona. Viiltokäpälä hymyili hiukan ja nuolaisi pentuaan rinnasta.
"En jätä teitä koskaan, olen aina sydämissänne ja varjelen teitä Tähtiklaanista." Vanhempi soturi naukui lohduttaen. Nuoren naaraan kasvot olivat surulliset ja märät vuolaasta kyynelehtimisestä. Pilkkuroihu kuuli takaansa askelia ja pian kauhistuneen älähdyksen.
"Mi-mitä on tapahtunut?" Naaraan ääni maukui ja Itkevä naaras käänsi katseensa isästään puhuvaan kissaan. Se oliJuovasulka.
"Mäyrä hyökkäsi kumppuumme ja..." Tämä aloitti, mutta ei pystynyt sanomaan loppuun.
"Sano muille, että rakastan teitä..." Heidän isänsä naukui ja nosti katseensa taivaaseen. Ilon pilke katosi kollin silmäkulmasta.
"ISÄ!" Juovasulka huudahti. Sitten hän lysähti maahan siskonsa viereen. Pian heidän luokseen saapui Paatsamalehti kumppaninsa Tulisydämen kanssa. Parin silmät suurenivat, kun he näkivät Viiltokäpälän elottoman ruumiin. Pilkkuroihu nosti surulliset silmänsä Paatsamalehteen, joka astelee hitain askelin ystävänsä ruumiin luokse.
"Mitä on tapahtunut?" Hän mourusi. Juovasulka katsoi siskoaan ja nyökkäsi. Pilkkuroihu nousi tassuilleen ja naukui:
"Olin hänen kanssaan metsästämässä, kun mäyrä yllätti meidät. HÄn kuoli vuokseni..." Pilkkuroihu maukaisi epäselvästä. Muisto sai hänet vaikeroimaan ja itkemään vuolaasti. Paatsamalehti loikkasi yhdellä hypyllä tämän luokseen ja painautui kylkeen kiinni.
"Muista tämä asia; se ei ole sinun syysi. Isäsi kuoli kunniakkaasti taistellen loppuun asti." Hän naukui ja nuolaisi vielä valkeaa pilkullista naarasta korvasta. Juovasulka asteli Pilkkuroihun toiselle puolelle ja yhdessä Paatsamalehden kanssa he auttoivat Pilkkuroihua leiriä kohti. Heidän takanaan Tulisydän raahasi kaikin voimin Viiltokäpälän elotonta ruumista.

-----Leirissä-----

Mustatähti jolkotti hämillään joukon luokse.
"Mitä on tapahtunut?" Musta kolli ulvoi ja huomasi soturin velton ruumiin. Sitten hän jatkoi:
"Selittäkää tämä."
Pilkkuroihu kavahti päällikön äänen sävyä ja katsoi kysyvästi Paatsamalehteä, joka seisoi voimakkaan ja korkea-arvoisena, kuin olla voi.
"Pilkkuroihu ja Viiltokäpälä olivat olleet metsästämässä, kun mäyrä hyökkäsi. Viiltokäpälä taisteli viimeiseen asti suojellessaan tytärtään." Naaras maukui ja vilkaisi huolissaan vieressään seisovaa Pilkkuroihua. Surusta sekoamassa oleva naaras oli aivan kyllästynyt elämäänsä.
>Ensin kuoli Multakorva ja nyt hän... Kuka muu kuolee vielä?<
Päällikkö asteli Valkean kollin luokse ja kosketti kuonollaan tämän turkkia. Pilkkuroihu oli näkevinään pienen kyyneleen hänen silmäkulmassaan. Sitten hän vain menetti malttinsa ja juoksi sotureiden pesälle. Siellä hän käpertyi siihen kohtaan, missä hänen isänsä oli nukkunut viime yön. Hän muisti, kuinka kolli oli tänä päivänä pyydellyt anteeksi tyttärensä meluamista. Kyyneleet tipahtivat poskille ties monetta kertaa sinä päivänä. Sitten hän muisti tehtävänsä.
"Kerro muille että rakastan teitä..." Isä oli sanonut, ja niin hän aikoi tehdä.
>Ensin minun täytyy etsiä Haukansiipi<
Tämä ajatteli päättäväisenä ja loikki ulos pesästä etsien emoaan. Hän oli juuri saapumassa metsästämästä ja asteli nyt kohti saaliskasaa.
"Kas hei, kultaseni." Naaras naukui tyttärelleen hymyillen. Pilkkuroihua harmitti joutua kertomaan emollensa huonoja uutisia, kun hän kerrankin oli hyvällä tuulella.
"Äiti." Soturi aloitti. "Minulla on sinulle huonoja uutisia."
Haukansiiven ilme muuttui huolestuneeksi.
"Kerro vain, minä kuuntelen." Hän naukui. Pilkkuroihu vaikeroi hiljaa.
>Tämä ei tule päättymään hyvin<
"Isä.. Isä on kuollut." Pilkkuroihu naukui emollensa. Järkyttyneisyys loisti hänen kasvoiltaan.
"Sano että tämä on vain pelkkää pilaa." Haukansiipi ulvoi tyttärelleen. Pilkkuroihu säpsähti heikosti ja laski katseensa maahan. Hän tunsi emonsa polttavan katseen.
"Kerro minulle, mitä tapahtui." Hän vaati vaatimistaan. Naaras epäröi ennen kuin aloitti kertomuksensa.
"Olimme kahdestaan metsästämässä, kun mäyrä hyö-hyökkäsi." Mourusin. Emonsa jäätävän katseen alla hän tunsi itsensä levottomaksi.
"Hän kuoli puolustaen minua. Mäyrä oli juuri iskemässä minuun kun hän loikkasi eteeni... Hän käski minun kertoa teille, että hän ei koskaan unohda meitä, varjelee meitä Tähtiklaanista ja rakastaa meitä ikuisesti." Nuori soturi kuiskasi emolleen ja laskeutui maate pistäen etutassunsa silmien päälle.
"Sano muille että haluan olla yksinäni." Haukansiipi ulvaisi ja juoksi pois. Pilkkuroihu tunsi emonsa askeleitten katoavan kauemmaksi, jonka jälkeen hän nousi hitaasti.
>Sitten enää Tomupilvi ja Pihlajatassu<
Naaras ajatteli ja huokaisi. Hän juoksi oppilaiden pesään ja oli törmätä sisareensa.
"Mitä on tapahtunut? Miksi täällä on hirveä hässäkkä?" Pihlajatassu hämmästeli.
"No tuota..." Pilkkuroihu sanoi miettien mite jatkaisi, jotta ei saisi samaa reaktiota aikaan, kun emonsa kanssa.
"Meidän isämme... Hän, tuota, hän on kuollut." Hän naukui lopulta. Onnekseen Pihlajatassu ei reagoinut yhtä vahvasti kuin Haukansiipi.
"Mitä tapahtui?" Naaras naukui kylmän hohkaen oppilaan silmistä. Ja niin Pilkkuroihu kertoi saman mitä oli selittänyt muillekin. Pihlajatassu istui mietteliäs ilme kasvoillaan. Lopulta hän kuitenkin aukaisi suunsa:
"Se ei ole sinun vikasi. Kerro missä hän on." Oppilas naukui ja soturi oli näkevinään kirkkaan kyyneleenaluvan tämän poskelta. Sitten hän osoitti paikkaa, missä oli jo pieni joukko kissoja. Pihaljatassu juoksi joukon luokse ja asettui maate isänsä viereen.
Tomupilvi olikin jo kuullut asiasta, joten Pilkkuroihun ei tarvinnut selittää samaa asiaa hänellekin. Jonkin ajan kuluttua Mustatähti kutsui klaanin koolle.
"Menetimme tänään urhean soturin, Viiltokäpälän. Klaani kunnioitta hänen rohkeuttaan ja vaalimme hänen muistojaan mielessämme. Tänä yönä näemme hänet muiden kanssa Hopeahännässä." Tuon sanottuaan hän nosti katseensa taivaalle, jossa välähti valkoinen tähdenlento.
>Isä!<
Pilkkuroihu ajatteli ja laski katseensa kaikkien edessä makaavaan ruumiiseen.
"Tästä eteenpäin tulee olla ainakin neljä kissaa partiossa ja niitä järjestetään useammin, kunnes mäyrä ei ole enää meidän ongelmamme. Ensi kokoontumisessa varoitan muita klaaneja uhasta." Päälikkö naukui ja hyppäsi alas suurelta kiveltä, missä klaanikokoontumiset pidetään.
Pilkkuroihu jäi sisariensa, emonsa, Hopeasulan ja Ratamolehden kanssa valvomaan isänsä ruumiin viereen. Yhdessä välissä Hopeasulan ja Ratamolehden pentu kävi katsomassa emonsa ystävää, mutta lähti pian nukkumaan. Myös Sadekorva oli käynyt katsomassa, aivan kuten Kärpänloikka, joka oli ollut minun mestarini ja isäni oppilas. Moni sanoi osanottonsa ja Pilkkuroihu nyökkäsi vastaukseksi. Sitten hän vain valvoi siinä koko yön.

-----Aamulla-----

Aurinko nousi puiden latvojen takaa, kun joukko seisoi ruumiin vieressä. Pilkkuroihu haukotteli ja katsoi haavelilevasti sotureiden pesää, joka kohosi muutaman ketun mitan päässä. Kissoja alkoi heräillä ja tulla pesistä ulos aamu askareihin. Pian itse Mustatähti saapui pesästään. Juovasulka katsoi päällikköä kysyvästi ja päällikkö nyökkäsi. Sen jälkeen naaras asteli pois ruumiin luota ja jolkotti sotureiden pesän luo. Pilkkuroihu seurasi häntä ja oli törmätä Sadekorvaan, joka oli juuri tulossa ulos pesästä.
"Oi anteeksi." Kolli naukui pahoittelevaan sävyyn.
"Eipä tuo mitään." Pilkkuroihu naukui ja hymyili.
"Tuota... Ennen kuin menet nukkumaan, haluaisitko syödä kanssani?" Sadekorva naukui kainosti. Naaras nyökkäsi ja kääntyi kohti saaliskasaa. Hän kuuli takaansa Sadekorvan tyytyväisen kehräyksen ja alkoi itsekin hymyillä. Yhdessä he valitsivat kummallekin pulskat hiiret ja siirtyivät kauemmaksi varjoisaan kohtaan syömään. Oli yhtä lämmin kuin eilenkin, ellei lämpimämpi. Kaksikko ahmi riistansa nopein haukkasuin, jonka jälkee Pilkkuroihu asteli takaisin sotureiden pesälle. Juovasulka ja Tomupilvi olivat jo sikeässä unessa, aivan kuten Hopeasulka ja Ratamolehti, jotka olivat painautuneet kiinni toisiinsa. Ainoastaan Haukansiipeä ei näkynyt missään. Huokaisten ja haukotellen väsymyksestä naaras käpertyi lähelle sisariaan ja sulki silmänsä. Uni tuli kuin salamaniskusta ja jostain syystä tämä sai nukuttua paremmin kuin koskaan ennen.

-----Muutaman päivän kuluttua-----

Pilkkuroihu nauroi kuollakseen katsellen Sadekorvan epätoivoista yritystä napata jänis. Yritti hän itsekin sitä saada kiinni mutta päätyi kuonolleen multaan, aivan kuten Sadekorvakin nyt. Kaksikko oli viettänyt runsaasti aikaa toistensa kanssa, eikä Pilkkuroihu voisi kuvitellakaan elämää ilman tuota kollia. Pikkuhiljaa alkoi naaras tuntea jotakin ennestään tuntematonta, kun oli soturin kanssa.
"Olisitpa nähnyt ilmeesi, kun tuo jänö jallitti sinua oikein olantakaa!" Naaras huusi naamaansa pesevälle kollille. Tämä vain naurahti huvittuneena.
"Olisitpa vain itse nähnyt, kun lensit kuonollesi."
Pilkkuroihu alkoi vain räkättämään ja oli lentää selällensä sen voimasta. Sadekorva loikkasi leikillään hänen kimppuunsa ja iski kevyesti hampaansa naaraan niskaan.
Pilkkuroihu puolestaa nappasi kiinni kaulasta ja pian he vain nauroivat pyörien ympäriinsä.
Hetken pelleiltyään he lopettivat ja irtaantuivat toisistaan. Pilkkuroihu alkoi sukia sotkeentunutta turkkiaan ja vilkuili sivusilmällä vähän matkan päässä sukivaa Sadekorvaa. Harmaavalkoisen kolli näytti hurmaavalta kiiltävin turkein ja lempein silmin. Hän tuijotti entistä enemmän ja loppujen lopuksi hän ei enään sukinut vaan tuijotti tuijottamista. Hän ei edes tajunnut, että Sadekorva huomasi tämän katseen, ennen kuin kolli mainiti siitä.
"Anteeksi nyt vain Pilkkuroihu, mutta miksi sinä tuijotat minua?" Hän sanoi huvittuneisuuden ja ehkä jopa tyytyväisyyden kuultaen tämän äänestä. Pilkkuroihu punasteli ja laski katseensa tassuihin.
>Kylläpäs nolottaa<
Naaras ajatteli kuumotuksen voimistuessa. Myös sama tunne, minkä hän oli viime päivinä tuntenut, voimistui voimistumistaan. Pikkuhiljaa soturi alkoi tajuta, mitä tunne tarkoitti. Se on rakkautta.
"Eipä tuo mitään. Kyllä minäkin sinua joskus jään kat..." Kolli aloitti mutta aloitti ja laski itsekin katseensa maahan. Kehräsin niin hiljaa ettei sitä voinut kuulla tarkkakuuloisinkaan kissa.
>Hän on katsellut minua!<
Pilkkuroihu ajatteli onnellisena. Hänestä tuntui, että voisi lähteä vaikka lentoon! Sitten hän nosti katseensa tuohon kissaan ja lempeyden saattoi tuntea tämän kasvoilta. Sadekorva nosti itsekin hämillään katseensa.
"Tuota, Sadekorva. Minulla on sinulle asiaa." Pilkkuroihu naukui katse edelleen kiinnitettynä ystäväänsä.
"Kerro vain, Pilkkuroihu." Sadekorva mourusi ja jännittyneisyys kuulsi äänestä.
"Minä, minä taidan ra-rakastaa sinua." Naaras änkytti hiljaa. Hänen edessään seisovan kollin ilme kirkastui ja tämä alkoi kehrätä voimakkaasti.
"Niin minäkin sinua, Pilkkuroihu. Pidin sinusta jo oppilasajoista lähtien." Sadekorva kehräsi ja tassutteli naaraan luokse.
"Oikeastiko?" Pilkkuroihu hämmästeli. Sadekorva nyökkäsi ja nuolaisi lempeästi rakaansa poskea. Yhdessä he nousivat pystyyn ja juoksivat rinta rinnan leiriin, ottaen tietenkin saalistamansa eläimet piiloistaan.
Ilta alkoi jo hämärtyä, kun he olivat saaneet syödäkseen ja loikkivat yhdessä sotureiden pesälle. Siellä he käpertyivät vierekkäin ja pesivät hetken toisiaan. Kumpikin tunsivat Hopeasulan, Sadekorvan emon, hymyilevän katseen niskavilloissaan. Myös Haukansiipi ja muut sotreiksi nimetyt sisaret katsoivat hymyillen nuorta paria, ennen kuin laskivat päänsä tassuilleen ja alkoivat nukkua.

//Oli vähän tylsää nii tuli tämmönen pätkä xD Toivottavasti pidätte!!
Vastaus:30 kp:eetä
~Vaahto

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Varpussiipi, Tuuliklaani
26.04.2013 20:36
Seisoin Tuuliklaanin reviirin korkeimmalla vuorella, ja katsoin auringon laskemista auringonpesään. Taivas värjäytyi veren punaiseksi, ja lintujen laulu loppui hiljalleen niiden mennessä nukkumaan. Hätkähdin, kun eteeni ilmestyi taas Ruoskan sumuinen kuva. Olin siis unessa. Ruoska katsoi minua samanlaisilla murhaavilla silmillä, millä hän katsoo kaikkia, mutta niissä oli pilkahdus rakkautta. Sähisin, ja karvani nousivat pystyyn. Mitä hän minusta halusi!? Veren punainen taivas heijastui veriklaanin päälikön turkkiin, ja sai tämän näyttämään entistä häijymmältä. Ruoska avasi pikimustan suunsa, ja kuiskasi minulle jotakin, mutta en kuullut sitä. Sen jälkeen tämä katosi, jättäen verenpunaisen pilven joka kohosi hiljalleen taivaalle.
Hätkähdin hereille, kun vihreä lehti tippui kuonolleni. Ravistin sen nopeasti pois ja nousin venyttelemään. Unen tapahtumat pyörivät vieläkin päässäni. Nuolin nopeasti sotkuisen turkkini siistiksi, ja menin tyhjästä soturienpesästä aukiolle. Viherlehden aurinko lämmitti tummanharmaata turkkiani, ja vedin raitista ilmaa sisään keuhkoihini. En voinut kuitenkaan olla ajattelematta untani. Olin nähnyt Ruoskan unessani todella monta kertaa. Mitä hän halusi minusta!?
’’Hei Varpussiipi, voisitko tulla partioon Jokiklaanin rajalle? Ajattelin, että voin samalla kouluttaa Samenttitassua ja sinä Pihkatassua.’’ Nuori soturi Vinhapuro kysyi minulta ja tuli luokseni. Hänen vierellään oleva Samenttitassu näytti olevan innostunut tulevasta partiosta, eikä malttanut odottaa lähtemistä.
’’Mikä ettei’’ Nau’uin hajamielisesti, ’’haen vain ensin Pihkatassun, jos sopii?’’ Vinhapuro nyökkäsi, ja juoksin heti oppilaiden pesän suuaukolle. Pihkatassu nukkui sikeästi käpertyneenä pehmeälle sammalpedille, ja tuhisi unissaan.
’’Herätys!!!’’ Huusin säikyttääkseni oppilaani. Se onnistuikin. Pihkatassu hypähti karvat pystyssä suoraan seisomaan. Virnistin, kun Pihkatassu mulkaisi minua leikisti vihaisena, ja nuoli turkkinsa puhtaaksi. Pistin pääni oppilaiden pesän suuaukolta aukiolle väistääkseni, kun oppilaani juoksi innoissaan ulos.
’’Mitä teemme tänään?’’ Kolli kysyi minulta innokkaasti täristen.
’’Menemme partioon jokiklaanin rajalle Vinhapuron ja Samenttitassun kanssa. Samalla opetan sinua saalistamaan.’’ Oppilaani korvat värisivät innokkaasti, kun sanoin, että opetan tätä saalistamaan. Hymähdin itsekseni, ja tassuttelin Pihkatassun kanssa Vinhapuron ja Samenttitassun luokse. Pihkatassu tervehti oppilastoveriaan kuonojenkosketuksella, ja sen jälkeen lähdimme kohti jokiklaanin rajaa. Samenttitassu ja Pihkatassu juoksivat innoissaan edellämme, ja minä ja Vinhapuro perässä. Leiristä jyrkkä rinne alas kaksijalkojen pesiin nopeutti kulkuamme, ja pian olimmekin jokiklaanin rajalla. Nuuhkin ilmaa, ja pistimme hajumerkit suoraan jokiklaanin rajan kohdalla. Jokiklaanin rajalla tuoksumerkit haisivat selvästi, mutta se peittyi pian omaamme. Kun olimme merkanneet Jokiklaanin ja Tuuliklaanin reviirien rajat, käännyimme takaisin kohti leiriä.
’’Varpussiipi, voitko nyt opettaa minut metsästämään?’’ Pihkatassu aneli, kun aloimme nousta vuorta ylös.
’’Et voi saalistaa ennen kuin osaat vaania oikeaa saalista.’’ Sanottuani sen oppilaani tuli pettyneeksi, ja luimisti korvansa. Kosketin tämän selkää leikkisästi hännänpäälläni.
’’Näytän sinulle ensin miten jänistä pyydystetään. Kokeile sitten perässä.’’ Pihkatassun ilme oli taas innostunut. Kyyristyin vaistomaisesti alas, ja otin painon lavoilleni. Leikin, että parin ketunmitan päässä oleva puska olisi jänis, ja hiivin hiiren hiljaa sen luo. Kun olin siitä vain parin hännänmitan päässä, juoksin ja kävin sen kimppuun. Oppilaani katsoi minua silmät suurina.
’’Nyt on sinun vuorosi.’’ Nau’uin ylpeänä kehuista. Pihkatassu meni innokkaasti vaanimisasentoon, ja yritti laittaa painon lavoihinsa. Oppilas hiipi äänettömästi, mikä ihmetytti minua, mutta hän oli liian innokas, ja kulki liian nopeasti puskaa kohti. Kani huomaisi nopean liikkeen ja lähtisi karkuun, ennen kuin oppilas olisi tarpeeksi lähellä.
’’Miten meni?’’ Pihkatassu kysyi, kun oli vaaninut.
’’Osasit hienosti laittaa painon lavoillesi, mutta muista älä ole liian äkkipikainen. Hiljaa hyvä tulee.’’ Nau’uin, ’’Yritä uudestaan.’’ Pihkatassu tuhahti kärsimättömästi, mutta meni taas vaanimisasentoon. Tällä kertaa hän piti malttinsa kurissa, ja kulki äänettömästi ja varovasti kohti puskaa, kunnes juoksi sen kimppuun.
’’Hienoa!’’ Ulvahdin ylpeänä. Pihkatassu hymyili, ja kipitti luokseni.
’’Palataan leiriin.’’ Nau’uin lyhyesti, kun huomasin auringon jo alkavan laskea. Kurkkuani kuivasi, joten aloin juoda nopeasti viime auringonnousun sateen tekemästä vesilätäköstä. Vesi viilensi minua ihanasti ja tuntui, että sain siitä uusia voimia. Katsoin vesilätäköstä omaa peilikuvaani. Kasvoni ihan siistit, vaikka niissä olikin muutamia taisteluiden saamia arpia. Kosketin leikillä tassuani lätäkköä niin, että se veden pinta alkoi väreillä. Hahmoni muuttui epäselväksi veden pinnassa. Hätkähdin, kun huomasin, että oma kuvajaiseni muuttui juuri liiankin tutun kissan kuvajaiseksi – Ruoskan.
’’Mitä nyt?’’ Pihkatassu kysyi, kun huomasi hätkähdykseni. Annoin hengitykseni tasaantua ennen kuin jatkoin:
’’Ei mitään. Palataan leiriin.’’ Pihkatassu kohautti hartioitaan avuttomana, ja kääntyi kohti leiriä. Kuljin hitaammin perässä vielä hämmentyneenä. En ymmärrä, miksi näen Ruoskan joka paikassa? Mitä hän minusta haluaa? Ravistin päätäni epätoivoisesti. Vain yksi voi tietää tästä: Valkokaula.

Juoksin leiriin päästyäni suoraan pentutarhaan, jossa Valkohäntä imetti juuri uusia pentujaan. Hän yllättyi, kun istahdin hänen viereensä.
’’Hei Varpussiipi… Mikä on?’’ Hän kysyi huolestuneena, kun näki ilmeeni. Huokaisin syvään, ja aloin kertomaan tälle unistani. Kerroin, kuinka Ruoska näyttäytyy minulle aina kun nukun, ja yrittää kuiskata minulle jotakin niin hiljaa, etten kuule. Kerroin peilikuvasta, jonka olin nähnyt kun join lätäkköä. Valkohäntä kuunteli hiljaa, keskeyttämättä kertomustani, ja huokaisi, kun kysyin tietääkö hän asiasta jotakin.
’’Olisi pitänyt kertoa tämä sinulle jo aikoja sitten…’’ Hän mutisi. Höristin korviani ihmetyksestä. Valkohäntä huokaisi uudestaan.
’’Kun asuimme vielä vanhalla reviirillämme, ennen kuin kaksijalat tuhosivat sen, taistelimme Veriklaania vastaan – senhän taisit jo tietää. Myrskyklaanin varapäälikkö Tulisydän tappoi Veriklaanin päälikön Ruoskan. Ensin emme edes tienneet, että Ruoskalla oli kumppani, ja tytär. Ruoskan kumppani sekosi, kun Ruoska kuoli, ja hylkäsi pentunsa Tuuliklaaniin. Kun katsoin pientä parin viikon ikäistä tummanharmaata pentua, rakastuin siihen, ja otin sen omaksi pennukseni. Tiedätkö kuka se pentu oli? Sinä.’’ Sydämeni hypähti kurkkuun, kun Valkohäntä lopetti kertomuksensa. Kaikki hänen kuulemansa pyöri päässäni, ja menin sekaisin.
’’E-eli et olekaan oikea emoni!? Eikä Minkkitassu olekaan oikea veljeni!?’’ Ulvoin. Valkohäntä nyökkäsi avuttomana. Ravistin päätäni, ja juoksin niin nopeasti kuin pääsin, pentutarhasta ulos. Huomasin pentutarhan suuaukon vieressä olevan Takiaiskorvan. Hän oli nähtävästi kuullut minun ja Valkohännän keskustelun. En kuitenkaan välittänyt. Pingoin leiristä ulos nopeasti, ja juoksin suoraan eteenpäin. En välittänyt minne olin menossa. Halusin vain pois. Olla yksin. Vuorelta alas juokseminen alkoi olla jo niin nopeaa, etten pysynyt jalkojeni perässä. Edessäni oleva kivi osui suoraan jalkoihini, ja lensin naamalleni ruohikkoon. En noussut ylös. En halunnut. En jaksanut. Maoin vain maassa, enkä tehnyt mitään. Katsoin sädehtivää aurinkoa, vaikka tiesin, että silmäni tulevat siitä kipeiksi. Kohta lähelläni kuului juoksun askelia. Hajusta päätellen kyseessä oli Takiaiskorva. Mitä hän minusta halusi!?
’’Varpussiipi! Missä olet!’’ Kolli ulvoi. En vastannut. En halunnut vastata. Pysyin vain paikoillani, ja kuuntelin hänen juoksuaskelien töminää.
’’Siinähän sinä olet…’’ Takiaiskorva naukui lempeästi kun vihdoin löysi minut.
’’Haluan olla yksin!’’ Murisin, ja nostin ylähuuleni niin, että terävät hampaani näkyivät. Takiaiskorva ei välittänyt sanoistani, vaan tassutteli suoraan viereeni.
’’Kuule… Ymmärrän sinua paremmin kuin hyvin. Katsos… Minäkin synnyin Veriklaanissa…’’ Takiaiskorva naukui. Silmäni suurenivat ihmetyksestä, ja pompahdin pystyyn.
’’Niinkö!?’’ Huudahdin. Kolli nyökkäsi.
’’Olin vasta nuori, kun minua koulutettiin Veriklaanin soturiksi. En pitänyt Veriklaanin raa’asta kurinpidosta, ja Ruoskan itsevaltiudesta, joten yritin aina välillä karata. Lopulta, kun Veriklaanin ja Leijonaklaanin taistelu koitti, livahdin ennen taistelun alkua karkuun, ja lopulta pääsin Tuuliklaaniin.’’ Takiaiskorva naukui, ja nuolaisi minua pari kertaa korvaan lohdutukseksi. Aloin kehrätä. Oloni parani – ainakin vähän. Takiaiskorva oli varmasti ainoa klaanissa, joka ymmärtää minua.

//Joo tiiän, outo loppu. ;D

Vastaus:30 kp:eetä
~Vaahto

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kirsikankukka, Myrskyklaani
26.04.2013 20:33
Kirsikankukka työntyi leiriin. Hän oli käynyt tapaamassa Mäntylehteä joka päivä, ja hänen kumppaninsa oli aina tuputtavat hänelle ruokaa, ja Kirsikankukka oli siitä kiitollinen. Mutta Kirsikankukan vatsa oli kasvanut lähipäivinä, ja hän tunsi ajoittain muljahtelua. Lumisydän oli katsomassa häntä pesänsä sulla. "Kirsikankukka. Voisitko tulla hetkeksi pesääni?" Parantaja kysyi. Kirsikankukka nyökkäsi ja seurasi häntä varjoisaan pesään. "Ensimmäiseksi näytät hirveän luisevalta, ja nyt vatsasi kasvaa. Et taida tietää, mitä Se merkitsee?" Lumisydän maukui Kirsikankukalle ja viittasi tämän istumaan. Parantaja tunnusteli hänen vatsaansa. "Vaivaako minua jokin?" Kirsikankukka kysyi huolestuneena. Parantajan vihreät silmät tukkivat lempeästi. "Ei, sinua ei vaivaa mikään. Odotat nimittäin pentuja", hän vastasi. Kirsikankukka ponkaisi pystyyn silmät loistaen. "Oletko tosissasi?" Hän huudahti. Parantaja nyökkäsi. Kirsikankukka melkein pyörtyi onnesta. Sitten hänen ilmeensä synkempi kuullessaan parantajan seuraavan kysymyksen. "Saanko kysyä, kuka on niiden isä?" Kirsikankukka vilkaisi vaivihkaa Lumisydäntä. "Ei ole pakko kertoa", valkoinen naaras lisäsi kiireesti nähdessään Kirsikankukan ilmeen. Kirsikankukka nyökkäsi. "Joka tapauksessa, pennut tulevat aivan lähiaikoina, joten voit jo suoraan mennä tästä pentutarhaan. Tulen joka päivä vilkaisemaan sinua", Lumisydän jatkoi ja työnsi lehtitukon Kirsikankukan eteen. "Purasruohoa, helpottaa maidontuloa", parantaja selitti. Kirsikankukka söi lehdet häkeltyneenä ja tassutteli pentutarhaan. Hän asettui vapaalle paikalle ja painoi silmänsä kiinni. >olisitpa täällä Mäntylehti< hän toivoi ja vaipuu uneen.
Vastaus:10 kp:eetä
~Vaahto

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Jääpentu, tassu, myrskyklaani
26.04.2013 20:28
.:Oppilaaksi! Vihdoinkin!:.
Aurinko nousi mielestäni turhan hitaasti ja olin juuri nousemassa lähteäkseni parantajalta, kun Lumisydän tuli pesästään.
-Minnekkäs sinä luulet meneväsi? parantaja naukui ankarasti
-E-en minnekkään hakemaan vain ruokaa. valehtelin.
Lumisydän nyökkäsi ja antoi minulle luvan poistua pesästä.
-Et sitten rasita itseäsi millään tavoin vielä tänään. Sinun on otettava rennosti! naaras huikkasi vielä perääni.
-Joo, joo! vastasin ja saavuin aukiolle.
Nappasin kasasta kanin ja hotkin suihini salaman nopeasti.
Kun peseydyin ja nuolin viiksistäni kanin rippeitä, emoni Hopeasulka tuli luokseni naukuen huolissaan:
-Jääpentu miten voit? Onko huono olo? ja niin edelleen.
Pyörittelin vain tylsistyneesti silmiäni ja vastasin parhaani mukaan.
Joskus emo on turhan huolehtivainen.

---Illalla---

Hopeasulka oli sukinut turkkini kiiltäväksi ja laittanut sen ojennukseen. Minulle oli kerrottuu, että tänään illalla minusta tulisi vihdoinkin, pienen viiveen jälkeen oppilas.
Olin ollut siitä lähtien aivan tohkeissani ja nyt vihdoinkin oli ilta!
En voinut uskoa sitä todeksi kun Mustatähti kutsui klaanin koolle ja lausui perinteiset sanat, jotka kuuluivat nimitysseremoniaan.
En meinannut pysyä nahoissani, kun kuulin uuden nimeni.
>Olen Jäätassu! Hei kaikki olen Jäätassu< kiljuin mielessäni ilosta.
"Mestarisi olkoon Tomupilvi!" päälikkö lopetti ja Tomupilveksi kutsuttu tomun värinen kolli asteli vaatimattoman mutta siltikin ylpeän näköisenä minun luokseni ja me kosketimme juhlavasti toistemme kuonoja.
Soturi nuolaisi päälakeani lempeästi ja naukaisi:
-Menehhän siitä nyt nukkumaan, huomenna on aikainen herätys!
nyökkäsin hilpeästi ja kipitin oppilaspesälle.
Asetuin nukkumaan sammalvuoteelle, joka vaikutti siltä ettei siinä ollut kukaan vähään aikaan nukkunut.
Haistelin uteliaana makuualustaani havaitakseni kenellä nukkumapaikka olisi kuulunut ennen minua.
Haistelin tarkasti ja havaitsin heikon ja todella vaimean vain vaivoin haistettavan isäni Ratamolehden tuoksun!
>Vau!!< ajatelin innoissani käperrtyessäni kerälle ini entiselle makuusijalle. Joko oikean tai vasemman puoleisella makuusijalla oli siis nukkunut emoni Hopeasulka. Olin siitä varma, aivan varma!
Käperryin yhä tiiviimmälle kerälle ja imi kuonooni rauhoittavaa isäni tuoksua. Pian vavuin suloiseen unen pimeyteen.
Vastaus:26 kp:eetä
~Vaahto

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Viiltokäpälä, Myrskyklaani
26.04.2013 19:53
Viimeinen luku
-Tältäkö se tuntuu?-

"Isä!Isääääääää!!!" Kuului pesän läheltä. Nousin säpsähtäen pystyyn, ja kuulin valituksia ympäriltä. Kaikkein vahvin ääni kantautui Pilvihännän kurkusta.
"Eikö täällä koskaan saa nukkua rauhassa." Hän murisi ärtyneenä. Mulkaisin häntä nopeasti, mutta pyytelin jokaiselta kuitenkin anteeksi tätä melua.
Astelin porottavaan auringon valoon ja kohtasin uhden pennuistani, nimittäin Pilkkuroihun. Nuori naaras oli nimetty jonkin aikaa sitten soturiksi aivan kuten Juovasulkakin ja Tomupilvikin. Enään oppilaana oli vain Pihlajatassu.
"Etkä tajua, että tuolla yritetään nukkua, tai ainakin yritettiin." Valitin silmiä pyöritellen.
"Mustatähti käski minun hakea sinut. Meidän lähetettiin metsästämään." Pilkkuroihu naukui viileästi ja asteli pois. Vaikeroin hiljaa.
>Tässä säässäkö pitäisi metsästää? Eihän täällä jaksa tehdä mitään!<
Juoksin kuitenkin naaraan perään ja kuljimme piikkihernetunnelia pitkin pois leiristä. Riistan tuoksu kantautui kuonooni ja sai veden hierahtamaan kielelle. Katselin, kun tyttäreni katosi puskaan ja hetken kuluttua palasi suussaan pulska jänis. Hymyilin ylpeästi tälle ja sekosin askelissa niin, että lensin kuonolleni maahan.
"Auh!" Ulvaisin. Kuulin Pilkkuroihun ilkkuvan naurun. Sähähdin hiljaa ja kömmin pystyyn. Ravistelin pölyn pois turkistani ja istahdin alas. Aloin pikkuhiljaa nauraa itsekin ja loikkasin kiusalla yllättyneen soturin niskaan. Pian olimme pelkkä karvamytty, joka kulki edestakaisin maastossa. Naurunremakat kaikuivat metsässä ja kuului kevyttä siipien läpytystä jotka johtivat kauemmas meistä. Isän ja tyttären suhde oli meillä hyvänlaatuinen. Pysähdyin paikoilleni hengittäen tiuhaan ja nauaraen minkä pystyin. Samassa kuulin räsähdyksen läheisen puskan takaa. Säpsähdin ja karvani nousivat pystyyn. Käänsin katseenipuskaan ja hetken kuunneltuani kuulin hiljaista murinaa. Kamala löyhkä kantautui meidän kummanki kuonoon ja sai minut irvistämään inhosta. Kuulin, kuinka Pilkkuroihu sihisi kauhusta ja imhosta. Tunnistin hajun nopeasti ja silmäni suurenivat kauhusta.
"MÄYRÄ!" Huusin ja silloin kyseinen elikko ilmestyi puskasta. Se ärjyi ärjymistään ja näläytti pitkiä teräviä hampaitaan. Sen mustavalkoinen turkki näytti leimuavalta auringon valossa. Vieressäni seisova Pilkkuroihu murisi ja hyppäsi Mäyrän kimppuun.
"Ei, Pilkkuroihu!" Huusin ja yritin estää tätä, mutten ollut tarpeeksi nopea. Tyttäreni iski hampaansa tämän kuonoon kiinni ja veren väkevä tuoksu alkoi leijua ilmassa. Sitten kuului vain naaraan inahdus ja tämä lensi kauemmas. Raivo kuohahti sisimmässäni ja sai silmäni leimuamaan kuin vihreät liekit.
"Et koske häneen!" Raivosin ja loikkasin mäyrän ja Pilkkuroihun väliin. Katsoin pikaisesti maassa makaavaa kissaa. Hän oli vielä elossa. Sitten käänsin katseeni suureen elikkoon jonka valkoiset hampaat tulivat minua kohti. Raapaisin tätä raivoissani silmään ja sain sen vain entistä ärtyneemmäksi. Suuri käpälä lähestyi kasvojani ja lensin suurta koivua päin. Polttava kipu halkoi kehoani ja sai minut taittumaan kaksinkerroin. Näin kaiken kahtena, mutta tarpeeksi selvänänähdäkseni, kun mäyrä kohotti käpälänsä kauhistuneen Pilkkutoihun yllä.
>Ei, ei häntä...<
Ja loikkasin kaarevasti heidän väliinsä. Rääkäisin raivosta ja kivusta, kun terävät kynnet painautuivat kurkulleni ja siitä ihon läpi. Veri valui runsaana kaulastani ja sai minut yökkimään. Yläpuolellani mäyrä katsoi taakseen ja vain juoksi pois. Tyttäreni nousi tassuilleen ja juoksi luokseni.
"Isä! Isä et saa kuolla!" Hän huusi kyynelten tippuen virtana ensin poskille ja sitten kanvoilleni. Pakotin itseni hymyilemään.
"En jätä sinua, sisaruksia ja emoanne koskaan. Olen aina sydämissänne ja varjelen teitä Tähtiklaanista käsin." Maukaisin ja nuolaisin pentuni rintaa.
>Tältäkö se tuntuu, kun kuolee<
Kamala yskänpuuska ravistutti kehoani ja veri vuosi entistä runsaammin. Kuulin kauempaa ääniä ja kauhistuneita parkaisuja ja tummia hahmoja kohosi Pilkkuroihun takaa.
"Hyvästi, kerro muille että rakastan teitä..." Kuiskasin ja vaivuin lempeään, rauhalliseen lepoon.

//Eli juu, tapatin Viillon ku teki mieli tehdä niin. Hänet voi lisätä Tähtiklaaniin, ja kirjoitan hänellä joskus kun vaan saan inspiraatiota.
Vastaus:selvä
~Vaahtu

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Laventelimyrsky, luopio
26.04.2013 18:59
Laventelimyrky heräsi kuusen alta. Tämä raotti silmiään tuntiessaan pistävän tuijotuksen selässään. Naaras käänsi kylkeä ja nousi ylös. Ravisteltuaan turkkinsa neulasista naaras tajusi yhden asian. >Minä en mennyt nukkumaan kuusen alle! Olen varma että nukuin pusikossa!< Sitten vasta Luopio tajusi katsoa vasemmalle.
"Heräsit vihdoin!" Sanoin harmaa naaraskissa Laventelimyrskyn vasemmalta puolelta. Kissalla oli keltaiset silmät. Tämän turkki oli vaaleanharmaa ja etutassut olivat ruskeat. Kissa oli myös erittäin laiha ja pitkäraajainen. Häntäkin oli ohut kuin rotalla.
"Kuka sinä oikein olet?! Ja miksi raahasit minut tänne?!" Laventelimyrsky sähisi. Harmaa naaras oli kuitenkin tyyni, eikä aikeissakaan paeta tai hyökäytä. Laventelimyrsky rauhoittui muistaessaan, miten viimeksi kävi kyn hän oli suuttunut..
"Olen.. Olen Tuuliklaanin luopio ja.. Toin sinut tänne, sillä olit kuolemaisillasi." Harmaa kissa huokasi.
"Minä olen Laventelimyrsky, jokiklaanin entinen soturi. Minäkin olen luopio. Kuka itse olet ja miten osasit hoitaa minua?"
"Minä olen Haikaranaskel. Opiskelin parantajanoppilaana ennen sitä.. Tein kamalan asian." Haikaranaskel mumisi.
"Olen pahoillani. En olisi saanut raahata sinua tänne ilman lupaa.." Haikaranaskel maukaisi. "Mutta se on vaisto.."
"Kiitos, kun pelastit minut. Meidän ei ole pakko puhua siitä mitä teimme, jos emme halua. Voimmme kuitenkin turvautua toisiimme." Laventelimyrsky maukaisi. Haikaranaskeleen ilme kirkastui.
"Olet oikeassa." Tämä nau'ahti. "Syöhän tämä. Se vahvistaa." Harmaa kissa jatkoi ja vieritti Laventelimyrskyn eteen jotain pyöreää ja punertavansinistä.
"Mikä tuo on?" Laventelimyrsky kysyi.
"Hedelmä kaksijalkojen puutarhasta. Luumu. Tunnen erään kotikisun joka esittei minulle paikat ja kasvit. Maista." Haikaranaskel maukaisi. Laventelimyrsky ei ajatellut, että vieras kissa voisi vaikka myrkyttää tämän vaan puraisi rohkeasti hedelmää.
"Mhh.. Aika.. kirpeää, mutta hyvää.." Laventelimyrsky arvosteli.
"Hyvää, että pystyt syömään sitä. Tarvitset myös lihaa. Metsästetään myöhemmin." Haikaranaskel kehräsi ja meni puuhastelemaan kauemmas antaen ruokarauhan. Sitten tämä antoi vielä pinenen neuvon:
"Varo. Hedelmän sisällä on kivi!"
Laventelimyrsky ihmetteli kuka hiirenaivo oli työntänyt hedelmän sisään kiven. Valkoinen naaras syö kuitenkin hedelmälihan kiven ympärilta ja hautasi kiven, niinkuin aina luutkin.
//Haikaranasken on vaan ittekeksimä tyyppi//
Vastaus:25 kp:eetä
~Vaahtu

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Mäntylehti, Jokiklaani
26.04.2013 16:36
Mäntylehti venytteli nautinnollisesti sotureiden pesän edustalla. Kuuma aamu lankesi metsään ja järven rannalle, ja Mäntylehti sai päähänsä mennä uimaan viilentyäkseen. Samalla hän voisi hyvällä onnella nähdä taas vilauksen Kirsikankukasta. Mäntylehti peseytyi kiireesti ja nelisti leiristä ulos. Hän taivalsi Jokiklaanin reviirin halki ja oli jo läkähtymäisillään, kun saapui järven lähelle, ja siihen paikkaan, jossa hän oli eilen nähnyt Kirsikankukan. Mäntylehti asettui järven rannalle katse tiukasti vedessä ja käpälä valmiina. Hän asettui niin, ettei keskipäivän aurinko heittänyt hänen varjoaan veteen. Näkyi hopeinen välähdys, ja Mäntylehden käpälä sujahti veteen, ja kouraisi ison kalan ilmaan, joka jäi sätkyttelemään rannalle. Mäntylehti iski sen kuoliaaksi ja tassutteli odottamaan Kirsikankukkaa. Kilpikonnakuvioisen turkin vilahdus kertoi, että naaras oli vastarannalla. Mäntylehti nappasi kalan hampaisiinsa ja ui ketterästi toiselle rannalle, ja naukaisi hiljaa. Kirsikankukan pää putkahti kaislikosta hiiri hampaissa.
"Mäntylehti!" hän mumisi suu täynnä tuoresaalista. Naars pudotti hiiren ja kehräsi kovaan ääneen. Mäntylehti pudotti oman kalansa.
"Syö, olet luisevampi kuin hiiri lehtikadon aikaan", hän maukui. Kirsikankukka tuijotti pelokkaana kalaa.
"En saisi...", hän vastusteli jälleen. Mäntylehti huokaisi ärtyneesti. "Hölmö karvapallo! Näännyt nälkään!" hän huudahti. Kirsikankukan häntä vääntelehti. "Ei Tiikerivarjo sinua seuraa! Usko jo!" Mäntylehti toisti. Kirsikankukka katsoi lämpimästi Mäntylehteä silmiin ja ahmi kalan sudennälkäisin hotkaisuin. Mäntylehti kehräsi. Kirsikankukka painautui häntä vasten ja astui äkisti taaksepäin.
"Haistan Myrskyklaanin taas! Tässä on jotain outoa!" hän murahti ja vilkuili ympärilleen. Mäntylehti raotti suutaan ja haistoi kauhukseen Tiikerivarjon ja Piikkikynnen voimistuvan hajun.
"Järvelle! Äkkiä!" hän sihisi Kirsikankukan korvaan. Kilpikonnakuvioinen naaras nyökkäsi peloissaan ja seurasi häntä veden rajaan. Kirsikankukka astui veteen ja värähti, kun kylmä vesi kasteli hänen karvansa. "Äkkiä nyt! Ui toiselle rannalle!" Mäntylehti hoputti. "Se on Jokiklaanin reviiriä!" hän sihisi huolestuneena. Mäntylehti haistoi ilmaa. Soturikaksikon tuoksut voimistuivat toisella puolella. "Seurataan ranta viivaa sitten", hän ehdotti. "Ui sinä Jokiklaanin reviirille, minä pärjään kyllä!" Kirsikankukka maukui. Mäntylehti kosketti nopeasti hänen kuonoaan omallaan ja ui rivakasti oman klaaninsa reviirille. Hän katseli kaislikon suojasta, kuinka Kirsikankukka hiipi nopeasti rantaa pitkin pois näkyvistä. hetken kuluttua Tiikerivarjo mustaraitainen pää ilmestyi esiin, ja Piikkikynnen musta turkki ilmestyi hänen rinnalleen. Mäntylehti ei halunnut nähdä enempää, joten sukelsi syvemmälle omalle reviirilleen. Hänen turkkinsa kuivui, kun hän istahti lämpimälle metsäaukiolle, ja hän päätti mennä vielä viilentymään järven rannalle. Mäntylehti asteli kuuman metsän halki ja saapui pian järven lähelle. Järven luonnottoman tyyni pinta väreili hiukan, kun tuuli puhalsi sen yli ja väreili Mänylehden turkilla. Soturi veti ilmaa keuhkoihinsa ja pulahti veteen. Hän nautti sen viileydestä kuuman metsän jälkeen. Mäntylehti ui rauhallisin vedoin lähelle Kaksijalkojen puolisiltaa, ja unohti melkein uida, kun sen päälle asteli Kaksijalka pitkän kepin kanssa. Muitakin Kaksijalkoja ilmestyi näkyviin ja heittäytyi veteen puolisillan viereen. Mäntylehti yritti uida mahdollisimman nopeasti kaisilkon suojaan, ja tunsi pian hiekkaisen järvenpohnaj käpäliensä alla. Yhtäkkiä hän kuuli takaansa Kaksijalan ulvaisun ja iso vaaleanpunainen etukäpälä kiertyi hänen ympärilleen ja kiskaisi hänet mukaansa. Kaksijalka kahalsi takaisin rannalle Mäntylehti mukanaan. "Päästä irti Hiirenaivo!" hän ulvoi ja rimpuili raivoissaan kaksijalan otteessa. Kaksijalka kantoi hänet yhä kauemmas rannasta ja ulvoi jotain iloissaan. Mäntylehti yritti epätoivoisesti rimpuilla vapaaksi, mutta Kaksijalka tiputti hänet kovakouraisesti Korkeareunaiseen koriin. Mäntylehti kompuroi jaloilleen Kaksijalkojen turkin päällä ja raapi valkoisia seiniä. Ne eivät kuitenkaan antaneet periksi. "Tähtiklaani auta!" Mäntylehti ulvoi hädissään.

----------------------illalla---------------

Mäntylehti kyyhötti korin nurkassa ja katseli Hopeahäntää, joka melkein peittyi räikeänoranssiin kaksijalkojen valoon. Yhtäkkiä sekin pimeni, kun Kaksijalka kumartui korin ylle jokin kädessään. Hänet nostettiin ilmaan, ja Kaksijalka yritti sujauttaa Mäntyleden kaulaan Kotikisun pannan. Mäntylehti rääkyi ja raapi Kaksijalan käsiä. Kaksijalka ulvahti, mutta sai lopulta kuitenkin pannan Mäntylehden kaulaan, ja siinä luki ilmeisesti hänen kotikisu nimensä. Mäntylehti laskettiin takaisin koriin ja Kaksijalka häipyi. Mäntylehti puski korin seiniä ja yritti päästä pakoon. Hän huojahti, kun kori keikahti rajusti. Mäntylehti nojasi seinää vasten, ja kori kallistui sivulle. Yhtäkkiä se kaatui, ja Mäntylehti kaatui sen mukana yönraikkaalle ruohikolle. Hän ähkäisi ja nousi seisomaan. Kaksijalan panta hiersi epämukavasti. Mäntylehti värähti ajatellessaan, mitä klaanitoverit sanoisivat, jos hän palaisi kotiin yltä päältä kaksijalkojen tuoksussa ja niiden panta kaulassa. Hän oli aina vihannut Kaksijlkoja. Mäntylehti nelisti Metsikön suojaan, ja istahti alas. Tänään ei olisi mitään järkeä vielä lähteä leiriin, ja hänen pitäisi päästä eroon kaulapannasta ja Kaksijalkojen lemusta. Mäntylehti käpertyi uupuneena maahan.

--------------------------Aamulla-------------------------

Mäntylehti säpäshti hereille, ja muisti siinä samassa mitä oli tapahtunut. Kaulapanta sattui, mutta Kaksijalan lemu oli jo haihtumassa. Mäntyleti hankasi Kaulapantaa terävää kiveä vasten ja sai siihen vain muutaman naarmun. Mäntylehti sihahti turhautuneena. Pannassa oleva tiuku esti häntä metsätämästä, joten Mäntylehti raapi sitä terävillä kynsillään. Yhtäkkiä se putosi maahan. Mäntylehti kiljahti riemusta ja hieroi kaulaansa maata vasten, koska panta oli aiheuttanut ikävän painauman hänen kaulaansa. Sitten Mäntylehti juoksi ranta veteen ja kierähti siinä muutaman kerran päästäkseen eroon kuvottavasta lemusta. Vesimyyrä rapisteli lähistöllä, ja Mäntylehti nappasi sen helposti ja söi muutamalla haukkauksella. Samassa Kaksijalan ulvonta sai hänet nostamaan päätään. Hänen pakonsa oli huomattu. Mäntylehti pinkaisi järvelle ja ui nopeasti omalle reviirillee ja juoksi aina leiriin asti. >Oli se kuules aikamoinen seikkailu< Mäntylehti pohti ja asteli uupuneena leiriin.

// Siis, antakaa koopeet Mäntylehdelle, mutta kirjoittaja on Tiikerivarjo, koska Mäntylehti antoi luvan kirjoittaa yhden tarinan. Voitte varmistaa vieraspuusta. Antakaa mahdollisimman paljon koopeita//

Vastaus:29 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Juovasulka, Myrskyklaani
26.04.2013 14:57
-se ainoa oikea-

Juovasulka katseli, kuinka aurinko kipusi vähitellen puiden latvojen yläpuolelle. Hän päästi väsähtäneen huokaisun. Samassa hän haistoi Vatukkakynnen, ja hetken kuluttua soturi työntyi leiriin orava hampaistaa roikkuen. JUovasulka heliautti hämmentyneenä häntäänsä. Hän tunsi outoa kiintymystä tumma ja raidallista kollia kohtaan. Se oli jo alkanut oppilaana. Hän oli toisinaan myös nähnyt Vatukkakynnen silmissä muutakin kuin ystävällisyyttä. Vatukkakynsi laski oravan maahan ja näytti yhtä kiusaantuneelta kuin Juovasulka.
"Vartiovuorosi on päättynyt. Voit nyt puhua", hän maukui. Juovasulka venytteli ja nousi jaloilleen. Kissakaksikon katseet kohtasivat, ja Juovasulka havaitsi meripihkasilmissä välkehtivät lempeän tuikkeen. Juovasulka räpytti silmiään, ja Vatukkakynsi työnsi oravan varovasti lähemmäs Juovasulkaa.
"Olet varmasti nälkäinen", hän mumisi. Juovasulka kehräsi.
"Hölmö karvapallo! Olet metsästänyt koko yön. Jaetaan tämä", hän vastasi. Vatukkakynsi katsoi naarasta suoraan silmiin. Juovasulka aisti katseesta huokuvan lämmön, ja tunsi kehräyksen jylisevän entistä voimakkaammin kurkussaan. Vatukkakynsi nyökkäsi ja kumartui Juovasulan kanssa aterioimaan. Kun Juovasulka nuoli ruuan viimeisiä rippeitä viiksistään, Vatukkakynsi nousi jaloilleen. "Menen nyt lepäämään", hän naukui ja otti askeleen kohti sotureiden pesää.
"Odota", Juovasulka maukui odottamatta. Vatukkakynsi käänsi leveät kasvonsa kohti punaruskeaa soturia. "Voitko näyttää... voito näyttää missä voin nukkua", Juovasulka takelteli ujostellen. Vatukkakynsi ymmärsi, ja kehräsi hitusen. "Jos haluat", hän vastasi. Juovasulka seurasi häntä sotureiden pesän varjoon. Vatukkakynsi asettui makuusijalleen pesän keskivaiheille, ja viittasi vieressään olevaan tyhjään makuusijaan.
"Tuota, jos haluat, voit nukkua vieressäni, jos haluat. en tietenkään pakota.."
"Tietenkin haluan!" Juovasulka kehräsi ja napautti Vatukkakynttä hännällään lempeästi. Soturi värähti hänen kosketuksestaan. Juovasulka asettui maluusijalleen. Lyhyen harkinnan jälkeen hän ja Vatukkakynsi vaihtoivat kieliä ja painautuivat toisiaan vasten nukkumaan. >Rakastan häntä!< Juovasulka kehräsi mielessään.

---------illalla--------

Juovasulka heräsi kuonon pehmeään töytäisyyn, ja raotti silmiänsä. Vatukkakynsi seisoi hänen edessään. Ilta-aurinko loi meripihkansävyistä valoaan tummalle ja raidalliselle turkille. Juovasulka havaitsi nukkuneensa koko päivän.
"Meidät on valittu rajapartioksi", soturi maukui. Juovasulka karisti sammaleet turkistaan ja nousi tassuilleen.
"Mennäänpä sitten", hän vastasi. Vatukkakynsi sukelsi ulos hänen edellään ja tervehti ohimennen Okakynttä, joka saapui leiriin tuoresaalista hampaissaan. Juovasulka heilautti häntäänsä Pilkkuroihulle ja Tomupilvelle, ja seurasi Vatukkakynttä metsään. "Tapaisimmeko tässä?" Vatukkakynsi ehdotti, kun he saapuivat pienelle aukiolle. Juovasulka hipaisi hänen korvaansa kuonollaan.
"Sopii", hän vastasi ja seurasi, kun Vatukkakynsi hiipi aluskasvillisuuteen. Juovasulka lähti toiseen suuntaan, ja haistoikin Kirsikankukan, kilpikonnkuvioisen naaraan tuoksun. Juovasulka oli huomannut, että viime aikoina naaras oli laihtunut laihtumistaan, eikä hän ollut nähnyt tätä syömässä muiden sotureiden kanssa moneen päivään. Nyt soturin lonkat pistivät esiin ja kylkiluiden terävät viivat erottuivat selvästi turkin alta. Juovasulka seurasi uteliaisuuttaan tuoksuvanaa, ja näki tämän matkalla Jokiklaanin rajalle. Hän muisti Pihlajatassun kertoneen kuu sitten, että hän oli nähnyt Kirsikankukan Jokiklaanin kissan kanssa, ja epäilykset tulvahtivat Juovasulan mieleen. Kirsikankukka kyllä vaikutti uskolliselta Myrskyklaanille, mutta jos JOkiklaani ja Myrskyklaani ajautisi riitoihin, Kirsikankukka voisi joutua taistelemaan jopa omaa kumppaniaan vastaan. Hän muisti samassa myös Viimatassun, Kirsikankukan parhaan ystävän, joka oli tapettu omalla reviirillään. Juovasulka päästi kärsineen huokaisun. Hän kääntyi jälleen toiseen suuntaan ja haisteli ilmaa. Hiiren haju leijui ilmassa, ja Juovasulka pudottautui matalaksi ja hiipi kohti hajun alkulähdettä. Pian hän suoristautui pulska hiiri hampaissaan roikkuen. Aurinko oli jo laskenut, ja kylmä ilma pyörteili Juovasulan sieraimissa. Hän saalisti nopeasti vielä oravan ja pulun, ja suuntasi takaisin kohti tapaamispaikkaa. Paremmin ei voisi päivä mennä. Hän oli saanut hyvin saalista, ja Juovasulka tunsi löytäneensä sen oikean kissan, jolle olisi uskollinen koko elämänsä ajan

//Vatukkakynsi Juovasulan kumppaniks//
Vastaus:23 kp:tä.

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Mäntylehti, Jokiklaani
26.04.2013 14:57
Heräsin aamulla aikaisin, siihen että sotureiden pesän ulko puolelta kuului meteliä. > Kuka pitää meteliä näin aikaisin aamulla?< Ihmettelin närkästyneenä. Avasin silmäni lopulta ja nousin vaivalloisesti ylös. Venyttelin ja tassuttelin ulos en nähnyt ketään, mutta haistoin kissan tuoreen hajun. Olin niin väsynyt, koska olin käynyt tapaamassa Kirsikankukkaa, että lähdin takaisin nukkumaan. Sotureiden pesässä oli ihanan lämmintä ja nukahdin heti. Kun heräsin muistin miten luisevalta Kirsikankukka oli eilen illalla näyttänyt.> Toivottavasti ne KETUNLÄJÄT jotka kiristävät Kirsikankukaa kuolisivat!< Ajattelin vihaisena. > Ehkä meidän ei pitäisi enään nähdä.< Mietin surullisena. Pyyhin kumminkin mielestäni semmoiset ajatukset, koska se tuntui niin inhottavalla, että karvani nousivat pystyyn. Nousin taas ylös ja venyttelin, silloin minulle tuli ihan hirveä tunne tuntui kuin vatsani olisi revitty auki. Pysyin pitkään paikallani kivun takia, koska aina kun liikuin vähänkin kipu vain yltyi. Lopulta kipu lakkasi. soturi seisoi takanani ja kysyi." liikutko vai menenkö ohi?" Lihakseni jännityivät, mutta pakotin itseni liikkeelle. En katsonut taakseni sen takia en tunnistanut soturia. Päätin lähteä partioon ja unohtaa mitä äsken kävi. Lopulta huomasin, että oli yhä aikainen aamu, että minun kannattaisi lähteä yksin.> Lähden joen viertä ylös päin ja pysähdyn siihen jossa yleensä näen Kirsikankukan. Jos minulla olisi onni ja näkisin hänet.< Tein suunnitelmaa kun kävelin automaattisesti joelle, josta lähdin ylös päin. Lopulta olin aika lähellä, joten etsin paikan jossa varjoni ei koskettaisi vettä, niin kuin olin oppinut. Sitten odotin lopulta näin kalan. Odotin kärsivällisesti käpälä ylhäällä. Lopulta minulla oli neljä kalaa ja yksi vesimyyrä, jonka olin havainnut tekemässä patoa jonkun matkan päässä. Silloin kuulin pensaasta kahinaa toisella puolella jokea. Kilpikonna kuvionen naaras tassutteli esiin. Ja kukapa muukaan se oli kuin Kirsikankukka. " Hei." Mau'uin heti kun näin tämän. Hyppäsin sen jälkeen jokeen ja uin nopeasti toiselle puolelle Kirsikankukan luo. Olin ottanut yhden kaloista mukaan joen toiselle puolelle ja yritin antaa sitä Kirsikankukalle. " Tiedän kyllä mitä Tiikerivarjo sanoi, mutta tuskin tällä on koko ajan aikaa katsoa perääsi." Mau'un tälle närkästyneesti kun tämä ei suostunut syömään kalaa. Lopulta sain kuin sain kin tämän syömään kalan. Kosketin Kirsikankukan nenää, jolloin kuulin kun tämä takaa kuului ääntä. Pujahdin niin nopeasti kuin pystyin pensaaseen. Sieltä asteli Myrskyklaanin kissa.

// Sori lyhyt ei inspannu. Olin mummilla ja tämä ei siedä tietokoneella olemista joten en ole päässyt tänne lähi aikoina.//
Vastaus:Jännää... :> 16 kp:tä!

-Mustahaukka

 






META TAG (title): Warriorcats Rope









-->







 





--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Shira
26.04.2013 14:25
Shira heräsi sateen ropinaan, joka kaikui luolan seinillä. Tiikerivarjo istuskeli luolan suulla ja nuuski viiman tuomia tuoksuja. Huurre oli käpertynyt nukkumaan luolan peräseinaa vasten, ja oli asettanut Shiran kuonon eteen kasan katajanmarjoja. Shira söi marjat nopeasti ja hoippuroi Tiikerivarjon luokse. Suuri kolli kääntyi ja naukaisi ilahtuneena. "Shira, olet herännyt!" hän huudahti, mutta antoi leveällä lavallaan tukea, kun Shira oli kaatua. "Olet vielä nälästä heikko, mene takaisin nukkumaan", Tiikerivarjo lisäsi. Shira vilkaisi närkästyneenä kumppaniaan ja istahti alas. "Haluan istuakin välillä, sitä paitsi olen jo paljon vahvempi", hän maukui. TIikerivarjo heitti turhautuneen katseen häneen. "Mutta olet silti vielä heikko, mene nukkumaan", hän toisti. Shira pudisti jääräpisesti päätään ja taipui nuolemaan selkäänsä. "Olen nyt tässä, ja sillä siisti", hän naukaisi. Huumaava ukkosen jyrinä keskeytti hänet. Tiikerivarjon mustaraitainen turkki hohti salaman kirkkaassa välähdyksessä. Huurre säpsähti äkisti hereille ja kömpi Tiikerivarjo toiselle puolelle. kolli kumarsi. "Shira", hän maukui närkästyneenä Tiikerivarjon lavan yli. "Menet nyt kyllä takaisin petiin", hän lopetti närkästyneenä. Shira huokaisi ja nilkutti takaisin sammalvuoteelle.
Vastaus:5 kp:tä.

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Nopsatassu,Myrskyklaani
25.04.2013 23:41
Luku: 4 Rakkautta ensi silmäykselläkö?

Minut oli juuri nimitetty oppilaaksi ja olin uuden mestarini Lumikkosydämmen kanssa opettelemassa soturilakia. Se ei tuntunut lainkaan hankalalta ymmärtää vaan tajusin melkein heti koko soturilain mutta en muistanut sitä vielä täysin ulkoa. Yritin tavata sitä mielessäni ja muistaa kaikki sen kohdat itse ulkoa. Hankalaa se toki oli mutta vaivan arvoista. "Muistatko sinä jo soturilaen?"Lumikkosydän kysyi minulta lempeästi. Katsahdin tämän silmiin. "Muistan sen melkein
. Muistan että kunniakkaan soturin ei tarvitse tappaa vastustajasnsa voittakseen sekä ettei parantajalla voi olla kumppania tai pentuja ja pennun täytyy olla kuusi kuuta tullakseen oppilaaksi ja vielä että kissasta ei voi tulla varapäälikkö jos kissa ei ole ollut vähintään yhden oppilaan mestari."mau'uin ulkomuistista mestarilleni. "Hienoa Nopsatassu."Lumikkosydän kehui minua. Tunsin kuinka rinnassani pisti ylpeydenpistos. "Tämä riittää tältä päivältä mene nyt nukkumaan."mestarini naukaisi. Nyökkäsin vastauksen ja aloin juosta kohti oppilaiden pesää. Yhtäkkiä näin Aurinkotassun joka istui litteällä kivellä pesän edessä ja tuijotti kaukaisuuteen vaitonaisena. Aloiin juosta. koht naarasta. Asetuin istumaan kiven juurelle. Katsahdin oppilaasees. Tunsin kuika poskeni alkoivat muutua. tulipunaisiksi kun vain vilkaisinki oppilasta. Ei ollut epäilystäkään etten rakastaisi Aurinkotassua. >Hän ei kuitenkaan rakasta minua.<ajattelin vaitonaisena. Keräsin kuitenkin rohkeuteni ja kertoa hänelle tunteistsni. "Kröhöm... Tuota Aurikotassu. Minulla olisi asiaa..."aloitin puheeni. Naaras käännähti kohti minua ja tuijotti minua suurilla silmillään. "Minullakin on asiaa sinulle."oppilas naukaisi ja loikkasi alas kiveltä. "No kerro sinä ensin" Aurikotassu naukui. "Ei kun kerro sinä ensin."intin vastaan. "Empäs vasnsinä kerrot!"Aurikotassu tivasi. En jaksanu enää väitellä naaraan kanssa vaan päätin kertoa asiani nyt. "No tuota kun Aurinkotassu. Minä rakastan sinua."sanoin ujosti. Naaran silmät suurenivat ja tämä tuijotti minua ihmeissään. "Nopsatassu minäkin rakastan sinua."Aurikotassu maukui puoliääneen. Oloni oli samalla onnellinen mutta samalla hieman surullinen Jääpennun vuoksi. Sanaakaan sanomatta kävelimme Aurinkotassun kanssa oppilaiden pesään ja valitsimme isellemme makuupaikat ja painauduimme toisiamme vasten. Aloimme nukkua rauhallista unta yhdessä...

//Lyhyt! X-( Mut tei kännyllä klo: 23.48 yöllä. Mut toivottavasti tykkäätte. ;-)//

Vastaus:15 kp:eetä
~Vaahto

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Nopsapentu/tassu, Myrskyklaani
25.04.2013 22:45
Luku: 3 Oppilaaksi

Kissa asteli varjoista eteeni. Tajusin että tulija oli Kuutassu Myrskyklaanin nuori oppilas. Astelin kissaa vastaan.
Kosketimme toistemme kuonoja hellästi. Näytin oppilaalle iloista naamaa mutta sitten ilmeeni muuttui vakavaksi ja katsahdin takanani makaavaan Jääpentuun.
Kuutassu asteli ohitseni huolestunut ilme kasvoillaan kun tämä pääsi Jääpennun viereen. Oppilas tuijotti hievahtamatta pentua.
”Mi-mitä on tapahtunut?”oppilas änkytti.
Katsoin ensin suruissani maahan ja mietin kannattaisiko minun kertoa Kuutassulle mitä Jääpennulle on käynyt.
”Tuota Kuutassu. Hän söi epähuomiossa kuollonmarjoja.”sopersin tälle puoliääneen.
Kuutassu näytti kauhistuneelta. Tämä katsoi ensin minuun ja käänsi sitten katseensa Jääpentuun. Ymmärsin että tämä oli poissa tolaltaan.
”Kuoleeko hän?”oppilas kysyi nopeasti.
Katsahdin sisareeni.
”En ole varma. Hän on ollut huonona jo pitkään.”naukaisin ja painoin pääni alas suruissani.
Katsoin surumielisenä tassujani ja tunsin kuinka kyynel tipahti tassujeni päälle, sitten toinen ja kolmas. Oloni oli todella kurja.
Nostin hiljaa pääni ja katsahdin Kuutassuun. Naaraan kasvoille oli ilmestynyt päättäväinen ilme. Tuijotin tätä ihmeissäni.
”Meidän on vietävä Jääpentu pian leiriin!”Kuutassu sanoi nopeasti ja katsoi minua suoraan silmiin, nyökkäsin tälle vastukseksi.
Kuutassu tarttui Jääpentua niskasta ja alkoi kantaa tätä leiriin. Kävelin Kuutassun vieressä samalla huolissani ja samalla suruissani.
”Älä pelkää kyllä sinä selviät.”kuiskasin sisareni korvaan.
Jääpentu makasi elottomana Kuutassun otteessa. Sydämmeni löi yli kierroksilla ja päässäni pyöri. En tiennyt mitä ajatella.
>Mitähän Hopeasulkakin ajattelee ja Ratamolehti! Miten selitän heille Jääpennun tilan vakavuuden tai uskovatko he edes minua.<ajattelin suruissani.
Sitten pesaassa rasahti. Pysähdyin kuin seinään. Kuutassukin oli ilmeisesti kuullut sen. Maistelin ilmaa nopeasti.
Ilmassa tuoksui kuvottava lemu. Kissa se ei ainakaan voinut olla. Olin siitä varma. Sitten jotakin mustavalkoista vilahti aluskasvillisuuden joukossa.
Tunsin kuinka jokainen karvani nousivat pystyyn ja lamaannuin niille sijoilleni. Hengitykseni muuttui aina vain raskaammaksi kun odotin mitä aluskasvillisuuden joukosta oikein ilmestyisi.
Pidätin hengitystäni.
Pesaasta löntysti suuri mustavalkoinen olento joka murisi hiljaa. Olento oli ainakin kolmen kissan kokoinen ja pelottava ilmestys.
”Mäyrä!”Kuutassu kiljaisi ja astui pari askelta taaemmas.
Asetuin hyökkäysasentoon tosin kömpelöön sellaiseen ja aloin sähistä ja murista kovaäänisesti mäyrälle. Olin kuullut kuinka mäyrät olivat tappaneet useita kissoja.
Olin valmiina taisteluun ja odotin vastustajani ensimmäistä iskua. Mäyrä ei kuitenkaan hyökännyt minun kimppuuni.
”Se ei näe kunnolla päivällä. Käytä sitä hyväksesi.”Kuutassu kuiskasi minulle nopeasti.
En vastannut tälle vaan loikkasin suurella loikalla mäyrän kimppuun. Purin tätä niskaan ja mäyrä ulvaisi.
Eläin heitteli minua sivulta toiselle irrottaakseeni otteeni tämän niskasta. Kamppailin pysyäkseni kiinni mutta se ei auttanut. Mäyrä sai viskattua minut päin läheistä puuta.
Kylkeeni koski vimmatusti mutta nousin tassuilleni. Mäyrä juoksi suoraan minua kohti. Loikkasin nopeasti taas tämän kimppuun.
Purin eläimen pientä töpöhäntää kaikilla voimillani ja tunsin kuinka kirpeä veren maku tulvahti suuhuni. En välittänyt siitä.
Mäyrä löi minua äkkiarvaamatta suurella käpälällään ja heitti minut pois. Tömähdin kovalle maalle ja tunsin kuinka veri virtasi haavoistani.
Maa allani alkoi värjäytyä punaiseksi. Sitten kuulin tassujen askelia ja jokin olento hyökkäsi mäyrän kimppuun.
Nostin päätäni ja näin vilauksen kissasta. Tajusin kissan olevan soturi. Katselin kuinka kissa taisteli mäyrää vastaan.
Sitten huomasin lisää sotureita. Kaikki kamppailivat mäyrän kanssa. Hoipertelin istumaan ja katselin ihmeissäni sotureiden kamppailua.
Lopulta mäyrä päätti luovuttaa ja juoksi takaisin metsään. Jäin hetkeksi katselemaan eläimen menoa.
Katsahdin sitten pelastajiini. Tajusin että minut pelastanut kissa oli ollut Vatukkakynsi. Kollin mukana olivat Ratamolehti ja Nokiturkki.
Tuijotin heitä ihmeissään. Sitten näin Kuutassun joka istui Jääpennun ruumiin vieressä huolestunut ilme kasvoillaan.
Hoipertelin varovaisesti naaraan luo ja käänsin katseeni sisareeni.
”Kuoleeko hän?”kysyin parantajaoppilaalta.
Kuutassu katsoi minua silmiin.
”Ei luultavasti. Hän on kuitenkin kovin heikko.”Kuutassu vastasi.
Oloni alkoi tuntua aina vain heikommalta ja minusta tuntui että jalkani pettäisivät pian altani. Veri valui vuolaana haavoistani.
Soturit tulivat minun ja Kuutassun luokse. Ensin tuli Ratamolehti.
”Mitä hän tekee täällä Nopsapentu?”isäni kysyi vakavana.
Vatukkakynsi paljasti kyntensä. Katsoin isääni silmiin ja hoipertelin vaivalloisesti Kuutassun eteeen suojaksi.
”Hän on auttanut minua hoitamaan Jääpentua ja viemään sisartani leiriin.”naukaisin vastuksen ja astuin pois Jääpennun edestä.
Ratamolehden kasvot kalpenivat siltä seisomalta kun tämä tuijotti Jääpennun elotonta ruumista joka makasi puun alla.
”Mitä on tapahtunut?”Ratamolehti kysyi puoliääneen.
Nielaisin hieman ja hengitin syvään.
”Hän söi epähuomiossa kuollonmarjoja. Mutta kyllä hän selviää. Olensiitä varma.”naukaisin vastaksen.
Oloni alkoi muuttua tukalaksi ja kaaduin maahan. Haukoin henkeäni raskaasti ja oloni oli mahdottoman huono.
Kuulin ympäriltäni kuinka kissat henkäilivät pelokkaana. Avasin silmäni ja katsahdin Kuutassuun joka oli lähtenyt jo kotiaan päin.
Sitten silmissäni alkoi vilistä ja kaikki ympärilläni muuttui sameaksi. Pökerryin maahan ja tunsin kuinka veri alkoi pikkuhiljaa muuttaa maata allani punaiseksi.
En kuullut tai nähnyt enää mitään. Tunsin kuitenkin kun minua alettiin raahata johonkin. Arvelin että kohti leiriä.
Tassuni laahasivat elottomina maata kun minua raahttiin leiriin. Kuulin hiljaisia ääniä jostain kaukaa kun saavuimme leiriin. Sitten kaikki äänet katosivat ja vajosin tiedottomuuteen.

-------------hetken kuluttua----------------

Makasin pehmeällä sammalleella. Säpsähdin hereille ja tajusin olevani parantajan pesässä. Katsahdin Jääpentuun joka makasi lähellä minua.
Oloni oli jo parempi ja huomasin hämähäkinseitit jotka oli kiedottu haavojeni päälle. Käänsin katseeni syvemmälle pesään ja näin että jokin hahmo lähestyi minua.
Tajusin tulijan olevan Lumisydän. Nousin istumaan sammaleelle ja kehräsin hieman kun parantaja tuli luokseni.
”Syö nämä yrtit niin paranet pian.”parantaja kehotti.
Katsoin yrttikasaa jonka parantaja oli tuonut eteeni. Aloin syödä kitkerän makuisia yrttejä vastahakoisesti suurin suullisin.
Söin viimeisen suullisen vastahakoisesti. Sitten huomasin että jokin vilahti parantajan pesän suulla. Sitten näin kuinka kellertävä pää vilahti suuaukolla.
Tajusin nopeasti että kyseessä oli Aurinkopentu. Aloin tulla iloisemmaksi sillä saatoin olla hieman pihkassa Aurinkopentuun.
”Tule sisään.”kehotin naarasta mutta kun sain sanani sanottua pentu juoksi karkuun.
Nousin ylös sammalleelta ja astelin kummissani ulos pesästä. Näin kuinka Mustatähti oli noussut Suurkivelle.
Juoksin nopeasti toisten kissojen joukkoon kuulemaan päälikön sanat.
”Myrskyklaanin kissat on aika nimetä uusia oppilaita.”päälikkö naukui juhlallisesti.
Tuijotin päälikköä suurilla silmilläni sillä olin varma että nyt minusta tulisi oppilas.
”Nopsapentu ja Aurinkopentu tulisitteko tänne?”Mustatähti naukui.
Lähdin juoksemaaan puolijuoksua kohti päälikköä innoissani. Huomasin että Aurinkopentu oli jo istunut päälikön eteen.
Istuin naaraan viereen ja tunsin kuinka kasvojani alkoi hieman kuumottaa.
”Nopsapentu ja Aurinkopentu ovat täyttäneet kuusi kuuta ja on heidän aikansa tulla oppilaiksi.”Mustatähti aloitti.
Odotin malttamattomana saada tietää kuka oli minun mestarini.
”Nopsapentu tästä lähtien sinut tunnetaan Nopsatassuna. Mestarisi olkoon Lumikkosydän. Ja Aurinkopentu nimesi olkoon tästä lähtien Aurinkotassu. Mestarisi olkoon Sadekorva.”Mustatähti lopetti.
Juoksin innoissani mestarini luokse ja kosketin tämän kuonoa omallani. Olin nyt oppilas.

//Tälläinen pätkä tarina. Ja sit lykkään Nopsan soturinimitystä johonkin 150kp:seen. Tarinoista saa antaa ihan normaalisti kyllä kp:ta. Ilmoittelin tästä kyllä jo Vaaterakukalle ja Mustahaukallekin.//
Vastaus:30 kp:eetä ja selvä
~Vaahto

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Sadekorva, Myrskyklaani
25.04.2013 21:33
.:Oma oppilas minulle?:.
Nuolin sotkeentunutta rintaani, olin juuri palannut metsästyspartiosta Pilkkuroihun, Ratamolehden ja Paatasamanlehden kanssa. Minulla ja Pilkkuroihulla oli ollut erityisen kivaa, kun olimme saalistaneet yhdessä ja nauraneet toistemme moille. Olin vasta jonkin aikaa sitten päässyt soturiksi, mutta jo oppilaana tunsin että minun ja Pilkkuroihun välillä oli jotakin.
Olin juuri syönyt mehukkaan rastaan ja nyt peseydyin hyvän aterian jälkeen. Olin juuri aikeissa lähteä sotureidenpesään lepäämään, kun yllättäen Mustatähti kuitsuikin klaanin koolle.
Minulla ei ollut aavistustakaan mitä asia mahtoi koskea. Näin Pilkkuroihun jonkin matkan päässä edessäni.
-Anteeksi, anteeksi, olen pahoillani. väistäisittekö? Hoin töykkiessäni tieni naaraan luo kysyäkseni tietäisikö tuo ehkäpä minua paremmin kokouksen syyn.
-Tottakai tiedän! Nyt nimitetään uusia oppilaita. tuo kuiskasi kääntämättä katsettaan pääliköstä, joka puhui kivellä.
-On aika nimittää uusi oppilas! Mustatähti ulvoi.
Minua oikein kiinnostanut kuunnella päälikön puhetta katselin vain kaihoisasti sotureidenpesän suuntaan haaveillen ihan pehmeästä ja lämpimästä sammalvuoteestani.
Päälikkö oli vasta päässyt kohtaan, jossa kerrottiin oppilaan uusi nimi ja piakoin mestarikin. Koko nimitys oli mennyt minulta täysin ohi korvien, kun haaveilin pääseväni nukkumaan mukavalle vuoteelleni.
Havahduin unelmoimasta, kun tunsin epämukavaa kihelmöintiä turkissani. Aivan kuin kaikki tuijjottaisivat minua.
Ja toden totta! Kaikki olivat kohdistaneet katseensa minuun.
>Miksi minua tuijotetaan ihan kuin siinä olisi jotakin pahaa, että soturi haluaisi mennä lepäämään rankan päivän jälkeen!<
En tajunnut yhtään miksi kaikki tuijottivat minua. Tunsin alkavani nolostua liiasta huomiosta, jota nyt sain osakseni. Nielaisin hermostuneesti ja piiskasin hännälläni kiusaantuneena puolelta toiselle.
Lopulta päälikkö naukui kylmän viileästi:
-On harmillista kun joku ei ole kuunnellut minu kokouksen aikana.
Upotin kynsiäni hiekkaan hermostuneesti ja selkäpiitäni pitkin kulkivat kylmät väreet, vaikken kyllä tiedä miksi.
-Sadekorva sinusta tuli juuri Aurinkotassun mestrai. Mustatähti selitti.
-Mi-mitääh?! minulta pääsi olin kuin puulla päähän lyötynä.
En saanut sanaa suustani olin niin hämmästynyt.
-Mi-minäkö?! sopersin.
-Juuri sinä. Mustatähti naukui ja alkoi selvästikkin hermostua.
Nielaisin palan kurkustani ja kosketin oppilaani kuonoa samalla sihahdin tuolle:
-Olekkin sitten kunnolla!
Aurinkotassu oli vain hiljaa talsi sitten matkoihinsa. Minä huokaisin raskaasti ja talsin sotureidenpesälle.
Enää minua ei väsyttänyt, enkä edes halunnut nukkua. Mutta tiesin että minun olisi nukuttava, jotta jaksaisin seuraavana aamuna kouluttaa uutta oppilastani Aurinkotassua.
Lopulta nukahdinkin hermostuneena tulevasta päivästä.
Vastaus:20 kp:eetä
~Vaahto

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Hallatassu, Jokiklaani
25.04.2013 18:54
~Luku 1~
-Olenko minä turha?-
Heräsin, kun auringon säteet säihkyivät silmiini oppilaiden pesään. Nousin ja venytin etukäpäliäni. Loikin suoraan mestarini, Sulkatähden luo.
"Voisimmeko mennä harjoittelemaan?" kysyin innoissani. Sulkatähti huokaisi.
"Ei ihan vielä, on hiukan kiire", hän naukui. Nyökkäsin, koska ymmärsin päälliköllä olevan kiire. Hieman harmissani kävelin hiljaa oppilaiden pesälle. Näin muita oppilaita, kuten Tiikeritassun ja Karviaistassun. Astelin heidän luokseen.
"Otetaanko ottelu, vai sanotaanko harjoitustaistelu?" nau'uin. Tiikeritassu kääntyi puoleeni.
"No kysytään Karviaistassulta" Hän sanoi. Nyökkäsin ja istahdin jääkylmään maahan. Karviaistassu nyökkäsi ja innostuin. Hyppäsin ilmaan ja läimäisin Karviasitassun päälakea. se sai minun tasapainoni horjumaan ja kaaduin maahan. Kului kauan, ennenkuin lopetimme hengästyneinä. Naurahdin. Aurinko oli noin taivaan keskellä, ja auringonhuipun hetki olikin jo käsillä.
"Menen jonnekkin muualle, jos ei haittaa?" nau'uin ja lampsin leirin poikki. Tuijotin lähes pilvettömälle taivaalle, jonne taivaanrannasta ajelehtisi pian tummia pilviä. Menin maahan ja painoin pääni tassujeni päälle.
>Taivas.. on niin kaunis!< Ties kuinka kauan siinä makoilin. Lopulta nousin ja palasin taas Sulkatähden luo.
"onko nyt aikaa?" kysyin.
"Ei, anteeksi vain", hän naukaisi ja loikki tiehensä.
>Äh, tylsää, menen yksin harjoittelemaan!< Loikkasin pitkillä loikilla järvelle kalastamaan. Kun olin järvellä, kyyristyin sen reunalle ja läimäisin kalaa tassullani. Se lensi ilmaan ja tippui takaisin veteen.
>Miten saan sen tänne?< Yritin uudestaan, ja heitin kalan vain kauemmas järveen.
"Ärhg! tämä on ärsyttävää!" Mourusin. Yritin taas läimäistä kalaa, mutta osuin ohi, ja tasapainoni nojautui eteen. Tunsin kaatuvani hiljaa ja molskahdin veteen. Karvani liimautuivat ihoon, ja jäätivät minua. Upposin hetkeksi vedenalle, mutta tulin takaisin hyytävän veden pintaan.
"Mi- minä osaan uida!" kiljahdin. uin takaisin rannalle. yritin kiivetä rannalle, ja monen kerran jälkeen pääsin kuivalle maalle. Puristelin veden turkistani. Karvani olivat takussa. Nuolin selkääni, tassujani ja rintaani. Suin kakki paikat johon vain yletin. Palasin iloisena leiriin. Siellä Sulkatähti tuli luokseni.
"Missä olet ollut? kävitkö järvellä, tukkisi on märkä!" hän maukui. Nyökkäsin.
"Siellä on vaarallista, jos ei osaa uida!" Sulkatähti mourusi. Peräännyin, mutta pidin puoleni.
"Olenko minä muka pentu? osaan uida!" Naukaisin ja juoksin pois. Juoksin taas järvelle, se tuntui minun paikaltani, kodiltani.
>Eikö hän luota minuun? Olenko mi- minä aivan turha?<
//Olikos hyvä?
Vastaus:18 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Sirpalesydän, Tähtiklaani
25.04.2013 17:37
Istuin hopeisella aukiolla ja katsoin haikeana alas, elävien maailmaan.
>On niin ikävä…< ajattelin ja huiskautin raidallista häntääni. Hopeavirta tassutteli luokseni.
’’Miksi suret heitä yhä? Siis, ymmärrän kyllä miksi, mutta enään ei tarvitsisi…’’ naaras maukui. Käänsin kirkkaansinisen, joskin surullisen katseeni Väärätähden tyttäreen.
’’Rakastin Rastaanvirettä, ja rakastan yhä. Ja ystäväni… aika kuluu niin nopeasti. Pajupuro sai pennut, ne ovat jo oppilaita. Samoin entinen oppilaani on saanut perhettä ja nekin ovat jo oppilaita…Ja minä se vaan kuolleena nökötän tapittamassa hopeahännän reunalla!’’
Hopeavirran katse oli ymmärtäväinen.
’’Voit laskeutua kulkemaan hetkeksi heidän luonaan’’ kuului kirkasvirran ääni ja samassa vaaleanharmaa naaras asteli esiin myyrä suussaan.
’’Kiitos, emo.’’ naukaisin ja lähdin laskeutumaan maanpinnalle. Etsin katseellani Rastaanvirettä.
Varapäällikkö seisoi aukiolla ja käänteli korviaan.
Ryntäsin tämän luokse. Naaras ei saanut sanaa suustaan. Taisi olla aika outoa, että ihan äkkiarvaamatta kimalteleva, kuolleen kumppanin hahmo välähtää naaman eteen. Silmäni kimalsivat onnesta. Suin kielelläni kumppanini korvaa, kun tämä tuijotti haaleaa hahmoani.
’’Voi Rastaanvire…olen NIIN kaivannut sinua.’’ kuiskasin ja kyyneleet kihosivat silmiini.
’’Et arvaakaan kuinka paljon rakastan sinua. Enemmän kuin on tähtiä taivaalla…anna anteeksi. Möhlin pahasti. Mutta rakastan sinua edelleen, ja vain sinua, oi, vain ja ainoastaan sinua. Rakastan sinua niin hirmuisen paljon etten voi kuvailla sitä.’’
Kirkkaat kyyneleet tippuivat poskiani pitkin.
Painoin pääni Rastaanvireen kaulalle ja kehräsin hiljaa. Uskomattoman pörheä häntäni kietoutui tummanharmaan naaraan tassuihin.
’’En päästä sinusta irti. En, vaikka kuollut olenkin.’’ sanoin vielä ja nuolaisin kumppanini päälakea hellästi. Tassuttelin vielä hetken ympäri leiriä, ja juoksin jälleen takaisin Hopeahännälle.
Istahdin jälleen katselemaan alas.
Siellä he olivat.

Vastaus:Siis kirjoitit tarinan kuolleella hahmolla??

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Juovasulka, Myrskyklaan
25.04.2013 17:37
Juovasulka kohotti katseensa Hopeahäntään. Vartioyö oli alkanut, ja Juovasulasta oli vaihdon tullut soturi. Häneltä ei kuitenkaan ollut jäänyt huomaamatta, että Tiikerivarjo ja Piikkikynsi olivat uupuneena joukosta, eikä Juovasulka keksinyt sille järkeenkäypää syytä. Varapäällikkö ja soturi olivat todennäköisesti olleet partiossa. Juovasulka vaihtoi asuntoaan kovaksi tallatulla maalla. Lehtikadon ajan kylmyys oli hellittänyt, ja Hiirenkorvancajan myötä sää lämpenisi vielä lisää. Juovasulka vilkaisi ympärilleen ja näki Pihlajatassun, joka istui kyyryssä oppilaiden pesän suuaukon varjossa. Nyt, kun Tomupilvestä, Juosasulasta ja Pilkkuroihusta oli tullut sotureita, punaruskean naaras oli ainut sisaruksista, joka oli vielä oppilaana. Juovasulka heilutti häntäänsä siskolleen, ja Pihlajatassu vilkaisi häneen melkein katkeran oloisena. Juovasulka tunsi myötätuntoa oppilasta kohtaan. Siinä samassa hän muisti emonsa Haukansiiven joskus kertoneen hänelle Viimatassusta, pienestä Ruskeasuo ja raidallisessa oppilaasta, joka oli kuollut ennenkuin hän, Tomupilvi, Pilkkuroihu ja Pihlajatassu olivat edes syntyneet. Viimatassu oli ollut Kirsikankukan hyvä ystävä, mutta oli kuollut salaperäisessä tavalla. Haukansiipi ei ollut suostunut paljastamaan pennuilleen, miten nuori naaras oli saanut surmansa, mutta emon viikset olivat värähdelleet vihasta. Juovasulka oli myös yrittänyt udella asiaa isältään, Ratamolehdeltä, mutta soturi oli pysynyt vaiti. Juovasulka oli päätti selvittää, miksi tuo Viimatassu oli kuollut.
Vastaus:5 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kirsikankukka, Murskyklaani
25.04.2013 17:19
Kirsikankukka raahusti leiriin uupuneena. Vaikka hän oli vain käynyt tapaamassa Mäntylehteä Jokiklaanin rajalla, hän oli umpiväsynyt. Tiikerivarjon ja Piikkikynnen tekemän käskyn mukaan hän saisi syödä vasta viimeisenä. Kirsikankukka huokaisi ja pysähtyi sadevesilammikon juureen katsomaan kuvajaistaan. Kirsikankukka henkäisi. Hänen lapaansa pistivät esiin ja kylkiluut törröttivät Turkin alla. Määräys oli astunut voimaan kuu sitten. Yhtäkkiä ilkikurinen naukaisu kantautui Kirsikankukan takaa. Valkoinen soturi Pilvihäntä seisoi hänen takanaan. "Taidat nirsoilla ruoan suhteen. En ole nähnyt sinun ottavan viime kuu aikana pientä metsähiirtä suurempaa saalista!" Soturi maukui. Kirsikankukka värähti. "Alat näyttää jo Tuuliklaanilaisiakin luisevammalta", Pilvihäntä jatkoi. Kirsikankukka tiesi, että Tuuliklaanilaiset pysyivät hoikkina juostessaan jäniksen perässä reviirillään, mutta Kirsikankukka tiesi, että hän oli jo heitä paljon luisevampi. Pilvihäntä näpäytti häntä hännällään ja loi häneen sinisten silmien huolestuneena katseen. "Lumisydän voisi ehken auttaa sinua", hän naukui ja sukelsi takaisin kasvillisuuteen. Kirsikankukka työntyi leiriin ja näki Mustatähden peseytymässä pesänsä ulkopuolella. Hän luikki nopeasti päällikön ohi kohti parantajainpesää, mutta musta soturi kutsui hänet takaisin. "Tähtiklaani sentään! Olet luisevin koskaan näkemästäni kissoista. Minne oikein luulet meneväsi", Mustatähti maukui. Kirsikankukka tiesi, ettei päällikkö luottanut häneen paljonkaan, koska oli hyökännyt Tiikerivarjon kimppuun. "Parantajana pesään", Kirsikankukka vastasi. Mustatähti murahti ja antoi poistumismerkin. Kirsikankukka kaipasi niitä aikoja, jolloin hän olisi voinut uskoutua päällikölle, mutta Se ei enää käynyt päinsä.
Vastaus:5 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Jadekukka, Jokiklaani
25.04.2013 17:11
-Oppilas

Istuskelin kaikessa rauhassa kivellä. Katselin taivasta joka oli pilvetön. Hymyilin. Olin saanut edellisenä päivänä ystävän, Perhonsiiven. Todellisen ystävän.
En huomannut takaani tulevaa Mustakynttä joka tervehti ystävällisesti:
-Hei, Jadekukka! Kun et eilen lähtenyt metsälle, niin voisitko tänään lähteä?
Käännyin ympäri ja vastasin:
-Hei... Öm... En oikein tiedä.... Ehkä minun pitäisi... Äh...
Soperruksestani ei saanut melkein mitään selvää. En oikein tiennyt, pitäisikö lähteä vai ei, en sentään pitänyt Mustakynnestä sillä tavalla mutta oli hän muuten mukava.
Onneksi paikalle tuli pelastajani, Perhonsiipi. Puhkesin iloon nähdessäni hänet ja juoksin häntä vastaan. Menimme yhdessä kuitenkin takaisin hämmästyneen kollin luo.
Perhonsiipi supatti jotain korvaani. Hymyilimme ivallisesti toisillemme, Perhonsiipi oli tullut juuri sopivaan aikaan.
-Valitettavasti olen nyt varattu, koska minun pitää mennä seremoniaan, sanoin Mustakynnelle.
-Mihin seremoniaan? Saanko tulla mukaan? hän kysyi.
-No, tottahan toki! Saan tänään oppilaan! huudahdin ja pinkaisin Perhonsiiven kanssa juoksuun kohti suurta kiveä, jonka ympärille oli kerääntynyt kissoja kuuntelemaan Sulkatähden puhetta.
Perhonsiipi viittoi jonkun uuden pennun viereen istumaan Sulkatähden vierelle. Pennusta varmaankin tulisi oppilaani, pidin pennusta. Nostin kuitenkin katseeni hänestä ja kuuntelin Sulkatähden puhetta:
-Olemme kokoontuneet tänne vastaanottamaan ja nimeämään tämän uuden klaaninjäsenemme. Ovatko kaikki valmiita aloittamaan?
Kaikki kokoontuneet nyökkäsivät. Näin kissojen seassa Mustakynnen. Kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni, aivan kun kolli yrittäisi päästä seuraani joka paikkaan.
-Kröhöm... Sulkatähti aloitti. -Humina, olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi, sinut tunnetaan Huminatassuna. Mestariksesi tulee Jadekukka. Toivon, että Jadekukka välittää sinulle kaiken oppimansa.
Oppilas katsoi kunnioittavasti Sulkatähteä. Sitten päälikkö kääntyi minun puoleeni ja sanoi:
-Jadekukka, olet valmis ottamaan oppilaan. Olit saanut loistavaa koulutusta Tuiskutuulelta, ja olet osoittanut olevasi uskollinen Jokiklaanille sekä hyvä saalistaja. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Huminatassulle.
Nyökkäsin.
Kosketimme Huminatassun kanssa toistemme neniä, ja kaikki kissat huusivat uuden oppilaani nimeä:
-Huminatassu!
Oppilas näytti hieman liikuttuvan ja vastasi:
-Kiitos kaikille! Menen tervehtimään nyt perhettäni sekä myöhemmin kaikkia teitä! On suuri kunnia liittyä Jokiklaaniin!
Käännyin Sulkatähden puoleen ja kysyin:
-Saammeko mennä kaksijalkalaan Huminatassun perheen luokse?
Sulkatähti nyökkäsi.
Pentu juoksi vierelleni ja me lähdimme kulkemaan kohti kaksijalkalaan Huminatassun perhettä kohti....

Jatkuu...
Vastaus:hyvä, 20 kp:eetä, Huminan isä asuu vain kaksijalkalassa
~Vaahtu

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kirsikankukka, Murskyklaani
25.04.2013 16:38
Kirsikankukka raahusti leiriin uupuneena. Vaikka hän oli vain käynyt tapaamassa Mäntylehteä Jokiklaanin rajalla, hän oli umpiväsynyt. Tiikerivarjon ja Piikkikynnen tekemän käskyn mukaan hän saisi syödä vasta viimeisenä. Kirsikankukka huokaisi ja pysähtyi sadevesilammikon juureen katsomaan kuvajaistaan. Kirsikankukka henkäisi. Hänen lapaansa pistivät esiin ja kylkiluut törröttivät Turkin alla. Määräys oli astunut voimaan kuu sitten. Yhtäkkiä ilkikurinen naukaisu kantautui Kirsikankukan takaa. Valkoinen soturi Pilvihäntä seisoi hänen takanaan. "Taidat nirsoilla ruoan suhteen. En ole nähnyt sinun ottavan viime kuu aikana pientä metsähiirtä suurempaa saalista!" Soturi maukui. Kirsikankukka värähti. "Alat näyttää jo Tuuliklaanilaisiakin luisevammalta", Pilvihäntä jatkoi. Kirsikankukka tiesi, että Tuuliklaanilaiset pysyivät hoikkina juostessaan jäniksen perässä reviirillään, mutta Kirsikankukka tiesi, että hän oli jo heitä paljon luisevampi. Pilvihäntä näpäytti häntä hännällään ja loi häneen sinisten silmien huolestuneena katseen. "Lumisydän voisi ehken auttaa sinua", hän naukui ja sukelsi takaisin kasvillisuuteen. Kirsikankukka työntyi leiriin ja näki Mustatähden peseytymässä pesänsä ulkopuolella. Hän luikki nopeasti päällikön ohi kohti parantajainpesää, mutta musta soturi kutsui hänet takaisin. "Tähtiklaani sentään! Olet luisevin koskaan näkemästäni kissoista. Minne oikein luulet meneväsi", Mustatähti maukui. Kirsikankukka tiesi, ettei päällikkö luottanut häneen paljonkaan, koska oli hyökännyt Tiikerivarjon kimppuun. "Parantajana pesään", Kirsikankukka vastasi. Mustatähti murahti ja antoi poistumismerkin. Kirsikankukka kaipasi niitä aikoja, jolloin hän olisi voinut uskoutua päällikölle, mutta Se ei enää käynyt päinsä.
Vastaus:10 kp:eetä
~Talvikki

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Leväkukka, Tuuliklaani
25.04.2013 16:31
-Poltetähti!?-

Tassuttelin tavallisena aamuna Tuoresaalis kasalle.
”Varjoklaani hyökkää!” Kuului jostakin. Käännähdin ympäri, ja syöksyin taistelun melskeeseen.
Raavin vimmatusti jonkin kollin turkkia, ja ajoin tämän pois.
Poltetähti makasi maassa velttona. Juoksin nopeasti hänen luokseen.
”Poltetähti? Et kai?” Ei Onneksi hän ei ollut menettänyt viimeistä henkeään. än säpsähti hereille, ja hymyili minulle. Minä huokasin helpotuksesta, ja syöksyin takaisin taisteluun.

Taistelun päätyttyä, parantaja alkoi hoitamaan sairaita. Sitten silmäni lasittuivat kauhusta. Talvikinkukka, oma emoni makasi kuolleena maassa vähän matkan päässä! Sen täytyi olla hohtohaukka! Emoni oli kertonut, että kyseinen soturi oli vainonnut häntä jo oppilas ajoista lähtien. Kyyneleet virtasivat poskillani, ja Poltetähti julisti:
”Tänään keskuudestamme on poistunut Yksi soturi. Talvikinkukka, jäämme kaipaamaan sinua.”
Sinä yönä, kaikki Talvikinkukan ja Poltetähden kymmenen pentua, ja tietenkin Poltetähti valvoivat tämän vierellä. Minä mukaan lukien. Minä, Säihketurkki, Pilkesilmä, Luultavasti talvikinkukan ja Poltetähden kuollut pentukin, valopentu olisi täällä, Liekkiläikkä, Pakkasjuova, ja hiutalesydän, Kuupentu, Tunturitassu, Puolukkatassu, ja Västäräkkitassu.
------------------------------------------------------- -----------------------------
Muutama kuu myöhemmin:
”Mitä tapahtui!?” Kysyin murheellisena Haukkatulelta, joka vaikersi parantajan pesässä.
”Koetin pelastaa hänet, kun Hirviö tuli, mutta jäin itsekin alle. Se oli hänen viimeinen elämänsä! ” Hän vaikersi.
”Hänen aikansa oli jo. Hän oli jo vanha. Ei se ollut sinun vikasi.” Lohdutin häntä, ja tassuttelin Poltetähden viereen suremaan. Varissulka oli hakemassa yhdeksää elämäänsä kuulammelta, ja varapäällikkökin selviäisi pian. Huokasin, ja painoin kuononi Poltetähden pehmeään turkkiin.
”Hyvästi.” Naukaisin hiljaa.
Oli kerrakseen surua tässä elämässä. Ensin emo, sitten isä. Sentään minulla oli useita sisaruksia. Huokasin.

Vastaus:16 kp:eetä
~Talvikki

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Lumikkosydän, Myrskyklaani
25.04.2013 15:55
-Oma oppilas! –
Päällikkömme Mustatähti kajautti kokous kutsun:
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä suurkivelle klaani kokoukseen!” Kissoja virtasi aukiolle, ja Mustatähti jäi kissojen keskelle. Kun kaikki olivat hiljaa, hän aloitti: ”Nopsapentu, olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Nopsatassuna. Mestariksesi tulee Lumikkosydän. Toivon, että Lumikkosydän välittää sinulle kaiken oppimansa.” Päällikkö käänsi katseensa minuun. Olin hyvin yllättynyt tästä kunniasta, mutta olin myös valmis siihen. Paatsamanlehti katseli minua ylpeänä, kun päällikkö avasi suunsa sanoakseen:
”Lumikkosydän olet valmis ottamaan oppilaan. Olit saanut loistavaa koulutusta Kirkassydämeltä ja olet osittanut olevasi uskollinen ja rehellinen. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi ensimmäiselle oppilaallesi, Nopsatassulle.” Minä ja Nopsatassu tassuttelimme toistemme luo, ja kosketimme toistemme kuonoja. Sitten tassuttelimme kissojen sekaan, ja klaani – myös minä – huusi:
”Nopsatassu! Nopsatassu!”
Nopsatassu tassutteli luokseni, kun hän oli tervehtinyt perhettään, ja ystäviään. Sitten aloitimme menemällä kiertämään rajat! Uskomatonta, minulla oli nyt ihan oma oppilas!

rajat kierrettyämme tassuttelin Nopsatassun kanssa, harjoittelimme metsästystä.

//pääääääätkä//

Vastaus:10 kp:eetä, onnittelut oppilaan johdosta ;)
~Talvikki

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Mäntyviiksi, Myrskyklaani
25.04.2013 15:02
Mulkaisin nukkuvia Simpukkaa ja Korallia. >Mikä Simpukalla on...?< Mietiskelin itsekseni ja painoin hitaasti pääni alas. En ollut nukkunut koko yönä, ja aamu alkoi pikkuhiljaa sarastaa. Auringonpaiste tulvahti yht'äkkiä ikkunoista sisälle ja sokaisi minut hetkeksi. Ärähdin hiljaa ja Koralli hätkähti nousten pystyyn.
"Herää, veli. On aamu." Hän kuiskasi veljensä korvaan joka äristen nousi ylös ja kiirehti heti sohvan alle. Huokaisin raskaasti ja vilkaisin Korallia joka vain tuhahti ja käänsi päänsä toiseen suuntaan. >Hän pitää veljensä puolia... vaikka itsekin näki kuinka hän ärhenteli?!< Murisin mielessäni ja tallustelin ulos. Nuuhkaisin ilmaa saaliin toivossa, mutta sitä ei näkynyt. Kuulin kuitenkin supinaa aidan takaa...
"Tuossa pesässä on kuulemma kaksi kissanpentua."
"Mitä me niillä tekisimme?"
"No nappaamme ne tietenkin!" Toinen ääni alkoi kiivastua.
"Mutta mitä teemme niillä sen jälkeen?" Möreämpi ääni murisi. Pian ärähdin ja hypähdin aidalle.
"Mitä te teette?" Murisin ja paljastin hampaani sekä kynteni. Kaksi sotkuista ja laihaa erakkoa hämmästelivät minua.
"Olet aika hoikka kotikisuksi, ja kyntesi ovat erilaiset. Mistä tulet?" Pienempi, mutta vanhempi kissa naukaisi ja hypähti viereeni.
"Ei se teille kuulu. Sanon vain sen, että en ole syntynyt kotikisuksi." Tuhahdin ja mulkaisin toistakin kissaa. Sekin hypähti viereeni ja ne molemmat nauroivat.
"Menkää." Sähähdin ja sivalsin toisen turkkia. Ne säikähtivät ja ryntäsivät pakoon, mutta jäin aidalle, koska en keksinyt muutakaan tekemistä. Simpukka oli töykeä eikä voinut edes puhua kanssani, Koralli oli hänen puolellaan... muita minulla ei tällä hetkellä elämässäni ollutkaan. Mieleeni tulvahtivat ajatukset Harmaaraidasta, entisestä mestaristani, Okakynnestä, veljestäni, Mantelisilmästä... Huokaisin raskaasti ja kyynel vierähti poskelleni, sekä Viinitassusta, nykyisestä Viinimarjasta. He olivat minulle tärkeimmät elämässäni, mutta en ehkä näkisi heitä enää ikinä...

//Sori pätkä, huono laatu ja muutenkin sekava, mutta on kiireitä. :C\\
Vastaus:hyvähän tämä oli, 12 kp:eetä
~Vaahto

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Nopsapentu, myrskyklaani
25.04.2013 12:37
Makasin hiljaa Jääpennun vieressä janyyhkytin itsekseni. Painoin pääni aina vain syvemmälle sisareni pehmeään turkkiin ja hegitin syvään tämän lämmintä tuoksua.
"Ethän sinä kuole?"vikaisin suru kurkussani sisarelleni.
Jääpentu kääntyi katsomaan minuun. Seisoin hievahtamatta paikoillani ja huokaisin syvään.
"Älä minusta huoli."Jääpentu naukaisi.
Kuulin tämän äänestä että siskoni yritti rauhoitella minua. Se auttoi vain hieman sillä mietin huolissani mitä Hopeasulka ajattelisi tästä.
Omimme kahdestaan ties missä eikä kukaan tiennyt että missä. Painoin pääni tassujeni päälle. Mutta sitten jossain rasahti oksa.
Säpsähdin pystyyn ja nostin karvani pystyyn pelokkaana. Pidätin hegitystäni ja tunsin kuinka sydämmeni tykytti aina vain nopeammin.
Yhtäkkiä tajusin rasahdusten olevan tassujen askelia.
>Mitä jos se on mäyrä tai kettu!<ajattelin kauhissani.
Katsahdin maassa makaavaan Jääpentuun. Miten huonokuntoinen pentu pääsisi karkuun jos tulija olisi jokin vihollinen.
Valmistauduin taistelemaan. Upotin kynteni maahan ja aloin sähistä. Mutta sitten tuttu tuoksu leijaili kuonooni. Tulija ei ollut vihollinen.
>Myrskyklaanin tuoksua!<huusin ajatuksissani.
Sitten tuttu hahmo ilmestyi varjoihin.
"Mitä on tapahtunut?"hahmo kysyi.
"Kauheita."vastasin ja tuijotin hahmoa vakavana.
Ei ollut epäilystäkään että tuo kissa oli Myrskyklaanilainen...
//Tälläinen pätkä mut tein kännyllä ennen liikka tuntia. Eli tein tän koulussa. Mut toivottavasti tykkäätte.//
Vastaus:15 kp:eetä, oli hyvä :33
~Vaahtu

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tammitassu, Tuuliklaani
24.04.2013 22:59
Oli aikainen aamu, koko Tuuliklaanin leiri oli usvan peitossa. Ja lisäksi oli Tammitassun ensimmäinen päivä oppilaana. Kolli oli niin innoissaan, että oli herännyt jostain syystä ihan liian aikaisin. Aurinko ei ollut vielä edes kunnolla noussut. Kukaan muu ei ollut vielä hereillä, joten nuori oppilas päätti nukkua, tai ainakin yrittää. Nuori kolli ei kuitenkaan saanut unta, niin jännittynyt hän oli. Hän todellakin odotti ensimmäistä oppilaspäiväänsä mestarinsa Mustahaukan kanssa. Joten Tammitassu yritti kuluttaa aikaa miettimällä tulevaa.

"Herätys, unikeko!" Mustahaukka huudahti hieman kiusoittelevalla äänellä, herättäen samalla Tammitassun unestaan. Tammitassu avasi silmänsä, ja huomasi katsovansa suoraan mustan kollin pistävän keltaisiin silmiin. Komea kolli oli hänen mestarinsa Mustahaukka. Tammitassu venytteli nopeasti, ja ajatteli samalla miten oli onnistunut nukahtamaan. Kolli huomasi myös että oppilaiden pesä oli tyhjä. Täysin tyhjä häntä ja Mustahaukkaa lukuun ottamatta.
Tammitassu astui Mustahaukan perässä ulos oppilaiden pesästä, täynnä intoa. Pesän ulkopuolella istui Haukkatuli, kaunis hopeanharmaa naaras joka oli Mustahaukan kumppani. Haukkatulen vieressä istui Käpytassu, Haukkatulen oppilas. Hänkin oli ensimmäistä päivää oppilaana.
"Menemme yhdessä partiokierrokselle" Mustahaukka sanoi. "Käyhän se sinulle?" Haukkatuli kysyi heti perään.
"Öhh.. Joo. Siis tarkoitan tietenkin" sopersin. Käpytassu naurahti hiljaa Tammitassun vastaukselle.

Kissat astelivat ulos Tuuliklaanin leiristä.
"Minne me menemme Haukkatuli?" Käpytassu sanoi katsahtaen mestariinsa. Nuoren naaraan silmät hehkuivat innosta.
"Ajattelimme Mustahaukan kanssa, että kävisimme kaksijalkalan vieressä, ja jatkaisimme sitten järven reunaa pitkin jonkin matkaa" Haukkatuli sanoi katsahtaen kumppaniinsa, ja tämä nyökkäsi hyväksyvästi.
"Käymmekö Kuulammellakin?" Tammitassu kysyi yhtä innokkaasti.
"Valitettavasti olette liian nuoria vielä, ette jaksaisi kävellä sinne asti. Mutta kun vähän tuosta kasvatte niin pääsette käymään siellä päin" Mustahaukka kertoi.
Tammitassu huokaisi hieman pettyneenä, hän oli kuullut klaaninvanhimmilta tarinoita Kuulammesta, ja on innokas käymään siellä. Kuitenkaan hän ei sanonut mitään, vaan yritti peittää pettymyksensä.

Yht äkkiä Mustahaukka syöksähti sivuun, ja muu joukko pysähtyi. Tammitassu ja Käpytassu katsahtivat toisiaan, ja sitten taas heinikkoa jonne musta kolli oli kadonnut. Ja eipä aikaakaan, kun Mustahaukka hyppää esiin heininosta pulleahko jänis suussaan.
"Mitäs sanotte?" Kolli sanoo ylpeänä ja laskee jäniksensä maahan.
"Vau! Opeta tuo meillekkin!" Oppilaat huutavat.
"Saatte oppia sen myöhemmin, ja varmasti opittekin. Mutta nyt jatkamme kierrosta" Mustahaukka maukaisi.
"Ettekö voisi opettaa meille edes jotain?" Käpytassu kysyi.
"Niin, jooko?" Tammitassu jatkoi.
"No.. olkoon" Mustahaukka sanoi naurahtaen ja nyökkäsi Haukkatulelle.
"Jänistä metsästettäessä pitää muistaa, että jäniksellä on hyvä kuulo. Se kuulee siis askeleenne. Toisinkuin hiirtä metsästettäessä. Hiiri taas tuntee maan tärähtelyn tassujenne alla" Haukkatuli kertoi.
"Onko siis olemassa molemmille oma metsästystekniikka?" Tammitassu kysyi.
"On. Opetamme teille vaanimisasennot myöhemmin" Mustahaukka kertoi.

Matka jatkui, ja kissat saapuivat kaksijalkalan reunalle. Nuoret oppilaat ihmettelivät kaksijalkalan tuoksuja, ja muutkin tuoksut ihmetyttivät heitä matkan aikana. Kaksijalkalassa olevan ukkospolun katku ihmetytti oppilaita suuresti, sillä haju oli hyvin voimakas. Kissat eivät nimittäin olleet edes kaksijalkalassa, vaan sen vieressä. Silti he haistoivat ukkospolun.
"Hyii, mikä tämä haju on?" Käpytassu sanoi nyrpistäen nenäänsä.
"Se on ukkopolku. Kaksijalkojen hirviöt kulkevat ukkospolulla, ja se on hyvin vaarallinen paikka. Ukkospolulle on kuollut monia kissoja" Haukkatuli kertoi.
"Asuuko kaksijalkalassa kissoja?" Tammitassu uteli.
"Vain kotikisuja. He eivät osaa metsästää eivätkä taistella. He oleskelevat päivät pitkät kaksijalkojen pesissä ja syövät jotain moskaa" Mustahaukka kertoi.
"Ja kaksijalkalassa asuu myös koiria" Haukkatuli lisäsi.
"Voidaanko jatkaa jo matkaa?" Käpytassu kysyi hiljaa.
"Olemme jo nähneet kaksijalkalan, joten se käy. Kunhan vaan muistatte että ette lähde kaksijalkalaan ilman lupaa" Haukkatuli varoitti.
"Okei" Molemmat oppilaat vastasivat, ja kissat jatkoivat matkaa.

//En kerkee kirjottaa enempää, voiko Mustahaukka, Haukkatuli tai Käpytassu jatkaa? c:
Vastaus:20 kp:eetä
~Talvikki

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kärppätassu, Jokiklaani
Kotisivut: http://leafstormdraws.suntuubi.com/
24.04.2013 22:12
Heräsin oppilaiden pesästä ja venuttelin antaumuksellisesti. Tassuttelin ulos. Tuoresaaliskasa oli tynkä, ja ajattelin olla hyödyksi klaanille, joten tassuttelin rantaan. Rantaan oli ajelehtinut mustavalkoinen möykky. Tassuttelin sen luo ja tökin sitä käpälälläni. "Huhuu? Oletko kunnossa?" Kysyin kissalta, eikä hän vastannut. Jäin odottamaan hänen vierelleen. Vihdoin, hetken kuluttua naaras avasi silmänsä, ja räpytteli niitä.
"Heräsithän sinä viimeinkin!" Kärppätassu hihkaisi huomatessaan vieraan naaraan heränneen.
Naaras vain tuhahti ja mutisi jotakin epäselvää, mistä ei saanut mitään selkoa.
Hän yritti kömpiä ylös muttei oikein onnistunut, koska hän oli niin puhki uimisesta ja räpiköimisestä voimakasta virtaa vastaan.
"Et kertonut vielä nimeäsi" Kärppätassu maukui ilkikurisesti ja hän vain tuhahti jälleen.
"Olen Kärpänloikka" naukaisin.
"Sepäs sattui! Minä olen Kärppätassu!" Minä mau'uin silmät säihkyen iloisena sattumasta, että nimiemme alut olivat samat.
Naarasta väsytti kamalasti ja hänen silmä luomensa alkoivat väkisinkin painua alas.
"Lepää sinä vain!" Nau'uin ymmärtäväisesti, kun Kärpänloikka avasi suunsa valtavaan haukotukseen.
Hänen haukottelunisa keskeytyi, kun sain kauhean aivastus kohtauksen.
Ätsiiih! A-a-aaaaatsuuuuuh! Naaras aivasteli monta kertaa peräkkäin.
"Olet tainnut vilustua." Naukaisin huolestuneesti.
"Mitä pienestä" jupisin ja hän paransi asentoaan nukkuakseen.
Kärpänloikka käpertyi kerälle ja piakkoin unen suloisen lempeä pimeys vei hänet mukanaan.
"Metsästän vähäsen" jupisin itsekseni. Sain kalastettua kolme mehevää kalaa, ja vein yhden Kärpänloikan viereen, ja muut vein leiriin, palasin kuitenkin Kärpänloikan luo ja käperryin tämän viereen.

//pahoittelen etten kerennyt jatkamaan pidempää, mutta kun kello on 22.20

Vastaus:19 kp:eetä, ei haittaa
~Talvikki

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Hunter, erakko
24.04.2013 20:58
Olin aivan nuutunut edelliseltä yöltä. Kylkeni kohoilivat raskaasti ja henkeeni pisti. Viime yö oli ollut minulle aivan liikaa, ei olisi pitänyt lähteä yön selkään vaeltamaan.
Henkeni pihisi.
-Oletko kunnossa? Kati kysyi huolestuneena.
Hengitin pari kertaa ennen kun vastasin:
-En taida olla.... Kati, luulen että tämä on loppuni. En jaksa enää...
Voihkaisin ja yritin hymyillä, mutta siitä tuli irvistys. Minuun koski kamalasti.
-Mutta etkös sinä juuri parantunut?
Nyökkäsin vaivalloisesti.
-Kyllä. Mutta viime yö rasitti minua liikaa, etten jaksa nyt aamulla enää. Mutta haluan sinun tietävän yhden asian, ennen kuin kuolen, Kati.
Naaras katsoi minua kysyvästi syvälle silmiin.
-Minä.... voihkaisin. -Minä rakastan sinua, Kati.
Naaraan silmät suurentuivat hiukan ja hän näytti yllättyneeltä. Hän ei saanut sanaa suustaan.
-Minä en tiedä, miten se kävi. En koskaan ole tuntenut toista kohtaan näin, joten sen täytyy olla rakkautta. Halusin vain että tiedät ennen kun kuolen... sanoin henki vinkuen.
Katin silmiin tulivat kyyneleet, jotka valuivat hänen poskilleen.
-Itseasiassa... Minäkin taidan tuntea sinua kohtaan samoin. Mutta jos et selviä.... En tiedä mitä tekisin....
Sitten Kati alkoi itkeä. Kirkkaat kyyneleet tippuivat poskilta maahan. Naaras itki raskaasti ja vuolaasti. Yritin nousta pystyyn, ja onnistuin siinä.
Kati nosti päätätnsä hämmästyneenä ja katsoi minua syvälle silmiini.
-Älä itke.... kuiskasin ja pyyhkäisin tassullani kyyneleen poskelta.
Kati nyyhkytti vieläkin. Vedin hänet rintaani vasten ja lohdutin häntä. Se näytti auttavan, sillä naaras ei enää surrut. Olimme lähekkäin pitkään, kunnes irrotin otteeni hänestä.
-Helpottiko? kysyin hiljaa lempeästi.
Kati nyökkäsi vaitonaisena ja katseli ulos. Hän aisti lopun olevan lähellä.
-Haluan vielä kerran käydä ulkona, sanoin ja kävelin vaivalloisesti ulos puunrungosta.
Aurinko paistoi ja linnut visersivät. Auringonsäteet lämmittivät turkkiani, nautin säästä viimeisen kerran. Kylkeni kohoilivat raskaasti.
Hengitin sieraimiini raikasta ilmaa.
Kati tassutteli viereeni ja sanoi hiljaa:
-Jaksatko vielä?
-En kauaa, Kati.
Katsoin vielä viimeisen kerran horisonttia ja henkäisin viimeisen kerran. Muistin maailmani tällaisena: vihreänä ja kauniina.
-Hyvästi...
Lysähdin maata vasten ja se pölähti pienesti.
-HUNTER! Kati huudahti ja tuli aivan viereeni.
En kuullut enää. En ollut enää hengissä. Kaikki ympärilläni pimeni ja kuulin viimeisenä vain Katin vaikerruksen ja itkun:
-HUNTER EI....
Tämä oli minun loppuni ja matkasin kohti Tähtiklaania. Olin ulkoa paha kissa, mutta sisimmässäni olen hyvä ja kiltti. Jätin hyvästit maailmalle ja stuin taivaan porteista sisään ikuiseen elämään....

-Loppu

//Viimeinen tarinani, ei tarvitse antaa kp:itä. Hyvästi, Warriorcatsrope!//
Vastaus:Hyvästi ;( valaiskoon Tähtiklaani polkujasi, toivottavasti tiemme kohtaavat taas joskus, oisin antanut tästä 18 kp:eetä
~Vaahto

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Huminapentu, Jokiklaani
24.04.2013 20:40
Luku 6; Yrtinhakua ja polkuja

“Mennään keräämään yrttejä.” Lehvätassun ääni kuului kaukaisuudesta epäselvänä kun tämä tökki Huminapennun kylkeä. Kolli nousi unissaan jaloilleen ja ravisti kaislanpalaset ja sammalmytyt turkistaan.
”Minun täytyy... sinulle puheella... kuulosi parantuu.” Parantajaoppilaan sanat pätkivät, kun Huminapentu yritti kuulla tämän puheen. Lehvätassu nosti tarkasti lajitellusta yrttirivistöstä jonkin kuivahtaneen kukan. Punertava kolli tunnisti sen unikoksi.
”Pitääkö minun etsiä tuommoisia?” pentu kysyi. Lehvätassu nyökkäsi ja heilautti raidallista häntäänsä kaislakasaa kohti.
”Noita myös?”
”Niin.” Kuului epäselvä vastaus.
Huminapentu huokaisi ja käveli ulos pesästä horjuen. Tämä ei ollut tottunut painavaan takkaan takanaan. Pentu pysähtyi hiljaa muristen ja yritti nostaa häntäänsä. Mitään ei tapahtunut. Kolli katseli likaista maata laahaavaa punaista häntäänsä. Joistakin kohdista oli lähtenyt karvatukkoja pois, ja häntä oli vääntynyt outoon asentoon. Tyhmäkin huomaa, että häntäluu on kahdesta kohdasta poikki. Lehvätassu pomppi iloisesti pennun vierelle. Huminapentua ärsytti, kuinka tuosta oli jo tullut oppilas. Tietenkin Lehvätassu oli hieman vanhempi kuin hän, mutta Tiikeritassusta ja Karviaistassustakin oli tullut oppilaita, se häntä kismitti. Pihkapentu ja Omenapentu olivat päättäneet jäädä pennuiksi vielä niin pitkäksi aikaa kunnes Huminapentukin pääsisi oppilaaksi, jotta tämä ei joutuisi olemaan yksin pentutarhassa. Vaikka ei hän nyt siellä nukkunut, vaan parantajanpesässä. Lehvätassu nuolaisi kollin lapaa rohkaisevasti ja tuki tätä leirin poikki. Kaikki näytti jotenkin erilaiselta. Huminapentu ei tiennyt, johtuiko se vain siitä ettei hän ollut ollut ulkona moneen päivään, vai jostakin muusta.
”Tule tänne”, Huminapentu luki Lehvätassun huulilta, kun naaras pomppi ulos leiristä pensaikkojen sekaan. Kolli kipitti tämän perässä niin nopeaa kuin raahattavan häntänsä kanssa pääsi. Hän oli juuri päässyt vauhtiin, kun takkuiseen häntään takertui oksanpätkä, joka pian jäi kiinni maasta törröttävään juureen ja kaatoi kollin. Huminapentu kompastui ja rämähti kuono edellä tomuiseen maahan. Pentu ähki ja vapisi noustessaan ylös.
”Oletko kunnossa?!” Lehvätassu parkaisi niin lujaa, että Huminapentu kuuli sen aivan kuin hänen kuulonsa olisi jo täysin parantunut. Parantajaoppilas palasi tämän luo huolissaan ja irrotti oksanpätkän hännästä.
”Olen ihan kunnossa, kiitos. Löydän kyllä ne yrtit itsekin, kunhan kerrot mistä löydän unikkoja...” kolli mutisi epäselvästi. Lehvätassu höristi korviaan, joten Huminapentu joutui toistamaan asiansa. Hän tajusi, että hänen äänensä kuulosti vihaiselta, joten tämä katsahti parantajaoppilaaseen pahoitellen. Naaras kohautti olkiaan ymmärtäväisesti.
”Hevospaikka.” Tämä maukui. ”Tiedätkö... sinne päästään?”
”En.” Huminapentu naukui. >Olen vain kuullut hevospaikasta... toivottavasti hevoset eivät tallaa minua!< Lehvätassu huiskutti häntäänsä ja viittoi kollia seuraamaan.

Suurien eläinten hirnuminen kuului lähistöltä. Huminapentu nielaisi pelkonsa. Tämän mielessä pyöri kysymys, oliko turvallista lähteä aivan vastanimitetyn parantajaoppilaan kanssa vieraaseen paikkaan, varsinkin kun on puolikuuro ja hankaluuksiin vetäytyvä pentu mukanaan?
Jokiklaanin hajumerkit vähenivät.
”Tuolla on raja.” Lehvätassu maukui ja osoitti vähän matkan päässä kohoavaa aitaa, joka ympäröi aluetta jossa seisoskeli yksi suuri, ruskea eläin. Sen vieressä seisoi kaksijalka taputtamassa sitä oudossa turkissaan.
”Meidän ei... mutinmutin... tuonne asti, unikkoa kasvaa tässä läh..mmnm.” Lehvätassu selitti Huminapennulle, joka tuijotti peloissaan kaukaista hevosta. Parantajaoppilas oli selvästi taas sanonut jotain, joka oli mennyt pennulta ohi, sillä tämä tönäisi kollia ärsyyntyneesti lähemmäs hevospaikkaa. Pentu katsoi tätä ihmeissään, mutta sitten huomasi aidan vieressä kasvavia kukkia. Tämä tallusteli varoen niiden luo. Hevonen päästi innostuneen hirnaisun ja oli kääntymässä kohti aitaa, mutta sen kaksijalka piti sen paikoillaan ja rauhoitti sitä. Huminapentu nuuhkaisi kukkia ja löysi niiden joukosta pari kirkasvärityksellistä unikkoa. Hän ei tiennyt, miten ne pitäisi ottaa mukaan. >Mitä jos teen sen väärin? Ehkä on parasta kaivaa se juurineen päivineen maasta niin ainakin on koko kasvi mukana.< Kolli oli aika hyvä kaivamaan, joten tämä otti kyntensä esille ja upotti käpälänsä yhden unikon reunoille, niin kauas sen varresta että juuret eivät vahingoittuisi. Kolli työnsi tassunsa syvälle maahan. Tämä painoi ne ensin syvälle, ja sitten käänsi ne toisiaan kohti ja pian tunsi kuinka ne koskettivat toisiaan juurien alapuolella. Kolli veti unikon maasta ja sen varren päässä tulevan multamöykyn, jossa näkyi pari juurta. Pentu työnsi unikon kauemmas ja valmistui kaivamaan toisenkin, mutta sitten kuuli askelia. Huminapentu katsahti aidan toiselle puolelle, ja näki kuinka vihainen kaksijalkanaaras käveli häntä kohti. Hevonen pysyi kauempana liikkumattomana ja katseli kuinka sen emäntä lähestyi kissanpentua. Huminapentu tärisi ja vetäisi toisen unikon maasta niin, että puolet varresta jäi muiden kukkien sekaan. Kolli puraisi kaivamastaan unikosta varren puoliksi ja nappasi senkin suuhunsa. Multamöykky jäi maahan, mutta pentu ei välittänyt siitä. Tuskin niillä juurilla teki yhtään mitään. Kaksijalka tuli aidan viereen.
”Uskallakin...takaisin!” Se ärisi ja Huminapentu tunsi, kuinka sanat pätkivät päästessään hänen korvaansa asti. ”Mene omalle pihallesi kaivamaan kukkia ja pysy kaukana leskenlehdistä!”
Huminapentu juoksi niin kovaa kuin pystyi takaisin Lehvätassun luo kaksi unikkoa suussaan.
”Mitä ihmettä sinä jäit sinne kaivamaan? Mikset vain vetäissyt niitä suoraan mukaasi?” Lehvätassu kysyi mulkoillen punertavaa kollia.
”Luulin että tarvitsette myös juuret...” Huminapentu mumisi ja pudotti kaksi kasvia maahan.
”Emme me tarvitse muuta kuin siemenkodat. Teerenlento sanoi, että näin hiirenkorvan ajan aikaan kannattaa laittaa yrttejä kasvamaan, joten hän aikoo laittaa joitakin kasvamaan parantajapesän taakse. Tiedäthän sinä että siemenistä kasvaa kasveja?” Parantajaoppilas huokaili.
”Mistä minä olisin sen tiennyt.”
”Hetkinen...” Lehvätassu huomasi jotakin. ”Et kuulosta epäselvältä... Onko kuulosi parantunut?”
Huminapentu oli hetken hiljaa. Hän oli itsekin juuri tajunnut sen, että hän kuuli kaiken paremmin. ”En minä enää kovinkaan huonosti kuule.”
Lehvätassu päästi iloista kehräystä. ”Arvasin että raikas ulkoilma korjaa tuollaiset vammat! Kun kaikkialla on erilaisia ääniä, mikään ei voi estää kissaa olemasta liian utelias kuullakseen niitä. Jaa.... Oliko siellä joitain muitakin kasveja?”
”Leskenlehtiä.” Huminapentu vastasi epäröimättä.
”Leskenlehtiä? Sepä hyvä! Ehkä saamme niitäkin kasvatettua. Mutta”, Lehvätassu katsoi kollia ihmetellen. ”Mistä sinä tiesit että ne ovat leskenlehtiä? Onko joku opettanut sinulle?”
”Se kaksijalka huusi että minun pitää pitää tassuni erossa sen leskenlehdistä. Ehkä ne ovat sen lempikasveja... vaikka hienompiakin on kyllä olemassa.”
”Mitä sinä oikein höpiset?!” Naaras älähti. ”Eivät kissat ymmärrä kaksijalkoja. Pyöräyttikö se hirviö jotakin sekaisin päässäsi?”
”Etkö sinä muka kuullut sitä? Se oli ihan raivoissaan.” Huminapentu miukui ja liikautti korviaan hämmentyneesti. ”Onpa omituista. Luulin että kaikki ymmärtävät kaksijalkoja.”
”Silloinhan nekin voisivat ymmärtää meitä! Olisimme voineet sanoa niille vaikka mitä, ja ne olisivat jättäneet klaanit rauhaan vanhassa metsässäkin. Ajattele nyt, olisimme nähneet Nelipuut ja kaikki ne hienot, nyt kaksijalkojen takia tuhotut paikat...”
Huminapentu tunsi itsensä hiirenaivoiseksi. ”Ehkä minä vain kuvittelin ymmärtäväni sitä...”
”Joka tapauksessa”, Lehvätassu näpäytti. ”Mennään hakemaan kaisloja. Niitä ei voi kasvattaa itse, mutta niitähän löytyy jokaisen virran varrelta joten ei mitään hätää. Kun selviät tästä yrtinhakureissusta, olen varma että Sulkatähti tajuaa sinun parantuneen ja nimittää sinut oppilaaksi! Sitten Omenapennusta ja Pihkapennustakin tulee oppilaita.”
”Olet oikeassa”, Huminapentu myönsi. ”Järveltä pitäisi löytyä eniten kaislikkoa...eikö niin?”
”Juuri niin. Olisit hyvä parantajaoppilas!” Lehvätassu huomasi kollin loukkaantuneen ilmeen. ”Tarkoitan siis, että sinusta tulee varmasti paljon parempi soturi mitä parantaja. Mutta ehkä sinun kannattaisi kuitenkin oppia ihan vain pari parantajan niksiä, siltä varalta että jotakin pahaa sattuu eikä parantajaa ole lähettyvillä auttamassa.”
”Niin, niin, ymmärsin kyllä.” Huminapentu maukui ja lievensi Lehvätassun hätääntyneesti pahoittelevaa ilmettä.
Parantajaoppilas haukotteli ja tassutti järveä kohti. Huminapentu nappasi unikot maasta ja ihan unohti että häntä hidasti vauhtia. Pentu kipitti huolettomana naaraan vierellä ja kehräsi humisevasti. Lehvätassu tirskahti ja hymyili tälle.

Huminapentu laski märät kaislat Teerenlennon eteen. Lehvätassu tyhjensi parantajanpesän hiekkalattialle lehtipussin, joka sisälsi unikot ja pari muuta yrttiä. Teerenlento näytti vakuuttuneelta. ”Oikein hienosti tehty! Nyt me kaksi voimmekin alkaa istuttamaan omaa yrttitarhaa tähän ihan lähelle, eikä tarvitse aina kiertää vaikka minne asti hakemaan yrttejä.” Parantaja maukui vakuuttuneesti ja kosketti hännällään Lehvätassun selkää ja nuolaisi tätä päälaelle. Sitten hän kääntyi Huminapentuun kohti.
”Sinäkin teit loistavaa työtä! Nyt kun kuulosi on melkein parantunut, kerron Sulkatähdelle että olet pian valmis oppilaaksi. Kuitenkin, sinun täytyy opetella pääsemään yhtä lujaa kuin toisetkin tuon häntäsi kanssa...” Teerenlento maukui mietiskellen. Sitten tämä kuiskasi jotain Lehvätassulle ja oppilas poistui äänettömästi pesästä.
”Huminapentu”, Parantaja aloitti. ”Toivon että et alkaisi kiipeilemään tai rasittamaan häntääsi.”
”Miksi?” Huminapentu kysyi.
”Ei se ikinä parannu jos rasitat sitä.”
”Mutta kiipeileminenhän on todella tärkeä osa soturielämää!”
”Kiipeily kuuluu Myrskyklaanille. Emme ole oravia.”
Huminapentu nousi ylös ja huokaisi. Tämä hyppäsi pienen hypyn niin, että tämän takajalat ja painava häntä olivat aivan pienen ajan ilmassa ja vain etujalat koskettivat maata. Kun takajalat taas koskettivat maata, häntä paiskautui hiekkaan ja päästi tömäyksen.
”Älä tee VARSINKAAN noin!” Teerenlento ärähti.
”Miiiiiksi en??” Huminapentu kysyi epätoivoisesti. ”Tämähän voi olla hyvä asia, käyttää häntää aseena kun sitä ei tunne! Lisäksi, se on niin painava että voi tehdä pahaakin jälkeä. Siitä olisi niin paljon hyötyä taisteluissa, etkö käsitä?”
”Häntäluusi parantuu todella hitaasti jos rasitat sitä noin!”
Huminapentu henkäisi syvästi. ”Minä tiedän että et kerro kaikkea, Teerenlento, mutta tiedän itsekin vastauksen siihen mitä piilottelet. Voit sanoa sen suoraan. Eikö olekin niin, että häntäni ei koskaan parannu?”
Teerenlento avasi suunsa vastaväitteeseen, mutta sitten sulki sen. Tämän katse sinkoili hänen etutassuistaan eteen levinneisiin yrtteihin. ”Minä... Ei, ei se koskaan parannu. On mahdotonta parantaa niin monta poikkimennyttä kohtaa. Se on halvaantunut, etkä voi enää koskaan tuntea tai liikuttaa sitä. Se parantuu vasta Tähtiklaanissa, jos esi-isämme suovat sinulle siihen mahdollisuuden. Minä olin aluksi soturi, mutta noin pari kuuta nimittämiseni jälkeen teloin jalkani mäyrää vasten taistellessa ja... valitsin siten parantajan tien. En pidä enää taistelemisesta, koska en pysty siihen, mutta toivon aina että saisin yhä palvella klaania SILLÄ tavalla kuin ennen. Mutta Tähtiklaani luo jokaiselle klaanikissalle oman polkunsa jota seurataan syntymästä asti... Joskus polut tapaavat toisensa, joskus ne ovat mutkikkaita ja lopulta jokainen niistä tulee umpikujaansa. Tahdon että sinusta tulee voimakas soturi, jotta voit elää omaa unelmaasi, ja jotta polkusi jatkaa matkaansa vielä pitkään, tavatessaan muita polkuja. Lupaan että parannan sinut siihen kuntoon että voit elää ilman raskasta taakkaa. Aion puhua Sulkatähdelle tästä heti tämän jälkeen. Pääset pian oppilaaksi, saat mestarin ja opettelet uuteen, sopivaan elämäntapaan.”

//Yeeep... siirrän tota Huminan soturiksitulopistemäärää(pitkä sana) varmaan siihen 250 tai ehkä myöhemmin 300, katotaan nyt kuinka nopeesti pääsen eteenpäin.
Vastaus:okej, 30 kp:eetä
~Vaahto

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tiikeritassu, Jokiklaani
24.04.2013 19:55
Tiikeritassu raotti jäänsinisiä silmiään oppilaspesässä.
Sammalverho esti auringonvalo pääsyn pesän isäpuolelle, joten ilma siellä oli viileää. Yleensä kissat lämmittivät pesää, mutta nyt se oli tyhjä. Kullanruskea kilpikonnakuvioinen soturi astui pesään.
’’Voi Tähtiklaani sentään, muut ovat jo jalkeilla! Tule, lähdemme kiertämään rajat.’’ Symbolihäntä maukui oppilaalleen. Tiikeritassu nousi ja nuoli miltei oranssia, raidallista turkkiaan. Tämä seurasi mestariaan metsään. Auringon eteen kerääntyi pilviä, ja hento tuulenvire oli yltynyt tasaisen navakaksi puhuriksi. Tiikeritassua vapisutti ja hän pörhisti turkkinsa suojaksi vilpoiselta tuulelta. Kun he olivat kiertäneet rajat, Symbolihäntä pysähtyi.
’’Katso, tuolla on hiiri.’’ kolli kuiskasi ja painautui vaanimisasentoon. Hiiri mutusti tarmokkaasti lehteä tammen juurakossa.
’’Seuraa liikkeitäni ja-’’
Siinä samassa Tiikeritassu oli jo syöksynyt hiiren kimppuun ja riiputti sitä leuoissaan.
Symbolihäntä näytti samaan aikaan yllättyneeltä, että myöskin vihaiselta.
’’En antanut sinulle lupaa napata sitä vielä!’’ soturi murisi. Tiikeritassu kohautti lapojaan.
’’Mutta sain sen kumminkin, eikö niin?’’ naaras maukaisi ja tämän saalis oli tippua suusta.
>Taivastassu minua metsästämään opetti…< tämä ajatteli.
’’Sait sait, mutta minun olisi pitänyt näyttää mallia.’’
Symbolihäntä torui.
’’Jatketaan.’’
Tiikeritassu hautasi hiiren ja seurasi mestariaan.
Linnut lauloivat, ja kissat olivat hiljaa.
’’Tiedätkös, kilpikonnakuvioiset kollit eivät voi saada pentuja. Oletko sinä sitten joku mutantti vai?’’ Tiikeritassu rikkoi hiljaisuuden.
Symbolihäntä puri hammasta, muttei vastannut mitään.
’’Tule jo sieltä, hiirenaivo! Ei niitä perhosia tarvitse pällistellä kokoaikaa!’’ karjaisi Haukkahallan ääni, ja Tiikeritassu kurkisti pusikosta.
Karviaistassu näytti surulliselta katsoessaan tummanruskeaa mestariaan.
Pari värikästä perhosta leijaili tämän ympärillä.
’’Hei hiirenläjä! Vain minä saan kiusata veljeäni!’’ oranssinruskea naaras sähähti Haukkahallalle.
Kaksi jäänsinistä katsetta kohtasivat.
Haukkahallan kurkusta kuului syvää murinaa tämän tuijottaessa pitkäpinnaista Tiikeritassua.
Sitten oppilas näytti tummanruskealle kollille kieltä, mottasi tätä naamaan, ja hyppäsi ulos pensaikosta, mestarinsa vierelle. Naaraan viikset väpättivät tyytyväisyydestä.
>Voi ketunläjät! Minä PUOLUSTIN sitä tuppisuuta!<
väpätys loppui kun Tiikeritassu oli älynnyt äskeiset sanansa.

Symbolihäntä oli kyyristynyt matalaksi taisteluharjoituspaikalla.
’’Nyt yrität hyökätä kimppuuni. Kynnet piilossa.’’
Tiikeritassu heilautti hännänpäätään osoittaakseen että oli kuullut, ja ryntäsi mestariaan kohti. Symbolihäntä väisti, mutta Tiikeritassu jarrutti jykevillä käpälillään ja hyppäsi kollin selkään. Tämä roikkui siinä ja kiskoi karvatuppoja. Symbolihäntä kierähti selälleen, ja ilmat pakenivat Tiikeritassun keuhkoista. Symbolihäntä nousi ja luuli karistaneensa oppilaansa, mutta jykevä oppilas haukkasi tämän hännäntöpön leukoihinsa.
’’Jaaaaah!’’ kullanruskea soturi huusi ja hyppi ympäri harjoituspaikkaa. Tiikeritassu irrotti mestarinsa töpöhännästä ja liukui tämän vatsan ali kollin eteen.
Naaras paljasti hampaansa ja pörhisti turkkinsa.
’’Rauhoitu. Me vain harjoittelemme.’’ Symbolihäntä naukui.
’’Minä en opi, ellei tähän tungeta hiukan todellisuutta.’’ Tiikeritassu sähähti vastaukseksi ja loikkasi komealla kaarella mestariinsa kiinni.
Tämä upotti hampaansa kollin turkkiin ja kiskoi siitä jälleen karvaa. Symbolihäntä ravisti oppilaan irti.
’’Jo riittää!’’
’’Voi syödä.’’ Symbolihäntä huokaisi kun he olivat hakeneet saaliinsa ha palanneet leiriin. Tiikeritassu kääntyi mitään sanomatta ja katsoi sivusilmällään helpottuneen näköistä mestariaan. Tuoresaaliskasassa oli eilinen myyrä sekä Tiikeritassun saalistama hiiri.
Pari kalaakin siinä lötkötti. Oranssinruskea naaras kauhaisi juuri saalistamansa hiiren kasasta ja laskeutui syömään. Tämä katsoi pientä ruskeaa eläintä, ja repi tämän vaalean vatsapuolen auki. Tiikeritassun suupielet punertuivat verestä, naaraan ahmiessa hiirtä.
Kun tämä oli aterioinut, nosti hän päänsä ylös.
Oppilaan suupielistä tipahti pikkunen suolenpätkä, ja tämä nuolaisi huulensa puhtaiksi.
>Huminapentu ei ole vielä syönyt.< ajatteli Tiikeritassu ja nappasi kasasta kalan. Naaras tassutteli parantajanpesälle, jossa Teerenlento kuulusteli oppilastaan.
’’Noniin, muistatkos, mihin kultapiiskua tarvitaan?’’ läikikäs naaras kysyi.
’’Hautheena haavfojen pavannukseen. Mutta se pithää ensin puvevkevva.’’ Lehvätassu maukaisi ja pajun kaarnat olivat tippua tämän suusta.
’’Ai heif Thiikerithaffu.’’
Tiikeritassu nyökkäsi ja pujahti pesään.
Tämä laski Huminapennun eteen kalan ja ei jäänyt odottamaan kiitosta, vaan katosi pesästä saman tien.
>Huminapentu parka…ei vieläkään oppilas…< Tiikeritassu ajatteli ja sävähti tuntiessaan yllättävää tunnetta kollia kohtaan. Tämä ravisti päätään, ja vilkaisi veljeään, joka seurasi huuli pyöreänä sudenkorentoa. Tiikeritassu köpsötti tämän luo.
’’Mitä mykkis?’’ naaras ivasi.
’’KABRRHHHLLFFF!’’ kuului Karviaistassun vastaus tämän pärrästäessään ilmaa huuliensa välistä sylki lentäen. Tiikeritassu luimisti korviaan ja vilkaisi vihaisena virnistelevää veljeään.
Naaras ravisti päätään ja läimäytti hännällään veljeään korvalliselle ja poistui paikalta muristen.

Ilta pimeni ja Tiikeritassu istui oppilaidenpesän edustalla lipoen mustia polkuanturoitaan. Tämä otti kyntensä ulos ja nuoli niitäkin. Pesästä kuului uneliaita haukotuksia. Oranssinruskea naaras pujahti pesään ja oli melkein kompastua Näätätassun häntään. Tiikeritassu loikkasi oppilaan yli omalle sammalpedilleen. Naaras asettui makuulle ja sulki silmänsä.
’’Missä olen?’’ Tiikeritassu älähti huomatessaan seisovansa tunkkaisen ilman täyttämässä, synkässä, miltei kuolleessa metsässä.
’’Pimeydenmetsässä.’’ kuului kolkko vastaus ja pusikosta ilmestyi valtava, tummanruskea kolli.
’’Jaha.’’ Tiikeritassu vastasi kollille ja näki tämän meripihkasilmissä hitusen hämmennystä.
Tiikeritassu tunnisti kollin vanhuksien tarinoista.
Entinen varjoklaanin julma päällikkö, Tiikeritähti.
Sitten Tiikeritähti virnisti paljastaen terävän hammasrivistönsä.
’’Tiedätkös, minäkin olin joskus Tiikeritassu.’’ kolli maukui.
’’No tottakai, olet sinäkin oppilas ollut, hiirenaivo!’’
oranssinruskea oppilas sanoi tylysti ja mottasi leveällä käpälällään Tiikeritähteä suoraa keskelle naamaa. Tiikeritähti murisi ja painautui Tiikeritassun kasvojen eteen. Niin lähelle, että Tiikeritassu saattoi haistaa tämän kuuman, eltaantuneen hengityksen. Sitten kolli alkoi nauraa.
’’Sinähän olet kipakka luonne! Juuri sellainen, mitä etsimme.’’ tämä mourusi, ja kollin takaa ilmestyi harmaa kolli sekä täplikäs naaras.
’’Etsitte mitä? Laihdutusneuvojaa?’’ Tiikeritassu vinoili ja katsoi entistä päällikköä silmiin.
’’Haha! Ei vaan liittolaista. Kuule, meillä on täällä niin sanottu ’porukka’ pimeydenmetsän kissoja.
Liity siihen. Minä johdan sitä, niin kuin päälikkö.’’ Tiikeritähti vastasi.
’’Mjaa, enpä tiedä. Mitä minä siitä hyötyisin?’’ naukui Tiikeritassu ja tutkiskeli kynsiään.
’’Paljonkin. Saisit lisää voimaa. Pärjäisit taistelussa kuin taistelussa.’’ tummanruskea kolli vastasi.
’’Njah, kait minä voin sitten joukkoonne liittyä.’’ Tiikeritassu vastasi.
’’Täydellistä.’’ Tiikeritähti naukaisi kolkosti ja maisema hävisi.

’’TÄNNE SIELTÄ KUIN OLISIT JO!’’ Haukkahallan murahdus herätti juovikkaan oppilaan. Karviaistassu nousi onnettoman näköisenä pediltään. Tiikeritassu hymyili pienesti veljelleen ja näpäytti tätä kannustavasti valkealla hännänpäällään. Se sai mykän kollin hyvälle tuulelle ja tämä tassutteli ulos pesästä. Tiikeritassu nousi ylös. Hän oli valmis uuteen päivään.

/tämmöne//
Vastaus:25 kp:eetä
~Talvikki

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Karviaistassu, jokiklaani.
24.04.2013 19:46
-Jekku-

Karviaistassu surasi mestariaan kuunnellen tämän selostusta. Kollia kiinnosti kuitenkin enemmän kasvit ja ötökät, eikä mitkään rajat.. >Pitäisikö muka kokoajan vain kävellä ja kuunnella?!< Karviaistassu ajatteli.
"Karviaistassu! Älä keskity niihin rehuihin, käskin seuraamaan!" Haukkahalla ärähti. Karviaistassu luimisti korvansa.
"Miksi minä jouduin juuri tuon mykän kiusankappaleen mestariksi.." Hukkahalla murahti ja alkoi kävellä nopeammin.

Myöhemmin leiriin saavttua mestari ja oppilas lähtivät mielellään eriteille. Karviiaistassua nälätti kauheasti ja oppilas juoksi mestarinsa perään. Oranssi kolli kiinnitti Haukkahallan huomion ja mestari ärähti:
"Mitä nyt!"
Karviaistassu hieroi vatsaansa, joka kurnusi juuri silloin.
"Nälkä vai? Noh, saat mennä syömään." Haukkahalla mumisi. Karviaistassu jolkotti hymyillen tuoresaaliskasalle, mutta Haukkahalla huusi vielä:
"Mutta viehän ensin klaanivanhimmille ruokaa!"
Karviaistassun ilme venähti. >Nyt pitäisi vesi kielellä maka kuristen viedä ruokaa vanhuksille...< Oppilas ajatteli. >Minin on pakko kostaa tuolle jotenkin..< Karviaistassu tuumi. Tämä haki pienen jäniksen, oravan ja kalan. Sitten oppilas kiikutti ne klaanivanhimmille. Kun tämä poistui päsästä hän päätti virlä kumartaa. Poistuessaan Karviaistassu kuuli Varjoturkin sanat:
"Paljon kohteliaampi kuin siskonsa."
Karviaistassua hymyilytti. Sitten kolli otti ja singahti tuoresaaliskasalle. Samantien, kun oppilas sai vesimyyrän hampaisiinsa tämä repäisi tuoretta lihaa. Metsästyspartio oli tuonut juuri ruokaa ja tämä oli selvästi heidän saaliitaan. Eikä aikaakaan, kun oppilas oli raastaanut kaiken lihan, mitä irti sai ja hautasi luita. Karviaistassu jätti kuitenkin terävimmän luun hautaamatta. Kolli hiippaili soturipesään. Loimulampi nukkui ja muut olivat ulkona kaunista päivää viettämässä, joten nyt oli tilaisuus jekuttaa Haukkahallaa. Oppilas ujutti luun Haukkahallan pedin sammalten väliin. Kun mestari tulisi pesään makoilemaan.. Luu pistäisi tätä kylkeen tai vatsaan. Jekku ei ollut kuitenkaan vielä siinä. Karviaistassu varmisti, että parantajanoppilas ja parantaja olivat poissa parantajanpesästä. Sitten tämä hiippaili äänettömästi pitkillä raajoillaan pesään. Oranssi kolli löysi nopeasti sammaleeseen säilöttyä hiirensappea. Karviaistassu mietti miten kuljettaisi hiirensappiset sammaleenpalat ilman, että joutuisi itse koskemaan niihin, sillä, jos joku älyäisi, että Karviaistassun turkissa olisi hiirensappea ,hän paljastuisi heti. >Keppi.. tarvitsen kepin.< Karviaistassu ajatteli ja nosti kepin pesän nurkasta. Tämä työnsi kepin sammaleitten läpi ja otti sen toisen pään suuhunsa. Sitten oppilas puikkelehti ulos pesästä ja hiipi varjoissa soturipesään. Karviaistassun mahassa muljahti, kun takaa kuului ääni:
"Mitä sinä teet?" Onnekseen Karviaistassu tunnisti Punatassun, joka ei toivottavasti lavertelisi. Oranssi kolli huiskaisi käpälällään ilmaa muka välinpitämättömästi. Toinen kolli siirtyi tämän eteen tukkien tien. >Pois siitä! Minulla ei ole aikaa jutella!< Karviaistassu ajatteli.
"Jaa, hoidat vanhuksia.. Hajusta päätellen noissa sammalissa on hiirensappea." Punatassu maukui ja nyrpisti kuonoaan. Oranssi oppilas nyökkäsi arasti. Hänestä tuntui pahalta valehdella, mutta nyt ri ollut aikaa hukattavaks.
"No. Jatka vaan hommiasi.. " Punatassu nau'ahti ja kipitti oppilaspesään. Karviaistassu helpottui ja jatkoi matkaansa soturipesään. Nt Loimulampikin oli lähtenyt. Karviaispentu laittoi sammaleet pesän päällimmäisiksi. Sitten hän korjasi vielä luun asentoa ja lähti viiksen äänettömästä naurusta väpättäen.

...hetkinen...

"Mitä hiirenaivoista täällä on tehty!!!" Haukkahalla karjui. Harmi vain juuri silloin Karviaistassu määrättiin partioon, eikä oppilas nähnyt oman jekkunsa onnistumista. Huudon tämä kuuli kuitenkin järvelle asti ja osasi kuvitella mestarinsa ilmeen.

//Pidennän karviaisen oppilasaikaa 200 koopeeseen asti//
Vastaus:selvä, 19 kp:eetä
~Vaahto

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Unikkoturkki
24.04.2013 16:35
Jatkoa..!

Olimme palaamassa leiriin, mutta ilman minkäänlaista tietoa. Olin allapäin, eikä Tammiturkin tuki paljoakaan auttanut. Yhtä tyhjän kanssa koko reissu! Piiskasin häntääni ilmaan kunnes Tammiturkki sanoi: "Varo nyt vähän sen hännän kanssa, osut kohta minuun!"
"Anteeksi", sanoin, "minua vain hermostuttaa tämä turha reissu!" Tammiturkki katsoi minua ymmärtäen; ilmeisesti häntäkin harmitti, mutta sitä hänestä ei huomannut. "Voisimme saalistaa matkalla", hän maukui.
"Hyvä idea!" vastasin. Lähdin nuuhkimaan ympäristöä. Kuulin jostakin rasahduksen. Se tuli pensaasta. Hiivin lähemmäs pensasta. Se oli hiiri. Hiivin hiljaa sitä kohden, kunnes oksa tassuni alla rapsahti ja hiiri pakeni.
"Ketunnläjä!" tuhahdin. Yhtäkkiä maisema alkoi muuttua punertavaksi. Nosti ihmeissäni katseen taivaalle ja näin jotain hirveää..
"A-aah!" huusin. "Katso Tammiturkki!" Tammiturkki juoksi luokseni ja katsoi taivaalle! "Kuuhan on aivan..." hän änkytti, "...verenpunainen!"

//Anteeksi, kun en ole kirjoitellut! Ei ole ollut inspistä, ja olin lomalla perheen kanssa. Se selittää, miksi tarina on lyhyt. Lupaan kirjoitella useammin. Älkää erottako minua!//
Vastaus:okej, ei eroteta 10 kp:eetä, ja pane nimesi peräään klaanisi
~Vaahto

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Punatassu, Jokiklaani
24.04.2013 14:32
Luku 1

Ensimmäinen partioreissu

Aurinko värjäsi taivaanrantaa purppuraiseksi, kun Raskasjalka viimein tuli hakemaan tätä iltapartioon. "Karviaistassu! Punatassu!" raidallinen kolli huusi. "Viimeinkin!" Punatassu puuskahti ja tämän ystävä nyökytteli päätään innokkaasti. Karviaistassu oli mykkä, mutta Punatassu ei piitannut siitä lainkaan. Muutoin kellanpunainen oppilas oli todella mukava. Eikä häntä saisi syrjiä vain sen takia että tämä oli mykkä, kuten Haukkahalla ja Tiikeritassu muunmuassa tekivät. Punaruskean oppilaan mieleen palasi välähdyksenä aikaisemmin päivällä tapahtunut riita oppilaan ja mestarin välillä. Haukkahalla oli niin.. Julma. Punatassu soi ystävälleen leveän hymyn ja harmitteli samalla sitä, ettei Huminatassu ollut päässyt mukaan. Tämä ei ollut vielä täysin toipunut osittain hirviön alle jäämisestä. Huhuttiin, että Piikkikynsi oli senkin takana. Kaksi nuorta kollia, vain aavistuksen pienempi kellanpunainen ja kookas, tasaisen punaruskea saapuivat aukiolle yhtäaikaa. Raskasjalka istui tuoresaaliskasan lähettyvillä odottamassa heitä. "Eikö Haukkahalla tulekkaan?" Punatassu sihisi Karviaistassun korvaan, joka viesti tälle elein, että parempi olisi. Raskasjalka nyökkäsi kahdelle oppilaalle ja jatkoi: "Haukkahalla ei tule mukaamme, hänellä on muuta tekemistä, joten vien teidät molemmat tänään partioimaan." Punatassun ilme syttyi, samoin Karviaistassun. "Mahtavaa!" punaruskea kolli hihkaisi. Raskasjalka vilkaisi tähän varoittavasti,mutta soturin katseesta näkyi selvästi että tämä oli ainakin hiukan samaa mieltä. "Selvä sitten. Oletteko valmiita ensimmäiseen partioonne?" Kysymys oli tarkoitettu kahdelle oppilaalle. "Tietysti olemme!" Punatassu maukui kirkkaanvihreät silmät leimuten. Karviaistassu heilautti häntäänsä hyväksyvästi. Kuin yhteisestä ajatuksesta kissat loikkivat piikkihernetunnelille ja sukelsivat aluskasvillisuuteen. He lähtivät kohti järveä vievälle polulle. Muutama yksinäinen varpunen liversi vielä puiden latvoissa. Punatassu tunnisti ketun laimean tuoksun, joka johti heidän menosuuntaansa. Pian he saapuivat järven rantaan. "Mitä haistat?" Raskasjalka kysyi haastavasti. Punatassu empi hetken, ennenkuin vastasi; "Öö... Hiiren. Ja jäniksen ja jotain, mitä en tunnista." Raskasjalka loi katseensa seuraavaksi Karviaistassuun, joka piirsi maahan hiirtä, jänistä ja.. kettua tarkoittavat merkit. "Aivan oikein!" Raskasjalka maukui ja nyökkäsi. Sitten tämän korvat luimistuivat ja tuo nosti kuononsa korkemmalle haistaakseen varmasti kaiken. Raskasjalan katse muuttui hämmentyneestä aavistuksen pelokkaaksi. "Karviaistassu. Olit oikeassa. Täällä jossain on kettu." Punatassu vilkaisi ystäväänsä säikähtyneenä ja henkäisi ihmeissään. Kollilla oli terävät vaistot. He lähtivät seuraamaan selvänä erottuvaa tuoksujälkeä Raskasjalka edellään. Ilma tuoksui kasteelle. Aurinko erottui taivaanrannassa enää viillonohuena, punertavana juovana. He jatkoivat matkaansa järven rantaa pitkin, ketun kuvottava löyhkä vahvistui hetki hetkeltä. Punatassu hätkähti, kun kuuli takaansa uhkaavaa murinaa. Hän oli viimeinen jonossa, hänen täytyisi ottaa selvää sen lähteestä. Punaruskea kiepahti sähisten ympäri ja tajusi vasta sitten seisovansa vastakkain suuren, agressiivisen urosketun kanssa. Sen silmät välkähtivät vaarallisesti vain hetkeä ennen kuin se syöksyi oppilasta kohti! "KARVIAISTASSU! AUTTAKAA!" Punatassu kirkaisi, ennenkuin kettu iski hampaansa tuon kurkkuun.
//Voisko Karviainen pelastaa tän?
Vastaus:Jännittävää :33 25 kp:eetä
~Vaahto

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Punatassu - Varjoklaani
23.04.2013 21:59
2. Luku "Minä en kuulu kenellekään"

- Hei sinä siellä! punaruskea kolli kähisi hiljaa sammalpesässään, tuijottaen varjoista isoilla, kultaisilla silmillään tummanharmaata nuorta kollia. Parantajaoppilas heilautti hieman häntäänsä, antamalla merkin että kuuntelee.
- Kauanko joudun vielä olemaan täällä? Miksi edes olen täällä? nyt ääni alkoi kuulostaa hieman varmemmalta, muttei kauaa. Kollin silmät laajenivat, hän aukaisi suunsa; pieniä veripisaroita valui ohuena norona punaruskeaa leukaa pitkin vaaleaan sammalpesään, joka muuttui nyt täplikkäiseksi.
Tummanharmaa kolli vilkaisi syrjäsilmällä potilasta ja katsoi epävarmasti lääkekasvejaan, mutta joutui jälleen pettymään. Parantajaoppilas hätkähti ajatuksistaan, kun nuoren potilaan seuraava kysymys tuli esiin: - Niin milloin? Olen jo kyllästynyt täällä olemiseen.
Myrskytassu ajatteli hetken vastaustaan; miten hän voisi kertoa mahdollisimman pehmein sanoin että Punatassun elämä oli kuolemavaarassa? Että hänestä ei välttämättä tulisi enään koskaan soturi? Että hän voisi joutua muuttamaan klaanivanhempien luokse, tai jäädä tänne, auttamaan heitä parantajia?
Nuoren parantajaoppilaan punaruskean kollin kysymykseltä pelasti juuri äsken tullut pienikokoinen valkoharmaa kolli. Varjoklaanin parantaja asteli väsynein askelin luolan keskelle, haukotteli ja haki mukavampaa istuma-asentoa. "Ilmeisesti hän on päättänyt kertoa Punatassulle hänen terveydestään.. Aikooko hän valehdella?" tummanharmaa kolli astui hieman lähemmäs, samalla katsoen tiukasti lääkekasveihin. Hän ei uskaltanut kohdata että mestarinsa sekä potilaan katseita.
(Tästä eteenpäin kaikki on Punatassun silmien nähden. Pyydän vielä anteeksi että kirjoitin pienen matkan Myrskytassulla, jos hänelle ei käy, tuo osa tarinaa voi olla lukematta.)
- Lupaat kuunnella minua tarkkaan, ja myöskin pitää hiljaisuuden. Myös Arpitähti osallistuu tähän. Sinä, Myrskytassu, voit poistua hetkeksi. Voit mennä ystäviesi luokse, älä huolehdi Punatassusta.
Punaruskea kolli siristi epäluottavaisesti silmiään ja asetti etutassunsa rinnan alle. Kylmä tuulahdus sai hänet painamaan hampaansa yhteen, mutta se jäi hänen onnekseen huomaamatta parantajalta. Ulkoa kantautui sateenrapina, joka teki tilanteesta vielä kiusaantumemman. Myrskytassuksi kutsuttu kolli nyökkäsi vaisusti ja tassutteli nopeasti pois pesästä. Kollit katsoivat hetken toisia silmiin, Punatassu - valkoharmaata kollia, jonka nimeä hän ei vieläkään tuntenut; hän oli parantaja, joka hoiti sairaita. Myrskytassu oli ilmeisesti parantajaoppilas, tulevaisuudessa parantaja. Punatassu vilkaisi syrjäsilmällä oikealle, kääntämättä päätään. Minne katsoikin, ympärillä oli marjoja ja lääkekasveja. Luolan perällä sijaitsi kaksi sammalpesää, jotka ilmeisesti kuuluivat ylemällä ilmoitetuille.
Kultainen iiris käännähti vasemmalle puolelle kollin silmässä. Siellä taas oli aukko, josta pääsi pois. Näillä viime päivillä hän oli tarkoin tutkinut parantajapesän läpi; ainoa aukko sijaitsi vasemmalla, oli tarpeeksi tilava mutta myös suojasi jotenkuten sateelta. Sen sijaan tuuli pääsi vapaasti kulkemaan pesässä, eikä edes Punatassun paksu turkki pystynyt suojaamaan häntä inhottavilta kylmeiltä väreiltä.
Parantajapesään ei tullut muita kuin Myrskytassu ja tämä parantaja, vaikka ulkoa selvästi kuului pentujen itkua ja naurua, kissojen puhetta. Kolli alkoi jo hiljattain tottua herämään joka aamu auringon sarastaessa vasta paksujen puiden takana; aamulla, kun parantajat nukkuivat, hän saattoi vihdoin tuntea itsensä edes hieman vapaaksi, ja jopa käydä parantajapesän ulkopuolella. Ihana tunne ei sekään kestänyt kauaa, kun alueelta jo alkoi kuulua vastaheränneiden muminaa. Yleensä pennut ja niiden emot heräsivät ensimmäisinä; Ensimmäisinä päivinä Punatassu heräsi juuri heidän takia.
Montako päivää hän on edes ollut täällä? Ja miksei hän saanut lähtä parantajapesän ulkopuolelle? Missä hän on? Mitä oli tapahtunut? Miksi hän on täällä? Ja... Kuka hän edes on?
Viimeinen kysymys jäi erityisesti soimaan kollin päähän, tuli jopa pientä päänsärkyä. Punatassu ravisteli hetken päätään, ja huomasi vasta äsken, että parantajan viereen oli ilmestynyt toinenkin kissa.
Tämä oli paljon suurempi kuin aiempi mainittu, lihakset erottuivat selvästi mustan turkin alla. Vihreät silmät olivat ainoat, jotka valaisivat isokokoisen kollin kasvoja edes vähän; jopa nenä oli suureksi osaksi mustaa. Repäleinen korva, lukuiset naarmut ja arvet, jotka eivät ikinä enään parantuisi.. näyttivät niin tutuilta. Punatassu vilkaisi nopeasti kynsiään, jotka tulivat joskus väkiselläkin ulos. Yleensä hän tunsi silloin vahvoja tunteita, vihaa, pelkoa, vihamielisyyttä.
Mustaturkkinen kolli oli ilmeisesti taistellut lukuisia otteluita. Vieressä istuva parantaja taas näytti puhtaalta, naarmuttomalta ja terveeltä mustaturkkiseen verrattuna.
- Edessäsi istuu Varjoklaanin päällikkö Arpitähti, muistatko hänet? Minä olen Nuhanenä, klaanin parantaja. Aloitetaan siitä, kuka sinä olit, ja mitä sinulle tapahtui. Muista pitää hiljaisuuden, olet kiltti. Tämä kertomus... kummastuttaa kaikkia.
Punatassu nyökkäsi lyhyesti ja siristi jälleen silmiään. Keitä kaikkia? Katse osui Arpitähden isoihin silmiin, eikä punaruskea kolli enään uskaltanut vetää sitä pois. Kesti pitkä hiljaisuus, ennenkuin mustaturkkinen viimein aukaisi suunsa, edelleen tuijottaen Punatassua tiivisti silmiin:
- Sinä olit Varjoklaanin oppilas, Punatassu. Oli ensimmäinen oppitunti, ja...
- Menetit sattumalta tajun. Olet kunnossa, mutta halusin pitää sinua pari päivää täällä, jos tapahtuisi jälleen jotain...
Mustaturkkinen kissa heilautti ärtyneenä pitkää häntään. Miksi hän oli ärtynyt? Punatassu nyökkäsi jälleen, mutta käänsi katseen viimein päällikön vihreistä silmistä pois. Hän ei halunnut katsoa Arpitähteä silmiin. Niissä valitsi vain ärtymys, viha, raivo. Kolli hymähti ajatuksissaan, muttei liikahtanutkaan oikeassa maailmassa.
Tällä kertaa Arpitähti päätti jatkaa: - Aloitat oppitunnit jo tänään. Mestarisi on Unikkoturkki, hän odottaa sinua parantajapesän ulkopuolella.
Sen sanottua mustaturkkinen päällikkö nousi, ja hyppäsi yhdellä loikalla aukosta ulos. Ulkoa kantautui hiljainen, mutta kiireinen naaraan ääni. Arpitähti vastasi jotain, mikä ei kantautunut Punatassun korviin asti, muttei oppilas edelleen uskaltanut liikahtaa. Nuhanenä hymyili rohkaisevasti, ja aseutui selkä häneen päin. "Taas alkaa tutkimaan lääkekasvejaan," kolli ajatteli ja siirsi katseensa varovaisesti aukolle. Hän pääsisi ulos. Hänelle annettiin mahdollisuus olla jälleen vapaa.
Hitain askelin Punatassu astui ulos pesästä, ja meinasi pyörrähtää kuperkeikkaa alas; valkoinen pyörremyrsky, jossa erottui hieman täpliä, melkein tönäisi hänet tieheensä. Kolli tuijotti ihmeissään valkoista naarasta, joka hymyili onnellisesti ja yritti sanoa jotain, mutta sanat ilmeisesti tarttuivat möykkynä kurkkuun kiinni.
- Oletko sinä Unikkoturkki? kolli päätti rikkoa hiljaisuuden ensin, sllä tämä kaikki alkoi pikkuhiljaa käydä hänen päälleen. Hän ei haluaisi enään olla hiljaisuudessa yksin. Nyt hän viimein näkisi, kuulisi ja jopa "maistaisi" vapaata elämää.
- Kyllä, olen minä. Haluatko aloittaa oppitunnin nyt heti, vai haluatko käydä ystäviesi luonna? Unikkoturkki sulki yllättäen suunsa ja vaikeni, laski päänsä alas, ettei Punatassu nähnyt hänen sinisiä silmiään. Kolli tuijotti mestariaan edelleen ihmeissään ja täysin yllättyneenä; ystäviä? Kuka? Ketkä?
- Joo, haluan nähdä muut oppilaat.
Kolli vastasi hieman epäröiden, ja sillä samassa tunsi jo lentävänsä viereiseen pensaaseen. Voihkaisten, Punatassu nosti päänsä ja näki edessään sikimustan kollin, jonka turkki oli vielä mustempi kuin Arpitähden; tosiaan siinä oli harmaita juovia, sekä silmät olivat eriväriset.
- Punatassu, senkin hiirenaivo, sinulla kesti! Olin odottanut ja odottanut, mutta sinä vain istuit Nuhanenän pesässä etkä edes käynyt tervehtimässä!
- Me olimme huolissamme.
Mustan kollin takaa ilmestyi siro mustaraitainen naaras, jonka silmät olivat myös siniset. Punatassu kohotti epäluuloisesti toista silmäänsä, tajuamatta mistä he puhuivat. Miksi he hänestä olisivat huolissaan?
- Miksi te olitte huolissaan? Keitä te edes olette? Punatassu kysyi kolkosti, ravistellen pitkää turkkiaan pienistä oksista ja kuivista lehdistä, jotka olivat lojuneet maassa jo pitkään. Musta kolli laski päätään hieman oikealle, ja tuijotti punaruskeaa kollia hetken tarkasti kasvoihin. Mustaraitanen naaras perääntyi pari askelta, vaihtoi Unikkoturkin kanssa katseita, mikä ei jäänyt huomaamatta Punatassulta; Mitä ihmettä täällä oikein tapahtui?!
- Hei Punatassu, minusta on tullut soturi. En ole enään Salamatassu, vaan Salamasielu!
Mustaturkkinen kolli jatkoi ja venytteli makeasti. Punatassu istuutui maahan, piilotti hännällään etutassunsa, sillä kynnet olivat jälleen tulossa esiin. Salamasieluksi nimetty kissa ei tuntunut huomaavan Punatassun rasittuneen katseen, vaan jatkoi puhumista:
- Kerrotaan että olit oikea sankari! Tosiaan tyhmä sellainen..
Sen sanottua Salamasielu irvisti surullisesti ja nosti vihdoin katseen Punatassun kasvoihin, joka oli jo alkanut puristamaan tassuillaan maata raivosta. Mitä he hänestä tarvitsivat?!
- Jos sinulla ei ole muuta sanottavaa, voit häipyä tekemään soturitehtäviäsi. Jos olet jo soturi, omistat varmasti oppilaan. Ainakaan häneltä ei pääse unohtumaan mitään, suusi ei meinaa pysyä kiinni.
Punaruskea kolli maukui vastaukseksi ja siinä samassa oli jo painettu maahan kiinni. Salamasielun käpälä puristi tiukasti Punatassun kaulaa, eikä hän saanut kunnolla happea. Silti, jopa tälläisessä tilanteessa vino irvistys ilmestyi kollin kasvoille, leuasta alkoi jälleen valua verta, mutteivat kummatkaan huomanneet sitä lainkaan.
- Salamasielu, päästä hänet! Kuuntele minua, hän ei tunne sinua ollenkaan!
Punruskean kehon läpi kipitti voimakas kipinäaalto. Salamasielun silmät laajenivat vielä isoimmiksi, käpä kaulan päällä rentoutui yllätyksestä. Punatassu käytti tilaisuutta hyväkseen ja vieri nuoren soturin alta, yskäsi veren suustaan (jonka hän oli yrittänyt pidätellä, jotteivat vain muut huomasi!) ja nousi seisomaan. Kolli käveli suoraan eteensä, pysähtymättä tai kääntymättä. Hän ei halunnut katsoa ketään heistä silmiin.
Mieleen vielahti Salamasielun yllättyneet kasvot, kun hän oli saanut tietää totuuden. Päänsärky alkoi tuntua äkkiä liian voimakkaalta, Punatassu ravisteli ärhäkästi päätään. He olivat varmasti luulleet häntä joksikin toiseksi kissaksi, toiseksi Punatassuksi.
Kolli jatkoi varmoin askelin kohti aukkoa, joka vei metsään, ennenkuin kuin kiihdytti vauhtinsa juoksuun. Muutamia sadepisaroita vielä tippui tuulen mukana oksista kuonolle.
Hän ei kuulunut Varjoklaanille. Hän ei kuulunut kenellekään, paitsi itselleen. Nyt hän oli vapaa. Enää hän ei kuulisi kissojen supinaa, huutamista tai naurua selänsä takana, kukaan ei enää huolehtisi hänestä.
Kolli pysähtyi äkisti suuren rakennukseen eteen ja hengitti raskaasti. Kuolan mukana hieman verta valui taasen punaruskean oppilaan suusta, mutta hän oli jo tottunut rautaiseen makuun, ja sylkäisi sen refleksillä ulos. Tassut itse veivät häntä kohti rakennusta, joka muuttui entistä isommaksi Punatassun lähestyessä sitä. Ikkunoista ei nähnyt juuri kuin pimeyttä. Rakennus haisi rotilta, homeelta ja kostealta.
Punatassu hyppäsi nokkelasti ikkunan päälle, ja tasapainotteli hetken. Jalat eivät olleet vielä tottuneet niin äkilliseen liikkumiseen, joten eivät totelleet vielä kunnolla. Sisällä kipitti muuan hiiri, katosta vuoti hieman vettä, ei sen kummempaa. Vasemmalla puolella seinää oli pieni aukko.
Kolli laskeutui koko painollaan maahan ja tarkasteli hetken ympäristöään; ei hassumpaa. Tämä saisi olla hänen yösijansa tänään.
Seuraava vaihe oli saalistaminen: Punatassulla ei ollut aavistustakaan miten, joten hän päätti luottaa pelkkiin inkstinttiin ja nokkeluustaitoihinsa.
Kesti tunti, toinen, ennenkuin kolli sai viimein ensimmäisen saalinsa; kaksi normaalinkokoista hiirtä, jotka hän oli tappanut puraisemalla kaulasta. Toisen hiiristä kolli söi heti, toisen päätti jättää aamulle, jos onni ei olisikaan hänen puolellaan silloin. Taivaalle olivat ilmestyneen jo ensimmäiset tähdet, kun Punatassu yritti etsiä mukavampaa makuuasentoa. Totuttaminen pehmeästä sammalpesästä kovaan maahan ei ollut kovin mielyttävää. Silmät painuvat heti kiinni, kun pää laskeutui sulavasti tassujen ja hännän turvaan.
Ulkoa kantautuva melu herätti melkein nukahtaneen Punatassun automaattisesti. Muistaen, että lähellä sijaitsi Varjoklaanin leiri, kolli hiipi hiljaisesti ikkunalle ja katsoi varovaisesti sieltä ulos. Ei ketään. Oppilas hyppäsi jo nokkelasti ikkunalle ja kiljaisi säikähdyksestä: kasvojen eteen ilmestyivät siniset silmät, ja siinä samassa Punatassu jo lensi (Aika monesti tänään muuten on lentänyt 0.0) maata kohti. Pää osui maahan ja uusi kipinäaalto valtasi kehon. Seurasi kivulias voihkaisu, kun jokin laskeutui raskaasti hänen päälleen. Punatassulla, joka makasi selällään, meni hetken, ennenkuin hän pimeässä erotti valkoisen turkin, jossa oli mustia raitoja.
- Koivutassu?!

Vastaus:39 kp:eetä
~Vaahto

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Rikkovarjo, Jokiklaani
23.04.2013 12:09
Luku 17
Isä..?

Oli jo aurinkohuippu, kun tummanharmaa soturi heräsi. Tällä kertaa mikään ei ollut häirinnyt häntä. Kolli venytteli antaumuksellisesti ja tassutteli viileästä, varjoisasta pesästä kuumaan auringonpaisteeseen. Hän etsi katseellaan kumppaniaan, mutta ei nähnyt tätä. Vaahterakukka oli käyttäytynyt oudosti siitä illasta saakka, kun hän oli tullut kokoontumisesta. Hän oli alkanut viettää yhä enemmän ja enemmän aikaa poissa leiristä, mutta Rikkovarjo rakasti kumppaniaan niin paljon, ettei saattanut epäillä häntä. Voi kuinka se tulisikin olemaan sokeaa ja itsensä pettämistä. Voi kun hän olisi tiennyt sen, niin... "Hei! Rikkovarjo!" huuto keskeytti kollin ajatukset, ja tämä kiepahti ympäri. "Kotkakiito!" tämä huudahti ilahtuneena ja asteli ystäväänsä kohti. "Mitä jätkä?" raidallinen ruskea kolli maukui ja töykkäsi ystäväänsä kylkeen käpälällään. "No mitäs tässä. Mikäs sinut tänne lennättää?" Rikkovarjo tervehti ystäväändä. Kotkakiito henkäisi ja jatkoi: "Partio. Rastaanvire tahtoo sinun ja minun menevän partioon Aaltojuovan ja Ruskolehden kanssa!" Rikkovarjo naurahti ystävällisesti. "Selvä! Mennään sitten!" tämä huikkasi ja lähti loikkimaan kohti uloskäyntiä. Hetken kuluttua Ruskolehti ja Aaltojuova astelivat oppilaitten pesän luota kohti kahta ystävystä. "Siellähän te." Aaltojuova maukui pehmeällä äänellä ja loikki kaksikon luokse Ruskolehti perässään. "Niin. Noh, mennäänkös sitten?" Kotkankiito huudahti ja käänsi katseensa johtamaansa partioon. "Kyllä!" kaikki huusivat yhteen ääneen. Niinpä kolli lähti hölkkäämään syvemmälle kosteaan metsään matalan aluskasvillisuuden suojissa. Kasvien suuret lehdet roikkuivat matalla raskaiden vesipisaroiden painosta, Rikkovarjo sähähti kärsimättömästi suuren pisaran pudotessa tämän päälle. "Yäk!" Kotkakiito naurahti. Rikkovarjo katsoi tuota hetken muka kiukkuisesti, mutta mottasi sitten ystäväänsä leikkimielisesti lapaan. Se oli yltyä leikkitappeluksi, mutta Ruskolehti erotti heidät viime hetkessä toisistaan. "Pojat pojat. Keskitytääs nyt siihen mitä olemme tekemässä." tämä maukui. Rikkovarjo ravisteli turkkiaan ja nyökkäsi Kotkakiidolle. "Hyvä on, hyvä on..." Kotkakiito mutisi ja lähti loikkimaan aluskasvillisuuden joukossa. Ei kulunut aikaakaan, kun joki tuli näkyviin. Partio oli metsästyspartio, samassa Aaltojuova loikkasi pensaikkoon, mitä ilmeisimmin saaliin perässä. Muut jatkoivat vielä vähän matkaa jokea kohti, kunnes päätyivät että saisivat enemmän tuoresaalista, jos hajaantuisivat. Ruskolehti meni tietenkin Aaltojuovan mukaan, Kotkankiito ja Rikkovarjo taas metsästivät yhdessä. Tummanharmaa kolli hiippaili joentörmälle ja jäi väijymään virtaavan joen pintaa tiiraten. Hetken kuluttua vedessä välähti jotain. Kala. Rikkovarjo nuolaisi huuliaan ja paljasti kyntensä valmiina iskuun. Kun kala oli kollin kohdalla tämä kauhaisi vettä käpälällään ja samassa lohi sätki kuivalla maalla. Rikkovarjo päätti sen kärsimykset napakalla iskulla päähän. "Hyvä koppi!" Kotkankiidon ääni huudahti. Rikkovarjo otti kalan hampaisiinsa ja asteli ystävänsä luo. "Kiitos!" tämä mumisi kala suussaan. Äkkiä vaaleanruskea kolli lähti hiipimään joentörmää pitkin. Myyrä. Tummanharmaa kallisti päätään ja kuullosteli, olisiko missään muuta riistaa. Sitten jäniksen viekoitteleva aromi tulvi tämän kuonoon, eikä soturi voinut olla seuraamatta sitä. Suurehko, vaaleanruskea pitkäkorvainen eläin istui tammen juurakossa, eikä ilmeisesti huomannut kun pieni kolli lähti hiipimään sitä kohti. Juuri, kun Rikkovarjo oli loikkaamaisillaan sen niskaan, jänis kuuli hänet ja lähti loikkimaan pakoon. "Äsh!" kolli sihahti ja pinkaisi juoksuun. Tämä sai juuri ja juuri kiinni jäniksen takajalasta. Eläin kaatui maahan ja samassa Rikkovarjo oli jo kiinni sen kurkussa. "Hah!" Kolli sähähti ja nappasi saaliin leukoihinsa. Hän oli juuri hautaamassa sitä maahan, kun kuuli jotain.
Rikkovarjo havahtui kun kuuli syvän vaikerruksen kuuluvan metsänrajasta. Hän ei ajatellut mitään, säntäsi vain suoraa päätä ääntä kohti. "Rikkovarjo! Mitä...!" Kotkankiidon hämmästynyt huuto kaikui puiden välissä. Ruskea kolli lähti seuraamaan ystäväänsä, mutta nähdessään Varjokynnen ja Punatassun, tämä pysähtyi. Rikkovarjon täytyisi antaa surra rauhassa. Hahmot alkoivat selkeytyä, toinen makasi maassa, toinen, pienempi seisoi paikallaan karvat pystyssä. 'Ei.. älä anna sen olla..' tummanharmaa ajatteli kauhuissaan. Punatassu oli laskenut päänsä häpeissään ja tuijotti mustavalkoista liikkumatonta kehoa, jonka kyljestä pulppusi hitaasti verta. "Mi- Ei hän voi.. Ei hän ole kuollut, Punatassu, eihän?!" soturi sähisi. Punatassu sävähti isänsä äkillistä raivonpurkausta, mutta ravisteli vain päätään tyhjä katse silmissään. Tuska lävisti Rikkovarjon sydämmen, kun hän tajusi, että se oli Varjokynsi. Mutta Punatassu ei tätä taatusti ollut tappanut, ei Rikkovarjon oma poika. Tai, ei hän ainakaan uskonut siihen. Kolli ryntäsi soturin ruumista kohti ja kosketti käpällään tämän kylkeä. Jääkylmä. Nostaessaan käplänsä Rikkovarjo värähti kauhusta. Tämän lähes musta käpälä oli muuttunut punaiseksi verestä. Soturi laski järkyttyneen katseensa isänsä kasvoihin. Kyynelet valuivat jo pitkin kollin poskia. "Isä... älä jätä.." tämä niiskaisi hiljaa. Tuntui kuin kaikki voima olisi valunut hiekkaiseen maahan. Aivankuin hänen kaikki unelmansa ja haaveensa olisivat haihtuneet usvana taivaalle. Hän ulvoi taivaalle pohjatonta suruaan. "Miksi. Miksi! Minkä takia juuri Varjokynsi?" Rikkovarjo ulvoi pimenevälle taivaalle. Hänen isänsä oli ollut tälle ehkä rakkaampi kuin kukaan muu, jos Vaahterakukkaa ei laskettu. Kolli laski surullisena päänsä ja tarttui kiinni kuolleen soturin niskasta. Hän viittoi Punatassua auttamaan, ja tämä teki tietenkin työtä käskettyä. Muu partio saattoi toki ihmetellä, mihin Rikkovarjo oli kadonnut, mutta tällä hetkellä soturilla oli muuta ajateltavaa. Usva alkoi nousta aukioille ja pian se pyörteili harsomaisena puiden kosteitten, rosoisten runkojen välissä. Pian leirin sisäänkäynti tuli näkyviin, muutama soturi oli palaamassa leiriin, ilmeisesti Vaahterakukka ja Sisiliskovarjo. Tummanharmaa pieni soturi ei kuitenkaan noteerannut kumppaninsa ja hämmästynyttä ja surullista katsetta mitenkään. Hän ei vain jaksanut enää. Rikkovarjo hätkähti kuullessaan Sisiliskovarjon järkyttyneen henkäisyn. "V-varjokynsi.. Veljeni.." tämä änkytti murtuneena. Hän painoi lopulta kuononsa Varjokynnen kylmenevää turkkia vasten. Hän saattoi vielä aistia vanhan soturin lämpimän ja mutkattoman läsnäolon, joka väreili viileässä yöilmassa. Kun hän seuraavan kerran nosti katseensa, hän näki edessään häilyvän hahmon. Se kirkastui ja lähti tassuttelemaan kohti taivasta. Sen tassuista jäi maahan kimaltelevaa, sinistä härmää. Tähdenlento pyyhki taivasta ja Rikkovarjo näki uuden, pienehkön tähden syttyvän vaalenevalle taivaalle. Varjokynsi oli kuin olikin löytänyt tien Tähtiklaanin joukkoon. 'Kiitos' Rikkovarjo kuiskasi hänen turkkiaan riepottelevaan yötuuleen 'Kiitos kaikesta, isä. Hyvästi.' Hän naukui hyvin hiljaa ja istuutui Varjokynnen ruumiin viereen suremaan häntä. Hänen sielunsa oli nyt vapaa ja vaelsi Tähtiklaanin mailla. Rikkovarjo ulvoi viimeisen kerran mustalle taivaalle. Siinä oli toivoa, hiljaista surua ja vilpitöntä riemua sekä kysyvä häivähdys. Se oli tietenkin tarkoitettu Varjokynnelle. Hänen vieressään istuvasta Kaarnaturkista, tämän siskosta kertoivat ainoastaan tyrmistyneenä, epäuskoisena eteensä tuijottavat, surusta kiiluvat vihreät silmät. Rikkovarjo valvoi koko yön isänsä ruumiin vierellä, Vaahterakukan ja Kaarnaturkin kanssa. He näkivät aamunkoitteessa, kuinka uusi, hopenhohtoinen tähti syttyi pienen punertavan tähden ja suuremman valkoisen väliin. Kolli ei saattanut tukahduttaa ilonkyyneliään. Varjokynsi oli päässyt Valkopolun ja Punahännän luokse. Rikkovarjo haukotteli syvään, mikä paljasti hänen väsymyksensä. Tämä olisi siltikin jäänyt katselemaan vaalenevaa aamutaivasta kauemminkin, mutta Vaahterakukka hätisti hänet sotureiden pesään nukkumaan. "Nyt tulet kyllä nukkumaan. Et ole nukkunut kahteen auringonkiertoon!" tämä puuskahti ja asteli Rikkovarjon perässä sotureiden pesään. Mutta jos kolli olisi ollut vähänkään enemmän hollilla tämä olisi tiennyt heti, että naaras tahtoi vain päästä eroon tästä.

//Tähän olis nyt sopinut herra Ylpön biisi 'Mies murtuu' :3
Vastaus:39 kp:eetä :33
~Talvikki

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Teerenlento,jokiklaani
22.04.2013 21:15
tapaamisen. Huolestuin aikalailla, kun häntä ei näkynyt. Olimme sopineet, että tapaisimme pienellä lammella lähella Varjoklaanin rajaa auringonhuipun aikaan. Aloin linkata lähemmäs Varjoklaanin rajaa, mutta en nähnyt ketään. Pensaasta kuului rahinaa. >Koiturkki!< Ajattelin, mutta pensaasta pomppai suuri uros jänis. Yritin ottaa sen kiinni, mutta huitaisin vain kelvottomasti sitä takajalkaan. Itse kaaduin risukkoon ja katsoin, kuinka mehukas saalis puikkelehti pakoon.
"Ärh.." Murahdin ja nousin pystyyn. Jänis oli herauttanut veden kielelle, mutta pitäisi odottaa Koiturkkia. Hän saisi hakea ruokaa minulle.. Pusikossa rasahti taas. >Mitäh?! Koiturkki?!< Ajattelin. >Jos tuo on toinen jänis en yritäkkään ottaa sit kiinni. Se oli toine jänis. Pienenmpi ja vaaleampi. Perästä rynnysti vielä yksi ja sitten vielä neljäs.
"Koiturkki?!" Älähdin, kun kolli sujahti ohi jänisten perään. "Mitä sinä teet?!"
Kolli katosi siinä missä jäniksetkin. Kaikki viisi olivat kääntyneet erään kiven kohdalta. Lähdin seuraamaan. >Mitä järkeä jahdata viittä jänistä?< Mutta niin oli turha ajatella. Koiturkki tuli tuota pikaa suussaan kaksi jänistä, iso ja pieni.
"Miksi jahtasin neljää jänistä, kun sait vain kaksi?" Naurahdin.
"Ehei! Sain kaikki neljä! En vain jaksanut kantaa!" Kolli nauroi ja osoitti kahta pikkujänistä.
"Miten sinä.. En ole koskaan nähnyt mitään tuollaista!" Mylvin kunnioittavasti.
"Otin ison kiinni ja ajoin pikkuiset luolaani." Koiturkki mahtaili. Nostin kaksi pikkujänistä ja kysyin:
"Viemmekö nämä luolaasi?" Kysyin. Koiturkki nyökksi ja tepastelimme tämän luolalle.
"Nyt syödään!"
"En voi jäädä.." huokasin.
"Parantajan työ kutsuu.." jatkoin ja lähdin leiriä kohti.. Parantajana hyvit saivat jäädä vähälle.
"Minä saatan sinut!" Koiturkki lupasi. "Ja voit syödä matkalla." Nyökkäsin.
"Mikäs siinä.."
Vastaus:10 kp:eetä
~Talvikki

 






META TAG (title): Warriorcats Rope









-->











--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Ruskolehti, Jokiklaani
22.04.2013 17:13
Ruskolehti avasi silmänsä soturipesässä.
Se oli miltei tyhjä, lukuunottamatta Huurreturkkia ja Rastaanvirettä.
Ruskolehti katsoi nukkuvaa varapäällikköä.
Ennen hänen vieressään olisi tuhissut Sirpalesydän, joka olisi painautunut kiinni kumppaninsa kylkeen ja sukinut tämän turkkia.
Mutta nykyään Sirpalesydänkin oli kuollut, ja Rastaanvire nukkui ilman ketään kiinni kyljessään. Ruskolehti alkoi muistella entistä mestariaan.
>Hänellä oli hyvä sydän... toi minutkin klaaniin. Olisin menehtynyt kotikisuemoni luona. Hän olisi voinut vain jättää minut sinne, muttei tehnyt niin. Ja hänestä tuli mestarini, ja hyvä mestari tulikin. Se hupsu soturi rakasti Rastaanvirettä valtavasti<
Ruskolehti huokaisi ja nousi pediltään. Huurreturkki oli vain valkoinen kumpu pedillään. Tämän pennut, Saarnitassu, Pilvitassu ja
Tuhkatassu olivat olettaen harjoittelemassa mestareidensa kanssa.
Oranssinruskea soturi asteli ulos pesästä, ja alkoi auringon häikäistä silmiään. Tämä käveli tuoresaaliskasalle ja valikoi itselleen kalan.
Kolli hotkelsi sen nopeasti, ja nuoli huuliaan.
>Mitäköhän Teerenlennolle kuuluu...< tämä ajatteli ja asteli parantajanpesään. Siellä Huminapentu sössötti jotain epäselvää, ja Ruskolehti pyörsi takaisin.
Vastaus:10 kp:eetä
~Talvikki

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Haukkatuli, Tuuliklaani
22.04.2013 16:49
Luku 10

Ihan tavallinen aamupartio... vai onko kuitenkaan?

Haukkatuli heräsi sotureiden pesässä, aurinko paistoi suoraa pesän havukaton läpi lämmittäen mukavasti tämän turkkia. *haukotus* ”Onko olemassa parempaa tapaa aloittaa päivä?” tämä kehräsi ja venytteli antaumuksellisesti ennen kuin loikki pirteänä kuin peipponen kauniiseen aamuilmaan. Leiri oli hiljainen, vasta muutama soturi oli hereillä. Mukaan luettuna Poltetähti, naaraan entinen mestari ja pitkäaikainen päällikkö. Ylväs, vanha kissa istui suuren kummun päällä ja tarkasteli myrkynvihreällä, yhä kirkkaalla katseellaan ympäristöä. Varissulkaa ei näkynyt missään, lieneekö kenties pentutarhassa. Kullanruskea kolli huomasi aukiolla yksinään astelevan Haukkatulen, ja loikkasi aavistuksen kankeammin kuin ennen, alas kummulta. ”Odotahan nyt sentään vanhaa mestariasi, senkin karvapallo!” tämä naurahti ja tassutteli hopeanharmaan, kauniin naaraan perään. Haukkatuli katsahti taakseen kuullessaan Poltetähden äänen, ja tämän katse kirkastui, entisestään. ”Mitäs arvoisalla päälliköllämme on minulle asiaa?” tämä maukui kiusoittelevaan äänensävyyn ja istahti auringonläikkään lämmittelemään. Päällikkö kehräsi hiljaa. Entinen oppilas ja mestari olivat aina olleet läheisiä. ”Ajattelin… köh, köh… Ilmoittaa, että menet aamupartioon.. köh.. Varpussiiven, Hiutalesydämmen ja Varissulan kanssa, joka johtaa partiota.” tämä raakkui. Haukkatuli nyökkäsi hymyillen, mutta pani merkille kuinka vanhaksi ja huonokuntoiseksi Poltetähti oli käynyt. Tämän kuono oli jo alkanut harmaantua, mutta myrkynvihreitten silmien katse oli yhä se sama itsepäinen ja määrätietoinen katse, jota Haukkatuli oli aikojen saatossa oppinut kunnioittamaan. ”Selvä on. Lähdemme siis heti kun Varissulka tulee?” tämä varmisti, sillä Varpussiipi ja Hiutalesydän astelivat vieretysten aukiolle sotureiden pesästä. Poltetähti nyökkäsi, ja yskäisi taas. Haukkatuli oli hiukan huolissaan päällikön kunnossa, tämähän eli nyt toisiksi viimeistä henkeään. ”Kiitos vain ilmoituksesta.” Naaras maukui ja vilkaisi huolestuneesti päällikköönsä. ”Minusta sinun kannattaisi käydä Liekkiläikän puheilla. Josko hän osaisi antaa jotain tuohon.. tuohon yskään.” Haukkatuli maukui ja kääntyi lähteäkseen kohti leirin uloskäynnillä odottavaa partiota, johon hänetkin oli määrätty. Tämä katsahti vielä taakseen varmistaakseen, että vanhus oli todella menossa parantajan pesälle. Soturin helpotukseksi Poltetähti onnahteli hitaasti kohti parantajan pesää, ja tämä näki myös Varissulan tulevan, mistäs muualtakaan kuin pentutarhasta. Tummanharmaa kolli oli alkanut huolehtia yhä useammista klaanin asioista, nyt kun Poltetähti oli käynyt vanhaksi. ”Haukkatuli, odota!” kolli huikkasi ja loikki aukion keskelle seisahtaneen naaraan luokse. ”Mennään yhtä matkaa.” tämä maukui ja lähti astelemaan kohti leirin uloskäyntiä. Kaunis hopeanharmaa naaras seurasi tietenkin varapäällikköään, vaikka tiesikin että tämä oli ollut aina hieman pihkassa häneen, jopa enemmän kuin muut Tuuliklaanin kollit. Mustahaukkaa hän kuitenkin rakasti kaikkein eniten ja piti kumppaninaan. Heidän yhteinen taipaleensa ei ehkä ollut alkanut hyvin ja siinä oli ollut paljon mutkia matkassa, mutta se vain vahvisti heidän suhdettaan. Kaikesta huolimatta Haukkatuli rakasti tuota tummaa kollia enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Heidän saapuessaan muun partion luokse Hiutalesydän tökkäsi tätä kylkeen ja Varpussiipi katsoi merkitsevästi. Haukkatuli ei tiennyt, mitä kaksikolla oikein oli mielessään. Joka tapauksessa Varissulka keskeytti heidät komennollaan. ”Selvä! Jos kaikki kerran ovat koossa, niin lähdetään.” tämä ulvaisi ja lähti hölkkäämään ulos johtavaa tunnelia pitkin. Hiutalesydän tökkäsi tätä taas kylkeen. ”Mikä teillä kahdella on?!” Haukkatuli ärähti kimmastuneena. ”Voitte kyllä kertoa asianne ilman tökkimistäkin!” Hiutalesydämen vihreisiin silmiin syttyi kiusoitteleva katse. Varpussiiven piti pinnistellä, ettei olisi räjähtänyt nauruun. ”Etkö sinä todella huomaa sitä?” valkoinen soturi maukui. Haukkatuli oli aivan ymmällään. Mitä hänen nyt olisi pitänyt huomata? ”Mitä?” hän maukui kummeksuen. Varpussiipi laski katseensa onkalon hiekkaiseen pohjaan ja naurahti huvittuneesti. ”No Varissulkaa tietenkin, senkin höppänä!” Hiutalesydän sihisi hiljaa. Hopeanharmaa naaras kallisti päätään. Mitä hänen olisi Varissulassa pitänyt nähdä? Hetken mietittyään hän tajusi, mistä hänen ystävänsä puhuivat. ”Ai siit-” tämä aloitti, mutta Varpussiipi keskeytti hänet. ”Etkö oikeasti huomaa? Varissulka on ihan pihkassa sinuun!” tämä sanoi, lopun hiukan hiljempaa, ettei varapäällikkö olisi kuullut sitä. Haukkatuli naurahti huvittuneena. ”No kyllä minä nyt sen tiedän!” ”Niin, mutta katsos nyt. Hän on ihan hulluna sinuun!” valkoinen naaras maukui. ”En muista, milloin olen nähnyt hänet yhtä… innostuneena.” Varpussiipi katsoi Haukkatuleen vakavasti. ”Miten hän olisi muuten laittanut sinut partioon kanssaan kolme kertaa peräkkäin, eikä ottanut Mustahaukkaa yhteenkään niistä?” Hopeanharmaa naaras mietti ankarasti. Tottahan se oli, sitä ei itse Tähtiklaanikaan voinut kiistää. Sitten tämän mieleen tuli, miten tämä saattaisi vaikuttaa häneen ja Mustahaukkaan. Katastrofaalisesti, ellei Varissulka käsittäisi, ettei Haukkatuli välittänyt tästä niin paljon kuin tummanharmaasta raidallisesta soturista. ”Hmm… Totta. Mutta keskitytäänpäs nyt partioon!” raidallinen, solakka naaras naukui ja kiihdytti vauhtiaan. Naaras vaihtoi rivakan hölkän rauhalliseen, pitkäaskeliseen juoksuun välittömästi päästessään avoimeen maastoon. Kanervankukat tuoksuivat huumaavasti, kasvit olivat alkaneet jälleen kukoistaa. Soturi nautti suunnattomasti tuulesta ohuella turkillaan ja juoksemisesta aavalla, lyhytkasvuisella nummella. Tämähän oli aivan kuin vanhassa metsässä, parempaakin. Varpussiipi ja Hiutalesydän eivät missään vaiheessa ohittaneet tätä, olihan Haukkatuli yksi metsän nopeimmista kissoista. Varissulka juoksi edellä jonkin matkan päässä. Pieni kissajoukkio lähestyi Myrskyklaanin rajaa, mutta hopeinen soturi oli erottavinaan metsän kätköissä vilahtavan mustan kissan hahmon. Se ei olisi voinut olla kukaan muu kuin Piikkikynsi. Räpäyttäessään silmiään näky kuitenkin katosi, eikä raidallinen Tuuliklaanilainen voinut olla varma näkemästään. Todennäköisesti hän vain kuvitteli… Niin. Niin sen täytyi olla. Hän vain kuvitteli. Tämä näki Varissulan hidastavan vauhtiaan, ja teki itse samoin ollessaan ketunmitan päässä tästä. Varpussiipi ja Hiutalesydän lähestyivät nyt muuta partiota, siitä ei ollut epäilystäkään. Kaksi nuorta soturia metelöivät aika lailla, mutta tällä kertaa Haukkatuli päätti hillitä itsensä. ”Höm, te siellä.” varapäällikkö aloitti. ”Voisitteko kenties olla hiukan hiljempaa, ellette sitten tahdo herättää koko Myrskyklaania!” Varissulka sihahti, osoittaen toki selvästi ettei ollut tarkoittanut sanojaan Haukkatulelle, joka huokaisi kyllästyneesti. Kunpa hän olisi voinut kertoa kollille, mitä todella tästä ajatteli. Varpussiipi ja Hiutalesydän tuijottivat ensin varapäällikköä murhaavasti mutta ei kulunut kuin hetki kun kaksikon ilme kirkastui. ”Selvä, oi mahtava varapäällikkö ja hänen tuleva kumppaninsa!” Hiutalesydän maukui ja ”kumarsi” varapäällikölle, joka punastui korvia myöten. ”Mi-minä… Ei tuo ole mitään, minä vain…” kolli änkytti, suu hymyssä kuitenkin. Haukkatulen reaktio oli erilainen. Soturinkin kasvot punehtuivat, mutta kiukusta. Hehän olivat luvanneet olla sanomatta mitään! ”Mrrr… Hiutalesydän… Senkin!” tämä ärisi ja oli loikkaamaisillaan nauravan soturin kimppuun, mutta ääni hänen sydämessään kielsi häntä. Naaras huokaisi ja perääntyi muutaman askeleen huiskaisten kärsimättömästi hännällään ilmaa. ”Olkoot!” tämä sihahti hiljaa ja käänsi selkänsä ystävälleen. Varissulan korva painuivat tämän niskaa vasten ja tämän kasvoille levisi jotenkin masentuneeksi… luovuttaneeksi. Varapäällikkö lähti johtamaan partiota vähin äänin Myrskyklaanin rajaa pitkin. ”Pfft. Miten olen onnistunut sotkemaan asiani näin pahasti?” Haukkatuli sihahti hiljaa, ärtyneesti. Viime kuut olivat olleet vaikeita. Nyt tällä ei ollut enää kuin.. Mustahaukka, sekä Poltetähti ja Talvikinkukka, tämän hyvät ystävät alusta saakka… Eikun.. Ei. Hohtohaukka oli tappanut Talvikinkukan viimeisimmässä Varjoklaania vastaan käydyssä taistelussa. Korvia huumaava huuto keskeytti soturin uhkaavan masentumisen. Se oli taisteluhuuto, ilmiselvästi. Varissulan korvat nousivat pystyyn ja tämän koko olemus ryhdistäytyi. ”Juoskaa! Myrskyklaani hyökkää!” tämä ulvaisi ja pinkaisi juoksuun muiden edellä. Myrskyklaani? Olipa outoa. Viimeksihän he olivat auttaneet heitä? Mrrh.. Myrskyklaanilla täytyisi olla erittäin hyvä syy hyökkäykselleen. Haukkatuli jännitti takajalkansa ja nuolaisi huuliaan. Tämä se vasta oli elämää. Soturi syöksähti eteenpäin kuin hopeanharmaa salama, ohittaen helposti Varissulan tummanharmaan hahmon. Kynnet liukuivat naaraan valkeista käpälistä esiin kuin itsestään. Nyt tämä näki jo taistelutantereen. Useita kymmeniä kissoja taisteli keskenään pienessä notkossa, jossa kasvoi – mitäs muutakaan kuin kanervaa, mutta korkeampana kuin yleensä. Haukkatuli seisahtui jyrkänteen reunalle ja veti syvään henkeä. Sen jälkeen tämä paljasti hampaansa ja kyntensä täyteen mittaansa ja loikkaasi korvia hivelevän huudon saattelemana rotkoon. Aivan ensimmäiseksi tämä loikkasi valtavan, kellanpunaisen kollin kimppuun. Se oli Tulisydän, Myrskyklaanin varapäällikkö. Sillä hetkellä naaras ei sitä kuitenkaan ajatellut, vaan iski hampaansa kollin kurkkuun, tai ainakin yritti. Tulisydän karjaisi ja sivalsi Haukkatulen kasvoja valtavalla käpälällään. Soturi tunsi veren tihkuvan haavasta, joka oli ilmestynyt hänen kuonoonsa, mutta se vain lisäsi tämän taistelutahtoa. Naaras köyristi selkäänsä ja loikkasi kohti liekinväristä kissaa. Tulisydän huomasi tämän, ja väisti iskun ketterästi. Hopeanharmaa ehti silti tehdä tämän lapaan varsin kipeännäköisen haavan. Tämäkin oli saanut haavoja taistelussa, hyvä niin. Haukkatuli mätkähti kipeästi maahan, ja räpiköi hetkessä jaloilleen. Nyt Myrskyklaanin varapäällikkö juoksi naarasta kohti, mutta juuri kun tämä luuli vihollisen hyökkäävän kimppuunsa, ei tätä näkynytkään missään. Tulisydän oli hypännyt tämän ylitse ja loikkasi nyt takaapäin tämän kimppuunja alkoi raastaa tämän kylkiä neulanterävillä kynsillään. Haukkatuli nousi takajaloilleen yrittäen karistaa vihollisen selästään, muttei onnistunut. Äkisti paino kuitenkin katosi tämän selästä, mutta sai läksiäslahjaksi syvän, kirvelevän haavan, tai oikeastaan viillon kylkeensä. Naaraan olettamus osoittautui kuitenkin vääräksi. Joku nimittäin törmäsi tämän vatsaan niin kovalla voimalla, että kaikki ilma pakeni tämän keuhkoista. Seuraavaksi tuntematon vastustaja läimäisi kevyttä kissaa niin kovasti käpälällään, että tämä lensi kylki edellä kiveä päin. Haukkatulen ruumis taittui kahtia kivusta ja tämä suupielestä valui ohut verinoro. Naaras yskäisi kuivasti ja haukkoi henkeään. ”S-sinä..” tämä kähisi ja tuijotti silmät sirrillään hoikkaa, pitkäjalkaista Myrskyklaanin soturia, joka oli juuri hänet voittanut. Lihakset paistoivat kiiltävän turkin alta, naaras ainoastaan tuijotti toista viileällä, määrätietoisella katseellaan. Haukkatuli värisi pelosta, sinisten silmien kauhusta kiiluva kohtasi vihreän. Hän tiesi, että Myrskyklaanin soturi voisi tappaa hänet, jos vain niin haluaisi. Lopulta mustan naaraan kasvoille nousi hymynpoikanen. ”Miksi tappaisin Tuuliklaanilaisen?” tämä sihahti, kiepahti notkeasti ympäri ja katosi taistelun melskeeseen. Haukkatuli henkäisi helpotuksesta ja vääntäytyi kivusta huolimatta seisomaan. Kyljen haava teki todella kipeää, naaras saattoi ainoastaan toivoa että se paranisi. Mutta joka tapauksessa hänen täytyisi jatkaa taistelua. Soturilakihan nimenomaan sanoi: Puolusta klaaniasi. Tarpeen tullen jopa hengelläsi, ja niin hän oli nimityksessäänkin luvannut toimia. Niimpä Haukkatuli ravisteli enimmät veret turkistaan ja syöksyi taas taisteluun. Samassa tämän veri hyyttyi. Poltetähti taisteli ukkospolun lähettyvillä, Myrskyklaanin soturi oli pakottanut tämän sinne. Päällikkö joutui perääntymään yhä enemmän ja enemmän, pidemmälle ukkospolun mustalle pinnalle. "Ei! Poltetähti, älä!" tämä kirkaisi. Samassa kuului valtava jyrähdys, ja hohtavan valkoinen salama halkoi taivasta. Ukkospolkukin jyrisi.. ja jatkoi jyrisemistään! Hirviö oli tulossa ja Poltetähti oli yhä ukkospolulla! Haukkatuli ei ajatellut, juoksi vain kohti ukkospolkua. Ollessaan sen reunalla naaras katsahti oikealle ja näki kahden keltaisen valopisteen lähestyvän nopeammin kuin yksikään kissa olisi pystynyt juoksemaan. Poltetähti oli jäänyt yksin keskelle Ukkospolkua, ja yski pahemmin kuin koskaan.. ja yski verta. Haukkatulen silmät hulmahtivat liekkeihin. "EI! EI KOSKAAN!" tämä karjui ja hyppäsi sokeasti ukkospolun yli. Sitten se hirviö kuitenkin tuli. Soturin hyppy katkesi äkisti, kun hirviö jyristi sokeasti ohi ja osui samalla Haukkatuleen, joka lensi ketunmitan päähän ukkospolusta jääden kuin hengetön paikalleen makaamaan, vaikkei ollutkaan aivan vielä kuollut. Isku oli ollut kova. Vielä pahemmin oli kuitenkin käynyt Poltetähdelle, joka makasi vain vähän matkan päässä entisestä oppilaastaan. Kultainen turkki oli veren tahrima, pää oli vääntynyt luonnottomaan asentoon. Yksi oli kuitenkin selvää. Tuuliklaanin suuri päällikkö oli saanut surmansa. Haukkatulen onnistui sinnitellä vielä hetki tajuissaan, kunnes tämä vaipui tiedottomuuteen.

//Joo, tästä tuli tooooooosi sekava... Tosiaan, nyt se Polte kuoli näin, Polte/Levä itse antoi miulle luvan henkilökohtaisesti tappaa sen näin.
Vastaus:Juu, :33 en epäilekkään :33 ja eikä tullut + 39 kp:eetä
~Talvikki

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Murhe
22.04.2013 16:28
Katselin avuttomana kun tuli roihusi reviirilläni. Minttu ja Hopea olivat kadoksissa ja olisin halunnut huutaa. Kylmätähti nuolaisi lohduttavasti korvaani.
"Kyllä he vielä löytyvät. Älä ole huolissasi." hän kuiskasi.
"Mutta.. On liian vaikeaa hyväksyä että.. He ovat kadonneet.." sanoin. Katselimme lohduttomina toisiamme kunnes väsymys vei voiton ja käperryimme keriksi nukkumaan. Heräsin varhain seuraavana aamuna. Yhdestä kuusenoksasta tippui pisara nenääni.
"Yöllä on ilmeisesti satanut.." mutisin. Mutta sade oli oikeastaan onni. Se oli sammuttanut tulen.
"Herätkää kaikki! Tuli on sammunut!" huusin. Sen jälkeen en enää sanonut mitään. Lähdin kohti pesäpaikkaani. Kohti reviirini leiriä.

Olin käskenyt muiden jäädä kuusen alle. Jokaikinen pensas ja puu oli palanut. Jättiläiskivikin oli ihan musta. Joessa lillui palaneita puunpalasia. Mikään ei näyttänyt tutulta. Viholliskissojen ruumiit olivat palaneet. Juuri kun oli menettänyt toivoni löytää heidät, kuului rahisevaa hengitystä. Se kuului Jättiläiskiven alta. Juoksin kiven luo ja kurkistin koloon. Näin Mintun ja Hopean.
"Minttu! Hopea!" huusin. Minttu käänsi katseensa minuun.
"Murheko se siinä.." hän kuiskasi.
"Minä." sanoin.

Olimme palanneet Mintun ja Hopean kanssa kuusen alle. He olivat hengittäneet aika paljon savua, mutta Kylmätähti sanoi että he jäisivät henkiin. Minttu kertoi mitä oli tapahtunut:
"Olin lähtemässä peräänne, mutta huomasin että Hopea oli jäänyt tuijottamaan kauhuissaan eteensä. Minun piti valita, joko Hopean henki tai minun henkeni. Valitsin Hopean ja juoksin hänen luokseen. Emme ehtineet enää pois. Hain katseellani turvaa ja huomasin Jättiläiskiven kolon. Syöksyin sinne Hopean kanssa. Ehdimme juuri ja juuri. Sillä juuri kun olimme päässeet koloon, koko paikka syöksähti liekkeihin."
Vastaus:15 kp:eetä
~Talvikki

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Jääpentu, Myrskyklaani
22.04.2013 16:05
Nuolaisin käpälältäni kirkkaanpunaista marjamössöä ja odotin sen olevan hyvän makuista, mutta se maistukin aivan karsealle ja minulle tuli karmea olo heti, kun olin marjoja maistanut.
Tuhahdin ja olin lähdössä pois pensaan luota. Tunsin olonikin jotenkin kummalliseksi, jotenkin ei normaaliksi.
Askeleeni muuttuivat huojuviksi ja epävarmoiksi, myös äänet kuulostivat kaukaisilta. Katseenikin sumeni hiukan.
Jalkani eivät kantaneet ja lysähdin maahan.
-Jääpentu! Älä syö niitä! Ne ovat myrkyllisiä! kuulin veljeni Nopsapennun äänen jostakin kaukaa.
Tai ainakin arvelin sen olevan Nopsapennun ääni. Kuulin lähestyviä juoksu askelia ja sitten saatoin haistaa ilmass vahvan Nopsapennun pelkotuoksun, vaikka siihen sekoittuikin riistan viekoitteleva tuoksu.
Hengittäminen tuntui vaikealta ja hengittäessäni henkeni rahisi ja pihisi oudosti.
-Ethän sinä kuole? kuulin veljeni hätääntyneen äänen vierestäni, vaikka se kuulostikin kaukaiselta.
-Älä minusta huolehdi pärjään kyllä. nauin yrittäen lohduttaa veljeäni. Ääneni oli käheä ja siitä ei oikein saanut selkoakaan, mutta veljeni näytti kuitenkin ymmärtävän sanomani.
Sitten veljeni kääntyi katsomaan taaksepäin ja kuulin kaukaisia askelia. Haistoin Myrskyklaanin tuoksun ja tunnistin Kuutassun tuoksun.
Sen pidempää en ehtinyt mitään miettiä, kun tunsin, että minua tartuttiin niskanahasta ja alettiin kantaa jonnekkin, luultavastikkin leiriin.
Piakoin minä tunsin, kuinka minut laskettii alas ja saatoin haistaa Lumisydämmen ja Myrskytassu vahvat tuoksut.
Kuulin, kun Kuutassu ja Lumisydän juttelivat jotakin, mutten oikein saanut puheesta selvää.
Haiston yrttien makeita tuoksuja ja tunsin, kuinka minulle tyrkytttiin joitain yrttejä.
-Syö nämä! Lumisydän käski.
Aloin pureksia vastentahtoisesti yrttejä ja sain ne lopulta syötyä. Yrtit syötyäni oksensin jonkin ajan kuluttua. Sitten minun piti syödä vielä lisää niitä yrttejä ja oksensin jälleen.
Sitten minulle annettiin unikonsiemeniä, jotka söin ja vaivuin piakoin uneen.

//En sit oikeen tiennyt miten tota myrkytyst hoidetaan ni laitoin tolleen
Vastaus:19 kp:eetä
~Talvikki

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kärpänloikka, Myrskyklaani
22.04.2013 15:42
Pääni kolahti kovaan ja terävään kiveen. Kuului ikävä tömähdys ja tunsin päässäni syvän ja kirvelevän haavan. Verta valui vuolaasti pitkin kasvojani ja näköni alkoi sumeta ja aloin nähdä kaiken monenakin. Kaikki äänetkin alkoivat kuulostaa kaukaisilta, todella kaukaisilta.
Aivan kuin äänet kuuluisivat jostain kakukaa monen monituisen ketunmitan päästä. Näköni oli sumea ja tuska sumensi sitä entisestään. Sitten yhtäkkiä kaikki vain pimeni silmissäni.
Enää ympärilläni ei kohissut koski tai paistanut aurinko. Enää ympäriltäni ei kuulunut lintujen laulua tai veden jylinää ja pauhaamista. Enää en tuntenut kipuaka tai inhottavaa kylmyyttä.
Itseasiassa en nähnyt pimeydn lisäksi mitään, en kuullut yhtään mitään ja en myöskään tuntenutkaan yhtään mitään.
Sitten tauntani alkoi pikku hiljaa palailla ja avasin silmäni. Ensin en nähnyt muuta, kuin pelkkää sumeaa sotkua, josta en saanut selvää. Suljin silmäni jaräpyttelin niitä hiukan.
Näin ylläni vieraan kissan kasvot. Hajusta päätellen jokiklaanin kissa.
-Heräsithän sinä viimeinkin! kolli hihkais huomatessaan minun heränneen.
Vilkaisin pikaisesti taivaalle ja huomasin auringonkin laskeneen jo.
Tuhahdin ja mutisin jotakin epäselvää, mistä ei saanut mitään selkoa.
Yritin kömpiä ylös mutten oikein onnistunut, koska olin niin puhki uimisesta ja räpiköimisestä voimakasta virtaa vastaan.
-Et kertonut vielä nimeäsi. kolli naukui ilkikurisesti ja minä tuhahdin jälleen.
-Olen Kärpänloikka! naukaisin.
-Sepäs sattui! Minä olen Kärppätassu! kolli maukui silmät säihkyen iloisena sattumasta, että nimiemme alut olivat samat.
Minua väsytti kamalasti ja silmä luomeni alkoivat väkisinkin painua alas.
-Lepää sinä vain! kolli naukui ymmärtäväisesti, kun minä avasin suuni valtavaan haukotukseen.
Haukotteluni keskeytyi, kun sain kauhean aivastus kohtauksen.
-Ätsiiih! A-a-aaaaatsuuuuuh! aivastelin monta kertaa peräkkäin.
-Olet tainnut vilustua.
-Mitä pienestä. jupisin ja paransin asentoani nukkuakseni.
Käperryin kerälle ja piakkoin unen suloisen lempeä pimeys vei minut mukanaan.
Vastaus:20 kp:eetä
~Talvikki

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Sadekorva, myrskyklaani
22.04.2013 14:40

Vartio yö sujui rauhallisesti ja aamun valjetessa Sadekorva kävi heti syömään mehukasta kania. Nuori soturi hotki kanin hetkessä suihinsa ja sitten tuo suuntasi sotureiden pesälle.
Pesän suulla istuivat Piikkikynsi ja Tiikerivarjo jutustelemassa jotakin. Kaksi suuri kokoista soturia olivat niin kekskittyneet jutusteluunsa, etteivät lainkaan huomanneet nuorta kollia, joka hivuttautui lähemmäksi kuullakseen mistä kaksikko oikein jutteli.
Päästyään kuulo etäisyydelle, kolli yritti näyttää, siltä, kuin olisi siinä vain ja istuskelisi ympärilleen katsellen.
Sadekorva höristi korviaan kuullakseen, kaksikon puheen.
-Nyt kun vapautimme Shiran voimme alkaa suunnitella uutta hyökkäystä. Piikkikynsi naukui.
-Hyvä on, mutta ei täällä joku voi kuulla, lähdetään rotkolle suunnilleen aurinkohuipunhetkellä. Tiikerivarjo kuiskasi ja kääntyi lähteäkseen, kun huomasi Sadekorvan.
Raidallinen kolli käveli uhkaavan näköisenä toisen kollin luo ja sihisi:
-Älä luulekkaan, että pääset kertomaan tästä kenellekkään. kolli sihisi ja lähti sitten hakemaan syötävää Piikkikynnen kanssa.
Sadekorva huokaisi äänettömästi helpotuksesta, kun soturit lähtivät hänen luotaan, mutta asia jäi askarruttamaan häntä.
>Mitä he oikein tarkoittivat rotkolla?< Sadekorva ajatteli levottomana käpertyessään kerälle omalle sammalvuoteelleen.
Sadekorva nukahti piakoin levottomaan uneen.
Unessaan kolli oli seisoi kukkulalla leirin edessä ja katseli karseaa näkyä. Leiri oli täynnä taistelevia ja mouruavia kulkukissoja. Siellä täällä lojui kissojen elottomia ruumiita. Kauhukseen kolli tunnisti kaikki kuolleet omiksi klaanitovereikseen. Kulkukissa joukon edessä oli kaksi suurikokoista kissaa. Ei ollut epäilystäkään siitä ketkä siinä olivat. Joukon edessä istuivat selvästikkin Piikkikynsi ja Tiikerivarjo johtamassa kulkukissoja. Sitten kaikki alkoi sumeta ja Sadekorva heräsi sotureidenpesässä haukotellen.
Auringon kirkas valo tulvi sisään suuaukosta ja Sadekorva kömpi ylös ja asteli ulos pesästä hakemaan syötävää itselleen.
Haettuaan itselleen vesimyyrän ja syötyään sen kolli näki Piikkikynnen ja Tiikerivarjon lähdössä pois leiristä.
Nuori soturi vilkaisi taivaalle, oli aurinkohuippu. Samassa Sadekorva muisti kuulemansa ja lähti seuraamaan kaksikkoa.
Kolli seurasi kahta soturia metsän halki, kunnes edessä näkyi rotko ja sieltä tulvahti kulkukissojen hajua runsain määrin.
>Tämä siis on se rotko.< Sadekorva ajatteli ja katsoi kuinka Piikkikynsi ja Tiikerivarjo laskeutuivat rotkoon.
>En voi mennä pidemmälle, minun on palattava leiriin.< kolli tuumi ja lähti palaamaan leiriin.
Päästyään leiriin tuo näki Pilkkuroihun ja lähti talsimaan tuon luokse.
Vastaus:20 kp:eetä
~Talvikki

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Murhe
21.04.2013 17:43
Viilto yritti osua minuun Teräkärjellä. Onneksi ehdin väistää, mutta sain haavan. Yhtäkkiä puhkesi raju myrsky. Siis tosi "kiva" taistelusää. Salamat piiskasivat taivasta. Näin vain vaalean välähdyksen. En tiedä, mistä ne olivat ilmestyneet, varmaan vihollisjoukoista. Salama osui kuivaan lehtikasaan. Se pelmahti hetkessä liekkeihin, jotka levisivät piakkoin. Kaikki paloi. Pesä, puut ja pensaat.
"Ei!" Viilto huudahti.
"Koko elämäni tehtävä on ollut vallata reviirisi!" hän kiljaisi.
"Älä tee pitään hätiköityä!" huusin mutta oli jo liian myöhäistä.

Viilto syöksähti liekkeihin.
"Palan elämäntehtäväni mukana!" Viilto huusi. Hän oli tiputtanut Teräkärjen suustaan, kun oli syöksähtänyt liekkeihin. Nappasin sen suuhuni.
"Kaikki turvaan!" huusin ja juoksin pois aukiolta. Näin Kylmätähden, Tarun ja Sadun seuraavan. Kaikkialla oli mustaa savua. Näin Sadun ottaneen Ellin ruumiin selkäänsä.

Juoksimme ison kuusen alle. Tuli ei yltänyt sinne asti. Huomasin yhden seikan.
"Missä Minttu ja Hopea ovat?" kysyin. Heidän oli täytynyt juosta jonnekkin muualle. Jäimme pohtimaan tilannetta.
Vastaus:10 kp:tä! c:

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kärpänloikka, Myrskyklaani
21.04.2013 17:07
Luku 1
Haukottelin makeasti noustuessani pehmeältä sammalvuoteeltani. Olin tullut nukkuneeksi pitkään, koska herätessäni oli jo lähes aurinkohuippu. Mutta mitäs väliä sillä oli? Tuskin ketään nyt niin hirveästi haittasi, jos yksi soturi nukkuu yhtenä päivänä pitkään.
>No, huomenna herään aikaisin ja metsästän lähes koko päivän syömättä juurikaan.< lupasin itselleni mielessäni ja talsin tuoresaaliskasalle.
Nappasin pikkuisen hiiren ja popsin sen pikaisesti. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta Turkkiini imeytyvä lämpö sai minut uneliaaksi ja minun teki mieli vain käpertyä aukion laitamille.
Mutta pakotin silti itseni metsälle metsästämään, vaikka tuskinpa kukaan olisi edes minua huomannut, jos olisin jäänyt leiriin ja nukkunut koko loppu päivän. Olin siltikin pakottanut itseni metsästämään, jotta voisin olla hyödyksi klaanilleni ja vielä tämän päivän aikana.
Tuuli leikki turkillani ja viilensi mukavasti. Kukat tuoksuivat huumaavasti ja kaikkialta kantautui lintujen laulua. Saalistin pikaisesti itselleni kanin ja tiasen. Kuovin molempien päälle hiukkasen maata ja katselin ympärilleni, yrittäen paikantaa paikan, missä olin.
Tuuli puhalsi minuun päin ja toi mukanaan läpi tunkemattoman voimakkaan Tuuliklaanin hajun. Jostain edestäni kuului yös veden solinaa ja pulputusta. Minun täytyi siis olla melkoisen lähellä Tuuliklaanin reviiriä Tassuttelin eteenpäin, sillä muutama suullinen raikasto ja ihanan viileää jokivettä ei olisi ollenkaan pahitteeksi näin lämpimänä päivänä.
Paikansin joentörmällä vesimyyrä perheen touhuilemass omiaan. Nuolaisin huuliani ja lähdin hiipimään otuksia kohti. Ponnistin ilmaan ja sain napattua kaksi vesimyyristä. Vesimyyrät, jotka olin saanut kiinni taisivat olla pienempien myyrien emo ja isä. Vesimyyrien pienokaiset säntäilivät sinne sun tänne hädissään.
Nappasin poikaset helposti ja kannoin muiden saaliini luokse.
Sitten palasin joelle latkiakseni hiukkasen raikasta jokivettä.
Tulin joenpenkalle ja kurkistin jokeen. Minun pitäisi olla varovainen, etten putoasi sinne.
Kumarruin hiukan juodakseni mutten ylettynyt. Kumarruin vielä lisää ja kurottelin saadakseni juotavaa. Latkin raikasta vettä monta suullista ja nostin hiukan päätäni ylös.
Aurinko paistoi häikäisevän kirkkaasti ja minä jouduin siristelemään silmiäni. Sitten näin perhosen joka lapatteli aivan kuononi edessä. Se oli niin värikäs ja ihmeellinen mielestäni, että minun olisi pakko saada se kiinni. Huidoin sitä käpälilläni vimmatusti, vaikka tiesinkin käytökseni muistuttavan pennun käytöstä.
Huidoin perhosta ja horjahdin hiukan. Huojuin joenkalla jonkin aikaa, kunnes pudota molskahdin veteen.

---Loiskis!---
Minusta tuntui toisaalta inhottavalta, kun taas toisaalta ihan kivan viielältä. En osannut uida, mutta vesi ei ollut mitään kovinkaan kylmääkään. Virta vei minua edemmäs. Räpiköin yrittäen rantaan, mutta virta vei minut aina pois rannasta päin. Aivan kuin itse Tähtiklaani olisi ohjaillut joen virtausta.
Pian näin edessä päin järven. Se levittyi aavana ja ison oloisena edessäni. Tuuli oli yltymässä ja joen virtaus kuljetti minua järveen.

---Hetken kuluttua---

Joki kuljetti minut järveen ja siinä samalla tein parikin kuperkeikkaa vedenpinnan alla. Aurinko alkoi pikku hiljaa laskea ja tuuli yltyä. Ajelehdin pitkin järveä.
Minulla alkoi olla jo hirveän kylmä. OLin varmastikkin ajalehtinut tunti kausia vedessä.
Minulla oli kylmä ja nälkä ja sen lisäksi minua väsytti. Sitten tajusin lähestyväni Jokiklaanin reviirin rantaa. Kelluin jonkin matkan päässä kaksijalkojen pesän edustalla olevasta sillasta, mutta sitten alkoi tuulla ja se kuljetti minut hieman kauemmaksi.
Mutta lähestyin silti Jokiklaanin reviirin rantaa. Näin edessäni rannalla suuri puskia ja tunsin sydämmeni lyövän ilosta, kun olin jo lähes rannassa. Olin melkein rannassa, kun yhtäkkiä rannasta tulikin mutka ja edessäni oli kuohuva ja kivinen koski.
Sydämmeni hyppäsi kurkkuun, kun näin kosken edessäni. Koski suorastaan veti minu itseensä ja pian olinkin jo aivan sen edessä.
"Se on menia nyt!" ulvahdin, ennen kuin syöksyin kosken pyörteisiin.
Sain muutaman haavan kylkiini terävistä kivistä, tai ainakin niin luulisin kun kylkeni osuivat kiviin.
Sitten näin edessäni lisää kiviä.
>En ikinä selviä tästä hengissä!< ajattelin kauhuissani. OLin täysin veden armoilla ja kivet lähestyivät ja lähestyivät. Yritin kamppailla virtaa vastaan, mutta oli liian heikko.
"Apua! Auttakaa! Joku! Kuka tahansa! Auttakaa! Aaapuuuuaa! ulvoin ennen, kuin pääni kolahti kovaa terävään kiveen ja kaikki pimeni ympärilläni. Enää en kuullut tai nähnyt kosken kuohuja. En itseasiassa nähnyt yhtikäs mitään ainakaan pimeyden lisäksi.
Vastaus:25 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Juovatassu, Myrskyklaani
21.04.2013 16:44
Juovatassu kuunteli Kärpänloikkaa innoissaan. Hänen taitojaan arvioitsijoiden tänään, ja hän saisi illalla soturin arvon. Kun Kärpänloikka oli vielä muistuttanut, että hänen pitäisi palata Aurinkohuipun hetkeen mennessä, Juovatassu nelisti metsään. Hän sieppasi helposti oravan, joka oli kärsinyt Käpyä männyn juurella. Hänen kynsiinsä osui myös jänis, joka melkein pääsi häneltä pakoon. Sitten hän haistoi veismyyrän, ja hiipi aivan eläimen taakse. Juovatassu sihahti terävästi ja ponkaisi otuksen päälle ja otti sulavasti hengiltä. Pian aurinkohuippu oli jo melkein takana, joten Juovatassu ravasi ympäri metsää keräillen saaliinsa, ja raahasi ne kömpelösti leiriin. Kärpänloikka istui jo oppilaiden pesällä. Juovatassu toivoi, että mestari olisi nähnyt hänen metsästävät niin paljon saalista. "Juovatassu, seurasin sinua koko aamun, ja et arvaakaan, miten upeasti suoriuduit", Kärpänloikka mourusi oppilaalleen. Juovatassu heilutti ylpeästi häntäänsä ja laski riistan tuoresaaliskasaan ja nappasi itselleen hiiren. Kärpänloikka nyökkäsi Juovatassulle ja tassutteli Mustatähden luokse ilmoittamaan arvioinnin tulokset. Juovatassu asettui istumaan ja ahmi hiiren. Sitten naaras peseytyi nopeasti ja venytteli. Hän saisi vielä lähteä Aurinkohuipun partioon. Pian Vatukkakynnen johtama partio suuntasi metsään, ja Juovatassu ponkaisi mukaan.

Juovatassu laadusta läpeensä uupuneena leiriin partion perässä, mutta Mustatähden ja Kärpänloikan nähdessään hänen häntäänsä nousi korkealle. Juovatassu lysähti oppilaiden pesän suulle. Mustatähti asteli tämän luokse. "Olet ollut ahkera tänään. Jaksaisitko vielä valvoa yhden yön?" Päällikkö vihjasi. Juovatassu kohotti katseensa. "Tehdäänkö minusta soturi?" Hän kimitti innostuneena kuin pentu. "Olet siihen enemmän kuin valmis", Mustatähti vastasi. "Kutsun klaanin koolle", hän jatkoi ja ulvahti kutsun. Kun klaani oli kokoontunut, päällikkö aloitti. "Minä, Mustatähti, Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isääni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Juovatassu, lupaakin elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania; jopa henkesi uhalla?" Juovatassu kohotti katseensa päällikköön
"Lupaan", hän vastasi vakaasti. "Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Juovatassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Juovasulkana,klaani kunnioittaa rohkeuttasi ja älyäsi, ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi!" Klaani ulvoi Juovasulan nimeä hiljalleen laskevan auringon värjäyksestä taivaan punaiseksi. Juovasulka asettui aukion keskelle vartioon.

//en tiedä, olisinko saanut kirjoittaa nimitystä, ku juovalle on vasta 97 koopeeta, muuttaneen saanut chatissa keneltäkään vastausta, joten annattehan anteeksi, jos näin ei olisi saanut tehdä//
Vastaus:No, oikeestahan se nimitystarina tehdään kun on 100/vähän yli 100 kp:tä, mutta joo, ei se haittaa, kun kumminkin nyt olen 20 kp:n plussan avulla soturi!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Nopsapentu, Myrskyklaani
20.04.2013 22:38
Luku: 2 Mitä hänelle on oikein käynyt?

Raikas tuuli puhalsi metsän lävitse. Tuuli heilutteli hiljaa puiden oksia. Kuuntelin vaiti kun puiden tuuli kuiskaili jotakin puiden latvoissa.
Istuskelin suurella kivellä ja tuijotin kaukaisuuteen ja paistattelin rauhallisesti päivää. Päivästä tulisi mahtava.
Asetuin makaamaan kivelle. Asettelin etutassuni kauniisti eteeni ja painoin pääni tassujeni päälle. Elämä tuntui ihanalta.
Suljin silmäni ja hengähdin syvään itsekseni. Sitten kuulin kuinka jossakin lähellä rasahti oksa, sitten taas.
Säpsähdin nopeasti pystyyn. Vilkuilin hätäisesti joka suuntaan. Tunsin kuinka turkkini nousi pystyyn kun kuulin jokin lähestyvän.
Tuijotin metsään hiljaa. Sydämmeni pamppaili aina vain nopeammin kun odotin sitä mikä varjojen kätkemästä metsästä ilmestyisi.
Olento käveli aina vain lähemmäksi. Pystyin tuntemaan kuinka se hengitti jo niskaani. Hengitin nopeasti ja raskaasti ilmaa.
Yhtäkkiä askeleet alkoivat loitota ja ääni muuttui epäselväksi. Sitten metsä ympärilläni alkoi kadota.
Taivas muuttui tummaksi ja maa järisi pahaenteisesti. Seisoa tönötin vain kiven päällä peloissani samalla kun tiesin että pian tapahtuisi jotakin kauheaa.
Suljin silmäni nopeasti ja upotin kynteni kiveen. Mutta sitten huomasin että kivi allani oli kadonnut ja maa oli repytynyt suureksi kuiluksi.
Katsahdin pelokkaaasti alas. Yhtäkkiä aloin pudota kuiluun valtavalla nopeudella.
Vaikka yritin tarrata kiinni kuilun reunoista luisuin aina vain alas päin. Loppuni oli koittanut. Ulisin kovaäänisesti mutta kukaan ei kuullut.
Suljin nopeasti silmäni uudestaan ja jäin odottamaan pahinta. Yhtäkkiä oudokseni vauhtini alkoi hidastua ja aloin leijua kuin kevyt puun lehti syvemmälle kuiluun.
Oloni tuntui kevyeltä ja näin jo vilauksen kuilun pohjasta. Sitten paksu sumu alkoi peittämään näkymää.
Sydämmeni pamppaili ja hengitykseni tuntui raskaalta. Tuntui samalta kuin tukehtuisin pian. Aloin taas ulista hieman.
Sumu paksuni hetki hetkeltä enemmän ja pian en nähnyt enää kuonoani pidemmälle. Ilma tuntui kostealta.
Sitten tunsin kuinka polkuanturani koskettivat maata. Lakeuduin rauhallisesti kuilun pohjalle vaikken sumun takia mitään nähnytkään.
Mietin mitä minun pitäisi tehdä? Sillä en kerran nähnyt eteeni niin mikä olisi viisainta tehdä tässä tilanteessa.
Istahdin maahan istumaan. Huomasin että turkkini oli mennyt aivan sekaisin ja aloin nuolla sitä nopein, vahvoin vedoin.
Sumu alkoi hälvetä hetki hetkeltä ja pian näin jo eteeni. Edessäni avautui pieni polku jonka toisella reunalla solisi kapea puro.
Aloin kävellä eteenpäin varmoin askelin. Yhtäkkiä näin edessäni valoa. Aloin juosta valoa kohti uteliaasti.
Valo kirkastui kirkastumistaan kunnes saavuin jonkin suuaukon luokse. Nuuhkaisin ilmaa. Ilmassa ei ainakaan tuoksunut muita kissoja.
Mietin kannattaisiko minun mennä koloon mutta sitten uteliaisuuteni heräsi ja työnnyin rohkeasti suuaukon lävitse.
Suuaukon toisella puolen avautui suuri, hopeana ja kultaisena loistava niitty. Katselin ympärilleni samalla ihmeissäni ja samalla ihastuksissani.
Aloin tutkia niittyä uteliaasti. Kävelin niityn poikki varmoin askelin ja katselin valppaasti ympärilleni. Sitten jostain kuului ääni ja sitten joku puhui.
”Sinä tulit viimeinkin.”kuului kolkko ääni jostain kaukaa.
Jokainen karvani nousi pystyyn ja peruutin pari askelta.
”Ku-kuka sinä olet? Ja missä minä olen?”sopersin äänelle ihmeissäni ja samalla peloissani.
Vastausta ei kuulunut joten jatkoin matkaani eteenpäin jokainen aisti koko ajan valppaana. Mitään epäilyttävää ei tapahtunut.
Rauhoituin hieman mutta sitten ääni kuului taas.
”Olet juuri saapunut Tähtiklaaniin.”kuului kolkko vastaus jostakin todella kaukaa.
Katselin ympärilleni kauhuissani.
”Miksi olen täällä?”kysyin vaisusti.
Mitään ei kuulunut mutta sitten taivas ylläni alkoi muuttua hetki hetkeltä kirkkaammaksi ja kaunis kilpikonnakuvioinen naaras asteli eteeni.
En tuntenut naarasta.
”Tervehdys nuorukainen.”kissa sanoi kauniilla äänellä.
Tuijotin tätä ihmeissäni.
”Minä olen Täplälehti ja olin aikoinani Myrskyklaanin parantaja.”naaras maukui lempeästi.
Katselin naarasta. Tarkkailin tämän jokaista piirrettä. Olin kuullut tarinoita Täplälehdestä, Myrskyklaanin uskollisesta parantajasta mutten olisi uskonut tapaavani tätä oikeasti.
”Miksi olen täällä?”kysyin Täplälehdeltä.
Naaras huokasi syvään.
”Minulla on sinulle viesti Tähtiklaanilta.”parantaja miukui.
Niskakarvani nousivat pystyyn ja häntäni nyki säännöttömästi.
”Tähtiklaanilta? Viesti? Minulle?”aloin kyselemään ymmälläni.
Täplälehti painoi päänsä alas.
”On tapahtumassa paljon muutoksia ja vain te voitte hoitaa Tähtiklaanin antavan tehtävän”Täplälehti maukui vakavana.
”Siis ketkä ME? Ovatko muutkin nähneet tämän unen?”kysyin nopeasti.
Täplälehti pudisti hieman päätään.
”Sinun lisäksesi on valittu yksi kissa joka auttaa sinua tässä tehtävässä.”Täplälehti kertoi.
Katsoin tätä kummissani. En ollut varma haluanko hoitaa tämän tehtävän. Mikä se sitten ikinä onkaan.
”Saat aikaa neljänneskuun. Silloin tulen taas uniisi ja saat kertoa minulle vastauksesi. Mutta ei ole sinun aikasi jäädä tänne. Menen nyt ja mieti vastauksesi tarkkaan.”Täplälehti maukaisi.
Tämän sanottuaan naaras alkoi kadota hiljalleen pimeyteen. Karvani nuosivat pystyyn. Enhän edes tiennyt mikä tehtävä oli.
”Odota Täplälehti! Mikä se tehtävä oikein on?”huusin parantajan perään hädissäni mutta huomasin että en saanut ääntäni kuuluville.
Yhtäkkiä maa jalkojeni alla alkoi muuttua aivan kuin suoksi. Aloin upota maahan hitaasti ja muta roiskui tassuilleni.
Hypähdin sivuun mutta vajosin edelleen. Yritin juosta pois mutta tassuni eivät kantaneet. Lätsähdin vetiseen mutaan.
Tunsin kuinka jokin voima veti minua aina vain syvemmälle. Yritin rimpuilla vastaan mutta se oli turhaa. Olin jumissa.
Lopetin rimpuilun ja jäin odottamaan että uppoaisin lopulta suohon. Yhtäkkiä uppoaminen lakkasi ja huomasin että kauhoin takatassuillani ilmaa.
Aloin taas vajota entistä nopeammin ja pian olin jo kaulaani myöten suossa. Sitten putosin johonkin isoon onkaloon.
Putosin ja putosin aina vain. Ulisin pelokkaana. Sitten tunsin kuinka jokin tökkäsi minua ja turhautuneen henkäyksen.
Putoaminen loppui ja säpsähdin hereille pentutarhassa. Makasin tutulla sammalpedellä. Huomasin muiden pesäläisten vihaiset kasvot.
Luimistin korvani ja painoin pääni alas alistuvaisena. Huomasin Kultakukan vihaisen ilmeen. Annoin katseeni kiertää kaikki pesä toverini.
Kaikkien kasvot olivat vihaisen näköiset.
”Mikä sinun on kun uliset kuin hengen hädässä ja puhut unissasi niin ettemme me muut voi nukkua?”emoni Hopeasulka naukui hitusen vihaisena.
Katsoin emoani alistuvaisena ja yritin näyttää mahdollisimman viattomalta.
”No kun minä näin unta jossa tapasin...”lopetin lauseeni kesken koska arvasin etteivät he uskoisi minua.
Kuningattaret mulkaisivat minua ja lähtivät kukin tahoilleen nukkumaan. Katsoin heidän peräänsä alistuvaisena ja katsahdin kahteen sisarukseeni. Pajupentuun ja Jääpentuun jotka olivat uteliaina tulleet viereeni.
”Millaista unta sinä näit?”naukaisi Jääpentu.
Mulkaisin sisareeni ja asetuin makaamaan sammalleelle. Jääpentu asteli eteeni ja mulkoili minua. Sähähdin tälle.
”Kerro nyt!”marisi Pajupentu ja juoski Jääpennun viereen.
Käännyin pois päin sisaristani. Minua ei yksinkertaisesti huvittanut kertoa unesta Jääpennulle ja Pajupennulle.
Sisareni näyttivät surkeilta kun en kertonut heille. Katsahdin heihin sivusilmällä. Kaksikko näytti surullista ilmettä.
”No olkoon kerron siitä sitten aamulla. Onko nyt parempi mieli?”tiuskaisin turhautuneena.
Kaksikko nyökkäsi ja käpertyi nukkumaan. Vain minä jäin valvomaan. Katselin hiljaa hopeahäntään
ja yritin nähdä edes vilauksen Täplälehdestä. Mikä olise tehtävä josta parantaja oli puhut?

----------------aamulla------------------

Auringon ensisäteet työntyivät hiljaksiinsa pentutarhan katon lävitse. Nostin pääni unisena sammalleelta. *haukotus*haukottelin unisena.
En ollut saanut kunnolla nukuttua kun vain mietin sitä tehtävää josta Täplälehti oli minulle kertonut. Mutta mikä se voisi olla?
Asetin tassuni eteeni ja painoin pääni alas. >Oliko se sittenkin vain unta?<ajattelin mietteissäni. Katsahdin nopeasti taivaalle.
>Ei! Se ei voinut olla! Se tuntui vain niin todelta.<ajattelin hiljaksiinsa.
Nousin seisomaan. Venyttelin unet pois jäsenistäni ja aloin sukia sekaista turkkiani.
Turkkini oli epäilyttävästi epäsiisti sillä edellisenä iltana olin pessyt sen huolella. >Tapahtuikohan se uni oikeasti?<mietin samalla kun pesin turkkiani.
Yhtäkkiä huomasin Jääpennun joka oli hiipinyt viereeni. Naaras näytti odottavaiselta. Luimistin hieman korviani ja jatkoi itseni pesemistä.
Sitten kuulin kuinka Pajupentu juoksi Jääpennun viereen istumaan. Katsahdin kahteen sisareeni kummissani.
”No kerrotko sinä vai et?”Jääpentu alkoi marista.
Mietin hetken ja sitten muistin että olin luvannut kertoa sisaruksilleni unesta jonka näin viime yönä. Mutta tuskimpa he uskovat minua. Olin siitä varma.
”No kerron, kerron mutta antakaa minun peseytyä ensin.”naukasin nopeasti vastauksen.
Sisareni nyökkäsivät ja jäivät odottamaan vierelleni. Oloni oli hieman tukala kun siskoni tuijottivat minua aivan lamaantuneina.
Lopetin pesutuokioni nopesti.
”No aloitetaampa tarina.”naukaisin.
Jääpennun ja Pajupennun silmät suurenivat valtaviksi.
”No uneni alkoi niin että makasin suurella kivellä ja raikas tuuli puhalsi metsän lävitse. Tuuli kuiskaili jotakin puiden latvoissa. Oli aivan rauhallista mutta sitten...”aloitin tarinani.
Kerroin Jääpennulle ja Pajupennulle jokaisen ysityiskohdan unestani jonka vain saatoin muistaa. Sisareni kuuntelivat vaiti ja he tuijottivat minua ihmeissään.
Aika kului kuin siivillä ja pian olikin jo auringonhuipun hetki. Katsahdimme sisarusteni kanssa hieman taivaalle. Huokasin helpotuksesta että tarinani olisi onneksi pian ohi.
”Ja niin minä sitten lopulta heräsin täällä tutussa pesässä ja näin Kultakukan, Lehväpilven ja Hopeasulan vihaiset kasvot. Loppu.”lopetin ikuisuuden kestäneen tarinani.
Laskin pääni alas ja hengitin syvään. Tarina oli kestänyt kaemmin kuin odotin mutta ilmeistä päätellen Jääpentu ja Pajupentu olivat pitäneet siitä.
Nostin pääni ylös ylvääsi.
”Vau! Mikä uni!”henkäisi Jääpentu.
Katsahdin sisareeni iloisena ja sitten käänsin katseeni ulos pentutarhasta. Katsahdin sisariini ovela katse kasvoillani.
”No nyt kun tarina on ohi niin menisimmekö ulos leikkimään jotakin?”kysäisin ja aloin juosta kohti pentutarhan suuaukkoa.
Sisareni seurasivat minua vanavedessäni. Säntäsin itse nopeasti ulos raikkaaseen ulkoilmaan. Aurinko paistoi lämpimästi ja linnut lauloivat kauniisti. Päivä oli kaunis.
Katsahdin taivaalle. Auringonhuippu oli tosiaan jo ollut mutta se ei estänyt leikkimästä. Katsahdin Jääpentuun ja Pajupentuun jotka seisoivat takanani.
Loikkasin yllästyshyökkäyksellä Pajupennun niskaan.
”Varo olen Veriklaanin päälikkö Ruoska!”kajautin sotahuudon sisarelleni.
Pajupentu naurahti ja hyppäsin sivuun sisareni päältä.
”No minä olen Myrskyklaanin muinainen päälikkö Sinitähti!”Pajupentu huudahti.
Loikkasin tummanruskean naaraan niskaan ja purin tätä hellästiniskaan ja löin tätä pehmeillä tassuillani.
Olimme pian vain yksi kellanpunaruskea möykky jota sotureiden oli väisteltävä alvariinsa. Yhtäkkiä taistomme keskeytyi kun tömähdimme jotakin päin. Erkanimme toisistamme nopeasti ja katsahdimme mihin oikein törmäsimme.
Katsahdimme ylöspäin ja huomasimme Tiikerivarjon vihaisen ilmeen.
”Mitä rääpäleet oikein touhuatte?”Tiikerivarjo ärähti.
Pelästyimme Pajupennun kanssa ja säntäsimme nopeasti piiloon pentutarhaan. Soturi näytti tyytyväiseltä ja asteli pois.
Hengähdimme helpotuksesta ja katsahdimme toisiimme.
”Läheltä piti vai mitä?”naukaisin Pajupennulle.
Naaras nyökkäsi.
”Oletko muuten nähnyt Jääpentua missään?”naukaisin nopeasti kun en nähnyt naarasta missään.
Pajupentu pudisti päätään. Sitten huomasin siskoni joka istui leirin sisäänkäynnin vieressä.
”Mitä hän tuolla tekee?”kysyin nopeasti mutta Pajupentu ei kuullut enää sillä oli lähtenyt leikkimään parin oppilaan kanssa kauemmas pentutarhasta.
Käänsin katseeni ensin Pajupentuun ja sitten Jääpentuun mutta hetkonen. Jääpentu ei enää istunutkaan leirin suulla. Pentu oli kadonnut.
Aloin hädissäni miettiä minne sisareni oli saattanut kadota. Sitten tajusin että tämä oli takuulla lähtenyt ulos leiristä omille teilleen.
Aloin hätäisesti juosta pentutarhassa ympyrää miettin samalla mitä minun pitäisi tehdä. Mutta sehän oli ilmiselvää. Minun oli autettava Jääpentua.
Lähdin juoksemaan kohti leirin suuaukkoa nopein askelin. Olin melkein perillä kun Vatukkakynsi pysäytti minut hännällään.
”Jaahas ja minnekäs sitä ollaan menossa?”soturi naukaisi.
Pysyin vaiti ja yritin jatkaa matkaa.
”Älä edes yritä. En päästä sinua ennen kuin kerrot minne olet matkalla.”kolli naukui lempeästi.
Katsoin tätä vihaisesti.
”Halusin vain hiukan kurkistaa ulos leiristä.”naukaisi vastahaukoisesti.
Kolli katsoi minua epäillen mutta kantoi minut kuitenkin takaisin pentutarhaan. Sähähdin äänekkäästi kun kolli kantoi minua.
Murisin kovaa ja yritin rimpuilla itseni vapaaksi mutta soturin ote piti. Murahdin jotakin epämääräistä itsekseni.
Vatukkakynsi laski minut pentutarhan ulkopuolelle ja lähti pois. Kun olin varma että soturi oli poissa lähdin taas juoksemaan kohti leirin suuaukkoa.
Tällä kertaa varoin sitä että minut nähtäisiin ja pääsin kuin pääsinkin leirin uloskäynnille asti. Työnnyin nopeasti ulos leiristä.
Pääsin nopeasti ulos leiristä ja aloin heti etsiä Jääpennun hajua maastosta.
Viime yönä oli takuulla satanut sillä maa oli aivan koste eikä hajuja erottanut kunnolla toisistaan. Jatkoin kuitenkin yrittämistä ja lopulta löysin sisareni hajun.
Lähdin hurjaa juoksua kohti hajua.
>Voi Jääpentu. Mitä menit tekemään?<ajattelin itsekseni ja jatkoin juoksua tiuhaan tahtiin.
Juoksin minkä tassuistani pääsin ja lopulta löysin hajun alkulähteen. Haju leijaili ilmiselvästi suuren puun takaa.
Olin oikeassa sillä näin Jääpennun joka leikki puun takana kottaraisella. Pennulla näytti olevan hauskaa.
Jäin katselemaan sisareni touhuja ja pian Jääpentu puraisi palasen kottaraisesta. Se oli ilmeestä päätellen hyvän makuista.
Mutta sitten Jääpentu huomasi puskan jossa kasvoi punaisia marjoja. Naaras juoksi pensaan luo ja alkoi leikkiä marjoilla.
>Hetkonen! Olen nähnyt noita marjoja ennenkin. Niiden nimi oli... nimi oli...<yritin muistella mielessäni.
Samalla Jääpentu jatkoi huolettomasti leikiäään. Sitten aivan kuin salamaniskusta muistin mitä marjat olivat.
>Kuollonmarjoja!<parkaisin ajatuksissani.
”Älä syö niitä! Ne ovat myrkyllisiä!”karjaisin sisarelleni.
Mutta liian myöhään. Pentu oli ilmiselvästi nuolaissut käpäläänsä jossa oli muussantuneita kuollonmarjoja.
Pennun askeleet alkoivat horjua ja Jääpentu kaatui maahan. Parkaisin kauhusta ja juoksin sisareni viereen.
”Jääpentu! Jääpentu! Oletko kunnossa! Jääpentu!”huusin sisartani mutta vastausta ei kuulunut.
Jäin surullisena makaamaan sisareni viereen odottamaan sitä että heräisikö tämä vai nukkuisiko tämä jo ikiunta...
Vastaus:30 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Punatassu - Varjoklaani
20.04.2013 21:08
1. Luku
Seikkailua heti ensimmäisenä päivänä!

- Unikkoturkki, emmekö voisi tutustua klaaniin reviirin kun on parempi ilma?
Punatassu huudahti edessä juoksevalle mestarilleen ja pysähtyi vetämään henkeä. Vesi, joka satoi kuin kaatamalla imeytyi turkkiin, muutti tämän raskaaksi. Kylmyys imeytyi jäseniin, hengitys muuttui repäleiseksi. Sadepisarat valuivat pitkinä noroina turkista. Juokseminen mutaisella maalla oli hankalaa, todella hankalaa.
Nuori oppilas, punaruskea kolli vilkaisi valkoista naarasta, joka seisoi hieman eteenpänä ja odotti kärsivällisesti. Unikkoturkki hengitti tasaisesti, hyppi ketterästi eteenpäin koko matkan leiristä metsään, kun taas Punatassu näki vaivaloisesti eteenpäin. Varjoklaanin soturi hymähti ja heilautti häntäänsä, ennen kuin alkoi puhumaan rauhallisella äänellään:
- Jatketaan matkaa. Jos pysähdymme joka toisessa kuusessa, tulemme leiriin vasta auringonnousun aikaan. Minua semmoinen ei ainakaan huvita, en uskoisi että sinuakaan. Pidä kiirettä.
Unikkoturkki lisäsi ja hyppäsi ketterästi kaatuneen puun yli. Nousin väsyneesti seisomaan, ja juoksin mestarini perään. Ensimmäinen oppitunti on rankin, muut oppilaat olivat lohduttaneet. Unikkoturkki oli rauhallinen soturi. Rauhallinen mutta kuitenkin soturi, jonka kuului kouluttamaan oppilastaan. Ja se tarkoitti, että pentuelämäni jäisi viimein taakse, ja työt alkaisivat.
Aivastin kovaan ääneen ja kapusin kaatuneen puun päälle. Unikkoturkki odotti minua jonkun minulle tuntemattoman polun vieressä. Juoksin jotenkuten mutaisella maalla mestarini luokseen ja yritin saada hengitykseni tasaiseksi. Yritin olla välittämättä soturin kylmästä katseesta, jonka tunsin selvästi selässäni.
- Tuolla edessä on vanha kaksijalkojen asumaton talo. Sinne et kuitenkaan saa mennä ilman soturia, onko selvä?
Nyökkäsin ja ravistelin turkkiani. Ei varmasti ole selvä. Jos olen tuurikas oppilas, pääsen livahtamaan sinne jo tänään yöllä. Jos taas en, pääsen varmaankin kuuntelemaan klaanivanhemmilta sekä päälliköltä saarnoja.
- Ei ole ensimmäinen kerta, mutisin hiljaa ja jatkoin matkaa polun vieressä. Matka vanhalle kaksijalkojen rakennukselle tuntui epätavallisen pitkältä ja ikävystyttävältä. Kaikki keskittymiseni meni siihen, etten kaatuisi, mutta samalla yritin kuunnella edes jotain mitä Unikkoturkki mainitsi Varjoklaanin nykyisestä reviiristä. Hän puhui siitä, missä olisi enemmän riistaa, hyviä taisteluharjoituspaikkoja sekä muista paikoistakin.
Sade alkoi viimein hiljeentyä. Nostin päätäni ja hengitin syvään raitista ilmaa. Pidin sateesta. Sateen jälkeen ilma on yleensä raikasta, kaikki hajut erottuvat todella hyvin. Onhan siinä miinuksiakin, mutainen maa esimerkiksi. Mutten huomioinut sitä enään.
Unikkoturkki oli kadonnut.
Vilkaisin kerran ympärilleni, mutten nähnyt tuttua valkoista täplikästä turkkia. Haistelin ilmaa, kuuntelin mahdollisimman keskittyneesti. Mieleeni vilahti ajatus; tekikö hän tämän tahalleen? Haluaisko nähdä mitä seuraavaksi yrittäisin tehdä? Yrittikö pelotella minua?
Katsoin vielä tarkalleen ympäristöä ympärilleni. Pelkkiä puita, pensaita sekä vanha kaksijalkojen talo. Nyt, kun Unikkoturkki ei olisi paikalla, livahtaminen sinne olisi helppoa.
Ravistelin päätäni. Ei ikinä! Varmasti hän istuu jossain pensaan takana tai oksalla, ja tarkkailee. Hymähdin jälleen kerran. Lähdin varovaisesti kävelemään pois kaksijalkojen entiseltä talolta, kuin odottaisin jotain ansaa. Yritin kasata ajatukseni järkevästi; Unikkoturkki katosi heti, kun sade loppu. Hän kertoi tarkalleen reviiristä, eikä maininnut mitään vaarallisista otuksista. Ainoa, mikä aiheutti kylmät väreet oli ukkospolku. Nykyiselläkin reviirillä se erotti meidät Myrskyklaanin reviiristä.
Sylkäisin lähimpään lätäkköön ja jatkoin matkaani nopeammin. Jopa ajatus Myrskyklaanin leiristä aiheutti kovaa kipua mahassa, raivoa sekä pientä pääkipua. Kynnet meinaavat tulla itse esiin.
Mistä tuollainen viha? En tiedä. Ehkä siitä, että olin kuullut monen monta tarinaa Nuhanenältä sekä muilta klaanivanhemmilta, ehkä siksi, että melkein kaikki Varjoklaanin kissat eivät pitäneet heistä. Mikseivät pitäneet? En tiedä tuohonkaan kysymyksee vastausta. Ja miksi edes mietin jotain tuollaista? Ei varmankaan ole minun asiani, kenen kanssa joudun taistelemaan.
Minähän kuulun klaanilleni. Kokonaan, ruumiini ja sieluni kuuluu Varjoklaanille.
Pysähdyin äkisti, kun jokin voimakas haju tunkeutui nenääni. Siristin silmiäni ja yskäisin. Haju oli aivan mahdottoman voimakas, mutten pystynyt kertomaan, mistä se tuli. En ole koskaan haistanut sitä ennen.
Laskeuduin matalaksi, ja hiivin melkein äänettömästi eteenpäin puiden latvoissa. Kiitos Unikkoturkille, joka oli kertonut tästäkin jo tänä aamuna. Puut alkoivat hiljattain väistyä tieltäni, ja eteen ilmestyi ukkospolku. Nykyinen ukkospolku ei ollut niin leveä kuin edellinen, kauheaa murinaa täältä kantautui harvoin. Kosketin tassullani varovaisesti harmaata litteää kiveä. Tunsin oudon kipinän tassussani melkein heti, kun kosketin kylmää kiveä.
Kesti hetken, ennenkuin alkoin erottamaan vaimeaa ääntä. Tai oikeastaan ääniä, monta sellaista. Sihinää, murinaa ja kiljahduksia. Ja kaikki kantautuivat Myrskyklaanin reviiriltä. Hengitin syvään ja vilkaisin taakseni. Ei ketään. Astelin varovaisesti polulle, ja katsoin sivuille. Ei kuullut tavallisen hirviön murinaa, tie olisi minulle siis vapaa. Hiivin mahdollisimman hiljaisesti ja nopeasti polun yli ja hyppäsin lähimpään pensaikkoon. Tuntematon haju leijahti heti nenääni, Myrskyklaanin haju. Hieroin tassulani nenääni ja hiivin hitaasti oikealle, mistä luulin äänien kantautuvan.
Pysähdyin valtavan kuusen taakse ja vilkaisin varovaisesti eteen. Sen, minkä seuraavaksi näin sai hengitykseni epätasaiseksi.
Taistelu. Myrskyklaanin kissat vastaan Varjoklaanin partio. Katseeni osui Unikkoturkkiin, joka taisteli jotain vastapuoleisen soturin kanssa.
Ilmeisesti hän oli haistanut muun partion ja päättänyt mennä avuksi, päättelin mielessäni ja jatkoin katseellani matkaani. Partioon kuului myös varapäällikkö Mustajalka, Hunajaturkki sekä Pikkupilvi ja Setrisydän. En pystynyt erottamaan, kumpia oli enemmän, tai kummat johtivat tätä tappelua. Koko kehoni tärisi silkasta ajatuksesta, että Varjoklaani häviäisi. Mutta mielessä myös vilahti ajatus siitä, kuinka voittoisasti soturit palaisivat leiriin ja kertoisivat kaikille, että olivat voittaneet. Mutta mistä tämä alkoi?
Ravistelin ärtyisästi päätäni. Ei ollut aikaa moisiin kysymyksiin, minun täyttyisi auttaa. Hakisinko lisää sotureita paikalle? Olisin liian hidas, muttei minusta ole apua taistelukentälläkään. Katsoin epätoivoisesti ympärilleni, ja kohtasin vastapuoleisen soturin katseen. Soturi oli vaaleanharmaa kolli, joka epäröimättä alkoi kirkua minkä kurkustaan pääsi: -Tuolla on yksi! Ottakaa se kiinni ennenkuin se hakee lisää apua!
Tunsin pelon kasvavan sisälläni. Kaikki taistelukentällä pysähtyivät ihmeissään, käänsivät epäuskoisina päitään minuun päin. Varjoista saattoi huomata vain kirkkaat silmäni, mutta se riitti. Haju myös paljasti asian. Tärinä voimistui. Laskin katseeni tassuihini ja huomasin, että kynnet tulivat jälleen esiin. Tästä tämä vielä puuttuikin. Viha, jonka olin tuntenut Myrskyklaanisia kohtaan alkoi jälleen vuolata esiin. Ja mikä pahinta, tunsin halun mennä taistelemaan. Minä, jolle pidettiin tänään ensimmäinen oppitunti, ei sitäkään kokonaan. Minä, joka vasta eilen nimitettiin oppilaaksi. Minä, joka tärisi silkasta raivosta ja pelosta varjojen suojassa.
- Juokse Punatassu, nopeasti!
Heräsin transsistani ja kohtasin Unikkoturkin katseen. Naaras nyökkäsi nopeasti, ennenkuin hyppäsi vastakkaisen soturin selkään ja alkoi raapia tätä pitkillä kynsillään.
- Ja pidä kiirettä siellä!
Kuulin varapäällikön karjuvan. Ravistelin vielä kerran päätäni ja nyökkäsin. Varjoklaanin puolesta minun täytyi olla nopea. Ensimmäinen tehtäväni. Ja minä onnistuisin, ihan varmasti. Pinkaisin juoksuun minkä tassuistani lähti takaisin kohti ukkospolkua. He kaikki luottivat minuun. ...Hengitykseni alkoi olla jälleen epätasainen.
He kaikki odottivat minua. He tarvitsivat apuani. He luottavat minuun.
Viimein saatoin nähdä edessäni jo tutuksi tullun harmaan polun, ja juoksin sitä kohtaan. Tassuni koskettivat jo kylmää kiveä, kun joku painoi minua maahan. Vinkaisin yllätyksestä ja tunsin siinä samassa kovaa kipua nenässä. Käänsin vaivaloisesti päätäni ja huomasin edessäni seisovan vaaleanharmaan kollin. Ilmeisesti juuri hän käski muut perääni. Kurkustani jo kantautui hiljainen murina, kun kolli alkoi irvistellen puhua: - Sinuna olisin hiljempaa, pentunen.
Avasin suuni sanotaakseen jotain vastaan, mutta samassa tunsin hirvittävää kipua rinnassani. Sitten mahaan. Niskaan. En ehtinyt edes voihkaista, kun minut jo painettiin ukkospolulle. Vaikka turkkini oli epätavallisen pitkäkarvainen, tunsin selvästi kiven kylmyyden. Tuijotin soturia silmiin, kun tämä laski hieman päätään. Otsamme melkein koskettivat toisiaan, kun uusi murina ilmestyi kurkustani.
- Älä kosketa minua..
Kähisin ja syljin verentahran Myrskyklaanin soturin poskelle. Keuhkot tuntuivat palavan, en millään saanut hengitystäni tasaiseksi. Sydän hakkoi hulluna rintaa niin, että teki kipeää. Mahaan koski, suusta valui verta ohuena norona. Vaaleanharmaa soturi oli taas ehjillään, jos ei laskettu lukuun haavoja kyljessä sekä otsassa. Katsoessani soturin otsaa hymähdin ja paljastin etuhampaani. Otsassa oleva haava joka miltei koski silmää muistuttaisi jäisi hänelle ainakin pitkäksi aikaa. Toivoin niin. Hän muistaisi, että minä jätin sen.
- Kerro missä Varjoklaanin leiri sijaitsee, niin päästän sinut. Koskematta sinun enää, kuten halusit..
Soturi kuiskasi miltei äänettömästi ja painoi tassullaan kaulaani. Aukaisin suutani yrittäen saada edes hieman happea, mikä oli miltei mahdotonta. Yritin parhaani mukaan työntää etutassuillani vastakkaisen soturin käpälää pois, mutta tuloksetta.
Luopuin toivosta ja käänsin päätäni sivulle niin, ettei hän näkisi kunnolla silmiäni.
- Olen uskollinen klaanilleni. Jos haluat tappaa, tee se nopeasti ja häivy.
Soturi painoi tassuaan hieman voimakkaammin, mikä esti minua saamasta happea miltei ollenkaan. Vierin ärhäkästi soturin alla, yrittäen edes jotenkin päästä vapaaksi. Löin tassuillani kollin kylkiä, raavin, yritin jopa purra tämän tassua kaulassani. Kun mikään ei onnistunut, sylkäsin verta tämän silmän alle raivoissani.
- Sinua ei ole opetettu kunnioittamaan sotureita?
Kolli kysyi melkein pehmeästi, mikä aiheutti uuden kipuaallon läpi koko kehoni. Ravistelin hitaasti päätäni ja yritin jälleen päästä vapaaksi.
Soturin käpälä rentoutui, ja luulin jo pääseväni vapaaksi, kun kuulin inhottavan murinan, joka särki korvia. Murina oli epätavallisen tuttu, ja silmäni laajenivat pelosta.
- Päästä minut..!
Kiljaisin pelosta ja alkoin vieriä entistä ärhäkämmin. Soturi irvisti vastaukseksi ja vilkaisi eteen, mistä jo näkyivät hirviön suuret silmät. En kiinnittänyt huomiota, että oli tullut pimeä. En ajatellut, millainen hiirenaivo olin, kun menin vastakkaisen klaanin reviirille. Tunsin pelon kyyneleitä noruvan poskiani pitkin ja yritin edes kääntää päätäni sivuun, ettei vain Myrskyklaanilainen huomaisi. Hassua, vai mitä? Kuolema seisoi miltei edessäni, kun minua kiinnosti vain ylpeyteni.
Soturi sihisi jotain, mistä en valitettavasti saanut selvää ja hyppäsi yhdellä loikalla takaisin revirilleen. Olin jo aikeissani nousta, kun huomasin edessäni sinisen hirviön ja hänen valtavat, hehkuvat silmät.
Niin lähellä.. Vain hetki. Sekuntti. Suljin tiukasti silmäni ja valmistauduin kivuliaaseen kuolemaan. Tunsin karmaisevaa, kylmää kipua kyljessäni, ennenkuin pimeys valloitti minut itseensä.

//Todella sekava ja omituinen tarina, ja heti 1. luvussa tapahtuu jotain tälläistä.. Olen pahoillani, kun en kirjoittanut, ei inspiraatiota ollut. Kutsuin sen tänään ;P mutta seuraava luku tulee jo huomenna, taidan aloittaa sen jo tänään^^ kirjoitustyylini on hieman vaihtunut, en jaksa kirjoittaa koko ajan romantiikasta, vaan tästä hahmosta tulee tulevaisuudessa.. hieman väkivaltainen kai? Mutta katsotaan :)
Vastaus:28 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Varpustassu - Varpussiipi, Tuuliklaani
20.04.2013 15:46
Seisoin suurkiven vieressä ylväänä. En voinut vieläkään uskoa sitä, minusta tulee soturi! Kaikki Tuuliklaanin kissat seisoivat ympärilläni, ja odottivat hiljaa uuden päälikömme Varistähden aloittavan kokouksen.
’’Varpustassu, olen päättänyt, että sinun on aika liittyä Tuuliklaanin sotureiden joukkoon. Minä, Varistähti, Tuuliklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään kasvonsa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Varpustassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania- jopa henkesi uhalla?’’ Varistähti naukui. Hehkuin ylpeydestä, ja kaikki kissat odottivat henkeään pidättäen vastaustani.
’’Lupaan.’’ Nau’uin varmalla äänellä.
’’ Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Varpustassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Varpussiipenä. Tähtiklaani kunnioittaa sisukkuuttasi ja loistavaa taistelutaitoasi, ja hyväksymme sinut Tuuliklaanin täydeksi soturiksi.’’ Tärisin innosta. Olin vihdoin soturi! En malttanut pysyä paikoillani, kun Varistähti laski kuononsa päälaelleni. Nuolaisin sitten tämän lapaa kunnioittavasti.
’’Varpussiipi!’’ Emoni Valkohäntä oli ensimmäinen, joka onnitteli minua. Heti hänen sanottua sen kaikki avasivat suunsa ja rupesivat onnittelemaan minua:
’’Varpussiipi! Varpussiipi! Varpussiipi!’’ Kehut saivat oloni tuntumaan mukavalta, ja sisältäni kuului kehräystä.
’’Onnea!’’ Veljeni Minkkitassu naukui, ja nuolaisi poskeani. Sääli raapaisi sisälläni, kun katsoin loukkaantunutta veljeäni. Hän oli jäänyt hirviön alle, minkä vuoksi joutuu lepäämään pari kuuta, ennen kuin voi edes jatkaa soturikoulutusta. Tähtiklaani sentään että hän on kuitenkin hengissä!
’’Muista, että auringon laskettua sinun pitää asettua leirin keskelle vartioimaan sitä, ja olla sanomatta sanaakaan ennen auringonnousua. Nyökkäsin. Olin niin innoissani ja virkeä, joten jaksaisin varmasti valvoa useammankin yön.

Aurinko laski kauas auringonpesään. Se värjäsi taivaan kauniin oranssiksi. Asetuin istumaan keskelle leiriä, ja katsoin auringon laskemista. Pian taivas sai sinertävän mustan katon, ja miljoonat tähdet tuikkivat taivaalla. Ihan kuin kuolleet esi-isänikin onnittelevat minua soturiksi tulemisesta.

//Tällanen superpätkä. :P

Vastaus:14 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Lumisydän, myrskyklaani
20.04.2013 15:38
Heräsin sinä päivänä hirveän aikaisin. Ensimmäinen aisia, jonka tein oli loppujen matkayrttejen tekeminen. Tällä kertaa Myrskytassu auttoi. " Lumisydän oletko siellä?" Mustatähti miu'kui. " Tällä ollaan. Tulitko hakemaan matkayrttisi?" Nau'uin. " Kyllä tulin. Otin mukaani kolme oppilasta." Tämä miu'kui." Selvä. " Nau'kaisin. Hain matkayrtit jotka olin pistänyt odottamaan. Ja vein yhden niistä Mustatähdelle. " Onnea matkaan." Nau'uin onnittelut. Mustatähti kääntyi ja lähti tassutelemaan kohti tämän pesää, jossa Mustatähti söi matkayrttinsä. Silloin näin Lumikkotassun joka tassutteli tänne päin.

Lumikkotassu, Pihlajatassu ja Juovatssu olivat kaikki hakeneet matka yrttinsä niin päätin käydä Hopeasulan luona katsomassa miten tämä voi. Lähdin tassuttelemaan pentutarhaa kohti. Kun saavuin pentutarhaan työnnyin sisään. Sisällä oli ihana lämmin ilma. Näin melkein heti ystäväni Hopeasulan, jonka kanssa olin kokenut jo jonkin näköisiä asioita. " Hopeasulka miten voit?" Kysyin tältä. " Ihan hyvin." Hopeasulka mau'kui vastauksen. " Hienoa! miten pentusi voivat." Hyvin." Hopeasulka vastasi. Nyökkäsin ja lähdin, koska hopeasulka näytti siltä, että haluaisi nukkua rauhassa. Katselin ympärille ja leiri näytti rauhalliselta. Yhtäkkiä minulle tuli ihan hirveä nälkä. Joten päätin käydä katsomassa miten iso tuoresaaliskasa oli, jos minulle riittäisi jotain. > Jee saan varmaan ottaa hiiren, niin kaikille leirissä olijoille riittäisi syötävää.< Otin pienen hiiren niinkuin olin pättänyt ja tassuttelin takaisin parantajan pesään syömään. Hiiri oli mehukas ja söin sen nopeasti. > Mtäköhän Tiikerivarjo ja Pikkikynsi suunnittelevat?< Mietin samalla kun söin hiirtä. > Toivottavasti he ovat häipyneet jonnekin ainakin vähäksi aikaa.< Huonoksi onnekseni näin juuri Tiikerivarjon tulossa metsästys partiosta. Silloin näin Myrskytassun joka hölkkäsi luokseni. "Myrskytassu oletko syönyt?" Kysyn. " Öö en vielä." Tämä vastasi. " Mene sitten syömään." Sanon tälle ystävällisesti.

// Seuraavana päivänä.//

" Mustatähti näyttikö tähtiklaani sinulle enteen." Kysyn, koska Mustatähti näytti huolestuneelta. " Kyllä." Tämä Miu'kui. Nyökkäsin ja kuulin kun, joku päästi ilmoilleen ulvaisun. Katselin ympärilleni, mutten nähnyt ketään, koska olin parantajan pesässä josta ei näkynyt minnekään. Juoksin ulos ja haistoin heti ilmassa veren hajun. " Nokiturkki!" Ulvahdin. Tämän turkki oli kokonaan veressä. Ohjasin tämän parantajan pesän, ja yritin pysyä rauhallisena. " Mitä tapahtui?" Kysyin Nokiturkilta, mutta tämä ei vastannut. Rupesin nuolemaan tämän haavoja, kun Nokiturkin turkki oli puhdas rupesin painelemaan hämähäkkiin seittiä, jotta veri jota tihkui koko ajan loppuisi. Lopulta verta ei enään vuotanut ja annoin tälle pari unikonsiementä ja käskin mennä lepäämään. Silloin joku linkkasi parantajan pesään se oli okakynsi. Tämäkään ei sanonut sanaakaan kun hoidin tämän haavoja. Lopulta olin hoitanut molemmat ja päätin mennä ulos. Ulkona näin veren tahriman Turkin keskellä aukiota. Juoksin kissan luokse jota en tunnistanut, mutta huomasin että tämä oli kuollut. Istahdin ruumiin viereen ja painoin pääni alas. Istuin aivan hiljaa kun kissoja tuli hyvästelemään soturin. Lopulta nuolaisin soturin korvaa ja kuiskasin tälle." Tähtiklaani kiittää sinun hengestäsi." Ja lähdin parantajan pesälle. Kun nukahdin näin pelkää pimeyttä kunnes heräsin. Aamu oli kirkas ja taivas pilveetön.

// sori taas lyhyt.//
Vastaus:20 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Lumikkosydän, Myrskyklaani
20.04.2013 15:02

Kolli pyysi minua tulemaan lähemmäksi, jotta voisimme jutella paremmin. Menin muutaman hännän mitan lähemmäksi, mutta kuitenkin niin, että maillä olisi ainakin ketun mitta väliä.
Avasin suuni vastatakseni mustalle soturille.
”Niin sinäkin Varjoklaanin soturiksi.” Musta soturi, Salamasielu hymyili vastaukseksi.
Hivuttauduin hiukan lähemmäksi kollia. Tähän asti olin istunut ketunmitan päässä rajasta. Kolli päästi pienen kehräyksen, kun tulin lähemmäksi.
”Miten Varjoklaanilla menee?” Kysyin arasti. Tiesin etteivät soturit saisi paljastaa klaaninsa asioita liian paljon...
”Ihan hyvin, Riistaakin löytyy yllättävän paljon. ” Kolli vastasi.
”Myrskyklaanillakin sujuu hyvin. Piikkikynsi arvelluttaa minua vähän. Huhujen mukaan hän yritti tappaa Rastaanvireen, ja emoni sanoo ettei häneen kannata luottaa.” Sanoin.
Kolli jähmettyi, ikään kuin hän oliis muistanut jotakin. Kolli murahti:
”Oletko aivan varma, että ne ovat vain huhuja?”
”En tiedä. ” Vastasin. Salamasielu nyökkäsi hiukan epävarmasti, ja sanoi:
”Tuota, minun pitää mennä takaisin leiriin. ” Minä nyökkäsin. Kolli sujahti pusikkoon.
Lähdin seuraamaan silkasta uteliaisuudesta kollia. Varjoklaanin reviirillä, tassuni upposivat suohon, ja irvistin, aina kun tassuni upposi vihertävään turpeeseen. Lisäksi suo haittasi hiipimistä. Näin Salamasielun edessäni. Hänta vastaan tulivat Piikkikynsi, ja hope. Minä en tietenkään tiennyt toisen nimeä, ennenkuin Salamasielu huudahti:
”Hei taas sisko, Hope!” Minä järkytyin hiukan. En Hopesta, tai Salamasielusta, vaan että edessäni oli Piikkikynsi! Mitä hän tekee Varjoklaanin reviirillä? Eikö hän olekkaan Myrskyklaanille uskollinen?
Painauduin lähemmäs maata, jottei minua vasmasti nähtäisi. Kissat jatkoivat matkaansa, mutta, ei kai Varjoklaanin leiri ollut tuolla päin?
Lähdin hiipimään joukkion perässä.
Salamasielu katseli varautuneesti taakseen, vähän väliä, mutta hän ei nähnyt minua. Sitten Piikkikynsi sanoi:
”Kulkeeko takanamme joku? Olin kuulevinani jotakin.”
Siinä kohdassa, lähdin juoksemaan niin kovaan kuin pystyin suossa, pakoon. Piikkikynsi ja muut olivat huomanneet minut, toivottavasti he eivät olisi tunnistaneet minua! Toivottavasti Salamasielu uskottelisi että se olisi joku muu... Mietiskelin juostessäni läpi räme suon.
Rajalle päästyäni, menin suojaan pensaikkoon, ja siellä nuolin Varjoklaanin hajun turkistani. Katsoin vielä taakseni, ennen kuin sujahdin kohti Myrskyklaanin leiriä.

//Pätkä...\\
Vastaus:17 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Huminapentu, Jokiklaani
20.04.2013 14:51
Luku 5; Miksei kukaan puhu?

Parantajanpesä avautui pienen kollin edessä, kun tämä avasi silmänsä. Hän näki Teerenlennon järjestelemässä yrttejään. Huminapentu nousi vapisten ylös sulilla pehmustetulta kaislapediltään. Teerenlento näköjään huomasi sen, koska naaras nousi ylös yrttiensä luota ja asteli pennun luo. Parantajan suu liikkui, kuin tämä olisi sanonut jotain, mutta mitään ei kuulunut. Huminapentu höristi suuria korviaan kuullakseen, mutta mitään ei kuulunut.
”Mitä sanoit?” Pentu kähisi. Parantaja säpsähti. Oliko kolli sanonut sen jotenkin oudosti? Ei hän ollut edes kuullut itseään, joten mistä hän sen tiesi. Teerenlennon silmät sumentuivat surullisesti ja tämä kosketti hännällään Huminapennun alaselkää. Parantaja liu’utti häntänsä alemmas häntää kohti. Aluksi kolli tunsi naaraan hännän, mutta kun se pääsi häntään asti, sitä ei enää tuntunut. Huminapentu katsoi, missä kohti naaraan häntä oli menossa. Se lähestyi jo kollin hännänpäätä, mutta pentu ei tuntenut sitä.
”En tunne häntääni”, Kolli maukui, luultavasti jälleen epäselvästi. ”Enkä voi liikuttaa sitä. Mitä minulle tapahtui? En muista yhtään mitään.”
Teerenlento kertoi taas jotain, mutta Huminapentu kuuli vain pientä kuiskausta jostain hyvin kaukaa.
”Miksi en kuule sinua? Tai edes itseäni?” Pentu kysyi itku kurkussa. Parantaja yritti kertoa jotain tärkeää, mutta kolli ei kuullut sitä. Huminapentu haisti uuden tuoksun, ja näki Lehväpennun pesän suulla. Nuoren naaraan silmät loistivat onnellisina, kun tämä näki ystävänsä hereillä. Lehväpentu kantoi suussaan joitain yrttejä, ja laski ne Teerenlennon eteen. Täplikäs parantaja nyökkäsi kiitokseksi.
”Hetkinen...” Huminapentu miukui hiljaa. ”Oletko...Oletko sinä oppilas?” Pieni naaras nyökkäsi.
”Parantajaoppilas?”
Lehvätassu nyökkäili nopeasti. Huminapentu katsoi muualle surullisena. ”Ovatko muutkin pennut oppilaita?” Lehvätassu naukui jotain vastaukseksi.
”En kuule.”
Naaras älähti jotain kauhuissaan, ja kysyi mestariltaan selvästi jotain siihen liittyvää. Parantaja oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten oppilaalleen jotain. Lehvätassu kauhistui ja astui pari askelta taaksepäin.
”Haen Karviaistassun.” sen Huminapentu pystyi lukemaan tämän huulilta, vaikkei kuullut sitä.
Kirjava parantajaoppilas tassutti ulos pesästä. Huminapentu nousi uudelleen ylös ja käveli ympäri petiään. Teerenlento silmäili häntä mutta ei sanonut mitään. Mitä järkeä siitä edes olisi, jos pentu ei kuulisi mitään?
Punertava kolli raahasi painavaa häntäänsä mukanaan. Tämä ärähti vihoissaan, kun se ei liikkunut. Pentu tarttui hampaillaan kiinni hännästään ja puraisi sitä. Mitään ei tuntunut. Teerenlento vetäisi hännän pois kollin suusta ja katsoi pentua varoittavaisena.
”Mitä järkeä hännästä edes on jos sitä ei tunne tai voi liikuttaa! Miksi en tunne sitä? Miksi en kuule mitään?! MITÄ MINULLE ON TAPAHTUNUT?!”
Parantaja säpsähti. Huminapentu oli varmasti kuulostanut omituiselta. Naaras tuskin oli edes ymmärtänyt jokaista sanaa.
Yhtäkkiä Huminapennun ajatuksiin muodostui hävinnyt kohtaus pari auringonnousua sitten. Tumma, vieras kolli. Innokas ja huolimaton punertava pentu. Eteen avautuva, valtava, salaperäinen metsä. Loputtoman pitkä musta kivipolku. Vaalea poikkiviiva. Laskeva aurinko. Tappelun ääniä metsästä. Kaksi valonlähdettä, ei aurinkoja, vaan joitain aivan muita. Korvia raastava, jatkuva tööttäys. Pyörivät, pyöreät jalat. Musertava kipu. Hohtava raidallinen Tähtiklaanin soturi. Tummanharmaa, sinisilmäinen naaras. Pakeneva, vaalea petturi. Kuollut harmaa ruumis leirinaukiolla. Pitkä, uneton, kolme auringonnousua kestävä lepo.
Huminapentu sulki silmänsä. >Tämä on oma vikani. En olisi saanut lähteä leiristä!<
Karviaistassu astui pesään. Teerenlento maukui jotain helpottuneena. Mykkä kolli nyökkäsi. Parantaja käveli ulos pesästä jättäen kaksi nuorta kissaa kahdestaan. Kuuro ja mykkä.
Karviaistassu koputti käpälällään maata niin että vieressä olevat marjat tärisivät.
”Mmh... Tärinä?” Mykkä kolli pudisti päätään. ”Vapina? Täry?” Karviaistassu nyökkäili villisti.
”Eli siis täry.”
Nyt Karviaistassu poimi maasta lehden, ja piteli sitä tassujensa välissä.
”Lehti?” Mykkä oppilas pudisti päätään ja venytti lehteä yrittäen selittää jotain.
”Kalvo?” Oppilas nyökkäsi. Kolli piteli lehteä vasemmassa käpälässään. Tämä otti oikean etutassunsa kynnet esille ja teki lehteen reiän.
”Puhkaista?” Karviaistassu nyökkäsi.
”Täry...Tärykalvo puhkaistu?” Huminapentu maukui ja tämän silmät siristyivät. ”Siksikö en kuule?”
Tämän ystävä nyökkäsi hitaasti.
”Mitä minun hännälleni sitten on tapahtunut? Onko se....”
”Onko se poikki? Halvaantunut?”
Karviaistassu kohautti lapojaan näyttäen, ettei ollut varma.
Lehvätassu palasi pesään. Tämä maukui jotain mykälle oppilaalle, ja kolli lähti pois. Parantajaoppilas istui Huminapennun viereen ja laski tämän eteen unikonsiemeniä.
”En halua nukkua enää...” Huminapentu mutisi ja työnsi siemenet kauemmas.
”Parannut nukkumalla.” kolli kuuli Lehvätassun äänen jostain kaukaa, epäselvästi.
Punertava kolli huokaisi ja veti siemenet kuononsa eteen nuollakseen ne suuhunsa. Pentu nielaisi ne, ja kääntyi toiselle kyljelleen pedillään. Tämä sulki silmänsä, ja tunsi kuinka Lehvätassu kosketti häntä kuonollaan hellästi. Naaras vetäytyi jonnekin kauemmas, mutta kolli tunsi tämän olevan yhä pesässä. Huminapentu avasi silmänsä, ja katsoi tummanpunaisia käpäliään. Hän otti kyntensä esille, ja painoi ne syvälle polkuanturoihinsa. Tassuista tihkui pari tippaa verta, ja pentu olisi tahtonut huutaa kivusta, mutta piti suunsa supussa ja tunsi kylmien kyynelten valuvan pitkin poskia. Hän siirsi kuononsa häntänsä viereen, tarttui halvaantunutta, painavaa häntää sen päästä ja siirsi sen käpäliensä ympärille lämmikkeeksi, vaikka ei se kovinkaan lämpimältä tuntunut.

Pörröinen, punertava, pulska kolli hyppäsi aidalle pystykulkijoidensa pesän puutarhassa. Huminapentu tunsi katsovansa kollia jostain ylhäältä. Kotikisu venytteli aidan päällä ja liukastui. Tämä meinasi pudota aidalta, mutta otti terävillä kynsillään kiinni aidasta. Tämä harvoin käytti kynsiään, joten ote oli hutera. Kotikisu sai kuitenkin heilautettua itsensä takaisin aidan päälle. Metsässä vilahti jotain sinistä. Kolli tunnisti ne kissan silmiksi. Tämä hyppäsi alas aidalta nurmikolle, metallinen nimikyltti pannassaan välkkyen. Uteliaana kotikisu asteli lähemmäs metsää. Hän haistoi toisen kissan lähellään. Kissa haisi omituiselta, kuin raakojen kalojen ja hiirten sekoitukselta. Kotikisu nyrpisti kuonoaan ajatellessaan verisiä hiiriä, mutta ravisti ne pois mielestään. Siniset silmät välähtivät tämän takana, ja notkea, hopeanharmaa naaras astui esiin pusikosta. Pörröisen, punertavan kotikisun turkki nousi pystyyn tämän niskasta. Mutta kun tämä huomasi, että tulokkaan kynnet olivat visusti piilossa ja silmät rauhalliset, kollin turkki laski.
”Miksi kotikisu lähti pesästään?” tulokas kysyi pehmeällä, kauniilla äänellä.
”Ihmettelin miksi metsäkissa tulee näin lähelle pystykulkijoiden pesiä.” Kotikisu vastasi. ”Olen kuullut järvelle asettuneista kissoista. Olet yksi niistä, eikö niin?”
Metsäkissa oli hetken hiljaa, mutta nyökkäsi sitten. ”Kyllä.”
”Miksi olet täällä? Järvi on jonkin matkan päässä, ja tämä on kyllä ensimmäinen kerta kun tapaan metsäkissan.” Kotikisu uteli.
”Satuin eksymään ukkospolun toiselle puolelle, ja tässä sitä ollaan.” Metsäkissa vastasi.
”Olet melko huolimaton jos eksyt tuosta vain. Luulin että metsäkissat tuntevat reviirinsä.”
Metsäkissa luimisti korviaan ja yritti olla kuuntelematta kotikisua. Kyllä hän tiesi klaaninsa reviirin, mutta uteliaisuus hänet oli tänne kuljettanut. Hän ei vain viitsinyt sanoa sitä. Klaanikissojen ei kuulunut olla uteliaita, kotikissat niitä olivat.
”Onko sinulla nälkä?” Kotikisu rikkoi hiljaisuuden.
Metsäkissa siristi silmiään. ”En syö kotikisujen moskaa. Ne näyttävät aivan jäniksenpapanoilta!”
”Ei sitten.” Kotikisu maukui. Kolli ei saanut vinoja, ruskeita silmiään irti kauniista naaraasta.
Hopeinen naaras rykäisi. ”Minä tästä varmaan lähdenkin takaisin klaaniini. Ei kaksijalkala kovin kummoinen paikka ole. Aika tylsä.” Tämä kääntyi takaisin järvelle päin.
”Odota!” Punertava kolli älähti. Metsäkissa käänsi päätään. ”Tahdotko nähdä yhden todella hienon paikan? Lupaan, ettet tule pettymään!”
Metsäkissa huokaisi. ”Äkkiä sitten. Jos en ole auringon noustessa klaanissani, minulle käy huonosti.”
”Ei siinä pitkään kestä!” Kotikisu hihkaisi ja pomppi aidalleen päin. Metsäkissa seurasi tätä. Kolli kuljetti naaraan kauas, syvälle kaksijalkalaan.
Kadut olivat hiljaisia, ja korkeiden kaksijalkojen pesien valot alkoivat sammumaan. Kivillä päällystetty maa oli kylmä, ja se viilensi kotikisun pehmeitä polkuanturoita. Pian kaksi kissaa tulivat pesillä ympäröidylle, aukiolle, jonka keskellä oli jokin outo rakennus. Metsäkissa kuuli veden lorinaa.
”Mikä se on?” naaras kysyi.
”Kutsumme sitä vesilähteeksi!” kolli kehräsi. ”Juostaan kilpaa sen luo!”
Kotikisu pinkaisi juoksuun. Metsäkissa kohotti kulmiaan, mutta kiirehti sitten kollin perään. Naaras ohitti tämän helposti, ja loikkasi vesilähteen kivireunalle. Kotikisu läähätti ja kiipesi reunalle ähkien.
”Oliko se noin rankkaa?” Metsäkissa tirskahti.
”Olet tottunut juoksemaan enemmän kuin minä.” Kotikisu selitti ja istui reunalle. Tämä katsoi veteen ja näki heijastuksensa kirkkaasta vedestä, jota vedenalaiset valonlähteet valaisivat.
”Eikö olekin kaunis?” Kolli maukui. ”Tulen tänne joka ilta katsomaan tähtitaivasta, koska se näyttää kauniimmalta vedestä käsin.”
”On se kaunis. Siitä tulee mieleen eräs paikka järvellä, jota kutsumme Kuulammeksi.” Naaras kuiskasi, ja huomasi kotikisun ihmettelevän ilmeen. ”Se on kaunis lampi, johon virtaa vettä aivan pienestä vesiputouksesta. Siellä päällikkömme ja parantajamme puhuvat esi-isiemme kanssa. Aina kun yksi klaanikissa kuolee, tämä pääsee Tähtiklaaniin ja taivaalle syttyy uusi tähti. Aluksi, kun klaaneja ei ollut olemassakaan, ei ollut tähtiäkään. Sitten kun ensimmäinen klaanikissa kuoli, taivaalle syttyi ensimmäinen tähti. Pian tähtiä tuli lisää, ja nyt niitä on kokonainen taivaallinen. Joskus niitä myös häviää, kun kuolleita kissoja ei enää muisteta. Silloin kuollut kissa jatkaa eteenpäin elämäänsä Tähtiklaanista, eikä kukaan tiedä minne.”
Kotikisu katsoi metsäkissaa lumoutuneena. ”Vau. Uskotko sinä tuohon?”
”Kyllä”, Metsäkissa vastasi. ”Kyllä uskon.”
”Tuleeko kaikista Tähtiklaaniin uskovista kissoista siis tähtiä?”
”Ei kaikista. Pahat kissat joutuvat Pimeydenmetsään, joka on Tähtiklaanin vastapuoli. Silloin he eivät pääse taivaalle katsomaan eläviä kissoja.”
”Ahaa.”
Metsäkissa katsoi vesilähteeseen, ja huomasi taivaan punertuvan. Tämä katsoi hädissään kohti taivaanrantaa, jossa aurinko alkoi pikkuhiljaa nousemaan.
”Minun täytyy mennä nyt!” Naaras kiirehti. ”Kiitos kun vietit yön kanssani. Mikä sinun nimesi on?”
Kotikisu avasi suunsa vastatakseen. Kun tämä sanoi nimensä, mitään ei kuulunut. Metsäkissa maukui itsekin jotain. Ei ääntä.
Huminapentu katsoi kissoja suruissaan. >Tahdon kuulla!< Jokin tökki häntä kylkeen, ja hän heräsi pitkästä unestaan.

//Omituinen tarina. Huminapentu parantuu kyl tosta kuuroudestaan, mut sen häntä ei parannu. Osan ajan tästä Huminapentu siis nukkuu ja näkee unta. Jaaaa voisko Omenatassun lisätä oppilaaksi tuonne Jokiklaaniin, vaikka kukaan ei ropeta sillä? Sen on siis pörröinen, punertava naaras.
Vastaus:30 kp:tä. Ja okei, voin lisätä, ainakin väliaikaisesti. Ja Huminasta tulee muuten soturi vasta, kun sillä on 200 kp:tä.

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Koivutassu, Varjoklaani
20.04.2013 12:03
Olin jo aikaisin amaulla hereillä. Hiivin sotureidenpesään herättämään Hunajaturkkia. "Hunajaturkki, lähdetään Kuulammelle!" sihahdin hiljaa. "Menet sinne päälikön kanssa; et minun! Meni nyt muuale häiritsemään, minua nukuttaa", Hunajaturkki vastasi pisteliäästi ja luikin pois. Hipsin Arpitähden pesään, ja herätin päällikön raapaisemalla kynnelläni kiveä. "Sisään", päällikkö tuhahti ja astelin esiin varjoista. "Minun pitää mennä Kuulammelle tänään. Ajattelin kysyä, pääseekö Punatassukin mukaan?" Arpitähti mulkaisi minua. "Ei", tämä vastasi tylysti. "Miksei?" intin. "Olisi paljon järkevämpää viedä mahdollisimman monta oppilasta samaan aikaan Kuulammalle, kuin se, että heitä raahataan sinne koko ajan! Klaani on silloin helppo saalis, jos päällikkö on koko ajan poissa!" prustelin kovana ääneen. "Hyvä on, hyvä, on annat minun nyt nukkua!" Arpitähti melkein sähähti, ja käänsi selkänsä. Päälliköllä ei ilmeisesti ollut aikomustakaan vaihtaa enää sanoja minun kanssani. Ainakaan tänä aamuna. Hipsin takaisin pesääni, ja kierähdin omalle makuupaikalleni. Ennenkuin aloin nukkumaan, kuiskasin Punatassun korvaan: "Sinä pääset Kuulammelle". En tiennyt, kuuliko Punatassu vai ei, mutta hän ainakin väräytti korvaansa. Hymähdin, ja aloin nukkumaan.

"Herää, Koivutassu!" Punatassu tökki minut hereille. "Midä nyt?" mutisin unisena. "Kuulampi!" Punatasus huudahti ja nuolaisi korvaani. Loikkaisn pystyyn. "Mennään!" huudahdin ja kiiruhdin parantajanpesään. Myskytassu nyökkäsi minulle lyhyesti, ja vastasin nyökkäyksen. Nuhanenä tarjosi jo Paholaistähdelle matkayrttejä, ja nappasin suuhun oman nippuni varautumatta hirveään makuun. Sylkäisin ne suustani, mutta nähdessäni Arpitähden syyttävän katseen, ja nyökin ne nopeasti suuhuni. Sitten lähdimme matkaan.
Vastaus:10 kp:tä tästäkin!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Koivutassu, Varjoklaani
20.04.2013 11:30
"Koivutassu, tänään arvioin metsästystäsi", Hunajaturkki maukui, ja tökki minut hereille. Nousin vikkelästi ylös. "Aloitetaan jo!" huudahdin, ja loikin edellä pois oppilaidenpesästä. "Rauhoitu, Koivutassu!" Hunajaturkki rauhoitteli hieman äreänä. "Miksi pitäisi?" tiuskahdin hivenen loukkaantuneena. "Sinusta ei tule koskaan soturi, ellet voi rauhoittua!" Hunajaturkki torui. Painoin pääni häpeissäni. "No niin, aloitetaanko?" Hunajaturkki kysyi pilke silmäkulmassaan. "Tietty", nau'uin rauhallisesti. "Tiedätkö säännöt?" "Tietenkin!" huudahdin, ja rynnin jo ulos leiristä. Kuulin Hunajaturkin houkauksen, mutta tämä ei sanonut mitään. Menin Myrskyklaanin reviirin suuntaan, koska siellä oli parhaiten riistaa. Nuuhkin ilmaa. Haistoin oravan, ja etsin sitä katseellani. Näinkin ruskea otuksen puunjuurella nakertamassa pähkinää. Asetuin vaaimisasentoon ja loikkasin sitä kohti. Painoin sen maahan ja puraisin siltä niskat nurin. Hautasin sen maahan, ja nuukin taas ilmaa. Vesimyyrä. Hiivin tuoksua kohti ja melkein tassujeni juuressa vipelsi tumma olento. En saanut sitä kiinni. Ärähdin hiljaa ja kohotin kuononi. Haistoin taas vesimyyrän, vaikka se ei ollutkana se sama. Loikkasin sen kimppuun ja tapoin sen välittömästi.

Illalla minulla oli 2 vesimyyrää, orava, ja kolme jänistä. Se oli ihan hyvä saavutus, ja kannoin saaliini leiriin. "Hienoa, Koivutassu! Huomenna menemme sitten Kuulammelle, vaslmistaudu siihen!" Arpitähti murahti minulle, ja nyökkäsin tyytyväisenä. Etsin leiristä Punatassua. En nähnyt häntä, ja menin syömään pettyneenä. Olisin halunnut vaihtaa Punatassun kanssa pari sanaa, varisnkin nyt, kun menisin kuulammelle. Tulisikohan Punatassu mukaan...?
Vastaus:10 kp:tä! c:

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Salamasielu, Varjoklaani
20.04.2013 08:56
Otin askeleen naaran suuntaan niin, että olin nyt juuri ja juuri Varjoklaanin reviirillä. Kaunis naaras istui puiden suojassa omalla reviirillään.
"Tule lähemmäs niin voimme keskustella paremmin" maukaisin innostuneesti naaraalle. Hetken epäröiden, Lumikkosydän nousi ylös ja tassuttelu ujosti rajan viereen. Hän kuitenkin pysähtyi jo ketunmitan päähän rajasta. Murahdin äänettömästi. Kauniilla naaraalla oli pehmeä, ainakin näytti pehmeältä, mustaturkki, jossa oli ruskeita laikkuja. Lumikkosydämmen silmät olivat vihreät. Naaras istui kärsimättömästi ketunmitan päässä minusta ja katseli minua odottelevasti. Nielaisin ja maukaisin:
"Sinähän oletkin aika kiva, Myrskyklaanin soturiksi" maukaisin naaraalle. Hänen ihana tuoksu leijaili sieraimiini. Se oli kyllä Myrskyklaanin haju, mutta se ei ollut niin kamala. Vein katseeni Lumikkosydämmeen, joka oli jo vastaamassa minulle.

//Jatkaisitko Lumikko?
Vastaus:3 kp:tä.

-Mustahauka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Lumikkosydän, Myrskyklaani
20.04.2013 07:27
Tassuttelin aamulla juuri herättyäni varapäällikkömme luokse, ja kysyin pääsenkö partioon:
"Milloin Aamupartio lähtee, pääsisisnkö mukaan?" Kysyin.
"Partio lähti jo, syö vaikka ja Mene metsästsämään." Tulisydän murahti. Nyökkäsin. Isäni jäi aukion laidalle istuskelemaan, ja muutama soturi Meni puhumaan tälle jotakin. Minä tassuttelin Ohjeiden mukaisesti tuoresaaliskasalle. Nappasin Siitä metsähiiren, ja menin aukion Keskelle ruokailemaan.

Metsästin metsikössä. Yhtäkkiä mieleeni juolahti ajatus.
Lähdin Juoksemaan metsään. Kohti varjoklaanin Rajaa. Oksat Raapivat turkkiani, ja takertuivat niihin, juostessani läpi tiheikön. Vaikka olin ketterä kuin emoni, tiheikössä juokseminen Oli hiukan hankalaa. Jatkoin kaikesta huolimatta juosten matkaani, ja pian olinkin jo varjoklaanin rajalla.
Katsoin Vielä Taakseni, ettei ketään olisi siellä. Sitten Katselin Varjoklaanin rajaa. Unessani Minulle oli näytetty varjoklaanin Soturi, varjoklaanin Rajalla. Niimpä oletin Että minun omi mentävä tänne.
Pian pusikosta ilmestyikin jo kolli kissa. Se sama, jonka kohtasin taistelussa. En tiennyt, pitäisikö esittää vihaista, vai olla Normaalisti. Olihan hän toisenklaanin Kissa, Mutta...tunsin Jotenkin ettei Minun täytynyt sähistä tälle, ja pidin kyntenikin piilossa. Hetken Ajan katselimme toisiamme hiiren hiljaa, vain linnun laulu rikkoi hiljaisuuden.
"Niin, tuotah... M-mikäs sinun nimesi On? Minä olen Salamasielu." Kolli, salamasielu sanoi.
"Öh, nimeni on, Lumikkosydän." Ja sen Sanottuani, olimme hetken hiljaa. Sitten puhelimme, jo aivankuin vanhat tuttavat. Minä kerroin tarinani, ja salamasielu omansa.
Sitten, hän Aukaisi Suunsa sanoakseen Jotakin.

//jatkatko salama?//
Vastaus:9 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Salamasielu, Varjoklaani
19.04.2013 22:12
Sinä päivänä kukaan tai mikään ei herättänyt minua. Sain nukkua rauhassa iltapartion jälkeen ihan auringonhupun hetkelle asti. Silloin säpsähdin hereille kauniista uneistani. Juurikin sen yön unet, saivat minut myöhemmin lähtemään metsään. Unessani näin taas sen kauniin naaraan, jonka olin melkein tappaa eräässä taistelussa. Avasin silmäni ja nousin venytellen ylös. Katselin unisilla silmilläni pesää. Niin kuin arvelinkin, se oli tyhjäätäynnä. Haukottelin ja lähdin tassuttelemaan ulos, valoisalle aukiolle. Melkein kaikki Varjoklaanilaiset olivat kerääntyneet aukiolle syömään tai keskustelemaan. Harmikseni en löytänyt aukiolta Punatassua tai Koivutassua, joiden kanssa olisin voinut syödä. Siksipä päätin lähteä metsään. Olin nyt soturi, joten minulla ei ole enää harjoituksia, joten sain vapaasti thdä mitä haluan ennen kuin minut laitetaan taas partioon. Kävelin aukion halki häntä ja pää pystyssä ulos leiristä. Kukaan ei tainut huomata minut, joten kun pääsin metsään, pinkaisin täyttää vauhtia Myrskyklaanin rajalle, sinne missä näin viimeisen kerran kauniin ruskean naaraan, jolla oli mustia laikkuja. Olin kokonaan unohtanut, että minun piti tavata Piikkikynsi tänä aamuna. Juoksin metsän halki kohti rajaa. Tuuli pörrötteli turkkini. Juoksin havunneulasilla päälystetyyllää maalla, sinne, minne sydämmeni vei. Miten lähemmäs Myrskyklaanin rajaa olin, sitä enemmän lyöntejä sydämmeni löi minuutissa. Se kyllä saattoi johtua myös siitä että juoksin aina nopeammin ja nopeammin, niin kuin myös hikoilu, mutta tunsin että se on merkki aivan muusta. En vain tiennyt vielä mistä. Kun pääsin rajalle, jarrutin käpälät liukuen. Tassuttelin pienen puskan taakse piiloon ja jäin odottamaan.

//Jakoa Lumikko? Sori pätkä :(//
Vastaus:5 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Aaltojuova, jokiklaani
19.04.2013 21:49
"Onnea molemmille." Aaltojuova kehräsi pennuilleen, jotka olivat juuri päässeet oppilaiksi. Karviaispentu oli onnellinen, sillä oli päässyt oppilaaksi, vaikka on mykkä ja sen huomasi.
"Te kasvoitte silmissä.." Aaltojuova huokaili.
"Olkaa mestareillenne kohteliaita ja-"
"Jutelkaa mukavia!" Tiikeritassu tähdensi ja irvisti mykälle veljelleen, joka yritti olla huomaamatta.
"Tiikeripen- tassu! Älä ole noin ilkeä veljellesi!" Aaltojuova ärähti. Tiikeritassu pyöritti silmiään.
"Jos aijot olla tuollainen mestarillesi saat olla koko ikäsi oppilas." Aaltjuova jatkoi läksytystään.
"En olekkaan. Juttelen mukavia ja-" Oppilas aloitti ja huomasi veljensä erittäin surullisen ilmeen.
"Njäh olkoon." Naaras tokaisi. Ja sohi pitkällä hännällään kiivaasti. Oranssi turkki kiiltäen eimuten ilta-auringossa tämä hyppeli oppilaspesään.
"Älä välitä siskostasi." Aaltojuova kehräsi pojalleen.
"Hän on vain sangen.. Itseppäinen." >Kyllä hän vielä oppii..< Tomunruskea naaras ajatteli ja käveli kuningatarpesään. Siellä makoili myös Pajupuro.
"Hei!" Pajupuro maukaisi. "Mikä sinut tänne sai?"
"Tulin vain katselemaan. Täällä oli niin mukavaa." Aaltojuova kehräsi.
"Olet oikeassa." Pajupuro nyökytteli.

.:myöhemmin:.

Aaltojuova näki kumppaninsa soturipesällä. Komea oranssinrukea kolli makoili ja söi hiirtä. Aaltojuova tui hyvälle tuulelle, kun näki kumppaninsa iloisena. Tämä käveli kohti soturipesää. >Tottakai hän on iloinen, kun pentumme ovat nyt oppilaita!< Aaltojuova tuumi ja katsomatta jalkoihinsa lähti juoksuun.
"Voi hiirensappi!" Tämä inahti, kun polkanturaa kivisti. Herkkään polkuanturaan oli tarttunut kivi ja se teki pienen haavan juostessa. Muut katsoivat naarasta kummastuneina. Ruskolehti oli saapunut nopeasti paikalle.
"Mitä tapahtui?!" Ruskolehti maukui. Karviaistassukin saapui paikalle.
"Sain haavan ppolkuanturaan.." Aaltojuova älähti. "Ei sen pahempaa.."
Ruskolehi talutti kumppaninsa Teerenlennon luo. Tämä jutusteli oppilaansa kanssa.
"Oi, mikä hätänä?" Naaras maukui lempeästi.
"Kivi polkuanturassa. Kotso vaikka itse." Aaltojuova vinkaisi kuin oppilas.

//lyhyt.. :( //
Vastaus:16 kp:tä! c:

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kuutassu, Myrskyklaani
19.04.2013 21:34
Tallustin metsässä. Oli hyvinkin varhainen aamu ja olinkin pujahtanut metsästys retkelle sitten nimittämiseni jälkeen. Jos saisin jotain kiinni, niin eiköhän siitä joitain kehuja saisi. Kohta huomasin maassa lojumassa linnun luita. Haistoin tuoksua. Hetkinen. Tuttu haju. Myrskyklaani tietenkin... Jääpentu! Katsoin hädissäni ympärilleni. Pentuko näin aikaisin jalkeilla! Haistoin tuoksua ja lähdin juoksuun. Kohta huomasinkin karvakasan. Punaisten marjojen vieressä. Kuolonmarjoja! Juoksin nopeasti pennun luokse ja katsoin häntä. Henki pihisi, vielä. Vahvinkin soturi kuolee hetkessä. Otin nopeasti suihini pennun ja lähdin juoksemaan kohti leiriä. Tupsahdin sisään ja juoksin nopeasti parantajan pesälle. Lumisydän oli juuri tulossa los kun melkein juoksin hänen päällensä.
"Oho, mitäs nyt on käynyt?" naaras kysyi ystävälliseen sävyyn.
"Auta!" parkaisin ja laitoin nopeasti pennun maahan.
"Kuolonmarjoja!"sanoin ja katsoin sitten väsyneenä Lumidysäntä.
"Kuolonmarjoja!" Lumisydän henkäisi. Hänen karvansa nousivat pystyyn.
"Myrskytassu, tuo nopeasti nokkosensiemeniä!" Lumisydän huudahti oppilaalleen.
"Haen Hopeasulan!" sanoin hätääntyneesti. Kaikki katsoivat hiukan hämmentyneinä kun juoksin pentutarhaan. Hopeasulka oli ilmeisesti juuri herännyt. Hän haukotteli leveästi.
"Tule!" sanoin ja tökkäsin häntä varovasti kylkeen.
"Noh. Mitäs nyt?" hän kysyi hiukan töykeään sävyyn.
"Jääpentu söi kuolonmarjoja." selitin lyhyesti. Hopeasulan karvat nousivat pystyyn ja hän rynnisti ulos pentutarhasta suoraan parantajan pesälle. jotkut seurasivat meidän perässämme. Lumisydän hääri Jääpennun ympärillä.
"Onko pentuni turvassa?" Hopeasulka kysyi hätääntyneesti. Lumisydän pudisti ensin päätään ja nosti sitten katseensa muihin.
"Hän on nyt Tähtiklaanin käpälissä." surullisena katselin pientä pentua joka tuskin hengitti. Hopeasulka jäi makaamaan pennun viereen. Kävelin pois parantajan pesästä ja menin aukiolle. Päätinmennä oppilaiden pesälle. Pilkkuroihu kuitenkin asteli luokseni.

Joo vähä jännää kohtaa jäi, muttah ajatukset loppu. xD
Vastaus:20 kp:tä! :-D

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Jääpentu, Myrskyklaani
19.04.2013 20:55

Jääpentu heräsi aikaisin aamulla pentutarhassa, muiden pentujen vielä nukkuessa ja kuningattarienkin vielä uinuessa. Jääpentu ajatteli ensin herättää sisaruksensa, mutta tajusi sitten miten hyvä mahdollisuus hänellä nyt olikaan käpälissään.
Ensin naaras epäröi pitkään asiaa, mutta tuli sitten kuitenkin lopulta tulokseen: Ei pieni retki mitään haittaa.
Jääpentu sipsutti arasti ulos tarhasta ja katseli lähes autiota leiri aukiota. Vain muutama soturi oli vasta hereillä ja siksi kukaan ei huomannut pientä pentu, joka hivuttautui hiljakseen aivan leirin reunamien kautta ulos leiristä.
Naaras tunsi syyllisyyden piston sydämmessään siitä miten noin vain lähti lupaa kysymättä leiristä.
>En olisi kuitenkaan saanut lupaa ja mitäpä minulle muka voisi sattu? Hiukan vain vilkaisen.< tuo yritti vaimentaa omatuntonsa lakkaamattoman naputuksen asiasta. Jääpennun omatunto naputti lakkaamatta luvattomasta tarhasta lähtemisestä ja se sai Jääpennun olonkin huonoksi.
>Minulle ei voi sattua mitään!< pentu toisti mielessään tie kuinka monennen kerran omatunnolleen, joka vain sinnikkäästi jatkoi valittamista.
Omatunto tosin jäi piakoin kottaraisen varjoon, joka nokki siemeniä aivan lähettyvillä.
-Vauu! Jääpentu henkäsi ja lähti hiljaa hiipimään kohti lintua.
Jääpentu loikkasi sitä kohti ja sai siitä kynsillään kiinni, mutta se oli puoliksi ilmassa ja puoliksi kiinni pennun tassuissa.
Kottaraisen siivet repeytyivät entistäkin enemmän sen rimpuilessa ja pyrkiessä lentoon. Jääpentu piti sinnikkäästi kiinni, mutta väsyi koko touhuun piakoin ja päästi irti. Lintu yritti nousta lentoon mutta pentu oli repinyt sen siivet niin riekaleiksi, ettei se päässyt enää lentoon. Jääpentu meni uudestaan linun luo ja läimäisi sitä käpälällään.
Naaraasta oli aivan mahtavan hauskaa, kun lintu rääkäisi ja kellahti maahan. Jääpentu paljasti pikkuiset kyntensä ja huitoi hiukan lintua. Sitten naaras upotti kyntensä syvälle linnun lihaan ja katsoi kuinka veri valui nurmelle.
Pentu tunsi linnun valahtavan veltoksi ja Jääpentu nosti käpälällään kuoleen elikon ilmaan ja viskasi sen korkealle. Lintu mätkähti hännänmitan päähän pennusta, joka vilisiti kuolleen kottaraisen luokse.
Vaikka Jääpentu tiesikin sen olevan ruokaa, tuosta oli kivaa leikkiä sillä. Leikittyään kyllikseen Jääpentu maistoi kottaraista ja ai että kuinka hyvää se olikaan! Jääpentu lipoi huuliaan syötyään kottaraisen.
Jonkin matkan päässä itsestään pentu näki pensaan, jossa kasvoi kirkkaanpunaisi marjoja, jotka näyttivät herkullisilta. Naaras ryntäsi pensaan luo ja huitoi marjoja käpälillään. Punaisia marjoja ropisi maahan ja pentu tuijotti niitä silmät pyöreinä.
Jääpentu alkoi leikkiä marjoilla ja muussata niitä maahan tallaamalla niiden päälle.
Leikin päätteeksi naaras nosti käpäläänsä, joka oli aivan marja mössön peitossa. Jääpennun mielestä marjat näyttivät herkullisilta.
Pentu lipaisi hiukan käpäläänsä ja maistoi mrja mössöä hiukkasen.
Se maistui pahalta ja kitkerältä ja Jääpentu aikoi sylkäistä sen pois, mutta nielaisikin vahingossa.
Hetken päästä Jääpennun vatsa tuli kamalan kipeäksi ja kaikki alkoi hiukan sumeta. Myö pennun jalat pettivät ja pentu lysähti maahan.
Vastaus:17 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tiikeritassu, Jokiklaani
19.04.2013 20:16
Sulkatähden kokousulvaisu kajahti suurkiveltä.
Aaltojuova suki rivakasti pentunsa.
’’Iirti! En tahdo että kuolainen kielesi lipoo minua kokoajan!’’ Tiikeripentu valitti.
’’En päästä pentuani oppilasnimitykseen tuhruisena.’’ naukui tomunruskea naaras ja nuolaisi vielä pari kertaa Karviaispennun päälakea.
’’Mutta menkäähän nyt.’’
Karviaispennun silmät säteilivät tämän astellessa suurkiven juureen. Tiikeripentuakin suoraan sanoen jännitti, mutta tämä yritti salata sen. Kun he olivat päässeet kiven alle, Sulkatähti aloitti: ’’Tiikeripentu ja Karviaispentu, olette täyttäneet kuusi kuuta, ja on aikanne päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saatte soturinimenne teidät tunnetaan Tiikeritassuna ja Karviaistassuna. Tiikeripentu, mestariksesi tulee Symbolihäntä. Toivon, että hän välittää sinulle kaiken oppimansa. Karviaistassu, sinun mestariksesi ryhtyy Haukkahalla. Toivon, että hän välittää sinulle kaiken oppimansa.’’ Sitten päällikön katse siirtyi Symbolihäntään ja Haukkahallaan.
’’Olette valmiita…’’ Sulkatähti jatkoi, mutta Tiikeritassu ei kuunnellut sitä. Hän oli aivan liian haltioissaan siihen.
Hän havahtui vasta, kun Karviaistassu kosketti kuonollaan Haukkahallan kuonoa. Tiikeritassu ravisti päätään, ja kääntyi koskettamaan Symbolihännän nenää.
Sitten nimitettiin Lehväpentu ja Pihkapentu.
Lehväpennusta, tai siis nykyisestä Lehvätassusta tuli parantajanoppilas.
Karviaistassu hihkui äänettömästi pomppiessaan Haukkahallan ympärillä.
’’Kysy häneltä, mitä teette ensimmäiseksi!’’ Tiikeritassu ilkkui, ja Symbolihäntä loi tähän hiljentävän katseen.
>Harmi, ettei Huminapentua vielä nimitetty, kun hän loukkaantui… ja se on osaksi minun syytäni. Omenapentu taasen ei halua nimittyä ennen veljeään< ajatteli Tiikeritassu.
’’Emme tee tänään vielä mitään, koska on niin myöhä. Mene nukkumaan.’’ kilpikonnakuvioinen kolli käski ja nytkäytti hännäntöpöään. Tiikeritassu totteli ja hipsi oppilaspesään ja etsi sieltä itselleen paikan.
>Olisipa Taivastassu täällä…<

//tein nyt sen nimityksen//
Vastaus:10 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Lumikkotassu/Lumikkosydän
19.04.2013 19:23
-Nimitystilaisuus-

”Minä, Mustatähti, Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Lumikkotassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?” Mustatähti sanoi.

”Lupaan.” Vastasin vakaasti.

”Siinä tapauksessa Tähtiklaanien voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Lumikkotassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Lumikkosydämenä. Tähtiklaani kunnioittaa rehellisyyttäsi ja rohkeuttasi, ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi! Sinusta tulee vielä soturi, josta Myrskyklaani voi olla ylpeä.”
”Lumikkosydän, Lumikkosydän!” Klaani huusi.
”Perinteiden mukaan Lumikkosydämen on vartioitava leiriä seuraava yö puhumatta.” Mustatähti sanoi.

Yö kului hitaasti, ja kyllästyin odottelemiseen. Kuka muka huomaisi jos livahtaisin leiristä ja palaisin aamulla? Mutta... Olen soturi, ei niin kannata tehdä. Mietiskelin, ja pyörikttelin kynteäni maata vasten.
Huokasin tylsistyneenä, ja menin makuulle. En saanut puhua.

Aamulla Mustatähti tassutteli luokseni, ja sanoi:
”Nyt voit taas puhua, ja mennä lepäämään. ” Nyökkäsin kiitokseksi, ja raahustin sotureiden pesään nukkumaan. Ajatella, nukun nykyään sotureiden pesässä! Mietiskelin, samalla kun menin makaamaan pehmeälle sammalpedille. Minulla oli hirveä väsymys. Tietysti, jos valvoo koko yön.

//Pätkä nimitys tarina, muttah, kirjoitan salaman tarinalle jatkoa, kun se pyysi, niin vielä illemmalla :33\\

Vastaus:20 kp:tä!

-Mustahaukka

 






META TAG (title): Warriorcats Rope









-->







 





--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Sadetassu/korva, Myrskyklaani
19.04.2013 14:30
.:Soturiksi vihdoinkin!:.
Sadetassu oli päässyt heti seuraavana aamuna pois parantajalta, sillä puusta putoamisen yhteydessä ei ollut tullut mitään pahempia loukkaantumisia. Nyt Haukansiipi oli päättänyt arvioida oppilaan taitoja ja Sadetassu oli asiasta hyvin iloinen, sillä sehän tarkoittaisi, että nuoresta kollista voisi vihdoin ja viimein tulla soturi.
-Jo oli aikakin! kolli naukaisi mestrilleen, kaksikon talsiessa metsässä menossa arvioimaan kollin taitoja.
Haukansiipi alkoi neuvoa ja kertoa sääntöjä oppilaalleen, joka kuunteli silmät sädehtien.
-Et siis saa puhua minulle mitään, vaikka näkisit minut. Onko selvä? naaras päätti ohjeistuksensa ja Sadetassu vain nyökkäsi reippaasti.
-Sitten menoksi! Haukansiipi ulvaisi ja sen pitemmittä naukaisuitta Sadetassu pinkoi pusikkoon.
Kolli sai heti kättelyssä kiinni mehukkaan kanin ja hiiren. Kolli kuopi hieman maata saaliidensa päälle ja etsi lisää metsästettävää.
Aikaa olisi aurinkohuipun hetkeen asti. Siihen mennessä kerkeäsi varmastikkin saada paljon saalista, jos vain saalistaisi ahkerasti.

---Aurinkohuipun hetkellä---

Sadetassulle oli kertynyt rutkasti saalista ja tuon mestari Haukansiipi auttoi oppilastaan kantamaan saaliit tuoresaaliskasalle leiriin.
Kun viimeisetkin saaliit oli haettu leiriin, Haukansiipi kehui oppilastaan runsaista saaliista ja sitten naaras meni menojaan, eli toisin sanoen ilmoittamaan tarkkailunsa tuloksista Mustatähdelle.

---Illalla---

Mustatähti kutsui klaanin koolle. Sadetassu tiesi täsmälleen, mistä olisi kysymys ja siksi kolli oli sukinut turkkinsa kiiltäväksi ja sileäksi.
-On aika nimittää uusi oppilas. Mustatähti aloitti ja jatkoi:
-Tähtiklaani käännä katseesi tähän nuoreen oppilaaseen, hän on harjoitellut ahkerasti ymmärtääkseen jalot tapanne ja lakinne. Sadetassu lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, vaikka henkesi uhalla?
-Lupaan. Sadetassu maukui vakaalla ja varmalla äänellä.
-Siinä tapauksessa Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Sadetassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan nimellä Sadekorva. Tähtiklaani kunnioittaa viisauttasi ja rohkeuttasi ja hyväksymme sinut täydeksi Myrskyklaanin soturiksi. Mustatähti naukui ja loikkasi alas suurkiveltä ja tuli Sadekorvan luokse, jok nuolaisi kunniottavasti pällikkönsä lapaa.
Klaani alkoi huutaa yhteen ääneen Sadekorvan uutta nimeä:
-Sadekorva! Sadekorva! Sadekorva! Sadekorva!
-Kuten tiedätte Sadekorvan on vartioitava leiriä koko yö yksin ja mitään puhumatta. Mustatähti ulvaisi ja klaanin kokous päättyi. Kaikki muut menivät nukkumaan Sadekorvan jäädessä vartioimaan vaitonaisena leiriä Hopeahännän syttyessä taivaalle kauniin hopeisen hohtoisena.
Vastaus:21 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Juovatassu, Myrskyklaani
19.04.2013 07:40
Juovatassu heräsi, kun Pihlajatassu tölkki häntä kylkeen. "Mitä nyt", hän murahti ja kampesi itsensä istumaan. Aurinkorannalla ei ollut vielä noussut. "Mustatähti sanoi, että pääsemme Kuulammelle!" Pihlajatassu naukui ääni innosta täristen. Juovatassu ponkaisi jaloilleen. "Kuka muu lähteen mukaamme?" Hän naukaisi ja huitaisi hännällään muita oppilaita. "En tiedä, näet sitten, mennään Lumisydämen luokse hakemaa yritti", Pihlajatassu pyysi ja lähes tulkoon työnsi Juovatassun pihalle. "Mennään mennään", Juovatassu naurahti ja loikki Lumisydämen pesälle. Myrskytassu tuli heitä vastaan. "Huomenta, minne. Te nyt olette menossa?" Parantajaoppilas maukaisi hilpeästi. "Menemme Kuulammelle! Tulimme hakemaan matkayrttejä", Juovatassu vastasi. "Lumikkotassulkin kävi täällä. Hän varmaan lähtee mukainen", kuului parantajan ääni pesästä, ja Lumisydän astui näkyviin kaksi lehtikääröä hampaissaan. "Tässä ovat yrttinne", hän maukui ja laski kääretorttu maahan. Juovatassu kumartuu hotkimaan yrttejä. Ne maistuivat kitkeriltä, mutta ainakin ne pitivät nälän aisoissa. Pihlajatassu peseytyi jo, kun Juovatassu sai nielaista viimeiset lehdet. "Mustatähti odottaa jo, mennään", Pihlajatassu maukui kiihtyneenä ja kiitti kehää. Juovatassu huitaisi leikillään Pihlajatssun häntää ja ryntäsi päällikön luokse. Pihlajatssu loikkasi hänen päälleen, ja kaksi oppilasta kiersivät tomuisessa maassa leikkitappelun tiimellyksessä. "Kun olette valmiit", Mustatähti huomautti, "voisimme lähteä matkaan." Juovatassu nousi oitis tassuilleen, ja Pihlajatassu seurasi häntä. Lumikkotassu seisoi päällikön takana. "Mennään", Mustatähti mauku ja nousi jaloilleen. Juovatassu ravisti Tomun Turkista ja seurasi päällikköä. Pihlajatassu astui Juovatassun rinnalle. "Kuvittele, pääsemme kohta soturiksi", hän huomautti. "Meidän on ensin käytävä koulutukselle loppuun", Juovatassu vastasi. Pihlajatassu ei masentunut, eikä Juovatassukaan ollut huonolla päällä. Oli kaunis aamu, ja Kuulampi odotti heitä. Jännitys kimalsi Juovatassun silmissä, ja hän lisäsi vaistomaisesti vauhtia. Mustatähti eteni väsymätöntä ravia metsän halki. Lumikkotassu tuli heti päällikön jäljessä, perässä tulivat Juovatassu ja hänen siskonsa Pihlajatassu. Kun aurinko oli ohittanut huippunsa, Juovatassunkin Tarmo alkoi hiljalleen hiipua. "Onko vielä pitkä matka?" Hän kysyi Mustatähdeltä. "Olemme pian perillä", Mustatähti vastasi. Juovatassu kiihdytti hieman askeleitaan, ja Pihlajatassu yritti pysyä mukana. Lopulta Mustatähti pysähtyi. "Odotamme tässä, kunnes kuu on korkeammalla, sitten menemme Kuulammen luo. Teidän kannattaa metsästää jos teillä on nälkä", Päällikkö ilmoitti. Juovatassukaan oli sudennälkä huolimatta yrteistä, mitä oli saanut Lumisydämeltä. Hän loikki metsikköön ja maisteli ilmaa riista varalta. Hän haistoi melkein heti hiiren. Juovatassu pudottautui matalaksi ja hiipi hajua kohti. Sitten oppilaan silmiin osui ruskea välähdys, kun hiiri syöksähteli männyn alla. Juovatassu loikkasi sen päälle ja otti nopeasti hengiltä. Sitten Juovatassu palasi muiden luokse, jotka jo aterioivat Mustatähden vieressä. Juovatassu laski hiirensä maahan ja alkoi repiä siitä suuria paloja. Kuu oli jo korkealla, kun Mustatähti nousi jaloilleen. "Mennään", hän maukui ja asteli eteenpäin varmoin askelin. Juovatassu seurasi päällikköä, ja Pihlajatassu ja Lumikkotassu tulivat perässä. Kun he näkivät edessään hohtavan lammen, mistä kuun valo heijastui, Mustatähti viittoi heidät pysähtymään ja astui aivan järven rantaan. Hän kävi makuulle, ja antoi kuononsa miltei kastua lammen väreilevällä pinnalla. Mustatähti sulki silmänsä. Juovatassu nosti katseensa Hopeahäntään, joka näytti olevan luonnottoman kirkas.

Kuu alkoi laskea. Mustatähti avasi äkisti silmänsä ja nousi tassuilleen. Hän asteli kolmen oppilaan luokse ja viittoi hännällään heitä seuraamaan. Juovatassu nousi jäykästi jaloilleen ja asteli päällikön perässä kohti Myrskyklaanin reviiriä. Aurinko kohotti jo kasvojaan metsän yläpuolelle, kun joukko saapui metsän reunaan. He taivalsivat rajaa pitkin, ja astuivat lopultaMyrskyklaanin maaperälle. Aurinkohuippu oli jo takana, kun he saapuivat takaisin leiriin. Juovatassu venytteli. Pitkä vaellus Kuulammelle oli kuluttanut hänen voimansa loppuun. Kärpänloikka asteli oppilaansa viereen ja kosketti tämän kuinka omallaan. "Olko hyvä matka?" Hän kysyi. Juovatassu heilutti häntäänsä. "Mahtava!" Oppilas vastasi. Kärpänloikka hymähti. "Taidat olla aivan poikki. Mene hakemaan syötävää ja painu nukkumaan", mestari kehotti. Juovatassu nyökkäsi ja seurasi Pihlajatassua tuoresaaliskasalle. Juovatassu sieppasi raskaan ja kantoi sen oppilaiden pesälle. Pihlajatassu oli jo siellä ahimassa oravaa. "Eikö ollutkin mahtava matka", Juovatassu kysyi siskoltaan. "Oli. Haluaisin jo soturiksi", pihlajatssu vastasi kaihoisasti ja alkoi peseytyä. Juovatassu hotkaisi raskaan nopeasti ja suki itsensä kuntoon. Nyt hän oli todella väsynyt. "Menen nukkumaan", hän ilmoitti ja työntyi oppilaiden pesään. Hän lysähti uupuneena makuusijalleen ja nukahti.
Vastaus:25 kp:eetä, nyt mestarisi tarkkailee sinua, ja käyt kuukivellä, ja sen jälkeen sinut nimitetään
~Talvikki

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Nopsapentu, Myrskyklaani
18.04.2013 20:21
Luku: 1 Kuolemaa ja kärsimystä

Makasin pehmeällä sammaleella kuningattarien pesässä sisarusteni kanssa. Pyörin rauhattomasti. En saanut unta.
Nostin unisena pääni ja annoin katseeni kiertää kuningattarien pesän. Sitten näin liikettä leirin aukiolla.
Silmäni suurenivat ja uteliaisuuteni otti vallan. Ryömin pois sisarusteni vierestä.
Aloin kävellä kohti pesän suuaukkoa hiljaisin askelin. Huomasin kuinka Lehväpilvi nukkui lähellä suuaukkoa ja olin kompastua kuningattaren häntää.
Käännähdin katsomaan ettei Lehväpilvi herännyt. Näin selvästi että naaras nukkui sikeästi. Jatkoin matkaani.
Luulin että Lehväpilvi tosiaan nukkui mutta kun olin vähän matkan päässä naaraasta tämä raotti hieman silmäkulmaansa.
Pääsin pesän suulle ja työnnyin ulos. Leiri näytti pimeässä aavemmaisen pelottavalta mutta keräsin rohkeuteni ja jatkoin matkaa.
Tietämättäni joku seurasi minua leirin varjoissa. En vielä osannut aavistaa sitä vaan jatkoin matkaani.
Huomasin Sadetassun joka kulki ympyrää oppilaiden pesän edessä. Aloin juosta kohti veljeäni nopeasti.
Sadetassu oli nimetty oppilaaksi ennen muita pentuja ja siitä lähtien en ollut nähnyt sisarustani paljoakaan.
Juoksin hiljaksiinsa Suurkiven taakse ja katsahdin veljeäni. Päätin tehdä tälle pikku kepposen. Laskeuduin matalaksi ja aloin hiipiä kohti kollia.
Pidätin hengitystäni ja huomasin että kolli pysähtyi ja istui alas. Veljeni käänsi katseensa Hopeahäntään jolloin hiivin tämän taakse ja hyppäsin Sadetassun hännän kimppuun.
Puraisin hiljaa oppilaan häntään ja tämä kivahti hieman ja käänsi katseensa minuun. Näin että kolli oli hieman vihainen minulle.
Katsoin sisarustani silmiin ystävällisesti ja naurahdin hieman mutta painoin pääni alas kun näin tämän julmaksi muuttuneen katseen.
”Ja mitä sinä teet täällä? Pentujen pitäisi olla jo nukkumassa.”oppilas kivahti ja käänsi katseensa pois minusta.
Katsoin sisarustani suurilla silmilläni.
”Näin leirissä liikettä ja halusin selvittää mikä se oli. Sitten näin sinut ja päätin tulla tervehtimään sinua.”naukaisin vastauksen.
Kolli mulkoili minua vihaisena.
”Et saisi olla näin myöhään valveilla ja toiseksi tarvitsiko se sinun tervehdyksesi sen että kävit häntäni kimppuun.”Sadetassu sähähti.
Luimistin hieman korviani.
”Saanen kysyä mitä itse teet tähän aikaan valveilla?”kysyin veljeltäni ovelasti.
Sadetassu hymähti.
”En saanut unta ja ajattelin että raitis ilma auttaisi unen tuloon.”kolli kivahti nopean vastauksen.
Sähisin hieman veljelleni.
”No en minäkään saanut unta.”nau`uin lempeästi.
Veljeni hymyili minulle hieman mutta tämän ilme muutti heti vakavaksi.
”Nyt sinun on mentävä nukkumaan ennen kuin emo huomaa sinun kadonneen.”Sadetassu naukui jo hieman ystävällisemmin.
”Mutta kun en saa unta.”maukaisin vastahaukoisesti.
Sitten jokin hahmo ilmestyi varjoista. Käännyin katsomaan ja huomasin Lehväpilven. Painoin pääni nopeasti alas.
”Nopsapentu. Olen samaa mieltä Sadetassun kanssa. Sinun on nyt mentävä nukkumaan.”kuningatar naukui.
Hymähdin hiljaa.
Lehväpilvi käveli luokseni ja tarttui minua niskasta. Murahdin naaraalle ja yritin rimpuilla vastaan. Kuningattaren ote kuitenkin pysyi.
Mumisin jotakin itsekseni kun Lehväpilvi vei minut takaisin pentutarhaan sisarusteni luo.
Kuningatar pudotti minut muiden pentujen viereen ja katsoi minua tuimasti. Ymmärsin mitä naaras tarkoitti ja menin heti kerälle ja aloin nukkua.
Kun olin varma että Lehväpilvi ei nähnyt, nostin pääni ja katsahdin ulos pentutarhasta. >Minusta tulee pian oppilas.<ajattelin päättäväisesti.
Laskin pääni tassujeni päälle, suljin silmäni ja aloin nukkua.

----------------aamulla---------------------

Auringon ensisäteet työntyivät pesän katon lävitse ja valaisivat kasvoni.
Siristin unisena silmiäni ja haukottelin syvään. Painoin pääni takaisin tassujeni päälle ja katselin pentutarhaa.
”Tule mennään leikkimään!”kuului ääni viereltäni.
Nostin pääni ja huomasin Jääpennun joka tökkäisi minua hieman kylkeen. Luimistin korvani ja loikkasin naaraan niskaan.
Aloimme pienen leikkitappelun niin että sammaleet lentelivät ilman halki. Pian olimme vain yksi kellanpunaharmaa möykky jota Lehväpilven ja Kultakukan oli väisteltävä.
”Jääpentu, Nopsapentu ja Pajupentu! Tulkaa tänne!”kuului Hopeasulan ääni.
Lopetimme nopeasti leikkimme ja juoksimme emomme luo. Kaunis hopeanharmaa naaras odotti meitä pentutarhan suuaukolla.
Pysähdyimme kuningattaren eteen yhteen riviin ja odotimme mitä emollamme oli asiaa.
”Tänään menette kuuntelemaan kun klaaninvanhimmat kertovat tarinoita.”Hopeasulka sanoi.
Katsahdimme toisiimme kummaksuneina.
”Onko pakko?”Pajupentu nurisi.
Hopeasulka katsahti pentuun.
”Kyllä on PAKKO.”kuningatar vastasi suureleisesti.
Maleksimme hitaasti yhdessä klaaninvanhimpien pesälle sillä ketään meistä ei huvittanut koko touhu. Olisimme leikkineet mieluummin.
Emomme työsi meitä lempeästi eteenpäin. Mutisimme jotakin epämääräistä keskenämme. Ja samalla näin Sadetassun mestarinsa Haukasiiven kanssa.
Kateus valtasi mieleni kun tiesin ettei Sadetassun tarvinnut tulla kuuntelemaan klaaninvanhimpien tarinoita.
Kun pääsimme klaaninvanhimpien pesälle työnnyimme sisään suojaisaan pesään. Pesässä klaaninvanhimmat tervehtivät meitä ystävällisesti.
Huomasin Hallaturkin joka oli alkanut tassutella meidän luoksemme.
”Tervehdys pienokaiset. Mikä tuo teidät tänne?”Hallaturkki naukaisi.
Mumisin jotakin sisarustani kanssa.
”He haluaisivat kuulla tarinoita klaanin historiasta. Eikö totta kultaseni?”Hopeasulka maukaisi.
Keräännyimme yhteen kekoon pitämään kokousta lopulta päätimme että Jääpentu kertoisi mitä mieltä todella olimme tästä.
Jääpentu asteli ujona eteenpäin.
”Oikeastaan me leik...”Jääpentu aloitti mutta Hopeasulka sulki tämän suun hännällään.
”Haluaisitteko kuulla jännittävän tarinan siitä miksi minusta tuli parantaja eikä soturi?”kuului ääni pesän perältä.
Puhuja osoittautui Tuhkamarjaksi.
”Kyllä me tiedämme että satutit jalkasi pahasti ja et voinut olla enää soturi.”marisi Pajupentu.
Tuhkamarja katsoi pentua ovelasti.
”Voi pikkuinen, siihen liittyy paljon muutakin.”Tuhkamarja sanoi.
Silmämme suurenivat. Halusimme todellakin kuulla sen tarinan. Se olisi takuulla täynnä jännitystä ja seikkailuja.
”Ilmeistänne päätelle haluatte kuulla. Eikö totta?”Tuhkamarja naukui lempeästi.
Katsahdimme toisiimme ja nyökkäsimme yhdessä mielin.
”No aloitetaampa. Niihin aikoihin olin vielä oppilas Tuhkatassu ja minun mestarini oli Tulisydän mutta silloin Tiikerikynsi oli vielä Myrskyklaanin varapäälikkö ja...”Tuhkamarja aloitti tarinan.
Kuuntelimme tarinaa innoissamme. Se kuulosti todella kiinnostavalta ja kesti aimo tovin ja eipä aikaakaan kun oli jo auringonhuipun hetki.
Tuijotimme parantajaa silmät suurina kun kuuntelimme tarinaa. Saimme tietää paljon asioita joita emme aiemmin tienneet.
”Lopulta minusta sitten tuli parantajaoppilas. Se pituinen se.”Tuhkamarja lopetti tarinansa.
Nousimme kaikki seisomaan ja tuijotimme Tuhkamarjaa.
”Vau! Upeaa.”henkäisin innoissani.
Käännyin sisarieni kanssa kohti Hopeasulkaa joka istui takanamme.
”Voimmeko mennä leikkimään?”livautin nopeasti.
Emomme hymyili ja nyökkäsi.
Kiitimme nopeasti tarinasta ja juoksimme ulos leikkimään.
”Minä olen Tiikerikynsi. Varokaa tai tapan teidät.”mau`uin uhmakkaasti.
”Minä olen sitten Tuhkamarja tarkoitan siis Tuhkatassu.”Jääpentu naukui vastukseksi.
”Ja minä olen Sinitähti!”huusi Pajupentu.
Aloimme leikkimään tarinan tapahtumia. Olin Tiikerikynsi joka yritti houkutella Sinitähden ansaan. Leikki kesti pitkään.
Yhtäkkiä leikin keskeytti karmaiseva huuto. Huutajaksi osoittautui Nokiturkki.
Kollin vaaleanharmaa turkki oli muuttunut verestä punaiseksi ja kolli huohotti raskaasti. Lumisydän juoksi soturin luo.
Tuijotin Nokiturkkia silmät selällään. Mitä soturille oli saattanut käydä ja missä oli Okakynsi? Olin pelosta sokaistunut.
Sitten huomasin kuinka jokin työntyi leirin sisälle. Se oli kissa. Kissan turkki oli veren tahrima ja aivan tomuinen.
Tajusin tulijan olvan Okakynsi. Juoksin soturin luo. Kun pääsin lähemmäksi näin että tämä roikotti jotain suussaan.
Se ei ollut saalista. >Mikä tuo outo karvamöykky voi olla? Hetkonen sehän on... Sehän on... Ei, ei voi olla.<ajattelin kauhuissani ja painoin pääni alas.
Olin tajunnut että se mitä Okakynsi roikotti leukojensa välissä oli kissa. En voinut kuvitellakaan että hän olisi kuollut.
Olin varma että tuo kuollut kissa oli Valkopilvi. Otin askeleen eteenpäin. Veren tahrima kissa Okakynnen hampaissa tosiaan oli Valkopilvi.
Suru sumensi silmäni kun näin soturiystäväni kuolleen ruumiin.
Okakynsi laski kissan maahan. Astelin ruumiin viereen. Okakynsi katsahti minua silmiin.
”Okakynsi... Onko hän... Hän ei voi olla... Ei saa...”sanat takeltelivat kurkussani ja suru sumensi kaiken ympäriltäni.
Okakynsi katsoi minua surullisena.
”Kyllä Nopsapentu. Valkopilvi on kuollut.”soturi vastasi.
Painoin pääni kiinni Valkopilven turkkiin ja hengitin tämän lämmintä tuoksua. Aloin itkeä hiljaa Valkopilven ruumiin vieressä.
>Hyvästi ystäväni. Ikuisesti.<ajattelin surullisena.
Sitten huomasin Hopeasulan joka asteli minun luokseni.
”Tule Nopsapentu. Mennään nukkumaan.”emoni naukui.
”EI! En jätä häntä!”huusin emolleni vastauksen.
”Et saa häntä tuolla itkemisellä takaisin. Tule nyt nukkumaan.”Hopeasulka miukui hivenen vihaisena.
Tunsin kuinka kuningatar tarttui kiinni niskastani ja alkoi raahata minua pois. Kynsin hiekkaista maata ja yritin rimpuilla irti Hopeasulan otteesta.
”Anna hänen jäädä.”kuului Mustatähden ääni.
Katsahdin päälikköön. Hopeasulka irroitti otteensa ja katsoi perääni kun juoksin takaisin soturin ruumiin luo.
”Anna hänen olla Valkopilven kanssa. He olivat hyvin läheisiä ystäviä ja tämä tekee hänelle takuulla kipeää. Hänellä on oikeus olla ystävänsä kanssa ja valvoa tämän ruumiin vierellä jos haluaa. Et voi kieltää sitä.”Mustatähti maukui.
Hopeasulka tuijotti minua samalla kun itkin soturiystäväni ruumiin vieressä.
”Olet oikeassa.”naukaisi Hopeasulka ja lähti kohti pentutarhaa.
Katsoin emoni perään mutta olin vahvasti päättänyt valvoa Valkopilven ruumiin vieressä koko yön. Aloin vaihtaa viimeisen kerran kieliä ystäväni kanssa.
Muut klaanissa antoivat minulle tilaa. Hymyilin heille hieman muutten saanut käännettyä kasvojani iloisiksi.
Raahasin Mustatähden kanssa Valkopilven ruumiin keskelle aukiota.
Samalla Mustatähti loikkasi Suurkivelle.
”Myrskyklaanin kissat! Kuten olette jo epäilemättä huomanneet Valkopilvi on poistunut keskuudestamme Tähtiklaaniin. Valvokaamme tänä yönä soturin ruumiin vieressä. Valkopilvi oli ystävällinen ja uskollinen soturi klaanilleen. Hän poistui luotamme liian aikaisin mutta tämä on Tähtiklaaniin tahto emmekä voi muuttaa sitä.”Mustatähti naukui surullisena.
Katsoin päälikköön ja sitten maassa makaavaan Valkopilveen. Aloin taas itkeä hiljaa ja huomasin että Mustatähti aikoi valvoa kanssani.
Kehräsin hieman ja katsahdin hopeahäntään toivoen näkeväni vilauksen Valkopilvestä jonka sielu oli takuulla jo matkalla Tähtiklaaniin.
>Voi Tähtiklaani. Miksi hänen piti kuolla?<ajattelin itsekseni.
Valvoin uskollisesti ystäväni vieressä koko yön. Kukaan ei saanut minun mieltäni muutettua.
Valkopilvi ja minä olimme ystäviä loppuun asti ja aion näyttää ystävälleni kuinka välitin tästä. Yö kului hitaasti ja hopeahäntä loisti kirkkaasti taivaalla. Mitä tästä vielä seuraisi?

Vastaus:28 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Lumikkotassu, Myrskyklaani
18.04.2013 19:59
-Kuulampi-

Tassuttelin rauhallisesti parantajan luo. Minun pitäisi ottaa matka yrttejä, sillä päällikkö ja minä, sekä muutama muu, menisimme tänään kuulammelle, jotta soturiksi pääseminen olisi mahdollista. Huokasin, astuessani parantajan pesään, ja huudahdin:
”Lumisydän? Minun täytyisi saada yrttejä!” Huudahdin, ja pian kaunis valkea naaras asteliulos pesästään, Myrskytassu aivan kannoillaan. Myrskytassu nosti häntänsä korkealle ylpeänä, ja lähti sekoittamaan rohtoa.
Pian hän palasi rohto suussaan, ja nielin yrtit vastahakoisesti. Sitten menin leirin suulle odottamaan, lähtöä.

Tassujani särki, vaikka olimme kulkeneet vasta vähän matkaa. Taivas oli selkeä, mutta tummat pilvet lähestyiät kaukaa. Lintu lensi ylitsemme, ja katselin sitä hetken, ja juoksin sitten joukon perään. Millaistakohan kuulammella olisi? Sen saisin tietää aivan pian!
Olin jo aivan uuviksissa, kunnes vihdoin ja viimein, Mustatähti sanoi:
”Voimme pysähtyä. Lepäämme tässä, ja kun on kuu huippu, menemme kuulammelle, tästä ei ole enää kuin vähän matkaa kuulammelle. Nyt, te voitte metsästää itsellenne syötävää.” Minä nyökkäsin, ja lähdin seuraamaan vesimyyrän laimeaa tuoksua.
Pian sain myyrän näkyviini, ja hiivin hyvin hiljaa sen taakse, sen korvat värähtivät, ja sitten se tajusi, että sen takana oli kissa. Silloin oli kuitenkin jo myöhäistä. Tapoin hiiren, yhdellä käpälän iskulla, ja vein sen päällikön luo.
Aloin näykkimään myyrää, ja minulla oli suunnaton nälkä. Kuitenkaan minun ei tehnyt mieli syödä – täällä oli niin jännittävää! Sitten mieleeni palasi musta valkea juovikas kolli. Huokasin. En edes tiennyt tämän nimeä!

Kuuhuipun hetki oli koittanut, ja tassuttelimme Kuulammelle. Päällikkö meni makaamaan järven rannalle. Aallot hipoivat tämän kuonoa, kun hän vaipui uneen.
Me odotimme, kunnes päällikkö säpsähti hereille. Sitten aloitimme matkan takaisin leiriin.
Tummat pilvet, jotka olivat yöllä miltei mustat, olivat yllämme, ja alkoi rankka sade. Kiiltävä, pörröinen, siistiksi suittu turkkini 'liimautui' ihoani vasten, ja sani minut näyttänään takkuturkkiselta, ja laihalta. Murahdin, mutta hatkoin matkaani, kuten muutkin. Kukaan ei valittanut vaikka satoi, ja pian alkoi ukkostaa. Salamat välähtelivät taivaalla. Ne olivat omalla tavallaan kauniita – ja samalla hyvin pelottavia. Sitten minulla tuli mieleen varjoklaanin kolli. Hänen selässään kiemurtelevat juovat muistuttivat hiukan salamoita. Huokasin. Tassuihini särki kamalasti, ja kompastuin kiveen. Minun olisi tehnyt mieli jäädä siihen makaamaan, mutta, kuka haluaisi jäädä yksin rankkasateeseen nukkumaan? Kampesin itseni jaloilleni, aj lähdin raahustamaan kohti leiriä. Muiden perässä.

Seuraavana aamuna olin hyvin väsynyt, enkä millään oliis jaksanut nousta sammalpediltäni. Jäseneni olivat jäykät, sateen ja kylmyyden takia, joka eilen oli ollut. Kampesin itsenio kaikesta huolimatta jaloille.
Kirkassydän ja minä lähdimme harjoittelemaan. Hän näytti minuööe taistelu liikkeitä vielä lisää, sillä taistelu ei ollut vahvin puoleni.

Pian olin oppinut kohtiillisen hyvin kaikki liikkeet, jotkut paremmin, jotkut huonommin. Sitten tassuttelin metsikön sekaan metsästämään.

//pätkä..\\
Vastaus:20 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Teerenlento,jokiklaani
18.04.2013 16:36
Kuuntelin lintujen laulua astellessani aamuauringon paistaessa tuoresaaliskasalle. Nappasin pullean hiiren ja asetuin syomään vats kurnuten. Kun kuulin mahani murinan muistin, että kurnumaha tarvitsisi yrttinsä. Linkkasin pesälleni ja nappasin vähäsen pajun kaarnaa. Linkkasin klaanivanhimpien luo. Kurnumaha näytti kärttyiseltä.
"Kestipä kauan!" Kolli tuhahti.
"Anteeksi, parantajalla on muitakin tehtäviä." mau'uin kärttyiselle kissalle ja laskin kaarnan tämän eteen.
"Sanoit, että sinulla oli hammaskipuja?" Varmistin vielä.
"No oli oli. Tuoko auttaa?" Kurnumaha kysyi.
"Auttaa se. Olet saanut sitä ennenkin." kehräsin. Mutaturrki katsoi pesän toiselta puolelta minua ylpeästi ja hymyilin entiselle mestarilleni. Poistuin pesästä. Palasin paikalle, jossa olin juuri ollut hiireni kanssa.
"Mitä?!" Kivahdin ääneen. "Minne minun ihana, pullea ja mehukas hiireni on! Se oli ihan tässä." jatkoin. Näin katuvaisen Tiikeripennun hiiren rippeitä suupielessään. Ja katsoin tätä tuimasti.
"Sinäkö sen veit?!" Älähdin. Tiikeripentu irvisti. Muistin, että Tiikeripentu oli saanut rangaistuksen. Tämän oli pitänyt olla syömättä pentutarhassa koko eilinen päivä ja pentu oli vielä valvonut ystävänsä ruumiin vierellä. Annoin anteeksi ja hain kasasta kalaa. Sitten söin.

"Teerenlento, auta!" Rastaanvire karjaisi ja herätti minut pitkiltä paiväuniltani.
"Mitäh.." Mumisin ennen kuin katsoi tarkasti mitä tapahtui. Rastaanvireen jalkojen juuressa oli punertava mytty. Huminapentu. Kissajoukko peitti oitin näkymän.
"Tullaan!" Mourusin ja linkkasin nopeasti kissajoukkoon.
"Pois tieltä!" Murisin tiellä oleville. Heti, kun sain otteen oppilaasta lähdin raahaamaan tätä pesälleni. Kun olin päässyt melkein sisään pesääni, kuulin takaani pennun äänen.
" Teerenlento, voisitko opettaa minut parantajaksi? Haluan auttaa kissoja niinkuin sinä! " Ääni kuului Lehväpennulle. Nyökkäsin nopeasti ja raahasin Huminapennun pesään.
Vastaus:20 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Shira
18.04.2013 16:00
Shira tunsi, kuinka hänet vedettiin ulos juurakkoluolasta. Hän kuuli Tiikerivarjon hätäisen äänen, joka käski viemään naaraan mahdollisimman nopeasti rotkoon", terävät hampaat tarttuivat shiraa hellästi niskasta ja vetivät metsän halki. Shira raotti silmiään. Hänen kylkiluunsa näkyivät hyvin selvästi resuisen Turkin alta. Naaraan sumea katse harhaili Tiikerivarjoon, joka asteli hänen rinnallaan. "Tiikerivarjo?" Naaras mumisi. Tiikerivarjo katsahti Shoraan ja kehräsi helpottuneena. "Olet elossa", hän naukui. "Juuri ja juuri", Shira kähisi. Tiikerivarjo nuolaisi nopeasti hänen poskeaan. Pian Shira tunsi, kuinka hänet laskettiin luolan lattialle, ja Huurre ilmestyi mutkan takaa suussaan katajanmarjoja. "Syö nämä", hän maukui. Shira kauhoi marjat suussaan ja tunsi voimiensa palautuvan katseen tarkentuvan. "Sitten syöt tämän" Huurre jatkoi ja laski Shiran eteen jäniksen. Shira kömpi istumaan ja hotki riistan hetkessä. "Nyt tarvitset vain lepoa", Huurre ilmoitti. Shira huokaisi ja lysähti jälleen makuulle. Tiikerivarjo painautui hänen viereensä ja kehräsi. "Olet nyt turvassa", kolli maukui ja nuoli Shiran hopeisia ja mustaraitaista päätä.

//sori ku tuli lyhyt, mut aika loppu//
Vastaus:7 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Mäntylehti, Myrskyklaani
18.04.2013 15:52
Lähdin raahaamaan Sammaltassun velttoa ruumista. Suurin matkalla oppilaan puolesta. Raahasin tätämetsän halki joka kesti yllättävän vähän aikaan ,koska Sammaltassu oli niin pieni. Kun saavuin leiriin niin puolet klaanista kokoontui ympärilleni. " Mitä on tapahtunut." Sulkatähti ulvaisi. " En tiedä mitä on käynyt, mutta löysin hänet joen läheltä kuolleena." Kerroin surullisena ja katsoin taas pientä möykkyä massa. Vaikken tuntenut kunnolla pientä oppilasta kyyneleet sumensivat katseeni. Kumarruin tämän lähelle ja nuolaisin tämän korvaa ja siryin sitten katsettani irroittamatta pois muiden tieltä. Lopulta luovutin ja käänsin katseeni sotureiden pesään. Lähdin tassutelemaan kohti sotureiden pesää masentuneena. > Pitäisi syödä.< Mietin hiljaa itsekseni, koska en ollut syönyt mitään. Soturilain mukaisesti klaani ruokitaan ensiksi. Viimeiset askeleet tuntuivat jotenkin kevyiltä, kunnes laskeuduin makuulle. Tällä hetkellä olisin halunnut Kirsikankukan viereeni lohduttamaan. En oikeasti ymmärrä miksi välitin niin paljon oppilaan kuolemasta.> Varmaan sen takia, koska tämä oli niin nuori ja pieni.< Yritin löytää syytä. Lopulta lopetin ja käperryin nukkumaan. Hätkähdin herkille kun muistin, että minun piti tavata Kirsikankukka. Nousen ylös turhankin nopeasti, nimittäin kotkakiito heräsi. Kotkankiito oli minun entinen mestarini. " Minne olet menossa?" Tämä miukui niin ettei kukaan muu kuullut." Kävelylle. En saa unta." Keksin nopeasti. " selvä." Kokankiito vastasi epäilevävään sävyyn. Nousin ylös ja lähdin tassuttelemaan kohti sisään käyntiä. Metsässä haistoin ilmaa muiden varalta. Mutta onnekseni en haistanut muuta kuin metsän ja riistan. Lähdin kohti jokea hiljaa. Pujahdin pensaaseen, ettei minua näkyisi jos joku muu kuin Kirsikankukka tulisi ja näkisi minua. Taas oli onni minun puolella, koska tuuli puhalsi minun hajuani pois ja Myrskyklaanin hajua tännepäin. Odotin pitkään kunnes haistoin tutun hajun ja se kuului Kirsikankukalle. Kehräsin hiljaa kun odotin tämän ilmestyvän. Lopulta näin tämän kilpikonna kuvioisen turkin, jolloin nousin ylös ja uin joen toiselle puolelle. " Mäntylehti." Kirsikankukka sihis ihmettelin mitä nyt on tapahtunut. " Odotin sinua. Mikä hätänä?" Nau'un." tiikerivarjo ja Pikkikynsi. He sanovat, että saisin ottaa vain kaikkein pienimmän saaliin. Ja vasta sen jälkeen kun muu klaani on syönyt." Tämä vastasi surullisena. " Ne luopiot! Yritä vain pysyä hyvissä väleissä Tiikerivarjon ja Pikkikynnen kanssa. Emme voi tehdä mitään." Sähähdin vihaisesti. Kirsikankukka nyökkäsi ja tulin tämän lähelle. Kehräsin hiljaa. " Olemme silti yhdessä, eihän mulla ole väliä?" Tämä kysyi. Huokaisem ja sanon." Ei." Sitten hyvästelimme ja lähdin kohti jokea. Uin järven toiselle puolelle ja vilkaisin vielä kerran taakseni. Ennen kuin olin saapunut leiriin olin peseytynyt perusteellisesti. Kun saavuin leiriin pujahdin takaisin sotureiden pesään. Toivoin vain, että kukaan pesä tovereistani ei huomaisi, että turkkiin on kostea.

// Tämmösen väsäsin.//
Vastaus:17 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kirsikankukka, Myrskyklaani
18.04.2013 15:25
Kirsikankukka asteli synkästi Piikkikynnen perässä aukiolle. Tiikerivarjo istui leirin reunamilla pahaa enteilevää ilme naamallaan. "No niin. Jokiklaani on tainnut tunkeutua reviiriimme, kun olet käynyt rajalla niin usein", Piikkikynsi ilkkui. Tiikerivarjo sähähti. "Vai onko kyse sittenkin vain yhdestä soturista?" Hän murahti. "No, mitä sanot?" Piikkikynsi murisi. Kirsikankukka nielaisi. Hän ei voisi paljastaa salaisuutta Mäntylehdestä. "Jokiklaanin rajalla on runsaasti riistaa, koska joesta nouseva kosteus pitää metsikköön vihreänä kauemmin", Kirsikankukka maukaisi. "Eipä ole riistaa näkynyt. Taisi säikähtää kissaparia, joka tapaa joen rannalla", Tiikerivarjo sähisi. "Olet turhan usein poissa leiristä. Riista taitaa olla vain pikkuseikka soturilain rinnalla", Piikkikynsi jatkoi. "Saat luvan tuoda saalista joka kerta, kun astut jalallasikaan metsään, ja saat ottaa ruokaa itse vasta sen jälkeen, kun koko muu klaani on syönyt!"
"Taitaa olla parasta, että hänelle säästetään pienin hiiri, mitä leiristä löytyy", Tiikerivarjo sihahti. "Näin olkoon. Jos sinä rikot käskyjä, Mustatähti saa tietää pikku reissuistasi", Piikkikynsi sähisi. Kirsikankukka perääntyi kohti leirin sisäänkäyntiä. Kun hän oli leirin ulkopuolella, hän säntäsi suin päin joen varrelle. "Mäntylehti!" Hän sihisi hätäisesti. Kilpikonnakuvioinen kolli asteli varovasti näkyville. "Odotin sinua. Mikä hätänä?" Hän kysyi huolestuneena. "Tiikerivarjo ja Piikkikynsi. He sanoivat, että saisin ottaa vain kaikkein pienimmän saaliin, ja vasta sen jälkeen, kun koko muu klaani on syönyt!" Kirsikankukka vastasi. Mäntylehti sähähti. "Ne luopiot! Yritä pysyä vain hyvissä väleissä Tiikeriarjon ja Piikkikynnen kanssa. Emme voi tehdä mitään", Mäntylehti murisi. Kirsikankukka nyökkäsi. Hän painautui Mäntylehden kehoa vasten ja kehräsi. "Olemme silti yhdessä, eihän muulla ole väliä?" Hän maukui hiljaa. Mäntylehti huokaisi. "Ei", hän vastasi ja nuoli kirsikankukan lapaa lohduttavasti. "Minun pitää lähteä", Kirsikankukka naukaisi ja nousi jaloilleen. Mäntylehti maukui lämpimät hyvästit ja pujahti korsien sekaan kohti jokea. Kirsikankukka metsästi nopeasti jäniksen ja kaksi oravaa, ja raahasi ne leiriin. Piikkikynsi tarkkaili häntä sotureiden pesän suulta. Kirsikankukka laski saaliinsa riistakasaan ja työntyi mustan Kollin ohi sotureiden pesään. Kuu oli jo korkealla, kun hän viimein asteli ulos. Nälkä kouraisi hänen vatsaansa, mutta tuoresaaliskasassa oli vain jäljellä kaksi pienen pientä metsähiirtä. Kirsikankukka huokaisi ja nosti kaksi saalista suuhunsa. Hän asteli pesän suulle ja kumartui syömään. Piikkikynsi harppoi paikalle. "Riistaa on yksi jokaista kohden. Kuvittelitko olevasi poikkeus?" Hän ärisi ja viskasi toisen hiiren pois. Sitten musta kolli harppoi takaisin pesään. Kirsikankukka hotkaisee hiiren muutamalla hotkaisulla, mutta hänellä oli edelleen nälkä. Kirsikankukka peseytyi nopeasti ja sukelsi makuusijalleen.
Vastaus:20 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Lumisydän, Myrskyklaani
18.04.2013 09:00
>Kaiken laista on tapahtunut varjoklaani hyökkäsi. Hopeasulka synnytti ja minulla on ollut käpälät täynnä työtä.< Mietin itsekseni parantajan pesässä. > Onneksi Myrskytassusta on ollut apua paljon.< Lisäsin mielessäni. Olin laskenut melkein koko päivän marjoja ja yrttejä. Kaikkia oli nyt tarpeeksi. Nousin vaivalloisesti ylös ja venyttelen jäykkiä jalkojani. Kävelen jäykästi tuoresaalis kasalle, ja samalla annan itselleni käskyjä yksitellen. Tuoresaalis kasalla valitsen itselleni varpusen ja kävelen parantajan pesälle syömään sitä. Syön varpusten nälkäisillä hotkaisuilla, koska en ollut ehtinyt syömään hirveästi. Näen kun Myrskytassu tassuttelee luokseni." Mitä temme tänään?" >öö keksijotain jotain..<Ajattelin nopeasti. " Autoit jo tänään tarpeeksi ja edistyt hyvin voit mennä, jos haluat hakemaan hämähäkin seittiä." miukaisen. > Hu.< Huokaisen mielessäni. Myrskytassu nyökkää myöntävästi. Katselen oppilaani perään ja päätän suoda itselleni lepo tauon. Pujahdan parantajan pesään ja käperryn sammaleiden pälle, Nukahdin heti. Seisoin keskellä sumua ja kuulin heikkoa vaikerrusta jostain kaukaa. Haistelen ilmaa vaarojen varalta, mutta en haista mitään uhkaavaa, paitsi jonkun heikon uuden tuoksun. Se tuoksuu voimakkaammin ja voimakkaimmin... Lopulta kuulen tassujen ääntä se kuin voimistuu koko ajan. Sitten herään. Näen Myrskytassun joka oli tuonut hämähäkin seittin, mutta tämä pujahtaa ulos parantajan pesästä. Minä seuraan tätä ulos ja istun parantajan pesän suuaukolle. Katselen klaanin elämää ja huokaisen.> Mikäköhän vaara on tulossa?< Mietin.> Siis Tiikerivarjon lisäksi?< Olin niin uppoutunut ajatuksiini, etten huomannut Mustatähteä joka asteli minua kohti. " Tämä ei epäillyt erään hirveästi minua. " Oletko saanut tähtiklaanilta joitain merkkejä?" Tämä kysyy yllättäen. " Kyllä jotain, mutta en ole vielä miettinyt niitä tarpeeksi." Mnauun yllättyneenä. " Matkaan seuraavana päivänä vaihtamaan tähtiklaanin kanssa unia." Tämä kertoi." Elikkä tarvitset matkayrttejä." Minä ehdotan. Ja Mustatähti nyökkää heikosti. " saat ne huomenna kun lähdet tule sitten hakemaan." Sanon tälle ja pujahdan parantajan pesään. Myrskytassu oli kuunnellut vieressä, jolloin tämä tuli auttamaan. Tämä katseli tarkasti vieressä kun pisti erillaisia yrttejä lehti kääröön. Lopuksi tartuin hampailla kääröön ja siirrän sen odottamaan. Kun palasin ulos näin, että ensimmäiset tähdet nousevat tavalle. Palaan takaisin pesään ja nukahdan.

// Sori lyhyys äidinkieli ja kaikki. Palasin vähän aikasemmin lomalta.//
Vastaus:15 kp:tä! :)

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Juovatassu, Myrskyklaani
18.04.2013 08:33
Juovatassu hiipi metsän halki. Hän jäljitti mestariainesta, joka oli käskenyt etsiä hänet ja hyökätä kimppuun kuin olisi ollut vihollissoturi. Juovatassu haistoi jo vahvasti Kärpänloikan tuoksun, ja kohta näki jo mestarinsa korvat höröllä. Juovatassu käytti jokaista peruskoulutuksessa oppimaansa liikettä ja hiipi Kärpänloikan taakse. Hän jännitti lihkasensa ja ponkaisi ilmaan. Hän tömähtivät suoraan Kärpänloikan selkään. Soturi käännähti ja huitaisi oppilastaan voimakkaalla käpälällään. Juovatassu väisti ja pudottautui maahan. Kun Kärpänloikka nousi takajaloilleen, Juovatassu pujahti tämän vireen jä potkaisi kylkeen. Kärpänloikka horjahtai maahan, ja Juovatassu rynnisti hänen päälleen. "Mahtavaa! Osaat jo taisteluliikkeet mainiosti!" Kärpänloikka kehui ja Juovatassu antoi mestarinsa nousta seisomaan. " Huomenna sitten menemme metsästämään, mutta nyt lähdemme takaisin leiriin. Voisit mennä kyllä ensin metsästämään", Kräpänloikka maukui. Juovatassu nyökkäsi ja viuhtoi iloisesti pitkällä hännällään. Kun Kärpänloikka oli kadonnut näkyvistä, Juovatassu nuuhki tarkasti ilmaa. Pian hän haistoi oravan, ja näki samassa eläimen, joka tonki maata kynsillä
N. Juovatassu rynnisti harkitsemasta Aromaan halki, ja sai kuin saikin painettua oravan maata vasten ja otettua hengiltä. Hän kuohutti multaa saaliin päälle ja suunnisti toiseen suuntaan. Yhtäkkiä hän kuuli taskujen askelia ja haistoi happaman tuoksun. Kettu! Juovatassu ponkaisi puuhun ja jäi kyyhöttämään oksalla. Kettu oli kaksi kertaa häntä suurempi, eikä Se näyttänyt huomaavan oppilasta, vaan jatkoi matkaa. Juovatassu huokaisi helpotuksesta ja po nosti maahan. Hänen täytyisi ilmoittaa ketusta Mustatähdelle. Hän haki nopeasti oravan ja suuntasi leiriin.

Mstatähti keskusteli Piikkikynnen kanssa aukion reunamilla, ja Tiikerivarjo keskusteli Hämärätassun kanssa. Juovatassu naukaisi tervehdyksen mustalle oppilaalle ja vei oravan tuoresaaliskasaan. Sitten hän asteli Mustatähden eteen. Piikkikynsi hiljeni ja silmäily oppilasta epäluuloisesti. "Mitä asiaa, Juovatassu", päällikkö kysyi. "Näin ketun, kun olin metsästämäs, ja ajattelin, että minun pitäisi kertoa siitä", Juovatassu kertoi. "Kiitos tiedosta, voit mennä", Mustatähti nyökkäsi hyväksyvästi oppilaalle ja syventyä taas keskusteluun Piikkikynnen kanssa. Juovatassu haki riistakasaan raskaan ja vei sen oppilaiden pesän suulle. Tomutassu ruokailija lähistöllä, mutta Pihlajaassu ei ollut vielä tullut. Juovatassu hetki nälkäiseksi raskaan ja alkoi sukimaan itseään.
Vastaus:17 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Pihlajatassu, Myrskyklaani
18.04.2013 08:13
Pihlajatassu makasi levottomasti makuusijalleen ja kuunteli muiden oppilaiden tuhinaa. Lopulta hän ei mitenkään enää voinut pysyä paikoillaan vaan nousi jaloilleen. Hän varoi herättäämästä Juovatassua, joka nukkui hänen toisella puolella pitkä häntä siististi kerällä. Pihlajatassu hiipi aukiolle. Oli aavemmaisen hiljaista. Kuun valo leikki aukion hiekkatiellä maaperällä ja sai Pihlajatassun punaruskean Turkin hehkumaan. Oppilas nuoli pohtivaisesti etutassuaan. Häntä huoletti Tomutassun mestari; Kirsikankukka. Pihlajatassu oli itse nähnyt, kuinka hän tapaili Jokiklaanin kollia. Häntä oli alkanut huolestuttaa entistä enemmän, kun Lumikkotassu oli kertonut, kuinka Tiikerivarjo ja Piikkikynsi olivat kuulustelemaan Kirsikankukkaa. Nuori soturi alkoi jo näyttää hivenen riutuneelta ja ahdistuneelta. Pihlajatassu ravisti päätään. Kirsikankukka oli soturi, ja hän oppilas. Miten muka hän voisi auttaa Kirsikankukkaa, joka oli epäilemättä seuraava Tiikerivarjon ja Piikkikynnen murhalistalla. Pihlajatassu nousi jaloilleen ja asteli leirin keskelle. Mikään ei enää liikkunut. Pihlajatassu heilutti häntäänsä. Hän ei enää kestänyt leirin luonnotonta hiljaisuutta, ja hän säntäsi metsään. Pihlajatassu antoi tassuje kuljettaa ja metsän rauhoittaa. Pian hän huomasi edestä leijumaan jäniksen tuoksun. Pihlajatassu muisti ensimmäisen oppituntinsa ja pudottautui vaanimisasentoon. Hän nuuhki tarkkaavaisesti ilmaa ja hiipi eteenpäin askel kerrallaan. Pian hän näki ruskeaturkkisen eläimen kyyristyneenä juomaan vettä lammikosta. Pihlajatassu sihahti ja ponkaisi ilmaan. Hän puri jäniksen kuoliaaksi ennenkuin Se ehti edes vingahtaa.Pihlajatassu kehräsi tyytyväisenä ja alkoi raahata eläintä kohti leiriä. Astuessaan aukiolle hän näki Kirsikankukan kilpikonnakuvioisen Turkin vilahtavat pentutarhan taakse. Pihlajatassu raahasi jäniksen tuoresaaliskasaan ja asteli huolestuneena oppilaiden pesälle. Kirsikankukka oli epäilemättä lähtenyt Jokiklaanin rajalle tapaamaan kumppaniaan. Pihlajatassu pesi nopeasti itsensä ja työntyi lämpimään pesään. Hän käpertyi makuusijalleen ja nukahti nopeasti.

"Pihlajatassu!" Joku sähisi Pihlajatassun korvaan. Se oli Juovatassu, joka kohotti käpälänsä uuteen töytäisyyn. "Mitä nyt?" Pihlajatassu murahti. "Koulutus alkaa. Paatsamanpejti käski hakea sinut", hänen siskonsa selitti ja alkoi pestä nopeasti itseään. Pihlajatassu nuolaisi muutaman kerran lapaansa, mutta sitten hän työntyi ulos. Paatsamanlehti odotti häntä leirin suuaukolla. Musta naaras nousi jaloilleen, kun Pihlajatassu lähestyi. "Mustatähti pyysi minua arvioimaan metsästystaitosi", naaras julisti. Pihlajatassu kohotti katseensa mestarina, ja hänen silmänsä säkenöivästä odottavasti. "Minä tarkkailen sinua, palaa aurinkohupun hetkeen mennessä", Paatsamanlehti käski. Pihlajatassu rynnisti ulos leiristä ja suuntasi sinne päin, mistä hän oli edellisenä yönä siepannut jäniksen.

Pihlajatassu palasi leiriin mukanaan runsaasti saalista. Hän oli käskenyt metsään vielä lisää. Paatsamanlehti tuli hänen perässään kantaen loppuja saaliita. "Menestyit loistavasti. Mustatähti on varmasti mielissään", mestari maukui ja laski Pihlajatassun nappaavat eläimet tuoresaaliskasaan. "Voit nyt syödä", Paatsamanlehti kehotti ja asteli sotureiden pesään. Pihlajatassu sieppasi itselleen hiiren ja tassutteli oppilaiden pesän edustalle syömään. <Mahtava päivä!> Pihlajatassu ajatteli innoissaan, kun rouskutteli hiirenluuta
Vastaus:20 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Salamasielu, Varjoklaani
17.04.2013 23:33
//Voisin tehdä joskus lähiaikoina toideh hahmon :) Mutta tässä nyt tää tarina://

Niin kuin perinne vaati, minun piti vartioida leiriä koko yön, enkä saanut puhua. Onneksi nyt oli Hiirenkorvan aika, ei Lehtikato. Kuka nyt haluaisi isua koko yön kylmässä lumessa? Nimitys tilaisuuden jälkeen, söimme Punatassun kanssa juhla-ateriat. Minua vain harmitti ettei Koivutassua ollut kansamme. Kissat vielä silloinkin tulivat onnitelemaan minua keksen ruokailua ja sanomaan minulle pari sanaa uusista tehtävistä ja velvollisuuksiasta. Kallistin päätäni ja katsahdin punartavan taivaanrantaan. Aurinko nousi laiskasti vuorten takaa. Muistiini palautui klaaninvanhimpien tarinat suuresta kissahheimosta joka asui vuorissa. En muistanut juuri nyt mikä sen nimi oli. Katselin vain nopeasti vaalenevaa taivasta. Tähdet ja kuu katosivat hitaasti taivaalta, antaen tilaa auringolle ja seh lämpimille säteille. Nousin ylös ja venyttelin jäätyneet lihakseni. Kohta Arpitähti tulisi ulos pesästään ja sanoisi minulle, että nyt voin puhua ja että menisin lepäämään pitkän yön jälkeen pesään. Aika kului, eikä Arpitähteä näkynyt tai kuullut. Aloin hermostua. Milloin pääsisin käpertymään pehmeään sammalpetiini ja nukahtamaan vihdoinkin? Siinä samassa Arpitähden tuoksu leijaili sieraimiini ja takanani kuului entisen mestarini ääni:
"Mene pesään lepäämään" käänyin ympäri ja näin päälikön tassuttelevan minua kohti. Nyökkäsin kunnioitettavasti hänelle.
"Niin ja voit jo puhua" hän lisäsi kiireisesti.
"Kiitos" naukaisin ja lähdin tallustelemaan kohti oppilaidenpesää.
"Minnepäs sinä olet menossa?" kuului Arpitähden kysyvä ääni.
"Nukkumaan. Pesään"
"Mihin pesään? Et kai unohtanut että sinusta tuli soturi? Nukut nykyään sotureidenpesässä" Arpitähti julisti. Pysähdyin kuin seinään.
*Hän on oikeassa* käänyin punastuneena ympäriini ja juoksin sotureidenpesään. Jotkut pesän asukkeistä heräsivät jo, ja olivat valmiina lähtemään aamupartioon, kun toiset vetivät vielä sikeitä pedeillääm. Läksähdin nurkassa olevaan uuden sammalpetini päälle ja aloin sukia turkkiani. Kun se oli siisti, käpertyin pedilleni ja yritin nukahtaa. Ajattelin vanhaa, oppilaidenpesässä olevaa minun pehmeää sammalpetia. Se sijaitsi aivan Punatassun ja Koivutassun vieressä. Muistelin kuinka me höpistiin ja nauroimme yhdessä iltaisin. Nyt paikkani oli siellä tyhjä. En huomannut että kun ajattelin oppilaidenpesää, nukahdin erityisen nopeasti.

Heräsin kovaan lintujen lauluun. Avasin unisesti silmäni ja katselin pesää. Se oli tyhjäätäynnä. Aurinko paistoi katon läpi ja valaisi sotureidenpesän myös pimeimmät nurkat. Nousin venytellen ylös. Ennen kuin lähdin kohti sotureidenpesän uloskäyntiä, haukottelin pari kertaa, tasoitin turkkiani rinnalla ja lähdin kävelemään ulos. Ulkona aurinko paistoi korkealla taivaalla ja aukio kuhisi elämää. Oli auringonhuipunhetki. Kaikki juoksivat sinne tänne. Oppilaat leikkivät keskenään. Soturit söivät tai puhuivat. Klaaninvanhimmat makoilivat aukion reunassa ottamassa aurinkoa. Kuningattareet keskustelivat kuumeisesti jostakin ja niiden pennut leikkivät oppilaiden kanssa. Suureksi harmikseni en löytänyt Punatassua ja Koivutassua aukiolta, joten päätin mennä yksin metsään. Siellä oli rauhallista. Kaikkialta kuului linnun laulua ja pienien eläinten rapinaa puussikoissa. Tassut kuljettivat minia Järven luo ihan itsestään. Suuri Järvi oli kaunis vaaleansininen täplä reviiriemme keskellä. Sitten muistin Piikkikynnen ja siskoni. Heidän pitäisi olla jossakin täällä. Kun vilkuilin hetken ympärilleni, huomasin kaksi mustaa hahmoa suurenkuusen oksien takana. Yksi niistä viittoi minua tulemaan heidän luo. Tottelin tietysti, sillä tunnistin jo kaukaa Piikkikynnen ja Hopen tuoksut. Kävelin reippaasti heidän luo, tarkistin ettei ketään olisi lähistöllä ja työnnyin sisään, oksien taakse.
"Huomenta Salamatassu. Olet hieman myöhässä..."
"Olen nykyään Salamasielu!" julistin Piikkikynnelle, jonka keskeytin äsken. Hopen ja Piikkikynnen silmät laajentuivat.
"Onneksi olkoon vain!" he maukaisivat.
"Kiitos, kiitos" naukaisin ja pörhistin rintani. Piikkikynsi heilautti hännällään lärsimättömästi.
"No niin ja sitten heti asiaan: Otatko vastaan ehdotukseni?" kolli kysyi. Katselin hetken siristyneillä silmillä häntä, mutta sitten nyökkäsin hitaasti.
*Ei siitä mitään pahaa voi tapahtua, jos vietän joskus aikani noiden kulkukissojen kanssa! Ja Piikkikynsi vielä lupasi että he opettavat minulle pari uutta taisteluliiketta, joita Varjoklaanilaiset eivät tiedä*
"Hyvä, teit oiken päätöksen, veliseni" kehräsi sisko ja pörhisti hännällään turkkiani pää laellani. Piikkikynnen silmät loistivat innokkaasti pimeydessä.
"Hyvä. Oikein hyvä. Tavataan huomenna aamulla täälä, niin vien sinut meidän leiriin" maukaisi kolli. Nyökkäsin.
"Okei." Sitten Piikkikynsi vei katsensa Hopeen.
"Meidän pitää nyt lähteä. Nähdään, Salamasielu" naukaisi siskoni ja molemmat kissat pinkaisivat pois kuuseh alta. Työnnyin heidän peräänsä hitaasti ulos, mutta kun olin jo ulkona, siskoani ja Piikkikynttä ei häkynyt missään. Hymähdin ja päätin lähteä metsästämään Myrskyklaanin rajalle.

Kun pääsin rajalle, avasin suuni ja maistelin ilmaa. Ilmassa leijui vahva Myrskyklaanin tuoksu ja heikompi oravan haju. Lähdin seuraaman Myrskyklaanilaisen tuoksua rajaa pitkin eteenpäin. Sitten jostakin joen toiselta puolelta kuului naksahdus. Käänsin silmäni nppeasti Myrskyklaanin reviirille ja huomasin siellä ihana saman naaraan, jonka kanssa mitelöin. Nyt hän näytti jotenkin erilaiselta. Aurinko paistoi tämän naaran yläpuolella ja sai jänem turkinsa palaamaan. Naaran silmät hohivat kirkkaasti. Jäin hetkeksi nauttimaan tuosta näystä. Naaraskin huomasi minut, eikä kiirehtinyt viemään katseensa pois. Katsoimme hetkeh toisiamme lumouttuneena, kunnes yhtäkkiä Myrskyklaanilainen naaras otti ja pinkaisi puussikkoon. Jäin katselemaan sen perään.
*Tähtiklaani kiitos, etten tappanut häntä silloin taistelussa* kiitin äänettömästi Tähtiklaania, katsoeh kauniin naaraan perään. Sitten sain suurella vaivalla siirettyä katseeni polkuun ja lähdin takaisin leiriin, kuin unessa.

//Taas pätkä//
Vastaus:28 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Lumikkotassu
17.04.2013 22:09
-arviointi-

Tassuttelin aamulla mestarini kirkassydämen luokse, ja tämä sanoi:
"Arvioin Tänään taitojasi." Minä nyökkäsin, ja Kuuntelin hyvin Tarkkaan ohjeet. Sitten syöksyin Metsikköön. Haistelin Ilmaa. Haistoin vesimyyrän.. Ja hiiren.. ja oravan, Sekä muita metsän Tuoksuja. Lähdin Seuraamaan tuoksua, joka kuului vesimyyrälle. //kirjoitan tabletilla, se Laittaa jostakin Syystä Isoja alkukirjaimia Keskelle Lausetta, toivottavasti se Ei häiritse...// Pian sainkin jo näkökenttääni vesimeerän, Joka rapisteli maassa, etsien Syötävää. Hiivin Sitä kohti, ja loikkasin Sen selkän. Se Ehti Vinkaista ennen Kuin tapoin Sen puremalla napakasti sitä Niskaan. Sen Vinkaisu Kuulosti yllättyneeltä, ja pelokkaalta. Myyrän silmät lasittuivat, ja niissä oli enää Tyhjä Katse.

Varjoklaanin rajalla, Haistoin tutun tuoksun. Se ei Ollut makea, kuten ei Varjoklaanin kissoilla yleensäkkään, vaan pikemminkin Voimakas. Pörhistkn karvani. Sitten tunnistin tiheikössä Kävelevän kollin. se Oli sama kolli, jonka kanssa Olin taistellut muutama päivä Sitten.
Istahdin rajalla puun juurelle. Kolli tuli esiin pensaasta. Katsoimme hetkenntoisiimme, kunnes Oloni kävi kiusalliseksi. Katselin tassujani, ja sitten mieleeni Juolahti Kirkasydän joka saattoi juuri nyt katsella meitä. Siitä Seuraisi hankaluuksia. Niimpä Minun oli pakko lähteä, ja luikin Takaisin aluskasvillisuuden sekaan.

Leiriin palattuani, minulla oli runsaasti saalista. Kirkassydän sanoi, hän Oli odottanut Minua leirissä Jo jonkin aikaa:
"Se Meni Hienosti, sinusta Ei kuitenkaan Voi Tulla Soturia ennen kuin olet Käynyt Kuulammella. " nyökkäsin ja hymyilin. Mieleeni tuli jälleen se Sama kolli.
Tassuttelin oppilaiden Pesään, olihan jo ilta, ja käperryin pesääni. Mietin hetkisen kollia, ja sitä, Mikä yhteen Sattuma On Ollut, kun olemme Tavanneet Jo kolmesti. Taistelussa, partiossa, ja tänään. Hymähdin, Ja sitten siljin Simäni. Vaivuin saman tien sikeään Uneen.

//tiiän pätkä. Oli Vaan pakko Kirjottaa ku salamaki kirjotti. Sori, Kirjotin Tabletilla. //
Vastaus:15 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Karviaispentu, jokiklaani
17.04.2013 21:33
Karviaispentu makoili aukiolla ihan pentutarhan lähellä ja katseli taivaalle. Yhtäkkiä kuului parkaisu ja Karviaispentu näki paljon verta, enemmän kuin siinä haavassa joka oli ollut Loimulammella ja siitäkin oli tullut tooosi paljon verta. Sitten tämä näki valkoisen naaraskissan, joka juoksi kauhuissaan pois. Mitäköhän oli sattunut? Kolli nousi ja lähti kävelemään sinneppäin.
"Ei, ei. Älä mene sinne.. Sattui.. onnettomuus." Ruskolehti mourusi pennulleen ja vei tämän pentutarhaan.
"Mitä on sattunut" Aaltojuova kysyi ja Ruskolehti kuikasi tälle jotain. Aaltojuovan silmät pyöristyivät.
"Kauheaa." Karviaispentu elehti olevansa nälkäinen ja sai eteensä mehukkaan hiiren.
"Sinä saat sen. Minulta meni nyt ruokahalu." Aaltojuova maukaisi.
___Yö___
Karviaispentu makasi sammmaledillä, lähellä emoaan. Oli kuuhuipun aika, mutta pentu ei saanut unta. Ulkona oli todellla pimeää ja pelottavan näköistä. Kolli nuoli polkuanturaansa ja painoi päänsä uudelleen sammaleelle. Tämä mietti, mistä se kaikki veri oli silloin tullut ja pentua pelotti vielä enemmän.
Karviaispentu avasi silmänsä ties monennenko kerran. Hän heräsi emon tuhinaan, oksien kahinaan tai aina johonkin muuhun, joka päästi pienenkin äänen, eikä se ollut mukavaa.

Aamulla rättiväsynyt Karviaispentu makasi pentutarhassa löysästi kuin raato. Levottomat yöunet olivat saaneet kollin pään kipeäksi. Tämä piilotti silmänsä auringonvalolta. Sisko tuli nukkumaan. Tiikeripentu oli valvonut ystävänsä ruumilla koko yön ja näytti väsyneeltä.

//voinko millään saada 8 koopeetä???// //Ja olin ny tapahtumista vähän sekasin, joten tästä tuli sekeva//
Vastaus:8 kp:tä sitten!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Lehväpentu, Jokiklaani
17.04.2013 21:31
Jatkoa;

Tuhahdimme hieman ja loikkasimme samaan tahtiin kiveltä alas. Alhaalta katsottuna reitti oli hankalampi, koska suuret kivet tukkivat näkökentän. En voinut nähdä missä maali oli ja kaiken kukkuraksi, suuri kivi jolta hyppäsimme, kohosi ylös ja näin erotti meidät eripuolille.
" Omenapentu! Kuuletko? " Naukaisin ja sain vastaukseksi lyhyen naukaisun.
" Joudumme menemään hieman erillämme, mutta yritetään löytää toisemme ennen maalia. Onko selvä? " Tämä kysyi toisen puolen. Naikaisin nopeasti ja pujahdin suuren kiven taa. Kvien takana oli samanlaista; lisää kiviä. Huokaisin syvään ja lähdin pujottelemaan kivien ohitse. Silti, käveltyäni hetken, en jaksanut enää, sillä kiviä näytti olevan enemmän kuin tarpeeksi. Huokaisin ja olin valmis lopettamaan, kun kuulin Omenapennun äänen erittäin läheltä. Kiskoin pääni ylös ja tuijotin ympärilleni. Pian punertava naaras astui yhden edessäni olevan kiven takaa. Hymyilimme toisillemme ja loikin ketterästi aivan Omenapennun viereen. Nyökkäsimme toisillemme ja lähdimme juoksemaan kivien ohitse. Kun olimme kahdestaan, juoksimme lujempaa eikä kivet haitanneet. En edes muistanut kuinka monen kiven ohitse olimme juosseet. Ainut asia jonka muistin oli että Omenapentu juoksi vieressäni. Sitten käpäliäni alkoi särkeä kaikesta juoksusta ja minun oli pakko hidastaa tahtia, koska polkuanturoitani kivisti. Omenapentu näytti huomaavan ahdinkoni ja tämä hidasti tahtiaan päästäkseen viereeni. Sitten hän tarttui niskaani ja kiskoi minut selkäänsä. Tuijotin hämilläni Omenapentua joka hymähti hieman ja jatkoi juoksemista. Kuinka hän jaksaa? Tuijotin vain naaraan liehuvaa, punaista turkkia, kunnes kuului kummallinen ääni. Aivankuin hurrausta. Silmiini särki kun yllättäen auringon valo välähti. Räpyttelin nopeasti silmiäni ja erotin pienen oksista kasatun kolon joka toimitti maaliviivan virkaa. En voinut uskoa sitä! Olimme ensimmäisiä! Omenapentukin huomasi sen ja nopeutti juoksuaan. Pidin tiukasti kiinni jotta en tippuisi, kun Omenapentu syöksyi maata pitkin aivan kolon lävitse. Sitten tämä kiepsahti kyljelleen ja minä tipuin tämän viereen. Muutamat oppilaat kipittivät luoksemme ja onnittelivat meitä. Huohotimme paikoillamme ja nauroimme kunnes muut pennut tulivat. Toiseksi tulivat Karviaspentu ja Huminapentu ja aivan näiden perässä Tiikeripentu ja Pihkapentu. Katsoin kuinka Tiikeripentu ja Pihkapentu astuivat muutaman askeleen.
" ÄH, se oli rankkaa! " Molemmat maukaisivat kuorossa ja kaatuivat huohottaen nurmelle. Kaikki räjähtivät nauruun. Tuijottelin muiden turkkeja, koska niistä näki miten näillä oli mennyt. Pihkapennun ja Tiikeripennun turkit olivat takussa, mudassa, vedessä, kaarnassa, oksissa, lehdissä ja pikkukivissä. Selvästi vain rynnänneet eteenpäin. Huminapennun ja Karviaspennun turkit olivat vetiset ja niihin oli tarttunut muutama lehti. Minun ja Omenapennun turkit olivat mudassa, lehdsissä, vedessä ja kummallakin oli muutama oksan piikki turkissaan. Koko joukko alkoi nauramaan ja puhumaan, kunnes Sulkatähti käveli paikalle, suuri pullea lintu suussaan. Vesi herahti kielelleni vain katsoessani lintua. Pian Sulkatähti oli jo edessämme ja pudotti mehukkaan linnun minun ja Omenapennun eteen. Tämä hymyili iloisesti.
" Tässä ovat esteradan voittajat! Omenapentu ja Lehväpentu! " Sulkatähti kailotti ja pakosta menin hämilleni. Niin monta kissaa onnittelemassa meitä. Virnistin hieman ja piilotin kasvoni linnun taakse.

---------------------------------------Leirissä------------- ---------------------------

Revin suuria paloja mehukkaasta linnusta. Liha oikein suli suuhuni kun maistelin tätä. Omenapentu oli repinyt melkein puolet linnusta ja asettunut pentutarhan viileyteen. Itse halusin maata kirkkaassa ja lämpimässä auringon paisteessa. Jatkoin linnun mutustamista, kunnes Rastaanvire astui ohitseni.
" Hei Rastaanvire! Minne olet menossa? " Naukaisin ja vilkaisin varapäälikköön, joka oli samalla emoni sisar. Tämä vilkaisi minuun ja hymyili hieman.
" Käyn tutkimassa hieman paikkoja. Nauti sinä vain linnustasi " Tumma naaras naukaisi ja jolkotti pois. Kohautin hartioitani ja imeskelin mehevää linnun lihaa. Halusin säästää palan Huminapennullekkin, mutta tämä oli nyt kadonnut heti kisan jälkeen. Olin hieman huolissani Huminapennusta, mutta tyydyin jatkamaan ateriaani linnun parissa. Yllättäen tajusin illan tulleen ja kissojen kadonneen nukkumaan. Olin ollut niin haltioissani linnusta ja voitosta, etten ollut huomannut asiaa. Sitten näin Rastaanvireen pään putkahtavan leirin suuaukosta ja tämä kuljetti jotain. Jotain punertavaa. Huminapentua! Irrotin linnusta irti ja lähdin juoksemaan kohti Rastaanvirettä kaaduillen matkalla. Lopulta päästessäni Huminan ja Rastaanvireen luo, Rastaanvire laski tajuttoman pennun maahan. Halasin punertavaa pentua ja nuolin tätä kyyneleet silmissäni. Sisälläni oli suunnaton tyhjyys kun vain katsoin tajutonta pentua. Nuolin tätä kyyneileiden tipahdellessa Huminapennun turkille.
" Huminapentu, älä kuole...minä pyydän " Nyyhkin samalla kun nuolin tätä. Sitten Teerenlento linkkasi luokseni ja katsoi Huminapentua. Pian tämä nappasi kiinni nuoresta pennusta nosti ylös. Tuijotin hädissäni kuinka Huminapentua kuljetettiin kohti parantajan pesää. Sitten sisälläni syttyi kummallinen halu. Halu tulla parantajaksi. Juoksin Teerenlennon perään.
" Teerenlento, voisitko opettaa minut parantajaksi? Haluan auttaa kissoja niinkuin sinä! " Nau'uin hädissäni. Pelkäsin että Teerenlento vastaisi kieltävästi. Sitten hän nyökkäsi. Täytyin riemulla ja juoksin Huminapennun luo joka oli laskettu sammaleelle aivan parantajan pesän ulkopuolelle.
" Älä huoli, minä pidän sinusta huolen " Kuiskutin Huminapennun korvaan hieman itkuisena. En halunnut ystäväni kuolevan. Tai kissan joka oli hieman enemmän kuin ystävä. Sitten taas hymähdin ja laskeuduin Huminapennun viereen.

// Liian laiska tekee tästä pidempää : D
Vastaus:27 kp:tä! ouo

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tomupilvi, Myrskyklaani
17.04.2013 21:13
Luku: 5 Nimitys

Juoksin leirin suuaukolle ja työnnyin leiriin sisään. Sappeni kiehui kun vain mietinkin Tiikerivarjoa. Murisin ääneti mielessäni.
Sitten näin kuinka Kirsikankukkakin oli saapunut leiriin ja puhui jotain Mustatähden kanssa. Sitten päälikkö loikkasi Suurkivelle.
”Myrskyklaanin kissat! Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkivelle klaanikokoukseen."julisti Mustatähti.
Suurin osa kissoista oli jo paikalla mutta kun Mustatähden ääni raikui aukiolla viimeisetkin pujahtivat pesistään ulos ja kipittivät muiden joukkoon. Tassuttelin vastahakoisesti muiden joukkoon.
Kirsikankukka tuli istumaan minun viereeni. Naaras katsoi minua kummissaan.
”Älä ole noin hapan sillä nyt saat soturinimesi.”mestarini naukui ovelasti.
Katsahdin tähän kummissani ja Kirsikankukan katseesta päättelin ettei tämä todellakaan vitsaillut. Aloin hätäisesti oikoa turkkiani ojennukseen.
Oloni alkoi tuntua enemmän jännittyneeltä kuin vihaiselta. Mutta näin kuitenkin kuinka Tiikerivarjo istui muiden kissojen joukossa epäilyttävä virne kasvoillaan.
En välittänyt siitä.
”Myrskyklaanin kissat on aika nimetä uusi soturi.”Mustatähti naukui.
”Mennään.”Kirsikankukka kuiskasi minulle.
Nousin seisomaan nopeasti ja astelin ylväänä mestarini rinnalla.
Mustatähti loikkasi alas Suurkiveltä kohtaamaan oppilaan ja mestarin.
"Kirsikankukka", hän aloitti virallisilla sanoilla jotka olivat kulkeneet klaaneissa sukupolvelta toiselle, "oletko vakuuttunut siitä että tämä oppilas on valmis Myrskyklaanin soturiksi?"
Huomasin kuinka Kirsikankukka laski päänsä.
"Hänestä tulee soturi josta klaani voi olla vielä ylpeä."hän vastasi.
Mustatähti loi katseensa iltataivaalle minne Hopeahännän ensimmäiset tähdet alkoivat ilmestyä.
"Minä Mustatähti Myrskyklaanin päälikkö pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen."päälikkö miukui.
Klaani kuunteli vaiti kun hänen äänensä kiiri aukiolla.
"Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakimme ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi."
Mustatähi kääntyi minun puoleeni ja katsoi minua tiiviisti silmiin.
"Tomutassu lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania jopa - henkesi uhalla?"päälikkö kysyi juhlallisesti.
Minä värisin odotuksesta kun nostin leukani ja sanoin: "Lupaan."
"Siispä Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Tomutassu tästä lähtien sinut tunnetaan Tomupilvenä. Tähtiklaani kunnioittaa urheuttasi ja voimaasi ja hyväksymme sinut täydeksi Myrskyklaanin soturiksi."Mustatähti lopetti.
Mustatähti astui eteen ja painoi kuononsa minun päälaelleni. Nuolaisin hänen lapaansa kunnioittavasti ja peräänyin sitten.
Muut soturi kerääntyivät minun ympärilleni ja onnittelivat minua ja tervehtivät minua minun uudella nimelläni "Tomupivi! Tomupilvi!"
Klaanien onnitteluhuudot kaikuivat päässäni ja unohdin hetkeksi Tiikerivarjon. Tunsin pienen ylpeysenpiston.
Huomasin että ensimmäisten onnittelijoiden joukossa tulivat Viiltokäpälä ja Haukansiipi joiden silmät kimmelsivät ylpeästi.
Mustatähti huomattavasti odotti kunnes meteli vaimeni.
”Tomupilvi perinteen mukaan sinun tulee valvoa vahdissa tämä yö mitään puhumatta.”päälikkö maukui.
Kissat tekivät minulle tietä jotta pääsin vahtipaikalleni keskelle aukiota.
Istuin häntä käpälien ympärillä ja katselin tummenevaa taivasta missä Hopeahännän loiste muuttui hetki hetkeltä kirkkaammaksi.

//Tuli nyt tälläinen lyhyt tarina.//
Vastaus:25 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Lehväpentu, Jokiklaani
17.04.2013 21:00
Vilkuilin ympärilleni. Vieressäni oli punertava Omenapentu, hieman kauempana olivat Tiikeripentu ja Pihkapentu ja Omenapennun takana Karviaspentu ja Huminapentu. En voinut sille mitään että tuijotin Huminapennun söpöjä, ruskeahkoja silmiä. Pian Huminapentu vilkaisi minuun ja käänsin pääni nolossaini pois. Ilma oli mukavan viileä, taivas selkeä eikä yhtään pilvihattaraa. Muutama oppilas katseli meitä selkä suorassa ja hymyillen leveästi ja kirkkaasti. En voinut itselleni mitään vaan aloin hymyilemään säteilevästi ja vilkaisin Omenapentuun. Tämä hymähti ja osoitti Pihkapentuun ja Tiikeripentuun. Käänsin meripihkan väriset, kirkkaat silmäni ja tuijottelin kuinka Tiikeripentu ja Pihkapentu nahistelivat hieman. Kummatkin kuiskuttivat toisilleen jotain ja välillä iskivät toisiaan käpälillään. En voinut muuta kuin naurahtaa noille kahdelle. Sitten vilkaisin esterataa jonka löysin Pihkapennun kanssa. Rata oli hyvin pitkä ja mutkikas. Suuret pajun oksat lojuivat esteinä, muutamia lammikoita ja muta kohtia oli myöskin sekä pieni taimi ''seinä''. Muut ehkä eivät nähneet oksien ja muiden esteiden ohitse, mutta minä Pihkapentu tiesimme että kauempana oli vielä kiviä, lisää oksia, pieni joki, oksia ja paljon, paljon esteitä. Huokaisin ja kyyristyin aivan kuin saalistaisin jotain. Pajupuro, Aaltojuova ja Huomenkukka kannustivat hieman meitä, mutta muuten he vain katsoivat. Nyökkäsimme toisillemme vielä kerran ennenkuin päälikkö, Sulkatähti, loikkasi alas ja tassutteli eteemme. Sulkatähden turkki oikein kiilsi kun tämä maukui kirkkaasti.
" Hyvät pennut, kuningattaret ja oppilaat! Seuraamme nyt kuuden pennun esterata ottelua! Idean kehittäjinä ovat Lehväpentu ja Pihkapentu, kiitokset heille. Voitto on tuoresaaliskasan kaikista suurin ja mehukkain saalis voittajaparille! " Tämä maukui ja olin punastua kun nimeni lausuttiin. Vedin keuhkoni täyteen raikasta ilmaa ja nyökkäsin hieman. Sulkatähti kehräsi hieman ja jatkoi;
" Aloittakaamme lähtölaskenta! " Sulkatähden pitäessä pienen tauon, siirryin hieman lähemmäs Omenapentua ja kuiskutin tämän korvaan;
" Ethän sitte jätä minua jälkeesi? Sinä olet paljon nopeampi " Omenapentu katsahti minuun kuin syvästi loukkaantuneena. Tunsin hieman nolostuvani, mutta Omenapentu vain naurahti.
" En jätä. Älä huoli! Mennään vain niin reippaasti kuin pääsemme " Tämä kuiskutti pirteästi. Hymyilin ja nyökytin päätäni pirteänä.
" Paikoillenne, valmiina, HEP! " Sulkatähti julisti ja loikkasi suurella kaarella edestämme kuningattarien joukkoon. Mahassani pyöri perhosia. Kaikki tapahtui jotenkin hiljaa. Jokainen pentu loikkasi eteenpäin ja kaikki syöksyivät eteenpäin. Minä mukaanlukien. Juoksin lujempaa kuin koskaan ennen, mutta se tuntui enemmän vapaudelta kuin hiljaa köpötys. Omenapenntu juoksi hieman edelläni ja juoksimme samaa tahtia kuin Pihkapentu ja Tiikeripentu. Juoksin Omenapennun kiinni ja vilkaisin tähän. Omenapentu katsahti minuun ja muodosti suullaan sanan ''hyppää''. Tuijotin ihmeissäni naarasta, mutta jännitin pienet lihakseni ja loikkasin suurella kaarella eteenpäin. Raikas, puhdas ilma pörhötti turkkiani ja pian tassuni osuivatkin hieman mutaiseen maahan. Muta tulvahti polkuanturoideni vieristä. Ähkäisin ja loikin hetken paikoillani, kunnes ihmettelin missä ihmeessä Omenapentu olisi. näin vain Pihkapennun ja Tiikeripennun ähkivän suuren oksan juurella takanani ja Karviaspennun vetävän Huminapentua sen ylitse. Sitten huomasin Omenapennun punertavan turkin oksan kolossa. Kolo oli kohtaloisen pieni ja siitä olisi mahtunut hyvin, mutta Omenapentu oli jumittunut kiinni tassuistaan siihen. Loikkasin kevyesti mudalta ja juoksin viileän, ruskean ja vetisen maan ylitse aivan rungon viereen. Turkkini oli aivan ruskea mudasta, mutta hälläväliä. Tuijotin hetken suurta, vaaleanruskeaa oksaa, ennenkuin muistin Omenapennun. Astelin tyynesti tämän eteen ja vilkaisin tämän silmiin. Omenapentu näytti nöyryytetyltä, mutta muuten taisi olla kunnossa. Tartuin kiinni tämän pörröisestä niskastaan ja nykäisin koko kehoni voimalla. Tunsin kuinka Omenapentu irtosi kolon seinissä olevista tikuista. Tyytyväisenä päästin irti Omenapennun pörröisestä, punaisesta turkistaan ja tämä lyyhistyi vahingossa mutaan. Pian hän kuitenkin loikkasi pystyyn. Tämän pitäisi varmaan olla jotenkin vakavaa, mutta puhkesimme kummatkin nauruun. Nauroimme hetken ennekuin loikimme jälleen eteenpäin. Maa muuttui tassujemme alla uudelleen mudaksi, mutta tuskin huomasimme sitä. Pian edessämme oli vettä eikä kumpikaan huomannut sitä. Kävelimme eteenpäin, mutta yhtäkkiä upposimme viileään, mutta raikkaaseen veteen. Vesi oli kirkasta joten näin selkeästi kaikki maassa olevat levät ja kuinka Omenapennun tassu vilahti näkyvistä. Kiskoin itseni kevyesti pintaan ja vedin keuhkot täyteen ilmaa. Veteen oli tiputettu suuria oksia ja kaarnapaloja. Katselin kuinka Omenapentu yritti pysyä pystyssä yhden suuren tammen oksan päällä. Sitten huomasin kuinka Pihkapennun turkki vilahti yhdelle kaarnan päälle. En ollut tunnistaa veljeäni, koska pajupuun irronnut kaarna oli tarttunut tämän turkkiin ja saanut kollin näyttämään vaaleanruskealta. Pian samalle kaarnalle loikkasi Tiikeripentukin, mutta siinä samassa kaarna räsähti kahtia ja molemmat tipahtivat veteen. Pidätin nauruani, mutta nähdessäni Omenapennun liukastuvan veteen, purskahdin nauruun. Nauroin sydämmeni kyllyydestä, kunnes Omenapentu pulpahti pinnalle ja iski minua hieman vihaisesti käpälällään.
" Ala tulla jo! " Tämä mumahti hieman ja ui takaisin tammen oksaa kohti. Päätin seurata Omenapentua ja uinkin aivan oksan luokse. Tartuin kiinni tammen liukkaasta kaarnasta ja vedin itseni vedestä. Tuntui hauskalta kun vesi nousi kanssani hieman ylös ja valui jälleen muun veden sekaan hieman rätisten. En kerennyt muuta miettiä, koska oksa vierähti kummallisesti. Iskin kynteni syvälle puun kaarnaan ja pidin kiinni samalla kun Omenapentu kiskoi itseään ylös. Lopulta Omenapennun päästessä ylös, joku iski tammen oksaan rajusti ja oksa tärähti. Tipuimme takaisin veteen ja saimme aikaan suurehkon aallon. Olin jälleen veden alla. Revin itseni vihaisesti ylös ja yskin vedet suustani. Mulkaisin vihaisesti kohti veljeäni joka virnisti hieman, mutta sitten vakavoitui. Tämä loikkasi ketterästi suurelle männyn kuorelle ja niin edespäin aivan rannalle asti. Uin vihaisesti murhadellen puun luo, iskin kynteni siihen ja vedin itseni ylös. Mutta heti sen jälkeen, Tiikeripentu loikkasi oksalle ja tiputti minut takaisin veteen. Jälleen. Vesimassat tulvivat päälleni tippuessani veteen, mutta kiskoin itseni nopeasti ylös ja yskin uudelleen kaiken veden suustani. Sisälläni kiehui hieman.
" EN KESTÄ! " Sähisin ja lähdin vain uimaan suoraan kelluvien esineiden vierellä rantaa kohti. Veden solinasta päätellen Omenapentu ui takani. Huokaisin helpotuksesta nähdessäni rannan ja loikkasin pehmeän ruohikon päälle suoraan vedestä. Naurahdin hieman ja jäin katselemaan kuinka Omenapentu ui loppuun asti, rannan viereen ja kipusi ruohikolle. Katselin kuinka Omenapentu tuli viereeni. Sitten, yllätykseksi, Karviaspentu ja Huminapentu juoksivat ohitsemme ja kipusivat helposti yhden oksan yli. Säpsähdimme molemmat ja ilman mitään merkkiä, syöksyimme suoraan näiden kahden perässä. Maa suhisi allani kun juoksimme aika pienen oksan eteen. Tartuin kynsilläni oksasta ja kipusin helposti ylös. Kaarna oli hieman kosteaa ja liukasta ja Omenapentu oli valinnut kaikista niljaisimman paikan. Ojensin tassuani Omenatassulle joka tarttui siihen epäröimättä. Kiskaisin ystäväni oksalle ja nyökkäsimme toisillemme kevyesti. Sitten loikkasimme samaan tahtiin alas rungolta pehmeään ruohikkoon ja jatkoimme matkaa. Eteemme tuli vielä suuri oksikko ''metsä'' jos niin voisi sanoa. Oksia sojotti ympäriinsä kuin jättimäisenä muurina ja sen lävitse piti pujahtaa. Tuijotin eteenpäin ja astuin varovaisesti yhden oksan kolosta, varoen jäämästä tikkuun kiinni. Vilkaisin Omenapentuun joka takanani, yritti rynniä yhden oksiston läpi.
" Omenapentu, sovittaisiinko nyt näin että seuraat minua? Meillä ei ole mikään kiire. " Nau'uin rauhallisesti hieman hätiköivälle Omenapennulle joka onnekseni nyökkäsi myöntävästi. Hymähdin ja kiinnitin katseeni oksistoon. Oksi muurin alla oli hyvin hämärää ja hieman tukalaa, mutta lähdin kävelemään varovasti eteenpäin. Astelin hiljaa, mutta varmin askelin eteenpäin. Kohotin tassujani kummallisesti varoessani teräviä puu piikkejä ja oksia. Onnekseni Omenapentu toisti liikkeni perässäni eikä tämä jäänyt myöskään kiinni mihinkään. Oli aika hauskaa ohittaa Pihkapentu ja Tiikeripentu koska kummatkin olivat kiinni oksissa. Tiikeripentu roikkui kummallisesti maan yllä oksiin takeruneena ja Pihkapentu oli jäänyt kiinni oksan tekemään silmukkaan. Jatkoimme hiljaista matkaa Omenapennun kanssa, varoen piikkejä ja pian näimme jo valoa. En kai voinut itselleni mitään kun lähdin rynnimään suoraan kohti valoa. Muutamat piikit iskivät minua lavasta ja päästä, mutta ne eivät aiheuttaneet haavoja. Pian näin jo selvästi auringon valon ja syöksyin kohti sitä. Mutta sitten jokin tarrautui minuun ja jäin paikoilleni. Vilkaisin ylöspäin ja näin suuren oksan jonka rikkinäisen pään piikit olivat sotkeutuneet turkkiini. Vaikka kuinka yritin repiä itseäni, en päässyt irti. Mutta onnekseni Omenapentu pääsi luokseni ja tarttui tassuuni. Pian tämä nykäisi ja saatoin vain tuntea kuinka piikit rapsahtivat rikki ja lensimme kummatkin ulos. Tömähdin kovalle kivimaalle, mutta loikkasin ylös kummallisen nopeasti. Ilmaa! Tuijotin hymyillen kaunista aurinkoa, kunnes Omenapentu tökkäisi minua ja osoitti eteenpäin. Näin kuinka Karviaspentu ja Huminapentu yrittivät kiivetä ylös taimiaitaa pitkin, mutta kummatkin valuivat alas.
# Vielä taimet ja kivet ja MAALI # hurrasin ajatuksissani tiedosta ja pinkaisin kohti taimimuuria. Omenapentu juoksi perässäni ja loikkasin komealla kaarella kiinni taimen hieman möykkyisään kaarnaan. Yllätyin itsekkin siitä, että kiipesin taimea pitkin kuin pikkuinen orava. Taimen kuori oli hyvin pehmoisaa, joten sitä oli helppo kiivetä, mutta taimea jota pitkin Huminapentu ja Karviaspentu yrittivät kiivetä, oli selvästi liian liukas. Omenapentu pukkasi minua ja herätti ajatuksistani. Kiipesimme nopeasti ylös taimia pitkin ja jäimme istumaan hetkeksi pienen taimen ohuille oksille. Alas ei ollut pitkä matka, koska suuri kivi puolitti matkan. Kuin nappia painamalla, loikkasimme alas. Tassuni kolahtivat kylmälle kivelle ja olin melkein ulvaista vilunväreistä, mutta pidin suuni kiinni. Katsoin Omenapentuun, jolla oli täysin samanlainen ilme. Jatkuu..
Vastaus:30 kp:tä! :33

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Rastaanvire, Jokiklaani
17.04.2013 20:45
Luku 37; Veripolkuja

”Teetkö Pihkapennusta ja Lehväpennusta pian oppilaita?” Rastaanvire kysyi Sulkatähdeltä. Vanha hopeanharmaa naaras nyökkäsi. ”Eiköhän alkaisi olla jo aika. Ajattelin nimittää Omenapennun ja Huminapennun samalla, eiväthän he syntyneet kuin vain pari päivää myöhemmin.”
”Milloin sitten nimität Tiikeripennun ja Karviaispennun?”
Sulkatähti mietti hetken. Tämän siniset silmät vilkuilivat maata. ”Hm. Itse asiassa heidätkin voisi nimittää samaan aikaan, mutta... Ansaitseeko Tiikeripentu sitä? Hän mokasi melko pahasti tänään, ja jos hän ei olisi lähtenyt seikkailemaan metsään, Taivastassu olisi yhä elossa.”
Rastaanvire räpytteli silmiään myöntävästi. ”No, mieti sitä sitten myöhemmin. Keitä ajattelit mestareiksi?”
”En ole vielä varma. Mäntylehti, Laventelimyrsky ja Jadekukka ainakin ovat aivan tuoreita sotureita, mutta kuitenkin valmiita ottamaan oppilaan. En ole vielä muuta ehtinyt suunnitella.”
”Selvä”, Varapäällikkö vastasi. ”Minulla...minulla on vähän tekemistä. Menenkin tästä.”
Sulkatähti ihmetteli hetken, mutta kohautti sitten olkiaan ja meni puhumaan Aaltojuovalle. Rastaanvire käveli eteenpäin aukiolla, ja piti silmänsä tiukasti kiinni pentutarhassa. Hetken päästä, kuten hän oli ajatellutkin, punertava pentu vipelsi ulos pesästä Sulkatähden puheille. Huminapentu. Rastaanvireen täytyi pitää tuota pentua silmällä, sillä kolli suunnitteli jotain. Ei mitään ilkeää, mutta ei kuitenkaan hyvääkään. Varapäällikkö istui hiekkaperäiselle maalle ja katseli, kuinka Huminapentu piipitti jotain päällikölle.
”Heeeeeiiii!!!” kuului innoissaan oleva henkäisy Rastaanvireen takaa. Naaras haistoi nuoren oppilaansa, Näätätassun.
a”Mitä tahdot?” Varapäällikkö huokaisi ja käänsi päätään nähdäkseen ruskean naaraan.
”Ajattelin vain kysyä, että mitä teemme tänään?” Näätätassu heilutti häntäänsä.
”Hm,” Rastaanvire mumisi. ”Mennään vaikka vähän illemmalla harjoittelemaan taistelutekniikoita.”
Nuoren oppilaan silmät syttyivät. ”Taistelutekniikoita! Vau! Mutta miksi ei heti?”
”Minulla on tehtävää.”
”Voinko auttaa sinua?”
”Ei, mene vaikka lepäämään. Noudan sinut sitten kuin voimme aloittaa.”
Näätätassun häntä lopahti alas. ”Hyvä on...”
”Hetkinen.” Rastaanvire maukaisi tämän perään. ”Kysy Kiviturkilta, jos pääsisit hänen kanssaan rajapartioon. Voitte metsästää jotain, ja syödä. Eihän rajapartioiden ruokaa tarvitse klaanille tuoda, vaan metsästyspartioiden.”
Oppilaan silmät syttyivät jälleen. ”Selvä, teen niin!” Tämä katosi sotureidenpesään etsimään Kiviturkkia. Rastaanvire hymyili tämän perään, ja käänsi katseensa takaisin Huminapentuun, Sulkatähteen ja Aaltojuovaan. Ei, vain Sulkatähteen ja Aaltojuovaan. Sekä nukkuvaan Ruskolehteen. Huminapentu ei ollut enää siellä. Rastaanvire nousi jaloilleen ja katseli ympärilleen. Minne se pentu oli mennyt? Ehkä vain pentutarhaan. Toivottavasti. Varapäällikkö tepsutteli kaisloista tehtyyn vahvaan pesään. Maidontuoksu tunkeutui tämän kuonoon, ja hän yritti olla haistelematta sitä, niin paljon kun hän sitä vihasi. Tiikeripentu oli juuri potkimassa hiekkaa seinämän viereen. Huminapennun sisko, Omenapentu nakersi vesimyyrää käpäliensä välissä. Ei jälkeäkään Huminapennusta.
”Hei”, Rastaanvire maukui Tiikeripennulle, joka kääntyi häneen yrmeä ilme kasvoillaan. Varapäällikkö ei välittänyt tämän ilmeestä vaan meni suoraan asiaan.
”Onko Huminapentua näkynyt?” Tämä kysyi.
Tiikeripentu kallisti päätään. ”Mitäs jos on? Mitä minä sille mahdan jos olen nähnyt hänet?”
Rastaanvire nosti huuliaan paljastaakseen hampaansa äreänä. ”Älä näsäviisastele. Kerro vain lyhyesti, näitkö hänet hetki sitten? Kyllä tai ei.”
Ruskea pentu katseli kattoon. ”Kyllä. Okei, mitä saan nyt kun kerroin? Pääsenkö syömään?”
”Etkö ole ollenkaan surullinen Taivastassun kuolemasta?”
”Huminapentu hoiti asian jo niin, että pääsen valvomaan hänen ruumiillaan. Hän teki sen vastineeksi jotta en kert-” Naaras hiljeni. Tämä oli lipsauttanut jotain todella salaista.
Varapäällikkö tuijotti tätä läpitunkevasti. ”Niin mitä? Sinä tiedät jotain, mitä minä en. Menen nyt kuitenkin etsimään Huminapentua.”
Omenapentu tapitti heitä vesimyyrä pienessä suussaan. Rastaanvire kääntyi tähän.
”Suustasi valuu kuolaa. Vedä se takaisin sisään tai joudut vaihtamaan pedin. Ja syö se vesimyyrä ennen kuin Tiikeritassu nappaa sen.” Omenapentu tipautti kuolaisen vesimyyrän ja nuolaisi kuolaisia huuliaan. Rastaanvire pyöritteli silmiään ja loikkasi ulos pesästä. Tämä asteli ulos leiristä metsään ja haisteli ympäristöä Huminapennun varalta. Tällä ei ollut kovinkaan hyvä hajuaisti, mutta muita ei voinut tähän sotkea. Hänen piti tehdä tämä yksin. Hän tassutteli pentutarhan takana olevaan metsikköön, ja sai sieraimiinsa Huminapennun hajun. Se pentu oli siis lähtenyt leiristä ulos ilman lupaa. Tietenkin, olisihan se pitänyt arvata. Rastaanvire lähti hajun perään, ja yritti mennä tarpeeksi lujaa saadakseen pennun kiinni ilman että mitään vakavaa tapahtuisi tälle. Hän jarrutti haistaessaan toisenkin hajun. Piikkikynsi! Huminapennun ja sen luopion hajut yhtyivät. Oliko Piikkikynsi napannut poloisen pienen pennunkin sinne Kuolonmillelielle, mistä Varpustassu oli kertonut? Toivottavasti pentu oli kunnossa.
Piikkikynnen ja Huminapennun haju kävi vahvemmaksi. >Olen varmaan jo aika lähellä!< Sitten toinenkin haju tuli ilmoille. Ukkospolun haju. Rastaanvire kuuli puhetta vähän kauempaa. Piikkikynsi oli kääntynyt takaisin tulosuuntaansa, mutta Huminapentu oli jäänyt jonnekin. Pian Piikkikynnen haju oli erittäin suuri, mutta kollia ei näkynyt missään. Rastaanvire yritti piiloutua aluskasvillisuuteen, mutta hänen tumma turkkinsa erottui melko helposti vihreiden lehtien seasta. Jokin valtava ja painava rysähti hänen selkäänsä ja painoi maata vasten. Naaras sähisi hurjasti ja yritti kohdata hyökkääjän kasvot, mutta hajun perusteella oli jo varma siitä kuka tämä oli.
”Mene pois!!” Rastaanvire sihisi ja huitoi käpälillään ympäriinsä, mutta ei saanut jalkojaan taivutettua niin että olisi osunut niillä yllä olevaan painoonsa.
”Miksi menisin pois?” Piikkikynsi kysyi ivallisesti hänen päällään. ”Olit varma että joutuisit taisteluun kun seurasit meitä. Sitä paitsi, kehottaisin sinua katselemaan ylöskin välillä. Myrskyklaanissa opin kiipeilemään kuin orava, ja männyissä on erittäin helppoa kiipeillä.” Rastaanvire ei tahtonut kuunnella tuota, vaan räpiköi hurjasti yrittäessään päästä pois kollin suurten käpälien alta. Sitten hän luovutti. Erittäin harvinaista, mutta hän todellakin luovutti, ei jaksanut enää. Piikkikynsi ulvaisi voitonriemuisesti, mutta ähkäisi. Paino oli hävinnyt Rastaanvireen päältä. Naaras loikkasi nopeasti pystyyn ja näki kimmeltävän soturin Piikkikynnen päällä painamassa tätä kiveä vasten. Kissan turkki loisti tähdistä, mutta valohiukkasten välistä erotti punaisen turkin mustilla raidoilla.
”Pikkusulka!” Rastaanvire henkäisi nähdessään emonsa hengen Piikkikynnen päällä. Pikkusulka hymyili pennulleen ja kääntyi sitten Piikkikynnen puoleen.
”Kuinka kehtaat satuttaa pentuani? Tähtiklaanikin osaa rangaista, ja nyt minä todellakin rangaitsen sinua tästä!” Naaras kohotti tähtikimmeltävän käpälänsä ylös ja iski säkenöivillä kynsillään Piikkikynttä kuonoon. Kolli karjaisi ja pääsi lipsahtamaan Pikkusulan alta pois. Rastaanvire ei antanut tämän karata, vaan loikkasi hänen niskaansa. Kolli hyppi ympäriinsä ja yritti saada painon pois niskastaan, mutta pienikokoinen naaras oli takertunut tähän kuin takiainen. Hän iski hampaansa kollin niskaan ja liu’utti ne alemmas kurkun lähelle. Kolli säpsähti, kun naaras puraisi tätä kurkun läheltä terävillä hampailla. Piikkikynsi ravisti Rastaanvireen niskastaan, ja ehti juuri nousta jaloilleen kuullakseen pienen pennun kovan vinkauksen kauempaa. Kuului myös korviasärkevä hirviön tööttäys. Pikkusulka henkäisi kauhuissaan ja juoksi Ukkospolulle päin. Rastaanvire kääntyi virnistävää Piikkikynttä päin.
”Se oli uteliaan pennun loppu. Oli oikein typerää luottaa vieraisiin setiin.” Kolli räkätti. Varapäällikön sisällä roihahti, kun tämä hyppäsi kohti tummaa kollia. Piikkikynsi ehti väistää, ja tämä kiipesi puuhun. Rastaanvire tuli perässä puuhun, ja piti pitkillä kynsillään tiukasti kiinni kaarnasta. Piikkikynsi hyppäsi viereisen puun oksalle ja näytti naaraalle kieltä. Tämän virne hyytyi, kun varapäällikkö tuli tämän perässä ja melkein huitaisi tätä lapaan. Isku meni vain puoli hiirenmittaa ohi. Kolli hyppäsi alas oksalta. Rastaanvire ei tullut perässä, vaan katseli kauhuissaan kun Piikkikynsi hyppäsi niin korkealta alas. Pudotus oli monta ketunmittaa, siinä voisi kissalla mennä jalat poikki! Mutta Piikkikynsi laskeutui sulavasti aluskasvillisuuteen, ja karkasi syvälle metsään. Rastaanvire murisi raivoissaan. >Tietenkin! myrskyklaanilaisten jalat eivät tuosta vain katkea, kun he hyppelevät puissa joka päivä oravien kanssa. Kissat ovat kissoja, eivätkä oravia...< Hän tarttui kynsillään kiinni puunrungosta ja liukui ärsyttävän hitaasti takajalat edellä maahan. Tästä tämä pinkaisi heti Ukkospolulle päin. Pitkälle tämän ei tarvinnut mennä, kun eteen tulikin Pikkusulan kimmeltävä henki ja pieni verinen, punertava pentu. Huminapentu makasi pökertyneenä maassa, jalat levällään kuin kuolleella, mutta tämä ei ollut kuollut. Kylki nousi ja laski kuten millä tahansa elävällä otuksella, mutta aika hitaasti.
”Ole kiltti, älä vie häntä Tähtiklaaniin”, Rastaanvire kuiskasi himmenevälle Pikkusulalle. ”Hän on vasta pieni pentu, ja elämä on edessä. Anna hänen selvitä tästä.”
Pikkusulan vihreät silmät olivat sumeat. ”En voi vaikuttaa tähän, en ollut koskaan edes tavannut Huminapentua kun elin. Hän ei ollut vielä syntynyt.”
Rastaanvire huokaisi ja tarttui pentua niskanahasta. ”Vien hänet nyt leiriin. Kiitos, kun autoit minua emo.” Tämä painoi päänsä emonsa turkkia vasten, mutta naaras oli jo poissa, metsästämässä jälleen Tähtiklaanin parissa.
Varapäällikkö kantoi Huminapentua surullisesti kohti leiriä. Hän ei ollut kaukanakaan sieltä, kun jokin pinkaisi hänen ohitseen. Jokin vaalea. Se oli Laventelimyrsky. Naaras kompastui lähimpään puunjuureen. Rastaanvire asteli tämän luo ja katseli häntä huolestuneena. Laventelimyrsky ravisteli päätään ja säpsähti nähdessään varapäällikkönsä. Sanaakaan sanomatta tämä jatkoi matkaansa metsän syvyyksiin jättäen verisen polun jälkeensä.
Vastaus:30 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tiikeripentu,Jokiklaani
17.04.2013 20:18
Tiikeripentu tukki reiän suun, johon Huminapentu oli hetkeä aiemmin kadonnut. Naaras huokaisi syvään, ja raapaisi maata.
>Saanpa sentään valvoa Taivastassun ruumiin vieressä.<
Tiikeripentu nuolaisi valkeaa kuononympärystään ja vilkuili ulos pentutarhasta. Tämä pääsisi ulos vasta illan hämärtyessä.
Muut pennut telmivät aukiolla, ja Tiikeripennulle tuli hylätty olo.
Karviaispentu nauroi äänettömästi painiessaan Lehväpennun kanssa. Tiikeripentu huokaisi syvään ja meni hetkeksi kerälle nukkumaan.

Tiikeripentu heräsi jo vähän hämärämmällä meteliin.
Tämä kurkisti ulos pesästä, ja näki hurjaa vauhtia juoksevan Laventelimyrskyn, jolla oli verta käpälissään.
Soturit sähisivät ja yrittivät rynnistää naaraan perään.
Maassa makasi velttona harmaa ruumis.
Kosteaturkki.

//jos tämmöisestä pätkästä vois millään antaa 5 koopeetä?//
Vastaus:5 kp:tä. c:

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tomutassu, Myrskyklaani
17.04.2013 20:18
Luku: 4 Kuolema, petturi ja petos

Nukuin rauhattomasti ja pyörin hermostuneesti sammalpedilläni. En saanut unta. Nostin pääni unisena sammaleelta ja haukottelin unisena. Siristin hieman silmiäni ja laskin pääni tassujeni päälle.
Annoin katseeni kiertää oppilaiden pesän ja katselin nukkuvia oppilaita. Haukottelin uudestaan ja nousin seisomaan.
>Ehkä pikku kävely auttaa saamaan unta.<ajattelin ja aloin astella kohti pesän suuaukkoa.
Etenin hitaasti ja haukottelin aina välillä. Sitten kuulin jonkin äänen leirin aukiolta. Nopeutin askeleitani ja melkein juoksin pesän suulle.
Työnsin uteliaana pääni ulos pesästä ja huomasin Tiikerivarjon joka puhui toiselle kissalle. Vedin pääni piiloon.
Sitten kuulin kuinka kissat puhuivat jotakin. Työnnyin varovasti ulos pesästä niin että kuulin mitä kissat puhuivat.
”Onnistuiko kaikki ongelmitta Kuolo?”kuulin Tiikerivarjon maukuvan.
Toinen kissa, tummanruskea suuri kolli roikotti jotakin suussaan. En aluksi nähnyt kunnolla mikä se oli mutta tajusin sitten että se oli kissan ruumis.
Henkäisin pelokkaana ja peruutin pari askelta. Hegitin raskaasti kun kuuntelin kissojen ääniä, keräsin rohkeuteni ja astelin hieman lähemmäs kissoja.
Työnsin pääni ulos pesästä ja tuijotin kissoja. Yritin saada selville ketä tuo kissa oli jota tuo ”Kuolo” oikein piti hampaissaan.
Kurattauduin lähemmäs ja kurkotin kaulani äärimmilleen nähdäkseni. Sain nähtyä vain vilauksen mustasta hännästä.
Päätin mennä lähemmäksi. Aloin hiipiä maha maata viistäen lähemmäksi kissoja. Pidätin hengitystäni ja toivoin etteivät kollit haistaisi pelkotuoksuani.
Jatkoin matkaani hitain askelin ja yritin olla mahdollisimman hiljaa. Kun olin mielestäni tarpeeksi lähellä juoksin nopeasti lähimpään pesään piiloon.
Aloin taas selvittää kuka tuo kuollut kissa oli. Siristin silmiäni ja kurotin kaulani taas äärimmilleen ja tuijotin kissan ruumista.
Aluksi en veren tuhriman turkin takia tajunnut kuka kissa oli. Siristin silmiäni ja sitten salama iski taivaalla ja valaisi maan. Siinä samassa tajusin kuka kuollut kissa oli.
>Yösulka!<henkäisin ajatuksissani.
Tuijotin Tiikerivarjoa silmät suurina, vihasta leimuten.
>Senkin murhaaja!<ajattelin vihoissani.
Sappeni kiehui ja luulin että pian loikaisin valtavan soturin niskaan. Hillitsin kuitenkin itseni ja rentoutin jäseneni.
En voinut kuitenkaan unohtaa että Tiikerivarjo oli petturi. Viha ja suru sumensi silmäni ja katsahdin hopeahäntään.
Sitten näin kuinka Tiikerivarjo alkoi kävellä minua kohti. Juoksin äänettömästi hieman kauemmas ja astuin esille sellaisena kuin en olisi edes tietoinen että Tiikerivarjo käveli minun luokseni.
Kolli mulkaisi minua ja tassutteli eteeni.
”Mitä teet ulkona näin myöhään rääpäle?”soturi murisi.
Luimistin korvani ja sähähdin kollille.
”Ensinnäkään en ole rääpäle ja toiseksi samaa voisi kysyä sinulta.”vastasin sähisten.
Soturi näytti hieman yllättyneeltä.
”Olin vain kävelyllä. Raitis ilma tekee hyvää. Miksi SINÄ olet ulkona?”kolli miukui.
Mulkaisin kollia vaivihkaa ja katsoin maahan alistuvaisesti.
”En saanut unta.”mutisin puoliääneen.
Soturi mulkoili minua häijysti.
”Sinä siis kuulit äskeisen. Haistoin pelkotuoksusi jo kaukaa. Ja tässä sinulle pari varoituksen sanaa. Jos yksikään elävä sielu saa tietää tästä etsin sinut käsiini ja revin pieniksi palasiksi! Onko selvä?!”Tiikerivarjo karjui vihoissaan.
Luimistin korvani.
”E-en ke-kerro kenellekään.”sopersin ja peruutin pari askelta.
Soturi näytti tyytyväiseltä ja lähti tassuttelemaan kohti sotureiden pesää. Mulkoilin kollin perään ääneti ja aloin itsekin kävellä kohti oppilaiden pesää.
Juoksin pesän luo puolijuoksua ja ennen kuin ahtauduin sisälle pesään katsahdin suuntaan jonne Tiikerivarjo oli kadonnut.
>Senkin murhaaja! Petturi!<ajattelin vihoissani ja tunsin kuinka sappeni kiehui.
Työnnyin pesän sisälle ja astuin makaamaan nukkumapaikalleni. Aloin nukkua levotonta unta. Tiikerivarjon petollisuus pyöri päässäni.

------------------------aamulla-----------------------

Auringon ensisäteet työntyivät pesän katon lävitse. Nostin pääni unisesti. En ollut nukkunut kovinkaan hyvin. Yhtäkkiä tunsin kuinka jokin tökkäisi minua kylkeen. Sitten uudestaan.
Siristin silmiäni ja huomasin Pihlajatassun joka yritti tökkiä minua hereille.
”Heräsithän sinä viimein.”sisareni naukui.
Nuolaisin hämilläni rintaani.
”Ja ai niin unohdin sanoa että Kirsikankukka etsii sinua.”Pihlajatassu naukaisi.
Nyökkäsin ja juoksin nopeasti ulos pesästä. Pysähdyin oppilaiden pesän eteen ja yritin tavoittaa Kirsikankukkaa näköpiiriini.
Naarasta ei kuitenkaan näkynyt joten aloin pestä sekaista turkkiani nopein, vahvoin nuolaisuin.
Siinä samassa huomasin Tiikerivarjon joka puhui juuri Mustatähden kanssa. Kolli ilmeisesti huomasi minut ja mulkaisi minuun vihaisesti.
Luimistin korvani ja sähähdin kollille. Yhtäkkiä huomasin Kirsikankukan joka käveli minua kohti. Aloin tassutella naaraan luo.
”Huomenta Tomutassu.”Kirsikankukka naukui lempeästi.
Kehräsin hieman ja nuolaisin hieman lapaani.
”No niin tänään saat näyttää minulle mitä osaat. Sillä pian sinusta tulee soturi.”mestarini naukui ylväästi.
Sydämmeni jätti lyöntejä välistä kun kuulin sanan ”soturi”.
”Mennäänkö jo?”nau`uin malttamattomana.
Mestarini nyökkäsi ja siinä samassa säntäsin kohti leirin suuaukkoa. Kuulin kuinka Kirsikankukka naurahti ja lähti juoksemaan perääni.
Juoksin leirin suuaukolle ja työnnyin ulos raikkaaseen tuulen. Hento tuuli pörrötti hieman turkkiani ja maistelin raikasta ilmaa.
Huomasin Kirsikankukan joka oli tullut viereeni.
”No niin aloitetaan. Aluksi saat näyttää kuinka hyvä olet metsästämään.”naaras maukui ja ampaisi juoksuun.
Juoksin tiiviisti mestarini kannoilla. Juoksimme peräkanaa järvelle. Mestarini pysähtyi järven rannalle ja istui maahan.
”No niin Tomutassu. Näytähän minulle miten saalistat.”naaras naukaisi lempeästi.
Nyökkäsin ja aloin maistella valppaasti ilmaa. En haistanut mitään, paitsi pinttyneiden puiden tuosun. Sitten aloin erottaa riistan tuoksua.
Kaempana järvellä tuoksui riista. Aloin kävellä kohti tuosua. Tuoksu voimistui koko ajan.
Saavuin pienen pensaan luo. Työnnyin sen läpi ja huomasin pulskan oravan. Laskeuduin vaistomaisesti vaanimisasentoon.
>Nyt rauhassa.<ajattelin itsekseni ja hengitin syvään.
Aloin hiipiä kohti saalista vatsa maata viistäen. Tunsin kuinka veri kohti suonissani joka askeleella. Hiivin hiljaa lähemmäksi riistaa.
Pääsin vain hännänmitan päähän otuksesta. Sitten loikkasin ilmaan vahvoilla jaloillani ja lensin suoraan jäniksen niskaan.
Eläin alkoi rinpuilla vimmatusti mutta sain tapettua sen nopealla puraisulla niskaan. Nostin velton valkoisen ruumiin maasta ja vein sen mestarini luokse.
Tämä hymyili lempeästi.
”Oikein hyvä Tomutassu. Voit metsästää vielä vähän lisää.”mestarini maukui.
Nyökkäsin nopeasti ja aloin peittää saalistani. Heitin sen päälle kunnon kasan hiekaa ja aloin etsiä uutta saalista.
Haistoin taas jotain. Se oli varis. Aloin seurata hajua tarkkaavaisesti ja pian huomasinkin mustan linnun joka nokki jotakin maasta suuren puun alla.
Nuolaisin huuliani ja aloin hiipiä kohti riistaa. Olin pian vain vähän matkan päässä riistasta ja loikkasin sen niskaan.
Varis kuitenkin huomasi minut ja lensi karkuun. Aloin jahdata sitä takaa mutta lopulta varis lensi turvaan omaan pesäänsä puun latvaan.
Hymähdin ja palasin Kirsikankukan luo tyhjin tassuin. Naaras katsoi minua lempeästi.
”Ei tuo haittaa mitään. Kaikki epäonnistuvat joskus.”tämä naukui ystävällisesti.
Sain sanoista uutta puhtia ja aloin taas metsästää. Haistoin taas riistaa ja aloin taas aalistaa. Kului pitkä tovi metsätyksen lomassa. Sain kiinni kaksi vesimyyrää, viisi hiirtä, jäniksen, oravan ja pari lintua.
Oli auringonhuipun hetki ja mestarini huusi minua. Juosin tämän luokse nopeasti.
”Olet todella taitava metsästäjä mutta nyt katsotaan osaatko taistella yhtä hyvin.”Kirsikankukka maukui ja painui maahan valmiina hyökkäykseen.
Loikkasin nopeasti naaraan kimppuun ja aloimme yhdessä pienen leikkitappelun. Löin mestariani pehmeillä tassuillani mutten viitsinyt paljastaa kynsiäni.
Taistelu loppui kun taivas alkoi muuttua tummemmaksi ja hopeahäntä alkoi tulla esiin. Loikkasimme molemmat sivuille ja katsahdimme taivaalle.
”Palataan leiriin.”naukaisin.
Mestarini nyökkäsi. Otimme saaliini mukaan ja aloimme juosta kilpaa kohti leiriä. Sitten kuulin pesaasta ääntä.
Katsahdin Kirsikankukkaan joka juoksi jo kaukana. Käännyin taas uteliaana kohti puskaa. Astelin puskan luo ja työsin pääni sen läpi.
Pelästyin hieman kun huomasin että Tiikerivarjo puhui taas jollekin kissalle.
Piilouduin pesaaseen ja tasasin nopeasti kiihtyneen hengitykseni. Aloin tuijottaa soturia silmät suurina.
”Pian! Siis todella pian! Metsä on luopioiden vallassa ja kaikki klaanit saavat kumartaa minun edessäni!”Tiikerivarjo karjui voitonriemuisena.
En kuullut enempää sillä kuulin kuinka mestarini huusi minua. Mietin mitä minun pitäisi tehdä. Päätin lähteä mestarini luokse.
Hiivin vähin äänin pois paikalta Kirsikankukan luokse.
”Missä sinä olit?”naaras naukaisi.
Hymähdin ja aloin juosta kohti leiriä nopein askelin.
>Ei hän minua kuitenkaan uskoisi.<ajattelin vihoissani ja jatkoin juoksuani kohti leiriä.

Vastaus:30 kp:tä!

-Mustahaukka