--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Leoparditassu, Myrskyklaani
31.05.2017 09:16
Avasin silmäni, ja katsoin ympärilleni. Ravistelin päätäni, ja yön unet haihtuivat nopeasti mielestäni. Sitten muistin, että tänään mestarini opettaisi minulle jotain. Nousin hieman vaivalloisesti pehmeästä pesästä, ja venyttelin kunnolla. Näin joidenkin oppilaiden vielä nukkuvan sikeästi, ja heidän hengityksensä kuulosti tasaiselta tuhinalta. Katsoin ulos pesästä, ja astuin tassullani ulos. Ulkona oli hieman viileää, verrattuna lämpimään ja suojaisaan pesään. Ilma vaikutti hieman kostealta, ja aurinkoa peittivät pilvet. *No, ei aina voi olla hyvä sää*, mietin kun katsoin taivaalle. Hengitin raikasta ilmaa, ja huomasin mustan kollin tassuttelevan leirissä. Tunnistin hänet mestarikseni, ja menin hänen luo.
"Hei Lukkikoipi", mau'uin tervehdyksen ja jatkoin:
"Opetatko minulle jotain tänään?" Kollin ilme kirkastui, ja hän vastasi:
"Kierrämme reviirin rajat." Nyökkäsin ja katsoin leirin uloskäynnille. Aikaisemmin oli selvästi satanut, mutta toivottavasti sade ei alkaisi uudestaan. Lukkikoipi näytti huomaavan katseeni ja sanoi:
"Pieni kosteus ei haittaa, ja jos sade alkaa, puut ovat ainakin suojana." Nyökkäsin, ja Lukkikoipi alkoi kävellä jo kohti leirin uloskäyntiä. Ravistelin päätäni unisuudesta, ja tassuttelin ripeästi jotta saisin hänet kiinni. Sitten lähdimme kiertämään rajoja.

"Tämä joki tässä, toimii Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin rajana", Lukkikoipi maukaisi. Nyökkäsin ja yritin painaa sen mieleeni. Sitten lähdimme kulkemaan järveä pitkin, ja tunsin nurmikon kosteuden tassuissani. Viileä tuuli puhalsi minua, ja kirosin mielessäni että juuri tällainen sää oli kun kiersimme rajoja.

Olimme kiertäneet jo pitkän matkaa järveä, ja huomasin kauempana edessäni korkeita kuusipuita. Tunnistin sen heti Varjoklaanin rajaksi, ja kuulin Lukkikoiven maukuvan:
"Kuten varmaan tiedätkin, tuolla on Varjoklaanin reviiri." Nyökkäsin ja sanoin:
"Tunnistan sen myös löyhkästä." Kolli naurahti hiljaa, ja maukui:
"Osaat nyt siis rajat Tuuli- ja Varjoklaanin välillä. Voin näyttää sinulle vielä joitain paikkoja, ja sitten lähdemme takaisin leiriin." Nyökkäsin, mutta minua väsytti hieman. Sitten tunsin pisaroita turkissani, ja katsoin taivaalle.
"Nyt alkoi satamaan", mau'uin. Lukkikoipi huomasi myös sen, ja maukui:
"Tämä sade loppuu varmasti pian, kohta on jo viherlehden aikakin." Lohduttauduin sillä tiedolla, ja jatkoimme reviirin kiertämistä.
Vastaus:Noniin, Leoparditassu on päässyt oppilaselämän alkuun. Hyrr kun tuo kolean sateisen päivän kuvaus oli juuri kuin Helsinki eilen. Ei näy viherlehteä.... muuten sujuvaa ja virheetöntä tekstiä, mutta kun vuorosanoille käytetään muotoa
Hän sanoi: "Moi".

Eli kaksoispistettä ja heittomerkkejä, niin ei tarvitse rivinvaihtoa kaksoispisteen jälkeen.

Saat 8kp.

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Sadepentu, Jokiklaani
21.05.2017 18:06
"Niin, hän on aika viisas pennuksi, ei riehu paljoa, eikä ole leikkisä kuin muut pennut, utelias kylläkin. Sadepentu salakuuntelee muita ja yritti karata leiristä, siinä ei ole kehumista, Korppiviiksi."
"Entä Vuokkopentu?" tummanharmaa kolli kysyi.
"Aika riehakas, satuttaa pian itsensä!" Pihlajahohto maukaisi.
"Minulla on kaksi hienoa pentua", Korppiviiksi maukaisi ja nuoli tassuaan. Pihlajahohdon pupillit muuttuivat viiruiksi ja hän sähisi.
"Kolme! Jätit hänet tahallaan välistä!"
"Sokea pentu ei ole pentuni, saat hänet", kolli naukaisi väliin pitämättömästi.
"Mitä! Hän on meidän! Et käy koskaa katsomassa heitä, vaan odotat minulta tiedot kehityksestä, ja nyt vielä hylkäät yhden heistä! En kestä enää sinua!"
Korppiviiksi vain lipoi turkkiaan sanomatta mitään. Sadepentu kiemurteli kollin selän takana ja yritti olla huomaamaton. Hän tiesi miten paljon emo suuttuisi, jos saisi tietää hänen salakuunnelleen. Pihlajahohto raapaisi kynsillään tupon ruohoa maasta ja antoi sen leijua pauhaavan tuulen myötä pois. Naaras tömisteli vihaisesti pentutarhaa kohti. Sadepentu luikki perään kevyesti, mutta tasapaino horjui ja hän kaatui nenälleen. Sadepentu kuuli kaukaisen rasahduksen ja hiiren vinkaisun. Lintu lehahati taivaan halki ja pilviverho peitti sinisen kannen alleen. Siinä hän makasi ja mietti Korppiviikseä. Hän ei halunnut uskoa, että isä oli kauhea. Äskeinen oli varmasti vain huonoa tuulta ja ohi menevää riitaa. Kyllä isä oikeasti piti Päästäispennusta paljon, niin Sadepentu ainakin antoi itsensä uskoa. Pian hän nousi ja pudisteli turkkinsa. Kompuroidessaan pentutarhaan hän kuuli emon vihaisen tömistelyn.
"Vuokkopentu, menkää jooko leiriin painimaan!" Pihlajahohto tiuskaisi Sadepennun sisaruksille ja pennut tottelivat hämmästyneinä.
"Saanko minä tulla?" Sadepentu kuiskasi.
"Hyvä on, mutta lepäile sitten hiljaa; en halua nyt kuunnella minkäänlaista moukunaa."
"Onko kaikki hyvin, Pihlajahohto?" Keltakatse kysyi.
"Ei!" Pihlajahohto tuhahti. Sadepentu ei halunnut kuulla enempää tiuskimista, joten hän käveli pois pentutarhasta ja asteli kalantäyteiselle tuoresaaliskasalle. Hän päätti kokeilla pientä kalaa ja kiskaisi sitä pyrstöstä. Hän yritti raahata kalan mukaansa, mutta se oli niin painava, ettei edes liikahtanut.
"Tuoresaalis ei taida maistua pikku pennuille", Huomenkukka tuhahti leikkimielisesti ja nosti Sadepennun kalan takaisin tuoresaaliskasaan. Sitten naaras nappasi kasasta suuren ahvenen ja raahasi sen kolhiintuneen kiven juurelle.
"Mutta... mutta syöväthän soturitkin aina, miksen minä voi?" Sadepentu änkytti.
"Eikö emosi ole kertonut?"
"Ei..."
"Olet vielä turhan pieni kiinteälle riistalle, sitäpaitsi, et sinä noin isoa vonkaletta yksin söisi!" Huomenkukka selitti. Vähän matkan päässä Vuokkopentu ja Päästäispentu painivat ja välillä ajoivat toisiaan takaa. Sadepennun ei jostain syystä tenhnyt mieli mukaan. Hän istui yksin kiven vieressä ja tuijotti miten Huomenkukka söi kalaansa ja kumartui nuolemaan tassunsa. Naaras ei sanonut mitään, mutta näytti hiukan hermostuneelta, kun Sadepentu tuijotti häntä,joten Sadepentu laahusti kauemmas. Silloin hänen eteensä tupsahti Päästäispentu ja kaatui selälleen. Heti sen perään Vuokkopentu säntäsi paikalle ja hyppäsi kollin päälle.
"Voitin! Voitin!" hän huusi.
"Pois päältäni!" Päästäispentu tuhahti ja kiemurteli Vuokkopennun otteen alla.
"Näitkö sen Kaarnapennun uuden liikkeen?" Vuokkopentu kysyi Sadepennulta silmät loistaen.
"En..."
"Se oli mahtava!"
"Pois päältäni, khöh!" Päästäispentu köhisi Vuokkopennun alla ja Sadepentu mulkaisi häntä vihaisesti.
"Ai... oho..." Vuokkopentu hyppäsi pois sisarensa mahan päältä niin, että tämän onnistui taas hengittää.
"Mutta te ette arvaa mitä kuulin..." Sadepentu näki miten molemmat pennut jäykistyivät korvat hörössä kuin käskystä ja tuijottivat tarkkaavaisesti häntä.
*Tiedän ettei tämä kannata, mutta jostain syystä en vain voi pitää suutani nyt!* Kylmä viima ravisteli hänen turkkiaan ja hetken seurasi hiljaisuus. Jäykistyneet pennut alkoivat hermostua hiljaisuudelle ja pyörittelivät häntiään.
"Niin? Jatka."
"Kuulin kun Pihlajahohto ja Korppiviiksi juttelivat, he sanoivat, että... en voi kertoa!"
"Kyllä voit!" Vuokkopentu tuhahti.
"Niin, sinähän se päätät mitä minä sanon!" Sadepentu ärähti, mutta jatkoi pian: "Hyvä on, mutta Päästäispentu ei halua kuulla tätä."
"Kyllä haluan", ruskea kolli vinkaisi, kurottautui Sadepentua kohti ja painoi korvansa Sadepennun turkkia vasten, jotta kuulisi joka sanan.
"No, isä oli varmasti vain huonolla tuulella kun sanoi sen, mutta hän sanoi, että "sokea pentu ei ole minun pentuni, ota sinä hänet."
"Mitä?" Päästäispentu maukaisi peloissaan; ei hän niin sanonut, ei varmasti!"
"Olen pakoillani, mutta en sanonut sitä leikilläni", Sadepentu huokaisi ja siinä samassa Päästäispentu kipitti jo pentutarhaan.
*Siinä ei ollut kaikki, mutta siinä oli jo liikaa Päästäispennulle, minä varoitin häntä.* Vuokkopentu heilautti pitkää häntäänsä ja kompuroi pentutarhaa päin, kuten pienet pennut yleensäkkin. Sadepentu tuijotti Vuokkopennun menoa ja sitten katsahti omaa häntäänsä. Vuokkopennun pitkä häntä oli hienompi kuin hänen melko lyhyt pystysuora häntänsä, jonka pää oli valkoinen, mutta oli hän sellaista kuullut emolta, ettei kaikilla ollut edes häntää. Joskus sellaista vain sattui. Emo oli kertonut erilaisista vammoista. Oli olemassa revenneitä korvia, vääntyneitä käpäliä ja sitten vielä sokeutta. Emo oli kertonut Päästäispennulle aamulla, ettei tämä ollut ainoa ja että jotkut syntyivät sokeina, jotkut haavoittuivat taistellessaan.
*Pitäisikö mennä Vuokkopennun ja Päästäispennun perään? Ei, mielummin käyn parantajien pesällä ja autan yrttien lajittelussa. Ei se ole mukavaa, mutta ei ole mukavaa myöskään kuunnella emon jatkuvaa valitusta ja riitaa isän kanssa.*

"Etkö leiki muiden pentujen kanssa?" Huurretassu ihmetteli.
"Ei huvita, en edes tunne heitä kovin hyvin."
"No, onhan sinulla sisaruksia."
"Pääni on aivan pyörällä kaikesta viimeksi tapahtuneesta!" Sadepentu maukaisi. Hänen olisi tehnyt mieli painautua emon lämpimään hyvän mieliseen turkkiin, mutta nyt kaikki oli liian sekavaa kerralla pienen pennun ymmärrettäväksi, joten vain parantajien auttaminen selvittäisi pään. Sadepentu hillitsi itsensä, ennenkuin ehti vuodattaa Pihlajahohdon ja Korppiviiksen riitaa ja sitä, miten kaikki olivat lopulta vain harmissaan ja huonolla tuulella.
"No, tietenkin apu kelpaisi, mutta olet ihan liian pieni ja vain parantajaoppilaat lajittelevat yrttejä, varmasti muut pennut haluavat leikkiä kanssasi", naaras maukaisi ja heilautti häntäänsä leirissä juoksentelevia pentuja kohti. Vuokkopentu oli nähtävästi taas leikkimässä.
"Mitä nämä ovat?" Sadepentu kysyi.
"Katajanmarjoja", Huurretassu vastasi.
"Huurretassu, meidän pitää ehtiä täydentää yrttivarastoja ennen iltaa, tule!" haaleaharmaa naaras oli tullut pesälle, muutei huomannut maahan käpertynyttä Sadepentua. Tuon naaraan kanssa emo oli jutellut silloin. Olikohan se Sääskisydän? Emo oli puhutellut ainakin tuota kissaa Sääskisydämenä. Parantajat alkoivat valmistautua lähtöön ja Huurrekukka kääntyi häneen päin.
"Sinun pitää lähteä, me käymme etsimässä yrttejä."
Sadepentu totteli ja alkoi laahustaa pentutarhaa kohti. Hän kulki tuoresaaliskasan ohi ja näki sen olevan nyt suurempi, kun sitä oli täydennetty. Partion tömisevät askeleet kantautuivat leiriin ja tuoresaaliskasaan tiputettiin lisää kalaa ja yksi suuri vonkale. Sadepentu saattoi kuvitella sen raahaamisen vaikeaksi. Hän oli yrittänyt raahata pienempää kalaa pois tuoresaaliskasasta ja kokenut sen erittäin vaikeaksi,joten hänellä ei olisi sen raahaamisesta toivoakaan. Soturit olivat vahvoja ja jaksoivat kantaa isojakin kaloja. Sadepentu kiiruhti pesälle. Päästäispentu tärisi emon jalkojen juuressa ja Pihlajahohto pesi parhaillaan hänen turkkiaan.
"Sadepentu, mistä olet saanut tietää..."
Emon sanat kylmäsivät Sadepennun turkkia.
"Alahan selittää!"
"Minä... minä katsoin ihan vähän sivussa kun te riitelitte..."
*Itsehän riitelivät! Emon vastuulla se oli!*
"Sadepentu, anna tuon olla viimeinen kerta! En enää voi luottaa sinuun! Kaiken lisäksi kerroit siitä muille pennuille!"
"No, älähän nyt Pihlajahohto, nääthän miten hän tärisee. Otti varmasti jo opikseen. Hän on muutenkin vasta pieni pentu", Valkokukan rauhallinen ääni kuului Sadepennun takaa ja hän lakkasi tärisemästä.
"Hyvä on!" Pihlajahohto murahti ja kietoi häntänsä Päästäispennun ympärille. Muut kuningattaret olivat luultavasti kuulleet Päästäispennun kertovan emolle mitä oli kuullut, sillä he tuijottivat Pihlajahohtoa koko ajan ja hän oli selvästi kiusaantunut katseista. Sadepentu painoi päänsä emon lämpimään turkkiin ja sulki silmänsä. Hän sulki kaiken ympäriltään...
Vastaus:Sadepennun tarinat ovat kivaa luettavaa tyyliltään. Maailma ja hahmot sadepennun ympärillä ovat eläväisiä ja yksilöllisiä. Mutta voi kun korppiviiksi on mäntti isä pennuilleen..... toivottavasti pentukatras pitää yhtä ja selviävät yhdessä koetuksista, kaikki söpöjä. Mielenkiintoista tarinaa näin jo pentuvaiheessa.

Saat 27kp.

-YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Leoparditassu, Myrskyklaani
17.05.2017 14:58
"..Mestariksesi tulee Lukkikoipi. Toivon että Lukkikoipi välittää sinulle kaiken oppimansa", kuulin päällikkömme Tulitähden maukuvan. Hymyilin pienesti. Olin odottanut tätä päivää, saisin viimeinkin aloittaa soturikoulutuksen. Käänsin katseeni Lukkikoipeen, ja katsoin hänen keltaisia silmiään. *Toivottavasti hän olisi mukava mestari, eikä liian ankara*. Sitten kosketimme kuonoillamme, ja kuulin klaanin kissojen maukuvan:
"Leoparditassu!" "Leoparditassu!"
Sitten katsoin iloisesti muita klaanin kissoja. Huomasin punertavan naaraan, jonka tunnistin Punatassuksi. Päätin mennä tervehtimään häntä.
"Hei Punatassu", mau'uin.
"Hei Leoparditassu, onnea oppilaaksi pääsystä", punertava naaras maukui.
"Odotan jo innolla ensimmäistä koulutusta, mitäköhän Lukkikoipi opettaa minulle ensimmäisenä?" maukaisin. Sitten vatsaani alkoi kurnia, ja katsoin tuoresaaliskasalle. Siellä oli hyvästi riistaa, ja luultavasti useimmat olivat syöneet jo.
"Luultavasti kierrätte klaanin rajat, niin minäkin tein ensimmäisenä mestarini kanssa", Punatassu vastasi ja jatkoi: "Mutta mennäänkö syömään? Minulla on hirveä nälkä." Nyökkäsin ja tassuttelin hänen kanssaan tuoresaaliskasan luo. Otin itselleni hiiren, ja Punatassu nappasi myyrän. Menimme yhdessä oppilaiden pesän edustalle syömään. Puraisin hiirestä pienen palasen, ja suuhuni tulvi mehevä ja tuore maku. Punatassu haukkasi isoja paloja, hän oli selvästi nälkäinen. Viimeisen suupalan haukattuani nuolaisin suunpieleni, ja katsoin taivaalle. Tähdet ja kuu valaisivat tummaa yötaivasta, ja ilma oli hieman viileä. Tunsin oloni jo väsyneeksi, ja silmäluomeni melkein painuivat kiinni. Tassuttelin oppilaiden pesään, ja etsin katseellani vapaata petiä.
"Hei, voit nukkua tässä", Punatassu maukui ja osoitti pehmeän näköistä sammalpetiä. "Minä nukun tässä vieressä", Punatassu jatkoi ja asettui makuulle. Otin mukavan asennon uudessa pedissäni, ja silmäluomeni painuivat heti kiinni. Nukahdin nopeasti kuun valon siivilöityessä pesään.
Vastaus:Aloitustarina oli mukava ja teksti virheetöntä ja sujuvaa. Alkupuolella sana Sitten toistui aika monen lauseen alussa, sille voi yrittää keksiä vaihtoehtoja niin teksti ei muutu töksähteleväksi. Mutta tällainen tyyliseikka ei vaikuta pisteisiin, teksti oli sujuvaa luettavaa. Kiva päästä lukemaan Leoparditassun touhuja :)

Saat 8kp

-YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Köynnöstassu, Myrskyklaani
09.05.2017 17:47
Köynnöstassu tassutteli polkua pitkin tukko höyheniä suussaan. Hänen leukansa oli painettuna kiinni rintaan, sillä hän kannatteli valtavaa sammaltukkoa.
*Näistä höyhenistä pennut pitävät!*
Okakynsi laittoi hänet usein sammalten vaihtoon, koska oli kiireinen, mutta se ei haitannut Köynnöstassua, sillä hän nautti yksinolosta. Naaras asteli leirin suuaukolle.
*Toivottavasti Okakynsi pitää lupauksensa ja vie minut huomenna saalistamaan! Leijonatassu sai jo linnun hännästään huolimatta!*
Köynnöstassu haistoi ilmaa, jossa leijui vieläkin sen tuoreen yrtin tuoksu.
*Miksi Mehiläistassu sitä sanoikaan?*
Hän asteli sisään ja hyppelehti pentutarhalle viemään höyheniä ja vaihtamaan sammaleet.
Yllätyksekseen hän huomasi pesän olevan miltei tyhjä. Siellä ei ollut muita kuin Mehiläistassu ja Savupuro. Mustan kuningattaren etukäpälien välissä erottui valkea mytty, jossa erottui vähän ruskeaa.
*Onko siinä väriä vaihtavan jäniksen jäännökset? Ei haise riistalta.*
Tilanne vaikutti liian yksityiseltä, joten Köynnöstassu katsoi parhaaksi jättää pesätarvikkeet siihen ja perääntyä pesän suuaukolta. Hän asteli oppilaidenpesän luo ja työnsi kuononsa sisälle.
*Tyhjä?*
"Rraawwrrrr!"
Jotain painavaa rojahti hänen niskaansa. Se oli Leijonatassu, joka oli väijynyt häntä pesän ulkopuolella.
"Mitäs teit tänään?" veli kysyi.
"Enpä mitään erityisempää. Vaihdoin makuualusia. Pentutarhassa on jotain outoa meneillään", hän vastasi.
Leijonatassu heilautti valkeita korviaanja näytti puhkuvan intoa kertoa päivän tapahtumista Köynnöstassulle.
"Minä saalistin ja meillä oli taisteluharjoitukset ja sain kaksi hiirtä ja päästäisen ja opin hienoja liikkeitä ja..."
"Hidasta vähän!" Köynnöstassu maukui ja viuhtoi häntäänsä ärtyneesti.
Leijonatassu aloitti alusta: "Ensiksi menimme saalistamaan ja sain kaksi hiirtä ja päästäisen!"
Köynnöstassu keskeytti. "Päästäisen? Kuka niitä haluaa syödä? Harmaaraita sanoi maistaneensa yhtä kerran, ihan vain kokeilun vuoksi. Maistui kuulemma kamalalta!"
Leijonatassu jatkoi: Sitten meillä oli taisteluharjoitukset. Opin tekemään näin!"
Leijonatassu viilsi nopeasti pesän seinämää. Siitä irtosi vatukoita. Köynnöstassu nousi seisaalleen, poimi vatukat maasta ja yritti paikata reiän.
"Yhtä liikettä en vain millään opi!" Leijonatassu maukui turhautuneena.
"Mitä sitten?" Köynnöstassu kysyi.
Leijonatassu nosi huojuen takajaloilleen, mutta mätkähti heti vatsalleen maahan.
"Tuossa olisi tarkoitus raapia vihollista pystyasennosta! En tajua, miten siinä muka ehtii!" veli valitti.
Köynnöstassu kokeili samaa. Hän nousi takajaloilleen, tasapainotti itsensä hännällään ja antoi saniaisille pari kunnon viiltoa, minkä jälkeen laskeutui takaisin istumaan.
"Tuohan oli ihan helppoa! Tasapainotat vain hä..."
Hän vaikeni äkkiä, kun tajusi, ettei Leijonatassulla ollut häntää.
*Se mäyrä saa vielä katua!*
Leijonatassu oli kuitenkin tajunnut, mitä hen aikoi sanoa ja kumartui masentuneena nuolemaan töpöään.
"En siis koskaan opi sitä", kolli mutisi hiljaa.
"Älä sano noin!" Köynnöstassu maukui kiihkoontuneena. "Joskus me vielä kostamme sille mäyrälle!"
Samassa pentutarhalta kuului hirveä valituksen maukaisu...
Vastaus:Tarina alkoi mukavan rauhallisesti, mutta olipa sitten jotenkin penkin reunalla pitävä... ensin piti varoa sanoja Leijonatassun kanssa hännästä (ihanan innokas hahmo) ja sitten taustalla kummitteli pentutarhan tapahtumat.... jännä tarina.

Alussa oli vähän epäselvä mitä Köynnös kantoi suussa. Ensin höyheniä, sitten sammalia, vai molempia yhtä aikaa? Vähän oli myös kirjoitusvirhettä tekstissä. Esim. sulautuneet sanat. Ei niitä niin paljon ollut että pisteisiin vaikuttaisi, mutta ne jäävät enemmän mieleen lyhyistä tarinoista, ja esimerkiksi sulautuneet sanat yksinkertaisetkin tekstintarkastusohjelmat havaitsevat.

Saat 15 kp

- YP Phi

 






META TAG (title): Warriorcats Rope









-->











--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Mehiläistassu, Myrskyklaani
02.05.2017 18:57
Mustan oppilaan hännänpää heilahti hengityksen muuttuessa yhä kiihkeämmäksi. Naaraan suljetut silmäluomet värisivät, mutta muuten mikään ei kertonut ympärillä olevalle maailmalle Mehiläistassun näkevän jotain epämiellyttävää unessaan. Hänen tassunsa värähtivät kun aamuaurinko kosketti niitä, mutta oppilas oli niin unensa pyörteissä ettei se saanut häntä hereille.
Mehiläistassu seisoi korkealla mäennyppylällä ja viekas tuuli nyki hänen turkkiaan. Naaras siristi silmiään auringon paahtaessa korkealta suoraan hänen silmiinsä. Näkymä, joka levittäytyi nuoren parantajaoppilaan ympärille, näytti omituisen utuiselta. Heinät ja ruohonkorret olivat melkein kuin sekoittuneet toisiinsa ja näyttivät siellä täällä olevilta vihreiltä läikiltä, eivät erillisiltä korsilta. Mehiläistassu ei tiennyt yhtään missä oli. Hänen rinnassaan tuntui hieman puristava tunne, mutta se ei tuntunut siltä, että siihen pitäisi kiinnittää huomiota. Naaras lipaisi kuivia huuliaan, ja kuuli takaansa askelia. Mehiläistassu tunsi sydämensä jättävän lyönnin väliin ja pienoisen pelon kutittelevan kynsiä. Oppilas yritti kääntyä ympäri, mutta tajusi hätkähtäen ettei kyennyt katsomaan taakseen. Pakokauhu alkoi repiä Mehiläistassun turkkia kuin yhä voimistuva tuuli. Hän aisti takanansa jonkun kissan läsnäolon, mutta ei haistanut kissan tuoksua tai kyennyt näkemään tätä. Nuoren naaraan aistit tuntuivat tukkiutuvan, mikä sai ahdistavan puristuksen rinnassa yltymään. Suunnaton kauhu riipi Mehiläistassun sisuskaluja ja hän yritti huutaa, muttei ääntäkään tullut hänen kurkustaan. Naaras siirsi katseensa ylös siniselle taivaalle ja tunsi kyyneileden sumentavan hänen näkökenttänsä. Aurinko, joka porotti korkealla oppilaan yläpuolella, alkoi yhtäkkiä vaaleta. Sen kirkkaat säteet näyttivät ikään kuin haihtuvan, ja pian tuli täysin pimeää. Vain yksinäinen tähti jäi taivaalle, kunnes tuuli suhahti Mehiläistassun nenän ohitse niin, että sekin sammui poksahtaen. Kyyneleet valuivat naaraan poskilla ja hän sulki silmänsä. Se kauhea yksinäisyyden, pelon ja kauhun sekainen tunne jäi pyörimään Mehiläistassun rintaan hänen kuunnellessaan omaa hengitystä silmät kiinni. Sitten yhtäkkinen kouristus vatsassa ja sitä seurannut pienoinen kipu saivat hänet äännähtämään. Kun naaras avasi silmänsä, hän huomasi olevaansa hereillä, mutta se pelko hänen rinnassaan ei ollut lähtenyt minnekään.
Meihläistassu räpsytteli silmiään auringon sivellessä hänen turkkiaan. Vaahtokukka nukkui vähän matkan päässä kerällä, häntä kietaistuna nenän päälle. Tuon hengitys oli tasaista ja vaikutti että hän nukkui vielä syvää unta. Mehiläistassu kurkotti tassuillaan eteenpäin venytelläkseen hieman, ja kierähti sitten selälleen. Hänen sydämensä tykytti edelleen melko lujaa unen jäljiltä, mutta mikään muu Mehiläistassun rennosta asennosta ei kielinyt hänen pyörittelevän mielessään unensa tapahtumia. Naaraan rinnassa tuntuva pelko unen jäljiltä auttoi häntä muistelemaan vielä äsköistä unta ja yrittää keksiä järkevä selitys sille. Mehiläistassu rypisti otsaansa, ja yritti miettiä kaiken mahdollisen läpi, kuka hänen takanaan ollut kissa olisi voinut olla. Se tuntui ensimmäiseltä asialta, joka hänen pitäisi selvittää, mutta hän ei ollut haistanut kissan tuoksua, nähnyt tätä tai kuullut hänen puhuvan. Vain kissan askeleet olivat kuuluneet, mutta miten Mehiläistassu pystyisi päättelemään kuka hän oli pelkkien askeleiden perusteella?! Klaaneja oli neljä, jokaisessa kissoja monta kymmentä ja vielä monta kymmentä erakkoa ja kotikisua, joista hän ei tiennyt mitään. Hän tajusi nopeasti sen olevan toivoton tehtävä, ja antoi huuliltansa karata pieni, epätoivoinen älähdys. Mehiläistassun mieleen lipui pieni ajatus, että ehkä se oli ollut vain painajainen, mutta oppilaasta ei tuntunut siltä. Hän tunsi nahoissaan, ettei se ollut ollut vain painajainen. Mutta mikä muu uni sitten oli voinut sitten olla? Pieni häivähdys häilähti Mehiläistassun mielessä, mutta hän ei tarkastellut sitä paremmin. Hän ei halunnut uskoa siihen, vaikka tiesikin päänsä sopukoissa että se oli totta. Mehiläistassu ei halunnut uskoa, että uni jonka hän oli nähnyt, oli ollut viesti Tähtiklaanilta. Viesti Tähtiklaanilta hänelle, vain yksin Mehiläistassulle. Se ei koskenut ketään muuta klaanin jäsentä kuin Mehiläistassua, hän tiesi sen. Vaahtokukka oli kertonut, että parantajat saivat Tähtiklaanilta enteitä ja näkyjä. Mutta Mehiläistassu ei halunnut uskoa näkemäänsä Tähtiklaanilta saaduksi ennustukseksi. Se, mitä ei halua uskoa, on automaattisesti poissa mielestä. Auringon sammuminen, viimeisenkin tähden katoaminen oli selvä merkki - Tähtiklaani ei joskus enää johdattaisi Mehiläistassun käpäliä.

"Huomenta, Mehiläistassu", Vaahtokukan uninen ääni kantautui Mehiläistassun korviin ja hän kierähti ympäri pedillään. Unen pyörittely mielessä oli saanut naaraan kasvot kurtulle ja ilmeen kaukaiseksi.
"Huomenta", Mehiläistassu hymähti. Hänen mielessääm pyörivät edelleen uni, ja se, mitä se voisi tarkoittaa. Hän oli jo ehtinyt unohtaa unensa loppuosan, kauhun tunteen rinnassa, kivun vatsassa ja viimeisenkin tähden sammumisen taivaalla. Sen vieraan kissan ajattelu oli pyyhkinyt kaiken muun unen tapahtumista pois naaraan mielestä. Vaahtokukan noustessa turkki pörrössä ylös unen jäljiltä hän naukaisi:
"Muistathan että tänään on puolikuu ja menemme illalla Kuulammelle?" Kylmä tuli virtasi Mehiläistassun lävitse, ja hän jäykistyi. Jos he menisivät tänään tapaamaan Tähtiklaania, näkisikö hän sen unen uudelleen? Naaraan karvat pörhistyivät ja hän änkytti:
"Niinhän sinä eilen sanoit." Vaahtokukka oli alkanut sukia turkkiaan, eikä siis huomannut Mehiläistassun jäykistymistä. Naaras ryhtyi käymään nopeasti läpi päässään vaihtoehtoja, miten hän voisi jättäytyä pois mutta tiesi, ettei Vaahtokukka sallisi sitä. Samaan aikaan pelon virittäytyessä Mehiläistassun kehoon, häntä toisaalta innostutti kovasti matka Kuulammelle. Nuori naaras oli käynyt kerran aikaisemminkin tapaamassa Tähtiklaania Kuulammella, edellisenä puolikuuna. Silloin hänet oli vihitty parantajaoppilaaksi ja hän oli tavannut muiden klaanin parantajat ja parantajaoppilaat. Unessaan Mehiläistassu oli tavannut yhden Tähtiklaanin parantajan, Teerenlennon. Tuo oli vain lausunut muutaman sanan naaraalle mutta kokemus oli ollut silti yksi jännittävimmistä asioista ikinä. Tosin Kuulammella käynnin jälkeen Mehiläistassu oli huomannut, että hänen ja Punatassun välit olivat etääntyneet, sillä jokin oli tullut heidän väliinsä. Mehiläistassu ei tiennyt, oliko se hänen parantajaoppilaisuutensa vai joku muu. Naaraan mieltä kuitenkin hiersi epäilys siitä, että hän oli valehtelemalla rikkonut siskonsa välit. Mehiläistassu kömpi itsekin ylös kahisuttaen makuualusia, ja alkoi hieman kiihtyneesti sukia itseään. Uni oli saanut hänen ajatuksensa sotkuisiksi kuin hämähäkinseitti. Se vaikeutti keskittymistä, ja siksi häneltä menikin Vaahtokukan naukaisi ohi.
"Anteeksi.. mitä sanoitkaan?" Mehiläistassu kysyi nopeasti ja lopetti sukimisensa, kun huomasi mestarinsa tiukan katseen porautuvan turkkiinsa.
"Sanoin, että tarkastamme nopeasti varastot ja käymme etsimässä kipeiten tarvittuja yrttejä. Ainakin hierarkka on loppu, sillä käytin eilen viimeiset lehdet Tomuturkin halkeilleisiin polkuanturoihin", Vaahtokukka toisti hivenen ärsyyntyneen kuuloisena. Mehiläistassu luimisti korviaan ja nyökkäsi pienesti. Sitten hän ravisteli turkistaan sammalhiput ja ryhtyi Vaahtokukan kanssa käymään varastoja läpi. He tonkivat varastojen perällä lojuvia kuivia yrttejä ja marjoja, ja heittivät armotta pilaantuneet yrtit pois. Vaahtokukka kyseli myös mitä yrttiä käytettiin mihinkin. Mehiläistassun ajatussotku selviytyi hieman hänen joutuessa kunnolla miettimään ja keskittymään aivan johonkin muuhun kuin uneen. Aurinko kipusi yhä ylemmäs ja paistoi Mehiläistassun mustaan turkkiin niin että hänelle tuli kuuma ahtaassa pesässä. Vaikka ulkona olikin pakkasta, tuulensuojaamassa pesässä ilma tuntui vallan lämpimältä. Vaahtokukkallakin näytti olevan hieman epämukavaa työskennellä hiirenkorvan auringonpaisteen alla. Mehiläistassun suuta alkoi kuivata ja hän nieleskeli yrittäen kostuttaa kielensä.
"Pitäisiköhän meidän lähteä ulos?" Vaahtokukka naukaisi, kun hän oli tarkastanut katajanmarjojen tilanteen. Mehiläistassu myöntyi enemmän kuin kiitollisena, ja lähti tassutamaan mestarinsa perässä pesästä ulos. Leirin aukealla ei ollut montaakaan kissaa sillä olihan päivä jo pitkällä. Pieni kateuden tunne kirpaisi naaraan rintaa, kun hän kuvitteli miten hän voisi rynnistää saaliin perässä metsässä. Mutta toisaalta Mehiläistassu ei tiennyt haluaisiko hän taistella toisia vastaan taisteluissa, nähdä miten omat klaanitovrrit haavoittuisivat. Tokihan hän nyt joutui katsomaan kissojen kärsiviä ilmeitä, mutta parantajana olemisessa hän sai auttaa noita kissoja. Mustaturkkinen naaras vilkuili ympärilleen linkatessaan mestarinsa perässä leirin aukean poikki. Hän olisi toivonut näkevänsä Punatassun, mutta sisarensa pitkää punertavaa turkkia ei näkynyt leirissä. Mehiläistassun sisällä leimahti pieni ikävän tunne siskoaan kohtaan ja hän päätti, että juttelisi tuon kanssa illalla. Vaahtokukan valkoinen turkki vilahti leirin piikkihernetunnelista ulos, ja Mehiläistassu laittoi tassuihinsa vauhtia. Hän juoksi ne muutamat askeleet uloskäynnin luokse, ja sitten sujahti tunnelista ulkoilmaan.
Ihanan raikas tuuli pörrötti Mehiläistassun mustaa turkkia ja hän huokaisi, kun saattoi viimein karistaa parantajan pesän tunkkaisen ja kuuman tunteen yltään. Vaahtokukka asteli reippaasti hänen edessään ja Mehiläistassu joutui toden teolla pitämään vauhtia yllä jottei olisi jäänyt jälkeen. Naaraan mestari vaikutti hieman äreältä, eikä oppilas halunnut suututtaa tätä lisää. Aurinko paistoi korkealta puiden yläpuolelta ja lumi narskui tassujen alla. Mehiläistassun tassut kastuivat, kun hän asteli tallattujen lumikinoksien halki. Mehiläistassu henkäisi ihastuksesta, kun näki puuta pitkin ylöspäin vipeltävän harmaaturkkisen oravan. Se kiipesi niin ketterästi ylöspäin. Auringonvalo siivilöityi puoden oksien läpi Mehiläistassun seuratessa mestariaan. Naaran hitusen kireät liahaksensa vertyivät hänen jolkuttaessaan mestarinsa perässä metsässä kohti Varjoklaanin reviiriä. Matkan varrella Mehiläistassun vasenta takajalkaa alkoi särkeä, mutta hän ei kehdannut pyytää Vaahtokukkaa hidastamaan. Niinpä naaras imi kipunsa sisällensä ja jatkoi taivaltamistaan eteenpäin, kunnes Vaahtokukka heilautti häntäänsä antaen merkin pysähtyä. Mehiläistassu seisahtui hengittäen hieman raskaasti matkan jäljeltä.
"Etsitään hierarkkaa. Ja jos satut löytämään jotain muutakin yrttiä, huuda minut paikalle niin arvioin kannattaako sen antaa kasvaa vielä vai kerätä talteen", Vaahtokukka tiuskaisi. Hänen karvansa olivat nousseet pystyyn, ja huolirypyt varjostivat naaraan kasvoja. Mehiläistassu kurtisti kulmiaan ja rykäisi.
"Onko jokin vialla?" hän kysyi varovasti. Vaahtokukka näytti hätkähtävän ja hän käänsi taivaansiniset silmänsä oppilaaseensa. Hän perääntyi askeleen ja ravisti päätään. Mehiläistassu räpytti silmiään.
"Mikä on?" hän kysyi vielä. Vaahtokukka puhalsi ilmaa ulos keuhkoistaan voimakkaasti. Sitten hän naukaisi aivan yllättäen:
"Kuurapentu on alkanut yskiä eilen. Hänen tilansa näytti huonontuneen hyvin äkkiä yön aikana. Pelkään että hän on saanut viheryskän." Mehiläistassun korvat ponnahtivat ylös ja pieni epätoivoinen parahdus karaksi hänen huuliltaan.
"Eikö meillä ole yhtään kissanminttua?" Vaahtokukka ravisti surullisena päätään.
"Entä onko meillä härkkiä? Tai leskenlehteä?" Mehiläistassu kysyi huolen nipistellessä vatsaa. Vaahtokukka katsoi oppilaaseensa silmät sumeina.
"Ei meillä ole mitään. Lehtikato oli juuri ja nyt vasta kaikki yrtit alkavat kasvaa. Kuurapentu on nyt Tähtiklaanin käpälissä", Vaahtokukka naukaisi hiljaa.
"Meidän täytyy nyt etsiä niitä yrttejä, joita voimme saada." Sitten hän painoi päänsä, ja kääntyi pois päin. Naaras lähti astelemaan eteenpäin katse maassa. Mehiläistassun läpi kulki väristyksien vana, kun hän seurasi katseellaan mestarinsa loittonevaa kehoa. Suru ja menetys väänsivät oppilaan vatsaa hänen kuvitellessaan Kuurapentua yskimässä heikkona, kunnes hän vaipuisi veltoksi pentutarhan sammalilla. Raju tuulenpuuska havahdutti parantajaoppilaan ajatuksista, ja hän ravisteli turkkiaan. Vaikka yksi pentu menehtyisikin, olihan vielä kolme tervettä pentua odottamassa pääsyä oppilaiksi. Klaani vahvistuisi, mitä lähemmäs hiirenkorvaa he pääsivät. Mehiläistassu pani jalkoihinsa liikettä, ja ryhtyi etsimään hierarkkaa. Maassa oli vielä lunta, mutta naaras tiesi, että jossain kohtaa voisi olla suojaisi paikka mihin lumi ei olisi koko lehtikadon aikana yltänyt. Siinä voisi vallan hyvin kasvaa hierarkkaa. Mehiläistassun askeleet ratisivat, kun hän asteli eteenpäin, osta hieman rytyssä. Naaraan sydän tykytti vimmatusti, kun hän penkoi maata etsien yrttejä. Nuoresta parantajaoppilaasta tuntui, että hän oli täysin hyödytön kun ei voinut auttaa Kuurapentua. Hierarkan etsiminen ei ottanut sujuakseen, kun Mehiläistassun ajatukset surisivat Kuurapennussa, ja tuon heikosta kehosta. Aurinko lipui taivaalla eteenpäin, eikä etsintä tuottanut tulosta. Huoli nakersi Mehiläistassun vatsaa, ja Vaahtokukan naukaisu hänen takaansa sai naaraan hätkähtämään.
"Etkö ole löytänyt mitään? On jo melkein ilta", Vaahtokukka naukaisi. Mehiläistassu hätkähti ja kohotti katseensa. Hän ei ollut tajunnut miten paljon aikaa murehtimiseen ja vain ympäriinsä kävelyyn oli tuhrautunut. Oppilas tunsi poskiensa punehtuvan nolostuksesta, ja yritti vältellä mestarinsa katsetta. Hämärä oli jo todella laskeutunut.
"Minun ei olisi pitänyt kertoa Kuurapennusta, sillä arvasin tämän", Vaahtokukka huokaisi. "Sinä vain tunnut aistivan tunteita todella hyvin." Mehiläistassu pysyi vaiti, sillä hän ei keksinyt mitään sanottavaa.
"Lähdetään nyt leiriin, minä sentään löysin lehden hierarkaa - saat käydä antamassa sitä Tomuturkille", Vaahtokukka tokaisi sitten, ja viittoi Mehiläistassua seuraamaan. Oppilas säpsähti parantajan viileää äänensävyä eikä väittänyt vastaan. Naaras lähti tassuttamaan mukisematta mestarinsa perässä kohti leiriä, pysähtyen matkalla vain poimimaan Vaahtokukan löytämän hierarkanlehden.

Leirissä oli hiljaista, kun Mehiläistassu saapui mestarinsa kanssa aukealle. Hänen suutaan kutitti, kun oli joutunut kantamaan hierarkkaa suussaan, mutta ei ollut pysähtynyt valittamaan. Vaahtokukka tuntui olevan hyvin poissaoleva ja turhautunut ilmeisesti Kuurapennun takia, ja se tarttui myös Mehiläistassuun kuin takianen. Naaraat tassuttivat parantajan pesään, ja Vaahtokukka käski oppilaansa heti viemään hoitavaa yrttiä Tomuturkille. Mehiläistassu siis vain pyörähti pesässä ja kipitti sitten nopeasti aukean poikki vanhusten pesälle. Parantajaoppilas astelehti hieman nilkuttaen vanhusten pesän luo, rykäisi ja astui sisään.
Pesässä oli paljon hämärämpää kuin ulkona, sillä tiivit seinät ja katto estivät valoa tunkeutumasta sisään. Klaanivanhimpien pesässä oli kolme hahmoa, jotka Mehiläistassu tunnisti Milliksi, Tomuturkiksi ja Köynnöstassuksi. Oppilas oli siivoamassa makuualusia. Mehiläistassu astui peremmälle pesään hierarkanlehti suussaan, ja pudotti sen pesän reunalle. Harmaaraita ei ollut pesässä, ja nuori parantajaoppilas päätteli kollin olevan ulkona kävelyllä kenties jonkun soturin kanssa.
"Mitä sinäkin tänne tulit?" Tomuturkki naukaisi tutulla hieman terävällä aksentillaan. Mehiläistassu vain pyöräytti silmiään, sillä hän oli oppinut oleman välittämättä hieman äksystä vanhuksesta ja keskittymään vain hoitamaan puuhansa.
"Tulin levittämään halkeilleille polkuanturoillesi hierarkkaa jotta ne parantuisivat", Mehiläistassu tokaisi, ja hymyili Millille ku tuo katsoi oppilaaseen. Köynnöstassu lopetti makuualusten siivoamisensa, ja käänsi oranssit silmänsä parantajaoppilaaseen.
"Mikä on hierarkka?" vastanimitetty oppilas kysyi kiinnostuneen näköisenä. Mehiläistassu tuhahti, ja selitti nopeasti sen olevan yrtti, joka hoiti muunmuassa halkeilleita anturoita.
"Vau", Köynnöstassu huokaisi, mutta jatkoi sitten touhujaan Tomuturkin katsahtaessa oppilaaseen terävästi.
"En kaipaa tänne kahdeksaa käpälää jotka vielä hääräävät ympärilläni niin nopeaa että pyörryn", Tomuturkki tiuskahti. Milli kohotti kulmiaan ja venytteli lihaksiaan puhtailla sammalilla, jotka Köynnöstassu oli juuri vaihtanut.
"Älä viitsi, Tomuturkki. He vain auttavat meitä", Milli rauhoitteli pesätoveriaan. Tomuturkki tuhahti mutta sulki kuononsa. Mehiläistassu väräytti viiksiään ja poimi hierarkanlehden suuhunsa. Hän alkoi pureskella sitä tahnaksi, jonka sitten levitti Tomuturkin kuiville ja halkeilleille anturoille. Tehdessään parantajantyötään Mehiläistassu unohti hiljalleen metsäreissun ja huolen Kuurapennusta. Vanhusten pesän lämmin ilmapiiri imeytyi hänen sisuksiinsa ja sai naaraan liikkeet rauhallisiksi mutta harkituiksi.
Kun Mehiläistassu oli saanut vahan levitettyä Tomuturkin anturoille, hän nyökkäsi merkiksi että oli valmis.
"Tuo oli aivan tuore lehti, joten se varmasti vaikuttaa nopeasti. Pyydän että et poistu pesästä ennen kuin huomen aamulla tai kävele muutenkaan jotta varmasti kaikki salva pysyy käpälissäsi", parantajaoppilas selosti. Tomuturkki nyökkäsi unisen näköisenä, ja Mehiläistassu poistui pesästä jättäen kaksi vanhusta kahdestaan pesään. Köynnöstassu oli saanut aluset vaihdettua ja ehtinyt lähteä, eikä Harmaaraita ollut vielä palannut. Oppilas tassutti voipuneena taas aukean halki aikeissa mennä nukkumaan, mutta hirvittävä parkaisu pentutarhasta jähmetti naaraan niille sijoilleen.
Mehiläistassu käännähti kannoillaan, ja viiletti suoraa päätä pentutarhaan, sillä siellä selvästi oli jotain tapahtumassa. Naaraan tassut kantoivat hänet nopeasti leirin poikki hämärään pentutarhaan, jossa hän erotti Savupuron käpertyneenä kauhistuneena pentujensa ympärille. Kaksi pientä karvanaamaa kurkisti kuningattaren hännän ylitse Mehiläistassua kun hän saapui pesään. Kuurapentu ei kuitenkaan näyttänyt reagoivan parantajaoppilaan tuloon millään lailla. Valkea naaras retkotti emonsa vierellä hengittäen pihisten ja yskien välillä niin rajusti, että koko pennun keho tärisi. Savupuron katse oli täynnä tuskaa, kun Mehiläistassu käveli lähemmäs.
"Auta Kuurapentua", kuningatar pyysi hiljaa. Hänen kehonsa asento kieli hädästä pentuaan kohtaan, ja Mehiläistassusta tuntui pahalta nähdä klaanitovereitaan niin surullisina. Lehväpilvi oli vähän matkan päässä Pikkupennun edessä, jotta vaaleanruskea naaras ei näkisi sairasta pentutoveriaan. Mehiläistassu kurkotti kaulaansa, ja nuuhkaisi Kuurapentua. Sitten hän kokeili tassullaan pennun rintaa, missä pieni sydän tykytti hurjaa vauhtia ja väsyneet keuhkot yrittivät vetää henkeä. Kauhu ja muserrus myllersivät Mehiläistassun rinnassa, kun hän tajusi ettei Kuurapentua voisi enää auttaa. Parantajaoppilas perääntyi askeleen kauemmas, ja riiputti päätään surkeana.
"Valitan, mutta Kuurpentua ei enää voi auttaa, hän on Tähtiklaanin käpälissä", Mehiläistassu kuiskasi. Hän puristi huulensa tiukasti yhteen, ja odotti että Savupuron kauhunsekainen huuto lakkaisi. Musta naaras sai itsevarmuutta jostain kumman syystä, vaikka Kuurapentu olikin melkein kuollut. Hän tajusi voivansa pelastaa kaikki muut, sillä vain hänellä oli tässä pesässä tarpeeksi tietoa ja taitoa siihen.
"Pörröpentu, Hallapentu ja Pikkupentu täytyy siirtää parantajan pesään, ja heidät täytyy tutkia mahdollisen tartunnan vuoksi. Lehväpilvi, sinä voit tulla myös. Savupuro, voit jäädä tänne Kuurapennun kanssa", Mehiläistassu naukaisi tasaisella ja rauhallisella äänellä. Lehväpilvi näytti pelästyneeltä, mutta ohjasi ensin oman pentunsa ja sitten kaksi Savupuron pentua parantajan pesään. Mehiläistassu kipaisi nopeasti tuomaan märän sammalmytyn Kuurapennulle ja Savupurolle, ja painui sitten tutkimaan muita pentutarhassa olleita kissoja. Hän oli jo ehtinyt unohtaa sisarensa, eikä Mehiläistassun puhumattomuus ainakaan korjannut heidän mahdollisesti vaurioituneita välejään.

// lopusta tuli aika töksähtävä mut tää on ollu mulla melkeen valmis tosi kauan ja halusin tän vaa "pois alta" cx
Vastaus:Mitäköhän ahdistava uni ennustaa... huomasin yrittäväni miettiä sen vihjaamia tulevia juonenkäänteitä ihan niin kuin kirjoja lukiessa. Onpas Mehiläistassulla nyt paljon ajattelunaihett, kun Punatassunkin kanssa kränää.... olit kirjoittanut koskettavasti kuolevan pennun ja muiden pentutarhassa olijoiden hädästä, mutta sentään siinä Mehiläistassu osasi pitää päänsä kylmänä. Mielenkiintoinen hahmo.

Saat 42 kp!

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Sadepentu, Jokiklaani
25.04.2017 21:33
Sadepentu venytteli ja kierähti emon lämpimään maidolta tuoksuvaan turkkiin. Oli lämmintä ja mukavaa maata kiinni emon kyljessä ja kahden muun pennun välissä. Hänellä ei pentuna ollut mitään velvollisuuksia tai töitä, mutta soturin elämä olisi silti hienompaa. Kun hänestä tulisi soturi, hänestä tulisi paras soturi aikoihin. Nyt hän saattoi kuitenkin keskittyä vain makoiluun ja maittaviin uniin pentuetovereiden vieressä. Päästäispentu kierähti unissaan sivulle ja tönäisi sammalla Sadepennun lähemmäs Vuokkopentua. Vuokkopentu piti kauheaa ulinaa ja mukavuus loppui siihen. Sadepentu tunki tassunsa Vuokkopennun suun eteen.
"Shh!" hän sihahti. Vuokkopentu mumisi jotain unissaan ja hiljeni pian. Sadepentu mönki lähemmäs emon turkkia ja painoi slmäluomensa uudestaan kiinni.
*Onkohan emosta tylsää hoitaa pentuja? Päästäispennussa on hänelle haastetta...*

Sadepentu käveli hiljaa saalista kohti. Hän otti sen tähtäimeensä, ja kun hän oli tarpeeksi lähellä, hän lähti juoksuun. Hiiri kipitti minkä tassuistaan pääsi ja Sadepentu juoksi sen perässä. Hän loikkasi hiiren niskaan ja puraisi sen hengiltä. Ylpeänä Sadepentu kantoi saalistaan kohti leiriä. Silloin hänen eteensä hyppäsi kettu, joka alkoi murista.
*Emo on puhunut ketuista!* Kettu ulahti ja syöksyi hänen kimppuunsa. Siinä samassa Päästäispentu syöksyi paikalle.
"Ei! Varo!" Sadepentu huusi, mutta Päästäispentu oli jo ketun kimpussa. Otus heitti sokean pennun helposti selästään. Sitten se kääntyi kohti Päästäispentua ja pieni pentu kaatui kumoon. Ketun ammottava kita lähestyi Päästäispentua.
"Ei!"

Sadepennun sydän pamppaili kiivaasti. Hän oli herännyt kamalasta painajaisesta. Vuokkopentu oli herännyt myös, ja näytti vihaiselta.
"Potkit minut hereille!"
"Itse mumisit niin etten saanut unta!" Sadepentu tiuskaisi.
"Älkää riidelkö. Yritän nukkua", Pihlajahohto sanoi.
"Voimmeko mennä leikkimään?" Vuokkopentu kysyi.
"Minäkin tulen!" Päästäispentu huudahti innoissaan. Pihlajahohto loi Päästäispentuun huolestuneen katseen.
"Hyvä on. Pitäkäähän huoli Päästäispennusta."
"Kyllä minä pärjään", Päästäispentu sanoi hieman loukkaantuneena. Pihlajahohto ei vastannut, vaan jatkoi uniaan. Vuokkopentu lähti ensimmäisenä ja Sadepentu seurasi perässä, mutta Päästäispentu kömpi perässä hitaasti. Muut pennut nukkuivat vielä.
"Ollaan sitä, että minä olen Jokiklaanin soturi, ja sinä olet Myrskyklaanilainen, joka hyökkää! Minä osaan uida, ja sinä haista variksenruoalle!" Vuokkopentu huusi. Sadepentu tuhahti, ja huudahti perään:
"Ei! Miten niin "sinä" olet Jokiklaanin soturi!"
"Hei, ei mitään tuollaista! Ollaan vain jahtia!" Päästäispentu maukaisi.
*Aika hyvä idea...*
"Kutsutaan muutkin pennut mukaan!" Vuokkopentu ehdotti.
"Ei, hölmö, muut nukkuvat vielä!" Sadepentu puhahti.

Päästäispennun oli määrä jäädä jahdiksi, mutta Päästäispentu ei saanut ketään kiinni.
*Klaaninvanhimpien pesä on tuolla, luulisin, sillä enhän ole käynyt siellä ikinä, mutta siellä näyttäisi makoilevan muutama kissa. Sotureita on kyllä enemmän. Siellä ne tylsimykset sepittävät tarinoitaan ja tiuskivat äkäisinä nuorille oppilaille!* Sadepentu ei aikonut jäädä leikkimään pian tylsäksi käynyttä jahtia, hän mieluummin tutki, miten tylsää olisi olisi olla klaaninvanhin. Hän kipitti pesälle ja kompasteli pari kertaa. Sitten Sadepentu kurkisti klaaninvanhimpien pesään ja kun häntä ei huomattu, hän meni lähemmäs ja asteli pesään sisälle.
"Ai, sinähän olet niitä uusia pentuja eikö?" harmaa naaras kumartui kysymään.
"Öö... ...tuota, kyllä minä taidan olla", Sadepentu vastasi. Silloin hän rohkaisi mielensä ja kysyi mitä oli tullut kysymäänkin.
"Onko klaaninvanhimpana tylsää?"
"Mraur! On sinullakin oudot kysymykset pentu", tummanharmaa naaras pesän takana naurahti. Sadepentua ujostutti jo liikaa, joten hän kääntyi ja luikki pois, ennenkuin ehti saada muita kommentteja. Hän kuuli vain jonkun huutavan takaansa: "Mikä sille tuli?"
*Onkohan Vuokkopentu Päästäispennun luona?* Sadepentu ei nähnyt tai haistanut sisaruksiaan missään.

Sadepentu oli tutkinut kaikki paikat leirissä, mutta ei löytänyt pentuetovereitaan.
*On vain yksi paikka, leirin ulkopuolinen alue.* Sadepentu kulki leirin poikki hiljaa. Muut heräilisivät pian, eikä kukaan saisi huomata häntä. Hän kuuli rasahduksen, ja lähti seuraamaan ääntä. Hän tassutteli ulos leirin sisään käynnistä ja haisteli ilmaa. Merkkejä ruohon yli talloneista pennuista ei ollut. Sadepentu tiesi, että vikkelä Vuokkopentu olisi hetkessä jo kaukana. Ehkä hänen pitäisi jatkaa etsimistä.
*Entä jos emo syyttää minua Päästäispennun katoamisesta!* Silloin Sadepentu hätkähti. Joku tarttui häntä niskanahasta, ja riepotteli leiriin. Hän yritti pyristellä, mutta häntä vietiin tiukassa otteessa kohti pentutarhaa. Kantaja ei ollut emo. Emon otteessa oli kevyempää ja mukavampaa. Kantaja tiputti hänet makuualusille niin, että hän kaatui kyljelleen.
"Tämä karkulainen taitaa olla sinun, löysin hänet leirin suuaukon lähettyvillä tutkimasta", ääni sanoi. Sadepentu ei ollut varma oliko se sanottu lempeästi vai hiukan vakamalla äänen sävyllä.
"Hyvä kun huomasit hänet, Raskasjalka. Toivottavasti ei ollut vaivaa", Pihlajahohto sanoi yrittäen pidätellä vihaista murinaa, joka oli selvästi tarkoitettu Sadepennulle. Kun Raskasjalka lähti, emo kääntyi katsomaan tiukasti Sadepentuun päin.
"Selitähän minulle. Mitä ihmettä teit siellä!"
"Mi-minä vain yritin-" Sadepentu aloitti, mutta Pihlajahohto keskeytti.
"Et enään lähde ilman lupaa leiristä! Onko selvä?"
"Ky-kyllä on, mutta minä vain yritin etsiä Päästäispennun ja Vuokkopennun! Missä he ovat?"
Pihlajahohto osoitti hännällään pentutarhan nurkkaan. Kaksi pentua pyörivät muiden joukossa ja muut pennut ihmettelivät Päästäispennun silmiä.
"Sinunkin kannattaisi mennä." Sadepentu nyökkäsi ja käveli muiden luo.
"Hei Hopeapentu, Sulkapentu, Lehväpentu ja Kaarnapentu", hän aloitti.
"Hei!" Hopeapentu huudahti.
"Olitko tehnyt jotain, kun Pihlajahohto oli noin vihainen? Ei se mitään tule leikkimään." Sadepentu ei ehtinyt vastata, sillä Sulkapentu esitti jo uuden kysymyksen: "Onko veljesi todella sokea?"
"Kyllä, hän on sokea..."
*En pidä tästä. Kaikki utelevat liikaa, kun haluaisin tutustua rauhassa!* Kaarnapentu ei näyttänyt kiinnittävän häneen mitään huomiota. Se oli tavallaan hyvä sillä Sadepentu halusi yksi kerrallaan tutustua uusiin pentuihin.
"Mitä teemme nyt?" Vuokkopentu maukaisi.
"Sadepentu, pysyt sitten leirissä muistathan?" Sadepentu nyökkäsi ärtyneenä ja kulki muiden pentujen kanssa ulos pentutarhan ahtaudesta. Sadepentu halusi kyllä tutustua muihin, mutta ei näin äkkinäisesti.

Pennut olivat leikkineet ja tutustuneet toisiinsa. Sadepentu tiesi, että isä oli liian aktiivinen soturi. Isä ei ollut tullut katsomaan omia pentujaan edes silmien avaamisen jälkeen vielä ollenkaan.
*Tule huomenna Korppiviiksi! Kävisit nyt omien pentujesi luona!*

//Pentujen leikit ja klaaninvanhimpien touhut ovat tylsää, mutta parasta aikaa :D
Vastaus:Ei ollut yhtään tylsä tarina. Sadepentu on tosi söpö :3 kohtaaminen klaaninvanhimpien kanssa oli erityisen hellyttävä. Mutta voi kun kantaa huolta sokeasta veljestä... kyllä näitä pentutarinoita on kiva seurata :) en malta toisaalta odottaa mitä puuhia Sadepentu keksii kun oppilaana saa lisää vapautta. Tällaisella tarinatahdilla siihen ei mene kauan!

Saat 22 kp

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Sadepentu, Jokiklaani
24.04.2017 22:23
Sadepentu heilautti häntäänsä. Hän oli avannut silmänsä ensimmäisenä, eikä voisi vielä leikkiä sisarustensa kanssa. Se oli ikävää, mutta hän jaksoi odottaa vielä hetken. Kaikkihan oli niin hienoa, että hänen silmät melkein sokaistuivat kaikista väreistä! Sadepentu istui ja haukottelikin pian jo tylsyydestä.
"Avatkaa silmänne, tai minä tulen aukaisemaan ne väkisin!" Sadepentu murahti.
"Rauhoitu, Sadepentu. Kyllä hekin kohta silmänsä avaavat", Pihlajahohto maukaisi ja nuolaisi Päästäispennun turkkia. Sitten se tapahtui, Päästäispentu raotti silmiään ja Räväytti ne auki.
"No, eikö näytäkkin hienol-" Sadepentu keskeytti lauseensa. Päästäispennun silmät näyttivät omituisilta. Kaikki kävi niin nopeasti, ettei Sadepentu ehtinyt käsittää. Pihlajahohto kaappasi pennun suuhunsa ja lähti reippaaseen tahtiin parantajanpesää kohti. Sadepentu oli lähdössä perään, kun kuuli naukaisun.
"Mahtavaa! Nämä värit ja niiden loisto!" Vuokkopentu oli avannut silmänsä. Sadepentu kääntyi.
"Mennään katsomaan, emo vei Päästäispennun parantajanpesään!" Sadepentu hoputti.
"Tuota selvä..." Vuokkopentu oli selvästi hölmistynyt. Sadepentu ei jäänyt odottamaan. Hän lähti juoksuun ja kompastui heti kiveen. Muristen hän kompuroi pystyyn. Vasta silmänsä avanneena ei ollut järkevää alkaa juosta, niinpä Sadepentu käveli loppumatkan.
"Olen pahoillani, Päästäispentu on sokea", Sääskisydän maukui.
"Mitä?" Sadepentu huudahti.
"Mitä sinä teet täällä, takaisin pentutarhaan! Olen pahoillani Sääskisydän, käyn viemässä Sadepennun pois", Pihlajahohto maukui ja tarttui Sadepentua niskanahasta. Sadepentu tunsi nousevansa. Näkymä keikkui emon kantaessa häntä pentutarhaan. Vuokkopentu ei ollut seurannut Sadepentua vaan jäänyt pentutarhaan.
"Päästä irti! Kerro mitä on tapahtunut! Emo!" Sadepentu murisi Pihlajahohdon roikottaessa häntä maankamaralla. Emo odotti hetken, ja kun Sadepentu rauhoittui, Pihlajahohto pudotti hänet maahan. Sadepentu puisteli itseään vihaisena.
"Saat tietää kaiken kun palaan. Äläkä yritä vakoilla keskusteluamme, onko selvä!" Pihlajahohto oli ärtynyt. Sadepentu mietti mitä Päästäispennulle oli käynyt. Jotain hän oli kuullut sokeudesta, mutta oli erittäin harvinaista, että pentu olisi sokea. Pihlajahohto talsi takaisin parantajanpesään. Sadepentu olisi halunnut heti leikkiä, mutta juokseminen oli vaikeaa ja hän meinasi kompastua. Sadepentu tiesi, ettei Päästäispennulle mitään kovin vakavaa ollut käynyt, mutta silti häntä pelotti.
*Minun pitää saada tietää, mutta jos menen sinne, emo huomaa minut ja heittää tuoresaaliskasaan!* Sadepentu päätti tyytyä odottamaan vielä vähän aikaa. Vuokkopentu kieri parhaillaan maassa ja hyökkäili lehden kimppuun kuin saalistaisi hiirtä.
"Tule leikkimään!" Vuokkopentu huusi. Sadepentua ei kiinnostanut leikkiminen nyt. Hän halusi tietää mikä Päästäispennulla oli. Leikkiminen ei olisi hyvä ajatus nyt. Hän itsekkin oli kaatunut yrittäessään juosta. Jos käveleminen oli vielä kompuroimista, ei kannattanut yrittää juosta ja riehua. Pihlajahohto marssi Sadepentua kohti Päästäispentu suussaan.
"Hän on sokea", Pihlajahohto huokaisi tiputettuaan pennun.
*Mitä? Kamalaa! Olen kuullut sokeudesta. Sehän on kuin minä en avaisi ikinä silmiäni! Entä jos Päästäispentu kelpaa vain tylsäksi klaaninvanhimmaksi!*
"Mitä se sokeus on?" Päästäispentu kysyi.
"Onko se jokin vakava tauti?"
"Sokealle sitä on vaikeaa selittää. Et näe asioita. Kun muut avaavat silmät, he näkevät", Pihlajahohto selitti hiljaa, eikä kovin lohduttavaan sävyyn.
"Tarkoittaako se ettei minusta voi tulla hyvää soturia?" Päästäispentu parahti.
"Ei, lupaan että sinusta tulee oikein hyvä soturi", Pihlajahohto yritti vakuuttaa pennulle, mutta hämmennys paistoi hänestä läpi.
*Päästäispentu ansaitsisi nähdä. Hän tarvitsee hyvän mestarin, jotta hänestä tulee hyvä soturi!* Päästäispentu kompuroi parhaillaan maassa, eikä näyttänyt oikeastaan edes soturin alulta. Kun Sadepentu oli avannut silmänsä emo oli sanonut, että hän näyttää pieneltä soturilta. Sadepentu tiesi, ettei pentu voinut näyttää soturilta. Emo oli väärässä monessa muussakin asiassa, kuten siinä että sokeus oli harvinaista. Jos sokeus oli niin harvinaista, miten sitten Päästäispennun kohdalle voi sattua sellainen asia.
"Menen käymään Korppiviiksen luona", Pihlajahohto maukui.
"Leikkikää kiltisti!"
*Emo kertoo Päästäispennusta isälle!* Sadepentu ei aikonut jäädä ahtaaseen pentutarhaan, muihin pentuihin kunnolla tutustuminenkin sai odottaa. Sadepentu kompuroi Pihlajahohdon perässä Korppiviiksen luo.
"Päästäispennusta tulee hyvällä koulutuksella oikea soturi. Parantaja totesi, että hän on sokea. olen silti varma että-"
"Mitä? Minun pentuni eivät synny sokeina!" Korppiviiksi tiuskaisi.
"Älä sano noin! Hän pärjää hyvin, ja hänestä tulee oikein hyvä soturi!" Pihlajahohto huudahti. Sadepentu kompastui maassa olevaan oksaan ja maukaisi kuuluvasti.
"Mitä! Sadepentu, sanoinhan ettet saa vakoilla!" Pihlajahohto murahti ja kaappasi Sadepennun suuhunsa.

Sadepentu oli taas kiikutettu pentutarhaan. Hän ei voinut olla vilkuilematta Päästäipennun omituisia silmiä.
*Ehkä emo on oikeassa, ehkä hänestä tulee hyvä soturi...*
Vastaus:Oho olipa jännä aloitus Sadepennun tarinoinnille! Mielenkiintoista seurata Sadepennun mietteitä veljen poikkeavuudesta, hyvin kirjoitettu pennun näkökulmasta. Muistakin oli kirjoitettu hyvin. Teksti oli sujuvaa.

Saat 16kp!

-YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Köynnöstassu, Myrskyklaani
21.04.2017 14:40
Köynnöstassu pyöritteli sammaleesta palleron. Hän poimi sen suuhunsa ja kantoi sen pesän toiselle puolelle sulka kasaan. Rahkasammal oli niin ihanan pehmeää. Okakynsi kutsui häntä pesän ulkopuolelta. Köynnöstassun astuessa ulos Okakynsi oli juttelemassa Kirkassydämen ja Saniaisturkin kanssa. Huomattuaan Köynnöstassun kolli lopetti keskustelun pentuetovereidensa kanssa ja hyppelehti oppilaansa luo.
"Tänään harjoittelemme saalistamista!"
Köynnöstassu ravasi innoissaan mestarinsa perässä, kunnes he saapuivat aukioolle, jolla istui harmaatabby naarasoppilas Saniaisturkin kanssa.
Köynnöstassu pettyi.
*Halusin harjoitella kahdestaan Okakynnen kanssa!*
Kirkassydämen saapuessa aukiolle Köynnöstassu käsitti, mistä kolme kissaa olivat puhuneet.
*Ei! Miksi he halusivat harjoitella yhdessä?! Tarvitsen omaa rauhaa!*
He alkoivat tassutella kohti Tuuliklaanin ja Myrskylaanin rajaa...

Köynnöstassu vaani pientä vesimyyrää joenvarressa. Hän yritti parhaansa mukaan tehdä, niin kuin Okakynsi oli opettanut. Hän loikkasi saalista kohti, kun jokin hopeinen hyppäsi hänen ylitseen, pelästytti myyrän karkuun ja molskahti jokeen. Sulkatassu nosti päänsä vedestä. Naaraan korviin oli takertunut vesikasveja ja selässä oli lumpeen lehti.
"Senkin kala!", Köynnöstassu kiusoitteli.

Köynnöstassu palasi leiriin. Hän ei ollut saanut tänään vielä mitään. Leijonatassuistui oppilidenpesän edustalla. Köynnöstassu meni vaihtamaan kieliä hänen kanssaan.

//Taas tosi "jännä" tarina!
Vastaus:Hauska tarina :) Tätä tykkäisi lukea pidemmissäkin pätkissä. Muutama kirjoitusvirhe oli, esimerkiksi yhteen sulautuneita sanoja, jotka huolellisella läpilukemisella ennen tarinan julkaisua saisi karsittua pois. Lisäksi luethan kommentit aiempaan tarinaasi kuvailusta jne.

Saat 6 kp

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kastesiipi, Myrskyklaani
20.04.2017 21:38
Kastesiipi loikki metsässä Leppälehvä rinnallaan. Vasta edellisenä päivänä oli Kastesiipi tavannut Heinätassun, mutta silti hän toivoi näkevänsä kollin taas mahdollisimman pian uudelleen. Kastesiiven mieli oli Heinätassun näkemisen jälkeen keventynyt kummasti ja aamulla Kastesiipi olikin innokkaasti pyytänyt Ratamohännältä, että pääsisi mukaan Koivuruskan johtamaan partioon, johon kuuluivat myös Leppälehvä ja Vinhatassu. Ratamohäntä oli suostunut.
”Alat vaikuttaa taas omalta itseltäsi”, Kastesiiven vieressä kulkeva Leppälehvä naukaisi. Kastesiipi kehräsi vastaukseksi.
Partio kulki kohti Varjoklaanin rajaa. Tuuli pörrötti kissojen turkkeja, ja Kastesiipi katseli ylhäällä kulkevia puiden oksia. Hiirenkorva oli alkamaisillaan ja riista alkaisi pikkuhiljaa palailla metsään.
Pian Kastesiipi alkoi erottaa ilmasta Varjoklaanin hajua ja pian partio saapui Varjoklaanin ja Myrskyklaanin reviirien rajalle.
”Hyvä”, Koivuruska maukaisi. ”Varjoklaanin tuoksu ei ole täysin tuore. Emme siis luultavasti törmää toisen klaanin partioon.”
”Viime kokoontumisen jälkeen se taitaa ollakkin parasta”, Leppälehvä myönsi. ”Kuulemani mukaan kokoontumisessa meinasi syntyä taistelu.”
”Mutta ei syntynyt”, Kastesiipi maukui ja tajusi äänessään puollustelevan sävyn. Leppälehvä kehräsi huvittuneena.
”Toivottavasti ei ikinä sytykään”, Koivuruska sanoi.
”Myrskyklaani voittaisi Varjoklaanin ihan helposti”, Vinhatassu pisti väliin.
”Toivottavasti”, Leppälehvä naukui. Partio jatkoi hiljaisena matkaa jättäen rajalle tuoreet hajumerkit. Sitten partio lähti kulkemaan kohti leiriä. Hetken matkaa kuljettuaan Leppälehvä pysähtyi ja nosti häntänsä pystyyn. Kastesiipi pysähtyi äkisti törmäten melkein ystäväänsä.
”Mitä nyt?” Kastesiipi kysyi hiukan ärtyneenä.
”Hiljempaa”, Leppälehvä sihahti ja hiipi pusikkoon. Kastesiipi kallisti päätään ja kuunteli metsän ääniä. Lintujen laulua, tuulen havinaa puissa ja sitten hiiren hiljainen vingahdus. Leppälehvä ilmestyi pusikosta kantaen hiirtä suussaan.
”Tuo taitaa olla pullein hiiri moneen kuuhun!” Kastesiipi totesi.
”Riistaa alkaa vähitellen olla enemmän”, Koivuruska sanoi ja partio jatkoi matkaansa.
”Onkohan muilla klaaneilla yhtä hyvin riistaa”, Kastesiipi mietti äänen ajatukset Heinätassussa.
”Se ei kuulu meille”, Koivuruska maukaisi. ”Jos ei ole, niin tuskin he siitä kertoisivat. En minä ainakaan kertoisi. Toiset klaanit voisivat pitää Myrskyklaania heikkona.”
”Onneksi meillä kuitenkin on riistaa riittämiin”, Leppälehvä sanoi hampaittensa välistä.
Partio saapui leirin sisäänkäynnille, mutta päästi metsästyspartion kulkemaan ensin ulos ennen kuin he menivät itse sisään. Kastesiipi ja Leppälehvä kulkivat yhdessä tuoresaaliskasalle, jonka päälle Leppälehvä pudotti hiirensä.
”Saammekohan ottaa jo jotain syömistä?” Kastesiipi mietti. Leppälehvä kohautti lapojaan.
”Ottakaa vain”, paikalle tullut Saarniturkki maukaisi. Kastesiipi valitsi kasasta oravan ja Leppälehvä rastaan ja ystävykset menivät rauhaisaan paikkaan syömään. He söivät vaitonaisina ja syötyään Leppälehvä venytteli ja asettui kerälle.
”Herätä minut sitten hetken päästä”, Leppälehvä maukaisi ja nukahti. Kastesiipi söi oravansa loppuun ja jäi katselemaan leiriä nuollen huuliaan. Kaikki olivat omissa puuhissaan. Kenties Kastesiiven onnistuisi livahtaa leiristä kenenkään huomaamatta?
Soturi nousi seisomaan ja tassutti leirin uloskäynnille. Kukaan ei huomannut häntä tai jos huomasi, kukaan ei ainakaan tullut sanomaan mitään. Kastesiipi livahti ulos.
Tunnelin suulla Kastesiipi jäi haistelemaan ilmaa, jossa ei kuitenkaan tuntunut tuoretta klaanitovereiden hajua. Naaras vilkaisi nopeasti ympärilleen ja sujahti aluskasvillisuuteen.
Kastesiipi lähti loikkimaan metsän halki kohti Tuuliklaanin reviiriä. Hän ei ollut menossa tapaamaan Heinätassua, vaikka tekisi sen kyllä paljon mieluummin kuin menisi Sumun luo, mutta Sumun luo Kastesiipi kuitenkin oli menossa.
Kun Kastesiipi pääsi rajajoen kohdalle, hän pysähtyi hetkeksi. Kastesiipi ei pitänyt vedestä niin kuin ei suurinosa muistakaan myrskyklaanilaisista. Joki oli kuitenkin ylitettävä, jos tahtoi sen toisele puolelle. Kastesiipi veti syvään henkeä ja astui kylmään veteen. Naaraan tassut kastuivat hetkessä läpimäriksi, mutta siitä huolimatta Kastesiipi asteli yhä vain kauemmas ja kauemmas veteen, kunnes aallot osuivat jo hänen kylkiinsä. Kastesiipi nosti leukaansa, jotta hänen suuhunsa ei menisi jokivettä. Soturi joutui uimaan jonkin matkaa, mutta vähitellen joki kuitenkin muuttui vähemmän syväksi ja pian Kastesiipi pääsi joen toiselle rannalle. Kastesiipi ravisti turkkinsa kuivaksi ja haisteli ilmaa.
*Ei tuoretta Tuuliklaanin hajua.* Kastesiipi etsi joenrannasta mutaisen kohdan ja kieri siinä jonkin aikaa. Hänen oli peitettävä hajunsa, mutta ketunjätöksiä hän ei enää käyttäisi. Siitä hän oli varma.
Kastesiipi kömpi pystyyn mudasta ja ravisteli turkkiaan. Ympäriinsä roiskui mutaa. Kastesiipi haistoi turkkiaan ja nyrpisti nenäänsä.
*Kelvatkoon.*
Kastesiipi lähti juoksemaan järvenrantaa pitkin pysytellen vähintään kahden hännänmitan päässä järvestä. Naaras halusi päästä mahdollisimman nopeasti pois klaanien reviireiltä, jotta kukaan ei ehtisi nähdä häntä. Mutainen turkki toi kuitenkin suojaa myös katseilta. Kukaan ei välttämättä tunnistaisi Kastesiipeä, vaikka näkisikin.
Kastesiipi juoksi Tuuliklaanin reviirin halki eikä pysähtynyt ennen kuin saapui Jokiklaanin reviirin laitamilla sijaitsevalle ukkospolulle. Naaras jäi hetkeksi tasaamaan hengitystään ja hiipi sitten ukkospolun viereen. Kastesiiven nenän edestä sujahti hirviö ja heti sen perään toinen. Kastesiipi katsahi molempiin suuntiin, mutta hirviöitä ei näkynyt ja Kastesiipi syöksähti juoksuun.
Vaikka muualla olikin vielä paikoittain lunta, ukkospolku oli jo täysin sula eikä Kastesiipi liukastellut niinkuin ensimmäisellä kerrallaan, kun oli ylittänyt ukkospolun. Pian nuori soturi saapuikin ukkospolun toiselle puolelle.
Kastesiipi katsahti ympärilleen ja lähti sitten kulkemaan ojanpiennarta pitkin kohti Sumun kotia. Kaksijalkala näytti nyt erilaiselta kuin talvella, jolloin kaikkialla olivat loistaneet värikkäät valot. Tosin Kastesiiven viime käynnillä oli ollut yö, mikä oli myös tehnyt kaksijalkalasta erilaisen.
Lopulta Kastesiipi huomasi hylätyn kaksijalkojen pesän kohoavan puuaidan toisella puolella. Kastesiipi astahti aivan aidan juureen ja hyppäsi sen päälle ja sitten alas toiselle puolelle. Varovasti naaras tassutti kaksijalkojen pesän luo ja livahti sisään sen seinässä olevasta aukosta.
Kaksijalkojen pesän pimeys yllätti Kastesiiven. Hän oli kuvitellut pesän valoisammaksi, mutta oli erehtynyt. Naaras siristi silmiään pimeässä ja katseli ympärilleen. Sumua ei näkynyt. Kastesiipi asteli eteenpäin vilkuillen ympärilleen. Pesä näytti hiljaiselta ja autiolta.
*Ehkä hän on lähtenyt metsästämään* Juuri silloin Kastesiiven selkään iski hirvittävä paino. Naaras ulvahti säikähtäneenä, kun toisen kissan hampaat upposivat hänen niskaansa. Kastesiipi kierähti selälleen, mutta vastustaja ei jäänytkään hänen alleen vaan loikkasi pois juuri ajoissa. Kastesiipi syöksähti toista kissaa päin ja raapaisi kynsillään tämän lapaa. Vastaukseksi kissa sivalsi kynsillään hänen otsaansa. Kastesiiven silmiin roiskahti verta eikä hän nähnyt kunnolla veren läpi. Hänen vastustajansa huomasi tilaisuutensa tulleen ja potkaisi Kastesiiven maahan. Naaras kierähti pois toisen kissan kynsien tieltä, kun tämä yritti painaa hänet maata vasten. Kastesiipi loikkasi jaloilleen ja syöksähti päin vastustajaansa. Kaksikko kieri hetken maassa yhtenä sähisevänä pallona, mutta hetken päästä he perääntyivät toisistaan kauemmiksi. Kastesiipi nuolaisi pari kertaa vasemmassa lavassaan olevaa syvää haavaa ja syöksähti taas kissaa kohti. Kissa yritti väistää, mutta Kastesiipi sai viillettyä tämän kylkeen haavan. Kissa sähähti ja loikkasi päin Kastesiipeä, joka kuitenkin livahti vastustajansa alta, kääntyi sitten kannoillaan ja iski kissan maata vasten. Hetken rimpuiltuaan kissa valahti veltoksi ja hylättyyn kaksijalkojen pesään laskeutui taas hiljaisuus, jonka rikkoi ainoastaan kahden kissan huohotus.
”Hyvä on, sinä voitit”, kissa naukaisi tutulla äänellä. Kastesiipi henkäisi.
”Sumu!”
”Kastetassu? Se olitkin sinä!” Kastesiipi päästi Sumun nousemaan jaloilleen ja katseli kuinka tämä ravisteli itseään ja alkoi sitten nuolla haavojaan.
”Anteeksi, en tunnistanut sinua”, Sumu maukui ja katsahti Kastesiipeen keltaisilla silmillään.
”Minäkin pyydän anteeksi”, Kastesiipi sanoi ja tarkasteli veljeään. Sumu oli laihtunut huomattavasti ja Kastesiiven tekemien haavojen lisäksi hänellä oli muitakin haavoja.
”Kaksijalkalassa eläminen ei taida olla kovinkaan helppoa”, Kastesiipi totesi.
”Ei niin”, Sumu myönsi. ”Täällä on alkanut majailemaan paljon muitakin kulkukissoja. Joudun taistelemaan jokaisesta riistan tähteestä.”
”Hiirenkorvan myötä riista varmasti lisääntyy”, Kastesiipi sanoi.
”Uskon niin”, Sumu naukaisi ja ryhdistäytyi sitten.
”Mitä asiaa sinulla oli, Kastetassu?” hän kysyi.
”Kastesiipi”, Kastesiipi korjasi.
”Kastesiipi?”
”Minut nimitettiin soturiksi”, Kastesiipi selitti.
”Vaihtuvatko teidän nimenne, kun teistä tehdään sotureita?” Sumu kysyi ihmeissään.
*Minun täytyy selittää hänelle joskus vähän enemmän klaanien tavoista* Kastesiipi ajatteli ja naukaisi Sumulle: ”Vain osittain.”
Sumu nyökkäsi hitaasti. Kastesiivestä tuntui, ettei hänen veljensä ollut vieläkään ihan tajunnut.
”Selitän joskus myöhemmin lisää.”
”No, mikä sinut sitten tuo tänne?” Sumu kysyi.
”Halusin vain hiukan jutella”, Kastesiipi vastasi ja päätti olla menemättä suoraan asiaan. ”Mitä sinulle kuuluu?”
”Ihan hyvää”, Sumu vastasi. ”Niinkuin sanoin olen joutunut tappeluun useammankin kerran. Mutta jos emoni ei saa tietää siitä, kaikki on hyvin.”
”Millainen sinun emosi on?” Kastesiipi kysyi iloisena siitä, että oli saanut ohjattua keskustelun niin nopeasti Sumun perheeseen. Itse asiassa todella nopeasti.
”Hän on välillä vähän yli huolehtivainen. Hän ei ensin meinannut päästää minua asumaan täällä”, Sumu kertoi. ”Mutta on hän silti hyvin mukava emo.”
”Käytkö joskus tapaamassa perhettäsi?” Kastesiipi kysyi ja kallisti päätään.
”Käyn joskus perheeni luona järven toisella puolella, mutta joskus he tulevat minun luokseni kylään”, Sumu vastasi.
”Kävelevätkö he siis suoraan klaanien reviirien halki?”
”Eivät tietenkään! Yritämme välttää parhaamma mukaan klaanikissoja. Isäni joutui kerran taisteluun joitain klaanikissoja vastaan ja siitä lähin olemme pysytelleet kaukana klaanien reviireiltä”, Sumu naukui. ”Varsinkin sisareni haluaa pysyä mahdollisimman kaukana klaaneista. Hän ei pidä taistelemisesta. Ei sitten yhtään.”
”Onko sinulla pentuetovereita?”
”Sisko.”
”Valkoinen hopeanharmailla täplillä?” Sumu näytti hämmentyneeltä.
”Mistä tiesit?” hän kysyi ihmeissään. Kastesiipi kohautti lapojaan.
”Arvasimpahan vain”, naaras maukaisi hiukan vaivaantuneena.
”Pisara on oikein hauskaa seuraa sen jälkeen, kun häneen on tutustunut, mutta aluksi hän on aika hiljainen.”
”Pisara?”
”Pisara on siskoni nimi.”
”Onko sinulla muita pentuetovereita?” Kastesiipi tiedusteli. Sumu kuitenkin pudisti päätään.
”Vanhempani ovat kertoneet, että minulla olisi ollut toinenkin sisko, mutta hän hukkui eräänä myrskyisenä päivänä.”
*Niinhän te luulette*
”Haluatko jotain syötävää?” Sumu kysyi. ”Voin käydä metsästämässä.”
”Olen pahoillani, mutta en voi jäädä pidemmäksi aikaa. Klaanitoverini varmastikin jo ihmettelevät, missä olen”, Kastesiipi maukaisi. Sumu näytti hetken pettyneeltä, mutta ryhdistäytyi pian.
”Tule taas pian käymään”, Sumu naukaisi. Kastesiipi hymyili.
”Takuulla!”

Kastesiipi asteli järven rantaa pitkin kohti Myrskyklaanin reviiriä. Aurinko alkoi jo laskea ja se loi järven pintaan punertavaa hehkua. Kastesiipi katseli sitä samalla, kun asteli eteenpäin ajatuksiinsa uppoutuneena.
Kastesiiven teki mieli rynnätä juoksuun ja lähteä heti etsimään perhettään. Nyt hän tiesi suunnilleen, mistä etsiä: järven toiselta puolelta, Myrskyklaanin reviirin vastakkaiselta puolelta järveen nähden.
*Löytäisinköhän perheeni seuraamalla jokea?* Kastesiipi mietti ja loi katseen Myrskyklaanin reviirin metsään. *Mutta jos lähden, voinko enää palata?* Kastesiipi huokaisi. Hän tiesi vastauksen, ja se oli kielteinen.
Kastesiivestä tuntui kuin hän olisi ollut jossain vankina. Hän ei tiennyt yhtään, mitä tehdä. Hänen täytyisi valita klaanin ja perheen väliltä, eikä valinta ollut helppo.
Yhtäkkiä alkoi kuulua töminää. Kastesiipi valpastui ja katseli ympärilleen. Pienen mäen harjalla vilisti kani, ja sen perässä juoksi neljä tuuliklaanilaista. Kastesiipi syöksähti äkkiä rantavedessä kasvavien kaislojen sekaan ja kyyristyi matalaksi.
Tuuliklaanin metsästyspartio lähestyi kovaa vauhtia, ja pian Kastesiipi tunnisti yhden kissoista: Heinätassun. Muita kissoja Kastesiipi ei kuitenkaan tunnistanut.
Yksi kissoista syöksähti eteenpäin ja surmasi kanin.
”Loistavaa, Tiikeritassu!” musta turkkinen naaras naukaisi. Kastesiipi pidätti hengitystään. Kissat eivät olleet enää kovin kaukana. Heidän välissään oli kuitenkin useampi ketunmitta.
”Nyt kun olemme saaneet tämänkin jäniksen napattua, voimme palata leiriin”, suuri, tummaturkkinen kolli maukaisi.
Kastesiipi luimisti korvansa ja toivoi, ettei tuulenpuuska toisi hänen hajuaan tuuliklaanilaisten luo. Soturi kyyristyi vielä matalemmaksi, kunnes hänen kylkensä osuivat veteen. Kastesiipi katseli, kuinka partio lähti kävelemään nummien halki ja uskaltautui piilostaan vasta, kun partio oli kadonnut mäenharjan taakse.
Kastesiipi kahlasi pois vedestä ja ravisteli itsensä kuivaksi. Hän oli jo kääntymässä jatkaakseen matkaa, kun ääni pysäytti hänet: ”Mitä sinä täällä teet?” Kastesiipi hypähti säikähdyksestä ilmaan ja kierähti kannoillaan. Nähdessään Heinätassun Kastesiipi kuitenkin huokaisi helpotuksesta.
”Ethän paljasta minua?” Kastesiipi pyysi ja vilkaisi ympärilleen varmistaakseen, ettei paikalla ollut muita.
”Riippuu siitä, mitä sinä teet täällä”, Heinätassu vastasi.
”En ollut riistavarkaissa, jos sitä tarkoitat”, Kastesiipi maukaisi.
”Mitä sinä sitten teet täällä?”
”Kuule, en voi jäädä tähän rupattelemaan. Olen ollut leiristä jo aika kauan pois”, Kastesiipi naukui. ”Voisimmeko tavata kolmen auringonlaskun päästä samassa paikassa kuin aiemminkin. Lupaan kertoa silloin.” Heinätassu näytti epäröivän.
”Enpä tiedä...”, Heinätassu maukui, mutta Kastesiipi keskeytti hänet: ”Tulet tai et, mutta minä olen siellä joka tapauksessa kolmen auringonlaskun päästä. Nähdään silloin, jos tulet.” Kastesiipi heilautti häntäänsä hyvästiksi ja livahti pois ennen kuin Heinätassu ehti sanoa mitään.

Kastesiipi juoksi puiden halki minkä jaloistaan pääsi. Lavassa olevaan haavaan sattui, mutta Kastesiipi ei välittänyt siitä.
*Joudun aivan varmasti hankaluuksiin!* hän ajatteli hypätessään kaatuneen puunrungon yli ja jatkaessaan matkaa kohti leiriä.
Aurinko värjäsi metsän punertavaksi viimeisillä säteillään, ja ilma alkoi illan mittaa taas kylmentyä. Kastesiiven hengitys nousi ilmaan pieninä höyrypilvinä.
”Sieltähän sinä viimein tulet!” Leppälehvän vihainen ääni pysäytti Kastesiiven kuin seinään. Leppälehvä seisoi leirin sisäänkäynnin edustalla vartiovuorossa. Naaraan turkki oli pörhistynyt ja hän mulkoili Kastesiipeä.
”Pyysin sinua herättämään minut ja sinä vain livahdit leiristä”, Leppälehvä sähähti. Kastesiipi luimisti korviaan.
”Anteeksi”, hän naukaisi. ”En muistanut.”
”Etpä näköjään.” Kaksikko oli hetken hiljaa.
”Aiotko sinä kertoa minulle, missä olit vai et?” Leppälehvä äyskähti. Kastesiivestä tuntui pahalta. Hän ei ollut koskaan nähnyt Leppälehvää näin vihaisena. Kaiken lisäksi tämä oli asia, josta Kastesiipi ei halunnut kertoa ystävälleen.
”Valitan, Leppälehvä.” Leppälehvä siristi silmänsä ohuiksi viiruiksi.
”Mikä on niin salaista, ettet voi kertoa siitä edes ystävällesi?”
”Tämä on minun asiani ei sinun!”
”Luulin, että olemme ystäviä!”
”Niinhän me olemmekin, mutta ei ystävilleen ole pakko kertoa kaikkea!”
”Sinä et kerro minulle mitään!”
”Kerronpas!”
”Kuten mitä?” Kastesiipi pysyi hiljaa.
”Et kertonut minulle, kun karkasit leiristä ensimmäisenä oppilaspäivänäsi, et ole koskaan kertonut, miksi karkasitte Hämytassun kanssa kokoontumisesta, etkä kertonut tästäkään retkestäsi! Ja siinä on vain osa siitä kaikesta, mistä et ole sanonut minulle yhtään mitään!” Kastesiipi ei saanut sanaa suustaan. Leppälehvän sanat viilsivät kuin kynnet. Varsinkin, kun ne olivat totta.
”Mene nukkumaan”, Leppälehvä sähähti. Kastesiipi pysyi paikoillaan.
”Se oli käsky!” Kastesiipi livahti kuin säikähtänyt kani Leppälehvän ohi sisään leiriin ja juoksi suoraan sotureiden pesään. Naaras käpertyi tiukalle kerälle sammalvuoteelleen ja peitti kuononsa hännällään.
Päivä oli ollut hyvä aina Leppälehvän raivokohtaukseen asti. Nyt se oli pilalla. Entä jos Kastesiipi menettäisi ystävänsä? Sitten hän olisi menettänyt jo sijaisemonsa ja molemmat ystävistään. Sitten oli enää Heinätassu.
*Häntä minä en halua menettää!* Kastesiipi ajatteli ja päätti kertoa tälle kaiken sitten, kun he kohtaisivat. Hän kertoisi Heinätassulle totuuden perheestään, totuuden Sumusta. Aivan kaiken.
*Siis jos hän tulee*

// Olisi kiva, jos voisit jatkaa tästä Heinätassulla Ekkuu :)
Vastaus:No nyt selvisi Sumun sanoista varmistusta Kastesiiven perhetaustalle, onpas jänskää :> pitäisi enää se loppu perhe löytää... tosin Kastesiipi joutui jo tästäkin seikkailukerrasta ongelmiin :/ Sitten on vielä Heinätassun kanssa treffailu. Jännä tarina taas, ja hyvin kirjoitettu! Tykkään!

Saat 43 kp.

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kastesiipi, Myrskyklaani
05.04.2017 21:26
Kastesiipi havahtui hereille. Hän oli nukkunut huonosti, mutta tiesi ettei saisi enää unen päästä kiinni. Kastesiipi nousi istumaan ja katseli hiukan hämmentyneenä ympärilleen. Missä hän oli? Sitten hän muisti. Sotureidenpesässä. Hän oli nyt soturi. Kastesiipi ravisteli itseään karkottaakseen näkemänsä painajaisen mielestään. Painajaisessa Kastesiipi oli kulkenut joen viertä hirveässä tuulessa, joka oli lopulta paiskannut hänet veteen. Kastesiipi muisti hyvin elävästi kuinka vesi oli painanut häntä kohti pohjaa. Yhtäkkiä oli vesi kuitenkin hävinnyt Kastesiiven ympäriltä ja hän oli nähnyt edessään Aaltokukan liikkumattoman ruumiin.
Kastesiipi ravisti itseään uudelleen ja yritti unohtaa unensa.
Aurinko paistoi lempeästi sotureidenpesän oksiston läpi ja lämmitti nuoren soturin turkkia. Kastesiipi tiesi auringon olevan jo korkealla, ja sotureidenpesä oli lähes tyhjä. Kastesiipi tunsi itsensä tunkeilijaksi sotureidenpesässä, mutta tämä olikin ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli käynyt siellä. Vasta viime yönä Kastesiipi oli valvonut yksin vahtien leiriä.
Kastesiipi asteli ulos sotureidenpesästä ja katseli ympärilleen leirissä. Kaikki olivat jo omissa askareissaan eikä kukaan vaikuttanut huomaavan Kastesiipeä. Soturi jäi istumaan sotureidenpesän edustalle ja yritti löytää Leppälehvän. Kastesiipi tunsi itsensä yksinäiseksi ja kaipasi seuraa, mutta Leppälehvää tai Hämytassua ei kumpaakaan näkynyt. Sitten Kastesiipi muisti Heinätassun.
Hän lähti kulkemaan leirin halki kohti uloskäyntiä.
”Mihin sinä olet menossa?” Ratamohäntä kysyi uloskäynnin suuaukolla ja asetti häntänsä Kastesiiven eteen.
”Metsästämään”, Kastesiipi vastasi.
”Yksinkö?” varapäällikkö varmisti pitäen äänensä ystävällisenä. Kastesiipi nyökkäsi.
”Menen yksin”, Kastesiipi sanoi.
”Hyvä on”, Ratamohäntä naukaisi ja heilautti häntänsä pois Kastesiiven edestä. Kastesiipi livahti varapäällikön ohi metsään.
Kastesiipi pinkaisi juoksuun heti, kun oli päässyt ulos leiristä. Pieni vapaudentunne yltyi soturin sisällä hänen juostessa metsän halki väistellen puita ja hypellen sammalmättäiden yli. Kastesiivestä tuntui kuin tuuli olisi napannut hänen huolensa mukaansa ja vieneet ne mukanaan jonnekkin kauas. Kastesiipi tajusi ymmärtävänsä, miltä tuuliklaanilaisista tuntui.
Juostuaan tarpeeksi kauas leiristä Kastesiipi pysähtyi haistelemaan ilmaa. Kastesiipi erotti metsän tuoksujen seasta varpusen tuoksun. Kastesiipi raotti suutaan ja paikansi varpusen. Ruskea lintu nökötti puussa yhdellä alimmista oksista. Kastesiipi hiipi niin hiljaa kuin pystyi puun juurelle ja lähti varovasti kiipeämään puunrunkoa pitkin.
Kastesiipi veti itsensä oksalle, joka kulki melkein varpusen oksan yläpuolelta. Soturin tassut lipsuivat märällä oksalla ja Kastesiipi työnsi kyntensä syvälle puuhun pysyäkseen oksalla. Sitten hän alkoi hivuttautua eteenpäin.
Oksa kulki noin hiirenmitan taaempana varpusen oksasta ja oli ketunmitan korkeammalla. Kastesiipi ei kuitenkaan jäänyt kauaksi aikaa tähtäämään hyppyään, ennen kuin jo syöksähti kohti pahaa aavistamatonta varpusta. Vasta kun Kastesiiven kyynnet osuivat lintuun, varpunen tajusi uhan ja alkoi räpytellä siipiään villisti. Kastesiipi painoi saaliinsa oksaa vasten ja tajusi samassa alkavansa liukua eteenpäin. Kastesiipi nappasi lintuun nopeasti hampaillaan ja mursi sen niskan.
Soturin tassut alkoivat haparoida otetta liukkaasta oksasta ja lopulta hänen onnistui saada tasapainonsa takaisin. Kastesiipi huokaisi helpotuksesta ja hyppäsi alas oksalta.
Kastesiipi laski saaliinsa puun juureen ja alkoi kaapia sen päälle maata. Kun hän sai työnsä päätökseen, olivat hänen valkoiset tassunsa muuttuneet ruskeiksi. Kastesiipi ei kuitenkaan välittänyt. Hän tassutti lähemmäs puiden takana näkyvää jokea, jonka takana erottui Tuuliklaanin reviiri. Kastesiipi katseli tuulisille nummille pysytellen kuitenkin puiden varjoissa ja yritti erottaa tuttua heinänväristä turkkia. Ja sitten hän näki sen.
Kastesiiven sisällä hypähti. Heinätassu oli juuri kävelemässä kohti Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin rajaa.
Kastesiipi kurkotti kaulaansa ja yritti nähdä tuliko kollin mukana muitakin, mutta ei nähnyt ketään. Heinätassu oli yksin ja pian kolli jo seisoikin melkein klaanien välisen rajan vieressä.
Kastesiipi liikahti levottomasti. Pitäisikö hänen sanoa jotain? Heinätassu oli jo kääntymässä takaisin.
”Heinätassu!” Suuri tuulenpuuska alkoi juuri silloin heiluttaa puita ja Kastesiipi pelkäsi äänensä hukkuvan tuulen alle. Kastesiiven helpotukseksi Heinätassu kuitenkin jähmettyi ja kääntyi hitaasti ympäri. Kastesiiven sinivihreät silmät kohtasivat Heinätassun vaalean vihreät silmät, ja Kastesiipi uskaltautui astumaan esiin puiden seasta.
Toinen tuulenpuuska pörrötti kaksikon turkkeja heidän katsoessaan toisiaan.
”Mukava nähdä taas”, Heinätassu naukaisi ujosti tuulen laannuttua hiukan.
”Niin minustakin”, Kastesiipi maukui hymyillen.
”Oletko yksin?” Heinätassu kysyi katsahtaen Kastesiiven taakse puiden varjoihin. Kastesiipi ymmärsi tuuliklaanilaisen huolen. Kastesiipi ei uskonut toisten katsovan kovinkaan hyvällä heidän jutteluaan.
”Olen”, naaras vastasi. ”Entä sinä?” Heinätassu nyökkäsi.
”Mitä sinulle kuuluu?” Kastesiipi kysyi ja toivoi samantien, ettei olisi kysynytkään. Hän ei halunnut kuullostaa siltä kuin yrittäisi urkkia tuuliklaanilaisten asioita.
Heinätassu kuitenkin vaikutti ymmärtävän, ettei Kastesiipi tarkoittanut pahaa, sillä vastasi: ”Ei mitään erityistä. Entä sinulle?” Kastesiipi jännittyi, mutta pakottautui samantien rentoutumaan. Naaras toivoi, että olisi voinut vastata samalla tavalla kuin Heinätassu: ”Ei mitään erityistä”, mutta Kastesiivestä tuntui kuin hänen elämänsä olisi tehnyt kuperkeikkoja aina kokoontumisesta lähtien. Ensin Aaltokukka oli kuollut ja paljastanut salaisuuden, josta Kastesiipi ei enää ollut varma olisiko halunnut kuulla sitä. Ja hyvin pian sen jälkeen oli Tulitähti nimittänyt hänet soturiksi.
”Minut nimitettin viime iltana soturiksi”, Kastesiipi maukui. ”Olen nykyään Kastesiipi.”
”Hieno nimi”, Heinätassu naukaisi hiljaa saaden Kastesiiven hymyilemään ujosti. Muutama myrskyklaanilainen oli myös kehunut Kastesiiven nimeä onnitellessaan häntä nimittämisen jälkeen, mutta jostain syystä se tuntui Heinätassun suusta paljon mukavemmalta.
”Kiitos”, Kastesiipi naukaisi.
Hän ei kuitenkaan ollut vielä täysin varma kertoisiko Aaltokukan kuolemasta ja siitä, mitä tämä oli kertonut. Tiikerimyrskyn Kastesiiven ensimmäisen kokoontumisen matkalla lausumat sanat kaikuivat Kastesiiven mielessä: ”Sinun ei pidä paljastaa klaanin heikkouksia eikä salaisuuksia.”
*Se on sinun salaisuutesi, ei klaanin!* Kastesiipi muistutti itseään, mutta tajusi, ettei kuitenkaan ollut vielä valmis kertomaan salaisuuttaan Heinätassulle.
*Kerron sitten joskus* Kastesiipi lupasi itselleen.
”Mitä sinä muuten olit tekemässä täällä?” Heinätassu kysyi yllättäen.
”Metsästämässä”, Kastesiipi naukaisi ja liikutteli jalkojaan vaivaantuneena. ”Ja toivoin myös näkeväni sinut. Leirissä ei näkynyt kumpaakaan ystävistäni.” Kastesiipi kuopi maata jo valmiiksi likaisilla tassuillaan. Hänen teki edelleen mieli kertoa Heinätassulle murheistaan. Hänestä tuntui kuin kolli aavistelisikin jo jotain. Kastesiivellä oli tunne, että Heinätassu ymmärtäisi paremmin kuin muut. Hämytassu oli kyllä ymmärtänyt, mutta… Kastesiipi ravisti päätään. Mistä lähin hänestä oli tullut tälläinen hiljainen mietiskelijä?
”Onko sinulla paljonkin ystäviä”, Heinätassu kysyi. Kastesiipi kohautti lapojaan.
”Leppälehvä ja Hämytassu”, Kastesiipi maukaisi. ”Leppälehvän kanssa tunsimme jo pentuina, mutta Hämytassuun tutustuin ensimmäisenä oppilaspäivänäni. Entä onko sinulla paljon ystäviä?”
”Vietän aikaa lähinnä siskojeni kanssa”, Heinätassu vastasi.
”Olisipa minullakin pentuetovereita”, Kastesiipi huokaisi ja tajusi samassa, että olihan hänellä. Kaukana tosin. Kaksikon välille lankesi hetken hiljaisuus. Kastesiip tajusi, että varjot olivat pitenemässä ja Heinätassu oli näköjään huomannut saman.
”Minun pitäisi varmaan lähteä takaisin päin”, kolli naukaisi. ”Minun ja mestarini piti tavata auringonlaskun aikaan.”
”Minunkin varmaan pitäisi jo mennä”, Kastesiipi maukui. ”Hei sitten!”
”Nähdään!” Heinätassu heilautti häntäänsä hyvästiksi ja kääntyi lähteäkseen. Kastesiipi katseli hiljaa, kuinka tuuliklaanilaiskolli tassutti nummien halki.
Omatunto kolkutti Kastesiiven sisällä. Olisiko hän tällä tavalla saanut tavata toisen klaanin kissaa?
*Soturilaissahan sanotaan, että sinulla saa olla ystäviä toisista klaaneista, mutta uskollisuutesi täytyy pysyä klaanillesi, vaikka joutuisit taistelussa taistelemaan ystäviäsi vastaan.* Kastesiipi mietti, pystyisikö taistelemaan Heinätassua vastaan taistelussa. Hän tajusi, ettei pystyisi.
Kastesiipi loi nummille vielä viimeisen katseen ja loikki sitten takaisin metsään. Hän pysähtyi erään tammen juureen haistelemaan ilmaa. Hänen täytyisi saalistaa vielä jotain ennen kuin palaisi leiriin. Ilmassa tuntui hiiren tuoksu ja pian Kastesiipi huomasi laihan hiiren puunkannon juurella muutaman ketunmitan päässä. Kastesiipi pudottautui vaanimisasentoon ja lähti hiipimään kohti hiirtä. Soturin ajatukset kuitenkin harhailivat jatkuvasti pois saalistuksesta ja päätyivät aina Heinätassuun.
Hiiri nosti päätään, haisteli ilmaa ja livahti koloonsa. Kastesiipi nousi hömistyneenä istumaan. Mikä oli mennyt vikaan?
*Hiirenaivo! Sinä lähestyit hiirtä tuulen väärältä puolelta!* Kastesiipi piiskasi ilmaa ärtyneesti hännällään ja lähti harmissaan etsimään puuta, jonka juurelle oli haudannut varpusen.
Aurinko laski yhä vain alemmas ja alemmas ja pian metsään oli laskeutunut hämärä.
Kastesiipi löysi puun ja alkoi kaivaa maata sen juuresta. Pian hän löysi saalistamansa varpusen, jonka sulat olivat muuttuneet multaisiksi. Kastesiipi nosti varpusen maasta ja ravisteli sitä, jotta se puhdistuisi. Suurin osa mullasta varisi pois ja sen lisäksi vielä muutama sulka.
Sitten Kastesiipi lähti kulkemaan metsän halki kohti leiriä.
Hämärä muuttui nopeasti pimeydeksi eikä Kastesiipi pitänyt kiirettä päästäkseen leiriin. Taivaalle alkoi ilmestyä tähtiä, jotka toivat nuoren soturin mieleen ensimmäisen oppilaspäivänsä, kun hän oli seissyt Tulitähden pesän edustalla Tiikerimyrsky vierellään.
Varpusesta leijaili houkutteleva tuoksu ja Kastesiipi yritti hillitä nälkäänsä. Pian hän kuuli Saarniturkin äänen: ”Mitä sinä teit metsässä näin myöhään?”
”Metsästin”, Kastesiipi vastasi hampaidensa välistä ja sujahti sisään leiriin.
Kastesiipi kulki tuoresaaliskasalle ja laski sen päälle pyydystämänsä varpusen. Sitten hän valitsi kasasta itselleen laihan kanin ja vei sen sotureidenpesän eteen. Kastesiipi alkoi ahmia jänistä miettien samalla, mitä Heinätassu mahtoi juuri sillä hetkellä puuhata. Kenties tuuliklaanilainenkin söi juuri sillä hetkellä jänistä pesänsä edustalla?
Kastesiipi söi jäniksensä loppuun ja alkoi sitten nuolla multaisia tassujaan. Vähitellen hänen ajatuksensa siirtyivät Heinätassusta Sumuun, vaikka hän kuinka yritti pitää ne tuuliklaanilaisessa. Sumun ajattelu sai Kastesiiven muistamaan taas Aaltokukan kertoman salaisuuden. Hänen oli pakko saada tavata veljensä. Aivan pakko!

//Noin, sainpahan kirjoitettua. :D Ja mulla on jo inspiraatiota seuraavaan tarinaan...
Vastaus:Mielenkiintoinen tarina. Kastesiiven ajatuksista Heinätassun suhteen oli kirjoitettu mielestäni jotenkin erityisen hyvin. Onpas nuorella soturilla nyt paljon ajateltavaa, toivottavasti ei tule enempää harmeja kuin tuo yksi karannut hiiri...

Paitsi kyllähän tässä vähän tietää mitä Kastesiivelle ja Heinätassulle on suunnitteilla ;) varmaan ei ilman harmeja säästytä. Odotan mielenkiinnolla jatkoa.

Saat 37 kp

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Heinätassu, Tuuliklaani
25.03.2017 19:47
Nuori kellertävä kolli istui oppilaiden pesän edustalla. Hänen mielessään pyöri edellisyön kokoontuminen, jonne Synkkämyrsky oli hänet johdattanut. Aurinko oli jo melko matalalla, sillä oppilas oli nukkunut reippaasti yli aurinkohuipun kokoontumisen väsyttämänä. Kollin mestari oli lupautunut viemään tuon myöhemmin metsälle kanijahtiin. Ajatus kutitteli oppilaan takaraivossa, mutta edelleen pinnalla oli kokoontuminen. Heinätassu muisteli, miten oli taivaltanut sisariensa kanssa ensimmäiseen kokoontumiseensa ikinä. Kaatunut puunrunko jota pitkin pääsi saareen, oli ollut liukas. Kahdesti hoikka oppilas oli meinannut luiskahtaa alla tummana pyörteilevään veteen, mutta oli viime hetkellä pysynyt pystyssä. Se oli ollut hyvin pelottavaa ja karmeaa. Heinätassua puistatti, kun muisto siitä miltä liukas ja niljakas puunrunko oli tuntunut polkuanturoiden alla, palasi kiemurrellen kollin mieleen. Hän kuitenkin onnistui unohtamaan matkan kokoontumiseen vain ajattelemalla tarpeeksi ankarasti sitä, mitä kokoontuminen olikin kätkenyt sisäänsä. Kun Ruostetähti oli johdattanut joukon kuusten läpi kokoontumisen aukealle, tuhannet eri tuoksut olivat pamahtaneet vasten Heinätassun kasvoja. Kolli oli kavahtanut taaemmas ja ravistellut päätään yrittäen saada selvää siitä hajujen sekamelskasta ja äänten mylläkästä. Aistit olivat tosiaankin joutuneet koville, nuoren oppilaan yrittäen suunnistaa oman klaaninsa joukkoihin. Tuuliklaani oli kuitenkin hajaantunut muiden klaanien sekaan hyvin nopeasti, eikä Heinätassu ollut kyennyt menemään kovin lähelle puhujantammea, sillä ympärillä pyörivien kissojen kehot sekottivat hänet totaalisesti. Niimpä kolli oli pysytellyt sisariensa vieressä. Ruusutassu oli kuitenkin äkännyt pian muutaman varjoklaanilaisen ja sännännyt heidän luo. Heinätassu ja Kuulastassu olivat tyytytyneet seuraamaan häntä. Heinätassu oli huomannut pian, että Kipinätassuksi ja Tuulitassuksi esittäytyneet kissat olivat jopa ihan mukavia toisen klaanin kissoiksi. Molemmat olivat Varjoklaanista, ja paljon tanakampia kuin yksikään tuuliklaanilainen, sekä muutenkin hieman erinlaisia tuoksultaan ja käytökseltään. Heinätassu räpäytti silmiään ja pinnisteli muistaakseen heidän keskustelujaan. Kollin mieleen tuli Kipinätassun lausahdus siitä, että Varjoklaani piti taisteluharjoituksia muutaman kerran kuussa niin, että ainakin yli neljä oppilasta oli harjoittelemassa keskenään kuin oikeassa taistelussa. Heinätassu oli osannut tulkita mustan naaraan kertoman rivien välistä sen tiedon, että Varjoklaani oli voimissaan. Hän oli osittain innoissaan onnistuessaan tarttumaan rivien välistä tietoon, mutta samalla hieman ärsyyntynyt naaraan käytöksestä. Selvästikin Kipinätassu oli luullut että Tuuliklaani oli heikko. Heinätassu muisti avanneensa suunsa aikeissaan sanoa jotain Tuuliklaanin puolustukseksi, mutta Kuulastassu oli ottanut puheenvuoron. Kellertävä kolli oli nostanut kulmiaan ja katsonut veljeään yllättyneenä. Yleensä tuo tyytyi vain katselemaan, eikä Heinätassu ollut uskonut että Kuulastassu saattaisi alkaa puhumaan yhtäkkiä vieraiden kissojen seurassa. Mutta ei se haitannut, oli mukava huomata, miten Heinätassun veli uppoutui omaan tarinaansa tappelustaan erakon kanssa. Tarina oli tietysti täyttä huiputusta, mutta Kuulastassun ääni kohosi mitä jännittävämmäksi tarina eteni ja tempaisi ilmeisesti kaksi varjoklaanilaista ja myös Ruusutassunkin mukaan. Heinätassu uskoi, että Kipinätassu ja Tuulitassu uskoivat ainakin jotain hänen veljensä sepittämästä tarinasta.
Kuu oli valaissut saaren, ja tähdet olivaat tuikkineet korkealla. Heinätassu oli nostanut päänsä taivaisiin antaen viileän tuulen pyyhkiä kuonoaan. Hän oli kaivannut Tuuliklaanin nurmia, tuulen kosketusta ihollaan ja kaikkien niiden erilaisten tuoksujen häviämistä. Ne olivat tunkeutuneet kirpeinä kollin sieraimiin. Heinätassu oli huomannut jäävänsä selvästi ulkopuolelle Kuulastassun, Ruusutassun, Kipinätassun ja Tuulitassun jutuista, muttei kellertävä kolli pannut sitä pahakseen. Hän kaipasi hetken aikaa tarkastella muita. Aukiolla oli ollut todella paljon kissoja, enemmän kuin milloinkaan. Monia erivärisiä turkkeja siellä täällä, kiiluvia kissansilmiä. Muiden kissojen rupattelu oli ollut kuin tasainen sammalmatto Heinätassun alla, sillä hän alkoi pikkuhiljaa tottua erilaisiin tuoksuihin ja puheensorinaan. Silloin tällöin oli kuulunut kovempaa naurua tai huudahduksia. Heinätassu oli juuri kääntänyt katseensa  puhujantammen suuntaan, missä Tuuliklaanin ja kahden muun klaanin päälliköt - hän ei vielä ollut tiennyt, mistä klaanista he olivat - jo istuivat, kun hän oli aistinut jonkun lähestyvän häntä. Kolli oli kääntänyt päätään vasemmalle, ja erottanut hopeanharmaan naaraan tummemmilla raidoilla lähestyvän häntä. Naaraan sinivihreät silmät olivat olleet hieman sirrissä ja tuo oli astellut hiukan horjuen kohti Heinätassua. Kolli oli astunut hiukan sivulle tehden selväksi sen, että naaras voisi tulla Heinätassun luokse. Hopeanharmaa naaras oli räpäyttänyt silmiään ja istahtanut sitten Heinätassun viereen. Tuon turkista oli huokunut vahvasti Myrskyklaanin haju, joten kolli oli päätellyt naaraan kuuluvan Myrskyklaaniin. Naaras oli katsellut ja kuunnellut ilmeisesti hieman Kuulastassun erakkotarinaa, sillä tuo oli kysynyt:
"Uskotko sinä tuota?" saaden Heinätassun säpsähtämään. Heinätassu oli vilkaissut veljeään ja huomannut tarinan loppuneen. Sitten hän oli kääntänyt katseensa taas myrskyklaanilaiseen kissaan.
"Oletko sinä ollut kokoontumisessa aiemminkin?" Heinätassu muisti naaraan Myrsyklaanista kysyneen. Kolli oli pudistanut päätään, ja tajunnut arkailevansa hieman kohtausta vieraan kissan kanssa. Heinätassu oli tapittanut hopeanharmaan naaraan sinivihreitä silmiä, kun tuo oli virnistänyt ja naukunut:
"Minä olen, tavallaan." Heinätassu oli nyökäyttänyt päätään, ja juuri silloin puhujantammen oksilta oli kajahtanut ulvaisu, mikä sai kaikki hiljenemään. Hetki oli tuntunut käsittämättömältä, niin monta kissaa ja kaikki hiljenivät yhtäkkiä. Samassa kokouskutsun kajauttanut päällikkö oli aloittanut kertomaan Varjoklaanin kuulumisia. Hän oli päätellyt sen olevan Varjoklaanin päällikkö, muttei tiennyt naaraan nimeä.
"Kuka tuo on?" Heinätassu oli kuiskannut vieressään istuvalle naaraalle. Naaras oli kumartunut lähemmäs ja naukaissut:
"Revontulitähti, Varjoklaanin päällikkö." Heinätassu oli värähtänyt naaraan henigtyksen hipaistessa hänen karvojaan, mutta nyökännyt silti. Revontulitähti oli kertoillut Varjoklaanin asioista, mutta Heinätassu ei ollut osannut keskittyä siihen kunnolla. Vieressä istuva naaras oli ollut hiirenmitan verran liian lähellä, ja se oli saanut Heinätassun hikoilemaan turkissaan. Hänen käpäliään oli kihelmöinyt lähes tuntemattoman myrskyklaanilaisnaaraan läsnäolo ja tuo sai kollin hermostuneeksi. Heinätassu oli istunut paikoillaan jäykkänä kuin puu, ja säpsähdellyt pienimmästäkin äänestä joka oli kuulunut muualta kuin päälliköiden suusta. Kun Varjoklaanin päällikkö oli saanut omat asiansa kerrottua, Heinätassu oli huomannut ilokseen että Ruostetähti oli astunut esiin. Pieni, mustaturkkinen naaras oli kertonut muille klaaneille riistatilanteesta ja uusista oppilaista. Kesken Ruostetähden lauseen, Heinätassun vieressä istuva naaras oli kysynyt:
"Onko tuo Jokiklaanin vai Tuuliklaanin päällikkö?" Heinätassu oli värähtänyt, ja kumartunut vastaamaan:
"Tuuliklaanin. Hänen nimensä on Ruostetähti." Naaras oli nyökkännyt, ja Heinätassu oli huomannut hänen katselleen uteliaana Ruostetähden yhtä silmää. Kolli oli arvellut hänen haluavan tietää siitä enemmän, ja näyttikin siltä että naaras oli aikonut kysyä häneltä sitä, mutta Ruostetähti naukaisi juuri silloin:
"Reviirillemme tunkeutui vanha erakko, mutta hän ymmärsi lähteä ajoissa, eikä meidän tarvinnut häätää häntä.” Heinätassu oli vilkaissut kulmiensa alta veljeensä, joka oli näyttänyt siltä kuin olisi halunnut vajota maan alle. Ne varjoklaanilaiset, jotka olivat kuunnelleet Kuulastassua, olivat vilkuilleet äkeissään häntä kohti. Heinätassu ei kuitenkaan ollut jaksanut välittää siitä, sillä oli ymmärrettävää että Kuulastassu halusi hehkuttaa omia taitojaan. Seuraava ilmoitus Ruostetähden suusta, oli mennyt ohi Heinätassun korvien, sillä hän oli keskittynyt veljeensä hetken liian kauan. Siispä kun kolli seuraavan kerran oli kääntänyt katseensa eteen, puhujantammen etualalla seisoi kolmas päällikkö.
"Myrskyklaanilla on ollut kaikki hyvin, ja olemme saaneet uuden soturin, Leppälehvän! Hän ei kuitenkaan ole tänään meidän joukossamme. Yksi häirikkö reviirillämme on kuitenkin ollut. Revontulitähti, osaatko selittää, miksi yksi sotureistasi on meidän reviirillämme?" Heinätassu oli kuunnellut ilmeisesti Myrskyklaanin päällikön ilmoituksia. Hän ei ollut tiennyt naaraan nimeä, mutta oli painanut muistiinsa, että kysyisi sitä joltakulta. Heinätassu ei ollut kehdannut kysyä sitä vieressään istuvalta myrskyklaanilaisnaaraalta, sillä Myrskyklaanin päällikön syytteet olivat saaneet Revontulitähden karvat pörhistymään.
"En tiedä mistä puhut", hän kivahti. "Kaikki soturini ovat pysytelleet rajojen sisäpuolella." Heinätassu oli aistinut kireän jännityksen ilmassa, ja kurtistellut huolissaan kulmiaan. Täysikuun rauhaa ei saanut rikkoa. Kuun valo oli kuitenkin vielä luonut valoaan saareen, joten mitään pelättävää ei ollut ollut.
”Oletko varma, ettei joku kissoistasi livahtanut reviirillemme sinun tietämättäsi?” Myrskyklaanin päällikkö oli naukaissut hyvin vihjaavasti kirvoittaen kissajoukosta supinaa.
"Olen täysin tietoinen sotureideni puuhista, kiitos vain”, Revontulitähti oli naukaissut ja piiskannut hännällään ilmaa selvästi kiihtyneenä. ”Ehkäpä sinun soturisi ovatkin käyneet meidän reviirillämme ja aiot piilottaa sen syyttämmällä meitä rajan ylityksestä.” Heinätassun ympäriltä oli alkanut kuulua kannatusulvontaa joiden hän oli arvellut kuuluvan varjoklaanilaisten kuonoista. Kollista oli tuntunut kuin hän olisi kahden taistelevan kissajoukon välistä, kun myrskyklaanilaiset olivat alkaneet sihistä vastalauseita. Heinätassun vieressä istunut naaras oli näyttänyt selvästikin tuohtuneelta ja valmiilta hyökkäämään Tuulitassun niskaan, sillä kolli oli huutanut jotain ivallista Myrskyklaanista. Heinätassun vatsaa oli vääntänyt, mutta hän oli pelostaan huolimatta kuiskannut nopeasti:
"Muista aselepo." Hopeanharmaa naaras oli jäykistynyt, mutta näyttänyt ymmärtävän Heinätassun sanat. Hän oli yrittänyt siloittaa pörhistyneitä karvojaan ja saada itseään rauhoittumaan. Huokaus oli purkautunut kollin huulilta. Ainakin yksi tappelu oli estetty, ja täysikuun rauha ehkä taattu? Heinätassu oli kuullut Myrskyklaanin päällikön sihisevän jotain siitä, ettei yksikään hänen sotureistaan ollut astunut jalallakaan Varjoklaanin reviirille, ja ettei heillä ollut todisteita.
"Teilläkö sitten on?" Revontulitähti oli kivahtanut.
"Seis!" Heinätassu muisti Ruostetähden terävän ulvaisun todella hyvin, ja hän tunsi varsinkin näin jälkeenpäin todellista ylpeyttä omasta päälliköstään. Hänen päällikkönsä oli saanut rauhan laskeutumaan joten kuten saareen, vaikka kuiskutus olikin kiirinyt vielä koko loppu kokoontumisen Heinätassun ympärillä. Viimeiseksi jäänyt Jokiklaanin päällikkö oli kertonut pikaisesti oman klaaninsa kuulumiset, vaikka kaikki olivatkin näyttäneet keskittyvän aivan johonkin muuhun kuin päällikön kuuntelemiseen. Kun Jokiklaanin päällikkö oli kumartanut pienesti ja peruuttanut taaemmas puhujantammella, Heinätassu oli kuullut vieressään istuvan naaraan naukaisevan:
"Kiitos." Kolli oli häkeltynyt ja kysynyt:
"Mistä?"
"Jos et olisi muistuttanut aselevosta, taistelisin nyt tuota varjoklaanilaista vastaan”, naaras oli naukaissut ja osoittanut hännällään Tuulitassua. Hymy, joka oli kohonnut Heinätassun kasvoille oli hivenen vaisu, mutta hymy kuitenkin. Hänen olonsa oli edelleenkin ollut hieman epämukava naaraan läsnäolon takia.
"Olen Kastetassu, myrskyklaanilainen", hopeanharmaa naaras Heinätassun vieressä oli sitten sanonut. Heinätassu oli melkein sanonut tunnistavansa hänet myrkyklaanilaiseksi, mutta oli muistanut sitten hyvät käytöstavat ja naukaissut:
"Minä olen Heinätassu, Tuuliklaanista." Puhujantammen oksalta oli kantautunut kokoontumisen lopetuskutsu, ja kissat ympärillä olivat alkaneet hälistä taas. Meteli oli tuntunut täyttävän Heinätassun korvat, kun kissat olivat puhjenneet puhumaan. Kaikki olivat myös nousseet seisomaan ja ryhtymään etsimään omia klaanitovereitaan. Vielä viimeisiä sanoja oli vaihdettu, ja pian Heinätassu oli kuullut jonkun huutavan:
"Kastetassu!" Oppilas, joka oli ollut koko kokoontumisen Heinätassun vieressä, oli pompannut käpälilleen ja naukaissut hyvästit Heinätassulle. Kolli oli vastannut kohteliaasti. Hän oli jäänyt katselemaan, miten naaras oli luikkinut oman klaaninsa rykelmään. Vaikka koko kokoontumisen ajan Heinätassun nahkaa oli pistellyt epämukavuudesta, nyt kun Kastetassu oli lähtenyt, hänelle jäi oudon ontto olo, aivan kuin hän olisi halunnut Kastetassun jäävän vielä. Pian Heinätassukin oli kutsuttu oman klaaninsa joukkoon ja he olivat aloittaneet matkan takaisin.
"Heinätassu! Lähdetään metsälle!" Synkkämyrskyn sanat tunkivat Heinätassun mietteisiin ja hän hätkähti. Kolli lipaisi nopeasti huuliani ja yritti ottaa kasvoilleen mahdollisimman vähän poissaolevan ilmeen. Synkkämyrskyn tumma turkki lähestyi Heinätassua ja hän nousi ylös.
"Nukuitko kuinka pitkään? Et näytä kovin virkeältä", Synkkämyrsky tuhahti. Heinätassu ravisteli turkkiaan ja rykäisi.
"Nukuin todella hyvin, kiitos kysymästä", kolli naukaisi muttei katsonut mestariaan aivan silmiin. Kastetassun ajatteleminen sai Heinätassun vaipumaan mietteisiin, ja jossain syvällä sisällään hän haluaisi nähdä naaraan uudelleen. Kolli ei tiennyt mistä outo mielihalu oli peräisin, mutta ei uskonut sen haittaavan ketään. Synkkämyrsky nosti häntänsä pystyyn ja viittilöi oppilasta seuraamaan. Heinätassu pakottautui karistamaan ajatuksensa kokoontumisesta ja Kastetassusta jotta pystyisi keskittymään hyvin saalistukseen.
Kolli antoi pitkien tuuliklaanilaisjalkojensa pitää reippaan tahdin yllä seuratessaan mestariaan ulos. Viileä tuuli pörhisti Heinätassun turkkia vieden viimeisetkin harha-ajatukset muualle. Lumi oli alkanut sulaa, ja maa oli märkää liejua. Oppilas ei kuitenkaan kastunut tassuista ylöspäin, sillä suurehkot käpälät pitivät huolen siitä. Jokainen askel roiskautti ilmaan mutaa ja vettä, mutta Heinätassu vältteli märkiä kohtia ja onnistui luikahtamaan ilmaan hypänneiden vesi- ja mutapisaroiden välistä turkki kuivana ja siistinä. Ruskean mudan ja valkoisen lumen sekoitus pyörteili tuttujen maisemien seassa heidän tarpoessaan eteenpäin. Aina aika ajoin Heinätassu raotti leukojaan ja yritti vetää sisäänsä ulkoilman tuoksuja paikantaakseen mahdollisen saaliin. Tuuli kuitenkin pyörteili Synkkämyrskyä ja Heinätassua vastaan, eikä Heinätassu siis erottanut ilmasta muita tuoksuja kuin mestarinsa ominaishajun. Se alkoi tympiä häntä pian, ja kolli meinasi monta kertaa kysyä mestariltaan, milloin he alkaisivat saalistamaan. Heinätassu ei kuitenkaan loppupeleissä viitsinyt kysyä sitä, sillä Synkkämyrskyn ilme oli määrätietoinen ja askeleet rivakat. Saalistamaanhan he olivat tulleet, joten kyllä Synkkämyrsky joskus pysähtyisi. He kulkivat kohti Myrskyklaanin reviiriä, mikä sai pienen sykähdyksen kulkemaan Heinätassun kehoa pitkin. Hän kuitenkin pakottautui keskittymään siihen, että pysyi mestarinsa perässä eikä haikaillut lähes tuntemattoman kissan perään. Heinätassun jalkalihaksissa kiiri pieni polte merkkinä rasituksesta. Hänen hengityksensä oli kiihtynyt ja sydämensyke kohonnut merkkinä rasituksesta, mutta kolli otti kaiken sen ilolla vastaan. Oli ihanaa tuntea pieni polte lihaksissa pitkän kävelyn jälkeen ja vetää syvään henkeä raikkaan tuulen puhaltaessa ympärillä. Sitten Synkkämyrsky heilautti häntäänsä ja pysähtyi. Heinätassu jarrutti vauhtinsa ja kallisti päätän mestarinsa suuntaan. Synkkämyrskyn keltaiset silmät olivat siristyneet, ja hänen suunsa raollaan. Heinätassu näki kollin vetävän syvään henkeä paikantaen eri tuoksuja. Oppilas värähti ja tajusi sitten itsekin alkaa nuuhkimaan ympäristöä. Ensimmäisellä sisäänhengityksellä Heinätassu ei haistanut mitään muuta kuin raikkaan tuulenpuuskan, mutta seuraava henkäys tuotti tulosta. Makeahko, ehkä hieman laimea jäniksen tuoksu tunkeutui kollin kitalakeen, ja hän tunsi lihaksiensa kiristyvän jännityksestä.
"Synkkämyrsky, haistan jäniksen", Heinätassu naukaisi varovasti kiinnittäen mestarinsa huomion itseensä. Kolli kohotti kulmiaan.
"Kerro minulle mistä suunnasta haju tulee ja onko se vanha", Synkkämyrsky naukui. Heinätassun mestari ei koskaan unohtanut kysyä noita kahta kysymystä jos Heinätassu oli haistanut saaliin. Tuttuuden tunne ryöpsähti kollin lävitse tuoden mukanaan turvallisuuden ja varmuuden. Siispä kolli raotti taas leukojaan antaen ilman virrata sisäänsä suurina kulauksina. Ensin oppilas haistoi raikasta lähestyvän hiirenkorvan ilmaa, sitten vanhan partion tuoksut, ja viimeisenä jäniksen hajun. Se tuntui laimealta, mutta saattoi olla tuore jos eläintä lähti jäljittämään sillä haju tuntui tulevan kaukaa. Heinätassu sulki kitansa ja nielaisi kostuttaakseen kurkkunsa.
"Jäniksen haju on luultavasti vahvimmillaan jos menemme vähän matkaa kohti Myrskyklaanin rajaa, ja siitä vähän pois päin järvestä, Kuulammen suuntaan. Haju tuntuu aika laimealta mutta se tulee kaukaa joten en olisi asiasta niinkään varma", Heinätassu maukui. Synkkämyrsky hymähti hyväksyen ja sanoi:
"Saat johdattaa minut saaliin läheisyyteen niin voimma napata sen yhdessä." Oppilas nyökkäsi innoissaan, turkki pörhössä. Sitten Heinätassu lähti matkaan, ensimmäistä kertaa elämässään niin ettei edellä kulkenut joku muu. Maisemat muuttuivat todella erilaisiksi, kun Heinätassu näki nyt myös eteenpäin ilman että joku peitti osan sitä. Tuulikin tuiversi enemmän, kun kukaan ei ollut edessä peittämässä sitä. Heinätassu piti koko ajan huolen, että astelehti tarpeeksi rivakasti eteenpäin, jotta Synkkämyrsky ei saisi aihetta huomautukseen. Kollin innostus oli kuitenkin hidastaa hänen vauhtinsa ja peittää aistinsa, mutta hän sai vauhdin pysymään ja aistit valppaiksi vain pakottamalla itsensä keskittymään.
*Keskity*, kolli ajatteli tiukasti, eikä antanut keskittymisensä herpaantua näin tärkeässä tehtävässä. Heinätassu oli oppilasaikana huomannut, että pystyi keskittymään todella hyvin vain ajatellessaan keskittymistä. Pian nummien takaa näkyi ensimmäiset rivit puita, jotka kuuluivat Myrskyklaanille. Heinätassu tassutti vielä hetkisen eteenpäin, mutta käänsi sitten kuononsa pois päin järvestä joka oli vasemmalla puolella. Hän raotti kävellessään leukojaan, ja seisahtui äkisti. Jäniksen tuoksu, joka tuntui makeana tuoksuna kollin kitalaessa, oli voimistunut ja tuntui nyt hyvin vahvana Heinätassun hajurauhasissa. Synkkämyrskyn askeleet vaimenivat, josta Heinätassu tiesi hänenkin pysähtyneen.
"Hienoa, Heinätassu! Nyt, jäljitämme saaliin ja sinä saat harhauttaa sen minun kynsiini", Synkkämyrsky kehräsi. Heinätassu käänsi iloa pursuavat silmänsä mestarinsa kasvoihin ja joutui puristamaan suunsa kiinni ettei olisi hihkunut innosta. Se, että Heinätassulle oli johdattanut hänen mestarinsa saaliin jäljille onnistuneesti, sai kollin melkein ratkeamaan ylpeydestä. Synkkämyrsky hymyili pikaisesti, mutta heilautti sitten häntäänsä vakavoituen. Heinätassu ravisti nopeasti päätään ja pakotti pyyhkimään virneen kasvoiltaan. Ei vielä ollut mitään syytä iloon, ensin piti napata jänis. Kolmi raotti leukojaan, ja kyyristyi maan tasalle. Synkkämyrsky sihahti menevänsä pois pöin Myrskyklaanin rajasta, joten Heinätassun täytyisi kiertää Myrskyklaanin rajan lähelle ja ajaa saalis mestarinsa kynsiin. Oppilas nyökkäsi ja lähti hiipimään kynnet piilossa. Hän seurasi tuoksua, ja pian valkoruskea turkki ilmestyi kollin näkökenttään. Heinätassu värähti, mutta ei päästänyt pihahdustakaan. Kolli hiipi hitaasti jäniksen ohi muutaman ketunmitan etäisyydellä, niin että jänis jäi kauempana odottavan Synkkämyrskyn ja Heinätassun väliin. Riista kuoputti tassullaan lunta, ja löysi pienen verson jonka se tunki poskeensa. Heinätassun läpi kulki värähdys, ja hän asettuin läheiseen pusikkoon kyhjöttämään. Synkkämyrskyn tumma turkki näkyi juuri ja juuri kauempaa. Sitten ilmassa näkyi Heinätassun mestarin hännän huiskaus merkkinä Heinätassulle. Heinätassu jännitti lihaksensa ja pinkaisi matkaan pitäen kamalaa mekkalaa. Hän huusi mitä kurkusta lähti ja lähestyi karvat pörhössä jänistä. Eläin vinkaisi ja lähti juuri siihen suuntaan, missä Synkkämyrsky odotti. Jänis pinkoi minkä kintuistaan pääsi, vilkuillen aina välillä taakseen. Heinätassu lopetti meuhkaamisensa, kun näki Synkkämyrskyn heittäytyvän eläimen päälle tehden nopean tappopuraisun sen niskaan. Jänis valahti veltoksi, ja Heinätassu kehräsi. He olivat onnistuneet. Synkkämyrsky laski jäniksenruhon maahan ja kuoputti hieman maata sen päälle.
"Heinätassu, hoidit hommasi hienosti. Älä seuraavalla kerralla huuda ihan noin kovaa jotta kaikki saaliseläimet eivät kaikkoa reviiriltämme.." Synkkämyrsky opasti. Heinätassu nyökkäsi tuntien itsensä hiirenaivoiseksi tajutessaan oman hölmöytensä. Kolli yritti peittää poskille nousseen häpeän välttelemällä mestarinsa katsetta.
"Käydään nopeasti läpi joitan saalistamisen perusasioita, ja sitten hajaannutaan ja tavataan tässä auringonlaskun aikaan", Heinätassun mestari naukaisi ja astelehti hieman lähemmäs oppilastaan.
"Kerrohan minulle, mitkä ovat tärkeimpiä asioita jänisjahdissa?" Heinätassu kurtisti kulmiaan, vaikka vastaus juolahtikin heti hänen mieleensä. Synkkämyrsky oli todella täsmällinen, ja kysyi aina samat asiat ennen jokaista saalistusta. Se oli hyvä, sillä silloin kaikki opit todella painuivat Heinätassun mieleen tiukasti.
"Täytyy olla koko ajan valmiina syöksymään saaliin perään, sillä jos yrittää vaania todella lähelle ja jänis huomaa sinut, niin silloin ei välttämättä saa sitä kiinni jos ei ole valppaana", Heinätassu naukaisi. Synkkämyrsky nyökkäsi ja sanoi:
"Näytä minulle asento, jolla lähtisit vaanimaan lintua." Heinätassu teki työtä käskettyä, ja laskeutui maan tasolle. Hän laski lapojaan alas, mutta piti peppuaan ja takajalkojaan hieman ylhäällä jotta pystyisi loikkaamaan helposti linnun kimppuun jos se lähtisi lentoon. Kolli laski kuitenkin hännän alas, jotta se ei säikäyttäisi kuvitteellista lintua. Synkkämyrskyn naukaistessa:
"Hienoa", Heinätassu ponnisti taas seisomaan.
"Voit lähteä, tapaamme tässä auringonlaskun aikaan", Synkkämyrsky tokaisi. Sitten kolli käännähti ympäri ja lähti jolkuttamaan pois päin. Heinätassu katseli mestariaan, kunnes kolli katosi nummien taa.
Heinätassu ravisteli nopeasti tuulen pörröttämää turkkiaan, ja räpsäytti silmiään. Hän käännähti ympäri, ja lähti kulkemaan eteenpäin, saaliin toivossa. Kollin suu oli koko ajan hiukkasen raollaan, jotta Heinätassu kykenisi huomaamaan mahdollisen saaliin. Oppilaan kitalakeen leijailikin erilaisia tuoksuja, mutta ne eivät olleet riistantuoksuja. Liian pian Heinätassu huomasi olevansa jo melkein Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin välisen rajan vieressä. Hän hidasti vauhtinsa pysähdyksiin, ja nielaisi. Tahtomattaankin kolli alkoi miettiä Kastetassua tähyillessään Myrskyklaanin reviirin suuntaan. Näkisikö kolli hänet joskus? Uusi tuttavuus kokoontumisessa oli ollut huikaisevaa ja nyt Heinätassu haluaisi nähdä naaraan uudestaan. Kolli räpsäytti silmiään, ja kurkotti kaulaansa eteenpäin. Aivan kuin puiden välissä olisi näkynyt liikahdus. Kolli kuitenkin päätti jättää toisen klaanin reviirille tirkistelyn sikseen, ja kääntyi lähteäkseen järven suuntaan. Vasemmalla puolella puut huojuivat rajussa tuulenpuuskassa ja toivat Heinätassun korviin jotain odottamatonta.
"Heinätassu!" Myrskyklaanin rajan sisäpuolelta kuului kuiskaus, joka jähmetti Heinätassun paikoilleen. Hänen silmänsä suurenivat ja häntä ponnahti ylös. Kolli kääntyi hitaasti ympäri takaisin katsomaan Myrskyklaanin suuntaan. Ja siellä, puiden takaa häntä tuijottivat tutut sinivihreät silmät.

// Kirjoitin tossa Heinätassun kokoontumismuistelussa pluskvamperfektissä, toivottavasti se oli sallittua :'D ja Milu, voit varmaan jatkaa Kasteella tästä?
Vastaus:Ihan toimiva ratkaisu kirjoittaa eri aikamuodoissa jos tarinan tapahtumat todella ovat eri ajoilta.

Tarinassa oli paljon tapahtumia. Niitä oli ilo lukea kun kaikki kuitenkin kytkeytyi yhteen, ja teksti olisi sujuvasti ja virheettömästi kirjoitettu. Esimerkiksi sen kokoontumissaareen johtavan puunrungon saattoi hyvin kuvitella kaikessa niljakkuudessaan... Jännä nähdä miten tuosta Kastetassun ja Heinätassun kohtaaminen kehittyy...

Ehkä yksi hyvä tapa olisi näin pitkässä tarinanpätkässä tauottaa tarinaa vielä perus kappalejakojen lisäksi jakamalla selkeästi omat osuudet omikseen vaikkapa kappalejaolla, jossa väliin jää yksi ylimääräinen rivi. Vähän niin kuin kirjan lukuja. Lukijakin jotenkin ehkä pysyy paremmin kärryillä ja valppaana... tai ainakin minä lukijana :P

Saat tästä hienon pitkästä tarinasta 46 kp!

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Köynnöstassu, Myrskyklaani
19.03.2017 00:21
Köynnöstassu vetäytyi pesään. Hän oli tuijottanut Kastesiipeä jo ihan tarpeeksi kauan. Naaras vaikutti keskittyneeltä ja nyt hänen korvansa olivat jännittyneesti pystyssä. Köynnöstassu ei kuitenkaan pystynyt päättelemään yhtään, mikä oli saanut Kastesiiven tuolla lailla miettimään. Ehkä soturiksi pääseminen?
*Osaisinpa lukea ajatuksia!*
Nyt oli kuitenkin nukuttava. Huomenna olisi herättävä aikaisin. Köynnöstassua vähän arvelutti, näkisikö hän taas painajaisia, mutta riski oli otettava. Hän kömpi pesään ja käpertyi makuualusilleen. Hän oli heti herättyään käynyt hakemassa metsästä tuuheimmat saniaiset, mitä nyt lehtikadon aikaan saattoi löytää ja koonut ne keoksi makuualustensa viereen. Niistä Köynnöstassu aikoi tehdä klaaninvanhimmille makuualuset, joista ei voisi valittaa. Naaraan mietiskellessä hän vaipui hitaasti uneen.

Köynnöstassu heräsi ennen Leijonatassua. Muutkin oppilaat olivat vielä nukkumassa. Köynnöstassua ei väsyttänyt yhtään. Häntä ihmetytti, miten muut pystyivät vielä nukkumaan. Syy selvisi pian. Kun hän työnsi kuononsa ulos pesästä, hän huomasi, että oli vielä aamuyö. Köynnöstassu tassutteli ulos pesästä, jonka päältä humpsahti lunta hänen hännälleen. Hän ravisteli sitä ja käveli leirin läpi aamun kirpeydestä nauttien. Raidallinen naaras tassutteli Kastesiiven luo.
"En mene kauas. Käyn vain kävelyllä", hän kuiskasi naaraalle, joka nyökäytti päätään. Köynnöstassu hiipi lumiseen metsään.

Lumi pöllysi, kun Köynnöstassun valkeat käpälät kuopivat lunta tammen juurelta.
*Siinä!*
Kuopasta löytyi kolme tammenterhoa ja muutama siemen. Hän poimi ne suuhunsa ja kantoi ne aukiolle, minne hän oli jo kerännyt aika paljon siemeniä ja terhoja. Hän oli löytänyt jopa muutaman pähkinän. Hankikannon ansiosta pieni oppilas oli onnistunut tassuttelemaan juuri jälkiä jättämättä. Hän oli melko tyytyväinen lopputulokseen. Tämä houkuttelisi linnut aukiolle, ja niiden höyheniä jäisi varmasti! Kukaan ei tajuaisi, mitä järkeä tässä oli, mutta niistä saisi mahtavia makuualusia ja Köynnöstassu muutenkin piti höyhenistä. Emo oli kerran tuonut hänelle hienon harmaan, ruskean ja valkoisen kirjavan sulan ja hän toivoi voivansa olla yhtä kauniin värinen.

Reviirikierroksen jälkeen Köynnöstassu oli lähetetty keräämään sammalia. Hän päätti käväistä tarkistamassa aukion. *Se toimii!*
Aukiolla lojui pari mustaa sulkaa ja kirjavia höyheniä. Köynnöstassu poimi sammalet maasta, juoksi leiriin ja palasi hakemaan sulkia.

Leirissä Köynnöstassu lajitteli höyheniä. Mustat sulat hän halusi ehdottomasti pitää itsellään. Pehmeimmät menivät pentujen ja klaaninvanhimpien makuualusiin. Kauneimmat hän piti itsellään. Niitä oli viisi. Yksi oli harmaan ja valkoisen kirjava. Toisessa oli vaaleanruskea pohja ja tummia pilkkuja. Yksi oli juovikas ja toisessa oli paksuja raitoja. Köynnöstassu piti eniten vitivalkoisesta höyhenestä. Loput olivat lyhyitä sulkia ja hapsuisia höyheniä, jotka sopivat hyvin pentujen leikkeihin. Pennuille oli menossa myös muuten vaan kivan näköisiä kirjavia untuvia ja höyheniä.
*Aika järjestää makuualusia!*

//Tosi "jännittävä" tarina!
Vastaus:Mukava lämminhenkinen tarinanpätkä. Aina ei tarvitse olla huimia jänniä juonenkäänteitä, tällaiset perustouhuista kertovat tarinat tutustuttavat hahmoon syvemmin. Köynnöstassu on tosi mukavanoloinen
nuori oppilas :)

Saat 14 kp.

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kastetassu/-siipi, Myrskyklaani
17.03.2017 16:27
Kastetassun kuonolle tipahti märkä lumihiutale. Oppilas pudisteli sen nopeasti pois ja katsahti pilviselle taivaalle, josta leijaili tasaiseen tahtiin märkiä lumihiutaleita.
Kastetassu ei pitänyt lainkaan märästä kelistä, joka oli kestänyt jo useamman auringonnousun. Metsä oli muuttunut liukkaaksi, mikä oli jonkin verran hankaloittanut metsästystä. Kastetassukin oli muutaman kerran menettänyt saaliinsa liukastuessaan jäähän ja kaaduttuaan. Kastetassu olikin nyt onnellinen, kun pääsi vihdoin lämpimään ja kuivaan oppilaidenpesään nukumaan omalle sammalvuoteelleen. Samassa kantautui suurtasanteelta tuttu huuto, joka sai Kastetassun huokaisemaan kärsimättömänä: ”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä suurtasanteen alle klaanikokoukseen!” Kastetassu kääntyi kannoillaan ja asteli muun klaanin joukkoon suurtasanteen alle. Oppilas pyyhki märän lumen hännällään pois paikaltaan ja istahti kuuntelemaan, mitä Tulitähdellä oli sanottavana.
”Menetimme Aaltokukan, mutta elämä jatkuu”, Tulitähti naukaisi ja Kastetassun sisäntä riipaisi, kun hän muisti Aaltokukan kuoleman ja salaisuuden, jonka oli Kastetassulle paljastanut. Kastetassu karisti synkät ajatukset mielestään ja keskittyi kuuntelemaan.
”Lausuin nämä samat sanat nimittäessäni Köynnöstassun ja Leijonatassun oppilaiksi ja lausun ne nyt uudelleen nimittäessäni riveihimme uuden soturin”, Tulitähti naukui ja sai klaanin supisemaan jännittyneenä. Kastetassu katseli ympärilleen ja mietti, kenet Tulitähti nimittäisi soturiksi.
”Kastetassu”, Tulitähden maukaisu sai Kastetassun säpsähtämään. ”Ole hyvä ja astu eteen.” Kastetassun käpäliä alkoi kihelmöidä innosta, kun hän tajusi, mikä edessä odotti. Hänet nimitettäisiin soturiksi!
Kastetassu asteli myrskyklaanilaisten halki tuntien kaikkien katseet turkillaan. Oppilas tunsi jäännityksen ja innostuksen yltyvän sisällään, kunnes Kastetassu ei ollut enää varma kestäisikö sitä.
Kastetassu jäi seisomaan suurtasanteen alle epävarmana siitä, miten käyttäytyä. Oli hän kuitenkin nähnyt niin monta soturiksinimittämisseremoniaa, että tiesi suurin piirtein, mitä tehdä.
”Tiikerimyrsky”, Tulitähti maukui ja kääntyi katsomaan Kastetassun mestaria. ”Oletko opettanut Kastetassulle kaiken osaamasi ja koetko hänen olevan valmis soturiksi?”
”Kyllä”, Tiikerimyrsky naukaisi. Tulitähti nyökkäsi ja kajautti ilmoille sanat, jotka Kastetassu oli kuullut useasti aiemminkin: ”Minä, Tulitähti, Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Kastetassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania -jopa henkesi uhalla?”
”Lupaan”, Kastetassu naukui niin vakaalla äänellä kuin pystyi kaikelta jännitykseltään.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Kastetassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnettakoon Kastesiipenä. Tähtiklaani kunnioittaa taistelutaitojasi ja päättäväisyyttäsi ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi.” Tulitähti hypähti alas suurtasanteelta ja laski kuononsa vastanimitetyn soturin päälaelle. Kastesiipi nuolaisi päällikkönsä lapaa innosta täristen.
”Kastesiipi! Kastesiipi!” klaani hurrasi ja innostus yhä vain kasvoi Kastesiiven sisällä.
*Minä olen soturi! Minä ihan oikeasti olen soturi!*
Kastesiipi katseli klaania. Hän oli istunut tässä kerran aiemminkin. Silloin, kun hänet oli nimitetty oppilaaksi. Suunnilleen kuusi kuukautta sitten. Siitä tuntui kuitenkin olevan ikuisuus.
”Muista, että sinun on vartioitava leiriä hiljaa seuraavan yön”, Tiikerimyrsky naukaisi ja Kastesiipi hymyili entiselle mestarilleen, jolta oli oppinut niin paljon.
”Pääsithän sinä sitten viimein soturiksi!” Leppälehvä maukui iloisena Kastesiiven toiselta puolelta ja Kastesiipi kehräsi hilpeästi ystävälleen. Kaikki tuntui nyt olevan niin hyvin. Innostus oli pyyhkinyt Kastesiiven mielestä ajatukset kuolleesta Aaltokukasta ja auttanut häntä unohtamaan hetkeksi kaikki murheensa ja huoleensa. Juuri silloin Kastesiipi ei pystynyt muuta kuin hymyilemään ja kehräämään iloisesti.

Kastesiipi istui keskellä aukiota katsellen pilviselle taivaalle. Sade jatkui yhä. Kastesiipi tunsi kylmyyden tunkeutuvan hänen turkkinsa läpi, jonka Kastesiipi oli pörhistänyt suojaksi kylmältä.
Myrskyklaanilaiset olivat menneet pesiinsä nukkumaan ja aukiolle oli jäänyt vain Kastesiipi vartioimaan öistä leiriä.
Metsästä kuului pöllön huhuilua. Kaikki tuntui rauhalliselta.
Kastesiiven sisällä kuitenkin myrskysi. Kun kaikki olivat hävinneet pesiinsä, oli Kastesiipi taas muistanut kysymyksen, joka oli vaivannut häntä Aaltokukan kuolemasta lähtien: Ketkä olivat hänen oikea perheensä?
Soturi puristi silmänsä kiinni. Yritti etsiä muistoistaan kaikkein varhaisimpia muistojaan. Leikit pentuna Leppäpennun kanssa, Aaltokukan huomaama karkaamis yritys, parantajan pesä… Parantajan pesä! Mitä hän parantajan pesässä teki? Eihän hän ollut koskaan sairastanut mitään pientä flunssaa pahempaa. Siitä oli Aaltokukka pitänyt huolen. Kastesiipi yritti muistaa joitain yksityiskohtia ja hetken pinnistelyn jälkeen muisti Aaltokukan sanat: ”Ei hätää Vaahtokukka, huolehdin kyllä tuosta pennusta. Kasvatan hänet kuin omani. Oi, katso! Pienokainen on avannut silmänsä!”
Nyt Kastesiipi tajusi. Hän oli muistanut sen, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun partio oli vienyt Kastesiiven leiriin löydettyään hänet. Miten Kastesiipi ei ollut muistanut tuota hetkeä aiemmin?
Kastesiipi yritti muistaa jotain vielä varhaisempaa. Jotain perheestään. Oikeasta perheestä. Ja samassa hän muisti.
Kastesiiven silmät rävähtivät auki. Olikohan hän muistanut oikein? Eihän se voinut olla totta? Kastesiipi pudisteli päätään.
*Ei, kyllä se on totta*, Kastesiipi vakuutti itselleen. Hän oli viimein saanut vihjeen. Viimein hän tiesi yhden perheenjäsenensä ja jopa sen, missä tämä asui.
Kastesiipi oli tavannut Sumu-nimisen kissan kaksijalkalassa retkellään Hämytassun kanssa. Ja sattumalta Kastesiivellä oli veli ja veljen nimi oli Sumu.

//Noniin, olen nyt siis palannut lomaltani, joka ei kestänytkään ihan huhtikuuhun asti. Ja nyt on sitten Kastekin saatu soturiksi ^^ Meinasin koko ajan kirjoittaa Kastetassu, joten en tiedä kuinka monta Kastetassua sinne nyt sitten jäi. XD Yritän tässä piakkoin päivittää vielä Kasteen tiedot...
Vastaus:Ei osunut silmiin Kastetassuja väärissä paikoissa, ei huolta, ei vaikka niin kävisikin koska ei täällä täyttä virheettömyyttä vahdita XD
Kauniin soturinimen Kastesiipi sai! Soturin vapauksilla on varmaan helpompi lähteä selvittämään perhetaustaa, etenkin kun kasvattiemon vihjeestä on alkanut muistot heräilemään. Odotan mielenkiinnolla mitä Sumulta selviää. Kastesiiven tarinaa on kiinnostava lukea, ja teksti on hyvää.

Saat 32 kp!

-YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Punakukka, Tuuliklaani
16.03.2017 16:59
Mikä on se suuri voima, joka saa lumihiutaleet putoamaan taivaalta ja sulamaan pieniksi puroiksi? Oliko se Tähtiklaani, joka sai toisinaan purot ja joet kuivumaan ja klaanit nälänhätään kuumuudessa, toisinaan tulvan keskelle?
Punakukka katseli taivaalta putoavaa lunta hiirenhiljaa, hämmästellen hiutaleiden kylmyyttä niiden laskeutuessa hänen kuonolleen. Nuori soturi tunsi olonsa taas pieneksi oppilaaksi, joka ihmetteli maailman suuruutta ja kauneutta katsellen toiveikkaasti parantajan pesään.
Aivan kuin soturit saadessaan uuden nimensä unohtaisivat kokonaan kaiken kauniin ja ihmeellisen. Alkaisivat vain ajatella rajoja ja haikailla uusien metsästysalueiden perään, mikä puolestaan laukaisi kaikki taistelut.
Miksi täytyi ajatella neljän klaanin eroja? Kaikki elivät, totta kai, eri alueilla ja eri tavoin. Punakukkakaan ei voisi koskaan kuvitella itseään havupuiden alle, niin, ettei näkisi öisin hopeahäntää joka valoi toivoa surullisimpaankin soturiin. Jokiklaani söi kalaa, joka sai jo ajatuksena punaruskean soturin värähtämään inhosta.
Silti nämä erot myös yhdistivät heidät neljäksi. Neljä klaania oli ja tulisi aina olemaan, se oli Tähtiklaanin tahto. Usko Tähtiklaaniin yhdisti jokaista klaania myös sodassa, ja siksi Myrsky-, Joki-, Tuuli- ja Varjoklaani olivat yhä olemassa. Tähtiklaanin ansiosta.

Punakukka ravisteli turkistaan lumet ja nousi seisomaan. Naaras kuopi hieman maata pyydystämänsä kanin päälle ja katseli Myrskyklaanin rajan toiselle puolen.
Soturi tunsi taas valahtavansa muistoihin.

*

Punatassu hyppelehti pienen mukana eteenpäin, johon kuuluivat hänen lisäkseen Koivutassu, oma mestarinsa Punarintasiipi ja hänen lisäkseen Saarnijalka. Koivutassulle oli juuri ennen partion lähtöä kerrottu hänen ansaitsevan piakkoin soturinimensä, ja Punarintasiipi arveli terävän kollin voivan opettaa Punatassulle soturin tapoja.
"Pysykää valppaina. Mäyrän hajua on havaittu täällä päin", joukkoa johtava Saarnijalka naukaisi. "Meidän ei edes kannattaisi liikkua näillä suunnin tällaisella joukolla, mutta antaa olla."
"Täytyykö meidän taistella?" Punatassun ääni kysyi värähtäen.
"Toivottavasti ei", Punarintasiipi huokaisi oppilaan viereltä. Koivutassu nyökytteli.
Jos he löytäisivät mäyrän, olisi todennäköistä että he joutuisivat taistelemaan. Punatassu ei ollut koskaan joutunut kunnon taisteluun, hän oli vain harjoitellut sitä mestarinsa kanssa kynnet piilossa. Naarasta värisytti vähän. Miltähän tuntui puolustaa klaaniaan kynsin hampain?
"No niin, Koivutassu", Saarnijalka naukui, "näytähän meille pari metsästysliikettä. Mitä tekisit, jos saalistaisit jänistä, mutta se olisi pitkän matkan päässä, vaikka tuo risu tuolla?"
Punatassu katsoi kadehtien, kuinka sulavasti Koivutassu laskeutui aivan matalaksi.
"Näin alhaalle, jotta jänis ei haista", Koivutassu selitti vilkaisten Punatassuun.
Soturioppilas hiipi eteenpäin ja pyyhälsi ollessaan kahden ketunmitan päässä risusta juoksuun. Kolli hypähti sulokkaasti ilmaan ja suoraan kepin päälle. Punarintasiipi kehräsi. "Näitkö, Punatassu?"
Punatassu oli kuitenkin heti kollin hypyn jälkeen kääntynyt katsomaan taakseen kauhuissaan. Liian lähellä heitä kitukasvuisen pensaan vieressä ärisi mäyrä. Saarnijalka henkäisi syvään ja viittoi hännällään Koivutassua hakemaan apua. Kolli kuitenkin ymmärsi liikkeen väärin ja juoksi heidän luokseen.
"Ei, Koivutassu, si-"
Punarintasiiven lause keskeytyi kun mäyrä iskeytyi päin häntä. Soturi haukkoi henkeään.
Punatassu jäi arkailemaan. Naaras ei ollut koskaan kohdannut mäyrää. Klaaninvanhimpien tarinoita pentuna kuunnelleena hän kuitenkin tiesi liiaksikin kuinka raaka tuo eläin oli.
Koivutassu hypähti mäyrän kylkeen kiinni ennen kuin Punatassu ehti tehdä mitään. Hän katseli silmät suurina kun kolli raastoi mäyrän kylkeä terävillä kynsillään. Mustavalkea eläin rääkäisi raivoissaan ja irrotti otteensa Punarintasiivestä, joka jäi haukkomaan henkeä mutta näytti olevan pidemmän päälle kunnossa.
Punatassu oli lamaantunut paikoilleen kauhusta. Vasta Saarnijalan ärsyyntynyt töytäisy sai hänet liikkeelle.
Punarintasiipi oli päässyt seisomaan, mutta huojui yhä.
"Älä minusta huolehdi!" hän sähähti, kun naaras yritti tukea mestariaan. "Auta heitä!"
Saarnijalka raastoi kynsillään mäyrän vatsaa Koivutassun sähistessä eläimen alla. Punatassu murahti hypähtäen kynnet edellä eteenpäin, kohti mäyrää.
Mustavalkea otus löi käpälällään aivan liian helposti oppilaan kauemmas ja siirsi katseensa Koivutassuun Saarnijalasta välittämättä.
Oli kuin ilma olisi pysähtynyt, kun otuksen käpälä heilahti ylös ja suurella voimalla takaisin alas, kohti oppilaan päätä.
Mitä siinä tilanteessa pitäisi tehdä? Ilmat pihalla mäyrän iskusta, toinen hengenvaarassa?
Punatassu vain makasi siinä, selällään ja katsoi silmät suurina kun kollioppilas iskeytyi kauemmas ja pöllyytti maata iskeytyessään ketunmitan päähän.

*

Punakukka ravisti päästään muistot mäyrästä ja pääasiassa Koivutassusta. Arpeutuneen oppilaan kuoleman jälkeiset valvojaiset olivat kamalat.
Mitä jos hän olisikin yrittänyt tehdä jotain? Olisiko oppilas yhä hengissä ja soturi?
Naaras värähti ja nousi seisomaan kaivaen jäniksensä lumen alta esiin.
Hän ei tahtoisi taistella enää koskaan.
--
Ota huomioon että kirjotin tän väsyneenä illalla
Vastaus:
Olipa jännä mutta koskettavan traaginen takaumatarina. Punakukka on hienosti kirjoitettu elävä hahmo, herkkä ja syvällisiä ajatteleva. Teksti on virheetöntä ja sopivan kuvailevaa, voin kuvitella lumisateen vaikka oikeasti aurinko paistaa lämpimästi ulkona. Myös muut hahmot on elävästi kirjoitettu. Punakukasta on aina ilo lukea! :)

Saat 27 kp!

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Köynnöstassu, Myrskyklaani
20.02.2017 18:11
Köynnöspentu juoksi innoissaan ulos pentutarhasta. Hän oli nyt 13 auringon nousua vanha ja hän oli juuri avannut silmänsä. "Ooh noita värejä."hän huokaisi. Hän huomasi aamupartion, joka oli juuri lähdössä. Köynnöspentu hiipi partion perässä ulos leiristä. Hän haistoi kaikenlaista, jopa näki linnun pyrähtävän puusta lentoon. Sitten Köynnöspentu hylkäsi aamuparion. Hän lähti tassuttamaan kohti jotain meluisaa ja pahan hajuista. Hän halusi nähdä, mikä aiheutti tuollaisen metelin ja katkun. Sitten naksahti. Köynnöspentu oli astunut kuivan oksan päälle. Partion johdossa oleva Oravaliito huomasi hänet. "Punatassu, vie Köynnöspentu leiriin.

Kahden kuun päästä Köynnöspentu näki Leijonapennun livahtavan ulos pentutarhasta. Uteliaana hän seurasi perässä. Leijonapentu oli jo ulkona. Köynnöspentukin meni ulos. Siellä tuoksui tutulta. "Isä!", Köynnöspentu hihkaisi innoissaan. Isä oli täällä. Leijonapentu oli löytänyt isän. Köynnöspentu huomasi, että myös Taimipentu seurasi perässä. Sitten emo säntäsi paikalle. "Käpy? Todellako?"
"En ehdi nyt selitää...", ruskea kolli maukui ja juoksi pois.
"Odota!", emon huuto hukkui ärinään.
Köynnöspentu vilkaisi pensaaseen. Jokin suuri tumma otus tuijotti heitä.
Emo hyppäsi pentujen eteen. Mäyrä hyökkäsi hänen kimppuunsa. Se viilsi emon kurkun auki.
"Eih! Emo!", Taimipentu säntäsi maassa huohottaen ja verta yskien makaavaa naarasta.
Mäyrä hyökkäsi pienen pennun kimppuun ja riepotteli häntä ilmassa. Köynnöspentu perääntyi pensaikkoon kauhuissaan. Leijonapentu säntäsi hänen ohitseen ja pysähtyi mäyrän eteen häntä viuhtoen.
"Hampaat irti siskostani!", Leijonapentu sähisi.
Mäyrä pudotti Taimipennun ja tarrasi Leijonapentua hännästä. Sitten se heitti Leijonapennun maahan. Kolli putosi ilkeän näköisesti naamalleen ja hännän paikalla oli vain verinen tynkä. Mäyrä nuuhki ilmaa ja kääntyi sitten kohti sitä pensasta, jossa Köynnöspentu piileskeli. Se huitaisi, mutta hän onnistui väistämään. Kynsi oli kuitenkin onnistunut repäisemään Köynnöspennun korvan.
"Ääiiih!", hän rääkäisi.
*Voi ei! Nyt paljastin sille olevani täällä!*
Yhtäkkiä mäyrä perääntyi. Ulkoa kuului taistelun ääniä.
*He tulivat pelastamaan meidät!*

Köynnöspentu istui öisellä aukiolla kuono haudattuna emon turkkiin. Höyhenhäntää ei ollut onnistuttu pelastamaan ja Taimipentu oli kuollut jo taistelussa. Leijonapennun selviytymisestä ei ollut mitään takeita.
Yhtäkkiä Köynnöpennun päähän pälkähti karmea ajatus.
*Houkutteliko Käpy sen mäyrän sinne?*

Köynnöspentu kömpi istumaan ja räpytteli kamalan unen rippeet silmistään.
*Kuinka kauan olen nukkunut?*
Leijonapentu nukkui hänen vieressään. Köynnöspentu kietoi häntänsä harmaan kollin ympärille. Ulkoa kuului kauhistunut huudahdus. Köynnöspentu nousi seisaalleen ja töykki veljensä ylös.
"Ulkona tapahtuu jotain!"
Köynnöspentu kurkisti ulos pentutarhasta. Aukiolla makasi verinen vaaleanharmaa kissa.
*Aaltokukka!*
Köynnöspentu ryntäsi aukiolle.
Hän ei kysynyt keneltäkään mitään, painoi vain kuononsa naaraan turkkiin ja haisteli vain tarkkaan. Pentu oli jo kauempaa haistanut mäyrän hajun. Lähempää hän tunnisti tarkemmin. Tämä ei ollut minkä tahansa mäyrän tekosia. Yhdestä kynsien tekemästä haavasta löytyi tukko hänen emonsa karvaa. Köynnöspentu tuijotti naaraan lasittuneisiin silmiin.
*Kuinka monen emon pitää kuolla sen mäyrän kynsissä?*
Pentu poimi karvatukon hampaisiinsa ja kantoi sen pentutarhaan.
*Emon karvaa on varmaan jäänyt mäyrän kynsiin ja tarttunut niistä Aaltokukkaan.*
Köynnöspentu käpertyi Leijonapennun viereen ja lohduttautui karvoista lähtevällä emon tuoksulla.

Köynnöspentu heräsi Tulitähden ääneen.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä tänne suurtasanteen alle klaanikokoukseen!"
Köynnöspentu tassutti ulos.
"Menetimme Aaltokukan, mutta elämä jatkuu. On aika nimittää uusia oppilaita! Köynnöspentu ja Leijonapentu! Olette täyttäneet kuusi kuuta ja olette tarpeeksi vanhoja oppilaiksi. Köynnöspentu, tästä päivästä lähtien sinut tunnetaan Köynnöstassuna. Okakynsi! Olet taitava ja harkintakykyinen soturi. Toivon, että välität nämä ominaisuudet Köynnöstassulle!"
Köynnöstassu kosketti kuonoja kullanruskearaidallisen kollin kanssa.
*Kunhan opin muutaman taisteluliikkeen, voin kostaa sille mäyrälle!*

Köynnöstassu havahtui mietteistään ja tajusi, että Leijonatassun seremonia oli mennyt häneltä ohi. Kolli tassutteli oman mestarinsa kanssa ulos leiristä. Köynnöstassu tuijotti veljensä hännäntynkää.
*Se mäyrä joutuu vielä katumaan!*

//En kopioinut mäyräjuttua Kastetassulta. Tarinan alku on varmaan kaksi vuotta vanha ja Punatassun kohdalla luki alun perin Lehtitassu.
Vastaus:Olipa hieno ja jännä aloitustarina! Tapahtumia riitti! Odotan innolla Köynnöstassun seikkailuja, ja saako mäyrä lopulta köniinsä. Jännästi otettu mukaan ja huomioitu muistakin tarinoista tapahtumia, kauhea terrorimäyrä. Ja onkohan Käpy oikeasti lurjus tyyppi?

Kommentoin hieman kirjoituspuolta.
Tapahtumia tosiaan riitti, ja välillä vaikutti vähän siltä, että ne seurasivat toisiaan tosi tiuhassa tahdissa eivätkä ehtineet purkautua täysin. Esimerkiksi lauseessa
"Eih! Emo!", Taimipentu säntäsi maassa huohottaen ja verta yskien makaavan naarasta

jäi epäselväksi kuka lopulta teki mitä ja missä. Runko oli hyvä, ja lisäämällä lisää kuvailua kohtauksiin ja siirtymisiä tapahtumien väliin tarina olisi soljunut yhtenäisemmin ja muotoutunut lukijan mieleen elävämmin. Nyt lukijan mielessä hahmot vain ilmestyvät uusiin paikkoihin maisemassa, josta puuttuu yksityiskohtia.

Muuten teksti oli virheetöntä ja helppoa luettavaa. Ainoa toistuva virhe oli vuorosanojen yhteydessä: päätä vuorosana vain yhdellä merkillä. Jos se päättyisi pisteeseen, tulee sulkeiden ulkopuolelle pilkku. Muuten esimerkiksi ! Ja ? Yhteydessä sekä .... lopullakin pilkku jätetään pois ja lause vain jatkuu, esimerkkinä

"Lause vain jatkuu!" hän huusi.

Saat 24 kp!

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kastetassu, Myrskyklaani
13.02.2017 19:11
”Pörröpentu! Hallapentu! Kuurapentu!” Savupuron hätääntyneet ulvaisut herättivät Kastetassun ja oppilas loikkasi pystyyn. Aamuaurinko siivilöityi oppilaidenpesän oksiston välistä ja muut oppilaat heräilivät Kastetassun ympärillä. Kokoontumisesta oli kulunut vain muutama auringonnousu, mutta vaikutti siltä, että Myrskyklaani ei saisi koskaan rauhaa.
Kastetassu työntyi uteliaana ulos oppilaidenpesästä ja näki suuren osan klaanista kerääntyneen aukiolle kuuntelemaan järkyttynyttä Savupuroa.
”He olivat illalla vielä vieressäni, mutta kun heräsin he olivat poissa. Kaikki!” naaras vaikeroi ja katseli ympärilleen kuin olisi toivonut pentujensa ilmestyvän hetken päästä kissajoukon takaa.
”Ei hätää, Savupuro”, kuului rauhallinhen ääni ja kissat antoivat Tulitähdelle tietä. ”Pentusi eivät ole voineet ehtiä kauas.”
”Lähetämmekö etsintäpartion?” Ratamohäntä ehdotti ja Tulitähti nyökkäsi.
”Tiikerimyrsky, sinä johdat sitä. Kastetassu, Aaltokukka ja Okakynsi tulevat mukaasi”, Ratamohäntä naukui ja vilkaisi sitten kysyvästi päällikköä. Tulitähti heilautti häntäänsä hyväksyvästi.
”Ei hätää Savupuro, tuomme pian pentusi takaisin”, Aaltokukka rauhoitteli mustaa naarasta ja lähti sitten muun partion mukaan. Kastetassu loikki partion perässä ulos leiristä, missä se pysähtyi miettimään.
”He karkasivat luultavimmin tarpeidentekopaikan oksiston läpi”, Kastetassu maukui. ”Se on paras karkaamisreitti.”
”Saimme mukaamme näköjään karkaamisen asiantuntijan”, Okakynsi nauroi, kun partio tassutti tarpeidenteko paikan luo ja alkoivat haistella ilmaa. Kastetassu oli ollut oikeassa. Ilmassa leijui Pörröpennun, Hallapennun ja Kuurapennun aavistuksen laimentunut tuoksu.
”Tänne päin!” läheistä pusikkoa nuuhkinut Aaltokukka huikkasi ja partio lähti syvemmälle metsään. Pentujen jäljet mutkittelivat kohti Tuuliklaanin reviiriä.
*Ja jokea* Kastetassu ajatteli, kun hänen mielensä täyttyi jälleen muistikuvista järveen sekä jokeen putoamisista.
Pian hajujälki kääntyi kuitenkin joen suuntaisesti. Kauemmas järvestä. Pentujen haju voimistui hiukan ja Kastetassu uskoi heidän saavan pennut kohta kiinni. Sitten hän pysähtyi.
”Mäyrä”, Tiikerimyrsky kuiskasi ja Kastetassu tiesi mestarinsa haistaneen saman, minkä hänkin. Samassa ilmaa halkoi pennun ulvahdus. Okakynsi pinkaisi juoksuun ja muu partio lähti heti hänen peräänsä. Kastetassu kiisi metsän halki emo toisella ja mestari toisella puolellaan.
”Anna tulla, mäyränkuvatus”, Hallapennun ääni kajahti lähettyviltä. ”Sinusta ei ole minulle vastusta!” Samassa partio pelmahti esiin pusikosta ja Kastetassun silmät suurenivat. Heidän edessään oli kahdelle jalalle noussut mäyrä, joka oli kohottanut käpälänsä valmiina iskemään Hallapentuun. Hallapentu katsoi mäyrää, ensin uhmakkaasti, sitten pelokkaasti. Pörröpentu ja Kuurapentu kyyhöttivät sivummalla.
Tiikerimyrsky syöksähti eteenpäin ja muu partio seurasi esimerkkiä. Kastetassu iski hampaansa mäyrän etujalkaan, mutta joutui saman tien irrottamaan otteensa, kun mäyrä kumartui näykkäisemään häntä. Kastetassu otti vauhtia ja loikkasi mäyrän selkään. Kastetassun onnistui pysyä mäyrän selässä kynsiensä avulla, mutta juuri kun Kastetassu oli upottamassa hampaansa mäyrän niskaan, se käännähti äkisti ja Kastetassu lensi maahan. Oppilas tunsi mäyrän käpälän laskeutuvan kyljelleen ja vaikka hän kuinkja yritti rimpuilla, Kastetassu ei päässyt irti mäyrän otteesta.
Sitten kuului Aaltokukan raivoisa ulvaisu ja käpälä katosi Kastetassun kyljeltä. Oppilas nousi seisomaan ja näki emonsa viiltävän kynsillään mäyrän kuonoa. Mäyrä vastasi siihen läimäisemällä Aaltokukan maahan käpälällään. Se raateli Aaltokukkaa ensin kynsillään, mutta nosti Aaltokukan sitten ilmaan hampaillaan ja ravisteli tätä. Kastetassu syöksähti eteenpäin, mutta Okakynsi ehti ensin ja viilsi kynsillään mäyrän kylkeä. Aaltokukka paiskautui päin kiveä, kun mäyrä pudotti hänet ja kääntyi läimäisemään Okakynnen kauemmas käpälällään. Kastetassu nousi takajaloilleen ja yritti osua kynsillään mäyrän silmiin. Mäyrä raapaisi Kastetassua kynsillään kylkeen ja iski sitten hampaansa Kastetassun niskaan. Mäyrä ravisteli Kastetassua samalla tavalla, mitä Aaltokukkaa ja heitti sitten välinpitämättömästi sivuun. Kastetassu oli toivonut lumen pehmentävän laskua, mutta hanki oli jäätynyt kivikovaksi. Kastetassu nousi käpälilleen ja nuolaisi pari kertaa kylkeään saadakseen verenvuodon tyrehtymään. Oppilasta huimasi ravistelun jäljiltä ja hetken hän vain huohotti sivussa antaen sotureiden hoitaa taistelun. Hetken kuluttua hän kuitenkin syöksähti taas eteenpäin ja viilsi mäyrän lapaa kynsillään. Tiikerimyrsky päätti taistelun puraisemalla mäyrää etujalkaan niin, että mäyrä ravasi ontuen pusikkoon. Kastetassu tunsi voitonriemun yltyvän sisällään ja hän vilkaisi sotureita innoissaan. Sitten hänen intonsa kuitenkin hyytyi. Aaltokukkaa ei näkynyt. Kastetassu kääntyi ja jähmettyi nähdessään Aaltokukan liikkumattoman ja vertavaluvan ruumiin makaavan maassa.
”Ei...”, hän kuiskasi ja ryntäsi emonsa viereen.
Aaltokukan harmaa turkki oli peittynyt vereen ja kyljessä oli syvä haava, jonka kivi oli aiheuttanut. Kastetassu tökkäsi emoaan varovasti kuonollaan ja Aaltokukka avasi silmänsä. Kastetassun emon siniset silmät olivat täynnä murhetta ja kipua.
”Minun täytyisi kertoa sinulle jotain”, Aaltokukka kähisi.
”Ei, säästä voimiasi”, paikalle tullut Okakynsi sanoi. ”Viemme sinut leiriin.” Aaltokukka ei kuitenkaan ollut kuulevinaan.
”Minun olisi itseasiassa pitänyt kertoa se jo aikoja sitten”, hän maukui ja sulki silmänsä. Aaltokukka veti syvään henkeä ja kohdisti sitten katseensa suoraan Kastetassuun.
”En ole oikeasti emosi.” Kastetassu katsoi epäuskoisena Aaltokukkaa.
”Tietysti olet”, oppilas naukaisi. Aaltokukka kuitenkin pudisti päätään.
”Halusin kyllä olla”, hän sanoi hiljaa. ”Juuri siksi en kai kertonut. Toivoin varmaan, että piilottamalla totuuden voisin tehdä valheesta totta.” Kastetassu astui askeleen taaksepäin. Hän ei ollut varma, mitä ajatella. Se oli tullut niin nopeasti. Paiskautunut oppilasta päin.
”Kuka sitten on oikea emoni?” Kastetassu kysyi.
”En tiedä”, Aaltokukka kuiskasi. ”Mutta luulen, että ne muistamasi kissat voisivat olla perheesi.” Kastetassu tuijotti Aaltokukkaa ihmeissään. Voisivatko ne kissat todella olla hänelle niin läheisiä? Peräti perhe?
”Partio oli löytänyt sinut järven rannalta ja toi leiriin. Minä olin menettänyt synnytyksessä kaikki pentuni ja otin sinut ilomielin hoiviini”, Aaltokukan naukui ja havahdutti Kastetassun. ”Annathan minulle anteeksi?” Oppilas katsoi suoraan Aaltokukan murheen täyttämiin silmiin. Kissan, jota hän oli luullut emokseen koko elämänsä ajan.
*Miten voisin olla vihainen kissalle, joka on kuolemaisillaan?* Kastetassu kysyi itseltään.
”Tottakai annan anteeksi”, Kastetassu naukaisi ja upotti kuononsa Aaltokukan veriseen turkkiin. Aaltokukka kurottautui nuolaisemaan Kastetassun päälakea viimeisen kerran ja laski sitten päänsä käpäliensä päälle. Kastetassu katseli surullisena kuinka hänen sijaisemonsa kylki nousi ja laski viimeisen kerran, kunnes jäi lopullisesti paikoilleen.

”Pentuni!” Savupuron helpottunut ulvaisu kantautui Kastetassun korviin. He olivat juuri palaamassa leiriin. Okakynsi oli jo ilmestynyt pentujen kanssa aukiolle ja leiristä alkoi kantautua helpottuneita ja iloisia ääniä. Ne muuttuivat kuitenkin nopeasti järkyttyneeksi hiljaisuudeksi, kun Kastetassu ja Tiikerimyrsky astuivat leiriin Aaltokukan ruumista kantaen. Kastetassu oli välttämättä halunnut kantaa Aaltokukan ruumiin, mutta oli kuitenkin antanut mestarinsa auttaa. Mestari ja oppilas laskivat Aaltokukan keskelle aukiota hiljaisuuden vallitessa.
”Mitä on tapahtunut?” Kastetassu kuuli Tulitähden kysyvän, mutta Kastetassun onneksi hänen ei tarvinnut vastata, sillä Okakynsi maukui: ”Mäyrä oli hyökkäämässä Savupuron pentujen kimppuun. Aaltokukka kuoli taistelussa mäyrää vastaan.”
”Hän ei ole minun emoni”, Kastetassulta lipsahti. Kaikkien katseet kiinnittyivät raidalliseen oppilaaseen ja Kastetassun niskakarvat pörhistyivät, kun hän tajusi, mitä oli sanonut.
”Onpa”, Kastetassu kuuli Leppälehvän naukaisevan.
”Ei ole”, Kastetassu maukui päätettyään, ettei salailisi asiaa enää. ”Minut löydettiin järven rannalta ja Aaltokukka suostui huolehtimaan minusta. En ole klaanisyntyinen.” Hiljaisuus jatkui. Vähitellen Kastetassua alkoi pelottaa. Voisiko klaani enää luottaa häneen, kun se tiesi totuuden?
Sitten Kastetassu tunsi jonkun laskevan häntänsä lavallleen. Kastetassu käänsi päätään ja näki Hämytassun myötätuntoisen katseen. Kastetassu katsoi ystäväänsä. Mitä hän tekisikään ilman Hämytassua?
Klaani alkoi vähitellen hyvästellä Aaltokukkaa ja Kastetassu meni odottamaan vuoroaan. Kun Kastetassun vuoro koitti, hän kyyristyi sijaisemonsa viereen ja nuolaisi tämän päälakea niin kuin Aaltokukka oli satoja keroja nuolaissut häntä.
”Hyvästi, Aaltokukka”, Kastetassu kuiskasi. ”Parempaa emoa minulla ei olisi voinut olla.”

//En ole varma saisiko olla kahta tarkastamatonta tarinaa yhtä aikaa, joten oikaiskaa minua, jos joku tälläinen sääntö löytyy. ^^
Vastaus:Olipas jännittävä tarina! Pennuilla oli kuumat paikat. Ja voi surku kun Aaltokukka kuoli... mutta paljastipas aikamoisia Kastetassulle. Toivottavasti tämä selviää emonsa kuolemasta ja mysteerit ratkeavat.

Saat 31 kp, ja Kastetassu pääsee soturiksi!

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kuohutassu-Tuuliklaani
12.02.2017 14:57
Kuohutassu tassutteli Varissiiven luokse ja puski emoaan alaleualle. Varissiipi puski takaisin ja nuolaisi hiukan pentunsa korvaa. Voi kuinka Kuohu oli onnellinen! Hän oli nyt oppilas! Mutta kun Kuohutassu katsoi mestariaan, ei naaras näyttänyt kovin onnelliselta. Kettuturkki vaikutti alakuloiselta, jollakin tavalla masentuneelta. Kuohu mietti hiljaa. Voisiko hän mitenkään auttaa Kettuturkille paremman olon? Muutamia kissoja alkoi jo astella pois kokoontumispaikalta. Kuohutassukin nousi ylös ja asteli mestarinsa luokse.
“Kettuturkki, voimmeko mennä taisteluharjoituksiin?”
Punertava soturi kääntyi oppilastaan kohti. Kuohupentu räpäytti silmiään ja katsoi takaisin.
Kettuturkki näytti melkein hymyilevän, muttei kuitenkaan hymyillyt. Kuohupentu mietti, miksei hänen mestarinsa ollut ollenkaan iloinen, mutta päätti, ettei siihen kannattaisi kiinnittää niin paljon huomiota. Opetukset saattaisivat vain mennä ohi korvien kui tuulenpuuska aavalla nummella, joten parasta olisi vain keskittyä siihen, että hän saisi mestarinsa mahdollisimman tyytyväiseksi ja ylpeäksi oppilaansa suorituksista.
“Emme mene tänään taisteluharjoituksiin, vaan kierrämme reviirin rajat”, Kettuturkki vastasi.
Kuohu nuupahti, ja hänen korvansa romahtivat väkisinkin alas.
*Vain reviirin rajat?* hän vinkaisi mielessään.
Hänen mestarinsa oli kuitenkin toista mieltä, ja näppäisi hännällään oppilaansa korvaa hiukan naurahtaen.
“Älä luulekaan että se on tylsää, et tiedäkään miten iso ja jännittävä reviiri on!”
Kettuturkki nousi, ja viittoi Kuohutassua seuraamaan.
*Noh, älä nyt ole niin pesäpentu!*, Kuohu moitti itseään, *Voihan se olla kivaakin. Enkä ole vielä kertaakaan käynyt leirin ulkopuolella!*
Kuohutassu nousi ja lähti seuraamaan punertavaa naarasta ulos leiristä.

Aivan kuten Kettuturkki oli sanonut, reviiri oli suuri, eikä Kuohutassua haitannut vaikka ei päässytkään heti harjoittelemaan taisteluliikkeitä. Lunta oli paljon, pakkanen kiristi oppilaan nenää, ja joissain vaiheissa hanki upotti paljonkin, mutta kaiken kaikkiaan ensimmäinen kerta leirin ulkopuolella oli mukavaa ja huisin jännittävää. Nuori naaras kuvitteli jo itsensä soturina, vaanimassa jänistä tai vieraan klaanin tunkeutujia. Hän kuvitteli kumartuvansa, vaanien hiljaa ja jos hänet huomattaisiin, juoksevan hätkähdyttävän nopeasti, myrskytuulen nopeudella kohti vihollista. Hän saisi Jokiklaanilaiset tunkeutujat kiinni itse teossa, ja ilmoittaisi päällikölle löydöstään! Välillä Kuohutassu jäi kuvitelmiinsa niin kiinni, että Kettuturkki joutui huutamaan hänen jälkeensä, jottei oppilas olisi harhaillut ihan minne sattuu. Tuollaisten tapausten jälkeen Kuohutassu tunsi itsensä todella noloksi.
“Kuohutassu, haistatko jotain?”
Kuohutassu katseli kirkkaansinistä taivasta, ja mietti, asuiko Tähtiklaani tuon sinisen pinnan alla. Yhtäkkiä, hieman myöhään, hän tajusi, mitä Kettuturkki oli sanonut. Tummaturkkinen oppilas yritti pikaisesti nappaista ilmaa, muttei kerennyt tunnistaa yhtäkään hajua ennenkuin heidän takaansa kuului ilkeä nälväisy:
“Ahaa, teillä ei näköjään omata korvia, sillä ilmeisesti ette kuule mitään.”
*Tuo ei kuulosta keneltäkään Tuuliklaanista!* Kuohutassu hätkähti.
Kettuturkki käännähti ympäri niskakarvat pystyssä, ja hänen oppilaansakin käänsi päänsä ääntä kohti. Rajalla seisoi kaksi soturia, suuri harmaa kolli ja kellanpuna-valkoinen naaras, sekä kolmas, pari kuuta Kuohutassua vanhempi läikikäs oppilas. Kuohutassu jännittyi, kiristi kynsiään ja painoi korvansa päälakeaan vasten. Jännitys kipunoi kissojen välillä, naaras tunsi sen. Häntä jännitti mutta myös innosti: Hän ja Kettuturkki häätäisivät nuo tunkeilijat ja pääsisivät kertomaan päällikölle!
“Tuleeko nyt taistelu?” Kuohutassu naukaisi hiljaa, eikä pystynyt peittämään pientä innostustaan.
“Siinäs näet, Varistassu, he ovat kuuroja!”, hän kuuli harmaan soturin naljailevan.
Kuohutassu luimisti korvansa. Eivätpähän olleet! He vain olivat keskittyneet tehtäväänsä, ja mitä nuo rajan toisella puolella tekivät? Latelivat latteita tyhmyyksiä.
*Oppilaan nimi on siis Varistassu…*, painoi ruskea naaras kuitenkin mieleensä, *...käärmeenmielet! Jäniksen papanoitako heillä on korvien välissä?*
Kettuturkki sähähti vieraille kissoille, ja maukvastasi sitten oppilaalleen: “Toivottavasti ei.”
Kuohutassun korva lurpahtivat, mutta hän jännitti ne sitten niskaansa vasten ja heilutti häntäänsä. Oppilas pörhisti niskakarvansa, ja oli valmiina.
Kettuturkki kääntyi kahta soturia vastaan, ja murahti:
“Teillä ei ilmeisesti ole lähettää partioon kuin kolme kissaa!”
Punavalkoinen naaras rajan toisella puolella sähähti, ja oppilas loi Kuohutassuun vihaisen silmäyksen. Naaras näpäytti terävän katseensa takaisin.
“Äläs luulekkaan!” harmaa sotilas ärähti.
“Kirkassydän, Varistassu, lähdetään. Nuo laiheliinit eivät ole tarpeeksi hyviä taisteluseuraksi!”
“Ainakin meillä on kunnon kissan aivot eikä jäniksenpapanoita niiden tilalla!”, Kuohutassu sähähti, ja valkoisenkirjava kollioppilas vilkaisi murhaavasti takaisin. Tuo lähti kuitenkin mestarinsa perään.
“Häipykää vain, te Tähtiklaanilta piiloutujat!”, Kettuturkki huusi vieraiden kissojen perään, ennenkuin lähti kävelemään poispäin.
Kuohutassu asteli mestarinsa perään, ja oli ylpeä sekä itsestään että mestaristaan, kun he olivat saaneet vieraat kissat pois rajalta ilman sen suurempia kahakoita. Hän kohotti häntänsä ylväästi pystyyn, kun kysyi sitten Kettuturkilta:
“Olivatko he Myrskyklaanista?”
“Olivat. Paina heidän tuoksunsa mieleesi, ja muista, ettei toisen klaanin reviirille ole asiaa”, punertava soturi vastasi
Kuohutassu nuuskaisi syvään ilmaa, ja pyrki painamaan metsäisen tuoksun mieleensä niin hyvin kuin taisi.
*Toisen klaanin reviirille ei ole asiaa*, hän maukui mielessään.
“Minun pitäisi oppia soturilaki”, hän naukaisi mestarilleen.
“Osaan jo pari kohtaa: Täysikuun aikaan on aselepo, toisen reviirille ei tunkeuduta, soturin ei tarvitse tappaa voittaakseen, ja että soturit syövät viimeisenä.”
Hän katsoi Kettuturkkia nähdäkseen, oliko rehnyt vaikutuksen mestariinsa. Kettuturkki katsoi kyllä häneen, ja nosti suunpielensä lyhyeen hymyntapaiseen, mutta Kuohutassu näki että hymyssä ei ollut… tunnetta. Kettuturkki oli surullinen, ja Kuohusta tuntui, ettei voisi ollakaan muuta. Aivan kuin punertava naaras olisi särkynyt… sisältä.

Lähempänä leiriä Kettuturkki pysähtyi, jaa nuuskaisi ilmaa. Kuohutassu teki samoin.
“Haistatko jotain?” Mestari kysyi.
Kuohutassu sulki silmänsä, ja haisteli ilmaa.
“Haistan jonkin linnun”, hän sanoi lopulta, “ja kanin!”
“Hyvä. Lintu on luultavasti pyy”, Kettuturkki kertoi.
“Jos yrittäisimme napata ne ja veisimme leiriin?”
Kuohuturkki kehräsi ehdotukselle.
“Jänis on tuolla päin”, soturi sanoi, ja heilautti häntäänsä lumesta törröttävän kanervikon suuntaan.
Tummanruskea oppilas oli jo valmiina ryntäämään juoksuun, mutta hänen mestarinsa laski häntänsä naaraan lavoille pysäyttääkseen tämän. Kuohutassu kääntyi katsomaan mestariaan.
Kettuturkki käänsi päätään, ja selosti:
“Älä juokse päätä pahkaa, kani on sen verta nopea. Se huomaa heti, kun hyppäät sitä kohti, ja sitten se onkin jo kadonnut. On parasta vaania hiljaa ja yrittää päästä mahdollisimman lähelle säikäyttämättä kania. Silloin on paremmat mahdollisuudet saasa se kiinni. Katso näin”
Kettuturkki kumartui matalaan kyyryyn, ja alkoi hiipiä hiljaa kohti kanervikkoa. Kuohutassu yritti ottaa mallia, kumartui matalaksi hiipiäkseen. Hän kipitti hangessa aivan kanervikon taakse. Kani käänsi korvansa kissaa kohti, ja pinkaisi juoksuun. Kuohutassu oli kuitenkin nopeampi, ja hyppäsi saaliinsa selkään. Hän ei kuitenkaan saanut puraistua pitkäkorvaa niskasta, kun hän tipahti maahan, ja kani pääsi karkuun.
“Jäniksen papanat!”, Kuohutassu vinkaisi, mutta näki kuinka Kettutur kki syöksyi kuin tyhjästä kanin niskaan ja lopetti sen juoksun yhdellä puraisulla. Oppilas katsoi mestariaan silmät sädehtien.
*Vau…*
Punertava naaras pudotti tuoresaaliin maahan.
“Hyvin tehty. Harmi vain, ettet saanut sitä kiinni”, tuo kehui.
“Sinä olit mahtava!”, Kuohutassu maukaisi.
Kettuturkki näytti yrittävän hymyillä, mutta nappasi sitten kanin hampaisiinsa, ja lähti kulkemaan kohti leiriä. Kuohutassu tassutti perään, ja mietti jo, millainen tunti olisi luvassa huomenna.
Vastaus:Oli mielenkiintoista Kuohutassun näkökulmasta reviirikierros Kettuturkin kanssa, ja oppilaan ajatukset. Kiva kun tarina ei ollut täysin toisinto Ketun tarinasta, vaan lopuksi oli metsästystä. Kivaa luettavaa.

Saat 29 kp

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Liekkipentu, Tuuliklaani
05.02.2017 19:34
Liekkipentu istui pentutarhassa tuijotellen pesän kattoa. Hänen tassujaan kihelmöi halu lähteä liikkeelle ja ajatukset juoksivat sanan 'tylsä' ympärillä. Mutta kolli ei antanut periksi vaan puri hampaansa yhteen, heilautti häntäänsä terävästi ja jatkoi päättäväisesti paikoillaan istumista.

Kolli oli vihainen. Todella vihainen. Kelle? Hän halusi olla vihainen emolleen, isälleen, KuohuTASSULLE tai jollekulle, mutta viha kääntyi lähetettynä nuolena ympäri ja iskeytyi takaisin lähettäjäänsä. Liekkipentu puristi maata kynsillään turhaantuneena. Hän tiesi, että oli epäreilua yrittää pakottaa oma turhaantuminen ja viha muihin, mutta hän vain halusi huonon omatunnon ja kateuden tunteen pois!

Liekkipentu oli tehnyt suuren virheen. Niin suuren, että seuraukset oikeasti tuntuivat, ei mitään 'joudut olemaan loppu päivän pentutarhassa' -tyylistä, vaan oikea rangaistus, joka vaikutti hänen koko elämäänsä.

Ja mitä kolli oli tehnyt? Rikkonut Varissiiven hermot kokonaan. Liekkipentu oli päättänyt heittää normaalin reissunsa leirin ulkopuolelle, jo mitä? Neljättä kertaa? Ulkona oli vain niin mielenkiintoista! Leiri oli jo kokonaan kaluttu, ei siellä ollut mitään tekemistä. Etenkin kun isä oli kieltänyt parantajan pesän lähestymisen ilman oikeaa asiaa... No kumminkin, Liekkipentu oli pyytänyt- ermm... Maanitellut Yöpennun mukaansa. Sen aikainen Kuohupentu ei ollut taaskaan tullut mukaan ja Liekkipennulta meni ikuisuus taivutella tuo pitämään kuononsa kiinni, koska hänen siskonsa oli uhannut kertoa Varissiivelle ja Tiirajuovalle hänen tempauksesta. Noh, Kuohutassu oli luvannut olla hiljaa ja kaksikko hiippaillut ulos kun tilaisuus oli tullut.

Lyhyestä alusta lyhyeen loppuun: he jäivät tietenkin kiinni. Tiirajuovan johtama etsintäpartio löysi heidät. Ja Varissiipi oli järkyttävän vihainen. Liekkipentu muisti kaiken siitä hetkestä: alkaen isän hiljaisesta ominaisuudesta, ja Varissiiven pistäviin sanoihin päättyen. Emo oli kironnut sitä, että hänen ja Yöpennun päät olivat täynnä ohdaketta, eikä heihin voinut luottaa, tai he olisivat saman tien pahan teossa. Ja Tiirajuova näytti vain... Erittäin pettyneeltä...

Se kuule oikeastaan sattui. Liekkipentu tiedosti olevansa aina vähän liian innokas ja hankkiutui helposti vaikeuksiin tempauksillaan, mutta hän vain tylsistyi helposti... Leirissä ei ole mitään tekemistä. Mutta niin, noh, Liekkipentu vain oli onnistunut pidentämään kärsimystään... Varissiipi oli viivästyttänyt hänen ja Yöpennun nimitystilaisuutta jonka vuoksi Kuohutassu oli ainut joka oli oppilas heistä.

Ja Tähtiklaanin kautta, oliko Liekkipentu kateellinen? Todellakin oli! Oppilaaksi ja soturiksi tuleminen oli hänen unelmansa, jotta hän voisi näyttää niin siskoilleen kuin vanhemmilleen ja koko klaanille, että hän... Että hän ei ollut pelkkä ongelmia hakeva, ohdakepäinen pentu! Nyt hänen nimitys viivästyi ohdakepäisyyden takia, ja hän oli vetänyt Yöpennun mukanaan alas. Siitä tuli huono omatunto. Yöpentu oli yrittänyt ottaa syitä niskoilleen, mutta Liekkipentu ei antanut. Kolli se oli tässä mokannut ja pahasti. Siltikään Varissiipi ei ollut päästänyt Yöpentua rangaistuksesta kuin hiiri kynsien välistä. Liekkipentu ei ollut puhunut Yöpennulle taikka Kuohutassulle, puhumattakaan Tiirajuovasta ja Varissiivestä tästä lähtien. Jos kaikki niin kovasti halusivat hänen olevan rauhallinen ja hiljaisempi, hän kyllä näyttäisi heille miten pitkälle hän voisi tämän viedä.

Liekkipentu huokaisi. Mutta... Tämä tuntui pahemmalta kuin moitteet. Isä katsoi aina kauempaa leirin laitamalta odottaen, että he ryntäisivät tavallisesti tervehtimään häntä. Liekkipentu ei halunnut... Ei osannut lähestyä, eikä näköjään Tiirajuovakaan. Varissiipi oli yrittänyt puhua, mutta keskustelu katkeaa hämmästyttävän nopeasti jos ei ole vastakaikua, sen Liekkipentu oli tästä oppinut. Kuohutassulla oli varmasti tarpeeksi tekemistä niiden typerien... Oppilaiden tehtävien kanssa... Kuten taisteluliikkeiden ja metsästyksen harjoittelussa...
>Tähtiklaanin tähden, nyt pitää lopettaa tämä< Liekkipentu loikkasi jaloilleen turhaantuneena. Hän vain katkeroituisi jos pyörisi omissa ajatuksissaan. Kolli ei loikkinut itsensä tapaisesti, vaan asteli paljon kypsemmän oloisesti ulos tarhasta etsien katseellaan heti Yöpentua. Hänen pitäisi pyytää anteeksi. Hänen pitäisi korjata tämä, tai edes korjata siihen asti mihin oli mahdollista. Kolli ei voisi olettaa, että Yöpentu antaisi anteeksi. Hän oli mokannut jo niin monta kertaa. Mustaa pentua ei näkynyt, mutta kolli näki kyllä Kuohutassun.
"Kuohutassu!" Liekkipentu naukaisi ja kipitti siskonsa luo. Kuohutassu keskeytti tassunsa pesun ja nosti katseensa tähän. Liekkipentu erotti pienen korvien nytkähdyksen, muttei oikeastaan muuta.
"Oletko nähnyt Yöpentua?" Liekkipentu kysäisi nopeasti häntä nytkähtäen kiusaantuneena. Kuohutassu katsoi häntä jotenkin oudosti.
"... Taisi mennä klaaninvanhimpien pesään", hänen nuorempi sisar murahti. Hetkeksi laskeutui hiljaisuus. Liekkipentu napautti hampaitaan yhteen.
"Sano se", kolli naukaisi tuijottaen vihreillä silmillään Kuohutassun omia.
"Mitä?" Naaras näytti aavistuksen hämmentyneeltä, mutta ääni pysyi rauhallisena.
"Minähän sanoin. Sitä sinä kumminkin ajattelet. Olin typerä kuin jänis jäällä, joten anna palaa vain. Sen olen ansainnut", Liekkipentu haastoi häntä nytkähtäen.
"..." Ja taas laskeutui hiljaisuus. Voi hienoa.
"... Minähän sanoin, että se on huono idea", Kuohutassu naukaisi lopulta, mutta Liekkipentu yllättyi vähän. Hänen siskonsa hymyili! Tai niin hän luuli? Ainakin hän luuli nähneensä hymyn toisen kasvoilla?
"No olit oikeassa, myönnetään. Mutta älä huoli! Pian minusta tulee oppilas ja otan sinut kiinni ennen kuin ehdit edes äännähtää!"
"Kuvittele vain", Liekkipentu väläytti siskonsa tuhahdukselle huvittuneena hampaita.
"Nähdään! Pitää etsiä Yöpentu", kolli pukkaisi Kuohutassua päällään ja lähti vauhdilla klaaninvanhimpien pesää kohti odottamatta vastausta. Liekkipentu pysähtyi ennen pesää niin, ettei häntä vielä nähnyt sisältä käsin. Kolli paineli maata hermostuneena. Entä jos Yöpentu ei antaisi anteeksi? Mitä jos hän olisi jo oikeasti käyttänyt kaikki armahduksensa ja sisko ei antaisi anteeksi?
"Liekkipentu", Liekkipentu loikkasi pienesti ilmaan ja kiepahti ympäri säikähtäneenä kun hänet nykäistiin ajatuksistaan. Hän seisoi kasvokkain isänsä kanssa. Tai no, kasvokkain ja kasvokkain. Tiirajuova oli paljon korkeampi kuin hän, joten Liekkipennun kasvot olivat tuon rintakehän korkeudella, "mitä teet?" Liekkipennun korvat kääntyivät sivuille.
"Ummm... Olin menossa pyytämään anteeksi Yöpennulta", Liekkipentu katsoi sivuun isästään, eikä nähnyt varapäällikön silmien välähdystä.
"Pyytämään anteeksi?" Liekkipentu heilautti häntäänsä ja katsoi tassujaan.
"Juu. Minunhan vika tämä koko sotku on. On epäreilua, että Yöpentukin kärsii tyhmyydestäni", kollipentu nosti katseensa isänsä silmiin ja veti henkeä. Pitäisi olla nyt vastuullinen ja näyttää, että hän osasi käyttäytyä, "myönnän, se oli typerä temppu ja vaikka sanoisin mitä, se ei muuttaisi sitä, että asetin itseni ja Yöpennun varaan poistumalla leiristä"
"Liekkipentu..."
"Ehkä olenkin juuri sellainen ohdakepää kuin emo sanoi, mutta... En minä tiedä. En halua olla pettymys tai mitään ja olla häpeäksi suvulle..." Liekkipennun ajatukset harhautuivat Aaltojään sanoihin.
"..." Kaksikon välille laskeutui täysi hiljaisuus jonka rikkoi hetken kuluttua Tiirajuovan pehmeä huokaus, "Liekkipentu, tässä suvussa on kissoja, joiden nimi ei ole kunniaa tai arvostusta keräävä. Sinä et kuulu heihin", Liekkipentu tuijotti isäänsä, "jos olisit täysi ohdakepää, et myöntäisi virheitäsi tai näkisi missä menit väärään..." Tiirajuova näytti vajoavan ajatuksiinsa.
"Minun pitää puhua Ruostetähden kanssa", kolli nousi tassuilleen ja Liekkipentu kallisti päätään.
"Mistä?"
"Saat nähdä", niiden sanojen saattelemana hänen isänsä asteli pois paikalta. Liekkipentu tuijotti hänen perään hämmentyneenä. Mitä? Pentu ravisti päätään.
>Keskity! Se anteeksipyyntö!< Liekkipentu veti syvään henkeä ja pujahti klaaninvanhimpien pesään.

"Kas hei", Aamukukka naukaisi huomatessaan tulijan. Vanha naaras makoili pedillään etujalat taitettuina rinnan alle. Yöpentu istuskeli klaaninvanhimpien edessä selkä Liekkipentuun päin.
"Hei", kolli vastasi mahdollisimman tasaisesti.
"Mikäs sinut tänne tuo Liekkipentu?" Kauraviiksi haukoitteli omalla pedillään. Liekkipentu heilautti häntäänsä, "haluaisin puhua Yöpennun kanssa?" Kolli kysyi tunnustelevasti, "Yöpentu? Haluaisin pyytää anteeksi", Liekkipentu jäi odottamaan levottomana sisarensa reaktiota.

// jaaaa tähän mie jätän tän tarinan vaik Yön roolaaja ei varmaa jatkakkaa .-. mut juu, jotai piti saada kasaa et saisin Liekin ton Kuohun seuraa, nih... Tää o must jotenki kökön tuntune, pitäs alkaa taas kirjottelee enemmä xD mut juu selittelyt syrjään, tässä ny yks tarina pitkäst aikaa c: ja viel loppuu, toivon et en kirjottanu Kuohul mitenkää vääränlaisesti :|
Vastaus:Löytyi ihan järkevä selitys sisaruskatraan nimitysajankohdan eroille. Liekkipennun tuntemuksista oli kirjoitettu hyvin. Tiirajuovan ja Liekkipennun välillä oli kiintoisa keskustelu, mun pitänee lukea Tiiran vanhempia tarinoita kun hahmo on vanhempi kuin mun ropetusura O.O Mutta kiva että Liekkipentu on seuraamassa perässä pian oppilaaksi :)

saat 29 kp, ja Liekkipentu pääsee oppilaaksi!

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kettuturkki, Tuuliklaani
05.02.2017 14:04
Punaruskea naaras tunsi miten hetkellisesti hänen kaikki ajatuksensa huuhtoutuivat ilmaan kun hän kosketti neniään uuden oppilaansa kanssa. Kuohutassun nenä oli lämmin ja se tuntui valavan Kettuturkkiin toivoa, toivoa jokaiseen asiaan. Kun soturi otti askeleen taaksepäin, Kuohutassu kääntyi muuhun klaaniin päin. Kylmään ilmaan kohosivat uuden oppilaan nimen huudot ja ne kaikuivat varmasti kauas. Kettuturkki saattoi kuvitella vastanimitetyn oppilaan silmiin innostuneen katseen ja mietti, voisikohan hän enää koskaan olla innostunut, iloinen tai mitenkään positiivinen. Kaikki tuntui murskaavan Kettuturkin kun hän katseli kun Kuohutassu rynnisti emonsa luo huutojen vaiettua. Nuori naaras painautui vasten Varissiipeä ja Kettuturkki erotti kyyneleitä kuningattaren silmissä. Punaruskea naaras jäi istumaan paikoilleen kun muut lähtivät takaisin omiin puuhiinsa, sillä hän ei tiennyt mitä voisi tehdä nyt. Kettuturkin hännänpää nytkähti kun hän näki Ruusutassun, Heinätassun ja Kuulastassun tassuttavan mestariensa perässä ulos. Hetken verran naaras melkein kampesi itsensä ylös ja juoksi pentujensa perään mutta muutti mielensä. Turhaa hän heitä huolestuttaisi, hehän olivat vielä niin pieniä. Kettuturkki huokaisi raskaasti ja painoi päänsä. Hänestä tuntui niin yksinäiseltä ja orvolta, tuntui että hän oli koko muun maailman ulkopuolella jossain omassa, eristetyssä pesässä. Naaras vaipui omiin synkkiin murheisiinsa hetkeksi ja hätkähti, kun joku hihkaisi:
"Kettuturkki, voimmeko mennä taisteluharjoituksiin?" Kettuturkki käänsi silmänsä uuden oppilaansa Kuohutassun silmiin. Tuon katse oli niin viaton ja innokas että se sai Kettuturkin melkein hymyilemään, muttei aivan. Naaras huokaisi ja yritti hillitä tuoreen oppilaan intoa.
"Emme mene tänään taisteluharjoituksiin, vaan kierrämme rajat", soturi naukaisi. Innostus Kuohutassun silmistä hiipui ja hänen korvansa riipahtivat. Kettuturkki naurahti ja näpäytti hännällään oppilaansa korvaa.
"Äläs luulekaan että se on tylsää, et teidäkään miten iso ja jännittävä reviiri on", naaras selitti ja viittoi sitten oppilastaan seuraamaan. Kuohutassu ponkaisi käpälilleen ja seurasi mestariaan kevein askelin ulos leiristä. Kettuturkin synkät ajatukset tarttuivat ulkona puhaltavaan tuuleen ja kuljettivat ne jonkun mäen taa, sillä heidän kiertäessä rajat, Kettuturkin olo oli hyvä, pitkiin aikoihin. Hän vain toivoi että hyvä olo olisi voinut jatkua ikuisesti mutta se ei vain tässä tilanteessa ollut mahdollista. Lisäksi hyvä olo tuntui pinnalliselta eikä se aivan ulottunut Kettuturkin sisimpään mistä hän alkoi pikkuhiljaa turtua ja alkaa olla jo tottunut masennukseen ja suruun mitkä tuntuivat jo melkein ainoilta tunteilta.

"Kuohutassu, haistatko jotain?" Kettuturkki pysäytti oppilaansa ja odotti että tuo haistelisi ilmaa. Sen sijaan oppilas viuhtoi hännällään ja tuijotti tiiviisti eteenpäin. Kettuturkki tunsi sisälmyksiensä pyörähtävän osittain vihasta ja surumiekisyydesta ettei oppilas näyttänyt kuuntelevan häntä ollenkaan. Naaras nosti huulensa ylös ja oli juuri ärisemässä jotain, kun hänen takaansa kuului ivallinen naukaisu:
"Ahaa, teillä ei näköjään omata korvia sillä ilmeisesti ette kuule mitään." Kettuturkin karvat nousivat pystyyn ja hän pyörähti ympäri. Rajan toisella puolella seisoi kolme myrskyklaanilaista. Tummanharmaa sinisilmäinen kolli ja valkoinen kellanpunaläiskäinen naaras olivat sotureita ja Kettuturkki tunnisti heidät Tihkuviikseksi ja Kirkassydämeksi. Tihkuviiksen vierellö seisoi ilmeisesti kollin oppilas mutta Kettuturkki ei tiennyt tummanharmaan valkoisenkirjavan kollin nimeä. Kuohutassu astahti lähemmäs mestariaan ja Kettuturkki tunsi oppilaan jännityksen ilmassa.
"Tuleeko nyt taistelu?" Kuohutassu kuiskasi innoissaan. Kettuturkki sävähti kun hän muisti oppilasaikanaan Jokiklaanin hyökkäyksen Tuuliklaanin leiriin.
"Siinäs näet, Varistassu, he ovat kuuroja", Tihkuviiksi naukaisi. Kettuturkki havahtui muistoistaan ja paljasti myrskyklaanilaisille hampaansa. Sitten hän sihahti oppilaalleen:
"Toivottavasti ei." Kuohutassun häntä viuhtoi ja hänen korvansa lurpahtivat. Kettuturkki ärisi eikä ollut huomaavaankaan Kuohutassua. Sen sijaan hän sihisi toisille kissoille:
"Teillä ei ilmeisesti ole varaa lähettää partioon enempää kuin kolme kissaa." Kirkassydämen korvat luimistuivat ja hän alkoi murista uhkaavasti. Tihkusiiven oppilas Varistassu katsoi Kuohutassua murhanhimoisesti ja Kettuturkki huomasi että hänen oppilaansa antoi samalla mitalla takaisin.
"Äläs luulekkaan", Tihkuviiksi ärisi ja heilautti häntäsä ilmaan. "Kirkassydän, Varistassu, lähdetään. Nuo laiheliinit eivät ole tarpeeksi hyviä taisteluseuraksi." Kettuturkki riipi kynsillään maata ja yritti hillitä raivoaan.
"Häipykää vain, te Tähtiklaanilta piiloutujat!" soturi huusi vielä myrskyklaanilaisille jotka olivat jo kääntäneet heille selkänsä. He eivät enää kääntyneet mutta Kettuturkki tuijotti heitä niin kauan ettei enää mähnyt heitä.
"Olivatko he myrskyklaanista?" Kuohutassun kysymys hätkähdytti punaruskean naaraan. Soturi vilkaisi oppilaaseensa.
"Olivat. Paina heidän tuoksu mieleesi ja muista ettei toisen klaanin reviirille ole asiaa", naaras naukaisi ja heilauttu häntäänsä. "Palataan nyt leiriin, olet nähnyt tarpeeksi reviiriä tälle päivälle." Kuohutassu nyökkäsi ja näytti yhtäkkiä väsähtäneeltä. Kettuturkki vilkaisi taivaalle ja huomasi että aurinko oli laskemassa. Naaras kohautti lapojaan ja tunsi vatsassaan nälän piston. Ehkä hän voisi saalistaa sitten kun Kuohutassu olisi viety leiriin. Kettuturkin ajatukset olivat edelleen jossain muualla ja hän alkoi tunte itsensä enemmän elossa olevaksi. Kuohutassu antaisi Kettuturkille vielä paljon, siitä naaras oli varma.

// Kuohu vois varmaan jatkaa?
Vastaus:Olipas mukava ensimmäinen koulutustarina :) Olipahan vaan kipakka kohtaaminen rajalla... Ketusta on aina mukava lukea, kaikenkokoisina erinä.

Saat 14 kp

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kastetassu, Myrskyklaani
04.02.2017 19:02
Kastetassu heräsi auringon paisteeseen naamallaan. Ensin oppilas ajatteli lehtikadon menneen jo ohi, mutta sitten oppilaiden pesän oksiston välistä tippui lunta hänen kuonolleen. Kastetassu ravisteli sen nopeasti pois ja alkoi sukia turkkiaan.
Oppilaiden pesä oli jo melkein tyhjä. Ainoastaan eilen iltapartiossa ollut Punatassu nukkui sikeästi auringon lämmittämällä pedillään. Ulkoa kantautui Ratamohännän mau'untaa, kun hän jakoi partioita. Kastetassu nousi ja hivuttautui ulos oppilaiden pesästä varoen herättämästä Punatassua.
Oli kulunut tasan kuu Hämytassun ja Kastetassun karkaamisesta kokoontumisesta, eikä Kastetassu ollut saanut hetkeäkään rauhaa kissoilta, jotka oli järveen pudotessaan muistanut. Keitä he olivat? Sitä Kastetassu ei tiennyt. Välillä hän ajatteli vain kuvittelleensa koko jutun, mutta muisto oli kuitenkin ollut hyvin elävä.
Kastetassu kulki ajatuksiinsa vaipuneena Ratamohännän ja muiden luo ja alkoi kuunnella puolella korvalla siltä varalta, että hänen nimensä mainittaisiin.
”Leppälehvä, sinä saat johtaa yhtä metsästyspartiota”, Ratamohäntä naukui ja Kastetassu vilkaisi toiseksiparastaystäväänsä, joka oli vastikään nimitetty soturiksi ja jonka silmiin oli syttynyt into.
*Ensimmäinen partio, jota hän saa johtaa* Kastetassu muisti.
”Keitä otaan mukaani?” Leppälehvä kysyi.
”Okakynnen, Tihkuviiksen ja Varistassun”, varapäällikkö vastasi. ”Tiikerimyrsky, johda sinä aurinkohuipunpartiota. Kastetassu, Saniaisturkki ja Sulkatassu tulevat mukaasi. Tarkistakaa Varjoklaanin puoleinen raja ja pitäkää silmänne auki tunkeilijoiden varalta.” Kastetassu tunsi kissojen jännittyvän vieressään ja upotti itsekkin kyntensä maahan. Myrskyklaanin reviirille oli tunkeutunut jonkin aikaa sitten varjoklaanilainen, joka oli käynyt Väretassun kimppuun ja oli joutunut Vatukkakynnen häädetyksi.
Kun Ratamohäntä oli saanut jaettua partiot, kissat hajantuivat omiin tehtäviinsä. Kastetassu jäi hetkeksi aukiolle istumaan ja katselemaan leiriä. Aurinkohuipunpartio ei lähtisi vielä hetkeen, joten hänellä olisi vielä aikaa tehdä jotain. Hämytassua ei kuitenkaan näkynyt missään ja Leppälehvä oli jo lähtenyt muun partion kanssa leiristä.
Samassa Kastetassun katse osui Aaltokukkaan ja hänen käpäliään alkoi kihelmöidä. Aaltokukka saattaisi ehkä tietää, keitä ne kissat olivat, jotka Kastetassu oli muistanut. Jos Kastetassu oli nimittäin joskus pudonnut jokeen, hänen emonsa kyllä tietäisi. Ja ehkä Aaltokukka oli myös nähnyt ne kissat, jotka olivat katselleet kauhuissaan Kastetassu tippumista.
Kastetassu loikki emonsa luo, joka oli juuri peseytymässä soturien pesän edustalla.
”Ai, hei, Kastetassu!” Aaltokukka maukaisi iloisesti nähdessään pentunsa. Kastetassu heilautti häntäänsä tervehdykseksi ja päätti mennä suoraan asiaan.
”Minulla olisi yksi kysymys...” hän aloitti ja Aaltokukka nyökkäsi kehottaen jatkamaan. ”Putosinko minä joskus pentuna järveen?” Kastetassun emo katsoi pentuaan hämmästyneenä ja Kastetassu alkoi hieroa käpälillään maata harvinaisen tietoisena kysymyksensä outoudesta.
”Et minun muistaakseni”, Aaltokukka naukaisi ja jatkoi turkkinsa sukimista. ”Kuinka niin?”
”Olin vain muistelevani jotain sellaista...” Kastetassu maukui. ”Muistelisin myös, että olisin tavannut joskus joitain klaanin ulkopuolisia kissoja. Valkoinen kolli yritti pelastaa minua joesta ja hopeinen naaras katseli kauhuissaan kahden pentunsa kanssa.” Aaltokukka jähmettyi. Hetken Kastetassun emo vain katseli liikkumatta maahan. Lopulta Aaltokukka sanoi hiljaa: ”En ymmärrä, miten se valkoinen kissa olisi voinut yrittää pelastaa sinua joesta. Pysyit koko pentuaikojesi ajan leirissä.” Kastetassu kallisti päätään hämmentyneenä.
”Oletko varma?” hän kysyi epävarmasti.
”Totta kai olen varma!” Aaltokukka sähähti ja nosti päänsä. ”Olen emosi!”
”Mutta...”, Kastetassu aloitti, mutta Aaltokukka keskeytti hänet: ”En tajua, mistä olet saanut päähäsi jotain tuollaista!”
”Mutta olen varma, että se on joskus tapahtunut. Muistan sen niin elävästi.” Kastetassu naukaisi alkaen jo hieman hätääntyä. Hänen emonsa ei ollut koskaan aiemmin käyttäytynyt tällä tavalla.
”Sinä olet vain kuvitellut kaiken!” Aaltokukka sähähti ja juoksi pois leiristä. Kastetassu jäi katsomaan järkyttyneenä hänen peräänsä. Mitä hän oli sanonut väärin? Kastetassu yritti selkeyttää ajatuksensa, mutta huomasi, ettei ollut enää yhtä varma siitä, että olisi edes joskus tavannut ne kissat.
*Ehkä minä tosiaan vain kuvittelin kaiken.*

”Kastetassu, oletko nyt varmasti kunnossa?” Tiikerimyrsky kysyi ja havahdutti Kastetassun ajatuksistaan.
”Tottakai olen”, Kastetassu valehteli vältellen mestarinsa katsetta.
He olivat jo palanneet aurinkohuipunpartiosta ja olivat nyt matkalla taisteluharjoituksiin. Kastetassu yritti selkeyttää ajatuksiaan, jotta pystyisi keskittymään harjoituksiin.
Kun mestari ja oppilas saapuivat harjoittelupaikalle, Tiikerimyrsky asteli aukion keskelle ja naukaisi: ”Tänään katsomme, miten osaat käyttää taistelutaitojasi taistelussa.”
”Etkö siis opeta minulle mitään uutta liikettä?” Kastetassu varmisti päätään kallistaen. Tiikerimyrsky pudisti kuitenkin päätään.
”Olen opettanut sinulle jo suurin piirtein kaiken”, Kastetassun mestari naukui. ”Muista pitää kynnet piilossa. Aloitetaan!” Tiikerimyrsky kyyristy ja Kastetassu jännitti lihaksensa häntä huiskien. Hetken he katsoivat hiljaisuuden vallitessa toisiaan suoraan silmiin, mutta sitten Kastetassu syöksähti eteenpäin. Tiikerimyrsky kierähti sivuun ja ponnahti jaloilleen. Kastetassu ehti juuri ja juuri väistää mestarinsa käpälän, mutta toinen isku osui maaliinsa. Kastetassu huojui hetken, mutta onnistui säilyttämään tasapainonsa. Oppilas nousi takajaloilleen ja alkoi huitoa etukäpälillään mestariaan, joka kuitenkin väisti lähes jokaisen iskun ja lopulta kaatoi Kastetassun maahan. Kastetassu livahti nopeasti pois mestarinsa käpälien välistä ja jäi muutaman ketunmitan päähän tasaamaan hengitystään. Tiikerimyrsky loikkasi oppilastaan kohti, joka nousi takajaloilleen ajattelematta loppuun asti. Tiikerimyrsky syöksyi suoraan oppilastaan päin ja kaatoi Kastetassun jälleen maahan. Sitten Tiikerimyrsky laski käpälänsä Kastetassun kyljelle.
”Sinun olisi kannattanut väistää”, Tiikerimyrsky huomautti oppilaalleen, kun tämä nousi ylös. ”Kokeillaan uudelleen.” Tiikerimyrsky peruutti muutaman askeleen ja Kastetassu valmistautui uuteen hyökkäykseen. Sitten hän loikkasi. Tiikerimyrsky väisti sivulle ja syöksähti oppilastaan päin, kun tämä laskeutui maahan. Kastetassu kierähti sivulle ja loikkasi mestarinsa selkään. Tiikerimyrsky yritti ravistaa oppilastaan pois, mutta Kastetassu ei hellittänyt otettaan ennen kuin Tiikerimyrsky kierähti selälleen ja Kastetassu litistyi hänen alleen. Tiikerimyrsky ponnahti pystyyn oppilas perässään ja ehti viime hetkellä väistää Kastetassun hyökkäyksen. Kastetassu jännittäytyi ja oli juuri hyökkäämässä uudelleen, kun Tiikerimyrsky loikkasi häntä päin. Kastetassu syöksähti mestarinsa alta ja samassa, kun Tiikerimyrsky osui maahan hän kaatoi tämän nurin kaikilla voimillaan ja painoi huohottaen maata vasten.
”Nyt meni hyvin”, Tiikerimyrsky maukui ja nyökkäsi hyväksyvästi. Kastetassu päästi mestarinsa nousemaan.
”Palataan leiriin”, Tiikerimyrsky naukaisi. ”Sinun pitää levätä ennen kokoontumista.”
”Ennen kokoontumista?” Kastetassu toisti hämmentyneenä.
”Niin”, Tiikerimyrsky sanoi nyökäten. ”Pääset kokoontumiseen.”
”Mutta minähän karkasin Hämytassun kanssa viime kokoontumisesta ja Tulitähti sanoi, että-”
”Harkitsee tarkemmin ennen kuin päästää teidät seuraavan kerran kokoontumiseen”, Tiikerimyrsky päätti oppilaansa lauseen. ”Kai sinä haluat sinne?”
”Tottakai!” Kastetassu naukaisi ja oppilaan häntä ponnahti pystyyn. Hän ei ollut todellakaan uskonut pääsevänsä kokoontumiseen, mutta oli iloinen, ettei joutunut valvomaan koko yötä miettien, keitä ne kissat olivat olleet ja miksi Aaltokukka oli käyttäytynyt niin oudosti.
”Tuletko sinä?” Tiikerimyrsky huikkasi ja Kastetassu pinkaisi mestarinsa perään.

Kun Kastetassu ja Tiikerimyrsky saapuivat leiriin, Kastetassu meni tuoresaaliskasalle hakemaan syötävää saatuaan mestariltaan luvan. Hän nappasi kasasta laihan hiiren ja meni oppilaiden pesän eteen syömään. Pian Hämytassu ilmestyi hänen viereensä kantaen oravaa.
”Hei”, Kastetassu tervehti ystäväänsä, kun tämä kumartui hänen viereensä syömään oravaansa. ”Pääsetkö sinä kokoontumiseen?”
”En”, Hämytassu vastasi ja haukkasi palan oravasta. ”Entä sinä?”
”Pääsen!” Kastetassu ilmoitti. ”Kerron sinulle sitten kaiken.”
”Hyvä”, Hämytassu sanoi ja oppilaat söivät ateriansa loppuun. Sen jälkeen
Kastetassu meni oppilaiden pesään ja käpertyi omalle sammalpedilleen. Hän ei kuitenkaan saanut pitkään aikaan unta. Kastetassun mielen oli kokonaan vallannut päivän tapahtumat. Aaltokukka oli käyttäytynyt niin oudosti… Kastetassusta tuntui, että hänen emonsa salaili häneltä jotain.

Kastetassu astui saaren aukiolle ja hämmästyi kissojen määrää. Ilmassa tuntui hyvin monen kissan tuoksu. Jokiklaani ei kuitenkaan ollut vielä saapunut.
Kastetassu katseli, kun muut myrskyklaanilaiset hajaantuivat hänen ympärillään ja mietti sitten, mitä itse tekisi. Leppälehvä ja Hämytassu eivät kumpikaan olleet päässeet kokoontumiseen, eikä Kastetassu ollut ehtinyt viime kokoontumisessa tutustua kehenkään.
Sitten Kastetassu huomasi pienen oppilas ryhmän ja asteli sinne korviaan höristäen.
”Sitten minä syöksyin erakkoa kohti ja alistin sen maata vasten”, juovikas kolli naukui ryhmän keskeltä ja taisteli mielikuvituskissan kanssa. Kastetassu istahti ryhmän laitamille. Hänen lisäkseen kollia oli kuuntelemassa mustaturkkinen naaras ja valkoinen kolli, joissa molemmissa oli Varjoklaanin tuoksua sekä tanakka, punertava naaras ja hiukan syrjemmällä pieni, keltaturkkinen kolli.
”Sitten minä hääsin sen yksin pois reviiriltämme”, kolli lopetti tarinansa ja alkoi vastailla toisten oppilaiden latelemiin kysymyksiin.
”Uskotko sinä tuota?” Kastetassu kysyi keltaturkkiselta kollilta, joka säpsähti kuullessaan Kastetassun äänen. Kolli kohautti lapojaan.
*Tuuliklaanilainen* Kastetassu arvasi. *Niinkuin punainen naaras ja juovikas kollikin.* Oppilas ryhmän keskelle astahti nyt toinen oppilas, joka alkoi vuorostaan kertoa tarinaa.
”Oletko sinä ollut aiemmin kokoontumisessa?” Kastetassu kysyi keltaturkkiselta kissalta, joka pudisti päätään.
”Minä olen”, Kastetassu kertoi ja virnisti muistolle ensimmäisestä kokoontumisestaan. ”Tavallaan.” Samassa Revontulitähti -jonka Kastetassu muisti nimeltä edellisestä kokoontumisesta- kajautti ilmoille kutsuhuudon ja kaikki klaanit kerääntyivät puhujantammen ympärille kuuntelemaan. Kastetassu erotti neljät silmäparit tammen oksilta ja päätteli Jokiklaanin jo saapuneen.
Revontulitähti oli alkanut kertoa Varjoklaanin kuulumisia: ”Varjoklaanilla on ollut tarpeeksi riista lehtikadosta huolimatta. Olemme...”
”Kuka tuo on?” Kastetassu kuuli keltaturkkisen kollin kysyvän vierestään.
”Revontulitähti”, Kastetassu kertoi. ”Varjoklaanin päällikkö.” Keltaturkkinen kolli nyökkäsi ja Kastetassu keskittyi taas kuuntelemaan.
Hetken kuluttua seuraava päällikkö astui eteen, mutta Kastetassu ei tunnistanut häntä.
”Onko tuo Jokiklaanin vai Tuuliklaanin pällikkö?” Kastetassu kysyi keltaturkkiselta kissalta.
”Tuuliklaanin”, kolli vastasi. ”Hänen nimensä on Ruostetähti.” Kastetassu kääntyi taas katsomaan päällikköä. Ruostetähdellä oli vain yksi silmä ja se herätti Kastetassun uteliaisuuden. Hän oli juuri kysymässä vieressään istuvalta kollilta Tuuliklaanin päällikön silmästä, kun Ruostetähti naukui: ”Reviirillemme tunkeutui vanha erakko, mutta hän ymmärsi lähteä ajoissa, eikä meidän tarvinnut häätää häntä.” Kastetassu vilkaisi juovikasta kollia, joka oli kertonut häätäneensä erakon. Tuuliklaanilainen oli luimistanut korvansa ja vilkuili nolona ympärilleen. Muutama muukin oppilas mulkoili häntä.
”Eräs partio havaitsi reviirillämme ketun, mutta se häädetään pika puoliin pois”, Ruostetähti jatkoi ja antoi vuoron Tulitähdelle.
”Myrskyklaanilla on ollut kaikki hyvin ja olemme saaneet uuden soturin. Leppälehvän! Hän ei kuitenkaan ole tänään meidän joukossamme”, Tulitähti naukui. ”Yksi häirikkö reviirillämme on kuitenkin ollut. Revontulitähti, osaatko selittää, miksi yksi sotureistasi oli meidän reviirillämme?” Tulitähti kääntyi Varjoklaanin päällikköä kohti, joka oli alkanut pörhistää karvojaan.
”En tiedä, mistä puhut”, Revontulitähti tuhahti. ”Kaikki soturini ovat pysyneet Varjoklaanin reviirin sisäpuolella.”
”Oletko varma, ettei joku kissoistasi livahtanut reviirillemme sinun tietämättäsi?” Tulitähti kysyi. Klaanien joukosta alkoi kuulua supinaa.
”Olen täysin tietoinen sotureideni puuhista, kiitos vain”, Revontulitähti naukaisi häntä ilmaa piiskaten. ”Ehkäpä sinun soturisi ovatkin käyneet meidän reviirillämme ja aiot piilottaa sen syyttämmällä meitä rajan ylityksestä.” Varjoklaanilaiset ulvoivat olevansa samaa mieltä ja myrskyklaanilaiset sähisivät vastalauseita. Kastetassu tunsi kynsiensä työntyvän esiin.
”Se olisi täysin myrskyklaanilaisten tapaista!” joku varjoklaanilainen ulvahti ja sai monia myöntäviä ulvahduksia tuekseen.
”Ehkä myrskyklaanilaisilla ei menekkään niin hyvin kuin he väittävät ja he käyvät reviirillämme riistavarkaissa!” sama valkoinen kolli ulvoi, joka oli kuunnellut juovikkaan kollin kertomusta. Kastetassu valmistautui syöksähtämään kollin niskaan, mutta keltaturkkinen kolli näytti huomaavan sen.
”Muista aselepo”, hän kuiskasi Kastetassun vierestä ja Kastetassu yritti siloittaa karvojaan.
”Vakuutan, ettei yksikään sotureistani ole astunut jalallaan teidän reviirillenne”, Tulitähti sähisi hampaittensa välistä yrittäen turhaan pitää ääntään vakaana ja rauhallisena. ”Teillä ei ole todisteita.”
”Teilläkö sitten on?” Revontulitähti kysyi.
”Seis!” Ruostetähden ulvaisu jäi kaikumaan aukiolle ja sai joka ikisen kissan hiljenemään. Tuuliklaanin päällikkö tuijotti huolestuneena ainoalla silmällään taivaalle. Kastetassu kohotti katseensa. Taivaalle oli kerääntynyt pilviä, jotka olivat peittäneet osan kuusta. Kastetassu laski taas katseensa päällikköihin ja huomasi Jäätähden astuneen eteen. Jokiklaanin päällikkö kertoi Jokiklaanin kuulumiset, mutta kukaan ei tuntunut kuuntelevan häntä. Kastetassu vilkaisi Heinätassua, joka katseli huolestuneesti taivaalle.
”Kiitos”, Kastetassu sanoi hetken kuluttua.
”Mistä?” Heinätassu kysyi ihmeissään.
”Jos et olisi muistuttanut aselevosta, taistelisin nyt tuota varjoklaanilaista vastaan”, Kastetassu maukui ja nyökkäsi kohti valkoista kollia. Keltaturkkinen kolli hymyili hiukan.
”Olen Kastetassu”, Kastetassu esitteli itsensä. ”Myrskyklaanilainen.”
”Minä olen Heinätassu”, keltaturkkinen kolli naukaisi. ”Tuuliklaanista.” Kastetassu kuuli Jäätähden päättävän kokoontumisen ja kissat alkoivat etsiä klaanitovereitaan.
”Kastetassu!” Kastetassu kuuli Tiikerimyrskyn huutavan.
”Hei sitten” Kastetassu naukaisi. ”Heinätassu.”
”Nähdään”, Heinätassu maukui ja heilautti korviaan hyvästiksi. Kastetassu kääntyi ja alkoi etsiä Tiikerimyrskyä väkijoukosta. Hetken kuluttua hän löysi tämän ja muut myrskyklaanilaiset, jotka olivat jonottamassa puunrunkosillalle. Ennen kuin Kastetassu lähti ylittämään siltaa, hän vilkaisi vielä taakseen. Heinätassu ja muut tuuliklaanilaiset jonottivat myrskyklaanilaisten takana. Heinätassun ja Kastetasssun katseet kohtasivat hetkeksi, mutta sitten Tiikerimyrsky naukaisi sillan toisesta päästä: ”Kastetassu, tule jo! Olet siinä tien tukkeena!”
”Tullaan!” Kastetassu naukaisi ja loikki sillan toiseen päähän.

”No?” Hämytassu kysyi, kun kokoontumiseen lähteneet palasivat takaisin.
”Kerron aamulla”, Kastetassu maukui ja avasi suunsa haukotukseen. ”Hyvää yötä!”
”Hyvää yötä!” Hämytassu sanoi ja Kastetassu asteli oppilaiden pesään. Naaras kiersi hetken kehää sammalvuoteellaan, mutta lopulta käpertyi tiukalle kerälle ja laski häntänsä kuononsa päälle.
Kastetassu mietti hetken yön tapahtumia, kunnes hänen ajatuksensa pysähtyivät Heinätassuun. Kerrankin hänelllä oli muuta ajateltavaa kuin Sumu, Aaltokukka ja kissat, jotka Kastetassu oli muistanut kuu sitten. Kastetassu odotti jo tapaavansa Heinätassun uudestaan
*Ensi kokoontumisessa sitten*, hän ajatteli ja sulki silmänsä. *Tai aiemmin, jos mahdollista.*

//Sain nyt vihdoin tämän kirjoitettua. x) Toivottavasti kelpaa Ekkuu.
Vastaus:Noniin, nyt ovat Kastetassu ja Heinätassu tavanneet. Mutta osassa tapahtui kaikkea muutakin kiintoisaa. Oli hieno taistelukohtaus. Aaltokukka ei ollut kovin yhteistyöhaluisen oloinen, ja kokoontumisessa syytöksiä lenteli... Mielenkiintoista luettavaa. Kiva kun huomioit muiden tarinoiden tapahtumia, koko rope tuntuu nivoutuvan jotenkin enemmän yhteen ja kokoontumiset tuntuvat olevan kuin kirjoista :)

En tiedä onko tämä toistuva virhe vai ei, koska tarinassa oli vain yksi esimerkki ja sitä käytetään harvoin, mutta tässä tekstimuodossa:

Samassa Revontulitähti -jonka Kastetassu muisti nimeltä edellisestä kokoontumisesta- kajautti ilmoille....

ajatusviivojen molemmin puolin on väli

Samassa Revontulitähti - jonka Kastetassu muisti nimeltä edellisestä kokoontumisesta - kajautti ilmoille....

Saat 39 kp!

-YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Punakukka, Tuuliklaani
24.01.2017 17:55
Nuori tuuliklaanin soturi säpsähti upotessaan hankeen. Lunta oli viimeisen neljänneskuun ajan satanut paljon tavallista enemmän, ja kiristynyt pakkanen oli aiheuttanut klaanissa kenties alkavaa valkoyskää. Muutenkin laihat tuuliklaanilaiset olivat laihtuneet entisestään, mutta he olivat sisältä vahvaa tekoa.
Punakukka toivoi hangen olevan ainakin kestävämpää vähän matkan päässä leiristä, reviirin kaneja kun oli vaikea saalistaa muutoin kuin juosten.
"Tätä menoahan koko klaani nääntyy nälkään!" ruskean ja harmaan juovikas oppilas valitti ja hidasti askeliaan takana rämpivien saalistuspartiolaisten rinnalle.
"Älä viitsi, Vihertassu", ärähti Piikkihernehäntä, oppilaan mestari, "olemme tuskin kahden ketunmitan päässä leiristä. Oletatko kanien hyppivän siellä täällä näin lähellä leiriä?"
Vihertassu vaikeni ja heilautti korviaan ärtyneenä.
Partiota johtanut Saarnijalka pysäytti kissat nopealla hännänheilautuksella ja sai partion viidennen jäsenen, Kaninloikan kompastumaan niin nopeassa pysähdyksessä. Punakukka naurahti soturin noustessa pystyyn sadatellen.
"Minusta meidän kannattaa hajaantua vähän matkan päähän toisistamme. Jos sinä ja Vihertassu", Saarnijalka kääntyi kohti Piikkihernehäntää, "lähtisitte kaksijalkalalle päin, Punakukka kanssani Myrskyklaanin rajan suuntaan, ja Kaninloikka voisi myös-"
"Metsästäisin mielelläni yksin!" soturi keskeytti ja ravisteli lunta käpälistään. Saarnijalka katsoi soturia hetken, mutta nyökkäsi hyväksyvästi ja kääntyi Punakukan puoleen.
"Tavataan tässä hetken kuluttua saaliidemme kanssa", naaras naukui vielä ennen kuin hypähti Punakukan rinnalle.
"Jos siis sellaista saamme", Punakukka näki Vihertassun mutisevan.

-

Saarnijalka nuuhki tarkkaavaisesti heidän kävellessään jonkin matkan päässä rajasta. Punakukka pysähtyi ja osoitti hännällään kauemmas, kohti jänistä joka oli lähempänä Myrskyklaanin rajaa kuin he, mutta yhtä kaikki saavutettavissa ennen sen karkaamista toiselle puolelle. Punakukka ei tahtonut taisteluun Myrskyklaanin kanssa, he olivat vahvempia kuin hän. Toisaalta, heidät voisi ajaa Tuuliklaanin reviirille ja sitten syyttää heitä tunkeilemisesta-
"Punakukka, oletko hereillä?" Saarnijalka naukui ja töykkäisi hänen lapaansa etukäpälällään. Punakukka ravisteli itseään ja nyökkäsi.
Saarnijalka tunnusteli hetken lunta allaan, mutta täällä päin se tuntui kestävän paljon paremmin kuin leirin suunnalla. Punakukka vain toivoi että kaksijalanpesillä päin oli yhtä helppo saalistaa, Vihertassu tuntui olevan huonolla tuulella eikä kukaan tahtonut oppilaan tartuttavan sitä muihin. Hyvä saalis voisi saada oppilaan piristymään.
Saarnijalan äänettömästä merkistä Punakukka lähti helposti pitkien jalkojensa avulla jänistä kohti. Hän vilkaisi taakseen kerrankin kaatumatta ja näki Saarnijalan hiipivän puun juureen odottamaan. Punakukka arveli saaliin pesän sijaitsevan siellä.
Jänis huomasi Punakukan hänen ollessa muutaman ketunmitan päässä, ja lähti juoksemaan kohti samaista puuta jonka luona Saarnijalka piileksi.
Naaras näki soturin jännittävän lihaksiaan ja nopeutti itse juoksuaan yrittäen pitää ajatuksensa jäniksessä. Kun jänis oli noin ketunmitan päässä pesästään Punakukka kuitenkin kompastui omiin jalkoihinsa ja lysähti kasvot edellä lumeen. Hän kuitenkin tunsi kuinka Saarnijalka hyppäsi saaliin päälle ja katkaisi sen niskat.
Hetken kuluttua Punakukka huomasi, että ei saanutkaan happea tarpeeksi hyvin. Ei tietenkään, hänhän makasi kasvot lumessa! Soturi veti päänsä ylös ja ravisteli itseään perinpohjaisesti.
Saarnijalka kehräsi hyväntuulisesti.
"Sinä et sitten tunnu muuttuvan. Mestarisi tuntui huomauttelevan paljon hajamielisyydestäsi ollessasi oppilas. Etkös sinä kerran mennyt erehdyksissä vaihtamaan soturien pesän makuualusia luullessasi sen olevan klaaninvanhimpien pesä, vaikka se on aivan muualla?"
Punakukka nolostui ja huitaisi hännällään ilmaa. "Olin silloin vasta oppilas."
Saarnijalka nauroi ja pudisteli päätään. Punakukka tunsi nolostuksen valuvan kuonosta hännänpäähän ja heilutteli korviaan hermostuneena.
Saarnijalka puski hänen lapaansa omallaan ja sai kissat taas liikkeelle. Punakukka nappasi hampaisiinsa jäniksen ja kiiruhti eteenpäin.
Punakukan saalistustoveri oli ehtinyt metsästää vielä yhden eksyneen oravan heidän matkallaan takaisinpäin.

-

Soturi nuuhki ilmaa toivoen, että toiset olivat saaneet enemmän saalista, mutta kun he saapuivat aukiolle, ketään muuta ei ollut paikalla. Saarnijalka huiskaisi ärtyneenä hännällään. "Missä he viipyvät?"
Melkein heti tämän suustaan päästettyään Vihertassu juoksi paikalle ja jarrutti juuri ajoissa, ettei törmännyt heihin.
"Mihin sitä noin kiire on? Missä mestarisi?" Saarnijalka tiukkasi välittömästi. Vihertassu tasasi hengityksensä ennen kuin vastasi.
"Haistoimme ketun täällä, ja Piikkihernehäntä käski tulla ilmoittamaan teille, hän seuraisi, missä se pitää mahdollista pesäänsä", oppilas selitti ja huitoi häntäänsä puolelta toiselle. Sen lisäksi hänen silmänsä leiskuivat, mutta muuten hän näytti yllättävän rauhalliselta.
"Se selittää kyllä hänen poissaolonsa", Punakukka naukui vaimeasti, "mutta entä Kaninloikka?"
"Ehkä hän vain löysi hyvän riista-apajan", Saarnijalka mutisi toiveikkaasti.
Kolmikko istui hetken paikoillaan, ja juuri kun Punakukka oli naukumaisillaan pyynnön lähteä leiriin ilmoittamaan ketusta, kuului heistä selkeästi hyvin lyhyen matkan päästä ulvaisu.
"Kaninloikka!" Vihertassu sähisi ja juoksi kohti äänen lähdettä ennen kuin kumpikaan sotureista ehti estää. Naaras vilkaisi Saarnijalkaa, joka nyökkäsi. Punakukka pyyhälsi klaanitoverinsa vierellään oppilaan perään.

Pulassa oleva kissa ei kuitenkaan ollut Kaninloikka. Kyseinen naaras seisoi ehkä hivenen hämmentyneen näköisenä tuntemattoman kissan edessä - yksi nuuhkaisu paljasti hänet kotikisuksi, tai ainakin kaksijalkojen lähellä asuvaksi.
Saarnijalka päästi suustaan kieltävän murahduksen kun Vihertassu oikoi kynsiään. Oppilas mulkaisi vanhempaa soturia, mutta veti kyntensä piiloon.
Punakukka ohitti kaksikon, siirtyi Kaninloikan viereen ja istui alas.
Juovikas kissa epäröi karvat pörrössä, mutta selkeästi pakottautui istumaan. Kissa kuitenkin oli varuillaan koko ajan.
Saarnijalka puhkesi ensimmäisenä puhumaan.
"Kuka olet ja mitä teet täällä?" Soturin äänensävy oli tiukka ja hän katsoi kissaa arvioivasti.
Kissa katsoi nyt tyyntyneenä kohti jokaista kissaa ennen kuin vastasi.
"Nessa on nimeni", kissa naukaisi, "mitä te tahdotte minusta?"
"Emme satuta sinua", Punakukka vakuutti, "kunhan poistut reviiriltämme.
"Reviiriltä?" naaras älähti. "Täälläpä tuimaa väkeä elää!"
Vihertassu sähähti. "Älä luulekaan syyttäväsi meitä tuolla sävyllä", oppilas murisi ja syöksyi kohti vanhaa naarasta. Punakukka avasi suunsa huudahdukseen, mutta Nessa olikin alistanut Vihertassun maahan yhdellä helpolla liikkeellä. Oppilas miukaisi hänen allaan, joten naaras päästi tämän menemään. Lyödyn näköisenä oppilas palasi paikalleen.
Punakukka tajusi nyt olla aliarvioimatta kissaa.
"Anteeksi jos tunkeilin", Nessa naukui yhä loukkaantuneen kuuloisena, "tahdoin vain tutkia aluetta. En arvannut saavani heti vastaani vihamielistä kissajoukkoa."
"Mutta tutkit nyt väärää paikkaa", Kaninloikka virkkoi ja heilautti korvaansa. Nessa nousi takaisin seisomaan.
"No, teloitatteko minut nyt vai saanko kenties lähteä takaisin latooni?" naaras kysyi huvittuneena.
"Lähde", Saarnijalka huitaisi hännällään, "kunhan todellakin palaat kotiisi."
Katsomatta taakseen Tuuliklaanin soturi poistui muut perässään. Kaninloikka veti mukaansa vielä laihanpuoleisen jäniksen.

-

"Kettu pesii hyvin lyhyen matkan päässä kaksijalkalasta", Piikkihernehäntä julisti mutta vaikeni huomatessaan, ettei oikeastaan kukaan muu kuin Saarnijalka kuunnellut.
"Mitä? Menetinkö jonkin tärkeän tapahtuman?"
Punakukka pudisti päätään. "Pelkkä erakko vain. Mutta hän palasi kotiinsa."
Vihertassu raapi maata ärsyyntyneenä. "Ja toivottavasti siellä pysyy."

Vastaus:Kiva kun adoptoitiin soturi mukaan ropetukseen taas :) Punakukalla on kiva hajamielinen luonne, jotenkin tosi sympaattinen. Osaat kirjoittaa kivasti ja elävästi Punakukasta ja muista hahmoista, kukin omanlaisensa. Teksti on helppolukuista ja virheetöntä. Jään odottamaan lisää.

Saat 36kp.

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Väretassu, Myrskyklaani
08.01.2017 19:00
1. Luku

Tiedättehän, kun tuntuu, että joidenkin elämä heittelehtii syntymästä saakka puolelta toiselle, aivan kuin puusta pudonnut lehti joessa, joka on Lehtikadon jälkeen tulvinut yli äyräidensä? Mielenkiintoisinta kuitenkin on se, millä perusteella jyvät erotetaan akanoista – keiden elämä tulee olemaan yhtä taistelua omasta selviytymisestä, ja keillä perustarpeet on turvattu ensimmäisestä hengenvedosta saakka. Onko se karma? Onko se joku erikseen jokaiselle elolliselle olennolle määrätty kohtalo, jota emme voi väistää, vaikka haluaisimme? Onko kaikki lopulta kuitenkin vain puhdasta sattumaa; arpapeliä elämän ja kuoleman välillä.
Oli syy mikä tahansa, Väretassu oli aina kuulunut kohtalottarien suosikeihin. Tai ainakaan ei Myrskyklaanin nuorin oppilas ollut kokenut tasan kuusi kuuta kestäneen lyhyen kissanelämänsä aikana mitään, mikä luettaisiin kovin negatiiviseksi. Väretassu oli syntynyt Myrskyklaanin maidontuoksuiseen pentutarhaan emonsa Kuurasulan pehmeiden vatsakarvojen suojiin. Väretassulla oli vain yksi veli, Vinhatassu, joten maitoa riitti kyllä molemmille nuorukaisille, joista kasvoi pulskia ja suurikokoisia kissanalkuja. Veljesten isä Tummaloikka kävi usein katsomassa pentujaan, ja opetti molemmille saalistuksen ja taistelun alkeita noiden ollessa jo pentutarhassa. Leppoisat päivät kuluivat nukkuessa, veljen ja muiden klaanin pentujen kanssa telmien ja klaaninvanhimpien tarinoita kuunnellen. Väretassu sai uusia ystäviä, tutustui klaaninsa vanhimpiin jäseniin ja sai kasvun ja kehityksen kannalta tarpeellista huomiota ja rakkautta sekä Kuurasulalta että Tummaloikalta.
Leppoisa ja rauhallinen pennun elämä, joka koostui päivästä toiseen toisiaan muistuttavista rutiineista, alkoi lopulta käydä jopa Väretassulle tylsäksi. Olihan hän jo melkein tasan kuusi kuuta vanha, miksei hänestä voisi tulla jo oppilasta, niin kuin Punatassusta, joka oli vain muutaman auringonnousun häntä vanhempi! Onneksi Väretassun ei tarvinnut odottaa kauaa, kun Kuurasulka eräänä aamuna kertoi, että Tulitähti oli vihjannut uusien oppilaiden tarpeellisuudesta. Jo samana iltana Tulitähti kutsui klaanin koolle ja pyysi Vinhatassua ja Väretassua astumaan Suurkiven juurelle. Itse seremoniasta ei Väretassu muistanut oikeastaan mitään – oppilas oli ollut aivan liian jännittynyt ja innostunut koko klaanin huomiosta ja uudesta arvostaan, että Tulitähden puheet olivat menneet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Yhtä asiaa Väretassu ei kuitenkaan voinut unohtaa; nimittäin se tunne, kun vastanimitetty oppilas kosketti kuonollaan mestarinsa Vatukkakynnen kuonoa, ja miten ylpeältä tummanruskea soturi näytti. Väretassun häntä oli vääntynyt mutkalla kaikesta innostuksesta, kun Väretassu ei malttanut millään odottaa ensimmäistä koulutustuokiota.

***

”Olethan sinä kuullut, missä kaikki reviirimme olennaiset paikat sijaitsevat?” Vatukkakynsi kysyi Väretassulta. Aurinko oli vasta alkanut sarastaa puiden latvojen välistä, ja hyinen Lehtikadon ajan viima pureutui Väretassun turkkiin.
”Totta kai!” Väretassu hihkaisi, antamatta kylmyyden haitata.
”Olet ehkä kuullut niistä paikoista, mutta en Tähtiklaanin nimeen usko, että osaisit suunnistaa yhteenkään niistä paikoista,” Vatukkakynsi tokaisi pilke silmäkulmassaan. Väretassu oli jo avaamassa suutaan väittääkseen vastaan mestarilleen, mutta päätti viime tipassa hillitä kielensä. Ei Vatukkakynnellä ollut mitään syytä tahallaan ilkeillä Väretassulle, luultavasti nuori soturi oli luonteeltaan samanlainen kuin Väretassu – molemmat laskivat mielellään leikkiä ja kiusoittelivat muiden kustannuksella.
”Kuten ehkä jo arvasit, ensimmäisen oppituntimme aiheena ovat reviirin rajat ja olennaiset paikat. Jos meille jää aikaa, saatamme kokeilla muutamaa saalistus- tai taistelukikkaa”, Vatukkakynsi naukui ja lähti loikkimaan leirin keskusaukiota peittävän hangen poikki kohti piikkihernetunnelia, Väretassu tiukasti kannoillaan. Tummanruskea soturi puski leveillä lavoillaan tien piikkihernetunnelin läpi, ja piikkihernepensaan oksien heiluessa raskaat luminokareet putoilivat alas. Väretassu yritti turhaan väistellä niitä ahtaassa tunnelissa.
”Ihme jos en tämän jälkeen saa flunssaa,” Väretassu tokaisi kun suuri lumikerros hautasi alleen kollin hännänpään. Väretassu ravisteli häntänsä puhtaaksi lumesta. Vatukkakynsi vilkaisi lapansa yli Väretassuun, ja hymähti ilkikurisesti.
”Ilmankos jos tulet kipeäksi, jos sinulla on vielä pentukarva jäljellä. Mutta älä huoli, pian sinunkin turkkisi karaistuu!”
Lopulta kaksikko pääsi piikkihernetunnelin läpi. Valkea lumi peitti edessä avautuvan metsän, jonka Väretassu näki ensimmäisen kerran. Väretassu otti muutaman askelen eteenpäin hangella, lumoutuneena talvisen metsän taianomaisesta ilmeestä. Metsästä ei kuulunut hiiskaustakaan – paksu lumivaippa vaimensi kovatkin äänet. Kaikkialla leijaili tuoksuja, joita Väretassu oli tuntenut kuonossaan vain vaimeina aromeina koko ikänsä. Tässä lähellä oli vasta äskettäin kulkenut hiiri. Maassa näkyi pieniä käpälänjälkiä ja hiiren hännän jättämä ura, joka vihjasi Väretassun hajuaistin olleen oikeassa.
”Näyttääkö metsä aina niin jännittävältä?” Väretassu kysyi.
”Ei tietenkään aina. Lehtikorvan aikana, juuri silloin kun lumi alkaa sulaa, metsä ei oikeastaan näytä kovin kummoiselta. Toisaalta, se riippuu vähän siitäkin, mitä juuri sinä pidät jännittävä,” Vatukkakynsi tokaisi. Väretassun niskakarvat nousivat pystyyn innostuksesta. Nuori oppilas ei malttanut odottaa, että pääsisi näkemään metsän jokaisen vuodenajan! Lehtikorvan ajan, Viherlehden ajan, Lehtisateen ajan.. miten metsä muuttuisi vuodenajan vaihtuessa.
”Jospa aloittaisimme reviirien tarkistuksen?” Vatukkakynsi naukui ja otti muutaman pitkän harppauksen rinnettä ylös, syvemmälle metsän siimeksiin.

***

Väretassu havaitsi Kaksijalkojen polun ensimmäisen kerran hajuaistin varassa. Hieman pisteliäs kaksijalanhaju ei voinut tarkoittaa mitään muuta kuin polkua, josta klaanin vanhemmat olivat kertoneet inhoa äänessään. Kaksijalkojen lemu erottui niin vahvasti metsän raikkaasti tuoksusta, ettei kuvauksesta voinut erehtyä. Kummastuksekseen Väretassu huomasi Vatukkakynnen lapojen jännittyvän, mitä harvemmaksi metsä muuttui.
”Haistan Varjoklaanilaisia,” Vatukkakynsi sihahti. Väretassun niskakarvat pörhistyivät. Mitä Varjoklaanilaiset tekevät tällä puolen Myrskyklaanin rajaa! Vatukkakynsi hivuttautui aluskasvillisuuden joukossa eteenpäin, äänettömästi kuin aave. Väretassu yritti matkia parhaansa mukaan kokeneen soturin liikkeitä, mutta tuntui aiheuttavan enemmän meteliä kuin sokea myyrä. Vatukkakynsi käännähti äkisti Väretassuun päin.
”Jää sinä mielummin paikallesi, kun et osaa hiipiä hiljaa,” Vatukkakynsi sihahti. Väretassu päätti totella mestariaan, vaikka adrenaliini rummutti Väretassun suonissa ja kuumotti kollin korvia. Vatukkakynnen musta hännänpää katosi pian aluskasvillisuuden sekaan Väretassun jäädessä istumaan pienelle aukiolle. Koska kollilla ei ollut muutakaan tekemistä, tuo alkoi leikkiä hännänpäällään. Vatukkakynsi tulisi varmasti pian takaisin, tuskin Varjoklaanilaiset ihan näin syvällä Myrskyklaanin reviiriä olisivat. Kokenut soturi osaisi varmasti hoitaa asiat paremmin.
Väretassu kuitenkin hätkähti yllättäen ajatuksistaan, kun omituinen, vieras haju tunkeutui oppilaan kuonoon. Sen oli pakko olla Varjoklaanin ominaishaju! Väretassu loikkasi pystyyn, kaikille neljälle käpälälleen, mutta samassa valtava voima rysähti oppilaan niskaan, kaataen tuon kumoon. Kolli yritti turhaan räpiköidä hyökkääjänsä alta pois, potkien ja kynsien minkä pystyi. Hyökkääjä oli kuitenkin paljon Väretassua suurempi ja lihaksikkaampi. Väretassu tunsi, kuinka voimakkaat käpälät painoivat oppilaan maahan ja miten valtavat kynnet pureutuivat tuon turkkiin. Pakokauhu valtasi Väretassun, ja oppilas yritti vielä kerran pyristellä Varjoklaanilaisen käpälistä, mutta suurten käpälien pihtiote painoi Myrskyklaanin oppilasta yhä voimakkaammin maata vasten.
Samassa Väretassu kuuli raivokkaan karjaisun, joka ei voinut kuulua muulle kuin Vatukkakynnelle. Paino Väretassun päältä katosi välittömästi, ja oppilas pyristeli jaloilleen, vain nähdäkseen Vatukkakynnen painivan suurikokoisen, harmaan raidallisen Varjoklaanin soturin kanssa. Vatukkakynsi painoi soturin maata vasten voimakkailla käpälillään.
”Etkö oppinut oppilaana klaanien rajoja?” Vatukkakynsi sähisi Varjoklaanilaisen korvaan. Soturi murisi ja rimpuili Vatukkakynnen alla. Vatukkakynsi antoi Varjoklaanilaisille vielä muutaman moukarimaisen iskun korvien taakse, kunnes päästi Varjoklaanilaisen menemään. Harmaa soturi mulkaisi vielä muutaman kerran Vatukkakynttä, mutta luikki pian takaisin aluskasvillisuuden sekaan korvat luimussa.
”Mikset tappanut sitä Varjoklaanilaista? Eikös hän rikkonut soturilakia?” Väretassu kummasteli.
”Kunniakkaan soturin ei tarvitse tappaa taistelussa. Mitä siitä tulisi, jos vain tappaisimme toisiamme?” Vatukkakynsi selitti nuollessaan käpäläänsä. Väretassu nyökkäsi mietteliään näköisenä. Vatukkakynnen sanoissa oli järkeä.
”Meidän pitää palata leiriin kertomaan Tulitähdelle tunkeilijasta. Voi olla, että kyseessä oli vain kokematon soturi, joka halusi esittää tovereilleen, mitä kaikkea uskaltaa tehdä. Pahimmassa tapauksessa kyseessä voi myös olla jotain paljon vakavampaa ja ikävämpää,” Vatukkakynsi naukui ja kampesi itsensä jaloilleen.
”Meidän pitää ehtiä leirin pikimmiten!” Vatukkakynsi tokaisi.

***

Leiriin päästyään Vatukkakynsi pyysi oitis pääsyä Tulitähden pesään. Soturi antoi oppilaalleen luvan hakea tuoresaalista, vaikkei oppilas ollutkaan itse kartuttanut vielä millään tavoin tuoresaaliskasaa, ainakaan vielä tänä päivänä. Väretassu nappasi itselleen myyrän, sillä tuolla ei ollut mitenkään kauhean kova nälkä. Hetken Väretassu tuumi, pitäisikö hänen viedä tuoresaalista klaaninvanhimmille. Vatukkakynsi ei ollut kuitenkaan maininnut asiasta millään tavoin, joten Väretassu ei lopulta viitsinyt vaivautua. Se olisi luultavasti jonkun toisen oppilaan tehtävä, eikä Väretassun kannattanut tunkea kuonoaan muiden asioihin.
Väretassu meni aterioimaan oppilaidenpesän edustalle, koska ei oikeastaan tiennyt, missä oppilaat yleensä syövät tuoresaaliinsa. Laihassa lehtikadon ajan myyrässä ei pahemmin syömistä ollut, joten tuoresaalis oli ohi hetkessä. Pientä tekemisen puutetta potiessaan Väretassu päätti päivän päätteeksi mennä tapaamaan klaaninvanhimpia, koska Vatukkakynnestä ei näkynyt leirissä jälkeäkään, eikä kukaan tullut käskemään Väretassua puuhiin. Toivottavasti asiat Varjoklaanin kanssa saataisiin selvitettyä ilman suurempia konflikteja, Väretassu ajatteli loikkiessaan kohti klaaninvanhimpien pesää, liittyäkseen pieneen tarinarinkiin, jossa oli joitakin leirin pentuja. Kaiken kukkuraksi Harmaaraita oli juuri parhaillaan kertomassa tarinaa muinaisista klaaneista – Leijonaklaanista, Tiikeriklaanista ja Leopardiklaanista – joka oli aina ollut yksiä Väretassun lempitarinoita.
Vastaus:Olipas tässä aloitustarinassa jänniä hätkiä! Väretassu oppi jo paljon alusta lähtien ja tämän tekemisiä tulee olemaan lysti seurata. Tekstiä oli kiinnostava ja helppoa lukea.

Ainoa toistuva virhe oli yhden vuorosanojen tyypin yhteydessä:
”Ihme jos en tämän jälkeen saa flunssaa,” Väretassu tokaisi

jossa siis pilkun kuuluisi olla vasta vuorosanojen heittomerkkien ulkopuolella:

”Ihme jos en tämän jälkeen saa flunssaa”, Väretassu tokaisi

Paikoin vuorosanat oli kirjoitettu myös oikein, joten uskon että tiesit tämän jo entuudestaan, mutta kun virhe toistuu niin siihen on hyvä kiinnittää enemmän huomiota, kunnes automatisoituu oikeaan muotoon.

Saat 35 kp

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Myrskytassu/-sydän, Varjoklaani
05.01.2017 15:25
//Kuvaa siis aikaa vuosi sitten, kun oli Tuuliklaanin ja Jokiklaanin välinen taistelu suoalueesta. Ei se mitään, taas on talvi. Myrskytassun pisteiden päivityksessä vain kesti kauan kun en voi omia tarinoitani pisteyttää.... //

Myrskytassu tunsi pakahtuvansa ilosta ja ylpeydestä, vilpittömän itsetyytyväisestä omahyväisestä ylpeydestä että hän oli omilla saavutuksillaan päässyt tähän. Käytyään vielä ensin Tuuliklaanin rinnalla käydyn taistelun tapahtumat läpi Revontulitähti kutsui nimitettävät oppilaat eteensä. Sitten päällikkö kiersi katseellaan kunkin kissan läpi, ylpeys katseestaan paistaen, ennen kuin aloitti seremonian. Joukon reunimmaiseksi jäänyt Myrskytassu käänsi aavistuksen päätään nähdäkseen muut soturinimen pian saavat oppilaat, rakkaat sisaruksensa: Pakkastassun, Jäkälätassun, ja…
Mutta siihen se päättyikin. Ilon ja ylpeyden liekki hiipui hieman. Viimatassu ei ollut tämän rivistön jatkona, vaan joutui jäämään taemmas, muuhun kissajoukkoon, odottamaan vuoroaan. Viimatassu oli lopulta jänistänyt niin ettei ollut lähtenyt mukaan taisteluun Tuuliklaania auttamaan, eikä ollut siis päässyt osoittamaan kykyjään sisarustensa tavoin. Mutta Viimatassu saisi kyllä vuoronsa, kunhan olisi valmis… Tämä vakuuttelu ei ollut saanut huolen nipistelyä laantumaan Myrskytassun sisällä. Hän oli huolissaan ainoasta veljestään. Ei lainkaan häpeissään, niin kuin Pakkastassu, tai pettynyt, niin kuin Viimatassua koko ajan tsempannut Jäkälätassu, vaan vain kovasti huolissaan.
Kun Revontulitähti alkoi käydä nimitettävää oppilasrivistöä läpi Jäkälätassun päästä, Myrskytassu sai vielä tilaisuuden kurkottaa kaulaansa lisää. Savusumu ja Susikynsi istuivat vierekkäin, hännät yhteen kiedottuina ja rakkautta ja ylpeyttä paistaen. Viimatassu ei ollut näiden vierellä. Seuraavaksi Myrskytassu päätti ehtiä vilkaista oppilaiden joukkoon, Jäkälätassu kuului juuri saavan soturinimekseen Jäkäläturkki ja kehut kekseliäisyydestä ja omistautumisesta. Viimatassu ei ollut sielläkään. Viimatassu ei ollut missään. Myrskytassu polki maata pienesti tassuillaan, levottomuuttaan ja siksikin, että lumen ja jään peittämä maa alkoi poltella tassuja jos seisoi liian pitkään paikallaan.
Vieressä sisko sai uuden nimensä, Pakkaskynsi, ja kehut hurjista taistelutaidoista ja periksiantamattomuudesta. Pakkaskynsi kohottautui ylpeänä koko pituuteensa, ja oli niin melkein Myrskytassun kokoinen, vaikkakin turkiltaan ja ruumiinrakenteeltaan hoikempi. Sitten sisko muisti vielä nuolaista kunnioittavasti päällikkönsä lapaa tämän astahtaessa lähemmäs koskettamaan soturia kuonolla päälaelle. Sitten olikin jo Myrskytassun vuoro, eikä tämä voinut enää keskittyä huolehtimaan siitä, oliko Viimatassu edes katsomassa koko merkittävää seremoniaa.
”…Myrskytassu, tästä hetkestä alkaen sinut tunnetaan Myrskysydämenä. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja luotettavuuttasi ja hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi!” Mukava lämpö humahti Myrskysydämen sisälle hänen kuullessaan uuden nimensä, ja kehutut ominaisuudet. Rohkea. Varjoklaanin rohkea ja luotettava Myrskysydän. Varmasti yksi koko järven kunnioitettavimmista sotureista. Myrskysydän tunsi vieressään odottavan Pakkaskynnen malttamattomuuden kihelmöinnin leviävän itseensäkin, mutta vielä piti muistaa itse ottaa vastaan päällikön tervehdys tuoreelle soturille, ja vastata siihen.
Sitten klaani pääsi hurraamaan ja tervehtimään uusia sotureita. Klaanissa oli niin paljon lämpöä ja riemua, että oli vaikea kuvitella, että oikeasti oli kylmä lehtikato. Siitä kielivät vain valkoiseksi muuttunut maisema, ja tavallista pienempi saalispino.
”Onnittelut”, yksi vaisu ääni sai Myrskytassun hakemaan katseellaan odotettuja kasvoja onnittelevasta joukosta. Viimatassu oli kuin olikin siellä.
”Olit sittenkin katsomassa seremoniaa!” Myrskytassu hihkaisi ennen kuin ehti miettiä sanojaan. Nyt myös Jäkäläturkki ja Pakkaskynsi kiinnittivät huomionsa veljeensä. Viimatassu nuolaisi nolostuneena rintaansa ja pyöritteli lunta tassuillaan, kohtaamatta ympärilleen kerääntyvien sisarustensa katseita.
”En olisi mitenkään voinut jättää välistä… Mutta olin tuolla takana noin…” Viimatassu selitti vaisulla äänellä, viittoi hännällään jonnekin leirin peräseinämälle, ja näytti hyvin pieneltä ja surkealta.
”Viimatassu, ei sinun tarvitse. Tietenkin olisit saanut olla muiden joukossa”, Jäkäläturkki alkoi tapaansa lohduttaa veljeään, mutta sai tämän vain aavistuksen kohottamaan päätään. Viimatassu odotti, mutta Jäkäläturkilla ei ollut enempää sanoja. Onneksi Savusumu ja Susikynsi pääsivät silloin astelemaan harvenevan kissajoukon läpi pentueensa luokse. Susikynnellä oli jälleen oikeat sanat pentueensa pienimmälle.
”Kaikilla on oma aikansa”, harmaa soturi aloitti asettuessaan istumaan aivan Viimatassun viereen. ”Monet samaan aikaan oppilaiksi nimitetyt ystävykset nimitetään eri aikaan sotureiksi. Ei tämä ole tavatonta, etkä sinä millään tavalla huonompi”, Susikynsi jatkoi ja nuolaisi rohkaisevasti Viimatassun päälaen sotkuisia karvoja. Oikeastaan koko Viimatassu näytti vähän epäsiistiltä seremoniaa varten suittujen sisarustensa rinnalla. Oliko Viimatassulla kaikki oikeasti hyvin?
”Mutta ei ikinä sisaruksia nimitetä eri aikaan”, Viimatassu valitti surkeana ja kääntyi katsomaan ensin isäänsä ja sitten emoaan. Savusumu ei aivan kohdannut poikansa katsetta, ja näytti muutenkin siltä, ettei oikein haluaisi olla siinä. Kuin musta soturi ei oikein tietäisi mitä mieltä olla tai mitä sanoa, ja toivoisi, ettei häneltä sellaisia kysyttäisi.
”Kyllä sellaista on joskus tapahtunut. Eikä se mitään. Harjoittelet vain ahkerasti niitä asioita jotka eivät vielä suju, niin pääset pian myös soturiksi”, Susikynsi vakuutti. Jäkäläturkki ja Myrskysydän nyökkäsivät sanojen päälle rohkaisevasti, mutta Pakkaskynsi piti katseensa ohi kulkevissa kissoissa klaanin palatessa normaaliin seremonian jälkeen – partioita menossa rajoille tai metsästämään, sotureita oppilaidensa kanssa - ja yritti pysyä keskustelusta ulkopuolella samaan tapaan kuin Savusumu, varmaan samoissa mietteissä.
”Mutta kun ne kaikki asiat ovat vaikeita, en opi enkä osaa mitään!” Viimatassu valitti surkeana ja sai ohikulkevat Aamupilven ja Hopeatassun kääntämään katseensa säikähtäneinä. Susikynsi pudisti pienesti päätään.
”Tuo ei ole totta, osaat jo paljon enemmän kuin soturikoulutuksen aloittaessasi. Tammiturkki on hyvä kärsivällinen mestari ja opit kyllä kaiken aikanaan.” Susikynnen sanat olivat lempeät, mutta niissä oli myös lopullisuutta. Tämä keskustelu olisi tässä.
”Onnea vielä hienot soturini”, Susikynsi kääntyi huomioimaan muutakin jälkikasvuaan. ”Muistakaa yön vartiossa välillä liikkua, ja pysykää lähellä toisianne, jotta ette palellu”, harmaa soturi muistutti.
”Niin, ilmassa on kiristyvää pakkasta”, Savusumu havahtui mukaan keskusteluun. Tuoreet soturit mutisivat myöntyvästi vanhempiensa sanoille. Jopa Pakkaskynsi älysi olla hienotunteinen ja vaivaantunut, kun sellaisia puhuttiin Viimatassun kuullen.
”Voin käydä muistuttamassa sotureita, että ne katsovat teille kaikille pesät valmiiksi, kun olette kuitenkin aamulla väsyneitä”, Viimatassu yhtäkkiä ilmoittikin.
”Hyvä idea”, Jäkäläturkki kehui hymyillen, ja Viimatassu loikki kohti sotureiden pesää.
Myrskysydän katsoi epäileväisenä veljensä perään. Tämä oli kuulostanut vilpittömän avuliaalta, mutta toisaalta Viimatassu oli saanut syyn vetäytyä taas omiin oloihinsa. Viimatassu oli ollut liikaa itsekseen viime aikoina, omien ajatustensa kanssa.
”Ilta pimenee nopeasti. Suorittakaa vahtivuoronne ylpeydellä. Se on ainutlaatuinen kokemus, jonka saa kokea vain kerran”, Savusumu kehotti. Susikynsi nojasi kumppaniinsa ja katseli tätä rakastavasti. Savusumu kohtasi lämpimästi katseen.
”Me sentään pystytään oikeasti keskittymään vartiointiin”, Pakkaskynsi puuskahti ja pyöräytti silmiään. Jäkäläturkki siristi silmiään huvittuneena, ja Myrskysydän oli ymmällään muita neljää kissaa katsellessaan.
”No ne oli tietenkin kumppaneita jo siinä yhteisessä vartiovuorossa”, Pakkaskynsi nojasi sihahtamaan veljensä korvaan kun vanhemmat yhä vain tuijottelivat toisiaan. Myrskysydän ei tiennyt mitä sanoa. Siskot näyttivät vaivaantuneilta, mutta Myrskysydän… tunsi olonsa ontoksi.
Löytäisikö hän ikinä jonkun, joka katselisi häntä noin kuin Susikynsi katseli Savusumu?
Sille ei olisi aikaa ainakaan juuri nyt. Ilta tosiaan alkoi hämärtyä, ja leirin suuaukolla edellisessä vahtivuorossa oleva Usvapyörre asteli kohti tuoreita sotureita.
”Taitaa olla aika. Mennään”, Savusumu ilmoitti ja nyökättyään vielä kerran pian vahtivuoronsa aloittaville sotureille, suuntasi Susikynnen kanssa kohti Tunturituulta joka kuului keräävään kissoja illan viimeiseen rajapartioon.
”Tiedätte mitä on edessä, niinhän?” Usvapyörre vahvisti saavutettuaan jäljellä olevan soturikolmikon. Nämä nyökkäsivät vakavina, kuin olisivat valmistautumassa elämänsä tärkeimpään tehtävään.
”Hyvä. Onnea sitten. Älkää antako pakkasen kynsiä”, Usvapyörre muistutti, ja vilkaisi huvittuneena Pakkaskynttä. Sekä Jäkäläturkin että Myrskysydämen viikset värähtivät huvituksesta, ja kaikki kääntyivät katsomaan Pakkaskynttä. Valkea naaras hymähti vastaukseksi, muka tuomitsevasti mutta vähän myös huvittuneena.
”Onneksi ei tarvitse kuunnella teidän vitsailua yöllä, koska pitää olla hiljaa”, Pakkaskynsi vain totesi ääneen.
Kunpa olisi voinutkin vitsailla sisarusten kanssa läpi yön. Siitä tuli pimeä, kylmä ja pitkä, ja jotenkin yksinäinen sisarusten läsnäolosta huolimatta. Ehkä se neljännen puuttuminen vaikutti niin paljon.

//Yritän kirjoittaa nämä kaikki hahmoni ajantasalle.... Mutta prioriteetti edelleen koko ropen yllämpitämisessä ja niissä hahmoissa, joihin liittyy yhteisropetusta muiden kanssa

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kastetassu, Myrskyklaani
04.01.2017 15:05
”Kuura! Kuura!” ääni soi yhä Kastetassun päässä, vaikka hän kuinka yritti päästä siitä eroon. Oppilas ei pystynyt unohtamaan, mitä oli tapahtunut järvessä, kun hän oli pudonnut sinne. Kastetassusta tuntui kuin kissat olisivat tarkoittaneet nimeä huutaessaan häntä.
*Mutta ei sinun nimesi ole Kuura!* Kastetassu muistutti itseään ja aivasti. Hänen edellään kulkeva Hämytassu pysähtyi.
”Kolmannen kerran: Voit palata takaisin jos haluat. Vilustut vielä”, naaras maukaisi.
”En minä halua palata”, Kastetassu vastasi hieraistessaan nenäänsä käpälällään. ”Olisin kierinyt niissä ketun jätöksissä ihan turhaan.” Ystävykset olivat peittäneet hajunsa kokoontumisesta karattuaan ketun jätöksissä kierimällä, etteivät he jättäisi Myrskyklaanin hajua muiden klaanien reviireille. Sen jälkeen he olivat tutkineet jo hevospaikan, mutta siellä ei ollut tuntunut Hämytassun pelastaneen kissan hajua.
”Mistä meidän pitäisi etsiä seuraavaksi?” Kastetassu kysyi vaihtaakseen puheen aihetta, mutta Hämytassu kohautti lapojaan.
”En tiedä”, tummanruskea naaras naukaisi. Kastetassu katseli ympärilleen. He olivat nyt Jokiklaanin reviirillä, lähellä jokea. Kastetassu näki pienen matkan päässä sillan, joka kulki joen yli. Sen päällä kulki ukkospolku, jonka takana oli kaksijalkala.
”Etsisimmekö kaksijalkalasta?” Kastetassu ehdotti.
”Minähän sanoin sinulle, etten usko hänen olevan kotikisu”, Hämytassu sanoi.
”Voi hän silti asua kaksijalkalassa”, Kastetassu maukui ja Hämytassu heilautti häntäänsä myöntymisen merkiksi.
”Hyvä on”, naaras naukaisi ja ystävykset lähtivä kulkemaan hangessa kohti ukkospolkua. Kuu loisti yhä korkealla, mutta laskeutui yhä vain alemmas ja alemmas. Pian Kastetassu ja Hämytassu saapuivat ukkospolun reunalle.
”Voisimme ylittää joen ukkospolkua pitkin”, Kastetassu ehdotti. Hämytassu nyökkäsi ja hyppäsi sillan reunalla kulkevalle aidalle. Kastetassu loikkasi ystävänsä taakse ja oppilaat kulkivat joen toiselle puolelle. Sitten he kyyristyivät ukkospolun reunalle ja katsoivat vuoroin kumpaankin suuntaan. Hirviöitä ei kuitenkaan näkynyt ja Hämytassu ja Kastetassu juoksivat ukkospolun yli.
Edessä kohoava kaksijalkala oli hiljainen, mutta jossain kaukana kuului koiran haukuntaa ja hirviöiden jyrinää. Kaksijalkala oli kuitenkin paljon valoisampi kuin klaanien reviirit: suuri osa kaksijalkojen pesistä oli koristeltu eri värisillä valoilla, ukkospolkuja reunustivat tolpat, joiden päässä loisti valo ja joissain kaksijalkojen pesien ruuduissa näkyi valoa.
Kastetassu ja Hämytassu vaihtoivat katseita ja lähtivä sitten astelemaan ojanpiennarta pitkin. Heidän toisella puolella kulki ukkospolku ja toisella kaksijalkojen puuaita, jonka raoista Kastetassu näki kaksijalkojen pesän pienen nurmikentän päässä. Hänen vieressään Hämytassu haisteli ilmaa.
”Jos olisit kaksijalkalassa asuva erakko, missä asuisit?” tummanruskea naaras kysyi.
”Kaksijalkalassa”, Kastetassu vastasi virnistäen. ”Niinhän sinä sanoit.”
”Tiedät, mitä tarkoitan”, Hämytassu maukaisi häntäänsä heilauttaen. Kastetassu mietti hetken ja vastasi sitten: ”Etsisin jonkun rauhallisen paikan, jossa ei olisi kaksijalkoja, mutta kuitenkin riistaa.”
”Niinkuin tuollaisen?” Hämytassu kysyi ja nyökkäsi kohti hylätyltä näyttävää kaksijalkojen pesää.
”Juuri tuollaisen”, Kastetassu vastasi nyökäten ja oppilaat hyppäsivät aidan toiselle puolelle.
Pesän katossa oli reikiä ja seinissäkin oli muutama, joista Kastetassu uskoi kissan mahtuvan sisään. Puutarha rehotti villinä, eikä muistuttanut lainkaan muiden kaksijalkojen pesien siistejä puutarhoja. Loppuen lopuksi pesä muistutti aika paljon Myrskyklaanin reviirillä sijaitsevaa hylättyä kaksijalkojen pesää ja siellä jopa tuntui pieni riistan tuoksu.
”Mennäänkö?” Hämytassu kysyi ja oppilaat menivät yhdelle seinässä olevalle reiälle ja ryömivät siitä sisään kaksijalkojen pesään.
Sisällä oli pimeää ja hiljaista. Kuului vain hiljaista rapinaa, jonka Kastetassu oletti johtuvan hiirestä, joka haisi pesässä voimakkaasti.
”Täällä olisi ainakin riistaa”, Kastetassu huomautti. ”Eivätkä kaksijalat ole käyneet täällä moneen kuuhun.”
”Eivätkä kyllä kissatkaan”, Hämytassu naukaisi.
”Koirako minä sitten olen?” joku naukaisi lähettyviltä ja ystävykset hypähtivät säikähtäneinä ilmaan. Varjoista astui esiin suunnilleen heidän ikäisensä, tummanharmaa, raidallinen kolli, jonka keltaiset silmät tarkkailivat viiruina tulijoita.
”A-anteeksi”, Hämytassu naukaisi hämmentyneenä. Kastetassu nyrpisti nenäänsä.
”Haiset ihan variksenruoalta”, hän maukui.
”Ja te ketun jätöksiltä”, kolli sähähti ja istuutui. ”Alkakaa selittää. Keitä te olette ja mitä teette minun kodissani?”
”Minä olen Hämytassu ja hän on ystäväni Kastetassu”, Hämytassu esitteli.
”Oudot nimet”, tummanharmaa kolli murahti.
”Me olemme klaanikissoja”, Kastetassu selitti.
”Tekö siis kuulutte niihin järvellä asuviin klaaneihin?” kissa tiedusteli ja hänen äänestään kuulsi pieni uteliaisuus.
”Myrskyklaaniin”, Kastetassu täsmensi.
”Mutta kuka sinä olet?” Hämytassu kysyi.
”Sumu”, kolli naukaisi. Kastetassu kurtisti kulmiaan. Hän oli kuullut sen nimen ennenkin, mutta missä?
”Oletko asunut aina täällä?” Kastetassu kysyi.
”En”, Sumu naukaisi. ”Muutin tänne vasta hetki sitten. Asuin ennen järven toisella puolella perheeni kanssa.”
”Miksi sitten olet täällä?” Kastetasssu tiedusteli. ”Miksi et ole perheesi kanssa?”
”Halusin kokeilla elää yksin”, Sumu selitti rapsuttaen korvaansa takajalallaan. ”Mutta käyn aina välillä vanhempieni ja siskoni luona järven toisella puolella.” Sumu katseli jälleen tulijoita. Kastetassun kohdalla hänen katseensa pysähtyi pidemmäksi aikaa ja hän siristi silmiään.
”Mutta miksi te olette täällä?” kolli murisi ja hänen karvansa alkoivat nousta pystyyn. ”Ette vastanneet vielä siihen kysymykseen.” Kastetassu ja Hämytassu vilkaisivat toisiaan.
”Me etsimme erästä kissaa”, Kastetassu naukui varovasti. ”Oletko sattunut näkemään kilpikonnakuvioista naarasta?” Sumu siristi silmiään entistäkin enemmän.
”Kaksijalkala on täynnä kaiken värisiä ja kuvioisia kissoja”, Sumu naukui. ”Täällä on myös monia kilpikonnakuvioisia kissoja.” Kastetassu ja Hämytassu vaihtoivat taas katseita. Kastetassu tiesi, että heillä menisi ikuisuus tutkia koko kaksijalkala.
”Kiitos kuitenkin”, Kastetassu naukaisi ja hän ja Hämytassu kääntyivät lähteäkseen.
”Odottakaa!” Sumu huudahti heidän takaansa ja ystävykset kääntyivät.
”Olemmeko nähneet aiemminkin?” Sumu kysyi Kastetassulta, joka pudisti päätään. Nuori kolli näytti kyllä tutulta, mutta ei Kastetassu siltikään häntä tunnistanut.
”Oletko varma?” kolli kysyi. ”Oletko aina asunut klaanissa?”
”Olen!” Kastetassu maukaisi tarkoitusta kovempaa. Sumu pudisti hiljaa päätään.
”Aivan kuin olisin nähnyt sinut jossain”, hän naukui hiljaa. ”Joskus hyvin kauan sitten.”
”Me lähdemme nyt”, Kastetassu sanoi ja kääntyi. ”Hei sitten!”
”Nähdään!” Sumu huikkasi ja Kastetassu ja Hämytassu livahtivat taas ulos.
”Omituinen kissa”, Kastetassu mutisi ja katsahti taivaalle, jolloin hänen jokainen karvansa nousi pystyyn. Aurinko oli jo nousemassa!
”Äkkiä!” Kastetassu ulvahti Hämytassulle ja ystävykset pinkaisivat juoksuun. Kokoontuminen oli varmastikkin jo loppunut. He kiisivät kaksijalkalan halki ukkospolulle. Hämytassu kiisi nopeasti ukkospolun yli toiselle puolelle ja jäi odottamaan Kastetassua. Hirviö sujahti Kastetassu nenän edestä ja toinen näkyi taivaanrannassa.
*Kyllä minä vielä ehdin!* Kastetassu ajatteli ja lähti juoksemaan ukkospolun yli. Hirviö kuitenkin lähestyi paljon nopeammin kuin Kastetassu oli kuvitellut. Kastetassu kiihdytti vauhtiaan, mutta menetti käpäliensä hallinnan jäisellä ukkospolulla ja lopulta hän puoliksi liukui, puoliksi juoksi ukkospolun toiselle puolelle, missä hän kaatui hankeen Hämytassun viereen. Hirviö sujahti heidän ohitseen ja Kastetassu kömpi ylös lumesta aivastaen. Ystävykset pinkaisivat taas juoksuun, ylittivät joen ukkospolkua pitkin ja juoksivat Jokiklaanin ja Tuuliklaanin reviirin halki kohti Myrskyklaanin reviiriä.
”Mitä me sanomme muille?” Kastetassu kysyi vieressään juoksevalta Hämytassulta.
”Jos metsästämme jotain, voimme sanoa lähteneemme kokoontumisesta aikaisemmin metsästämään”, Hämytassu ehdotti ja Kastetassu nyökkäsi.
”Hyvä idea!” hän huohotti. Lopulta ystävykset saapuivat omalle reviirilleen ja alkoivat etsiä riistaa. Kastetassu haistoi pian varpusen ja paikansi sen puun juurelta. Kastetassu lähti hiipimään sitä kohti ja kun hän oli enää parin hännänmitan päässä, hän loikkasi. Varpunen kuitenkin huomasi saalistajansa ja pyrähti lentoon. Kastetassu hyppäsi sitä kohti, mutta ei onnistunut saamaan siitä otetta, vaan mätkähti hankeen.
”Parempi onni ensi kerralla”, Hämytassu naukaisi ja Kastetassu käänsi katseensa hiirtä suussaan roikottavaan ystäväänsä.
”Ehdit ehkä saalistaa vielä jotain”, Hämytassu maukui, mutta Kastetassu pudisti päätään.
”En ehdi”, hopeanharmaa naaras naukaisi. ”Meidän täytyy palata leiriin mahdollisimman nopeasti.” Oppilaat ryntäsivät taas juoksuun ja ryntäsivät leiriin välittämättä vahdissa olevasta Tihkuviiksestä. Heti heidät nähdessään Saarniturkki ja Tiikerimyrsky kiirehtivät oppilaidensa luokse.
”Missä ihmeessä te olitte?” Saarniturkki kysyi sähähtäen. ”Kun lähdimme kokoontumisesta, teitä ei näkynyt missään!”
”Me lähdimme jo aikaisemmin ja menimme metsästämään”, Hämytassu naukaisi pudottaen hiirensä suustaan.
”Ei kokoontumisesta voi lähteä silloin, kun huvittaa”, Tiikerimyrsky sähähti. ”Teidän olisi pitänyt kysyä lupaa.”
”Saarniturkki käski olla häiritsemättä muita!” Kastetassu pisti väliin.
”En minä kuitenkaan tarkoittanut, että saisitte livahtaa kokoontumisesta kenellekkään ilmoittamatta”, Saarniturkki naukui. ”Olimme huolissamme!”
”Saatte luvan hoitaa huomisen klaanivanhimpia”, hiljaa vierestä seurannut Tulitähti naukaisi rauhallisesti.
”Epäreilua!” Kastetassu ulvaisi. ”Mehän kävimme vain metsästämässä!”
”Ja saitte yhden pienen hiiren”, Tiikerimyrsky maukaisi nyökäten kohti Hämytassun jaloissa makaavaa hiirtä.
”Ei lehtikato ole meidän vikamme!” Kastetassu sähähti ärtyneenä.
”Eikä se ole kenenkään muunkaan vika. Pysyn päätöksessäni”, Tulitähti naukui rauhallisesti. ”Voitte mennä nyt nukkumaan. Harkitsen tarkasti ennen kuin päästän teidät seuraavaan kokoontumiseen.” Hämytassu lähti viemään hiirtänsä tuoresaaliskasaan ja Kastetassu lähti kohti oppilaiden pesää korvat luimussa. Oppilaan matka kuitenkin pysähtyi, kun hän aivasti ja Tiikerimyrsky huikkasi hänen takaansa: ”Kastetassu, voisit käydä parantajan pesällä ennen nukkumaan menoa!” Kastetassu asteli parantajan pesälle ja katseli ympärilleen. Mehiläistassu ja Vahtokukka nukkuivat sikeästi, mutta kun Kastetassu aivasti uudelleen, Vaahtokukka säpsähti hereille.
”Ai, hei, Kastetassu!” Vaahtokukka naukaisi ja nousi ylös. ”Miten voin auttaa?”
”Tiikerimyrsky käski käydä täällä”, Kastetassu vastasi ja Vaahtokukka asteli oppilaan luokse tutkimaan häntä.
”Haiset ihan ketun jätöksiltä”, parantaja naukaisi ja nyrpisti nenäänsä. Kastetassu niskakarvat alkoivat pörhistyä.
*Kumpa et aavistaisi mitään* Kastetassu toivoi mielessään ja alkoi sukia turkkiaan toivoen, että haju lähtisi.
”Nuole vastakarvaan”, Vaahtokukka neuvoi. ”Se lämmittää.” Kastetassu teki työtä käskettyä ja nuoli itseään vastakarvaan, kunnes Vaahtokukka ilmestyi yrttivarastosta muutama yrtti hampaissaan.
”Laventelia ja reunuspietaryrttiä”, Vaahtokukka esitteli kasvit laskiessaan ne Kastetassun eteen. ”Niiden pitäisi auttaa.”
”Kiitos”, Kastetassu maukaisi ja söi kasvit mukisematta.
”Nyt sinun kannattaa mennä nukkumaan”, Vaahtokukka naukui. Kastetassu kääntyi ja meni oppilaiden pesään, missä käpertyi kerälle omalle sammalvuoteelleen. Hämytassu nukkui jo sikeästi omalla pedillään. Kastetassun ajatukset siirtyivät yön tapahtumiin. Siihen kun hän oli pudonnut järveen ja muistanut ne kissat ja Sumun tapaamiseen. Kastetassu puristi silmänsä kiinni ja yritti muistaa, missä oli nähnyt Sumun aiemmin. Hänen mieleensä ei kuitenkaan tullut mitään muistikuvia raidallisesta kollista.
Sitten hänet valtasi pettymys. Etsintäretki oli ollut turha. He eivät tienneet mysteerikissasta yhtään enempää kuin aiemminkaan. Kaiken lisäksi Kastetassulla oli jo toinenkin arvoitus ratkaistavana: Keitä ne kissat olivat, jotka hän oli muistanut pudotessaan järveen?

//Innostuin taas kirjoittamaan Kasteella. ^^ Yritän tästä nyt aktivoitua...
Vastaus:Olipas kiva jatkotarina. Oli tosi kiva lukea etenkin kuvausta talvisesta kaksijalkalasta, osasit kuvailla hyvin ja elävästi mutta kuitenkin niin, ettei teksti jäänyt liikaa junnaamaan. Ja tarina muuttuu jännemmäksi, arvoituksia tulee enemmän pohdittavaksi kuin ehtii ratkaista...

Saat 38 kp

-YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kastetassu, Myrskyklaani
28.12.2016 12:39
Kastetassu kulki muiden kokoontumiseen lähtevien myrskyklaanilaisten kanssa järven rantaa pitkin. Täysikuu loisti taivaalla saaden lumen säkenöimään tähtien lailla. Pienikokoinen Kastetassu kahlasi lumessa mestarinsa Tiikerimyrskyn perässä, joka saneli ohjeita, miten kokoontumisessa käyttäydytään.
”Sinun ei pidä paljastaa klaanin heikkouksia, eikä salaisuuksia. Taitaa olla parasta, jos jätät Puron ja Myrskyturkin paluun vuorille mainitsematta”, Tiikerimyrsky naukui, mutta Kastetassu tuskin edes kuuli. Hänen ajatuksensa olivat täysin muualla. Hänen ja Hämytassun oli nimittäin tarkoitus lähteä sinä yönä etsimään mysteerikissaa, joka oli eräänä päivänä pelastanut Hämytassun hukkumiselta.
”Nopeasti nyt, Kastetassu!” Tiikerimyrsky hoputti ja Kastetassu havahtui mietteistään. ”Olemme jo nyt myöhässä kokoontumisesta.”
”Mutta eikö toisten klaanien kuulu odottaa?” Kastetassu kysyi kiiruhtaessaan mestarinsa rinnalle.
”Kuuluu, mutta ei heistä koskaan tiedä”, Tiikerimyrsky tuhahti.
Lopulta Myrskyklaanin joukko oli päässyt kaatuneelle puunrungolle. Kastetassu asettui jonoon ystävänsä Hämytassun taakse ja oppilaat alkoivat käydä hiljaista keskustelua.
”Lähdemmekö heti, kun kokoontuminen alkaa?” Hämytassu kysyi hiljaa.
”Tiikerimyrsky on sitä mieltä, että se on voinut jo alkaa”, Kastetassu naukaisi, muttta ei ehtinyt sanoa enempää, kun Hämytassu lähti jo ylittämään puunrunkoa. Kastetassu lähti hänen peräänsä. Kastetassun käpälät lipsuivat jäätyneellä rungolla, mutta lopulta hänen onnistui saavuttaa tasapaino ja hän tassutti runkoa pitkin saaren rannalle. Hän ja Hämytassu lähtivät muiden myrskyklaanilaisten mukana aukiolle, jonka laidalla Kastetassu pysähtyi kuin seinään. Aukio oli täynnä kissoja ja vieraat hajut täyttivät Kastetassun nenän.
Tulitähti hyppäsi aukion keskellä kohoavan puun oksalle kolmen muun päällikön viereen ja muut myrskyklaanilaiset etsivät hyvät paikat ja asettuivat aloilleen. Kastetassu ja Hämytassu jäivät takariviin.
”Olette myöhässä”, Kastetassu kuuli hopeanharmaan naaraan naukaisevan Tulitähdelle, joka nyökkäsi kohteliaasti.
”Pahoitteluni siitä Revontulitähti”, Tulitähti naukaisi. ”Olen kiitollinen, että ette aloittaneet ilman minua ja klaaniani.”
”Meinasimme kyllä”, Revontulitähti tuhahti.
”Aloitetaan nyt kokoontuminen”, toinen, hopeanharmaa naaras naukaisi ja kutsui kaikki koolle. Revontulitähti astui ensimmäisenä eteen ja alkoi kertoa Varjoklaanin kuulumisia. Kastetassu tunsi jonkun tökkäävän kylkeään ja hän kääntyi katsomaan Hämytassua.
”Nytkö?” hän kysyi kuiskaten.
”Mitä aikaisemmin, sen parempi”, Hämytassu vastasi ja ystävykset lähtivät hiipimään pois aukiolta.
”Minne matka?” Saarniturkki kysyi heidän takaansa ja oppilaat kääntyivä kannoillaan.
”Me... Tuota...”, Kastetassu sopersi ja vilkaisi apuapyytävästi Hämytassuun.
”Me halusimme tutkia saarta”, tummanruskea naaras naukaisi. ”Alussa ei ollut aikaa.”
”Ettekö voisi odottaa seu-” Saarniturkki aloitti, mutta Kastetassu ja Hämytaasu huudahtivat yhtä aikaa: ”Emme!” Ystävykset vilkaisivat nauraen toisiaan.
”No, hyvä on”, Saarniturkki naukaisi. ”Mutta älkää häiritkö muita.” Saarniturkki kääntyi ja asteli tiehensä. Kastetassu ja Hämytassu livahtivat pois aukiolta ja lähtivät kulkemaan varovasti kaatunutta puunrunkoa pitkin Hämytassu etummaisena.
”Se liippasi läheltä”, naaras naukaisi.
”Hyvä, että Saarniturkki uskoi valheesi”, Kastetassu maukui vilkaisten taakseen.
”Varo! Tuossa on liukas koh-”, Hämytassun lauseen loppu hukkui Kastetassun hätääntyneen vinkaisun alle, kun naaras liukastui ja putosi järveä peittävän ohuen jääkerroksen läpi hyytävään veteen. Kastetassu upposi yhä vain syvemmälle pimeyteen nähden vain pienen aukon, josta oli pudonnut. Siinä oli jotain tuttua. Pudotuksessa. Jäätävässä vedessä.
*Ei nyt!* Kastetassu ajatteli ja ui kohti pintaa. Hän pääsi pinnalle ja haukkoi ilmaa. Oppilas yritti nousta jäälle, mutta se antoi periksi Kastetassun painon alla ja naaras upposi taas pimeyteen.
Mutta jotain tuttua siinä oli. Kastetassu painoi silmänsä kiinni. Yritti muistaa. Hän muisti tuulen, joka heitti hänet nurin. Pudotuksen ja kylmän veden, joka nielaisi hänet. Kuului pentujen pelokasta uikutusta ja kahden kissan hätääntyneet ulvaisut: ”Kuura! Kuura, koita kestää!” Kastetassun viereen hyppäsi toinen kissa. Valkoinen käpälä yritti tavoittaa häntä. Kastetassu pääsi pinnalle, mutta saari ja järvi olivat poissa. Kastetassu oli joessa, jonka molemmin puolin kohosivat korkeat maaseinämät. Ja ylhäällä, jyrkänteen reunalla, oli kolme kissaa. Niin tuttuja, mutta silti niin vieraita. Yksi hopeanharmaa naaras ja kaksi pentua: tummanharmaa, raidallinen kolli ja valkoinen hopeapilkullinen naaras. Kastetassu yritti muistaa heidän nimensä, mutta ei muistanut. Oppilas käänsi päätään ja näki muutaman hännän mitan päässä valkoisen kollin, joka myös oli hyvin tuttu, mutta silti niin vieras. Vesi nielaisi jälleen Kastetasssun ja hänen päähänsä jäi soimaan tuttu ääni, jota hän siltikään ei tunnistanut: ”Kuura! Kuura!” Ääni vaimeni kokoajan, kunnes sen tilalle tuli toinen ääni: ”Kastetassu!” Kastetassun silmät rävähtivä auki ja hän lähti uimaan ylöspäin sama ääni yhä päässään soiden: ”Kuura! Kuura!” Mutta se oli jo hyvin vaimea.
Kastetaasu pääsi pintaan ja näki Hämytassun, joka oli katkaissut puunrungosta oksan ja ojentanut sen kohti Kastetassua. Kastetassu takertui siihen ja yritti toisella etukäpälällään saada otetta puunrungosta. Lopulta hän onnistui ja kiipesi puunrungolle Hämytassun viereen yskien ja vettä suustaan sylkien. Oppilaat kulkivat lopun matkaa puunrunkoa entistäkin varovaisemmin ja jäivät järven rannalle lepäämään.
”Oletko kunnossa?” Hämytassu kysyi ja Kastetassu nyökkäsi. Hänen korvissaan soi yhä sama huuto: ”Kuura! Kuura!”
”Siinä oli jotain tuuttua”, Kastetassu kähisi ystävälleen. ”Aivan kuin olisin pudonnut aiemminkin veteen. Näin myös vieraita kissoja.”
”Siellä vedessäkö?” Hämytassu kysyi ihmeissään.
”Ei! Vaan jossain muualla”, Kastetassu yritti selittää. ”Yhtäkkiä olin jossain aivan muualla. Se oli muisto.” Kastetassu kurtisti kulmiaan. Yhtäkkiä hän ei ollutkaan enää niin varma.
*Taisin nähdä vain harhakuvia*, Kastetassu ajatteli ja nousi seisomaan.
”Mennään”, hän naukaisi Hämytassulle. ”Meidän pitää löytää se mysteerikissa.”

//Pahoittelut epäaktiivisuudesta. Olisikohan sinun Kirsikka mahdollista jatkaa? :) En ole varma uskallanko enää kirjoittaa ennen sinun tarinaasi, sillä olen saanut sellaisen käsityksen, että sinulla oli tälle etsintäretkelle jokin suunnitelma(?).
Vastaus:Vähän oli hurjia hetkiä. Toivottavasti kaksikon loppu etsintäreissu kuluu rauhallisemmin, ja tuotteliaasti... Virheetöntä ja sujuvaa tekstiä, kiva lukea.

Saat 29kp

-YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Myrskytassu, Jokiklaani
25.12.2016 17:44
"Minä olen nyt soturi, sinä olet luopio!"
"Ei, minäpäs!"
"Hys! Herätät tähtiklaaninkin vinkunallasi!"
Kaksi kiivasta mutta suhteellisen vaimeaa pentuääntä havahdutti Myrskytassun horroksestaan. Kuu loisti yhä taivaalla, tosin hieman hämäränä muutaman pilven takia. Oppilas nousi makuusijaltaan mahdollisimman hiljaa.
Myrskytassu pysyi matalana ja hiipi ulos oppilaiden pesästä. Hän siristeli hetken silmiään nähdäkseen ympärilleen, mutta erotti pian kaksi pientä kissaa lyhyen matkan päässä hänestä; Lehväpentu ja Sulkapentu hiipivät rinta rinnan kohti leirin uloskäyntiä. Kumpikaan heistä ei ollut vielä huomannut Myrskytassua, joka nopein askelin lähestyi heitä.
"Me pystymme siihen kyllä, Sulkapentu, pian olemme leirin ulkopuolella!"
Myrskytassu irvisti heidän lähestyessään soturien pesää ja ravasi viimeisen ketunmitan heidän luokseen peittäen hännällään molempien suut.
Kaksi pentua kääntyi pelko silmissään katsomaan oppilasta, mutta rauhoittuivat huomatessaan, ettei hahmo millään tavoin muistuttanut heidän emoaan.
"Tarpeidentekopaikan kautta pääsemme- pääsette nopeammin ulos leiristä", naaras naukaisi hetken mielijohteesta. Molempien pentujen silmät kirkastuivat.
"Voitte leikkiä turvallisesti aivan pienen matkan päässä leiristä", Myrskytassu selitti johdattaessaan pentuja hitaasti ulos leiristä. Hän tunsi olonsa melkein jopa soturiksi näin ohjeistaessaan.
Nopeasti mutta hiljaisesti kolmikko hiipi ulos kaislikoiden piilottamasta leiristä pienelle, lumikerroksen peittämälle alueelle, jonka keskellä seisoi pieni kivi.
Sulkapentu hyppelehti jo kivelle.
"No niin, mokomakin petturi, häivy reviiriltämme!"
"Hei, en sanonut että saisit olla soturi! Minä tahdon olla hyvä soturi, ole sinä ilkeä luopio!" Lehväpentu kivahti ja kuopaisi pienellä vaaleanruskealla tassullaan maata. Myrskytassu, joka oli juuri lähtemässä, pyörähti ympäri.
"Olkaa molemmat sotureita, minä olen paha luopio, Myrskyviha!" oppilas naukui innoissaan välittämättä omituisesta nimestä. Pennut seisoivat hetken aivan jähmettyneinä, mutta hypähtivät yllättäen lyhyesti. Lehväpentu änkesi Sulkapennun vierelle.
"Olen Lehväsydän, urhea soturi!" vaaleanharmaa pentu naukui.
"Nimeni on Sulkalento, olen klaanini paras taistelija!"
Lehväpentu mulkaisi nopeasti siskoaan, mutta ilmeisesti unohti suuttumuksensa pian.
"Senkin julma luopio, Myrsky- öö- niin, Myrskyviha! Veit Jäätähdeltä yhden hengen, katoa reviiriltämme!" Sulkapentu sähisi.
"En! Tahdon hallita kaikkia metsän klaaneja!" Myrskytassu murisi nauraen samanaikaisesti.
"Senkin hirveä petturi!" Lehväpentu kiljaisi ja ponkaisi kiveltä Myrskytassun kimppuun. Oppilas horjahti ja kaatui maahan. Pitäen huolen, että hänen kyntensä olivat piilossa, hän läpsäisi Lehväpentua, joka kaatui hänen päältään tahallisen dramaattisesti maahan. Sulkapentu ärjäisi ja ponkaisi kiveltä oppilaan luo ja hyppelehti tämän päällä sähisten kovaäänisesti. Myrskytassu murisi muka vihaisesti takaisin ja rimpuili pennun otteesta takaisin seisomaan. Lehväpentu oli päässyt takaisin jaloilleen ja nousi vahvoille takakäpälilleen.
"Sulkalento, lyö sinä toiselta puolen. Me voitamme vielä hänet!"
Sulkapentu kipitti Myrskytassun toiselle puolelle ja ryhtyi läimimään häntä etutassuillaan. Myrskytassu rääkäisi mielestään aika uskottavasti ja kaatui selälleen pehmeään kinokseen. Pennut mourusivat voitonriemuisesti ja Myrskytassu sulki silmänsä esittäen kuollutta. "Minä hävisin, hävisin! Voi ei, en saa olla maailman pahin kissa!"
Lehväpentu auttoi innoissaan vinkuen oppilaan takaisin seisomaan. Sulkapentu hyppi tasajalkaa hengästyneenä.
"Mahtavaa! Minä voin olla seuraavaksi paha Sulkaraatelija!" vaaleanharmaa naaras naukui
"Ja minä-" mutta Lehväpentu keskeytti huomatessaan Myrskytassun kanssa samanaikaisesti heidän takaansa kohoavan varjon.
"Jä- Jä- Jäätähti!" Myrskytassun vapiseva ääni naukui. "Minä-"
Mutta hän ei tiennytkään, mitä sanoa ja sulki suunsa päällikön pistävän katseen alla.
"Vai niin, oppilas ja kaksi pentua karkuteillä", naaras naukui pehmeästi.
"Emme me karanneet!" Sulkapentu naukui terävästi, selkeästi välittämättä siitä, että itse klaanipäällikkö seisoi hänen edessään. "Me vain halusimme leikkiä!"
"Ei se oikeuta leiristä karkaamiseen", Jäätähti naukaisi kenties hieman huvittuneesti. Myrskytassu katsoi nolostuneena päällikön etutassuja. Miten hän saattoi nolata itsensä noin vaikutusvaltaisen kissan läsnäollessa?
"Pennut, tulette kanssani leiriin ja selitätte emollenne, missä olitte. Myrskytassu", päällikkö piti pienen tauon. Hänen vakaasta katseestaan oli vaikea arvioida, oliko hän suuttunut vai ei.
"Saat siirtyä suoraan vaihtamaan klaaninvanhimpien makuusijoja, sen jälkeen voisit poistaa heiltä kaikilta punkit."
Pienen oppilaan korviin rangaistus kuulosti melkein kuin koko maailma olisi kaatunut niskaan. Miten hän voisi yöllä sitä tehdä, joka tapauksessa, kaikkihan heräisivät!
Tarkemmin katsoessaan Myrskytassu huomasi auringon nousseen jo hieman kuun tilalle. Leikeissä oli huomaamatta mennyt pidempään kuin hän luuli.
"Minä selitän Kaislakukalle tapahtuneen, mene sinä suorittamaan rangaistuksesi."
Myrskytassu nyökkäsi hiljaa uskaltamatta väittää vastaan. Päällikkö heilautti hopeaa häntäänsä ja kolmikko seurasi kissaa leiriin.
"Olit hyvä luopio, Myrskyviha", Lehväpentu kuiskasi oppilaan korvaan. Myrskytassu hymyili ja nyökkäsi. Pian hänen katseensa kuitenkin vakavoitui. Varmaan koko historian kamalin tehtävä odotti häntä.
*Pysy vahvana, Myrskytassu!* hän ajatteli ja suoristi selkänsä. *Tiedät että selviät, olet vahva oppilas!*
Näiden mahtavien ajatusten ansiosta hän kompastuikin kaisloihin ja rojahti maahan. Jäätähti naukaisi huvittuneena. Myrskytassu nousi hiljaa sadatellen seisomaan. Montako kertaa hän itsensä vielä nolaisi?

//Hehe, lyhyenpuoleista taas..

Vastaus:Olipas söpö tarina :) Harmi etteivät pentujen lisäksi muut ilahtuneet Myrskytassun tempusta... Virheetöntä kivaa tekstiä.

Saat 27 kp.

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kuohupentu/-tassu-Tuuliklaani
18.12.2016 00:05
Pari kuuta oli taas kulunut. Lehtikadon aikana Aurinko nousi vasta suunnilleen keskipäivällä. Pimeä oli hiljaa kietonut klaanit kylmyyteen ja hämärään, ja lunta tuntui olevan joka paikassa. Varjo- tai Myrskyklaanilla ongelmat eivät olleet niin suuret, kun puut ja niiden oksat ottivat suuren taakan vastaan, mutta Tuuliklaanin suojaamattomilla nummilla lunta oli paikoin niinkin paljon, että suurikin soturi pystyi uppoamaan siihen hännänpäätään myöten.

Kuohupentu oli nyt kuusi kuuta, vaikkei ollut itse asiaan suurinpiirtein tajunnutkaan. Vielä kolmen kuun ikäisenä pentu oli vikissyt, odottanut innosta täristen ja laskenut kuita siihen, milloin pääsisi oppilaaksi. Nyt hän istui hangella, pentutarhan edessä, eikä ollut edes huomannut kasvaneensa suuremmaksi. Yöpennulla ja Liekkipennulla oli taas roolileikki käpälissään, mutta kuten melkein aina, rooleista ei päästy selvyyteen. Mustan ja punertavan pennun kinastelu kuului Kuohunkin korviin, ja naaras päätti nousta katsomaan, mitä hänen sisaruksillaan taas oli ongelmana.

“Päällikkö ja päällikkö, sinä saat aina olla päällikkö!” Yöpentu vinkaisi äreänä.
“Mutta kun minä haluan!” Liekkipentu puolusti.
Kuohupentu hätkähti hieman Yöpennun kiukkuisuutta. Normaalisti naaras oli rauhallinen ja hiljainen, mutta ymmärtää sen, jos joutuu aina olemaan jokiklaanilainen ja toinen saa aina olla päällikkö.
“Sinä ja sinä, miksei joskus minä?” musta naaras äyskähti.
Liekkipentu näytti miettivän hetken, mutta sanoi sitten:
“Minä olen sinua vahvempi, siksi. Ja näytän enemmän isältä kuin sinä, ja isä on sentään varapäällikkö.”
Yöpentu näytti suuttuvan nyt toen teolla, mutta Kuohupentu pani sanansa väliin:
“Mitä jos minäkin pääsisin leikkiin ja vaihdeltaisiin rooleja?”
Yöpennun ilme kirkastui.
“Sopii”, musta naaras hihkaisi.
“Jep, jos minä saan olla päällikkö!” punertava kolli kajautti.
Yöpentu huokaisi, mutta Kuohupentu kuiskasi siskonsa korvaan:
“Antaa hänen olla ekana, sitten olet sinä.”
Liekkipentu asettui jo valmiina hyökkäämään.
“Minä olen Tuuliklaanin suuri päällikkö Liekkitähti, ja sinä olet meidän reviirillämme, kurja jokiklaanilainen!”
Kuohupetu tökkäsi siskoaan, ja humahti sitten itsekin alas hyökkäysasentoon.
“Niin olenkin, tulin vaatimaan ranta-alueita klaanilleni!” ruskea naaras maukui muka häijysti.
“Minä hoitelen sinut!” kolli huudahti, ja loikkasi Kuohupennun niskaan.
Kuohu kierähti, ja läimäytti hennosti tassullaan veljeään naamaan, kynnet piilossa.
“Aak, apua!”
“Minä tulen auttamaan, Liekkitähti!”, Yöpentu hihkaisi.
“Minä olen parantaja, tässä parantavia yrttilehtiä”, naaras sanoi ojentaen tyhjää mustaa tassuaan Liekkipentua kohti.
Kaikki kolme pentua kuitenkin näkivät sielunsa silmin Yöpennun tassuissa suuret, kirkkaanvihreät, hunajalta ja pihlajanmarjoilta tuoksuvat lehdet. Punertava kolli hotkaisi mielikuvituslehdet, ja ponkaisi ylös.
“Haa, olen taas voimissani! Nyt koet loppusi, rajanylittäjä!”
Liekkipentu ponkaisi taas Kuohupennun päälle, ja tällä kertaa Kuohupentu jäi maahan makaamaan, esittäen lyötyä.
“Hehei, nyt minä olen päällikkö!” Yöpentu hihkaisi.
“Nääh, minä en jaksa enää leikkiä”, Liekkipentu päätti, ja askelsi pois.
Yöpentu kohautti olkiaan, ja katsoi Kuohupentua. Molemmat kuitenkin antoivat asian olla, ja jatkoivat leikkiä kaksin.
“Minä, päällikkö Yötähti, olen valmis suojelemaan klaaniani, Tuuliklaania kaikilla yhdeksällä hengelläni!” Yöpentu kajautti rintaansa röyhistäen, yrittäen tehdä äänestään niin kumean, matalan ja päällikkömäisen kuin mahdollista.
“Kerro, parantaja Kuohu, minkä näyn olet saanut Tähtiklaanilta”
Kuohupentu katseli ympärilleen, yrittäen keksiä jotakin, kunnes hänen katseensa osui tuoressaaliskasaan. Pentu sepitti mielessään profetian, ja kertoi sen “päällikölle” :
“Tähtiklaanin kissa kertoi minulle, että ‘Tulee jäinen sade, tiheä kuin myyrän turkki, joka voi tuhota klaanit, mutta yksi on tarpeeksi vahva suojelemaan kissoja siltä’. ”
“Hmm… meidän on selvitettävä mitä se tarkoittaa”, Yöpentu mutisi.
“Menkäämme Kuulammelle!”
Kaksikko juoksi jäätyneelle lätäkölle, joka toimitti Kuulammen virkaa. He jatkoivat leikkiään, kunnes Aurinko oli jo käynyt huipussaan ja painuisi kohta mailleen.
“Leikitään jotain muuta”, Yöpentu ehdotti.
“Metsästetään vaikka.”
Kuohupentu nyökkäsi. Se kuulosti hyvältä idealta. Yöpentu katseli ympärilleen, ja painoi sitten kuononsa lumeen. Musta naaras henkäisi, ja huudahti sitten leikillään:
“Minä haistan jäniksen!”
-,ja loikkasi juoksuun.
Umpihangessa juoksu ei tosin ollut nopeinta mahdollista, mutta Tuuliklaanilaisten tapaan nopealla vauhdilla Yöpentu saavutti kohteensa, pensaasta tippuneen kuuraisen lehden. Kuohupentu hymyili, mutta lannistui sitten. Yöpentu oli ollut niin nopea! Naaraan mustat jalat näyttivät Kuohupennun silmissä niin sulavilta ja pitkiltä. Pentu siirsi katseensa omiin tassuihinsa, jotka näyttivät hänen silmissään nyt säälittävän lyhyiltä.
*Tuleekohan minusta ikinä Tuuliklaanin soturia näin lyhyillä jaloilla”, Kuohupentu mietti apeana, viikset roikkuen.

Leikkitappelun jälkeen Kuohupentu nosti naamansa pakkaslumesta, ja tajusi Yöpennun häipyneen. Vähän aikaa ympärilleen katseltuaan naaras tajusi siskonsa pinkaisseen takaisin pentutarhaan, ja päätti lähteä sinne itsekin. Kuohupentu nousi ylös, ja henkäisi hampaidensa välistä. Lumi oli kauhean kylmää! Ruskean naaras lähti kuitenkin tarpomaan hangessa kohti määränpäätään. Hän joutui nostamaan jalkojaan todella korkealle kävellessään, ja tunsi lumen kirvelevän vatsakarvoissaan. Matka ei onneksi ollut pitkä, vain muutama jäniksenloikka. Pentu ravisteli lumet tassuistaan, ja astui emonsa viereen.
“Toin teille hiukan syötävää”, Varissiipi maukui.
Juovikas naaras oli tuonut pentutarhaan pienen valkoturkkisen jäniksen, joka sai pennut lipomaan huuliaan. Yöpentu haukkasi palan ensimmmäisenä, ja pian pennut olivat jo kaikki maiskuttamassa tuoresaalista.
“No, miltäs tuntuu, kun kohta pääsette oppilaiksi?”
Kuohupentu hätkähti.
“Mitä äiti?”, hän kysyi varmistukseksi.
“Te olette jo täyttänyt kuusi kuuta. Ihan lähipäivinä teistä pitäisi tulla oppilaita”, Varissiipi maukui.
“Jännittääkö?”
Kuohupentu nielaisi, nousi ja sanoi:
“Vau, enpä ole edes ajatellut! Kai vähän jännittää… mutta minusta tulee kyllä hyvä soturi! Vain vähän jännittää, kenestä tulee minun mestarini.”
“Varmasti sinusta tulee loistava soturi! Eikä mestaria tarvitse yhtään jännittää. Tuuliklaani on täynnä maailman parhaita sotureita!” Varissiipi kehräsi.
Kuohupentu nyökkäsi.
“Saankohan minä yhtään kavereita?”
Varissiipi heilautti korvaansa ja maukaisi:
“Toivottavasti. Mutta olen aika varma että saat, sinä olet niin mukava ja avulias klaanikissa.”
Kuohupentu hymyili emolleen lämpimästi. Mutta yksi huoli painoi kuitenkin pennun mieltä.
“Äiti, tuleeko minusta soturia?”
Varissiipi näytti hämmentyneeltä.
“Miksei tulisi?”
“No kun en ole yhtä nopea kuin muut”, Kuohupentu maukui apeana.
“Kuule, soturilta vaaditaan muutakin kuin nopeutta. Sinusta tulee varmasti loistava soturi!”
Kuohupentu kehräsi. Ehkä hänestä tulisikin oppilas. Ehkä jo huomenna!

Ruostetähden kutsu kajahti pentutarhaankin, ja Kuohupentu nousi hämmentyneenä pediltään. Oli jo ihan pimeää, mikä tosin ei ollut ihmekään lehtikadon aikaan. Lumi kimmelsi tähtien loisteessa ja kuun kuumotuksessa. Taivaalla leijui vain muutama pilvi, kuin Tähtiklaani olisi kirkastanut juuri tämän hetken. Hankeen lankeavat varjot olivat sinisiä, ja näyttivät leikkivän ja tanssivan kissojen liikkuessa. Klaani kokoontui päällikön luokse kalliolle, ja Varissiipikin ohjasi pentunsa muiden kissojen joukkoon. Kuohupentu tunsi hetken niin maagisena. Kuinka paljon klaanikissoja! Tähtitaivas ja kuu, avoin nummi ja avoin, niin suuri, kuoppaan tehty ja aidattu rakas Tuuliklaanin leiri! Tähtiklaania lähinnä oleva klaani, Tuuliklaani. Kuinka hienoa olikaan syntyä juuri tähän klaaniin! Tähtien välkehdintä heijastui pennun vihreistä silmistä, kun se kohotti katseensa ylös hopeahäntää kohti.
“Kuohupentu!”, Ruostetähden ääni kajahti ympäri leirin ja kantautui pennun tummiin korviin.
Kuohupentu laski katseensa Ruostetähteen, ja otti askeleen kohti päällikköä. Pentu tarpoi hiljaisin askelin paksussa hangessa. Oli niin hiljaista ja hämärää, kuin Tähtiklaani itse olisi kuulemassa.
Ruostetähti kumartui hiukan, katsoakseen pikkuista pentua yhdellä silmällään.
“Kuohupentu, olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi.”
Kuohupentu tunsi rinnassaan jitakin suurta. Kuin hänen sydämessään oleva lintu olisi levittänyt siipensä, ja olisi valmis nousemaan lentoon. Ruostetähti räpäytti silmäänsä rauhallusesti, ja jatkoi, äänellä joks tuntui tässä hiljaisuuden kuplassa kuuluvan kaikkialle:
“ Tästä päivästä aina siihen päivään, jona saat soturinimesi, sinut tunnetaan Kuohutassuna.Mestariksesi tulee Kettuturkki.”
Klaanin joukosta kisdojen eteen astui kaunis, oranssi, vihreäsilmäinen naaras. Kuohuprntu katsoi tulevaa mestariaan silkka kunnioitus silmissään.
*Kettuturkki. Eikä jän ole Heinätassun, Ruusutassun ja Kuulaspennun emo? Hieno soturi.”
“Toivon, että Kettuturkki välittää sinulle kaiken oppimansa.”, Ruostetähti lausui, ja nosti katseensa tummanruskeasta naaraasta. Nyt musta naaras kääntyi katsomaan yhdellä silmällään punertavaturkkista soturia.
“Kettuturkki, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut loistavaa koulutusta Varissiiveltä ja olet osoittanut olevasi taitava ja uskollinen. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Kuohutassulle.”
Kettuturkki nyökkäsi, ja kumartui, jotta Kuohutassu yltäisi koskettamaan mestarinsa nenänpäätä. Vastanimitetty oppilas teki sen hiljaa, mutta haparoimatta, kuin hänet oltaisiin nimetty oppilaaksi ennenkin.
Koko klaani puhkesi kuoroon:
“Kuohutassu! Kuohutassu! Kuohutassu! Kuohutassu!...”
Kuohutassu katseli hänen nimeään hurraavaa kissajoukkoa, ja näki sivusilmällä äitinsä ylpeän, miltei kyyneleisen katseen.
Ja molemmat, emo ja pentu, hymyilivät hopeahännän tähdet silmissään.

//(Sori, jos on liikaa autohittauksentapaista, ilmoitathan jos on?)//
Vastaus:Nonniin, ja nyt Kuohu on oppilas, jee! Kiva tarina. Vähän oli virheitä välimerkkien kanssa, mm. ylimääräisiä välilyöntejä, pilkut hassusti, ajatus alkoi *ja päättyi" Mutta ei mitään isoa tai toistuvaa. Huolellinen läpiluku karsisi nämä.

Ei ollut liikaa autohittausta. Tavanomainen hahmojen liikuttelu on sallittua ilman erillistä lupaa ropettajalta, kuhan yrittää pitää hahmot roolissaan.

Saat 31 kp

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Myrskytassu, Jokiklaani
17.12.2016 17:06
Myrskytassu seisoi epävarmasti oppilaiden pesän edessä katse leiriin suunnattuna. Paikka tuntui yllättävää kyllä paljon suuremmalta nyt kun hänet oli nimitetty oppilaaksi. Tänä ensimmäisenä yönä uudessa pesässään oli nuori oppilas nukkunut vain hetken.
Oppilas astui lopulta eteenpäin yhden vaivaisen askelen keräten rohkeutta. Ei leiri ollut yhtään tavallista suurempi, klaanin jäsenet olivat samoja. Mutta miksi kurkkua kuristava jännitys ei tuntunut katoavan?
"Myrskytassu", naukaisi tuntematon ääni kissan takaa. Kesti muutaman silmänräpäyksen ennen kuin musta kissa tajusi sen olevan oma nimensä. Ei enää Myrskypentu.
Myrskytassu kääntyi salamannopeasti ympäri ja näki edessään seisovan valkeaturkkisen naaraan.
Kissa katsoi valkeaturkkista hämmentyneenä ja kenties hieman vaivaantuneenakin. Nimien muistaminen oli vaikeaa, jopa oman klaanin sisällä.
"Kärppätassu", kissa sanoi lopulta ehkä hieman loukkaantuneen näköisenä ja Myrskytassun vaivaantuneisuus kasvoi.
"Tahdoin vain toivottaa tervetulleeksi, mutta, no, jos kerran kielesi on tuuleen tempautunut, enpä edes yritä", Kärppätassuksi itseään nimittänyt kissa heilautti pitkää häntäänsä ja asteli kohti pientä kissojen ryhmää, joka vaikutti olevan lähdössä tavanomaiseen aamupartioon.
"Älä välitä hänestä. Kärppätassu kiivastuu aina pienestä, huomenna hän on todennäköisesti unohtanut kaiken."
Myrskytassu säpsähti tuntiessaan jonkin keveän laskeutuvan lavalleen.
"Ai, Lepinkäistassu", kissa sanoi taakseen vilkaistuaan, helpottuneena siitä että muisti edes jonkun kissan nimen. Lepinkäistassu hymyili lyhyesti ja tassutteli sitten pois.
Heti kissan lämmön kadottua viereltään oli Myrskytassun olo yksinäinen ja apea.
Siinä samassa kissa äkkäsi mestarinsa viittoilevan hännällään häntä luokseen. Naaras hypähti ilmassa kerran ja ravasi Kaislakukan luo.
"Mitä teemme tänään?" hän kysyi innokkaasti mutta pysähtyi siinä samassa muistaessaan kuinka rauhallisia muut oppilaat olivat mestareidensa kanssa. Kaislakukka ei kuitenkaan vaikuttanut mitenkään suuttuneelta oppilaan innokkuudesta, kenties hieman huvittuneelta jos jotain.
"Ajattelin että kävisimme harjoittelemassa metsästystä."
"Kalastusta vai?" Myrskytassu heilautti häntäänsä innoissaan, mutta mestari pudisti päätään.
"On hyödyllistä oppia saalistamaan muitakin eläimiä, muuten nääntyisimme vesien jäätyessä. Vesimyyrät, päästäiset ja hiiret ainakin käyvät kalan puuttuessa."
Myrskytassua puistatti ajatella linnun makua suussaan. hän muisti maistaneensa vielä pentutarhassa ollessaan yhtä sellaista. Linnun maku oli viipynyt hänen suussaan ainakin kuun!
"Myrskytassu?" Kaislakukan ääni tunkeutui naaraan ajatuksiin ja palautti kissan takaisin nykyhetkeen.
"Anteeksi", hän naukaisi, "olin ajatuksissani."
"Ilmiselvästi", soturi pyöräytti silmiään ja lähti liikkeelle kohti leirin uloskäyntiä. Myrskytassu kiirehti hänen peräänsä.

*
"Keskity, Myrskytassu", Kaislakukka sanoi jo toisen hiiren karattua oppilaan käpälistä.
"Olisi ehkä helpompi keskittyä, jos et sotkisi ajatuksiani tuolla muka inspiroivalla kannustuksella!" Myrskytassu hyppäsi jo valmiiksi vääränlaisesta vaanimisasennostaan seisomaan kiivaasti.
"Luuletko todella, että osaisit paremmin jos vain haukkuisin sinut lyttyyn enkä välittäisi? Olen mestarisi, tähtiklaanin nimeen!" Kaislakukka sähähti takaisin tuimasti ja Myrskytassu luimisti korvansa mestarin tiukan katseen alla.
"Tiedän, mutta-"
"No, kannattaa alkaa käyttäytyäkin siihen malliin!" hänen mestarinsa keskeytti ja sivalsi hännällään ilmaa.
Myrskytassu avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta huomasi ettei hänellä ollut mitään millä puolustella. Hän sulki suunsa salamannopeasti ja kuopi etutassullaan maata vaivaantuneena.
"Katso tarkkaan, näytän sinulle vaanimisasennon vielä kerran. Opit sen vielä, koeta vain matkia minua", Kaislakukka sanoi hieman lempeämmin ja painautui maata vasten koko ruumiillaan vetäen häntänsä vierelleen.
Myrskytassu yritti mukautua mestarinsa asentoon. Hän painautui maata vasten ja veti hännän kehonsa viereen epävarmana.
"Takaruumis", Kaislakukka sanoi lyhyesti. Myrskytassu huomasi nyt itsekin hieman liian ylhäällä olevan takaruumiinsa ja painoi senkin lähelle maata.
"Nyt", soturi sanoi, "liu'uta käpäliäsi hitaasti eteenpäin. Näin yrität estää hiirtä tuntemasta tai kuulemasta askeliasi."
Myrskytassu teki työtä käskettyä, tällä kertaa vain hieman keskittyneemmin. Kaislakukka nyökkäsi hyväsyvästi.
"Ongelmasi saattaa olla vain siinä, ettet keskity tilanteessa. Jos keskittyisit tähän hetkeen koko mielelläsi, onnistut myös saalistuksessa", nyt soturi madalsi ääntään, "Hiiri, tuolla puun juurella." Tämän enempää ei kissa sanonut vaan töykkäisi Myrskytassua hännällään. Oppilas vavahti muttei liikkunut vielä. Hän tahtoi näyttää mestarilleen että hän osasi tämän.
Hän liikutti tassujaan mahdollisimman hitaasti maassa. Vain ketunmitta enää..
Hiiri säpsähti ja nosti päänsä pystyyn nakertamastaan juuresta. Myrskytassu sähähti ja loikkasi hiiren päällä iskien kyntensä sen selkään. Hiiri kuitenkin pyrki vielä pakoon. Viime hetkellä oppilas muisti iskeä terävät hampaansa saaliin niskaan ja tunsi pieneläimen ruumiin veltostuvan.
Hän vilkaisi Kaislakukkaan, joka hymyili hyväksyvästi. "Kärsivällisyyspuoleen kannattaa panostaa."
Myrskytassu yritti sanoa jotain kiitoksentapaista, mutta oli silti hieman lannistunut. Se oli ollut niin pienestä kiinni, jos hän vain olisi yhtä hyvä oppilas kuin - keneen hän nyt itseään vertaisi? Monikin oli häntä parempia, ehkä pennutkin!
"Myrskytassu, kaikki hyvin?" Kaislakukka kysyi ja kumartui oppilaansa puoleen. Myrskytassu pudotti hiirensä maahan raottaessaan suutaan pienesti.
Viileä tuulenvire pyyhkäisi lumisen maan poikki ja sai niin oppilaan kuin soturinkin värisemään. Kaislakukka ei kuitenkaan hellittänyt katsettaan yllättäen lannistuneesta oppilaastaan.
"En minä ole hyvä. Minuthan voisi siirtää suoraan klaaninvanhimpiin", Myrskytassu mutisi huomaten vasta tuon lausahduksen jälkeen sen loukkaavan vanhuksia.
"En tarkoittanut sitä pahalla heitä kohtaan. Siltä vain tuntuu."
Kaislakukka naurahti hyväntahtoisesti. "Tämä oli ensimmäinen päiväsi oppilaana, älä odota itseltäsi liikoja. Ei kukaan sinun oleta osaavan täydellisesti kaikkea heti. Ja jos et jo huomannut, edessäsi makaa tälläkin hetkellä itse saalistamasi hiiri."
"Mutta en saalistanut sitä täysin ohjeidesi mukaan", Myrskytassu naukaisi epätoivoisesti.
"Mitä väliä sillä on? Hyvä soturi käyttää omaa päätään. Ja niin sinä teit."
Myrskytassu tunsi mielialansa kohoavan hieman.
"Tule", Kaislakukka sanoi ja kääntyi ympäri, "lähdetään leiriin."

//Sori, lyhyt ja tönkköhän tää on, myönnetään. Pyrin parempaan ensi tarinassa.

Vastaus:Ihan hyvä tarinahan tämä oli, virheetöntä tekstiä ja kiinnostavia tapahtumia. EI ole lyhyt, eikä pituus muutenkaan ole kaikki kaikessa. Mielummin vähemmän ja laadukasta kuin iso litania hutaistua.

Saat 29 kp

-Yp Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Vinhatassu, Myrskyklaani
16.12.2016 21:56
Luku 3

Vinhatassu nukkui sikeästi pehmoisella sammalpedillään. Kolli uneksi hopeisista niityistä, joilla hän jahtasi pulleita hiiriä. Kolli nuolaisi huuliaan ja asettui vaanimisasentoon, hän oli juuri aikeissa hyökätä pullean hiiren kimppuun, joka järsi siemeniä suurilla talttahampaillaan.
”Huaaah!” Vinhatassu huudahti ja hyppäsi hiiren kimppuun tappaen sen, juuri kun kolli oli upottamassa hampaansa hiiren mehukkaaseen lihaan, niin hän tunsi jonkun ravistelevan itseään.
”Vinhatassu, herääs nyt!” Vinhatassu tunnisti äänen kuuluvan Punatassulle. Kolli raotti ärtyneenä silmiään ja katsoi suoraan punaruskean naaraan silmiin.
”Mitä nyt?” Vinhatassu mumisi närkästyneenä ja kömpi jaloilleen.
”Koivuruska käski herättämään sinut”, Punatassu maukui hyväntuulisesti ja hyppelehti ulos pesästä. Vinhatassu haukotteli ja tassutteli itsekin ulos pesästä. Koivuruska odotti kollia pää pystyssä ja käänsi katseensa heti Vinhatassuun.
”Oliko pakko pyytää sitä hiirenaivoa herättämään minut?” Vinhatassu kysyi ärtyneenä ja venytteli jäseniään.
”No meillä on kuule harjoituksia tänään, että älä siinä marise”, Koivuruska maukui itsekin ärtyneenä. Vinhatassu murahti ja tämän hännänpää vääntelehti ärtymyksestä.
”Mennään sitten”, Vinhatassu maukui ja oli jo valmiina lähtemään. Koivuruska katsoi Vinhatassua hetken ja hymähti sitten.
”Kuules nyt Vinhatassu, minä olen tässä se mestari, joten älä ala käskyttelemään”, Koivuruska maukui otsa rypyssä. Vinhatassu naurahti ivallisesti.
”Olet huono mestarina olemisessa, joten avustan vähän”, Vinhatassu maukui ivallisesti ja se vaikutti riittävän Koivuruskalle, sillä hän tarttui Vinhatassun niskanahasta ja lähti raahaamaan tätä parantajan pesälle.
”Mitä sinä teet ketunläjä??” Vinhatassu ärisi ja yritti rimpuilla mestarinsa otteesta.
”Harjoittelen kanssasi huomenna, jos olet oppinut siihen mennessä nöyryyttä ja kunnioitusta!” Koivuruska maukui ja heilautti häntäänsä Vaahtokukalle.
”Sitä odotellessa”, Vinhatassu murisi ja vilkaisi hämmentynyttä parantajaa.
”Vaahtokukka, saat keksiä tälle röyhkeälle ja ylimieliselle kollille jotain puuhaa”, Koivuruska maukui närkästyneenä ja poistui parantajan pesästä ennen kuin naaras ehti väittää vastaan. Vaahtokukka räpytteli silmiään ja katsoi ärtynyttä Vinhatassua.
”Voisit tulla kanssamme hakemaan kissanminttua”, Vaahtokukka maukui Vinhatassulle, joka hymähti vastaukseksi. Vinhatassun katse kääntyi nuoreen parantajaoppilaaseen, joka kipitti kaksikon luokse varjoista. Vinhatassu katsoi oppilasta tutkivasti.
”Hei”, Vinhatassu maukui hiukan innostuneempana kissanmintun keräämisestä.
”Kuulitko Mehiläistassu?” Vaahtokukka kysyi oppilaaltaan, joka kallisti kysyvästi päätään.
”Vinhatassu toimii tänään apurinamme ja näin aluksi me menemme kaikki kolme yhdessä keräämään kissanminttua”, Vaahtokukka naukaisi. Mehiläistassu nyökkäsi pienesti ja vilkaisi sivusilmällä Vinhatassua, jonka kasvoille oli tullut rento ilme.
”Mennäänpä sitten”, Vaahtokukka maukui ja kehotti kahta oppilasta seuraamaan. Vinhatassu seuraisi vastahakoisesti Myrskyklaanin parantajaa, kollin katse oli suunnattuna Mehiläistassuun.
*Kaunis naaras, hyvä kohde*, Vinhatassu mietti ja katsoi hiljaisena kulkevaa Mehiläistassua.
”Minä olen Vinhatassu tuleva Vinhatähti”, Vinhatassu esittäytyi Mehiläistassulle, joka räpäytti silmiään hieman hämmentyneenä.
”Minä olen Mehiläistassu”, parantajaoppilas maukui ja nyökkäsi pienesti. Vinhatassu virnisti ja meni kävelemään hieman lähemmäs Mehiläistassua, niin että kaksikon turkit hipoivat toisiaan.
*Tämähän toimii hyvin, ei tarvitse jaksaa nipottavaa Koivuruskaa ja voin olla hurmaamassa kaunista parantajaoppilasta*, Vinhatassu mietti oikein tyytyväisenä.

Kolmikko tassutteli kaksijalkojen pesälle keräämään kissanminttua.Vinhatassu nuuhki ilmaa ja sai kuonoonsa kissanmintun herkullisen ja makean tuoksun, joka sai kollin kehräämään pienesti.
*Ah, mikä tuoksu!*kolli mietti hurmioituneena. Vaahtokukka tökkäsi Vinhatassua hännällään.

”Se tuoksuu toki hyvälle, mutta meidän on keskityttävä poimimaan sitä”, Vaahtokukka maukui lempeästi. Vinhatassu ravisteli päätään.
*Okei, en kyllä anna minkään kasvin sekoittaa päätäni*, kolli mietti ja alkoi keräillä kissanminttua. Mehiläistassu ja Vaahtokukka tekivät samoin. Vinhatassu poimi naaraiden kanssa kissanminttua ja huomasi sivusilmällään lumessa jotain kiiltävää. Kolli kohotti katseensa kiinnostuneena ja lähti tassuttelemaan kohti ruskeaa kiiltävää esinettä. Esineessä oli jotain nestettä, joka herätti Vinhatassun kiinnostuksen.
*Mitähän tuo on?* kolli mietti ja nuuhki nestettä varovasti. Hän laski kissanmintut lumelle ja alkoi nuolla esineen repaleisia reunoja.
*Pitää varoa, etten leikkaa kieleeni tällä*, Vinhatassu mietti ja nuoli nestettä. Kolli huomasi sen olevan kiintoisan makuista, ei pahaa, muttei nyt erityisen hyvääkään. Hän nuoli voimakkaalta maistuvaa nestettä ja joi sen kaiken ruskeasta esineestä.
”Vinhatassu, mitä sinä teet?!” kuului Vaahtokukan huolestunut maukaisu. Vinhatassu käänsi hitaasti katseensa Vaahtokukkaan.
*Kuinka monta Vaahtokukkaa tuossa oikein on?* Vinhatassu mietti ja räpytteli silmiään. Kollin pää oli aivan pyörällä ja hän hoiperteli lähemmäs parantajaa.
”Heeei!” Vinhatassu maukui ja nojasi hämmentyneeseen parantajaan. Vinhatassu naureskeli itsekseen ja valui pehmoiseen hankeen hohottamaan.
”Mitä hänelle on tapahtunut?” Mehiläistassu kysyi mestariltaan ihmeissään.
”Hän joi jotain sopimatonta”, Vaahtokukka maukui ja katsoi hangessa kieriskelevää Vinhatassua, joka lauleskeli itsekseen.
”Meidän pitää saada hänet jotenkin leiriin”, Vaahtokukka maukui. Vinhatassu pongahti pystyyn hangessa ja alkoi hoiperrella eteenpäin höpisten samalla jotain aivan omaa. Vaahtokukka asettui Vinhatassun tueksi.
”Mennäänpäs takaisin leiriin”, Vaahtokukka maukui.
”Eeei vielääää!” Vinhatassu valitti ja oli vähällä kaatua.
”Kyllä kyllä, sinä kaipaat lepoa”, Vaahtokukka maukui rauhoittelevasti. Vinhatassu hymähti ja pyöräytti päätään.
”Minäää en mene nukkumaan”, kolli maukui ärtyneenä ja tönäisi Vaahtokukkaa kauemmas itsestään. Vinhatassu lähti hyppelehtimään eteenpäin ja hän päästi innostuneita huudahduksia loikkiessaan valkeissa hangissa. Vaahtokukka pudisteli päätään ja katsoi nuoren kollin perään.
”Koivuruska ei tule ilahtumaan”, Vaahtokukka maukui hiljaa ja katsoi Vinhatassua, joka nousi takajaloilleen ja alkoi tanssahdella. Kolli mourusi ja tanssahteli takajaloillaan.
”Ole varovainen”, Vaahtokukka maukui. Vinhatassu naureskeli ja kaatui naamalleen valkoiseen hankeen, jossa kolli alkoi kieriskellä. Vaahtokukka huokaisi ja käänsi katseensa Mehiläistassuun, joka kantoi kissanminttuja suussaan.
”Mehiläistassu, viitsisitkö hakemaan jonkun soturin tänne”, Vaahtokukka maukui oppilaalleen, joka nyökkäsi ja lähti heti kipittämään kohti Myrskyklaanin leiriä. Vaahtokukka jäi vahtimaan Vinhatassua. Samalla parantaja poimi kissanminttua täyttääksen varastonsa. Vinhatassu kieri hangessa, niin että hänen kilpikonnakuvioinen turkkinsa värjäytyi lumenvalkeaksi.

Pian Koivuruska marssi paikalle perässään Lukkikoipi, joka katsoi hangessa kieriskelevää Vinhatassua hieman huvittuneena.
”Sinun oppilaasi on kyllä ihan omaa luokkaansa!” Lukkikoipi maukui Koivuruskalle, joka näytti turhautuneelta. Vaahtokukka katsoi raidallista kollia pahoittelevasti ja vilkaisi Vinhatassua, joka oli jo hieman väsynyt pyörimisestä ja tanssahtelusta. Koivuruska pudisteli päätään ja huokaisi. Hän tarttui Vinhatassun niskanahasta ja lähti kantamaan oppilastaan kohti Myrskyklaanin leiriä. Vinhatassu yritti rimpuilla mestarinsa otteesta ja mumisi jotain päätöntä.
”Mitä minä teen sinun kanssasi?” Koivuruska murisi turhautuneena ja laski Vinhatassun sammalpedilleen. Vinhatassu mumisi itsekseen ja painoi päänsä pehmeään sammaleeseen. Koivuruskan katse oli jäinen hänen katsoessaan oppilastaan, joka hukutti kasvonsa vihreään sammalpetiin. Vinhatassu nukahti nopeasti uupumuksesta.

”Vinhatassu, Vinhatassu!” kolli kuuli nimeään huudettavan ja hän nousi huonovointisena pediltään. Hänen päätään jomotti ja hän suuntasi laiskasti katseensa huutajaan.
”M-mitä?” Vinhatassu kysyi räpytellen väsyneesti silmiään. Hänen oli vaikea erottaa mitään, mutta hän onnistui erottamaan Koivuruskan ääriviivat. Vinhatassu siristi silmiään erottaakseen paremmin ja kallisti päätään.
”Mitä se eilinen temppuilu oikein oli?” Koivuruska kysyi. Vinhatassu räpytteli silmiään ja katsoi mestariaan hämillään.
”En kyllä muista eilisesta muuta kuin kissanmintun poimimisen”, kolli vastasi hämillään ja katsoi Koivuruskaa, jonka vihainen ilme alkoi hitaasti pehmittyä.
”Vai niin, no katso ettei sellainen toistu”, kolli maukui. Vinhatassu nyökkäsi pienesti ja laski päänsä käpäliensä päälle.
”Minulla on huono olo, joten en kyllä tule tänään mihinkään harjoituksiin”, Vinhatassu maukui ja hieroi tassullaan otsaansa, jossa jyskytti voimakas kipu. Koivuruska katsoi oppilastaan hetken ja nyökkäsi sitten.
”Okei, yritä nyt levätä”, kolli maukui ja poistui.

//anteeksi jos teksti on epäselvää ja tönkköä x'D//
Vastaus:Olipas villi tarina

Saat 34 kp

- Yp Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Vinhatassu, Myrskyklaani
13.12.2016 21:35
Luku 2

Vinhatassu tassutteli pää pystyssä mestarinsa Koivuruskan kanssa. Kylmä tuulenvire pörrötti kaksikon turkkeja heidän kävellessään lumen peittämällä Myrskyklaanin reviirillä.
”Haistatko mitään?” Koivuruska kysyi ja Vinhatassu hymähti typerälle kysymyksell.
”Tietenkin haistan, minulla on hajuaisti!” Vinhatassu tuhahti.
”Tarkoitin riistaa”, Koivuruska maukui silmiään pyöräyttäen.
”Olisit sanonut selvemmin”, Vinhatassu maukui ja nuuhki ilmaa tarkasti.
”Haistan hiiren ja vanhentuneen ketun hajun”, Vinhatassu maukui ja nuolaisi rintaansa.
”Muuta?” Koivuruska kysyi odottaen lisää.
”No haistan useamman hiiren”, Vinhatassu vastasi.
”Niin”, Koivuruska maukui ja nyökkäsi. Vinhatassu katsoi mestariaan omahyväisesti ja käänsi sitten katseensa nähdäkseen missä riistaeläimet olisivat. Nuori kolli lähti tassuttelemaan eteenpäin ja hän huomasi pikkuiset tassunjäljet maassa.
”Nyt lähden jäljittämään hiirtä, ota opiksesi”, Vinhatassu maukui mestarilleen, joka katsoi oppilastaan närkästyneenä.
”Minä olen se joka täällä opettaa”, Koivuruska maukui. Vinhatassu kohautti lapojaan ja liikkui hangessa kevyin askelin. Hän aikoi näyttää mestarilleen, ettei kaikkeen tarvitsisi apua.
*Näytän tuolle hiirenaivolle, joka on olevinaan mestarini*, Vinhatassu mietti ja seurasi hiiren vainua. Kolli huomasi pian hankeen sulautuvan valkoturkkisen jyrsijän edessään. Vinhatassu asettui vaanimisasentoon, sillä Marjatassu oli näyttänyt kollille aiemmin kuinka se tehtäisiin. Vinhatassu heilutti lantiotaan puolelta toiselle ja loikkasi kynnet ojossa hiiren kimppuun. Hän sai hiiren kiikkiin tassujensa alle.
”Näin sitä tehdään!” Vinhatassu maukaisi tyytyväisenä ja leikki saaliillaan, joka vinkui pelokkaasti kissan kynsiessä sitä.
”Mitä sinä oikein teet?” Koivuruskan ärtynyt ääni kuului takaa. Vinhatassu käänsi katseensa vihaiselta näyttävään Koivuruskaan.
”Leikin”, Vinhatassu maukui omahyväisesti, eikä huomannut hiirtä, joka pakeni hänen käpälistään.
”Ei ruolla leikitä!” Koivuruska sähähti oppilalleen.
”No anteeksi anteeksi”, Vinhatassu maukui ja katsahti tyhjiin käpäliinsä. ”Voi ketunläjä!”
”Mitä nyt?” Koivuruska kysyi.
”Se karkasi!” Vinhatassu sähisi ja nousi jaloilleen ravistellen lunta turkistaan.
”Olisi kannattanut tappaa se heti”, Koivuruska maukui. Vinhatassu pyöritteli ärtyneenä päätään.
*Älä sinä kerro minulle mitä tehdä*, Vinhatassu mietti ja mulkoili mestariaan.
”Minä näytän sinulle kuinka se tehdään”, Koivuruska maukaisi ja alkoi nuuhkia ilmaa. Hän seurasi saaliseläimen tuoksua ja heti sen havaittuaan hän asettui vaanimisasentoon.
*Noin minäkin tein, joten älä siinä isottele*, Vinhatassu mietti silmiään pyöräyttäen. Koivuruska hyppäsi vaanimansa hiiren kimppuun ja tappoi sen nopealla puraisulla niskaan.
”Khatfos nhfäin”, Koivuruska maukui hiiri suussaan. Vinhatassu tuhahti.
”En edes saanut selvää, mutta ihan miten vaan”, hän maukui närkästyneenä. Koivuruska laski hiiren ja kaivoi lumeen kuopan johon hautasi sen.
”Jatketaan, klaani on ruokittava”, Koivuruska maukui ja viittoi Vinhatassua seuraamaan. Vinhatassu hyppelehti mestarinsa perässä ja nuuhki ilmaa.
”Mitä haistat?” Koivuruska kysyi.
”Harakan, se on ihan lähellä”, Vinhatassu maukui ja lähti jäljittämään harakan tuoksua. Koivuruska seurasi kauempana. Vinhatassu havaitsi pian harakan, joka nokki pensasta syöden siitä jotain marjoja. Vinhatassu virnisti omahyväisesti ja asettui vaanimisasentoon.
*Hyvästi vaan linnunaivo*, Vinhatassu mietti ja heilutti lantiotaan puolelta toiselle. Kolli hyppäsi kynnet ojossa ja tappoi harakan taittamalla sen niskat. Vinhatassu laski ja hautasi saaliinsa tyytyväisenä ja nuolaisi sitten lämpimän veren huuliltaan.
”Hienoa”, Koivuruska, joka saapui paikalle maukui ja nyökkäsi. Vinhatassu hymyili omahyväisesti.
”Tietty se oli hienoa”, Vinhatassu maukui ja röyhisti rintaansa. Koivuruska pyöräytti silmiään ja kehotti oppilastaan jatkamaan.

Vinhatassu ja Koivuruska metsästivät vielä hetken ja veivät sitten saaliinsa leiriin tuoresaaliskasalle.
*Nyt on oiva mahdollisuus hurmata naaraita!* Vinhatassu mietti pudottaessaan metsästämänsä vesimyyrän ja harakan kasaan. Vinhatassu loikki pirteänä soturien pesälle ja iski silmänsä valkoiseen naaraaseen, jolla oli vihreät silmät.
*Yksinkertaisen näköinen, mutta menköön*, kolli mietti ja hyppelehti valkoisen soturin luokse.
”Päiviä, minun nimeni on Vinhatassu”, kolli sanoi laittaen hurmausvaiheen täysille. Valkoinen naaras räpytteli hämillään vihreitä silmiään.
”Minä olen Valkosiipi, oletko kenties väärässä pesässä?” naaras kysyi varovasti ja Vinhatassu naurahti hupaisalle kommentille.
”En suinkaan, tulin katsos ihan sinun vuoksesi”, Vinhatassu maukui ja painoi kuononsa lähelle Valkosiiven kuonoa. Naaras perääntyi ja katsoi nuorta oppilasta hieman ärtyneenä.
”Eikös tuo ole hieman sopimatonta?” Valkosiipi kysyi. Vinhatassu nauroi huvittuneena ja heilautti häntäänsä vähättelevästi.
”En mahda itselleni mitään, lumenvalkea turkkisi vain hurmasi minut”, Vinhatassu maukui. Valkosiipi pyöräytti silmiään ja poistui pesästä Vinhatassu aivan kannoillaan.
”Äläs nyt karkaa, meillä jäi juttu kesken!” Vinhatassu maukui ja puski päällään Valkosiiven lapaa.
”Hoida kuule juttusi ihan yksinäsi!” Valkosiipi ärähti ja juoksi pois leiristä. Vinhatassu katsoi valkoisen naaraan perään huvittuneena ja purskahti nauruun.
*Hänellä ei riittänyt hermot!* Vinhatassu mietti huvittuneena ja huomasi sivusilmällään Koivuruskan, joka katsoi kollia ärtyneenä. Vinhatassu virnisti mestarilleen ja kohautti lapojaan.
”Naaraat ovat oikukkaita, mutta sehän ei minua pysäytä!” Vinhatassu maukui. Koivuruska sähisi oppilaalleen vihaisena.
”En minä sinua pelkää karvapallo”, Vinhatassu maukui päätään pudistellen. Hän hyppelehti tyytyväisenä oppilaspesälle ja huomasi harmikseen, ettei kukaan naaraista ollut paikalla.
*No, aina ei voi voittaa*,
Vastaus:Onpas Vinhatassulla vauhti päällä. Toistaiseksi muut ovat vain pienesti ärtyneitä, mutta varmaan Vinhatassu törmää jossain vaiheessa johonkin lyhytpinnaisempaan kissaan ja saa nenilleen... Ainakaan Vinhatassu ei ole pelkkää puhetta, metsästäminen näytti onnistuvan kunhan jätti leikit sikseen. Kiinnostavasti ja virheettömästi kirjoitettu tarina!

Saat 23 kp

-YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kuohupentu, Tuuliklaani
04.12.2016 15:27
Lehtikadon aika kietoi järven ja sen rannat syleilyynsä. Aluksi maahan varisi hiukan lunta taivaalta, puista putosivat viimeisetkin lehdet, ja oranssit sekä ruskeat lehvät käpertyivät kuuraan. Järven pinnalla alkoi kellua jäähiutuja, ja jos joku kissa oli liian pitkään ajamassa jänistä takaa, oli hän sen jälkeen saanut pienen viheryskän alun. Parantajilla meni aikaa hoidella nuhaisia vanhuksia, eivätkä pennutkaan selvinneet helpolla, varsinkaan kun pakkaset kiristyivät. Kun yksi pentu yskäisi, niin pian koko pesä täyttyi niiskutuksesta. Lopulta järven reunat olivat jo jäätyneet, ja pakkanen kiristyi. Tähtiklaani kirkasti yöt, mutta kylmyys oli kuin suoraan pimeydenmetsässä. Kissoilla alkoi ruveta olemaan ongelmia, kun jäätä piiskaavat tuiskut saavuttivat tuuliklaanin leirin.

Kuohupentu käpertyi yhä tiukemmin kerälle äidin lämmintä kylkeä vasten. Luminen tuisku pyyhälsi leirin halki, ja ensimmäistä kertaa pentu oli todellakin onnellinen pensaan muodostamasta pesästä. Yleensä tuuliklaanilaiset nukkuivat taivasalla, ollakseen lähellä Tähtiklaania, ja olivatkin siitä hyvin ylpeitä, mutta nyt tuskin kukaan olisi halunnut olla ulkona. Vain pentutarha oli poikkeus, ja se oltiin rakennettu pensaan alle.
Kuohupentu kuuli tuulen ulvovan, ja kehräsi.
*Minä olenkin täällä lämpimässä!” hän ajatteli.
Yhtäkkiä pensaikon oksien välistä viuhahti jäätävä tuulenpuuska, ja pentu painautui säikähtäen emoaan ja sisariaan vasten. Kuohu pörhisti turkkiaan, ja tunsi sitten yhtäkkiä potkaisun kyljessään. Hän käänsi äkkiä päänsä siihen suuntaan, ja näki Liekkiåennun kääntävän kylkeään. Punertava kolli mutisi jotain unissaan, ja Kuohupentu tuhahti.
“Voisi olla paikallaan edes kun nukkuu…”,hän mutisi hiukan äkeissään.
Pennun äkäisyyden perimmäinen syy ei ollut kuitenkaan hänen veljensä, vaan tämä kylmyys, joka värisytti nahkaa, nosti niskavillat pystyyn eikä antanut kissaparkojen nukahtaa kunnolliseen uneen. Aina välillä he havahtuivat uuteen, entistä viiltävämpään puuskaan. Tällaisina aikoina jotkut toivoivat, että heilläkin olisi pesät suojanaan, mutta vanhimmat ja kokeneemmat soturit eivät hievahtaneetkaan. Nuo vain painoivat korvansa niskaansa vasten, pörhistivät turkkiaan, ja käpertyivät tiukemmalle kerälle.
Mutta pennut eivät olleet kokeneet. Tämä oli kylmin yö, jonka ne olivat koskaan kokeneet, ja joku saattoi joskus vinkaista lohduttomasti, pakkasviiman päästessä oksiston läpi viiltämään heidän turkkiensa läpi, kuin mäyrän kynsi.
*Nyt on mäyräyö”, Kuohupentu ajatteli, ja yritti käpertyä mahdollisimman tuikalle kerälle.
“Äiti!” pentu vinkaisi yhtäkkiä.
Varissiipi ei vastannut, vaan nukkui hiljaa.
“Äiti!” Kuohupentu vinkaisi vielä kovempaa.
“Äiti! On liian kylmä enkä jaksa enää, herää nyt!”
Varissiipi aukaisi silmänsä, ja katsoi Kuohupentua luomiensa välistä.
“No?” hän kuiskaisi hiljaa.
“Suojele minua mäyrältä”
Varissiipi hämmästyi.
“Taisit vain nähdä pahaa unta mäyristä”, tuo lausui unissaan.
“En minä ole nukkunut vielä yhtään!” pentu maukaisi.
“Mutta nyt on mäyräyö, kun tuuli tulee ja se on niin kylmä että se sattuu”, Kuohupentu vikisi.
Uusi puuska puski pesään, ja pennun koko ruumis vavahti.
Varissiipi kietoi häntänsä hellästi pentujensa ympärille, ja veti nämä lähelleen.
“Minä suojelen teitä kaikkia mäyrältä. Teille ei käy mitään pahaa”, emo kuiskasi.
“Ei ikinä.”
Kuohupentu painautui vasten emonsa tummanruskeaa turkkia. Varissiiven kylki tuntui lämpimältä kuin viherlehden aurinkohuippu, ja naaraan kehräys värisi Kuohupennun kylkeä vasten. Kuohupentu tunsi rauhallisuuden ja lämmön leviävän koko kehoonsa.
Hän oli lämmin ja onnellinen. Vaikka lehtikadon viima puhalsi, Kuohupennun rinnassa oli lämmintä kuin viherlehden aikaan.
Vastaus:Tulipas mukavan lämpöinen fiilis tosta tarinan lopusta :) Ja alkupuoli oli osuvan talvinen... Täällä Helsingissäkin kun taas on pakkasta ja vähän valkoista maassa. Sujuvaa, virheetöntä tekstiä.

Saat 17 kp.

-Yp Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kettuturkki, Tuuliklaani
29.11.2016 09:43
Lumi narskui punaruskean naaraan käpälien alla kun tuo asteli jänis suussaan leiriin. Kettuturkki oli ollut melkein koko aamun saalistamassa saadakseen ajatukset pois kaikesta muusta. Nessasta, Kuulaspennun luokkaantumisesta, öisistä retkistään ja Apilahännästä. Muisto Apilahännästä sai Kettuturkin silmät täyteen kyyneleitä ja tuo yritti vimmaisesti räpytellä niitä pois. Naaras laski sumein silmin jäniksen tuoresaaliskasaan ja vetäytyi sitten leirin reunustalle varjoihin kätkeytyneenä. Kettuturkki ei ollut ollut oma itsensä siitä lähtien kun Apilahäntä oli suuttunut hänelle. Naaraan turkki värähti ja hän yritti työntää Apilahännän vihaiset kasvot pois mielestään. Hänen oli niin kova ikävä kumppaniaan että se vihloi rintaa. Kaikkein pahinta oli se, että hän joutui nukkumaan Apilahännän vieressä, muttei uskaltanut koskea kolliin tai sanoa mitään. Kettuturkin silmät olivat väsyneet ja hän oli laihtunut todella paljon sillä unettomat yöt olivat vieneet ruokahalun. Naaras ei muistanut milloin olisi syönyt viimeksi, mutta ei se häntä haitannut. Tuntui kuin jokin olisi syönyt Kettuturkkia sisältä käsin joten hänestä oli aivan sama kuolisiko nälkään vai siihen hirvittävään sisäiseen tuskaan. Hän ei enää tiennyt pitivätkö edes pennut häntä maan päällä vai vajosiko hän siitä huolimatta.
Sitten naaras kuuli jonkun sanovan:
"Kettuturkki, sinun täytyy syödä jotain. Et ole ties kuinka moneen päivään syönyt mitään." Kettuturkki hätkähti ja käänsi vihreät silmänsä kohti puhujaa.
Puhuja oli Tervaraita jonka käpälien edessä makasi veltto kani. Kettuturkki vetäytyi hieman kauemmas posket punehtuneina. Ensimäiseksi hän oli kuvitellut puhujan olevan Apilahäntä mutta nyt Kettuturkki tunsi olonsa vain typeräksi kun oli kuvitellut puhuja olevan kumppaninsa. Lisäksi hän oli luullut ettei kukaan huomaisi hänen syömättömyyttään.
"Miten sinä tiesit?" Kettuturkin ääni oli karhea ja epätoivo kuulsi sen läpi vaikka hän kuinka yritti estää. Tervaraita näytti hätkähtävän Kettuturkin kysymystä mutta ei irrottanut katsettaan naaraasta. Kettuturkki alkoi tuntea olonsa kiusaantuneeksi ja oli jo lähtemässä paikalta, kun Tervaraita sanoi:
"Kätkeydyt aina varjoihin vaikka en ymmärrä mikset voisi kävellä leirin halki. Vaikka näytät väsyneeltä olet silti kaunis." Kettuturkilta meni hetki aikaa tajuta mitä kolli oli sanonut. Hänen silmänsä suurenivat ja hän liikautti tassujaan.
"Valitan, mutta nämä asiat eivät kuulu sinulle", punaruskea naaras naukaisi hitaasti ja nousi käpälilleen. Hän lähti peruuttamaan Tervaraidan luota yrittäen paeta paikalta.
"Odota, älä mene", kolli naukaisi hätäisesti ja kiiruhti Kettuturkin viereen. Hänen silmänsä hohtivat hämärässä ja ne olivat nauliutuneet Kettuturkin omiin silmiin. Punaruskea naaras tunsi olonsa ahdistuneeksi kun Tervaraita oli niin lähellä.
"Et saisi pitää minua sillä tavalla kauniina, minulla on jo kumppani", naaras puuskahti ja hätkähti sitten omia sanojaa. Yhtäkkiä hän ei tiennyt oliko Apilahäntä enää hänen kumppaninsa. Tuntui kuitenkin niin hirvittävän väärältä istua tässä Tervaraidan kanssa että Kettuturkin oli pakko sanoa se. Harmaanruskean kollin kasvot venähtivät ja tuon korvat lurpahtivat.
"Mutta en ole nähnyt sinua ja Apilahäntää yhdessä pitkään aikaan. Eikö olisi hyvä aika aloittaa alusta?" Tervaraita kuiskasi ja kumartui lähemmäs Kettuturkkia.
"Tule hakemaan minut jos muutat mielesi", kolli henkäisi ja juoksi sitten pois Kettuturkin luota.
Kettuturkki jäi istumaan yksin suu raollaan. Hänen olonsa oli hämmentynyt ja epävarma. Mitä juuri äsken oli tapahtunut? Naaras huokaisi ja veti vastahakoisesti Tervaraidan jättämän jäniksen lähemmäs. Hän katsoi hyvin pitkään saalista ajatuksien myllertäessä hänen päässäänsaaden sen jomottamaan. Sitte Kettuturkki kumartui sen ylle ja pakotti itsensä haukkaamaan palan ja toisen. Jänis maistui kuivalta ja sitkeältä mutta hän ei huomannut sitä. Tervaraita oli onnistunut viemään ajatukset muista murheista pois, mutta nyt Kettuturkin mieleen oli noussut uusi ajatus: olisiko sittenkin parasta aloittaa aivan alusta?

// Tässä nyt tällainen lyhyt ja tönkkö pätkä Ketulla cx
Vastaus:Ohhoo, löytääkö Kettu uuden suunnan elämälleen? Jännä käänne mahtunut tähän pätkään, ehkä lyhyt mutta ei tönkkö.

Saat 19kp

-Yp Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kuohupentu, Tuuliklaani
26.11.2016 22:36
Pieni pentu katseli hiljaa ympärilleen. Hän näki lehväisen katon kaukana, kaukana yläpuolellaan. Pikkuinen käänsi katseensa vasemmalle puolelleen. Kaukana, kaukana, pitkän matkan päässä oli lehväinen seinä. Pentu antoi katseensa kiertää hitaasti oikealle. Kaukana, kaukana lehväinen seinä, kunnes, aivan hänen oikealla puolellaan oli suuri hyvä. Suuri hyvä, suuri lempeä kissa. Suuri, tumma, lempeä kissa. Tuosta kissasta lähti vahva, hyvä tuoksu. Lämmin tuoksu, tuoksu joka kertoi turvasta ja lämmöstä. Ja suuri, lempeä ääni, joka sai pennun sydämmenlyönnit oikeaan rytmiin ja sykkeen rauhoittumaan. Tuo ääni, tuo tuoksu, se veti pentua lähemmäksi! Pikkuinen otti ryömintä-askeleen, sitten toisen, kolmannen, neljännen ja vielä vain. Pikkuinen ryömi koko senhetkisen eliniänsä ajan, yli hiirenmitan, muttei ihan hännänmittaa, kunnes vihdoinkin osui lämpimään, tummaan turkkiin. Pentu kohotti päätään, tunnusteli tassuillaan, kunnes löysi turkin seasta oikean kohdan. Pikkuinen alkoi painella koko pienten tassujensa voimalla, niin että tärisi, ja alkoi imeä nisää. Maitotilkka tulvahti pennun pieneen suuhun, ja pikkunen alkoi kehrätä hiljaa. Pentu latki lisää, ja tunsi toisen pikkuisen kissan kylkeään vasten. Pian suuri hyvä, emo, kumartui pikkuista kohti. Pikkuinen tunsi koko päälakensa peittävän karhean kielen painavan hänen päätään, silittävän siitä alas koko selän mitan, ja aloittavan matkansa uudelleen päälaelta. Tuo hieronnan rytmi ja paino rentoutti pentua, joka alkoi kehrätä uudelleen, niin kovaa kuin pentu nyt vain jaksoi.
“Tervetuloa maailmaan, Kuohupentu.”, Varissiipi kuiskasi.

Oli hiukan pilvinen lehtisateen päivä, ja Kuohupentu katseli rauhallisesti, kun Liekkipentu yritti kovasti selittää Yöpennulle jotain ja saamaan tämän mukaan leikkiin. Kuohupentu jäi mieluummin pentutarhan varjoon katselemaan leiriä. Kuinka iso se olikaan! Valtava, leiri oli koko maailman kokoinen ,sillä pentu ei muuta maailmaa tiennyt, ja koko maailma oli suuri. Ja koko maailmaan mahtui paljon kissoja.
“Äiti, kerro vielä!”, Kuohupentu vinkaisi.
“Kerro mitä?”, Varissiipi tassutteli pentunsa luo.
“No siitä, mitä me teemme täällä.”
Varissiipi näytti hieman häkeltyneeltä, ja vastasi hiukan änkyttäen.
“No… no nyt sinä ainakin istut?”
“Ei, ei tuolla tavalla! Vaan mikä on klaanin tehtävä, ja mikä on kissojen tehtävä!?”
“Ahaa, vai sillä tavalla.” Varissiipi nuolaisi huuliaan.
“Noh, klaani tuo suojaa ja turvaa. Kaikkien kissojen ei tarvitse tapella jokaisesta suupalastaan tai reviirinriekaleista. Klaanilaisten tehtävä on huolehtia heikoimmistaan. Kun ketään ei hylätä, klaani pysyy yhdessä.”
Kuohupentu nyökkäsi.
“Mitä soturit tekevät?”,hän kysyi.
“Soturit ovat koko klaanin kulmakivi. Soturit partioivat reviirillä ja saalistavat muille. Ja tietysti kouluttavat uusia sotureita. Soturit myös suojelevat klaania, niin hyökkäämällä kuin puolustamallakin.”
“Entä parantaja?”
“Voi, parantajan rehtävä on äärettömän tärkeä!” ,Varissiipi naukaisi.
“Parantajat pitävät klaanin kunnossa parantamalla sairauksia ja haavoja. Ja he ottavat viestejä vastaan tähtiklaanilta, ja ilmoittavat ne muille kissoille.”
Kuohupentu nyökkäsi. Parantaja oli äärettömän tärkeä, hän painoi sen mieleensä.
“Parantajaoppilaan sinä varmaan tiedätkin.”,Varissiipi sanoi katsoen pentuaan hymyillen.
“Jep.”, Kuohupentu nyökkäsi.
“Hän opiskelee parantajaksi. Mutta mitä päällikkö tekee?”
“Päällikkökin on äärettömän tärkeä! Hän pitää koko klaanin pystyssä päättämällä asioista.”
“Mikseivät soturit saa päättää?”
“Heille saattaisi tulla riita. Kun on yksi päällikkö joka päättää, asiat menevät helpommin, sillä eihän itsensä kanssa voi riidellä!”, Varissiipi selitti lempeästi.
Kuohupentu sulatteli asiaa hieman. Hän pyöritteli kieltään suussaan, ikäänkuin maistelisi uutta tietoa, kunnes nyökytteli kiivaasti, oikein korvat heiluen, ja kysyi sitten:
“Ja oppilaat opiskelevat sotureiksi. Mutta mitä klaaninvanhimmat tekevät?”
“Klaaninvanhimmat ovat jo palvelleet klaania hyvin, ja ansaitsevat rauhallista aikaa. Klaaninvanhimmat myös pitävät kertomuksia muistissa tarinoimalla. Ilman klaaninvanhimpien tarinoita olisivat esimerkiksi kaikki tarinat Tiikeritähdestä, Rikkotähdestä, Leijonaklaanista, Tiikeriklaanista ja Leobardiklaanista unohtuneet aikapäiviä sitten!”
Kuohupentu nyökkäsi taas ja piti penen tauon, ennenkuin kysyi yhtäkkiä:
“Entä mitä pennut tekevät?”
Varissiipi pysähtyi paikalleen. Pennun kysymys oli vilpitön, ja tuo katseli emoaan kimaltavilla, metsänvihreillä silmillään. Varissiipi vaikutti siltä, ettei oikein tiennyt mitä sanoa.
“Pennut lelikkivät, peuhuavat ja kasvavat, jotta pääsevät oppilaiksi.”, emo selitti lopulta.
Nyt oli Kuohupennun vuoro jähmettyä. Vastaus oli ollut yllättävä, eikä välttämättä ihan sitä, mitä pentu oli odottanut. Pikkuinen pentu nielaisi, kun sen korvat laskeutuivat hiukan lurpalleen ja kun se käänsi katseensa tassuihinsa.
“Eli pentujen ainoa tehtävä on tulla joksikin muuksi.”, Kuohupentu niiskaisi hiljaa.
Varissulka avasi suunsa ammolleen.
“Ei ei ei! Pennut ovat todella tärkeitä, sinä olet tärkeä!”, hän maukui hätäisesti. Emo kumartui pentunsa ylle ja kietoi häntänsä tämän ympärille.
“Tähtiklaanille jokainen pieni pentukin on tärkeä, ja vastasyntynytkin pentu pääsee tähtiklaaniin. Sinä olet tärkeä tähtiklaanille, tähtiklaanilla on jokaiselle merkitys! Sinä olet rakas tähtiklaanille, rakas sisaruksillesi, rarkas isiällesi ja todella rakas minulle.”
Kuohupentu painoi poskensa emoaan vasten.
“Ja sinä olet tärkeä ja rakas ja ihana minulle.”
He istuivat siinä vähän aikaa, emo ja pentu.
“Mitäs jos menisit leikkimään?”, Varissiipi kysyi lopulta.
Kuohupentu nyökkäsi, ja lähti kävelemään ulos pentutarhasta emonsa hännänpään tökkäyksen ohjaamana.

Kuohupentu pysähtyi vähäksi aikaa sisaruksiensa viereen, kun nuo leikkivät ja taisivat juuri nyt sopia rooleista.
“Minä olen soturi!”, Liekkipennun kuului ilmoittavan.
“Enkö minä ikinä saa olla?”, Yöpentu huokaisi
Kuohupentu jatkoi askellustaan. Hän ei jaksanut leikkiä roolileikkejä, koska nissä tapeltiin aina. Ja jos tappelu ei itsessään kuulunut leikkiin, tapeltiin rooleista. Ja kuohupentua eivät tappelut kiinnostaneet.
Pentu asteli leiriin. Se oli hänen mielestään valtavan suuri! Soturin on vaikea ymmärtää suhteita, joilla pennut näkevät maailman. Siinä missä soturi kulkee leirin päästä päähän hetkessä, on tuo matka pennulle kuin matka järvelle.
Kuohupentu mietti. Hän halusi tehdä jotain tärkeää, ei vain leikkiä. Ja jotain tärkeää, mitä voisi tehdä leirissä, sillä pennut eivät saaneet poistua leirin alueelta.
“Mitä tekisin…*,pentu mietti mielessään.
“hmm… nyt keksin!*, Kuohupennun ilme kirkastui.
“Minä jäljitän!*, hän päätti.
“Niin, mutta mitä?*, ja Kuohupentu painoi mietintämyssyn takaisin päähänsä.
Voisiko hän jäljittää Kuulaspennun? Kuulaspennusta ei ollut kuulunut mitään pitkään aikaan. Mutta idea jäi siihen, kun pentu tajusi, ettei muistanut miltä kuulaspentu tuoksui. Voisiko hän jäljittää parantajan? Ei, parantaja oli takuuvarmasti pesässään, ja haisi muutenkin niin vahvasti yrteiltä, ettei jäljittämisessä olisi mitään mieltä. Sitten Kuohupentu keksi: hän voisi jäljittää klaaninvanhimmat! Hehän olivat tärkeitä kissoja, ja olisi tärkeää varmistaa etteivät he olleet joutuneet hukkaan.
Kuohupentu nyökkäsi päätökselleen, ja nousi ylös.
“Jäljitys on hyvä aloittaa jostain tietystä paikasta… nyt keksin! Tuoeesaaliskasalta! Klaaninvanhemmatkin tarvitsevat tietysti ruokaa.*
Tuoresaaliskasa oli näkyvillä, mutta kasa olikin yllättävän kaukana. Kuohupentu kuitenkin pääsi sinne, ja oli ylpeä saavutuksestaan. Hän katseli ympärilleen, ja nuuhkaisi syvään, oikein niin syvään että hännänpää tärisi. Pentu haistoi vahvan ruoan hajun. Pentu ei vielä tunnistanut eri saaliiden hajuja, myyrien, varisten, jänisten ja rastaiden. Ja…
Kuohupentu riemastui. Hän haistoi kissan! Mutta se ei ollut klaaninvanhin, vaikka haisikin hiukan vanhoilta kissoilta.
“Mitäs sinä teet, Kuohupentu?”, kuului ääni.
Kuohupentu kääntyi äänen suuntaan, ja tapasi katseellaan Sudenmarjan.
“Minä jäljitän. Se on todella tärkeä tehtävä.”, Kuohupentu selitti tyynellä äänellä, johon sekoittui hieman ylpeyttä.
“Vai niin, no mitäs sinä jäljität?”
“Minä jäljitän klaaninvanhimpia.”
Sudenmarja naurahti hiukan.
“Anteeksi.”,soturi pyysi, jottei pahoittaisi pennun mieltä.
“Ei mitään, saa nauraa. Jos naurat hyväntahtoisesti.”, Kouhupentu naukaisi, ja nuuhkaisi taas syvään, niin että koko vartalo tärisi.
“Tähän suuntaan.”,pentu selitti Sudenmarjalle, ja otti askeleen klaaninvanhinten pesää kohden.
“Niin näkyy.”,maukaisi Sudenmarja:”Mutta jatka sinä tärkeää tehtävääsi, niin minä lähden saalistamaan.”
Kuohupentu nuuhki. Hän nuuhki äänekkäästi tuhisten, koko keho tuhisten. Ei ollenkaan niinkuin soturit tai harjoitelleet oppilaat.
Pentu asteli klaaninvanhimpien pesää kohti haparoivin, mutta päättäväisin askelin, nenä kokoajan kiinni maassa. Pienillä tassuilla kulkiessa matka oli pitkä, mutta Kuohupentu jaksoi puoliväliin, ennenkuin lysähti maahan.
“Kuinka kaukana klaaninvanhimmat voivat olla?*, pentu vikisi mielessään, korvat lurpallaan.
Pieni pentu katseli vähän aikaa mustia tassujaan, kunnes nosti katseensa ylös. Siellä, hänen edessään, tosin parin ketunmitan päässä, mutta ainakin suoraan hänen edessään, oli klaaninvanhinten pesä.
“Minä jäljitin klaaninvanhimmat!*,Kuohupentu riemastui mielessään.
“Parasta kuitenkin vielä tarkistaa.*, hän päätti.
Pari ketunmittaa oli toki pitkä matka pienelle kissalle, mutta pentu kulki ne kepein askelin.
Klaaninvanhimpien pesän sisäänkäynnillä Kuohupentu törmäsi ulos jolkottavaan oppilaaseen. Kuohupentu tömähti päin oppilaan jalkaa, ja kimmahti siitä rähmälleen tallotulle nummimaalle.
“Pentujen sietäisi hiukan varoa!”,oppilas tiuskahti ja juoksi pois, mestarinsa luokse.
Kuohupentu yskähteli hiukan, ja nousi jaloilleen.
“Sattuiko sinuun?”,kuului matala kollin ääni.
Kauraviiksi ja Aamukukka katsoivat sammaleisilta makuusijoiltaan pentua hiukan huolestuneena.
Kuohupentu nousi, sylkäisi heinänkorren suustaan ja vinkaisi:
“Ei”
“Jotkut oppilaat ovat todella röyhkeitä!”,Kauraviiksi äkäili.
“Eivät kunnioita meitä tai pentuja ollenkaan, ja ovat kiinnostuneita vain siitä, milloin pääsevät sotureiksi!”
Pentu asteli klaaninvanhimpien luokse.
“Minä jäljitin teidät.”,hän selitti hymyssäsuin.
“Sillä te olette todella tärkeitä klaanille!”
Kuohupentu nosti leukansa ylös ja katseli klaaninvanhimpia kirkkain silmin.
“Mukava kuulla.”,Aamukukka kehräsi lempeästi.
Kuohupentukin kehräsi silmät sirrillä.
“Voisitko kertoa tarinan, Aamukukka?”
“Tottahan toki.”, kilpikonnakuvioinen naaras hymyili pennulle.
“Minkä tarinan haluaisit kuulla?”
“Sen missä on pitkä matka ja missä klaanit muuttavat metsästä tänne.”
Aamukukka nyökkäsi.
“Noh, kaikki alkoi kun myrskyklaanin parantaja sai ennustuksen. Myöhemmin muutkin kissat saivat viestejä tähtiklaanilta, yksi kissa jokaisesta klaanista. He vaelsivat näyn ohjaamana valtavan pitkän matkan auringonpesälle, ja saivat ennustuksen, että klaanien pitää muuttaa. He palasivat klaaneihin, ja kertoivat päälliköilleen.”
Kuohupentu kuunteli tarkkaavaisena.
“Aluksi klaanilaiset eivät uskoneet, mutta myöhemmin he näkivät puunsyöjiä syömässä puita! Klaanit olivat suuressa vaarassa!”
Kuohupentu henkäisi kauhistuneena.
“Klaanit tekivät vaikean päätöksen: he joutuivat jättämään kotinsa. Klaanit kokoontuivat yhteen ja lähtivät päällikköidensä johdolla piiiiiii-tkälle matkalle. Matka kesti kuita, ja matkalla pysähdyttiin Kuohuvan veden Heimon luona. Matka oli todella pitkä, ja lopulta kun kissat pääsivät perille, ongelmia ilmaantui lisää: ei ollut kokoontumispaikkaa eikä paikkaa jolla tavata tähtiklaani. Onneksi Lehtilampi, myrskyklaanin silloinen parantajaoppilas, löysi kuulammen. Ja taistelun tuoksinnassa, eräässä ukkosmyrskyssä tähtiklaani kaatoi salamalla puun. Tuota puunrunkoa pitkin klaanit pystyvät kulkemaan saarelle, jolla nyt pidetään kokoontumiset.”
Kuohupentu oli vähän aikaa hiljaa, ja huokaisi sitten syvään.
“Se oli todella hyvä ja jännittävä tarina.”,pentu maukui silmät tuikkien.
“Eipä kestä. Minustakin se on hyvä tarina, ja olin itse mukana.”
Kuohupennun suu avautui ammolleen Oon muotoiseksi ja silmät levisivät suuriksi.
“Olitko!?”, hän henkäisi, eikä osannut peitellä hämmästystään.
Aamukukka nyökkäsi.
“Te olette todellakin todella tärkeitä ja merkittäviä kissoja.”,pentu henkäisi päätään hiljaa pudistaen.
Kauraviiksi naurahti.
“On kiva, kun sanot noin.”,kolli kehräsi.
“Tarkoitan sitä.”,Kuohupentu nyökkäili hiljaa ja vakavasti.
Pienen pennun vatsa murisi hiljaa.
“Minä taidan mennä.”, hän maukaisi.
“Jos äiti olisi tuonut tuoresaalista.”
Klaaninvanhimmat toivottivat hyvät jatkonsa pennulle, kun se tassutteli oviaukolle.
“Odottakaa…”, Kuohupentu pysähtyi äkkiä.
“Vielä yksi juttu; Milloin minä pääsen oppilaaksi?”
“Kun olet kuusi kuuta vanha”, Kauraviiksi naukaisi.
“Siihen on kamalan pitkä aika.”,pentu huokaisi.
“Kyllä sinä jaksat odottaa.”, Kauraviiksi kannusti.
“Kun olet yhtä vanha kuin minä, olisit toivonut olevasi pentu paljon kauemmin kuin nyt.”
Kuohupentu nyökkäsi hymyillen ja aloitti matkansa kohti pentutarhaa. Tassut kulkivat keveämmin, ja matka tuntui paljon lyhyemmältä kuin viimeksi.

//(Yritin kirjoittaa tuollaisen pikkupennun näkökulmasta, ja toivon että onnistuin :3 )//
Vastaus:Olipas hyvä pitkä aloitustarina! Ihanaa luettavaa, pienen pennun touhut ja ajatukset.

Teksti oli sujuvaa, mutta toistuvia kirjoitusvirheitä vuorosanojen yhteydessä siellä oli.

Kun vuorosanan jälkeen lause jatkuu vielä, vuorosanan lainausmerkkien sisään ei tule pistettä ja sitten lainausmerkkien ulkopuolelle lisäksi pilkkua, vaan tulee se pelkkä pilkku:

“Siihen on kamalan pitkä aika.”,pentu huokaisi.
“Kyllä sinä jaksat odottaa.”, Kauraviiksi kannusti.

“Siihen on kamalan pitkä aika”, pentu huokaisi.
“Kyllä sinä jaksat odottaa”, Kauraviiksi kannusti.

Muuten olit osannut jatkaa vuorosanan jälkeen pienellä kirjaimella (ei tietenkään nimissä), kun lause kerran jatkuu siitä. Parissa paikassa oli myös välilyönti unohtunut pilkun jälkeen.

Silloin kun lausahdus päättyy huuto- tai kysymysmerkkiin, pilkkua ei tule:

“Olitko!?”, hän henkäisi

“Olitko!?" hän henkäisi

Nämä kun korjaat, tulee entistä sujuvampaa luettavaa.

Saat huikeat 39kp!

-Yp Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kastetassu, Myrskyklaani
24.11.2016 20:56
Kastetassu havahtui hereille jonkun potkaistessa hänet pois makuusijaltaan. Oppilas mulkaisi täyteen pituuteensa unissaan venyttäytynyttä Leppätassua: Leppätassu nukkui nyt sekä omallaan, että Kastetassun makuualusella. Kastetassu heilautti häntäänsä turhautuneena ja työnsi Leppätassu pois pediltään ja asettui sille sitten uudelleen. Ensin Kastetassu meinasi ruveta uudelleen nukkumaan, mutta tuli sitten siihen tulokseen, ettei saisi enää unta. Naaras alkoi peseytyä ja vilkuilla samalla täyttä oppilaiden pesää ajatuksiinsa vaipuneena.
Kastetassu kuunteli hiljaa aamuisen metsän ääniä ja mietti eilisen tapahtumia. Oppilaan katse harhautui välillä Hämytassuun, joka nukkui yhä. Kastetassu tunsi myötätuntoa ystäväänsä kohtaan ja mietti mitä kaikkea hänen ystävänsä oli joutunut kokemaan.
Häntä itseä mysteerikissa ei ollut niinkään vaivannut, sillä hän oli todennut kaiken olevan nyt Tulitähden käpälissä. Jos Kastetassu ja Hämytassu eivät pääsisi kokoontumiseen, heidän piti joko keksiä uusi suunnitelma tai odottaa seuraavaan kokoontumiseen. Kastetassu tiesi kuitenkin ettei jaksaisi odottaa niin kauan. Hän oli yrittänyt käyttäytyä mahdollisimman hyvin, että he pääsisivät kokoontumiseen.
Kastetassu nousi venyttelemään ja meni autiolle aukiolle. Kukaan muu ei ollut vielä nähtävästi herännyt. Kastetassu huokaisi pitkästyneenä. Hän olisi jo tahtonut mennä metsään, mutta päätti odottaa kiltisti Tiikerimyrskyä ja tyytyi katselemaan pilvistä taivasta.
”Loistavaa!” Ratamohännän ääni kuului Kastetassun lähettyviltä. ”Nyt kun kerran olet hereillä, voit lähteä aamupartioon. Käyn herättämässä Tiikerimyrskyn ja Myrskyturkin.” Kastetassu nyökkäsi ja seurasi katseellaan varapäällikköä, joka katosi pian sotureiden pesään. Pian Tiikerimyrsky ja Myrskyturkki ilmestyivät pesästä ja kolme kissaa lähtivät vaitonaisina metsään. Metsään päästyään Kastetassu katseli ympärilleen. Puiden ympärillä pyörteili ohut usva ja puissa vielä sinnikkäästi roikkuvat punaiset lehdet lepattivat hennossa tuulessa. Yksi lehdistä putosi puusta ja lepatti oppilaan eteen. Kastetassu nappasi nopeasti punaisen lehden tassujensa väliin ja painoi sen maata vasten kuin saaliseläimen.
”Jos aivan välttämättä tahdot saalistaa voisit napata oikeaa riistaa”, Myrskyturkki naukaisi ja Kastetassu nosti katseensa sotureihin jotka kehräsivät huvittuneina. Kastetassu loikki nopeasti heidän luokseen ja he jatkoivat matkaa kohti Varjoklaanin reviirin rajaa.

Kun partio palasi leiriin, Ratamohäntä oli juuri jakamassa partioita.
”Lähdette metsästyspartioon aurinkohuipun aikoihin Saarniturkin ja Hämytassun kannssa!” Ratamohäntä ilmoitti Tiikerimyrskylle, joka nyökkäsi ja kääntyi oppillaansa päin.
”Voit syödä jotain jos haluat, mutta ole valmiina aurinkohuippuna”, naaras naukui.
”Selvä!” Kastetassu naukaisi ja loikki nälkäisenä tuoresaaliskasalle. Sinne päästyään hänen nälkänsä kuitenkin katosi: kasassa oli vain muutama litimärkä saaliseläin. Kastetassu kääntyi pettyneenä ja alkoi etsiä katseellaan Hämytassua, jonka löysi lopulta oppilaiden pesästä yhä nukkumassa.
”Herätys, unikeko!” Kastetassu naukui tökkien käpälällään ystävänsä kylkeä.
”Mitä nyt?” Hämytassu naukaisi unisena.
”Lähdemme kohta metsästyspartioon”, Kastetassu sanoi tökäten taas käpälällään Hämytassua.
”Mikset voinut antaa minun nukkua vielä?” Hämytassu naukaisi ja käänsi Kastetassulle kylkensä, joka virnisti.
”Eikö parhaiden ystävien tehtävä ole juuuri herättää toiset juuri väärällä hetkellä?”

”Noniin, mitä haistatte?” Saarniturkki kysyi, kun he olivat päässeet metsään. Molemmat oppilaat haistelivat tarkkaavaisesti ilmaa ja lopulta Hämytassu naukaisi: ”Hiiren ja laimean oravan tuoksun.”
”Ja?” Saarniturkki naukui odottavasti ja katsoi vuoroin kumpaakin oppilasta.
”Ja kanin”, Kastetassu täydensi vilkaistuaan ensin ystäväänsä.
”Aivan oikein!” Saarniturkki maukaisi. ”Metsästetäänpä sitten ennen kuin riista kyllästyy odottamaan.” Kastetassu lähti jäljittämään jänistä, jonka löysi pian erään tammen vierestä juuri sopivasti tuulen alapuolella. Kastetassu kyyristyi ja lähti hiipimään jänistä kohti. Kun oppilas oli tarpeeksi lähellä hän jännitti lihaksensa ja valmistautui hyppyyn. Yhtäkkiä kuului töminää ja Kastetassun ohi säntäsi toinen jänis, jota Kastetassun saalistama lähti seuraamaan äkättyään uhan. Kastetassu toljotti silmänräpäyksen ajan jäniksiä, tietämättä kumman nappaisi ja hyppäsi sitten toisen selkään ja tappoi sen nopealla puraisulla. Pian Hämytassu juoksi hänen viereensä huiskien harmissaan häntäänsä.
”Lähestyin jänistä tuulen alapuolelta ja se haistoi minut!” Hämytassu selitti harmissaan.
”Kyllä sinä vielä jotain saat”, Kastetassu naukui ja oli oikeassa. Metsästyspartion palatessa leiriin Hämytassu kantoi rastasta, Saarniturkki oravaa ja hiirtä ja Tiikerimyrsky vesimyyrää. Kastetassu ei ollut saanut jäniksen jälkeen mitään. Kun oppilas oli vienyt jäniksensä tuoresaaliskasaan, hän meni suoraan oppilaiden pesään. Kastetassu tunsi itsensä rättiväsyneeksi ja katui aikaista heräämistään.

”Kastetassu herrää! Äkkiä!” Hämytassu naukui Kastetassun vieressä ja naaras raotti silmiään.
”Eikö asiasi voisi odottaa?” Kastetassu kysyi unisena.
”Ei se asia minun ole!” Hämytassu kivahti. ”Mutta voin kyllä pyytä Tulitähteä odottamaan jos välttämättä tahdot. En kuitenkaan usko, että hän siirtää sitä sinun takiasi.” Kastetassu oli välittömästi hereillä ja ponnahti jaloilleen.
”Mitä asiaa Tulitähdellä on?” hän kysyi hämmentyneenä.
”Et kai väitä, että unohdit? Hän päättää kokoontumiseen lähtijät!” Hämytassu maukaisi toljottaen Kastetassua kuin tämä olisi pahastikin ajastaan jäljessä.
”Onko kokoontuminen tänään?” Kastetassu kysyi tyrmistyneenä ja hänen mielialansa laski, kun hän muisteli aamua, jolloin taivas oli ollut pilvien peitossa. ”Eikö sitä olla peruttu?”
”Ei, taivas on täysin selkeä! Tule nyt!” Hämytassu naukui ja lähti pesästä Kastetassu kannoillaan.
Taivas oli tosiaan täysin selkeä. Aurinko oli jo laskemassa ja klaani oli kerääntynyt Tulitähden ympärille kuuntelemaan.
”...Valkosiipi, Punatassu, Kirkassydän, Saarniturkki, Hämytassu, Tiikerimyrsky, Kastetassu, Myrskyturkki...” Kastetassu ei enää kuunnellut, vaan vilkaisi innoissaan ystäväänsä. Hän oli kuullut sen, minkä oli halunnutkin kuulla. Hän ja Hämytassu pääsisivät kokoontumiseen!

//Tuli taas kirjoitettua! :3 Jatkatko Kirsikka?
Vastaus:Olipas mukava tarina! Hyvin kuvailtu, kaiken pystyi elävästi kuvittelemaan. Nousi hymy kasvoille jo alkua lukiessa kun Kastetassu törkittiin pois makuualustaltaan...

Jännää kun pääsevät nyt kokoontumiseen.

Saat 28 kp

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Vinhatassu, Myrskyklaani
21.11.2016 22:25
Luku 1

”Kai sinä tiedät mikä päivä huomenna on?” punaruskea kolli kysyi kilpikonnakuvioiselta pennulta, joka kallisti päätään pienesti.
”Mikä päivä huomenna sitten on?” pentu ihmetteli.
”Sinusta tulee oppilas Vinhapentu!” punaruskea kolli naurahti ja läimäisi pennun päälakea leikkisästi.
”Niinhän se olikin!” Vinhapentu hihkaisi ja hänen silmänsä suurenivat innosta. Kolli pääsisi vihdoin kouluttautumaan soturiksi. Hän saisi metsästää, taistella ja hurmaamaan naaraita.
”Ajatteletko taas tuhmia?” punaruskea soturi kysyi huvittuneena.
”En suinkaan Punahaukka, en suinkaan”, Vinhapentu sanoi ja väläytti soturille viattoman hymyn. Punahaukka naurahti huvittuneena.
”Onnea sinulle sitten”, Punahaukka sanoi ja nyökkäsi pennulle, joka kallisti jälleen päätään.
”Sinä lähdet taas?” Vinhapentu ihmetteli.
”Minun on pakko lähteä”, Punahaukka sanoi raskaan huokaisun kera, ”näkemiin Vinhapentu.” Punaruskean soturin turkki muuttui hopeiseksi ja haihtui tähtipölyksi.

Vinhapentu raotti silmiään ja tunnisti paikan pentutarhaksi. Punahaukka oli jälleen kadonnut ja jättänyt pennun yksin. Vinhapentu hymähti ja venytteli yrittäen samalla herätellä itseään. Kolli kipitti pois pentutarhasta ja katseli leiriä tyytyväisenä. Hän asteli päällikön pesälle ja kurkisti sisään.
”Kuules Tulitähtöseni, eikö olisi aika nimittää minut oppilaaksi?” Vinhapentu kysyi ja hyppäsi päällikön mustan ja oranssin kirjavalle turkille.
”Mitä ihmettä?” päällikkö käänsi hämmentyneen katseensa virnuilevaan Vinhapentuun, joka hyppi naaraan kyljellä malttamattomana.
”Puolet klaanista nukkuu taatusti vielä”, päällikkö maukui ja töytäisi Vinhapennun kuonollaan pois päältään.
”Sitten ne laiskimukset on herätettävä!” Vinhapentu maukui ja pörhisti rintaansa arvokkaasti.
”Jaksat kyllä olla pentu vielä hetken”, Tulitähti maukui. Vinhapentu ravisteli päätään.
”En jaksa, olen ollut pentu koko elämäni!” Vinhapentu valitti ja tökki päällikköä etutassullaan.
Tulitähti katsoi pentua hieman huvittuneena, mutta ei selvästikään muuttanut mieltään klaanin herättämisestä.
”Tylsä Tulitähtönen”, Vinhapentu mutisi ja poistui päällikön pesästä.

Vinhatassu lysähti pentutarhan eteen tylsistyneenä ja painoi leukansa tassujensa päälle.
*Kuinka tylsää odottaminen voikaan olla?!* kolli mietti ja heilutti häntäänsä kärsimättömästi.
”Sinäpä näytät happamalta”, Vinhapentu havahtui ääneen, joka kuului hänen takaataan. Kolli käänsi katseensa närkästyneenä ja tunnisti Marjatassun, joka hymyili huvittuneena.
”Et ole vieläkään päässyt oppilaaksi”, Marjatassu sanoi virnistäen.
”Hiirenaivo, pääsen oppilaaksi tänään ja tulen taatusti pääsemään soturiksi paljon ennen sinua!” Vinhapentu uhosi ja Marjatassu nauroi.
”Sehän nähdään!” kermanvärinen kolli sanoi virnistäen hyväntahtoisesti. Vinhapentu pyöräytti silmiään.
*Kaiken maailman tunareita sitä hyväksytäänkin oppilaiksi*, Vinhapentu mietti ja suki korviaan.

Odotus tuntui Vinhapennusta loputtoman pitkältä, mutta lopulta viimeinenkin klaaninjäsen oli noussut. Vinhapentu kipitti innoissaan Tulitähden alapuolelle Suurtasanteelle. Vinhapentu katsoi kannustavan näköistä pentua hymyillen ja kajautti:
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurtasanteelle klaanikokoukseen!”
Klaanilaiset kerääntyivät kuulemaan päällikköään. Vinhapentu seisoi pää pystyssä ja katsoi Tulitähteä innoissaan.
”Vinhapentu olet täyttänyt kuusikuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona saat soturinimesi, sinut tunnetaan Vinhatassuna. Mestariksesi tulee Koivuruska. Toivon, että Koivuruska välittää sinulle kaiken oppimansa.”
Vinhatassu oli niin innoissaan, ettei edes kuunnellut, mitä Tulitähti sanoi tuoreelle mestarille. Nuori oppilas vain tärisi innosta ja oli vähällä pomppia paikallaan. Vinhatassu havahtui Koivuruskan tullessa tätä kohti. Vinhatassu suorastaan hyppäsi päin soturia, niin että heidän kuononsa törmäsivät.
”Auts!” Koivuruska huudahti ja perääntyi hieman. Vinhatassu puolestaan pomppi paikoillaan innoissaan.
”Huutakaa nyt minun nimeäni!” hän kehotti klaanitovereitaan, jotka olivat hiljentyneet hämmennyksestä.
”Vinhatassu.. Vinhatassu..” klaanin huuto oli kovin vaitonaista ja sitähän ei Vinhatassu voinut sietää.
”Kovempaa!” hän sähähti ja klaani alkoi huutaa oppilaan nimeä. Tyytyväinen Vinhatassu nyökkäili ja vilkaisi mestariaan, joka näytti ällistyneeltä ja ehkä jopa hieman huolestuneelta.
”Meidän on parempi aloittaa koulutus kunnolla, heti!” Vinhatassu sanoi Koivuruskalle, joka räpytteli silmiään.
”Eikös se ole ilmiselvää?” Koivuruska kysyi hieman oudoksuen.
”En jaksa tylsää rajojen selittelyä! Olen kuullut rajoista Marjatassulta aivan tarpeeksi, joten osaan ne jo!” Vinhatassu sanoi nostaen kuononsa pystyyn nenäkkäästi.
”Öh”, Koivuruska ei selvästi tiennyt mitä sanoa ja hänen onnekseen päällikkö asteli vastanimitetyn oppilaan luokse.
”Onnea Vinhatassu”, Tulitähti sanoi hymyillen.
”Kiitos kiitos”, Vinhatassu sanoi tyytyväisenä ja suki korvaansa, ”Punahaukka ei vihjaillut, että joutuisin odottamaan näin pitkään!” Tulitähti räpytteli ihmeissään silmiään ja katsoi oppilasta hämmentyneenä.
”Punahaukka?”

//Tämmöinen aika yksinkertainen aloitus :3 Oisko Tulitähti mahdollista jatkaa?//
Vastaus:Hyvä aloitustarina! Olipas Vinhatassulla nimensä mukaisesti vauhti päällä. Ainakin toistaiseksi kissat tämän ympärillä näyttävät olevan hermostumatta poukkoiluun... En huomannut kummempia kirjoitusvirheitä.

Ikävä kyllä luulen, että Tulitähden ropettaja ei ole oikein maisemissa enää. Tarkoitus on, että kun nykyisistä pelaajista jonkun kissa yltää tarpeeksi korkealle tasolle, pääsee tämä uudeksi Myrskyklaanin päälliköksi.

Saat 28kp

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Hämytassu, Myrskyklaani
20.11.2016 15:08
Hämytassu iski katseensa pieneen hiireen ja kyyristyi. Hän lähti hiipimään sitä kohti heilautellen häntäänsä hitaasti puolelta toiselle. Hämytassu kuitenkin varmisti, että se pysyi tarpeeksi matalalla. Hänen ajatuksensa kuitenkin harhailivat kissassa, joka oli pelastanut hänet hukkumiselta vasta pari päivää sitten.
*En kestä enää! Se kissa ei vain lakkaa kummittelemasta päässäni!*, Hämytassu huusi päässään. Samalla hetkellä kuului räsähdys ja varis lehahti lentoon läheisen tammen oksalta päästäen kovan rääkäisyn. Hämytassu pinkaisi juoksuun, mutta hänen väijymänsä hiiri oli kadonnut jäljettömiin. Hän huokaisi turhautuneena.
"Tähtiklaani sentään, Hämytassu! Keskity!" Saarniturkki sanoi ärtyneenä tullessaan oppilaansa vierelle. "Se oli jo kolmas saaliseläin, jonka päästit karkuun!" Hämytassu piiskasi ilmaa hännällään.
*Tulen kohta hulluksi! Se suunitelma pitäisi saada toimimaan! Mutta miten?* hän ajatteli turhautuneena.
"Kuunteletko sinä edes?" Saarniturkin ääni havahdutti Hämytassun ja hän katsoi nolona mestariaan.
"Mitä sanoitkaan?" hän kysyi kiusaantuneena. Saarniturkki pudisteli p.äätään hitaasti.
"Et ole tehnyt mitään kunnolla viime aikoina. Ajatuksesi ovat aina muualla kuin niiden pitäisi", hän maukui. Hämytassu mulkoili mestariaan loukkaantuneena. Harmaa kolli huomasi sen nopeasti.
"Älä nyt käsitä väärin. Olen vain huolissani sinusta. Ja kohta minulla ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin kertoa tästä Tulitähdelle", hän sanoi hiljaa. Hämytassu painoi päänsä häpeissään. Hän lähti seuraamaan mestariaan roikottaen häntäänsä ja pää edelleen painuksissa.
*En vain voi sille mitään. Yritän olla ajattelematta sitä naarasta, mutta en vain pysty siihen*, Hämytassu ajatteli murheissaan. Sitten hän sai idean.
*Kastetassu! Hän ymmärtää minua varmasti*, hän ajatteli ja hänen jalkansa lisäsivät vaistomaisesti vauhtia.

Kun Hämytassu saapui leiriin hän alkoi etsiä katseellaan Kastetassua, mutta ei nähnyt tätä missään. Hän loikki oppilaiden pesään ja katseli ympärilleen, mutta hänen ystävänsä ei ollut sielläkään.
*Hän on varmaan partiossa tai metsästämässä*, hän ajatteli ja tassutti takaisin ulos. Hämytassu etsi katseellaan muita oppilata, koska nämä saattaisivat tietää, missä Kastetassu on. Pian hän näkikin Pähkinätassun, joka nautiskeli myyrää pienen kannon vieressä.
"Hei, Pähkinätassu!" hän huikkasi loikkiessaan harmaavalkoisen naaraas luokse. Pähkinätassu nosti katseensa ja nielaisi suussaan olevan tuoresaaliinpalan.
"Ai, hei, Hämytassu!" hän tervehti iloisesti.
"Hei! Minun piti vain kysyä, että satutko tietämään, missä Kastetassu on?" Hämytassu kysyi.
"Hän on partiossa Tiikerimyrskyn ja Koivuruskan kanssa. Lähtivät sen jälkeen, kun lähdit Saarniturkin kanssa metsästämään", Pähkinätassu maukui. "Tulevat varmaan kohta."
"Kiitos tiedosta", Hämytassu naukui. "Voisinko olla sinun kanssasi siihem asti, että he tulevat?"
"Toki! Kaipasinkin hieman seuraa", harmaavalkoinen naaras sanoi ja hymyili. Hämytassukin hymyili. Hän odotti vielä hetken ja sitten partio saapui leiriin. Kastetassu huomasi heti Hämytassun odottavan ja loikki tämän luokse.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi huolestuneena. Hämytassu nyökkäsi, mutta pudisti sitten päätään muistaessaan, että eihän hänen Kastetassulle tarvinnut valehdella.
"Minun metsästysharjoitukseni eivät oikein sujuneet", hän aloitti. "Olin vaanimassa hiirtä ja onnistuin hiipimään tosi lähelle sitä. Sitten se mysteerikissa alkoi taas kummitella mielessäni ja minä herpaannuin pieneksi hetkeksi. Mutta se pienikin hetki oli liikaa. Astuin risun päälle ja sitten varis päästi varoitushuudon. Hiiri pääsi karkuun ja Saarniturkki oli selvästikkin pettynyt minuun." Kastetassun silmät olivat myötätuntoisen pyöreät. Hän laski häntänsä ystävänsä lavoille.
"Et ole vain ollut oma itsesi viime aikoina", hopeanharmaa naaras sanoi ymmärtäväisesti.
Hämytassu katsoi ystäväänsä ja hänen silmänsä säteilivät.
"Olet paras ystävä, mitä kissalla voi olla", hän kuiskasi kiitollisena. Kastetassu hymyili leveästi. Äkkiä hänen silmänsä kirkastuivat.
"Arvaa mitä?" Kastetassu kysyi innostuneena.
"No?" Hämytassu kysyi.
"Kysyin Tulitähdeltä, että pääsisimmekö me seuraavaan kokoontumiseen ja hän lupasi harkita asiaa!" Kastetassu sanoi innoissaan. Hämytassu kallisti päätään.
"Miksi olet siitä noin innostunut?" hän kysyi huvittuneena. Kastetassu puski hilpeästi ystävänsä lapaa.
"Me voimme livahtaa etsimään sitä mysteerikissaa, kun kaikki muut keskittyvät pääliköihin!" hän maukui vielä innostuneemmin. Hämytassu yhtyi heti ystävänsä intoon.
"Tuohan on loistava idea!" hän huudahti innoissaan.
"Mitä muuta sitten odotit parhaalta ystävältäsi", Kastetassu kehräsi. Hämytassu ei ollut ennen tajunnut, että oli niin onnekas saadessaan tuollaisen ystävän.
"Kiitos", hän kuiskasi. Nyt oli Kastetassun vuoro kallistaa päätään.
"Mis hyvästä?" hän kysyi edelleen kehräten.
"Siitä, että teet kaiken.... no tämän", Hämytassu maukui.
"Sitähän varten ystävät ovat", Kastetassu maukui iloisesti. Hämytassu tajusi, ettei oikeastaan enää välittänyt tämän päivän tapahtumista. Hän oli niin onnellinen Kastetassusta, että pysty vain hymyilemään.

//Suunitelma käy täydellisesti, Milu ja olisi kivaa jos jatkaisit tästä:-)
Vastaus:Oho, mysteerikissasta saattaa selvitä lisää! Mutta kokoontumisesta omille teille livahtaminen ei kuulosta turvalliselta...
Kiinnostava tarina, helppoalukuista virheetöntä tekstiä.

Saat 27 kp

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kuulaspentu, Tuuliklaani
14.11.2016 00:18
Kovertavaa, polttelevaa. Jatkuva myrkyllinen myrsky pienen kollin sisällä.
Parantajat olivat ihan kelvottomia. Tähtiklaani oli ihan kelvoton. Kaikki olivat ihan kelvottomia. Jalka ei kuulemma parantuisikaan noin vain. Että varo vähän aikaa rajummissa leikeissä ja sitten kaikki on taas kunnossa.
Ei, parantajat eivät osanneet edes sanoa milloin Kuulaspentu olisi taas kunnossa. Tai jos edes…
Kun kyllä, Kuulaspennulla oli edelleen nimessään pennun leiman. Mutta hän näki ja kuuli, paljon, kaiken. Epäileväiset, pian pois kääntyvät katseet. Epävarmuuden sanoissa. Ja kaikkein pahimpana sääli, se ainainen sääli, katseissa ja puheissa. Vaivihkaa vaihdetuissa kuiskutuksissa tai vilkaisuissa epäilys, että Kuulaspentu ei tulisikaan enää täysin kuntoon murtuneen jalkansa kanssa.
Mutta voi kyllä hän tulisi. Hän tekisi kaikkensa ja näyttäisi sitten kaikille, miten vastoinkäymisistä selvitään, niin että muut tuntisivat itsensä naurettaviksi ja heikoiksi kun eivät uskoneet Kuulaspennun pystyvän siihen. Kuulaspennusta tulisi edelleen Tuuliklaanin paras soturi. Tarvitsisi vain malttaa odottaa, rauhassa, paikoillaan.
Mutta voi kunpa parantajat olisivat parsittuaan harmaan kollin kokoon vain vieneet hänet jonnekin pois leiristä muiden töllistelyiltä piiloon. Sitä Kuulaspentu ei kestänyt. Muiden ei pitäisi olla siellä säälimässä häntä. Kuulaspennulla oli kaikki hyvin. Säälisivät itseään, surkimukset.
Heinäpentu liikahti unissaan, ja käpertyi sitten lähemmäs veljeään ja siskoaan. Kuu loimotti lehtikadon pakkasesta kirkkaalla, tähtien täplittämällä taivaalla. Kuulaspennun sisarukset tuhisivat hänen ympärillään umpiunessa parantajan pesässä samalla kun harmaa pentu kihisi omissa ajatuksissaan hereillä. Kuulaspentu tuhahti sisarustensa nukkumaan käpertyneille pyöreille ja pehmeille muodoille.
Hän ei tiennyt miten suhtautua sisaruksiinsa. Lehtikadon ensimmäinen lumikin oli ehtinyt peittää maan, mutta nämä eivät olleet telmineet pitkään muiden kanssa, vaan palasivat aina Kuulaspennun luokse. Kumpikaan ei tuntunut tärkeältä pitää lähellä, siltä että näistä olisi hyötyä Kuulaspennulle. Ei ainakaan vielä. Koska lähtiessään harmaan pennun mukaan nummille Heinäpentu ja Ruusupentu olivat sentään osoittautuneet helpoiksi suostuteltaviksi. Ja lisäksi nämäkin olivat vihdoin jättäneet Kettuturkin. Kuulaspentu hyrisi tyytyväisenä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tätä miettiessään. Hänellähän oli kaksi kissaa täysin puolellaan. Siitä voisi todellakin olla hyötyä.
Ruusupentu värähti seuraavaksi ja naaraan hengitys muuttui hetkeksi pinnallisemmaksi. Kuulaspentu pyöräytti silmiään. Eihän tuollaisten kanssa voi nukkua, miksi ne eivät voineet ottaa harmaan veljensä mykkäkoulukäsittelystä opikseen ja mennä menojaan edes välillä pidemmäksi aikaa. Kun Kuulaspentu oli jalkansa kanssa jumissa enemmän kuin halusi myöntääkään, eikä pystynyt itse paljon liikkumaan. Huokaisten harmaankirjava pentu siis nyt kumartui nuolaisemaan pari kertaa siskonsa punertavaturkkista päälakea, rauhoittavasti, pitkin vedoin, niin kuin muisti Kettuturkin tehneen. Harmaata pentua etoi niin itseä verratessa. Mutta se näytti tepsivän, ja Ruusupentu rauhoittui taas syvempään uneen.
Vihdoin Kuulaspentukin käpertyi nukkumaan päänsä tassuilleen laskien, ja tuli todenneeksi, että lisähyötynä sisarukset pitivät hänet lämpimänä. Pennun sisältä kumpuava kiukun ja tyytymättömyyden lisäksi.

Kuulaspentu sai seuraavana päivänä todeta, että seuraavina öinä häntä pitäisi lämpimänä enää vain se oma kiukku, joka tosin riittäisi sen päivän tapahtumien jälkeen enemmän kuin paremmin. Ruusupennusta ja Heinäpennusta tehtiin oppilaat ennen häntä, ja Kuulaspentu sai kuulla siitä vasta seremonian alkaessa. Joutuen kestämään kaikkien sääliviä, muka vaivihkaa parantajien pesään luotuja katseita. Jos Kuulaspentu olisi voinut, hän kynsisi niiltä kaikilta silmät päästä. Onneksi parantajan pesän hämärästä luodut mulkaisut, samoin kuin vauhtiin pääsevä seremonia saivat katseet kääntymään pois. Kaikkien katseet.
Niin nopeasti Heinätassu ja Ruusutassukin näyttivät hänet unohtavan, päästessään juhlittaviksi ja tutustumaan uuteen pesään, kavereihin, mestareihinsa, ja ennen kaikkea ympäröivään reviiriin. Siinä ne uskollisuuden rajat menivät.
Ei se mitään. Kuulaspentu oppi tästä, ettei kehenkään voi luottaa, muuta kuin itseensä.

”Kuulaspentu, tiedän, että tämä on rankkaa, mutta kun lepäät ja otat rauhallisesti, paranet pian ja otat sisaresi ja veljesi kiinni hetkessä”, parantaja Tähtisumu ilmestyi Kuulaspennun rinnalle lohduttamaan ja laski kullanvärisen häntänsä harmaan pennun selälle rohkaisevasti.
Kuulaspentu hymähti tyytymättömänä ja kääntyi ympäri ravistellen hännän päältään. Jos muut klaanin kissat jättivätkin hänet rauhaan edes hetkiksi, parantajat pörräsivät koko ajan ympärillä.
”Turkkisi on aivan pörrössä, ja muriset”, Tähtisumu jatkoi äänellä josta ei voinut tulkita mitään.
Kuulaspentu pakottautui vetämään pari kertaa syvään henkeä ja rauhoittumaan.
”Onko hyvä nyt?” Kuulaspentu tuhahti. Tähän Tähtisumu ei enää vastannut, vaan hetken paikoillaan seisottuaan käveli jonnekin peremmälle parantajien pesään. Ilmaan tulvahti vahvana jonkin yrtin tuoksu, Tähtisumu taisi järjestellä yrttivarastoa.
”Sinä voit ehkä olla kärttyinen kuin mäyrä, mutta älä ainakaan parantajiin sitä pura. Parantajat tekevät kaikkensa meitä auttaakseen, ja ovat siinä hyviä”, joku vieraampi klaanilainen, ilmeisesti yksi naarasoppilaista, ilmestyi lausahtamaan Kuulaspennun käännetylle selälle. Pennun niskakarvat pörhistyivät hetkeksi uudestaan, mutta muuten hän ei edes kääntynyt katsomaan puhuttelijaansa. Parantajien pesän sisäseinän jokainen lommo viiru ruohonkorsi halkeama oli tullut hyvin tutuksi Kuulaspennulle.
Kuulaspennun oli lopulta pakko kääntyä, kun tuoresaaliin lämmin houkutteleva tuoksu leijaili nenään. Pennun täytyi pidättäytyä säpsähtämästä, oppilas oli edelleen siinä. Kyseessä oli pitkäkoipinen kellertävän kirjava naaras, jota Kuulaspentu oli pari kertaa leirissä nähnyt, mutta ei ollut tainnut tätä ennen vaihtaa sanaakaan tämän kanssa.
”No voisivat sitten hoitaa eikä puhua”, Kuulaspentu kuittasi ja piti katseensa tarkasti oppilaan tuomassa jäniksessä.
”Siitähän vasta sotku tuli, jos parantaja ei saisi kysellä, mihin sattuu tai miltä tuntuu. Tässä teille kaikille, muut hommat odottavat”, naaras ilmoitti, laski jäniksen niille sijoilleen ja loikki pois. Ehti vain aivan pikaisesti heilauttaa häntäänsä hyvästiksi pesän suulle astelevalle Tähtisumulle.
Kuulaspentu huokaisi turhautuneena. Jänis oli liian kaukana, hänen täytyisi raahautua sen luokse, mokoma turha oppilas…
”Kiitos, Niittytassu”, Tähtisumu kutsui oppilaan perään ja kumartui jäniksen puoleen syömään ahnaasti. Kuulaspennusta näytti siltä kuin Tähtisumu ja Kultatassu aina ahmisivat ruokansa, nälkäisinä ja kiireisinä.
Ehkä aivan pienenä pentuna Kuulaspentu oli pitänyt parantajia klaanin ihmeellisimpinä kissoina, kun nämä osasivat parantaa vaivoja ja keskustelivat Tähtiklaanin kanssa. Kaikki se oli tuntunut niin mystiseltä. Harmaankirjava pentu oli jopa uskonut jotain oppilasta tämän väittäessä, että pennut eivät saaneet mennä parantajien pesään koskaan muuten siellä parantajien luona vierailevat Tähtiklaanin kissat suuttuisivat ja veisivät pennut mukanaan. Mutta vietettyään aikaa parantajien pesässä, Kuulaspentu huomasi kuinka parantajat vain lähinnä hääräsivät kurttuisten haisevien yrttien seassa ja palvelivat klaaninkissoja milloin mitäkin vaivaa huolehtien. Ja niitähän riitti, miten tuuliklaanilaiset tuntuivatkin olevan niin typeriä ja hauraita kun koko ajan oli joku kynsi vääntynyt, vatsavaivoja tai oksa raapaissut silmää…
Harmaasta pennusta tuli koko ajan vain tyytymättömämpi hänen kasvaessaan ja nähdessään, miten klaani oikeasti toimi. Kaikki olivat niin heikkoja ja typeriä. Odottakaa vain, kun Kuulaspentu pääsisi ensin oppilaaksi ja sitten soturiksi… Ei, hän alkaisi tehdä asioille jotain heti kun vain pääsisi taas vapaaksi parantajien pesästä. Tuuliklaanissa pitäisi asioiden muuttua, etteivät muut klaanit enää voisi sitä vähätellä ja pompotella, niin kuin Kuulaspentu oli kuullut vanhempien sotureiden vain juttelevan keskenään tekemättä asialle mitään. Kuulaspentu kuuli ja näki.

//Tässä nyt tämä, Ketulla se jatko?
Vastaus:Jälleen kerran aivan mahtava tarina! En tälläkään kertaa havainnut kirjoitusvirheitä, ja voin todellakin eläytyä siihen, mitä Kuulaspentu ajattelee. Hyvin kirjoitettu ja kuvailtu!

35 kp:ta!

-Tiikeri YP

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kastetassu, Myrskyklaani
12.11.2016 20:08
”Noniin, tuo oli jo parempi!” Tiikerimyrsky huikkasi aukion toiselta puolelta. Kastettassu oli hiukan hengästynyt taisteluharjoitusten jäljiltä. He olivat tullet harjoittelemaan heti Mehiläistassun ja Punatassun oppilasseremonian jälkeen, joten aamun yllättävät tapahtumat olivat vielä tuoreina oppilaan mielessä häiritsemässä keskittymistä.
”Yritetään vielä kerran ennen kuin palataan leiriin!” Tiikerimyrsky naukaisi ja hänen oppilaansa valmistautui hyökkäykseen. Kastetassu asteli lähemmäs mestariaan ja tämän noustetssa takajaloilleen yritti vetää tältä jalat alta. Tiikerimyrsky kuitenkin väisti ketterällä hypyllä pienikokoisen oppilaansa yli ja Kastetassu liukui vähän matkaa lehtien peittämän maan halki.
”Sinun täytyy valmistautua vastustajasi väistöön,” Tiikerimyrsky naukaisi Kastetassun kömpiessä pystyyn.
”Selvä!” Kastetassu tuhahti. ”Voinko yrittää vielä kerran?”
”Hyvä on”, hänen mestarinsa huokaisi ja Kastetassu valmistautui. Tiikerimyrsky nousi jälleen takajaloilleen ja Kastetassu syöksyi eteenpäin. Hänen mestarinsa yritti kierähtää sivulle, mutta tällä kertaa Kastetassu tarrasi hänen jalkaansa ja Tiikerimyrsky mätkähti maahan.
”Hyvä!” hän sanoi hyväksyvästi noustessaan ylös. ”Alat kehittyä.” Kastetassu pörhisti tyytyväisenä rintaansa ja lähti iloisena mestarinsa perässä pois aukiolta.
Osa puiden lehdistä oli jo muuttunut lehtisateen tullessa vihreästä keltaisen, punaisen ja ruskean eri sävyihin. Kastetassu odotti innolla lehtikatoa, vaikka moni muu klaanissa ei tuntunut sitä odottavan. Nuorta oppilasta oli aina kiinnostanut miltä silloin näytti kun lehdet olivat pudonneet puista ja maata peitti valkoinen hanki. *Toisaalta*, Kastetassu ajatteli kylmän tuulenpuuskan pörröttäessä turkkiaan. *Silloin on varmaan vieläkin kylmempää!* Kastetassu asteli mestarinsa perässä turkki pörrössä kohti leiriä. Välillä hän pysähtyi haistelemaan ilmaa, jossa tuntui saalis-eläinten haju.
”Emmekö voisi pysähtyä metsästämään?” Kastetassu kysyi Tiikerimyrskyltä, joka pysähtyi haistelemaan ilmaa.
”Tuskin se olisi pahitteeksi”, hän maukaisi ja hiipi pusikkoon vaanimaan sen toisella puolella olevaa hiirtä. Kastetassu raotti suutaan ja yritti paikantaa jonkun lähellä olevan eläimen. Hiiren lisäksi ilmassa oli oravan haju. Kastetassu siirsi katseensa läheiseen puuhun, jonka vierellä kökötti orava selkä Kastetassuun päin. Oppilas kyyristyi ja alkoi hiipiä varovasti oravaa kohti. Kastetassu jännittyi, hyppäsi ja pian orava jo roikkui velttona hänen suustaan. Kastetassu käveli takaisin ja pian Tiikerimyrsky astui pusikosta hiiri ja varpunen hampaissaan.
”Mennään”, hän naukaisi suupielestään ja he jatkoivat matkaansa leiriin.

Oli aurinkohuippu, kun he tulivat leiriin ja veivät saaliinsa tuoresaaliskasaan. Kastetassu katseli ympärilleen. Tulitähti ja Ratamohäntä keskustelivat suurtasanteen alla, Leppätassu ja Pähkinätassu harjoittelivat taisteluliikkeitä, Lehväpilvi ja Savupuro vahtivat pentutarhan edessä telmiviä pentujaan ja aurinkohuipun partio oli tekemässä lähtöä.
”Voit syödä jotain ja vaihtaa sitten klaanivanhimpien makuualuset”, Tiikerimyrsky naukaisi oppilaansa takaa, joka säpsähti säikähtäneenä. ”Muista kuitenkin, että menemme iltapartioon.”
”Joo”, Kastetassu sanoi hajamielisesti. Iltapartio merkitsi, että hän pääsisi nukkumaan vasta kauan auringonlaskun jälkeen. Oppilas otti tuoresaaliskasasta vesimyyrän ja oli juuri menossa syömään sitä oppilaidenpesän viereen, kunnes yhtäkkiä kääntyi takaisin mestariinsa päin ja pudotti vesimyyrän maahan pystyäkseen puhumaan.
”Voimmeko tulla Hämytassu kanssa seuraavaan kokoontumiseen?” hän kysyi yllättyneeltä mestariltaan.
”Se ei ole minun päätettävissäni”, Tiikerimyrsky sanoi. ”Päällikkö päättää ketkä menevät kokoontumiseen.”
”Selvä!” Kastetassu naukaisi ja kiiruhti Tulitähden ja Ratamohännän luo.
”Voimmeko minä ja Hämytassu tulla seuraavaan kokoontumiseen?” hän kysyi empimättä päälliköltä. Tulitähti käänsi katseensa häneen ja mietti hetken. Lopulta hän vastasi: ”Voin harkita asiaa.” Kastetassu nyökkäsi, kumarsi pienesti ja meni syömään vesimyyräänsä oppilaidenpesän viereen.
”Mitä sinä sanoit Tulitähdelle?” Pähkinätassu kysyi uteliaana.
”Kysyin, että pääsisimmekö me kookoontumiseen Hämytassun kanssa”, Kastetassu naukui huolettomasti ja haukkasi vesimyyrästään palan.
”Noin vain?” Leppätassu kysyi hämmästyneenä. ”Miksi sinä tahdot sinne niin kovasti?”
”Äh, tottakai Kastetassu tahtoo sinne!” Pähkinätassu maukaisi kuin asia olisi ollut itsestään selvyys. ”Eihän hän ole vielä ollut siellä!” Kastetassu nyökkäsi, vaikka tosi asiassa se liittyi hänen ja Hämytassun suunnitelmaan livahtaa leiristä etsimään Hämytassulle näyttäytynyttä mysteeri-kissaa. Jos he pääsisivät kokoontumiseen, he voisivat livahtaa saarelta kaikkien ollessa keskittyneitä päällikköihin.

//Olisi kiva jos Jatkaisit tästä Kirsikka. Toivoottavasti tämä suunnitelma käy sinullekkin. :)
Vastaus:Hieno tarina, täytyy myöntää! Nyt, kun olen taas kuvioissa mukana, voin jopa tehdä tarinoita Tiikerimyrskylle. Päivitän hänen luonnettaan tässä lähipäivinä, joten ois varmaan aika hyvä, jos kävisit vilkaisemassa aina välillä. Vinkkaile chatissa, jos on Tiikerin tarinaan ehdotuksia!

En huomannut virheitä, ja tarinan kulkua on helppo seurata! Saat tästä 25 kp:ta!

-Tiikeri YP

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kultatassu, Myrskyklaani
07.11.2016 23:24
Oli vielä aikainen aamu kun Kultatassu kömpi ulos oppilaiden pesästä. Yöt olivat alkaneet olla kylmiä, sillä oli lehtisase. Yleensä kolli lähtisi omin avuin harjoituspaikalle, mutta edellisenä päivänä oli Surusade sanonut tälle, että odottaisi tätä tällä kertaa. Niinpä oppilas jäi istumaan pienelle lehtikasalle pesän viereen. Maa oli kylmää yön jäljiltä ja kollin lihakset olivat jäykät. Tämä nousi venytelläkseen hieman lisää ja istuutui takaisin alas. Pentutarhan edustalla istui kaksi pentua, mutta oppilas ei kiinnittänyt näihin paljoa huomiota. Pian Tulitähti hyppäsi suurtasanteelle ja kutsui klaanin koolle. Oppilas katseli, kuinka kissoja alkoi kerääntyä pesistä kuunnellakseen päällikköä. Kaksi pentua aiottiin nimetä oppilaiksi, Punapentu ja Mehiläispentu. Mehiläispennusta tuli klaanin uusi parantajaoppilas. Oppilaasta olisi hienoa kokeilla, millaista olisi olla parantajaoppilas. Ei mennyt kauaakaan, kun Kultatassun mestari Surusade, tuli vihdoinkin hänen luokseen ja nyökkäsi lähdön merkiksi. Oppilas nousi välittömästi ylös ja tassutteli tämän perässä ulos leiristä.
“Menemme saalistamaan tänään. Katsotaan opettelitko sen mitä sinun piti?” Surusade kysyi katsoen taakseen oppilaaseensa. Kultatassu nyökkäsi vastaukseksi.
“Olen harjoitellut sitä siitä lähtien kun käskit minun opetella sen”, oppilas vastasi tyynesti.
“Ei sinun sentään tarvitse opetella joka päivä linnun nappaamista”, naurahti Surusade huvittuneesti.
“Ehkä… Mutta haluan vain-” oppilas keskeytti lauseensa ja alkoi miettimään.
“Niin?” Surusade kysyi.
“Ei mitään”, oppilas vastasi kysymykseen. “On vain parasta että olen hiljaa”, tämä ajatteli itselleen. Surusade nyökkäsi hiljaisena hämmentyneesti mutta antoi asian olla. He kulkivat metsikössä vielä vähän matkaa kunnes pysähtyivät.
“Noniin. Koita etsiä täältä”, ilmoitti Surusade hiljaa. Kultatassu nyökkäsi välittömästi ja lähti etsimään. Ilmassa tuoksui lievästi rastaan tuoksu ja oppilas lähti etsimään sitä. Tuoksu voimistui ja oppilas oli varma että lintu etsi ruokaa. ‘Nyt vain pitää löytää lintu ja yllättää se’, oppilas mietti itsekseen. Rastas löytyi pensaan takaa nokkimassa maata. Helppo saalis, jos siis onnistuu olemaan hiljaa. Varovasti kolli hiipi kohti lintua, jolla ei ollut mitään aavistusta oppilaasta takanaan. Hiljaa Kultatassu laskeutui alas ja valmistautui hyppäämään. Pienen odottamisen jälkeen kolli hyppäsi ja lintu alkoi räpyttää siipiään nopeasti ja alkoi pakenemaan. Rastas oli kuitenkin liian myöhässä, sillä Kultatassu oli saanut linnun otteeseensa ja puraisi se kuoliaaksi. Ylpeänä hän nosti rastaan ja vei takasi mestarilleen.
“Hienoa! Jätä se siihen niin etsitään lisää”, Surusade ilmoitti ja Kultatassu laski rastaan maahan ja peitti sen. Nappaamassa rastasta, Kultatassu oli huomannut myös oravan tuoksun, mutta se oli varmasti paennut paikalta kun oli kuullut hyökkäyksen. Mutta aina kannattaa yrittää. Oppilas suuntasi takaisin ja sieltä vielä pidemmälle. Kultatassu oli ollut oikeassa. Orava oli paennut kuullessaan äänet ja harmissaan oppilas katseli ympärilleen. Etsiessään uutta tuoksua, tämä kuitenkin haistoi jotain omituista. Se tuoksui kissalta, mutta ei Myrkyklaanin jäseneltä. Oppilas oli aikeissaan lähteä kertomaan Surusateelle, kunnes hän tajusi kenen tuoksu se oli. Kultatassu ei voinut uskoa ja päätti olla kertomatta. Hän ei halunnut tätä pulaan, mutta olisi vain vaarallisempaa olla kertomatta. Tuoksut olivat jo hieman häiventyneet, joten kissa oli kulkenut tästä vasta jonkin aikaa sitten. Siitä huolimatta Kultatassu ei vielä voinut huokaista helpotuksesta, sillä Surusade ilmestyi puskista. Kuullessaan rahinan oppilas hyppäsi säikähtäen.
“Oi anteeksi. Löytyykö mitään?” tämä kysyi nuuskien ympäristöä. Kultatassun sydän oli pysähtyä ja tämän oli pakko keksiä jotain.
“Ehkä meidän pitäisi etsiä tuolta suunnasta? Täällä ei näytä olevan mitään”, oppilas ehdotti hätäisesti ja ennen kuin Surusade ehti vastata, Kultatassu oli jo lähtenyt ja Surusateen täytyi lähteä tämän perään.

Myöhemmin kun kissat olivat napanneet vielä muutaman tuoreen saaliin, Kultatassu lähti hakemaan rastasta, jonka oli aiemmin napannut. Löydettyään sen oppilas haistoi taas sen kissan tuoksun ja katseli taas ympärilleen. Hän yritti katsoa tarkasti puiden sekaan jos vaikka näkisi jotain. Kultatassu katseli joka ikisen pensaan ja puun alaosan, sekä puiden latvat. Hän ei kuitenkaan löytänyt etsimäänsä. “Ehkä löydän hänet jos seuraan hajujälkeä? On pakko puhua hänelle tästä. Jos se siis edes on hän” kolli ajatteli ärtyneesti ja suunnisti puiden halki hajun perässä. Ainakin niin hän luuli. Jonkin aikaa Kultatassu käveli, mutta ei löytänyt mitään ja aina välillä hän katseli ympärilleen, nähdäkseen oliko naaras jossain tai jos joku Myrskyklaanilainen oli tulossa. Kun Kultatassu vihdoin päätti luovuttaa ja kääntyi takaisin, jokin rapisi pensaissa.
“Kuka siellä?” kysyi oppilas nopeaa ja kääntyi äänen suuntaan. Rapina vain jatkui, mutta vastausta ei kuulunut.
“Kuka siellä?!” Kultatassu toisti vielä kerran, nyt paljon kovemmin. Rapina loppui. Oppilas hiippaili pensaan luo ja katsoi sitä tuimasti. Mitä ikinä siellä olikaan, se oli lähtenyt äkkiä. Kääntyessään kolli yhä katsoi pensasta ja tämä vihdoin käänsi päänsä.
“Ehkä se on mäyrä?” kuului leikkisä ehdotus. Kultatassu hyppäsi taaksepäin säikähdyksestä, ja hänen kyntensä puskivat ulos.
“Mitä? Säikähditkö oikeasti minua?” hopea naaras kysyi naurahtaen.
“Mitä sinä täällä teet?! Et saisi olla täällä!” Kultatassu sähisi hiljaa. Hän ei halunnut pitää melua jos vaikka lähistöllä olisi joitain Myrskyklaanin sotureita. Varjoklaanin oppilas kallisti päänsä miettien ja ihmetellen.
“Ai. Anteeksi. Haluatko että olen hiljaa?” tämä kysyi virnuillen, samalla kun Kultatassu rauhoittui ja alkoi hätäisesti vilkuilemaan ympärilleen.
“Kyllä, haluan. Miksi olet täällä?!” kolli naukui ärtyneesti ja mulkoili naarasta.
“No, ajattelin että kun sinä tulit meidän reviirillemme, ajattelin että tulisin katsomaan sinua tänne. Tämän jälkeen olemme tasan, eikö?” oppilas virnuili, “Lisäksi, eihän se ole kiellettyä? Vain jos saalistaa niin silloin?” tämä jatkoi kysyen. Kultatassu ei voinut uskoa kuulemaansa. Naaras oli tullut Myrskyklaanin reviirille, vain koska hän oli itse VAHINGOSSA tullut näiden reviirille. Naaras oli tullut tahallaan.
“Sinun pitää lähteä nyt, Hopeatassu. Mestarini miltei haistoi jälkesi!” Kultatassu selitti rauhallisesti. ‘Hän luultavasti haistoikin’ kolli ajatteli peloissaan.
“No sittenhän kävi tuuri eikö? Olen hyvä piiloutumaan”, naaras selitti ylpeänä. Kultatassu olisi halunnut läimäistä tätä suoraan naamaan ja vain lähteä ja unohtaa kuka tämä kissa edes oli, mutta ei hän voinut. Hetken Kultatassu istui ja mietti mitä tekisi. Hän kuitenkin nousi ja Hopeatassun yllätykseksi, alkoin työntämään tätä itse pois.
“Mitä sinä teet?” tämä kysyi hämillään ja katsoi äimistyneenä kollia, joka yritti työntää tätä.
“Sanoinhan että sinun pitää mennä. Olemme kumpikin vaarassa jos meidät löydetään” Kultatassu selitti ja lopetti työntämisen.
“Mutta jos meidät löydettäisiin niin sinähän voit helposti esittää että jahtaat minua pois täältä? Ei se niin vaikeaa ole” naaras ehdotti. Kultatassu jäi tuijottamaan tätä ärtyneenä.
“No selvä. Menen, menen” Hopeatassu naukui nopeaa ja lähti peruuttamaan Varjoklaanin suuntaan. “Tämä tapaaminenhan menikin todella hyvin”, naaras jatkoi sarkastisesti ja kääntyi. Kultatassu huokaisi ja tuijotti tätä niin kauan, että tämä oli vihdoin pois näkyvistä. Tämä luotti että naaras menisi todella takaisin ja itse suuntasi takaisin rastaan luo ja nosti sen suuhunsa. Matkalla leiriin Kultatassu ei voinut ajatella muuta kuin Hopeatassua. Hän oli todella vihainen tälle ja haluaisi antaa tälle läksytyksen. Puusta tippui lehti suoraan oppilaan päähän, ja tämä havahtui ajatuksistaan. Lehtisade oli jo alkanut ja puut olivat vaihtaneet väriä. Kun oppilas veisi rastaan, hän tulisi takaisin katselemaan puita ja niiden värejä. Leirissä Kultatassu laski rastaan muiden tuoresaaliden kasaan ja käveli pois. Hän söisi myöhemmin ja kuten oli aikonutkin, lähti katselemaan metsää, vaikkei se olisikaan viimeinen kerta kun hän sen näkisi. Kävellessään hän kuitenkin haistoi taas Hopeatassun vaimean tuoksun. “Ehkä voisin käydä tarkistamassa. Varmuuden vuoksi”, tämä ajatteli epäröiden ja lähti taas kerra seuraamaan jälkeä. Pian hän olikin paikassa jossa tämä oli hänet nähnyt ja häätänyt pois. Seuratessaan hajua, oppilas lähestyi Varjoklaanin rajaa ja huokaisi helpotuksesta. Tämä oli kuunnellut ja lähtenyt. Helpottuneena kolli lähti takaisin leirin suuntaan. Olisi hyvä olla lähistöllä jos tätä vaikka kaivattaisiin johonkin pieneen asiaan.

// tää on nyt venyny liian kauan xd yritän olla aktiivisempi nyt tästä lähtien ._.

Vastaus:Hieno, helpostiseurattava, selkeä ja vieläpä pitkä tarina! Muutamia hajanaisia kirjoitusvirheitä bongasin, mutta ei se elämää kaada :3

Saat tästä 30 kp:ta!

-Tiikeri YP

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Mehiläispentu/-tassu, Myrskyklaani
06.11.2016 12:20
Mehiläispentu istui lihakset kireinä pentutarhan edustalla kylmällä maalla. Tänään oli pennun ja tämän sisaren Punapennun oppilasnimitysseremonia. Kuusikuinen Mehiläispentu aisti Punapennusta huokuvan innostuksen mutta erotti siinä myös hitusen pelkoa joka sai mustan naaraan omat karvat pystyyn. Mehiläispennun suu tuntui kuivalta ja tassunpohjia kutitti. Ilma oli kirpeä ja kylmä, sillä aurinko oli vasta noussut ja pentujen karvat olivat pörhistyneet kylmää ilmaa vastaan. Mehiläispennun vatsaa nipisteli ja hän oli yhtä aikaa innostunut ja hieman peloissaan. Oli aikainen aamu, mutta sisarukset olivat hädin tuskin saaneet nukuttua silmällistäkään edellisenä yönä, ja olivat pompanneet heti ylös kun olivat kuulleet yhden soturin astelevan leirissä. Melkein kukaan ei ollut hereillä, ja mustasta naaraspennusta tuntui että kaikki nukkuivat mahdollisimman pitkään vain hänen ja hänen sisarensa kiusaksi.
”Milloinkohan Tulitähti herää?” Punapennun ääni oli yhtä kireä ja jännittynyt kuin naaraan koko keho. Mehiläispentu siirsi katseensa siskoonsa ja aisti tuosta huokuvat iloisuuden ja hermostuneisuuden aallot. Naaras kosketti hellästi siskonsa lapaa yrittäen rauhoittaa tätä, vaikka omat tunteet mylläsivätkin hänen sisällään paljon voimakkaampina kuin sisarestaan säteilevät tunteiden aallot. Mehiläispennusta tuntui kuitenkin paremmalta kun Punapennun lihakset rentoutuivat hänen kosketuksestaan ja tuo huokaisi. Tuntui turhauttavalta vain istua ja odottaa. Muutkin pennut nukkuivat vielä eikä heistä olisi leikkikavereiksi.
*Sitä paitsi*, Mehiläispentu ajatteli, *minä en kyllä jaksaisi leikkiä mitään soturia.* Musta pentu tukahdutti turhautuneen äännähdyksen ja polki maata tassunpohjista lähtevän hermostuksen tahtiin. Mitä jos Tulitähti ei nimittäisikään heitä tänään oppilaiksi?
”Varmasti aivan kohta”, kuului ääni heidän takaansa. Mehiläispennun sydän jätti lyönnin väliin sillä säikähdyksen aalto virtasi tuon lävitse. Hän kuitenkin helpottui haistaessaan Lehväpilven tutun tuoksun. Pentu kääntyi ympäri ja painautui sijaisemonsa lämpimään turkkiin kiitollisena sillä kylmä ilma oli saanut vasemman takajalan jomottamaan. Mehiläispentu ravisteli Lehväpilven karvojen kätköissä jalkaansa jotta veri alkaisi kiertää. Naaras tuhisi kiitollisena Lehväpilven turkkiin kun hän tunsi lämmön virtaavan suoniinsa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt lämmitellä kauaa, sillä pian kuului tuttu kutsuhuuto:
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästäjä kykenevä tänne suurtasanteelle klaanikokoukseen!”
Molemmat sisarukset ponkaisivat sijaisemonsa suojista ulos ja katsoivat toisiaan ilon loistaessa heidän kasvoiltaan. Mehiläispennun suonissa virtaava adrenaliini ei antanut hänen tuntea väsymystä, kylmyyttä tai nälkää. Kun Tulitähden ääni oli läpäissyt Mehiläispennun korvat, hänen verensä oli kuohahtanut ja voimakas innostus oli pyyhkäissyt naaraan ylitse. Naaras tärisi innosta seistessään lihakset kireinä Punapennun vieressä pentutarhan edessä. Miten pystyikin olemaan näin innoissaan, mutta samalla aivan kauhistuttavan hermostuneisuuden myllertäessä vatsanpohjassa. Mehiläispentua alkoi yhtäkkiä oksettaa, kun hän näki miten klaani alkoi kerääntyä unisena paikalle sillä olihan aamu vasta valjennut. Musta naaras liikutteli jalkojaan ajatuksissaan ja yhtäkkiä hän tajusi että tänään hänen täytyisi kestää kaikkien katseet turkillaan. Kun klaani oli kerääntynyt jotenkuten Tulitähden alapuolelle kuuntelemaan, päällikkö aloitti:
”Tänään kaksi pentua on täyttänyt kuusi kuuta ja on aika nimittää heidät oppilaiksi.” Tulitähti piti pienen tauon, ja Mehiläispentu saattoi melkein nähdä taakseen missä Lehväpilvi röyhisti rintaansa. ”Mehiläispentu ja Punapentu, astuisitteko tähän eteen.” Mehiläispentu antoi sisarensa mennä edeltä ja hänen poskiaan kuumotti kun klaanitoverit antoivat heille tietä. Ei kestänyt montaakaan silmänräpäystä kun siskokset olivat tassuttaneet suurtasanteen alle. Mehiläispentu tunsi kaikkien katseet turkillaan pistävänä ja hän kyyristyi automaattisesti. Hänen aistinsa tuntuivat olevan tukossa ja hän hädin tuskin aisti siskonsa tunteiden aallot saati sitten kuuli päällikön äänen. Punapennun turkki hipoi Mehiläispennun turkkia, kun Tulitähti jatkoi:
”Punapentu, olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona saat soturinimesi, sinut tunnetaan Punatassuna. Mestariksesi tulee Valkosiipi. Toivon, että Valkosiipi välittää sinulle kaiken oppimansa.” Mehiläispentu unohti hetkeksi kaiken muun ja katseli silmät säihkyen siskoaan, kun tämä seurasi katseellaan mestariaan joka tassutti uuden oppilaansa luo koskettamaan neniä. Mustan naaraan vatsaa kouraisi, kun Tulitähti käänsi silmänsä Mehiläispentuun. Musta pentu tärisi innostuksesta ja hänen silmänsä sädehtivät päällikön aloittaessa.
”Mehiläispentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona saat soturinimesi, sinut tunnetaan Mehiläistassuna.” Tulitähti piti tauon, ja mustaturkkisen naaraan tassuja kihelmöi. Kuka tulisi hänen mestarikseen? Ilmassa tuntui sähköisyyttä ja Tulitähden korvat heilahtivat kun Vaahtokukka hyppäsi päällikön viereen kivelle. Mehiläistassun silmät laajenivat ja säikähdys riipaisi hänen sisuksiaan. Mitä jos hänelle ei olisi mestaria?
”Vaahtokukalla on näköjään asiaa tähän väliin”, Tulitähti naukui ja astui parantajan taakse. Koko klaani näytti olevan ymmällään. Sitten Vaahtokukka aloitti:
”Myrskyklaanin kissat, kuten tiedätte, en ole kanssanne ikuisesti, joten minun on aika ottaa oppilas. Olen valinnut kissan, josta olen saanut Tähtiklaanilta merkkejä. Seuraava parantajanne tulee olemaan Mehiläistassu.” Mehiläistassun silmät pyörähtivät ja hän melkein kaatui. Klaani hänen takanaan henkäisi, ja Punatassun pyöreät silmät katsoivat ihmetyksen vallassa sisartaan. Järkytys jylisi naaraan lävitse ja tuon täytyi räpytellä silmiään jotta ei pyörtyisi. Hänet oli valittu parantajaoppilaaksi? Kun päällikkö avasi suunsa uudelleen, hänen äänensä kaikui vahvana klaanin yli ja tuntui rauhoittavan tätä.
”Mehiläistassu, hyväksytkö aseman Vaahtokukan oppilaana?” Sanat juuttuivat Mehiläistassun kurkkuun. Mitä hänen pitäisi sanoa? Ei hän halunnut parantajaoppilaaksi vaan tavalliseksi soturioppilaaksi! Mehiläistassu katsoi uhmakkaana Vaahtokukkaa ja avasi suunsa vastatakseen kieltävästi, mutta jokin voima työnsi kuitenkin aivan eri sanat ulos hänen suustaan kuin oli tarkoitus.
”Hyväksyn.” Hänen lausuessaan sanan, hän kuuli mehiläisten surinaa ympäriltään ja rypisti otsaansa. Vaahtokukan lempeät silmät kääntyivät Mehiläistassun puoleen.
”Sitten seuraavan puolikuun aikaan sinun täytyy matkata kanssani Kuulammelle, jolloin Tähtiklaani voi hyväksyä sinut metsän muiden parantajien joukkoon”, Vaahtokukka sanoi ja kumarsi pienesti päällikölle loikatessaan alas suurtasanteelta.
”Myrskyklaanin onnittelut kulkekoot kanssasi”, Tulitähti naukui ja heilautti häntäänsä. Muutaman silmänräpäyksen koko klaani vain oli hiljaa, kunnes Lehväpilvi alkoi hurrata kahden uuden oppilaan nimiä. Mehiläistassun silmät sumenivat ja tuo kuunteli vaisuna kun pian koko klaani huusi heidän nimiään ylös taivaaseen.
”Punatassu, Mehiläistassu!” Mehiläistassun ajatukset pyörivät, ja hän tuijotti suurtasannetta silmät levällään. Mitä oli tapahtunut? Mitä hän oli hyväksynyt ja luvannut?
Kun huudot alkoivat vihdoin vaieta, Mehiläistassun pää oli liian täynnä kaikkea uutta. Hän ei ollut arvannut että hänestä tulisi parantajaoppilas – eikä näköjään kukaan muukaan. Mehiläistassu ei tiennyt pitäisikö olla iloinen vai pettynyt vai surullinen. Naaras aisti siskonsa tiiviin tuijotuksen turkillaan, ja hänen poskiaan alkoi kuumottaa taas.
”Tiesitkö sinä?” Punatassun ääni kuulosti kitkerältä ja Mehiläistassu käänsi katseensa sisareensa. Tuon silmistä kuvastui puhdas suru sillä he olivat haaveilleet yhdessä pääsemisestä soturioppilaiksi.
”En”, hän naukui hiljaa ja laski päänsä tuon lapaa vasten. Musta naaras hätkähti kun hän tunsi kielen pyyhkäisevän turkkiaan. Hän kuitenkin tajusi onneksi että se oli vain Lehväpilvi. Pieni perhe istui siinä hetken hiljaa ja Mehiläistassu antoi ajatuksiensa lentää.
Liian pian Vaahtokukan naukaisu kuului Mehiläistassun takaa ja naaraan oli pakko vetää itsensä takaisin todellisuuteen.
”Mehiläistassu, tulisitko mukaani metsälle? Kertoisin sinulle vähän kaikkea tärkeää”, Vaahtokukka naukui. Mehiläistassu vetäytyi taemmas ja nyökkäsi vaitonaisena. Hän heilautti häntäänsä siskolleen ja Lehväpilvelle seuratessaan uutta mestaria ulos leiristä.

Ulkona puhalsi viileä tuuli ja se pörrötti uuden parantajaoppilaan turkkia. Mehiläistassun sydän pamppaili rinnassa ja hänen katseensa kulki puusta toiseen ja hän iloitsi siitä että sai viimein olla muuallakin kuin leirissä. Tuulenpuuska tuntui puhaltaneen kaikki naaraan huolet ja mieltä vaivaavat asiat pois, eikä hän epäröinyt parantajaoppilaana olemista tai mitään muutakaan. Hän unohti Punatassun surullisen katseen ja kaiken muun. Metsämaa tuntui mukavalta tassujen alla ja kuivaksi käpristyneet lehdet kutittivat polkuanturoita. Puut kohosivat jylhinä kohti taivasta ja aluskasvillisuus huokaili tuulen mukana. Mehiläistassu kipitti mestarinsa perässä hieman huohottaen. Vaahtokukka oli nimittäin paljon isompi kuin vastanimitetty oppilas ja Mehiläistassu joutui käyttämään paljon enemmän energiaa liikkumiseen kuin hän. Onneksi Vaahtokukka kuitenkin hidasti vauhtinsa niin että hän oli oppilaansa vierellä. Mehiläistassu tarkasteli parantajan kasvoja.
”Tiedätkö, mitä me parantajat oikeastaan teemme?” Vaahtokukka naukui aivan yllättäen. Kysymys yllätti oppilaan, ja hän kurtisti otsaansa. Ensimmäisenä hänen mieleensä tuli kissojen hoitaminen. Vaahtokukan kysymys tuli niin yhtäkkiä, että hän ei yhtäkkiä enää muistanut mitään muuta mitä parantajat tekivät. Hieman nolona Mehiläistassu naukui:
”Parannatte kissoja?” Vaahtokukka naurahti ja Mehiläistassun korvat punehtuivat. Mitä hän oli tehnyt väärin?
”Me parannamme kissoja”, parantaja korjasi lempeästi. ”Tiedätkö mitään muuta?” Mehiläistassu pudisti päätään pitäen katseensa maassa. Vaahtokukan korvat heilahtivat.
”Me tulkitsemme Tähtiklaanin merkkejä ja saamme unia esi-isiltämme”, naaras kertoi. Mehiläistassu nyökkäsi mutta ei sanonut mitään. Puut huojuivat korkealla ja naaras huomasi että pian olisi aurinkohuippu. Kun hän tarpoi koleassa metsässä mestarinsa perässä, väsymys alkoi vihdoin saada tuoreesta oppilaasta vallan ja hänen askeleensa laahasivat maata samalla kun Mehiläistassun silmät tuntuivat raskailta. Vaahtokukka huomasi, että hänen oppilaansa alkoi jäädä jälkeen, ja tuo hidasti vauhtiaan.
”Mitä nyt?” Mehiläistassu joutui käyttämään hetken aikaa ennen kuin hänen väsymyksestä sumeat silmät tarkensivat Vaahtokukan kasvoihin.
”Ei mitään, väsyttää..” musta naaras sammalsi. Vaahtokukka sipaisi hännällään oppilaansa lapaa.
”No, lähdetään sitten. Näytän sinulle myöhemmin vähän eri yrttejä.” Sen jälkeen he lähtivät takaisin leiriin päin. Mehiläistassu tunsi raskaan väsymyksen painon harteillaan kompuroidessaan kuuraisessa metsässä kohti leiriä.

// Ei mitään hajua miten paljon virheitä tai Mehiläispentuja sinne tuli.. :D
Vastaus:Hyvä pitkä nimitystarina, tulipa Mehiläistassulle aika yllätys. Tykkäsin kuvailusta etenkin siinä vaiheessa kun Mehiläistassu on Vaahtokukan kanssa metsäss, lehtikato on tullut. Jos jotain virheitä oli, ne olivat pieniä ja satunnaisia eivätkä pistäneet silmään.
Tulee olemaan jännää seurata Mehiläistassun parantajan uraa.

Saat 29kp.

-YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Heinäpentu/-tassu, Tuuliklaani
06.11.2016 12:15
Keltaturkkinen kolli hätkähti hereille pimeästä pesästä. Hän kuuli siskonsa syvän hengityksen vierestään ja veljensä paljon heikomman hengityksen heidän nukkuessaan pehmeillä sammalilla. Heinäpentu ja Ruusupentu olivat nukahtaneet Kuulaspennun vierelle parantajan pesään edellisenä iltana. Pienen kollipennun nenä oli täynnä parantajan pesän erilaisia yrttien ja marjojen tuoksuja. Ne tuntuivat huumaavan pennun pään mutta Heinäpentu tunsi syyllisyyttä jos lähtisi takaisin pentutarhaan ja jättäisi sisarensa.
Kuulaspennun loukkaantumisesta oli kulunut nyt muutama päivä, eikä Heinäpentu ollut poistunut veljensä viereltä muualle kuin tarpeiden tekoon. Heidän emonsa Kettuturkki oli palannut soturien tehtäviin sillä Heinäpentu ja Ruusupentu eivät suostuneet poistumaan parantajan pesästä pentutarhaan. Kettuturkki kävi silti joka päivä pentujensa luona parantajan pesässä kyselemässä vointia. Hänen katseensa tuntui harhailevan ja hän näytti joka kerta entistä väsyneemmältä. Kettuturkista ei ollut juttukaveriksi, ja Heinäpentu toivoi, että heidän isänsä Apilahäntä tulisi joskus katsomaan pentujaan, mutta hän ei ollut edes vilkaissut parantajan pesän suuntaan. Kollipentu ihmetteli isänsä käytöstä mutta ei osannut huolestua siitä.
*Ehkä isä halusi panostaa klaanin huolenpitoon*, pentu järkeili.
Heinäpentu tajusi että aurinko alkoi jo valaista taivasta, ja hän ponnisti istumaan. Ruusupentu äännähti ja käänsi kylkeä mutta ei herännyt. Kuulaspennun harmaat silmät räpsähtivät auki ja musertava syyllisyyden taakka sen kuin painoi pennun lapoja.
”Nukuitko hyvin?” Heinäpennun ääni oli karhea ja Kuulaspentu säpsähti. Keltaturkkinen pentu kosketti hännällään veljensä takajalkaa ja toisti kysymyksensä. Kuulaspentu räpsäytti silmiään ja käänsi katseensa pois. Heinäpentu huokaisi syvään. Kuulaspentu ei ollut sanonut mitään loukkaantumisensa jälkeen, ja Heinäpentu pelkäsi tuon olevan suuttunut hänelle.

Kun auringon kultaiset säteet viimein valaisivat parantajan pesän, Heinäpentu kuuli Ruostetähden ulvaisevan kutsuhuudon. Ruusupentu katsahti veljeensä vaisuna ja nousi käpälilleen. Heinäpentu vilkaisi Kuulapentua, mutta tuo ei liikahtanutkaan. Vaaleanharmaan kollin silmät olivat puoliksi kiinni ja hän huiskaisi hännällään tarkoittaen ”menkää, älkää odottako minua”. Heinäpentu seurasi siskoaan hiljaa leirin aukealle, jonne kaikki olivat jo kokoontuneet. Ruostetähti seisoi ylväänä klaanin edessä ja aloitti juuri kun sisarukset istuivat emonsa viereen. Kettuturkki oli jäänyt parantajan pesän lähelle istumaan ja Heinäpentu painautui emonsa punaruskeaan turkkiin.
”Tänään kolme pentua on täyttänyt kuusi kuuta, mutta vain kaksi heistä pääsee tänään oppilaaksi loukkaantumisen takia”, Ruostetähden ääni tuntui tutulta ja turvalliselta Heinäpennun korvissa, mutta hänen pieni kehonsa jännittyi sanojen aikana.
”Heinäpentu ja Ruusupentu, astuisitteko tähän eteen?” päällikkö pyysi ja koko klaani teki tilaa kahdelle Kettuturkin pennulle. Heinäpentu nielaisi ja vilkaisi parantajan pesän suuntaan. Kuulaspennun harmaat silmät uhkuivat vihaa ja ne katsoivat koko klaania piilosta parantajan pesästä. Heinäpentu värähti ja kompuroi muutaman ensimmäisen askeleen Ruusupennun perässä. Keltaturkkinen kolli kyyristyi tuntiessaan kaikkien katseet turkillaan. Ruusupentu tärisi innostuksesta ja oli ilmeisesti jo unohtanut Kuulaspennun. Heinäpentu pidätteli vinkaisua asettuessaan Ruostetähden eteen.
”Ruusupentu, Heinäpentu ja Kuulaspentu, olette täyttäneet kuusi kuuta ja on aikanne tulla oppilaiksi. Valitettavasti olemme kuitenkin päättäneet Tähtisumun kanssa että on parempi että Kuulaspentu nimitetään myöhemmin oppilaaksi sitten kun hänen jalkansa on parantunut”, päällikkö naukui tasaisella äänellä. Heinäpennun keho tärisi yhtä aikaa äkillisestä innostuksesta ja pelosta kun Ruostetähti jatkoi:
”Tästä päivästä aina siihen päivään kunnes saatte soturinimenne, teidät tunnetaan Ruusutassuna ja Heinätassuna. Ruusutassun mestariksi tulee Valkohäntä ja Heinätassu saa mestarikseen Synkkämyrskyn. Toivon että mestarinne välittävät teille kaiken oppiman.” Heinätassu seurasi katseellaan suurta tummaturkkista kollia kun tuo tassutti uuden oppilaansa luokse. Synkkämyrsky kumartui ja Heinätassu kurottautui koskettamaan uuden mestarinsa nenää. Klaani yhtyi hurraahuutoihin, ja Heinätassu kääntyi klaanin päin innostuksen nipistellessä vatsaa. Hän kuitenkin erotti veljensä silmät emonsa takaa ja kollin innostus haihtui. Ensimmäistä kertaa elämässään Heinätassu tunsi pelkoa veljeään kohtaan. Kuulaspennun silmistä paistoi puhdas viha, ja se tuntui olevan kohdistettu suoraan Heinätassuun.

// Tässä olisi tämä, voit sitten kirjoittaa Kuulaan näkökulman tästä Phi
Vastaus:Hyvä nimitystarina, hyvin kerrottu tuntemuksia. Voi kun alkaa Heinätassun perhe rakoilla ympärillä...
Saat 15 kp tästä.

- YP Phi

// tästä on kiva kirjoittaa Kuulaalla, kolli maalailee piruja seinillä >:)

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tulitassu, Tuuliklaani
03.10.2016 12:05
Neljäs -

Tulitassu kökötti parantajan pesässä. Hän katseli, miten Kultatassu sekoitti taitavasti yrttejä keskenään. Tulitassu itse ei pääsisi omiin tehtäviinsä vielä hyvään aikaan kipeän jalkansa takia, joten hän sai nyt tyytyä katselemaan Kultatassua töissään. Eikä kyse ollut siitä, etteikö Kultatassu ollut kaunista katsottavaa vaan siitä, että Tulitassu oli tulla hulluksi joutuessaan vain makoilemaan päivät pitkät. Tulitassu päästi pitkän huokauksen ja katseli, miten Kultatassu avasi lehtikäärön ja poimi sieltä näppärästi pari siementä.
"Mitä nuo ovat?"
"Unikonsiemeniä", Kultatassu vastasi kärsivällisesti. "Sinulle."
"Onko tuo koko tökötti - tai siis lääke minulle?" Tulitassu kysyi ja silmäili voimakkaan hajuista tahnaa. Hän ei ollut ihan varma pystyisikö syömään sitä oksentamatta.
"Ei ole", Kultatassu naukui ja nauroi Tulitassun ilmeelle. "Sitä ei ole tarkoitettu syötäväksi ylipäätään vaan sitä voidellaan klaaninvanhimpien kipeisiin polkuanturoihin."

"Ai no se on hyvä", täplikäs kolli naukui ajatuksissaan ja punnersi sitten ylös. Hänen jalkaansa vihloi vielä kun sillä käveli (tai tarkalleen ottaen hän ei olisi saanut ollenkaan laskea painoaan sille vielä jotta se luutuisi kunnolla). Kultatassu loi kullankeltaisilla silmillään Tulitassuun moittivan katseen.
"Et varmaankaan halua että jalastasi tulee kampurajalka?" Tabbykuvioinen parantajaoppilas kysäisi terävästi.
"Se juuri on suurin haaveeni", Tulitassu tokaisi ironisesti mutta linkkasi loppumatkan kolmella jalalla ja söi unikonsiemenesä mukisematta.
"Jos lupaat olla rasittamatta jalkaasi voit kyllä mennä aukion puolelle juttelemaan muiden kanssa", Kultatassu naukui ja syventyi taas yrtteihinsä.
"Ai joko sait tarpeeksesi minusta?" Tulitassu vitsaili, mutta lähti ihan mieluusti katselemaan maailman menoa.

Parantajan pesän ulkopuolella oli aurinkoista ja valo sai Tulitassun oranssin ja ruskeantäplikkään turkin hehkumaan. Hoikka kolli nilkutti oppilaiden pesän luokse. Suurin osa oppilaista oli harjoitustuokiolla, mutta Tulitassu löysi Tuisketassun pesän ulkopuolelta sukimassa kilpikonnakuvioista turkkiaan.
"Hei. Eikö sinulla ole koulutusta tänään?" Tulitassu tervehti ja katseli, miten aurinko loimusi Tuisketassun turkin toffeenvärisissä ja mustissa läikissä.
"Oli. Palasin juuri", Tuisketassu vastasi kohotettuaan katseensa. "Miten jalkasi voi?"

Tulitassu kohotti vähättelevästi lapojaan. "Ihan hyvin se voi. Kaipaan jo takaisin koulutukseen."
Tuisketassu hymyili ilkikurisesti: "Muistat varmaan että kun koulutuksesi alkaa, alkaa myös rangaistuksesi?"
Tulitassu painoi käpälän sydänalalleen. "Osui ja upposi."
Vastaus:Hauska lyhyt keskustelutarina, Tulitassulta löytyy kyllä hauskoja tokaisuja. Toivottavasti Tulitassu pääsee pian taas takaisin koulutukseen. Hyvää virheetöntä testiä. Ja tätä tykkäisi lukea pidemmissäkin pätkissä :>

Saat 8kp

-Yp Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Heinäpentu, Tuuliklaani
16.09.2016 16:50
Pieni kollipentu painautui täristen emonsa vatsaa vasten. Hänen mielessään risteilivät hirvittävät ajatukset. Kuulaspennun kaatuminen, ja se miten veli oli uikuttanut tuskissaan maassa. Se aika, jolloin Heinäpentu oli jäänyt kaksin loukkaantuneen veljensä kanssa, tuntui hirveän pitkältä. Kollin huulilta karkasi voihkaus joka kuitenkin tukahtui emon turkkiin. Heinäpentu ravisti päätään ja yritti karkottaa ajatukset mielestään. Hän työnsi mielestään pois kuvan, jossa Kuulaspentu makasi loukkaantuneena maassa. Ruusupentu tärisi veljeään vasten mutta oli jo nukahtanut. Heinäpennun ajatukset ajelehtivat pois, ja pentu vaipui kiitollisena pimeyteen.

Heinäpentu leijui pimeydessä silmät kiinni. Pimeys tuntui lohduttavalta, ja pentu oli kiitollinen että sai vain olla. Yhtäkkiä Heinäpentu tunsi maata allaan, ja hänen silmäluomiensa takaa kajasti valoa.. Hän värähti ja puristi silmänsä entistä tiukemmin kiinni, kuin olisi voinut tahdonvoimalla palata takaisin siihen lohduttavaan pimeyteen. Se ei kuitenkaan auttanut. Heinäpentu vääntelehti kippurassa, kunnes tunsi lämpimän kielen sukivan turkkiaan. Kolli rauhoittui, ja avasi silmänsä. Hän oli pentutarhassa. Kettuturkki suki Heinäpennun turkkia voimakkain vedoin. Heinäpentu inahti ja sulki silmänsä uudestaan.
”Voisit jo nousta”, kuului Kettuturkin ääni kollin yläpuolelta. Heinäpentu äännähti ja käänsi kylkeä. Kettuturkin ärtynyt huokaus pörrötti kollipennun turkkia. Naaras tuuppasi pentuaan kylkeen. Heinäpentu tuhahti ja avasi silmänsä. Häikäisevä valo täytti pennun silmät ja tämä siristeli vihreitä silmiään auringonvalossa.
”No jo oli aikakin”, Kettuturkki mumisi ja auttoi pentunsa seisomaan. Heinäpentu hoippui muutaman askeleen ennen kuin sai tasapainon. Hän ravisteli muutaman kerran päätään niin että unisuus haihtui. Ensimmäisenä hänen mieleensä tuli Ruusupentu. Heinäpentu katseli kulmat kurtussa ympärilleen. Toiseksi hän huomasi pentutarhan olevan tyhjä. Juuri kun hän oli kysymässä missä kaikki ovat, Heinäpentu muisti Kuulaspennun ja sanat tukehtuivat hänen kurkkuunsa.
”Ruusupentu on veljesi luona”, kuului Kettuturkin hento kuiskaus pesän perältä. Heinäpentu vain vilkaisi pikaisesti emoaan ennen kuin säntäsi parantajan pesään.

Yrttien voimakkaat tuoksut kutittivat kellertävän kollin nenää mutta hän ei välittänyt. Hämärässä parantajan pesässä Heinäpentu erotti makuusijalla kaksi hahmoa. Jalat lipsuen hän juoksi heidän luo. Ruusupentu kyhjötti surkean näköisenä pienen sammalmytyn päällä. Hänen karvansa sojottivat miten sattuu ja hänen katseensa oli kiinni siinä pienessä mytyssä joka oli Ruusupennun edessä. Heinäpentu tassutti hiljaa siskonsa vierelle. Ruusupentu käänsi kiiltävät silmänsä toisen veljensä silmiin. Heinäpentu värähti, ja käänsi sitten katseensa Kuulaspentuun.
Kuulaspentu makasi sykkyrällä sammalilla, ja hänen toinen etutassu oli topattu kaisloilla. Kollipennun paksu turkki oli sotkussa ja hän oli puristanut silmänsä tiukasti kiinni. Ruusupentu nyyhkäisi, ja Heinäpentu painautui lohduttavasti siskoaan vasten. Hän istuutui maahan sisarensa viereen. Kaikki oli mennyt pieleen. Ei Kuulaspennun pitänyt loukkaantua. Heinäpennun ajatukset törmäilivät toisiinsa ja hänen silmäluomensa alkoivat lepsua tuijottaessaan veljeään jonka kylki kohoili tasaisesti. Kolli laskeutui makuulle ja painoi päänsä Kuulaspennun pään viereen. Ruusupennun punaruskea turkki tuli Heinäpennun eteen ja tämä painoi kuononsa vasten sisarensa kylkeä. Kolli sulki silmänsä ja antoi sisarensa tuttujen hajujen kiidättää hänet uneen.

// Josko tällä saisi Heinälle ne puuttuvat kp’t että se pääsisi oppilaaksi cx

Vastaus:Kyllähän tällä irtoaa puuttuvat, ja vähän ekstraakin. Yhtä aikaa suruisa ja söpö tarina.

Saat 10 kp.

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kastetassu, Myrskyklaani
04.09.2016 15:59
Kastetassu asteli järven rannalla. Linnut lauloivat ja aurinko lämmitti oppilaan turkkia. Hän asteli yhä syvemmälle metsään, kunnes ei yhtäkkiä enää tiennyt, missä oli. Puut kaartuivat tummina hänen ylleen ja aurinkokin oli yhtäkkiä poissa. Kaikki tuttu ja turvallinen hävisi. Metsikössä kiilui kaksi silmää, jotka tuijottivat Kastetassua herkeämättä. Kastetassu vilkaisi ympärilleen ja näki muuallakin kiiluvia silmäpareja.
Naaras kyyristyi maahan, mutta päätti sitten olla antamatta pelon voittaa itseään. Kastetassu asteli yhtä silmäparia kohti yrittäen haistella ilmaa saadakseen tietää kuka tai mikä pensaikossa oli. Mitään hajuja ei kuitenkaan ollut metsän hajuja luukuun ottamatta. Yhtäkkiä pensaikossa ollut olento astui esiin. *Kettu!* Kastetassu ajatteli peloissaan, mutta hyökkäsi kettua päin iskien hampaansa sen käpälään.
”Oletko muuttunut kasvissyöjäksi?” Marjatassun ivallinen naukaisu havahdutti Kastetassun unestaan. Kastetassu huomasi purevansa ketun jalan sijaan makuualustaan. Oppilas sylkäisi sammaleet suustaan.
”Harjoittelin taistelutaitoja”, Kastetassu tekaisi äkkiä tekosyyn puolustukseksi. Marjatassu pyöritteli silmiään.
”Niin varmaan”, hän sanoi. ”Et tiedä taistelemisesta enempää kuin pieni pentu.”
”Tiedämpäs!” Kastetassu murisi äkäisenä, mutta tiesi Marjatassun olevan oikeassa. Hän oli käynyt vain yhden kerran leirin ulkopuolella ja silloinkin vain tutkimassa luvatta reviiriä. Siitä hän oli saanut rangaistuksen, jonka takia oli joutunut eilisen päivän vaihtaa klaanivanhimpien makuualuset ja poistaa heidän punkkinsa. Tänään Kastetassu mestari Tiikerimyrsky kuitenkin esittelisi hänelle reviirin. Kastetassu rupesi peseytymään ja katseli samalla ympärilleen. Oppilaiden pesässä ei ollut hänen ja Marjatassun lisäksi enää muita. Valosta päätellen aurinko oli jo lähestymässä lakipistettään. Kastetassu nousi makuualuseltaan ja asteli ulos pesästä. Oppilas antoi katseensa kiertää leirissä. Pian hän huomasi Tiikerimyrskyn tulevan häntä kohti.
”Tule!” naaras naukaisi. ”Esittelen sinulle reviirin.” Kastetassu oli pompata ilmaan innosta, mutta yritti pysyä nahoissaan. Tiikerimyrsky näytti kuitenkin jo huomanneen oppilaansa innon, sillä oli alkanut kehrätä huvittuneesti. Kaksikko lähti kohti leirin uloskäyntiä. Leirin ulkopuolella Tiikerimyrsky lähti juoksuun ja Kastetassu pinkaisi hänen peräänsä. Häneelä oli kova työ pysyä mestarinsa perässä, mutta ei kuitenkaan kadiottanut tätä näkyvistä. Kastetassu kiihdytti saadakseen mestarinsa kiinni. Edessä oli valtava kaatunut puunrunko, jonka päälle Tiikerimyrsky hyppäsi yhdellä loikalla. Kastetassu yritti samaa, mutta joutui pettymään, kun jäi rungon päälle roikkumaan etutassujensa varassa. Naaras onnistui kuitenkin lopulta kiipeämään puunrungon päälle. Tiikerimyrsky vilkaisi häneen hyväksyvästi ja hyppäsi alas puunrungolta. Kastetassu tuli hänen perässään. Tiikerimyrsky ja Kastetassu jatkoivat matkaa, kunnes saapuivat joelle.
”Joen toisella puolella on Tuuliklaanin reviiri, paina haju tarkoin mieleesi”, Tiikerimyrsky naukaisi. Kastetassu katseli joen toisella puolella avautuvaa nummimaisemaa. Tuuli heilutteli ruohon korsia, muuta liikettä ei näkynyt. Tiikerimyrsky johdatti oppilaansa rajaa pitkin järvelle.
”Tässä on Vanha tammi,” naukaisi Tiikerimyrsky heidän saapuessaan suurelle tammelle. Sitten hän kysyi: ”Mitä haistat?” Kastetassu haisteli tarkkaavaisesti ilmaa. Hän erotti järven hajun voimakkaana, mutta myös hiiren hajun.
”Järven, hiiren ja jäniksen”, Kastetassu naukaisi lopulta. Tiikerimyrsky nyökkäsi.
”Osaatko paikantaa hiiren?” hän kysyi. Kastetassu haisteli uudelleen ilmaa, mutta yritti nyt keskittyä ainoastaan hiiren hajuun. Kastetassu hiipi hiljaa tammen toiselle puolelle ja havaitsi hiiren istumassa tammen juurella pähkinää napostellen. Kastetassu kyyristyi maahan ja yritti muistella mitä Hämytassu oli opettanut hänelle eilen hiirien metsästämisestä.
”Laske kaikki painosi lonkkien varaan”, Tiikerimyrsky opasti hiljaa ja Kastetassu alkoi hiipiä hiirtä kohti. Hän kuitenkin astui risun päälle, joka rasahti säikäyttäen hiiren. Kastetassu hyppäsi sitä kohti, mutta hiiri livahti tammen juurakkoon.
”Hiirenpapanat!” Kastetassu sähähti. Tiikerimyrsky heilautti häntäänsä.
”Parempi onni ensi kerralla”, hän sanoi ja vilkaisi ylös. Sitten hän naukaisi: ”Palataan leiriin.”

Leiriin päästyään Kastetassu vilkaisi ympärilleen ja huomasi Hämytassu hotkivan myyrää nokkospensaan vieressä. Kastetassu hyppelehti tämän luo.
”Tuskin sinun ateriasi mihinkään karkaa! En ole nimittäin kuullut koskaan, että saalis heräisi henkiin”, hän naukaisi ilkikurisesti.
”Taisin hiukan innostua rangaistukseni päättymisestä”, Hämytassu naukaisi katsellen kiusaantuneena käpäliinsä. Kastetassu toljotti ystäväänsä hämmästyneenä.
”Rangaistuksesi?” Kastetassu kysyi uteliaana.
”Se on aika pitkä tarina”, Hämytassu alkoi kertoa: ”Kolme auringon nousua sitten olin vaihtamassa luvatta klaanivanhimpien makuualusia, kun sain päähäni mennä keräämään sammalia ilman lupaa. Aloin seurata jotain tuoksua, mutta siinä kohtaa tein pahan virheen. Yhdestä pensaasta ilmestyi kettu, jota paetessani putosin järveen. Sitten...” Hämytassu lopetti. Kastetassu katseli häntä kärsimättömänä.
”No?” hän hoputti. ”Veikö hiiri kielesi?”
”Sitten… Sitten joku tuntematon naaras pelasti minut hukkumiselta”, Hämytassu kuiskasi. Kastetassu toljotti naarasta hämmentyneenä.
”Eikö hän siis ollut mistään klaanista?” hän kysyi epäluuloisena. Hämytassu pudisti päätään.
”Luulen, että hän oli erakko. Kotikisu hän ei ainakaan ollut”, ruskea naaras naukaisi.
”Oletko kertonut hänestä muille?” Kastetassu kysyi. Naaras alkoi vähitellen innostua.
”Olet ensimmäinen”, Hämytassu naukaisi päätään pudistellen.
”Tuo on ihan hirmuisen jännittävää!” Kastetassu ei voinut enää pidätellä intoaan. ”Mieti, kuinka mahtavaa olisi saada selville kuka se mysteerikissa on!”
”Tuohan on mahtava ajatus!” Hämytassu naukaisi ja Kastetassu huomasi innostuksen tarttuvan häneenkin.
”Voisimme puhua tästä myöhemmin. Mestarimme varmaan jo odottavat meitä”, Kastetassu naukaisi.
”Niin”, Hämytassu myönsi.
”Terävä havainto”, ystävykset käänsivät katseensa säikähtäneinä ja huomasivat Saarniturkin tuijottavan heitä. Kastetassun harmiksi myös Tiikerimyrsky oli paikalla.
”Ti-tiikerimyrsky! Mitä kuuluu?” Kastetassu naukaisi hiukan nolona yrittäen saada selvää oliko Tiikerimyrsky kauhean vihainen.
”Voisit tarkistaa klaanivanhimmista punkit ennen kuin lähdemme harjoittelemaan taiteluliikkeitäsi sen sijaan, että istut täällä juoruilemassa”, Tiikerimyrsky naukui. ”Ja ennen kuin kyseenalaistat minua, niin ei, se ei ole rangaistus.” Kastetassu pyöritteli Hämytassulle silmiään.
”Puhutaan suunnitelmistamme oppilaiden pesässä kun kaikki nukkuvat”, hän kuiskasi tälle vielä, ennen kuin kiirehti hakemaan hiirensappea.

”Kastetassu, herää!” Hämytassun naukaisu herätti Kastetassun ja hän nousi ylös sammalvuoteeltaan.
”Luulin jo, että meinaat nukkua kokonaisen kuun”, Hämytassu sihahti pilke silmäkulmassaan.
”Anteeksi”, Kastetassu naukaisi haukotellen. ”Taisteluharjoitukset olivat aika raskaat.”
”No joka tapauksessa”, Hämytassu sanoi hiljaa. ”Minulla on ajatus.”

//No joo, matkin vähän Hämytassun tarinaa, mutta halusin kirjoittaa Kastetassu näkökulmasta. ;) Toivottavasti ei haittaa mitenkään.
Vastaus:On mukavaa kun löytyy joku jonka kanssa kirjoittaa yhdessä. Toki on hauska kirjoittaa yhteisistä tapahtumista oman hahmon näkökulmasta, ja vuorosanojen kopiointi on selkein ja helpoin tapa. Mutta kiinnostavampaa olisi jos jo kerran kirjoitetun tapahtuman osaisi kuvailla lyhyesti mutta tunnistettavasti, vähemmällä vuorosanojen toistolla, vaikka keskittyen enemmän kerrontavuorossa olevan hahmon ajatuksiin ja tunteisiin, kuten tässä tehtiinkin jo. Vaatii kokeilua, että löytyy luonteva tyyli. Oli kiinnostava ja sujuva tarina.

Saat 25kp

-YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Hämytassu, Myrskyklaani
03.09.2016 21:57
Hämytassi istui nokkospensaan vieressä ja ahmi myyrää kuin ei olisi syönyt mitään moneen päivään.
"Tuskin sinun ateriasi mihinkään karkaa! En ole nimittäin koskaan kuullut, että saalis heräisi henkiin!" Hän nosti päätään suu täynnä kuullessaan huvittuneen naukaisun ja huomasi Kastetassun loikkivan häntä kohti. Hämytassu nielaisi loputkin myyrästään, nuolaisi huuliaan ja loi kiusaantuneena katseensa käpäliinsä.
"Taisin innostua hieman liikaa rangaistukseni päättymisestä", hän sanoi nolona. Äkkiä hopeanharmaan naaraan huvittuneisuus vaihtui hämmennykseen.
"Rangaistusksesi?" Kastetassu toisti Hämytassun sanat kummissaan. *Ai niin! Unohdin kertoa hänelle siitä!* Hämytassu yritti olla piittaamatta omista ajatuksistaan, koska ei olisi haulunnut kertoa lähteneensä keräämään luvatta sammalia klaaninvanhimmille. *Miksi minun piti avata suuni äsken!* hän soimasi itseään. Hämytassu katsoi Kastetassuun epäröiden vielä hetken, mutta tämän utelias katse sai hänet tekemään päätöksensä.
"Se on melko pitkä tarina", Hämytassu aloitti. "Kolme auringonnousua sitten olin vaihtamassa klaaninvanhimpien makuu alusia, kun sain päähäni lähteä keräämään uusia sammalia ilman lupaa. En olisi vältämättä joutunut pahaan pulaan, jos en olisi lähtenyt seuraamaan sitä vierasta, mutta kuitenkin tuttua tuoksua. Mutta tajusin liian myöhään tehneeni kohtalokkaan virheen. Eräästä pensaasta tuli esiin kettu, jonka jahtaamana putosin järveen. Sitten..." Hämytassu ei tiennyt pitäisikö hänen kertoa Kastetassulle siitä, kuinka tuntematon naaras oli pelastanut hänet hukkumiselta, koska pelkäsi tämän kertovan siitä koko klaanille.
"No?" Kastetassu patisti. "Veikö hiiri kielesi?" Hämytassu veti syvään henkeä.
"Sitten... sitten joku tuntematon naaras pelasti minut hukkumiselta", hän naukaisi. Kastetassu katsoi häntä suu auki ja silmät hämmästyksestä pyöreinä.
"Hän ei siis ollut mistään klaanista?" Hopeanharmaa naaras kysyi epäröiden. Hämytassu pudisti päätään.
"Luulen, että hän on erakko. Mutta ei ainakaan kotikisu se on varmaa", hän sanoi. Kastetassu näytti pohtivaiselta.
"Oletko kertonut tuosta kenellekkään muulle?" hän kysyi lopulta. Hämytassu pudisti uudemman kerran päätään.
"En. Olet ensimmäinen", hän maukui. Hämytassu yritti tutkia naaraan ilmettä, mutta sitä oli lähes mahdotonta tulkita. Hän ehti hetken jo kuvitella, että Kastetassu kertoisi Tulitähdelle siitä, mitä oli kuullut Hämytassulta. Mutta Hämytassun suureksi yllätykseksi naaras näyttikin innostuneelta.
"Tuohan on oikeastaan todella jännittävää! Mieti nyt, miten hauskaa olisi saada selville kuka se muukalainen on!" Kastetassu naukui kihisten innosta. Hämytassu tajusi, että hopeanharmaan naaraan ajatus ei ollut lainkaan hullumpi. Oikeastaan se oli aivan loistava.
"Tuo on mahtava ajatus!" Hämytassu sanoi ja hädin tuskin pysyi turkissaan.
"Voimme puhua tästä myöhemmin. Luulen, ettei meidän pitäisi istuskella täällä juttelemassa, kun mestarimme varmasti ovat jo odottamassa meitä", Kastetassu järkeili.
"Niin", Hämytassukin myönteli.
"Terävä havainto." Hämytassu ja Kastetassu käänsivät säikähtäneinä päitään ja huomasivat Saarniturkin katselevan heitä vähän matkan päästä. Myös Tiikerimyrskyn kasvoilla oli tuima ilme.
"Ti-tiikerimyrsky! Mitä kuuluu?" Kastetassu sopersi nolona. Tiikerimyrsky tuhahti.
"Voitkin tarkistaa klaaninvanhimmista punkit ennen kuin lähdemme harjoittelemaan taisteluliikkeitäsi. Ja ennen kuin kyseenalaistat minua niin ei, se ei ole rangaistus." Kastetassu pyöritteli Hämytassulle silmiään ja tämä kehräsi itsekseen.
"Voimme puhua suunnitelmistamme oppilaiden pesässä, kun kaikki nukkuvat", hopeanharmaa naaras kuiskasi Hämytassulle ja loikki hakemaan hiirensappea. Hämytassu ei ehtinyt miettiä asiaa sen enempää, kun Saarniturkki tökkäsi häntä käpälällään kylkeen.
"Lähdemme metsästyspartioon", harmaa soturi ilmoitti. Hämytassu nyökkäsi ja seurasi mestariaan, sekä Saniasiturkkia ulos leiristä. Hämytassun metsästys ei sujunut, mutta se ei haitannut häntä juurikaan. Saarniturkki tarkasteli häntä pää kallellaan.
"Onko kaikki hyvin?" Soturi kysyi. Hämytassu tuskin kuuli, mitä hänen mestarinsa sanoi. Hänen päässään oli nimittäin kehkeytymässä ajatus...

// Tuli taas kirjoitettua jotain :)

Vastaus:Hämytassyn ja Kastetassun yhteistyötä/ystävyyttä tulee olemaan hauska seurata. Mestarit ovat aina vaan yhtä kärttyjä näköjään.... mukava, kirjoitusvirheetön tarina, tätä lisää!

Saat 19kp

-YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Mehiläispentu, Myrskyklaani
30.08.2016 17:47
Mehiläispentu katseli silmät sirrissä sijaisemonsa häntää, joka viuhtoi ilmaa. Hän kyyristyi ja ajatteli, että Lehväpilven häntä olisi paha varjoklaanilainen jonka hän nyt yllättäisi.
Mehiläispennun ainut elossa oleva sisar Punapentu leikki taaempana Pörröpennun, Pikkupennun, Huurrepennun ja Kuurapennun kanssa. Mehiläispentu ajatteli ylpeänä että hänen kärsivällisyytensä riitti tällaiseen odottamiseen ja vastustajan arvioimiseen, mitä hän ei uskonut pentutarhan muista pennuista – paitsi ehkä Punapennusta. Mustaturkkinen naaras oli hyvin läheinen sisarensa kanssa, sillä heidän emonsa ei selvinnyt synnytyksestä hengissä eikä heillä tietääkseen ollut muita sukulaisia elossa. He jakoivat keskenään kaiken, ja siskokset tunsivat toisensa hyvin – voisi melkein sanoa että he olivat kuin yhtä kissaa. Mehiläispennun ja Punapennun näki lähes poikkeuksetta yhdessä leikkimässä. Mehiläispentu ei ollut koskaan leikkinyt paljoa pentutarhan muiden pentujen kanssa, vaikka Punapentu välillä innostui paljon ja hyppäsi mukaan heidän leikkeihinsä. Mehiläispentu oli joskus muutaman kerran leikkinyt toisten pentujen kanssa, mutta heidän leikkinsä olivat olleet niin rajuja, että hänen vasenta takajalkaansa oli alkanut jomottaa. Punapentu tiesi miten leikkiä niin, ettei sisareen sattunut, ja hän oli oppinut olla osumatta Mehiläispennun jalkaan josta puuttui kaikki varpaat. Se ihmetytti paljon Pörröpentua, Pikkupentua, Huurrepentua ja Kuurapentua, eikä Mehiläispentu pitänyt heidän hämmästyneistä katseestaan kun hän käveli heidän ohi hieman vasen takajalka ylhäällä. Naaras halusi olla normaali muiden silmissä, ei ”se varpaaton kissa”. Punapentua asia ei ihmetyttänyt, hän käyttäytyi niin kuin jokaisen sisaren yhden jalan varpaat olisivat poissa. Tämä tulikin joskus puolustamaan Mehiläispentua kun muut pennut kävivät liian tunkeileviksi.
Mehiläispennun suu kaartui virneeseen, ja hän valmistautui hyppyyn saadakseen pahan varjoklaanilaisen kiikkiin. Pentu oli kuitenkin uppoutunut liian pitkäksi aikaa omiin ajatuksiinsa, eikä siis huomannut miten Punapentu hyppäsi takaa hänen päälleen. Mehiläispentu kaatui eteenpäin ja pyörähti muutaman kuperkeikan niin että hän törmäsi Lehväpilveen. Vaaleanharmaa naaras nousi säikähtäen seisomaan ja kääntyi ympäri, mutta nähdessään Punapennun ja Mehiläispennun painimassa maassa hän laskeutui takaisin makoilemaan ja seuraamaan sisarusten leikkitappelua. Punapentu oli päässyt Mehiläispennun päälle, ja musta naaras yritti vääntäytyä irti sisarensa raudanlujasta otteesta. Hän piti kaikilla neljällä käpälällään siskoaan maassa, mutta hyppäsi Mehiläispennun muutaman turhan poispääsemisyrityksen jälkeen hänen päältään. Naaras nousi ähisten seisomaan ja katsoi äreästi siskoaan. Punapentu näytti häkeltyneeltä.
”Mitä nyt?” Mehiläispentu tiesi että oli turha raivostua noin pienestä asiasta, mutta hän ei voinut itselleen mitään.
”Olisin saanut pahan varjoklaanilaisen – eikun siis Lehväpilven hännän kiinni jos et olisi kaatanut minua”, Mehiläispentu sanoi närkästyneenä. Punapentu näytti pahoittelevalta ja tassutti hieraisemaan siskonsa poskea. Mehiläispennun kasvot kuitenkin sulivat nopeasti hymyyn ja hän kosketti nenällään Punapennun nenää. Punaruskea naaras naurahti sillä Mehiläispennun viikset kutittivat hänen kasvojaan. Sitten hän yhtäkkiä vakavoitui ja Mehiläispentu katsoi sisartaan kummissaan ja käänsi päätään.
”Mennään yllättämään joku!” Punapentu kuiskasi häntä innosta väristen. Siskon into tarttui nopeasti myös Mehiläispentuun ja pian he jo olivatkin päät yhdessä miettimässä kenet oli paras säikäyttää.
”Ei ainakaan Lehväpilveä, se taitaa jo tietää mitä me aiomme tehdä”, Mehiläispentu naukui mielipiteensä. Punapentu nyökytteli vakavan näköisenä aivan sen näköisenä kuin he olisivat olleet kokeneita sotureita jotka keskustelivat taistelustrategioista.
”Eikä ketään muista pennuista”, punaruskea naaras naukui kurtistaen samalla kulmiaan pähkäillen, kenet he voisivat säikäyttää. Mehiläispentu mietti ankarasti. Savupuroa hän ei kyllä uskaltaisi säikäyttää. Mehiläispentu keräsi hivenen rohkeuttansa ja sanoi vähän nolona sisarelleen:
”Eikä säikäytetä Savupuroa, koska minä en uskalla.” Punapentu ei nauranut, ja juuri sitä piirrettä Mehiläispentu hänessä rakasti. Hän ymmärsi Mehiläispentua, samalla tavalla kuin Mehiläispentu ymmärsi Punapentua. Hän hymyili, kun Punapennun kasvot loistivat yhtäkkiä innosta.
”Säikäytetään Tulitähti!” Mehiläispentu katsoi ensin järkyttyneenä siskoaan. Miten he Tulitähden, klaanin päällikön uskaltaisivat säikäyttää? Ja entä jos heitä rangaistaisiin siitä? Punapentu oli kuitenkin niin innostunut, että huolestuneet ajatukset karisivat pois ja innostus alkoi taas tarttua Mehiläispentuun. Tämä vingahti innoissaan:
”Joo, säikäytetään Tulitähti!”
Punapentu ilmoitti Lehväpilvelle että he menisivät leirin aukealle leikkimään ja lähti Mehiläispennun edellä loikkimaan aukealle.
Aukealla oli rauhallista, ja he äkkäsivät varsin pian päällikön loikoilemassa suurkiven edustalla ottamassa aurinkoa. Pennut katsahtivat toisiinsa, ja lähtivät sitten tassuttamaan leirin viertä varjoihin kätkeytyen kohti päällikköä. He kiersivät leirin, ohittivat oppilaiden pesän ja sotureiden pesän. Mehiläispentu ja Punapentu pitivät huolen, ettei kukaan nähnyt heitä. Kun he olivat Tulitähden takana, johdossa oleva Punapentu antoi sisarelleen hännällään merkin, ja he syöksyivät huutaen päällikön selkään.
Tulitähti hätkähti, ja pennut takertuivat hänen turkkiinsa upottaen kyntensä turkkiin. Tulitähti hoksasi nopeasti mistä oli kyse, ja ulvahteli muka kauhuissaan kun pennut loikkivat päällikön päällä. Mehiläispentu kiljahteli riemusta ja loikkasi sitten maahan. Hän viittilöi sisartaan tulemaan myös alas. Punapentu lopetti Tulitähden lapojen takomisen ja hypähti Mehiläispennun viereen kasvot kummastuneesti kurtussa.
”Peräänny, paha varjoklaanilainen tai me ajamme sinut reviiriltämme!” Mehiläispentu uhosi ja hänen kurkustaan kuului hentoa murinaa joka muistutti enemmän kehräystä.
”Juuri niin! Olemme voimakkaita Myrskyklaanin sotureita ja taistelemme koko klaanin puolesta! Me olemme kaikkien klaanien parhaat soturit!” Punapentu julisti innostunut ilme kasvoillaan kun oli tajunnut miksi sisko oli kehottanut häntä tulemaan viereensä. Tulitähden kulmat olivat hivenen koholla ja tämän ilme oli lempeä. Hän kuitenkin otti kasvoilleen nopeasti pelokkaan ilmeen, ja kyyristyi hieman.
”Palaa nyt omalle reviirillesi, tai me revimme kaikki karvat päältäsi!” Punapentu hihkui ja hyökkäsi sitten päällikön kylkeä vasten. Mehiläispentu seurasi esimerkkiä ja hyppäsi sisarensa perässä kohti Tulitähteä. Mustanoranssi päällikkö oli ulvovinaan kivusta kun Punapentu takoi tassuillaan hänen kylkeään.
”Minä antaudun, ja menen omalle reviirilleni!” Tulitähti naukui lopulta, ja pudotti Punapennun selästään. Tuo katsoi pettyneenä päällikköä. Mehiläispentu ajatteli, että nyt oli ihan hyvä hetki lopettaa leikki – eihän kukaan voinut jaksaa leikkiä soturia koko päivää! Punapentu avasi suunsa sanoakseen jotain, kun Lehväpilven kiukkuinen ääni kuului heidän selkänsä takaa.
”Mitä te teette? Ette suinkaan vain kiusaa päällikköä?” Pennut käännähtivät ympäri. Lehväpilvi seisoi heidän edessään ja Mehiläispentu kyyristyi hiukan.
”Ei me kiusattu Tulitähteä”, Mehiläispentu kuiskasi hiljaa.
”Niin, ei me kiusattu Tulitähteä!” hänen sisarensa säesti. ”Me leikittiin että hän on paha varjoklaanilainen ja me ajetaan se pois reviiriltä!” Mehiläispentu nyökytteli kiivaasti, kun Tulitähden ääni kuului heidän selkänsä takaa.
”Ota rauhallisesti Lehväpilvi. He vain leikkivät.” Lehväpilvi näytti rentoutuvan, ja lähti sitten paimentamaan Mehiläispentu ja Punapentu kohti pentutarhaa kumarrettuaan ensin pienesti päällikölle.
”Se oli hauskaa, eikö ollutkin?” Punapentu kysyi Mehiläispennulta heidän tassuttaessaan kohti pentutarhaa.
”Joo!” Mehiläispentu hihkaisi iloisesti.
”En malta odottaa että meistä tulee oppilaita ja sitten sotureita”, Punapentu lausui huokaillen. Mehiläispentu vilkaisi sisartaan silmäkulmastaan, ja mietti, ettei soturina oleminen ehkä olisikaan niin ihanaa, mitä se oli aikaisemmin hänen mielestä ollut.
”En minäkään”, Mehiläispentu lausui hieman takellellen sisarelleen, mutta tämä ei huomannut mitään haaveillessaan soturiksi pääsystä.
Kun musta pentu käpertyi sijaisemonsa viereen, hänen ylleen laskeutui musta harso eikä hän voinut nukkua, sillä hän oli ensimmäistä kertaa elämässään valehdellut siskolleen.

// Ei mitään hajua miten paljon virheitä tuli koska en jaksanut tarkistaa tarinaa virheiden varalta...
Vastaus:Ei nyt mitään häiritseviä virheitä osunut silmiin. Hauska pentutarina, kivasti klaanin elämää ja muita kissoja otettu mukaan.

Saat 27kp

-YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kettuturkki, Tuuliklaani
30.08.2016 17:24
Kettuturkki piti silmiään kiinni, ja kuunteli miten hänen pentujensa askeleet kaikkoontuivat heidän mennessä kuuntelemaan klaanivanhimpien tarinoita. Hän makasi kyljellään niin, että pennut voisivat käpertyä häntä vasten kun palaisivat. Naaras oli valvotun yön jälkeen hirmuisen väsynyt, ja hän vaipui nopeasti uneen.

Kettuturkki näki unta. Hän seisoi avaralla aukealla, ja tähdet tuikkivat sysimustalla taivaalla. Maisema oli hänelle tuntematon. Ympärillä oli pelkkää avointa ruohikkoa. Silti jokin puski Kettuturkin muistoista esille, kuin hän olisi nähnyt tämän paikan aikaisemmin. Mutta missä? Ja milloin? Kysymyksiä tupsahteli taas naaraan päähän, ja hän tunsi tuttua ahdistuksen tunnetta vatsassaan kun kysymyksiin ei ollut vastauksia. Miten hän koskaan voisi enää elää tavallista elämää? Oikean emon löytyminen, järkytys siitä että emo oli erakko, isän mysteeri, Apilahännän suuttumus… Taas kysymys johon ei ollut vastausta. Se ahdisti Kettuturkkia, ja hänen mieleensä leijui kuva Apilahännästä se kylmä ilme kasvoillaan. Kettuturkki värähti, ja painui alistuvasti kyyryyn, korvat luimussa kun Apilahäntä sanoi kolealla, ilkeällä äänellä:
”En tahdo enää olla sinunlaisesi kanssa.” Kettuturkin rintaa viilsi ja hän pelkäsi kaatuvansa, sillä pelko siitä että Apilahäntä todella sanoisi niin, iski aivan yhtäkkiä ja varoittamatta. Hän haukkoi henkeä. Kettuturkki toivoi, että kaikki mikä häntä satutti sisältä, voisikin olla jotain fyysistä. Mikään Kettuturkin saama haava, ei ollut koskaan sattunut näin paljon, ja hän painautui maata vasten lohduttaakseen itseään. Musertava suru tuntui hukuttavan naaraan, ja hän uikutti, tahtoi vain päästä pois siitä kaikesta, minkä oli itse aiheuttanut. Yhtäkkiä Kettuturkin edestä, takaa, sivuilta ja joka puolelta kuului ääni:
”Älä anna heidän ajautua väärään suuntaan…” Hän hätkähti, ja nosti sitten katseensa, mutta missään ei ollut ketään. Suru ja kipu katosivat kuin tuhka tuuleen kun naaran sydän hakkasi haljetakseen rinnassa, ja hän tähyili mistä ääni oli kuulunut. Ääni joka oli sanonut sanat, oli kuulostanut tutulta. Myös sanat, jotka ääni oli sanonut, olivat Kettuturkille jo ennestään tuttuja.
”Kielopentu”, naaras kuiskasi hiljaa, ja nousi vapisten seisomaan, mutta pentua ei näkynyt. Mutta miksi hän oli tullut sanomaan nuo sanat nyt? Ja mitä ne tarkoittivat? Ahdistuksen värähdys kulki naarana kehossa ja tämä ravisti päätään. Ei hänen tarvinnut vaivata päätään Kielopennun mystisillä kertomuksilla. Ei vain tarvinnut. Oli paljon muuta, tärkeämpää ajateltavaa kuin Kielopennun sanat, joihin ei edes löytänyt vastausta vaikka miten etsi ja pyöritteli sanoja mielessään. Mutta pieni ääni Kettuturkin sisällään sanoi, että Kielopennun sanat olivat tärkeitä. Silloin hän kuuli jostain kaukaa huutoja. Ikään kuin joku olisi puhunut vedestä hänelle, äänet olivat vähän kuin sumeita. Hän yritti kuunnella tarkemmin ääniä samalla kun ne voimistuivat koko ajan. Naaraan silmäluomet tuntuivat raskailta, ja hän kävi makaamaan. Kettuturkin pää retkahti tassujen päälle ja silmät painuivat kiinni äänten kuoron voimistuessa edelleen.

Kettuturkki hätkähti hereille. Hänen ympäriltään kuului ääniä, mutta ne eivät olleet tavanomaisia leirissä käytäviä normaalilla äänellä käytyjä keskusteluja, vaan hätääntyneitä ulvahduksia. Hän nousi unenpöpperössä seisomaan, ja tassutti turkki sekaisin ja silmät sirrissä aukealle. Aukean keskellä oli pieni kissoista koostuva rinki, ja Kettuturkki puski heti sen läpi kuultuaan Ruusupennun hätääntyneen äänen jonka muiden huudahdukset vaimensivat. Ruusupentu kyhjötti kehän keskellä vapisten rajusti. Hän huohotti kuin olisi juossut pitkänkin matkan, hänen turkkinsa oli pörrössä ja silmät katsoivat vauhkoina ympäriinsä. Kettuturkki katsoi hätääntyneenä pentuaan, ja tähysi Heinäpentua ja Kuulapentua. He olivat menneet yhdessä kuuntelemaan klaanivanhimpien tarinoita.
”Missä Heinäpentu ja Kuulapentu ovat?” Kettuturkki kysyi Ruusupennulta huolta äänessään. Tämä katsoi suurin silmin emoaan, ja naukui nopeasti, henkeä haukkoen:
”Ulkona, Kuulaspentuun sattuu kamalasti, hänen jalkansa on kivien välissä!” Kettuturkkiin iski hyvin voimakas pyörrytyksen tunne. Hän kallistui sivulle, mutta sai pidettyä tasapainonsa.
”Mitä, ei, ei..” hän ähisi samalla, kun piti silmiään kiinni maan keinuessa puolelta toiselle. Tämä ei voinut olla totta. Kaikki viimeaikaiset vastoinkäymiset tuntuivat vain kaatuvan Kettuturkin päälle, ja hän pelkäsi että hän ei enää kestäisi kauaa. Kun Ruostetähden ääni kantautui Kettuturkin tajuntaan, hän avasi silmänsä.
”Lähetän partion hakemaan Kuulaspennun takaisin. Siihen lähtevät Tähtisumu, Kultatassu Apilahäntä ja Kettuturkki”, Ruostetähti maukui saaden kaikki hiljentymään. Tähtisumu ja Kultatassu olivat jo lähdössä kantaen suussaan joitain yrttejä. Kettuturkki kääntyi ja juoksi leiristä ulos eikä jäänyt odottamaan muita. Hän tiesi että muut kyllä saisivat hänet kiinni.

Naaras juoksi nummien halki, ja pysähtyi aina välillä haistelemaan mihin suuntaan mennä. Pian Kuulaspennun kivun uikutus kuului, samoin kuin Heinäpennun hätääntyneet ulvaisut. Kettuturkki kiihdytti askeleitaan äänien suuntaan, ja pian hän näki pentunsa. Kuulaspentu makasi maassa liikkumatta, lukuun ottamatta kohoilevaa kylkeä pienten kivien keskellä, ja hänen toinen etutassunsa oli vääntynyt ilkeään asentoon. Heinäpentu kiersi kehää veljensä ympärillä, ja ulvoi apua kauhistuneen näköisenä silmäillen välillä Kuulaspentua. Kettuturkin suusta pääsi parahdus, ja hän riensi kahden kollipentunsa luokse. Heinäpentu vinkaisi kimeästi nähdessään emonsa, ja juoksi suin päin emonsa luo. Hänen tassunsa lipsuivat maassa, ja pelkotuoksu oli voimakas.
”Ei hätää, ei hätää, emo tässä, apua on tulossa”, Kettuturkki kuiskaili pennulleen yrittäen tasata hengitystään silittäen samalla Heinäpennun turkkia hännällään. Kettuturkki katsoi koko ajan tuskissaan uikuttavaa Kuulaspentua, eikä hän kestänyt lohduttaa Heinäpentua kuin muutaman sekunnin, ennen kuin syöksyi loukkaantuneen Kuulaspennun viereen. Kettuturkki silmäili Kuulaspentua, ja huomasi osittain helpottuneena ettei missään näkynyt paljoa verta. Sitten hän kumartui pentunsa ylle ja yritti nostaa tämän ylös.
”AUAUAUUU!” Kuulaspentu ulvoi ja rupesi vääntelehtimään maassa. Kettuturkki melkein avasi suunsa ja olisi pudottanut Kuulaspennun muutaman sentin maahan, mutta sai kuitenkin pidettyä otteen niskassa ja laski sitten Kuulaspennun takaisin maahan. Hän yritti pysyä tyynenä, jotta pennut eivät hätääntyisi. Se ei kuitenkaan onnistunut kovinkaan hyvin, ja pian Kettuturkki käveli rinkiä ja uikutti hiljaa. Heinäpentu tuijotti emoaan ja vikisi. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen, Kettuturkki kuuli askelten töminää ja kääntyi katsomaan. Apilahäntä kulki etummaisena, Tähtisumu ja Kultatassu hänen perässään. Punaruskean naaraan huulilta pääsi voihkahdus, ja hän istui voipuneena maahan. Kettuturkin silmissä alkoi vilistä, ja sitten hän tunsi ruohoisen maan poskensa alla. Mitä tapahtui? Ympäriltä kuului miten Apilahäntä rauhoitteli pentuja, Tähtisumun ja Kultatassun hiljainen keskustelu ja Kuulaspennun voihkahdukset. Kettuturkki pakottautui kokoamaan itsensä, ja sitten hän nousi hoiperrellen seisomaan.
”Pystytkö kävelemään?” Apilahännän huolestunut naukaisu kuului Kettuturkin oikealta puolelta. Naaras käänsi katseensa kumppaniinsa, ja hänen ylitseen hyökyi niin puhdas ilo, että hän pelkäsi hukkuvansa siihen, ja nyökkäsi sitten haparoiden.
”Apilahäntä, pystyisitkö kantamaan Kuulaspennun varovasti leiriin?” Kettuturkki katsoi, miten valkea kolli nyökkäsi ja tassutti hakemaan Kuulaspennun. Heinäpentu nyyhkytti vähän matkan päässä, ja Kettuturkki käveli hänen luokseen.
”Tule, lähdetään leiriin. Kuulaspentu tulee kyllä kuntoon”, hän naukui hätääntyneen näköiselle pennulle ja tuuppasi tätä varovasti kuonollaan eteenpäin. He aloittivat matkan. Kuulaspentu keinahteli hieman isänsä suussa, ja uikutti vähän väliä. Heinäpentu käveli vaitonaisena Kettuturkin rinnalla ja säpsähti aina kun Kuulaspentu äännähti. Tähtisumu ja Kultatassu tarkkailivat Kuulaspentua. Kettuturkista tuntui, että hän olisi leijunut. Kaikki oli kuin unta. Kun leiri vihdoin tuli näkyviin, punaruskea naaras päästi ilmaa hampaidensa välistä ja pakotti itsensä kävelemään vielä loppumatkan. He puskivat sisäänkäynnin läpi. Parantaja ja parantajaoppilas johdattivat Apilahännän ja Kuulaspennun parantajanpesään, ja Kettuturkki lyyhistyi voimattomana omille makuusammalille. Ruusupentu syöksähti jostain hänen viereensä täristen hurjasti. Heinäpentu nyyhki taas, ja käpertyi tiukasti emonsa kylkeen. Kettuturkin silmät painuivat hitaasti kiinni, mutta ennen nukahtamistaan hän kuiskasi:
”Anteeksi että aiheutin taas pahaa teille pentuni.”

// Nohh tässä tämä ^.^

Vastaus:Jälleen kiinnostavaa ja virheetöntä tekstiä. Apilähäntä vähän lämpeni kumppanilleen onnettomuuden seurauksena, jotain hyvää. Elävästi kirjoitettu kaikkien hädästä.

Saat 30kp

-YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kuulaspentu, Tuuliklaani
28.08.2016 16:26
Kuulaspentu katseli pentutarhan suulta hännänpää levottomasti nykien, kuinka emo valikoi pitkään ja hartaasti syötävää saalispinosta. Tämän piti hakea itselleen ja pennuilleenkin jotain syötävää, mutta punaturkkinen naarassoturi vain käänteli tassullaan jyrsijöitä haluttomana. Yhtäkään jänistä ei ollut saatavilla, niin kuin Kettuturkki oli pennuilleen lupaillut…
Oli vaikea olla ajattelematta, että taas kerran Kettuturkki rikkoi lupauksiaan, vaikka tällä kertaa Kettuturkki ei oikeasti voinut sille mitään. Kuulaspennun ilme oli kova ja silmät kylmät, ja pieni pentu istui järkähtämättömän paikoillaan päästämättä emoa silmistään.
Taempana Heinäpentu ja Ruusupentu nahistelivat taas jotain turhanpäiväistä roolileikkiä. Kuulaspentua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, etenkin kun hän olisi päätynyt vain harjoitusvastukseksi eikä soturiksi leikissä. Onneksi sisarukset ja kaikki muutkin pennut näyttivät vihdoin älyävän, että tuota harmaaturkkista kollipentua ei kannattanut ottaa mukaan leikkeihin, hän oli näytellyt kärttyistä ilonpilaajaa jo tarpeeksi monta kertaa.
Mutta vielä hän näyttäisi, menisi kaikkien ohi koulutuksessa, ja kasvaisi parhaaksi soturiksi mitä Tuuliklaani oli nähnyt… Koska ainakin klaaninvanhimmat sanoivat että pitkäjalkaisesta Kuulaspennusta täytyisi tulla hyvä juoksija ja jänisten nappaaja. Kunhan muu keho ensin ehtisi jalkojen mukaan, nyt Kuulaspentu oli vain hontelo hoipertelija.

Pennun harmaat silmät hakeutuivat Tuuliklaanin leirin sisäänkäynnille kun metsästyspartio kuului tulevan. Näiden turkit oli pörhistetty koko ajan kylmempänä puhaltavaa tuulta vastaan, ja kuulemma jos kävi rajapartiossa Myrskyklaanin reviirin suunnalla näki putoilevien lehtien pyörivän maassa. Lehtikato oli tulossa.
”Tänään on näköjään tullut hyvin jäniksiä, oli jo aikakin, nuo jyrsijät ovat niin sitkeitä”, Kuulaspennun korvat värähtivät viereisen vanhimpien pesän suuntaan. Pennun suu vettyi jo pelkästään ajatuksesta saada upottaa hampaansa pehmeään, vielä kenties vähän lämpimään jäniksen mureaan lihaan.
”Saisinkohan viedä tuon pennuillemme? Voit tulla mukaan, voidaan ruokailla yhdessä ja jutella”, Kuulaspentu poimi emonsa varovaiset sanat. Tämä seisoi kohdakkain Apilahännän, pentueen isän kanssa. Mutta kohtaaminen oli kaikkea muuta kuin kumppanusten tavanomainen tapaaminen. Kettuturkki seisoi alistuvan kyyryssä, katse varovasti yläviistoon luotuna. Apilahäntä taas seisoi täyteen pituuteensa ojentautuneena kuin uhkaavan vihollisen edessä ja oli luonut Kettuturkkiin arvostelevan katseen alaspäin.
”Voit viedä tämän, mutta en ehdi nyt juttelemaan”, Apilahäntä ilmoitti kolealla äänensävyllä tyrkätessään ilmeisesti nappaamansa jäniksen Kettuturkin hampaisiin niin riuskasti että naaras horjahti. Kuitenkin Apilahäntä loi selkeän kaipaavan katseen pentutarhan suuntaan, ja kohtasi vieläpä hetkeksi lempein silmin Kuulaspennun katseen. Lämmin väristys kulki Kuulaspennun läpi. Ehkä Apilahäntä muuttaisi vielä mielensä?
Mutta sitten valkoinen laikukas kolli mulkaisi pentutarhaa lähestyvän Kettuturkin käännettyä selkää, huitaisi hännällään ärtyneesti ja asteli aivan toiseen suuntaan. Kuulaspennun täyttänyt lämmin tunne sammui, ja tilalle syttyi raivon liekki, taas Kettuturkkia kohtaan. Emo oli onnistunut viemään sekä itsensä että pentujensa isän pois näiltä välinpitämättömyydellään! Ja Heinäpentu ja Ruusupentu vain leikkivät ja telmivät keskenään kuin kaksi sokeaa pikkupentua, muka oppilaita kohta, eivätkä mitään huomanneet tästä kaikesta vääryydestä!
Ei Kuulaspentukaan kaikkea huomannut. Kettuturkki katseli huolestuneena ja Heinäpentu ja Ruusupentu vähän hämmentyneinä, kuinka pentueen rauhallisimman ja hiljaisimman oloinen pentu kaivautui repien riipien raastaen jänikseen kuin se olisi tehnyt hänelle suurtakin vääryyttä.

”Hei Kuulaspentu”, veljen ääni keskeytti harmaan pennun peseytymistuokion aterioinnin jälkeen. Kuulaspentu nosti laiskasti katseensa Heinäpentuun. Ruusupentukin näytti seisovan tämän vieressä.
”Sinulla on varmaan ollut ihan tylsää koko aamupäivä kun olet ollut vain itseksesi. Haluatko päättää mitä voitaisiin tehdä yhdessä?” Heinäpentu ehdotti. Ruusupentu vaihtoi levottomana painoa jalalta toiselle, kärsimättömänä laukomaan omia ehdotuksiaan ja pomottamaan taas, mutta sai itsensä hillityksi. Kuulaspentu huomasi nauttivansa siitä hiljaisesta hetkestä, kun Heinäpentu ja Ruusupentu odottivat mitä hän vastaisi tai tekisi seuraavaksi, etenkin Ruusupennun hankaluuksista odottaa hiljaa paikoillaan tapansa vastaisesti.
”Nooh… Ollaan oltu vähän liian pitkään leirissä. Me ollaan kuitenkin kohta jo oppilaita niin käytäisiinkö vähän tutustumassa reviiriin?” Kuulaspentu ehdotti venytellen, suunnitelman muotoutuessa päässä. Hän ilahtui taas siitä kuinka sekä Heinäpentu että Ruusupentu menivät vähän vaikean näköisiksi, selvästi halukkaina pitämään lupauksensa siitä että Kuulaspentu saisi päättää mitä tehtäisiin, mutta liian kilttejä tehdäkseen ihan jotain niin radikaalia eivätkä odottaneet sitä Kuulaspennultakaan. Koska poikkeuksetta leirin ulkopuolelle lähteminen aiheutti pennuille hankaluuksia, vaarojakin. Eräs Tuikkupentu oli hukkunut järveen.
”Se voi olla vaarallista”, Heinäpentu maukaisi epäillen.
”Emo säikähtäisi hirveästi jos saisi tietää”, Ruusupentu jatkoi.
Kuulaspentu joutui peittämään virneen. Juuri sitä hän haluaisi. Hänellä ei olisi enää tylsää jos emo saisi vähän maistaa omaa lääkettään, miltä tuntuu kun jätetään huomiotta ja mennään vain oman mielen mukaan.
”Mutta me pääsemme pian joka tapauksessa leirin ulkopuolelle oppilaina niin ei siellä niin vaarallista voi enää olla!” Kuulaspentu huudahti ponnahtaen jaloilleen. Ruusupentu ja Heinäpentu vilkaisivat lyhyesti toisiaan. Kuulaspentu pakottautui rauhoittumaan ja istahti takaisin aloilleen.
”Ei kenenkään tarvitse tietää, mutta osaisimme sitten enemmän valmiiksi, ja Kettuturkki ja Apilahäntäkin olisivat päinvastoin iloisia siitä”, Kuulaspentu suostutteli, epätavallisen innon kihelmöidessä tassuista hännänpäähän. Kollipentu mietti jo mielessään lisäsuostutteluja jos sisarukset eivät lämpiäisi ajatukselle, vastalauseita näiden mahdollisille epäillylle, pitäisikö käyttää uhkailua vai suostuttelua vai kenties kehuja...?
”No… Ehkä jos ei mennä kauas. Ainakaan järvelle asti, niinhän?” Heinäpentu varmisti. Kuulaspentu nyökkäsi sovittelevasti, yrittäen pitää voitonriemuisen virneen kasvoiltaan. Kettuturkin huolestuttamiseksi riittäisi vaikka leiriinkin piiloutuminen, mutta olisi tehokkaampaa, jos heidät tuotaisiin jostain leirin ulkopuolelta, tuulen ja ulkoilman haju turkissa. Kettuturkki todella ymmärtäisi jatkossa keskittyä vain heihin, ja Apilahäntäänkin… Eikä Kettuturkki olisi enää huono klaanikissa joka käy jossain kaukana niin että tuoksuu aivan vieraalta kissalta ja reviiriltä. Koska jos Kettuturkki olisi puoliksi joku luopio, miten heistä pennuista, Kuulaspennustakaan, voisi tulla kunnioitettava ja hyvä Tuuliklaanin soturi sellainen emo taakkanaan?

Leiristä livahtaminen oli naurettavan helppoa. Tuuliklaanin leiri oli vain harvan pusikon ympäröimä, eikä mennyt kauaakaan löytää varjoisasta kolkasta pennun mentävä rako aidasta. Kettuturkki jäi ruokalevolle koisimaan pentutarhaan siinä uskossa, että pennut vain käyvät kuuntelemassa klaaninvanhinten tarinoita ennen kuin tulevat itsekin levolle.
Kuulaspentu sai vihdoin riehaantua ja juosta sisarustensa kanssa, kun leiri jäi kuuloetäisyyden päähän ja niittyinen reviiri aukesi edessä loputtoman näköisenä, taivaan kaarteeseen yhdistyen. Sai peittelemättä näyttää riemunsa siitä, että oli onnistunut kääntämään sisarusten päät ja suunnitelman käyntiin. Heinäpentu ja Ruusupentu tosin luulivat Kuulaspennun vain ilakoivan vapauden riemusta. Oli vähän siitäkin kyse.
Sisaruskolmikko pysähtyi hengästyneenä rinteen huipulle, niin että tuuli tempoi turkkia ja koko järvi aukeni edessäpäin. Pilvet matelivat pulleina ja valkoisina taivaalla, päästäen lämmittäviä auringon säteitä silloin tällöin lävitseen.
”Niin iso”, Ruusupentu henkäisi ihmeissään katse järveen kiinnittyneenä, ja värähti vähän.
”Mutta me ei mennä liian lähelle sitä niin mitään vaarallista ei tapahdu”, Heinäpentu lohdutti sisartaan ja painautui hetkeksi vasten tätä.
Kuulaspentu kuunteli vain puolella korvalla, antaessaan katseensa kiertää muuallakin kuin järvessä.
”Hei, ajatellaan ja tehdään jotain muuta niin järvi unohtuu. Otetaanko vaikka juoksukisa tuonne kivelle tuolla?” Kuulaspentu ehdotti, yrittäen muka myös lohduttaa sisaruksiaan. Tosi asiassa häntä kyllästytti näiden synkistely. Mitä nyt yhdestä tyhmästä hukkuneesta pennusta, he olisivat järkevämpiä. Ja jos se hukkui nyt jo niin ei siitä olisi mikään kummoinen soturi sitten muutenkaan tullut, parempi vain Tuuliklaanille päästä siitä heti kättelyssä eroon. Tuuliklaani kaipasi vahvistuakseen vain vahvoja kissoja, niin ei mikään Jokiklaani tai muukaan klaani pääsisi pompottelemaan oman mielensä mukaan.
”Okei”, Heinäpentu hihkaisi ehdotukseen tarttuen, ja etsi katseellaan Kuulaspennun tarkoittaman kiven. Ruusupentu seurasi veljiään vaitonaisena, järvelle vilkuillen, mutta asettuessaan lähtöasentoon naaraan peräpää jo heilui puolelta toiselle innostuksesta ja silmät olivat kiinnittyneet vain kiveen.
”Se joka on viimeinen kivellä on etana!” Ruusupentu hihkaisikin yllättäen ja julisti kisan omin ehdoin alkaneeksi pinkaisemalla juoksuun. Heinäpentu ja Kuulaspentu sutivat perässä, ja harmaankirjava pentu kiristeli harmistuneena hampaitaan kun jäi heti sisaruksistaan jälkeen. Jalat eivät meinanneet löytää paikkaansa, villinä ja vapaana kasvaa saanut niitty oli epätasaista ja heinä pitkää toisin kuin Tuuliklaanin tasaiseksi tallautuneessa leirissä. Kuulaspentu vinkaisi säikähtäneenä kun horjahti, mutta sitten yhtäkkiä tassut alkoivatkin löytää askeleensa tasaisessa tahdissa, ja harmaan pennun vauhti kiihtyi, pitkien koipien päästessä vihdoin oikeuksiinsa.

Ensin jäi Heinäpentu taakse, ja sai osakseen taakse luodun voitonriemuisten harmaiden silmien pilkkeen. Sitten Kuulaspentu pääsi Ruusupennun rinnalle, kun kivelle oli vielä puolet matkasta jäljellä. Tanakka punaturkkinen sisko ei löytänyt reittiä pitkän heinikon läpi niin hyvin kuin hontelo ja pitkäraajaisempi veljensä. Kuulaspentu sai lopulta juosta niin että edessä oli vain maali, ei ketään tai mitään muuta. Heinä päästi harmaan pennun lävitseen ja tuuli hyväili sileää turkkia askelten kantaessa vaivatta kohti päämäärää. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan harmaa pentu iloitsi ja nautti olostaan ilman, että siihen liittyi vahingoniloa.

Sitten maa tipahti yhtäkkiä pois jalkojen alta. Kumpuileva heinikko oli peittänyt kiveä edeltävän kuopan näkymättömiin, ja Kuulaspentu tipahti säikähtäneenä huudahtaen päistikkaa sinne. Kuoppa oli täynnä pienempiä kiviä ja yllätetty harmaa pentu ei mitenkään hallinnut putoamistaan. Hän laskeutui kokonaan toiselle etutassuistaan joka vääntyi kahden kiven väliin, ja tassusta kuuluvan rusahduksen peitti vain kollin kivun parahdus.
Kuulaspentu vaikeroi itseensä käpertyneenä, ei vastannut sisarustensa hätääntyneisiin kysymyksiin, ja kavahti sähähtäen kauemmas kun häntä yritettiin kääntää tai liikuttaa. Älkää koskeko, älkää puhuko, älkää tehkö mitään, koska sattuu! Kaikki sattuu!!!
”Älä huoli, Ruusupentu hakee apua, Ruusupentu hakee vaikka koko klaanin ja parantajat, kaikki klaanien parantajat, sinä tulet kuntoon, älä huoli, älä kuole…” Heinäpentu yhtä lailla rauhoitteli kuin voivotteli jäätyään kaksin Kuulaspennun kanssa. Kuulaspentu vain puristi silmiään kiinni, hengitti pinnallisen tuskaisesti, ja vikisi silloin tällöin kun ei saanut itseään hillittyä.
Tämä siitä seurasi kun kerrankin erehtyi ilakoimaan pyyteettömästi. Eikä olisi tarvinnut tulla tänne, jos Kettuturkki ei olisi kaivannut opetusta.

//No niin, tässä tämä Kuulaspennun loukkaantumistarina... alkaa mennä kollin mieli koko ajan synkemmäksi >:)
Vastaus:Suorastaan herkullinen tarina, jota oli ilo lukea! Mitähän Kuulaspennulle nyt mahtaakaan käydä...

Niin mahtava tarina, että tästä tipahtaa 40 kp:ta!

-Tiikeri YP

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tuisketassu, Tuuliklaani
27.08.2016 16:58
Ensimmäinen luku
~ Älä muistele menneisyyttä, elä tässä hetkessä ~

"Mennäänkö tutkimaan hiukan reviiriä?" Tuiskepennun sisar Tuikkupentu kysyi sisaruksiltaan innokkaana. "Mennään vain!" Tuhkapentu kiljahti, ja Tuiskepennun piti hyssytellä häntä. "Minä... Onkohan se aivan viisasta? Minä en haluaisi lähteä", naaras totesi epäilevänä sisarensa hullusta ideasta. "No, sitten kukaan ei ole huolehtimassa meistä. Voimme tehdä mitä vain, kun sinä et ole mukana", Tuikkupentu kiusoitteli isosiskolleen. "No, kai minun pitää tulla jos kerta niin haluatte." Tuiskepentu huokaisi.

Kolme Tuuliyön pentua tepasteli peräkanaa Tuuliklaanin reviirillä. "Hei, tuolla on järvi! Mennään katsomaan sitä!" Tuhkapentu huudahti ja kaikki kolme ryntäsivät rannalle. "Mennään tuolle kivelle, siitä kokoontumissaari näkyy paremmin", Tuikkupentu kiiruhti rannalla olevan kiven päälle. Kaksikko seurasi perässä. "Katsokaa! Kokoontuminen on juuri meneillään", Tuhkapentu kiljaisi. Tuikkupentu kumartui eteenpäin niin, että hän molskahti veteen. Oli tuulista, ja vedessä näkyi vaahtopäitä. Pinnalle ilmestyi Tuikkupennun pää. "Auttakaa!" hän huudahti. Tuiskepentu hyppäsi hänen peräänsä ja Tuhkapentu Tuiskepennun perään. Mutta kukaan kolmikosta ei osannut uida; Tuikkupentu oli heistä huonoin uimari. Kaksi sisarusta eivät enää nähneet Tuikkupennun päätä. Sitten se ilmestyi taas vedenpinnalle.

"Hyvästi... Tuhkapentu ja... Ja Tuiskepentu." Kului hetki, ja Tuiskepennun silmät sumenivat. Sitten Tuikkupennun silmät sulkeutuivat ja pennun ruumis alkoi vajota kohti pohjaa. Tuiskepentu kahmi vettä tassuillaan ja pääsi kohtaan, jossa oli äsken näkynyt sisaren pää. Hän sukelsi, ja tunsi jotain karvaista. Naaras toi sen pintaan ja ui rannalle. Hän laski sen hiekalle, ja lysähti juuri kuolleen sisarensa viereen.

*Voih, se oli kamalaa. Miksi Tuikkupennun piti kuolla?* Siihen ajatukseen Tuiskepentu heräsi. "Herätys, Tuiskepentu! Sinulla ja Tuhkapennulla on tänään nimitysmenot", Tuuliyö kehräsi pennulleen. "Voitko vielä kertoa mitä nimitysmenoissa tapahtuu?" naaras kysyi päätään kallistaen. "Voin. Tietysti! Eli ensin päällikkö kutsuu kaikki koolle. Sitten hän lausuu sinun oppilasnimesi, Tuisketassun, ja sitten hän kertoo mestarisi. Sen jälkeen hän puhuttelee mestariasi ja kertoo muutaman hyvän asian hänestä. Viimeiseksi oppilas ja mestari koskettavat kuonojaan, ja klaani huutaa oppilaiden nimiä. Kai sinä nyt muistat kaiken?" Tuuliyö selitti oppilasrituaalin varmasti ainakin neljännen kerran.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Viimakivelle klaanikokoukseen!" Ruostetähti huusi aukiolta. "No niin menkää! Ja onnea!" kahden tulevan oppilaan emo naukaisi.

"Tuisketassu! Tuhkatassu Tuisketassu! Tuhkatassu!"
*Vihdoin olen oppilas!* kirjava tuore oppilas hihkui mielessään mutta ei sanonut mitään, hymyili vain.

"Haluatko että autan sinua tekemään makuusijasi?" joku valkoinen oppilas kysyi naaraalta.
"No, olisihan se ihan mukavaa." Kaksi oppilasta menivät oppilaiden pesään. Mutta juuri kun he olivat hakemassa sammalta, Tuisketassun mestari Tervaraita huusi hänelle:
"Tuisketassu, lähdetään ensimmäiselle oppitunnille!"
"Äh, minun pitää mennä. Mikä sinun nimesi muuten on?"
"Joutsentassu." valkoinen naaras sanoi hiljaa ja heilautti häntäänsä kohti Tervaraitaa, joka näytti turhautuneelta.
"Anteeksi, olimme juuri lähdössä hakemaan sammalia makuusijaani Joutsentassun kanssa, mutta sitten sinä kutsuit minua ja kysyin vielä hänen nimeään", Tuisketassu pahoitteli, mutta pyöräytti salaa silmiään. Ei häntä kiinnostanut mestarinsa ärsyyntyminen.
"Seuraavalla kerralla tulet suoraan?"
"No joo joo."

"Katso, tuolla on järvi", Tervaraita näpäytti hännällään Tuisketassun selkää ja nyökkäsi veden suuntaan. Tuisketassun silmät suurenivat ja hän alkoi täristä. "Haluatko että menemme sinne?" hänen mestarinsa kysyi.
"E-en!" naaras peruutti taaksepäin korvat luimussa.
"Ei sitten. Tiedän kyllä, että Tuikkupentu hukkui. Mutta tiedätkö yhden asian?" kolli naukaisi lempeästi ja kosketti nopeasti kuonollaan oppilaan korvaa.
"No?"
"Älä muistele menneitä, elä tässä hetkessä." Tuisketassu nyökkäsi, mutta Tervaraita oli kääntynyt leiriin päin.
"Tämä riittää tältä päivältä. Tulen hakemaan sinut kun aurinko nousee", kolli huikkasi. Hän näytti merkin seurata, ja mestari sekä oppilas lähtivät peräkkäin kohti leiriä. Oli jo hämärää.

//Joo ehkä lyhyt mut yritin kuitenki kirjottaa /:
Vastaus:Olipas traaginen aloitustarina! Toivottavasti Tuisketassu pääsee nyt tuosta hyvään koulutuksen alkuun. Ei ollut erityisiä kirjoitusvirheitä. Tekstiä voisi hieman selkiyttää sillä, että malttaa laittaa jokaiset vuorosanat omalle rivilleen, vaikka ne olisivatkin välillä vähän lyhyitä. Siirtymät olivat välillä myös vähän äkkinäisiä ja nopeita, ja niitä voisi alustaa jotenkin, ennemmin kuin vain aloittaa vuorosanoilla jo uudessa paikassa niin että lukija ei tiedä kuka puhuu tai mistä. Esimerkiksi viimeisen kappaleen alkuun jotain lyhyttäkin tyyliin "Tuisketassu oli päässyt heti reviirikierrokselle mestarinsa kanssa". Kuvailut ympäristöstä myös selkiyttäisivät ja lihottaisivat tekstiä. Tekstisi raamit ovat nyt siis jo hyvät, vähän vielä kosmeettisia juttuja voisi lisäillä ;)

Saat 22kp

-YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tulitassu, Tuuliklaani
26.08.2016 17:04
Kolmas -

"Pfff", ilma pakeni Tulitassun keuhkoista hänen jysähtäessään pölyiseen maahan. Toffeenvärinen, laikukas kissa oli ehtinyt kääntyä ilmassa vain puolittain, joten hänen oikea lonkkansa oli osunut kivuliaasti maahan. Nyt kipu säteili jalkaa pitkin turruttaen sen hetkeksi.

"Tulitassu!" Vihertassu huusi ja tämän kasvot häilähtivät Tulitassun näkökenttään. "Kävikö pahasti?" Tulitassu irvisti ja haukkoi henkeä. Hän yritti laskea painoa kipeälle jalalleen, mutta sitä vihlaisi. Tulitassu parahti.

"Onko jalkasi murtunut? Saitko aivotärähdyksen?"
"Aivotärähdyksen? Itse olet tärähtänyt", Tulitassu mutisi loukkaantuneena. Vihertassu pyöräytti silmiään vaisusti huvittuneena. "Miten me saadaan sinut leiriin?"
"Kierittämällä", Tulitassu murahti. Kipu antoi hänen sarkasmilleen pontta.
"Mitä täällä tapahtuu?"
"Voi saasta", Tulitassu henkäisi kun neljä tuuliklaanin kissaa ilmestyi latoon. Tulitassu katseli vaitonaisena Tiirajuovan aamulla lähettämää metsästyspartiota: Tervaraitaa, Tuisketassua, Yöpilveä ja Tiikeritassua. Voi että Tiikeritassunkin piti olla mukana!
"Missä teidän mestarinne ovat?" Yöpilvi kysyi ja mustan naaraan silmät olivat kaventuneet viiruiksi.
"Leirissä", Tulitassu vastasi totuudenmukaisesti. Hän kuuli Vihertassun nielaisevan.
"Tulitassu, oletko loukkaantunut?" Tervaraita kysyi ja tassutti lähemmäs. Yöpilveä selvästi kiinnosti enemmän mahdolliset sääntörikkomukset kuin Tulitassun terveys, sillä hän jatkoi armottomasti: "Antoivatko mestarinne teille luvan lähteä tänne yksiksenne?"
"Eivät antaneet", Vihertassu naukui samaan aikaan, kun Tulitassu tiuskaisi: "Jos meitä on kaksi, emme voi olla yksin!"
Yöpilven ilmeestä näki selvästi, että he olivat pahassa pulassa.

Tulitassu kulki Vihertassun ja Tuisketassun tukemana leiriin. Hän oli hiukan huolissaan jalastaan, sillä sitä särki vieläkin kovasti. Hän ei olisi päässyt leiriin ilman kahden oppilaan apua.
"Kiitos avusta, Tuisketassu", Tulitassu naukui kun he olivat viimein päässeet perille. Tuisketassu oli ollut kiltti auttaessaan Tulitassua.
"Ai minua et sitten kiitä?" Vihertassu kysyi muka loukkaantuneena.
"Ilman sinua en olisi tarvinnut apua", Tulitassu virnuili.
"Te kaksi ette näytä tajuavan millaisessa liemessä olette?" Tuisketassu naukui ja huiskauitti tuuheaa, valkoista häntäänsä.
"Noh, yleensä ei", Tulitassu vitsaili kätkien hermostuneisuutensa. Hän oli nähnyt sivusilmällä, miten Yöpilvi oli marssinut Ruostetähden puheille yhtä synkkänä kuin myrskypilvet.
"Just joo", Tuisketassu naukaisi ja Tulitassu toivoi ettei ollut ärsyttänyt tätä.

"Tulitassu ja Vihertassu!" Terävä ääni keskeytti Tulitassun mietteet. Nuoren kollin mieliala laski hänen nähdessään Piikkihernehännän - Vihertassun mestarin – ja Kaninloikan marssivan lähemmäksi.
"Mitä te kaksi oikein ajattelitte? Lähditte ilman lupaa!" Piikkihernehäntä naukui tiukasti. Sekä Tulitassu, että Vihertassu painautuivat maahan.
"Olisit voinut kuolla!" Kaninloikka lisäsi luoden pettyneen silmäyksen Tulitassuun.
"Olen pahoillani", Tulitassu naukui rehellisesti.
"Minä myös. Me – emme ajatelleet", Vihertassu jatkoi. Molempien äänet värisivät. Ilme Kaninloikan silmissä pehmeni, mutta hän ei sanonut mitään.

Tähtisumu ja Kultatassu, klaanin parantaja ja parantajaoppilas kiiruhtivat nyt paikalle. He auttoivat Tulitassun parantajan pesään, jossa tämä ei ollut käynyt ennen. Yrttien voimakkaat tuoksut saivat hänen päänsä pyörälle. Kultatassu ja Tähtisumu painelivat Tulitassun jalkaa ja tutkivat sen liikeratoja. "Ei se ole poikki, mutta pieni murtuma siinä taitaa olla", Tähtisumu naukui lempeästi Tulitassulle. "Sen takia se sattuu niin paljon. Annan sinulle nyt unikonsiemeniä. Parhaiten murtumaan kuitenkin auttaa lepo. Kävele nyt mahdollisimman vähän ja juosta et saa ollenkaan." Mitä? Se tarkoittaisi, ettei Tulitassu pääsisi harjoitustuokioille!

Pian Yöpilvi tuli hakemaan Tulitassun tapaamaan Ruostetähteä. Yöpilvi tassutti edeltä aukiolle, istuutuen Ruostetähden viereen ja Kultatassu saattoi Tulitassun ulos. Molempien soturien ilmeet olivat haudanvakavat. Tulitassu tunsi uupumuksen ja kivun painavan kehoaan ja toivoi tuomion olevan nopeasti ohitse. Hän ei ehkä pysyisi hereillä kuuntelemassa pitkää saarnaa. Tulitassu vilkaisi sivusilmällä vieressään seisovaa Vihertassua ja yritti viestittää tälle, että kaikki järjestyisi kyllä.
"Tiedätte molemmat rikkoneenne sääntöjä", Ruostetähti naukui. "Onko teillä jotakin sanottavaa puolustukseksenne."
"Se oli täysin minun ideani. Minä suostuttelin Vihertassun mukaani", Tulitassu naukui heti.
"Minä yllytin hänet kiipeämään sinne ylös!" Vihertassu vastasi siihen. Tulitassu mulkoili tätä. Miksei Vihertassu ollut antanut Tulitassun ottaa syytä niskoilleen?
Ruostetähden toinen suupieli nytkähti. "Jahas. Molempien vika siis. Toivon ettette enää tämän rangaistuksen jälkeen hölmöile." Ruostetähti loi tiukan silmäyksen oppilaisiin. "Vihertassu siivoaa nyt neljäsosakuun klaaninvanhinten pesää ja sen jälkeen Tulitassu siivoaa klaaninvanhinten pesää yhden neljäsosakuun. Lisäksi kumpikaan teistä ei syö ennen aamua, onko selvä?"
"Selvä on", molemmat mutisivat ja jäivät istumaan hiljaa sotureiden poistuessa.

"Kiitos", Vihertassu naukui sitten Tulitassulle hiljaa. "Mutta en voinut antaa sinun ottaa kaikkea niskoillesi."
"Noh sitähän varten ystävät ovat, vai mitä?"
Vastaus:Jännittävä seikkailu sai päätöksensä, toivottavasti jalka ei vihoittele tuon enempää ja oppilaat ottavat opiksensa... Hyvä ja jännittävä tarina! En huomannut mitään toistuvia virheitäkään. Tätä lisää!

Saat 29kp

-YP Phi