--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Murhe
13.02.2013 15:04
Seuraavana aamuna heräsin, ja huomasin Kylmätähden kadonneen. "Entä jos hän on jo lähtenyt joelle päin?" kysyin ja juoksin ulos. Kylmätähti oli joen reunalla ja.. Hyppäsi jokeen. "Ei Kylmätähti ei!" huusin ja juoksin rantaan. "Anteeksi." kuuluin hänen sanat ja hän upposi jokeen. En sallinut sitä. Mutta en osannut uida. Oli pakko yrittää, sillä muuten Kylmätähti kuolee turhaan.

Seisoin ihan kiven reunalla ja hyppäsin. Käpälät edellä syöksyin veteen. Katselin ympäriinsä ja etsin kumppaniani. Lopulta näin hänet. Hän makasi joen pohjalla silmät kiinni, hengittämättä. Riehuin vedessä päästäkseni eteenpäin. Asetin Kylmätähden hyvin selkääni. Enää oli yksi ongelma: Miten pääsisin pintaan ennen kuin pelastajasta tulee pelastetteva?

Seisoin neuvottomana joen pohjassa Kylmätähti selässäni. Yhtäkkiä huomasin kohoavani pintaan. Katsoin alleni ja näin tähtiturkkisen kissan. Se oli Taru. "Kiitos, Taru." kuiskasin. Pinnalle päästyäni laskin Kylmätähden maahan. Astuin askeleen häntä kohti ja kompastuin suoraan hänen päälleen. Hänen kurkustaan tuli vettä ja hän pärski. "Murhe? Pelastitko sinä minut?" hän kysyi. Nyökkäsin.

"Älä tulekkaan lähemmäksi tai saat katua!" huudahdin tai mitä se olisi auttanut. Eivät mäyrät osaa puhua. Valtava mäyrä seisoi edessäni ja minä seisoin Kymätähden edessä. Valtava mäyrä oli tullut suoraa Kylmätähden takaapäin ja heittänyt muualle. Olin juoksut hänen luokseen ja suojellut häntä. Syöksyin mäyrän kimppuun tämän edestä. Se oli suuri virhe, sillä mäyrä raapaisi minua naamaan. Lennähdin kauemmas ja huomasin että kasvoistani tippui verta. Kun käännähdin Kylmätähden luo hän kirkaisi: "Murhe! Silmäsi!" Olin siis silmäpuoli. Loikkasin uudestaan mäyrän edestä tätä päin, mutta paljon korkeammalta. Sain otteen mäyrän naamasta ja raapaisin tämän silmää. Se alkoin vuotaa verta. "Tiedäthän, silmä silmästä!" huusin.

Kun sain mäyrän viimein tapettua, kiruhdin Kylmätähden luokse. Mäyrän kaataminen oli vaatinut paljon, ja olin ihan likainen ja verillä. Lisäksi minulta puuttui vasen silmä. "Oletko kunnossa?" kysyin naaraalta. "Olen mutta entäs sinä.." hän värisi. Taisin olla hiukan pelottavan näköinen. Juoksin joelle ja kurkistin veteen, joka toimi kuin peili. Säikähdin itsekkin, sillä minulla oli myös hirveä arpi vasemman silmän kohdalla.
Vastaus:Saat 14 kp:tä! :)

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kosteaturkki
12.02.2013 21:42
Katselin hiljaa taivasta.
Tuuli heilutteli turkkiani, ja pidin siitä.
Haukottelin, ja suljin silmäni. Nukuin sikeää unta.
Näin Vesiputouksen, ja minut. Puhuimme kahdestaan.
Heräsin kirkkaaseen auringon valoon, ja raotin silmiäni.
>Onpa tänään aurinkoinen päivä...< ajattelin.
Avasin silmäni kokonaan, ja haukottelin itsekseni.
Nousin pediltäni hitaasti, ja näin leirissä kissoja.
Kävelin leiriin, ja lähdin parin muun kissan kanssa metsästämään.
Kävelin reippaasti muiden perässä.
Jo kohta haistoin tuoreen hiiren hajun.
Nuuhkin maata, ja kohta näinkin hiiren.
Hiiri huomasi minut, ja yritti lähteä pakoon.
Tapoin sen nopealla sekä tappavalla iskulla.
Kävelin ”ympyrää”. Haistelin maata, ja haistoin hiiren hajun taas.
Tassuttelin hiljaa kohti hajua. Ponnistin jaloillani maata, ja hyppäsin hiiren selkään.
Hiiri päästi kovan kiljaisun, kun se kuoli.
Haukottelin pitkään, ja sitten lähdin etsimään lisää hiiriä.
Pudistelin päätäni välillä, kun haistelin maata.
Haistoin hiiren hajun taas. Se oli hieman heikko haju.
Kävelin hajua kohti, ja löysinkin vain hiiren pesän.
Löysin vain hiiren kolon, jossa se oli ennen ollut.
Haistin sitten tuoreen hiiren hajun, joka johdatti hieman kauemmas kolosta.
Näin hiiren, ja juuri kuin ponnistin, se lähti karkuun.
Kompastuin kiveen, ja hiiri pääsi pakoon.
”Hiirenpapanat!” Ärjähdin, otin kiven suuhuni ja heitin sen pois.
Kävelin ja haistelin maata, jos löytäisin vielä hiiriä.
En jaksanut etsiä enää hiiriä.
Menin samaa kautta takaisin hiirien luo.
Otin ensin yhden suuhun, ja kävelin hieman.
Sitten otin toisen hiiren suuhuni, ja menin leiriä kohti.
Kävelin iloisena hiiret suussani leiriin.
Pudotin ne tuoresaaliskasaan, ja pörhistin turkkini.
Menin leiristä hieman kauemmas, ja haukottelin.

//Taarinaaaa
Vastaus:Vihdoinkin taas tarina! :3 Saat 10 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Unikkoturkki
12.02.2013 14:01
Jatkoa..!

Olin vartioinut klaania koko yön, eikä mitään ollut tapahtunut. Onneksi. Aamu koitti pian, ja oli rättiväsynyt. Olin niin väsynyt, että laahustin oppilaiden pesään - tai olin kokonaan unohtanut olevani soturi. Siellä olevat oppilaat katsoivat minua silmät ymmyrkäisinä. Viereeni saapui toinen soturi, joka sanoi, että oppilaiden pesä ei ollut paikkani. Nolostuin ja kipitin nopeasti pois sanamatta sanaakaan. Soturi viittoi minut sisälle soturien pesälle. Se oli erinlainen, isompi, täynnä erilaisia tuoksuja.. Nuuhkin ilmaa. Astuin sisälle pesään. Tervehdin muita sotureita ja asetuin sammalmättäälle ja suljin silmäni. Nukahdin pian. Näin unta jostakin.. Ihanasta.. Jouksin kukkakedolla keskellä ei mitään. Oli kaunis ilma ja aurinko paistoi. Nuuhkaisin ilmaa. Se oli raikas. Katsoi taivaalle. Taivas tummeni, mitä ylemmäs mentiin. Ylhäällä oli kauniita tähtiä. Tähdistä muodostui sama tähtikuviokissa, joka oli ilmoittanut minulle tehtävästäni. Uneni tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan..

Tunsin tönäyksen lavallani. "Unikkoturki, Unikkoturkki!" joku sihahti. Säpsähdin hereille, ja huomasin, että se oli Ratamoläiskä!
"Mitä nyt..?" mumisin unenpöpperöisenä.
"Sinun pitää lähteä partioon", Ratamoläiskä maukui. Nyökkäsin. Enää ei voinut väittää vastaan. Muistin ennen lähtöä, etten ollut syönyt, joten nappasin tuoresaaliskasasta harakan, hotakaisin sen yhdellä hotkaisulla ja lähdin matkaan. Ratamoläiskä oli mukana. Oli sumuinen ilma. Sumu teki lmasta kosteaa, ja hengittäminen oli vaikeaa ja tukalaa. Ei ollenkaan nähnyt mihin astui. Yhtäkkiä kaaduin maahan, ja huomasin kompastuneeni kiveen.
"Oletko kunnossa, Unikkoturkki?" Ratamoläiskä kysyi.
"Kyllä, ei käynyt kuinkaan", vastasin. Jatkoimme matkaamme. Uusimme hajumme ja yritimme saalistaa samalla, mutta sumun takia, ei erottanut kiveä jäniksestä. Nurisin vähän väliä sumun takia, koska ei nähnyt mitään, mutta mitä se auttoi. Pian olimme matkamme puolimatkassa. Nuuhkin ilmaa. Sumu ei ollut hälvenemässkään! Oli kuolemanhiljaista. Linnutkaan eivät laulananeet.
"Ratamoläiskä, eikö palattaisi leiriin?" miu'uin. "Ei täällä näe mitään.." Vastausta ei kuulunut. "Ratamoläiskä? H-hei, minne katositte?!" huhuilin. Tähyilin ympärilleni ja jatkoin huhuilua. Tunsin pisaran kuonollani. >>Ketunläjä, alkaa sataa!<< ajattelin. Haparoin ympäriinsä, etsien suojaa, kunnes tulin jonku kuopan luo.
"Tuo saa luvan kelvata", mumisin. Tassuttelin hiljaa kuoppaan. Sitten huomasin loistoa kuopan päässä. Hehkua.. Silmäni varmaan rävähtivät auki. Hipsin hiljaa hehkun luo. Se oli.. >>Kuukivi!<< Kosketin sitä varovasti tassullani. Mitään ei tapahtunut. Minua väsytti. Käperryin kuukiven viereen. Nukahdin.

"Unikkoturkki... Unikkoturki", kuului jostain kuiskaus. Avasin silmäni; oli jossakin valkoisuuden maailmassa, tyhjyydessä. Vilkuilin ympärilleni. Näin sen saman kissan, joka oli kertonut tehtävästäni.
"Unikkoturkki, et selviä tehtävästä yksin. Tarvitset apua sen suorittamiseen", kissa jatkoi.
"Mutta keneltä pyydän apua?" huusin. "Kukaan ei halua auttaa minua." Kissa pudisti päätään.
"Päinvastoin, sinua haluaa auttaa joku, tietty kissa." Kissa katosi ja yritin huutaa sen perään, mutta vastausta ei kuulunut.
Heräsin unestani ja sumu oli hälventynyt; oli aika palata leiriin. Tiesin, että en voisi kertoa Ratamoläiskälle matkastani. En kennellekkään voisi.
Vastaus:15 kp:eetä!
~Talvikki

 






META TAG (title): Warriorcats Rope









-->







 





--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Murhe
12.02.2013 12:39
Velloin isossa virrassa. Niin isossa, että se olisi voinut olla meri. Mutta se oli joki. Vesi ei ollut märkää vain jotain tahmaista, joka imaisi kaiken kitaansa. Pian se imaisisi minutkin. Mutta juuri ennen imaisua minä pelastuin.

"Kröäh!" huudahdin ja suustani tuli vettä. Näin sumeilla silmillälläni kumppanini Kylmätähden. "Mitä tapahtui?" kysyin sillä olin kadottanut ajantajuni vellottuani joessa, joka meinasi imaista minut. "Olin tullut katsomaan, mikä siinä aamupalan haussa kestää niin kauan. Näin kolme pientä hiirtä rannalla, ja arvasin sinun saalistaneen ne, ja kun katsoin tarkemmin jokeen, huomasin joen pohjassa mytyn. Se olit sinä, Murhe. Kauhistuin ja loikkasin jokeen, ja nostin sinut pinnalle, koska olit menettänyt tajusi." hän sanoi. Minä en oikein ymmärtänyt. Minulla oli huono olo. Yhtäkkiä annoin ylet. Siis ihan yhtäkkiä. Onneksi se oli vain vettä, sillä se meni suoraan Kylmätähden päälle. Kylmätähti sulki hetkeksi silmänsä, ja ajattelin liueta paikalta. Juoksin vaivalloisin askelin Jättiläiskiven pieneen koloon.

Minulle alkoi tulla kylmä, mutta en uskaltanut tulla pois kolosta. Minua väsytti, ja lopulta nukahdin. Heräsin kun joku nosti minut selkäänsä. Se oli Kylmätähti. Hän kantoi minut pesälle, ja näyttelin nukkuvaa. Hän sipaisi minua hellästi hännällään. "Huoh.." hän huokaisi. Mikä Kylmätähdellä on? Pidin silmät edelleen kiinni, ja mietin asiaa. "Minua pelottaa tulevat pennut, ja haluan tippua jokeen ja hukkua. Mutta Murheelle en voi kertoa mitään. Lähden huomenna." hän sanoi. Kauhistuin. Aikoiko Kylmätähti hukuttautua? Se täytyy estää keinolla millä hyvänsä!
Vastaus:10 kp:eetä!
~Talvikki

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Myrskytassu - Varjoklaani
Kotisivut: http://mustaturkki.suntuubi.com/
11.02.2013 20:26
Luku 1 – Merkki

Haukottelin oppilaiden pesässä suuresti aukeillen suutani. Eilen minut oli nimitetty oppilaaksi, parantajaoppilaaksi oikeastaan. En kyllä ollut vielä täysin virallisesti, meidän piti odottaa Tähtikaanin merkkiä, että olisivatko he hyväksyneet minut. Huokaisin ja vatsaai kouraisi, jos en olisikaan tehtävään sopiva. Arpitähti kuitenkin sanoi, että Nuhanenä tarvitsi oppilaan, sillä oli jo aika vanha. Tottahan tuo. Mutta miksi minä? Olin aina haaveillut soturin tehtävistä. Kuitenkin viiksikarvani aina suuntautuivat parantajanpesää kohti. Puistin päätäni lopettaakseni ajatuksen ja jolkotin ulos pesästä. Monet olivat jo hereillä. Huomasin mestarini, Nuhanenän olevan pesänsä ulkopuolella. Kävelin tämän luo.
”Kaunis aamu, vai mitä?”Tämä kysyi heti saavuttuani tämän luokse.
”Kyllä.”Vastasin vaikken edes katsahtanut taivaalle. Nuhanenä sanoi:
”Tietää kaunista päivää, hyvin aurinkoista.”
Nyökkäsin mestarilleni ja sitten katsahdin taivaalle myös. Mieleeni kiiri taas ajatus jostakin merkistä, jotta minut hyväksyttäisiin parantajaoppilaaksi. Minkälainen se on?
”Tiedän mitä mietit.”Nuhanenä sanoi. Hätkähdin hieman.
”Merkki voi olla mikä tahansa; muurahaisen juoksu, tuulen humina, mikä vain. Kun se tulee, sen tietää, että se on.”Nuhanenä ytimekkäästi lopetti ja asteli sisään pesäänsä. Täh?
Huokaisin syvään ja astelin mestarini perässä pesään.
Pesässä tuoksui voimakas yrttien tuoksu, jossa kuka tahansa voisi nukahtaa.
”Onko mitään kokemusta tai tietoa yrttien ja rohdosten käytöstä?”Tämä kysyi vielä. Pudistin päätäni.
”Ei paljoa, tiedän vain, että hämähäkinseitillä tehdään jotain haavoille...”
”Ei haittaa, tuokin on jo alku. Jos kissa loukkaantuu, tee vain parhaasi. Meiltä parantajilta pyydetään vain se, mihin pystymme.”Nuhanenä kehräsi. Mieleni koheni hieman.
”Onko alkuun jotain askarruttavaa?”Nuhanenä kysyi vielä.
Mietin hetken.
”Ovatko kaikki Tähtiklaanin lähettämät näyt aina tulkittavissa?”
Mestarini tuijotti minua hetken. Sitten tämä katseli yrttikekoja.
”Tähtiklaani lähettää merkkejä, erinlaisissa muodoissa. Joskus selvänä, joskus se antaa askarruttaa. Riippuu näystä.”Mestarini vastasi hetken kuluttua.
”Entä keille näkyjä, merkkejä tai ennustuksia lähetetään?”Kysyin taas kysymyksen.
”Useinmiten parantajat toimivat Tähtiklaanin viestinsaattajina, mutta toki olen kuullut monista muista kissoista, jotka ovat saaneet enteitä. Esimerkiksi muinoin eräs Tulitähti, Myrskyklaanin päällikkö, sai enteitä Tähtiklaanilta. Hän myös tämän ohella pelasti metsämme tuholta.”
Nyökkäsin hieman.
”Noh, onko sinulla mitään hajua, mistä hämähäkinseittiä sattuu löytämään?”Mietin hetken.
”No jostain, mistä löytää niitä hämähäkkejäkin, varmaan joistain koloista?”Vastasin epävarmana.
”Oikein hyvä, koloistapa hyvinkin. Puiden allaolevista koloista, kiven onkaloista. Ensimmäinen tehtäväsi onkin etsiä minulle oima nuppu sitä. Matkaan mars!”Nuhanenä saneli.
Kehräsin ja jolkotin pois leiristä.

”Yöh!”Maukaisin, kun työnsin käpäläni sisään onkaloon. Tunsin öttiäisten kipittävän pakoon käpälääni. Otin käpäläni pois ja siinä oli seittiä. Pompin kolmella jalalla uutta koloa etsimään. Tämä oli yllättävän hauskaa!
Kova tuuli pörrötti yht’äkkiä turkkiani. Katsoin taivaalle ja vesipisarat alkoivat valumaan turkkiani pitkin. Vai kaunis päivä tulossa? Kattia kanssa!
Lähdin rynnistämään leiriin kolmella tassulla. Pääsin pian parantajanpesän lämpöön. Nuhanenä istui sammalasultallaan hassu, iloinen ilme kasvoillaan.
”No?”Tämä kysyi.
”Mitä no?”Kysyin epäymmärtäneenä mestarini kysymystä. Nuhanenän vastauksen peitti tolkuttoman kova ukkosen jyrähdys. Tiputin seitit Nuhanenän eteen ja istahdin tämän viereen.
”Merkki.”Tämä sanoi. Höristin korviani. Mikä? Taas ukkosen jurähdys. Sitten tajusin. Nimeni oli Myrskytassu, ja nyt ulkona myrskysi, vaikka koppakuoriainenkin olisi ennustanut kaunista päivää.
”Olet nyt parantajaoppilas.”Mestarini maukaisi ja tuijotti minuun ylpeänä.

Vastaus:19 kp:eetä!
~Talvikki

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Cherry
11.02.2013 18:53
Haistoin oravan puussa ja jäin vartomaan puun alle havaitakseni sen.Istuin siinä sydämenlyönnin mutta huomasin sen hypänneen aikoja sitten seuraavaan puuhun:
"Ääh!Minä olen tohelo!"
Oravan mehevä haju kaikkosi ja pyyhin nälissäni tassulla silmääni:
"Minulla on nälkä!En ole saanut ruokaa 2 päivään!"
Harmissani kuulin pentumaista ääntä viereisellä metsäkaistaleella.Juoksin hädissäni sinne mistä ääni tuli.Näin kuinka iso kolli kidutti nuorta pentua.Olin onneksi joella juomassa jotta kerkisin paikalle:
"Päästä irti siitä pennusta!"
Kolli huomasi minut ja sanoi:
"Mitä sinulla on minua vastaan erakko!"
Valkoinen kolli nosti pennun eteensä ja jatkoi:
"Häivy Myrskyklaanin reviiriltä tai joudut hankaluuksiin!"
"Myrskyklaanin?Oletko Myrskyklaanin soturi?"kysyin hämmilläni.
"Kyllä ja tässä on minun oppilaani Kylmätassu!Satumme olemaan taisteluharjoituksissa!Ja painu sinne mistä tulit tai vedän sinut raadoksi leiriimme päällikön nähtäväksi!"valkoinen soturi karjui.
Nuori oppilas sanoi mestarilleen:
"Valkomyrsky...Miksi olet noin ilkeä?"
"Ole hiljaa nyt",soturi sanoi ja keskittyi jälleen minuun:
"Mitäs sinä vielä täällä?!"
"En voi unohtaa noin sietämätöntä röhkeyttä!En ole vaaraksi teille!Mutta saisinko jutella silti päälliköllenne?Minulla on hänelle monta kysymystä!"kerroin anoen.
"Missään tapauksessa EI!"Valkomyrsky sähisi.
Oppilas maukui:
"Mutta asia voi olla tärkeää!"
"Hyvä on!"soturi huokaisi...
Vastaus:10 kp:eetä!
~Talvikki

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Pakkasjuova, Tuuliklaani
11.02.2013 17:48
jatkuu…
Tassuttelin iloisena, siitä että Jäätassu oli jo toipumassa, ja hänet nimitettäisiin soturiksi.

”Haukkatuli , uskotko oppilaasi olevan valmis soturiksi? ” Poltetähti kysyi.
Haukkatuli, Jäätassun mestari sanoi:
” Kyllä, hän on valmis”. Sitten päällikkö jatkoi:
” Minä Poltetähti, Tuuliklaanin päällikkö, kutsun edesmenneitä sotureita laskemaan katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja on hänen vuoronsa päästä soturiksi. ” Hän veti henkeä, ja jatkoi:
”Jäätassu, lupaatko noudattaa soturisääntöjä ja suojella ja puolustaa Klaaniasi jopa henkesi uhalla?”
Jäätassu vapisi jännityksestä, ja vastasi:
” Kyllä.”
Sitten oli taas Poltetähden vuoro puhua:
” Sitten Tähtiklaanin voimilla annan sinulle soturinimesi. Jäätassu tästä päivästä lähtien sinut tullaan tuntemaan Jääkaikuna. Tähtiklaani kunnioittaa rehellisyyttäsi, ja urheittasi ja toivottaa sinut tervetulleeksi Tuuliklaanin soturiksi. ”

Tämän jälkeen päälikkömme painoi kuononsa oppilaan otsalle ja oppilas nuolaisi päällikkönsä lapaa.
”Jääkaiku! Jääkaiku!” Klaani huusi.

”Sinä voit nukkua tässä, mutta älä puhu, mene vartioimaan nyt leiriä. ”Sanoin, ja Jääkaiku tassuttelikin jo kohti leirin suuaukkoa, jossa hän valvoisi hiljaa koko yön.
Illalla, katselin ennen nukkumaan menoani, makuupaikaltani Tähtitaivaan alla, Jäkaikua, joka tähysteli sinne tänne, kun hän vartioi leiriä. Sitten suljin silmäni ja nukahdin.

Jääkaiku oli jostakin syystä ollut vaisu viime päivien ajan, ja päätin kysyä häneltä, oliko jokin vialla.
”Onko kaikki hyvin? Näitkö painajaista?”
”kaikki on aivan hyvin. Se oli vain uni jonka muutama päivä sitten näin…” Jääkaiku vastasi, ja hymyili.
”Hyvä on Tuletko kanssani metsästämään nummelle?” Kysyin.
”Mennään vain.” Hän vastasi. ja sanoi:
”Mennään heti, kun ollaan syöty, minä voin käydä hakemassa meille hiiret.”
”Selvä.” Vastasin, ja Jääkaiku tassutteli tuoresaaliskasalle, ja toi sieltä minulle ja itselleen hiiret. Ne olivat luisevia, mutta parempi sekin kuin ei mitään.

Jatkuu…

//pikkupätkä, tein Jääkaiun mieliksi, teen seuraavan tarinani varmaan viikonloppuna, tai ensiviikolla :)

Vastaus:Selvä, saat 13 kp:tä!

-Mustahaukka§

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Haukkatuli, Tuuliklaani
10.02.2013 23:49
Luku 8
~It must be True Love

Heräsin säpsähtäen sotureiden pesässä, mutta rauhoituin tuntiessani Mustahaukka pehmeän turkin omaani vasten. Huomasin käpertyneeni hänen viereensä ja painautuneeni tämän kylkeä vasten. Kurkustani kohosi lämmintä kehräystä, kun käperryin uudelleen hopeanharmaaksi keräksi ja koetin saada unta. Olin kuitenkin jo senverran hereillä, ettei se onnistunut. Ainakaan heti. Jonkin ajan kuluttua torkuin kuitenkin jo syvässä unessa.
Heräsin uudelleen tuntiessani Mustahaukan sipaisevan hännällään korvaani. Korvani värähtivät sen merkiksi että olin huomannut. Nousin jaloilleni ja ravistelin kuivunutta sammalta turkistani.
"Huomenta rakas." Mustahaukka kehräsi vierestäni. Astelin koskettamaan hellästi hänen kuonoaan omallani.
"Huomenta." Maukaisin hiljaa ja astelin kollin vierellä kirkkaaseen aamunkoittoon. Taivas oli harmaiden pilvien peittämä, mutta kirkas. Sää kieli vahvasti Hiirenkorvan lähestymisestä, hyvä juttu.
"Menetkö metsästämään näin aamusta?" Mustahaukka kysyi ja katsoi suoraa silmiini.
"Toki, jos vain haluat." Vastasin pehmeällä äänellä. Mustahaukan keltaiset silmät loistivat.
"Mahtavaa! Mennään heti." hän jatkoi ja lähti tassuttelemaan kohti uloskäyntiä. Seurasin häntä hetken, kunnes joku pysäytti hänet. Astelin Mustahaukan vierelle ja katsoin tyrmistyneenä tasaiseksi tallattua, mudan väristä maata. Muutama hirviö nukkui jonkin matkan päässä joesta. Ohut lumikerros peitti osan aamuauringon kajastavassa valossa kimaltelevaa maata. Taas uusi joukko kuolleita saaliseläimiä lojui heidän entisellä reviirillään.
"Mitä me olemme niille tehneet?" Mustahaukka sylkäisi myrkyllisesti.
"Sepä se, emme mitään. Ja silti ne tekevät tälläistä." huokaisin onnettomana. Häntäni piiskasi vihaisesti puolelta toiselle kiepahtaessani ympäri Mustahaukka perässäni. Kiersimme leirin vähemmän tuhotulle puolelle ja suuntasimme kohti metsikköä. Siellä saattoi vielä tuntea hiukan riistan puhdasta tuoksua. Vahvimpana erottui myyrän tuoksu. Muistin taas yltyvän nälkäni, joka oli piinannut koko Tuuliklaania jo kuiden ajan. Nyt.. Nyt oli mahdollisuus lievittää sitä. Pudottauduin saalistusasentoon ja lähdin hiipimään kohti harmaanruskeaa olentoa. Juuri, kun olin lähestulkoon myyrän vieressä, jokin rasahti kovaäänisesti. Myyrä huomasi minut, ja lähti kipittämään piilopaikkaansa. Murahdin ärsyyntyneesti ja lähdin otuksen perään. Vain yksi käpälän läimäisy - ja myyrä roikkui elottomana suussani. Minua houkutti iskeä hampaani sen mehukkaaseen lihaan, mutta onnistuin pitämään pääni.
"Hyvin napattu!" Mustahaukka huikkasi loikkiessaan luokseni nummen takaa.
"Kiitos!" Mumisin suu täynnä myyränkarvaa. Kuulin taas kummallista ääntä, kuin puheensorinaa. Korvani nousivat pystyyn ja kuuntelin tarkasti. Mustahaukka näytti myös huomanneen sen.
"Ylös! Nyt heti!" Hän sihisi ja kiipesi vaivattomasti läheiseen tammeen. Loikkasin myyrä suussani puun matalimmalla sijaitsevalle oksalle, joka sekin oli monen hännänmitan korkeudessa. Painauduin Mustahaukkaa vasten ja painoin kynteni kiinni liukkaaseen kaarnaan. Kyyhötimme hetken oksalla, kunnes läheisestä vatukkapuskasta rymisteli esiin loputtomalta näyttävä joukko kissoja. Niiden arvet näyttivät tuoreilta, mutta vähäisiltä. Muutenkin ne olivat ihan erakon näköisiä.
"Mitä ne täällä tekevät?" sihisin pahantuulisesti. Mustahaukka murisi hiljaa.
"Kuuntele..." Nyökkäsin ja loin katseeni maahan.
"Vaikuttaa paremmalta kuin se toinen reviiri." Valkoinen naaras maukui särisevällä äänellä. Mustavalkoinen kolli nyökkäsi.
"Totta." Hän piti pienen tauon ja katsahti joukkoaan.
"Kelle tämä reviiri kuuluu?" Hän ulvaisi.
"Meille!" Lauma karjui. Karvani nousivat pystyyn. >Ei ole totta!< huusin mielessäni.
"Muistakaa tappaa kaikki. Siten varmistamme..." Karvani sojottivat pystyssä.
"Mustahaukka, mene hakemaan apua!" Sihisin."Nyt heti!" korotin ääntäni hivenen kollin silmien välkähtäessä epäluuloisesti.
"Hyvä on, Haukkatuli, mutta.. Tähtiklaani sentään pidä huoli itsestäsi." Kolli maukui,nyökkäsi ja väläytti minulle viimeisen rakkautta tulvillaan olevan katseen loikatessaan leirin puoleiseen pensaikkoon ja lähtiessään juoksemaan kohti leiriä. Hän pystyi lähtemään aivan huomaamatta erakkojen huudon takia. Näin mustavalkoisen kollin ulvaisevan jotain, mutta siinä kohtaa minä puutuin peliin.
"Mitä teette Tuuliklaanin reviirillä senkin ketunläjät?!" sähähdin sieluni pohjasta. Mustavalkoisen kollin kasvoilla oli ylimielinen ilme.
"Tulimme valtaamaan reviirinne, nuo toiset eivät oikein suostuneet." Hän maukui entistäkin ylimielisemmin. Hän katsahti laumaansa ja massan joukosta astui pikimusta kolli, jonka vihertävät silmät kiiluivat innokkaasti. Sekunttien kuluttua kolli loikkasi minua kohti. Näin hänen silmistään, että hän tähtäsi kaulaan. >amatööri.< Ajattelin halveksuen. Väistin viime hetkellä ja tarrasin hännälläni kollin jalkaan kiinni. Kolli rääkäisi ja paiskautui tammea vasten, mutta tokeni pian. Se syöksähti minua kohti, yritin väistää, mutta se onnistui tarraamaan kiinni lapaani. Paiskauduin tammea vasten. Karjaisin kivusta ja kompuroin jaloilleni. Askelten rummuttaessa maata koko kehoani poltti kivusta, mutten tuntenut muuta kuin pään räjäyttävää raivoa ja vihaa. Sivalsin viholliseni naamaa neulanterävillä kynsilläni, veri roiskui molempien turkeille. Kolli rääkäisi jälleen ja horjahti taaksepäin, jolloin minun oli helppo karistaa vihulainen lavastani. Musta kolli sähähti loikatessani hänen kimppuunsa. Irvistin kivusta painaessani kynteni mahdollisimman syvälle kollin kurkkuun. Kuului kammottava rusahdus, karmea, korvia vihlova kivunhuuto ja kollin silmät lasittuivat ja keho muuttui hervottomaksi. Veri roiskui turkilleni ja tahrasi sen hopeanharmaan viattomuuden. Loikkasin kevyesti pois mustan ruumiin yltä. Huohotin raskaasti pää alhaalla ja mulkoilin johtajakollia vihaisesti.
"Näitkö.. Mitä.. Tein. Teemme teistä silppua, jos hyökkäätte.." kähisin. Kolli näytti hiukan järkyttyneeltä, mutta heilautti häntäänsä.
"Hyökätkää!" Hän karjui ja lähti johtamaan joukkoa kohti leiriämme. Jäin seisomaan täristen paikoilleni, enkä nähnyt suuren harmaan kollin lähestyvän. Kuullessani kovan rasahduksen kiepahdin ympäri silmät raivosta loimuten. Paljastin hampaani ja sähisin raivokkaasti. Kolli nuolaisi huuliaan ja jatkoi hiipimistään. Hänen kasvoillaan hehkui vaikeasti tulkittava ilme, jota en tunnistanut. Hän nuolaisi jälleen huuliaan ja loikkasi minua kohti. Jostain syystä en kyennyt liikkumaan. Tuijotin vain lamaantuneena eteeni. Kaaduin iskun voimasta selälleni ja jäin luokkuun kollin alle. Hyökkäämisen sijasta kolli painautuikin vatsaani vasten. Nielaisin. Onneksi ymmärsin koukistaa jalkani tämän vatsaa vasten. Kolli siristi silmiään. >Taas tuo katse. Mikä se on...< yritin kuumeisesti keksiä mikä se oli. Vastaus iski kuin salama kirkkaalta taivaalta, jonka voimasta vapauduin transsistani ja potkaisin kollin päältäni. Loikkasin käpälilleni ja Huohotin äänekkäästi. Tuijotin kollia kauhun ja vihan sekaisella katseella.
"Hiirenaivo! Minulla on jo kumppani!" sähisin ja loikkasin kohti erakkoa. Kolli rääkäisi tarttuessani häntä niskasta ja ravistaessani niin kovaa kuin jaksoin. Päästin erakon irti niin, että lumi pölisi. Loikkasin kollia kohti ja sivalsin tuon kurkun auki. Huohotin kollin ruumiin vieressä veri suupielestä valuen. Päässäni pyöri. Olin tappanut jo kaksi kissaa. Kaksi! Mieletön määrä. Samalla se kertoi kammottavista taidoistani taistelussa. Nostin katseeni ja kuulin samalla taistelun ääniä. Kauhu siivitti askeleitani juostessani klaanitovereideni avuksi. Klaani oli sekasorron vallassa, mutta klaaninvanhimpien ja pentutarhan edessä oli vartijat. Mustahaukka oli ehtinyt ajoissa. Terävä kipu lävisti minut kuonosta hännänpäähän ja paiskauduin kovaan maahan. Kellanpunainen naaras piteli minua maassa ja kohotti käpälänsä armoniskuun. Nielaisin ja koetin kiemurrella irti naaraan otteesta. Juuri, kun erakko oli iskemässä kyntensä kurkkuuni, paino äkkiä katosi päältääni. Kapusin jaloilleni ja haeskelin katseellani äskeistä vihollistani. Siellä, Mustahaukka kimpussaan. Hän ei näyttänyt kaipaavan apua, mutta huomasin pian toisen, joka tarvitsi. Hiutalesydän. Valkoinen naaras paini yli kaksikertaa kokoistaan kollia vastaan. Syösyin auttamaan ystävääni. Tarrauduin oitis kollin selkään ja riuhtaisin erakon karjaisun kera irti Hiutalesydämmestä. Erakko kiepahti silmät raivosta kapeina ympäri niin, että oli vastakkain kanssani. Kellanpunainen kissa syöksähti minua kohti. Onnstuin väistämään päähän suunnatun iskun, mutta erakko vei mukanaan osan korvastani. Terävä kipu lävisti pääni kuin nuoli, mutta yritin pysyä tolpillani. Hiutalesydän tokeni nopeasti ja kävi vihollisensa kimppuun uusin voimin. Käännähdin ympäri kuullessani Vinhapuron kirkaisun. Se jos mikä sai minuun vauhtia. Uusi, korvia vihlova huuto halkoi ilmaa ehtiessäni paikalle. Johtajakolli piteli Vinhapuroa maassa ja sähisi tälle loukkauksia. >EI!< Raivo tuntui räjäyttävän pääni, heittäydyin kollin kimppuun silmittömän vihan vallassa. Riuhtaisin suunnattoman kollin sokaisevan vihan antamien voimien avulla. Kuului pehmeä 'Uuf', ja mustavalkoinen kolli kaatui tömähtäen maahan. Nyt, kun hän oli yksin, hän näytti pieneltä ja haavoittuvalta. Kolli kääntyi katsomaan minua, viha leimusi erakkopäällikön kylmissä silmissä. Mustavalkoinen kissa sivalsi kurkkuani ennenkuin ehdin tehdä mitään. Kaaduin maahan ja vääntelehdin tuskissani hiekalla joka hiersi verestäviä haavojani yhä enemmän. Tuntui kuin kurkku olisi ollut tulessa, tai samaan aikaan jäässä, tunne oli käsittämätön. Vedin rahisten henkeä kouristusten välillä. Erakko kääntyi ympäri, muttei ehtinyt, kun Mustahaukka jyräsi hänet. En kyennyt kuin tuijottamaan kollien taistelua. Kului aika, joka saattoi kestää ikuisuuden, tai vain silmänräpäyksen. Mustahaukka oli alakynnessä, erakko oli tappamaisillaan hänet. Revin jostain voimaa ponnistukseen, joka saattoi olla viimeiseni. Mustavalkea kolli kohotti käpälänsä viimeiseen iskuun. Päässäni räjähti.
"EI! EI KOSKAAN!" Ulvoin raivosta sokeana ja iskin hampaani erakon kaulaan. Kolli rääkisi tuskasta repäitessäni viimeisillä voimillani hänen kaulaansa ammottavan aukon. Yskin verta keuhkoistani ja hoipuin muutaman askeleen sivulle, kunnes luhistuin jäiseen maahan. Kehoni kouristeli pahasti ja yskin jälleen verta joka tahri valkeaa maata. Tunsin pelkkää hellittämätöntä kipua ja tuskaa, sekä veren kuvottavan löyhkän joka velloi ilmassa. Murjottu kurkkuni korahteli vetäessäni katkonaisesti, rahisten henkeä ja tunsin tukehtuvani. Kouristusten repivä voima muuttui äkkiä liian vahvaksi heikentyneelle keholleni. En enää jaksanut taistella, se oli jo menetetty. Kouristukset heikkenivät samaa tähtiä kuin hengitykseni. Ympärilleni alkoi kerääntyä sotureita ja oppilaita. Yksi erottui joukosta. Mustanharmaa kolli tunkeutui väkijoukon lävitse ja kyyristyin viereeni. Nostin väsyneenä katseeni kollin omaan.
"Ei, Haukkatuli, älä luovuta! Älä jätä minua." Mustahaukka kuiskasi. Liikautin voimattomasti päätäni.
"Ei, nyt ei.. Ole järkeä.. Taistella.." vastasin tuskan turruttamalla äänellä. Mustahaukka katsoi minua pelon ja epätoivon vallassa.
"Hyvästi, Mustahaukka.. Hyvästit. En.. Unohda sinua. Rakastan sinua aina." Henkäisin ne kuuluisat viimeiset sanat ja silmäni sulkeutuivat hitaasti. Mustahaukka painoi päänsä turkkiini ja tunsin kyyneleen valuvan verestä tahriintuneelle turkilleni. Kumppanini vaikeroi epätoivoisena:
"Ei! Miksi hän? Miksi Haukkatuli? Miksi..." sen jälkeen musta, pehmeä aaltoi nielaisi minut ja vaivuin uneen.
//Haukka ei kuollut vaan vahingoittui pahasti. Elkää hyvät ihmiset häntä poistako.
Vastaus:Joo, en poista! Jos joku hahmo kuolee tarinoissa (vaikka se olisi oma hahmo), pitää kertoa siitä ylläpitäjille! Saat 30 kp:tä, koska tarina oli aika pitkä! ^^

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Pajupuro, Jokiklaani
10.02.2013 22:02
9. Luku

Elossa jälleen

Istuin kauniin hopeanharmaan puun vierellä. Häntäni piiskasi vihaisesti kaunista maata, mutta en välittänyt paikan kauneudesta ja onnellisuudesta. Olin kuollut. Sirpalesydän, Teerenlento, Sisiliskovarjo, Symbolihäntä, Pikkusulka, Rastaanvire, Ruskopentu ja Kotkapentu olivat jääneet maanpinnalle. Korvani olivat tiukasti pörhöisessä niskassani kiinni. Raavin ärtyneesti hopeaa maata, mutta turhautuneena huomasin, etten jättänyt minkäänlaista jälkeä kauniiseen ja kirkkaaseen maahan. Karjahdin turhautuneesti ja nousin pehmeästä ja lämpimästä maasta. Vilkuilin ärtyneesti ympärilleni.
>> Pakko täällä olla jonkinlainen pimeä nurkkaus! << ajattelin. Otin askeleen kauniin kirkkaalla maalla. Maa ei ollut hiekkaa, eikä ruohoa vaan jotain muuta. Aivan kuin vettä. Jäin seisomaan paikoilleni, näkymättömään veteen. Tunsin oloni rauhoittuvan. Silloin palasin todellisuuteen.
- Ei! En halua olla rauhallinen! maukaisi ääneen ja loikkasin kömpelösti vedestä. Lähdin kävelemään pää painuksissa, mutisten rumia sanoja Tähtiklaanista. Häntäni mäiski maata turhautuneena. Pian pääni kolahti johonkin suureen ja lihaksikkaaseen. Lensin selälleni maahan. Olin jo odottanut tuntevani samanlaista kipua kuin lentäessäni hiekalle, mutten tuntenut mitään. Nousin ylös mutistin jotain mistä en itsekkään saanut selvää ja nostin katseeni tummanruskeaan kolliin. Tammisydän, jokiklaaniin urhea soturi. Tuijotin vihaisesti ametistin värisillä silmilläni kollin meripihkan värisiä silmiä. Tämä katsoi minua jotenkin vihaisesti. Sähähdin turhautuneena.
- Sinulla ei ole mitään syytä vihata Tähtiklaania! Tammisydän sähähti vihaisesti. Vihamielisyys ihmetytti minua hetken ja aivoni löivät tyhjää. Sitten sähisin itsekkin ja kumarsin hieman.
- Minulla on syitä olla vihainen! Olen riekaleina! Ymmärrätkö? Minun koko elämäni on tuolla alhaalla! Sähähdin sylkien kollille ja tyrkkäsin tämän sivuun. Astelin vihaisesti kollin ohitse pehmeällä maalla. Kuulin Tammisydämmen alkavan änkyttämään jotain. Sylkäisin sähähtäessäni ja ponnistin juoksuun. Koko kaunis hopeankirkas sotku muuttui silmissäni sietämättömäksi. Paljastin kynteni ja siristin silmiäni juoksiessani. En kestänyt enää yhtään muiden onnea. Olin kyllästynyt siihen että kaikki ajattelivat ajatuksissaan onneaan vaaleanpunaisena törkynä, joissa sateenkaari loistaa ja riistaa on yllin kyllin. Sähisin raivokkaasti kaikille kissoille jotka vilahtivat ohitseni. Kaikille joiden kasvot oikein loistivat onnea ja kaikkien kuvankauniille kasvoille. Päätin hiljentää vauhtiani silloin kun en nähnyt enää ketään. Jarrutin hieman pörhöisellä, hopealla nurmella ja hölkkäsin enää pientä askellusta eteenpäin. Katselin ärtyneesti ympärilleni. En nähnyt ketään iloista kissaa jotka melkein voisivat uiskennella vaaleanpunaisessa töhkyssään. Kävelin aivan suuren hopeisen pajun vierelle ja huokaisin helpotuksesta. Vihdoinkin rauhaa. Olin paikassa joka näytti melkein kuin olisin jälleen Jokiklaanissa. Maa ei ollut enää niin hopeista kuin ennen, vaan se oli hieman vihertävää, samoin kuin muutamat pensaikot ketunmista päässä minusta. Valuin hiljalleen suuren hopeisen pajun runkoa pitkin maahan. Jäin makoilemaan maahan, taivasta tuijotellen. Jopa taivas oli jo melkein kuin Jokiklaanissa. Se oli kauniin sinertävä, mutta myös pilvinen. Yhtäkkiä aloin itkeä. Kyyneleet virtasivat kasvoiltani hieman vihertävään maahan.
- Minulla on niin ikävä teitä. Rastaanvire, Pikkusulka, Sisiliskovarjo, kaikkia teitä! maukaisin heikosti itkultani ja nousin varoen ylös. Yskäisin hennosti ja istahdin niin että puu oli edessäni. Painoin pääni alasa ja jatkoin itkemistä.
- Hei, mikä sinun on? kuulin kirkkaan maukaisun takaani. Hopeavirta. Lopetin itkemisen ja paljastin kynteni. Raivo ja suru kumpusi sisälläni, tyhjässä sydämmessäni. Käänsin pääni kohti kaunista Hopeavirtaa. Silmäni olivat melkein punaiset itkemisestä ja näytin varmaan kauhealta. Hopeavirta katsoi minua surullisesti. Tämä katsahti paljastettuihin hampaisiini ja kynsiini.
- Et taida olla kovinkaan onnellinen? kaunis naaras maukaisi hiljaa. Siristin silmiäni ja sähähdin sylkien. Nytkö joku vasta tajusi sen?!
- Nytkö vasta tajusitte sen?! sähisin raivoissani ja jokin käski minua hyökkäämään naaraan kimppuun, mutta hillitsin itseni ja jäin vain tuijottomaan kaunista naarasta joka huokasi syvään. Sähisin vihaisesti paikoillani.- No tulisitko saalistamaan kanssamme? Pyydän, tämän kerran, Hopevirta maukaisi. Tuijotin vihaisesti kauniin naaraan silmiä. Nostin ylimielisesti päätäni. Naaras taisi jo tietää mitä sanoisin.
- En taida! sähähdin vastaukseksi ja käänsin pääni katsomaan hopeista pajua. Kuulin Hopeavirran huokauksen ja tämän askeleet jotka kävelivät kau'emmas. Sisälläni kupli polttavasti. Karjaisin vihasta, surusta, rakkaudesta ja ennekaikkeaan siitä että kuolin. Raapaisin katsomattani suurta hopeista pajua. Kynteni leikkasivat puun kaarnaa nopeasti. Kuulin kuinka karjaisuni kaikui ympäri Tähtiklaanin aluetta. Aukaisin silmäni ja katsoin hopeisessa pajussa olevaa suurta viiltoa. Mieleni oli synkkyyden ja surun turruttuma ja aloin ajatella puun viiltoa hyötynä.
>> Jos raapaisisin itseäni, voisinkohan joutua Pimeydenmetsään? Siellä ei sentään tanssita sateenkaarissa >> ajattelin. Huokaisin syvään ajatellessani hetken ideaani. Olin jo kuollut, en voinut kuolla uudelleen.
- Ei! Miksi! Rastaanvireen itkuinen ääni kajahti korviini. Nostin päätäni silmät suurina ihmetyksestä. Vedin kynteni tassujeni sisään ja vilkuilin ympärilleni. Ääni ei tullut ainakaan sieltä mistä olin tullt. Se tuli toisesta puolesta. Nousin ylös ja astuin sivuun katsomaan toiseen päähän. Siltä paistoi tuttu auringon kirkas valo ja saatoin haalesti nähdä Rastaanvireen tumman turkin.
- Täällä Rastaanvire! Olen täällä! maukaisin innoissani. Silmäni suurentuivat ja melkein itkin ilosta. Pian tunsin jonkun koskevan minua takaa päin. Käännähdin katsomaan Tammisydäntä.
- Olen pahoillani siitä tapahtuneesta, maukaisin yhä hieman vihaisesti, mutta Tammisydän tulkitsi sen anteeksipyydöksi.
- Haluat takaisin? No nyt on tilaisuutesi päästä takaisin, kolli maukaisi takanani.
- Ellet sitten halua jäädä tänne?
Ravistin päätäni ja loikkasin kevyesti eteenpäin. Pääsen takaisin!
- Kiitos, maukaisin hiljaa ja loikin kevyin ponnistuksin kohti polttavaa auringon valoa. Loikkasin hopeisesta ja kauniista Tähtiklaanista kirkkaaseen aurinkoon. Pian kirkkaus ympäröi minut. Silloin maa katosi altani ja aloin tippumaan hurjalla vauhdilla alas. Vinguin peloissani, koska en nähyt kuinka kau'an kestäisi että pääsisin maahan. Tuuli repi turkkiani ja yritti työntää minut takaisin Tähtiklaaniin. Ehei! Minähän en sinne palaa. Syöksyin virtauksen lävitse. Sitten yhtäkkiä maa tuli vastaan. En ollut varautunut, joten huusin kauhistuneena ja paljastin kynteni. Silmäni rävähtivät auki ja tunsin saman tutun hiekan allani. Silmät sirissä vedin ilmaa sisälleni, kuin nälkäinen pentu imee maitoa. Tunsin kissan olevan vierelläni ja katsoessani vierelleni, näin Rastaanvireen itkusta punertuneet silmät tuijottamassa minua. Rastaanvire tärisi hiljaa katsoessani minua.
- Olet e-elossa? Rastaanvire maukaisi hämmentyneenä ja selvästi hieman peloissaan. Virnistin hieman siskoni ilmeelle ja nousin ylös tiputtaen siskoni turkiltani. Tummansininen taivas hohti ylä puolellamme. Tunsin kuinka tuulen puhaltaessa Hopeavirta maukaisi korvaani.
- Niin, olen elossa! Edes kuolema ei minua estä! maukaisin ilkikurisesti.

// Tässä siis tarina : D Juu ja selitän nyt miks Pajupuro on vihanen Tähtiklaanille: Koska ne otti sen Tähtiklaaniin jo nyt, vaikka se ois voinu vielä elää. Sitä ärsytti se että ne ''otti'' sen elämän ''itselleen'' eikä antanut uutta mahdollisuutta. Pajupuro ei katso alistunut siihen että oli kuollut. Ja tiedän että vaan pääliköt voi herätä uudestaan, mutta eikai tämä haittaa? ; n ;
Vastaus:Ei haittaa, kunhan nyt ei ole jatkuvaa, että kissa kuolee, ja sitten herää taas eloon, kuolee, herää eloon yms. 28 kp:tä! c:

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Teerenlento (Teeritassu)
10.02.2013 20:00
//Anteeksi, tämn tarinan piti tulla ENNEN nimitystä//

"Auh.. jalkani, siihen sattuu!" Ulvaisin. En kuullut mitään ja haistoin vain veren, nimittäin sen veren joka oli tahrinut turkkini. Varjoturkki suki minua.
"Heräsit. Olit kauan tajuton." Hän naukui.
"Jalkaan sattuu... Korvaani kutittaa," vaikersin.
"Uskon sen..." Nuo naarmut etvät nauta mukavilta. Teloit taas jalkasi." Varjoturkki huokasi. Kosketin kevyesti korvaani Tunsin veren ja kivun. Haavoja kirveli, jos koskin ja, jos en koskenut niitä kutitti. >Ristiriitaista.< Ajattelin puoliääneen. Sitten katsoin jalkaani.
"Hyvä tähtiklaani minulle on tehty!?" Mourusin. Toinen takaalkani oli käritty hämähäkin seittiin ja se oli veren tahrima.
"Joku erakko. Rastaanvire pelasti sinut." Varjoturkki naukui.
Yhtäkkiä muistin. Harmaa erakkonaaras oli erakkohyökkäyksessä hyökännyt ja ottanut hampaillaan jalastani kiinni ja viskannut maahan.
"Minun täytyy mennä kiittämään!! mourusin ja yritin nousta.
"Ei nyt." Varjoturkki naukui hätäisesti. "Hän on nyt siskonsa kanssa... Pajupurolle ei käynyt hyvin."
"Voi ei." Vaikersin. "Rastaanvire raukka... Koska saan taas kävellä!?"
Varjoturkki hätkähti ja naukui:
"Ehkä parin päivän päästä."
"Vasta!?" Vaikersin taas.

Vastaus:Eipä mitään! 2 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Rastaanvire, Jokiklaani
10.02.2013 16:53
Luku 20; Voiko enempää menettää?

Rastaanvire laski Nokkospolun ruumiin lähelle parantajanpesää.
”Kuolisitte kaikki, typerät erakot ja kaksijalat...kuolkaa...” Hän sähisi itsekseen.
Harmaa naaras oli juuri hyökkäämässä pahasti haavoittuneen Teeritassun päälle, mutta Rastaanvire näki tämän ja loikkasi naaraan kaulaan. Yksi terävä puraisu, ja naaras oli kuollut. >Oli siitä Pimeydenmetsässä käynnistä hyötyäkin, en ole mikään avuton pikku pentu...< hän ajatteli vihoissaan ja potkaisi erakon ruumista. Teeritassu maukui jotain kiitokseksi, mutta Rastaanvire jätti sen kuulematta ja käveli takaisin Nokkospolun ruumiin luo. Hänen terävät kyntensä jättivät jäljet maahan.
Symbolihäntä seisoi järkyttyneenä kuolleen veljensä vieressä.
”Ei...ei...” hän kuiskasi surusta ja hytisi.
”Hän osui kaksijalan hirviöön tapellessaan erakkoa vastaan,” Rastaanvire sähähti ja istui Symbolihännän viereen.Kullanruskea kilpikonnakuvioinen kolli jännittyi ja paljasti kyntensä. ”Hän ei kuollut turhaan...” Symbolihäntä murisi. ”Kai hän sai edes jonkun tapetuksi, tietystihän?”
”Kyllä. Vei mukanaan monta erakkoa ja auttoi klaaniamme viimeiseen hengenvetoon asti. Nyt hän saa olla levossa ja rauhassa.” Rastaanvire vastasi ja nousi jaloilleen.
Taivas oli tumma ja iltainen, mutta pilvien raoista pilkotti vielä oransseja auringonsäteitä. Hopeahäntää ei näkynyt, sillä tummat pilvet peittivät sen.
”Pian aurinko laskee” Rastaanvire sanoi surullisena.
”Tuskin sitä näkyy. Kohta sataa ja pilvet peittävät taivaan.” Symbolihäntä mutisi.
Aukiota pitkin riipi huutava karjaisu. Rastaanvire ja Symbolihäntä hätkähtivät.
Pimeän leirin keskellä näkyi kuin hidastettuna, kun valtava musta kolli vajosi kuolleena maahan. Se oli erakkojen päällikkö.
”Voitto on meidän!” Sulkatähti huudahti suurkiveltä. Erakot juoksivat pakoon, ja Jokiklaanilaiset huusivat näiden perään pilkkahuutoja.
”Me...voitimme?” Symbolihäntä kysyi ihmeissään, mutta tämän kasvoilta näki kuinka helpottunut hän oli.
”Kukakohan päällikön tappoi?” Rastaanvire kysyi ja näki Sirpalesydämen, joka tassutteli kuolleen erakkojen päällikön luo. Ei, hän ei tassuttanut mustan kollin luo. Hän tassutteli jonkun luo, joka oli tappanut päällikön. Ruskean, verisen kissan luo.
”Voi ei...” Rastaanvire sanoi hiljaa. ”Älä sano...ei se voi olla...” Hän nilkutti Sirpalesydämen ja ruskean kissan luo.
”EI! Miksi!” Hän ulvahti ja kaatui ruskean kissan viereen. Kyyneleet virtasivat kuin tulviva joki hänen poskiaan pitkin ja saivat vanhan haavan kirvelemään.
Pajupuro makasi maassa, suussaan pala erakkopäällikön nahkaa ja verta. Hän ei hengittänyt. Hänen silmänsä olivat kiinni ja äkkiä koko aukio hiljeni. Kissat kulkivat katsomaan, ketkä olivat kuolleita. Rastaanvire näki vieressään vihertävänharmaat-ja valkoiset käpälät.
Sisiliskovarjo seisoi jähmettyneenä Pajupuron edessä. Hänen silmänsä olivat täynä surua, mutta hän ei itkenyt tai vapissut. Järkytys oli liian suuri.
”Miksi hänen piti...kuolla...” Symbolihäntä kysyi täristen. Hänhän oli ihastunut Pajupuroon.
”Miksi kaikkien rakkaiden täytyy kuolla...”
Rastaanvire kömpi lähemmäs kuollutta siskoaan ja suki tämän veristä turkkia.
Pikkusulka seisoi pentutarhan suulla ja hyssytteli pennuille, mutta hän tiesi mitä oli tapahtunut. >Miksi hän ei tule tänne...hänen oma pentunsa on juuri kuollut ja samalla tappanut klaania uhkaavan erakkopäällikön...silti hän vain pitää huolta pienistä rääpäleistä... olemassa on muitakin kuningattaria...<

Oli jo myöhäinen ilta, ja Rastaanvire oli yhä Pajupuron vierellä. Tummat pilvet olivat alkaneet tihkuttamaan vettä, kuten Sybolihäntä oli arvellut. Sulkatähti nilkutti pesältään Rastaanvireen luo.
”Rastaanvire... tänä yönä on kokoontuminen...” Sulkatähti sanoi hiljaa.
Sirpalesydän istui Rastaanvireen vierellä. ”Mutta nelipuuthan on tuhottu!” hän huudahti.
”Tähtiklaani näytti Mutaturkille merkin, kokoontuminen pidetään putousten ja joen lähellä. Mutaturkki uskoo että Tähtiklaani aikoo kertoa klaaneille jotain.” Sulkatähti selitti. ”Ja Rastaanvire, tahtoisin ottaa sinut mukaan kokoontumiseen.”
”Mutta minä en tahdo. Tahdon olla valvoa Pajupuron vierellä...” Rastaanvire sanoi pätkivällä äänellään, jota tuskin ymmärsi.
”Minä voin lähteä Rastaanvireen puolesta. Käykö se?” Sirpalesydän kysyi vaimeasti. Rastaanvire nyökkäsi. Sulkatähti mietti hetken, mutta sanoi sitten:
”Tietenkin se käy. Tule kanssani, mennään hakemaan muita mukaan tulevia.”
Sirpalesydän maukui Rastaanvireelle hyvästit ja lähti päällikön perään.

Vastaus:Liikuttava tarina! ;c Saat 27 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Sirpalesydän, Jokiklaani
10.02.2013 13:23
Taistelun loppu.
____________

Huohotin paikoillani, ja yritin selventää päätäni. Kaikki tuntui hirveän sekalaiselta. Laiha erakko hiipi takaani. >Luulee, etten huomaa.< myhäilin, ja yritin esittää, etten huomaa. Erakko loikkasi minua kohti, mutta kyykistyin nopeasti, ja erakko lensi kauemmas.
Se nousi nopeasti pystyyn, mutta ehdin hypätä tämän päälle. Tartuin tätä kurkusta ja repäisin. Kuului inhottava rusahdus ja huuto, ja rakko makasi kuolleena maassa. Loikkasin sisälle pentutarhaan, ja katselin ympärilleni. Ruskopentu tärisi kuin haavanlehti, ja tuijotti meripihkan värisillä silmillään verta maassa. En olisi halunnut, että heti kun hän saa silmänsä auki, hän näkee verta ja suolenpätkiä.
Annoin muutaman muun klaanilaiseni jäädä pentutarhalle, ja menin itse joelle päin.
Lähellä jokea, kylkeeni iskeytyi erakko, joka iski hampaansa lihaani. Sähähdin ja aloin pyörimään rannalla. Pyörähdimme veteen, ja upotin erakon veden alle. Mieleni teki hörpätä äkkiä vettä, mutta kauhukseni vedessä lillui erakkojen ruumiita.
Painoin erakkoa pohjaan, ja pinnalle nousi kuplia.
Pinta vaahtosi, erakon yrittäessä räpiköidä ylös. Lopulta erakko ei enää liikkunut, ja nousin pois vedestä. Erakko vajosi hiljalleen pohjaan. Tuhahdin, ja juoksin taistelemaan. Kimppuuni hyökkäsi yksisilmäinen harmaa kolli. se riippui selässäni, ja repi turkkiani. Heittäydyin selälleni, ja murskasin tämän alleni. Kuului räsähdys ja erakko makasi hervottomana maassa. Yskäisin verta suustani ja etsin sumealla katseellani jokiklaanilaisia kissojen joukosta.
Hätkähdin. Pajupuro oli mustan kollin kimpussa, sen joka johti erakkoja. Kolli ulisi hurjasti, pajupuron purressa tätä kaulasta. Sitten Pajupuro repäisi tämän henkitorven irti. Seisoin jäykkänä paikoillani, katsoessani miten Pajupuro lennähti kauemmas, ja erakoiden johtaja ulvoi tuskaisesti ja lopulta kaatui kuolleena maahan. Erakot jäivät töllöttämään hätääntyneinä johtajaansa. Ne alkoivat juosta suurena vyörynä pois leiristä. en ehtinyt iloita, kun Pajupurokin jäi verisenä makaamaan maahan. En nähnyt tämän hengittävän. Nilkutin haavoittuneena tämän luo. Pajupuron hervoton ruumis makasi maassa, tassujeni edessä.
’’Pajupuro?’’ kuiskasin hiljaa, ja jäin odottamaan vastausta, turhaan. Istahdin tämän viereen.
’’Et saa kuolla, et vielä, Pajupuro kiltti…’’ uikutin itkuisella äänellä.
’’Pajupuro…’’

//Myötäilin nyt Pajun tarinaa :D Mut edelleen, ei paljon kp:tä pliis//
Vastaus:5 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Pajupuro, Jokiklaani
10.02.2013 12:18
8. Luku

Suru ja epäonni

Silmäni rävähtivät auki. Kaikki näkyi punaisena ja ilmassa oli niin hirveä veren tuoksu, että melkein oksensin. Jokaista ruumiinosaani särki ja päässäni huippasi. En ollut kuollut, mutten ollut varma elinkö. Viiltävä kipu vuotavissa haavoissa ja jomotuksena sai minut melkein huutamaan. Purin kieltäni ja nousin täristen etutassujeni varaan. Tassujani särki ja tuntui kuin ne olisivat tulessa. Vinkaisin hieman ja ponnistin kaikille tassuilleni. Hiekka räsähti allani ja päästin suuren vinkaisun ja kivunhuudon sekoituksen. Huohotin raskaasti paikoillani kivun raadellessa sisintääni. Katsoin paikoillani kuinka ympärilläni oleva kissat, ystäväni ja viholliseni, taistelivat. Verta roiskui yhä enemmän ja enemmän hietikolle ja pesiin. Huohotin raskaasti ja käänsin katseeni muualle. Suljin silmäni tiukasti kiinni ja yritin olla värisemättä. Minua puistatti. Silloin muistin Kotkapennun. Kiskaisin pääni ylös ja repäisin silmäni auki. Kipu vihloi minua yhä kuin saha puuta, mutta minulla oli tärkeämpääkin tekemistä. Etsin katseellani Kotkapentua, mutta en nähnyt vilaustakaan. Sähähdin ja jännitin lihakseni. Loikkasin rätisevän hiekan päällä juoksuun, vaikkakin juokseminen tuntui samalta kuin olisi istunut tulessa. Juoksin huohottaen kissojen sekaan, missä veri räiskyi turkkiini. Yhtäkkiä toinen tassuni tuntui pettävän. Pysähdyin katsomaan lapaani, joka oli raadeltu melkein paljaaksi ja josta veri valui melkein kuin puro. Päässänikin oli melkein samanlaiset arvet ja veri valui siitäkin. Yskäisin kerran ja vedin syvää henkeä. Päätin jatkaa juoksemista. Yhtäkkiä jokin raskas löi minut kipeästi maahan. Lensin hiekan päällä ketunmitan päähän aukiolle. Hiekka oli raapinut turkkini verille ja se lisäsi raastavaa tuskaani. Huohotin paikoillani ja yritin katsoa kissaa joka oli tönäissyt minut. Eteeni loikkasi erittäin lihaksikas ja suurikokoinen musta kolli. Erakkojen johtaja. Huohotin paikoillani kun suunnaton kolli asteli tumman taivaan alla, narisevan hiekan yllä minua kohti. Pian kolli nosti tassunsa ylös ja iski tassunsa kynsineen minun kaulaani. Karjaisin tuskasta, kun terävät kynnet lävistivät lihani. Veri purskahti ympärilleni. Makoilin melkein kokonaan omassa veressäni, odottaessani viimeistä iskua. Mutta sitä ei tullut. Musta kolli oli kadonnut ja lähtenyt pois kuin olisin roskaa. Sähisin raivoissani. Roskaa!? Nousin kynnet esillä maasta, yhä sähisten. Kipu oli turtunut tai sitten olin liian raivoissani ajatellessani yhtään mitään. Niskakarvani sojottivat pystyssä kun loikkasin ilmaan komealla kaarella. Ilmassa näin kaiken tuhon. Pesät olivat melkein kokonaan rikki ja ruumiita ja verta lojui ympäriinsä. Keskitin katseeni mustaan kolliin joka asteli tyytyvisenä kuilleiden ohitse. Laskeuduin sulavasti kollin niskaan. Tämän turkki oli sotkuista ja takkuista joten siita sai hyvin kiinni. kiepsahdin kollin takkuisesta niskasta tämän kaulalle ja puraisin tämän kaulasta. Tunsin kuinka hampaani pureutuivat kollin lihaan ja maistoin kirpeän ja tahmaisen veren joka tulvi suuhuni. Kolli rääkäisi ja loikkasi sivulle. Heilahdin hennosti tämän mukana. Pureuduin hampaillani yhä syvemmälle kollin lihaan ja aivan henkitorven viereen. Melkein koko pääni oli jo kollin kaulassa, kun tartuin kiinni tämän henkitorvesta. Kiskaisin tassuni pääni vierelle ja tartuin kynsin kiinni kollin lihasta tämän huutaessa ja pyöriessä maassa. Tartuin kunnolla kiinni henkitorvesta ja repäisin koko kehoni voimalla kollin henkitoren ulos tämä kehosta. Lennähdin hiekalle hiirenmitan päähän, henkitorvi yhä hampaitteni välissä. Yskäisin henkitorven suustani ja jäin makaamaan kylmälle ja veriselle hiekalle. Musta kolli rääkyi korvia raastavasti ja pian tämän suunnaton ruumis valahti liikkumattomaksi. Kaikki erakot vilkaisivat johtajaansaa ja lähtivät suurina massoina ulos leiristä. Jokiklaanilaiset kissat nousivat täristen ja veren peittäminä ylös. Sulkahäntä loikkasi veriselle kivelleen.
- Voitto on meidän! Päälikkö maukaisi juhlallisesti kiveltään ja koko klaani alkoi maukumaan juhlallisesti. Paitsi minä. Makoilin hiljaa paikoillani, hengitys rätisten. Näin Pikkusulan ja Rastaanvireen juhlalliset ilmeet. Pian kaikki sumentui ja maailma pimentyi.
Vavahdin hereille kylmän tuulen puhaltaessa ylitseni. Nostin varoen päätäni, aivan kuin odottaen että päätäni jomottaisi enkä saisi henkeä. Mutta päätäni ei särkenyt ja ympärilläni oli kirkasta. Edessäni kohosi suuria hopeisia puita ja pensaita. Taivas oli haalean sinertävä ja maa oli lumenvalkoinen, muttei kylmä. Nousin varoen ylös pehmeälle ja lämpöiselle maalle. En ollut veren peitossa, sen pystyin haistamaan. Vilkuilin ympärilleni etsien kissoja jotka voisivat auttaa minua. Silloin eteeni loikkasi ketterästi erittäin kaunis, hopeanharmaa kissa. Hopeavirta. Tuijotin silmät yllätyksestä suurina kaunista ja solakkaa kissaa, joka oli nyt astunut askeleen eteenpäin. Tämän kasvot olivat lempeät ja ystävälliset ja toivat mieleeni emoni.
- Hei pikkuinen! Hopeavirta maukaisi kirkkaalla ja kauniilla äänellään. Sävähdin hänen kaunista ääntänsä. Pitäisikö minun vastata?
- Hei vain. Missä minä muuten olen? maukaisin hieman änkyttäen. En tiennyt mitä sanoisin kuolleelle kissalle, joka oli niin kaunis, että piti melkein silmätkin peittää. Hopeavirran ilme muuttui ällistykseksi, mutta se haihtui pian. Tämä katseli minua hieman huolissaan.
- Sinä olet Tähtiklaanissa, Hopevirta maukaisi ystävällisesti, mutta oli selvästi huolissaan siitä, etten tiennyt missä olin. Hengitykseni pysähtyi. Tärisin paikoillani ja yritin vetää henkeä, tuloksetta.
- Olenko minä kuollut? kuiskasin hiljaa.

// Tälläinen lyhyt nyt vaihteeksih : D Eli Siis Pajupuro on kuollut, mutta se sitten pääsee takas elävien kirjoihin eli ÄLKÄÄ POISTAKO SITÄ HAHMOISTA!
Vastaus:Oi! Liikuttavaa, saat tästä mahtavasta tarinasta jopa 30 kp:eetä!
~Talvikki

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Murhe
10.02.2013 11:58
Olin saanut aika pienen saaliin. Se oli vaivaiset kolme pientä hiirtä. Tuolla ei kyllä omaa perhettä ruokita. Se on saletti. Kävelin joen rannassa liukkaalla kivellä. Yhtäkkiä liukastuin. "Ääk!" huudahdin ennen kuin putosin veteen. Saaliini tippuivat suustani rannalle. Vesi oli syvää. Miten ihmeessä voisin selvitä, jos en osannut uida? "Apua.. Plup.. Auttakaa! Plup.." huusin mutta sain vain vettä suuhuni. Se oli kamalaa.

Ilma loppuisi pian. Olin vajonnut aika syvälle, koska en nähnyt enää auringon valoa. Minä halusin kuulla Kylmätähden menneisyydestä! Näin pienen luolaston, jossa oli pieni ilmatasku. Onneksi pääsin sinne. Vedin ilmaa keuhkoihini. Se oli ihanaa. Pian ilma loppui. Vajosin aina vain syvemmälle. Eikö se joen pohja tullut ikinä vastaan? Vihdoin se tuli. Olin näemmä kaatunut veteen juuri syvimpään kohtaan. Näin, kuinka joku ui minua kohti. Räpytin hetken silmiäni. Yhtäkkiä kissa oli poissa. #Taisin vain nähdä kannastuksen.# ajattelin. Päässäni alkoi sumeta. Lopulta alistuin kohtalooni ja pistin silmäni kiinni. Ei minulla kuitenkaan ollut mitään mahdollisuutta selvitä. Tunsin yhtäkkiä, kuinka lentäisin. Ihan kuin joku vetäisi minua pintaan. En jaksanut aukaista silmiäni, mutta tunnistin Kylmätähden tuoksun.
Vastaus:10 Kp:eetä
~Talvikki

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Teerenlento
10.02.2013 10:34
~Ensimmäinen kokonainen päiväni soturina~

Yö ollut mukava. Minusta oli tullut soturi, joten istuin koko yön vartiossa. Välilä kuulin ääniä metsästä, mutta muuten tylsyys tuntui tunkevan jo omista korvistani ulos. En uskonut kestäväni yön läpi, mutta suoriuduin kelvollisesti. Aamulla sain luvan mennä nukkumaan ja läsähdin sammaleille. Nukahdin heti.

Näin outoa unta. Unessa olin lintu ja lensin, mutta sitten tipuin ja Sirpalesydän otti minut kiinni ja söi MINUT. Se oli erittäin kummallista. Heräsin karvat pystyssä. Kai saa olla vähän säikähtänyt, jos sinut on juuri syöty.

Herättyäni tassutin metsään. Kävin joella ja katselin myrskyklaanilaisia. Aluksi nostin tassuni, mutta näin Haukkahallan ja laskin käpäläni.
"Huomenta.." Murahdin ja tepastelin pois. En ole koskaan oikein pitänyt Haukkahallasta ja uskon etten ole ainoa. >Eikä taaskaan vastannut... ylimielinen kolli< Ajattelin.
Ajatuksissani tassutin metsään.

Livautin kynteni ulos. Karvani nousivat pystyyn. Kuulin karmean kimeän pirisevän äänen. Ääni kuului pensaasta ja astelin lähemmäs. Pensaassa värisi pieni neliskanttinen värisevä esine. Olin varma, että se oli kaksijalkojen, sillä kerran olin nähnyt, kun kaksijalat olivat pitäneen niitä korvillaan, rumilla korvillaan. Esine jatkoi ääntelyään. Kaksijalat olivät ottaneet ne käpäliinsä ja laittanut korvalleen. Yritin samaa. Otin kynteni sitään ja yritin ottaa esineen käpäliini. Se värisi kummallisesti ja luisti pois käpälistäni. Tipautin sen maahan. >En saa sitä.< Ajattelin.
>Nyt keksin< Painoin korvani maata kohti, esinettä vasten. Ääni vihloi korviani ja nostin nopeasti pääni.
"Auh! Kirotut kaksijalat!" Naukaisin ja tassutin pois.

Kun pääsin leiriin, oli alkanut jo hämärtää. En oikein tiennyt mitä tehdä, joten tepastein pentutarhaan.
"Kas hei Pikkusulka! Miten pennut voivat?" Nau'uin imettävälle pikkusulalle.
"Hyvin, kiitos. " Pikkusulta Naukaisi vastaukseksi.
"Missä Aaltopentu on?"
"Nukkuu selkäni takana. Ei taida tarvita enää hirveästi maitoa." Pikkusulka huokaisi. Kurkistin Pikkusulan selän taakse.
"On se suloinen." Nau'uin. Aaltopentu on tomunruskea raidallinen naaras. Orpopentu, jonta vanhemmat olivat poissa. Emo kuoli ja isä lähti.
"Oma pentuni ja Ruskopentu voivat hyvin." Pikkusulka sanoi.
"Se on hyvä." Naukaisin, hymyilin ja poistuin. Ensimmäinen päiväni soturina on ollut rankka, muttaa muilla klaaneilla oli varmasti moninkertaisesti rankempaa... Myrskyklaanikin oli majoittunut aurinkokiile. Reeviirejä tuhottiin ja riista väheni. Jokiklaanilla oli parhaat olosuhteet ja muita kävi sääli.

//Teerenlennon ja kännykän ensikohtaaminen.//

Vastaus:Okei! XD Saat 20 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Jäätassu,Tuuliklaani
09.02.2013 12:06
//Jatkan nyt siitä mäyrä hommelista//

Avasin silmäni raskaasti ja huomasin olevani aivan tuntemattomassa paikassa.Siellä kuu hohti kaunista hopean hohtoista loistettaan.Näin kauempana kauniin hopeaharmaa raidallisen naaraan.Kuun hohto sai tämän turkin kimaltelevan upeasti.Astelin lähemmäs naarasta ja sain sieraimiini tämän makeaa tuoksuaan.Naaras kääntyi minua päin ja henkäisin tunnistaessani tämän siniset silmät.
"Emo oletko se todella sinä?"kuiskasin epäuskoisesti.Naaras nyökkäsi hänen silmissään oli surullinen katse.
"Ei kai ole jo aikani kuolla?"kysyin järkyttyneenä ja peräännyin pari askelta.
"Ei haluan vain,että tiedät tämän.."emoni maukui ja heilautti tuuheaa häntäänsä kohti hopeita vettä.Kumarruin katsomaan veteen.Näin kuinka klaani toverini tihkuivat verta ja kaatuivat kuolleina maahan.Näin myös Pakkasjuovan joka hengitti raskaasti ja pärski verta.Hänen hengityksensä hidastui koko ajan ja lopulta hän lopetti hengittämisen kokonaan.
"Ei,ei Pakkasjuovaa!"ravistin raivoisasti päätäni.Emoni tuli minua lähemmäs ja nuolaisi poskeani.
"Emme voi tehdä sille yhtään mitään.."hän maukui ja alkoi haihtua ilmaan.Pian myös hopeinen maisema alkoi haihtua ja seisoin pimeydessä aivan yksin.
"Älä mene pakko on jokin keino olla emme voi olla tuhoon tuomittuja!"kiljuin tuuleen.
Sitten avasin silmäni ja nousin ylös raskaasti huohottaen.
"Jäätassu!"Pakkasjuova huudahti helpottuneena.Huomasin olevani parantajan pesällä.
"Onko kaikki hyvin?"Liekkiläikkä kysyi ja tutki minua ja haavajani joihin oli jo laittanut hämähäkinseittiä.
"Kaikki on ihan hyvin."mau'uin ja etsin katseellani mestariani.
"Mestarisi meni ajamaan sen mäyrän tiehensä."Pakkasjuova maukui kuin lukien ajatukseni.
"Tulivatko he avuksemme?"kysyin.
"Kyllä hän Varissulka,Mustahaukka ja Yksiviiksi."Pakkasjuova maukui.
Nyökkäsin ja huomasin myös Pakkasjuovalla ikäviä haavoja.
"Oletko varmasti kunnossa?"kolli kysyi.Nyökkäsin ja nuolaisin tätä.
"Senkin höpsö kavapallo huolehdit liikaa."mau'uin leikkisästi ja läimäytin tätä hännälläni.
"Niin kai sitten minua vain pelotti,että menettäisin sinut."Pakkasjuova maukui.
#Vau hän todellakin välittää hän on se oikea tiedän sen!#ajattelin onnellisena.Sitten muistin emoni sanat,hän oli sanonut että emme voisi tehdä tulevalle mitään..
#Pakkohan on jotain olla tehtävissä!#mietin epätoivoisena.
"Mitä oikein mietit?"Pakkasjuovan ääni havahdutti minut.
"En mitään tai oikeastaan mietin miten klaanillemme käy."mau'uin.Pakkasjuovakin näytti huolestuneelta.
"Kaikki on Tähtiklaanin käsissä."Liekkiläikkä maukui.
En halunnut kertoa kollille mitä olin kuullut emoltani vaan nyökkäsin hyväksyvästi.
"Haluatko syödä kanssani?"Pakkasjuova maukui.
"Sopiihan se."mau'uin ja tassuttelin Pakkasjuovan kanssa syömään.Otin kasalta hiiren ja menin Pakkasjuovan vierelle aterioimaan.Kuulin leirin suuaukolta ääniä ja näin mestarini,Mustahaukan,Yksiviiksen ja Varissulan tulevan.Nousin ylös ja tassuttelin mestarini luo.
"Olen pahoillani ajoin teidät vaaraan tiedän ettei klaanilla ole varaa menettää nyt yhtään soturia."mau'uin huokauksen kera.Haukkatuli mittaili minua katseellaan.
"Ei se mitään et sinä tuonut mäyrää tänne."Haukkatuli huokaisi raskaasti ja meni muun joukon mukana Poltetähden pesälle.
#Mitä seuraavaksi?#ajattelin surullisena.
Vastaus:hmm... 20 kp:eetä! Mahtava tarina!
~Talvikki

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Teerenlento, jokiklaani
08.02.2013 22:04
Waow... Taistelun jälkeen päivät ovat kulkeneet hurvan nopeasti... Erakkokissa oli hämännyt minut metsästä omaan leiriini ja aloittanut Taistelun, olin myös saanut telottua taas sen minua riivanneen heikon takajalkani, onlin kertonut kaikille Sulkatähden kanssa olevani puoliverinen ja nyt, olen soturi! Näin se meni:

"Varjoturkki, uskotko oppilaasi olevan valmis soturiksi?" Sulkatähti naukaisi.
"Kyllä, hän on valmis." Varjoturkki henkäisi.
"Minä, Sulkatähti, jokiklaanin päällikkö kutsun edesmenneitä sotureita laskemaan katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ymmärtääkseen jalot sääntönne ja pyydän lupaanne tehdä hänestä soturin." Sulkatähti kajutti ja käänsi katseensa minuun päin.
"Teeritassu, lupaatko noudattaa soturisääntöjä ja suojella ja puolustaa Klaaniasi jopa henkesi uhalla?" hän naukui.
"Kyllä." Mau'uin. Silmäni loistivat. Olin odottanut tätä kauan.
"Sitten Tähtiklaanin voimilla annan sinulle soturinimesi. Teeritassu, tästä päivästä lähtien sinut tullaan tuntemaan Teerenlentona. Tähtiklaani kunnioittaa nopeuttasi ja nokkeluuttasi ja toivottaa sinut tervetulleeksi jokiklaanin soturiksi!
"Teerenlento! Teerenlento! Teerenlento!" Klaanini huusi. Itse hymyilin sädehtivästi. Mahtavaa!

Otin vastaan paljon onnitteluja ja tervetulotoivotuksia soturipesään. Sirpalesydämmen ja Rastaanvireen äänet kuuluivat lujiten. Olen taas onnellinen. Enää jäljellä on vain yövartio..

//Tuli vähän lyhyt, kun oli kiire.//

Vastaus:hmm... 10 kp:eetä!
~Talvikki

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Myrskytassu, Taivasklaani
08.02.2013 17:56
Näin unta. Unessa olin oudossa metsässä, jossa kasvoi neljä puuta vierekkäin. #Mikä paikka tämä on?# Kävelin eteeni, kunnes pusikoiden takaa tuli neljä kissaa. "Hei. Kuka sinä olet, ja mitä teet reviirillillämme?", harmaa naaraskissa kysyi minulta. "Hän on vakooja! Varmaan sinun klaanistasi!", kellertäväturkkinen kolli tiuskaisi eräälle mustalle kissalle. "Ei ole minun klaanistani! Se on varmaan sinun klaanistasi Poltatähti!", musta kissa vastasi vihaisesti. "Lopettakaa! Onko hän kenenkään klaanista? Tunnustakaa!", harmaa naaras käski. Kaikki neljä kissaa pudistivat päätään. "Kulkukissa! Raadellaan hänet!", he kaikki sanoivat yhteen ääneen. "Älkää! Olen Taivasklaanista! Vuorilta! En tiedä miten tänne pääsyin tai-", en saanut sanottua enempää, kunnes joku kissoista taas huusi: Huijari! Tapetaan hänet!
Pian he kaikki hiipivät minua kohti. #Nyt minä kuolen!# Kaikki kissat hyppäsivät päälleni. Heräsin. Uni oli kuin totta. Olin onnekseni omalla pedilläni, omassa klaanissa. "Uuuhh.. Olin vähällä saada sydänkohtauksen..", mumisin hiljaa itsekseni.
kävelin ulos oppilaiden pesästä, tuoresaaliskasalle. Valikoin sieltä varpusen, ja menin makaamaan erään kiven päälle. Alin syödä. Kivitassu käveli pian luokseni hiiri suussaan, ja kysyi: Saanko liittyä seuraan? "Joo, toki.", sanoin punastuen. Olin ihastunut Kivitassuun jo pennusta pitäen. "No kiva. Mitä sinulle muuten kuuluu?", hän kysyi minulta. "Mi-mi.. Minulle kuuluu hyvää. Entä sinulle?", kysyin änkyttäen, sillä olin niin ihastunut. "Hyvää, kiitos. Milloin sinulla on seuraavat taisteluharjoitukset?", Kivitassu kysyi. "Ööö... Huomenna, sinullakin?", kysyin ja hän nyökkäsi. "Harjoiteltaisiinko yhdessä joku päivä?", Kivitassu kysyi. Punastuin yhä enemmän. "Mieluusti! Olisi niin ihanaa myös joskus metsästää yhdessä.", sanoin innoissani, ja hän nyökkäsi. Kun hän oli syönyt hiirensä, ja minä varpuseni, nousin ylös, ja kiitin Kivitassua hyvästä ruokaseurasta. "Ei se mitään. Otetaan joskus uudelleen! Minun pitää nyt mennä metsälle mestarini kanssa! Heippa!", Kivitassu sanoi, ja häipyi mestarinsa kanssa pientä metsää kohti. Olin taas yksin. Jäin hetkeksi tuijottamaan taivasta, ja ajattelemaan Kivitassua. "Hän on niin komea, hauska, huumorintajuinen, mukava, ja yksinkertaisen ihana... Juuri sopiva minulle..", mumisin. "Ai kuka on?", ääni kysyi. Säpsähdin, ja katsoin puhujaa päin. Se oli Pikkutassu, paras ystäväni. "Kivitas... Siis ei kukaan. Unohda.", sanoin. "Olet ihastunut Kivitassuun! Minä arvasin! Teistä tulee vielä hyvä pari!", Pikkutassu sanoi iloisesti. "Ääh. No, ethän kerro kenellekään?", kysyin häneltä, ja hän nyökkäsi. #Hyvä!# Olin jo unohtaa uneni, kunnes Pikkutassu hyppäsi päälleni, ja sanoi uhkaavasti: Huijari!
Puolustauduin, ja raapaisin häntä poskelle. Hän perääntyi. "Se oli pelkkä vitsi! Ei leikkitappelussa pidä raapia! Mikä sinussa on?", Pikkutassu kysyin järkyttyneenä. "Anteeksi, sinä vain toit mieleeni erään kauhean unen. Haluatko kuulla sen?", sanoin pahoittelevasti. Hän nyökkäsi. Aloin selittää untani. "...Ja sitten heräsin. Eikö ole kauhea?", kysyin Pikkutassulta. "Sinun kannattaisi mennä puhumaan tuosta parantajalle. Ihan tosi. Mene nyt.", Pikkutassu sanoi minulle. Sanoin hänelle vielä heippa, ja sitten lähdin parantajan pesälle.
Vastaus:Hmm... 15 kp:eetä!
~Talvikki

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Myrskytassu, Taivasklaani
08.02.2013 09:14
Tunsin tuulen, joka viilensi turkkiani mukavasti. Haistoin hiiren, jonka lämmin tuoksu pakotti minua seuraamaan sen hajua. Löysin hiiren pusikon vierestä, jossa se nakerteli huolettomana omaa ruokaansa. Se ei tiennyt ollenkaan, mikä sitä vaani. Kun olin vaanimisasennossa, hiivin hiirtä lähemmäs. Ja kun hiiri katsoi minuun päin, hyppäsin sen päälle, ja purin siltä niskat poikki. Nostin velton hiiren suussani mestarini eteen. "Mitä pidit?", kysyin Lehtitähdeltä, mestariltani. "Mahtavaa Myrskytassu! Sinusta tulee vielä hyvä soturi.", hän sanoi hymyillen. "Emmeköhän ole saalistaneet jo tarpeeksi näin aamusta. Lähdetään takaisin leiriin.", Lehtitähti sanoi. Nyökkäsin hänelle, otin mahdollisimman paljon saliita suuhuni ja lähdin hänen perässään Taivasklaanin leiriä kohti. Sinne oli aika pitkä matka, sillä olimme menneet jo heti aamusta parhaille metsästyspaikoille, jotka sijaitsevat kaukana leiristä. Kun olimme noin puolivälissä, kuulin siipien viuhuntaa. Se tuli ylhäältä. Se äänen aiheuttaja ei ollut pikkuinen. Juuri kun olin sanomassa jotakin, mestarini huusi: "Kotka! Mene tuohon pusikkoon piiloon!"
Tottelin, häntä. Menin peloissani pusikkoon. En nähnyt mitä ulkopuolella tapahtui, kuulin vain kynsien ääniä. Kurkkasin ulos pusikosta, jolloin kotka tarttui päällikköön, ja nosti hänet ilmaan. Juoksin ulos pusikosta, ja hyppäsin kotkan päälle. Se oli hurjaa. Kun kotka lensi yhä ylemmäs, päätin toimia. Kävelin varovasti kotkan selässä sen niskaa kohti. Kun olin lähellä sen niskaa, hyppäsin sen pään päälle ja kynsin sen silmät rikki. Se ei nähnyt enää mitään. Silloin, kun se ei myöskään nähnyt mitään, se ei myöskään voinut lentää, ainakaan kauhean hyvin. Se lensi kalliota päin, jolloin Lehtitähti ja minä tipuimme alas. Laskeuduin jaloilleni, joka oli silkasta tuurista kiinni. Lehtitähti jäi maahan makaamaan. Luulin hänen kuolleen, kunnes hän raotti toista silmäänsä. "Kiitos Myrskytassu, sinun ansiostasi en menettäny yhtäkään elämää. Jos et olisi tullut, kotka olisi voinut ottaa minulta useammankin elämän pois. Kitos.", hän kuiskasi minulle, nousi ylös, ja keräsi saalitamme takaisin suuhunsa. Tein samoin. Lähdimme takaisin leiriä kohti.
Leirissä veimme saaliit tuoresaaliskasaan, ja sen jälkeen minä vein päällikön parantajan pesälle. "Mitä nyt Myskytassu? Onko kaikki hyvin? Mitä Lehtitähdelle on sattunut?", kysyin parantaja, Kaikulaulu minulta. "Matkallamme takaisin leiriin, kotka hyökkäsi päällikön kimppuun. Kysin kotkan sokeaksi.", vastasin tälle huojentuneena matkastamme. "Kiitos, että pelastit hänet. Menehän lepäämään. Sinulla on ollut varmasti rankka aamu.", Kaikulaulu sanoi minulle lempeästi. Otin hänen neuvostaan kiinni, ja lähdin tassuttelemaan oppilaiden pesää päin. Sinne päästyäni, menin oman petini päälle, kävin makaamaan, ja suljin silmäni. Annoin unen tulla mieleeni...

//Sori, lyhyt tarina. :( Mun pitää lähteä kouluun. Kirjoitan tänään vielä lisää jos ehdin.\\
Vastaus:Ihan hyvä, täytyy vielä muistuttaa että olet Taivasklaanissa ja hypit korkealle, toinen asia, joka vähän ihmetytti,Kotkaa ei voi peitota pienoinen oppilas, nimittäin merikotkan siipien väli on liki 3 metriä, ja maakotkan liki 2 metriä 50 cm, ja kissajen säkä on noin 30 korkeintaan, muuten 15 kp:eetä!
~Talvikki

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Harakkatassu, Jokiklaani
07.02.2013 07:40
Luku 1:

-Normaali päivä, vai onko?-

Huitaisin pienen kävyn vähän matkan päähän lumihankeen. Käpy upposi pehmeään lumeen, ja loikkasin sen luo kaivamaan sen takaisin. Nuolaisin huuliani ja nappasin kävyn suuhuni, vein sen kauemmas, ei niin lumiselle alueelle. Heitin sen ilmaan, ja läimäisin sen pois. Ikävä kyllä, suoraan mestarini naamaan.
"Eh, anteeksi." Sopersin Haukkahallalle ja peräännyin pari askelta. Mestarini kumminkin naurahti ja tönäisi minut maahan. Naurahdin myös, kumminkin yhä hämmentyneenä.
"No, joko menemme harjoittelemaan?" Haukkahalla naukaisi ja viittoi minua seuraamaan. Nyökkäsin innoissani ja tassuttelin mestarini perässä.

Joella kyyristyin matalaksi sulan läntin edessä. Mestarini nyökkäsi ja kuiskasi:
"Läimäise kala ylös joesta vasta, kun olet varma että se on oikealla kohdalla."
"Selvä, Haukkahalla." Huikkasin hiljaa mestarilleni, ja häntäni heilahteli puolelta toiselle. Sitten eräs kala uiskenteli sulan kohdan luo, enkä epäröinyt hetkeäkään. Nostin käpäläni korkealle, ja kaikin voimin läimäisin kalan ylös joesta, korkealle ilmaan. Loikkasin ylös ja nappasin kalan hampaisiini.
"Mainiota," mestarini kehräsi. "ensimmäinen saaliisi!" Hymyilin mestarilleni leveästi, ja seurasin, kun tämä läimäisi hieman suuremman kalan joesta. Haukkahallan tummanruskea turkki kiilsi auringonvalossa, ja niin kalan suomutkin.
"En ihmettelisi, vaikka hän olisi sukua kaloille," tirskahdin itsekseni hiljaa.
"Mitä sanoit?" Mestarini kysäisi ja loi hämmentyneen katseen minuun. Kohautin lapojani ja hymyilin yhä leveää hymyäni.
"Eh, en mitään," nau'uin Haukkahallalle, "en mitään tärkeää."

Hetken päästä, kun olimme jo saaneet kalaa enemmän kuin tarpeeksi, ja olimme vieneet kalat leiriin, päätimme harjoitella normaalia metsästämistä. Mestarini neuvoi minua kyyristymään matalaksi, ja astella äänettömillä askelilla saalista kohti.
"Hiiret tuntevat, jänikset kuulevat." Hän ohjasi ja loikkasi pienen jäniksenpoikasen kimppuun. Henkäisin ja naurahdin.

"Selvä." Naukaisin ja hymyilin Haukkahallalle. Pian huomasin pusikossa rapistelevan hiiren, ja lähdin hiipimään sitä kohti. Tuntui, että olisin kävellyt ilmassa. Sopivan lähellä hiirtä loikkasin sen kimppuun. Se kumminkin pääsi karkuun, ja livahti poispäin reviiriltä. En huomannut sitä, ja lähdin seuraamaan saalista.

Metsän keskellä vasta huomasin olevani Myrskyklaanin alueella. Peräännyin, ja päätin palata takaisin. Yht'äkkiä takanani kuului tömistelyä ja murahtelua. Sydämeni pompahti kurkkuuni, ja käännyin. Suuri, mustavalkoinen olento lähestyi minua, ja yritti huitaista käpälällään. Sähähdin, ja huomasin olevani peloissani. Ensimmäisen kerran elämässäni oikeasti peloissani. En saanut ääntä suustani, kurkkuni oli täysin kuiva. Kylmä hiki valui päätäni pitkin ja suljin silmäni.
"Grourrhh!" Mäyrä karjui ja läimäisi minut puuta vasten. Tuuli ulisi korvissani ja tunsin kun pääni melkein murskautui osuessaan mäntyyn. Yritin huutaa, kiljua ja karjua kivusta, mutta en voinut. Tunsin veren valuvan suustani, ja raotin silmiäni ehkä viimeisen kerran...

"Ei kai hän kuollut?" Kuulin Haukkahallan hiljaisen äänen.
"Ei, onneksi." Mutaturkki rauhoitteli mestariani ja älähdin.
"Mäyrä..." Ähisin ja liikautin päätäni. Mestarini ja parantaja kääntyivät katsomaan minua, ja näin myös jotain muita kissoja.
"Se... Jokiklaanin leiri..." Mutisin ja suljin silmäni tiukasti kiinni.
"Se lähestyy meitä?" Haukkahalla toisti ja vilkaisi hätääntyneenä Mutaturkkia.
"Tästä pitää varoittaa kaikkia!"

//Sori, lyhyt, mut nyt pitää mennä kouluun, eikä illemalla, perjantaina tai viikonloppuna ole aikaa.\\
Vastaus:Saat 16 kp:tä!
~Gebu

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kuusitassu
06.02.2013 20:54
//Sori kun sotken tätä viekkua, mutta halusin vain kysyä, että onko Pajupurolla vielä kumppania? :3 Ja sori sotkeminen!! Tiedän että tämä olisi kuulunut tavisviekkuun//
Vastaus:Eipä kai; ainakaan vielä! Jotenkin kyllä luulen, että pajupuron ja Symbolihännän välillä on jotain!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Pajupuro, Jokiklaani
06.02.2013 18:20
7. Luku

Taistelu

Vitivalkoinen kolli painoi tassunsa kurkulleni. Tämän ivallinen ilme sai minut pelkäämään tavallista enemmän koska tiesin kuolevani. Oksan kaarna rapisi allani ja taivas hohkasi jo melkein mustana. Käänsin päätäni nähdäkseni sen kohdan mistä oksa lähti. Oksa oli jo alkanut lähteä irti puustaan. Tämä oli tilaisuuteni vaikka aika huono sellainen. Virnistin valkoiselle kollille ja kiepsahdin tämän alta kaarnan raapaistessa selkääni. Vierin oksan kaarnaa pitkin aivan oksan vierustalle niin että saatoin melkein tippua. Tartuin juuri viimetingassa oksasta kiinni kynsilläni. Pidin kiinni oksasta kuin pelokas pentu emostaan. Haistoin nopeasti ilmaa ja tajusin etten haistanut kenenkään jokiklaanilaisen tuoksua. Jos kuvittelin kaiken? Ravistin päätäni hätäisesti. Ei ollut aika ajatella tapahtunutta. Kuulin valkoisen kollin puuskutukset oksan yläpuolella. Viuhtaisin häntääni ja virnistin.
- Hei sinä! maukaisin huvittuneena. Kolli vilkaisi hieman oksa alapuolelle ja nähdessäni minut roikkumassa oksan alapuolella, kollin naama venähti vihaiseen ilmeeseen. Tämä mumisi jotain ja kuulin kollin askeleet kun tämä käveli ylleni. Suljin silmäni ja toivoin parasta. Pian kolli loikkasi ilmaan ja tullessaan takaisin oksalle, oksa tärähti ilkeästi. Värähdin hieman, mutta pidin tiukan otteen oksasta. Kuulin oksan räsähtävän ja vedin ilmeeni ilkeään virneeseen. Kollin valkoinen naama kävi jälleen katsomassa olinko tippunut. Näytin tälle kieltä ja sain kollin raivostumaan enemmän. Huokaisin ja katsahdin maahan. Maa oli melkein neljän ketunmitan päässä, eli jos tippuisin, saattaisin vain läsähtää maahan. Moinen ajatus värähdytti minua ja keskityin pitämään tiukemmin oksasta. Pusersin kynteni syvälle oksaan ja jäin odottamaan. Tunsin kuinka oksa nousi yhtäkkiä hieman korkeammalle. Kolli oli siis hypännyt ja kohta tömähtäisi takaisin oksalle. Yhtäkkiä oksa räsähti rikki ja irrotin hädissäni kynnet oksasta. Tuuli repi minun turkkiani ja yritti selvästi pitää minua ilmassa. Valkoinen kolli vilahti ohini oksassa roikkuen, kynnet kiinni oksassa. Ei kovinkaan järkevää. Vilkuilin hädissäni ympärilleni etsien jotain pehmeää jonka päälle voisin lentää. Vilkaisin leiriä ympäröivää jokea ja päätin mennä sinne. Kiepsahdin tuulen puhaltaessa syöksymään alaspäin, kohti valkoista kollia. Syöksyin kollin päälle ja ponkaisin tämän päältä komeasti kohti vettä. Läiskähdin veteen sulavasti ottaen huomioon sen etten kovinkaan paljon pitänyt uimisesta. Tuijotin veden alla kuolleita erakkoja jotka olivat uponneet veden pohjalle. Säikähdin ja päästin kaiken hapen keuhkoistani. Vedin rivakoin vedoin itseni pinnalle ja vedin syvää henkeä. Yökkäsin melkein kuullessani hirveän läiskähdyksen kun valkoinen kolli osui maahan. Piditin henkeäni enkä tahtonut katsoa taakseni. Uin nopeasti eteenpäin ja nousin vedestä. Hiekka oli kummallisen veristä ja siinä oli suuria karvatukkoja. Vilkaisin leirin suuntaan. Siellä oli täysi taistelu päällä. Huokaisin ja pinkaisin juoksemaan pehmeällä mutta verisellä ruoholla. Vesi oli pyyhkinyt veren turkistani ja se helpotti juoksemista. Mielummin juoksen litimärkänä kuin kuivuneen veren peitossa. Syöksyin leirin suuaukosta oksien repiessä turkkiani ja saavuin verenpeittämälle aukiolla. Joka paikassa joku jokiklaanilainen taisteli erakkoja vastaan. Ilmassa oli vahva veren tuoksu ja taivas oli jo lähes musta, mutta tähtiä ja Hopeahäntää ei näkynyt. Vilkuilin aukiota etsien ystäviäni. Sirpalesydän oli taistelemassa kuningattarien pesän edessä, Sisiliskovarjo taisteli raivokkaasti päästäkseen Sirpalesydämmen luokse mutta Rastaanvireestä en nähnyt jälkeäkään. Syöksyin juoksemaan Sirpalesydämmen avuksi taistelemaan kuningattarien pesän läheisyyteen. Silmäni siristyivät kun näin yhden raidakkaan erakon pujahtavan kunigattarien pesään. Sirpalesydän oli piiritetty ja tämä sähisi raivokkaasti. Käännähdin sivuttain ja loikkasin korkealla kaarella yhden harmaavalkoisen naaraan niskaan ja repäisin tämän pois ringistä. Kaadoin helposti laihan naaraan hiekkaiseen maahan ja tartuin hampaillani kiinni tämän kaulaan. Tunsin kuinka pusersin lihan hampaideni väliin ja maistoin kirpeän veren. Siristin silmiäni ja repäisin kissan kaulasta nahkaa ja lihasta. Ilman täytti tuskaisa huuto ja tämän jälkeen hetken kouristeltuaan, naaras valahti liikkumattomaksi. Sylkäisin veren suustani ja nyökkäsin Sirpalesydämmelle joka taisteli jälleen täysillä. Joka paikkaa ympäröi tuskanhuutoja ja veren tuoksua. Nyrpistin kuonoani ja sujahdin kuningattarien pesään. Siristin silmiäni pimeässä pesässä. Jähmetyin paikoilleni nähdessäni Kotkapennun ruskean ruumiin makaavan nurkassa veren peitossa. Raidakas erakko nuoleskeli huuliaan tyytyväisenä. Hopearuusu ja Huomenkukka makoilivat kumpikin vierekkäin pentujensa kanssa muutamien arpien saaneena. Sähisin surusta ja raivokkaasta vihasta. Loikkasin raivokkaasti ilmaan kollin repaleisen turkin päälle. Tartuin tiukasti vahvoilla leuvoillani tätä niskasta ja paiskasin erakon hiekkaiseen maahan niin voimakkaasti kuin pystyin. Erakko ulvaisi kivusta, mutta nousi nopeasti ylös. Loikkasin nopeasti kauemmas ja sähisin paikoillani. Syöksyin raivokkaasti kynnet esillä erakon rintaan ja paiskasin tämän sellaisella voimalla jota en ollut ennen käyttänyt. Iskeydyimme kuningattarien pesän seinään samalla tiputtaen muutamia oksia katosta. Nostin hieman kasvojani ja aloin repimään raivokkaasti kollin herkkää mahaa. Kuulin kaameita huutoja, mutta olin jo liian vihainen välittääkseni. Kuului kummallinen räsähdys ja veri roiskahti kasvoilleni. Kunigattarien pesän seinämä oli räsähtänyt ja erakko oli kaatunut elottomana maahan ja vierinyt pientä mäkeä pitkin jokeen. Tuijotin vihaisesti tämän perään ja käänsin kasvoni Kotkapentuun. Astuin varoen pikkuveljeni verellä tuhritun ruuminn viereen. Tuijotin hädissäni pienen pennun avuttomia tassuja ja ajattelin kuinka tämä olisi pystynyt taistelemaan. Ynähdin hiljaa ja jäin värisemään paikoilleni. Säpsähdin nähdessäni Kotkapennun pienen turkin nousevan hengityksen tahtiin. Hän oli elossa. Huokaisin helpotuksesta, mutta minun oli mentävä takaisin taisteluun. Syöksyin kuin tuuli kuningatterien pesästä takaisin aukion taisteluun. Loikkasin nopeasti sokkona yhden erakon kimppuun ja kaadoin tämän maahan. Tartuin nopeasti tämän kurkkuun ja repäisin ennen kuin maistoin veren suussani. Ruumis valahti liikkumattomaksi. Vilkaisin sivuilleni. Pikkusulka taisteli myös raivokkaasti Sisiliskovarjon kanssa. Symbolihäntä oli maassa sähisemässä. Sähähdin raivokkaasti ja loikkasin ruumiin päältä. Pinkaisin juoksemaan rätisevän hiekan päällä. Loikkasin nopeasti kiinni yhden hopeisen erakon luiseen niskaan ja kiskoin tämän maahan. Raapaisin yhdellä iskulla kissan henkitorven ja tahmainen ja lämmin veri loiskahti naamaani. Loikkasin ketterästi Symbolihännän vierelle. Nostin tämän nopeasti ylös ja katsahdin tähän rakastuneesti. Sitten loikkasin jälleen yhden erakon kimppuun ja kaadoin tämän maahan. Revin tämän mahan auki yhdellä tarkalla viillolla. Erakon sisälmykset valahtivat ulos ja veri roiskui kasvoilleni ja turkkiin. Pidätin oksennusta ja käännähdin toisinpäin. Sama taistelu toistui kerta toisensa jälkeen. Loikkasin huohottaen keskelle aukiota. Erakoita oli vielä vaikka kuinka monta. Vedin rahisten henkeä ja nostin pääni ylös. Tuntui siltä kuin maailma loppuisi. Kotkapentu tassutteli kompastellen kohti taistelutannerta.
- Ei Ei! Kotkapentu, mene heti takaisin Hopearuusun luokse! maukaisin pienelle kolli pennulle. Tämä katsoi hetken minua ja lähti sitten takaisin ryömimään. Lähdin juoksemaan pentua kohti, mutta luiseva erakko loikkasi päälleni. Erakko painoi pääni hiekkaan ja raapi päätäni ja lapaani. Kaikkien saamieni kipujen takia aloin tavallaan turtua kivusta. Se ei sattunut kun erakko repi minua, mutta tunsin yhä veren valuvan tahmaisena haavoista. Veri valui kasvojani pitkin silmiini ja sai maailman näyttämään veriseltä. Katsoin Kotkapentua surullisesti.
- Ei...maukaisin hiljaa ja suljin silmäni. Kaikki pimeni enkä ollut enää varma olinko elossa vai kuollut.

// Noniin nyt tämä loppui : D Siis Pajupuro ei kuollut mut halusin laittaa tälläsen u3u Aika huono U n U
Vastaus:30 kp:eetä!
~Talvikinkukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Sisiliskovarjo, Jokiklaani
06.02.2013 17:55
Heräsin yhä väsyneenä sotureidenpesässä. Niin monta kuuta oli kulunut niin nopeasti. Pennuistani oli tullut oppilaita. Sitten heistä oli tullut sotureita. Pikkusulka oli saanut kolmannen pentumme. Sirpalesydän oli napattu kaksijaloille, mutta tämä oli päässyt parissa päivässä pois. Miksi minulla oli kestänyt niin pitkään päästä kaksijalkalasta? Paljon pitempään kuin Sirpalesydämellä... ehkä olen aina vain ollut huonompi kuin Sirpalesydän. Ei, ei se niin voinut olla... Hän oli yksinkertaisesti ollut lähempänä metsää kuin minä. Joka tapauksessa, kaikki vaikutti olevan täydellistä. Kotkapentu oli avannut kauniit, vaaleanvihreät silmänsä. Olin niin ylpeä kaikista pennuistani. Pikkusulkakin oli onnellinen.
Kotkapentu leikki pentutarhan edustalla muiden pentujen kanssa. Ruskopentu, kotikisun hylkäämä pentu, jonka Sirpalesydän oli tuonut mukanaan leiriin, ei ollut vielä avannut silmiään. Pentu nukkui Pikkusulan vieressä pentutarhassa, Pikkusulan tavallisella paikalla.
Söin pienen vesimyyrän rippeet ja nuolaisin huuliani. Ihanan makuista.
Tunsin itseni onneliseksi siitä, että Pajupuro oli löytänyt itselleen hyvän ystävän. Ehkä enemmänkin kuin ystävän. Paitsi olivathan Symbolihäntä ja Pajupuro tunteneet jo vaikka kuinka pitkään, minähän Symbolihännän olin klaaniin tuonut. Ja hänen veljensä, Nokkospolun. Pikkusulka oli hoitanut heitä, ja samalla omat pentumme olivat ystävystyneet heihin läpikotaisin.
”Hei, Sisiliskovarjo. Tulisitko metsästyspartioon minun ja Kuusitassun kanssa?” Suomuturkki kysyi. Hänkin oli päässyt soturiksi jo kuita sitten. Oma oppilaani. Hän oli itsekin saanut oppilaan.
”Ilomielin.” Maukaisin ja hautasin vesimyyrän luut. Pääsisin taas metsästämään! Rakastan metsästämistä niin paljon, olen niin hyväkin siinä. On mukavaa kun saa muilta kehuja.
Rastaanvire tökki lintuaan, joka olisi pitänyt syödä. Mutta hän ei syönyt. Miksiköhän? Vaivasiko häntä jokin? Kertoisi minulle... Mutta tuskinpahan hän minulle ensiksi kertoisi, mehän olemme riidelleet niin paljon. Olin juuri astumassa Suomuturkin ja Kuusitassun kanssa ulos leiristä, kun Pajupuro ryntäsi leiriin verisenä.
”Pajupuro!” huudahdin miltei äänettömästi.
”Klaaniimme hyökätään!” Pajupuro kähisi. Katsoin veristä pentuani kauhun vallassa ja haistoin erakkoja. Erakot juoksivat leiriin kuin myrskyssä riehuva ja vuolas joki. Hyökkäsin heti aluksi ruskean naaraan kimppuun, mutta koska en ollut mikään maailman paras taistelija, naaras pääsi helposti otteestani ja sai vain pienen loven korvaansa ja ohuen haavan poskeen. Naaras jatkoi matkaansa klaaninvanhimpien pesälle, mutta oppilaat kaatoivat sen ja hätistivät pois leiristä. Sillä välin valtava, harmaa kolli oli tunkeutunut pentutarhan luo. Sirpalesydän yritti estää sitä, mutta kolli vain kaatoi hänet maahan. Loikkasin kollin päälle ja vedin sen kauas pois. Siinä samassa Sulkatähti hyökkäsi sen kimppuun kuin tilauksesta.
”Mene sinä, minä suojelen pentutarhaa.” sähähdin nopeasti Sirpalesydämelle, joka nyökkäsi ja juoksi oppilaiden avuksi.
Tunkeuduin sisälle pentutarhaan ja hyssyttelin pienille pennuille.
”Ei mitään hätää, kukaan ei tule vahingoittamaan teitä.” mau’uin niille ja Pikkusulka rauhoitteli Kotkapentua ja Ruskopentua. Ruskopentu tapitteli ympärilleen suurilla silmillään. Se oli siis avannut silmänsä.
”Minäkin tahdon tapella!” Kotkapentu miukui ja yritti päästä emonsa otteesta. Tönäisin pentuani hellästi kauemmas.
”Me pidämme tästä huolen. Yritä sinä pysytellä elossa niin joskus pääsetkin mukaan taistelemaan.” sanoin Kotkapennulle, joka kipitti Pikkusulan viereen.
Mustakynsi tuli katsomaan pentutarhaan. Hänen toinen korvansa oli ikävästi repeytynyt, mutta muita pahoja vammoja ei ollut.
”Sulkatähti käski minun tulla tänne auttamaan. Ja hän sanoi myös, että kuningattaret voisivat yrittää kaivaa hieman koloja, jonne pennut voisivat mennä. Silloin heitä ei ehkä pelottaisi niin paljon. He tuntisivat olonsa rauhallisiksi.” Mustakynsi sanoi. Nyökkäsin hänelle myöntyvästi. Hopearuusun pennut eivät olleet enää pentutarhassa, mutta naaras oli jäänyt auttamaan muita kuningattaria. Sitä paitsi hän odotti jo toista pentuetta.
”Minä autan kaivamisessa.” Hopearuusu naukui. Hän ja minä kaivoimme pentutarhan perälle parisen koloa, jotka pehmustettiin sammaleella. Pennut laitettiin sinne, ja kuningattaret asettuivat suojaamaan niitä.
”Sisiliskovarjo, varo!” Pikkusulka huudahti. Käänsin nopeasti päätäni, ja ehdin näkemään kilpikonnakuvioisen mustan kollin, joka loikkasi uhmakkaasti kohti minua, Mustakynttä ja kuningattaria. Reagoin nopeasti ja väisti erakon hyökkäyksen. Erakko laskeutui kuningattarien lähelle, ja Mustakynsi sähisi sille. Tumma soturi raapaisi erakkoa kuonoon ja minä kamppasin sen takajaloillani. Tartuin sen niskaan ja vedin karvatukkoja. Mustakynsi sähisi voitonhimoisesti ja läpsi erakkoa kuonoon. Se pääsi vapaaksi ja juoksi ulisten ulos pentutarhasta.
”Ha. Siitäs sai, turha yrittää tulla Jokiklaania häiritsemään!” Mustakynsi murisi ja naurahti.
Mustakynsi ajoi yhden erakon ulos pentutarhasta, ja lähti sen perään. Jäin nyt yksin kuningattarien ja pentujen kanssa. Yksi vaalea erakko käytti tilannetta heti hyödykseen, ja hyökkäsi pentutarhaan. Kynsin sitä kuin hullu ja se antoi samalla mitalla takaisin. Sirpalesydän kaatoi sen, ja iski hampaansa sen kurkkuun. Kissa räpiköi hetken vastaan, mutta rauhoittui sitten ja hengitti hitaasti. Siitä ei olisi enää vaaraa. Joko se kuolisi, tai pääsisi livahtamaan pakoon. Sirpalesydän maukui jotakin äkkiä hätääntyneelle Ruskopennulle.
”Jää tänne, minä menen aukiolle.” sanoi Sirpalesydämelle ja astelin aukiolle. Siellä oli yhä täysi tappelu menossa.
Oli vaikeaa nähdä, kummat olivat johdossa, klaanikissat vai erakot.
Katseeni osui Rastaanvireeseen, joka nilkutti leiriin vetäen perässään kullankeltaista ruumista. Tunsin kissan.
”Voi ei...” kuiskasin ääneen ja kävelin pentuni luokse auttamaan häntä kantamaan liikkumatonta Nokkospolkua.

//Pitkästä aikaa tarina Sisiliskovarjolla! :3 Ja sinä Mustahaukka muutes sanoit siitä, että onko mulle annettu lupa tapattaa Nokkospolku, niin kai mulla on siihen lupa kun itse keksinkin sen sillon yhesti Sisiliskovarjon tarinassa? :D
Vastaus:30 kp:eetä! Mahtava tarina! :D
~Talvikki

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kuusitassu
06.02.2013 13:57
Ensmäinen luku.

"Mitä me teemme tänään?", Kuusitassu kysyi mestariltaan Suomuturkilta.
He istuivat aukion reunalla, ja Kuusitassu odotti että hänen mestarinsa saisi syötyä ahvenensa loppuun.
"Minun mielestäni olisi paras aloittaa alkeista, eikö niin?", Suomuturkki totesi.
"Joo...kai" , ruskea oppilas epäröi. "Tarkoittavatko alkeet kalastusta? Minä tahdon oppia kalastamaan!"
Suomuturkki naurahti. "Alkeet tarkoittavat sitä, miten opetan sinulle metsästyksen ja taistelun ensimmäiset säännöt."
Kuusitassu kallisti päätään kysyvästi. Harmaa soturi nielaisi nopeasti viimeisen palan kalaansa ja nousi seisomaan.
"Tule mukaani, niin näytän sinulle alkeet.", hän kiepahti ympäri ja lähti nelistämään metsään.

Aurinkoa ei näkynyt, mutta lumi alkoi jo sulaa puiden oksilta ja juurilta. Suomuturkki johdatti Kuusitassua mäntyjen lomassa kohti jokea. Ruskea kolli oli täynnä intoa; hän ei ollut vielä koskaan nähnyt verta tai kauhua, ja hän odotti jokaiselta päivältä iloa ja hauskuutta. Suomuturkki jolkotteli nopeaan tahtiin, ja kohta he pujahtivat ulos pensaikosta. Kuusitassu henkäisi. Hän katseli vuolaana virtana virtaavaa jokea, jonka päältä jää oli jo sulanut.
"Onko tämä meidän klaanimme kuuluisa joki?", nuori oppilas kysyi mestariltaan silmät ammollaan.
"Kyllä on", naaras vastasi. "Ja täällä me harjoittelemme."
"Kalastustako?", Kuusitassu kysyi.
"Ei vielä. Tänään harjoittelemme taistelutaitoja." Kuusitassu huokaisi, mutta hänen silmissään paloi vieläkin into. Harmaa soturi istahti joen penkan lähelle, ja katsoi Kuusitassua silmiin.
"Hyökkää päälleni."
Kuusitassu päätti olla epäröimättä ja näyttää mestarilleen taitonsa, jota hänellä ei vielä ollut. Ruskea oppilas kaarteli hetken aikaa Suomuturkin edessä.
#Miten muinä hyökkään?#, hän mietti, ja tyytyi sitten klassiseen hyppyyn. Kuusitassu jännitti jalkalihaksensa, odotti hetken ja hyppäsi sitten. Hän kohottautui ilmaan ja liisi kohti Suomuturkkia. Tämä vain istui hiljaa paikallaan. Kuusitassu odotti törmäystä mestariinsa, mutta tullessaan tämän kohdalle harmaa soturi väisti nopeasti. Nuori oppilas lensi päistikkaa jokeen.
Kuusitassu tunsi kylmän veden tunkeutuvan hänen ohuen oppilasturkkinsa läpi. Hän kauhoi läpälillään virtaa ja nousi pärskähtäen pintaan. Suomuturkki otti häntä kiinni niskanahasta ja veti rannalle.
"Anteeksi, Kuusitassu. Se oli minun virheeni. En lainkaan älynnyt, että sinä lennät veteen.", harmaa soturi sanoi.
Ruskea kollinousi ylös ja ravisti turkkiaan. "Ei se mitään. Vahinkoja sattuu.", hän virnisti. Suomuturkki naurahti Kuusitassulle, koska tämä näytti niin hullunkuriselta ravisteltuaan vedet turkistaan.

"Hei, mitäs jos me nyt vaikka metsästäisimme? Taisteluharjoitukset eivät näytä sujuvan.", Suomuturkki ehdotti.
"Voimmeko kalastaa?", Kuusitassu kysyi, vaikka hänen mielensä taisteli vastaan pikku pulahduksen jälkeen.
"Emme nyt. Menkäämme metsään.", harmaa naaras lähti kävelemään kohti puskaa, josta he olivat saapuneet rannalle.

Suomuturkki hiipi hiljaa, lantio keinuen kohti pientä metshiirtä. Hiiri oli keskittynyt kaivamaan kuusen juurien alta jotain syötävää, eikä huomannut lähestyvää vaaraa. Harmaa soturi läheni vielä muutaman askeleen, pysähtyi sitten ja hyökkäsi hiiren päälle. Hänen kyntensä pusersivat hiiren hengiltä yhdessä hetkessä. Tämä nostisen suuhun ja katseli vaitonaista Kuusitassua.
"Vau! Tuo oli upeaa! Saanko minäkin oppia tuon?", Kuusitassu hihkaisi.
"Toki saat. Sehän sinun pitääkin oppia.", Suomuturkki sanoi hiiri suussaan. "Nyt, Kuusitassu, kyykisty niinkuin minä tein äsken."
Kuusitassu teki työtä käskettyä; hän kyykistyi vaanimisasentoon.
"Sitten lähdet kävelemään hiljaa eteenpäin, niin että lasket painosi takajaloillesi.", Suomuturkki ohjeisti sivusta.
Kuusitassun käpälät tuskin koskettivat maata, kun tämä hiipi eteenpäin.
"Nyt kuvittele, että tuo käpy tuolla on hiiri, ja sinun pitää metsästää se."
Nuori oppilas kuvitteli kävyn oikein meheväksi ja rapeaksi hiireksi, ja lähti hiipimään sitä kohti. Hän muisti siirtää painonsa takajaloillensa ja keinuttaa hieman lantiotaan, sitten hän hyppäsi pienen loikan ja löi käpälänsä kävyn päälle. Käpy ponkaisi ilmaan ja tipahti hangelle askeleen päästä Kuusitassusta.
"Hyvä, tuo oli oikein hyvä!", Suomuturkki hymyili ja nuolaisi Kuusitassua korvasta.
"Nyt voit kokeilla metsästää oikean hiiren. Minä katselen tuosta pensaasta.", naaras sanoi ja pujahti pensaaseen. Kuusitassu haisteli ilmaa. Ei mitään. Hän otti askeleen, ja huomasi edessään linnun, variksen. Kuusitassu ei tiennyt, että lintuja ei metsästetty samalla tapaa kuin hiiriä, joten hän rupesi lähestymään varista hiljaa. Varis kökötti hangella ja ilmeisesti etsi höyhenistään loisia. Kuusitassu oli kahden jäniksenmitan päässä variksesta, kun hän hyppäsi ilmaan kynnet paljastettuina. Varis kerkesi nousemaan jo ilmaan, mutta kun Kuusitassu osui siihen kohtaan jossa varis oli ollut hetkeä aikaisemmin, hän ponnahti ylös ja osui varista vatsaan. Kollin kynnet vetivät variksen alas samalla kun hän itse putosi takaisin hangelle. Kuusitassu huohotti varis tassujensa alla.
Suomuturkki ryntäsi ulos pensaasta: "Olit uskomaton! Tuo oli todella hyvin napattu!"
"Minä en ollut uskomaton. Se oli vain onnea.", Kuusitassu sanoi.
Hän nosti variksen suuhunsa ja lähti tallustamaan kohti leiriä.
"Odota minua!", Suomuturkki huudahti ja kiiruhti oppilaansa perään.

//Sori kun sinne tuli kirjoitusvirheitä, minä vain kirjoitan kännykällä niin nopeasti. x)//
Vastaus:20 kp:tä! ^^

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Teeritassu
06.02.2013 13:46
Yritin rimpuilla itseni vapaaksi. Oksat pistivät nahkaani ja korvaakin kutitti. Olin juuttunut piikkiseen pensaaseen, enkä päässyt irti. Olin yrittänyt hypätä sen yli metsästäessäni, mutta häntäni oli takertunut piikkeihin ja olin tippunut hypätessäni pensaaseen. Pensaassa ei ollut järin hauskaa. Taivaalla pilvetkin muuttuivat tummiksi ja oloni vaan pakeni, kun alkoi sataa...

Rimpuilin taas. Kutisevaan ja märkään korvaani tippui lehti ja se kutisi yhä enemmän ja enemmän.
>Tähtiklaani auta!< Ajattelin puoliksi ääneen ja huomasin sen toimivan, sillä joku rapisteli pusikossa. Mutta se ei ollut klaanikissa. Ei yhdestäkään metsän klaanista. Aloin hermostua.
Kissa oli pieni kultaturkkinen naaras jolla oli vihreät silmät. Se oli kastunut sateessa ja näytti nälkäiseltä.
"Hei..." Se naukaisi ujosti. "Tarvitsetko apua?" Se jatkoi.
"Mitä sinä teet täällä!?" Sähähdin uhkaavasti vieraalle naaralle. Naaras perääntyi vähän ja sopersi:
"O- olen Korppitassun ystävä... Kahdella pennullani on t-tuota rotanpuremia ja... tarvitsen vain takiaisenjuurta, ettei haavat tulehdu.""Auta sinä minut täältä ensin ja... sitten-" Se naukui, mutta ei pystynyt jatkamaan. Kissa alkoi itkeä.
"Hei ihan oikeasti... Kerro nyt kunnolla. Älä itke.." Sanoin. Naaras kuuli aikasta hyvin, vaikka sade ja tuuli mölysivät kilpaa.
"Kahdella pennullani -Kielolla ja Vuokolla- on rotanpuremia. tarvitsen takiaisenjuurta. Olen korppitassun ystävä ja tunnen myös myrskyklaania. Oletko sitä myrskyklaanista?
"En ole myrkyklaanilainen. Olen jokiklaanista." Sanoin ja yritin näyttää ylpeästä, mutta muistin olevani kiinni pensaassa kiinni ja se alensi minut taas oppilaaksi.
"Jokiklaani on paras ja kaikki ovat tosi taitaviakin ja-" Nau'uin, mutta naaras keskeytti minut.
"No onpa taitavaa juuttua pensaaseen." Se maukaisi huolettomasti ja suki itseään.
"Autatko vähän... Sitten etsimme takiaisenjuurta."
"Tottahan toki." Naaras sanoi ja repi minut puskasta.

Olimme kulkeneet jonkin aikaa, kunnes olimme jo lähellä leiriä. Sadekin oli lakannut ja..
"Mikä tuo on!?" Mourisin. Olin kuullut jotain.... >Leiriin on hyökätty!<
"Tule! Kotiini on hyökätty!" Muorisin itku kurkussa, kun juoksin jo leiriin. >Minä olen roikkunut puskassa, kun muut ovat taistelleet!< Ajatteli...

Naaras kaatoi minut maahan ja otti kyntensä esiin.
"Yllätyitkö?" Se sanoi naama ilkeässä virneesä. >Tuo kissa tahtoi vain hyökätä< kauhistuin.
"Eikä!"

Vastaus:Hui! 18 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Rastaanvire, Jokiklaani
05.02.2013 22:47
Luku 19; Erakkojen hyökkäys

Tuulihaukkatassun hyvästelemisestä oli kulunut jo pari päivää, kun Rastaanvire istui Jokiklaanin aukiolla edessään puolisyöty kottarainen. Hänellä oli ollut koko aamun ajan omituinen tunne. Kuin jokin vaara uhkaisi... >Vaara? Näin kauniina päivänäkö? Hah-hah. Osaan minäkin taas olla suorastaan naurettava...< Hyvällä päällä hän ei kuitenkaan ollut, hänellä oli kuolettavan tylsää ja tuntui siltä, kuin kurkkuun olisi jäänyt suuri palanen jostakin riistasta. Sen takia hänellä ei ollut nälkäkään. Sirpalesydän tarttui häntä lavoista ja kaatoi kumoon. Rastaanvire sähähti.
”En jaksa leikkiä nyt...” hän mutisi hiljaa ja painoi päänsä etutassujensa varaan. Vanhaa haavaa vihloi pahaentisesti. Hän tunsi poskihampaansa kohdasta, johon ei ollut vielä tullut uutta nahkaa. Nuoret oppilaat leikkivät oppilaidenpesän edustalla.
”Minulla on hirveän tylsää!” Sirpalesydän valitti ja läpsi Rastaanvireen heiluvaa häntää.
”Älä minulle valita, olen tarpeeksi huonolla päällä jo.” Rastaanvire murahti ja läpsäytti Sirpalesydäntä kuonoon hännällään.
Sirpalesydän tarttui kiinni hänen kottaraisestaan. ”Ota vain. Minulla ei ole nälkä.”
Harmaa kolli oli juuri nostamassa kottaraista, kun tämän korvat nousivat valppaina pystyyn.
”Kuuletko?” hän kysyi hiljaa. ”Minkä?” Rastaanvire ärähti. Sitten hän tunsi, kun maa tärisi. Askelia. Pajupuro ryntäsi leiriin verisenä ja huohottaen.
”Jokiklaaniin hyökätään!” Pajupuro kähisi verta yskien. Hän kaatui, ja Sirpalesydän pomppasi pystyyn auttamaan häntä.
Rastaanvire erotti siskonsa kähinästä sanat ”Erakkoja”, ”Monta”. Hän juoksi Sulkatähden pesään vauhdilla ja sihahti: ”Erakot hyökkäävät!” Sulkatähti nousi sammalpediltään ja ryntäsi aukiolle, kaataen Rastaanvireen. Hän nousi ylös sadatellen ja ärähdellen. Erakkoja tulvi leiriin.
”Mitä he tänne tulevat! Jos he tahtovat vallata reviirimme, mitä hyötyä siitä heille on? Kaksijalat alkavat pian tuhoamaan reviiriämme. Ovatpa he hiirenaivoja!” Rastaanvire murahti vieressään seisovalle Symbolihännälle. Symbolihäntä kohautti olkiaan ja hyppäsi mustan kollin selkään, joka oli painanut Pajupuron maahan. Rastaanvire oli juuri menossa oppilaiden avuksi klaaninvanhimpien pesälle, kun hänen eteensä tunkeutui kolme valtavaa erakkoa.
”Minnes matka?” kellanpunainen naaras sähisi virnistellen.
>Nuo typerykset varmaan luulevat voittavansa minut kokoni takia! Luulevat minua heikoksi ulkonäön perusteella! Idiootteja!< Rastaanvire nosti ylähuulensa ylös, ja hän näytti todella vihaiselta ja ärtyneeltä ikävän haavansa kanssa. Erakot eivät hänen ilmeestään paljoakaan hätkähtäneet, vaan lähestyivät verenhimoisesti. Kellanpunainen naaras hyppäsi Rastaanvireen kimppuun tarttuen tätä niskasta. Erakko heitteli Rastaanvirettä kuin leikkien. Rastaanvire meni aivan sekaisin, ja häntä pyörrytti. Vaaleanharmaa hahmo hyökkäsi erakkojen kimppuun ja hätisti toisen niistä tiehensä. Toinen erakoista iskeytyi harmaan hahmon, jonka Rastaanvire tunnisti Sirpalesydämeksi, jalkaan. Sirpalesydän vähät välitti ja iski kellanpunaista naarasta niskaan. Naaras rääkäisi ja perääntyi kähisten. Rastaanvire nousi nopeasti ylös ja irrotti erakon Sirpalesydämen jalasta. Erakko otti askeleen kauemmas ja kävi sitten Kiviturkin kimppuun. Sirpalesydän ja Rastaanvire vaihtoivat lyhyet katseet, joissa he kiittivät toisiaan. Sitten Sirpalesydän ryntäsi takaisin taisteluun.
Nokkospolku taisteli taitavasti mustaa kollia vastaan, vaikka olikin sokea. Musta kolli oli selvästi aivan ymmällään. Rastaanvire juoksi Nokkospolun luo ja auttoi tätä häätämään mustan kollin. Musta kolli ei näyttänyt olevan kovinkaan pahassa kunnossa.
”Se tulee takaisin.” Rastaanvire mumisi Nokkospolulle ja sokea kolli nyökkäsi. He juoksivat kaksistaan kollin perään. Leirin ulkopuolellakin oli taistelu käynnissä. Sulkatähti taisteli nopeilla liikkeillä valkoista naarasta vastaan ja päihitti tämän helposti. Sitten hän kävi toisen kimppuun ja jatkoi taitavaa taistelutaktiikkaansa.
Rastaanvire jahtasi Nokkospolun kanssa erakkoja kauemmas leiristä.
Musta kolli, sama jonka he olivat hätistäneet pois, juoksi heitä kohti selvästi vahvistuneena lyhyestä tauosta. Rastaanvire hyppäsi suuren kollin naamalle, niin pieni kun oli. Hän kynsi kollin silmiä ja puraisi tätä sitten niskaan. Musta kolli karjui kituvasti ja yritti saada Rastaanvireen selästään. Kolli pyörähti ympäri ja litisti Rastaanvireen alleen. Rastaanvire otti happea ja jäi liikkumattomaksi kollin alle. Hän ei hengittänyt, joten kolli nousi pystyyn voitonhimoisena. Rastaanvire näytteli kuollutta, mutta kollin juhliessa hyppäsi sen kurkkuun ja veti henkitorven auki. Kolli kaatui raskaasti maahan.
”Tuon nimi oli 'näyttele kuollutta'. Pistäppä se mieleesi, saatat tarvita sitä myöhemmässä elämässäsi.” hän murahti. Kollin katse lasittui ja hengitys pysähtyi.
Rastaanvire virnisti ja nuolaisi veren suupielestään.
Hän kääntyi katsomaan sinne, missä Nokkospolku oli ollut. Kollia ei näkynyt. Rastaanvire huolestui. >Hänen on vaarallista kuljeksia yksin metsässä, varsinkin nyt! Minun täytyy etsiä hänet.<
Hän juoksi joelle, ja etsi kullankeltaista kollia. Turkin huomaisi helposti harmahtavanvihreässä ja valkoisessa ympäristössä. Pien hän huomasikin Nokkospolun, joka oli juossut turvaan joen toiselle puolelle, Myrskyklaanin puolelle. Pari erakkoa oli pudonnut jäihin ja ne yrittivät nyt päästä pois.
”Hah.” Rastaanvire naurahti erakoille ja ui Nokkospolun avuksi.
Kullankeltaisen kollin vastassa oli valkoinen kolli. Rastaanvire oli hyppäämässä valkoisen kollin kurkkuun, kun joku tarttui häntä jalasta ja kamppasi jäiseen maahan.
Toinen vedessä uineista erakoista oli päässyt rannalle ja puri Rastaanvireen jalkaa kovaotteisesti.
Rastaanvire murisi ja puri erakkoa kovaa kuonosta. Erakko vinkui ja päästi irti Rastaanvireen jalasta. Sillä välin Nokkospolku oli ajamassa valkoista kollia takaa.
Rastaanvireen sydän jätti lyönnin välistä.
Taustalta kuului hirviön mörinää, ja sen haju voimistui ilmassa.
Nokkospolku oli juuri saanut erakon maata vasten, kun hirviö jylläsi Myrskyklaanin leiristä päin.
Nokkospolku loikkasi hirviön tieltä. Valkoinen kolli kiljui tuskissaan kun hirviö jyräsi hänen ylitseen. Hirviö jatkoi matkaansa nelipuille, ja sitten tuli hiljaista. Rastaanvire päästi irti erakon kuonosta ja pudotti kissan virtaukseen.
”Nokkospolku?” hän kysyi kuiskaten. Kaukaa Jokiklaanin reviiriltä kuului yhä kamppailun ääniä. Rastaanvire juoksi sinne päin, jossa hirviö oli ollut.
Valkoinen kolli makasi maassa silmät selällään. Sen turkki oli täysin veren tahrima, ja kyljessä näkyi valtavat hirviön jalanjäljet. Näky oli kauhistuttava, koska kolli oli kuin kahtia leikattu.
”Nokkospolku?” Rastaanvire toisti ja näki verta pensaikossa, jonne Nokkospolku oli hypännyt.
Rastaanvire katsoi pensaikon taakse, ja näki makaavan, verisen Nokkospolun. Nokkospolku haukkoi henkeä ja hänen vihreät, sokeat silmänsä tuijottivat eteenpäin.
”Nokkospolku, oletko kunnossa?” Rastaanvire kysyi vapisten.
”Se hirviö kolhaisi minua. Se sattui melkoisesti...” Nokkospolku kähisi ja etsiskeli sokealla katseellaan Rastaanvirettä. Rastaanvire tuli tämän viereen, ja näki paremmin kamalan haavan, jonka hirviön kylki oli raapaissut.
”Haen Mutaturkin!” hän kuiskasi.
”Ei...et sinä ehdi tarpeeksi ajoissa leiriin...”
”No sitten haen Tuhkamarjan Myrskyklaanista!”
”Ei, Rastaanvire. Minun aikani taitaa olla nyt...vähän aiemmin kuin aluksi kuvittelin...” Nokkospolku sanoi rauhallisesti ja hymyili hieman.
”Lähden metsästämään Tähtiklaanin kanssa. Nähdään joskus, Rastaanvire.”
”EI! Ei, et saa!” Rastaanvire huusi ja etsi ympäriltään lehtiä. Hän nappasi suuhunsa pari kuivaa lehteä ja painoi niillä Nokkospolun haavoja.
Nokkospolku ei sanonut mitään. Hänen hengityksensä oli heikko. Sitten se pysähtyi.
”EI! NOKKOSPOLKU EI!” Rastaanvire huusi suruissaan. Kullankeltainen kolli ei vastannut. Hän oli sulkenut silmänsä viimeisen kerran.
Taistelu jatkui yhä, mutta Rastaanvire raahasi Nokkospolun ruumista kohti Jokiklaanin leiriä, ympärillään olevasta taistelusta huolimatta. >Minä kostan tämän vielä...lupaan, että kostan tämän teille, kaksijalat...<
Vastaus:Njäh, oliko Talvikki antanut sinulle luvan tapattaa Nokkospolun tarinassa? Tai joku muu yp, joka täällä pistäytyi? Jos ei, niin Nokkospolku elää vielä! 20 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Murhe
05.02.2013 21:55
Tänään kertoisin menneisyyteni lopusta. "Kaislapentu ja Jokipentu olivat jo kasvaneet tarpeeksi isoiksi, ja tulivat kylään luokseni. "Valkotassu, miksi meillä on edelleen nämä klaanikissojen nimet?" Kaislapentu kysyi. En tiedä sitä itsekkään. "Vaihdetaan nimet Jättiläiskiven luona, tulkaa!" johdin siskoni Jättiläiskivelle. "Minä, Valkotassu, pyydän erakko esi-isiämme kääntämään katseensa meihin. Olemme opiskelleet valtavasti, ja on meidän vuoromme tulla erakoiksi. Kaislapentu, lupaatko puolustaa meitä ja muita läheisiäsi, jopa henkesi uhalla?" kysyin arvokkaasti. "Lupaan." siskoni maukui. "Siispä, Erakko esi-isien suomalla tavalla, annan erakkonimesi. Kaislapentu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Satuna, ja hyväksyn sinut täydeksi erakoksi." "Satu! Satu!" Jokipentu miukui. "Jokipentu, lupaatko puolustaa kaikkia läheisiäösi, jopa henkesi uhalla?" "Lupaan." Jokipentu naukui. "Siispä, Erakko esi-isien suomalla tavalla, annan erakko nimesi. Jokipentu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Ellinä, ja hyväksyn sinut täydeksi erakoksi." annoin siskolleni nimen. Enää olisi minä jäljellä. "Minä, Valkotassu, lupaan suojella kaikkia läheisiäni. Siispä, Erakko esi-isien suomalla tavalla, päätän erakko nimeni. Tästä hetkestä alkaen minut tunnetaan Sulona, ja hyväksyn itseni täydeksi erakoksi." valitsin nimeni. "Elli! Sulo! Elli! Sulo!" mau'uimme. Seuraavana päivänä Elli ja Satu lähtivät teille tietämättömille. Näin kannolla istuvan kissan. "Ja kukas sinä sitten olet?" kysyin. "Minä olen Taru. Kuka sinä olet?" "Sulo. Olen Sulo." vastasin. Rakastuin heti Taruun. Eräänä päivänä Taru sanoi voivansa huonosti. "En ehkä selviä.." hän maukui sammalvuoteellaan. "Et saa kuolla Taru! Rakastan sinua." huusin ja katsoin kumppaniani, jonka hengitys koko ajan hiljeni. "Niin minäkin sinua.. Hyvästi, Sulo." hän hyvästeli minut ja hänen hengityksensä oli vaiennut iäksi. "Taruu!!" itkin ja raahasin kumppanini ulos. Kaivoin kuopan ja asetin hänet hellävaroen kuoppaan. Etsin jostain kauniin lehden ja asettelin sen hänen hautansa päälle. Hyppäsin Jättiläiskivelle ja nau'uin: "Minä, Sulo, vaihdan nimeni Murheeksi." hyppäsin alas kiveltä ja tallustelin pesääni. Ilman Tarua, ilman ystäviä, ja siskoja." lopetin menneisyyteni kertomisen.

Kylmätähti sanoi menneisyyteni olevan villi ja seikkailullinen, ja siihen oli sekoitettu surua. "Huomenna kerron omasta menneisyydestäni." Vaanin hiirtä ja nappasin sen kiinni yhdellä iskulla. Heitin sen tuoresaaliskasaan. "Tulee yksi, joka on teille onni ja auvo. Tulee toinen, joka on teille pimeys ja kuolema. Suojelethan meitä, Taru?" kysyin hiljaa.
Vastaus:Saat 13 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Rastaanvire, Jokiklaani
05.02.2013 20:55
Luku 18; Jälleennäkemiset

Aamupartiosta tullessaan Rastaanvire jutteli siskonsa kanssa.
”En tiedä mitä voin tehdä! Lupasin Tuulihaukkatassulle, että auttaisin, mutta minua pelottaa mennä Pimeydenmetsään, kun ne kissat jahtaavat minua kuin kaksijalat karannutta koiraa.” Rastaanvire selitti ja kääräisi tuuhean häntänsä etukäpälien suojaksi.
”Onhan se aika surkeaa, kun on niin pitkäksi aikaa joutunut ihan eksyksiin pimeään metsään, jossa verenhimoiset kissat kuljeskelevat ympäriinsä ja tappavat jokaisen ei-tervetulleen henkilön. Se todellakin on vaarallista, mennä tuosta vaan niiden murhaajien syliin. Mutta sinä lupasit sille oppilaalle, minä pitäisin lupaukseni. Lojaali kun olen.” Pajupuro rehenteli ja istui ylpeänä.
Rastaanvirettä ei naurattanut. Hän tuijotti tyhjyyteen ilmeettömillä silmillään. Pajupuro hälisi ja puheskeli jotakin, mutta Rastaanvire oli niin uppoutunut ajatuksiinsa ettei tajunnut sanaakaan.
Jokin iskeytyi kuin kivi hänen selkäänsä. Olento oli kuitenkin paljon pehmeämpi kuin kivi.
Se oli kissa, joka mölysi suureen ääneen ja sai kaikki kissat tulemaan pesistään ulos, kuten Teeritassun. ”Oli niin ikävä!!” kissa mölysi ja kaatoi siskokset. He pyöriskelivät loskaisessa maassa niin, että Rastaanvire tuskin näki tai kuuli kissaa. Pyöriessään he kaatoivat Teeritassun, joka rääkäisi äänekkäästi. Kissat pysähtyivät, ja Rastaanvire tunnisti kissan. Sitten hänen sydämensä hyppäsi kurkkuun.
”Sirpalesydän!” hän huudahti itselleen, äänettömästi.
’’Sirpalesydän, oletko se sinä, vai näenkö näkyjä?’’ Pajupuro kysyi ymmällään, kuin olisi nähnyt jonkin epäluonnollisen ilmiön.
”Sano sinä, onko hän oikeasti tuossa?” Teeritassu kysäisi Rastaanvireeltä, jonka ilmettä oli vaikea tulkita. Hän ei vastannut. Sirpalesydän maukaisi jotakin äänekkäästi, mutta Rastaanvire oli taas sulkenut todellisuuden kauas pois, ja kulki omissa kuvitelmissaan ja ajatuksissaan.
Pajupuro ja Teeritassu loikkasivat Sirpalesydämen päälle sukien tämän harmaata, likaista turkkia.
Rastaanvire tuli näiden perässä, mutta ei viitsinyt mennä mukaan leikkiin. Hän istahti leikkivien ystäviensä vierelle ja yritti näyttää siltä kun olisi iloinen ja huvittunut. Mutta jonkin takia Sirpalesydämen tulo ei riemastuttanut häntä ollenkaan. Tietenkin hän oli siitä iloinen, mutta siinä se sitten olikin. Ei muuta. Iloinen vain. Pajupuro, Sirpalesydän ja Teeritassu telmivät iloisesti ja tuskin huomasivatkaan että Rastaanvire istuskeli yksin heidän vieressään, silmät tyhjyyteen katsoen.
Hänen mietiskelynsä keskeytti Sirpalesydämen äänekäs rykäisy.
”Minä taistelin sitä kaksijalkaa vastaan, mutta se sai minut kiinni vaikka olin kynsinyt sen vaalean nahan arville.” hän naukui tohkeissaan. Rastaanvire huokaisi hiljaa. >Minä olin siellä näkemässä, et sinä niin tehnyt, hyvä ystävä...<
”Sitten tuli pimeys, joka hävisi vasta kun näin edessäni valtavan kaksijalan pesän! Siellä oli myös semmoinen naaras, Lotus nimeltään, jolla oli pentuja. Yksi niistä oli ruskea pentu, annoin hänelle nimeksi Ruskopentu. Lotus ei pitänyt Ruskopennusta, ja antoi minulle luvan viedä sen mukanani. Suunnittelin pakoa pitkään, ja lopulta pakenin sen kaksijalan kynsistä, kaivaen kuopan aidan ali. Otin tietenkin Ruskopennun mukaani. Matkasimme piiitkään, ja Ruskopentu selvisi mainiosti, kuin oikea klaanikissa! Lopulta pääsimme tänne, ja Pikkusulka lupasi pitää Ruskopennusta huolta.”
”Kotikisu! Toitko klaaniimme kotikisun?!” Teeritassu älähti halveksien. Sirpalesydän nyökkäsi ylpeänä.
Sulkatähti kutsui klaanin koolle, ja kertoi siitä kuinka Sirpalesydän oli palannut.
Loppupäivän Rastaanvire näytteli olevansa enemmän kuin innokas, ja puhui paljon Sirpalesydämen kanssa. Kolli ei huomannut, että innostus oli vain huijausta. >Sirpalesydän raukka. Mutta hänen sydämensä särkyisi, jos hän tietäisi että minua vaivaa jokin. Hän varmasti hälyttäisi Mutaturkin ja koko metsän parantajat.<

Tuulihaukkatassu nukkui tutussa luolassa Pimeydenmetsässä. Hän oli antanut luolalle nimeksi Kastekattoluola. Vaikka eihän sillä väliä ollut, kohta hän joutuisi jättämään sen, koska pääsisi takaisin kotiinsa. Rastaanvire palasi ulkoa ja kuiskasi:
”Ulkona ei ole ketään, mennään.”
Tuulihaukkatassu työntyi ulos Kastekattoluolasta ja tuli Rastaanvireen viereen.
”Noniin, onko sinulla aavistustakaan, mistä päin tulit?” Rastaanvire kysyi.
”Tulin sieltä aukiolta päin, jossa oli suuri kivi. Ja sinne tulin semmoista kivistä polkua pitkin...”
”Selvä, tunnen sen paikan. Yritetään päästä sinne jotenkin, ja varovasti. Paikka varmasti kuhisee kissoja.” Rastaanvire sanoi ja lähti juoksemaan joentörmää pitkin sinne, missä muisteli aukion sijaitsevan. Kesti paljon vähemmän aikaa, kun hän oli arvioinut. Puiden seasta ilmestyi kolmen kissan niin sanottu 'partio', ja Rastaanvire kiskaisi Tuulihaukkatassun salamannopeasti kaislikkoon.
Heidän ihmeekseen kissat olivat niin tohkeissaan, että eivät edes huomanneet heitä tai lainkaan haistaneet.
”Heidän kuononsa ovat varmaan tämän Pimeydenmetsän lemun peittämät, typerät ketunjätökset!” Tuulihaukkatassu sähähti hiljaa.
”Niinpä varmaan.” Rastaanvire naukaisi ilkikurisesti ja jatkoi matkaa Tuulihaukkatassun kanssa.
He näkivät aukion joen toisella puolella, ja uivat sinne nopeasti.
Tiikeritähti makoili tutulla paikallaan keskellä aukiota kivellä. Hänen vieressään istui toinen kissa, joka oli myös aika suurikokoinen, mutta myös solakampi. Hänkin oli tummanruskea, kuitenkin hieman harmahtavampi. Kollin naama oli leveä ja litteä, ja häntä epämukavan näköisesti vääntynyt.
”Tuo on se kolli joka satutti minua.” Tuulihaukkatassu sanoi ja paljasti kyntensä. Rastaanvire tallasi hänen tassuilleen ja murahti: ”Älä turhaan. Emme ole täällä taistelemassa, emme me selviäisi.”
Tiikeritähti puhui suureen ääneen.
”Rikkotähti, oletko nähnyt sitä Tähtiklaanilaista sen koomin?” Tiikeritähti kysyi.
”En, jäi varmaan jonkun kynsiin tai hukkui jokeen. Avuton kakara.” Rikkotähdeksi kutsuttu toinen kolli naurahti, ja Tuulihaukkatassu luimisti korviaan.
”Mennään nyt. Ei ole hyvä idea jäädä kuuntelemaan, Tiikeritähti kyllä meidät haistaa. Hän on yhtä pelottava jolta näyttää...mutta enpä ole varma kuinka hyvä hän on taistelemaan, vaikka omistaakin kynnet kuin veriklaanilaisilla. Joka tapauksessa, mennään.” Rastaanvire sanoi ja tönäisi Tuulihaukkatassua kivipolulle päin.
He juoksivat pitkään pitkin kivipolkua, kunnes se loppui. Kissojen tuoksuja leijui ympärillä. Tuulihaukkatassu kompastui maasta törröttävään juureen, ja lensi suurella kaarella niskoilleen.
”Aijai...” hän voivotteli, ja Rastaanvire nappasi häntä niskasta. Kooltaan Tuulihaukkatassu oli aika pienikokoinen, mutta Rastaanvirekin oli yksi klaaninsa pienimmistä, ja muutenkin vasta todella nuori soturi. Mutta sen verran kokoeroa heillä oli, että Rastaanvire pystyi raahaamaan Tuulihaukkatassua monta ketunmittaa, ja melkoisen nopeaan tahtiin. Tuulihaukkatassu nousi jaloilleen ja pudisteli tomun turkistaan. Sitten he jatkoivat matkaa.
”Tuulihaukkatassu!!” kuului kirkas ja surusta pätkivä huuto. Tuulihaukkatassu pysähtyi kuin seinään ja käänsi katseensa sinne, mistä huuto oli tullut. ”Äiti!” tämä hihkaisi.
”Äiti?” Rastaanvire toisti kysyvästi, ja säntäsi Tuulihaukkatassun perään, joka oli rynnännyt äänen perään.
Puiden seasta loisti valoa, ja siellä seisoskeli huolestuneen näköinen kaunis, vaaleanruskea naaras. Tuulihaukkatassu hyppäsi naaraan viereen ja kehräsi.
”Tuulihaukkatassu! Olet kunnossa!” naaras huudahti ja puski nuoren oppilaan kylkeä.
Rastaanvire katseli heitä hieman ymmällään. Tuulihaukkatassu huomasi hänen ilmeensä, ja selitti kovaan ääneen: ”Äiti. Tämä tässä on Rastaanvire, hän auttoi minut tänne. Olin aivan eksyksissä, mutta hän auttoi. Rastaanvire, tämä on emoni, Kolmioviiksi.”
”Aa. Ymmärrän, terve vain.” Rastaanvire sopersi.
Kolmioviiksen joka suuntaan törröttävät ja vääntyvät, valkeat viikset säpsähtivät huvittuneesti.
”Tule, Tuulihaukkatassu. Mennään kotiin. Tiedän reitin.” Kolmioviiksi kehräsi ja nosti pentunsa suuhunsa. Hän kääntyi vielä Rastaanvireeseen päin. ”Niin, ja kovasti kiitoksia. En unohda tätä.” hän mourusi silmät ilosta kosteina. Rastaanvire hymähti hämmentyneenä.
”Hei hei Rastaanvire!” Tuulihaukkatassu hihkui ja tämän emo murahti olemaan hiljempaa. Rastaanvire hymyili heille, ja heräsi onnellisena sotureidenpesässä.

//njoo, tämmönen xD tää tapahtuu hieman aiemmin kun muut jokiklaanilaisten tarinat, koska tahdoin saada tän ensin loppuun ennen kuin alan kirjoittamaan tosta erakkojen hyökkäyksestä. : D mutta alan nyt kirjoittamaan siitä, joten tänne tulee varmaan kohta uus tarina.
Vastaus:Toivottavasti! 25 kp:tä!

-Mustahaukka

 






META TAG (title): Warriorcats Rope









-->







 





--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Sirpalesydän, Jokiklaani
05.02.2013 19:56
Tassuttelin normaaliin tyyliini aukiolla, tekemättä paljoa mitään. Minulla oli suunnattoman tylsää. Päätin alkaa hieman leikkiä. Rastaanvire istui aukiolla, yhtä tylsistyneen näköisenä kuin minä.
Hiivin hänen taakseen, ja sysäsin hänet kumoon.
Painimme maassa hetkisen, mutta sitten nousin kuuntelemaan. ’’Kuuletko?’’ kuiskasin Rastaanvireelle. ’’Minkä?’’ tämä kysyi, ja alkoi itsekin kuunnella.
Sitten leirin suuaukolta ryntäsi Pajupuro, jonka turkki oli veren tahrima.
’’Jokiklaaniin hyökätään!’’ tämä ulvaisi.
Kissat alkoivat hälistä, ja minä juoksin Pajupuron luo.
’’Ketkä? Onko heitä monta?’’ kyselin, auttaen Pajupuroa pystyyn.
’’Erakkoja. Ja heitä on monta.’’ naaras sanoi ääni rahisten. Juoksin pentutarhaan.
’’Jokiklaaniin hyökätään!’’ huudahdin heille, enkä ehtinyt jäädä ihailemaan Kotkapentua, joka oli avannut silmänsä. Naaraiden karvat nousivat pystyyn ja he painoivat pennut lähemmäs itseään.
Silmäni olivat lasittuneet pelosta, mutta peruutin ulospentutarhasta. Näin erakkolauman syöksyvän juuri aukiolle taistelemaan. Osa erakoista hajaantui, kun osa taas taisteli.
Yksi kissoista juoksi pentutarhaa kohti.
Livautin kynteni ulos, kun kilpikonnakuvioinen naaras syöksyi uhmakkaasti pesän suuaukkoa kohti. Tukin suuaukon kehollani, ja pörhistin karvani. Naaras jännitti lihaksensa, ja loikkasi kimppuuni. Iskin hampaani tämän kaulaan, josta purskahti komea verivana. Kissa ulvaisi, ja tarrasi kynsillään selkääni. Raapaisin tätä kaulaan, ja erakko haukkoi henkeään ja valahti hervottomaksi maahan. Näin sivusilmälläni toisen kissan pesän suuaukolla, ja syöksyin tämän kimppuun.
’’Ja sinähän et tänne tule!’’ karjaisin, tartuin kollia kurkusta ja heitin tämän ulos pesästä.
Oletin kissan vielä nousevan, mutta tämä jäi vaan makaamaan aukiolle. Nuolaisin veren suupielestäni, ja katselin ympärilleni.
Maa katosi jalkojeni alta, ja näin suuren, raskaan kollin päälläni. En saanut sitä pois päältäni.
Potkaisin tätä vatsaan, mutta kolli ei ollut siitä moksiskaan. Juuri, kun luulin kuolevani, paino katosi päältäni, ja kissa pyörähti kauemmas.
Sisiliskovarjo seisoi vieressäni hurjasti sähisten.
Kompuroin pystyyn, ja hyökkäsimme yhdessä erakon kimppuun. Saimme tapettua sen.
’’Mene sinä, minä suojelen pentutarhaa.’’ Sisiliskovarjo käski. Nyökkäsin nopeasti, ja syöksyin oppilaspesälle. Teeritassu ja Tuiskutassu mätkivät hurjasti erakkoa, ja lopulta tappoivat tämän. Keskellä taistelua, erotin selvästi Rastaanvireen, jota piirittivät kolme kissaa.
Ulvaisin hurjasti, ja syöksyin kissojen kimppuun.
Puristin yhtä kynsilläni kurkusta, ja tämä ei saanut enään henkeä. Toinen erakko tarttui minua takajalasta, ja puristi hampaansa siihen. Kolmas kissa oli häipynyt muualle, joten Rastaanvire oli tolpillaan ja iski erakon irti jalastani.
Ryntäsin muiden kissojen keskelle, ja raavin erakoita minkä ehdin.
>Loppuuko tämä ikinä!?< ajattelin, kun joku erakoista raapaisi jo arpista kuonoani.
Älähdin, mutta sitten juoksin pentutarhalle.
Sisiliskovarjo oli pesän sisällä, taistelemassa valkeaa kollia vastaan. Katsoin hätääntyneenä kissoja. Ruskopennun silmät olivat pelosta ammollaan. Säpsähdin. Ammollaan? Ruskopentu oli aukaissut silmänsä, ja tuijotti lamaantuneena Sisiliskovarjoa. Ryntäsin auttamaan Sisiliskovarjoa, joka kynsi erakkoa hullun lailla.
Iskin kissaa kylkeen, ja puraisin tätä kurkusta.
Veren maku tulvi suuhuni.
>Onko tämä kaiken loppu?<

Vastaus:Taistelu! ^^ Saat 20 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Pajupuro, Jokiklaani
05.02.2013 19:47
7. Luku

Taistelu

Hengitin raskaasti paikoillani kaiken hälyn keskellä. Turkkini oli tahriutunut verestä ja nyt sen haju sai minut melkein oksentamaan. Häly sai pääni särkemään, paitsi että päänsärky saattoi johtua jostain muustakin nimittäin arvista. Veri norui pitkänä viivana silmieni välistä maahan pisaroina. Nousin tutisten seisomaan. Tuntui siltä kuin maa voisi pettää jalkojeni alla, mutta minä aijon taistella. Säpsähdin kuullessani Sulkatähden äänen kaiken melun yläpuolella.
- Teemme nyt näin : Symbolihäntä, Pajupuro, Perhonsiipi, Haukkahalla, Sisiliskovarjo, Sirpalesydän ja Usvajalka menevät nyt taistelemaan klaania vastaan. Me muut suojelemme kuningattareita ja pentuja! Sulkahäntä maukaisi ja loikkasi kiveltään maahan. Katsoin kuinka Sirpalesydän juoksi minun viereeni. Tämä nosti minut ylös tassuilleni. Hiekka oli kylmää ja taivas oli alkanut jo tummua. Värähdin kun Rastaanvire astui taakseni ja maukaisi hiljaa. Käännähdin katsomaan tämän tumman sinisiä silmiä.
- Selviä hengissä, tämä maukaisi kuiskauksen lailla ja kiepsahti ympäri. Käänsin pääni kohti leirin suuaukkoa. Vedin syvään henkeä ja haistelin tuttujen kissojen tuoksua. Yksi kyynel karkasi poskelleni ajatellessani jos en näkisi ketään näistä kissoista enää. Nyökkäsin Sirpalesydämmelle ja menimme yhtämatkaa leirin suuaukosta raikkaaseen ilmaan. Tämä olisi ollut vapauttavaa ellei olisi tiennyt kuolevansa. Sitäpaitsi, jos selviytyisin ja Sirpalesydän, Rastaanvire, Sisiliskovarjo ja muut perheenjäseneeni ja ystäväni olisivat kuolleet, en pystyisi jatkamaan elämääni. Juoksin aivan Sirpalesydämmen vierellä koska Sisiliskovarjoa en nähnyt ja Symbolihäntä oli jo mennyt väijymään. Ruoho pölisi tassujemme alla. Yhtäkkiä kaikki pysähtyivät. Vilkaisin Sirpalesydämmeen. Tämäkin pysähtyi kuten muutkin. Tarrauduin kiinni ruohosta ja nytkähdin pysähtyeessäni eteenpäin. Sirpalesydän kiskaisi minut niskastani takaisin.
- Noniin. Sisiliskovarjo, Perhonsiipi ja Haukkahalla, te menette piiloon leiriä ympäröivän joen kaislikkoon ja taistelette veden alla. Sirpalesydän, Pajupuro ja Symbolihäntä, te menette joen ylitse puihin ja pensaikkoihin ja aloitatte taistelun siellä. Minä jään tänne leirin suuaukolle. Ymmärsivätkö kaikki? Usvajalka muakui hiljaa. Kaikki nyökkäsivät, lukaan mukien minä. Pian ryhmät jakaantuivat jo. Säikähdin kun näin että kaikki oliva jo piiossa. Sirpalesydän tönäisi minua liikkumaan. Nousin varoen ylös ja lähdin juoksemaan jokea kohti. Pian olin jo aivan joen rannassa, veden lipoessa tassujani. Loikkasin erittäin laiskasti veteen niin että vesi räiskähti ympärilleni. Uin rivakoin potkuin veden lipoessa leukaani Pian veden pinta laski ja pääsin rannalle. Turkistani valui vuolaasti vettä, mutta se ei juoksuani pysäyttänyt. Juoksimme vehreällä maalla, erittäin pöyheiden pusikkojen ohi mahtavaan pusikko mättöön. Tai minä en. Käännyin komealla kaarroksella suuren tammen kohdalle. Vilkuilin hetken ympärilleni ennenkuin ponkaisin kiinni tammen vahvaan runkoon. Kiipesin nopeasti erittäin hyvää runkoa pitkin, tiputtaen välillä maahan pieniä rungosta lähteneitä osia. Loikkasin ketterästi erittäin tukevalle oksalle jota suojasi myös erittäin hyvin muhkeat lehdet. Kyyristyin oksalle ja lähdin hiipimään sitä pitkin eteenpäin. Pian kuulin tuntemattomien kissojen ääniä ja pysähdyin kuin seinään. Yritin kuunnella kissojen jupinaa, mutta he olivat liian kaukana. Sitten tuli hiljaista. Hiljaisuuden rikkoi vain lintujen viserrys. Lennähdin selälleni oksalle kun näin kissan oksalla. Suuri valkoinen kolli oli loikannut oksalle noin vain. Huohotin peloissani paikoillani pitäen kynsillä kiinni oksasta.
Kolli virnisti omahyväisesti. Onko tämä loppuni?

//Jatkuu : D
Vastaus:Jännää.... 20 kp:tä! ^^

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Pajupuro, Jokiklaani
05.02.2013 17:22
6. Luku

Rakkautta ja Vihaa

Mumisin hiljalleen unissani ja kiepsahdin kömpelösti sammalpesälläni. Samalla potkaisin jonkun selkää. Aukaisin uneliaasti silmäni ja vilkaisin kollia jonka häntä viuhoi vihaisesti maassa. Sirpalesydän.
- Oho anteeksi, maukaisin ja maukaisin makeasti. Kolli mulkaisi minua vihaisesti.
- Kannattaisikin pyytää anteeksi, keskeytit ihanimman uneni! Sirpalesydän sähähti vihaisesti. Virnistin tyhmästi ja kaaduin selälleni kovalle hiekalle joka raapaisi hieman turkkiani.
- Tai mitä, mörökölli? maukaisin huvittuneena ja kiepsahdin niin että tassuni osuivat maahan ja sain kunnolla tukea jokseenkin kylmästä maasta. Tuijotin ilkikurinen virne Sirpalesydäntä kun tämä nousi hitaasti ylös, kynnet esillä. Kuulin tämän vaimeaa ärinää.
- Älä enää ikinä keskeytä untani jossa näen Rastaanvireen! Kolli maukaisi vihaisesti ja loikkasi sulavasti kohti minua. Sirpalesydän puski minut kovasti kylmään ja kiviseen maahan. Se oli liikaa. Aloin nauramaan paikoillani ja sain tuskin henkeä. Tuijottaessani Sirpalesydämmen hölmistynettä ilmettä aloin nauramaan kovemmin.
- Näit unta Rastaanvireestä? maukaisin naurun välillä. En tiennyt mikä siinä oikeastaan oli hauskaa. Mutta se nauratti minua. Sirpalesydän nousi päältäni hieman vihaisesti katsoen minua, mutta pian tämä juoksi jo pois pesästä. Kiepsahdin nauraen tassulleni ja nousin ylös. Pesässä oli hämärää, vaikkakin ainoa joka nukkui oli Rastaanvire.
>> Taidanpas auttaa noita kahta kyyhkyläistä << ajattelin mielessäni ja virnistin. Astelin tyytyväisenä naureskellen hämärässä pesässä kohti pientä suuaukkoa josta paistoi kirkas auringonvalo. Sujahdin salaman nopeasti ulos aurinkoon. Aurinko häikäisi silmiäni, mutta mitäs tuosta, osasin jo suunnistaa aukiolla vaikka sokeanakin. Astelin varmoin askelin tuoresaaliskasalle. Valikoin tuoksujen päätteellä mehukkaimman ja tuoreimman. Pidin silmiäni kiinni ja nappasin kiinni erittäin mehukkaasta kalasta. Vesi herahti kielelleni jo haistaessani kalan tuoksun. Pidätin itseäni niin etten ahmaissut itse kalaa. Astelin varmoin askelin pesän suuaukolle ja livahdin varjon lailla sisään. Astuin varoen Rastaanvireen vierelle. Laskin varoen kalan tämän tassujen eteen. Tuijotin asetelmaa hetken.
>> Jotain puuttuu. Mutta mitä? << ajattelin turhauttavasti. Vilkuilin ympärilleni etsien jotain lisäystä.
- Ahaa! maukaisin äänekkäästi ja loikkasin pehmeästi Sirpalesydämmen makuualustan vierelle. Sammalmätössä oli kiinni pieni tupsu kollin karvaa. Virnistin ja tartuin varoen karvapallerosta kiinni, niin ettei siihen tarttuisi minun tuoksuani. Astuin varoen kalan vierelle ja laskin sen todella varovasti aivan kalan vierelle. Pidätin kovasti nauruani lähtiessäni pesästä. Kävelin varoen aukiolle ja purskahdin nauruun. Naureskelin tyytyväisenä auringon lämmittäessä turkkiani ja hiekan rusahdellessa tassujeni alla. Kävelin tyytyväisesti hyrähdellen kuningattarien pesään. Sujahdin mahdollissimman hiljaa pesän maidonhuuruiseen pesään. Astelin pehmoista pesän ruohikkoa pitkin kohti erästä punaista kissaa joka makoili tyytyväisesti hyrähdellen sammaleella. Astelin tyytyväisesti Pikkusulan viereen ja laskin pääni pikkuruisten pentujen kohdalle.
- Heippa pikkuveikat! maukaisin iloisesti kahdelle, vielä sokealle pennulle. Pikkusulka kehräili hiljaa, mutta nyt vasta tajusin että tämä nukkui paikoillaan, pää ylhäällä. Naurahdin hieman ja katsahdin kahteen pentuun.
- Hey Hopearuusu! Kerro sitten Pikkusulalle että olen näyttämässä pikkuisille maailmaamme! Maukaisin toiselle kuningattarelle joka maukaisi hyväksyksi. Tartuin varoen kummankin kollin niskanahoista ja nostin hellästi ilmaan. Kipitin nopsasti pesästä ja juoksin hiekan ylitse jokiklaanin leirin suuaukolle ja siitä suoraan ulos. Tuuli oli lempeä ja oli yhtä voimakas kuin vastasyntynyt pentu. Nuuhkin ilmaa tyytyväisenä ja juoksin kohti leiriä ympäröivää jokea. Pomppasin sulavasti joen ylitse ja tömähdin pehmeään ja uuteen ruohoon. Pennut hyllyivät mukana. Laskin kummatkin maahan erittäin varovasti. Laskeuduin istumaan pehmeälle ruoholla ja jäin katselemaan pieniä pentuja joista Ruskopentu tuhisi unissaan ja makoili paikoillaan kun taas toinen, Kotkapentu, oikea veljeni myllersi tietänsä ruohikossa. Hymähdin ja nousin ylös ihanan pehmeästä ruohosta. Astuin askeleen eteenpäin, varoen potkaisematta Ruskopentua. Katselin pää alhaalla kuinka Kotkapentu möyri maukuen maassa. Pian Kotkapentu katsoi minuun ruskealla päällään. Silloin tämän silmät aukesivat ja näin pennun kauniit vihreät silmät. Henkäisin ja jähmetyin paikoilleni. Olin nähnyt pennun kun tämä aukaisi silmänsä! Tuijotin onnellisesti Kotkapentua ja tuntui siltä että olisin voinut pomppia. Vilkaisin sitten Ruskopentuun kuin anovasti, mutta pentu vain tuhisi paikoillaan. Käänsin katseeni taas Kotkapentuun jonka vihreät silmät vilkuilivat jokaista kohtaa alueella jossa olimme nyt.
- Heippa pikkuveli. Olen Pajupuro sinun isosiskosi, maukaisin lempeästi pikku kollille joka katsoi minua hölmistyneenä. Nappasin varoen kollin pehmeästä niskanahasta ja kannoin tämän Ruskopennun vierelle. Kehräilin tyytyväisenä ja suljin silmäni antaen auringon lämmittää turkkiani. Tunsin hellän kosketuksen selässäni. Aukaisin silmäni ja kaannyin katsomaan taakseni. Symbolihäntä hymyili minulle ja käveli viereeni. Kehräsin iloisesti kollin istuen viereeni. Nojasin hieman komean kollin laikukkaiseen turkkiin. Tämän turkki oli lyhyt ja pehmoinen kuten minullakin. Kehräsin hiljaa kollin pehmoiseen turkkiin. Olin rakastunut. Symbolihäntä nuolaisi korvaani ja nousi.
- Pikkusulka haluaa että haen hänen pentunsa, kolli sanoi itsevarmalla äänellään ja nappasi pennuista kiinni.
- Mutta tulen pian, Symbolihäntä lisäsi. Kehräsin onnellisesti ja nousin ylös. Nyt olisi hyvä aika saalistaa hieman. Venyttelin makeasti meren sinisen taivaan alla ja nuuhkaisin ilmaa toivekkaana. Ilmassa leijui vahva riistan tuoksu. Hymähdin ja kyykistyin maahan. Ruoho kutitteli mahaani, mutta lähdin siitä huolimatta hiipimään eteenpäin. Tuoksu vahvistui hetki hetkeltä ja pian näin edessäni hyvin pulskan vesimyyrän pienen ja laihemman kanssa. Kyykistyin maata vasten jännittäen takajalkani. Pomppasin kynnet esillä, komealla kaarella pulskan vesimyyrän päälle. Puraisin nopeasti pulleamman vesimyytän niskat ja loikkasin kömpelösti laihemman päälle. Puraisin tämänkin niskat katki ja nuolaisin veret kuonoltani. Mahassani kurni ja laiha vesimyyrä näytti jotenkin kutsuvalta. Vilkaisin nopeasti ympärilleni ja upotin hampaani laihaan vesimyyrään. Lihan maku tulvi suuhuni haukatessani suuren suuria paloja. Nielaisin lopulta viimeisenkin palan myyrästä ja nostin katseeni huuliani nuoleskellen. Pian kuulin räsähdyksen. Säpsähdin ja nostin katseeni nähdäkseni kuka aiheutti äänen. En nähnyt ketään, mutta tiesin että joku oli lähellä. Tai jotkut. Korvassani oleva arpi alkoi poltella inhottavasti. Yhtäkkiä kuulin toisen vahvemman räsähdyksen ja pian näin suuren mustan kollin syöksyvän kohti minua. Kollin kynnet raapaisivat päätäni niin että lensin hiirenmittojen päähän. Tuntui siltä kuin päähäni olisi laitettu myrkkyä ja se kirveli. Veri valui vuolaasti päästäni. Huohotin rahisten ja nousin ylös. Kollin takana oli vielä melkeimpä laumallinen muita kissoja. Kaikki tuoksuivat variksenruualle ja kirpuille. Sisälläni raivo paisui suuremmaksi ja suuremmaksi.
- Mitä te mädät kirppusäkit teette Jokiklaanin reviirillä?! Karjaisin sydämmeni pohjasta ja tuijotin murhaavasti edessäni seisovaa kollia. Tämän kasvoilla oli ivallinen vivahde. Tuijotin herkeämättä kollia kun tämä astui askeleen eteenpäin. Tämän huoleton asenne vapisutti minua. Merensinen taivas helotti taivaalla auringon kanssa ja porotti minua selkään. Vilkuilin sivusilmilläni ympäristöä. Muutama yksinäin puu kasvoi kaukana toisistaan ja melkein koko aluetta ympäröi karhuvatukkapuskia.
- Tulimme valtaamaan tämän reviirin, kolli sanoi ivallisesti ja kuin merkiksi yksi kissoista astui lauman massoista eteen. Kolli oli musta valkoisilla merkeillä. Yhtäkkiä kolli syöksyi kohti minua. Lihakseni kramppasivat ja toimintakykyni samaten. Pian kolli jo tarttui minua kaulasta ja viskaisi ilmaan. Lensin ilmassa ja tömähdin puuhun. Silmäni rävähtivät auki kivusta. Tuntui siltä kuin selkäni olisi poikki ja tulessa. Kuin siihen olisi lyöty pikareita. Nousin vapisten ylös.
- Muistakaa tappakaa kaikki. Pennut ja kuningattaret, kuulin mustan kollin maukaisevan laumalleen. Sisälläni räjähti. Koko olemukseni täyttyi raivolla. En tuntenut enää kipua ainoastaan raivoa. Ärisin kuuluvasti ja otin askeleen eteenpäin. Lähdin lopulta juoksemaan ruohoa pitkin niin että sitä lähti maasta irti. Loikkasin ärähtäen ilmaan. Lensin komeasti mustavalkoisen kollin kimppuun. Painoin nopeasti kynteni tämän kurkkuun ja työnsin kynteni niin syvälle kuin oli mahdollista. Kuului ällöttävä ruksahdus, karmea kivunhuuto joka vihloi korvia ja sitten kolli valahti liikkumattomaksi. Lämmin veri roiskahti turkkiini ja kasvoihini. Nuolaisin verta kasvoistani ja loikkasin ketterästi kollin kuolleen ruumiin päältä veren tahrimaan ruohikkoon. Musta kolli katsoi minua vihaisesti ja viittoi hännällään toisen. Eteeni astui tummanruskea naaras. Tämän punertavat silmät katsoivat minua niin murhaavasti että olin varma tappaneeni tämän kumppanin. Sähähdin ja jännitin lihakseni. Naaras juoksi kohti minua raivon vallassa. Kyyristyin aivan maata vasten. Tummanruskwa naaras pomppaisi ilmaan. Virnistin ja loikkasin itsekkin ilmaan, naaraan alapuolelta. Tämä ei kerennyt edes tajuta mitä tapahtui. Iskeydyimme maahan kovasti äännähtäen. Pidin hampailla kiinni naaraan kurkusta ja puraisin niin tiukasti kuin pystyin. Veri tulvi suuhni ja tartuin naaraan henkitorvestä tämän raapiessa minua. Repäisin voimakkaasti naaraan henkitorven. Kuului jälleen korvia riistävä karjaisu ja sitten tummanruskea naaras valahti liikkumattomaksi. Käännähdin ympäri ja pinkaisin juoksuun katsomatta mustan kollin ilmettä. Sisälläni kytänyt raivo oli jo sammunut ainakin väliaikaisesti ja nyt olisi hyvä tilaisuus juosta varoittamaan klaania. Jalkojani poltti samaten kuin selkääni juostessani leiriä kohti pölisevän nurmen päällä. Kahlasin nopsasti veden ohitse ja syöksyin kirjaimellisesti leirin suuaukosta. Isekydyin kovasti maahan aukiolle. Vedin nopeasti henkeä verisenä. Kaikki kissat tuijottivat minua ihmeissään ja puhuivat toisilleen.
- Jokiklaaniin hyökätään! maukaisin hädissäni.

// Nonin : D Tälläinen nyt ^u^ Sitten huomenna tai tänään Pikkusulalle tarina u3u

Vastaus:Okei, 23 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Jäätassu,Tuuliklaani
05.02.2013 16:07
//Ajattelin kirjottaa menneisyydestäni jos ei haittaa//

Avasin silmäni ensimmäistä kertaa näin maailman miltä kaikki näyttää.
"Jääpentu avasi silmänsä."kuulin emoni Sulkasydämmen kehräyksen.Puskin emoni valkeaa ja pehmoista vatsaa.
"Hei Jääpentu tule leikkimään!"kuulin jonkun miukaisevan.Se oli siniharmaa pentu jolla oli valkea rinnus ja tassut,siskoni Pilvipentu.Nyökkäsin epävarmana ja lähdin kipittelemään siskoni luo.
"Minä olen Varjoklaanin paha päällikkö Pilvitähti."siskoni julisti.
"No minä olen Tuuliklaanin päällikkö Jäätähti."miukaisin.Siskoni loikkasi kimppuuni kynnet visusti piilossa.Potkaisin tämän varovaisesti päältäni.
"Mraau juuri noin."Pilvipentu naukui ja ryntäsi takaisin päälleni.Kierrähdin niin että siskoni ja minä vaihdoimme paikkoja pian hän oli minun allani.
"Varjoklaani ei ikinä tunkeudu reviirilleni niin kauan kun minä Jäätähti olen päällikkö."julistin.Pilvipentu ja minä purskahdimme molemmat nauruun.Emomme Sulkasydän hymyili lempeästi meille ja keskittyi sitten juttelemaan Saarnijalan kanssa.
Jatkoimme leikkiämme vielä vähän aikaa kunnes meitä kumpaakin alkoi väsyttää.Tassuttelin Pilvipennun rinnalla emomme lämpimän vatsan suojaan.Käperryin siskoni viereen ja nukahdin.
Heräsin pelottavaan rasahdukseen.Ja haistoin jotain outoa.
"Tuuliklaanin leiriin hyökätään!"kuulin jonkun huutavan.
"Minua pelottaa."siskoni vingahti,emoni asetti häntänsä suojaksemme.Pentutarhan suuaukolta alkoi kuulua ääniä.Painauduin emoani vasten pelosta täristen.
Näin kuinka musta arpinen kolli asteli meitä päin.Emomme nousi ylös hampaat irvessä ja karvat pystyssä.Hän loikkasi kollin kimppuun ja alkoi repiä tältä karvatukkoja.Kolli heilautti emoni irti itsestään ja puri tämän kurkua.Emomme kurkusta alkoi valua verta ja hän muuttui hervottomaksi.
"Eiii!"kiljaisin.Kolli otti emomme niska nahasta ja heitti tämän päin pentutarhan seinää.Kolli katseli kylmän viileästi verta joka valui emomme kaulasta tahrien hänen tassunsa.
Sitten kolli suuntasi meitä päin kaikki muut kuningattaret taistelivat ulko puolella.
"Apuaaa!"Pilvipentu kiljui.Kolli huitaisi siskoani kynnet esillä.Siskoni lennähti pois viereltäni.
"Pilvipentu!"miu'uin kauhuissani.Kyyneleet virtasivat silmistäni nyt olisi minun vuoroni kuolla.Sitten näin Saarnijalan juoksevan salamana kollin luokse.Saarnijalka tarttui kollin takajalkaan ja pureutui siiheen niin että veri alkoi tehria sitä.Kolli vingahti kivusta ja ryntäsi pois.Tärisin edelleen kamalasti kun näin emoni ja siskoni ruumiit pentutarhassa.
------------------
Aamulla emoni ja siskoni haudattiin.Saarnijalka lupasi ruokkia minua,sillä hänellä oli maitoa.Painoin pääni Saarnijalan harmaata vatsaa vasten ja nukahdin tuntien kuinka tahmeat kyyneleet tippuivat silmistäni.

//Siinä oli Jäätassun menneisyys//

Vastaus:Ei haittaa tietenkään, liikuttava menneisyys! :'( Saat 20 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Ruskopentu, Jokiklaani
05.02.2013 14:41
Ruskopentu makoili varaemonsa, Pikkusulan, etutassujen välissä. Hänen raidallinen selkänsä nousi ja laski, hänen hengittäessään tasaisesti. Hänen vieressään makasi ruskea kolli, Pikkusulan oma pentu. Ruskopentu kiepsahti ympäri, ja ryömi Pikkusulan käpälän yli. Sitten kuului tepsutusta.
’’Miten Ruskopentu voi? Onko se juonut?’’ kyseli Sirpalesydän, joka oli tullut katsomaan pelastamaansa kissanpentua. Pikkusulka jutteli Sirpalesydämen kanssa hetkisen, mutta Ruskopentu ei jaksanut kuunnella. Hän nosti päätään, silmät yhä tiukasti kiinni. Pikkusulka kehräsi, ja nuolaisi molempia pentuja. Ruskopentukin päästi kurkustaan jotain kehräyksen tapaista, ja kellahti sitten Pikkusulan pehmeää vatsaa vasten. Ruskopentu heilautti vielä tassuaan unisena, ja vaipui sitten uneen.

Hopeinen nurmikko kutitteli Ruskopennun pieniä käpäliä. Ruskopentu aivasti hennosti, ja nosti sitten päätään uteliaana. Kollin kuono väpätti, kun vieras tuoksu leijaili hänen lähelleen. Vaaleanharmaa naaras asteli Ruskopennun lähelle, ja hänen taakseen ilmestyi muitakin kissoja.
’’Hei, pikkuinen. Poikani näköjään piti lupauksensa, ja toi sinut klaaniin. Jotta selviäisit klaanilaisena, annamme sinulle voimia. Vaikka et ole mikään päällikkö, joka saa yhdeksän henkeään, saat nämä neljä vahvuutta.’’ naaras maukui, ja päästi toisen kissan eteensä. ’’Tällä voimalla, annan sinulle vahvuutta ja kestävyyttä.’’ kissa sanoi, ja kosketti kuonollaan Ruskopennun kuonoa. Ruskopentu ei edes oikeastaan ymmärtänyt, mitä tapahtui, mutta pysyi aivan hiljaa.
Kissa siirtyi, ja tilalle tuli toinen.
’’Tällä voimalla, annan sinulle notkeutta ja nopeutta.’’ tämä sanoi, ja teki saman, mitä edellinen. Seuraava kissa siirtyi Ruskopennun eteen. ’’Tällä voimalla annan sinulle tarkkuutta, ja uskoa.’’ kissa sanoi ja kosketti kuonollaan Ruskopennun kuonoa.
Sitten vaaleanharmaa naaras siirtyi Ruskopennun eteen.
’’Tällä voimalla annan sinulle rakkautta, ja suojeluvaistoa. Käytä se hyvin.’’ naaras sanoi, kosketti Ruskopennun kuonoa omallaan ja nuolaisi tätä otsaan.
’’Menehän nyt, pikkuinen.’’ se sanoi, ja kaikki kissat haihtuivat.

Ruskopentu säpsähti hereille ja tunnusteli maata, joka ei ollutkaan enään hopeista nurmikkoa. Kollin sisällä kumpusi uusi voima, josta tämä ei ollut tietoinenkaan. Kotkapentu tönäisi Ruskopentua unissaan. Ruskopentu liusui hiirenmitan kauemmas, mutta ryömi sitten määrätietoisesti takaisin Kotkapennun viereen. Pikkusulka kietoi häntänsä molempien pentujen ympärille.
Ruskopentu inahti, ja painoi sitten päänsä Pikkusulan pörröiseen häntään.

//eli kirjotteölen nyt Ruskopennulla, eli koopeet ny Ruskolle. Vähä oli vaikee kirjottaa näin nuorella XD//
Vastaus:hmm... hieman erikoinen tarina, mutta tästä tarinasta ropisee 15 kp:eetä! :D
~Talvikki

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Murhe
04.02.2013 21:06
Tänään olisi aika jatkaa tarinaani. Ja tänään en olisi niin kohmeessa niinkuin viimeksi. "Mihinkäs minä jäinkään?" kysyin. "Sinut oli juuri nimitetty oppilaaksi." Kylmätähti naurahti. "Aivan niin. Heräilin oppilaittenpesältä. "Valkotassu? Aika lähtä harjoittelemaan." mestarini maukui. "Joo joo tullaan, vastasin ja hypähdin ulos. Juoksin mestarini perään ja puhkuin intoa. Ensimmäinen koulutuspäivä oli mahtava. Sen loputtua olin väsynyt ja käperryin pedilleni." kerroin ja pidin tauon.

"Toinen koulutuspäivä oli vapaa. Siispä lähdin yhden oppilaan kanssa metsään. "Katso. Tuolla on hiiri, tapetaan se!" oppilas maukui. Lähdin hiipimään sitä kohti. Mutta se olikin mäyrä. Oppilas pakeni ja jätti minut omanonneni nojaan. Selvisin mäyrästä nipinnapin. Siksi vihaan klaanikissoja. "Emme vi jäädä tänne, Kaislapentu ja Jokipentu. Lähdemme tänä yönä." sanoin siskoilleni. "Selvä, Valkotassu." Lähdimme yöllä hiipimään leiristä. Kun olimme poissa Jokiklaanin reviiriltä, mau'uin: "Tästä lähin elämme yksin. Te asutte vielä yhdessä. Minä muutan tuonne." sen sanottuani lähdin kävelemään kohti nykyistä pesääni." lopetin. "Viimeinen osa, ensikerralla." Silmäni painuivat kiinni ja kehräykseni kaikui pesässä.
Vastaus:5 kp:tä! ^^

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Sirpalesydän, Jokiklaani
04.02.2013 18:24
Tunsin pehmeyttä allani. Avasin silmäni, ja huomaisin olevani soturipesässä. Kehräsin vaimeasti. Olin kotona, jälleen. Se teki oloni mukavaksi.
Ympärilläni oli tuttuja kissoja, eikä kaksijalkojen tavaroita. Minua ei huvittanut nousta vielä, mutta päätin mennä vilkaisemaan Ruskopentua. Nousin hitaasti ylös, ja ravistelin sammalta turkistani. Nuolin käpälääni riuskoin vedoin, ja pyyhin sillä sitten naamaani. Venyttelin, ja astelin sitten ulos pesästä. Annoin auringon häikäistä silmiäni, ja tassuttelin kohti kuningatarpesää. Loikkasin sisään, ja hipsuttelin Pikkusulan luo.
’’Miten Ruskopentu voi? Onko se juonut?’’ kyselin.
’’Hän nukkuu, kai sen näet. Ja on hän juonut mukavasti maitoa. Pitää minua emonaan.’’ Pikkusulka maukui ja haukotteli.
’’Hyvä.’’ sanoin hajamielisesti, ja katsoin pientä oranssiruskeaa, tuhisevaa myttyä, joka näytti niin hirveän tyytyväiseltä oloonsa.
Ruskopentu vaihtoi unissaan asentoa, ja painoi kasvonsa varaemonsa lämmintä vatsaa vasten.
Pikkusulka kehräsi ja nuolaisi ensin Kotkapentua, ja sitten Ruskopentua.
Peruutin ulos pesästä, ja menin joelle juomaan.
Vesi ei mielestäni maistunut samalta kuin ennen, mutta olin varmaankin tottunut kaksijalkojen metallinmakuiseen veteen.
’’Huomenia.’’ Teeritassu sanoi. Hän oli hiippaillut salaa joelle perässäni. Hymähdin vain, ja jatkoin juomista. Täplikäs naaras yritti selvästikin vain jutella kanssani. ’’Mutta minä taidan tästä lähteä metsälle.’’ naukaisin.
’’Voinko tulla mukaan?’’ Teeritassu kysyi.
’’Jos Varjoturkki antaa luvan.’’ sanoin ja osoitin aukiolla istuskelevaa Varjoturkkia. Teeritassu kipitti mestarinsa luo, ja tuli sitten takaisin.
’’Jep!’’ naaras maukaisi iloisesti.

//tein tahallani näin lyhyen, koska en halua hirveesti kp:ta, älkää antako tästä paljon//

Vastaus:Okei, en anna paljon... miten olisi 5 kp:tä?

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kipinätassu, Varjoklaani
04.02.2013 07:46
//Jatkuu

Naaras katsoi minua silmiin ja huomasin kuinka hänen kyyneleensä tippuivat maahan. Hän pomppasi alas puusta ja jäi katsomaan minua. "Äiti?" Toistin hiljaa.
Naaras nyökkäsi ja astui askeleen lähemmäs.
"Minä tässä. Kpinäpentu olen löytänyt sinut vihdoin!" Äitini naukaisi ja kosketit kuonoani omallaan.
Päästin vaimeaa kehräystä. "Mikset ole kertonut että olet olemassa? Ja miksi jätit minut? Entä missä isä on?" Kuiskasin.
Äiti henkäisi.
"En ole voinut kertoa, koska en ole tiennyt missä asut tai elät. Sinä taapersit jonnekkin yöllä ja kadotimme sinut sen jälkeen... Isäsi on ollut siitä päivästä asti kadoksissa ja olen ollut aivan maassa." Hän sanoi.
"Anteeksi.."
"Tule Varjoklaaniin! " Maukaisin.
"Ajattelin että sinä voisit tulla Jokiklaaniin kanssani ja nähdä siskosi." Äitini kysyi hellästi ja istahti vierelleni. Ravistin päätäni, vaikka siskon näkeminen houkutteli...
"Mikä sinun nimesi muuten on?" Kysyin vaihtaen puheen aihetta.
"Höyhenturkki. Sinäkin taidat olla jo oppilas, vai?" Höyhenturkki kysyi. Hymyilin. "Kyllä, niinpä taidankin olla!" Nauroin.
Nauroimme molemmat hetken ja kerroimme kuulumisiamme. Sitten Höyhenturkki jämähti paikoilleen.
"Minun täytyy mennä..." Hän mutisi. Nyökkäsin. "Anteeksi, mutta olen ikuisesti uskollinen Varjoklaanille." Kuiskasin ja kosketin äitäni lapaan.
"Kyllä, ymmärrän sinua. Hei hei, poikani, nähdään pian." Höyhenturkki naukaisi ja loikki kauas. Jäin hetkeksi katsomaan naaraan perään, kunnes vähän ajan päästä etsin märkää sammalta.
Karkotin Jokiklaanin hajun turkistani ja lähdin leiriin.
"Missä olet ollut?!" Unikkoturkki kysyi hermostuneena. "Meidän piti harjoitella taistelua ja sinä jäät jonnekkin seikkailemaan!"
"Ööh... Yritin etsiä hyvää paikkaa saalistaa.." Mutisin katsoen maata. Unikkoturkki pyöräytti silmiään.
"Mene nukkumaan. Olit sentään kiltisti partiossa ja kohta on jo myöhä." Mestarini naukaisi. Nyökkäsin kiitollisena.
Juoksin oppilaitten pesään ja painoin pääni pedille. Nukahdin melkein heti.
Aamulla:
"Hoaaah!" Haukottelin. Nousin seisomaan selkä kaaressa. Haukottelin toisen kerran. #Mahtavat yöunet!# Kehräsin mielessäni.
Lähdin ulos katsomaan muita leirin jäseniä. Kaikilla näytti olevan hyvä päivä ja se sai minut hymyilemään.
Loikin Unikkouturkin luokse. "Kaikki näyttävät todella iloisilta!" Maukaisin mestarilleni. Unikkoturkki nyökkäsi.
"Niinpä, ja on syytäkin. Lintuparvi on juuri lentänyt metsään ja tuoresaalista on kasoittain! Sitäpaitsi muutkin klaanit näyttävät viettävän hyvää elämää!" Unikkoturkki kehräsi. Hymyilin jännityksestä.
"Lähtikö aamupartio jo? Voinko mennä metsälle?" Kyselin innostuneena, hyvä lintu metsästäjähän olen. Unikkoturkki naurahti.
"Aamupartio lähti jo, mutta voit mennä auringonhuipun partioon." Hän hymyili ja lähti sotureitten pesälle.
Vastaus:10 kp.eetä!
~Talvikinkukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kuplatassu/Kuplahäntä
03.02.2013 21:51
Voi tähtiklaani sentään! Minkä takia tässä kesti niin kauan, ottaa nää pikku näppäimet pikkukätösiin ja kirjoittaa tarina? O_o' //

"Mitä sitten kävi?" Aurinkotassu henkäisi. Veljeni eläytyi täysillä tarinassa. Keskittymiskykyni kiinnittyi taustalla häärivään vaaleanruskeaan raidalliseen soturiin. Sivusilmällä näin tämän juttelevan mestarini Hohtohaukan kanssa. Naaras tummat silmät säihkyivät eri tavalla kuin ennen. Mistä on kysymys? Eihän mestari ole vain liiankin hyvissä väleissä hänen kanssa? Sitä paitsi Pöllönsulka on liian nuori tälle. Pöllönsulan vasen korva uupui täysin. Katsoeassani puolikasta korvaa, vajosin hiljaa ajotuksiini.

'Tassuni upposivat syvään lumivaippaan, jonka jäätynyt pitkä rasahteli rikki. Kannoin suussani ylpeänä jänistä, kohtalaisen pulskaa sellaista. siittä joko Arpitähti tai joku kuningattareista saisi oivan aterian. Jäniksen vielä lämpimän veren tuoksu oli hurmaava. Olisin kernaasti syönyt rusakon itse. Mutta klaani piti ruokkia ensin. Kuulin kepeästi lähestyvät askeleet ja raskaan hengityksen.
"Aurinotassu arvaa mit-..." Käännyin tervehtimään veljeäni, mutta se ei ollutkaan veljeni. Sen mustavalkoinen turkki oli veren peitossa. Sen keltaiset silmät kiiluivat uhkaavasti. Se oli mäyrä ja minulla ei olisi mahdollisuuksia taistella sitä vastaan.'

"Kuplatassu! Herätys!" Aurinkotassun huuto sai minut havahtumaan ajatuksistani. Katsoin hajamielisesti veljeäni. Emme olleetkaan enään Klaanivanhempien pesässä, vaan seisoimme aukiolla. Arpitähti oli juuri loikannut ikivanhan tammen kannon päälle.
"Tämän iltana pidettävään kokoukseen lähtevät mukaan minun lisäkseni, Hohtohaukka, Rosohammas, Leimusulka, Nuhanenä, Mustasuo, Aurinkotassu, Kuplatassu ja Hunajatassu. Syökää nyt ja olkaa valmiita auringon laskettua!"

//>S< Pitää mennä nukkumaan [@#%/=(&/∞£$], joten jäi kesken, seuraavasta minä kyllä pääsen näkeen vihdoin sen Männyn ja soturinimeni ja kaappauksen XU

Vastaus:15 kp:eetä
~Talvikinkukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Rastaanvire, Jokiklaani
03.02.2013 19:54
Luku 17; Hetki vapaana mutta jälleen eksyksissä

Äänet kaikkosivat kauas, kun jokin läpsäisi Rastaanvireen päätä. Naaras hätkähti ja katseli ympärilleen, mutta ketään ei näkynyt. Hän rauhoittui ja kumartui joen päälle. Joesta heijastui harmaa kollin keho joka tyrkkäsi Rastaanvireen täysillä veteen.
Siihen hän heräsi.
Pajupuro makasi hereillä omalla sammalpedillään lähellä Rastaanvirettä. Hän piteli tassujaan kasvojensa edessä. Kummatkin olivat aivan hiljaa, mutta sitten Pajupuro laski käpälänsä alas ja Rastaanvire hätkähti nähdessään tämän korvassa loven ja kaulassa haavan. Turkki oli myös veren peitossa mutta haavat olivat puhdistettu ja niihin oli laitettu joitain lehtiä ja hämähäkinseittiä. Tummaharmaa naaras tuijotti ruskeaa siskoaan kauhun vallassa.
”?Mitä sinulle on käynyt!?” hän henkäisi.
Pajupuron silmät olivat kostuneita ja tämä tuli Rastaanvireen viereen.
”?Ne yrittivät tappaa minut”, Pajupuro maukui hiljaa. Häneltä ei tarvinnut kysyä, keitä tämä tarkoitti, sen tiesi heti. Pimeydenmetsäläiset.
”Miksi...” Rastaanvire kysyi ja hänen ajatuksissaan välähtelivät likaisenvalkea kolli kuolleena ja veren peitossa. Se asia ei kuitenkaan liittynyt Pajupuroon.
”Mistäs minä tiedän. Halusivat vain päästä minusta eroon. Ja muutes, olit aika totinen nukkuessasi. Mitä sinä oikein teit?” Pajupuro kohotti kulmiaan.
”Yritin osua salamannopeaan jänikseen.” Rastaanvire vastasi totisena, mutta valehdellen.
”Ahaa”, Pajupuro maukaisi. ”Vielä ei ole läheskään aamu. Mitä jos nukkuisimme?”
Rastaanvireen niskassa kulki kylmiä väreitä. ”mmhh...”
”Niin? Vai lähdetkö ulos? Auringonnousuun on vielä vaikka kuinka aikaa. Sanotaankos vaikka, että Myrskyklaanilainen olisi auringonnousuun mennessä jo emonsuulla koskettamassa kuonollaan kuukiveä.”
Rastaanvire epäröi. >Jos nyt nukun, en aiheuta epäilyä. Jos en nuku, Pajupuro tietää heti missä olen ollut...<
”No jaah, en minä jaksa valvoa. Hyvää yötä.” Hän sanoi karkeasti ja kääntyi selkä päin siskoaan. Pajupuro pysyi hetken liikkumatta mutta palasi sitten sammalpedilleen.
>Ehkä en joudukaan Pimeydenmetsään. Kun en halua mennä sinne, en mennekHÄH?<
Hän oli hädin tuskin sulkenut silmänsä, kun Pimeydenmetsä avautui ympärillä ja hän lojui rantakiven päällä. Vartalo oli osaksi vedessä. >Se harmaa kissa työnsi minut veteen! Tiedän tasan tarkkaan kuka se oli, Ohdakekynsi!< Rastaanvire nousi vedestä ja pörhisti turkkinsa kuivaksi.
Pimeydenmetsä pysyi kuolemanhiljaisena mutta kissojen tuoksut leijailivat ilmassa.
>Ihme etteivät he ole etsimässä minua...Ohdakekynsihän löysi minut. Mutta nyt täytyy kyllä myöntää jälleen, olen eksyksissä. Jokea voisi tietenkin seurata...mutta se haaraantuu monessa paikassa. Ei auta muuta kuin piilotella aamuun asti.<

Hän odotteli pitkään ja ui jokea pitkin hieman kauemmas, sitten takaisin vastavirtaa. Joen rannassa kasvoi kuivunutta ja mustunutta kaislikkoa. Hän ui kaislikkoon ja jäi sinne levähtämään. >Voisikohan joku nyt tulla herättämään minut? Olen varmasti ollut jo tunteja täällä.< Ilmaan tulvahti raikas tuoksu. Toisen kissan tuoksu. Se ei haissut ollenkaan Pimeydenmetsän tunkkaiselta hajulta, vaan raikkaalta ja vapaalta.
Rastaanvire nosti päätään kaislikosta ja näki valoa hohkaavaan pienen pennun maalla. Se hytisi. Pennun turkki oli valkoinen, mutta siinä oli tummempia harmaansävyisiä kilpikonnakuvioita. Silmät olivat vaaleanvihreät ja pelosta ammollaan.
Rastaanvire nousi kaislikosta maahan ja sai pennun pelästymään.
”Ei hätää, en minä tee sinulle pahaa”, Rastaanvire sanoi rauhoittavasti.
Nyt kun kollipentua tarkemmin katsoi, se mahdollisesti oli jopa oppilas. Mutta pienikokoinen kuitenkin.
”Oletko yksi niistä pahoista kissoista? Jos olet, pysy kaukana minusta tai revin silmät päästäsi!” pentu miukui arasti mutta uhkaili kynsillään.
”En ole. Jouduin tänne vain eksyksiin nukkuessani. Kuka sinä olet, ja mistä klaanista tulet?”
Pentu katseli hetken Rastaanvireen tummia silmiä ja nielaisi sitten.
”Olen Tuulihaukkatassu. Tähtiklaanista.”
Rastaanvire pysyi liikkumatta ja hiljaa. >Tähtiklaanista? Älä hulluja puhu. Sitä...ei ole olemassakaan...<
”Ahaa. No mitä sinä täällä teet?” hän kysyi vaikka ei uskonut Tuulihaukkatassua.
”Olin Väärätähden ja Kultasiiven kanssa Tähtiklaanin niityllä. Sitten menin heistä vähän kauemmas, ja näin suuren, pimeän metsän! Ajattelin käydä tutkimassa, mutta sitten eksyin. Kimppuuni hyökkäsi suuri, ruskea kolli jolla oli vääntynyt häntä. Hän sanoi että minun kaltainen Tähtiklaanin oppilas saisi tuomionsa täällä metsässä eikä koskaan pääsisi pois, ja jossain välissä joku tulisi ja tappaisi minut. Toisen kerran siis. Olen ollut täällä jo suunnilleen... En tiedä. Täällä on ikuinen yö, en voi laskea päiviä. Mutta arvelisin että monta auringonnousua.” Tuulihaukkatassu kertoi ja hytisi.
”Ymmärrän... Tahdot kai pois?”
”Tietenkin. Mutta en löydä pois. Voitko auttaa minua?”
>Auttaa Tähtiklaanilaista? Mitenköhän minusta tuntuu että tuo pentu vain pilailee kustannuksellani... jos hän on Tähtiklaanista, minä olen simpukka.<
”No...hyvä on. Mutta en ole koskaan käynyt Tähtiklaanissa. En tiedä miten sinne pääsee. Ja lyön vetoa että Kiviturkki tulee kohta herättämään minut todellisuuteen ja pyytää aamupartioon. Se olisi kylläkin kiva asia tämän kaiken jälkeen...” Rastaanvire sanoi ja haukotteli. Tuulihaukkatassu näytti äreältä ja väsyneeltä. Tuskin hän oli nukkunut kertaakaan eksymisen jälkeen.
”Mutta mitä jos auttaisin sinua ensi yönä? Minut tullaan pian herättämään, ja silloin sinä jäät yksin. Etsitäänkö jokin mukava piilopaikka?”
Tuulihaukkatassu nyökkäsi. ”Tehdään niin...”
Rastaanvire löysi nopeasti joen rannalta osaksi veden alla olevan luolan, johon kuunvalo kajasti valoisasti ja siellä oli turvallista. Tuulihaukkatassukin pystyi olemaan siellä helposti, vaikka hän oli melko pienikokoinen, hänen jäsenensä ylsivät pohjaan asti ja pää pysyi hyvin veden pinnalla.
”Herää jo, senkin unikeko!” Kiviturkki tökki Rastaanvireen tummaa turkkia.
”Lupaan että tulen huomenna. Näkemiin, Tuulihaukkatassu.” Rastaanvire kuiskasi nopeasti ja heräsi.
”Nukut nykyään aivan liikaa!” Kiviturkki murahti ja vei Rastaanvireen aamupartioon.

//Maailman omituisin tarina 4ever.
Vastaus:30 kp:eetä!
~Talvikinkukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Jäätassu,Tuuliklaani
03.02.2013 15:50
Olimme juuri palanneet leiriin ja mestarini kuvaili Poltetähdelle näkemäämme,Poltetähti kuunteli järkyttyneenä ja Haukkatulen lopettaessa Poltetähti alkoi miettiä.
"Riistaa on säästettävä kuningattarille ja klaaninvanhimmille."päällikkö maukui.Haukkatuli nyökkäsi ja lähti kanssani pesästä.
"Mitä minä voisin tehdä nyt?"kysyin mestariltani.
"Vie tuo jänis kuningattarille."Haukkatuli viittoi hännällään riistakasassa lojuvaa jänistä.Nyökkäsin ja otin jäniksen niskanahasta.Astelin pentutarhaan ja laskin jäniksen kuningattarien lähelle.
"Kiitos."Aamukukka maukui ja alkoi syödä jänistä Valkohännän ja Saarnijalan kanssa.Nyökkäsin kuningattarille ja olin aikeissa lähteä pentutarhasta,kun Sinipentu pysäytti minut.
"Kerro millaista on olla oppilas?"pentu intoili.Hymyilin pennulle lempeästi.
"Se on mahtavaa,sitä ei voi kuvailla."mau'uin.
"Minäkin haluan jo olla oppilas eikun soturi!"Sinipentu miukui ja seisoi ryhdikkäämmin.
"Kyllä sinustakin oppilas tulee."kehräsin.Sinipentu loikki innoissaan emonsa Aamukukan luo.Lähdin pentutarhasta ja törmäsin Pakkasjuovaan.
"Sinua etsinkin tuletko kanssani nummelle?"kolli kysyi.
"Totta kai!"hihkaisin ja lähdimme vierekkkäin nummea päin.
Istuuduimme katselemaan aurinkoa joka alkoi hitaasti hiipua taivaalta.
Nuolasin Pakkasjuovan korvaa hellästi,kolli värähti mutta alkoi sitten nuolla minun turkkiani.Vaihdoimme kieliä aina auringonlaskuun asti.
Painauduin kollia vasten ja nukahdin tämän tuoksuun.

----------------------
Aamulla

Heräsin auringon loistaessa ensi säteitään.Hätkähdin huomatessani,että olin Pakkasjuovan kanssa edelleen nummella.
#Mestarini raivostuu!#mietin kauhuissani.Pakkasjuova nukkui edelleen sikeästi.
"Herää Pakkasjuova!"sihisin tämän korvaan.Kolli vain hymähti ja jatkoi unia.Ravistelin tätä raivokkaasti ja lopulta kolli kampesi itsensä pystyyn.
"Olemme vielä-"lauseeni jäi kesken,kun lähimmästä pensaansta alkoi kuulua rapinaa.Haistelin ilmaa tunnistin tuoksun mutten muistanut mille se kuuluin ei ainakaan kissalle.Pian pensaasta asteli suuri mustavalkoinen kömpelön näköinen otus.
"Mäyrä!"Pakkasjuovi sähisi ja hyppäsi otuksen niskaan.Mäyrä huitoi raivokkaasti muttei saanut soturia häädettyä selästään.Mäyrä kaatui selälleen ja lennätti Pakkasjuovan ketunmitan päähän itsestään.
"Pakkasjuovaah!"kiljaisin ja olin aikeissa mennä auttamaan,kun valtava Mäyrä kävi kimppuni se raapi ja puri minua yritin taistella vastaan,mutta voimani heikentyivät.Otus raapaisi kaulaani ja veri roiskahti siitä.Kaaduin maahan ja tunsin kaiken pimenevän.
"Jäätassu älä kuole ole kiltti äläkä kuole!"kuulin vielä Pakkasjuovan kauhistuneen äänen

Jatkuu..
Vastaus:Jännää... 15 pistettä!

-Musthaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Abbis
03.02.2013 10:29
Luku 3:

~Vastakaikua vai ei? Osa 1~

Hymyilin Kotkatassulle joka naurahti hennosti. Hän nousi ylös viereeni ja nuolaisi korvaani. Kehräsin, mutta pian kuulin mestarini ärtyneen äänen.
"Hunajatassu! Vai täällä sinä luuraat?" Karheaturkki ärähti ja viittoi minua seuraamaan. Räpäytin silmiäni toiselle oppilaalle, ja käännyin seuraamaan soturia. Kävelimme taas vähän aikaa, kunnes kuulin kysymyksen, minkä varmaan jokainen klaanikissa on joskus kuullut;
"Noniin, mitä haistat?" Karheaturkki murahti ja käänsi katseensa minuun. Karsastavat silmät porautuivat suoraan sieluuni ja nielaisin kuuluvasti. Nuuhkaisin ilmaa, ja suljin silmäni. Keskityin täysin tunnistamaan hajuja ja tuoksuja, en kuullut mitään muuta.
"Haistan... kaksijalkoja, hirviöitä ja... vesimyyriä." Henkäisin, ja avatessani silmäni näin näyn...

Nelipuut oli jyrätty ja suuria kaksijalkojen hirviöitä oli nukkumassa. Kaksijalat mölisivät keskenään ja hörppivät jotain vahvantuoksuista nestettä. Ne nousivat hirviöiden selkään, ja hirviöiden silmät alkoivat hohtaa. Kissoja pakeni hirviöitä, ja...

"Noh, meneppäs hakemaan niitä vesimyyriä jos joskus mielit soturiksi." Karheaturkki tönäisi minua niin, että kaaduin maahan. Tuhahdin ja hiivin vesimyyriä kohti.
----------------------------------------------------------------- ---------------

Nuolaisin Kotkatassun korvaa ja istahdin maahan. Tämä kiusallinen hetki oli kestänyt jo kauan, ja ajattelin jo lähteä pois.
"No, minä kai menen nukkumaan. Hei sitten." Mau'uin kollille joka nyökkäsi. Hymyilimme toisillemme, mutta kävelin oppilaiden pesään. Nukuimme sinänsä aika kaukana toisistamme, jos olisin tiennyt heti alussa kuinka mukava Kotkatassu oli, olisin valinnut nukkumapaikan hänen vierestään. Etsin hyvän asennon ja käperryin nukkumapaikalleni nurkkaan. Pidin silmiäni vielä hetken auki, ja kerkesin nähdä Kotkatassun, joka meni nukkumaan.
------------------------------------------------------------- ---------------------

Unessani näin Kotkatassun.
"Hei!" Naukaisin ja yritin mennä kollin luo. Pian kumminkin kaunis, vaalea ja pitkäkarvainen naaras tuli hänen luokseen ja nuolaisi Kotkatassun korvaa.
"Hei rakas." Se naukui ja virnisti. Kotkatassu hymyili ja nuolaisi vaalean naaraan korvaa.
"No hei kulta." Kolli kehräsi ja tyrmistyin.
------------------------------------------------------------ -----------------------
Huohotin raskaasti ja silmät ammollaan. Aurinko pilkisti oppilaitten pesään, mutta olin ainoa hereillä. Kyyneleet kostuttivat silmiäni mutta tyrehdytin itkun. Ryhdistäydyin ja nousin ylös. Tallustelin suoraan parantajanpesään ja etsin Nuhanenää. Pian löysin hänet.
"Ai hei Hunajatassu, mikä painaa mieltäsi?" Parantaja naukui ja istui maahan.
"Olen rakastunut, mutta pelkään, että ihastukseni ei pidä minusta." Nau'uin nolona ja katsoin maassa möyrivää kohmeista torakkaa.
"Hmm," Nuhanenä tuumiskeli, "kyllä sinä vastakaikua saat. Uskon sen. Ole vain oma itsesi, en minä kyllä rakkausasioissa osaa neuvoa, parantaja kun olen." Hän neuvoi ja nuolaisi korvaani. Hymyilin vienosti.
"Niin kai sitten, kiitos Nuhanenä." Miu'uin ja loikin ulos.

//Jatkuu. :3 Hirveen lyhyt, nyt tiedän, miksen ikinä saa esim.30 kokkaretta. x( Anteeksi! \\
Vastaus:Okei, kirjoita vaan pitempiä! Saat 20 pistettä!

-Mustahaukka

Lueppas myös blogi!

~Talvikki

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Murhe
02.02.2013 23:03
Nyt viikkoon ei ollut tapahtunut oikein mitään, ja se kyllästytti minua. Minulla oli kuoleman tylsää. Istukelin tapani mukaan Jättiläiskivellä kun sain ajatuksen. "Kylmätähti! Kun nyt on ollut niin kuolettavan tylsää, kerrottaisiinko omista menneisyyksistämme?" Kylmätähti suostui heti. "Saat aloittaa." "Kun olin tullut maailmaan, en nähnyt mitään. Lopulta silmäni aukenivat. En aina ollut erakko. Olin näet ennen klaanikissa. Maailma oli niin suuri, ja niin öh, suuri. Tahdoin heti rynnätä seikkailuihin. "Äiti, milloin pääsen oppilaaksi? Kuka minun mestarini on?" "Et sinä vielä pääse oppilaaksi. Sinun täytyy ensin täyttää kuusikuuta. Emoni vastasi. "Plääh. Tylsää." Siskoni makasivat vieressäni. Olin heidän isoveljensä. Tökkäisin pieninpää siskoani. "Valkopentu! Lopeta Kaislapennun kiusaaminen!" emoni torui. Kuuluin silloin Jokiklaaniin. Vihdoinkin koitti se päivä, että minut nimitettiin oppillaaksi. En muista kuka oli mestarini." sanoin ja haukottelin. "Jatkuu ensi kerralla." Kylmätähti hymyili. "Niin arvelinkin." Kävimme makuulle niin, että turkkimme koskettivat toisiaan.
Vastaus:Romanssia~ 5 pistettä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Pajupuro, Jokiklaani
02.02.2013 19:50
5. Luku

Kuoleman rajoilla

Katselin siskoani, pehmeä hymy kasvoillani. Sisareni ei enää kävisi pimeydenmetsässä. Oloni oli helpottunut hyvin paljon ja saatoin vihdoin vetää henkeä pelkäämättä pimeydenmetsää. Astuin pehmeällä ruoholla eteenpäin, siskon ohitse. Virnistin ilkikurisesti ja heilautin häntääni juuri niin että se osui Rastaanvireen kuonoon. Naurahdin katsoessani siskoani kun tämä yski paikoillaan. Silmäni revähtivät auki kun Rastaanvire loikkasi päälleni kynnet esillä. Tämä tuijotti minua kummallisesti ja nosti etukäpälänsä ilmaan. Selkääni särki kaatumiselta enkä päässyt ylös vaikka kuinka yritin. Tuijotin silmät pelosta täynnä siskoani jonka terävät kynnet olivat jo melkein kurkkuni kohdalla. Pian kuitenkin siskoni virnisti ja loikkasi kevyesti päältäni. Kiepsahdin niin nopeasti kuin pystyin takaisin jaloilleni. Tuijotin Rastaanvirettä, tämän leppoisee virnettä. Sähähdin hieman ja annoin lempeän tuulen rauhoittaa minua. Huokaisin syvään ja virnistin siskolleni. Jännitin lihakseni ja loikkasin sulavasti siskoni päälle. Kuului suuri tömähdys kun Rastaanvireen pää kolahti maahan. Virnistin juhlallisesti ja pidin Rastaanvirettä maassa tassujeni alla. Pian tämä kuitenkin sujahti tassujeni alta. Luiskahdin maahan ja tunsin hiekan suussani. Sylkäisin nopeasti ällöttävän karvaisen hiekan suustani ja nousin ylös. Vilkuilin ympärilleni. Rastaanvire oli kadonnut. Taivas hohkasi lämpivän oranssina ja tuuli puhalsi lämmintä hohkaa turkkeihin. Vilkuilin ympärilleni jo hieman hädissäni.
- Rastaanvire! maukaisin paikoiltani ja jäin odottamaan vastausta. Ei mitään. Astuin askeleen taaksepäin ja tunsin hiekan räsähtävän allani. Yhtäkkiä hiekka peitti altani ja kaaduin selälleni maahan ja lähdin vierimään jokea kohti. Pääni kolahti kipeästi kiviin ja tunsin suunnatonta kipua selässäni. Aivan kuin jokin olisi repinyt minua. Pian pääni osui suunnattoman suureen kiveen. Tuntui kuin pääni olisi haljennut. Tunsin tahmean ja lämpivän veren vierivän päästäni. Vieressäni kasvoi suuria karhunvatukkapuskia jotka suojasivat hyvin kiveä. Kaikki näkyi jo sumeana ja olin varma että pensaat alkoivat kasvamaan yhtäkkiä.
- Pajupuro! kuulin vaimean maukaisun kauempaa, mäen päältä. Enempää en kuullut, vaan läsähdin maahan kiveltä ja päässäni sumeni. Ainoa asia jonka näin oli leppäkerttu joka lensi kuonolleni.
- GAAH! Maukaisin paikoillani ja vedin silmäni auki. Tuntui kuin olisin hukkunut. Vedin ilmaa keuhkoihin ja yritin tasata hengitykseni. Rauhotin itseäni ja vesin pääni ylöspäin. Taivas oli kummallisen tumma, melkeimpä täysin musta. Nousin ylös maasta ja astuin eteen. Vilkaisin ympärilleni. Olin siellä missä pääni oli osunut kiveen, mutta jokin oli vinossa. En tuntenut hiekkaa tassujeni alla tai verta otsassani. Käännyin ympäri ja kohtasin kaikista hirveimmän asian. Näin itseni makaavan aivan kiven vierellä, hengittämättä. Ei. Katsoin hädissäni itseäni ja aloin peruuttamaan kauhusta. Sähähdin ja loikkasin kauemmas nähdessäni että olin mennyt karhunvatukka puskien läpi.
- Olenko kuollu!? karjaisin pelosta sokeana. Ei vastausta.
- Tämä on unta. Vain harmitonta unta, maukaisin ja yritin rauhoittua.
- Niin sinä luulet, kuulin vaimean maukaisun. Ääni oli ollut tuskin tuulta äänekkäämpi, mutta se sai minut tärisemään pelosta koska tiesin tuon äänen. Tiikeritähti. Käänsin täristen päätäni katsomaan edessäni olevaa, minua melkeimpä neljä kertaa suurempaa kollia. Vaimea tuuli pyyhkäisi välissämme. Vapisin paikoillani ja yritin peruuttaa taaksepäin.
- Kappas vain, ihana jälleen näkeminen. Vai mitä Vaahteravarjo? Tiikeritähti maukaisi ivallisesti ja kuin käskystä, kollin viereen astui kaunis naaras jonka keho oli täynnä erinvärisiä läiskiä. Vaahteravarjon ilme oli ivallinen, kuten Tiikeritähdenkin. Loikkasin pelosta taaksepäni ja jäin paikoilleni katsomaan kahta minua suurempaa kissaa. Kummallakin oli kynnet esillä.
- Näköjään meidän pitää hoidella sinut, Tiikeritähti maukaisi ja katosi yhtäkkiä kuin lehti tuuleen. Vilkuilin pelosta jähmettyneenä ympärilleni. Yhtäkkiä tunsin jonkin repäisevän korvaani. Tunsin kivuliaasti kuinka korvani repeytyi ja kuinka veri roiskahti ympärilleni. Korvastani oli lähtenyt palanen ja veri oli tahrinut turkkini. Sähähdin ja käännähdin katsomaan Vaahteravarjoa. Tai no sitä paikkaa missä hän oli ollut. Kuului terävä vivahdus. Tuntui kuin jäätävä kynsi olisi repäissyt kurkkuni auki. Hirveä polttava ja samalla jäätävä tunne repi kaulaani. Veri roiskui turkkiini ja maahan. Viiltävä kipu poltti kaulaani ja sai minut itkemään kivusta ja pelosta. Kyyneleet vierivät poskeltani vuolaasti kuin puro ja tipahtelivat maahan. Tai ainakin ajattelin niin. Tärisin paikoillani, yrittäen astua eteenpäin. Pian horjahdin ja kaaduin suuresti tömähtäen maahan. Silmissäni ei sumentunut, mutta kipu sai minut ummistamaan silmäni. Sain hädintuskin henkeä ja jäin vain makoilemaan paikoilleni, ilman minkäänlaista elonmerkkiä. Kuulin ivallista naurua takaani ja pian tunsin terävän kynnet tökkäisevän kylkeäni.
- Kuollut kuin kivi! Tiikeritähden maukaisu kuului ylläni.
- Itki kuin puro loppujen lopuksi. Ironista että hänen nimensä oli Pajupuro, vai mitä? Vaahteravarjon kauniimpi ääni maukaisi, pilkaten. Olisin halunnut repiä kummankin kurkut auki, mutta piinallinen kipu piti minut maassa.
- Eiköhän tämä riittänyt, hento tuuli kuiskasi ja pian säpsähdin hereille kiven vieressä, ruumiissani. Päässäni jomotti ja kaulaani särki ja poltti yhä. En saanut juurikaan ilmaa ja tuntui siltä kuin olisin kuollut jo ajat sitten. Nousin vapisten ylös, kivun turruttamassa kehossani ja astuin kömpelösti askeleen eteenpäin kuuman ja polttelevan hiekan päällä. Kävelin eteenpäin karhunvatukkapuskien vierestä, niiden raapiessa turkkiani verille. Kiipesin mäkeä ylös, kovasti puuskuttaen. Hiekka oli porottavan kuumaa ja taivas oli jo tummansininen ja tähtien peitossa. Olin juuri päässyt mäen päälle kun rojahdin kipeästi maahan. Mahaani poltti yhtä pahasti kuin kaulaani ja olin varma että mahassanikin oli jokin haava. Kuulin tuttuja ääniä ja nostin hieman päätäni.
Näin Symbolihännän ja Teeritassun juoksevan minua kohti. Puuskutin paikoillani ja nousin tutisten ylös. Pian Symbolihäntä oli tullut jo viereeni ja nappasi niskastani kiinni, vetäen ylös. Symbolihäntä heitti minut selkäänsä ja hypäytti minut parempaan asentoon. Tunsin kollin pehmoisan turkin poskeani vasten ja saatoin vetää henkeä. Näin Teeritassun hätääntyneen ilmeen vierelläni ja kuulin tämän maukuvan jotain mistä en saanut selvää. Katselin vain tämän turkkia ja olin onnellinen että olen elossa. Ennenkuin huomasinkaan, olimme kävelleet jo Jokiklaanin aukiolle. Muita kissoja ei näkynyt, mutta ilma oli sakeanaan kissojen tuoksuista. Symbolihäntä laski minut varoen pehmoisesta selästään kovalle hiekalle. Hiekka oli mukavan viileää.
- Missä Rastaanvire on? maukaisin juuri ja juuri tuulta voimakkaammin. Symbolihäntä katsahti minuun kiiltävillä meripihkan värisillä silmillän. En ollut ennen tajunnut kuinka komea tuo kilpikonnankuvioinen kolli oli ollut.
- Hän tuli ajat sitten jo klaaniin. Luuli sinun tulleen jo, Symbolihäntä maukaisi äänellä joka oli itsevarma ja voimakas. Tuijotin herkeämättä kollin silmiin. Säpsähdin kivusta tunsiessani jonkun painavan korvaani jotain ja samaten kaulaani. Teeritassu oli laittanut haavoihini jotain joka sai ne kirvelemaan, mutta samalla helpottamaan kipua. Teeritassu oli totisesti nopea tassuistaan. Makoilin hiekalla sanaakaan sanomatta. Pian Symbolihäntä nosti minut jälleen pehmeään selkäänsä ja kuljetti minut sotureiden pesälle. Kolli sujahti notkeasti pesän suuaukosta sisälle hämärään pesään ja laski minut yhdelle pehmoiselle sammalmättäälle. Valuin kollin selästä sammaleelle ja jäin makoilemaan siihen asentoon johon olin jäänyt. Sammal oli erittäin pehmoista ja pöyheää. Nostin katseeni nähdäkseni komean kollin uudestaan, mutta tämä oli jo kadonnut. Tuhahdin turhautuneena ja käänsin katseeni Rastaanvireeseen joka makoili keskittynyt ilme kasvoillaan. Tällä oli kynnet esillä ja tämä raapi myös sammalpetiään. Tuijotin ihmeissäni siskoani jonka ilmeestä päätellen tällä oli jokin vialla. Hivuttaduin eteenpäin, vaikkakin se särki, kohti sisartani. Olin melkein hiirenmitan päässä Rastaanvireestä kun nostin käpäläni ja läppäisin koko kehoni voimalla tätä päähän. Ei tapahtunut mitään muuta kuin se että siskoni värähti hieman. Yhtäkkiä tämä rääkäisi ja aukaisi silmänsä. Säpsähdin ja vedin automaattisesti käpäläni kasvojeni eteen. Kului pieni hiljaisuus ja saatoin vetää käpäläni naamani edestä. Rastaanvire haukkoi henkeä ja vilkaisi minuun.
- Mitä sinulle on käynyt!? Rastaanvire maukaisi hieman hädissään. Taisin näyttää aika karmealta, koska turkkini oli veren peitossa, kaulassani suunnaton arpi ja korvastani puuttui palanen. Katsoin hetken Rastaanvirettä. Kyynel vieri poskelleni ja loikkasin siskoni viereen, vaikka kipu tuntui raastavasti joka paikassa. Työnsin pääni sisareni pitkään ja pehmeään turkkiin.
- Ne yrittivät tappaa minut! henkäisin ja jäin nyyhkimään paikoilleni. Ei tarvinnut sanoa uudelleen, Rastaanvire tiesi keistä puhuin.

//Jaajaa tälläienen tällä kertaa. Aika huono >u< oisin voinut käyttää enemmän aikaa ...u3u

Vastaus:Jännittävää! miten tämä jatkuu?
30 kp:eetä!
~Talvikinkukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Rastaanvire, Jokiklaani
02.02.2013 17:50
Luku 16; Jahtaus

Aurinko oli jo melkein laskenut, mutta taivaanrannassa oli vielä himmeitä merkkejä auringonlaskusta. Viimeiset, oranssit valonsäteet värjäsivät puiden latvat punaisiksi.
Rastaanvire päätti mennä ensimmäisinä nukkumaan. Suurin osa klaanista valvoi vielä ja vaihtoi viime tipassa kieliä. Iltapartio oli lähtenyt vasta vähän aikaa sitten, ja mukaan oli valittu Symbolihäntä, Pajupuro ja Teeritassu. Rastaanvire oli uskomattoman iloinen siitä, että Pajupuro ymmärsi kaiken. Vaikka Rastaanvire ei ollutkaan kertonut hänelle siitä, että hänen olisi pitänyt tappaa hänet ja että oli vielä suostunutkin siihen. Jos hän olisi sen kertonut, sisko olisi varmasti hyökännyt hänen kimppuunsa. Rastaanvire ei oikein tahtonut mennä nukkumaan, mutta hän tiesi, että Pimeydenmetsässä käynti piti lopettaa. Tavalla tai toisella.
>Menen sanomaan niille ketunläjille, että minusta ei saa murhaajaa!<
Rastaanvire kävi makuulleen sotureidenpesässä. Nukkumassa oli vain Mustakynsi.
Nuori soturi sulki silmänsä.

Hän makasi lahossa puussa aukion reunalla. Aukiolla oli muitakin kissoja, ei pelkästään Tiikeritähti, Ohdakekynsi ja Vaahteravarjo. Siellä oli muitakin.
Rastaanvire oli haistanut noiden kissojen tuoksut ennenkin, mutta ei ollut nähnyt heitä kuin vain pari kertaa. Kissat eivät vaihtaneet kieliä. Ne vain puhuivat. >Täydellinen paikka sanoa että lähden! Kaikki kuulevat! ...Elleivät sitten puhu niin suureen ääneen...kun ne ovat kuulleet sanomani, herään, ja se on siinä! Helppoa kuin mikä!<
Hän nousi seisomaan huteralla oksalla ja piti siitä kynsillään kiinni. Kissat näyttivät kaikki samanlaisilta. Kaikkien turkit pursusivat haavoista ja arvista. Kissat myös hohkasivat pimeää valoa, lukuun ottamatta kullankeltaista kollia, joka ei puhunut kenenkään kanssa ja tunsi itsensä ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Rastaanvire tunnisti kyseisen kissan Villikarvaksi.
Rastaanvire hyppäsi lahon puun latvaan ja istui sopivasti kannattelevalle oksalle.
Villikarvan katse kierteli aukiolla, ja pian se osui omituisenmuotoiseen varjoon jonka punertava kuu loi maahan. Villikarva nosti katsettaan, ja näki varjon tulevan puusta jonka latvassa istui Rastaanvire.
”Ihan vain tiedoksi kaikille, minä en tappanut omaa siskoani ja täten lopetan Pimeydenmetsässä käynnin! Loppu!” Rastaanvire huusi ja noin kymmenen katsetta osui tämän tummansinisiin silmiin, joiden turkoosi pilke hohti uhmakkaana.
Tiikeritähden kasvoilla syttyi raivo. Samassa kaikki kissat ottivat kyntensä esille ja irvistivät. Kaikki muut paitsi Villikarva.
”Petturi! Tiedät mitä tästä sinulle koituu, lopunelämän katumus ja karkotus! Jos siis pääset täältä pois. Ja jos ihmeellisesti pääset, me jahtaamme sinua ikuisesti ja joudut jokainen kerta päästessäsi pois rauhallisesta ja hyvin suojatusta leiristäsi katsomaan taaksesi meidän varalta!” Tiikeritähti sähisi ja tämän suu leveni virneeseen. Hän nytkäytti hännänpäätään, ja kaikki aukion kissat, lukuun ottamatta tietenkin Tiikeritähti itse ja Villikarva, ryntäsivät kohti lahoa puuta ja alkoivat kiivetä sitä ylös.
Kauhun vallassa Rastaanvire katsoi kissoja. >Tahdon pois! Tahdon pois! Miksi en pääse pois!!< Tiikeritähti virnisti ja sähähti:
”Tahtooko pikkupentu pois? Ei onnistu, et sinä nyt aina voi lähteä pois. Eihän se ole mukavaa kun vieraat lähtevät tuosta vain sanomatta hyvästejä.”
Ensimmäinen kissa ylettyi jo latvaan. Hän oli likaisenvalkoinen ja tämän turkkia repi sieltä täältä pitkät arvet. Kissa loikkasi Rastaanvireen kimppuun mutta naaras ehti väistää ja hypätä toisen puun alemmalle oksalle. Siitä hän hyppäsi maahan ja juoksi syvälle metsään. Kissat seurasivat nopeaa vauhtia ja Tiikeritähden ääni kaikui metsässä:
”Jos kerran eksyt Pimeydenmetsään, ei paluuta pois ole! Hahaha!”
Rastaanvire juoksi nopeampaa kuin koskaan ennen, ja karisti kissat kannoiltaan.
Metsässä kaikki puut näyttivät aivan samanlaisilta. Ne kaikki kasvoivat melko tiheässä, niiden runko oli harmahtava ja niissä oli aivan vähän lehtiä, joissakin ei yhtään. Jotkin puut olivat onttoja ja niissä saattoi olla reikiä. Joki solisi jossain lähellä. Rastaanvire pysähtyi ja kuunteli sekä maisteli ilmaa. Kissojen vaimeita tuoksuja oli ympäri metsää. >Kuinka suuri tämä metsä on! Voi ei....ehkä en herää ollenkaan? Pitikin mennä näin aikaisin nukkumaan, joudun piilottelemaan kissoilta koko yön.< hän ajatteli ja kulki joen suuntaan.
Hän oli väsynyt ja janoinen, joten jäi joelle juomaan.
Juuri silloin takaa kuului rasahdus.
”Gaah!” likaisenvalkoinen arpinen kolli, sama joka oli melkein saanut Rastaanvireen kiinni puussa, loikkasi kuivuneesta puskasta hampaat irvessä. Rastaanvire ei reagoinut tarpeeksi nopeasti joten kolli tarttui häntä niskasta ja upotti veteen. >Tuo tyhmä kissa varmaan luulee, että hukkuisin! Hah! Hän ei tiedäkään, millaisia voimia minulla on...<
Rastaanvire pysyi veden alla todella pitkään, liikkumatta. Jonkin ajan päästä kolli päästi irti tämän niskasta, ja juuri silloin Rastaanvire hyökkäsi kollin päälle ja puri häntä kaulaan.
Epätavallisesti hampaat iskeytyivät tavallista nopeammin kollin nahkan läpi ja veri purskahti nurmelle. Kolli oli kuitenkin yhä melko kunnossa, joten tämä pääsi irti Rastaanvireen otteesta. Rastaanvire kuitenkin nappasi tämän mukaansa jokeen. Juuri tuona yönä joki kulki tavallista nopeammin ja aallot olivat suuria. Kolli repi Rastaanvireen kuonoa, mutta naaras painoi tämän pään veden alle. Keskellä jokea oli suuri kivi, ja kummatkin kissat osuivat siihen vauhdilla. Kolli hyppäsi nopeasti rannalle ja Rastaanvire tuli tämän perässä, suurella hypyllä. Rastaanvire kaatoi kollin kumoon, ja silloin kollin pää osui terävään kiveen.
Tummanharmaa naaras haukkoi henkeä ja katsoi likaisenvalkoista kollia. Kollin pää oli veressä ja hän lojui terävän kiven vieressä.
Hän oli kuollut.
”Mi...Minä tapoin toisen kissan...” Rastaanvire lausui ajatuksensa ääneen. Hänen poskelta alas vierähti pieni kyynel.
”Mutta...eihän se ole mahdollista? Tuo kollihan...oli jo valmiiksi kuollut?” Kollin turkki himmeni hiljalleen ja hän katosi. Rastaanvire kauhistui.
”Olen kamala murhaaja...tapoin jo kuolleen kissan! Miten sille kollille nyt käy? Joutuuko hän kulkemaan yksin pimeillä taivailla, ilman ketään muuta? Vai...kulkeeko hän enää koskaan missään..?” Rastaanvire nuolaisi veristä käpäläänsä ja istahti uupuneena maahan.
Hän ei tunnistanut puita ympärillään. ”Olen eksyksissä...”
Kissojen huutoja kaikui ympäri metsää. Mutta kukaan ei sattunut löytämään Rastaanvirettä... ainakaan heti.
Vastaus:Jännittävää, miten tämä jatkuu?!
30 kp:eetä!
~Talvikinkukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Jäätassu,Tuuliklaani
02.02.2013 13:57
Tassuttelin mestarini kanssa takaisin leiriin näin kuinka Pakkasjuova tuli surullisena luokseni.
"Mitä on sattunut?"kysyin puskien kollin kylkeä lohduttavasti.
"Siskoni Hiutalesydän loukkasi etutassunsa jotenkin."kolli makui surullisena.Ymmärsin miltä kollista täytyi tuntua hän oli niin läheinen siskonsa kanssa.
"Otan osaa ja olen varma,että hän toipuu."mau'uin lohduttavasti.Kolli nyökkäsi ja lähti laahustamaan soturien pesään.Katsoin tämän perään haikeana.Mestarillani näytti olevan kaikki hyvin hän nimittäin puhui Mustahaukan kanssa,keskustelu taisi olla jotain muutakin kuin pelkkää ystävien välistä.Hymyilin ja lähdin metsästämään.Nummelle oli alkanut kertyä paljon sumua.Yritin haistaa sumun läpi riistaa mutta en saanut vainua ainoastakaan riista eläimestä.Jatkoin haistellua päättäväisenä ja lopulta sain vainun hiirestä.Aloin vaania pientä jyrsiää ja kevyin askelin hiivin lähelle pahaa aavistamatonta otusta.Kun olin tarpeeksi lähellä loikkasin hiiren päälle ja katkaisin tämän niskat.Hautasin saaliini tyytyväisenä.Haistelin ilmaa uudestaan sain vainun jäniksestä.Se ei ollut erityisen pulska,mutta sekin pystyi viemään klaanilaisilta nälän joksikin aikaa.Valmistauduin ponkaisemaan otuksen kimppuun.Sitten kuulin paha enteistä jyrinää.Näin valtavan hirviön tulevan lähemmäs.Jänis lähti hurjaa vauhtia pois hirviön tieltä.Jähmetyin lähestyvän hirviön eteen.
#Minun on mentävä!#kiljuin mielessäni,mutta jalkani pettivät alta.Suljin silmäni ja valmistauduin viimeiseen hengenvetoon mutta hirviö kääntyikin.
#En kuollutkaan!#kampesin itseni pystyyn ja katsoin kaukaisuuteen katoavaa hirviötä.
"Metsästys riittää tältä erää."mau'uin itsekseni kaivoin hiiren esiin ja lähdin leiriä kohti edelleen väristen.
Saapuessani leiriin etsin katseellani Pakkasjuovaa en nähnyt kollia missään.
Huokaisin ja menin oppilas pesän edustalle aterioimaan.Söin pyytämäni hiiren parilla nälkäisellä hotkaisulla.Sitten aloin nuolla turkkiani.Haukottelin ja astelin oppilas pesälle omalle sammaleelleni nukkumaan.Suljin silmäni ja nukahdin.
----------------------------------------------
Aamulla:

Tunsin jonkun tökkivän kylkeäni avasin silmäni raskaasti ja näin Haukkatulen.
"Tuletko metsäsätämään riista on todella vähissä."mestarini maukui ja tökki minua uudelleen.Nousin ylös venytellen samalla kipeitä jäseniäni.
"Voisin tullakkin."haukottelin,mestarini nyökkäsi ja tassutteli jo leiri aukiolle.Seurasin tätä hitain askelin etsin Pakkasjuovaa katseellani mutta kollia ei näkynyt missään.Luovutin ja lähdin mestarini kanssa metsälle toivoen,että näkisin Pakkasjuovan vielä tänään.Juoksimme nummelle ja katselin ympärilleni en nähnyt yhtään riistaa.
"Käytä kuonoasi,mitä haistat?"mestarini kysyi tutun kysymyksen.Haistelin ilmaa tarkkaavaisena.
"Haisan kaksijalkojen hirviöiden hajun mutta ne ovat suurin osa valjuja."mau'uin.Mestarini nyökkäsi tyytyväisenä mutta kehotti jatkamaan.
Minun oli ponnisteltava,että saisin haistettua mitään hirviöiden katkun seasta.
"Haistan rastaan."mau'uin kummastuneena.
#Tuuliklaanin reviirillä oli harvemmin lintuja sillä puita ei juurikaan ollut.
"Se on totta."Haukkatuli myönsi.Näin linnun tonkimassa matoa.Pudottauduin vaanimis asentoon ja loikkasin avuttoman linnun niskaan.Puraisin sitä ja se kuoli.Lintu putosi suustani ja suuni auvautui äänettömään kauhun kiljaisuun.Mestarini ryntäsi luokseni ja näin järkytyksen tämän kasvoilla.Näimme monia kuolleita jäniksiä,hiiriä ja muita pikku jyrsiöitä.Ne lemusivat kaksijaloille.Ne kaikki näyttivät mädääntyneiltä.Kaksijalkojen lemun seassa oli myös häivähdys variksenruuan lemua.
"Eiiii!"Haukkatuli huusi kauhistuneena.Mestarini oli yhtä järkyttynyt kuin minäkin.
"Kaksijalat todella aikovat tuhota meidät!"mestarini ravisti päätään raivokkaasti.

Jatkuu..
Vastaus:Mahtavaa! 30 kp:eetä!
~Talvikinkukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Murhe
02.02.2013 13:16
"Minulla oli ollut outo päivä. Haluatko, että kerron siitä, Kylmätähti?" kysäisin sillä minulla oli ollut tosiaan outo päivä. Oli jo ilta, ja makoilimme pesässämme. Tuoresaaliskasa oli keskellä pesää. "Anna palaa vain, Murhe." Niinpä aloitin kertomisen päivästäni. "Kun olit sanonut silloin aamulla, että mene metsästämään, lähdin ulos. Silloin näin valkoisen kissan hyppäävän Jättiläiskivelle. Raivostuin, koska luulin sen olevan klaanikissa. Kun menin lähemmäs, tämä hyppäsi minua päin, ja sujahti lävitseni. Se oli haamu. "Kuka sinä olet? Mitä minusta haluat?" kysyin haamulta. Tämä kertoi saman ennustuksen, jonka olin kuullut aijemmin. "Tulee yksi, joka on teille onni ja auvo. Tulee toinen, joka on teille pimeys ja kuolema." Sitten aave katosi. Jäin miettimään ennustusta. "Tulee yksi, joka on teille onni ja auvo. Tulee toinen, joka on teille pimeys ja kuolema. "Teille" Tarkkoittaakohan se minua ja Kylmätähteä? "Tulee yksi, joka on teille onni ja auvo." Se varmaan tarkoittaa sitä, että tulee joku. Mutta sitten tulee se "Toinen" Hmm.." mietin ääneen Jättiläiskivellä, jolle olin hypännyt." lopetin kertomuksen. Kylmätähti katsoi minua. "Etkö ymmärrä ennustusta loppuun?" tämä kysyi. "Valitan."

Aamulla istuskelin jälleen Jättiläiskivellä miettimässä ennustusta. Lopulta älysin. Juoksin Kylmätähden luo. "Tajusin, mitä ennustus tarkoittaa!" huudahdin. "Niinkö?" hän vastasi. "Se "teille", tarkoittaa sinua ja minua! Ja "yksi", ja "toinen", ovat pentujamme!" "Mutta sittenhän se toinen on meille onni, ja se toinen kuolema!" Kylmätähti huudahti. Hän oli oikeassa.
Vastaus:15 kp:eetä
~Talvikinkukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Hunajatassu, Varjoklaani
02.02.2013 12:17
Luku 2:

~Tunteiden valtakunta osa 2~

Leikin pienellä kivellä heittelemällä sitä ympäriinsä. Pian kuulin rapinaa ulkoa.
"Tule vain, tiedän että tulit taas ilkkumaan minua, Karheaturkki." Sähähdin ja keskityin leikkimiseen.
"Ei, en ole Karheaturkki. Toin sinulle ruokaa." Kuulin tutun kollin äänen. Nostin katseeni maasta ja näin komean oppilaan.
"Kotkatassu?" Naukaisin hiljaa ja hymy pyrki huulilleni. Kotkatassu nyökkäsi ja lähestyi minua. Hän laski pulskan vesimyyrän maahan, suoraan eteeni. Kiitin naukaisulla ja kumarruin syömään. Syötyäni nostin katseeni ja katsoin oppilaan lämpöä tihkuviin silmiin. Hän nyökkäsi ja heilautti häntäänsä hyvästiksi. Katsoin hänen peräänsä pitkän tovin.

Nuolaisin tassuani ja hieroin sillä korvantaustaani. Olin auttanut parantajaa niin hyvin kun voin, ja toivoin saavani palkkion siitä. En tietenkään odottanut saavani mitään, sydämeni pohjalla kumminkin kiehui usko siitä, että saisin vastinetta. Pian kuulin ääntä takaani, ja hätkähdin.
"Hunajatassu, tule tänne." Nuhanenä naukui ja hymyili lempeästi minulle. Oliko tämä sitä mitä odotin?
"Sinun jalkasi on parantunut." Hän maukaisi riemuissaan ja minäkin naurahdin.
"Vihdoin! Mutta, oli tosi kivaa auttaa sinuakin." Mau'uin ja hymyilin Nuhanenälle. Hän oli minulle kuin mestari. Kolli kehräsi ja nuolaisi korvaani. Hän viittoi minua poistumaan, ja nyökkäsin. Loikin ulos ja nuuhkaisin raikasta ulkoilmaa keuhkoni täyteen. Kevät oli tulossa.
"Hunajatassu!" Kotkatassun ääni kuului koko leirin halki. Tunsin painon päälläni, ja aurinko häikäisi silmiäni. Kotkatassu oli hypännyt leikkisästi päälleni, ja nauroi. Minäkin kehräsin ja sujahdin pois toisen oppilaan alta. Loikkasin ja tönäisin leikkisästi Kotkatassun lapaa, niin että hän kaatui. Hymyilimme molemmat, ja hetken ajaksi katseemme kohtasivat. Katsoimme toisiamme ehkä vain hetken, mutta siinä ajassa ehdin tajuta olevani rakastunut Kotkatassuun.

//Yyh antakaa anteeksi laiskuuteni!:C Hirveän lyhyt, en vain malttanut odottaa että pääsisin kirjoittamaan tuon lopun. D:\\
Vastaus:15 kp:eetä!
~Talvikinkukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Jäätassu,Tuuliklaani
01.02.2013 21:07
Raotin silmiäni hiukan ja annoin pesään tulvivan valon häkäistä minua.Avasin silmäni kokonaan ja nousin pystyyn.Tassuttelin oppilaspesän suuaukolle ja venyttelin teroitellen samalla puhtaan valkeita kynsiäni.Näin sivusilmällä Pakkasjuovan,kun huomasin hänen katsovan minua valpastuin heti ja tunsin punastuvani hieman.Kipitin kollin luo ja otin tämä vieressä olevasta tuoresaaliskasalta jäniksen.
"Haluatko jakaa tämän kanssani?"kysyin.
"Mielelläni."kolli sai soperrettua.Hymyilin ja asettauduin aterioimaan kollin viereen.Tunsin tämän katselevan minua,mutten vastannut tämän katseeseen.
"Haluatko tulla metsälle kanssani?"kolli kysyi toiveikkaana.Olin aikonut vastata myönteisesti mutta sitten huomasin mestarini tulevan soturien pesältä.
"Menen mestarini kanssa,mutta kävisikö huomenna?"mau'uin toivoen kollin myöntyvän.
"No sopiihan se."kolli näytti hieman pettyneeltä mutta nyökkäsi kuitenkin. Hymyilin ja kipitin mestarini Haukkatulen luo.Naaras oli pesemässä hopea raidallista turkkiaan.
"No tulithan sinä."Haukkatuli maukui ja lopetti peseytymisensä.
"Mitä me tänään teemme?"kysyin silmät loistaen.
"Metsästämme jäniksiä katson kuinka nopea olet."mestarini maukui.Nyökkäsin innoissani.Olin oikeastaan paras juoksussa,olin nopea ja notkea.Mestarini lähti leirimme suuaukolle minä aivan kannoillaan.Kun saavuimme nummelle näimme miten tuhottu se oli ja siellä löyhkäsi kaksijalkojen hirviöille.
"Yöh haisee variksen ruualle."nyrpistin nenääni inhosta.Mestarini huokaisi murheellisena ja pudisti epätoivoisena päätään.
"Kuka tietää milloin ne tuhoavat leirimme.."Haukkatuli maukui surullisesti.Ajattelin suuria hirviöitä jotka repivät leirin ja liiskaisivat kaikki kissat.Värisin kauhusta miettiessäni miten lähellä hirivöt jo meidän leiriämme olivat.
"No niin mitä haistat?"Haukkatuli kysyi.Haistelin ilmaa tarkkaavaisena saatoin haistaa hirviöiden katkun läpi myös jäniksen tuoreen tuoksun.Pian näin jo ruskean otuksen.Katsoin mestariani odottavaisena.Mestarini nyökkäsi hyväksyntänsä ja aloin hiipiä varovaisesti jänistä kohti otus käännähti juuri ja pinkaisi pakoon.Minä lähdin juoksemaan täyttä vauhtia otusta päin.
#Ei huolta minulla riittää voimaa voin juosta tuon perässä vaikka kuun.#ajattelin tyytyväisenä.
Loikkasin jäniksen päälle ja kaadoin tämän.Puraisin otusta vikkelästi niskaan tappaen tämän.
"Hyvä olet todella nopea!"Haukkatuli näytti yllättyneeltä.
"Ehkäpä."mau'uin hölmistyneenä huomiosta jonka sain.
"Haistatko mitään muuta?"mestarini kysyi.Haistelin jälleen ilmaa nyt en voinut erottaa hirviöiden katkun seasta mitään.
"En."mau'uin pettyneenä.
"Ei se mitään en minäkään erota mitään,mutta hyvä kun sait noin nuoren ja pulskan jäniksen."mestarini kehui.Kehräsin tyytyväisenä,mutta silti tunsin olevani allapäin kun en saanut lisää riistaa.
Kipitin takaisin leiriin mestarini rinnalla kantaen jänistä leuoissani.
Laskin jäniksen riistakasaan.Näin komean Pakkasjuovan tulevan minun luokseni.
"Nyt voin tulla metsälle kanssasi."ma'uin.
Kolli näytti suunnattoman innokkaalta ja tassuttelimme vierekkäin takaisin nummelle.
" Niin.. Tuota Jäätassu... En tiedä, mutta olen kiinnittänyt viimepäivinä sinuun melko paljon huomiota.. "kolli maukui.
"Mitä tarkoitat? Yritätkö sanoa..."keskeytin tämän lauseen.
"Yritän sanoa... Että minusta tuntuu että ilmassa on jotakin muutakin kuin vain ystävyyttä."Pakkasjuova jatkoi sopertaen.Silmäni laajenivat ja jäin hetkeksi miettimään tunteitani kollia kohtaan
"Pi..Pidätkö minusta? Miten... No ei sillä väliä, minustakin tuntuu siltä!"Kiljahdin onnellisena.
"Sinä senkin karvapallo! Luulitko etten tuntisi samoin? Se,sehän oli päivän selvää!"hihkaisin kaataen kollin,tämä vain naurahti vastaukseksi.
Riehuimme koko loppu illan
----------------
Aamulla

Avasin silmäni hitaasti ja nousin pystyyn jäin nuolemaan takkuuntunutta turkkiani kehräsin haistaessani Pakkasjuovan tuoksun se toi muistot eilisestä.Nousin ylös venyttellen huomasin miten valkea lumi alkoi jo näyttää vetiseltä.
#Hiirenkorvan aika ei voi olla kaukana!#ajattelin onnellisena silloin klaaninkin ruokkiminenkin olisi ehkä helpompaa.Huomasin Pakkasjuovan,hän tassutteli luokseni hymyillen.
"Haluatko tulla partioimaan kanssani?"kolli kysyi.Katselin ympärilleni mestariani ei näkynyt missään.
"Sopiihan se."kehräsin.Menimme Tuuliklaanin rajojen lähelle puhuimme kaikista ajatuksistamme suvustamme sun muusta.Kuuntelin silmät suurina kollin huolia ja muita hänen mieltään painavia asioita.
"Minäkin murehdin juuri noita samoja asiota."kuiskasin ja painauduin kollin lapoja vasten.
"Katso hiiri."kolli supisi.Hän asettautui vaanimis asentoon.Tiesin olevani vikkelämpi joten salaman nopeasti tapoin pienen hiiren ennen kuin se ehti inahtaakkaan.
"Olit liian hidas."naurahdin.
"Ja sinä ehkä liiankin vikkelä."kolli maukui ilkikurinen pilke silmissään.Punastuin hieman mutta naurahdin itsekkin.
------------------------
Myöhemmin

"Yritä uudelleen."kuulin mestarini äänen kavahdin kipua poskessani.Mutta ponkaisin tassuilleni.
"Älä katso sinne minne hyökkäät."Haukkatuli sähisi.Katseeni pyöri ympäri naaraan kehoa päätin iskeä selkään,pidin kuitenkin katseeni naaraan tassuissa.
Loikkasin naaraan selkään tämä yritti irrottaa minut heilumalla.Hän yritti myös näykkäistä minua,mutta pidin otteeni.Otin kaiken painoni vatsalleni ja lihaksikkaille jaloilleni.Naaras litistyi painoni alla.
"Miten meni nyt?"kysyin huolestuneena.
"Sinulla on omaperäinen tekniikka."Haukkatuli naurahti.Punastuin hieman,mutta nyökkäsin pikaisesti.
"Nyt minä hyökkään sinun kimppuusi."Haukkatuli maukui.Hän asettautui vaanimis asentoon.Naaraan katse harhaili pitkin kehoani.Hän ryntäsi minua päin väistin naarasta,mutten osannut odottaa että tämä tekisi äkki käännöksen ja puskisi minun rintaani.Kaaduin maahan mutta nousin nopeasti pystyyn.
Nappasin naaraan hännän hampaitteni väliin ja vetäsin tätä.Naaras kaatui niin että kuului suuri tömähdys.
"Hyvä!"Haukkatuli hihkaisi noustessaan.

Jatkuu..
Vastaus:25 kp:eetä! :D Mahtava aloitus tarina!
~Talvikinkukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Sirpalesydän, Jokiklaani
01.02.2013 14:17
Tuuli ulisi korvissani, juostessani kohti peltoa.
Hidastin tahtiani, ettei pentu alkaisi itkeä.
Se roikkui hiljaa ja tyytyväisenä suussani.
Ruskopentu oli syönyt tarpeeksi, joten sillä ei ainakaan heti olisi mitään hätää.
Lopetin juoksemisen, ja astuin pellolle.
Loska litisi tassujeni alla.
Katsoin ympärilleni.
>Nyt pitäisi vain löytää kotiin.<
Nuuhkin ilmaa, mutta se oli vaikeaa, kun Ruskopentu oli niin lähellä.
Laskin hänet hennosti maahan, ja selvensin päätäni.
Tyhjensin mielestäni kaiken muun, mikä voisi sekoittaa kuunteluani ja haisteluani.
Kuulin kaukaista Ukkospolun ja hirviöiden ääniä.
Sielläpäin oli siis koti!
Nappasin Ruskopennun suuhuni.
Kolli näytti nauttivan reissusta.
Minä en.
Kävelin pitkin loputtomalta tuntuvaa peltoa.
Kaksijalkalat jäivät taemmas, ja tilalle tuli uusia.
Minua haukotutti, mutta hillitsin itseni, ettei pentu putoaisi.
Alkoi sataa hiljalleen räntää, ja aurinko laski.
>Räntäsade vielä puuttuikin!< ajattelin näreissäni ja kiristin tahtiani.
Siristin silmiäni.
Kauempana juoksi hirviöitä ja siellä näkyi…Ukkospolku!
En ollut hirveän kaukana ollutkaan.
Mutta ukkospolulle riitti vielä matkaa.
Ruskopentu huitaisi sokkona räntäpisaraa, joka tipahti hänen nenänsä ohi.
Ukkospolku läheni kokoajan.
Menin puolijuoksua eteenpäin.
Näin hiiren rapistelemassa pellolla, ihan lähelläni.
En ollut syönyt kunnon riistaa moneen päivään, joten kyyristyin alas, ja laskin Ruskopennun maahan.
Jännitin lihakseni, ja loikkasin hiiren päälle.
Palasin takaisin Ruskopennun luo, ja haukkasin hiirtä.
Minua harmitti se, ettei pentu voinut syödä sitä.
Hotkaisin hiiren nopeasti, ja otin Ruskopennun suuhuni.
Pennun kuono väpätti, kun se haistoi hengityksestäni huokuvan hiiren hajun.
’’Älä huoli, kyllä sinä sitä sitten isompana saat.’’ naukaisin, ja hölkkäsin eteenpäin.
Ukkospolku näkyi jo selvemmin, mutta räntäsade yltyi kovaksi.
Räntä läiskytti poskeani inhottavasti, ja turkkini kastui.
Taivas pimeni entisestään, ja Ruskopentukin alkoi hermostua.
Se sätki ja ravisteli itseään loskasta.
En pääsisi tänään kotiin.
Mutta jostain täytyi löytyä suoja.
Olimme jo aivan ukkospolun vieressä.
Juoksin sinne suoraa päätä.
Hyppäsin ojaan, ja ukkospolun alla oli musta, iso ja tilava putki.
Menin sinne, ja laskin Ruskopennun maahan.
Jokainen askel kaikui, ja hirviöiden jylinä kuului selvästi, mutta muuta paikkaa ei ollut.
Räntäsade ei päässyt putkeen, ja kuivaakin siellä oli.
Haukottelin ja menin makuulle.
Kiedoin pörheän häntäni pennun ympärille, ja siirsin sitä itseäni vasten.
Sydämenlyöntini äänet ja rauhallinen hengitykseni sai nopeasti pennun nukahtamaan.
Laskin pääni kovalle putken alustalle, ja suljin silmäni. Jatkaisin matkaa aamulla.

Aamulla…

Hirviöiden jylinä herätti minut.
Katsoin Ruskopentua, joka heräsi myös.
Se alkoi heti vinkua kimeästi.
Nälkä.
Sillä oli nälkä, totta kai.
>Mistä minä yhtäkkiä nyt ruuaksi muutun?!< ajattelin ja aloin sukia pentua riuskoin vedoin.
Nousin pystyyn ja venyttelin.
Tänään lähtisin kotiin.
Rapsutin korvantaustaani, ja otin taas Ruskopennun kantamukseeni.
Ryömin putkesta ulos, ja nousin ojasta.
Nyt minun pitäisi ylittää ukkospolku.
Vihasin ukkospolkua, mutta nyt oli pakko.
Vilkuilin sivuilleni ja ylitin ukkospolun.
Takanani hurahti muutama hirviö.
Olin nyt metsässä.
Lähdin kävelemään loskaisessa maassa.
Yhtäkkiä haistoin Myrskyklaanin.
>Olen heidän reviirillään!< ajattelin hädissäni.
’’Voi kun kukaan ei huomaisi…’’ ehdin ajatella, kun paiskauduin selälleni, ja Ruskopentu kierähti viereeni ja alkoi itkeä.
Avasin silmäni, ja päälläni oli Vatukkakynsi.
’’Sirpalesydän! Kuinka kehtaat tunkeutua reviirillemme! Ja mistä tuo pentu on?’’ kolli murisi ja piteli minua.
’’Minä…’’ aloitin.
’’Kerro!’’ Vatukkakynsi ärjähti.
’’Minut kaapattiin kaksijalkalaan, ja olen matkalla kotiin!’’ selitin hiukan sihinää äänessäni.
’’Mistä tuo pentu on?’’ Vatukkakynsi toisti.
’’Sieltä myös. Sen emo ei hyväksynyt sitä, ja lupasin viedä sen klaaniini.’’ mau’uin.
’’Kotikisu?!’’ Vatukkakynsi maukui äimistyneenä.
’’Niin juuri.’’ sanoin, ja potkaisin raskaan kollin pois päältäni.
’’Ja lähden nyt kotiin. Kiitos ja hei.’’ sanoin ja astelin kohti jokiklaanin reviiriä.
’’Lähde pikaisesti meidän reviiriltämme, en enää halua nähdä sinua täällä!’’ vatukkakynsi murahti vielä, ja lähti leiriinsä päin.
kuulin joen lorinaa.
Juoksin sitä kohti.
Ruskopentu vinkui nälkäisenä.
Näin joen, ja laskeuduin siihen.
Pitelin päätäni ylhäällä, ettei pentu kastuisi.
Uin rivakasti joen yli ja juoksin täysillä päällikön pesälle.
En jäänyt odottelemaan kutsua, vaan ryntäsin sisälle pesään ja jarrutin käpälilläni niin, että loska lensi päällikön päälle.
Laskin Ruskopennun maahan.
’’Sulkatähti!’’ minä puuskutin.
Päällikkö oli pöllämystyneen näköinen, ja yltä päältä loskassa.
’’Sirpalesydän! Sinä olet kotona! Kuinka-’’ Sulkatähden lause keskeytyi, kun hän huomasi kiljuvan Ruskopennun.
’’Mitä tuo täällä tekee?’’
’’Hänen emonsa ei hyväksynyt häntä, joten lupasin tuoda hänet klaaniimme. Saahan hän jäädä?’’ nau’uin epätoivoisena.
Päällikön ilme pehmeni hieman.
’’Selvisikö se todella koko matkan tänne asti?’’
hän kysyi.
Nyökkäsin.
’’Joten se saattaa pärjätä täällä.’’
Ilahduin suunnattomasti.
’’Pidän pian kokouksen. Vie pentu Pikkusulalle.
Mikä sen nimi on?’’ Sulkatähti sanoi.
’’Ruskopentu, mutta miksi Pikkusulalle? Eihän hän-’’
’’Mene vain, saatat yllättyä. Ja mene tapaamaan sen jälkeen muita.’’ päällikkö käski.
Astelin hämilläni, pentu suussani kuningatarpesälle.
Siellä oli Pikkusulka, hän suojelevasti ruskeansävyisen pennun ympärillä.
Kaikesta tästä olin jäänyt paitsi.
Kävelin Pikkusulan viereen ja laskin Ruskopennun maahan.
Pikkusulka katsahti minuun ja sitten Ruskopentuun.
Hänen naamastaan näki, ettei hän tiennyt kummasta yllättyä enemmän, minusta vai Ruskopennusta.
’’Sirpalesydän! Olet kotona!’’ hän naukui, yhä katse nauliintuneena Ruskopentuun.
Laskeuduin Pikkusulan pään tasolle.
’’Pikkusulka, voisitko ruveta tämän pennun emoksi? Sen emo ei hyväksynyt sitä, ja se tarvitsisi maitoa. Ja sinulla näyttää tulleen perheenlisäystä.’’ sanoin anelevasti.
Pikkusulka vilkaisi Ruskopentua, joka ryömi kohti hänen vatsaansa.
Kun pentu pääsi vatsalle, se painautui Pikkusulan pehmoiseen turkkiin, ja alkoi leipoa rytmikkäästi tassuillaan, saadakseen maitoa.
’’Kyllä minä voin.’’ Pikkusulka kehräsi ja nuolaisi Ruskopennun poskea.
Ruskopentu päästi myös jotain kehräyksen kuuloista ja jatkoi maidon lutkuttamista.
’’Kiitos paljon!’’ sanoin huojentuneena.
’’Mutta nyt minä menen katsomaan muita.’’ huikkasin, ja tassuttelin ulos maidonhajuisesta kuningatarpesästä.
Soturipesän lähellä näin tumman hahmon, puhumassa ruskealle kissalle.
Rastaanvire!
Juoksin täysillä heitä päin, ja kaadoin heidät kumoon.
’’Jippii! Oli ikävä!’’ minä kiljaisin onnesta.
Kumpikaan ei näyttänyt tajuavan, kuka heidät oli kaatanut.
Pyörimme yhtenä sykkyränä pitkin loskaista maata, ja jyräsimme Teeritassun, joka oli tullut metelistä huolestuneena katsomaan.
Levisimme pitkällemme maahan.
Pajupuro, Rastaanvire ja Teeritassu ravistelivat päätään, ja jäivät sitten minua tuijottamaan.
Kehräsin sydämeni pohjasta.
Tärkeimmät ystäväni olivat taas lähelläni.
’’Sirpalesydän, oletko se sinä, vai näenkö näkyjä?’’ Pajupuro henkäisi.
’’Sano sinä, onko hän oikeasti tuossa?’’ Teeritassu kysäisi epävarmasti Rastaanvireeltä ja heilautti pörheitä korviaan.
’’Minä OLEN tässä, höpsöt! Pääsin pois!’’ sanoin turhankin äänekkäästi.
Kaikki kolme ryntäsivät päälleni, ja turkkini kostui lukuisista nuolaisuista.
Se jälleennäkemisen riemu, tuntui kuin halkeaisin onnesta.
Kun he olivat lopettaneet nuolemisen, aloin selittää matkastani.
Kerroin Lotuksesta, kaksijalasta ja pennusta.
’’Kotikisu! Toitko klaaniimme kotikisun!?’’ Teeritassu älähti.
Nyökkäsin.
Sulkatähti antoi sille luvan jäädä.
Pikkusulka rupesi sen emoksi.
Samassa kajahti ilmoille kokouskutsu.
Keräännyimme muiden kissojen joukkoon.
’’Sirpalesydän on palannut kaksijalkalasta!’’ Sulkatähti selitti klaanille.
Kaikki henkäisivät.
Punastuin, kun niin moni kissa katsoi minua.
’’Hän on myös tuonut mukanaan erään.’’ päällikkö jatkoi.
’’Tämä kissa on nuori, kotikisun pentu.’’
Kissojen joukosta kuului älähdyksiä.
’’Pennun nimi on Ruskopentu, ja koska se selviytyi niin hyvin, hän on nykyään puhdas Jokiklaanilainen!’’ Sulkatähti naukui.
Kun hän oli päättänyt kokouksen, kierähdin maahan.
Oli niin hyvä olla taas kotona, rakkaitten parissa, raikkaassa ilmassa.

Vastaus:Haluaisin että kirjoittaisit ne kasaa, minun mielestä se olisi selvempi!
20 kp:eetä! :D
~Talvikinkukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Rastaanvire, Jokiklaani
31.01.2013 21:12
Luku 15; Valinta

Rastaanvireen silmät tuijottivat jokaista kissaa vuorollaan. >En voi tappaa omaa siskoani!<
”En tee sitä”, hän tuhahti uhmakkaasti.
”Et vai?” Tiikeritähti virnisti ja väläytti naaraalle veitsenterävät kyntensä. Rastaanvire nielaisi ja pitkät kynnet porautuivat hänen mieleensä.
”E-en voi”, nuori soturi tärisi ja yritti huonoin tuloksin peittää pelkotuoksuaan.
”Voi, kyllä sinä voit. Olet kehittynyt hurjasti, yksi pieni isku kurkkuun ja se on siinä.”
”Ei! Hän on läheisin ystäväni, ja...ja en minä voi tehdä niin.”
”Sinä voit tehdä vaikka mitä, mutta kyse taitaakin olla siitä, että uskallatko ja haluatko. Tai ehkä et tahdo liata pieniä tassujasi vereen.” Ohdakekynsi sähisi irvistäen.
Rastaanvireen sisällä roihahti liekki ja tämä lopetti värisemisen.
”Minä en ole pelkuri tai pieni pentu joka pelkää verta!” Hän murisi ja nosti ylähuulensa ylös paljasten hampaansa.
”No tee se sitten!Jos et tapa häntä, et ole uskollinen Pimeydenmetsälle ja me tapamme sinut!”
Pitkät kynnet välähtivät jälleen Rastaanvireen mielessä. Kipu ja suru tunkeutuivat hänen ajatuksiinsa, ja ajatukset kiistelivät taas. Kuoleminen olisi varmasti kivuliasta ja kamalaa. Ja koska Tähtiklaania ei ollutkaan, minne joutuisi? Jos joutuisi Pimeydenmetsään, kissat tappaisivat uudelleen ja silloin olisi kokonaan pelistä pois, kokonaan kuollut ja sielukin oli jossain maan alla katumassa tekojaan.
Oman perheenjäsenen tappaminen taasen tuottaisi surua koko elämän ajaksi, eikä se koskaan jättäisi rauhaan. Eikä koskaan voisi nähdä omaa siskoaan, ei koskaan. Jos surun ja katumuksen tahtoisi saada pois, pitäisi pyyhkiä kaikki muistot mielestä. Onnelliset pentuajan muistot, iloiset metsästysretket, klaaninvanhimpien härnäämiset, ne kaikki hienot asiat pitäisi unohtaa. >Ohdakekynsi on oikeassa. Kaikki ovat ovat oikeassa niissä asioissa, joissa minä olen väärässä. Ja minä olen joka asiassa väärässä. Kaikella on hintansa, ja nyt minun on pakko valita jompikumpi vaihtoehto, mutta kummastakin saan itselleni taakan. Kunpa pystyisinkin valitsemaan sellaisen vaihtoehdon, josta itse hyötyisin! Olen ollut oikea hiirenaivo, ja tein sopimuksen paholaisen kanssa. Upotin koko elämäni tämmöiseen soppaan, joka kynsii kaiken pilalle. Mitä olenkaan tehnyt...<
”Noh? Jokos olet miettinyt tarpeeksi? Ei tässä ole koko yötä aikaa.” Tiikeritähti naukui.
”Mi...Minä...suostun...” Rastaanvireen äänikin tulvi katumusta ja se katkeili kuin hiiren lyhyt elämä.
”Mainiota...” Tiikeritähti hymyili mielipuolisesti.
Rastaanvireestä tuntui, kuin kuuma tuulenpuuska olisi sujahtanut hänen lävitseen. Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja sairaaksi. Kuin kaikki elämän murheet olisivat kasautuneet yhteen, ja jättänyt elämän täysin vaille toivoa. Kuin voittanut tärkeän kilpailun, mutta sitten saanut selville, että ei ollut seurannut sääntöjä. Ne toivat hetkeksi mieleen muutamien sekuntien pituiset hetket, valtava kipu leviää sydämeen asti. Kuin löytää hieno lehti, joka on niin omaperäinen ja uniikki. Sitä ei ole koskaan ennen nähnyt, mutta sitten se repeää kahtia ja toista puolikasta ei tule koskaan löytämään. Tunne kuitenkin katosi niin nopeasti kuin se oli alkanutkin.
Rastaanvire oli sulkenut silmänsä kivun välttämiseksi.
Kun hän ne uudelleen avasi, heräsi hän Pajupuron viereen kumartuneena, kynnet esillä ja hampaat Pajupuron kaulan yläpuolella.
Rastaanvire hätkähti ja astui taaksepäin. Hän miltei astui Nokkospolun hännän päälle mutta sai juuri ja juuri väistettyä. Sokea kolli hymähteli ja kehräsi unissaan. Rastaanvire katsoi siskoaan. Hän nukkui sikeästi ja näki hyviä unia. Rastaanvire veti kynnet sisään ja huohotti.
>Miten minä tähän jouduin?Nukahdinko muka kynnet esillä tähän asentoon, hänen eteensä?<
Tumma soturi asteli ymmällään ulos raikkaaseen ilmaan. Taivas oli kirkas mutta ilma oli kostea, hiirenkorvan ajan takia.
Mutaturkki tepasteli aukion läpi pentutarhaan. Hänellä oli suussa yrttejä, joita Rastaanvire ei yleensä hänellä nähnyt. Soturi juoksi parantajan perässä pentutarhaan.
”Rastaanvire!” Pikkusulka kehräsi.
”Häh? Mitä sinä täällä teet?” Rastaanvire kysyi emoltaan.
Pikkusulka makasi sammalpedillä ja tämän vieressä nukkui pieni ruskea nuttu.
”Mikä...tai kuka tuo on?” Rastaanvire ohitti Mutaturkin ja tökkäisi ruskeaa palleroa.
”Kotkapentu”, Pikkusulka nuolaisi ruskeaa nyyttiä, ilmeisesti päälaelle sillä pentu kiepahti ympäri.
”Miksi se on sinulla? Miksi edes olet pentutarhassa?”
”Höpsö! Tämä on pikkuveljesi.”
Rastaanvire hämmästyi enemmän kuin paljon. Hän tökkäisi Kotkapentua uudelleen ja pentu tuhisi. ”Miksi et kertonut että saat pennun?”
”No kun en minä sitä tiennyt. Luulin että olen lihonut.” Pikkusulka naurahti ja silitti kollipentua.
”Aika söpö.” Rastaanvire myönsi.
”Niin. Sisiliskovarjo on pahoillaan sinulle siitä että huusi, ole kiltti ja älä riitele hänen kanssaan.”
Rastaanvire jätti hapen poispuhaltamisen väliin ja pidätti hetken hengitystään. Sitten hän vastasi: ”Minä sen aloitin. En tiedä mikä minuun tuli.”
”Hän varmaan tuttuun tapaansa käy täällä pentutarhassa taas monia kertoja. Kerron hänelle, että olet pahoillasi.” Pikkusulka siirsi Kotkapennun viereensä ja kehräsi.
Rastaanvire nyökkäsi lyhyesti ja peruutti ulos pesästä.
Hännänpäätä pisteli, ja hänellä teki pakottava mieli pyytää Pajupuroa joelle.
Ruskea naaras työntyikin juuri ulos sotureidenpesästä.
”Voitko tulla kanssani juomaan joelle? Kauhea jano.” Rastaanvire kysyi.
”Hm? Täällähän on lätäköitä ja märkää lunta siellä täällä. Miksi joelle?”
”En tiedä. Tekee vain mieli. Ja tahtoisin puhua kanssasi.”
”No...minä tulen.” ”Mahtavaa.”

Pajupuro astui joenrannalle ja joi raikasta vettä. Rastaanvire pysytteli hänen takana.
”Mistä halusit puhua?” Pajupuro kysyi ja läpsi vettä hajamielisenä.
Rastaanvire puri hampaitaan yhteen. >Nyt tai ei koskaan... mutta ei! En minä voi...<
”Odota. Unohdin sen...” Rastaanvire mutisi ja raapi maata miettiväisenä.
”Mmm...sitten minä puheskelen tässä jotakin sekavaa...yritä muistaa se asia...” Pajupuro heilautteli päätään puolelta toiselle. Rastaanvire piti kynsiään esillä ja käveli hitaasti kohti siskoaan. >Yksi pieni isku kurkkuun ja se on siinä...Yksi vain, se on nopea ja kivuton...kuolema...<
”Harmittaa nyt että Sirpalesydän ei ole täällä... hänen kanssaan oli mukava metsästää ja jutella...” Pajupuro mumisi. ”Mutta onneksi minulla on sinut... Sinua parempaa siskoa ei olekaan. Vaikka meillä nyt on pikkuvelikin, hän ei koskaan tule olemaan yhtä ihana samalla tavalla kuin sinä olet. Olet niin ainutlaatuinen sisko... Pelästyin niin kauheasti silloin kuin poskesi revittiin. Tahtoisin kyllä tappaa sen...Villikarvako se oli? Joka tapauksessa... Pelkäsin niin kovasti että kuolet. Tai emomme kuolee. Minä en tiedä... Mitä tekisinkään ilman sinua? Toivottavasti pysymme ikuisesti yhdessä.”
Rastaanvire seisoi aivan siskonsa takana ja avasi suunsa, valmiina puremaan henkitorven auki.
”Olet parhain sisko.” Pajupuro mumisi eikä huomannutkaan Rastaanvirettä.
Rastaanvireen sydän hypähti kurkkuun ja tämä perääntyi hieman. Hän veti kynnet sisään.
”Muistan sen asian nyt, mikä minun piti..sanoa.” Rastaanvire sanoi.
”Noh?”
”Olen päättänyt lopettaa Pimeydenmetsässä käynnin. Kokonaan.”
Pajupuro katsoi häntä hetken hieman hämmästyneenä, mutta hymyili sitten lempeästi.

//Omasta mielestäni ihan hyvä tarina :3 Muutes, täällä oli ennen jonkin aikaa semmonen homma, olikohan blogissa, jossa kerrottiin, milloin on seuraava kokoontuminen ja parantajien kokoontuminen. Siinä myös kerrottiin siitä milloin mikäkin klaani hyökkää ja minne, voisko sen laittaa takaisin? Se oli silleensä aika kätevä.
Vastaus:Eihän tämä ole ihan hyvä tarina, vaan Mahtava! Juu, pyydän Mustahaukkaa lisäämään, ja kp:eet, tälläiselle mahtavalle tarinalle ei voi antaa muuta kuin 30 kp:eetä!
~Talvikinkukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kipinätassu, Varjoklaani
31.01.2013 19:18
Nukuin huonosti. Joittenkin mukaan kierin pedilläni ja vaikeroin. Halusin niin kovasti ottaa asiasta selvää, mutten voinut... Ellen sitten menisi salaa Jokiklaanin puolelle ja jäisi vakoilemaan. Siitä ei seuraisi hyvää, vaikka kuinka loikkisinkin puissa.
Kävelin ulos pesästä ja huomasin kuinka Unikkoturkki käveli luokseni.
Voisinko pyytää häntä mukaani? En, ei hän ymmärtäisi.
"Hei! Tuletko partion kanssa saalistamaan?" Mestarini kysyi. Mietin. #Voisi olla hyvä tilaisuus...# Ajattelin. Mieleeni tuli myös ajatus siitä, että joku partiosta ehkä haistaisi kissan hajun ja lähtisi Jokiklaaniin selvittelemään asiaa. Katsahdin käpäliini ja huomasin itseni kulkemassa Unikkoturkin kanssa kohti muita jäseniä, jotka menivät partioon.

Kävelimme partion kanssa lähellä ukkospolkua. Olin saalistanut hiiren ja olin tyytyväinen etten ollut saanut oravaa tai muuta eläintä joka eleskelee puissa.
"Voit jättää saaliin tähän. Kuovi sen päälle hiekkaa niin voimme tulla hakemaan sen sitten myöhemmin." Unikkoturkki neuvoi.
Nyökkäsin ja jätin saaliin ison puun juurelle samalla kun muut tekivät siihen rajamerkkejä. Katselin heitä tarkasti. #Huomatkaa nyt!# Ajattelin panikoituneena. Entäs jos muut eivät haistaisikaan eilisen kissan hajua?
Haistoin maata. Melkein huusin helpotuksesta, kun maassa alkoi haista pienesti eilisen kissan tuoksu. "Rosohammas! Täällä tuoksuu jokin!" Maukaisin takana kulkevalle kollille. Hän juoksi luokseni häntä hermostuneesti kiemurrellen. Pian kaikki loputkin tulivat paikalle. Oli typerän ja hieman huvittavan näköistä katsella kun aikuiset kissat ärhentelivät siitä, kuka tietää nopeiten kenen haju se on. Rosohammas nosti päänsä maasta ja katsoi minua, Unikkoturkkia ja Järkälettä.
"Valju Jokiklaanin haju... " Kolli murisi hiljaa. Kallistin päätäni odottavasti.
#Nyt se tapahtuu...# Ajattelin. Odotin että joku sanoisi jotain, mutta kun kukaan ei edes raottanut suutaan, hermostuin uudelleen. "Tuota... Eikö meidän pitäisi kertoa päällikölle? Onhan sentään soturilain vastaista tulla toisen reviirille." Aloitin epäröiden ja häntä puolelta toiselle viuhtoen. Järkäle ja Unikkoturkki katsoivat toisiaan ja Rosohammas minua. "Hmph.. Totellaan orpoa."
Loikin loppu matkan puissa, koska en kestänyt kuunnella Rosohammasta. Onko hänellä edes vanhempia? Tuskimpa, paitsi oli ehkä joskus aikoja sitten ennen kuin olin edes syntynyt.
Sähisimme toisillemme siitä asti kokoajan, kunnes päällikkölle mentyämme hän käski lopettaa. Unikkoturkki kertoi päällikölle hajusta.
"Hmm. Kertokaa, jos kukaan haistaa pienintäkään hajua kissasta huomisesta alkaen ensi kuuhun." Arpitähti maukaisi. Kaikki me neljä nyökkäsimme ja lähdimme omiin puuhiimme. Menin itse hakemaan metsään jääneen hiireni.
Kun olin kaapinut hiiren esille, kuulin taas ääntä metsästä. Sama naaras, sama haju ja sama turkin väritys. Loikkasin pusikkoon piiloon. "Kipinäpentu! Oletko täällä?" Ääni kuulosti epävoitoiselta. Hengitykseni tuskin kulki, kun naaras käveli aivan pusikon viereltä, hiljaa ja varovasti. Sitten hän loikkasi valtavan hypyn puuhun ja jäi sinne. Päästin puhahduksen. "Ei... ei voi olla... Äitini?" Kuiskasin hiljaa itsekseni ja astuin esiin pusikosta.

//Jatkuu........
Vastaus:o.O Jännää! 20 kp:eetä
~Talvikinkukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Teeritassu, jokiklaani
31.01.2013 19:13
Jatkuu//

Heräsin aamulla varhain. Ulkona kävi kylmä viima, mutta lunta ei satanut, vaikka tuskin sitä enää hirveästi satasikkaan, kun hiirenkorva oli alkanut. Taivaalle ei ollut kuin pari pilvenhahtuvaa ja aurinko paistoi.
Muistin Varjoturkin ja halusin katsomaan häntä. Mutaturkille se sopi, jos vain pitäisin vähäsen etäisyyttä. Varjoturkki nukkui vielä ja minua oli ehdottomasti kielletty herättämästä häntä, joten asetuin hännänmitan päähän hänestä ja kuuntelin hänen tasaista tuhinaansa.
Hän taisi tuntea tuijjotukseni, sillä pian hän avasi jo silmänsä.
"Huomenta." Naukaisin.
"Huomenta vain..." Varjoturkki vastasi ja piti hetken tauon. (pientä yskintää)
"Miten koulutus.. (köh) ...sujui? Hän jatkoi.
"Sain tietää vain yhden asian. Isäni on puhdas jokiklaanilainen soturi, roihuhäntä ja hän hukkui jäihin, kun oli tuomassa minua tänne." Sepitin nopeasti. Varjoturkin silmät laajeenivat.
"Oikeasti?" Hän naukui ja jäi melki sanattomaksi. "Roihuhäntä... Tottakai... Se olit sinä! Synnyit leirissämme!"
"Niin taisin." sanoin sädehtien.

Varjoturkki tuli hyvälle tuulelle. Hain hänelle jänistä ja pidin seuraa, kunnes Mutaturkki käski minut pois ja käski minut huolehtimaan klaanivanhimmista.
"Taas!" Valitin kuin pienikin pentu.

Aukiolla oli outo tunnelma. Rastaanvire oli huolestuneen näköinen ja jotkut olivat kummallisia ja syy selvisi heti.
"Kaksijalka on siepannut Sirpalesydämmen." Rastaanvire naukui. "Emme löydä häntä..." Naamani vääristyi. >Siepattu< Ajattelin huolissani. >minullekkin voi käydä samoin!< Olin puhunut ilmeisesti ajatukseni ääneen sillä paikalle saapunut pajupuro katsoi minua alta kulmien.
"Aika itsekästä." Hän maukui.
"Juu... Anteeksi tähtiklaanin nimeen." Huokasin hiljaa. >Sirpalesydän ajattelee varmaan Rastaanvirettä. Tuskin muutakaan.< pohdiskelin haikeana. >Miksi minä en kelvannut!?<
Vastaus:15 kp:eetä!
~Talvikinkukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Murhe
31.01.2013 19:13
Ällistyin. "Näin pian? Olemme olleet vasta kuun yhdessä." nau'uin. Niin kuin ikinä jaksoinkaan uskoa, tämä oli jotain erilaista. Ennen kuin Kylmätähti ehti vastata, astelin ulos. Näin kaukana pisteen, joka lähestyi lähestymistään. Se oli Elli! Hän juoksi loppu matkan minun luokseni. "Hei Murhe! Mitä kuuluu?" siskoni kysyi. "Hei Elli.. Ja ihan hyvää kuuluu. Olen nimittäin löytänyt kumppanin." vastasin haparoiden ja katsoin Elliä silmiin.

Olin mennyt Ellin, joka niin harvoin käy kylässä niin kanssa Jättiläiskivelle. Tämä ei ollut uskoa korviaan. "Kumppani? Sinullako? Älä puhu soopaa!" tämä oli nauranut. Olin vienyt hänet Kylmätähteä tapaamaan. Sitten hän kyllä uskoi. Katsoin hänen silmiinsä. "Sinulla on kauniit silmät." kuiskasin hiljaa. Hän kehräsi hiljaa. "Niin sinunllakin, Murhe." Nojasimme toisiimme ja katselimme tähtiä yhdessä. Rakastin Satua, Elliä ja Kylmätähteä yhtä paljon kaikkia. Hyppäsin alas Jättiläiskiveltä ja suuntasin kohti pensasta. Olin kuullut rapistelua sieltä. Hetken päästä näin vesimyyrän. Täydellinen saalis. Hyppäsin sen kimppuun ja upotin hampaani siihen. Tunsin kuinka lämmin veri suihkusi suuhuni, ja huomasin vesimyyrän valahtavan veltoksi. Saalis oli kuollut.

Olimme jakaneet Ellin kanssa vesimyyrän. "Minun täytyy pian lähteä, mutta lupaan kautta henkeni että tulen ensi kuussa kylään." siskoni sanoi ja lähti poispäin pesältäni. Kylmätähti oli pesässä kun palasin sille. "Kävisitkö metsästämässä? Ole kiltti Murhe." Kylmätähti anoi. Suostuin tietenkin. Kävelin pois pesästä, ja maistelin ilmaa. Haistoin kottaraisen. Juoksin eteenpäin ja törmäsin johonkin. Isku oli niin kova, että pökerryin hetkeksi. Kun havahduin, erotin jonkin ison, vaikea sanoa minkä väristä. #Se on musta.. Eikun rurkea!# ajattelin ja haistoin inhottavan tuoksun. Koira!

Aijoin suojella Kylmätähteä vaikka kuolemaan saakka koiralta. Hyppäsin sen selkään. Raavin sitä veitsenterävillä kynsilläni ja purin sitä. Mutta se koira oli vahvempi. Se heitti minut selästään ja painoi käpälänsä kurkkuni päälle. "Ghh.. Auta Taru.." pihisin ja näin hämärästi hahmon, joka oli huolestuneen näköinen. Se oli Kylmätähti. "Murhe! Minä autan sinua. Kestä vielä hetki." hän huudahri ja alkoi sähistä koiralle. "Tassut irti kuppanistani!"

Kylmätähti, joka oli niinkin rohkea että oli häätänyt koiran, asteli luokseni. "Kylmätähti, rakastan sinua.. Jos en selviä, niin-" pihisin silmät viirussa. "Ei! Kyllä sinä selviät!" hän huusi. Silmäni alkoivat painua kiinni. Lopulta vaivuin uneen, jättäen Kylmätähden itkemään. Olin jossakin tasaisella nummimaisemalla. Näin vanhan kumppanini, Tarun. "Taru!" huudahdin ja juoksin hänen luokseen. Hänen tähtienhohtoinen turkkinsa oli kaunis. "Minulla on sinulle ennustus: Tulee yksi, joka on teille onni ja auvo. Tulee toinen, joka on teille pimeys ja kuolema." Taru sanoi. En tajunnut hänen ennustustaan. Ennen kuin ehdin kysyä mitään, heräsin. Olin jälleen oikeassa maailmassa. Hereillä, ja elossa. Ainakin toistaiseksi.
Vastaus:hmm... 15 kp:eetä
~Talvikinkukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Haukkatuli, Tuuliklaani
31.01.2013 18:55
Luku 7

Kaiken se uskoo

Haukkatuli tassutteli aukiolla etsien Jäätassua. Hänen oppilastaan ei näkynyt missään. >Hyvä Tähtiklaani sentään. Minne hän on oikein mennyt?< Hopeanvärinen naaras manasi mielessään. Sitten hänen mieleensä tuli, etteihän ollut etsinyt oppilaiden pesästä ollenkaan. Haukkatuli läpsäisi käpälänsä otsalleen.
"Miten voin olla niin typerä?" Hän maukui itsekseen astellessaan oppilaiden pesälle päin. Naaras kurkisti sisään ja näki Jäätassun torkkuvan sammalella-tai yrittävän näyttää torkkuvalta.
"Herätys Jäätassu!" Haukkatuli maukui hiukan närkästyneellä äänellä. Jäätassu kuitenkin vain käänsi kylkeä, mikä sai Haukkatulen hermostumaan lopullisesti. Hän tarttui oppilastaan niskanahoista ja alkoi raahata häntä ulos. Harmaa naaras taisteli hetken vastaan, mutta luovutti vahvempansa pakosta. Oppilas kömpi pystyyn ja ravisteli turkistaan sammmalta. Haukkatuli huomasi selvästi kiintymystä hänen katseessaan kun oppilas ohitti Pakkasjuovan. Haukkatuli väläytti ystävälleen ymmärtävän katseen ja nyökkäsi hyväksyvästi. Nyt oli kuitenkin muutakin ajateltavaa kuin heidän suhteensa. Oikeastaan Haukkatuli ei tuntenut kateutta, ainoastaan puhdasta onnea kahden kissan tunteista. Hän muisteli surullisena Mustahaukan ja hänen riitaansa. Jälleen kerran hänen astellessaan viileästi kollin ohi, hän huomasi soturin olemukusessa jotain uutta-katumusta. Katumusta ja surua. Haukkatuli itse ei ollut koskaan uskonut kollin edes yrittävän parantaa heidän välejään. Vielä enemmän hän hämmästyi Mustahaukan ottaessa varovaisen askeleen häntä kohti. Haukkatuli kiepahti ympäri.
"Mitä sinä nyt haluat?" Hän sähähti selvästi vihaisena kollin edellispäiväisestä käytöksestä. Mustahaukka näytti yhä säälittävämmältä.
"Anteeksi, anteeksi, anteeksi Haukkatuli!" Hän maukui anteeksipyytelevästi, silmissään anova katse.
"Anna anteeksi, ole kiltti! Olin väsynyt ja muutenkin huonolla tuulella, en tarkoittanut mitä sanoin!" Mustahaukka anoi. Haukkatuli loi häneen kylmän katseen ja siristi silmiään.
"Todellako? Oletko varma, että nyt tarkoitat mitä sanot?" Naaras maukui.
"Minä en olisi niin varma EILISEN jälkeen." Hän tuhahti ja heilautti häntäänsä oppilaalleenmerkiksi seurata.
"Ei, Haukkatuli, odota.. Tahdon.." Mustahaukka aloitti, mutta naaras oli jo mennyt Jäätassu mukanaan. Kollin häntä luupahti ja hän kääntyi marssiakseen sotureiden pesään. Haukkatuli antoi Jäätassun päästä rinnalleen ennenkuin jatkoi matkaansa reippaassa tahdissa. Jäätassu näytti paljon pirteämmältä, mutta oli aikeissa kysyä jotain.
"Miksi sinä teit noin? Etkö pidäkkään Mustahaukasta?" Jäätassu maukui. Haukkatuli huokaisi raskaasti ja sulki ahdistuneena silmänsä.
"Pidän toki, paljonkin. Se ei vain ole niin helppoa kuin voisi luulla. On asioita, joita ei lle helppo unohtaa." Hän maukui. Jäätassu katsoi häntä hetken kummastuneena, mutta nyökkäsi sitten ymmärrystä katseessaan.
"Aivan, ymmärrän kyllä, Haukkatuli." Haukkatuli räpytti silmiään kiitollisena ja sipaisi oppilaan lapaa kevyesti hännällään.
"Hienoa, että ymmärrät. Olet hyvä kumppani Pakkasjuovalle. Hänelle en soisi kuin parasta." Hopeinen naaras maukui ja iski silmää. Jäätassu nyökkäsi hieman kiusaantuneena.
"Näitkö sinä meidät? Vai oletko sinäkin huomannut sen?" Hän kysyi. Haukkatuli naurahti ja nyökkäsi.
"Kuka ei olisi nähnyt?" Naaras huiskaisi hännällään puuterilunta, joka kohosi korkealle ilmaan ja kimalteli kauniisti sinertävässä auringonvalossa.
"No, aloitetaanpa sitten. Mitä haistat? Siis meidän kahden lisäksi." Haukkatuli kysyi. Jäätassu kohotti päätään ja raotti huultaan maistellakseen ilmaa.
"No, ihan ensiksi haistan kaksijalkoja-paljon. Sitten haistan Jokiklaanin, mutta tuoksu on vanha, ja häivähdyksen kanista!" Jäätassu maukui. Haukkatuli nuuhkaisi kerran ilmaa ja huomasi erottavansa täsmälleen samat tuoksut.
"Hyvä, ihan oikein! Tämä onnistuu sinulta ilman suurempia ongelmia, hyvä." Hän maukui tyytyväisenä.
"Mitä haluaisit seuraavaksi harjoitella? Ajattelin, että pitäsimme tänään vähän vapaamman päivän." Naaras maukui. Jäätassu ei kauaa miettinyt.
"Taistelemista!" Hän hihkaisi innostuneena. Haukkatuli nyökkäsi ja peruutti jonkin matkan päähän oppilaastaan.
"Selvä. Antaa tulla!" Hän maukui haastavasti ja kumartui maata vasten. Samassa jäätassu jo syöksyikin häntä kohti, näyttäen tähtäävän päähän. Se ei näkynyt silmistä, vaan hänen varmuudestaan. Haukkatuli kiepahti viime hetkellä sivuun ja potkaisi oppilasta kylkeen. Jäätassu lennähti hiukan kaemmas, mutta kiepahti notkeasti ympäri ja kääntyi uuteen hyökkäykseen. Tällä kertaa hän näytti tähtäävän jalkoihin, mutta väisti Haukkatulen päähän tähdätyn iskun kipahtamalla sivuun viime hetkellä ja iskemällä Haukkatulta kylkeen. Soturi sähähti ja syöksähti uskomattoman nopeasti kohti hyökkäävän oppilaan selkää. Hopeanharmaa naaras kiepahti ilmassa ympäri ja mätkäisi oppilasta lavoille. Jäätassu kuitenkin syksähti nopeasti pois alta. Juuri kun hän oli loikannut korkealle ilmaan ja oli syöksymässä Haukkatulta kohti hän sivalsi hännällään oppilaan takajalkoja kampaten hänet maahan. Jäätassu kirkaisi ennenkuin tömähti lumihankeen hopeinen pää edellä. Haukkatuli räkätti kyyneleet silmissä Jäätassun kömpiessä vihaisen näköisenä lumihangesta ja syöksyessä tätä kohti. Tällä kertaa oppilaan onnistui selättää taitava soturi, joskin se johtui Haukkatulen yhä jatkuvasta räkätyksestä. Hetken kuluttua naaras kömpi pystyyn ja ravisteli turkkiaan.
"Hyvin tehty, Jäätassu. Et kuitenkaan osannut odottaa iskuani." Hän maukui tyytyväisenä. Jäätassu nyökkäsi.
"No en! Se oli MAHTAVAA!" Naaraan silmät välkkyivät ylpeydestä. Haukkatuli vain hymähti hyväntahtoisesti ja heilautti häntäänsä.
"Kiitos. Opetan sen sinulle myöhemmin, koska alkaa olla aika myöhä." Soturi maukui ja lähti juoksemaan kohti leiriä Jäätassu perässään. >Hänkin on nopea, hänestä tulee vielä loistava soturi.< Haukkatuli kehui oppilastaan mielessään. Sää oli jo lämpimämpi kuin eilen, mutta tuuli teki siitä jäätävän. Haukkatuli värähti kylmästä tuulen tunkeutuessa hänen paksun turkkinsa läpi. Onneksi Tuuliklaanin leiri näkyi nummenharjalta alamäkeen, ei ollut pitkä matka. Haukkatuli kiri viimeiset ketunmitat ja pelmahti Jäätassun kanssa aukiolle. Pakkasjuova tassutteli heitä vastaan, hänen silmänsä tuikkivat iloisesti, mutta niissä oli myös hiven rakkautta.
"Jäätassu! Onko Haukkatuli hyvä mestari?" Kolli kysyi. Jäätassun silmät tuikkivat onnesta.
"Hän on PARAS. En olisi voinut saada parempaa mestaria!" Jäätassu maukui. Haukkatuli punastui hiukan.
"No jaa... Joka tapauksessa saat nyt levätä. Voit mennä syömään Pakkasjuovan kanssa, jos haluat." Haukkatuli maukui. Jäätassua ei tarvinutkahdesti käskeä. Hän ja Pakkasjuova tassuttelivat tiehensä jutellen jostain. Haukkatuli tassutteli väsähtäneenä heidän perässään tuoresaaliskasalle, joka oli säälittävän pieni. Hän nappasi sieltä pienen, luisevan hiiren ja kyyristyi Varissulan viereen aterioimaan. Varissulka näytti olevan hämmästynyt Haukkatulen osoittamasta huomiosta, ja lähes poikkeuksetta saattoi sanoa että kuka tahansa kolli olisi.
"No hei, Haukkatuli. Mitä laisesi kaunotar tekee minun seurassani?" Varissulka maukui. Haukkatuli sipaisi hänen kuonoaan tuuhella hännällään. Tummanharmaa kolli näytti olevan taivaissa.
"Ajattelin pitää sinulle seuraa.." hän maukui. Varapäällikkö kehräsi hiljaa. Haukkatuli sai juuri hiirensä syötyä, kun Varissulan täytyi lähteä auringonlaskun partioon.
"Hei sitten, Varissulka!" Hän huikkasi.
"Nähdään myöhemmin!" Kolli maukui ennenkuin katosi näkyvistä partio perässään. Hetken kuluttua Haukkatuli erotti silmäkulmassaan liiankin tutun tummanharmaan hahmon joka lähestyi häntä. Haukkatulen kasvoille levisi kiukkuinen ilme. Hän kiepahti ympäri niin, että oli kollin kanssa vastatusten.
"Mitä sinä NYT haluat?" Hän sähähti. Mustahaukka painoi katseensa maahan.
"Tahdon.. Pyytää anteeksi." Hän maukui hiljaa. Haukkatulen ilme muuttui hämmästyneeksi. Nyt kolli tuntui olevan tosissaan. Vihainen loimotus ei silti kaikonnut hänen katseestaan.
"Oikeasti?" Hän kysyi.
"Vannon Tähtiklaanin nimeen, että olen tosissani. Annna anteeksi, Haukkatuli, että kohtelin sinua niin." Mustahaukka maukui katuvasti. Haukkatuli mittaili tuota tummanharmaata olentoa katseellaan pohtivaisesti.
"Annathan anteeksi?... Annathan?" Mustahaukka sopersi. Haukkatuli mietti hetken, ennenkuin nyökkäsi aavistuksen verran.
"Hyvä on. Saat anteeksi." Hän maukui lempeästi. Mustahaukka nosti katseensa ja näytti erittäin huojentuneelta.
"Voi, Haukkatuli.. Kiitos." Hän sai sanottua. Haukkatuli oli jo kääntymäisillään pois, mutta Mustahaukka pysäytti hänet.
"Sinun pitää tulla mukaani." Hän maukui epätoivoisena. Haukkatuli päätteli sen olevan tärkeää, joten hän päättimennä kollin mukaan. Kaksi kissaa juoksivat vieretysten pois leiristä. Viima nuoli Haukkatulen hopeista turkkia hänen istahtaessaan viimein Mustahaukan viereen pienen, jäätyneen puron vierelle. Kuunvalo heijastui sen mustasta pinnasta saaden sen loistamaan hopeisena. Hetken he seisoivat ihastelemassa sitä, kunnes Mustahaukka nousi seisomaan.
"Haukkatuli, olen halunnut sanoa tämän jo kauan." Hän maukui lempeästi. Haukkatuli näytti yllättyneeltä. Eihän Mustahaukka ollut koskaan ystävällinen?
"Minä... Minä rakastan sinua." Soturi maukui rakkautta äänessään. Haukkatuli ei saanut pihaustakaan pihalle.
"Tunnetko sinä samoin?" Mustahaukka maukui epävarmasti. Haukkatuli oli yhä tyrmistynyt, mutta alkoi pikku hiljaa käsittää mistä oli kyse. Hän vilkaisi peilikuvaansa jäätyneen puron pinnasta käsittäen, että Mustahaukka oli kuin hänen varjonsa. Haukkatuli katsoi syvälle Mustahaukan meripihkasilmiin, eikä nähnyt muuta kuin sammumatonta rakkautta. Hän tiesi, että Mustahaukka oli se oikea.
"Kyllä. Kyllä! Rakastan sinua Mustahaukka." Hän maukui haltioituneena ja painautui soturin kylkeä vasten kehräten syvältä kurkustaan. Mustahaukka nuolaisi hänen päälakeaan lempeästi ja kietoi häntänsä hänen omaansa. Nyt kaikki oli niinkuin pitikin. Haukkatuli nosti päänsä toisen soturin turkista ja painoi kuononsa Mustahaukan kuonoa vasten. Haukkatuli saattoi unohtaa kaikki heidän kahnauksensa, hirviöt, kaiken muun. Nyt kaikki oli hyvin.
Vastaus:20 kp:eetä!
~Talvikinkukka

 






META TAG (title): Warriorcats Rope









-->







 





--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Sirpalesydän, Jokiklaani
31.01.2013 17:19
(anteeksi, tuli kaksi kertaa, en tiä miks)

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Sirpalesydän, Jokiklaani
31.01.2013 17:18
Haukottelin, ja tunsin oudon tuoksun nenässäni.
Lotus pentuineen nukkui vielä, mutta kaksijalka oli jo hereillä.
Se laski pahanhajuista kotikisunruokaa kipossa lattialle, ja yritti selvästikin houkutella minut sinne.
Kaksijalka käveli kauemmas, ja astuin askeleen kohti kippoa.
Minulla oli kauhea nälkä, koska en ollut syönyt koko eilispäivänä mitään.
Vesi kihosi kielelleni, vaikka ruoka ei näyttänyt järin ihanalta.
Laskin kuononi lähemmäs ruokaa ja haistoin sitä.
Sitten otin sitä vähän suuhuni, ja nielaisin.
Kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin, niin kammottavalta se maistui.
Mutta kun muuta ruokaa ei ollut saatavilla, aloin syödä sitä.
Tunsin jonkun liikkuvan pitkin selkääni.
Pomppasin äkisti kauemmas ja sähähdin.
Kaksijalka istui pesän lattialla, ja katsoi minua hölmistyneenä, käpälä ojossa.
Lipaisin huuliani, ja astelin sitten Lotuksen luo.
Musta naaras näytti heräilevän.
’’Huomenta, Sirpalesydän -vai mikä nyt olitkaan.-, lähdetkö tänään?’’
’’Jos pääsen jollain keinolla ulos.’’ ehdin vastata, kun kaksijalka jo aukaisikin pesän oven.
Se huitoi käpälällään ulos.
’’Se haluaa meidät ulkoilemaan.’’ Lotus selitti, ja otti kolme pentuaan suuhun.
’’Tuon sinä saat kantaa.’’ hän jatkoi, ja työnsi Ruskopennun minulle.
Otin sen hellästi suuhuni, ja tepastelin Lotuksen perässä kohti ovea.
Pääsimme ulos.
Lotus oli ollut oikeassa.
Pihaa ympäröi valtava, korkea aita.
Sen päälle olisi ollut mahdotonta hypätä.
Kaksijalka tuli myös ulos, mutta keskittyi
- onneksi- omiin juttuihinsa.
Tarkastelin aitaa.
Näin siinä aukon.
Koetin ahtautua siitä läpi, mutta en mahtunut.
>Ääh…< ajattelin, ja istahdin maahan miettimään.
Sitten sain ajatuksen, ja ryömin pienen puskan taakse, varmistaakseni, ettei kaksijalka nähnyt.
Aloin kaivaa maata leveillä käpälilläni.
Jos saisin kuopan kaivettua, pääsisin ehkä aidan ali pois.
Sitten kuulin kaksijalan hälisevän jotain.
Kurkkasin puskasta, ja Lotus viittoi minua hännällään tulemaan sisälle.
Otin Ruskopennun suuhuni, ja tassutin tottelevaisesti sisälle.
Laskin sen Lotuksen viereen, joka oli jo mennyt pedilleen.
Minun täytyisi esittää kilttiä, pihassa pysyvää pikku kisulia, että pääsisin useammin ulos, kaivamaan kuoppaa.
Istahdin Lotuksen viereen.
’’ Pääsen täältä varmaan pian pois.’’ nau’uin hänelle.
Naaras katsahti minuun.
’’Mitä kautta?’’ hän kysyi.
’’Kaivan kuoppaa, että pääsen aidan ali.’’ vastasin ja lipaisin kynsiäni.
’’Muista ottaa surkimus mukaan.’’ Lotus sanoi ja kiepsahti kyljelleen imettämään pentujaan.
En vastannut mitään, ja tassuttelin itsekin kauemmas, ja lysähdin siihen.
Ollapa nyt sotureidenpesässä, omalla sammalpedillä.
Mutta kun en ollut.
Tästä tulisi pitkä matka.
Makoilin lattialla.
Kyynel vierähti poskelleni, ja tipahti maahan.
Halusin kotiin.
Minulla oli ikävä Rastaanvirettä.
Ja Sulkatähteä, Pajupuroa sekä Kiviturkkia.
Pyyhkäisin käpälälläni naamaani.
Tahdoin vain olla kotona.
Tälläkin hetkellä minun pitäisi olla ehkä partiossa.
Mutta ei, minä olen vangittuna kaksijalkalaan!
Sähähdin ja paukautin lattiaa.
Kaksijalka vilkaisi minua kysyvästi, ja aukaisi taas oven.
’’Se haluaa, että menet sinne rauhoittumaan.’’ Lotus opasti.
Jolkotin ulos ja kaksijalka sulki oven.
Se jäi itsekin sisälle.
Ryntäsin puskan taakse.
>Nyt on hyvä tilaisuus kaivaa tämä loppuun.< ajattelin ja kuoputin maata raivokkaasti.
Kuoppa näytti jo suurelta.
Koetin ahtaa kehoni sen lävitse, mutten mahtunut vielä.
Jatkoin kaivamista.
Kaksijalka tuli taas ovelle.
Eipä antanut minun kauaa viipyä.
Tassutin kiltisti sisälle kipeillä tassuillani.
Maan kaivaminen sattui.
Laahauduin onnellisena Lotuksen luo.
’’Kuoppa on melkein valmis. Pääsen pian pois.’’ sanoin, ja lysähdin makuulle.
’’Hienoa, toivottavasti löydät klaaniisi, ja etkä palauta surkimusta, eikun siis, Ruskopentua.’’ naaras vastasi.
Nyökkäsin ja pyörähdin makuulle, torkahtaen hetkeksi.

Myöhemmin puolenpäivän aikaan kaksijalka päästi meidät jälleen ulos.
>Inhottavaa ramppaamista.< tuumin.
Otin Ruskopennun suuhuni, ja juoksin taas puskan taakse.
Kaivoin vielä kuoppaa.
Ruskopentu makasi maassa, hennosti vinkuen ja nostellen päätään.
Otin sen suuhuni, ja koetin taas mennä kuopasta.
Mahduin siitä enimmäkseen.
Kaksijalan mölinä alkoi kuulua lähempää, ja askeleet tömisivät kuuluvasti.
Se oli tulossa hakemaan minua.
>Tätä en voi jättää. Minun on pakko mennä NYT!<
Aloin raapia takajaloillani maata saadakseni lisävauhtia kuopasta poismenemiseen.
Kaksijalka kahisutti puskaa, ja mölisi entistä kovemmin.
Se näki minut ja ojensi käpäläänsä hätäisesti minua kohti.
Potkaisin vielä viimeisen kerran maata, ja pääsin kuopasta, aidan toiselle puolelle.
Lotuksen musta turkki näkyi aidan raoista.
’’Kiitos kaikesta Lotus! En tule unohtamaan sinua!’’ huusin tälle onnellisena.
Lähdin juoksemaan pellolta näyttävälle paikalle, ja kun vilkaisin taakseni, näin pienen kaipuun pilkahduksen naaraan meripihkan värisissä silmissä.

Jatkuu…

//Anteeksi, hirvee pätkä, ja aika pomppii tarinassa//

Vastaus:ihan hyvähän tämä ;) 20 kp:eetä!
~Talvikinkukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Pikkusulka, Jokilaani
30.01.2013 21:50
11. Luku

Onni

Makailin hiljaa paikoillani erittäin muhkean sammalmättön päällä ja yritin rauhoittua. Päivä oli jo sarastanut ja näin kuinka pienet oppilaat telmivät hiekan ja nurmen päällä ulkona. Huokaisin syvään ja nousin ylös muhkealta pediltäni. Virnistin hieman, sillä tiesin että pian joku muu valtaa paikkani. Astelin pehmeällä hiekalla eteenpäin ja pian pujahdin jo pesän suuaukosta auringon valoon. Aurinko ei sokaissut minua kuten ennen, vaan pelkästään lämmitti jo muutenkin lämmintä turkkiani. Kävelin hiljaa eteenpäin kuuman hiekan päällä, vaikkakin se vain hieman poltteli tassujani. Nostin vauhtiani rivakaksi ja nopeammaksi. Kummallista kyllä, minulla ei ollut nälkä. Vatsassani tuntui kummalliselta ja oloni jotenkin turvonnut. Jäin seisomaan paikoilleni värikkään kellertävän taivaan alle. En nähnyt Pajupuroa enkä Rastaanvirettä.
>> He ovat varmaan syömässä << ajattelin ja lähdin etsiskelemään toista erittäin tärkeä kissaa. Nimittäin Sisiliskovarjoa. Ajattelin tummaa kollia ja tämän lempeitä silmiä ja pehmoista turkkia. Ajatus sai minut kehräämään onnellisesti ja rakastuneeksi. Kävelin onnellisesti eteenpäin. Silloin joku törmäsi minuun ja viskaisi maahan. Hiekka hiersi niskaani ja kylkeeni ruhjeita jotka tuntuivat palavan. Pidätin huutoa ja nousin varoen ylös. Puuskutin paikoillani ja mulkaisin vihaisesti minuun törmännyttä. Mutaturkki katsoi minuun pahoittelevasti, suuri nippu yrttejä suussaan. Ilmeeni pehmeni katsoessani kollin touhua.
- Tärvitsetko apua? maukaisin ja astuin mudan värisen kollin vierelle. Kolli nyökkäsi ja ponnahti juoksuun. Jotain todella tärkeää. Kävelin rauhallisesti kuumalla hiekalla ja välillä taas kosteammalla ruoholla. Hyräilin hiljalleen ja sujahdin parantajan pesän sisätiloihin. Pesässä ei tuoksunut muulle kuin kissanmintulle joka sai veden herahtamaan kielelle. Vilkuilin ympärilleni hymyillen. Maa oli puhtaan ja uuden hiekan alla, makuupaikat olivat vaihdettu ja koristeltu simpukoilla ja yrtit olivat järjestelty niin etteivät ne olisi tiellä. Sekä ilma oli raikasta eikä utuista. Hengitin syvään raikasta, kissanminttuista ilmaa. Kehräsin hiljalleen ja katsahdin Mutaturkkiin joka viittoi minut luoksensa. Astelin mukavan viileällä hiekalla parantajan vierelle ja istahdin maahan. Vetäisin erittäin pörhöisen häntäni tassujeni suojaksi ja laskin katseeni yrtteihin.
- Voisitko odottaa täällä hetken? Tarvitsen apua eräässä erittäin kiperässä tilanteessa, Mutaturkki maukui hengästyneenä ja erittäin rasittuneena. Parantaja oli selvästikkin valvonut jo muutamia kuita, koska kollin juoksiessa ulos, tämä melkein törmäsi edessään olevaan kiveen. Käänsin katseeni poispäin parantajasta ja aloin katselemaan kissanminttua. Se näytti yhtäkkiä erittäin houkuttavalta, vaikkei minulla ollutkaan nälkä tai mikään muu. Repäisin katseeni pois kissanmintusta ja aloin tuijottaa pientä ötökkää joka kiipeili nopeasti kivisessä ja harmaassa katossa, kohti pientä koloa josta paistoi auringon valo. Säpsähdin kuullessani pienen pennun uikutusta. Käännyin katsomaan ihmeissäni parantajan pesästä ulos. Siristin silmiäni nähdäkseni Mutaturkin hahmon joka juoksi hyvin nopeasti kohti minua. Pian tämä sujahti salaman nopeasti sisään ja laski pennun maahan. Pentu oli kaunis, musta valkoinen otus joka oli yhtä pieni kuin Rastaanvire.
- Mitä minun pitää tehdä? maukaisin hiljalleen katsellen yhä maassa makaavaa, uikuttavaa pentua. Mutaturkki seisoi paikoillaan, yrittäen vetää ilmaa keuhkoihinsa.
- Voisitko......sinä....imettää häntä? Parantaja sai maukaistuksi lopulta, yhä raskaasti huohottaen. Tuijotin tyrmistyneenä kollia.
- Enhän minä saa edes pentuja, maukaisin ihmetellen kollille joka heristi päätään. Tuijotin hieman epäilevästi mudan väristä kollia joka veti yhä raskaasti keuhkoihinsa ilmaa.
- Etkä tiennyt? Saat pentuja jopa tänään! Mutaturkki maukaisi ja katsoi minuun ihmetellen. Tämä katsoi minua niin tyrmistyneenä että tunsin itseni häpeävän. En ollut tiennyt, luulin vain lihoneeni tai jotain sinnepäin. Astuin askeleen eteenpäin, aivan pienoisen pennun eteen. Äidinvaistot alkoivat ottamaan valtaa jo katsoessani pientä ja uikuttavaa pentua. Muistissani vilahti saman tyylinen muisto jossa edessäni oli Rastaspentu. Aloin kehräämään sydämmeni pohjalta. Laskin päätäni auringon heijastessa sisään ja aloin nuolemaan pentua rivakoin nuoluin. Pentu uikutti vielä hetken, mutta sitten hiljeni. Nuolin pennun puolipitkää ja sulkamaista karvaa.
- Kenen pentu hän on? maukaisin ja lopetin pennun nuolemisen.
- Hän on Kedonkukan pentu, Mutaturkki maukaisi jo hieman rauhoittuneena.
- Ja sinun ei tarvitse imettää häntä, Kedonkukka voi hyvin. Mudanvärinen kolli liikkui sulavasti viereeni ja nappasi pennun niskanahasta kiinni.
- Kuka on Kedonkukko? maukaisin parantajalla joka oli juuri astumassa ulos.
- Kedonkukka on vanha ystäväni, tämä maukausi ja pinkaisi juoksemaan. Kehräsin paikoillani ja ajattelin pennun emon ilmettä. Nousin varoen ylös hiekalta ja astelin puhtaasta parantajn pesästä raikkaaseen ilmaan. Aurinko oli jo alkanut hiipua taas Hopeahännän tieltä. Kehräilin hiljaa ja astelin eteenpäin. Sisiliskovarjon tuoksu leijuili ilmassa kuin kevään ensi kukka. Näin Pajupuron, vaaleanruskean oppilaani ja pentuni makoilevan kuumalla hiekalla huolettomasti. Rastaanvireen uninen tuhina kuului sotureidenpesästä. Ajattelin pientä pentuani käpertyneenä sammalvuoteelleensaan ja nukkuen levollista unta. Rastaanvireen arpi palasi mieleeni yhä uudestaan ja uudestaan enkä saanut sitä pois mielestäni. Arpi oli pahin nähneeni, vaikkakin olen itse ollut nuorena oppilaana veren ja arpien peitossa suojelemassa Lumisulkaa. Muisto oli verinen, enkä halunnut ajatella asiaa. Ravistin päätäni ja otin askeleen kohti nurkassa kyyhöttävää kollia. Sisiliskovarjon häntä löi maata hermostuneesti ja selvästi hieman vihaisesti. Kävelin varoen tämän taakse ja laskeuduin pehmoiselle, uudelle ja nuorelle ruohomättöölle tämän viereen. Nuolaisin kollin korvaa ja sain tämän havahtumaan. Tumma Sisiliskovarjo kehräsi kuuluvasti ja laski hellästi päänsä pääni päälle. Tunsin kollin jokaisen hengityksen vedon. Kehräsin hiljaa ja hivuttauduin kumppanini viereen ja painoin pääni tämän rintaan. Makoilimme hiljaa paikoilimme paikoillamme ja annoimme lämpimän ilta auringon lämmittää meitä.
- Rastaanvire on nyt aika kapinallisessa iässä, Sisiliskovarjo maukaisi hiljaa. Vedin syvään henkeä ja huitasin häntäni jatkamisen merkiksi. Halusin tietää mitä tyttäreni oli puhunut.
- Ensinnäkin, Sirpalesydän on napattu ja Rastaanvire halusi mennä perään. Mutta kielsin ja kerroin kuinka olit tullut minua vastaan kun minut vietiin ja kuinka pieni mahdollisuus on löytää juuri oikea talo. No Rastaanvire sanoi väitti vastaan ja sanoi että jos sinne lähteminen on hullua, niin sinunkin pitäisi olla hullu ja että ei ole hänen vikansa jos hän on hullu vaan sinun! Sisiliskovarjo maukaisi hiljaa ja sylkäisi viimeiset sanat. Kollin häntä oli taas alkanut takoa maata vihaisesti. Nostin pääni hieman ylös, niin että se sulki vihaisen kumppani suuni.
- Shhh, ei se mitään, maukaisin hiljaa ja suljin silmäni. Tunsin ainoastaan kollin hengenvedot joka rauhoitti minua.
- Ainiin, saan pentuja, maukaisin hiljaa ja aukaisin silmäni. Yllätyksekseni Sisiliskovarjo oli kaatunut hiekkaan ja oli nyt sikeässä unessa. Naurahdin ja nousin varoen kuumalta hiekalta etten herättäisi kollia. Laskin päätäni hieman alemmas ja nuolaisin hellästi kumppanini pehmoista poskea ja käänsin katseeni pois tästä.

--------------------------Myöhemmin---------------------- ------------------

Makasin kuningattarien pesässä, erittäin muhkealla sammalruoho alustalla. Ilmassa tuoksui maito ja uusien pentujen tuoksu. Kehräsin paikoillani hieman pimeähkössä pesässä, ympärilläni muita kuningattarie pentujensa kanssa. Hopearuusu ja Huomenkukka onnittelivat minua kehräten samalla kun vartioivat omia pentujaan. Näistä kahdesta kissasta oli tullut minulle kuin siskoksia. Käänsin katseeni kahdesta kuningattaresta vieressäni makaavaan pentuun. Pentu nukkui levollisesti maitoa juoneena. Pentu oli ruskea, tai no pennussa oli kaikenlaista ruskean väristä. Nuolaisin varoen pennun poskea. Kolli nosti sokeasti tassunsa ilmaan, yrittäen osua minuun. Kehräsin onnellisena ja siirryin paremmin paikoilleni. Kietaisin häntäni varoen pennun ympärille. Yhtäkkiä ulkoa alkoi kuulua ääniä. Nostin pääni ylös ja katsoin silmät sirilläni kuningattarien pesän ulkopuolelle. Kuului suuri rymähdys ja tumma kolli juoksi kompuroiden sisään. Sisiliskovarjo juoksi horjuen eteenpäin, ehkäpä sen takia koska tämän täytyi varoa neljää pientä pentua jotka juoksivat tämän luokse.
- Sisiliskovaljo! Huomenkukan ja Hopearuusun pennut maukaisivat yhteen ääneen. Sisiliskovarjo loikkasi sulavasti pentulauman keskeltä juuri eteeni. Nauroin kollin tyrmistyneelle ilmeelle kun tämä katseli pientä pentua. Pentu oli normaali kokoinen, kuin Pajupuro oli. Sisiliskovarjo näytti siltä ettei saanut henkeä. Tämä hivuttautui aivan viereeni.
- Mikä hänen nimi on? kuulin kumppanini maukaisevan hiljaa tärisevällä äänellä. Ei ihme että kolli oli ihmeissään. Emme kumpikaan tienneet asiasta ja Sisiliskovarjo oli nukkunut sen ajan kun pentu oli syntynyt. Katselin pentua ja yritin miettiä nimeä. Maidon tuoksu ilmassa sekoitti päätäni sen verran etten keksinyt yhtikäs mitään.
- Miten olisi Kotkapentu? Sisiliskovarjo maukaisi hiljaa ja nuolaisi pennun poskea. Nyökkäsin ja laskin itsekkin pääni nuolaisemaan pentua poskesta.
- Pikku Kotkapentuni.

// Noniin siinä on : D Sori en ilmattonut mitään että Pikkusulka saa pennun o.o
Vastaus:Ei haittaa.... kai. Lisään siis Pikkusulan kuningattariin? Ja kp:t: 24!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Rastaanvire, Jokiklaani
30.01.2013 20:36
Luku 14; Takaisin

Aamupartio palasi leiriin. Rastaanvire oli pysynyt koko loppumatkan hiljaa, mutta leiriin päästessään hän livahti muiden partiolaisten luota Pajupuron luo.
”..Sitten se hirviö tuli ja pilasi kaiken! Ties missä Sirpalesydän-parka nyt on!”
Rastaanvire selitti siskolleen tohkeissaan.
”Vihaan kaksijalkoja”, Pajupuro murahti. ”Toivotaan että Sirpalesydän pääsee kotiin.”
”Sisiliskovarjo ei anna minun mennä etsimään häntä!”
”Minusta se olisi parempi, että et lähtisi. Ehkä et tulisi koskaan takaisin. Parempi menettää yksi kuin kaksi soturia.” Pajupuro mainitsi mielipiteensä.
”Voi ei! Et kai sinäkin ala jauhamaan tuota moskaa?”
”Ei se mielestäni moskaa ole, vaan järkipuhetta. Ja kyllä, jauhan sitä sinulle niin pitkään kunnes ymmärrät ja tajuat sen.”
Rastaanvire ärähti vastaukseksi ja jolkotti tuoresaaliskasalle, koska ei ollut vieläkään syönyt.
Kasassa ei vieläkään ollut muuta kuin se haiseva kala.
”Lähdetkö metsästämään?” Teeritassu kysyi ja tuli tuoresaaliskasalle.
”Vaikka. Antaako Varjoturkki sinulle siihen luvan?”
”Hän on sairas. Mutta Sulkatähti antoi luvan.”
”No mennään sitten.”

Metsässä Rastaanvire ja Teeritassu metsästivät aluksi maalla. Lopuksi he menisivät kalastamaan.
”Olen melkein onnellinen että Sirpalesydän lähti”, Teeritassu maukui hiljaa.
”Mit-?! Miksi??” Rastaanvire kysyi hiiri suussaan.
”Siis hän oli minulle niin...ilkeä. Tarkoitan siis, hän oli kokoajan sinun kanssasi ja piti minua kuin...ulkopuolisena.” Teeritassu laski peipon maahan ja huiskautti häntäänsä.
”Puhut kuin hän olisi kuollut”, Rastaanvire sanoi. ”Sitä paitsi, minä tiedän tuon. Olen ajatellut puhua hänelle siitä, mutta olen tainnut joka kerta sen unohtaa.”
Rastaanvire mietti hetken, ja jatkoi sitten: ”Oli miten oli, olisi parempi jos hän olisi täällä. Mutta hän tulee takaisin, ei minun kannata siitä murehtia. Kenenkään ei kannata, hän tulee kyllä.”
Teeritassu kuopi peipponsa päälle maata ja loskaa. ”Olisi siellä edes jonkin aikaa, voisi oppiakin jotain ja lopettaa minun ärsyttämisen.”
Rastaanvire haistoi vesimyyrän, kyyristyi alas ja hiipi hajun suuntaan. Soturi näki syrjäsilmällä Teeritassun puuhaavan jotain, varmaan jäljittämässä hajuja. Hän kohdisti katseensa puunkannon takana siementä näykkivään vesimyyrään. Hän loikkasi vesimyyrää kohti, puraisi tätä niskaan. Yllätyksekseen vesimyyrä kuitenkin pääsi otteesta irti ja häipyi kannon alla olevaan koloon, ennen kuin Rastaanvire ehti saada sitä kiinni. Soturi kirosi hiljaa ja tunki vesimyyrän koloon lunta ja maata. >Toivottavasti tukehdut sinne, pikku nilviäinen!<
Hän palasi tyhjin tassuin aukiolle, jossa oli puhunut Teeritassun kanssa. Klaanin vanhin oppilas palasi itsekin, suussaan kaksi hiirtä.
”Hyvin napattu. Minulla ei onnistu nyt. Olen saanut vasta yhden hiiren, ja sinä olet saanut jo peipon ja kaksi hiirtä.” Rastaanvire kaivoi hiirensä esiin.
”Mitäs jos mentäisiin kalastamaan nyt?” Teeritassu kysyi.
”Joo. Tehdään niin.”

Oli Sirpalesydämen kaappauksen jälkeinen yö.
Rastaanvire nukkui.
”Kappas, pitkästä aikaa sinäkin täällä.” Tiikeritähti maukui. ”Miksi et ole tullut? Luulimme jo, että olet lopettanut. Se olisi huono asia.”
”Villikarva haavoitti minua oikein pahasti, kuten huomaat”, Rastaanvire näytti Tiikeritähdelle avonaista poskeaan. Poskihampaat näkyivät iljettävästi.
”Huomaan. Tuletko harjoittelemaan, Rastastassu?” Tiikeritähti kysyi.
”Taidan tulla...ainakin vähäksi aikaa. Ja nimeni on nykyään Rastaanvire -olen soturi.”
”Selvä, Rastaanvire. Villikarvakin on täällä.”
Tiikeritähti johdatti Rastaanvireen joelle.Villikarva makasi joen vierellä ja piti käpäläänsä kylmässä vedessä. Ohdakekynttä tai Vaahteravarjoa ei näkynyt.
Villikarvan korvat nousivat ja tämä kääntyi katsomaan tulijoita.
”Rastastassu!”
”Rastaanvire”, Rastaanvire korjasi.
”Olet soturi! Ihanaa!” Villikarva kehräsi, mutta tämän hymy hyytyi kun näki Rastaanvireen haavan.
”Minä...minä...” hän änkytti. ”...En tajua mikä minuun meni.”
”Kyllä tajuat ihan hyvin. Vallanhimo sinuun meni. Äläkä luulekaan että koskaan annan anteeksi.”
Villikarva nousi ylös ja viskoi häntäänsä edestakaisin vaivautuneena.
Tiikeritähti rykäisi ja asteli Villikarvan luo.
”Aloitammeko?”
”Ei vielä”, kuului kylmä ääni puiden lomasta, ja Ohdakekynsi hyppäsi joen rannalle Vaahteravarjo perässään.
”Tämä soturi on kertonut meistä vaikka kenelle. Häneen ei voi luottaa, hän on petturi. Olen seurannut häntä näiden päivien ajan.” Ohdakekynsi sähisi.
Rastaanvire otti kyntensä esille vaistonvaraisesti ja valmistautui suojautumaan mahdolliselta hyökkäykseltä. Kukaan ei kuitenkaan liikkunut.
Tiikeritähden silmät liikkuivat hitaasti Rastaanvireen suuntaan. Tämän ääni oli hyinen.
”Onko tämä totta?” Tiikeritähti sähähti kylmästi.
”Ei ole.” Rastaanvire valehteli sujuvasti.
”Niinkö?” Tiikeritähti katsoi Ohdakekynttä epäilevästi.
Ohdakekynsi vastasi katseeseen totisena ja vihaisena.
”Vaahteravarjo voi todistaa, hän kertoi siitä siskolleen Jokiklaanin leirin ulkopuolella.”
>Miten hän voi olla noin tarkka?! Näkikö hän minut oikeasti! Mutta minähän olisin haistanut hänet...ja eiväthän he voi tulla elävien maailmaan...?<
Vaahteravarjo virnisti mielipuolisesti.
”Minäkin näin.”
”Tehdäänpä näin; Rastaanvire osoittaa uskollisuutensa tekemällä yhden pienen asian.” Tiikeritähti sanoi pistävästi ja painotti syvästi sanaa ’pienen’.
Rastaanvire tunsi kylmiä väreitä niskassaan.
>Ei mitään pahaa, ei mitään pahaa, ei mitään pahaa...se on vain pieni ja harmiton asia, pieni ja harmiton...< Rastaanvire uskotteli itselleen.
Villikarva mulkoili Rastaanvirettä epäuskoisena. Ilme kysyi selvästi:
Ethän sinä voinut tehdä niin?
”Rastaanvireen täytyy tappaa siskonsa osoittaakseen uskollisuutensa.”
Vastaus:Hui! O.O 26 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Haukkatuli, Tuuliklaani
30.01.2013 19:29
Luku 6

Sotureita vihdoinkin

Kylmä tuuli pörrötti hopeanharmaata turkkiani kun heräsin auringonlaskun aikaan. Olin ollut eilen myöhään partiossa ja olin saanut luva levätä. Ravistelin itseäni ja venyttelin nautinnollisesti. Pian koittaisi tärkeä hetki;minusta ja ystävistäni Pakkastassusta ja Hiutaletassusta tehtäisiin sotureita!
"Huomenta, Haukkatassu!" Pakkastassu tervehti lämpimästi. Hymyilin ja nyökkäsin tervehdykseksi. Ei kulunut kuin hetki, kun aukiolta kavahti Poltetähden huuto:
"Jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä saapukoon suurkummulle klaanikokoukseen!" Pomppasin käpälilleni kuin salamaniskusta ja astelin aukiolle, aivan suurkummun alapuolelle Pakkastassun ja Hiutaletassun seuraan. Aurinkotassu jurotti kauempana, mikä ei ollut mikään ihme. Poltetähti katsahti minuun ylpeys silmissään hehkuen. Oli hän päällikkö, tai mikä tahansa, oli varmasti suuri saavutus saada oma oppilas soturiksi.
"No niin. Olemme kokoontuneet nimittämään Pakkastassun, Hiutaletassun, ja Haukkatassun sotureiksi." Päällikkö henkäisi, auringon säteet värjäsivät hänen turkkinsa kultaiseksi ja saivat sen leiskumaan. Tähtiklaanin ikuinen tuli loimusi hänen silmissään, kun hän lausui seuraavat sanat.
"Minä, Poltetähti, Tuuliklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään kasvonsa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi." Poltetähti piti pienen tauon, ennenkuin jatkoi:
"Pakkastassu. Lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?"
"Lupaan." Valkoinen kolli maukui varmalla äänellä. Poltetähti loi poikaansa ylpeyttä hehkuvan katseen.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Pakkastassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Pakkasjuovana. Tähtiklaani kunnioittaa urheuttasi ja älyäsi, ja hyväksymme sinut Tuuliklaanin täydeksi soturiksi." Pakkasjuova värisi innosta, kun Päällikkö painoi kuononsa tämän päälakea vasten ja tuore soturi nuolaisi kunnioittavasti tämän lapaa. Kolli perääntyi sotureiden joukon laitamille ja jäi sinne seisomaan. Seuraavaksi Poltetähden katse nauliutui Aurinkotassuun. Aurinkotassu yritti näyttää välinpitämättömältä, ja siinä hän todella onnistui. Päällikön katse oli tarkkaavainen, hän huomasi saman minkä mekin.
"Aurinkotassu. Lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?"
"Lupaan." Kilpikonnakuvioinen naaras tuhahti. Poltesydän siristi silmiään, muttei vastannut uhkaukseen
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Aurinkotassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Aurinkoloimuna. Tähtiklaani kunnioittaa päättäväisyyttäsi ja taitojasi, ja hyväksymme sinut Tuuliklaanin täydeksi soturiksi." Aurinkoloimun ei voinut sanoa olevan ratkeamaisillaan riemusta, kun Päällikkö painoi kuononsa tämän päälakea vasten ja soturi nuolaisi hiukan vastahakoisen kunnioittavasti tämän lapaa. Naaras perääntyi sotureiden joukon keskivaiheille ja jäi sinne seisomaan itsetietoisen näköisenä. Paljastin hampaani hienoiseen irvistykseen, mutta jätin sen sikseen, kun Poltetähti lausui nimeni.
"Haukkatassu, oma oppilaani. Lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?"
"Lupaan." Vastasin itsevarmalla ja vakavalla äänellä. Poltetähden silmissä välähti ylpeys omasta oppilaasta.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Haukkatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Haukkatulena. Tähtiklaani kunnioittaa taistelutaitojasi ja rohkeuttasi, ja hyväksymme sinut Tuuliklaanin täydeksi soturiksi." Silmäni välkehtivät, kun Päällikkö painoi kuononsa päälaelleni ja nuolaisin kunnioittavasti tämän lapaa. Astelin ylpeydestä hehkuen Pakkasjuovan viereen. Vielä Hiutaletassu odotti omaa vuoroaan.
"Hiutaletassu. Lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?"
"Lupaan." Lumivalkoinen naaras maukui varmalla äänellä. Poltetähti loi tyttäreensä vuorostaan ylpeyttä hehkuvan katseen.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Hiutaletassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Hiutalesydämmenä. Tähtiklaani kunnioittaa rehellisyyttäsi ja uskollisuuttasi, ja hyväksymme sinut Tuuliklaanin täydeksi soturiksi." Hiutalesydämmen vihreät silmät hehkuivat ilosta, kun Päällikkö painoi kuononsa tämän päälakea vasten ja tuore soturi vuorostaan nuolaisi kunnioittavasti tämän lapaa. Naaras asteli koko olemus ylpeyttä hehkuen luoksemme. Poltetähti hymyili hieman, kun klaani alkoi kutsua meitä uusilla nimillämme.
"Hiutalesydän! Aurinkoloimu! Haukkatuli! Pakkasjuova! Hiutalesydän! Aurinkoloimu! Haukkatuli! Pakkasjuova!" Jokainen meistä otti huomion vastaan omalla tavallaan. Aurinkoloimun reaktion pystyi jo arvaamaan: Naaras näytti yhtä happamalta kuin aina ennenkin. Hiutalesydän näytti hiukan vaivaantuneelta, mutta otti huomion vastaan hyvin. hänen luonteensa vain oli sellainen, eikä siinä ollut mitään pahaa. Pakkasjuova seisoi ylväänä paikallaan ja kumarsi kiitokseksi kaikille. En voinut kuin ihailla häntä. Minä itse yritin ottaa sen mahdollisimman hyvin, mutten voinut estää silmiäni säihkymästä onnesta. Yllätyin, koska ensimmäisten onnittelijoiden joukossa oli Mustahaukka.
"Onnittelut, Haukkatuli. Olen ylpeä sinusta." Suuni loksahti auki. Siristin silmiäni epäuskoisesti.
"Ylpeä? Sinä?" Mustahaukka näytti yllättyneeltä.
"Niin. Kuulit oikein." tummanharmaa kolli maukui ja nyökkäsi. Hymähdin hyväntahtoisesti.
"No, nähdään sitten huomenna." Maukaisin ja Mustahaukka teki tilaa muille onnittelijoille. Kun suurin häly oli vaiennut, Poltetähti viittoi hännällään hiljaisuutta.
"Soturilain mukaan teidän täytyy valvoa leiriä tämä yö puhumatta, miettien uutta nimeänne ja sen tuomia velvollisuuksia. Kokous on päättynyt." Kolli maukui ja loikkasi alas kummulta tassutellen saman tien pesäänsä, varmaankin lepäämään.
"Selvä, senkun mennään sitten!" Pakkasjuova maukui ja asteli edellämme leirin uloskäynnille. Tassuttelin Hiutalesydämmen vierellä hänen veljensä luo ja istahdin kylmyyttä hohkaavaan maahan, ja loin katseeni tähtiin. Kun katsoin sinne, tiesin, että Tähtiklaani olisi aina viereslläni.

------------------------------------------------------- ------------------------------------------

Juoksin Mustahaukan ja Pakkasjuovan vierellä kohti Jokiklaanin rajaa. Hirviöiden ääni kuului takaamme yhä kovempana ja kovempana. Kyllä se oli totta-pakenimme niitä. Olimme olleet rajapartiossa, kun hirviöt olivat kuin tyhjästä. Niitä oli vyörynyt ukkospolulta nummelle loputtomasti, mutta siinä vaiheessa olimme ottaneet jalat allemme. Ääni kuului yhä lähempää ja lähempää. Kaikki karvani olivat pystyssä, silmissäni oli kauhusta lasittunut katse. Lumimyrsky, joka puhkeaisi pilvistä päätellen milloin vain, ei ainakaan auttanut asiaa. En tiennyt, minne Mustahaukka oli meitä johtamassa. Tuuli ujelsi korvissani juostessani yhä lujempaa. Kuului kova räsähdys, kun hirviö melkein osui minuun. Kiepahdin ympäri, mutta huomasin, etten voinut tehdä mitään.
"Haukkatuli! Tänne!" Mustahaukan ääni kuului jostain kaukaa. Tuijotin kuitenkin vain kauhistuneena hirviötä.
"Ei!" ulvaisin epätoivoisena. Kykenin vain tuijottamaan tuhoani. Silmäni olivat lasittuneet kauhusta, aloin hitaasti peruuttaa liukkaalla kalliolla. Hirviö lähestyi yhä nopeammin, jatkoin peruuttamista kuin transsissa.
"Ei. Ei koskaan!" huudahdin. Luimistin korvani ja paljastin hampaani viimeiseen kuolemaa uhmaavaan irvistykseen, ennenkuin liukastuin ja putosin rotkoon. Putoaminen tuntui kestävän ikuisuuden. Kun viimein osuin veteen, en osannutkaan uida, niinkuin olin luullut. Sen sijaan olin täysin kylmän veden armoilla, mitä ei todellakaan ollut osannut arvata. Yritin päästä pinnalle, mutta märkä turkkini painoi minua alaspäin, kohti pohjaa. Kauhoin pakokauhuisesti käpälilläni, ja onnistuin pääsemään pinnalle. syljeksin vettä ja haukoin henkeäni sen hetken, mikä oli käytettävissä, ennenkuin painuin takaisin pinnan alle. Tunsin virtauksen voimistuvan, mutta en osannut aavistaakkaan kuinka vahvaksi se yltyisi. Ilma alkoi loppua, tunsin pakottavaa tarvetta päästä pinnalle. En kuullut enkä nähnyt mitään, tunsin ainoastaan virran musertavan voiman. Avasin silmäni pakosta ja ehdin nähdä viimeisen, hopeisen välkähdyksen, ennenkuin vaivuin pimeyteen.

~~~~~~~~~~~~~~
"Haukkatuli. Haukkatuli!" Mustahaukan ääni tunkeutui tajuntaani. Yskäisin vettä keuhkoistai ja avasin silmäni. Hätkähdin Mustahaukan vihaisesti tuijottavia silmiä, mutta onnistuin sen voimalla kampeamaan itseni pystyyn. Ravistelin turkkiani kuivaksi ja kohtasin Mustahaukan kylmän katseen.
"Mitä oikein ajattelit!? Olisimme voineet kuolla pelastaessamme sinua!" Mustahaukka raivosi. Hetken katsoin häntä hämmentyneenä, mutta ymmärrys palasi katseeseeni vain hetkeä myöhemmin. Katsoin häntä vihaisesti.
"Minä olisin kuollut, jos ette olisi auttaneet minua!" huusin vastaan.
"Mitäs olit niin hiirenaivoinen, ettet kuunnellut minua!" Musta kolli huusi. Tuijotin häntä hetken silmät sirrilläni vihasta.
"No kysynpä vain, oliko minulla paljon vaihtoehtoja? Aivan, EI ollut!" Pakkasjuova katsoi riitelyämme sivusta.
"Hei, voisitteko.." Hän aloitti, mutta hänen lauseensa katkesi Mustahaukan huutoon.
"Olisit sentään voinut edes yrittää pelastaa itsesi, olisit voinut-"
"Miten muka olisin voinut?! En ole Jokiklaanin kissa, EN osaa UIDA!"
"Niin, mutta-"
"EI!" Mustahaukka vaikeni välittömästi, en tiennyt miksi. Mutta parempi se vain olisi. Hän kyräili minua edelleen.
"Olet hiirenaivoisin naaras, johon olen kuunaan törmännyt! Saisit mennä takaisin sinne-" Soturi aloitti, mutta keskeytin hänet. Silmäni täyttyivät kyynelistä, vihan ja pettymyksen kyynelistä.
"Ei. Hyvä on, hyvä on, se oli minun vikani. Lupaan olla näyttäytymättä täällä enää ikinä. Hyvästit." Sihahdin hiljaa ja lähdin taivaltamaan lumen halki, en edes itse tiennyt, minne.
"Ei, Haukkatuli, Odota. en tahtonut-" Mustahaukan epätoivoiseksi käynyt ääni huusi perääni. Katsahdin taakseni mutta ravistin päätäni epäuskoisena. Mustahaukan ilme oli epätoivoinen, mutta siinä oli myös häivähdys hätäännystä. Pakkasjuova näytti tyypertyneeltä, ja syystäkin.
"Ei, Mustahaukka. Tuo ei mene enää läpi. Et luota minuun, ja se onkin varmaan oikein. Niinpä häivyn näköpiiristäsi-ikiajoiksi." Nielin ylpeyteni ja syöksyin lumisateen sekaan.
"Haukkatuli-Eiiiiii!" Mustahaukan huuto hukkui lumimyrskyn pauhuun. Mitä tästäkin nyt tulisi?

//Eli Haukkis ja Mustis sopii sen ensijaksossa, eli ovat vielä kumppaneita.

Vastaus:Eiii!!! D': :< 20 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Pakkasjuova, Tuuliklaani
30.01.2013 19:00
sorry, unohtui taas, elikkäs Pakkasjuova, Tuuliklaani
Vastaus:Ei haittaa!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Pakkasjuova
30.01.2013 18:59
Jatkuu..

Aamulla heräsin, ja tassuttelin tuoresaaliskasalle. Olin suunnattoman onnellinen eilisestä, kun Jäätassu oli hyväksynyt minut. Pian hänkin jo kömpi pesästä, ja venytteli jäseniään. Pian höristin korviani. Kuulin jotakin, mitä en ollut kuullut pitkään aikaan. Veden liplatusta. Lumi oli sulamassa!
Maukaisin iloisesti, nappasin kasasta hiiren, ja menin aukion laidalle aterioimaan. Atesian jälkeen, nuolin huuliani. Sitten aloitin perin pohjaisen pesun. Karhea kieleni liukui karvapeitteelläni ripein vedoin. Lopuksi, kun olin valmis, ravistelin vielä lumet turkistani, jotka olivat jääneet siihen, kun olin pessyt turkkiani. Sitten lönkytin Jäätassun luo, ja katselin haaveilevasti tämän silmiä. Sitten tulin toisiin aatoksiin, ja sanoin:
”Tuletko nummelle kanssani, vaikkapa partioimaan.”
”Sopiihan se!” Jää tassu hihkaisi, ja lähdimme tassuttelemaan kohti rajoja.
Matkalla puhelimme kaiken laista. Uskalsin jo avautua miltei kaikista huolistani, ja olin ehkä vähän liiankin luottavainen Jäätassuun. Minusta tuntui kuin roikkuisin hänessä päivät pitkät.
Hänkin kertoi minulle kaiken laista. Muummoassa hän kertoi suvustaan, pentuajoistaan, ja muusta toinen toistaan erikoisemmista asioista.

”Hei katso! Tuolla on hiiri!” Kuiskasin, ja lähdin hiipimään nopeaa tahtia sitä kohti. Yhtäkkiä Jäätässu syöksähti ohitseni, ja iski kyntensä saaliiseen, ja se oli kuollut.
”Olitpa sinä hidas!” Naurahti Jäätassu minulle. Minä vastasin:
”ja sinä, ehkä vähän liiankin vikkelä!”

Leirissä tassuttelin aukion laidalle, ja menin siihen makuulle. Siinä samassa ajatukseni täyttyivät huolistani.
>Mitä jos klaani joutuukin muuttamaan? Sitten... Ei enää partioita, ei enää tuttuja tuoksuja... Ei enää kotia...< Sitten sysäsin ne ajatukset syrjään ja ajattelin naarasta, johon olin ollut pihkassa jo jonkin aikaa...
Se lämmitti mieltäni, muttei mielestäni tarpeeksi. Onneksi tiesin täydellisen tavan...

”Jäätassu, tuletko kanssani nummelle?” Kysyin
”Tähän aikaan?! No kyllä se käy.” Tämä vastasi.
Vein hänet kauas leiristä, erään tasaisen kiven laelle.
”Katso näitä maisemia, nummea. Kuuta. Eikö ole kaunista?” Sanoin, ja nemin makuulle Jäätassun kylkeä vasten.
”On, tätä siis toit minut katselemaan. Kuinka huomaavaista!” Hän huudahti.
Katselimme sitä jonkin aikaa, kunnes olimme miltai lumen peitossa, ja aamu alkoi jo sarastaa.
Silloin lähdimme leiriin.

”Herätys Jäätassu!” Kuulin oppilaiden pesästä. Haukkatuli, oli tullut hakemaan tätä hrjoituksiin. Jäätassu näytteli nukkuvaa, hän oli varmasti väsynyt yöllisen jälkeen. Haukkatuli kuitenkin taisi huomata tämän, ja tämä raahasi Jäätassun ulos pesästä. Jäätassu lopulta luovutti, ja kampesi itsensä jaloilleen, ja ravisteli sammaleet turkistaan. Kun tämä kulki ohitseni, hän hymyili minulle lämpimästi.

”Hiutalesydän?” Silmäni laajenivat, kun näin kuinka tämän tassuun ilmestyi vertavuotava haava. Säikähdin pahan päiväisesti, ja lähdin raahaamaan naarasta parantajan pesälle niin nopeasti kuin voin. Liekkiläkkä aloitti heti hoitamaan naarasta. Minä menin Jäätassun luo kertomaan uutiset, ja tämä sanoi ottavansa osaa. Minä laahustin sammalpedilleni, ja katselin taivasta. Sitten suljin silmäni ja nukahdin.

Jatkuu...
Vastaus:18 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Haukkatassu, Myrskyklaani
30.01.2013 18:45
Mun eka tarina. =)
Tulinen taistelu osa: 1
Haukkatassu tassutteli rauhallisesti metsässä. Kaikkialla oli hiljaista tuuli puhalsi jossain puiden yläpuolella. Oli varhainen hiirenkorvan aika. Ensimmäiset kasvit pilkistivät jo lumen alta. Haukkatassu katseli valppaasti ympärilleen. Vaikka oli jo hiirenkorvan aika riistaa oli silti niukasti. Haukkatassu ei haistanut lainkaan riistaa. Hänen mestarinsa Hiekkamyrsky rämpi vaivallosesti lumessa ja nosteli käpäliään.
"Vietävän lumi. Sulaisi jo pois."mumisi Hiekkamyrsky itsekseen. Haukkatassu katseli huvittuneena mestariaan. Muttei Haukkatassukaan erityisenmmin pitänyt lumesta. Sen takia riistan löytäminen oli hankalaa ja vaivalloista. Haukkatassu maisteli ilmaa ja tunnisti tutun hajun. Se oli hiiri. Haukkatassu hivuttautui vaanimisasentoon ja alkoi vaania. Hän oli jo ketunmitan päässä hiirestä. Haukkatassu hyökkäsi hiiren niskaan ja tappoi sen yhdellä nopealla puraisulla.
"Hienoa Haukkatassu."sanoi Hiekkamyrsky.
Haukkatassu oli ollut vasta kuun oppilaana mutta hän oli oppinut saalistuksen nopeasti. Se oli helppoa sillä Hiekkamyrsky oli Haukkatassun mielestä hyvä opettaja. Haukkatassu katsoi ylpeänä mestariaan. Tätä hän oli odottanut. Tätä että hän pääsisi metsästämään ja opettelemaan soturilakia oman mestarinsa kanssa.
Kun he palasivat leiriin Haukkatassu nappasi vielä kottaraisen ja vesimyyrän. Leirissä Haukkatassu vei saaliinsa tuoresaaliskasaan ja valitsi sieltä pulskan oravan ja meni aterioimaan Mäntyviiksen kanssa joka oli aterioimassa lähellä oppilaiden pesää. Yhtäkkiä piikkihernetunnelista juoksi hätääntynyt Vatukkakynsi oppilaansa Nopsatassun kanssa. Molemmant puuskuttivat kunnes saivat sanottua:
"Meidän kimppuumme hyökkäsi hajonneen Veriklaanin jäseniä." Jähmetyin paikalleni ja tuijotin Vatukkakynttä ja Nopsatassua. #Veriklaaniko täällä?#ajattelin itsekseni...
Tulinen taistelu osa: 2
#Veriklaani täällä?#ajattelin itsekseni...
Olin lamaantunut siihen paikkaan kun kuulin Vatukkakynnen uutisen. Pian paikalle saapui Myrskyklaanin päälikkö Mustatähti joka katsoi Vatukkakynttä vakavana.
"Todellako Vatukkakynsi?"kysyi Mustatähti.
"Ihan varmasti ne olivat Veriklaanilaisia. He huusivat meille: Tämä oli varoitus jos ette lähde ennen seuraavaa kuunhuippua tapamme koko klaanin."sanoi Vatukkakynsi.
Sulattelin Vatukkakynnen sanoja mielessäni. #Veriklaanihan on tuhottu. Kuka heitä oikein johtaa?#ajattelin itsekseni. Tiesin vain että kaikki tulisi muuttumaan ja paljon. Tuijotin edelleen Vatukkakynttä lamaantuneena en voinut uskoa hänen sanojaan. Vaikka tiesinhän minä että Vatukkakynsi ei valehtelisi ainakaan klaanipäälikölle. Veriklaani siis hyökkisi. Huomasin Nopsatassun joka rämpi vaivalloisesti tassuilleen. Menin auttamaan häntä ja vein hänet Tuhkamarjan luokse. En vieläkään voinut uskoa Vatukkakynnen tarinaa. Päätin kysellä asioista tarkemmin Nopsatassulta. Kun saavuimme parantajan pesälle Tuhkamarja huomasi meidät heti ja tuli auttamaan Nopsatassun pesään.
"Mitä sinulle on oikein käynyt?"kysyi Tuhkamarja Nopsatassulta.
"Se oli Veriklaani. Ne aikovat hyökätä."Nopsatassu sanoi.
Tuhkamarja näytti tyrmistyneeltä. Tiesinhän minä sen. Tuhkamarja oli mennyt Tiikeritähden ansaan ja loukannut toisen takajalkansa. Tuo oli synkkä päivä Tuhkamarjalle sillä hänestä ei koskaan tullut soturia vaikka tämä halusikin soturiksi. Katsoin ystävällisesti parantajaa silmiin ja tämä teki samoin. Loppupäivän autoin Tuhkamarjaa hoitamaan Nopsatassua ja samalla kyselin Veriklaanista Nopsatassulta. Hän kertoi kaikki mitä heille oli käynyt ja sulattelin kuulemaani hetken. #Veriklaani siis tosiaan hyökkäisi.#mietin kammoissani...
Tulinen taistelu osa: 3
#Veriklaani siis tosiaan hyökkäisi"mietin kammoissani...
Oli kulunut jo pari päivää siitä kun Vatukkakynsi oli kertonut Veriklaanin hyökkäyksestä. Mustatähti oli poissa tolaltaan. Hänkään ei tahtonut uskoa sitä. Olin harjoittelemassa hiekkakuopalla Hiekkamyrskyn kanssa. Paikalle saapui myös Valkomyrsky oppilaansa Kylmätassun kanssa. Taistelin Kylmätassun kanssa mutta ajatukseni vaihtuivat aina Veriklaaniin ja siihen mitä oli käynyt. Kylmätassu herätti minut hyppäämällä selkääni. Kohta pyörimme vain isona karvaisena möykkynä jota Hiekkamyrskyn ja Valkomyrskyn oli väisteltävä alvariinsa. Taiston päätyttyä Kylmätassu ja minä olimme aivan yltä päältä hiekassa ja lumessa aivan likomärkinä.
"No eiköhän tämä riitä. Takaisin leiriin koko konkkaronkka."julisti Valkomyrsky.
"Ääh! Nykö jo?"kysyimme Kylmätassun kanssa yhteen ääneen.
"Nyt! Teidän on oltava voimissanne huomenna ja sitä paitsi on jo myöhä."sanoi Hiekkamyrsky.
Kun saavuimme leiriin aterioimme Kylmätassun kanssa nopeasti ja menimme nukkumaan oppilaiden pesään. En saanut lainkaan nukuttua. Ajatuksiini hiipivät aina Veriklaani ja taistelu jonka joutuisimme ehkä käymään. Aamulla auringon ensi säteet herättivät minut. Tassuttelin aukion poikki sotureiden pesälle ja huomasin Hiekkamyrskyn jonka pää työntyi ulos pesästä.
"Menemmekö harjoittelemaan?"kysyin innoissani.
"Kyllä menemme. Mennään harjoittelemaan metsästystä. Otetaan Hiiriturkki ja Tunturitassu mukaamme."vastasi hiekkamyrsky.
Huomasin Hiiriturkin tuon pienen harmaan naaraan joka oli oppilaiden pesällä oppilaansa Tunturitassun kanssa. Menimme hakemaan heidät ja lähdimme matkaan. Riista tuntui olevan vielä uninen sillä saimme kiinni paljon riistaa. Yhtäkkiä haistoin jotain. Se oli kissan tuoksua. En tunnistanu sitä ja huomasi muidenkin haistavan sen.
"Veriklaanilaisia!"parahti Hiiritukki.
Jokainen karvani nousi pystyyn ja juoksin nopeasti puuhun turvaan. Huomasin Tunturitassun joka oli kiivennyt viereeni. Hiiriturkki ja Hiekkamyrsky olivat viereisessä puussa. Yhtäkkiä pensaikoista tassustteli lauma kissoja. Yksi niistä alkoi haistella ilmaa.
"Haistan Myrskyklaanin."se sanoi.
"Hmm... Taidat olla oikeassa Punasilmä. On parempi lähteä."sanoi toinen.
Kissat juoksivat nopeasti takaisin tulosuuntaansa mutta Punasilmäksi kutsuttu kolli mulkaisi vihamielisesti puuhun jossa olin Tunturitassun kanssa. Lopulta se juoksi muiden perään. #Mitä tämä tarkoitti?#mietin kauhuissani.
No joo tiedän että tästä tuli lyhyt. Yleensä mun tarinat on pidempiä. Mutta toivottavasti on hyvä.
Vastaus:Ihan hyvä. Saat 20 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kipinätassu, Varjoklaani
30.01.2013 18:32
Kävelin lähellä ukkospolkua Unikkoturkin kanssa. "Voimmeko kohta harjoitella taistelua?" Kysyin kyllästyneenä.
"Totta kai. Ajattelin vain että saattaisit haluta tarkistaa rajat." Unikkoturkki vastasi lempeästi. Nyökkäsin. Lähdimme takaisin leirin tuntumille ja jäimme harjoittelemaan parin männyn alle. Unikkoturkki käski minun näyttää kaikki mitä osaan. "Öö..." Mutisin ja loikkasin lähimmiälle männylle. Loikin pari oksaa ylemmäs ja jäin miettimään mitä tekisin.
"No?" Unikkoturkki kysyi alhaalta tähyillen minua. Virnistin ja käytin tilannetta hyväkseni. Kyyristyin vaanimis asentoon ja loikkasin alas. Mestarini kääntyi ympäri ja juoksi luokseni. Hyppäsin uudestaan oksalle ja sieltä Unikkoturkin selkään. Roikun siinä hetken kunnes naaras ravisteli minut pois.
"Hmm! Olet yllättävän hyvä, ellei sitä lasketa ettet osaa muuta kuin hyökätä yllättäen." Unikkoturkki naukui ja istahti paikoilleen.
"Sinun täytyy opetella seisomaan jykevästi, niin ettei sinua voida tiputtaa edes puusta." Hän jatkoi, nousi ylös ja aivan yhtäkkiä pomppasi päälleni. Kierin pari ketunmittaa taaksepäin Unikkoturkki niskassani. "Heei!" Maukaisin ja yritin kääntää itseni seisomaan. Mestarini pomppasi kauemmas minusta.
"Sinun on varauduttava yllättäviin iskuihin. Niitä on taistelu täynnä. Katso, näin. Yritä kaataa minut kaikin voimin." Unikkoturkki komensi. Hengitin syvään pari kertaa ja otin vauhtia.
"Vauhdin ottamiseen ei ole aikaa!" Unikkoturkki murahti. Huokaisin. #En minä ikinä opi!# Ajattelin, mutta sitten sain rohkeutta, vaikkakin se ei hyödyttänyt voimaan... Hengähdin uudestaan ja juoksin mestariani kohti.
"Hyvä! Nyt puske kaikin voimin!!" Unikkoturkki huudahti. Katsoin häntä sivusilmällä ja hyppäsinkin puuhun. En epäröinyt hetkeäkään, kun pomppasin Unikkoturkin tassuihin ja kaadoin hänet. Naaras loikkasi pystyyn ja jäi tuijottamaan minua.
"Sinulla on lahja! Kukaan muu oppilas klaanissamme ei osaa loikata puusta tuollalailla! Vanhempasi ovat varmasti ylpeitä sinusta!" Unikkoturkki kehräsi. Kiitin, mutta en sanonut mitään vanhemmistani.
"Voimme lopettaa. Minähän opetin sinulle saalistusta eilen partiossa?" Unikkoturkki kysyi ja alkoi kävelemään leiriä kohden. Hypähdin innosta. "Juu! Niin opetit. Saanko saalistaa? Ole kiiltti!" Mau`uin innoissani. Unikkoturkki nyökkäsi ja lähti yksin leiriin.
Pomppasin kiven päälle ja haistoin ilmaa. Pieni tuulenvire meni korvieni ohitse ja sai minuun voimaa.
"Raurh!" Huusin samalla kun pomppasin puusta rastaan päälle. Kynsäisin sitä ja lintu kuoli. Nuolaisin huuliani, vaikken voinutkaan syödä. Jatkoin saalistamista ja olin aivan ukkospolun lähellä, kun kuulin vieraan kissan vaikerrusta. "Pentunii... missä olet? Kipinäpentu...?" Ääni sai minut värisemään. Loikkasin puuhun ja jäin tutkimaan tilannetta. Tumma naaras huuteli nimeäni, mutta miksi? Ja miksi KipinäPENTU? Kysymykset vilisivät mielessäni. Naaras katosi Jokiklaanin puolelle ja huutelu loppui.
Palasin leiriin kankeana hiiri ja rastas suussani. Laskin ne tuoresaaliskasaan ja lähdin oppilaittenpesälle. En halunnut puhua kenenkään kanssa ja ruokahaluni oli lennellyt pois. #Kuka se kissa oli?#
Vastaus:o.O Jännittävää! 20 kp:eetä!
~Talvikinkukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Hunajatassu, Varjoklaani
30.01.2013 15:55
Luku 2:

~Tunteiden valtakunta~

Kurkistin ulos parantajanpesästä. Vilkuilin ympärilleni ja nilkutin tuoresaaliskasan viereen, napaten sieltä rivakasti pulskan variksen. Mahdollisimman nopeasti lähdin taas parantajanpesää kohti. Toivoin, että kukaan ei näkisi minua, mutta kyllä näki. Karheaturkki ryntäsi luokseni karsastavat silmät naulittuina jalkaani.
"Et voi oikeasti loukkaantua noin pienestä!" Kolli sähähti ja nosti päänsä pystyyn, kuin olisi osoittanut olevansa korkea-arvoisempi. Tuhahdin ja kynteni pakottautuivat näytille. En kumminkaan pärjäisi kahakassa, jos sellainen syttyisi. Laskin variksen parin hiirenmitan päähän itsestäni ja sähähdin.
"Olenkin oppilas! Et voi olettaa, että olisin yhtä vahva ja kestävä kuin sinä!" Tiuskaisin mestarilleni. Hän näytti hämmästyvän lievästi tunteenpurkauksestani, mutta peitti hämmästyksen melko hyvin. Vedin huuleni taakse niin, että hampaani saivat raitista ilmaa. Loikkasin pois kollin luota, napaten variksen. Ryntäsin nilkuttaen parantajanpesään, ja laskin variksen maahan, parantajan viereen. Pienikokoinen kolli nukkui sikeässä unessa, enkä tohtinut herättää tätä. Hipsin takaisin omalle sammalnyytilleni lähelle Nuhanenää, ja laskin pääni maahan. >Miksi Karheaturkin pitää olla tuollainen!?< Tuumin ärtyneenä ja purin huultani. >Jos saisin valita, minulla ei olisi ollenkaan mestaria!< Purin tunteitani kynsimällä sammalta. Löin pienen tupon uloskäynnin edelle, ja päätin hakea sen. Nilkuttelin hakemaan sitä, ja pian tunsin päälläni valtavan painon. Lumi peitti minut, enkä saanut enää happea. Yritin nousta pois hangesta, mutta lumen paino puristi minut kasaan.

"Oletko kunnossa Hunajatassu?" Nuhanenä voivotteli. Hän oli tuonut minut pesään lämmittelemään, ja asettanut eteeni joitain siemeniä.
"Ei kuulu sinulle." Tuhahdin ja käänsin katseeni pois. Tunsin niskassani parantajan häkellyksen. Hän kääntyi ja tallusteli huokaisten syömään varista. Pian eteeni tipahti lihariekale, ja nostin pääni. Nuhanenä oli pudottanut sen, ja viittoi hännällään minua syömään sen. Hotkin sen nopeasti, jokainen puraisu tuntui ihanalta, aivan kuten nälkäisenä syöminen aina tuntuu. Nostin katseeni parantajaan, joka hymyili.
"Olen kunnossa." Nyökkäsin, en tiennyt miksi viimeksi tiuskin parantajalle niin pahasti.
"Ja anteeksi." Naukaisin ja hymyilin. Nuhanenä naurahti ja puski päällään otsaani.
"Ei se mitään. Nyt kumminkin menen etsimään jotain yrttejä, mitä lumen alta löytyy, hei sitten." Hän maukui ja kääntyi poispäin.

//Sori, lyhyt. Tää luku jatkuu vielä. :3
Vastaus:Hyvä tarina, ja ihan mukavan pituinen, 15 kp:eetä!
~Talvikinkukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Pakkasjuova
29.01.2013 21:49
Jatkuu...

Tassuttelin aamulla tuoresaalis kasalle. Huokaisin, kun näin kauniin naaraan, Jäätassun venyttelemässä aikion laidalla. Tämä teroitteli kynsiään. Ne olivat puhtaan valkeat, ja terävät. Hänellä oli valkea rinnus, ja tassut, sekä hyvin henkeäsalpaavan kauniit silmät. Hopean harmaa raidallinen naaras alkoi tassuttelemaan tänne päin. Sydämeni hypähti. En tiennyt miksi minusta tuntui omituiselta. Naaras tassutteli viereeni, ja nappasi kasasta jäniksen. Sitten hän kysyi:
"Jaatko tämän kanssani?"
"Mielelläni." Sain soperrettua vastaukseksi.
Kun aterioimme, katselin häntä lumoutuneena. Yllätyin itsekin miten paljon kiinnitin naaraaseen huomiota.
Aterioituamme, minä kysyin:
" Tulisitko kanssani metsälle, nyt?"
"Mestarini vie minut metsälle, sopisiko huomenna?" Hän vastasi.
"No sopiihan se." Vastasin, vaikka todellisuudessa olin suunnattoman pettynyt. Katselin kuinka naaras tassutteli pois, ja huokasin. Sitten Varissulka, uusi varapäällikkömme tuli lulkseni, ja kysyi:
"Jos sinulla ei ole muuta tekemistä, voisitko lähteä partioon minun, hiiriturkin, ja yöpilven kanssa?"
"Voin." Vastasin, ja partio kokoontui leirin sisäänkäynnille. Kun kaikki olivat paikalla, lähdimme matkaan.

"Ne ovat pian tuhonneet koko Nummen! " Varissulka huudahti kiihtyneenä. Me muut nyökkäilimme, ja kuljimme matalassa, piilossa kaksijaloilta.

Leirissä kerroimme näkemämme Poltetähdelle, joka kuunteli hyvin huolestuneena uutiset. Sitten päiväni kirkastui jälleen, kun Jäätassu tassutteli luokseni ja kysyi:
"Nyt voisin tulla metsälle, entä sinä?"
"Sopii!" Huudahdin ja lähdimme matkaan.

" Niin.. Tuota Jäätassu... En tiedä, mutta olen kiinnittänyt viimepäivinä sinuun melko paljon huomiota.. " sanoin, ja meinasin jatkaa kunnes:
"Mitä tarkoitat? Yritätkö sanoa..."Jäätassu keskeytti.
"Yritän sanoa... Että minusta tuntuu että ilmassa on jotakin muutakin kuin vain ystävyyttä." Jatkoin, sopertaen.
Jäätassun silmät laajenivat, ja tämä oli hetken hiljaa. Se lyhyt aika tuntui hirvittävän pitkältä. Maailma tuntui pysähtyvän kun odotin vastausta. Koko maailma unohtui, ja keskitin katseeni Jäätassun sinisiin silmiin. Hän vastasi:
"Pi..Pidätkö minusta? Miten... No ei sillä väliä, minustakin tuntuu siltä!" Hän huudahti, äänessään hänellä kuului silkkaa onnea, ja hän loikkasi päälleni. Ja hihkaisi iloisena:
"Sinä senkin karvapallo! Luulitko etten tuntisi samoin? Se , sehän oli päivän selvää!" Minä vain naurahdin vastaukseksi, ja jatkoimme riehumistamme iltaan asti.

Jatkuu...

//minipätkä, kirjoitan pidempeä kokeiden jälkeen, ja toinen juttu; saattaa olla kirjoitus virheitä, koska kirjoitin tabletilla.
Vastaus:mukava tarina, Ensimmäiseksi, Blogi! Toiseksi 20 kp:eetä!
~Talvikinkukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Rastaanvire, Jokiklaani
29.01.2013 18:29
Luku 13; Lempeä, surua ja riitoja

Vartioyö sujui rauhallisesti. Soturinimityksen jälkeen Rastaanvire oli lähtenyt kalastamaan Sirpalesydämen kanssa. Teeritassu näytti olevan hieman kateellinen. >Kyllä hänkin pian pääsee soturiksi, olen varma. Hänellä ei ole syytä olla kateellinen.< Rastaanvire haukotteli ja yritti pysytellä hereillä. Sirpalesydän hymyili tummanharmaalle soturille. Rastaanvire olisi tahtonut puhua, mutta perinteen mukaan hän ei saanut. Kylmä viima kuljetti kaukaisen lehtisateen ajan kuivuneita lehtiä. Yksi niistä lensi Rastaanvireen käpälien väliin. Hän nosti lehden suuhunsa ja tunsi kuinka se liehui tuulessa. >Mukavan muotoinen lehti. Ehkä voisin koristaa sotureidenpesän kattoa tällä, vaikka se näyttää kyllä jo aika hienolta simpukoidensa kera.< Hän hätkähti, kun voimakas puusku puhalsi hänen kasvoilleen, ja lehti halkesi. Puolet siitä jäi hänen suuhunsa, ja puolet lensi leirin uloskäyntiä kohti. Sirpalesydän hyökkäsi nopeasti paikaltaan lehdenpuolikkaan perään ja läpsäytti sen maahan. Hän toi sen Rastaanvireen luo äänettömästi. Rastaanvire nytkäytti häntäänsä kiitollisesti. Sirpalesydän nyökkäsi lyhyesti ja palasi paikalleen Pajupuron viereen. Rastaanvire pudotti lehden toisen puolen maahan ja liitti puolikkaat yhteen. Hän pystyi tuntemaan, kuinka kylmä katse tuijotti häntä jostain. Ketään ei näkynyt. Sotureidenpesässä vilahti jäänsininen silmäpari. Rastaanvire siristi silmiään ja tutki kylmää katsetta, mutta jäänsiniset silmät vain räpyttelivät ja laskeutuivat alemmas. Pian katse hävisi, kun kissa sulki silmänsä. Rastaanvire tiesi takuuvarmasti, kuka häntä oli katsonut. Se oli Tiikeritähden poika, Haukkahalla. >Toivottavasti hän ei ole yhteydessä Tiikeritähteen. En tahdo saada omasta klaanistani vihollista.< Rastaanvire painoi lehdenpalasia maata vasten ja nuolaisi rintaansa. Tähdet tuikkivat kutsuvasti. Nuori soturi huokaisi ja piirteli kuvioita hiekkapohjaiseen maahan kynsillään. Hän piirsi lehdenpuolikkaiden ääriviivat ja tähtiä niiden ympärille.

Aamu sarasti, ja Rastaanvireen silmät tuijottivat maahan jäykkinä. Joku tökki häntä selkään, ja hän ravisteli päätään. Sokea Nokkospolku seisoi hänen takanaan ja hymyili.
”Voit puhua jo. Käy syömässä jotakin.” Nokkospolku kehotti ja riensi Symbolihännän luo.
Rastaanvire nousi jaloilleen väsyneenä.
”Onkohan meillä lupa nukkua?” Pajupuro kysyi.
”Mitä turhaa!” Sirpalesydän mau’ahti pirteänä. ”Minua ei väsytä ollenkaan! Taidankin kysyä Kiviturkilta, jos pääsisin aamupartioon!”
”Miten sinä jaksat?” Pajupuro huokaisi.
”Kiviturkki, hoi! Pääsisinkö aamupartioon?” Sirpalesydän huusi varapäällikölle.
”Et, anteeksi. Olen jo valinnut Sisiliskovarjon, Suomuturkin ja Kuusitassun lähtemään. Äläkä huuda, suurin osa klaanista nukkuu vielä.” Kiviturkki sanoi takaisin.
Sirpalesydän ärähti pettyneenä. ”Noh, sitten menen yksin...ellet tule mukaan, Rastaanvire?”
”Varaan itselleni paikan sotureidenpesästä. Ja minulla on huutava nälkä.” Rastaanvire vastasi pahoittelevana.
”Pajupuro?” Sirpalesydän kysyi toivottomana.
”Minullakin on nälkä. Voin tulla myöhemmin...” Pajupuro sanoi.
Sirpalesydän murahti. ”Voi teitä...minulla ei ole ollenkaan nälkä. Menen sitten yksin”, tämä mourusi ja tallusti metsään.
Rastaanvire pudisti päätään. Pajupuro käveli tuoresaaliskasalle ja otti sieltä pulskan jäniksen. Jäljelle jäi vielä pari päivää vanha kala, joka lemusi kaksijaloille. Rastaanvire ei tohtinut syödä sitä, joten hän lähti metsään. >Toivottavasti Sirpalesydän ei ole kovinkaan kaukana... Jos saisin hänet kiinni...< Rastaanvire kulki kohti Nelipuuta, ja katseli joen toisella puolella jyllääviä hirviöitä. Ne jyräsivät kaiken, mikä tielle sattuu. Siellä näkyi myös pari Myrskyklaanin kissaa, jotka piilottelivat hirviöiltä. Rastaanvire tuhahti ja pysähtyi joelle juomaan. Hän sylki veden suustaan ähkien, koska se maistui hirveän pahalta.
”Hyi! Mitä tämäkin on!” hän huudahti ääneen.Vesi maistui ihan samalta kuin hirviöt haisivat.
”Ei kai niiden jätöksiä!” Rastaanvire sylki vettä. Vedessä oli siellä täällä mustaa nestettä. Hän otti askeleen taaksepäin ja kuuli huutoja.
>Kuulostaa Sirpalesydämeltä!< Rastaanvire juoksi sinne, mistä ääni tuli. Lähellä haisi voimakkaasti kaksijalka, ja myös Sirpalesydän. Nuori soturi pysähtyi pensaikon taakse, ja näki suuren kaksijalan, joka piteli käpälissään ruskeaa laatikkoa. Sen sisältä kuului Sirpalesydämen avunhuutoja.
”Sirpalesydän! Ei!” Rastaanvire kähisi. Hän hyppäsi kohti kaksijalan toista jalkaa, mutta kaksijalka ei ollut huomaavinaan ja tallusteli ääntä pitäen poispäin, kohti ukkospolkua.
”Älä vie häntä! Ei!” Rastaanvire juoksi kaksijalan perään, mutta se kulki rivakkaa vauhtia. Sitten se pysähtyi, ja kääntyi katsomaan tummanharmaata soturia. Sirpalesydämen äänet olivat hiljenneet. Kaksijalka kurotti kohti Rastaanvirettä, mutta perääntyi mölyten, kun ilmaan tunkeutui pistävä haju ja valtava hirviö jylläsi kaksijalan eteen. Rastaanvire henkäisi pelokkaasti ja pyöri hirviön alle. Hän kyyhötti sen suurien jalkojen välissä, ja metallisen vatsan alla.
Hirviö kauhoi maata suurella kämmenellään ja piti huutavaa ääntä. Rastaanvire ei uskaltanut tehdä yhtään mitään. Sitten hirviö alkoi kääntymään ja peruuttamaan, ja sen suuri jalka jyräsi kohti Rastaanvirettä. Soturi hyppäsi vaistonvaraisesti jaloilleen ja kolautti päänsä hirviön metallivatsaan. Hän puuskutti hetken ja piteli käpäläänsä päänsä päällä, josta tihkusi hieman verta. Hirviö peruutti jälleen äkisti ja Rastaanvire säntäsi sen alta. Hän juoksi lähimpään puuhun ja kyykki siellä häntä pystyssä ja pörhöllä.
Kaksijalka oli laatikkoineen ja Sirpalesydämen kanssa häipynyt. Sitä ei näkynyt missään. Nuori soturi huokaisi raskaasti ja puristi kyntensä puun kaarnaan.
”Epäonnistuin! Ensimmäisenä soturipäivänäni!” naaras sähisi ja kynsi kaarnaa vihoissaan. Sitten hän lopetti, ja läsähti oksan päälle makaamaan.
”Voi Sirpalesydän! Mitä teen ilman sinua? Paras ystäväni...”
”Rastaanvire?” hiljainen ääni kuului läheltä, hirviön melskauksen takaa.
Rastaanvire kohotti päätään ja näki lumenpäällystämässä pensaikossa Suomuturkin pään.
”Tule heti pois sieltä!” Suomuturkki sähähti käskevästi.
Rastaanvire loikkasi puusta alas ja kiersi hirviön reilusti.
”Mitä sinä täällä teet!” Suomuturkki murisi.
”Tulin etsimään Sirpalesydäntä! Kaksijalka vei hänet...melkein onnistuin pelastamaan hänet mutta tuo hiirenaivoinen jättiläishirviö tuli ja pilasi kaiken! En edes usko, että hän tiesi minun olevan täällä...” Rastaanvire maukui epätoivoisesti.
Suomuturkki katsoi tummanharmaata soturia myötätuntoisesti. ”Selvä. Tule aamupartioon kanssani, turhaan sinä täällä suret.”
”Emmekö lähde kaksijalan perään?” Rastaanvire kysyi ymmällään.
”Sitäkö suunnittelit? Ei, se on turhaa. Kissat löytävät ihan itse tiensä sieltä pois, ja maailmassa on miljardeja kaksijalkaloita ja niiden koteja, mistä me tietäisimme minne mennä etsimään!” Suomuturkki maukaisi ja tyrkkäsi Rastaanvireen pusikon läpi puiden sekaan, jossa heitä odottivat Sisiliskovarjo ja Suomuturkin nuori oppilas, Kuusitassu.
”Mutta kun...” Rastaanvire kuiskasi.
”Kaksijalka vei Sirpalesydämen, ja nyt Rastaanvireenkin sydän on sirpaleina.” Suomuturkki selitti muille partiolaisille.
”Tosi hauskaa.” Rastaanvire murahti vihaisena.
”Kerrotaan Sulkatähdelle. Mutta vasta sitten, kun olemme leirissä. Partio on vielä kesken.” Sisiliskovarjo sanoi.
”Etkö sinäkään välitä yhtään! Olet sentään isäni, entä jos minut olisi kaapattu!” Rastaanvire sähisi.
Sisiliskovarjo loi tyttäreensä vaientavan mulkaisun ja naukui rauhallisesti:
”Jatketaan partiota.”
Sisiliskovarjo käveli Suomuturkin johtamana kohti jokea ja nuori Kuusitassu seurasi heitä hiljaisena.
Rastaanvire kihisi raivosta mutta seurasi näitä ja tömisteli tahallaan niin kovasti, että jokainen eläin kuulisi partion ainakin sadan metrin säteellä. Sisiliskovarjo ärähti, pysähtyi ja antoi kahden muun klaanilaisen kulkea edellä. Hän jatkoi matkaa vasta kun Rastaanvire oli tullut tämän kohdalle.
”Kuule, voisitko lopettaa tuon tömistelyn? Vaikkei se niin vakavaa olekaan, se häiritsee minua enemmän kuin osaat uskoakaan.” Sisiliskovarjo pyysi. Rastaanvire katsoi isäänsä hetken silmiin ja pehmensi sitten askeleitaan.
”Noin on parempi. Ethän tahdo, että jalkasi kipeytyvät päiviksi.”
”Eivät ne kipeydy, kun en niin tahdo. Mutta minä tahdon lähteä Sirpalesydämen perään!”
”Tahdo vain, mutta et saa.”
”Et ole mestarini, olen jo soturi!”
”Sulkatähti ei anna sinun lähteä.”
”Ei hän ole enää mestarini.”
”Mutta hän on päällikkösi”, Sisiliskovarjo katsoi Rastaanvirettä silmiin oliivinvihreillä silmillään ja kaksi läpitunkevaa katsetta kohtasivat. Rastaanvire oli hiljaa.
”Kuule, en ole tainnut kertoa sinulle, mutta minutkin napattiin kaksijaloille. Kun olin vielä oppilas.” Kolli sanoi pitkän ja hiljaisen tauon jälkeen. Partio pysähtyi ja Suomuturkki kysyi rutiineja asioita oppilaaltaan.
”Niinkö? Miten sitten pääsit pois sieltä?” Rastaanvire kysyi silmät suurina ja unohti vihansa hetkeksi.
”Suurimman osan matkasta osasin itse kotiin, mutta sitten emosi Pikkusulka tuli etsimään minua, ja tulin hänen kanssaan takaisin kotiin. Heti sen jälkeen minut nimitettiin soturiksi.” Sisiliskovarjo sanoi ja hän katsoi jonnekin kaukaiseen, mitä kukaan muu ei voinut nähdä.
”Jos Pikkusulka tuli sinua etsimään, minä menen etsimään Sirpalesydäntä!” Rastaanvire maukui uhmakkaasti.
”Ei! Etkö tajua, kuinka vaarallista se on!? Pikkusulalla kävi onni, kun hän tuli siihen juuri oikeaan kaksijalkalaan. Kaikki kaksijalkalat ovat valtavia, olet hullu jos aiot sinne lähteä! Sitä paitsi siellä on vaarallista, melkein jouduin tekemisiin Veriklaanilaisten kanssa, piikkipensas repi turkkini ja korvani riekaleiksi, meinasin kuolla nälkään ja koira miltei tappoi meidät kummatkin!” Sisiliskovarjo sihisi.
Rastaanvire pelästyi tuosta kaikesta. >Mutta olen minäkin kaikkea kokenut, voi kun et tiedäkään millaista kipua olen tuntenut!<
”Jos sinne lähteminen on hullua, sittenhän emonikin on hullu. Ja silloin hulluus on luultavasti siirtynyt minulle, joten se ei ole minun vikani vaan emoni!” Rastaanvire huusi. ”Ja minä tahdon vain klaanin parasta! En tahdo, että kukaan kuolee!! Pitäisihän sinun se nyt ymmärtää, vai oletko niin hiirenaivoinen että se ei mene paksun kallosi läpi--!”
Sisiliskovarjo kaatoi Rastaanvireen maahan ja murisi tälle.
”Miten saatatkin puhua noin kokeneemmalle soturille, ja vielä isällesi! Kuules nyt, nuori neiti, opi kunnioittamaan!” vihertävänharmaa kolli suorastaan sylki sanat suustaan.
Suomuturkki ja Kuusitassu jähmettyivät.
Rastaanvire mykistyi ja nielaisi.
”Minä...olen pahoillani...”
”Syytä onkin! Saisit kyllä yhä olla oppilaidenpesässä! Taidankin kertoa tästä Sulkatähdelle, ja hän laittaa sinut siivoamaan klaaninvanhimpien jätöksiä ja puhdistamaan heidän turkkejaan!”
”Ei...kaikkea muuta paitsi sitä...ole niin kiltti, pysyn hiljaa ja kilttinä koko loppuajan...”
”Parasta olisikin. Et sano yhtään mitään, ellei siihen erillistä lupaa anneta.” Sisiliskovarjo murahti ja tämän silmistä näki uupumuksen ja surun tyttärelleen huutamisesta. Hän nousi Rastaanvireen päältä ja käveli Suomuturkin viereen.
>Miten minä noin pitkälle menin? En ole koskaan ennen huutanut isälleni...miksi minä olen niin...vihainen ja pahantuulinen kokoajan?<
Vastaus:30 kp:eetä! Mahtava tarina!
~Talvikinkukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Lähdetassu
29.01.2013 18:18
Istuskelin kaislojen suojassa. Olin kyllästynyt ja odotin, että mestari tulisi hakemaan minua. Usvajalka ilmestyi pian sotureiden pesästää. "Oletko valmis?" mestari kysyi päästyään vierelleni. Nousin pystyyn ja ravistelin lumet turkistani. Silmät loistaen vastasin: "Kyllä vain!" sanoin ja kiiruhdin hänen ohitseen. "Odotappas vähän!" hän sanoi lempeästi. Pysähdyin

// Pitää nt mennä ku äiti haluu koneen. Tarina jatkuu kyllä.
Vastaus:Ensiksi, blogi! Toiseksi, tämä on kuin ropetus... Kolmanneksi, 2 kp:eetä
~Talvikinkukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Hunajatassu, Varjoklaani
29.01.2013 15:57
Luku 1:

-Ensimmäinen päivä oppilaana-

Tuhahdin ja katsoin jalkoihini. Olin saanut vain yhden vaivaisen närhen, ja sekin oli puolikuollut kun sain sen käpäliini. Pian tuhahdin uudelleen, kun lumihiutale leijaili kuonolleni. Kuulin hieman kauempaa tutun äänen, joka kiiri korvakäytäviini. Se oli mestarini. "Hunajatassu! Missä olet?" Kuulin turhautuneen äänen ja vinkaisin kuuluvasti, ilmoittaen olemassaoloni. Pian huomasin suuremman hahmon lähestyvän minua.
"Tuoko on ainoa saaliisi?" Karheaturkin katseessa näkyi suuri hämmästys. Aivan kuin hän olisi sanonut mielessään: 'Etkö todellakaan parempaan pystynyt?'
"Kyllä. Anteeksi." Sopersin hiljaa ja käänsin katseeni maahan. Ensimmäinen päivä oppilaana, ja kaikki on mennyt mönkään.
"No, ei se mitään," hämmästyin, "kokeillaan taisteluharjoituksia." Karheaturkki myöntyi ja lähti tallustelemaan hieman kauemmas.
"No, antaa tulla!" Hän kääntyi ja valmistautui. Hölmistyin, mutta lähdin juoksemaan mestariani kohti. Pidin katseeni tiukasti mestarini tassuissa, aioin kampata hänet. Sopivan lähellä kollia loikkasin valtavalla voimalla eteenpäin, mestariani kohti. Tassut edellä, tuuli korvissa suhisten, syöksyin Karheaturkin jalkoja päin. Olin hiirenmitan päässä hänestä, kunnes tunsin läimäisyn lavassani. Iskeydyin vinkaisten piikkipensasta kohti.
"Aih!" Kiljaisin ja lähdin rämpimään pois pensaasta. Huomasin, että Karheaturkki oli läimäissyt minut pois, hänen tassunsa oli vielä ylhäällä. Hän pudisti päätään.
"Et saa pitää katsettasi paikassa, minne aiot iskeä. Paljastat samalla vastustajalle, miten hän voi torjua hyökkäyksesi." Kolli selitteli ja laski tassunsa maahan. Tuhahdin ja nousin huterasti ylös.
"Otetaanko uudestaan?" Maukaisin ja otin hyvän asennon. Mestarini nyökkäsi ja kumartui. Ponnistin lihaksikkailla ja nopeilla jaloillani korkealle ilmaan, Karheaturkin yläpuolelle. Hämäsin häntä katsomalla häntään, vaikka oikeasti tähtäsin niskaan. Syöksyin suoraan alaspäin, mestarini selkää kohti, ja hämmästyksekseni hän loikkasi myös ilmaan, iskien minut valtavalla voimalla monen ketunmitan päähän maasta. Silmäni laajenivat. Nousin melkein lintujen korkeudelle. Rääkäisin ja sohin jaloillani minne sattui. En pystynyt enää ohjaamaan itseäni.

Ähisin hiljaa. Suustani ei kuulunut puhetta, en saanut kovempaa ääntä. Raotin hiljalleen silmiäni, ja yskäisin. Kipu viilti kurkkuani, ja verta lenti jäniksenmitan päähän kuonostani. Verinoro valui suustani, ja kyynel valui poskeani pitkin. Tähänkö kaikki nyt loppui? Ensimmäinen päiväni oppilaana ja...
"Hunajatassu! Älä liiku!" Nuhanenä varoitti, tassutellen samalla luokseni. Mitä minulle oli käynyt? Parantaja supisi jotain Karheaturkin korvaan. Mestarini kumartui ja nosti hellävaroen minut hänen selkäänsä. Olisin kiittänyt, jos kehoni olisi sallinut sen. Suljin silmäni uudestaan ja torkahdin.

"Hunajatassu?" Kuulin kuiskauksen. Hymähdin sen merkiksi, että kuulin.
"On aamu." Karheaturkki sanoi hiljaa. Nyökkäsin aavistuksen verran. En kumminkaan avannut silmiäni, aurinko paistoi silmäluomieni läpi. Makasin ilmeisesti pehmeällä sammaleella parantajan pesässä. Hymyilin hennosti. Olin elossa.

//Ei hätää, ei se Hunajatassu tuolla parantajanpesässä kauaa oo. x) Pääsee luultavasti jo ensi tarinassa harjoittelemaan, ja jos ei, niin oppilas voi kaiketi auttaa Nuhanenää parantajanhommissa kun ei ole parantajaoppilastakaan. :3\\
Vastaus:Mahtavaa! 15 kp:eetä!
~Talvikinkukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tassuz
29.01.2013 14:56
Haukottelin, ja tunsin oudon tuoksun nenässäni.
Lotus pentuineen nukkui vielä, mutta kaksijalka oli jo hereillä.
Se laski pahanhajuista kotikisunruokaa kipossa lattialle, ja yritti selvästikin houkutella minut sinne.
Kaksijalka käveli kauemmas, ja astuin askeleen kohti kippoa.
Minulla oli kauhea nälkä, koska en ollut syönyt koko eilispäivänä mitään.
Vesi kihosi kielelleni, vaikka ruoka ei näyttänyt järin ihanalta.
Laskin kuononi lähemmäs ruokaa ja haistoin sitä.
Sitten otin sitä vähän suuhuni, ja nielaisin.
Kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin, niin kammottavalta se maistui.
Mutta kun muuta ruokaa ei ollut saatavilla, aloin syödä sitä.
Tunsin jonkun liikkuvan pitkin selkääni.
Pomppasin äkisti kauemmas ja sähähdin.
Kaksijalka istui pesän lattialla, ja katsoi minua hölmistyneenä, käpälä ojossa.
Lipaisin huuliani, ja astelin sitten Lotuksen luo.
Musta naaras näytti heräilevän.
’’Huomenta, Sirpalesydän -vai mikä nyt olitkaan.-, lähdetkö tänään?’’
’’Jos pääsen jollain keinolla ulos.’’ ehdin vastata, kun kaksijalka jo aukaisikin pesän oven.
Se huitoi käpälällään ulos.
’’Se haluaa meidät ulkoilemaan.’’ Lotus selitti, ja otti kolme pentuaan suuhun.
’’Tuon sinä saat kantaa.’’ hän jatkoi, ja työnsi Ruskopennun minulle.
Otin sen hellästi suuhuni, ja tepastelin Lotuksen perässä kohti ovea.
Pääsimme ulos.
Lotus oli ollut oikeassa.
Pihaa ympäröi valtava, korkea aita.
Sen päälle olisi ollut mahdotonta hypätä.
Kaksijalka tuli myös ulos, mutta keskittyi
- onneksi- omiin juttuihinsa.
Tarkastelin aitaa.
Näin siinä aukon.
Koetin ahtautua siitä läpi, mutta en mahtunut.
>Ääh…< ajattelin, ja istahdin maahan miettimään.
Sitten sain ajatuksen, ja ryömin pienen puskan taakse, varmistaakseni, ettei kaksijalka nähnyt.
Aloin kaivaa maata leveillä käpälilläni.
Jos saisin kuopan kaivettua, pääsisin ehkä aidan ali pois.
Sitten kuulin kaksijalan hälisevän jotain.
Kurkkasin puskasta, ja Lotus viittoi minua hännällään tulemaan sisälle.
Otin Ruskopennun suuhuni, ja tassutin tottelevaisesti sisälle.
Laskin sen Lotuksen viereen, joka oli jo mennyt pedilleen.
Minun täytyisi esittää kilttiä, pihassa pysyvää pikku kisulia, että pääsisin useammin ulos, kaivamaan kuoppaa.
Istahdin Lotuksen viereen.
’’ Pääsen täältä varmaan pian pois.’’ nau’uin hänelle.
Naaras katsahti minuun.
’’Mitä kautta?’’ hän kysyi.
’’Kaivan kuoppaa, että pääsen aidan ali.’’ vastasin ja lipaisin kynsiäni.
’’Muista ottaa surkimus mukaan.’’ Lotus sanoi ja kiepsahti kyljelleen imettämään pentujaan.
En vastannut mitään, ja tassuttelin itsekin kauemmas, ja lysähdin siihen.
Ollapa nyt sotureidenpesässä, omalla sammalpedillä.
Mutta kun en ollut.
Tästä tulisi pitkä matka.

//jäi aika lyhyeksi...//

Vastaus:hmm... 15 kp:eetä, mutta suunnatkaanhan kaikki kuononne blogiin!
~Talvikinkukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Murhe
29.01.2013 12:22
Heräsin jahuomasin että Kylmätähti oli jo hereilä.Huomenta Murhe! Nukuitko hyvin?" kumppanini kysyi. "Ihan hyvin. Oletko jo käynyt jo käynyt metsästämässä vähän aamupalaa?" vastasin. Kylmätähti ei ollut vielä metsästänyt. "Halusin näet metsästää sinun kanssasi kun heräät." Ymmärsin kyllä häntä joten en niin kiivastunut. "Lähdetään sitten heti, sillä minulla on ihan kauhea nälkä." hihkaisin ja jolkottelin ulos pesästä.

Olimme saaneet kaksi hiirtä, yhden jäniksen ja kolme oravaa. Aika hyvä saalis, sinänsä. Olimme kävelemässä pesälle. "Otankohan tuon pulskan hiiren vai tuon pulskan jäniksen. "Sinuna ottaisin tuon jäniksen." Kylmätähti huikkasi. "Olet oikeassa."

Koko päivä hurahti niin nopeasti. Oli jo myöhä, ja ajattelin käydä yöpuulle. Kylmätähti katsoi minua omituisesti. "Mitä nyt?" kysyin hädissäni. "Sinusta taitaa tulla isä!"
Vastaus:hmm... tämä on enemmän ropetus, mutta kumminkin 5 kp:eetä! Jos saatte pentuja, muistathan pentuhakemuksen! :D
~Talvikinkukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kipinätassu
28.01.2013 19:39
Se tunnelma, kun nimitetään oppilaaksi! Mahtavaa! Ihan todella upeaa tuntea se, kun mestari koskettaa kuonolaan omaani. Tuntee olevansa joku tärkeä klaanille.
Loikin iloisena oppilaitten pesälle. Hymyilin koko ajan ja muut oppilaat katsoivat minua hieman oudouksuen. "No mitä? Kyllä teilläkin varmasti oli tämmöinen olo kun pääsitte oppilaaksi!" Maukaisin ja katsahdin maahan alistuneena. #Onko minun vikani, että olen orpo?# Ajattelin ja siirsin katseeni kohti taivasta. Siellä ei vilahtanut yhtäkään tähteä ja olin aivan varma siitä, että vanhempani elivät jossain, vaikka muut väittivätkin heitä kuolleiksi. Lakseuduin sammaleelle ja jäin siihen miettimään. #Vielä joku päivä etsin heidät käpäliini ja huudan heille niin että karvat lähtee.#
"Hei pikku pentu!" Jonkun ääni keskeytti ajatukseni. Kun nousin seisomaan huomasin ylleni kumartuneen oppilaan. Hän oli luultavasti vanhin pesässä ja näytti pilkkaavalta. "No hei vain." Mutisin ja jäin istumaan.
"Ei sinulla ole oikeutta vain makoilla kun muut uurastavat ulkona!" Oppilas sähisi. Pyöräytin silmiäni. Haluaisin omaa rauhaa juuri nyt. "Mestarini antoi minulle luvan totutella pari päivää!" Mau`ahdin. Oppilas alkoi sähistä hurjistuneena.
"Olen sinua vanhempi ja minä määrään! Uhitteletko sinä minulle?! Nouse seisomaan niin näytän kuka määrää!" Kolli huusi. Värähdin. Olin oppinut loikkimaan puissa jo ihan pienestä pennuista saakka. (Kuulemma vanhempani olivat myös enemmän puiden ystäviä kuin maan...)
Kolli pomppasi hurjistuneena päälleni ja löi käpälällään lapaani. Huudahdin kivusta ja tunsin pienen verinoron valuvan vatsaani pitkin. Pinkaisin juoksuun. En todellakaan osannut mitään taistelu liikkeitä. Juoksin ulos leiristä ja etsin katseellani puita. Katsahdin taakseni ja huomasin oppilaan juoksevan perässäni hurjasti sähisten.
"Senkin pieni--" Hän aloitti, muttei voinut sanoa lausettaan loppuun sillä pomppasin sulavasti puuhun ja kolli törmäsi puun oksaan. Puu alkoi värähdellä, mutta upotin kynteni siihen ja jäin pystyyn. Oppilas jäi voivottelemaan kipeitä kasvojaan ja häipyi, kun pari soturia tuli ihmeissään paikalle. Loikkasin alas ja kuljin partion mukana leiriin ja ilokseni Unikkoturkki oli siinä joten opin pari puolustautumis taktiikkaa.

Vastaus:Voih! Ilkeä oppilas! :c Saat 10 pistettä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Pakkasjuova
28.01.2013 10:31
Jatkuu...

Näin hiirestä vilauksen. Kiristin tahtiani, ja säntäsin perään. Turkkini oli viimasta sileänä, ja vatsani kosketti miltei maata. Sydämeni pamppaili, ja jatkoin juoksuani, tuntui kuin koko maailma liikkuisi mukanani. Lopulta tuli aukeaa, ja saatoin nähdä hiiren selvästi, tähän asti, olin jahdannut sitä tiheikössä, ja olin joutunut väistelemään puita, ja pusikoita. Muutama naarmu oli tullit turkkiini, ora pihlajapensaista. Silloin kiihdytin vauhtini niin kovaksi kuin ikinä pystyin, ja olin enää vain hiiren mitan päässä siitä. Silloin loikkasin. Sillä hetkellä maailma hidastui. Hiiri katsoi minuun peloissaan, vinkaisi viimeisen kerran. Kynteni osuivatkin jo siihen. Sitten puraisin, ja saalis oli minun.

Sitten heräsin todellisuuteen, ja tajusin, etten tiennyt lainkaan missä olin.
>Kyllä minä kotiin löydän!< Ajattelin, mutta sisimmässäni, olin huolissani. Olihan minulla kuitenkin yksi hiiri ruoaksi. Päätin levätä yön yli, ja aamulla etsisin leirin.

Aamulla heräsin, ja huomasin, että olin yhä samassa paikassa kuin yölläkin. Söin nälkääni kalan, ja hiirtä ja kalaa kannoin , kun lähdin etsimään kotia.
Jonkin ajan tasssuteltuani, tunnistin tiheikön, jossa olin jahdannut hiirtä.
Nyt kun en juossut, huomasin, että tiheikkö, oli melko suuri, ja siellä oli paljon kasvikkisuutta. Pian saavuinkin kohtaan, jossa puita oli hakattu!
>Ne olivat siinä varmasti eilen!< Ajattelin, ja pian näinkin jo kaksijalkoja. Tästä ei hyvä seuraisi. Hiivin nopeasti niiden ohi, ja pingoin karkuun niin nopeasti kuin pystyin.
Sitten näin kissoja! Olin löytänyt takaisin kotiin! Maukaisin ilosta, ja juoksin laeiriin kissojen keskelle, ja pudotin saaliini tuoresaalis kasaan.

Jatkuu...

//Anteeksi lyhyys, mutta kuten viekussa sanoin, kokeet painaa täl viikol, tämä saattaa olla ainoa tarina tällä viikolla... :C \\

Vastaus:hmm... 15 kp:eetä! :D Tiedän kyllä tunteen, minulla on samat kokeet, joten, älkää ihmetelkö jos minua ei näy kovin paljon, yritän tietenkin käydä mahdollisimman paljon täällä!
~Talvikinkukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Murhe
27.01.2013 21:20
"En tiennytkään, että sinussa on parantajan vikaa." mau'uin Tikulle kun hän hoiti haavojani. "Mitäs pienistä. Yksi kysymys vielä. Eli sinä haluat minut kumppanikseni? Käyköhän se hmm.." Tikku mietti ja pelkäsin, että hän ei halua minua. "Olen tullut päätökseen yksi mielisesti ja päätän, että.." Minua jännitti kauheasti. "..Suostun kumppaniksesi, Murhe." hän päätti ja sydän hypähti kurkkuuni onnesta. "Kiitos! Voi kiitos Tikku! Muuten, pitäisikö sinulle keksiä uusi nimi?" riemuitsin. "Miten olisi Kylmätähti?" Tikku kysyi. Vaikka se oli klaanikissojen nimi, se oli kaunis ja salaperäinen. "Käy."

Minä ja Kylmätähti oltiin päätetty, että palaisimme minun pesälleni. Olimme lähteneet matkaan aamulla. Meillä olisi vielä vähäsen matkaa taitettava ennen perillepääsyä. Se olisi kyllä vaivan arvoista.

Olimme jo viimein perillä pesälläni. Se näytti kauhean pieneltä. Minua väsytti kauheasti pitkän kävely matkan aikana, ja nukahdin melkein heti päästäni sisälle. Kylmätähti kävi makuulle viereeni, ja kuiskasi korvaani:" Hyvää yötä Murhe." "Hyvää yötä Kylmätähti."

//Anteeks tää Tikun/Kylmätähden nimen vaihtelu mut voisitko laittaa tohon Murheen kumppani-kohdalle nii Kylmätähti?
Vastaus:Rakkautta! <3 Joo, lisään, ja saat 18 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Holly-Nopsatassu
27.01.2013 13:49

Luku 2

Ensimmäinen oppitunti

Heräsin Koivutassun töykkiessä kylkeäni epämukvasti, aikeenaan varmasti kertoa jotain. Loikkasin jaloilleni ja ravistelin sammalta turkistani.
"Oliko jotain asiaa?" Kysyin veljeltäni. Hän nyökkäsi innostuneena.
"Ei muuta, kuin että Vatukkakynsi käski minun hakea sinut. Lähdemme kiertämään rajoja." Koivutassu selitti. Silmäni syttyivät ja korvani nousivat pystyyn.
"Mahtavaa!" Vinkaisin innoissani ja lähdin kipittämään Koivutassun vierellä aukiolle kaiken väsymykseni menettäneenä. Siellä Vatukkakynsi jo odottelikin muiden kanssa. Heilautin häntääni tervehdykseksi ja astelin mestarini luokse.
"No tulithan sinä! Selvä, nyt kun kaikki ovat tässä, voidaan varmasti jo lähteä." Vatukkakynsi maukaisi ja nousi käpälilleen. Hiekkamyrsky siirtyi joukon johtoon ja lähti hölkkäämään pois leiristä, Koivutassu aivan kintereillään. Kaikki näyttivät ensinäkemältä yhtä hyväkuntoisilta kuin kuka tahansa soturi, mutta aistin jokaisessa hienoista pelkoa, itsessänikin. Se johtui kaksijaloista, tottakai. Ne ketunläjät olivat tuhonneet reviirimme jo melkein kokonaan.
"No niin, aika käyttää kuonoasi. Mitä haistat?" Vatukkakynsi kysyi klassikkokysymyksen. Kohotin kuononi ja vedin iilmaa keuhoihini maistellen sitä.
"Ööh.. Teidän lisäksenne hiiren, sekä jonkin.. Vatukkakynsi, en tiedä mikä tämä on." Vastasin hämmentyneenä. Mestarini nyökkäsi lempeästi.
"Se on mäyrän tuoksu. Osaatko sanoa, kuinka vanha?" Kolli vastasi. Haistelin ilmaa uudestaan.
"Ehkä jopa kuun vanha." Vastasin. Yllätyin, kun Vatukkakynsi nyökkäsi.
"Oikein." Silmäni säihkyivät ilosta. Olin onnistunut! Se oli suorastaan mahtava tunne.
"Pian tulemme ukkospolulle!" Kirkassydän ilmoitti. Karvani nousivat luonnostaan pystyyn, kun haistoin häivähdyksen ukkospolun hirvittävästä löyhkästä, johon oli sekoittunut kissojen hajua. Saapuessamme aivan ukkospolun reunaan nyrpistin nenääni inhosta, ukkospolun haju sai minut voimaan pahoin.
"Tuolla toisella puolella asuu Varjoklaani." Hiekkamyrsky selitti ja viittasi hännällään ukkospolkua.
"Yök! Miten he kestävät tätä.. tätä hajua?" Kysyin tyrmistyneenä.
"Kai he ovat tottuneet. Sitä paitsi, Varjoklaanin leiri sijaitsee paljon syvemmällä heidän reviirillään." Kirkassydän selitti. Nyökkäsin ymmärtäväisenä ja loikkasin säikähtäneenä kaemmas, kun hirviö juoksi ohi.
"Noh, jatketaampa nyt matkaa." Vatukkakynsi hoputti. Hiekkamyrsky väläytti hänelle jääräpäisen katseen, mutta viittoi hännällään jatkamaan. Ei Hiekkamyrsky oikeasti ollut vihainen, sen nyt näki heti. Hänen luontonsa vain oli sellainen. Jatkaessamme eteenpäin maisema alkoi muuttua autioksi, hirviöiden tuhoamaksi, missä ei mikään kasvanut. Maa oli aivan umpijäässä, käpäliä pisteli aina, kun sille astui. Kaukaisuudesta kuului hirviöiden lähestyvää ääntä, joka sai joka ikisen karvani kihelmöimään. Mitä tapahtuisi, jos ne nyt tulisivat tänne? Toivoin kovasti, että niin ei kävisi, siitä seuraisi katastrofi. Haistoin taas jonkin klaanin tuoksun, mutta se ei ollut Varjoklaani. Siinä oli häivähdys nummimaan tuoksua ja.. Verta.
"Vatukkakynsi, mitä tämä on?"
"Se on Tuuliklaanin tuoksu." Hän vastasi kärsivällisesti.
"M-mutta.. Miksi siinä sitten haisee veri?" Kysyin meripihkanväriset silmät ammollaan. Vatukkakynsi maisteli ilmaa ja hätkähti. Hänkin oli varmasti haistanut sen.
"En tiedä. Jotain kauheaa on täytynyt tapahtua." Hän maukui vakavana. Hirviöiden ääni oli yhä voimakkaampaa, ja huomasin sen lähestyvän koko ajan.
"Jatketaan nyt matkaa!" Hallatassu maukui. Kirkassydän loi häneen ankaran katseen, jotta kolli tajuaisi olla valittamatta. Hallatassu vaikeni välittömästi. Naurahdimme Koivutassun kanssa huvittuneina.
"On sentään joku, joka saa tuolle kuria!" Koivutassu huudahti. Nyökkäsin silmät ilkikurisesti välkkyen. Hallatassu näytti vaivaantuneelta saamastaan huomiosta, mikä tietenkin huvitti meitä. Jatkoimme matkaa. Huomasin, että keli alkoi viiletä, aurinko katosi näkyvistä kokonaan. Luimistin korviani ja värähdin hiukan tuulen läpäistessä turkkini. Pakkanen alkoi kiristyä, taivaalle alkoi kasaantua paksuja lumipilviä. Joki tuli näkyviin törmän takaa, eikä se näyttänyt kovin hyvältä kalastamiseen.
"Mitäköhän jokiklaani kuvittelee syövänsä? Joki virtaa- tai pikemminkin virtasi noin alhaalla, ja on tätä kenoa umpijäässä." Hiekkamyrsky puuskahti.
"Totta, vaikka emmepä mekään paljolla riistalla juuri mässäile." Kirkassydän muistutti.
"Mutta voisimmehan me yrittää napata jotain nyt kun täällä ollaan." Vatukkakynsi ehdotti. Hiekkamyrsky, partion johtaja, nyökkäsi hyväksyvästi.
"Selvä. Jos haistatte jotain, kertokaa minulle." Hän maukui. Viritin välittömästi kaikki aistini täyteen teräänsä ja maistelin kylmää ilmaa. Meni jonkin aikaa, ennenkuin erotin hiiren herkullisen tuoksun.
"Hiiri!" Kuiskasin tohkeissani löydöstäni.
"Katsohan, kuinka se pitää napata." Vatukkakynsi maukui ja lähti hiipimään eteenpäin. Hän näytti suorastaan leijuvan maanpinnan yllä, ja piti askeleensa mahdollisimman kevyinä ja ilmavina.
"Noin. Näytähän nyt, mitä osaat." Hän maukui haastavasti. Nyökkäsin silmät palaen ja pudottauduin samanlaiseen asentoon kuin Vatukkakynsi. Yritin pitää askeleeni mahdollisimman hiljaisina, joka olosuhteista huolimatta onnistui hyvin.
"Hyvä, hienosti menee. Muista, paino lonkille!" Mesrarini muistutti. Korjasin asentoani hänen ohjeittensa mukaan ja suuntasin kohti hiirtä. Hetken kuluttua sain kuin sainkin hiiren näköpiiriini. Katseeni sinkoili paikasta toiseen etsiessäni sopivinta vaanimispaikkaa. Päätin mennä suoraan eteenpäin. Keskityin täysillä metsästykseen, enkä kuullut muuta kuin hiiren rapistelun. Kun olin sopivan lähellä loikkasin, ja koetin kahmaista hiiren käpäliini. Onnistuin juuri ja juuri kaappaamaan hiiren ajoissa ja vangitsemaan kynsieni alle. Puraisin hiirtä niskasta ja tunsin suussani lämpimän veren tulvahduksen. Nostin ruumiin leukoihini voitonriemuinen hehku kasvoillani. Vatukkakynsi oli yksin jäänyt aukealle, näin itsekkin, miksi. Hirviöitä. Suunnattoman suuria, kaksijalkoja sisällään, jyristelivät alas laaksoon Tuuliklaanin reviiriltä. Säikähdin, mutta tajusin juosta mestarini perässä läheiseen pensastoon. Muut odottivat meitä siellä.
"Oletko kunnossa?" Hallatassu kysyi ääni väristen. Nyökkäsin ja laskin hiiren maahan.
"Miten ihmeessä pääsemme pois täältä?" Hiekkamyrsky vaikeroi. Hirviöt jyristelisivät pian aivan vieressämme.
"Niitä on kaikkialla!" Koivutassu vinkaisi.
"Hetkinen" aloitin.
"Voisimme päästä pois toista kautta, takaamme!" Maukaisin kuuluvasti, jotta muut kuulisivat ääneni tämän melun keskeltä.
"Tuossa on ideaa. Partio, valmiina!" Hiekkamyrsky ulvaisi. Kaikki nyökkäsivät, Hiekkamyrsky astui pois pensaasta muut perässään. Tilanne näytti toivottomalta. Hirviöitä jyristeli laaksoon tasaista tahtia, mutta niiden välissä oli aina kissan mentävä matka.
"Juostaan yksi tai kaksi kerrallaan! Kirkassydän ja Hallatassu ensin merkistäni!" Hiekkamyrsky ulvoi. Asetuimme riviin pensaan reunalle, Kirkassydän ja veljeni hiukan edemmäs.
"NYT!" Hiekkamyrsky ulvoi, kun hirviöiden jono hiljeni hetkeksi. Kaksikko pinkaisi juoksuun henkensä edestä ja pääsivät juuri ajoissa toiselle puolelle.
"Selvä, minä ja Nopsatassu nyt." Vatukkakynsi maukui. Astuin hänen rinnalleen ja jännitin lihakseni valmiina juoksuun. Pääni täyttyi hirviöiden murinalla, mutta kuulin Hiekkamyrskyn merkin.
"NYT!" Adrenaliini tulvahti suoniini, kun ryntäsin mestarini vierellä kohti turvapaikkaa. Pingoin niin lujaa kuin käpälistäni pääsin, mutta pelkäsin, ettei se riittäisi. Loikkasin viimeisen ketunmitan karvat pystyssä kuonosta hännänpäähän saakka. Hetken näytti, ettei se riittäisi, mutta pääsin kuin pääsinkin pensastoon ehjänä. Puuskutin sekä järkytyksestä, että juoksusta. Astelin värisevin askelin veljeni luo ja painauduin peloissani häntä vasten.
"Kumpa Hiekkamyrsky ja Koivutassu selviäsivät..." vikisin peloissani.
"Kyllä he selviävät." Hallatassu vakuutti ja nuolaisi rohkaisevasti päälakeani. Nielaisin pelosta. Heitä ei vieläkään kuulunut. Samalla hetkellä kellanpunainen naaras ja hänen oppilaansa syöksyivät lumisen pensaan läpi. Hiekkamyrskyn karvat sojottivat pystyssä, ja Koivutassu oli kauhusta kankea, mutta olivat sentään yhtenä kappaleena. Huokaisin syvään helpotuksesta.
"Tästä pääsemme v-varmaan turvallisesti leiriin...?"Sopersin epävarmasti. Hiekkamyrsky nyökkäsi, mutta hän vilkuili yhä villisti ympärilleen. Vatukkakynsi asteli luokseni omana rohkeana itsenään.
"Kyllä vain. Kierrämme samalla nel-" Vatukkakynnen lause jäi kesken, hänen kasvoilleen levisi tyrmistynyt ilme.
"Nelipuut." Kirkassydän maukui murheellisella äänellä.
"En voi uskoa tätä." Vatukkakynsi maukui tyypertyneenä.
"Ne ovat tuhonneet ne, Etkö tiennyt?" Vaalea naaras jatkoi.
"Ai niin, ethän sinä ollut viime kokoontumisessa, joten et voi tietää." Kirkassydän maukui. Hiekkamyrsky viittoi kuitenkin jo kiivaasti hännällään seuraamaan. Katsahdimme toisiimme yllättyneinä, mutta lähdimme seuraamaan partiomme johtajaa. Juoksimme hänen perässään niin kovaa kuin pääsimme, aina jyrkänteelle saakka. Siellä Hiekkamyrsky hidasti vauhtiaan, me muut perässä. Oli hyvin hiljaista, hirviöiden ääntä lukuunottamatta. Kuoleman hiljaista. Astelimme leiriin hiljaisuuden vallitessa, emme nähneet ketään. Kukaan ei ollut leirissä, ei parantaja, ei päällikkö, eivät soturit. Leiri oli täysin autio ja hylätty.
"Huhuu! Onko täällä ketään?" Vatukkakynsi ulvaisi. Ääni kaikui kiven pinnasta.
"Ei täällä ole ketään."
"Minne he ovat oikein menneet?" Kysyin arasti.
"Yritetään löytää jokin vainu. Eivät he ole voineet ilmaankaan haihtua." Vatukkakynsi maukui järkevästi. Leirin tuoksut olivat kuitenkin valjahtaneita ja niihin oli sekoittunut pelkotuoksua. He tuntuivat lähteneen kiirellä.
"Täällä! Löysin vainun!" Kirkassydän ulvaisi ja heilautti häntäänsä. Loikin hänen luokseen suurkiven juurelle ennen muita.
"Se menee.. tänne päin." Mau'uin mietteliäästi ja koetin erottaa, mihin se jatkui. Leiriä ympäröivässä piikkihernepensaassa oli suuri reikä, mistä oltiin kuljettu ennen aurinkohuippua. Lopulta luovutin, ja annoin Vatukkakynnen tehdä työnsä. Lähdimme kaikki seuraamaan häntä, mitä muutakaan olisimme voineet. Pahaksi onneksemme alkoi sataa lunta, tuoksujäljet pyyhkiytyisivät pois alta aikayksikön. Vatukkakynsi nopeutti askeleitaan, samoin me muut. Enemmän kuin mitään muuta tahdoin päästä Pajuturkin ja Valkomyrskyn luo. Äkkiä, aivan yllättäen, hajujälki sitten katkesi, lunta oli tullut liikaa. Vatukkakynnen lavat painuivat lysyyn ja hänen silmissään oli ahdistunut ja lannistunut katse.
"Anteeksi. En haista enää mitään." Hän maukui ja niiskaisi. Pohdin, mahtoiko se johtua jäljen loppumisesta, vai nuhasta. Päädyin jälkimmäiseen, mutta jälki ei todella tuntunut jatkuvan. Alkoi hämärtää.
"Täällä me nyt sitten olemme, keskellä ei-mitään." Vinkaisin ahdistuneena. Koivutassu nuolaisi lapaani lohduttavasti.
"Älä huoli, kyllä me tästä selviämme." Kolli nielaisi.
"Ennemmin tai myöhemmin." Nyökkäsin vastahakoisesti ja lysähdin maahan. Minun oli kylmä ja nälkä, hiirikin oli unohtunut hirviöitä paetessa. Aloin toivoa, että olisin syönyt jotain aamulla, mutta käsitin että se oli mahdotonta. Tuoresaaliskasassa ei ollut aamulla mitään. Tai siellä, missä se oli ollut. Katselin ympärillemme.
"Missä me oikein olemme?" Hallatassu maukui.
"En tiedä. Ehkä korkeamännyillä, mutta maasto on nykyään joka puolella niin samanlaista, että ei voi varmaksi tietää." Hiekkamyrsky maukui.
"Niin, ehkä." Kirkassydän myönsi. Koivutassu ja Hallatassu astelivat luokseni. Nuuhkin ilmaa ja koetin erottaa pienimmänkin merkin Myrskyklaanista. Äkkiä näin edessäni lumituiskussa jotain, kuin..kuin kissan hahmon. Toivon liekki roihahti sisälläni.
"Huhuu!" Ulvaisin kuuluvasti. Hahmo nopeutti tahtiaan.
"Tuhkamarja!" mestarini maukui ilahtuneena. Tuhkanharmaan naaraan korvat kääntyilivät sinne tänne.
"Vatukkakynsi! Ovatko muut kanssasi?" Hän kysyi. Tumma soturi nyökkäsi.
"Juuri teitä olinkin etsimässä. Tulin hakemaan yrttejä entisestä pesästäni." Parantaja jatkoi. Kipitin Tuhkamarjan luokse veljeni perässäni.
"Missä te olitte? Miksei leirissä ole ketään?" Koivutassu kysyi vihreät silmät suurina. Parantaja nuolaisi häntä lempeästi.
"Kaksijalat tulivat liian lähelle, meidän täytyi lähteä. Asumme nyt aurinkokivillä." Tuhkamarja kertoi. Sanat lävistivät sydämmeni kuin terävät okaat.
"Lähditte leiristä? Mutta.. sehän on meidän kotimme." Vikisin hiljaa. Tuhkamarjan siniset silmät kiilsivät surusta.
"Ei enää." Hän maukui hiljaa. Henkäisin järkytyksestä ja tajusin, että se oli totta. Vatukkakynsi tepasteli keskeyttämään keskustelumme.
"Sanoitko, että asumme nyt aurinkokivillä?"
"Kyllä. Ajattelin tulla hakemaan loput yrtit entisestä pesästäni, mutta en ole varma tarvitsenko niitä kuitenkaan juuri tänään. On tärkeämpää saattaa teidät leiriin." Parantaja kertoi ja heilautti korvaansa aurinkokiville päin.
"Ai… Ahaa. No, mennään sitten." Vatukkakynsi maukui.
Tuhkamarja käännähti ympäri, ja lähti taivaltamaan suuntaan, josta hän oli juuri tullut. Lähdin kompastellen rämpimään hänen peräänsä. Lumisade sakeni hetki hetkeltä, oli vaikea nähdä eteensä. Syljin lunta suustani, mutta se ei paljon auttanut. Ohut verivana juoksi suupielestäni, olin varmaan sattuttanut sen johonkin, en vain ollut itse huomannut. En tuntenut kipua, koska olin muutenkin kohmeessa. Toisaalta se ei yllättänyt, olinhan vasta oppilas. Onneksi edestäpäin alkoi kantautua Myrskyklaanin tuoksua, joka kertoi, että pian olisimme perillä. Resuinen joukkomme keräsi hämmentyneitä ja helpottuneita katseita palatessamme nykyiseen leiriin. Hytisin kylmästä kopuroidessani Hallatassun avustamana Tuhkamarjan perässä yhteen koloista. Parantaja antoi minulle unikonsiemeniä ja laittoi jotain haavoihin että saisin nukuttua. Hän käski minun levätä. Käperryin yhdelle sammalista emoni viereen ja koetin saada unta. >Voi tähtiklaani. Miten me selviämme?< Kuiskasin äänettömän avunpyynnön taivaalle.
Vastaus:26 pistettä! :)

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Murhe
26.01.2013 20:28
Olimme jo taivaltaneet kauan. Lopulta lysähdin maahan. "Murhe!" Tikku huudahti. "Olen vain väsynyt. Levähdetään hetki." vastasin naurahtaen. Tikku nyökkäsi. Etsimme sopivan kolon jonne leiriydyimme. Sitten päätin kertoa asiasta, joka oli askarruttanut mieltäni jo monta päivää. "Kuule Tikku. Olin hölmö kun en kertonut tätä heti alussa.. Mutta lähdin vuorille etsimään uutta kumppania. Suostuisitko.. Sinä kumppanikseni?" kysyin hermostuneena. Tikku tuijotti minua hetken ja vastasi sitten hitunen ärtymystä äänessään. "Mikset sanonut sitä heti? Olisin varmasti suostunut mutta nyt taivalsimme monen kilometrin päähän turhaan! Hyvästi Murhe." "Ja anteeksi." Tikku lähti kävelemään pois päin. Laskin pääni käpälilleni. "Siinä meni päivänsäteeni." niiskutin hiljaa ja suljin silmäni ja itkin itseni uneen.

Istukskelin kivellä ja ajattelin lähteä kotiin. Ajattelin Tikkua. Lopulta nousin ylös. Käänsin katseeni kohti sitä, mistä olin tullut. Loikkasin alas kiveltä ja juoksin pitkään ennen kuin pysähdyin. "Minun on löydettävä Tikku ja pyydettävä anteeksi!"

Olin puskassa ja tarkastelin paikkaa, missä uskoin Tikun olevan. Kyllä vain, siellä hän oli ja hän näytti itkevän. "Voi miksi.. Miksi jätin Murheen?" hän vaikersi ja sydämmeni löi muutaman kerran tyhjää. Hyppäsin pusikosta mutta ennen kuin ehdin sanomaan mitään se sama mäyrä heittäytyi kimppuuni toisesta pusikosta.

Mäyrä heitteli minua pitkin peltoja mutta onneksi lopulta kyllästyi ja häipyi. Näin kivunsokaisemilla silmilläni Tikun joka ryntäsi luokseni. "Murhe.. Älä kiltti kuole. Kannan sinut luolaan." "Pyh.. En minä kuole.. Kiitos Tikku.. Ja anteeksi kun en kertonut sinulle.." sanani hiipuivat ja nukahdin hymyilevästi ja tunsin kuinka Tikku nosti minut selkäänsä ja kantoi minua luolalle päin. "Hyvä ettet kuole Murhe sillä.. Minä rakastan sinua." kuulin vielä Tikun sanat ja annoin kehräyksen kummuta sisältäni.
Vastaus:Sinäkin saat 15 pistettä! C:

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Teeritassu
26.01.2013 16:54
Katselin tuohuneena ympärilleni. Makasin oppilaspesässä ihan yksin. Sirpaletassusta oli tullut soturi, mutta itsee kyyhötin oppilaspesässä ja odotan, että pääsen koulutukseen. Varjotukki voi pahoin ja Sulkatähti lupasi kouluttaa minua tänään. Kukaan ei tajunnut ilmeisesti, miten viisan ja soturinarvoinen olen. Sulkatähti asteli sisään.
"täällä sinä olet." Hän maukui. "Mennään." Matkalla mieleeni juolahti ajatus.
"Se uni..." Aloitin päättäväisesti. Sulkatähti katsoi minuun järkyttyneenä ja vaivaantuneena.
"On pakko kertoa sinulle totuus." Hän aloitti. "Uskomme, että... Olet puoliverinen. Sulkatähti huokaisi.
"Isäsi oli todennäköisesti jokiklaanilainen. Roihuhäntä. Valkoinen kolli ja liekinvärisiä läiskiä. Sinun silmäsi, häntäsi ja tarmosi. Hän rakastui nuoreen erakkoon, emoosi, Liljaan. Lilja oli savunmustavihreäsilmäinen pörröturkkinen naaras. Isäsi päätti lähteä ja jättää klaanin joka halveksi heidän rakkauttaan. Olit pentueesi ainut pentu. Isäsi toi sinut lehtikadon aikaan tänne. Olit vielä pentu. Isäsi upposi jäihin. Löysimme sinut pian, mutta emme osanneet yhdistää sinua vanhempiisi ja siihen pentuun joka syntyi leirissämme...-"
"Synnyinkö MINÄ täällä, leirissämme!" Mourusin.
"Kyllä.." Sulkatähti kehräsi. "synnyit"

Olin äimistynyt. Isäni oli jokiklaanilainen ja olin syntynyt leirissämme! En ollut kokonaan erakkosukua. Isäni on klaanikissa!
Talsin leiriin ja unohdin koko koulutuksen. Isäni on jokiklaanilainen!..

Istun riistakasan luona edelleen äimistyneenä. Isäni olikin oikea jokiklaanin soturi..
Tartuin ajatuksissani kalaan, mutta joku ehti ensin. Sirpalesydän.
"Syö vaan." Tuhahdin ja tartuin toiseen kalaan.
"No kiitos".Sirpalesudän maukui huvittuneesti.
"Ja päivää sinullekkin arvoisa päällikkö. Istukaa tuonne kuivalle maalle. Kannoin sinne jo oman petini sammaleet, että teillä olisi mukavaa. Toimitan ruuan pian." Hän naukui Takaani tulevalle Sulkatähdelle.
"Älähän nyt Sirpalesydän. En ole mikään metsän valtias." Sulkatähti maukui.
"Minulle olette aina koko metsän ylin kissa kautta aikoijen." Sirpaletassu jatkoi. "Otatteko kalaa vai vesimyyrän?" Hän kysyi vielä ja ojensi kahta saalista päällikölle.
>Mahtailija.<

//40 rivii! Jatkuu...//

Vastaus:Kiva juoni! Saat 15 pistettä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tassuz
26.01.2013 14:41
(tän ois pitäny tulla ennen tota kaksijalkajuttua)

Tassuttelin toimettomana ympäri leiriä.
>Tylsää!< ajattelin.
Sulkatähti ulvaisi kaikki koolle.
>Mitä hänellä nyt TAAS on asiaa?!< ajattelin närkästyneenä.
Kävelin kissaryhmän sekaan.
’’Kiviturkki, uskotko oppilaasi olevasi valmis soturiksi?’’ Sulkatähti maukui.
>Mitäh!?< ajattelin yllättyneenä.
’’Kyllä, hän on valmis.’’ Kiviturkki sanoi varmalla äänellä.
’’Minä, Sulkatähti, Jokiklaanin päällikkö, kutsun edesmenneitä sotureita laskemaan katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut ahkerasti ymmärtääkseen jalot sääntönne, ja pyydän lupaa tehdä hänestä soturin.’’ Päällikkö sanoi.
Hän käänsi katseensa minuun.
’’Sirpaletassu, lupaatko noudattaa soturisääntöjä, ja suojella ja puolustaa klaaniasi, jopa henkesi uhalla?’’ Sulkatähti sanoi.
Nielaisin.
’’Kyllä.’’ minä naukaisin niin kovaa kuin pystyin.
’’Siinä tapauksessa, Tähtiklaanien voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Sirpaletassu, tästä päivästä lähtien sinut tullaan tuntemaan Sirpalesydämenä!’’ Päällikkö sanoi juhlallisesti.
’’ Tähtiklaani kunnioittaa vahvuuttasi, rehellisyyttäsi ja innokkuuttasi ja toivottaa sinut tervetulleeksi Jokiklaanin soturiksi.’’
sulkatähti painoi kuononsa otsalleni, ja minä puolestaan nuolaisin hänen lapaansa.
Rastastassulle ja Pajutassulle toistettiin sama.
’’Sirpalesydän! Rastaanvire! Pajupuro! Sirpalesydän! Rastaanvire! Pajupuro! Sirpalesydän! Rastaanvire! Pajupuro!’’ kissojen ääni raikui aukiolla.
Istuin siinä, ilon ja jännityksen sekalaisin tuntein, ja pörhistin rintaani ylpeänä.
Kiedoin muhkean häntäni käpälieni eteen ja katsoin kissoja.
Minusta oli vihdoin tullut soturi.
Tämän yön joutuisin valvomaan Rastaanvireen kanssa, vartioiden leiriä.
En saisi puhua silloin, mutta hälläväliä!
Oli vasta aamu.
Punastuin hiukan, kun kissoja kerääntyi minun ja Rastaanvireen ympärille, onnittelemaan meitä.
Kehräsin ylpeänä, ja huiskutin häntääni niin, että se melkein osui Rastaanvirettä naamaan.
’’Onnea, Rastaanvire!’ sanoin itsekin ihastukselleni.
Teeritassukin oli meitä onnittelemassa.
Mutta pian hänestäkin tulisi soturi.
Kiviturkki tuli luokseni.
’’Onnea, nuori soturi.’’
’’Kiitos, olit mahtava mestari.’’ kehräsin ja halasin entistä mestariani.
Olo tuntui huumaavalta.
Kun Sulkatähti oli onnitellut Rastaanvirettä, hän istuutui eteemme.
’’Muistattehan, että teidän pitää valvoa tämä yö, puhumatta mitään.’’
’’Kyllä muistamme.’’ Rastaanvire maukaisi.
’’Jep.’’ sanoin.
’’Mutta teillä on vielä runsaasti aikaa, menkää vaikka kalastamaan.’’ päällikkö kehotti, ja tallusteli pois.
Vilkaisin Rastaanvirettä.
’’Mennään sitten kalastamaan.’’
Rastaanvire nyökkäsi, ja menimme joelle.
Tämä olisi ensimmäinen kalastukseni soturina.
Kun pääsimme joelle, aloin tarkkailla vettä.
Näin tumman läiskän lipuvan hitaasti ohi.
Läimäytin käpäläni veteen, ja sain kuin sainkin kalan rannalle.
Se ei ollut mikään suuri, mutta kala sekin.
Puraisin sitä, ja se kuoli.
Rastaanvire nousi veden pinnalle iso kala suussaan.
’’Hieno saalis!’’ huudahdin Rastaanvireelle, joka laski kalan oman kalani päälle.
’’Kiitos.’’ Rastaanvire naukaisi, ennenkuin sukelsi taas.
Minä kalastin rannalta käsin.
Näin ison kalan uivan hiljaa ohi.
Mottasin sen käpälälläni rannalle, mutta se oli niin suuri, ettei siitä hätkähtänyt.
Se alkoi sätkiä kohti vettä, huitoen samalla niin, etten pystynyt nappaamaan sitä.
Sohin sitä kynsilläni, mutta se pääsi veteen.
Hyppäsin heti veteen, ja ennenkuin kala ehti tajuta, iskin hampaani siihen, ja nousin rannalle.
Se paukutti pyrstöllään naamaani, mutta pidin siitä tiukasti kiinni.
Kala haukkoi henkeään, ja valahti sitten hervottomaksi.
Laskin sen muiden kalojen päälle
Silloin Rastaanvire nousi ylös kaksi kalaa suussaan.
Hän laski ne kalakasan päälle.
’’Eiköhän tämä riitä.’’ hän naukaisi.

Yöllä:

Istuimme hiljaa kelmeässä kuunvalossa, vahtimassa leiriä.
Mieleni teki jutella Rastaanvireelle, mutta se ei ollut sallittua.
Vilkaisin vain häntä ja hymyilin.
Tuntui, kuin yö olisi pyyhkäissyt pois kaiken murheellisen.

/Anteeksi lyhyys, mut oli pakko selventää asia/

Vastaus:Okei, saat 17 pistettä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tassuz
26.01.2013 13:05
Avasin silmäni.
Oli aikainen aamu, muut nukkuivat vielä.
Pieni kävelyretki ei varmaan haittaisi.
Hiivin hiljaa pesän ulkopuolelle, ja hipsuttelin poispäin leiristä, metsään.
Kun olin päässyt metsään, nuuhkin ilmaa.
Se oli raikas, aamuinen ilma.
Ja seassa pieni häivähdys oravaa.
Näin sen puunoksalla.
Tartuin varovasti kynsilläni kaarnaan, ja se rasahti.
Orava nosti päätään, katsoi ympärilleen ja jatkoi sitten puuhiaan.
Laitoin takajalkani puuta vasten, ja orava kuuli senkin.
Tällä kertaa se alkoi jo hätääntyä.
Kiipesin nopeaa vauhtia kohti sitä oksaa, missä se seisoi.
Orava huomasi minut ja alkoi juosta kohti toista oksaa, ja hyppäsi sitten viereiseen puuhun.
Pomppasin myös kohti toista puuta.
Kun osuin toisen puun oksaan, menetin tasapainoni, mutta pysyin oksalla.
Orava oli taas hyppäämässä seuraavaan puuhun.
Sinne se hyppäsikin, ja minä perässä.
Se hyppäsi taas toiseen puuhun.
Mutta en luovuttanut.
Otin huiman loikan, mutta kun pääsin oksalle, se rasahti rikki.
Käännyin ilmassa.
Putoaisin nyt jalolleni, kun osun maahan.
>Murran varmasti jalkani.< ajattelin.
Päätin kääntyä kyljelleni, ja ehdin kääntyä vain vähän, kun jo mäsähdin maahan.
Kehoani kihelmöi joka paikasta.
Tunsin viiltävää kipua.
En pystynyt nousemaan, en millään.
Sitten aloin kuulla mölyä.
Ja askelia.
Mutta tosi suuria semmoisia.
Avasin silmäni, ja yläpuolellani oli kaksijalka.
Ulvaisin hätäisesti, ja yritin kompuroida pystyyn.
’’Apua! Auttakaa! Kaksijalka!
Se nappaa minut!’’ ulvoin minkä kurkusta lähti.
Kaksijalka mongersi jotain, josta en saanut selvää.
Olin eksynyt paikkaan, jossa kaksijalat tuhosivat metsää hirviöiden kanssa.
Tärisin.
Kaksijalka ojensi käpäliään minua kohti.
Paljastin hampaani.
’’Sinähän et minuun koske, ketunläjä!’’ minä sähisin, ja huitaisin kynsilläni ilmaa.
Tiesin ettei noin kummallinen olio ymmärtäisi, mutta oli pakko yrittää jotain.
Kaksijalka tarttui minuun etujalkojen alta.
’’Irtiiiiiiiiih!’’ minä kirkaisin.
Mutta kaksijalka ei hellittänyt, vaan roikotti minua käpälissään.
Se suki päätäni käpälällään.
Nostin tassuani, ja sain kynsäistyä kaksijalkaa.
Kaksijalka älähti, mutta ei irrottanut minusta.
Näin ruskean laatikon.
Kaksijalka tunki minut sinne, ja sitten tuli pilkkopimeää.

Myöhemmin
___________________________
Laatikkoa avattiin.
Olin aikeissa hypätä pois, mutta minuun tartuttiin, ja heitettiin parin ketunmitan päähän.
Pesän suuaukko suljettiin, ja minä laskeuduin kovalle kivipinnalle, pesän lattialle.
Polkuanturoihini sattui.
Kova pinta oli aivan erilaista, kuin normaali kivikko.
Se jatkui tasaisesti.
Ja teki paljon kipeämpää.
Katselin ympärilleni.
Pelästyin, kun näin hirviön.
>Se näköjään nukkuu.< ajattelin.
Aloin kuulla hentoa vinkunaa.
Kuin…kuin kissanpentu!
Tosiaan, tavaroiden keskellä makasi pieni, raidallinen mytty.
Sen turkki oli oranssinruskea.
Se oli kissanpentu.
Eikä edes vielä avannut silmiään.
Näin sen korvassa ison loven.
Miten maitoikäisellä kotikisulla voi olla lovi korvassa?!
Pentu päästi sydäntäsärkevän huudon, ja alkoi ryömiä minua kohti.
En väistänyt.
Katsoin pentua.
Raidallinen kissa oli hyvin, hyvin laiha.
>Missä sen emo on?< mietin ja katselin ympärilleni, kun pentu lysähti käpäläni päälle.
Näin toisen pesän suuaukon.
Se oli raollaan, joten siitä voisin päästä syvemmälle pesään.
Epäröin.
Minä olin soturi, kaksijalkojen pesässä, säälimässä kotikisua.
Mutta pentu oli niin säälittävän laiha ja pieni, joten halusin auttaa.
>Miten niitä pentuja nyt pidettiinkään?< muistelin.
Sitten tartuin pentua löysästä niskanahasta, ja pujahdin seuraavaan huoneeseen.
Haistoin toisen kissan.
Tassuttelin pesän lattialla ympäriinsä, kunnes näin pienen pedin.
Laitoin etutassuni pedin reunalle.
Musta naaras käänsi päätään uhmakkaasti minua kohti ja sähähti.
Sen meripihkan väriset silmät leimusivat, niin kuin olisin tehnyt jotain pahaa.
Laskin pennun maahan.
’’A-anteeksi, onko tämä teidän pentujanne?’’ änkytin, ja osoitin oranssiruskeaa pentua.
Naaras ei puhunut.
Tuhahti vain paheksuvasti, ja siirsi kolmea muuta pentuaan kauemmas.
Musta, kellertävä ja ruskea raidallinen pentu, jäivät vinkumaan.
Naaras nousi pediltä ja irvisti uhmakkaasti.
Se otti kyntensä esiin.
’’Hei kuule, mitä aiot? Eikö tämä ole pentusi?’’ naukaisin hämmentyneenä.
Musta kissa luimisti korviaan ja sähähti taas.
Sitten se keskittyi pentuun.
Sitten kissa jännitti lihaksensa, ja hyppäsi kohti pentua kynnet esillä.
’’Mitä Tähtiklaanin tähden sinä teet!?’’ minä ulvaisin ja hyppäsin emoa kohti.
Sain tönäistyä emon maahan, juuri ennenkuin se oli osunut pentuun.
Nappasin pennun suuhuni, ja emo nousi pystyyn.
’’Kysyn nyt vielä kerran! Onko tämä sinun pentusi?’’ sihisin hampaitteni välistä.
Naaras nyökkäsi hitaasti, yhä karvat pystyssä.
Oranssiruskea pentu alkoi kiljua.
Emo loi murhaavan katseen pentuun.
’’Mitä sinulla sitten on sitä vastaan!?’’ minä kysyin tiukasti.
Naaras katsoi minua hetken.
’’Se on surkimus.’’ se maukaisi vihdoin.
’’Mitäh!? Miten voit sanoa omaa pentuasi surkimukseksi!? minä älähdin.
’’Se syntyi viimeisenä, on heiveröinen ja muutenkin turha. Eli surkimus.’’ emo jatkoi välinpitämättömästi.
’’Et siis… et siis halua sitä?’’ minä mau’uin yllättyneenä.
’’En. Surkimus on surkimus, ja surkimus se tulee aina olemaan.’’ naaras sanoi.
Nyt tajusin, mistä lovi oli tullut pennun korvaan.
Sitten sain idean.
’’Voin viedä sen pois, jos haluat.’’ sanoin.
’’Mitäh? Pois? Nyt hetikö? Todella?’’ naaras maukui iloisempana.
’’En vielä. Kaksijalkasi toi minut tänne, ja klaanini on ehkä aika kaukana.’’ sanoin.
Naaraan otsa rypistyi.
’’Klaani…’’ se mutisi.
’’Olen kuullut niistä, ei tuo surkimus pärjäisi siellä, kun tuskin tälläkään.’’
Huokaisin.
’’ Voin taata, että hän pärjää, siellä on paljon kissoja, jotka ruokkivat häntä, ja hoitavat häntä.’’ naukaisin.
Naaras silmäili minua.
’’No, mitäpä se minulle kuuluu, joko pärjää tai ei.’’ emo sanoi.
’’Mutta, mikset voisi lähteä nyt heti?’’
’’Minun pitää olla täällä vähäsen aikaa, että ehdin löytää ulospääsytien.’’ vastasin.
’’Pihaa ympäröi aita.’’ naaras kertoi.
Nyökkäsin.
’’Voitko antaa pennulle maitoa? Se ei selviä, jos se ei saa ruokaa.’’ pyysin.
Naaras katsoi pentua kylmästi.
’’Sinun mieliksesi, kunhan viet sen pian pois.’’ emo sanoi, ja nosti pennun pedilleen.
Kolme muuta pentua joivat, kun oranssiruskea pentu vain miukui avuttomasti emon vieressä.
’’Surkimus!’’ emo äyskäisi.
’’Koeta nuolla sitä.’’ minä naukaisin.
’’Hetkinen! Minä lupauduin vain syöttämään sitä, en ala nuolla tuota!’’ naaras ärähti.
’’No minä sitten.’’ sanoin, ja aloin nuolla pentua vastakarvaan.
Pentu vinkaisi, ja ryömi sitten imemään.
Olin oppilas, joka on kaksijalan pesässä, huolehtimassa kotikisun pennusta.
Minne tämäkin johtaisi.
Ja veisin pennun vielä omaan klaaniini!
’’Mikä nimesi on?’’ kysyin emolta.
’’Lotus.’’ se vastasi, ja nuolaisi mustaa pentua.
’’Minä olen Sirpalesydän.’’ sanoin Lotukselle.
’’Entä tämä surkimus?’’ Lotus kysyi.
’’Hän voisi olla vaikka…Ruskopentu.’’
Lotus käännähti minuun päin.
’’Miksi lopussa on ´´pentu?´´’’
’’Se on klaaninimi. Kun hän on oppilas, loppu on ´´tassu.´´ Se kuuluu klaanin tapoihin.’’ selitin.
’’Jahas.’’ Lotus sanoi.
Kuului paukahdus.
Kaksijalka asteli sisään, ja älähti jotain, kun näki minut.
Pörhistin turkkini ja sähähdin.
’’Mitä sinä sähiset, villikissa?’’ Lotus kysyi hämmentyneenä.
En viitsinyt vastata.
Vaaleanharmaa turkkini sojotti pystyssä.
’’Kannattaa olla kunnolla, niin et joudu johonkin paikkaan, josta et pääse ulos.’’ naaras neuvoi.
Kaksijalka kyykistyi, ja rapsutti leukani alta.
Nostin leukaani, ja astuin askeleen kauemmas.
Kaksijalka mölisi taas jotain, ja asteli poispäin.
Nälkä kurisi vatsassani.
’’Onko täällä saatavilla mitään syötävää?’’ kysyin.
Lotus nyökkäsi kohti nurkkaa, jossa oli kippo.
Astelin kipolle.
Siellä oli kotikisun ruokaa.
’’Eih!’’ minä vinkaisin.
’’Mitä nyt? Näitkö hiiren?’’ Lotus naukui.
Kunpa olisinkin nähnyt.
’’Ei täällä olisi riistaa? Niin kuin myyriä ja semmoisia?’’ kysyin.
’’Eei…? Mistä kuvittelet että taloon saisi tuoda myyriä?’’ Lotus sanoi.
’’Nokun luonnossa…’’ minä aloitin, mutta jätin lauseen kesken.
Niin kauan, kuin minulla on ylpeyteni, en aijo syödä tuota moskaa.
Lähdin kipon luota.
’’Etkö syökään?’’ Lotus kysyi.
’’Imetä sinä nyt vain Ruskopentua ja muita pentujasi, minä yritän nyt miettiä.’’ sanoin aika tylysti.
Lotus näytti ensin hämmästyneeltä, sitten hän hymähti ja suki kellertävää pentua.
Menin makuulle, pesän lattialle.
>Hyvä Tähtiklaani, mihin minä jouduinkaan? Missä koti on?< ajattelin, ennenkuin nukahdin.

Olin taas hopeisella ruohikolla.
Tähtiklaanissa.
Tuttu kissa istui lähelläni.
Kirkasvirta, emoni.
’’Jouduit aika moiseen kiipeliin tänään. Oliko viisasta lähteä ilman lupaa metsään?’’ hän sanoi.
Painoin pääni.
’’Ei ollut.’’ naukaisin hiljaa ja surullisesti.
’’Voitko auttaa minut kotiin?’’ jatkoin.
Kirkasvirta katsoi minua.
’’Johdatan aina polkuasi. Mutta ennenkuin lähdet, sinun pitää ottaa eräs mukaan.’’
’’Tiedän. Ruskopentu. Hyväksytäänkö se klaanissa? Jos edes pääsen kotiin. Entä jos se menehtyy?’’ minä naukaisin.
’’Sinä pääset kotiin. Ja pentu myös. Tähtiklaani antaa hänelle voimia.’’ Kirkasvirta sanoi hivenen juhlallisesti.
Kyyneleet alkoivat valua pitkin poskiani.
’’Haluan lähteä heti kotiin!’’ minä vinkaisin ja painoin kuononi emoni turkkiin.
Kirkasvirta painoi päänsä selkääni vasten.
’’Tahdon kotiin!’’ miu’uin vielä kerran, ennenkuin kaikki musteni.

//Ruskopennun ensiesiintyminen :D//

Vastaus:20 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Poltetähti
26.01.2013 11:40
Joku tökki minua.
"Poltetähti, sinun pitää nimittää ihan pian uusi varapäällikkö" sanoi Lovikorva. Minä pomppasin pystyyn, olin ilmeisesti nukahtanut miettiessäni kuka olisi hyvä varapäällikkö. Olin kuitenkin tehnyt päätöksen ja tassuttelin ulos pesästä, ja loikkasin korkealle kummulle jolla Pitkätähti oli aikaisemmin puhunut klaanille.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä suurkivelle klaanikokoukseen." Minä kajautin kutsun ilmoille. Kissat kokoontuivat suurkivan juurelle ja odottivat jännityksellä kenestä tulisi uusi varapäällikkö.
"Kuten kaikki tietävät, minun on nimitettävä uusi varapäällikkö ennen kuuhuipun hetkeä" mau'uin ja jatkoin:
"Uusi varapäällikkö on Varissulka!" Kajautin suurkiveltä. Loikkasin alas ja menin onnittelemaan varissulkaa. Hän oli nuoresta iästään huolimatta pätevä soturi. Menin onnittelemaan häntä niin kuin muutkin. Kun olin onnitellut uutta varapäällikköä menin nukkumaan pesääni.

//juuh, tää on tämmönen pikku pätkä, mutta huomasin että unohdin nimittää tarinassani varapäällikön O.o
Vastaus:hmm... 10 kp:eetä!
~Talvikinkukka

 






META TAG (title): Warriorcats Rope









-->











--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Taivastassu, Myrskyklaani
26.01.2013 10:07
Olin juuri nimitetty oppilas ja klaani hurrasi minulle. Aion opetella ahkerasti siihen asti kun minusta tulee soturi. Havahduin mietteistäni, kun Kylmäpentu tuli halaamaan minua(Se on siis tän pikkusisko ja se nimitettäis seuraavana päivänä oppilaaks:3).
"Onnea, Taivastassu!" Siskoni huudahti onneissaan.
"Sinustakin tehdään huomenna oppilas", vastasin ja hymyilin hänelle. Kylmäpentu nyökkäsi hiukan.
"No, mistä haluat aloittaa huomenna sen jälkeen kun olemme kiertäneet rajat?" Mäntyviiksi kysyi ja katsoi minuun.
"Haluan harjoitella saalistusta, jos sopii", maukaisin.
"No tehdän niin", hän vastasi, "Nyt voit kuitenkin mennä tutustumaan muihin oppilaisiin."
Lähdin tassuttelemaan oppilaiden pesälle. Sisällä näin Nopsatassun ja Hiilitassun keskustelevan.
"Ai hei, Taivastassu! Tervetuloa oppilaiden joukkoon", Nopsatassu tervehti lempeästi.
Tervehdin heitä hännänheilautuksella ja aloin etsiä itselleni paikkaa johon voisin tehdä makuupaikkani. Löysin sellaisen läheltä pesän suuaukkoa ja keräsin siihen pienen kasan sammalta.
Menin vielä aukiolle katsomaan laskevaa aurinkoa. Kylmäpentu tuli luokseni ja painautui minuun, kun tuli viileä tuulahdus.
"Huomenna on ensimmäinen päiväni oppilaana, en voi uskoa", maukaisin iloisesti.
"Niin ja minusta tehdään silloin oppilas", siskoni vastasi.
"Niin, mennään nyt nukkumaan", sanoin Kylmätassulle kun aurinko oli laskenut, "Et saa taas sairastua."
Hän nyökkäsi ja lähti pentutarhalle. Menin itse oppilaiden pesälle ja käperryin nukkumaan sammalpedilleni.

Heräsin usvaisella aukiolla, enkä nähnyt eteeni. Kun usva alkoi laskea, näin itseni Nelipuulla. Sen lehdet olivat juuri puhjenneet ja niiden lehdet kahisivat tuulessa. En nähnyt ketään, ennen kuin lopusta usvasta muodostui kissa. En tunnistanut kuka se on.
Se asteli luokseni tassut vain hipoen maata.
"K-kuka olet?" kysyin ääni väristen. Kissa ei vastannut, sen sijaan hän maukui:
"Ol..."(Siis sen lause jäi keskenx3)
Heräsin siihen kun joku töykki minua.
"Herätys!" kuulin Mäntyviiksen äänen ja räväytin silmäni auki. Pomppasin karvat sojossa pystyyn, mutta pian rauhoituin ja suoristin ne.
"Mennään jo!" maukaisin kärsimättömästi.
"Tietenkin, siksi tulin herättämään sinut", hän naurahti, "Tule."
Loikin hänen perässään jyrkänteen huipulle asti, kunnes pysähdyimme. Mäntyviiksi jatkoi rauhallisemmin Jokiklaanin suuntaan.
"Mitä haistat?" hän kysyi vähän ajan päästä. Kohotin kuononi ja haistelin ilmaa.
"Hiiren", maukaisin varmalla äänellä, "Ja vesimyyrän."
"Hyvä!" mestarini maukaisi, "Jatketaan tästä Aurinkokiville ja sieltä jatkame Varjoklaanin rajalle. Voit myös yrittää saalistaa, jos haluat."
Jatkoimme Aurinkokiville, mutta siellä odotti epämiellyttävä yllätys; Jokiklaanin partio oli odottamassa meitä!
"Kas hei vain, uusi oppilas sinulla, Mäntyviiksi?" tummanharmaa naaras kysyi.
"Kyllä, hän on Taivastassu", Mäntyviiksi sähähti samalla kun heilautti häntäänsä minun suuntaani. Pinkaisin juoksuun, mutta pysähdyin ja käännyin toiseen suuntaan, sillä haistoin Myrskyklaanin partion.
"Aurinkokiville hyökätään!" huusin täyttä kurkkua. Pian puskasta ilmestyi Jääkatse, Pilvihäntä ja Minttutassu.
"Nopeasti!" hoputin heitä.
"Minttutassu, hae apujoukkoja, en usko että heitä on vain pieni partio", Jääkatse maukui nopeasti vakaalla äänellä. Sitten kaksi soturia lähtivät juoksemaan Aurinkokiville. Pian näimme sileät lohkareet ja näin juuri, kun jokiklaanilaiset hyppäsivät Mäntyviiksen kimppuun. Juoksin nopeasti taisteluun auttamaan mestariani, mutta hän pärjäsi hyvin ja juosi viereeni.
"Vain kaksi soturia?" hän kysyi huohottaen.
"Minttutassu hakee apujoukkoja lisää", vastasin lyhyesti.
"Tämä on ensimmäinen taistelusi etkä ole harjoitellut yhtään mutta matki muiden liikeitä ja yritä kestää", hän sanoi ja hyökkäsi auttamaan Pilvihäntää. Hyökkäsin tummanruskean kollin kimppuun, mutta tämä huomasi minut ja väisti helposti iskuni. Se irvisti ilkeästi ja puraisi minua jalkaan. Ulvaisin kivusta, mutta hyökkäsin siitä huolimatta uudelleen. Sain raapaistua kollin kuonoa ja siitä tulvahti verta sen silmille. Sitten kuulin ulvaisun ja puskasta tuli Myrskyklaanin sotureita. Jokiklaanilaiset olivat nyt alakynnessä ja he perääntyivät. Näin mestarini makaavan verisenä maassa. Juoksin hänen luokseen, mutta onneksi veri oli enimmäkseen vihollissotureiden. Hän nousi ja joukko lähti takaisin leiriin.
Leirissä odotti monta kiinnostunutta kissaa, ja Jääkatse jäi kertomaan tapahtumat. Menin parantajan pesälle ja Tuhkamarja laittoi hämähäkinseittiä haavoilleni. Lähdin aukiolle ja Kylmäpentu tuli oppilaiden pesältä.
"Hei, Kylmäpentu", maukaisin väsyneesti.
"Kutsu minua KylmäTASSUKSI", hän maukaisi ylpeästi.
"Onnea", sanoin ja yritin piristyä, mutta hain vain tuoresaalista ja menin nukkumaan. En jaksanut ajatella mitään.

// Nonniin, eka stoori:3
Vastaus:mukava ensi tarina, 15 kp:eetä
~Talvikinkukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Pajutassu
25.01.2013 21:22
4.Luku

Uusi elämä

Kävelin aukiota ympäri, odottaen Pikkusulkaa. Maa oli jo pehmeää ja ruoho oli kasvanut takaisin ja mikä parasta, olin päässyt pois parantajan pesästä vaikka selkääni koristi yhä komea arpi. Silmäni oli parantunut kunnolla ja sen päällä olevaa arpea ei näkynyt enää. Taivas oli kauniin sinertävä, kuin vesi. Pilvet leijuivat hiljalleen taivaalla ja loivat valoja ja varjoja maahan. Ilmassa leijui vahva riistan tuoksu, vaikka tuoresaaliskasa oli melkeimpä tyhjä. Tuoresaaliskasassa oli vain muutama kala ja erittäin laiha lintu, jonka nappasin oppilaidenpesästä. Tuhisin hetken ja päätin istua maahan. Tömähdin maahan ja jäin katselemaan taivasta. Muistelin päässäni kaikkea sitä mitä olin oppinut emoltani ja isältäni ja kaikkea taistelujuttuja joita oppilaat hölöttelevät pesässä. Soturilakia ja tähtiklaani juttuja minun ei tarvinnut edes muistella, osasin joka kohdan ulkoa. Nousin ylös ja kävelin pehmoisella maalla leirin suuaukolle.
>> Eikai emoani haittaa jos käyn jo verryttelemässä? << ajattelin ja sujahdin nopeasti suuaukosta. Pian pääsin jo suuaukosta ulos ja saatoin vetää keuhkoni täyteen ilmaa. Ilmassa leijui yhä vahva riista joka sai veden kielelle. Nuolaisin huuliani ja lähdin pomppimaan pehmoisessa ruohossa eteenpäin. Pysähdyin ruoholle ja katsoin edessäni olevaa vettä. Vesi ympäröi Jokiklaanin leiriä ja se suojasi mukavasti, mutta tässä pienessä joessa oli myös kaloja. Virnistin ja nostin tassuni ilmaan. Tuijotin hievahtamatta muutamia hopeakylkisiä kaloja jotka lipuivat vedessä. Siristin silmiäni ja läppäisin tassullani veteen. Vesi roiskahti turkkiini ja kala lensi ilmaan.
- No voihan..maukaisin ja jännitin lihakseni. Pomppasin ilmaan sulavasti ja nappasin kalan ilmasta suuhun. Puraisin ilmassa kalaa niskasta ja veri tulvi suuhuni. Laskeuduin sulavasti tassuilleni pehmeään ruohoon. Tiputin kalan maahan ja käännyin katsomaan taakseni. Ei ketään. Käänsin katseeni takaisin kalaan ja himo valtasi minut.
- Näyttääpäs tuo hyvältä, maukaisin hiljaa ja nuolin huuliani. En voinut itselleni mitään, en ollut syönyt melkein päivään. Syöksähdin ruohon päällä kalan eteen ja aloin repimään kalasta palasia. Kalan maku oli ihana, vaikkakin ruodot jäivät hampaiden koloon. Ahmin kalan mahdollisimman nopeasti ettei kukaan näkisi. Tartuin vielä kalan päähän ja viskasin sen ilmaan. Jännitin lihakseni ja ponnistin ilmaan aika kömpelösti. Nappasin kalan päästä ja ahmaisin sen juuri ennen kuin tassuni tömähtivät ruohoon. Istahdin maahan ja aloin sukimaan itsestäni raivokkain vedoin kalan rasvaa. Itseasiassa kala oli niin hyvän makuista että meinasin puraista itseäni. Heilautin kerran päätäni ja jatkoin sukimista. Pian lopetin ja nousin ylös. Käännyin katsomaan taakseni ja näin kuinka emoni astui suuaukosta. Päästin pienen vinkaisun ja jäin katsomaan kirkas ilme kasvoillani kuinka emoni kahlasi vedestä viereeni. Katsoin emoani onnellisena ja heilutin häntääni kuin koira ikään. Emoni kehräsi ja laski päänsä pääni päälle. Tämän turkki oli erittäin pehmeää ja pörhöistä. Tuntui kuin olisin yhä pentu. Nuuhkin emoni tuoksua ja kehräsin sydämmeni pohjalta.
- Sinusta tulee pian soturi, rakas pentuni, kuulin emoni maukaisevan korvaani. Säpsähdin ja päästin riemun huudon. Irtauduin emostani ja lähdin pomppimaan tämän ympäri. Olin erittäin onnellinen, minusta soturi! Olin jotenkin unohtanut koko asian, joten se tuli yllätyksenä.
- Mutta olet hieman jäljessä koulutuksesta, joten eiköhän otete muita kiinni? Emoni maukaisi innostuneena myöskin. Nyökkäsin ja pomppasin komealla kaarella emoni viereen. Lähdimme kävelemään eteenpäni, kohti kaislakuoppaa.
- Noniin eli tiedät kaiken jo soturilaesta ja tähtiklaanista sekä Pimeydenmetsästä. Osaat jo kalastaa ja saalistaa. Uiminenkin käy ja kiipeily. Eli harjoittelemme jäljittämistä ja taistelua ja juoksemista pakoon, Pikkusulka maukaisi miettien. Pohdin mielessäni kaikkea mitä opettelisimme.
>> No taistelu sujuu, mutta karkuun juokseminen ja jäljitys ei oikein<<
- Aloitetaan taistelulla, Pikkusulka maukaisi ja herätti minut tosimaailmaan.
- Mutta vaikka olen emosi, teen tämän tosissani, Pikkusulka maukaisi vielä. Virnistin ja laskeuduin alas taisteluasentoon. Huiskin hännälläni maata ja jännitin lihakseni. Ponkaisin maasta niin voimakkaasti kuin pystyin ja lensin emoni niskaan ennenkuin tämä edes huomasi. Puraisin emoni niskasta ja upotin kynteni myös tämän niskaan. Vaikka Pikkusulalla on erittäin tuuhea turkki, siihen on helppo tarrautua. Katsoin kuinka emoni yritti saada minut pois selästään tuloksetta. Lopulta tämä nosti tassunsa ja huitoi sillä minua kohti. Irrotin otteeni ja loikkasin juuri oikealla hetkellä pois Pikkusulan selästä, sillä tämä löi itseään selkään. Kiersin emoni eteen ja jäin katsomaan tätä. Pikkusulka huohtti paikoillaan, mutta minä en ollut edes hengähtänyt.
- Aika hyvin, vai mitä? maukaisin tyytyväisenä.
- Parempi kuin osasin odottaa! Sinua ei tarvitse opettaa taistelemaan, Pikkusulka maukaisi. Kehräsin ylpeydestä ja pörhistin rintaani.
- Mutta nyt jäljitämme vielä hetken, ennenkuin meidän pitää mennä kaislakuopalle. Nyökkäsin ja nostin kuononi kohti taivasta.
- Noniin, mitä haistat? emoni kysyi. Raotin hieman suutani haistaakseni kaiken ilmassa leijuvan. Ilmassa tuoksui riistan tuoksu, tuoreenruohon ja kissojen tuoksuja. Tarkemmin sanottuna vesimyyrien, lintujen, oravien ja hiirien tuoksua ja Rastastassun, Sulkatähden, Sirpaletassun ja Kiviturkin ja tottakai minun ja emoni tuoksu.
- Haistan riistan, tuoreen ruohon ja kissojen tuoksuja. Haluatko että tarkennan? maukaisin lopulta ja käännyin katsomaan emoani, joka myös haisteli ilmaa.
- Ei tarvitse. Uskon että haistoit siskosi, päälikkösi, oravien ja muiden otuksen tuoksut. Mutta nyt juoksemme mahdollisimman lujaa Kaislakuopalle. Ajattele että perässämme on koiria, Pikkusulka naukui ja kyyristyi. Kyyristyin itsekkin maahan, vaikka pakoon juokseminen ilman jahtaajaa tuntui typerältä. Emoni vilkaisi minuun ja nyökkäsi. Ihmettelin mitä se tarkoitti. Yhtäkkiä takaa kuului koiran haukuntaa. Sähähdin ja siristin silmiäni. Sydämmeni jätti lyönnin välistä.
- Nyt Pajutassu! Juostaan! Pikkusulka maukaisi ja pinkaisi juoksuun. Lihakseni eivät reagoineet hetkeen, mutta pian pinkaisin itsekkin juoksuun. Juoksin eteenpäin nopeammin kuin koskaan ennen, mutta se ei tuntunut lihaksissa eikä tassuissa. Aivan kuin olisin liitänyt. Juoksin emoni kiinni ja näin että tämä näytti huvittuneelta.
- Mistä on kyse? maukaisin kuuluvasti. Emoni katsoi minua ja virnisti.
- Loikkaa! tämä maukaisi. Ihmettelin hetken, mutta kääntäessäni pääni näin että olimme aivan Kaislakuopan kohdalla. Pomppasin sulavasti ilmaan ja lennähdin kuopan pohjalle. Mutainen maa loiskahti allani ja kasteli Sirpaletassun ja Kiviturkin mudan peittoon. Nostin pääni mudasta ja katsoin Sirpaletassun ilmettä. Hän näytti kertakaikkiaan kummalliselta. En voinut pidättää nauruani, joten aloin nauramaan kollille edessäni. Pian tämäkin puhkesi nauramaan. Nauroimme hysteerisesti toisillemme, olimmehan mudan peitossa. Lopulta lopetimme ja aloimme sukimaan mutaa päiltämme. Karvas mudan haju ja maku eivät olleet mitään ihanaista, mutta parempi puhtaana kuin mudan peitossa. Olin juuri saanut turkkini puhtaaksi, kun haistoi ilmassa Rastastassun tuoksun. Siirryin kauemmas Kaislakuopan reunoista ja asetuin Sirpaletassun luokse.
- Ihan kohta Rastastassu ja Sulkatähti tulevat, maukaisin hiljaa Sirpaletassun korvaan.
- Ai mistä tiedät? tämä kysyi hölmistyneenä.
- No tuoksusta! maukaisin ja nappasin kollia korvasta. Sirpaletassu alkoi nauramaan ja itsekkin aloin. Pian kuitenkin Sulkatähti loikkasi kuoppaan sulavasti ja kummatkin meistä menivät hiljaisiksi. Paitso Sirpaletassu vaihtoi asentonsa erittäion ylvääksi ja näytteli erittäin kohteliasta. Nauroin hetken, mutta lopetin kun emoni katsahti minuun. Pian Siskonikin loikkasi pesään. Katsoin siskoani ja sitten katsoin Sirpaletassua.
- Hyvää aamupäivää, ylväs ja korkeamahtinen päällikkömme Sulkatähti. Miten voitte tänään? Puhdistanko teille maata, jotta voitte istua kunnolla? Että ette vain likaa itseänne...ja katsos kuka sieltä tulee! Metsän paras uimari, Rastastassu! Kylläpäs teillä turkki kiiltää, oletteko kenties löytäneet jotain kaksijalkojen turkinkiiltovoidetta? Sirpaletassu maukui ja virnisti ilkikurisesti.
Kuulin Kiviturkin sanovan jotain oppilaalleen mutten kuullut selvästi sitä. Katsahdin siskooni ja vilautin iloisen hymyn tälle. Rastastassu hymyili takaisin. Pikkusulka katsoi Rastastassua ja sitten minua ja alkoi kehräämään. Pian hän nuolaisi minua selkäni takaa ja värähdin. Katsahdin emooni ja kehräsin hieman. Sitten nostin pääni ja katsoin taivasta. Yhä kauniin sininen ja kirkas. Vedin pääni takaisin maanpinnalle kun Sulkatähti alkoi puhumaan.
- Sirpaletassu menee Putouksen ja Tuuliklaanin reviirin lähelle metsästämään. Pajutassu menee Nelipuulle päin ja Rastastassu joen ja Myrskyklaanin reviirille päin. Mestarit seuraavat oppilaitaan, ja lähtekää, Sulkatähti maukaisi. Loppuan en kuullut, koska olin jo pompannut Kaislakuopasta ja lähtenyt juoksemaan Nelipuuta päin. Näin Sirpaletassun juoksevan ohitseni.
- Onnea matkaan! maukaisin tälle ja kiihdytin vauhtiani. Juoksin eteenpäin ja annoin tuulen pörhöittää lyhyttä turkkiani. Nelipuu sijaitsi hyvin kaukana, mutta jos juoksen tätä tahtia pääsisin sinne aivan pian. Juoksin hyvin kau'an ja tassujani alkoi jo särkeä ,mutta se olisen arvoista. Olin juuri päässyt mukavaan paikkaan. En edes tajunnut kuinka kau'an olin juossut mutta vähät siitä. Olin melkein Nelipuun vierellä. Vedin keuhkoni täyteen ilmaa ja kyyristyin maahan. Näytön paikka. Hiivin maassa ilmaa haistellen ja pian haistoin vesimyyrän tuoksun vain hiirenmitan päässä, pusikon takaa. Hiivin hipihiljaa pusikon luokse ja kurkkasin pensaikon takaa. Vesimyyrä mutusti tyytyväisenä jonkin hedelmän tai kasvin siementä. Peruutin muutaman askeleen ja jännitin takalihakseni. Pomppasin maasta hipihiljaa ja lensi tömähtäen vesimmyrän päälle. Upotin hampaani Vesimyyrään ja katkaisin puraisulla tämän niskat. Vesimyyrä retkahti löysäksi ja heitin sen pusikkoon piiloon. Haistelin uudelleen ilmaa. Lintuja! Virnistin ja laskeuduin väijymisasentoon pehmoiselle ruoholle. Näin ketunmitan päässä. Hiivin nopein askelin edessäni olevia varpusia kohti, jotka tyytyväisesti nokkivat maata. Jäin muutaman hiirenmitan päähän.
>> Tähän tarvitaan kunnon ponnistus << Jännitin lihakseni ja loikkasin maasta komealla ja sulavalla kaarella lintuja kohti. Lensin maahan toisen linnun päälle ja tartuin sitä nopeasti niskasta ja katkoin niskat. Veri tulvahti suuhuni, mutta sylkäisin linnun pois ja ponnistin suurella loikalla ilmaan ottaakseni karkuun yrittäneestä linnusta. Tömähdin takaisin maalle ja taitoin linnun niskat. Kävelin lintu suussa ottamaan toisenkin linnun suuhuni. Olin tyytyväinen itseeni jo nyt. Kävelin iloisesti pensaan kohdalle ja viskasin linnut pensaikkoon piiloon. Haistelin ilmaa uudelleen ja ainoa tuoksu jonka haistoin oli vesimyyrien tuoksu hieman kauempana Nelipuusta. Juoksin muutaman ketunmitan ruohikon suhisten tassujeni alla. Vedin pääni ja vartaloni nopeasti alas, sillä edessäni oli kaksi erittäin pulleata vesimyyrää. Nuolaisin huuliani ja kyyristyin maata vasten.
>> Juoksisinko vai loikkaisinko?<< ajattelin. Päätin juosta vaihteeksi. Jäin paikoilleni hetkeksi ja heilautin hermostuneesti häntää. Pinkaisin juoksuun nopeammin kuin hiiri nähdessään kissan. Syöksyin vesimyyriä kohti ja loikkasin toisen päälle. Kuulin tassujeni alta räsähdykse ja tiesin että vesimyyrän niskat olivat taittunet. Loikkasin vielä nopeasti toisen viereen ja nappasin tätä niskasta. Roikotin sätkvää vesimyyrää ilmassa ja puraisin otuksen niskat poikki. Tipautin pullean riistan maahan ja vedin henkeä. Taivas oli alkanut jo tummeta ja oli alkanut tulla pimeämpää. Otin maasta Vesimyyrän ja kävelin toisenkin luo. Tarrasin myös toisesta vesimyyrästä ja lähdin kävelemään pusikkoa kohti. Viskaisin pusikon kohdalla vesimyyrät piiloon.
>> Nappaan vielä jonkin maalla olevan ja sitten otan muutaman kalan << ajattelin ja nostin kuononi ja haistelin ilmaa. Ilmassa tuoksui vahva jäniksen haju joka oli varmasti kulkenut vasta hetki sitten tästä kohdin. Mikä parasta, otus ei ollut kaukana. Jänis mutusti ruohoa hiirenmitan päässä. Joko se oli kuuro tai välinpitämätön, muuten se olisi loikkinut jo karkuun kuullessaan vesimyyrien tömähdykset maahan. Kyytistyin alas ja pomppasin kömpelöllä loikalla jäniksen päälle. Jänis potki ja yritti päästä kynsistäni, mutta ennenkuin se tajusi, puraisin sitä kaulasta ja repäisin hsen henkitorvesta. Jänis vapisi hetken paikoillaan ennenkuin hervahti liikkumattomaksi. Virnistin. Vielä kalat.

Myöhemmin

Juoksin minkä kerkesin kohti jokiklaanin leiriä. Olin saanut yhteensä 4 vesimyyrää, 3 lintua, jäniksen ja pari kalaa. Olin mennyt kalastamaan mutta vedessä oli kellunut vesimyyrä joten sekin päätyi ruokalistalle. Ja lähtiessäni olin myös nähnyt linnun. Nojaa sainpa riistaa tarpeeksi. Oli aika hankala kuljettaa kaikkea kerralla, mutta emoni kantoi puolet ja minä puolet. Juoksimm kumpikin suu täynnä riistaa jokiklaanin leiriä kohti, sillä aikamme oli mennyt hieman pitemmäksi kuin sovittu. Kahlasimme leiriä ympäröivän veden läpi ja pujahdimme sisään aukiolle. Juoksin tuoresaaliskasan kohdalle ja viskaisin nopeasti saamani riistat kasaan ja jatkoin matkaa. Katsoin silmilläni siskoani ja ystävääni jotka juttelivat jostain. Juoksin yhä heitä kohti. Olin vain hiirenmitan päässä kun muistin jarruttaa. Upotin tassuni kynsineen maahan ja sain aikaan maassa olevan loskan lentoradan Rastastassun ja Sirpaletassun päälle. Naurahdin nopsasti.
- Anteeksi! huudahtin iloisesti ja katsoin Rastastassua ja Sirpaletassua jotka kummatkin olivat loskan peittämät.
- Mikä on niin hienoa? Rastastassu kysyi ja ravisti loskat päältään.
- Sain paljon saalista! Ja pääsen soturiksi! kehräsin onnellisena ja aloin hyppelemaan iloisesti vastakasvaneen ruohon päällä.
- Sulkatähti kertoi että et välttämättä pääse samaan aikaan, mutta jos nyt kerran olet saanut vahvistuksen nimityksestäsi niin se on aivan mahtavaa! Upeaa! Rastastassu maukui iloisesti. Pikkusulka tuli taakseni ja näykkäsi korvastani. Säpsähdin ja käännähdin ympäri. Tämä kehräsi onnellisena ja katsoi Rastastassu ja minua vuorotellen.
- Nimitystilaisuus alkaa, tämä kehräsi. Sydämmeni jätti lyöntejä välistä. Olin hermostunut ja onnellinen yhtäaikaa. Pompin emoni rinnalla.
- Muuten mikä se koira juttu oli? maukaisin tämän vieressä, yhä pomppien. Emoni naurahti.
- Se on kaksijalkojen koiran pentu. Aivan harmiton, Pikkusulka sanoi huvittuneena. Pompin aukiolle, päälikön kiven luokse. Sulkahäntä seisoi paikoillaan ja auringon hiipuva valo loisti tämän turkissa kauniisti. Tuijotin Rastastassua ja Sirpaletassua jotka istuivat aivan vieressäni. Edessämme ja takanamme istui kissoja ja se sai minut hermostumaan. Entä jos teen joain väärin? Vedin syvään henkeä ja nousin siskoni ja ystäväni kanssa ylös. Kävelimme aivan Päälikön eteen ja jäimme odottamaan vuoroamme.
- Hermostuttaako sinua? kuiskasin hiljaa Rastastassun korvaan. Tämä nyökkäsi. Huokaisin ja keskityin. Sulkatähti kääntyi katsomaan meitä. Tai no kaikki katsoivat meitä.
- Minä, Sulkatähti, Jokiklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään kääntämään kasvonsa näihin kolmeen oppilaaseen. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi. Pajutassu, Sirpaletassu ja Rastastassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania -jopa henkenne uhalla? Sulkatähti maukui rauhallisesti. Vedin syvään henkeä. Rastastassu maukaisi jo ''Lupaan''. Hermostuin ja maukaisin samaan aikaan kuin Sirpaletassu ''Lupaan''.
Tärisin paikoillani ja katseeni siirtyi joka kerta eri paikkoihin.
- Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan teille soturinimenne: Sirpaletassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Sirpalesydämenä. Tähtiklaani kunnioittaa urheuttasi ja voimaasi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi, Sulkatähti maukaisi ja hymyili kirkkaasti. Päälikkö kumartui ja laski kuononsa Sirpalesydämmen päälaelle. Sirpalesydän nuolaisi päälikön lapaa ja astui kauemmas.
- Pajutassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan nimellä Pajupuro. Tähtiklaani kunnioittaa urheuttasi ja voimaasi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi, Sulkahäntä maukaisi rauhoittavasti. Säpsähdin hereille ja vedin katseeni pois kirpusta joka käveli kohti minua. Astuin eteenpäin ja Sulkatähti laski kuonosa pää laelleni. Nuolaisin päälikköni lapaa ja astuin taaksne. Tärisin yhä ja katsoin kuinka siskoni astui eteen. Harmi etten kuullut mitä tälle sanottiin, koska olin omissa ajatuksissani. Tuijotin taivasta. Säpsähdin kun kuulin nimiemme huudettavan ja käännyin katsomaan klaanin kissoja. Tämä oli uskomatonta. Aivan kuin olisin uudessa elämässä.

//Noin : D Eika haittaa että teen nyt Pajutassusta soturin koska siltä puutui vain 3 kp:tä o3o
Vastaus:Ei haittaa! :D Tämä oli mahtava tarina! 25 kp:eetä!

~Talvikinkukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Rastastassu
25.01.2013 18:31
Luku 12; Vihdoin sotureita

”Tänään minä katson kun käyt metsästämässä”, Sulkatähti maukui.
”Niinkö? Saanko minä edes?”
”Tietenkin. Mutaturkki antoi luvan, nyt kun on niin tärkeä asia kyseessä.”
”Mikä?”
”Ainiin, enkö minä kertonut? Siis metsästyskoe, jonka jälkeen arvioin, onko sinusta soturiksi.”
Rastastassu huiskutti häntäänsä riemuissaan. ”Jes! Jesjesjeeeesssss!!”
”Älähän nyt riehu liikaa. Sinun täytyy ottaa tämä tehtävä tosissasi.” Sulkatähti sanoi vakavana.
”Joo...tietenkin. Onko Pajutassullakin se koe?”
”On. Mutta olet edemmällä kuin hän, joten ei ole varmaa nimitetäänkö hänet samana päivänä kuin sinut. Ehkä vain päivä myöhemmin.”
Rastastassu mutristi haavan turmeloimaa suutansa pettyneenä mutta pysyi rauhallisena.
”Ja Sirpaletassulla on se koe myös. Hänkin on tulossa soturiksi.” Sulkatähti naukui hymysuin. Rastastassu tunsi omituista mielihyvää siitä, että saisi edes jonkun rinnalleen soturinimityksessä. Hän nuolaisi käpäläänsä ja hinkkasi sillä korvantaustaan. Sulkatähti pysyi hetken hiljaa ja selvästi mietiskeli.
”Mitä mietit?” Rastastassu kysyi uteliaana.
”En mitään...” Mestari vastasi lempeästi. ”Tule, mennään kaislakuopalle. Pajutassu, Pikkusulka, Sirpaletassu ja Kiviturkki odottavat meitä.”
Päällikkö nousi istumapaikaltaan auringonsulattamassa kohdassa lumenpeittämässä leirissä ja asteli ulos leiristä. Rastastassu venytteli pitkää vartaloaan ja loikkasi mestarinsa perään.

Sirpaletassu istui ylväänä ja suorana ryhdissä kaislakuopalla ja näytteli tahallaan ylikohteliasta. Hän jopa tervehti Sulkatähteä ja Rastastassua liioittelemalla.
”Hyvää aamupäivää, ylväs ja korkeamahtinen päällikkömme Sulkatähti. Miten voitte tänään? Puhdistanko teille maata, jotta voitte istua kunnolla? Että ette vain likaa itseänne...ja katsos kuka sieltä tulee! Metsän paras uimari, Rastastassu! Kylläpäs teillä turkki kiiltää, oletteko kenties löytäneet jotain kaksijalkojen turkinkiiltovoidetta?” Sirpaletassu irvisti ilkikurisesti.
”Eipäs nyt vitsailla.” Kiviturkki tönäisi hellästi oppilastaan.
Pajutassu vilautti iloisen hymyn johon Rastastassu vastasi samalla tavalla. Pikkusulka katsoi kumpaakin pentuaan ylpeänä heistä. Hän nuolaisi Pajutassun päälakea ja ruskea oppilas värähti pelästyneesti, mutta kehräsi pian. Sulkatähti nytkäytti häntäänsä ja kissat nousivat ylös kaislaisesta ja loskaisesta maasta.
”Sirpaletassu menee Putouksen ja Tuuliklaanin reviirin lähelle metsästämään. Pajutassu menee Nelipuulle päin ja Rastastassu joen ja Myrskyklaanin reviirille päin. Mestarit seuraavat oppilaitaan, ja lähtekää nyt.” ’Nyt’ sanan kohdalla Pajutassu ja Sirpaletassu olivat jo pujahtaneet omille teilleen ja heidän mestarinsa säntäsivät perässä vakoilemaan.
Rastastassu käänsi katseensa mestariinsa. ”Saanko kalastaa?”
”Tietenkin! Sehän on vahva puolesi, mutta muista että sinun täytyy metsästää muutakin kuin vain kaloja. Eihän kukaan jaksa aina syödä vain kaloja.” Sulkatähti kertoi. Rastastassu nyökkäsi lyhyesti ja juoksi kaislakuopalta joelle. Matka ei ollut läheskään yhtä pitkä kuin hänen siskollaan ja ystävällään, joki oli aivan kaislakuopan vieressä. Rastastassu pysähtyi joen reunalle. Jää oli jo alkanut sulaa, joten siellä täällä oli virtaavaa vettä ja jäälautat liikkuivat hitaasti kohti Nelipuuta. >Aloitan metsästämällä maalla. Viimeiseksi metsästän kaloja, koska se on helpointa. Siihen en tarvitse paljoakaan voimaa, joten ei haittaa vaikka sitä kuluu muuhun metsästämiseen.< Rastastassu päätteli ja tassutti lähimpään kaislikkoon maistelemaan ilmaa. Lähellä oli vesimyyrä. Se oli aivan joen vieressä ja joi vettä. Rastastassu hymyili itsevarmasti ja hiipi kynnet esillä pienen eläimen lähelle, hyppäsi nopeasti sen päälle ja puri niskaan. Koska Rastastassun hampaat eivät olleet kovinkaan pitkät tai terävät, ne eivät heti menneet vesimyyrän nahkan läpi. Vesimyyrä yritti päästä pakoon ja huitoi pienillä jaloillaan. Rastastassu siirsi hampaansa sen kaulaan ja puraisi lujaa. Kaulasta pulppusi verta ja vesimyyrä lopetti sätkimisen, valahti täysin liikkumattomaksi. Rastastassu laski ensimmäisen saaliin varovasti maahan ja kuopi sen päälle maata ja lunta. Oppilas oli tyytyväinen siihen, mutta harmitteli kuinka hitaasti se oli käynyt. Hän kuuli pienen rasahduksen ja hyppäsi kynnet ojossa valppaana pystyyn. Lähellä ei kuitenkaan haissut muu kuin Jokiklaanin tuoksu. >Se oli varmaan Sulkatähti.< Rastastassu kipitti koivujen suojaan ja etsi lisää riistaa.
Pian hän sai peipon ja jäniksen. Hän vei ne vesimyyrän luo ja peitteli nekin vierailta kissoilta ja eläimiltä. >Nyt on hyvä aika metsästää kalaa. Nämä riittävät näyttämään Sulkatähdelle, että osaan minä muutakin kuin kaloja metsästää.< Rastastassu polskahti veteen ja kellui siinä hetken nauttiessaan sen virkistävästä virrasta. Sitten hän palasi todellisuuteen ja sukelsi. Hän oli hetken veden alla ja katseli ympärilleen. Se ei ollut mikään paras keino metsästää kalaa tähän vuodenaikaan, mutta kuka siitä piittasi? Jos se ei onnistuisi, hän nousisi rannalle ja metsästäisi sieltä käsin kaloja. Rastastassu oli täysin liikkumatta ja hänen tumma turkkinsa sulautui joen pohjaan täydellisesti. Ohi uiskenteli kaksi suurikokoista kalaa. Rastastassu päästi hieman ilmaa ulos ja hyökkäsi kalojen kimppuun. Ennen kuin ne ehtivät päästä pakoon, oppilas tarttui näihin käpälillään. Hänellä oli paksut ja karheat polkuanturat, jotka hän oli perinyt isältään, joka oli yksi klaanin parhaimmista metsästäjistä. Vaikka kalat olivat liukkaita, ne eivät päässeet pois Rastastassun otteesta ja oppilas iski leukansa näihin. Veteen tuli punaista verta, joka näytti kuin savulta vedessä. Rastastassu nousi joesta suussaan kaksi suurta kalaa, jotka hän oli saanut samaan aikaan. Hän laski ne rannalle. Veden alla piilottelu ja kalojen kimppuun hyökkääminen oli hänen oma keksimä taktiikkansa, ja se sopi hänelle täydellisesti. Häntä ei tunnistanut vedessä, koska turkki oli juuri oikean värinen. Hän pystyi olemaan hengittämättä paljon pitempään kun yleisimmät Jokiklaanin kissat, joka antoi hänelle aikaa piilotella. Karheat polkuanturat pitivät kaloja paikallaan, vaikka niiden suomut olivat liukkaita. Taktiikka oli täydellinen. >Toivottavasti Sulkatähti näki sen... mutta tuskinpa, ellei hän sitten olisi kiivennyt puunlatvaan.< Rastastassu vilkaisi puita mutta mitään erikoista ei näkynyt. Hän palasi kalastamaan ja sai runsaasti kalaa.

Rastastassu laski saaliinsa riistakasaan. Hän oli saanut kolme kalaa lisää ja Sulkatähti oli sen jälkeen ilmestynyt hänen luokseen ja auttanut saaliiden kantamisessa. Sirpaletassu oli saanut paljon saalista, joista suurin osa oli odotetusti vesimyyriä, hänhän oli oikein hyvä niiden metsästämisessä. Pajutassua ei vielä näkynyt.
”Arvaa mitä kuulin Tuuliklaanin partiolta?” Sirpaletassu maukui.
”Ää...hyviä vai huonoja uutisia?”
”Huonoja”
”Mm...kaksijalat ovat tuhonneet heidän leirinsä?”
”Ei! Pitkätähti on..kuollut...” Sirpaletassu kertoi. Rastastassu palautti mieleensä ne kokoontumiset, joissa hän oli nähnyt Tuuliklaanin mustavalkoisen ja vanhan päällikön. Hän oli varmasti elänyt viimeistä henkeään tuon kaiken aikana.
”Hän oli hyvä päällikkö.” Rastastassu sanoi.
”Oli. Poltesydän -nykyään Poltetähti, on nyt päällikkö.”
”Kuka on varapäällikkönä?”
”En tiedä, he eivät maininneet sitä.”
”Toivottavasti Poltetähti on hyvä päällikkö. Tarkoitan siis, että hän ei ole vallanhimoinen tai sellainen, joka hyökkää joka toinen päivä jonkun klaanin reviirille pöllimään riistaa ja alueita.”
”Kyllä hän luultavasti on oikein mainio päällikkö. Olethan sinä nähnyt hänet kokoontumisissa, voimakas ja ystävällinen kolli.”
”Niin”,
Pajutassu juoksi oppilaidenpesälle Rastastassun ja Sirpaletassun luo, ja tämän jarruttaessa loska lensi kahden oppilaan päälle.
”Anteeksi!” Pajutassu huudahti mutta oli iloisella tuulella.
”Mikä on niin hienoa?” Rastastassu kysyi.
”Sain paljon saalista! Ja pääsen soturiksi!” Pajutassu kehräsi ja hyppi.
”Sulkatähti kertoi että et välttämättä pääse samaan aikaan, mutta jos nyt kerran olet saanut vahvistuksen nimityksestäsi niin se on aivan mahtavaa! Upeaa!” Rastastassu maukui.

”Minä, Sulkatähti, Jokiklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään kääntämään kasvonsa näihin kolmeen oppilaaseen. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi. Pajutassu, Sirpaletassu ja Rastastassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania -jopa henkenne uhalla?”
Rastastassu tärisi innosta ja oli varma siitä, mitä vastaisi. Miksi hylätä tämä tilaisuus?
”Lupaan”, Rastastassu naukaisi kovaan ääneen.
”Lupaan”, Sirpaletassu ja Pajutassu kaiuttivat samaan ääneen.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan teille soturinimenne: Sirpaletassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Sirpalesydämenä. Tähtiklaani kunnioittaa urheuttasi ja voimaasi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi.” Sulkatähti hymyili kirkkaasti.
Hän astui eteenpäin ja laski kuononsa Sirpalesydämen pään laelle. Sirpalesydän nuolaisi päällikkönsä lapaa.
”Pajutassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan nimellä Pajupuro. Tähtiklaani kunnioittaa urheuttasi ja voimaasi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi.” Pajupuro toisti samat liikkeet kuin Sirpalesydän.
Rastastassun turkkia kihelmöi ja hän yritti pysyä mahdollisimman tyynenä ja ylpeänä. Häntä kuitenkin pakostakin heilui villisti. Oppilas tuijotti päällikköään ja kovasti toivoi, että tämä ei jättäisi hänen nimitystään välistä. >Se olisi kauheaa! Mutta ei hän niin tee...<
Sulkatähti pysyi hetken hiljaa, kääntyi tummaan oppilaaseen ja kun hän avasi suunsa, Rastastassun sydän jätti lyönnin välistä.
”Rastastassu, oppilaani, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Rastaanvireenä. Tähtiklaani kunnioittaa urheuttasi ja voimaasi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi.”
Rastaanvire vapisi vimmatusti kun hän kurotti nuolaisemaan entisen mestarinsa lapaa.
”Sirpalesydän! Pajupuro! Rastaanvire! Sirpalesydän! Pajupuro! Rastaanvire!” klaani hurrasi.

//Jeee nynne on sotureita. 0u0 Pajutassulla/Pajupurollahan ei oo vielä ihan tarpeeksi kokemuspisteitä, sehän on vain paria pistettä vaille soturi, mutta laitoin sen jo tässä tarinassa soturiksi, eihän se haittaa?
Vastaus:Mahtava tarina! 25 kp:eetä! :D Ja ei se haittaa!
~Talvikinkukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Murhe
25.01.2013 15:51
"Tikku.. Et voi olla kuollut et voi.." vaikersin tuskasta jättää ystävä. Olin viennyt Tikun suojaan. Aamulla hautaisin hänet. Tallustelin ulos ja istuuduin. Riiputin päätäni, ja annoin kyynelten tippua. Samassa kuulin äänen, joka sanoi: "Missä sinä olet, Murhe? Missä me olemme?" Käänsin päätäni, ja näin kauniin naaraan. Elossa.

"Tikku! Sinä elät!" huudahdin niin iloisena että voisin pakahtua. "Tietenkin elän, höpsö. Et kai luullut että antaisin sen mäyrän lurjuksen tappaa minut?" Tikku naurahti. "Taidan sittenkin tulla mukaasi. Olet niin kiva." Ponkaisin Tikun luo ja imin keuhkoihini hänen tuoksua. "Olin niin huolissani!" sanoin vielä kyyneleet silmissäni. Ne kyyneleet eivät olleet surun - vaan ilon kyyneliä. Kuulin tämän pehmeän kuiskauksen korvassani. "Kiitos, Murhe. Olet kiltein kissa maanpäällä."

"Mitä marjoja nuo ovat?" Tikku kysyi ja osoitti hännällään kirkkaan punaisia marjoja. "Ne ovat kuolonmarjoja. Yksikin voi tappaa." selitin. Olimme laajalla aukiolla jossa oli pari puuta ja pensaita. "Hui." Tikku sanoi korvat luimussa. Jatkoimme matkaa. Sain sieraimiini tutun tuoksun. Katsahdin pensasta ja lähdin hiipimään sitä kohti. Kohta hyppäsin pensaasta hiiri hampaissani. "Ruokaa, ole hyvä." mau'uin Tikulle ja työnsin hiirtä hänen eteensä.
Vastaus:10 kp:eetä!
~Talvikinkukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kylmätassu, myrskyklaani
25.01.2013 15:42
Olin kerrankin kylläinen. Olin syönyt paljon riistaa, kun sain todella paljonkin. Olin syönyt sen pullean hiiren. Nuolin sotkuista turkkiani verkkaasti.
" Hei. " Taivastassu maukui edessäni. Lopetin nuolemisen ja katsoin Taivastassua.
" Huomenta unikeko! " minä virnuilin. Taivastassu puski minua kuonollaan kylkeen. Siskoni oli minulle kaikista tärkein asia maailmassa.
Muut oppilaat ryntäsivät Taivastassun luokse. He kyselivät ja pyytelivät siskolta kaikenlaista. Siskoni on aina ollut suosituin oppilas keskuudessa. Minusta ei niinkään välitetty, en voinut sille mitään jos ujo olen!
Taivastassu hymyili minulle vaivallisesti ja kääntyi muiden oppilaiden seuraan, hänet jopa vedettiin mukaan! Katsoin haikeana siskoni lähtöä toisten luo. Katsoin tassujani ja liikuttelin kynsiäni. Tassuttelin klaanin vanhimpien pesään kuuntelemaan tarinoita, ihan kuin kaikki PENNUT. Olin oppilas, mutta olin väsynyt ja minulle koontui todella usein tylsää. Joskus leikin pentujan kanssa, kun ei ollut muutakaan, kun kukaan oppilas ei halunnut seuraani.
Istuin pentujen vieressä kuuntelemassa samaa tarinaa Leijonaklaanista, olin kuullut sen miljoonia kertoja, mutta tykkäsin katsoa pentujen hämmästyneitä ilmeitä. Kun tarina oli kerrottu loppuun, kävelin kohti oppilaiden pesää. Tällä kertaa sammalpetini oli vapaa, joten käperryin sen päälle nukkumaan. Laitoin hennosti häntäni kuononi päälle, että se lämmitäisi edes hiukan. Minä suorastaan tutisin kylmästä!

Olin metsässä, yksin. Minua pelotti paljon, koska kuulin paljon pöllön huhuilua. kuulin huutoja, kiljuntaa ja jotain ihmeellistä ääntä. Puut näyttivät olleen piirittäneet minut. Minä lyyhistyin maahan. Painoin silmäni kiinni. Mutta kun avasin ne uudelleen, näin kaukana kohtavan valoa. Valo lähestyi minua hiljalleen, ja aloin hahmottaa, että se oli hohtava kissa. Se oli vaalea kolli. Kolli? Hän katsoi minua vakavasti ja tassutteli minua kohti. Tuuli kuljetti mukavasti hänen turkkiian. Pakko sanoa, että hän ei ollut ruma. Hän oli todella lähellä minua. Tunsin hänen lämpimän tuoksunsa, ja suljin silmäni. Tunsin hänen lämpimän ja pehmeän kuonon koskettavan omaani. Hengitin hiljaa hänen lämmintä ja kotoisaa tuoksua. Raotin silmiäni, ja kollilla oli tummanvihreät ja lämpimät silmät. Hän katsoi minua syvälle silmiin ja....

Säpsähdin hereille. Ei ollut vieläkään aamu, tähdet taiteilivat taivasta. Huomasin oppilaiden nukkuvan sikeästi. Mikä uni sekin oli? Ja kuka se lämmin kolli oli?
Vastaus:10 kp:eetä!
~Talvikinkukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Mäntyviiksi
25.01.2013 15:29
Luku 8:
-Kissanminttu-

Heräilin pienen nahkasohvan selkänojalla. Venyttelin isoin elein ja pian huomasin liusuvani liukasta nahkaa pitkin maata kohti. Kuului tömähdys ja seisoin jäykkänä, jalat suorana, asfalttilattialla. Simpukka huomasi minut ja kiiruhti viereeni. Hän tuli aivan eteeni ja nuuhkaisi minua.
"Sattuiko?" Tämä kysyi ja tunki kuononsa pitkähköön turkkiini.
"Ei ainakaan haise veri." Simpukka tokaisi kovinkin tärkeän kuuloisena. Naurahdin pennun hömelyydelle ja tönäisin leikilläni häntä.
"Höpsö! Kissat tippuvat aina jaloilleen, eikä se satu. Paisti nyt." Lopetin kun tunsin polkuanturassani viiltävää kipua. Nostin tassun ja istahdin kylmälle lattialle. Vinkaisin kivusta ja näytin tassua pennuille. Koralli henkäisi ja Simpukka tutki anturaani huolella.
"Tikku." Hän maukaisi nopeasti ja nappasi siitä kiinni hampaillaan. Hän veti sen pois mahdollisimman nopeasti ja henkäisin.
"Huh, onko täällä hämähäkinseittiä?" Nau'uin ja kuljetin katsettani pitkin autotallia. Pian huomasin nurkassa hämähäkinseittiä runsaasti. Seitin keskellä oli kylmyydestä hytisevä, puolikuollut hämähäkki. Puhalsin sen pois ja nappasin hieman seittiä. Painelin sitä tassulleni, josta vuoti verta.
"Kiitos." Kuiskasin hieman myöhään ja hymyilin Simpukalle.
_______________________________________________________________________ ____

Makoilin ruokakupin viereisellä viltillä. Kehräsin ja parantelin asentoani. Käännähdin kyljelleni ja potkaisin vahingossa erästä tyhjää lasipulloa. Se kaatui maahan, särkyi niin että korvani menivät luimuun. Pennut säikähtivät ja nousivat seisomaan karvat pystyssä. Minäkin havahduin ja huomasin vahingon.
"Hupsista..." Naukaisin nolona ja virnistin Simpukalle ja Korallille, joka oli piilossa veljensä takana. Pian pennutkin alkoivat hihittää ja he kierähtivät selälleen.
"Luulimme jo, että satuttaisit itsesi!" Simpukka hekotteli ja ravisteli päätään. Minä heilautin päätäni taakse ja naurahdin. Koralli hihitteli ja hyppäsi veljensä vatsan päälle. Hetken kuluttua kaksijalan mölinä kuului oven vierestä. Hätkähdin ja nousin istumaan. Kaksijalka aukaisi oven ja hoputti pentuja ulos. Ne pinkaisivat syvään lumeen ja minä jäin istumaan hölmistyneenä paikalleni. Mieleeni tulvi ne ihanat muistot metsässä, edesmenneen kumppanini Mantelisilmän, entisen mestarini Harmaaraidan, veljeni Okakynnen, entisen oppilaani Viinimarjan sekä koko klaanin kanssa. Silmäkulmaani pyrki kyynel, mutta tyrehdytin sen. Pian minäkin sukelsin ovesta ulos ja nuuhkaisin ilmaa.
"Tulithan sinä!" Koralli hihkaisi ja loikkasi ylitseni.
"Sinullapa on hyvät jalkalihakset!" Hämmennyin ja katsoin ihailevasti Korallin loikkaa.
"No, veljeni on todella nopea." Naaras maukaisi ja viittoi hännällään Simpukkaa, joka ryntäili sinne tänne kuin salama.
"Ohoh!" Huokailin ja seurasin katseellani pientä kollia.

"Tuleppas katsomaan, mitä täältä löytyy!" Koralli naukui ja kumartui erään lumikasan viereen. Tunnistin tuoksun jo ennen katsomista. Huumaannuin ja nappasin hieman kissanminttua. Hotkin sen ja lipaisin huuliani tyytyväisenä.

______________________________________________________ _____________________

Vastaus:15 kp:eetä! :D
~Talvikinkukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kosteaturkki
24.01.2013 20:45
Heräsin sotureiden pesässä. Haukottelin pitkään.
Kävelin hiljaa sammalpedilläni.
Katsoin hiljaiseen leiriin. >Ei ketään, hyvä.< ajattelin.
Tassuttelin sotureiden pesästä leiriin. Varmistin, ettei kukaan ollut hereillä.
Juoksin hiljaa ulos leiristä, katsoin taakseni.
>Ei ketään.< Ajattelin hyväntuulisena.
Haistelin maata, jossa oli hieman lunta.
Haistin hiiren hajun. Kohta näin puun takana hiiren.
Jännitin takajalkani, ja hyppäsin hiiren selkään.
Hiiri oli pulska sekä lämmin. Upotin hampaani sen nahkaan.
Kaivoin kuopan, ja laitoin hiiren sinne. Laitoin hieman multaa sekä lunta kuopan päälle.
Haistin oudon hajun. Näin jäniksiä, jotka olivat kuolleet.
Niitä ei oltu peitelty, ja jäljet menivät veteen.
>Mikä täällä oli ollut...< Ajattelin.
>Jokin iso...< Näin vedessä, jääpalojen keskellä ketun.
Se oli kuollut. Kauhea haju tulvi nenääni.
Yritin rauhoittaa itseäni, joka oli vaikeaa.
Suljin silmäni ja aukaisin ne. Jäniksiä ei ollut.
Hajua ei ollut, sekä kettu oli hävinnyt.
Olin niin hämmentynyt. Jatkoin metsästämistä.
Haistin toisen hiiren hajun. Kävelin itsekseni kohti hiiren hajua.
Seurasin sitä, ja yhtäkkiä pensaassa liikahteli jokin. Hiiri oli livahtanut karkuun.
Tunsin kylmän kosketuksen. Katsoin ympärilleni.
>Ei ketään.< Ajattelin. Kohta näin vilauksen kissasta.
”Tule takaisin!” Huusin sille. Se näytti pelästyvän.
Kissa pysähtyi, ja näytti odottavan minua.
Nyt näin kissan. Kissalla oli ruskea turkki, jossa oli mustia raitoja.
”Kuka olet?” Kysyin kissalta.
”Vesiputous...” Se vastasi.
”Mistä sinä oikein olet tullut?” Katsoin Vesiputousta, joka oli nuoren näköinen.
”En ole varma...” Se sanoi. ”Olin kahden ystäväni kanssa, mutta he katosivat. Kaksi mäyrää hyökkäsivät kimppuumme, toinen lähti ystävieni perään, ja toisen houkutin veteen...johon itsekin tipuin.” Vesiputous sanoi.
Se katsoi turkkiani. ”Olet kaunis...” Hän maukui.
”Kiitos...” Vastasin. Mielestäni Vesiputous oli komea.
Punastuin hieman. Kuulin jonkun Jokiklaanilaisen kissan lähestyvän minua sekä Vesiputousta. ”Sinun täytyy mennä!” Sanoin hänelle. Vesiputous lähti vikkelästi pakoon. Hän sukelsi veteen. ”Kenen kanssa sinä puhuit?” Kuulin tutun äänen.
Käänsin pääni, ja näin Sisiliskovarjon. ”Itsekseni vain...” Katsoin Sisiliskovarjon silmiin. ”Selvä...” Hän vastasi, ja katsoi taakseni.
Sisiliskovarjo näytti epävarmalta, mutta meni pois.
Huokaisin helpottuneena, ja lähdin metsästämään.
Kohta olin jo metsästänyt tarpeeksi, ja hain saaliini.
Kävelin leiriin päin kaksi hiirtä sekä pari pientä jänistä suussani.
Pudotin saaliini tuoresaaliskasaan.
Huomasin että kaikki olivat jo heränneet.
Tuiskutassu nukkui vielä. Menin oppilaidenpesään.
Tönin Tuiskutassua tassullani. Naaras heräsi. ”Mmmm..” Hän mumisi.
”Herätys! Lähdemme metsästämään!” Mau'uin naaraalle.
Tuiskutassu nousi pediltään, ja venytteli jäseniään.
Kävelin ulos leiristä Tuiskutassu perässäni.
Katsoin kun Tuiskutassu saalisti. Haistin lämpimän jäniksen hajun.
Tassuttelin kylmää maata pitkin hajua kohti.
Näin puun vieressä jäniksen, ja upotin hampaani siihen nopeasti.
”Viedään nämä leiriin.” Sanoin oppilaalleni.
Otin jäniksen ja hiiren suuhuni.
Kävelin iloisena leiriin. Pudotin saaliini tuoresaaliskasaan.
Tuiskutassu pudotti myös. Hän meni jonnekin, ja päätin mennä salaa metsään.
Menin paikkaan, jossa olin nähnyt Vesiputouksen.
Mutta häntä ei näkynyt, ja nuolin sitten turkkini puhtaaksi.
Menin veden äärelle. Join kylmää vettä, ja kuuntelin hiljaisuutta.
Liukastuin, ja tassuni lipesi kylmään veteen.
Veden virta oli niin kovaa, että se otti minutkin mukaan.
Yritin tarttua kylmään maahan. Näin jääpaloja edessäni.
>Minun täytyy päästä ylös!< Ajattelin epätoivoisena.
Sain kivestä ponnistettua itseni maalle.
Minulla oli yllättävän kylmä, ja aloin nuolla turkkiani.
>Jos menen näin märkänä leiriin, kaikki varmasti ajattelevat että mitä olen tehnyt...< Mietin.
Nuolin turkkini puhtaaksi sekä kuivaksi.

//VIHDOINKIN >:U Sekä pitkästä aikaa!
Moi kaikille siis! Vihdoinkin sain tämän valmiiksi ;) Olen ollut poissa täältä sivuilta todella pitkään, mutta nyt tuli sitten hinku tehdä tarina!
Eli siis tuotaah...niin, että tässä tää ny o, aika tyhmä eiks nii? :U
Vastaus:Lol, eipäs arvostella tuolla lailla omia tarinoitaan! Hyvä, että kirjoitit, muuten olisin kohta poistanut sinut! Saat 20 pistettä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Holly-Haukkatassu/Haukkatuli
24.01.2013 20:21
Luku 5

Tunsin jonkun tökkivän kylkeäni ilkeästi ja sähähdin tympääntyneenä kömpiessäni jaloilleni. Hätkähdin, kun näin Poltesydämmen seisovan edessäni ja tarkkaillen minua katseellaan melko ankarasti.
"Anteeksi, Poltesydän." Maukaisin ja katsoin tuota silmiin anova ilme kasvoillani. Kolli vain nyökkäsi ja viittoi hännällään seuraamaan. En voinut muutakaan kuin totella. Ulkona oli todella kylmä, lehtikato oli loppupuolella, mutta silti oli näin kylmä. Värisin paksussa turkissani kylmästä.
"Tänään tarkkailen saalistustaitojasi niin, ettet huomaa mitään." Poltesydän aloitti. Koetin pistää sanan väliin, mutta varapäällikkö läimäisi häntänsä suulleni.
"Kuunteleppa loppuun asti. Myös Pitkätähti tulee mukaamme." Nielaisin hermostuksesta, mutta nyökkäsin mahdollisimman itsevarman näköisenä. Päällikkömme astelikin jo pesältään. Äkkiä hän näytti kovin vanhalta ja sairaalta. Koko klaani tiesi, että hän eli viimeistä henkeään.
"Lähdemme nyt heti. Klaani todella tarvitsee ruokaa." Pitkätähti maukui ja otti askelen uloskäyntiä kohti.
"Sinä menet edeltä. Tarkkailemme sinua." Poltesydän muistutti. Nyökkäsin hymy kasvoillani käväisten ja syöksyin kihti nummia. Juostuani hetken keskityin riistan vainuamiseen. Aluksi en haistanut mitään kaksijalkojen lemun seasta, mutta hetken kuluttua sain kuonooni jäniksen viekoittelevan tuoksun. Nuolaisin huuliani ja lähdin seuraamaan tuoksujälkeä. Kuljeksittuani joen läheisyydessä jonkin aikaa äkkäsin viimein jäniksen mustat korvanpäät, jotka paljastivat saaliin olinpaikan. Aloin lähestymään sitä tuulen alapuolelta, aivan kuten Poltesydän oli opettanut. Olin vain ketunmitan päässä jäniksestä se huomasi minut, ja lähti tietenkin karkuun. Olin kuitenkin varautunut siihen ja lähdin jäniksen perään. Sain heikentyneen eläimen helposti kiinni, ja otin hengiltä nopealla puraisulla. Varoin tarkkaan puraisemasta kanin herkullista lihaa kaivaessani lumeen kuopan ja haudatessani saaliin sinne. Nuuhkaisin ilmaa javainusin-yllättävää kyllä-oravan. Se olisi jo mahtava lisä tuoresaaliskasaan joten lähdin uteliaana seuraamaan tuoksua. Se johti kaksijalkojen tuhoamalle alueelle, jota tosin olikin jo yli puolet reviiristä. Ilma oli siellä sakeanaan kaksijalkojen, koirien ja hirviöiden lemusta. Nyrpistin nenääni inhosta ja jatkoin varovaisin askelin matkaani. Kaukaisuudesta kuului hirviöiden lähenevää melua, joka sai karvani nousemaan pystyyn. Yritin saada uudelleen vainua oravasta, mutta ilmeisesti hirviöiden meteli oli säikyttänyt sen tiehensä. Hirviöiden ääni lähestyi nopeammin kuin olisi uskonut ja hetken kuluttua saatoin jo nähdä niiden räikeänväristen turkkien välkehtivän kalvakassa valossa. Luimistin korviani, mutta jatkoin urheasti matkaani. Pelko alkoi hiipiä mieleeni melun yhä voimistuessa lähes sietämättömäksi. Äkkäsin silmäkulmastani jäniksen loikkivan pakoon hirviöiden ääntä, jolloin ajattelin tietysti käyttää tilaisuutta hyväkseni ja napata sen tuoresaaliskasaan. Pinkaisin epätoivoiseen juoksuun kohti hirviöitä jäniksen perässä. Halusin niin epätoivoisesti osoittaa olevani valmis soturiksi. Sain jäniksen kiinni lähellä jokea, olin vähällä pudota rotkoon, mutta onnistuin pitämään tasapainoni. Puraisin jänistä niskasta, sen keho valahti hervottomaksi vain sekuntteja myöhemmin. Olin varsin tyytyväinen suoritukseeni, hautasin jäniksen lumeen hyvillä mielin. Lähdin astelemaan leirin suuntaan, kun näin kaksijalkojen kammottavat hirviöt. Niiden löyhkä oli hirveä, ääni vielä hirveämpi, suorastaan riipi korvia. Päätin kääntyä takaisin. Satuin katsahtamaan taakseni hirviöhin päin ja näin Pitkätähden ja Poltesydämmen juoksevan pois niiden alta. Näin kuin hidastettuna, kun Pitkätähti kompastui mutaan, eikä mitenkään voisi ehtiä pois alta. Raivo kihosi kurkkuuni.
"Ei! EI!" Ulvaisin ja syöksyin suoraan hirviön eteen yrittäen tyrkätä Pitkätähden pois alta. Loikkani kuitenkin jäi kesken, kun joku törmäsi kylkeeni. Se oli Poltesydän, tuoksusta päätellen. Kuului korvia vihlova ulvaisu, kun Pitkätähti jätti tämän maailman ja liittyi tähtiklaanin sotureiden joukkoon. Mustavalkoinen turkki katosi näkyvistä ja huuto katkesi kuin seinään. Hirviö jatkoi matkaansa aivankuin mitään ei olisi tapahtunut. Katsoin tyrmistyneenä näkyä. Pitkätähti oli kuollut. Aloin täristä tahdottomasti, enkä edes tiedostanut Poltesydämmen tyrkkivän minua kaemmas. Vasta nummen päällä tajuni palasi.
"Miksi noin teit? Olisin voinut PELASTAA hänet!" Raivosin mestarilleni kyyneleet silmissä. Poltesydän vain katsoi minua surusta sumein silmin.
"Olisit kuollut itsekkin. Olit todella, todella urhea ja ennenkaikkea; en ole nähnyt suurempaa uskollisuutta entiselle päällikölleni kuin sinulla. Olit valmis kuolemaan hänen puolestaan ja sellaista minä todella arvostan." Poltesydän maukui. Nyökkäsin aavistuksen verran ja käänsin katseeni hirviöihin, jotka olivat ohittaneet Pitkätähden ruumiin.
"Mennään hakemaan hänet." Poltesydän maukui surullisesti ja lähti laskeutumaan rinnettä alaspäin. Vasta läheltä katsottuna ymmärsin, kuinka musertavan voimakkaita hirviöt olivatkaan. Punaista valkoisella. Veri oli tahrinut Pitkätähden turkin, ruumis oli pahasti murjoutunut. Ei ollut pientäkään mahdollisuutta, että Pitkätähti olisi selvinnyt.Poltesydän nosti Pitkätähden hervottoman ruumiin selkääni ja lähti edelläni leiriä kohti. En voinut edes ajatella ruokaa; en ainakaan nyt, kun oma päällikköni oli menehtynyt silmieni edessä. Pitkätähti oli ollut suuri päällikkö; varmasti yksi metsän suurimmista. Tuntui oudolta, että hän oli nyt kuollut. Sitten mieleeni tuli, että kenestähän tulee seuraava päällikkö. Jouduin miettimään hetken, ennenkuin tajusin, että Poltesydämmestä tulisi nyt päällikkö.
"Mutta.. Sinustahan tulee nyt päällikkö, eikö tulekkin?" Kysyin edelläni kulkevalta kollilta. Hän katsahti minuun väsyneen yllättyneenä.
"Niin. Niin tulee. Minun täytyy mennä tänään korkokiville." Hän vastasi, aivan kuin ei olisi itsekkään sitä todeksi uskonut. Matkasimme hiljaisuuden vallitessa leiriin asti. Poltesydän meni edeltä ja ilmoitti uutiset päällikön kuolemasta. Astelin vaitonaisena, mutta mahdollisimman arvokkaasti leirin keskiaukiolle. Surulliset ja hämmentyneet katseet seurasivat minua jokaisella askeleella. Laskin entisen päällikön varovasti kylmään maahan ja jäin istumaan hänen ruumiinsa viereen. Nyt, kun Pitkätähden henki oli poistunut hänen kehostaan, hän näytti pieneltä, paljon pienemmältä kuin koskaan eläessään. Muu klaani saapui yksitellen Pitkätähden luo vaihtamaan hänen kanssaan kieliä vielä viimeisen kerran. Poistuin aukiolta ensimmäisten joukossa ja astelin väsyneenä suoraan oppilaiden pesään. Käperryin sammaleelle ja koetin saada unta. Kumpa olisin voinut tehdä jotain. Nyt se oli myöhäistä. Antaisiko Pitkätähti minulle koskaan anteeksi?
// Jatkuuu
Vastaus:Mahtava tarina! Annan sinulle kokonaiset 25 kp:eetä! :D
~Talvikinkukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Murhe
24.01.2013 19:56
Nousin kivelle. Olin aloittanut matkani eilen. "Pah. Kyllä tämä tästä." tuhahdin ja nousin seuraavalle kivelle. Näin liikettä ja kun katsoin tarkemmin, huomasin sen olevan kissa. En yleensä viihdy muiden seurasta, mutta jotenkin minusta tuntui siltä, että hän olisi oikotie onneen. "Hei odota!" huusin täyttä kurkkua kissalle. Tämä kääntyi, ja juoksi luokseni. "Niin?" "Kuka sinä olet?" tiukkasin kissalta. "Jaa taidat haluta matkaseuraa, no mikäpä siinä. Minulla ei ole varsinaista nimeä mutta voit kutsua minua.. Tikuksi." Tikku vastasi. "Selvä. Mennään." murahdin ja lähdin astelemaan eteenpäin Tikku perässäni. "No, mitä sinä oikein aijot?" hän kysyi. "Mihin matkustat." En halunnut kertoa todellista aikomustani joten vastasin: "Muuten vain seikkailen. Onko nälkä?" Tikku nyökkäsi.

Kun olimme syöneet jatkoimme matkaa vähäsen aikaa mutta sitten tuli jo pimeä. "Pimeällä ei ole turvallista liikkua. Jäädään tähän." naaras nimeltä Tikku ohjeisti. Nyökkäsin ja etsin sopivan käydä makuulle. Nyt olisi yöunet tarpeen pitkän vaelluksen jälkeen. Kun heräsin, huomasin Tikun olevan jo hereillä. "Lähdetään." sanoin ja lähdin Tikku vierelläni kohti tuntematonta.

#Hän olisi täydellinen kumppani. Hän on hauska, huomaavainen ja ennen kaikkea ystävällinen. En kerro hänelle tunteistani.# ajattelin. Oli jo kulunut muutama päivä Tikun kohtaamisesta. Kävelimme purolle. "Anteeksi, olen todella pahoillani, mutta minun pitää jatkaa matkaa. Yksin." Tikku sanoi ja lähti toiseen suuntaan puron reunaa pitkin. Sydämmeni tuntui murtuvan. Haistoin pistävän tuoksun ja huusin: "Tikku! Mäyrä! Juokse pois, äkkiä." Valitettavasti Tikku huomasi mäyrän liian myöhään ja mäyrä sai hänet hampaisiinsa. "Ei!" huusin ja syöksyin mäyrän kimppuun. Tikku oli sulkenut silmänsä ja mäyrä heitti hänet maahan huomatessaan minut.

Kun sain mäyrän häädettyä kirmasin Tikun luo. "Herää Tikku herää!" huusin ja kyyneleet virtasivat silmistäni. Jos Tikku olisi kuollut, en ikinä antaisi sitä anteeksi.
Vastaus:Talvikki ei sitten vastannut Murheen tarinaan! Mutta samapa tuo, kyllä siihen nyt joku vastaa, eli minä. Traaginen loppu! Miten käy? Saat 11 kp:tä!

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Poltetähti
24.01.2013 19:04
”Tänään minä arvioin teitä kaikkia” Sanoin Aurinkotassulle, Hiutaletassulle, Pakkastassulle ja Haukkatassulle.
”Lähdette kaikki eri suuntiin ja minä tarkkailen teitä huomaamattanne. Teidän täytyy metsästää niin paljon kuin pystytte” Neuvoin ja annoin heille merkin mennä. Lähdin ensimmäiseksi seuraamaan omaa oppilastani, Haukkatassua. Tassuttelin Haukkatassun tuoksujäljen perässä, kunnes näin hänet vaanimassa hiirtä. Painauduin maatavasten ja huomasin että Haukkatassu muisti että paino pitää vaaniessa jakaa lonkille. Hän loikkasi ilmaan ja tappoi hiiren yhdellä puraisulla. >Hän olisi jo valmis soturiksi, vielä käynti kuukivellä ja sitten hän on valmis soturiksi< Ajattelin ylpeänä ja lähdin seuraamaan Aurinkotassun tuoksujälkeä.

”Saanko tulla sisään Pitkätähti?”`Kysyin pesän suulla. Minun oli ilmoitettava Pitkätähdelle että kaikki oppilaat joita tarkkailin olivat menestyneet mainiosti.
”Tule toki sisään.” Pitkätähti maukui. Tassuttelin sisään ja istuin pesän pesälle.
”Kaikki oppilaat pärjäsivät mainiosti, ja mielestäni he ovat valmiita sotureiksi, kunhan pääsevät käymään kuukivellä” Mau`uin.
”Hienoa! Voisimme käydä Emon suulla muutaman päivän kuluttua.” Nyökkäsin ja Pitkätähti antoi minulle luvan poistua, työnnyin ulos pesästä.

Joku töykki minua hätäisesti, ja avasin silmäni.
”Jalkapuoli on kuollut!” Veritiikeri sanoi surulisena ja löntysti ulos pesästä. Pomppasin jaloilleni ja ryntäsin Liekkiläikän pesälle.
”Mitä tapahtui?” Kysyin Liekkiläikältä joka istui surullisena Jalkapuolen vierellä.
”Hän sai saman myrkytyksen kuin Haukkatassu, mutta en huomannutb sitä ajoissa.” Liekkiläikkä sanoi, ja kyynel vierähti hänen poskelleen.
”Älä huoli, kaikki kyllä järjestyy, se ei ollut sinun syysi” Mau`uin ja lohdutin häntä hetken. Menin ilmoittamaan suru-uutisen Päällikölle.

Oli kulunut muutama päivä Jalkapuolen kuolemasta ja olimme valvoneet yön änen vierellään, ja aamun koitteessa hänet oli haudattu kunniallisesti. Pitkätähti oli sairastunut vakavaan tautiin Mustayskään, ja istuin hänen vierellään hänen omassa pesässään.
”Miten voit?” Kysyin kun Pitkätähti heräsi uniltaan.
”Huonosti.....Tiedätkö? Et uskottavasti, mutta tämä on minun viimeinen henkeni” Pitkätähti sanoi. Seisoin kauhusta kankeana.
”Ei tuo ole totta eihän?” En halunnut uskoa että minusta tulisi päällikkö jos Pitkätähti nyt menettäisi henkensä. Parantaja, Liekkiläikkä oli yrittänyt auttaa Pitkätähteä kaikin mahdollisin tavoin, mutta oli lopulta todennut että Tähtiklaani määrää hänen kohtalonsa.
”Kyllä, tämä on viimeinen henkeni.” Pitkätähti kuiskasi.

Aamulla tassuttelin raskain askelin Pitkätähden pesään, jossa Liekkiläikkä oli Pitkätähden vierellä nyyhkyttäen.
”Mitä tapahtui?” Kysyin ja arvelin jo tietäväni mitä Liekkiläikkä vastaisi, enkä olisi halunnut kuulla sitä.
”Hän on poissa!” Liekkiläikkä huudahti.

Kaksi päivää myöhemmin:
”Lähdetään Emon suulle, mukaan tulee Liekkiläikkä, Aurinkotassu, Haukkatassu, Pakkastassu ja Hiutaletassu!” Kajautin suurkiveltä. Oli kulunut pari päivää Pitkätähden kuolemasta ja minun oli lähdettävä Emonsuulle, jotta saisin päällikölle kuuluvat yhdeksän henkeä. Kaikki muut söivät matka yrtit, mutta minä en, sillä välin minä kävin Myrskysilmän luona.
”Huomenta! Voisitko ottaa leirin vastuullesi siksi aikaa kun käyn Emonsuulla?”
”Toki, toki, se on suuri kunnia” Myrskysilmä vastasi ja kumarsi kunnioittavasti. Tassuttelin muiden luo jotka odottelivat jo leirin uloskäynnillä.

”Nyt voimme mennä sisään” Liekkiläikkä neuvoi. Olimme matkanneet Emonsuulle, ja odottaneet että kuu tulisi näkyviin. Tassuttelimme sisään jonossa kunnes saavuimme kammioon jossa sijaitsi kuukivi. Laskeuduimme sen ympärille ja laskimme kuonomme sitä vasten. Sitten nukahdin.

Olin nelipuulla ja tähdet kieppuivat minua kohti, pian Tähtiklaanin kissat seisoivatkin jo rivissä edessäni.

”Tervetuloa Poltesydän!” Kissat sanoivat yhteen ääneen ja jatkoivat:
”Oletko valmis saamaan yhdeksän henkeäsi?” Ääni kysyi .
”Kyllä!” Vastasin ääni hiukan vapisten.
Ruskea kellanpunainen, kirjava kolli asteli minua kohti.
”Nokkostassu! Oletko se sinä? Siitä on hyvin pitkä aika kun viimeksi näimme!” Kuiskasin hänelle.  Nokkostassu ei vastannut, hän näytti paljon vanhemmalta kuin silloin kun viimeksi näimme. Kun hän oli tarpeeksi lähellä, hän kosketti kuonollaan päälakeani. Se poltti kuin kuumin liekki ja kylmin jää.
”Tällä hengellä annan sinulle rohkeutta, käytä sitä hyvin klaanisi puolustamisessa.” Nokkostassu sanoi, ja siinä samassa lävitseni virtasi räjähtävää voimaa. Se nosti turkkini pystyyn viimeistä karvaa myöten ja täytti aistini huumaavalla jyminällä. Silmäni mustenivat ja ajatukseni täyttyivät mielipuolisella metsästyksen ja taistelun melskeellä. Kipu sammui. Tunsin oloni voimattomaksi ja vapisin. En tiennyt miten voisin kestää vielä loput henget. Nokkostassu asteli rauhallisesti takaisin paikalleen Tähtiklaanin rivistöön. Toinen kissa astui esiin kaaresta ja tassutteli luokseni. Hän oli musta kolli. >Jalkapuoli!< Ajattelin.
”Tällä hengellä annan sinulle oikeudenmukaisuutta, käytä sitä hyvin kun arvioit toisten tekoja.” Sanoi Jalkapuoli, ja tuskallinen kouristus iski jälleen, ja minun täytyi puristaa hampaani yhteen etten olisi huutanut. Kun kipu lakkasi, puuskutin jälleen. Kolli tassutteli Nokkostassun rinnalle ja rivistä astui esiin kolmas kissa. Tällä kertaa suuni loksahti auki kun tunnistin valkean kissan. Se oli Veritiikerin rakas Lumikarva, joka oli kuollut pelastaessaan Liekkiläikkää. Tämä näytti nyt paljon nuoremmalta, kuin silloin kun näin vanhuksen viimeksi. Hän kosketti päälakeani kuonollaan, ja sanoi:
”Tällä hengellä annan sinulle kuuliaisuutta sille minkä tiedät oikeaksi.” Pohdin muistuttiko Lumikarva siitä ,kun hän oli saanut pentuja Veritiikerin kanssa. Lumikarva jatkoi:
”Käytä sitä hyvin kun opastat klaaniasi vaikeina aikoina.” Lumikarva sanoi, ja valmistauduin jo uuteen kipuaaltoon, mutta tällä kertaa minuun ei juuri sattunut, kun uusi henki kuohui lävitseni. Tunsin rakkauden lämpimän hehkun ja ymmärsin sumeasti, että juuri se oli leimannut Lumikarvan elämää, rakkaus klaaniin, Veritiikeriin, pentuihin, joille ei voinut kertoa olevansa emo. Lumikarva tassutteli jo pois päin. Uusi kissa tassutteli luokseni. Tunnistin punaruskea turkkisen Mantelisilmän, tämä sanoi:
”Tällä hengellä annan sinulle jaksamista, käytä sitä hyvin päällikön tehtävissäsi” Kun henki syöksyi minuun Mantelisilmän kosketuksen myötä, tunsin kiitäväni metsän halki, jalat maata viistäen ja turkki viimasta sileänä. Koin metsästyksen riemun ja vauhdin hurman, ja uskoin voivani paeta mitä tahansa loputtomiin saakka. Seurasin katseellani Mantelisilmää kunnes tämä palasi paikalleen. Kun viides kissa saapui sydämeni pomppasi ilosta. Se oli Aamutassu, Nokkostassun rakas.
”Tällä hengellä annan sinulle taidon suojella” Naaras ilmoitti ja jatkoi:
”Käytä sitä hyvin pitääksesi huolta klaanista, yhtä hyvin kuin emo hoitaa pentujaan” Oletin että henki tuntuisi yhtä hellältä ja rakastavalta kuin Lumikarvan henki, enkä osannut lainkaan odottaa raivon purkausta joka sai minut lamautumaan. Minusta tuntui kuin muinaisten esi-isien voimat olisivat sykkineet sisälläni. Ne nousivat uhmaamaan jokaista joka uskaltaisi satuttaa heikkoja hahmottomia varjoja käpälieni ympärillä. Tunnistin emon vaiston suojella pentujaan. Aamutassu poistui ja hänen tilalleen saapui kuudes kissa.
Pieni kokoinen naaras kissa asteli minua kohti. >Sinitassu!< Ajattelin. Olin kuullut Sinitassusta joka oli parantaja oppilaana kuollut mustayskään. Hän oli Lumikarvan sisko. Hän kosketti minua kuonollaan.
”Tällä hengellä annan sinulle taidon opettaa. Käytä sitä hyvin, kun koulutat klaanisi nuoria” Sinitassu maukui tyynesti. Sinitassun antama henki oli musertava kivun kouraisu, joka alkoi vähitellen hiipua. Kun kipu oli sammunut huohotin paikallani, ja katselin kun Sinitassu asteli Tähtiklaanin rivistöön. Olin voimaton enkä uskonut selviäväni vielä kolmelta kissalta tulevista hengistä. Hyvin pienikokoinen kissa tassutteli rivistä esiin. Hän oli harmaa pentu. >Valopentu!< Ajattelin innoissani. Tunsin syyllisyyttä hänen kuolemastaan, sillä jos Talvikinkukan ei olisi täytynyt lähteä Varjoklaanista, Valopentu voisi elää vielä nytkin.
”Minulla on ollut ikävä sinua ja emoa” Sanoi Valopentu ja minä vastasin:
”Anteeksi, minullakin on ollut ikävä, ja varmasti myös Talvikinkukalla” Sanoin ja Valopentu kosketti päälakeani vaivalloisesti kuonollaan.
”Tällä hengellä annan sinulle myötätuntoa” Valopentu julisti, ja jatkoi:
”Käytä sitä hyvin, kun huolehdit kaikista itseäsi heikommista” Valopentu sanoi. Arvasin joutuvani kestämään kipua, mutta tällä kertaa imin hengen itseeni kuinn janoinen. Tahdoin omaksua kaiken Valopennun myötätunnon ja itseluottamuksen. Kun kipu sammui Valopentu lähti kipittämään paikoilleen tähtien loiste turkillaan. Rivistöstä astui esiin hieman vieraampi kissa, jonka turkki oli harmaa, ja hänen tassunsa oli pahasti vammautunut kuten Tuhkamarjankin. Hän saapui luokseni ja sanoi:
”Olen Myrskyklaanin entinen parantajaoppilas Tippatassu” Hän maukui ja kosketti päälakeani kuonollaan.
”Tällä hengellä annan sinulle rakkautta, käytä sitä hyvin niihin kaikkiin joista välität, etenkin Talvikinkukkaan” Tippatassu maukui ja henki syöksyi minuun. Tippatassun antama henki oli kuin viherlehden ajan keskipäivän porottava aurinko. Se oli puhdasta rakkautta, ja tunsin yhtä aikaa saman laista tunnetta kuin pikkuruinen pentu painaisi kuononsa emon lämmintä turkkia vasten.
Tippatassu asteli takaisin Tähtiklaanin kissojen rivistöön jam tuttu hahmo asteli esiin. Tuuliklaanin entisen päällikön turkissa loistava tähtien loiste oli melkein sokaiseva.
”Tervetuloa, Poltesydän, soturini, varapäällikköni” Pitkätähti tervehti kun oli saapunut luokseni.
”Tiesin aina että sinusta tulisi jonain päivänä mahtava päällikkö”
Minä kiumarsin kunnioittavasti. Pitkätähti kosketti kuonollaan minua ja jatkoi:
”Tällä hengellä annan sinulle jaloutta, itsevarmuutta ja uskoa. Käytä niitä hyvin, kun johdat klaaniasi Tähtiklaania ja soturilakia kunnioittaen”
Olin tuudittunut Tippatassun hengen lämpöön enkä osannut odottaa vapisuttavaa tuskaa, joka seurasi Pitkätähden henkeä. Sain tuntea päällikön palavan kunnianhimon, uskollisuuden ja klaanin palveluksessa käytyjen monien taisteluiden raivon. Voiman ryöppy kävi yhä vahvemmaksi ja vahvemmaksi, ja pelkäsin että turkkini repeäisi riekaleiksi ellen huutaisi ääneen. Juuri kun ajattelin kuolevani, kipu alkoi hiipua ja muuttui riemun tunteeksi ja iloksi. Aukiota pyyhki pitkä, pehmeä, huokaus. Kaikki Tähtiklaanin kissat olivat nousseet seisomaan. Pitkätähti jäi aukion keskelle ja kehotti minua tekemään samoin. Tottelin vapisten ja saatoin melkein kuvitella, että sisälläni pursuava elinvoima räjähtäisi ulos, jos hievahtaisin vähääkään.
”Tervehdin sinua sinun uudella nimelläsi, Poltetähti”, Pitkätähti julisti.
”Vanhaa elämääsi ei enää ole. Olet saanut päällikön yhdeksän henkeä, ja Tähtiklaani nimittää sinut Tuuliklaanin suojeliaksi. Puolusta sitä hyvin; pidä huolta sekä nuorista, että vanhoista; kunnioita esi-isiäsi ja soturilain perinteitä; elä jokainen elämäsi ylpeästi ja arvokkaasti.”
”Poltetähti! Poltetähti!” Niin kuin metsän klaanit onnittelivat uusia sotureita ja oppilaita huutamalla heidän nimiään, Tähtiklaanin kissat juhlistivat minua kirjavilla äänillään, jotka saivat itse ilman soimaan.
”Poltetähti! Poltetähti!”

Avasin silmäni ja huomasin olevani Kuukiven kammiossa, ja Haukkatassu, Hiutaletassu, Aurinkotassu, Pakkastassu ja Liekkiläikkä olivat istumassa kammion reunamilla, odottaen että heräisin.

Leirissä klaanin jäsenet onnittelivat minua ja loikkasin suurkivelle.
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä suurkivelle klaanikokoukseen!” Minä kajautin ja klaanin jäsenet kokoontuivat kiven juurelle.
”Minä Poltetähti tuuliklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään kasvonsa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtyääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi.” Sanoin, vedin henkeä välissä ja sitten jatkoin:
”Pakkastassu, Haukkatassu, Hiutaletassulu, Aurinkotassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania jopa henkenne uhalla?” kysyin oppilailta joiden silmät säihkyivät innosta.
”Lupaamme” Oppilaat vastasivat.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan teille soturinimenne.” Mau`uin ja jatkoin:
”Pakkastassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Pakkasjuovana. Tähtiklaani kunnioittaa urheuttasi ja älyäsi, ja hyväksymme sinut tuuliklaanin täydeksi soturiksi.”
”Haukkatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Haukkatulena. Tähtiklaani kunnioittaa taistelu taitojasi ja rohkeuttasi, ja hyväksymme sinut tuuliklaanin täydeksi soturiksi.”
”Hiutaletassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Hiutalesydämenä. Tähtiklaani kunnioittaa rehellisyyttäsi ja uskollisuuttasi, ja hyväksymme sinut tuuliklaanin täydeksi soturiksi.”
”Aurinkotassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Aurinkoloimuna. Tähtiklaani kunnioittaa päättäväisyyttäsi ja taitojasi, ja hyväksymme sinut tuuliklaanin täydeksi soturiksi.” Mau`uin ja klaani huusi uusien oppilaiden nimiä:
”Pakkasjuova! Haukkatuli! Hiutalesydän! Aurinkoloimu! Pakkasjuova! Haukkatuli! Hiutalesydän! Aurinkoloimu!”
”Soturilain mukaan teidän täytyy valvoa tämä yö puhumatta yhtään mitään, kun me muut menemme nukkumaan.” Mau`uin ja menin nukkumaan ensimmäistä kertaa päällikön pesään.

//Sori ku tuli aika hyppiväinen tarina, tai siinä niinku hypittiin päivästä toiseen jne.... -.-
Vastaus:Saat 25 pistettä! Onnea! :D

-Mustahaukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tassuz
24.01.2013 18:12
Heräsin oppilaidenpesässä.
Siellä en joutuisi olemaan enää kauan.
Minusta tulisi pian soturi!
Katsoin käpäliäni.
Henkäisin syvään, ja nousin sammalpediltäni.
Tassuttelin pois pesästä ja otin riistakasasta pullean hiiren.
Mutustellessani sitä, mestarini tuli paikalle.
’’Sinusta tulee pian soturi! Tänään harjoitellaan ahkerasti!’’ Kiviturkki maukui ja heilautti arpisia korviaan.
>Kappas vaan, sitä en tiennytkään.< ajattelin huvittuneena.
Hotkin hiiren, ja kävelin mestarini kanssa harjoittelemaan.
Kaislakuopalla istahdin maahan.
Kun mestarini tepasteli lähelle, hyppäsin häntä päin ja hän kaatui.
Potkin takajaloillani hänen vatsaansa.
’’Riittää, riittää!’’ Kiviturkki kähisi.
Nousin pois hänen päältään, ja nuuskaisin hänen kuonoaan.
’’Mitä sinä siinä nuuskit?’’ mestarini kysyi hölmistyneenä.
’’Koska haluan jäljittää sinut.’’
vastasin, ja lopetin nuuskimisen.
’’Mene nyt jonnekkin tuonne metsään.’’
Kiviturkki totteli, ja lähti juosten metsään.
Hetken päästä lähdin perään.
Nuuskin hajujälkiä.
Käännyin vähänväliä oikealle ja vasemmalle.
Hetken päästä tulin puskan kohdalle.
Haju oli siellä kaikista vahvin.
Tungin pääni puskaan, ja siellä makoili mestarini.
’’Heippa!’’ minä sanoin.
’’No terve vaan.’’ Kiviturkki sanoi ja virnisti.

Kiviturkki asteli päällikönpesään.
Pörhistin rintaani ylpeänä.
Hän varmaan kehui minua paraikaa.
Minusta tulisi pian soturi.

//ja niin hänestä NYT tuleekin! Miten se seremonia menee? Linkkiä?//
//sori lyhyys, oli pakko tehä joku äkkiii//

Vastaus:Annan sinulle... *rumpujen pärinää...* 10 kp:eetä! :D
Onnea uudelle soturillemme! :D
~Talvikinkukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tassuz
24.01.2013 17:36
Jatkoa edellisestä
~Ei aivan kunnossa~

’’Kirkasvirta?’’ minä naukaisin.
Olin jälleen unessani Tähtiklaanissa, emoni vierellä.
Vaaleanharmaa naaras katsoi minuun päin.
’’Niin, kultaseni?’’
’’Miksi jalkani…miksi ne ovat tämmöiset?’’ kysyin.
Kirkasvirta oli hetken hiljaa.
’’Olet vieraillut Pimeydenmetsässä, eikö niin?’’
Nyökkäsin hitaasti.
’’Kyllä, mutta en omasta tahdostani. Siellä oli joku ihmeen Vaahteravarjo.’’ nau’uin.
’’Se on hänen syytään. Hän haluaa tehdä Tiikeritähteen ja Ohdakekynteen vaikutuksen, mutta ei pärjäisi sinulle, ellei hän olisi tehnyt jaloistasi tuollaiset.’’ emoni sanoi ja nuolaisi korvaani, jota koristi lovi.
’’Parantuvatko ne…?’’ kysyin.
Kirkasvirta lopetti nuolemisen.
’’En tiedä yhtään, en yhtään.’’
Nyökkäsin.
’’Entäs, kuka isäni on?’’
Kirkasvirta katsahti minuun.
’’Hän oli Jokiklaanin soturi. Hänen nimensä oli Kuuraviiksi.’’
’’Hän oli vaaleanruskea kolli, jolla oli raitoja, ja siniset silmät, niin kuin sinulla. Hän oli pitkäkarvainen.’’ emoni jatkoi.
’’Miksi hän ei ole täällä?’’ ihmettelin.
’’ Vain minä voin tavata sinut näin.’’ Kirkasvirta selitti.
Yhtäkkiä maa petti tassujeni alta, ja tunsin putoavani.
Putosin maahan.
’’Auuh…äiti?’’
Nousin pystyyn.
Olin taas Pimeydenmetsässä.
’’Noniin, tehdäänpä asia selväksi sinä kurttuinen ketunläjä! Minä en aio rampata edestakaisin täällä ja tuolla!’’ minä huusin selvää voimakkuutta äänessäni.
Vaikka jalkoihini sattui, pysyttelin pystyssä.
’’Koeta nyt tehdä kerralla mitä teet!’’
Joku jysähti kylkeäni vasten.
Näin silmäni raosta, että se oli Vaahteravarjo.
Liu’uin mutaista maata pitkin, ja Vaahteravarjo myös.
Tiesin, että en pääsisi pois naaraan alta.
Päätin koettaa toista tekniikkaa.
Aloin haukkomaan henkeäni.
’’Sinä… sinä… hirviö…’’ minä kähisin muka tuskissani.
Sitten suljin silmäni, valahdin hervottomaksi ja pidätin henkeäni.
Tunsin painon häviävän päältäni.
Kuulin voitonriemuista naurua.
’’Hahaa! Siitäs saitte Ohdakekynsi ja Tiikeritähti!’’ Vaahteravarjo ulvoi.
Raotin silmääni, ja tiesin oivan tilaisuuden hyökätä.
Kompuroin pystyyn, ja hyppäsin vaahteravarjon niskaan.
’’Mitä!?!’’ Vaahteravarjo kirkaisi.
Sain kaadettua naaraan selälleen.
Puristin kynteni Vaahteravarjon rintaan.
Tahmea veri sotki kynteni ja Vaahteravarjo katsoi minua hätääntyneenä ja pidätteli kivunhuutoa.
Laitoin kuononi hänen korvansa eteen.
’’Lopeta hyvän sään aikana.’’ kuiskasin, ja kaikki katosi.
Heräsin oppilaidenpesässä.
Huomasin jalkakivun hellittäneen.
Nousin pystyyn.
Niihin ei sattunut enään yhtään, ja kävelin ympyrää pesässä.
Paukutin tassujani maahan siinä tepsutellessani.
Ametistin väriset silmät vilkaisivat minuun.
’’Hei, älä metelöi!’’ Pajutassu maukui mutta katsoi sitten minua.
’’Jalkasi näköjään ovat parantuneet.’’ ruskea naaras sanoi, ja virnisti.
’’Jep.’’ sanoin ja virnistin takaisin.
’’Käyn parantajanpesällä kertomassa, ja sitten voisimme mennä vaikkapa metsästämään.’’ jatkoin.
Pajutassu nyökkäsi, ja minä lönkyttelin parantajan luo.

’’Sainpas!’’ huudahdin, kun olin saanut, jälleen kerran, vesimyyrän kiinni.
Pajutassu hautasi omia saaliitaan.
’’Eiköhän tämä riitä.’’ mau’uin.
Pajutassu tuhahti.
’’Juuri, kun sain nämä haudattua!’’
Otin vesimyyrän suuhuni, ja ruopsutin lähistöltä maasta toisenkin, ja vielä hiiren.
Pajutassu oli saanut omat saaliinsa ylös, joten lähdimme leiriä kohti.
Oli hankalaa pitää kolmea salista suussa yhtä aikaa.
Mutta ei auttanut, kuin viedä ne leiriin.
Kun olimme leirissä, kävin tiputtamassa saaliit kasaan.
Pajutassu tiputti myös omat saaliinsa kasaan, ja lähti sitten siskonsa luo.
Nälkä kurisi vatsassani, ja otin kalan.
Revin siitä paloja, ja Kiviturkki tuli vierelleni.
’’Kuulin, että olet parantunut. Voimme tänään taas harjoitella.’’ mestarini maukui iloisesti.
Nyökkäsin.
Mutta sitä ennen, minun täytyi tehdä yksi juttu.
Otin kalan suolen käpälääni, yökkäsin ja jolkotin kolmella jalalla Teeritassun luo, joka istui kauempana.
’’Teeritassu, Teeritassu, minä löysin madon!’’
’’Joko taas!’’ Teeritassu naukaisi turhaantuneena.
’’Miksi sinä niitä matoparkoja kiusaat?’’ hän sanoi ja käänsi päätään.
Juuri silloin nakkasin suolen Teeritassun naamaan.
Naaraan naamaa pitkin valui hiljaa, limainen suolenpätkä.
Teeritassu paljasti hampaansa, ja suoli liukui hänen kuonolleen.
’’Noniin, sinulla on kolme sekuntia aikaa häipyä, ennenkuin teen sinusta variksenruokaa!’’
Tajusin sentään lähteä nopeasti lipettiin, koska en sentään halunnut kynsien repivät selkääni.
Juoksin Kiviturkin luo hihittäen.
’’Mennään jo!’’

Seisoin mestarini edessä.
’’Noniin. Puolustaudupa.’’ Kiviturkki sanoi ja loikkasi minua kohti.
Otin ripeästi Kiviturkin kyljestä kiinni ja paiskasin hänet maahan.
Hän pyörähti sulavan lumen päälle.
Olin ylpeä itsestäni, ja minusta tulisi pian soturi.
Kiviturkki nousi pystyyn.
’’Hienoa! Hyökkääpä sinä nyt.’’
Juoksin mestariani kohti, ja paiskauduin häntä päin.
Kiviturkki menetti tasapainonsa, ja kellahti selälleen.
Mottasin häntä sitten naamaan, ja jäin seisomaan hänen vatsansa päälle, ja annoin auringonsäteiden pyyhkiä kasvojani.

//Oliko sekava? Ja yay! Pian oon soturi! Tanssin voitontanssin!//

Vastaus:Ei ollenkaan! Saat.... *rumpujen pärinää* 20 kp:eetä! :D
~Talvikinkukka