Dangerous Hunter
07.11.2013 16:27 | Tuulenkahina, Myrskyklaani

Tassuttelin edes takaisin leirissä.Ajatukseni laukkasivat Kissanminttutassuun.Olikohan naaraasta tullut jo soturi?Milloin tapaisimme?Kysymykset risteilivät päässäni.Lopulta ravistin turhautuneena päätäni.Ei, tämä sattui mutta tämä on tosi asia; hän on Tuuliklaanilainen, minä olen Myrskyklaani soturi.Se oli soturilain vastaista, ja sitä en rikkoisi, edes hänen takiaan.Kohotin päätäni.Surkuttelu ei auttaisi klaania.Jospa lähtisin metsälle Kolibrinlennon,Surusateen ja  Leppäläiskän kanssa.Loikin pirteämmin, tai ainakin esitin pirteää, Leppäläiskän luokse.Lian valkoinen naaras keskusteli Nokiturkin ja Okakynnen kanssa.Leppäläiskän silmät kimmelsivät ja viikset väpättivät huvittuneesti.Nokiturkki vilkaisi minua ja naukui pikaiset hyvästit ja asteli oppilaidenpesää kohti.

"Hei Leppäläiskä"Naukaisin.Naaraan pää kiepsahti minua kohti.

"Ai hei Tuulenkahina"Naaras naukaisi.Okakynsi nyökkäsi minulle hiukan.

"Mietin että haluasitko lähteä metsälle?"Kysyin toivekkaana.Leppäläiskä kallisti hiukan päätään ja vilkaisi Okakynttä.Kullanruskean kollin katse oli hiukan masentunut.

"Anteeksi mutta aiomme mennä Okakynnen kanssa kahdestaan metsälle"Leppäläiskä naukui pahoittelevasti.Nyökkääsin hiukan masentuneena.

"Ei se mitään....Pitäkää hauskaa"Nauin harmissani ja astelin pois päin.Kolibrinlento jutteli Pitkähännän kanssa.Kurotin kaulaani hiukan.Kolibrinlento ei ollut koskaan pitänyt kollista, mistä tuuli?Pitkähäntä kohotti päätään ja käänsi sokeat silmänsä minuun.

"Hei Tuulenkahina"Kolli maukui kohteliaasti.Tiesin että kolli ei ollut nähnyt minua, vaan haistanut tai kuullut minut.

"Hei Pitkähäntä"Nauin kohteliaasti mutta häntäni piiskasi kärsimättömänä puolelta toiselle.

"Minullekko tulit puhumaan vai Kolibrinlennolle?"Pitkähäntä kysyi.

"Kolibrinlennolle"Mutisin.

"No minäpä jätän tiedät sitten rauhaan"Pitkähäntä maukui kohteliaasti.Kolibrinlento kääntyi kysyvänä minua kohti.

"Haluatko lähteä metsälle?"Kysyin pikaisesti.

"Mieluusti mutta Tulikukka määräsi minut partioon"Kolibrinlento kertoi.Murahdin hiljaa.

"No menen yksin"Murisin hiljaa astelin yrmein askelin ulos leiristä.En edes jaksanut kysyä tulisiko Surusade, antaa olla.Juoksin pitkin askelin metsän halki.Puut vilahtelivat silmäkulmissani ja loikkasin suuren pensaan yli.Sen piikit repivät polkuanturoitani mutta en välittänyt.Polkuanturoihini sattui mutta en tuntenut kipua.Annoin katseeni kiertää metsässä.Loputtomasti puita, ihan kuin sokkelo josta ei pääsisi pois.Henki ei kulkenut keuhkoissani ja minua ahdisti.Puut tuntuivat kasvavan ja muuttavan tutun metsän oikeaksi labyrintiksi jonne kuolisin.Suljin silmäni ja kun avasin ne kaikki oli juuri niin kuin hetki sitten.Vedin syvään henkeä.

>Mielikuvituksesi laukkaa liian villisti<Totesin ja keskityin metsästämiseen.Metsä tuntui hiljenneen ja olin kuulevinani jostain kaukaa kissan askelia.Hetkessä puiden lehtien kahina palasi, tuuli ulvoi hiljaa ja metsä täyttyi äänistä.Hiiren rapina kiinnitti huomioni.Hiiri kaiveli jotain maasta keskittyneenä.Painuin maata vasten nopeasti ja hiivin eteenpäin.Katsoin tarkasti että en astuisi kuivuneille lehdille.Onnistuin hiipimään hiiren lähelle ja nyt vain pienen pieni ponnistus.Loikkasin ääneti hiirtä kohti.Etukäpäläni painoivat hiiren maata vasten ja annoin nopeasti kuoliniskun.Hiiri makasi maassa kuolleena.Nappasin sen leukoihini ja astelin pienelle polulle.Suuren kiven luona tunsin tuijotuksen niskassani.Jännityin ja katsoin sivulleni.Siellä seisoi suuri valkoinen kolli jonka kulmahampaat näkyivät huulen alta.Hiiri tippui suustani ja tuijotin kissaa kauhuissani kun kollin luonnottoman pitkät kynnet liukuivat eteen.Kolli virnisti ilkeästi ja irvistin.

"Mikä ihme sinä olet?"Sihisin.Kollin suuret kynnet heilahtivat ja väistin täpärästi kyyristymällä.

"Ollaanpa sitä kohteliata.Olen Tuulenkahina"Sihisin hampaideni välistä.Kolli karjahti ja syöksyi selkääni kiinni.Kollin kynnet repivät selkääni ja irvistin samalla kun kierähdin selälleni tyhjentäen kollin keuhkot.

"En ole avuton!"Murisin.Kolli potkaisi minut päältään ja silmänräpäyksessä kollin kynnet olivat kyljessäni.Ne tuntuivat uppoavan luihini saakka.Rääkäisin kovaa ja revin haavan kollin jalkaan.Kollin valkoinen turkki alkoi muuttua veren punaiseksi, kun oma vereni putoili pisarina hänen päälleen.Kolli kasasi kaikki voimansa ja kynnet heilahtivat päätäni kohti.Yritin perääntyä taaksepäin, kynsien ulottumattomille mutta en ollut tarpeeksi nopea.Kynnet osuivat päähäni ja kimposin kiveä päin.Hoipuin taaksepäin, yrittäen samalla huitoa kollia.

"Tiedätkö mitä?Minulla on tapana kaivaa uhrini silmät päästä, oli hän sitten elävä tai kuollut. Ja vain tapettavat kissat saavat kuulla ääneni!"Kolli murisi hirveällä äänellä.Äännähdin hätääntyneenä ja yritin rimpuilla heikosti.

"Pelottaako pikku kisumirriä?"Kolli sylkäisi ja ojensi yhtä kauheaa kynttään minua kohti ja kynsi upposi toisen silmäni taakse.Kiljaisin vertahyytävästi ja yritin kiermullella.Kiermurtelu taisi vain auttaa kynttä yhä syvemmälle silmäni taakse, kipu repi koko päätäni ja kurkustani nousi enään heikkoa valitusta.Kolli repäisi ja kipu tuntui tainnuttavan minut.Valitin korviavihlovasti.Kuulin kun vereni valui maahan siitä missä silmäni oli ollut.Kun kolli oli ojentamassa kynttään toista silmääni kohti, kauhu ylitti kivun.En halunnut sokeutua!Sillä hetkellä karjaisu repi ilmaa.Kolirinlento,Surusade, Leppäläiskä ja Okakynsi pelmahtivat aukiolle.He katsoivat hämmästyneenä kollia sitten minua.Kollin paino hävisi yltäni.

"Tuulenkahina!"Kolibrinlento kiljaisi.Kissat juoksivat luokseni.

"Mitä se tekikään"Leppäläiskän ääni vaikersi.

"Tuulenkahina et voi kuolla!"Surusade ulvoi.

"Hän menettää liikaa verta!Hakekaa Vaahtokukka"Okakynsi karjui karvat kauhusta pörhöllään.Surusade ja Kolibrinlento ryntäsivät pöheikköön.Näin ainoalla silmälläni verisen silmäni kauempana, veren joka levisi ja levisi ja Okakynnen ja Leppäläiskän kauhusta vääristyneet katseet...

 - Tuulenkahina, Myrskyklaani | Kommentoi

Copyt • Linkit • Listattu • Arvostelut • Blogi • Ylläpitäjät • Ropen parhaat

<
 1  2  3  4  5  >

Sinun vuoksesi, Varpussiipi
02.11.2013 11:44 | Tiirajuova, Tuuliklaani

Veri tulvahti suuhuni.Nielaisin kitkerän nesteen kurkkuuni.Upotin kynteni jänikseen.Kehräsin tyytyväisenä.Metsästys oli sujunut mainosti.Nostin jäniksen suuhuni ja kannoin sen sinne minne olin haudannut ensimmäinen.Katselin ympärilleni.En nähnyt Punarintasiipeä tai Mustahaukkaa missään.Minua harmitti vieläkin Punarintasiiven käytös.Milloin se karvapallo tajuaa että rakastan Varpussiipeä?Huokaisin hiljaa.

>Jospa järven luona olisi enemmän riistaa<Hautasin jänikset ja suuntasin järveä kohti.Näin jo järven kaukaa.Ohut jääpinta kimalteli.Musta hahmo puolisillalla kiinnitti huomioni.

>Mustahaukkako?<Pohdin ja loikin lähemmäksi.Vereni hyytyi.Varpussiipi riippui heikon jään yllä kynnet kiinni puolisillassa.

"Hyvästi Varpussiipi!"Veljeni nauroi.Syöksähdin liikkeelle.Karjaisin hurjasti.Tunturituuli kipsahti minua kohti.

"Tiirajuova!"Varpussiipi huusi.Painoin pääni alas ja törmäsin Tunturituulen rintaan koko voimallani.Tunturituuli lensi jalan sijoiltaan.Iskin kynteni veljeni turkin.Silmänräpäyksen ajan näin jää kerroksen joka lähestyi.Tunturituuli käänsi minut niin että törmäsimme molemmat jääkerrokseen kyljet edellä.Jää pirstoutui törmäyksen takia ja jäänsirpaleet repivät turkkiani.Kylmä vesi hyökyi kuin aalto ylitseni.Vesi tunkeutui kuonooni ja suuhuni.Arvokas happi karkasi keuhkoistani ja yritin uida pintaa kohti.Terävät hampaat uppoutuivat takatassuuni.Näin Tunturituulen jonka siniset silmät leimusivat.Potkaisin vapaalla takajallani Tunturituulta naamaan.Tunturituulen hampaat irtosivat jalastani ja uin pintaa kohti.Juuri kun suuni aukesi ja olin vetämässä vettä henkeeni pääni pulpahti pinnalle.

"Tiirajuova!"Varpussiiven kiljaisu repi ilmaa.Näin kumppanini.Hän oli saanut itsensä puolisillalle.

"Älä tule tänne!"Ulvoin.Silloin kuulin molskahduksen takaani ja näin Tunturituulen joka haukkoi lehtisateen kylmää ilmaa suuhunsa.Kylmä vesi sai minut värisemään.Emme selviäisi kauaa vedessä tässä säässä.Katsoin puolisiltaa.Sinne oli monta ketunmittaa matkaa.Silloin kipu vihloi kylkeäni.Verta alkoi nousta pintaan ja veljeni oli iskenyt kyntensä kylkeeni.Käännähdin sähisten ja vedin syvään henkeä kun sukelsin.Asetin takajalkani pirstoutuneen jään reunaan.Jää viilsi polkuanturoihini haavoja.Polkaisin ja syöksyin pohjaa kohti.Iskin hampaani veljeni käpälään.Tunturituuli polkaisi minua lapaan.Happi alkoi taas loppua.Uin pintaa kohti.Tunturituuli iski kyntensä lapaani ja aloimme painua pohjaa kohti.Silmissäni alkoi sumentua.Minusta tuntui kuin olisin leijunut pilvessä.Näin kirkasta valoa sivullani.

"Kestä Tiirajuova.Et saa kuolla näin"Emoni Hiekkaturkin ääni kuiski.Silmissäni kirkastui hieman.Emoni oli oikeassa.Käännyin ja purin Tunturituulta kaulasta.Nyt veljeni veri alkoi valua veteen.Uin suurin vedoin pintaa kohti.En nähnyt valoa.Aloin hätääntymään.Sukelsinko väärään suuntaan?Silloin pääni kolahti jäähän.Pääni nousi pinnalle.Otsastani valui verta ja jää palat kelluivat ympärilläni.Työnsin käpäläni jään reunaan ja potkin jaloillani.Tunturituulen hahmo nousi pintaan vähän kauempana.Yritin vetää itseni jäälle.Jää repi mahaani kun hilasin itseäni ylöspäin.Juuri kun olin pääsemässä jään päälle se petti.Painuin veden alle.Tärinäni alkoi lakata.Se oli huono merkki.Olin vielä kaukana rannasta.Pulpahdin pinnalle henkeä haukkoen.Voimani alkoivat loppua.

>Viimeinen mahdollisuus<Sukelsin ja uin rantaa kohti.Veri valui ympärilläni leviten järveen.Polkaisin taas pintaa kohti.Pääni osui jäähän mutta se ei murtunut.

>Minulla ei ole voimia rikkoa jäätä<Tajusin kauhukseni.Iskin kynteni pohjaan jonka tunsin.Olin niin lähellä.

>Anteeksi emo...Minulla ei ole voimia siihen<Kaikki sumeni.Kylmyys katosi.Valopiste jostain kaukaa alkoi lähestyä minua.Juuri kun olin koskettamassa sitä huuto rikkoi kaiken.

"Täällä!Hän on täällä!"Seuaavaksi jää pirstoutui ja hampaat iskeytyivät niskanahkaani.

"Tiirajuova!"Epäselvä ääni huusi korvaani.Varpussiipi.

"Hän ei ole kuollut"Kuulin tasaisemman äänen.Mustahaukka.

"Mutta hän kuolee kylmyyteen jos emme saa häntä pian leiriin"Mustahaukka maukui.Haistoin myös Punarintasiiven.Mustahaukka alkoi raahata minua.Näin Varpussiiven hahmon.

"Varpussiipi"Henkäisin.Kaunis naaras katsoi minua.

"Tiirajuova!"Varpussiipi kähisi.

"Miksi teit niin!?Saatat kuolla!"Varpussiipi.

"Sinun vuoksesi rakkaani.En ikinä pelkäisi kuolla vuoksesi"Kuiskasin.....

 - Tiirajuova, Tuuliklaani | Kommentoi

Is This The End?
02.11.2013 11:25 | Varpussiipi, Tuuliklaani

Valkeat pilvet peittivät aurinkoisen taivaan, ja kylmä lehtisateen ajan tuuli vihloi ilmassa. Värisin kauttaaltani, koska lyhyt ja ohut turkkini ei todellakaan lämmittänyt kylmillä säillä. Painauduin vieressäni istuvan Tiirajuovan kylkeen kiinni ja kehräsin sen lämmittäessä mukavasti. Soturi nuoli lempeästi korvanalusiani ja kietoi häntänsä selkäni ympäri. Olin niin iloinen siitä, että Tiirajuova ei ollutkaan rakastanut Punarintasiipeä, vaikka vaaleanruskea naaras olikin rakastanut häntä kovasti. Nousin ylös venyttelemään, ja yritin nostella jalkojani, ettei anturani jäätyisivät jääkylmässä maassa. Hengitykseni huurusi kuin sumuinen pilvi ja haihtui lopulta ilmaan.

’’Mennäänkö metsästämään yhdessä?’’ Tiirajuova kysyi minulta kehräten ja puski samalla hellästi rinnustani.

’’Mennään vain.’’ Naukaisin hymyillen. Juuri samalla hetkellä kuitenkin Punarintasiipi marssi väliimme, ja jouduin väistämään, etten olisi joutunut suuremman soturin jalkoihin.

’’Tiirajuova, tule metsästyspartioon minun ja Mustahaukan kanssa.’’ Vanhempi naaras käski tiukasti, ja sai niskakarvani nousemaan pystyyn. Juuri kun Tiirajuova oli väittämässä vastaan, Punarintasiipi tukki tuon suun hännällään, ja alkoi puskea kollia eteenpäin. Tiirajuova katsoi minua anteeksipyytävänä, mutta minä vain nyökkäsin ymmärtäväisenä, onhan Punarintasiipi ollut riesanamme joka ikinen päivä. Astelin leirin suuaukosta ulos, ja maistelin ilmaa riistan varalta. Jos en saisi metsästää Tiirajuovan kanssa, kyllähän voin metsästää ihan yksinkin. Huomatessani jäniksen muutaman ketunmitan päässä minusta, kyyristyin vaanimisasentoon, ja hipsin jäniksen luo hiirenhiljaa. Jäätyneet heinänkorret suojasivat piiloutumistani, ja pääsin helposti kanin lähelle. Pinkaisin salamannopeasti juoksuun, ja lähdin ajamaan kania takaa. Vaikka eläin olikin todella vikkelä, minä olin nopeampi, ja sain sen helposti kiinni. Taitoin kanilta nopeasti niskat, ja sen kuoltua hautasin sen maahan. Hengähdin hetken, kunnes haistelin taas ilmaa. Siirryin lähemmäs lampea, mutta riistan sijaan haistoin jotakin ihan muuta: Varjoklaani. Upotin kynteni maahan valmiina taisteluun. Läheisestä pusikosta astui esiin hieman liiankin tuttu musta kolli. Tummansiniset silmät kiiluivat murhaavina, ja sai selkäpiini värisemään.

’’Tunturituuli.’’ Sihahdin, ja nostin niskakarvani pystyyn yrittääkseni näyttää suuremmalta. Tunturituuli hymyili minulle häijysti, eikä edes ottanut kynsiään esiin. Varjoklaanilainen käveli viileän rauhallisesti luokseni, ja oli minusta enää hiirenmitan päässä.

’’Varpussiipi, etkö olekin? Se niin kaunis Tiirajuovan kumppani, jonka kanssa hän elää onnellisena elämänsä loppuun asti.’’ Tunturituuli nauroi ilkeästi. Murisin kovaäänisesti, ja raapaisin pitkillä kynsilläni Tunturituulen kaulaa. Veri roiskahti tassulleni, ja Tunturituuli lopetti nauramisen. Soturi ei tehnyt mitään, tuo vain katsoi minua jäätävän rauhallisena. Sitten, kuin salamana musta kolli läimäisi minua poskeen. Isku sai minut lennähtämään ainakin ketunmitan taaksepäin, ja lähdin vierimään rinnettä alaspäin suoraan lammen reunaan. Sitä peitti ohut jääkerros, joka oli varmaan syntynyt kylmien pakkasten takia. Olin kompuroimassa pystyyn, mutta Tunturituuli hyppäsi päälleni, ja piteli minua aloillaan.

’’Viimeisiä sanoja rakkaalle Tiirajuovallesi?’’ Tunturituuli kuiskasi, mutta vastausta odottamatta pureutui kovaa kurkkuuni kiinni. En voinut enää hengittää, ja tunsin kuinka veri pulppusi kurkustani alas maahan. Minun oli tehtävä jotain, että voisin nähdä vielä Tiirajuovan… Yhtään miettimättä raapaisin Tunturituulen silmää. Kolli irrotti äkkiä otteensa minusta, ja rääkäisi kovaa. Käytin tilaisuutta hyväkseni, ja kompuroin äkkiä seisomaan. Yskin nopeasti vähän verta, ennen kuin juoksin karkuun. Tiesin, että Tunturituuli saisi minut helposti tässä kunnossa kiinni, joten lähdin kiipeämään rikkinäisen puolisillan päähän toivoen, ettei Tunturituuli osaisi kiivetä suuren kokonsa takia. Olin kuitenkin väärässä, koska Varjoklaanin soturi hyppäsi ketterästi rikkinäisen puolisillan päälle, ja lähestyi minua uhkaavana. Ehtimättäni tehdä mitään, kolli raapaisi rintaani, ja lennähdin taaksepäin. Olisin tippunut, ellen olisi saanut puolisillan päästä juuri ja juuri kiinni. Upotin kynteni puolisillan päähän, ja roikuin vain käpälieni varassa, etten olisi tippunut jääkylmään veteen. Tunturituuli kurkisti puolisillan päästä alas, ja katsoi roikkumistani häijysti. Voimani alkoivat loppua, ja jouduin sinnittelemään, ettei käpäläni olisi lipsahtanut, ja etten olisi tippunut veteen.

’’Hyvästi, Varpussiipi!’’ Tunturituuli nauroi, ja oli aikeissa irrottaa käpäläni puolisillalta. Suljin silmäni. Kun seuraavan kerran avaan ne, olenko Tähtiklaanissa?

 

//Tällainen tarina. Sori lyhyys ja tökköisyys, ja kirjoitusvirheitäkin saattaa löytyä. xP

 - Varpussiipi, Tuuliklaani | Kommentit (1)
| Kommentoi

Tunturituuli
02.11.2013 09:15 | Usvatassu,Varjoklaani

Istuin aukiolla ja katselin Tunturituulta.Kolli oli niin lähellä mutta niin kaukana.Painoin päätäni.Ei Tunturituulen kaltainen soturi rakastasi ikinä minun kaltaistani.Huokaisin syvää.

"Mikäs sinun on?"Ääni naukaisi.Kohotin päätäni ripeästi ja pyyhin surun ilmeen naamaltani.Sumutassu seisoi edessäni.

"Ei mikään"Ärisin äkäisenä.

"Usvatassu haaveilee Tunturituulesta"Kuulin Haukkatassun ivallisen äänen.Käännyin hampaat irvessä pesätoveriani kohti.

"Ole hiljaa senkin ketunläjä!"Sihisin.Haukkatassu nauroi.

"Tai teet mitä?Et osaa edes taistella!"Kolli pilkkasi.Kynteni liukuivat ulos ja nostin selkäni köyryyn.Murisin ja sähisin Haukkatassulle.

"Haukkatassu!Riittää!"Kuulin murinaa takaani.Suuri musta koli seisoi vierelläni.Tunturituuli.Katsoin suuret silminä kollia.Hän oli puolustanut minua.Kun kolli katsoi minua, hänen syvänsinisissä silmissä välähti lempeyttä.

"Mustatähti antoi meille tehtävän"Kolli maukui salaperäisesti.

"Meille?"Haukkatassu kysyi silmät singoten tulta.

"Sinä olet MINUN mestarini, et hänen!"Kolli murisi häntä viuhtoen.

"Meillä tarkoitan minua,Usvatassua ja sinua senkin hiirenpapana"Tunturituuli murisi.Haukkatassu mulkaisi mestariaan.

"Hakekaa jotain syötävää niin lähdemme pian"Tunturituuli tuhahti ja asteli tuorsaaliskasalle.Jännitys kipristeli tassujani.Minkä tehtävän Mustatähti antoi?Loikkasin parilla suurella loikalla tuoresaaliskasalle ja nappasin pienen hiiren ja yä sammakon.Kävelin Haukkatassun luokse ja kolli katsoi hiirtä nälkäisenä.Tiputtin sammakon tuon eteen.

"Hyvää ruokahalua"Kehräsin ja astelin pois.Söin hiiren nopein haukkaisuin.Tunturituuli odotti meitä sisäänkäynnin edessä.Kolli näytti ylväältä ja niin arvokkaalta.Loikin kollin luokse.Haukkatassu löntysti luoksemme muristen.

"Minulla on vielä nälkä!"Kolli marmatti.

"Metsästämme matkalla"Tunturituuli sähähti.Seurasin Tunturituulta.Haukkatassu tuli perässäni.Astelimme ulos leiristä.Haistoin hiukan ilmaa.

"Haistatko sinä tuon Tunturituuli?"Kysyin jännittyneenä.Suuri kolli kohotti päätään ja haistoi ilmaa.Tunturituuli paljasti hampaansa.

"Se on lähellä"Tunturituuli murisi hiljaa.Ketun lemu leijui ilmassa kuin sakea pilvi.Haukkatassun karvat olivat pörhössä jännitysestä.

"Mennään näyttämään sille kenen aluetta tämä on!"Haukkatassu sihahti hampaidensa välistä.Tunturituuli mulkaisi oppilastaan.

"Meillä on kiirre.Se on nyt partioiden ongelma"Tunturituuli murisi hiljaa.

"Minne meillä on kiirre?"Kysyin samalla kun hiivimme eteenpäin.

"Kuulammelle"Tunturituuli vastasi kyllästyneenä.Kuulammelle???Jännitys kupli sisälläni.Äkkiä pensaista kuului kahinaa.Juuri kun käänsin katseeni suuri punertava kettu jonka pörröinen häntä heilahteli syöksähti minua päin.Väistin täpärästi kun jalkani lipesi.Kaaduin maahan ja kierähdin pari kertaa ympäri.Kettu kääntyi salamana ja ponnisti taas uuteen loikkaan.Huitaisin sitä kuonoon mutta sen hampaat iskeytyivät niskaani.

"Tunturituuli!Haukkatassu!Apua!"Kiljuin.Kuulin Tunturiuulen karjaisun.Haukoin henkeäni.Ketun ote oli huono, en saanut happea!Ketun ote irtoutui ja koiraeläin kiljaisi kauhuissaan.Kierähdin kyljelleni ja vedin raikasta ilmaa keuhkoihini.Katseeni oli lukittautunut Tunturituuleen jonka terävät hampaat olivat pureutuneet ketun kaulaan.Kettu vinkui kuin pentu ja rimpuili Tunturituulen otteessa.Kolli piti tiukasti kiinni ja ketun veri levisi hänen rinnalleen.Kettu päästi kirkaisun ja kouristus repi sen kehoa kunnes se valahti veltoksi.Se roikkui yhä Tunturituulen otteessa kieli ulkona ja veri valui sen suusta.Tärisin kauhuissani.Tunturituuli oli tappanut ketun yksin!

"Oletko kunnossa?"Tunturituuli oli kumartunut puoleeni.Nyökkäsin ja nousin ylös.Jalkaani vihlaisi hieman ja huomasin siinä haavan josta tihkui verta.

"Palataanko takaisin?"Tunturituuli kysyi.Ravistin päätäni.Halusin nähdä kuulammen vaikka mikä olisi!

---------------------Kuulammella-------------------------

Katsoin lampea lumoutuneena.Sen kirkas pinta ei värähtänytkään ja tähdet loistivat siitä.Kuu kohosi tähtien seuraan taivaalle.Silloin lammesta alkoi nousta kirkasta sumua.Henkäisin ihmeissäni.Sumu riippui matalalla ja kuiske täytti korvani.

>Tähtiklaani on näin lähellä!<Henkeni salpaantui.Silloin erotin kolme kissan hahmoa.Yhden ruumiinrakenteeltaan päätellen hän oli Tuuliklaanilainen.Vaaleanruskea naaras katsoi minua ja sitten Tunturituulta.

"Mitä hänestä kasvoikaan.."Naaras kuiskasi hiirenhiljaa.Valkoinen kolli jonka musta häntä oli pörhössä mulkoili Tunturituulta.Kolmas oranssivalkoinen naaras tuijotti minua.

"Varo luopion poikaa!"Ääni kajahti ensimmäisen naaraan suusta.

"Kuka olet?"Huusin.Ruskea naaras katsoi minua.

"Olen Tunturituulen emo, Tuuliklaanin Hiekkaturkki"Naaras naukui.Tunturituuli näki kissat olin varma siitä.

"Emo, Tihkukynsi, Kuunkajo"Kolli tervehti kaikkia kolmea, mutta hänen äänestään kuulsi hieman pelkoa.

"Tunturituuli mitä tämä on?"Kysyin hämmntyneenä.

 - Usvatassu,Varjoklaani | Kommentoi

Endless love
01.11.2013 17:33 | Surusade,Myrskyklaani

Loikin pitkin hypyin Kolibrinlennon,Okakynnen ja Nokiturkin perässä.Mieleni oli täyttynyt riemusta ja jopa hiukan pelosta.Vaahtokukka tunsi samoin kuin minä mutta hän oli parantaja.Sitä paitsi Vaahtokukan emo Tulikukka näytti epäilevän jotain.

"Haloo Surusade?Maan päällinen elämä kutsuu!"Kolibrinlento katseli minua ärtyneenä.

"Mitä?"Räpyttelin silmiäni ärtyneenä.

"Nokiturkki kysyi käykö että metsästäisimmekö?"Kolibrinlento murisi.Sähähdin naaraalle.Välimme olivat alkaneet viilentyä se jälkeen kuin aloin tapailla Vaahtokukkaa enkä kertonut missä kävin.Surusadekkin alkoi suuttua jo minulle.Tuntui pahalle menettää kaksi parasta ystäväänsä mutta he eivät ymmärtäisi.

"Ihan rauhassa!"Ärisin ja astelin häntä pystyssä toiseen suuntaan.Vilkaisin vielä kerran lapani taakse ja näin Kolibrinlennon joka istui samassa kohtaa, päätään riiputtaen.Olisin halunnut rynnätä Kolibrinlennon luokse ja pyytää anteeksi, mutta minullakin oli ylpeyteni.Astelin hitusen surullisena poispäin.Mielialani kohoni hiukan kun muistin että olimme sopineet tapaamisen Vaahtokukan kanssa järvellä.Käännyin järven suuntaan ja juoksin maahan tippuneiden lehtien päällä.Ne kahisivat ja kun tuulenpuuska tuli ne lensivät tassujeni alta pois.

>Jospa metsästäisin jotain Vaahtokukalle<Pohdin.Kuuntelin hetken metsän ääniä.Kuulin hiiren rapinaa takaani.Näin tammihiiren puun juurella pää lehden alla.Helppo saalis.Hiivin hiirtä kohti.Haistoin hiukan ilmaa ja hiiren lihaisa aromi sai veden nousemaan kielelleni.Hännänmitan päässä jännitin takajalkojani ja heilautin häntääni ja loikkasin.Kaikki tuntui tapahtuvan hidastetusti.Hiiri nosti päänsä lehden alta ja yritti juosta karkuun.Kynteni iskeytyivät hiiren kylkiin.Veri valui kynsilleni ja iskin hampaani hiiren niskaan.Veren kitkerä maku tulvahti suuhuni ja tapoin hiiren.

"Hah helppoa kuin mikä"Nauin ylimielisesti.Hetkessä Vaahtokukka unohtui mielestäni ja keskityin metsästykseen.Huomasin jäniksen pensaikossa.Astelin sitä kohti varoen sitä, että astuisin kuivuneiden lehtien päälle.Arvioin matkan ja loikkasin.Jänis ei kuullut kun kissa syöksyi sitä kohti.Hyppy jäi lyhyeksi.

>Voi hiirenpapanat!<Huusin mielessäni.Kynteni vain hipaisivat jäniksen pumpulihäntää ja jänis loikki karkuun.Katsoin turhaantuneena pensaikkoa minne jänis oli kadonnut.Astelin happamana hiiren luokse ja nostin sen velton ruumiin hampaisiini.Nyt järvelle.

------Järvellä----------

En nähnyt Vaahtokukkaa missään.

>En kai ole myöhässä?<Vilkuilin ympärilleni nähdäkseni valkoisen naaraan.Silloin jokin tömähti selkääni.Karjaisin hurjasti ja hiiri tippui suustani.Kaaduin kyljelleni ja kissa vieri alas.Käänähdin hampaat ja kynnet esillä vihollista kohti.

"Vaahtokukka!"Rääkäisin kauhistuneena.Valkoinen naaras, jonka turkkia täplittivät hopeanharmaat läiskät katsoi minua ilkikurisesti.

"Eikö sinulle ole opetettu että myöhästyminen on ärsyttävä tapa?"Parantaja vitsaili.Naurahdin mrauh.

"Kävin metsästämässä sinulle tämän"Naukaisin ja työnsin hiiren lähemmäksi Vaahtokukkaa.Naaras sivuutti sen tassullaan.

"Syön sen myöhemmin.Sinuahan minä tulin tapaamaan, en syömään"Vaahtokukka kehräsi.Kehräsin ja kosketin kömpelösti Vaahtokukan kuonoa omallani.Astelimme järven rantaan ja istahdimme virekkäin.

"Rakastan sinua ja siihen edes Tähtiklaani ei voi vaikuttaa"Kehräsin.

"Minäkin rakastan sinua"Vaahtokukka naukui.Kiedoimme häntämme yhteen.Katsoin hiljalleen tummuvaa taivasta kun ensimmäiset tähdet pilkahtiat näkyviin.

>Mitäköhän Tähtiklaani ajatteli tästä?<Pohdin.Ilma alkoi jäähtyä ja painauduin Vaahtokukan kylkeen kiinni ja imin lämpöä naaraasta.Kehräsin hiljaa ja katsoin Vaahtokukkaa.Naaraan silmät tuikkivat kuin tähdet ja hänen turkkinsa hohti kuunvalossa.

"Olet kaunis"Nauin ääneen.Olin korviani myöten rakastunut nuoreen parantajaan.Sillä ei ollut väliä että hän oli parantaja eikä myöskään hänen emonsa isällä, Tiikerivarjolla ollut väliä...

//Pätkä kun häädettiin koneelta//

 - Surusade,Myrskyklaani | Kommentoi

Minkkipentu
31.10.2013 21:04 | Lumikkotassu, Myrskyklaani

"Varo sen päivänkakkaran kanssa, kohta murrat niveleni kokonaan!" Puolisokea Haukansiipi murisi minulle huonotuulisena. Tuhahdin, ja jatkoin päivänkakkaramurskeen levittämistä klaaninvanhimman kipeille nivelille. Klaaninvanhinpien pesä oli minusta kaikkein epämiellyttävin paikka koko klaanissa. Paikka haisi pelkälle hiirensapelle ja joka kerta kun klaaninvanhimpia hoiti, sai pelkkiä tiuskaisuja ja valituksia. Oli liian kuumaa ja liian kylmää, sammalet olivat liian vetisiä, lääkkeet liian pahanmakuisia, ja nyt minä vielä levitän päivänkakkarajauhetta liian kovakouraisesti. Otin turhautuneena päivänkakkarakääreen suuhuni, ja lähdin astelemaan aukiolle. Aurinko oli jo melkein kokonaan laskenut, ja kohta ensimmäiset tähdet syttyisivät taivaalle, jos niitä edes näkee suuren pilvikerroksen takaa. Sateiset päivät olivat jatkuneet jo pitkään, ja kaikki kissat pysyivät pesissään piilossa kurjalta keliltä. Ainoastaan juuri saapuneet metsästyspartion kissat laittoivat tuoresaaliskasaan saaliinsa, ja juttelivat keskenään hetken. Kävelin heidän luokseensa märkä turkki ihan kiinni ihossa, ja nyökäytin päätäni kohteliaaseen tervehdykseen. 

"Miten metsästyspartio meni?" Kysyin mutisten päivänkakkarakääre yhä suussani. Tomupilvi katsoi minuun ystävällisesti.

"Hyvin lehtisateen aikaan verrattuna. Mutta meidän joutuu kohta pärjäämään vähemmällä riistalla, sillä nämä pitkään jatkuneet sateet enteilevät tulevaa lumisadetta ja lehtikadon aikaa, ja useimmat linnut ovat jo muuttaneet etelään." Soturi naukaisi ja otti tuoresaaliskasasta nopeasti laihan hiiren. Nyökkäsin ymmärtäväisenä, ja lähdin kävelemään parantajan pesään. Ravistin nopeasti märkää turkkiani, ja tervehdin yrttiä lajittelevaa Vaahtokukkaa.

"Hei Lumikkotassu! Voisitko lajitella nämä yrtit puolestani, kun menen keräämään yrttejä?" Parantaja kysyi.

"Tottakai!" Mau'uin, ja menin tutkimaan suuressa kääreessä olevaa yrttikasaa. Kun katsoin taas Vaahtokukkaan, naaras oli kadonnut jo aukiolle. Siirsin katseeni taas yrtteihin. Olin ollut jo yli kuun parantajaoppilaana, mutta tarvitsin vielä harjoitusta yrttien tunnistamisessa. Otin käteeni kasan ruskeita pähkinöitä. Hetken mietittyäni tunnistin ruskeat pähtinät hasselpähkinöiksi, ja lajittelin ne muiden pähkinöiden viereen. Seuraavaksi otin tassuihini vähän vihreää kasvia, jonka lehdet muistuttivat hieman voikukan lehtiä.

"Hierakka." Naukaisin itsekseni, ja laitoin hierakat muiden hierakkojen joukkoon pesän perälle. Otin hierakat laitettuani hieman tahmeaa ainetta tassuihini, jonka tunnistin heti hunajaksi. Asetin hunajamöykyt muiden tahmeiden yrttien joukkoon, ja nuolin vielä ripeästi tassuihini jääneet hunajatahrat kielelläni. En kovinkaan paljoa pitänyt hunajasta, vaikka jotkut kissat joskus jopa söivät sitä mielellään. Vilkaisin vielä käärettä, mutta huomasin harmikseni, ettei yrttejä ollut enää jäljellä. Venyttelin väsyneitä lihaksiani. >>No, mitäs nyt?<< Ajattelin, ja katsoin parantajanpesän suuaukosta aukioon. Vaahtokukka ei ollut vieläkään saapunut, mutta olin kyllä tottunut, että hän on pitkään keräämässä yrttejä. Istahdin maahan, ja katsoin taivaalle juuri saapuneita tähtiä. Ne loistivat kirkkaasti ympäröiden kuun, ja näytti, että siinä olisi ollut miljoona loistavaa kissan silmää, jotka katsovat alas meidän maailmaamme. 

"Lumikkotassu!" Hätkähdin ajatuksistani pois, kun kuulin pennun naukaisun. Katsoin ympärilleni, Minkkipentu oli kävelemässä luokseni häntä heiluten. Naaraan harmaasta nenästä valui hieman kosteaa nestettä, ja tuon ääni kuulosti hieman käheältä.

"Minkkipentu, mitä sinä täällä teet?" Kysyin ihmeissäni vanhalle pennulle. Naaras tepsutti luokseni. 

"Minulla taitaa olla valkoyskä, huomasin sen juuri. Nenäni vuotaa ja minua yskittää koko ajan, enkä halua herättää muita." Sen sanottua Minkkipentu niiskaisi. Mietin hetken, ennen kuin päästin nuoren naaraan sisään.

"Mene istumaan tuolle sammalelle. Minä haen vähän kissanminttua valkoyskääsi." Mau'uin. Minkkipentu nyökkäsi, ja sisään tultuaan tämä kipitti suurelle ja pehmeälle sammalpedille. Kipaisin yrttivarastoon, ja yritin muistaa pääni puhki minkä näköistä kissanminttu olikaan. Vaahtokukka oli opettanut minua jo valkoyskän ja viheryskän hoitamista, ja huomasin onnekseni hieman kissanminttua varaston kauimmaisessa nurkassa. Kävelin kissanmintut suussani takaisin Minkkipennun luo, jossa pentu odottikin minua. 

"Tässä, syö nämä." Nau'uin, ja asetin kissanmintut hänen eteensä. Pienen epäröinnin jälkeen Minkkitassu maistoi pienen palan, ja lopulta söi koko kissanmitun. 

"Kiitos, se auttoi paljon." Naaras kiitti, ja hymyili. Nyökkäsin ja katsoin suuaukosta ulos. Ulkona oli pakkasta, ja oli todella kylmä. Kohta lumetkin satavat maahan, ja joudumme sinnittelemään taas nälässä. 

"Tulehan, sinun pitää mennä Lehväpilven luokse." Sanoin, ja käännyin katsomaan taas Minkkipentua. Hän oli kuitenkin nukahtanut sammalpetiin, ja tuhisi unissaan. Hymyilin hellyyntynee, Minkkipentu näytti sievältä nukkuessaan. Pienet värinät kertoivat kuinka kylmä ohuen turkin alla oli. Juuri puhjennut kylmä tuuli näytti pahentavan kylmää ilmaa, ja jopa minä tärisin hieman. Hetken epäröiden astuin hänen kylkeensä sammalpedille, ja kiedoin häntäni pennut selän päälle peitoksi suojaten häntä kylmältä. Suljin hiljaa silmäni, ja nukahdin Minkkipennun tasaisiin sydämenlyönteihin.

 

//Toinen tarinani Lumikkotassulla. :3 Sori lyhyys.

 

 - Lumikkotassu, Myrskyklaani | Kommentoi

Forbidden Love
31.10.2013 16:50 | Kolibrinlento,Myrskyklaani

Avasin hitaasti silmäni aamun sarastaessa.Auringon valoa paistoi hiukan pesän katosta olevista rei'istä.Vääntäidyin hitaasti istuma-asentoon ja venyttelin hiukan.Annoin pitkien kynsieni raapia pesän pohjaa tehden siihen syvät urat.Katselin raukeana pesän varjoihin.Ystäväni Surusade, kolli joka oli juuri nimitetty soturiksi tuhisi hiljaa sammalpedillään.Näin myös Tulisydämmen ja Harmaaraidan.Ystävykset nukkuivat lähekkäin toisia ja näin muitakin sotureita.Silmääni pisti se että Nopsavarjo,Tomupilvi,Leppäläiskä,Okakynsi ja Nokiturkki eivät olleet pesässä.

>Varmaan partiossa<Ajattelin ja hipsin ulos.Tuuli iski päin kasvojani ja ulkona oli kylmä.Hetken punnitsin pitäisikö mennä takaisin nukkumaan vai metsälle.

>Metsälle!<Päätin ja loikin ulos leiristä.Pörhistin hiukan karvojani jotta pysyisin lämpimänö ja tassuttelin metsän syövereihin.Puiden varjot ivät olleet vilä pitkiä, koska aurinko oli vasta kiipeämässä ylös taivaalle.Haistoin ilmaa ja ilmassa leijui Nokiturkin,Okakynnen,Tomupilven ja Leppäläiskän tuoksu.Tuoksuvana johti pois päin järvestä kun taas Nopsavarjon tuoksujälki johti järvelle.

>Outoa......<Ajattelin mielessäni.No olin tullut metsälle kai silloin pitäisi metsästää jotain.Pysähdyin korvat höröllä.Pidätin hengitystäni ja kuuntelin metsän elämää ja siipien kahahtelu yläpuolellani sai minut loikkaamaan lähimpään pensaaseen.Katsoin oksien lomasta taivaalle ja puiden yläpuolella lensi pitkä kaulaisia, valkoisia lintuja.Ne olivat isompia kuin mikään haukka tai kotka, mutta ne eivät vaikuttaneet vaarallisilta.Työnnyin pois pensaan alta.Linnut lensivät pois, eivätkä ne edes vilkaisseet minua.Huokaisin helpotuksesta.Mäyristä,ketuista ja kaiken maailman kiusankappaleista oli jo muutenkin vaivaa, emme tarvinneet riesaksi mäyrääkin suurempaa lintua!Keskityin taas metsästykseen ja kuulin pienen pientä rapinaa.Toden totta!Mutta ikävä kyllä rapina kuului yläpuoleltani männystä.Orava söi käpyä säksättäen korkealla männyn oksalla.Nielaisin.Tuoresaalista tarvittiin kipeästi kun lehtikato lähestyi mutta..........Se oli niin korkealla.Rohkaisin kumminkin mieleni ja hiivin puunrungon viereen.Iskin kynteni kiinni kaarnaan ja aloin hivuttautumaan hitaasti ylöspäin.Orava säksätti ja jakoi yhä kävyn syömistä.Kun olin juuri ensimmäisellä oksalla, orava nosi päätään ja sen pienet nappisilmät kääntyivät minuun.Jännitin takajalkani ja ponnistin loikkaan ennen kuin "hiirtä" ehti sanoa.Orava oli kuitenkin minua nopeampi.Se loikki oksaa pitkin karkuun ja käpy tippui sen suusta maahan.Kynteni osuivat oksaan juuri siihen kohtaan missä orava oli hetki sitten ollut.Vedin itseni nopeasti oksalle ja syöksähdin oravaa kohti.Orava pongahti pitkän matkan, pidemmän kuin minä oisin kyennyt loikkaamaan läheisen koivun oksalle.Pudottauduin oksalle mutta toinen etujalkani lipesi oksalta ja horjahdin vaarallisesti.Sain iskettyä juuri ja juuri kynteni oksaan.Kiikuin nyt haparan männyn oksan ja pelkän ilman päällä.Irrotin toisen käpäläni uhkarohkeasti ja otin sillä paremman otteen.Juuri kun sain kynteni kiinni oksaan toinen tassuni luiskahti pois.Kiljahdin hiljaa mutta nyt vedin itseäni ylöspäin.Polkaisin takajalallani oksaa ja vedin itseni vauhdista oksalle.Puuskutin karvat pystyssä oksalta ja katsoin maahan.Sinne oli monta ketunmittaa matkaa.Jos olisin tippunut....Nielaisin ja kävelin oksaa pitkin rungon luokse.Laskeuduin maan tasalle.

"Melkein henki lähti ja palkka on puoliksi syöty käpy!"Murisin harmistuneena ja pamautin kävyn tassullani pensaikkoon.Silloin haistoin Nopsavarjon tuoreen tuoksun.Seurasin hajua ja pysähdyin viimeisten puiden kohdalle.Järvi siinsi edessäni vähän aaltoillen ja kimaltaen.Järven edessä puolisillalla kyhjötti suuri kellanpunainen hahmo, Nopsavarjo.Suuri kolli katseli järven aaltoilevaa pintaa pää painuksissa.

>Hän varmaan suree Auingonloistetta<pala nousi kurkkuuni kun ajattelin vaalean kellertävää naarasta, Nopsavarjon kumppania.Astelin hiljaa Nopsavarjon luokse ja kosketin kollin lapaa hänälläni.

"Hei"Nauin hiljaa.Nopsavarjo ei vastannut vaan jatkoi järven tuijoittelua.

"Olen niin pahoillani Auringonloisteen kuolemasta"Kuiskasin.Istahdin kollin viereen.Nopsavarjo kohotti päätään ja katsoi minua.Sävähdin hiukan surun ja epävarmuuden lammikkoa kollin meripihkan värisitä silmistä.Nopsavarjo vain huokaisi.

"Auringonloiste on nyt Tähtiklaanin soturi.Hän katselee Myrskyklaania varjelevin silmin"Painoin kuononi lohduttavasti Nopsavarjon turkkiin.Valtavan kollin kurkusta kuului murinaa.Vetäydyin hiukan kaueammaksi Nopsavarjosta.
"Mutta hän oli MINUN kumppani!"Kolli sihisi."Minä en pärjää ilman häntä ja lohdutuksesi eivät tuo häntä takaisin!"Kolli karjui korvat luimussa.Peräännyin kyyneleet silmissä.

"Minä vain halusin auttaa"Pidättelin kyyneliäni.Nopsavarjon lavat painuivat taas kasaan.

"Anteeksi en olisi saanut tiuskia sinulle"Kolli huokaisi.Nyökkäsin hiukan ja viitoin hännälläni leirin suuntaan.

"Mene edeltä tulen myöhemmin"Nopsavarjo mutisi ja palasi taas tuijottmaan kirkasta vettä.Astelin vaitoinaisesti leiriä kohti.Nopsavarjo oli mukava kolli.Hän oli myös komea.Sydämmeni loikki hiukan rinnassani.Tukahdutin tunteeni.

"Ei Kolibrinlento.Nopsavarjon kumppani on Auringonloiste, eikä Nopsavarjo lakkaa rakastamasta häntä.Sinun pitää vain niellä tunteesi.Et saa päästää niitä päivän valoon"Niiskutin itselleni.

"Kielletty rakkaus"Mutisin itsekseni.Auringonloiste varmaan murisi ja sähisi minulle Tähtiklaanista käsin, koska alkoi satamaan kaatamalla.Ukkonen jyrisytti ilmaa.Karvani liimautuivat kehoani vasten ja juoksin leiriä kohti.....

-----Leirissä--------

Sujahdin nopeasti sotureidenpesään.Turkkini valui vettä ja ravistelin sitä.Kuulin vihaisen sähähdyksen ja näin Vatukkakynnen joka mulkoili minua vihaisesti.

"Anteeksi"Naukaisin ja käperryin sammalpedilleni.

Näin unta.Oli viherlehden aika ja lämmin aurinko lämmitti turkkiani.Riista kahisteli heinikossa ja minä istuskelin järven rannalla Nopsavarjo vierelläni.Kaikki oli täydellistä.Sitten lämpötila vajosi alaspäin.Aurinko katosi pilvien taakse ja Nopsavarjon suuri hahmo haihtui viereltäni.Naukaisin peloissani ja hädissäni ja lumi alkoi leijailla alas taivaalta.Erään lehdettömän puun juurella oli ruusun nuppu.Ainut muisto lämpöisestä virherlehden ajasta ja lähestyin ruusua.Se oli vaaleanpunainen.

"Kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää"Ääni kaikui ilmaan ja nuppu aukesi.Verenpunainen ruusu huojui tuulessa ja sen terälehdiltä valui verta.Kiljaisin kauhuissani.

Hätkähdin hereille sydän pamppailen.

"Kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää"Ääni kaikui päässäni.

>Mitä se tarkoittaa?!<..........

 - Kolibrinlento,Myrskyklaani | Kommentoi

First Time In Moonpool
30.10.2013 20:35 | Lumikkotassu, Myrskyklaani

Pehmeä tassu kosketti hellästi kylkeäni ja sai minut heräämään. Murahdin ensin väsyneenä puoliunessa, mutta lopulta siristin silmiäni. Edessäni seisoi mestarini Vaahtokukka. Parantaja katsoi minua ystävällisesti, ja nyökkäsi merkiksi nousta seisomaan. Puolikuun hohde sai hänen turkkinsa hohtamaan hopeisena kuin Tähtiklaanin kissalla. Kampesin itseni nopeasti pystyyn, ja nuolin takkuuntuneen turkkini puhtaaksi.

’’Miksi herätit minut melkein kuunhuipun aikaan?’’ Kysyin hiukan ärtyneenä, koska olisin halunnut nukkua. Vaahtokukka katsoi minua huvittuneena, ja näpäytti korvaani hännänpäällään.

’’Senkin höpsö karvapallo, etkö muista? Tänään on parantajien kokoontuminen, meidän pitää olla kuunhuipun aikaan Kuulammella vaihtamassa kieliä Tähtiklaanin kanssa.’’ Hän maukui. Katsoin nolona maahan, ja tunsin itseni ihan hiirenaivoiseksi. Vaikka olin ollut parantajaoppilaana vain muutaman päivän, olin koko ajan odottanut parantajien kokoontumista kuin kuuta nousevaa. Ja tietenkin minä unohdan sen juuri nyt! Vaahtokukka katsoi minua huvittuneena siniset silmät kiiluen.

’’Älä nyt, ei se ole vakavaa. Tulehan nyt, muut parantajat kohta hermostuvat!’’ Parantaja naurahti, ja lähti vastausta odottamatta kipittämään kohti leirin suuaukkoa. En ehtinyt edes venytellä kankeita jalkojani, kun pinkaisin jo mestarini perään täyttä vauhtia. Leirin suuaukolla vartiovuorossa oli Nopsavarjo. Kokenut soturi nyökkäsi meille hyväksyvästi huomatessaan meidät, ja pienet tervehdykset sanottuamme lähdimme kävelemään pimeään metsään. Taivaan peittivät melkein kokonaan melkein mustat sadepilvet, ja taivaalla välähteli vähän väliä hohtava salama. Sade rummutti maata kastaen turkkini likomäräksi, ja irvistin epämukavasta tunteesta. Onneksi sentään puut suojasivat edes hiukan sateelta. Edessäni kävelevä Vaahtokukkakaan ei näyttänyt viihtyvän likomärässä turkissa, koska kuulin vähän väliä sylkäisyjä ja ahdistuneita sähähdyksiä.

’’Olemmeko me kohta perillä?’’ Päätin rikkoa hiljaisuuden. Vaahtokukka kääntyi katsomaan minuun päin.

’’Järvi tulee kohta vastaan, mutta Kuulammelle on vielä aika pitkä matka.’’ Parantaja naukaisi ja jatkoi taas kävelyä. Naukaisin mestarilleni vastaukseksi, ja otin hänet kiinni. Siihen keskustelumme sitten päättyikin. Katsoin taivaalle huomatessani sateen alkavan hälvetä. Muutama tähti pilkisti pilvikaton joistakin raoista. >>Jossain tuolla on Tuhkamarja.<< Ajattelin. Ei ollut kulunut kauaakaan siitä, kun yhden jalkansa rampauttanut parantaja oli kuollut. Olin tuntenut hänet syntymästäni asti, mutta tiesin, että hänen kuolemansa oli vieläkin pahempaa Vaahtokukalle. Naaras on kuitenkin näyttänyt toipuvan siitä hyvin, tai ei ainakaan näytä suruaan ulkoisesti. Saavuimme pian järven rantaan. Kuulin jo korvissani veden loiskeen, mutten nähnyt järveä kunnolla pimeyden takia. Imin keuhkoihini raikasta ilmaa. Sade oli lakannut lähes kokonaan, ja turkkinikin oli alkanut hieman kuivua. Olin kävelemässä taas vähän matkaa eteenpäin, mutta suoraan edessäni kävelevä Vaahtokukka pysähtyi äkisti, ja olin melkein törmätä häneen. Haistoin ihmeissäni ilmaa, ja nostin äkkiä karvani pystyyn haistaessani tutun hajun: Varjoklaani. Läheisestä pensaasta hypähti esiin todella pienikokoinen raidallinen kolli perässään valkoinen kolli.

’’Pikkupilvi ja Pyytassu, hei!’’ Vaahtokukka naukaisi iloisesti. Laskin niskakarvani alas huomatessani, etteivät kissat olleet vaarallisia.

’’Hei Vaahtokukka!’’ Pikkupilvi tervehti, ja siirsi katseensa minuun. ’’Kuka tuo on?’’ Tervehdin ilmeisesti Varjoklaanin parantajaa nyökkäyksellä.

’’Tässä on Lumikkotassu, uusi parantajaoppilaani. Tämä on hänen ensimmäinen parantajien kokoontuminen.’’ Vaahtokukka esitteli. Pikkupilvi hymyili hieman, ja naukaisi tervehdyksen.

’’Minä olen Pikkupilvi, ja tässä on oma parantajaoppilaani Pyytassu.’’ Varjoklaanin parantaja esittäytyi nopeasti, ja vilkaisi sitten kuuta. Se oli lähes huipussaan. ’’Noniin, eiköhän mennä. Muut parantajat varmastikin odottavat meitä. ’’ Hän maukui vielä perään. Me muut nyökkäsimme, ja lähdimme matkaan. Vaahtokukka johdatti meidät lähelle Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin rajan halkaisevan joen luokse. Se lähti mutkittelemaan ylöspäin, ja näytti suorastaan hohtavan valoa. Katsoin sitä ihmeissäni.

’’Tätäkö pitkin menemme ylös?’’ Kysyin katsoen edessäni olevaa Vaahtokukkaa. Parantaja nyökkäsi, ja lähti astelemaan jokea pitkin loivaa rinnettä ylös. Seurasin suoraan hänen kintereillään, ja Varjoklaanin parantajat kulkivat perässämme. Rinne oli loiva, mutta todella pitkä ja ehdin jo pelätä, että se ei loppuisi ikinä. Me kaikki aloimme väsyä, ja vaikka olin ollut yksi voimakkaimpia oppilaita, en ole ollut eläessäni niin väsynyt kuin silloin. Edessäpäin alkoi vihdoin näkyä hopeista hohdetta, ja saavuimme Kuulammelle. Katsoin sitä ihmeissäni. Olimme suuressa aukiossa. Aukion keskellä oli pieni lampi, joka hohti hopeista hohdetta, kuin Tähtiklaanin valoa. Lammen ulkoisimmasta päästä kohosi korkea kiviseinämä, kuin kallio. Kiviseinämän välistä valui suurina virtoina vettä, kuin vesiputouksesta. Kuuntelin tarkasti vesiputouksen kuohua, se kuulosti todella mukavalta, ja rauhoittavalta.

’’Lumikkotassu, tule.’’ Vieressäni oleva Vaahtokukka maukui, ja lähti kävelemään pientä polkua alas Kuulammen viereen. Vasta nyt huomasin toiset kissat, jotka istuivat odottamassa meitä. Kaksi niistä haisivat ihan Tuuliklaanille, joten arvelin heidän olevan Tuuliklaanin parantajia. Yksi heistä oli hopeanharmaa ja omisti pitkän turkin, ja toinen oli selvästi pienempi, ja puhtaanvalkoinen kuin minä ja Pyytassu. Parantaja, joka haisi selvästi Jokiklaanille oli kilpikonnankuvioinen ja kaunis, ja oli ollut parantajana varmasti monta vuodenaikaa. Olin nähnyt hänet joskus kokoontumisessa, ja tunnistin hänet Teerenlennoksi. Hänen oppilaansa – ruskearaidallinen naaras tuli iloisesti luokseni huomatessaan minut. Hänen tassunsa olivat puhtaanvalkeat.

’’Hei vain! Oletko sinä se Myrskyklaanin uusi parantajaoppilas? Minäkin olen ollut parantajaoppilaana vasta muutaman päivän!’’ Naaras naukaisi hilpeästi.

’’Oletko, hyvä että löysin jonkun kaltaiseni!’’ Mau’uin iloisena. ’’Nimeni on muuten Lumikkotassu.’’

’’Valkotassu.’’ Naaras esittäytyi silmät kimaltaen. Olin aukaisemassa suutani kysyäkseni millaiselta parantajaoppilaan elämä tuntuu, mutta Teerenlento naukaisi väliini:

’’Lumikkotassu ja Valkotassu, tulkaa. Tähtiklaani ei odota.’’ Nyökkäsin, ja heilautin Valkotassulle häntääni hyvästiksi, ennen kuin astelin Vaahtokukan luokse. Mestarini neuvoi, että Kuulammen pintaa pitäisi koskettaa kuonollaan, jotta nukahtaisi uneen. Huomasin, kuinka muut parantajat kyyristyivät lammen reunalle, ja koskettivat kuonollaan veden pintaa. Hetken epäröinnin jälkeen kyyristyin Kuulammen viereen samalla tavalla kuin muut, ja katsoin lammen pintaa. Näin oman peilikuvani, mutta lammen hohto sai peilikuvani näyttämään erilaiselta, kuin Tähtiklaanin soturilta. Suljin silmäni, ja kosketin kuonollani lammen pintaa. Vesi oli kylmää ja sai minut värähtämään, mutta pian rauhallinen tunne täytti minut, enkä tuntenut enää olevani Kuulammella. Avasin silmäni. Kuulammen sijaan edessäni oli kirkas niitty, joka näytti jatkuvan loputtomiin. Niityn koristivat miljoonat kauniit kukat ja kasvit. Taivas oli kirkas ja kellanoranssi, ja aurinko oli laskemassa juuri niityn taakse. Katsoin ympärilleni, ja haistelin ilmaa. Kukkien tuoksu tulvahti kuonooni, mutta niiden lisäksi haistoin myös jotain muuta: kissan. Hieman kauempana niityn korkealla kukkulalla seisoi tummanharmaa kissa. Lähdin juoksemaan kissaa kohti, ja tunsin suorastaan lentäväni hänen luokseen. Kissa avasi suuret siniset silmänsä, ja tunnistin hänet Tuhkamarjaksi.

’’Tuhkamarja!’’ Henkäisin, ja katsoin entistä parantajaa. Naaras näytti todella hyväkuntoiselta, kuin juuri nimityksensä saanut ylpeyttä sädehtivä soturi. Hänen jalkansa ei ollut rampautunut, ja se näytti terveeltä ja lihaksikkaalta. Tuhkamarja käänsi lempeän katseensa minuun.

’’Lumikkotassu, oletpa sinä kasvanut. Tiesin, että sinusta tulee vielä jotakin erityistä, ja olen kiitollinen siitä, että toteutit ohjeitamme valita parantajan tie.’’ Hän maukui todella viisaasti, ja näpäytti korvanalusiani hännänpäällään. Hymyilin hieman ja olin aukaisemassa suuni kysyäkseni jotain, mutta Tuhkamarjan ilme synkkeni äkkiä ja sai niskakarvani nousemaan pystyyn.

’’Sinun kannattaa varoa, nuori kissa. Houkutukset ja tunteet riepottelevat sinua pian kuin jääkylmä vesi, ja jos et pääse niistä irti, elämäsi voi muuttua kokonaan.’’ Tuhkamarja naukui kylmästi, ja alkoi kadota. Taivas muuttui äkkiä sysimustaksi, eikä yhdestäkään tähdestä ollut tietoakaan. Kylmä vire raapi selkäpiitäni kuin mäyrän kynnet, ja nenääni tulvahti kauhea näätäeläimen löyhkä. Upotin kynteni maahan, ja suljin silmäni. Halusin unesta pois mahdollisimman nopeasti, ja irvistin kauhusta. Kun silmäni avautuivat uudestaan, huomasin olevani taas Kuulammen vieressä, naama noin hiirenmitan päässä vedestä. Nousin nopeasti pystyyn, ja katselin ympärilleni. Tuuliklaanin molemmat parantajat olivat jo odottamassa muita, samoin Pikkupilvi. Valkotassukin alkoi heräillä unestaan. Kävelin kankein jaloin muiden luokse, sanomatta mitään. Olisin niin halunnut kertoa unestani muille, mutta tiesin, etten saanut. Istahdin Pikkupilven viereen, ja laitoin tuuhean häntäni tassujeni päälle suojaksi kylmältä. Lopulta muutkin parantajat heräsivät, ja lähdimme matkaamaan kotiin. Taivas alkoi jo hiljalleen kirkastua, kohta aurinkokin nousisi vuorten takaa.

’’Voimmeko lähteä huomenna keräämään yrttejä?’’ Kysyin. Vaahtokukalle tuli hätäinen ilme.

’’Tuota, en nyt voi, koska lupasin olla Surutassun kanssa…’’ Mestarini naukaisi, ja lähti ripeämmin kävelemään eteenpäin. Katsoin mestariani ymmällään. Tiesin, että hän piti Surutassusta, mutta pitikö hän niin paljon, että on valmis rikkomaan soturilakia…?

 

//Jes! Vihdoin sain valmiiksi tän tarinan! Sori huono laatu, inspi loppu vähän väliä. xP 

 - Lumikkotassu, Myrskyklaani | Kommentit (2)
| Kommentoi

I am always with you, my love
28.10.2013 13:16 | Leppäläiskä, Myrskyklaani

I am always with you, my love

Kehräsin hiljaa ja nojasin Okakynnen kylkeen.Kullan uskea kolli kehräsi ja nuolaisi korvaani.Makoilimme sotureidenesän varjojen kätköissä.Okakynsi katsoi minua silmiin lempeästi.

"Rakastan sinua"Okakynsi kuiski.Kiedoimme häntämme yhteen.Kaikki oli täydellistä.Juuri sillä hetkellä Tulikukan ääni huusi:
"Okakynsi metsästyspartioon!"luimistin harmissani korviani ja nousimme ylös yhtäaikaa.Astelimme mustan naaraan luokse.

"Voinko minäkin mennä?"kysyin entiseltä mestariltani.Tulikukka väräytti korvaansa ja katsoi minua harkitsevasti.

"Voit mennä"naaras lopulta maukaisi."Ottakkaa mukaan vielä Tuulitassu,Surutassu ja Tulisydän"Tulikukka maukui ja lähti kasaamaan rajapartiota.Kosketin hellästi Okakynnen kuonoa ja kolli sipaisi lapaani hännällään.

"Mennään hakemaan ne karvapallot"Okakynsi kehräsi.Nyökkäsin ja astelimme oppilaidenpesän eteen.Kurkistin sisään.Näin Tuulitassun hahmon käpertyneenä sammalpedille.Annoin katseeni kiertää koko pesän mutta en nähnyt Surutassua missään.Kohautin lapojani vähän.Ehkä kolli oli jossain lähettyvillä.Astelin kevyin askelin Tuulitassun luose ja töytäisin kollia kuonollani.Tuulitassu nosti päänsä nopeasti.

"Mitä nyt Leppäläiskä?"kolli kysyi.Heilautin häntääni kohti odottavaa Okakynttä ja kerroin:

"Tulet minun,Okakynnen,Surutassun ja Tulisydämmen kanssa partioon"Tuulitassu nyökkäsi ja loikkasi jaloilleen.Oppilas loikki mestarinsa luokse.

"Tiedätkö missä Surutassu on?"huudahdin oppilaalle.Tuulitassu katsoi minua suurilla silmillään ja ravisti hiukan päätään.Heilautin korviani.Mihin harmaa kolli oli mennyt?

"Noh käy hakemassa Tulisydän"Okakynsi komensi oppilastaan.Tuulitassu loikki kohti sotureidenpesää.

"Missä ihmeessä Surutassu on?Hän ei ollut oppilaidenpesässä"Pohdin ääneen.Okakynsi kohautti lapojaan.

"Kysellään kaikilta ovatko he nähneet häntä"Okakynsi maukaisi."Mene sinä parantajanpesään ja kysy tulevilta partioilta, minä kyselen muilta"Okakynsi jatkoi.Nyökkäsin kumppanilleni ja lähdin tassuttelemaan Vaahtokukan pesää kohti.Pysähdyin parantajanpesän suuaukolle.

"Vaahtokukka?"huhuilin.Ei vastausta.Heilautin häntääni ja ilmaan pöllähti pölyä.Työnnyin parantajanpesään.Pesä oli tyhjä.

"Missä ihmeessä Vaahtokukka on?"murisin hiljaa.Yriti olivat siisteissä pinoissa ja tappelunjälkiä ei ollut.Vaahtokukan haju oli laimea, mikä huolestutti minua.Työnnyin takaisin aukiolle.Okakynsi keskusteli Harmaaraidan kanssa ja suuri haraa soturi ravisti päätään.Surutassukin oli vielä kadoksissa.Tulisydän ja Tuulitassukin kyselivät muilta Surutassusta mutta kukaan ei näköjääm tiennyt missä oppilas oli.Astelin pitkin harppauksin Okakynnen luokse.

"Mitä Vaahtokukka sanoi"kullanruskea kolli kysyi.Ravistin päätäni.

"Vaahtokukka ei ollut pesässään"naukaisin.Okakynsi näytti mietteliäältä.

"No hän on varmaan keräilemässä yrttejä ja ottanut Surutassun mukaan"Kolli päätteli.Nyökkäsin mutta en itse uskonut Okakynnen teoriaan.

"Käyn kertomassa Tulikukalle että emme löytäneet häntä"naukaisin ja tassuttelin varapäällikön luokse.Musta naaras keskusteli Vatukkakynnen kanssa.

"Öhm....Tulikukka"rykäisin.Musta naaras käänsi lehdenvihreät silmät minua kohti.Vatukkakynsi maukui hyvästinsä ja asteli kauemmaksi.

"Emme löytäneet Surutassua"Nauin.Tulikukka heilautti korviaan hämmästyneenä.

"No ottakaa sitten vaikka sinun oppilaasi, Kuuratassu mukaan"Tulikukka naukui.Nyökkäsin ja loikin takaisin Okakynnen,Tuulitassun ja Tulisydämmen luokse.

"Mitä hän sanoi?"Tulisydän kysyi.

"Otamme Surutassun sijaan Kuuratassun mukaan"Vastasin.Tuulitassu näytti hiukan pettyneelle.

"Kuuratassu!"Hihkaisin.Raidallinen hopeanharmaa naaras ilmestyi oppilaidenpesästä.Ennen kuin naaras ehti kysymään mitä huudahdin:

"Tulet metsästyspartioon!"Kuuratassu juoksi lyhyin askelin luokseni.

"Nonniin mennään jo"Tulisydän murahti.Okakynsi nyökkäsi pikaisesti ja viittoi kaikkia seuraamaan.Viisi kissaa poistuivat Myrskyklaanin leiristä.

"Minne menemme?"Kuuratassu kysyi innoissaan.Okakynsi hidasti hiukan.

"Menkää te kolme Muinaisen Tammen suuntaan niin me menemme kaksijalkojen polun suuntaan"Okakynsi maukui.Tulisydän nyökkäsi ja lähti kaksi oppilasta kannoillaan Muinaista Tammea kohti.Juoksimme vielä vähän matkaa kunnes hidastimme.Kolli pysähtyi kokonaan.

"Nonniin aloitetaan!"Kolli kehräsi.Kuuntelin hiukan metsän ääniä ja erotin hiiren rapinaa.Painuin maata vasten ja etsin hiirtä katseellani.Pian näin pienen ruskean möykyn joka kaiveli jotain tammen alla.Hiivin hiirenhiljaa sitä kohti ja kun olin hännänmitan päästä siitä, sinkosin itseni ilmaan.Hiiri ehti vinkaista kun jo tapoin sen.

"Hiirenpapanat!"Murisin harmissani.Okakynsi asteli kumminkin pensaista tiainen suussa.

"Noh sille ei mahda enään mitään palataan takaisin"Kumppanini maukui suu täynnä tiaista.Nyökkäsin happamana ja nostin hiiren suuhuni.Hölkytimme leiriä kohti tasaista tahtia.

-----------------------Leirissä-------------------------------

Pudotimme hiiren ja tiaisen tuoresaaliskasaan.Muu klaani oli jo syönyt joten ottimme itsellemme ruokaa.Otin itselleni vesimyyrän ja Okakynsi otti kyyhkyn.Menimme sotureidenpesään ja suuntasimme pesän perälle.Laskin hiiren maahan ja aloin mutustelemaan sitä nälkäisesti.Okakynsi repi höyheniä linnustaan ja lopetti hetkeksi ja katsoi minua.Katsoin suu täynnä vesimyyrää kollia.

"Mitä siinä tuijotat?"Kehräsin kun olin nielaissut.

"Minä rakastan sinua"Kolli kehräsi.

"Olen aina kanssasi"Okakynsi maukui.

"Niin minäkin"Kuiskasin ja painauduin kumppaniani vasten.

//Juu surkee pätkä mut häätö koneelt//

 - Leppäläiskä, Myrskyklaani | Kommentit (2)
| Kommentoi

I know that somebody else love you, but I love you too...
25.10.2013 23:17 | Varpussiipi, Tuuliklaani

Kylmä tuuli tunkeutui läpi ohuen turkkini ja sai minut värisemään. Astelin polkuanturat jäässä kohti Tuuliklaanin leirin suuaukkoa. Maata peitti ohut lumikerros, mikä sai jalkani tunnottomiksi. Onneksi se varmaan sulaa heti auringon noustessa, onhan niin tapahtunut jo useita päiviä. Suussani oli pienikokoinen jänis, jonka olin vasta äsken metsästänyt. Kiihdytin tahtiani nähdessäni leirin suuaukon, ja sujahdin siitä sisään suojaisaan leiriin. Kylmästä ilmasta huolimatta monet kissat olivat aukiolla syömässä ja vaihtamassa kieliä. Huomasin, kuinka Tiirajuova asteli huterasti parantajain pesästä ulos. Soturin haavoissa oli monia kerroksia hämähäkinseittiä, ja tämän yksi etujalka oli sidottu kiinni vatsaan kaislalla, minkä takia hänen piti käyttää vain kolmea jalkaa. Astelin varovasti kani suussani Tiirajuovan eteen, ja pudotin kanin suoraan hänen jalkojensa juureen.

"Tässä, toin sinulle vähän ruokaa." Naukaisin ja peruutin pari askelta taaksepäin. Kolli katsoi minua kiitollisena, ja söi pari haukkaisua lämpimästä kanista.

"Tästä riittää kyllä sinullekin, jos tahdot." Kolli maukui ja katsoi suoraan syvänsinisiin silmiini. 

"Ai, kiitos." Sanoin, ja söin tuoresaalista nopein haukkauksin. En ollut muistanutkaan kuinka nälkäinen olin. Kun kanin viimeisetkin rippeet olivat syöty, nuolaisin huuleni puhtaiksi. Pari palaa jäniksestä ei oikein täyttänyt minua, mutten viitsinyt ottaa lisää ruokaa. Tiirajuova katsoi minua ystävällisenä ja hymyili tyypillistä lempeää hymyään. Sydämeni tykytti kovaa ja katsoin kollia silmät tuikkivina. Olin aikeissa sanoa jotakin, mutta Punarintasiipi huusi takanani:

"Varpussiipi, tule sinä tarkistamaan Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin rajaa Leijonasydämen ja Jääkaikun kanssa." Naaras naukaisi. Olisin halunnut sanoa vastaan, mutten kehdannut, joten tottelin vanhemman soturin käskyä ja juoksin Leijonasydämen ja Jääkaikun luokse, jossa he odottivat minua. Vilkaisin vielä taakseni. Punarintasiipi puhui jostain Tiirajuovan kanssa. Upotin kynteni lumiseen maahan. Oli ilmiselvää, että kokeneenpi naaras oli ihastunut Tiirajuovaan, sen tajusi sokeakin. En kuitenkaan näyttänyt mustasukkaisuuttani, vaan nostin häntäni pystyyn ja lähdin kävelemään muiden partiolaisten kanssa kohti leirin suuaukkoa. 

"Varpussiipi! Varpussiipi!" Kuului huuto takanani, ja näin Kotkatassun innostuneen huudon, kun nuori oppilaani juoksi luokseni. Kallistin päätäni kysyvästi.

"Saanko tulla mukaan partioon?" Kotkatassu kysyi, ja katsoi minuun anoilla silmillään. Emmin hetken, ennen kuin vastasin:

"Olethan vaihtanut jo klaaninvanhimpien sammalet?" Kysyin.

"Olen, ja myös pentutarhankin!" 

"Hyvä, siinä tapauksessa saat." Naukaisin, ja nyökäytin päätäni merkiksi muille, että voimme lähteä. Astelimme suuaukosta ulos , ja tunsin heti kuinka kylmä tuuli tunkeutui taas turkkiini. Jääkaiku johti partiota kohti jokea, joka virtasi Kuulammelle. Polkuanturani olivat kohta tunnottomat kylmästä, ja kävely tuntui todella inhottavalta. Vieressäni oleva Kotkatassu taas hyppeli innokkaasti, ja selvästi nautti kylmästä lumesta allaan. >>Kunpa tämä lumi sulaisi auringonlaskuun mennessä.<< Ajattelin ärsyyntyneenä, ja maistelin ilmaa riistan varalta. En ollut ehtinyt syödä aamulla melkein mitään Tiirajuovan jäniksestä pari haukkausta lukuun ottamatta ja vatsani huusi ruokaa. Riistaa ei kuitenkaan tuntunut olevan, vaan sen sijaan haistoin aivan toisen hajun: Kettu

"Kettu!" Sihahdin, ja kynteni upposi ohueen lumikerrokseen. Muutkin alkoivat haistella ilmaa. Heidän hengityksistään tuli ilmaan sumuista huurua. 

"Se on jo aika laimea." Leijonasydän huomautti "Kettu on ollut täällä noin päivä sitten. Siitä kannattaa kuitenkin kertoa Seittitähdelle." Muut nyökkäsivät merkiksi että olivat samaa mieltä. Minäkin nyökäytin päätäni, mutta naukaisin:

"Jos se kuitenkin vielä palaa, teen siitä variksen ruokaa!" Vedin kynnet sisääni, ja jatkoimme matkaa. Joelle ei ollut enää pitkä matka, ja pääsimme sinne aika nopeasti. Onneksi myrskyklaanilaiset eivät olleet eksyneet reviirillemme, joten säästyimme taistelulta. Jätimme nopeasti hajumerkkimme suoraan joen viereen, ja käännyimme takaisin päin. Aurinko alkoi hiljalleen laskea, ja lumi alkoi jo sulaa silmissä. Pitkät ruohot liikkuivat tuulessa edes takaisin. 

"Pysähdytään tähän metsästämään."  Jääkaiku naukaisi, kun olimme lähellä leiriä. Muiden vastausta odottamatta soturi alkoi jo vaanimaan pientä myyrää, joka kulki ruohikossa. Nyökkäsin, vaikken tiennyt että kukaan ei enää nähnyt sitä ja aloin nuuhkimaan ilmaa. Erotin selvän harakan hajun, ja näin linnun pian nokkimassa maasta kastematoja. Jännitin lihakseni, ja loikkasin harakan päälle. Lintu rääkäisi kovaäänisesti, mutta ehdin onneksi tappamaan sen pian nopealla kynneniskulla niskaan. Kannoin ylpeänä linnun muiden luo. Leijonasydän oli saanut itselleen jäniksenpoikasen, Kotkatassu myyrän, niinkuin Jääkaikukin. Kehuin ylpeänä oppilastani ennen kuin aloin syömään omaa riistaani. Harakan lämmin lihan maku tulvahti suuhuni, eikä kestänyt kauaa kun olin syönyt sen suihini. Venyttelin lihaksiani, ja odotin kunnes muut olivat syöneet. Lähdimme kohti leiriä, eikä kulunut kauaakaan, kunnes astuimme leirin suuaukosta sisään. Olin ihan puhki, ja tuntui ettei jalkani jaksanut astua enää askeltakaan. Etsin katseellani Tiirajuovaa toivoen, että voisin mennä juttelemaan tuon kanssa. Tiirajuova jutteli kuitenkin jo Punarintasiiven kanssa, ja naaras oli kietonut häntänsä kollin selän ympäri. Luimistin järkyttyneenä korviani, ja pari kyyneltä vierähti poskelleni. Tältä tuntui siis, kuin sydän särkyy... Laahustin surullisena sotureiden pesään, ja yritin kaikin voimin niellä kyyneleni. Käperryin omalle makuusijalleni, ja suljin silmäni. Tämä oli ainoa kerta milloin toivoin, etten näkisi Tiirajuovasta unia...

 

//Eka tarinani Varpussiivelle! Juu tiiän laatu on nyt mitä sattuu ja kirjoitusvirheitäkin saattaa löytyä, mutta kai se on ihan ymmärrettävää kun kirjoitin kännyllä? xD

 - Varpussiipi, Tuuliklaani | Kommentoi

Now I Die...
21.10.2013 20:11 | Juovatassu Tuuliklaani

Aamuaurinko paistoi silmiini. "Onko jo aamu?" kysyin ihmeissäni. "Tietenkin! Meidän pitäisi vielä kerätä yrttejä!" kuulin jonkun huutavan korvaani. Se oli Sinisiipi. "Onko pakko? Minne me edes menemme?" kysyin ärtyneesti ja nuorin pörröistä häntääni. "Menemme ukkospolulle, ja sinä joudut tulemaan mukaani. En voi mennä sinne yksin!" Sinisiipi sanoi vihaisesti ja alkoi syömään hiirtä joka oli tuotu juuri tälle. Haistoin yrttien luota tuoresaaliin mehukkaan tuoksun. Näin herkullisen jäniksen yrtttihyllyn luona.

"Tämä on sinulle." Sinisiipi sanoi ja ilmestyi äkisti eteeni. Venyttelin unisena raajojani, ja aloin syömään jänsitä. Veren herkullinen maku tulvi suuhuni. Tunskin kuinka herkullinen liha suli mahassani. Söin vielä hieman jänistä, ja työnsin sen sivuun. "Olen valmis." sanoin Sinisiivelle. "Hienoa. Lähdemme heti." Sinisiipi sanoi. Vastasin katseeseen ja nyökkäsin.

Nelistimme ulos leiristä. Ajattelin, jos se olisi viimeinen sellainen. Millainen olisi turmioni? En ollut kertonut Sinisiivelle, että olin nähnyt unen. Sen, jossa kuolen verisessä taistelussa. En tahdo sellaista tuhoa!

"No Juovatassu, mikä sinulla on?" Sinisiipi kysyi kun oli nähnyt kalpean naamani. "E-Ei mikään. Kunhan mietin." sanoin ja nielaisin. Mitä jos Sinisiipi alkaisi epäillä? Mutta naaras ei välittänyt vaan kohautti vain lapojaan. Huokaisin helpotuksesta. Mutta olisiko tämä viimeinen elinpäivän? Ravistin päätäni ja pudist in tuollaiset pelottavat ajatukset pois. >En minä minnekkään ole kuolemassa.< ajattelin rohkaisevasti ja silmiini syttyi uusi tuli. Elämän uskon tuli.

Yhtäkkiä kadotin Sinisiiven näköpiiristäni. "Sinisiipi?" naukaisin ja etsin katseeltani parantajaa. >Mihin hänkin katosi?<  KRÄTS! Kuului takaani. Käännyin kynnet esillä ympäri. En nähnyt ketään mutta olin varuillani. "Tule pois piilostasi ja taistele kuin sinun kuuluisi!" sähisin vihaisena ja pyörin kynnet esillä maassa. Irvistin vihaisesti kun haistoin Varjoklaanin. "Miksi tunkeuduit reviirillemme?" sähisin kun näkyviini tuli suuri kissan hahmo.

"Tulin etsimään veljeäni joka tappoi oman isämme." kolli sähisi. "Kuka sinä olet?" kysyin kollilta. "Olen Roihukynnen poika Tunturituuli, Tiirajuova nimisen kollin veli.  Tulin kostamaan tälle. Mutta sinä saat olla ensikostoni." Tunturituuli naukaisi ja alkoi lähestyä minua kohti. Käperryin pelosta kokoon. Silloin viiltävä kipu lävisti niskani. Tunturituuli väänsi kynttä niskassani. Valahdin kuolleena maahan. Olin kuollut.

 

//Eli tää oli ny Juovan loppu. Seuraaja on Pilvitassu...//

 - Juovatassu Tuuliklaani | Kommentit (6)
| Kommentoi

I am always with you sister! <3
18.10.2013 11:01 | Varpunen Yp

’’Laulupentu, tule katsomaan mitä löysimme!’’ Kuulin Mistelipennun innostuneen kiljaisun korvassani. Avasin silmäni, ja hyppäsin seisomaan. Mistelipentu osoitti tassullaan pentutarhan perimmäistä nurkkaa, jossa Ilvespentu, Kirsikkapentu, Tähtipentu, Hunajapentu ja Karpalopentu hyppivät innoissaan. Puikkelehdin muiden kuningattarien ja pentujen välistä muiden pentujen luokse, ja katsoin mitä he olivat löytäneet. Hihkaisin ilosta, kun näin pentutarhan nurkassa hyppivän suuren sammakon. Se yritti loikkia henkensä edestä pakoon, kun pienet pennut yrittivät saada sen kiinni.

’’Se kuka saa sen kiinni on mahtavin metsästäjä ikinä!’’ Hunajapentu vinkaisi, ja lähti ajamaan sammakkoa takaa hyppien. Hymyilin huvittuneesti, pennun hyppely näytti samanlaiselta kuin sammakon, vaikka oli hieman hitaampaa. Mistelipentu ryntäsi Hunajapennun viereen, ja yritti saada sammakkoa kynsiinsä yhtä kömpelösti kuin Hunajapentukin. Seuraavaksi yritti Tähtipentu, Tuiskutuulen ainoa kollipentu. Kolli hyppelehti ylös alas pikkuruiset kynnet esillä, ja kiepahteli ilmassa kuin jänis. Kirsikkapentu pinkaisi hänen peräänsä, ja yritti saada sammakon kynsiinsä. Lopulta kuitenkin kaikki luopuivat yrityksestä, ja istuivat läkähtyneinä maahan. Sammakko oli aivan liian nopea ja ketterä. Päätin kuitenkin vielä koittaa Ilvespennun kanssa, ja pinkaisimme sammakon perään. Sammakkokin näytti uupuneelta, joten hyppi paljon hitaammin ja kömpelömmin. Ilvespentu loikkasi sitä kohti loivassa kaaressa, ja onnistui juuri ja juuri koskettamaan sitä käpälällään, jolloin sammakko kaatui selälleen. Käytin tilaisuutta hyväkseni, ja nappasin sen suuhuni.

’’Minä sain sen! Minä sain sen!’’ Kiljuin innoissani, ja hyppelehdin ympäri pentutarhaa. Sammakko yritti kiemurrella hampaissani, mutten päästänyt sitä menemään, vaan pidin siitä tiukasti kiinni. Muut pennut tulivat hyörimään ympärilleni, ja halusivat koskettaa limaista sammakkoa käpälällään. Ilvespentu mutisi jotakin väittäen, etten olisi saanut sitä, ellei hän olisi sitä kaatanut, mutten välittänyt ja jatkoin hyppimistäni. Pysähdyin äkisti, kun kuulin pientä nyyhkytystä Haapasydämen ja Karviaisvirran läheltä.

’’Kunpa minäkin olisin saanut sammakon kiinni.’’ Mantelipentu vinkui, ja painautui emomme vatsaan kiinni. Haapasydän nuoli samannäköisen tyttärensä päälakea hellästi, ja sanoi jotakin piristävää. Sydäntäni vihlaisi kipeästi kuin mäyrän veitsenterävät kynnet. Ei Mantelipentu voinut sille mitään, että oli heikko ja sokea…. Minun kävi häntä niin sääliksi. Pidin sammakkoa suussani, ja astelin Mantelipennun viereen. Minua puolet pienempi pikkusiskoni nuuhkaisi ilmaa huomatessaan minun tulevan, ja astui huterasti minua vähän lähemmäs.

’’Mantelipentu, sammakko lipesi suustani, ota se äkkiä kiinni!’’ Huudahdin ystävällisenä, ja laitoin sammakon maahan. Sammakko oli niin uupunut ja liiskaantunut hampaissani, joten asteli huterasti vain poispäin. Mantelipentu haistoi taas ilmaa, ja asteli hitaasti hieman minua päin.

’’Täälläpäin!’’ Huudahdin, kun Mantelipentu meni hieman väärään suuntaan. Pikkusiskoni nyökkäsi, ja astui taas minuun päin. Nyt hän oli enää vain parin hiirenmitan päässä sammakosta, jota pidin varmuuden vuoksi tassullani paikallaan.

’’Hyppää sen päälle!’’ Kiljaisin innoissani, ja työnsin sammakkoa Mantelipennun lähelle. Naaras tunnusteli sitä hieman käpälällään, ennen kuin hyppäsi sen päälle. Sammakko päästi ilmansa pihalle, ja avasi kitansa. Mantelipentu upotti sen selkään pikkuruiset kyntensä, ja nuuhkaisi sitä.

’’Sinä sait sen!’’ Vinkaisin, ja hypin ympyrää siskoni ympärillä ’’Hyvä Mantelipentu, hyvä Mantelipentu, hyvä Mantelipentu!’’ Hurrasin siskolleni, ja nuolaisin tämän päälakea. Muut pennut yhtyivät mukaan hurraukseeni, ja ympyröivät Mantelipennun kuin hänet olisi juuri nimitetty soturiksi. Mantelipentu hymyili leveästi, ja otti ylpeänä sammakon suuhunsa. Katsoin Haapasydäntä ja Karviaisvirtaa. Vanhempani hymyilivät minulle leveästi, ja Karviaisvirta nyökkäsi ylpeänä. Häntäni vispasi edestakaisin. Ei haitannut, vaikka en saanut pitää sammakkoani. Mantelipentu tulee siitä varmasti paljon iloisemmaksi kuin minä.

 - Varpunen Yp | Kommentit (2)
| Kommentoi

I wish...
17.10.2013 19:53 | Varpunen YP

Aamun ensimmäiset auringonsäteet kajastivat sisään pentutarhan suuaukosta. Raotin hieman silmiäni, ja haukottelin. Vierelläni nukkuva Karviaisvirta hätkähti, muttei herännyt. Kolli oli varmasti uupunut pentujen jatkuvasta silmälläpidosta, ja huolehtimisesta, niin kuin kyllä minäkin. Yhden kuun ikäiset riiviöt osasivat jo puhua jonkin verran, ja taapertavat pitkin pentutarhaa kuin villit oravat. Kaikki paitsi yksi… Käänsin huolestuneen katseeni pennuista pienimpään ja nuorimpaan Mantelipentuun. Naaras ei pysy kunnolla vielä edes pystyssä, ja vaikuttaa todella heikolta ja aralta. Nuolin nuorimman pentuni päälakea hellästi. >>Tähtiklaani, antakaa pentuni voimistua vahvoiksi ja uskollisiksi sotureiksi.<< Rukoilin hiljaa mielessäni, ja katsoin pentutahran katon pienestä raosta taivaalle. Vaikkei tähdet olleet näkyvissä, tiesin että soturiesi-isät kuulivat rukoukseni.

’’Emo.’’ Hätkähdin, kun kuulin pienen vinkaisun vatsani lähellä. Ilvespentu katsoi minua kirkkaansinisillä silmillään, ja haukotteli leveästi. Nuolaisin lempeästi Ruskolehteä muistuttavan pentuni päälakea.

’’Niin?’’ Kysyin yrittäen olla herättämättä muita. Yritykseni oli kuitenkin turha: Heti kun avasin suuni, Laulupennun valkoinen pää pongahti pystyyn, ja samalla Mistelipentukin heräsi.

’’Leikitään!’’ Laulupentu kiljaisi innoissaan, ja pongahti edes venyttelemättä seisomaan, ja alkoi temmeltämään ympäri pentutarhaa Ilvespentu ja Mistelipentu perässään. Tuiskutuulen pennut heräsivät leikkimisen ääneen, ja jotkut heistä kirmasivat pentujeni leikkeihin mukaan. Tiikerijuovan vanhemmat pennut vain katsoivat nuorempien leikkejä, ja itse Tiikerijuova vain jatkoi unia liikauttaen vain pienesti korviaan. Punapentu, Kermapentu ja Harakkapentu nukkuivat vielä, vaikka Punapentu siristi jo silmiään juuri heräten. Karviaisvirtakin heräsi pentujen melusta ja avasi siniset silmänsä, muttei jaksanut nousta, vaan makasi vain vierelläni ja alkoi nuolla takkuuntunutta kaulaani. Mantelipentu nousi hitaasti istumaan, ja siristi silmiään kuin olisi yrittänyt nähdä paremmin. Pukkasin pentuani rintaan.

’’Menehän leikkimään muiden kanssa.’’ Houkuttelin, ja puskin pentuni seisomaan. Mantelipentu vain vinkaisi vastaukseksi ja otti muutaman huteran askelen eteenpäin, kunnes kaatui maahan. Huokaisin surullisena, ja otin pentuni suojelevasti lähelle vatsaani. Mantelipentu vingahti taas, mutta rauhoittui huomaten, että pääsi taas minun viereeni, ja alkoi juoda maitoa. Haistoin Rastastähden tuoksun, ja siirsin katseeni pentutarhan suuaukkoon. Pienikokoinen päällikkö seisoi siellä ylväästi, ja astui sisään kolmella jalallaan, koska yksi jalka oli sidottu kaislalla vatsaan kiinni.

’’Hei, tulin katsomaan miten voit.’’ Rastastähti naukaisi ja asteli luokseni. Päällikkö nyrpisti hieman nenäänsä maidon hajusta, mikä oli kuitenkin odotettavissakin. Itse en haistanut enää maidon hajua, olin niin tottunut siihen. Pajupuro tervehti siskoaan lempeällä naukaisulla, ja keskittyi sitten pentujensa nuolemiseen. Mistelipentu, Laulupentu ja Ilvespentu ryntäsivät päällikkönsä luokse, ja hyörivät ihailevana naaraan jaloissa.

’’Hei vain, voin kyllä ihan hyvin, vaikka synnytyksessä tapahtunut verenhukka välillä heikottaakin.’’ Kehräsin lempeästi, ja naurahdin pentujeni touhulle. Rastastähti nosteli jalkojaan yrittäen olla astumatta pentujeni päälle, ja nyökkäsi kuullessaan naukaisuni. Mantelipentukin nousi seisomaan ja haisteli ilmaa huomatessaan Rastastähden tuoksun. Laulupentu juoksi iloisesti Mantelipentua kohti.

’’Mantelipentu tule sinäkin!’’ Vanhin pentuni kiljaisi innoissaan, ja törmäsi vahingossa pikkusiskoonsa kovassa vauhdissa. Mantelipentu kaatui kovaa vauhtia maahan, ja alkoi parkumaan kovaäänisesti. Hyppäsin salamana seisomaan, ja ryntäsin pentuni luokse.

’’Mantelipentu, sattuiko!? Laulupentu, muista olla varovaisempi pikkusiskosi kanssa!’’ Huudahdin pelästyneenä, ja otin Mantelipennun suuhuni. Laulupentu luimisti tomunruskean ja valkoisen korvansa ja katsoi katuvana maahan.

’’Anteeksi.’’ Pentuni vinkaisi, ja siirtyi hitaammin taas Rastastähden luokse. Nyökkäsin anteeksiantavana, ja kipitin Karviaisvirran vierelle makaamaan. Mantelipentu meni nukkumaan huterasti vatsani viereen ja päästi pientä tyytyväisyyden ääntä. Nuolaisin pentuani hädissään. Olin todella huolissani Mantelipennusta ja pelkäsin että hän ei ole tarpeeksi vahva soturiksi. >>Tähtiklaani, auttakaa minua.<< Rukoilin, ja suljin silmäni yrittäen pidätellä kyyneliä.

 

Jatkuu…

 - Varpunen YP | Kommentit (1)
| Kommentoi

I Life...
17.10.2013 19:28 | Pilvipentu, Tuuliklaani

Tuuuliklaanin pentutarhasta kuului mielen rauhoittavaa vikinää. Neljä pentua joivat maitoa emonsa Ketunleipäjalan rinnalla. Pentujen emo katsoi heitä onnellisesti. Mutta yksi pentu oli melko fiksu. Nimittäin aivan valkoinen naaras pentu. Tämä näytteli, että alkoi nukkua sisaruksiensa kanssa. Mutta kun kaikki muut paitsi tämä itse, olivat nukahtaneet, tämä hiipi ulos pentutarhasta. Tämä näki leirin sisäänkäynnillä vahtimass muutaman soturin. Pennun isä Piikkihernehäntä oli toinen vartiossa. Naaras hiipi matalana isänsä taakse. >Nyt saan pitää hauskaa!< naaras ajatteli innoissaan ja hiipi sotureiden takaa numelle. "Nyt isäkin saa olla ylpeä minusta, kerrankin!" naaras ajatteli kun näki nummella hiiren. Pentu hypähti vaanimisasentoon, jota oli nähnyt että mestarit opettivat oppilailleen. Pentu hiipi äänettömästi nummella pulskaa hiirtä kohti. Aurinko oli jo alkanut nousemaan. >Emo ja isä varmaan etsivät minua..?< naaraspentu ajatteli. >No, väliäkö sillä?< tämä ajatteli ja kohautti huolettomasti lapojaan. Pentu hyppäsi hennossa kaaressa hiirtä kohti. Tämä otti pienet kyntensä esille tassuistaan, ja nosti huultaan paljastaakseen hampaansa irvistykseen. Pentu hyppäsi suoraan hiiren niskaan kynnet esillä. Pienen pennun kynnet upposivat hiiren niskaan. Hiiri valahti välttömästi veltoksi. "Jihuu! Sain ensimmisen hiireni!" naaras juhli ilosesti. "Mrrrrrrrr!" joku murisi pennun takana. Varjo kohosi naaraan ylle uhkaavasti. Naaras känsi päänsä peloissaan. "MÄYRÄ!" pentu kiljui kun näki suuren murisevan pedon takanaan. Silloin mäyrä rääkäisi kivusta. Pieni pentu oli raapaissut mäyrää naamaan. Mäyrä ärisi vihaisesti ja tuli pentua päin muristen. Pentu viksi pelosta. >Näinkö minä kuolen?< naaras ajatteli peloissaan ja sulki silmänsä valmiina tappavaan iskuun mäyrältä. Mutta iskua ei tullut. Pentu uskalsi avata silmänsä. Mäyrä pakitti äristen kissa selässään. Se oli Piikkihernehäntä. "IS!" pentu vinakaisi kun näki isänsä tappelemassa mäyrää vastaan. "Pilvipentu, mene leiriin minä kyllä pärjään!" Piikkihernehäntä huusi räyhäävän mäyrän selästä. Pilvipentu nyökkäsi ja tarttui saamaansa hiirtä niskasta kiinni. Pentu raahasi tätä kohti Tuuliklaanin leiriä. "Pilvipentu, missä sinä olit?" Ketunleipäjalka kysyi ja syöksyi rakasta pentuaan kohti. Tämä hukutti Pilvipennun nuolaisuihin. Pilvipentu näki sivusta kuinka tämän veli Huurrepentu tirskui kun katsoi tätä ja tämän emoa. Pilvipentu loi veljeensä varoittavan mulkaisun. Huurrepentu kohautti lapojaan ja kääntyi kohti pentutarhaa. Kun Ketunleipäjalka lopetti nuolemisen, Pilvipentu sai puheenvuoron. "Halusin, että olisitte edes kerran minusta ylpe, joten päätin lähteä metsästämään. Sain kyllä saalista, mutta sitten mäyrä yllätti minut." Tammipentu, Pilvipennun sokea veli, höristi korviaan. "Törmästkö sinä oikesti sisko mäyrään? Miten selvisit hengissä?" Tammipentu kysy ja huitoi pientä häntäänsä. "No, raapaisin petoa naamaan. Silloin se vihastui todella paljon. Olisin kuollut ilman jos isi ei olisi tullut paikalle." Pilvipentu selosti ja näytteli hieman samalla. Tammipentu kuunteli mielenkiinnolla. "Isi!" Pilvipentu kiljaisi ja ryntsi isänsä luokse, kun tämä resuisena ja unisena saapui leiriin. "Pelastitkö sinä todella siskon?" Huurrepentu kysyi hieman epäuskoisena tuijottaen resuturkkista isäänsä. "Kyllä se on totta, poikani." Piikkihernehäntä sanoi ja laahusti sotureiden pesälle. Saattoi kuulla, kuinka soturi lysähti sammalpedilleen. "Nyt te kaikki tulette nukkumaan." Ketunleipäjalka ärähti ja lähti kohti pentutarhaa. >Emo ei edelleenkän ollut ylpeä minusta. Nyt menen anatamaan jollekkin Varjoklaanin takkuturkkirontille kunnolla kuonoon!< Pilvipentu ajatteli ja vilahti toistamisteen pois leiristä saniaiset huojuen. Pieni pentu juoksi nummella niin kovaa kuin pääsi. Tämä saattoi jonkun ajan päästä erottaa soisen ja varjoisen metsän, joka oli Varjoklaanin rajaa. Pilvipentu ei ollut edes ajatellut, että miksi tämä menisi Varjoklaanin puolelle rajaa? Tämä oli vain halunnut että tämän emo ja isä voisivat olla ylpeitä tästä. Miksi ihmeessä? Sitä Pilvipentu ei edes ajatellut. Halusi vain että tämän vanhemmat voisivat olla tyttäretään ylpeä... "Että Ukkospolku käryää pahalle..." Pilvipentu nurisi kun Ukkospolun käry tuli tämän kuonoon. "Hei, mikä tuo möykky tuolla Ukkospolun toisella puolella on?" Pilvipentu kysyi itseltään ääneen. Ukkospolun toisella puolella oli maassa verinen möykky. Nuori naaraspentu katsoi ympärilleen, ja juoksi Ukkospolun yli. Siellä oli Tuuliklaanilainen oppilas. "Leijonatassu..?" Pilvipentu kysyi ja tökki naarastä. Naaras ähki ja tämän suusta tuli oksennusta. "Voi sinua Leijonatassu... Odota siinä, haen Sinisiiven ja Juovatassun!" pentu kiljaisi ja katsoi ympärilleen. "Älä mene..." naaras vaikeroi ja tuijotti pentua kosteilla silmillän. "En minä sinua jaksa Tuuliklaanin raahata." Pilvipentu sanoi jnnittyneesti. "Hae hämähäkin seittiä..." oppilas vaikeroi ja oksenisi uudelleen. Tällä kertaa verta. Pilvipentu näytti kieltä ällööntyneesti. Mutta pentu kuitenkin otti oksien välistä hämähäkinseittiä. Tämä alkoi painaa sitä Leijonatassun kyljessä olevaan veriseen haavaan. "Pystytkö liikkumaan?" naaras kysyi kun Leijonatassu kampesi itsensä pystyyn. Tämän jalat olivat hyvin huterat. "Hae Varjoklaanilta apua..." Leijonatassu sanoi ja lysähti maahan. Pilvipentu katsoi Tuuliklaani oppilasta silmät pelosta kiiluen. Sitten tämä ryntäsi juoksuun kohti Varjoklaanin leiriä. Tämä juoksi niin kovaa kuin pääsi. Pian tämä näki naaraan poimimassa yrttejä. >Tuon on oltava Varjoklaanin parataja!< Pilvipentu ajattel toiveikkaana. "Apua! Tarvitsen apuasi!" Pilvipentu huusi. Naaras nosti katseensa. "Kuka sinä olet?" naaras kysyi pennulta ja irvisti. "Olen Tuuliklaanin pentu Pilvipentu ja Tuuliklaanin oppilas Leijonatassu on kuolemaisillaan Ukkospolun luona!" pentu kiljui. "Minä olen Pyytassu, ja autan sinua ja ystävääsi."

 

//Emu ja Misu jatkoo?//

 - Pilvipentu, Tuuliklaani | Kommentit (5)
| Kommentoi

Tuiskutuulen pennut
07.10.2013 20:45 | Tuskutuuli/Sarppa Yp

Katselin kun juuri nimitetyt oppilaat toivat minulle hiiren ja varpusen.

"Onpa mahasi suuri. Odotatko pentuja?" toinen heistä kysyi.

"Kyllä odotan. Siksi haluaisin täältä nopeasti pois koska pennut syntyvät pian." sähähdin oppilaalle uhmakkaasti. Tämä perääntyi kuopalta askeleen.

"Jos pyydämme Tuhkamarjan luoksesi?" Kolli kysyi minulta.

"Kiitos jos vaivaudututte minun puolesta!" minä sähisin ja aloin nuolemaan paksua ja pörröistä vatsaani. Silloin tunsin ilkeää kipua.

"Mitä nyt?" naaras kysyi minulta kun huomasi minun nykivän epäilyttävästi.

"Pennut potkivat ilkeästi..." naukaisin. Silloin lysähdin kivun tainnuttamana maahan. Mahaani koski vietävästi.

"Haetaan Tuhkamarja, ja pian!" kolli sanoi. Toinen oppilas nyökkäsi.

"Minä voin jäädä hänen luokseen."

"Selvä. Tulemme niin pian kuin pääsemme." Kolli sanoi ja juoksi niin kovaa kuin pääsi kohti Myrskyklaanin leiriä. Pennut potkaisivat taas ikävästi.

"Autan sinut ylös sieltä. Pääsetkö seisomaan?" naaras kysyi ja katsoi täriseviä jalkoani.

"Kyllä, tai luulisin niin." vastasin ja kampesin itseni seisomaan. Jalkani olivat hyvin huterat, enkä meinannut pysyä millään pystyssä. Naarasoppilas otti niskanahastani kiinni ja veti minua ylös. Ponnistin jaloillani, ja se tuotti tulosta. Pääsin juuri ja juuri ylös, mutta lysähdin heti maahan. Silloin kuulin lähestyviä askelia. Erotin puskasta rynnistävän Myrskyklaanin parantajan Tuhkamarjan lehtikäärö suussaan.

"Syö nämä. Ne helpottavat, eikä sinuun satu niin paljon." tämä selitti ja työnsi lehtikäärön kuononi eteen. Nuolin pahan makuiset yrtit suuhuni. Pian kova kipu laantui hieman.

"Aloitetaan!" Tuhkamarja naukaisi. Tämä selitti miten piti toimia synnytyksessä.

"Nyt!" Tuhkamarja kirkaisi kun minulle tuli supistus. Tuli kauhea kipu, mutta silloin se helpotti.

"Kolli." Tuhkamarja naukaisi ja työnsi kollin rinnalleni. Nuolaisin sitä muutaman kerran, kunnes taas ponnistin.

"Naaras." Tämä naukaisi ja työnsi tämänkin minulle. Ponnistin uudelleen.

"Naaras, taas." Tuhkamarja sanoi ja naurahti hieman. Pennut hamusivat juomaan maitoa. Sitten Ponnistin vielä kerran.

"Naaras." Tuhkamarja sanoi kun todella pieni naaras oli putkahtanut ulos.

"Yksi kolli ja kolme naarasta." sanoin ja katsoin onnellisena pentujani, jotka rinnakkain joivat maitoa rinnallani. Hengitykseni alkoi lopulta tasaantua. Nuolin jokaista pentua vuorotellen. Pien pennut kävivät viereeni nukkumaan.

"Ole siihen asti leirissämme että pentujen silmät avautuvat. Soturimme auttavat sitten teidät joen yli." Tuhkamarja sanoi. Nyökkäsin. Nousin ylös ja poimin pienimmän pennun suuhuni. Paikalla ollut oppilas otti suuren kollin suuhunsa ja alkoi veimään tätä kohti leiriään. Nostin vielä Toisen pentuni ja Tuhkamarja otti viimeisen. Menimme rauhassa Mysrkyklaanin leiriin. Siellä Tuhkamarja saattoi minut pentutarhaan. Siellä pennut laskettiin rinnalleni. Katselin rauhassa hetken, kun pentuni tuhisivat vierelläni. Lopulta käperryin itse nukkumaan. Nukahdin onnelliseen uneen...

 

//Jatkoa emu, Venttu ja Misu!//

 - Tuskutuuli/Sarppa Yp | Kommentit (3)
| Kommentoi

Orapihlajatähden kuolema
06.10.2013 14:54 | Salamakynsi

"Herää jo Salamakynsi!" Keltaturkki muorusi, ja yritti tökkiä raidallista karvakasaa hereille. "Äh, vielä hetki!" ruskea kolli vastasi, ja käänsi kylkeä. "Ei ei! Tule NYT!" Keltaturkki uhosi, ja jatkoi Salamakynnen herättämistä. "Miksemme voi partioida vähän myöhemmin..?" Salamakynsi kysyi avuttomana. "Emme! Aamupartiota ei voi järjestää keskellä päivää", Keltaturkki huomautti. Lopulta Salamakynsi nousi, ja seurasi keltaturkkia sotureidenpesän ulkopuolelle. Kilpikonnakuvioinen Keltaturkki suuntasi jo pois Varjoklaanin leiristä, mutta Salamakynsi jäi hetkeksi seuraamaan leirin vaitonaista aamua. Muutamat oppilaat leikkivät pentujen kanssa sammalpallolla. Salamakynsikin olisi halunnut oman oppilaan, mutta päällikkö Orapihlajatähti ei oikein luottanut entiseen erakkoon. Hyvä että Salamakynsi oli saanut edes jäädä Varjoklaaniin, kun valta oli vaihtunut Arpitähdeltä Orapihlajtähdelle. Jos Salamakynsi ei olisi liittynyt klaaniin jo Arpitähden ollessa päällikkö, hän ei varmaan olisi siellä vieläkään. Orapihlajatähti ei nimittäin uskaltanut uhmata entisen päällikön käskyjä, koska "ei halunnut Arpitähden hengen riivaaman klaania", jos päällikkö tekisi väärin. Mutta se ei kuitenkaan estänyt Orapihlajatähteä kaikin tavoin sortamasta Salamakynttä, entinen erakko kun oli. "Tule jo Salamakynsi!" Keltaturkki huikkasi ruusunpiikkitunnelista, ja Salamakynsi lähti vaitonaisena nelistämään Keltaturkkia kohti. Naaras oli kyllä viehättävä, mutta Salamakyns ei oikein välittänyt naaraista; hän halusi vain kunnian klaanissa, vaikka Salamakynsi välillä säälikin Keltaturkki. Naaras oli entinen Myrskyklaanilainen, ja hänen perheensä asui siellä. Naaran isä oli Varjoklaanin entinen päällikkö Tiikeritähti, joka oli kuulemma oikeastaan pakottanut Keltaturkin Varjoklaaniin. Tiikeritähti oli kuitenkin menehtynyt taistelussa nelipuilla, ja Arpitähdestä oli tullut päällikkö. "Jäitkö taas uneksimaan?!" Keltaturkki kysyi piikittelevästi. Tai ehkä ei. Riitti, kun piti huolen vain omista asioistaan. Salamakynsi kohautti olkiaan, ja lähti seuraamaan Keltaturkkia, joka lähti kohti Myrskyklaanin reviiriä. Pienelle ukkospolulle päästyään kilpikonnakuvioinen naaras lähti seuraamaan rajaa kohti Viherlehden Kaksijalkalaa. "Jospa minä jäisin metsästämään tähän..?" kysyin ohimennen, ja käänsin selkeni odottamatta vastausta. "Selvä on", Keltaturkki vastasi, ja jäi itsekkin samalle paikalle. Salamakynsi olisi halunnut sanoa, että metsästi mieluiten yksin, mutta ei se nyt niin nuukaa ollut, jos Keltaturkki välttämättä halusi tähän jäädä. Salamakynsi nuuhkaisi ilmaa kilpikonnakuvioisesta naaraasta välittämättä, ja haistoi heti oravan tuoksun. Hän lähti seuraamaan sitä, ja löysikin pian pörröhäntäisen, punaruskean jyrsijän etsimästä maasta ravintoa. Salamakynsi jännitti ruumiinsa, ja syöksyi kohti oravaa. Hän painoi sen etukäpälällään maahan, ja katkaisi nopeasti henkitorven. Ruskea kolli murahti tyytyväisenä, ja hautasi oravan maahan. Hän kuuli rapinaa pusikosta, ja huomasi jäniksen mehevän tuoksun. Salamakynsi loikkasi kohti pusikkoa, ja palasi pian raahaten kuollutti jänistä mukanaan. Siitä riittäisi hetkeksi aikaa ruokaa klaanille, ja vielä kun lisättiin siihen Keltaturkinkin osuus. Sitten Salamakynsi muisti, että olikin tarkoitus mennä aamupartioon, ei vain metsästämään, ja hänellä oli lupa syödä. Salamakynsi laski oravan maahan, ja iski siihen hampaansa. Hänelle oli jo tullut kova nälkä, ja oravan mehevä liha oli hyvin maukasta. Kun Salamakynsi oli syönyt, hän otti jäniksen mukaansa ja lähti etsimään Keltaturkkia. Naaraalla oli muutama kyyhkynen sekä vesimyyrä. "Miksi sinä haiset tuoresaalille?" Keltaturkki kysyi. "Emme ole metsästyspartiossa, ja meillä on lupa syödä", selitin, ja hautasin jäniksen maahan. Pistin myös samaan kuoppaan Keltaturkin vesimyyrän ja kyyhkyset. "Vai niin", Keltaturkki naukui, ja lähti tallustelemaan kohti Jokiklaanin rajaa. Salamakynsi lähti seuraamaan naarasta.

Kun he olivat kiertäneet rajat, kaksikko lähti kohti leiriä. "Haistatko tuon?" Keltaturkki kysyi, ja painautui maahan. Salamakynsi nuuhkaisi ilmaa, ja haistoi itsekkin sen hirveän lemun... koiria! Aivan leirin tuntumassa. "Koiria!" Salamakynsi henkäisi, ja ryntäsi saniaisten halki kohti leiriä. Siellä vallitsi hirveä kaaos. Kissojen pelkotuoksu leijui kaikkialla koiran lemun seassa. Kaksi valtavan suurta, ruskeaa koiraa riehuivat leirissä, ja yrittivät päästä sisälle päällikön pesään ja pentutarhaan. "Ovatkohan kaikki kunnossa?" Keltaturkki kysyi itku kurkussa. "En tiedä, mutta koirista pitää päästä eroon!" Salamakynsi henkäisi, ja syöksähti piilopaikastaan kohti toisen koiran kylkeä. Kolli alkoi raapia koiran kylkeä, ja koira alkoi uikuttaa kivusta. Se yritti iskeä hampaansa Salamakynnen niskaan, mutta kolli oli nopeasti, ja ehdi väistää. Toinen koira nyökkäsi Salamakynnen lapaan, ja onnistui työntämään ruskean kollin pois valtavalla etukäpälällään. Varjoklaanin soturi karjahti, ja hyökkäsi taas koiran kimppuun. Silloin Keltaturkki rynnisti piilopaikastaan Salamakynnen avuksi. Koirat karistivat sekä Salamakynnen että Keltaturkin pois kimpustaan, mutta sitten niitten huomion kiinnitti punaruskea välähdys. Orapihlajatähti nelisti huimaa vauhtia pois leiristä koirat perässään. "Seurataan häntä!" Keltaturkki huusi, ja lähti itsekkin juoksemaan huimalla nopeudella koirien ja Orapihlajatähden perään. Salamakynsi ei meinannut saada nopeampaa Keltaturkkia kiinni, mutta hän kuitenkin seurasi naaraan kellanpunaista hännäpäätä, joka tuon tuostakin vilahti jostakin, ja siksi sitä oli helppo seurata. "Hän suuntaa kohti Viherlehden kaksijalkalaa!" Keltaturkki huusi edeltä. Salamakynsi oli jo aivan uupunut juoksemisesta, ja hänen kylkeään pisti ikävästi, mutta kolli jatkoi silti matkaa. Onnekseensa hän homasi myös, että Viherlehden Kaksijalkala oli suoraan edessä. Aukella paikalla saattoi helposti erottaa sekä Keltaturkin, koirat että Orapihlajatähdenkin. Päällikkö suuntasi kohti rotkoa, ja Salamakynsi pystyi helposti hahmottamaan hänen suunnitelmansa omassa päässään. Päällikkö aikoi selvästi juosta kohti rotkoa, mutta kääntyä silti viime tipassa, niin että koirat putoaisivat rotkoon, ja menehtyisivät. Salamakynsi oli jo hihkaisemassa ilosta, kun Orapihlajatähti oli päässyt rotkon reunalle, mutta sitten... hän vain juoksi eteenpäin, hän ei selvästikkään edes aikonut väistää... ja hän putosi rotkoon, koirat perässään... Salamakynsi saattoi vielä kuulla Orapihlajatähden hämmästyneen huudon ja koirien uikutuksen, kun hän tippui rotkoon. "EIII!" Keltaturkki kirkui, ja rynnisti aivan rotkon reunalle. Salamakynsi luimisti pettyneenä korviaan, ja asteli rauhallisesti Keltaturkin luokse. Salamakynsi nuolaisi lohduttavasti Keltaturkin korvaa, mutta naaras ei rauhoittunut. "H-hän kuoli yrittäessään pelastaa klaaninsa..", Keltaturkki naukui hetken kuluttua, ja kääntyi lähteäkseen. Salamakynsi vilkaisi yllättyneenä Keltaturkkia. Orapihlajatähtihän oli selvästi vain juossut kohti rotkoa, eikä ollut tajunnut, että sellainen oli siinä... ja ilmeisesti Orapihlajatähti oli vain juossut pois leiristä, lähinnä pelastaakseen oman nahkansa, koska entisen päällikön huudosta päätellen hänellä oli aivan muut suunnitelmat mielessä, kuin harkittu pelastamisyritys.

"Orapihlajatähti on kuollut!" Keltaturkki huusi. Salamakynsi ja Keltaturkki olivat päässeet leiriin, jossa vallitsi yhä sekasorto. Lopulta klaanikissat olivat kuitenkin uskaltautuneet pois pesistään. Kukaan muu ei ollut kuollut, paitsi Orapihlajatähti. Yösiipi loikkasi suurkiveltä, ja Keltaturkki palasi takaisin maahan. "Kuten Keltaturkki jo ystävällisesti kertoi, Orapihlajatähti on kuollut, ja minusta pitäisi tulla uusi päällikkö... olen kuitenkin päättänyt, että en halua olla päällikkö", Yösiipi naukui, ja klaani kohahti. Yösiipi kuitenkin kohotti häntänsä hiljaisuuden merkiksi. "Siksi päätin, että haluan Mustajalasta uuden päällikön". Klaani alkoi hurrata Mustajalan nimiä, ja valkoinen soturi ryöhisti rintaansa ylpeänä. "Tämä on suuri kunnia, ja toivon, että voin tehdä kaikkeni klaanin hyväksi. Lisäksi Yösiipi pysyy klaanin varapäällikkönä", Mustajalka selitti. "Hyvä. Tämä on siis päätetty", Yösiipi naukui. "Lisäksi leirin korjaustöyt aloitetaan huomenna. Koirat turmelivat monia pesiä, ja ne tulee korjata lehdillä ja oksilla. Mutta nyt voimme alkaa nukkumaan", Yösiipi naukui, ja loikkasi alas suurkiveltä. Menin sotureidenpesään, ja asetuin sammalpedilleni nukkumaan.

 - Salamakynsi | Kommentoi

Pesukarhupentu, Loimupentu ja Jaguaaripentu
05.10.2013 20:43 | Varpunen

Valtava kipuaalto lävisti kehoni. Lihakseni lakkasivat toimimasta, enkä pystynyt liikkumaan. Sydämeni tykytti epätahtiin, ja joka sydämenlyönti oli entistä kovempi ja kovempi. Hengitykseni tiheni, ja maailma edessäni alkoi pyöriä. Edessäni olevat Tomupilvi ja Tulikukka pysähtyivät äkisti, ja katsoivat minua hämmästyneinä.

’’Puumanloikka, mikä sinulle tuli?’’ Tulikukka kysyi ihmeissään ja katsoi minua lehdenvihreillä silmillään.

’’Pennut… Ne tulevat!’’ Parkaisin, ja kaaduin luolan kovaan maahan kylki edellä. Se sattui, muttei läheskään niin paljon kuin sisälläni oleva kipu. Tuntui kuin sisälläni olisi ollut tulipalo, joka ei sammuisi ikinä ja polttaisi minut kuoliaaksi. Tomupilvi ryntäsi hätääntyneenä luokseni, ja alkoi sukia turkkiani nopein vedoin. Tulikukka juoksi viereeni ja oli harvinaisen rauhallinen tilanteeseen verrattuna. Eihän kulkukissojen luola ollut mikään paras paikka synnyttää…

’’Hengitä rauhallisesti, ja yritä saada pentuja ulos.’’ Sisareni naukaisi rauhallisesti, mutta tämän äänessä kuulsi pieni pelon häivähdys. Nyökkäsin nopeasti, en voinut puhua. Tomupilvi katsoi minua hätääntyneenä, ja nuoli turkkiani rivakasti. Kipu yltyi entistä kovemmaksi, ja kouristelin tuskissani. Purin kieltäni yrittäen pidättää huutoa.

’’ Ensimmäinen pentu on tulossa.’’ Tulikukka kertoi kuin parantaja, ’’Tomupilvi, hae luolan perältä vähän yrttejä. Minä söin ainakin niitä paljon synnyttäessäni omat pentuni.’’  Kumppanini nyökkäsi nopeasti, ja ryntäsi haukkaamaan suuhunsa paljon sekalaisia yrttejä, joita en tunnistanut. Kolli tiputti ne viereeni, ja koitti hengittää rauhallisesti. Haukkaisin ne nopeasti suuhuni, ja tunsin sen auttavan hieman.

’’Kaikki menee hyvin, uskon sen.’’ Tomupilvi naukaisi, ja hymyili hieman. Kollin tärinä kuitenkin kertoi selvästä pelosta ja epävarmuudesta. Hymyilin hieman alle sekunnin, kunnes tunsin, kuinka lihakseni repeytyivät. En voinut olla pidättelemättä korvia vihlovaa parkaisua, joka kimposi kurkustani. Hetken ajan kipu oli kuitenkin poissa. Tulikukka otti pienen ja märän karvanyytin hampaisiinsa, ja antoi sen Tomupilven eteen. Karvoissa oli hieman verta, joka sai pienen nyytin turkin näyttämään oranssilta. Tomupilvi alkoi nuolla rivakasti pennun turkkia, kunnes se alkoi hengittää, ja tuhisi ihmeissään.

’’Se on kolli.’’ Tomupilvi kehräsi, ja asetti pienen möykyn vatsani viereen. Pentu alkoi heti imeä vimmatusti maitoa pitäen samalla pientä tyytyväisyyden ääntä. Pennun turkki oli siniharmaa, ihan kuin Tomupilven. Katsoin pentua ihastuneena, ja hymyilin hieman. Hymyni muuttui kylläkin pian rääkäisyksi, kun tunsin toisen kipuaallon. Purin kieltäni, etten parkaisisi luolaa romahduksiin. Verta valui alleni, ja Tulikukka ojensi verisen karvanyytin Tomupilvelle. Kumppanini nuoli sen puhtaaksi, ja asetti viereeni. Toinenkin pentu oli kolli. Tällä oli liekinvärinen turkki, jota koristivat hieman tummemmat raidat. Pentu ryömi sokeasti vatsani viereen veljensä luo, ja alkoi juomaan innostuneesti maitoa. Tomupilvi katsoi niitä ihastuneena, ja päästi syvältä kurkustaan äänekästä kehräystä.

’’Yksi pentu jäljellä.’’ Kuulin Tulikukan huikkaavan takanani. Huokaisin helpotuksesta. Ei enää tuskaa tämän jälkeen. Valmistauduin kolmanteen kipuaaltoon. Se ei ollut yhtä kivulias kuin muut, mutta sattui kuitenkin. Puraisin kieltäni, ja tunsin kuinka veri pulppusi suuhuni. Tulikukka ojensi vatsani lähelle kolmannen myytin vatsani lähelle. Pentu oli todella pieni ja sysimusta. Tämän turkki kiilteli kauniisti kuun valossa. Tomupilvi nuoli pennun puhtaaksi, ja asetti sen vatsani viereen. Laitoin pään tassujeni päälle, ja suljin silmäni tyytyväisenä. Olin uskomattoman väsynyt ja tahdoin kipeästi unta.

’’Kolme kollia.’’ Tomupilvi kuiskasi lempeästi korvaani. Avasin silmäni, ja nousin katsomaan uudestaan vastasyntyneitä pentujani.

’’Mitenköhän minä teidän kanssa pärjään, kun olen ainoa naaras?’’ Nauroin väsyneenä, ja silitin pentuja hännänpäälläni. Huomasin, kuinka pienin ja nuorin pentu jäi isoveljiensä kehojen alle, ja inisi pelokkaana. Siirsin sen huvittuneesti kauemmas muista pennuista vatsani viereen. Pentu haisteli ilmaa, ja ryömi sokeana vatsani viereen. Se paineli pienen pienillä käpälillään nyt oudon litteää vatsaani ja päästi suustaan pienen tyytyväisyyden ääntä. Kehräsin, ja nuolaisin pennun päälakea karhealla kielelläni.

’’Aiotteko nimetä pennut nyt?’’ Tulikukka kysyi lempeästi, ja asteli katsomaan pentuja. Vilkaisin Tomupilveä. Kolli katsoi itsensä näköistä vaaleanharmaata kollia.

’’Tuo on Pesukarhupentu.’’ Kolli naukaisi, ja painoi päänsä Pesukarhupennuksi nimitetyn kollin selkään. Pentu inahti painosta selällään, ja nosti pikkuruista päätään. Nyökkäsin hymyillen, ja siirsin katseeni liekinväriseen kolliin.

’’Tuon pennun turkki aaltoilee kuin loimuava tuli. Eiköhän Loimupentu olisi sopiva nimi.’’ Kehräsin, ja nuolaisin Loimupennuksi nimitetyn pennun päälakea. Tomupilvi hyrähti onnellisena, ja istahti alas. Siirsin katseeni kolmanteen pentuun. Sysimustakolli imi tyytyväisenä maitoa, ja tämän sisältä kuului jaguaarin murahdukselta kuuluvia ääniä.

’’Jaguaaripentu.’’ Kuiskasin hiljaa, ja nuolaisin pennun sileää selkää. Katselimme pentuja hetken. Pesukarhupentu, Loimupentu ja Jaguaaripentu. Täydelliset nimet kolmelle täydelliselle pennulle. Huokaisin väsyneenä, ja suljin silmäni. Olin lopen uupunut.

’’Puumanloikka, meidän on pakko mennä. Kulkukissat eivät saa tietää, että olet synnyttänyt, ja meidän pitää viedä pennut nopeasti Myrskyklaaniin.’’ Tulikukka naukaisi. Avasin väsyneenä silmäni.

’’Olet oikeassa, meidän on pakko lähteä.’’ Naukaisin haukotellen, ja nousin seisomaan. Pennut alkoivat inistä ihmeissään, kun eivät saaneet enää ruokaa. Tomupilvi otti hellästi Loimupennun suuhunsa. Tulikukka otti taas Pesukarhupennun, ja minun kannettavakseni jäi Jaguaaripentu. Lähdimme kiireesti kohti luolan suuaukkoa. Rotko oli täynnä verta ja kissojen karvatukkoja, mutta ruumiita ei onneksemme näkynyt. Kaikki kissat olivat kokoontuneet jonkun suuren kiven juurelle, eivätkä näyttäneet huomaavan meitä. Jännitin lihakseni, kun huomasin Hopeatähden ruumiin suurkiven juurella. >>Ei!<< Huusin mielessäni, ja kyyneleet tulvahtivat poskelleni. Ne valuivat Jaguaaripennun turkin päälle, ja kolli inahti pelästyneenä. Suljin silmäni. En tahtonut jättää Hopeatähteä, mutta pentuni pitää saada turvaan. Tomupilvi ja Tulikukka kävelivät jo pari ketunmittaa edelläni. Seurasin heitä vastentahtoisesti. >>Hopeatähti, olen niin pahoillani. Tähtiklaani, suojelkaa häntä!<< Rukoilin mielessäni, ja ampaisin Tulikukan ja Tomupilven perään. Hipsimme hiljaa rotkosta ylös, ja lähdimme juoksemaan kohti Myrskyklaanin reviiriä. Se oli siis totta, pääsen vihdoin kotiin!

 

//Vihdoin! Anteeksi tosi paljon, kun tässä tarinassa on kestänyt niin kauan, mutta on ollut hirveesti inspin puutetta, ja aikaa on ollu myös tosi vähän. D: 

 - Varpunen | Kommentit (2)
| Kommentoi

When dreams come true...
04.10.2013 22:20 | Varpunen

Lämmin viherlehden ajan aurinko lämmitti turkkiani mukavasti. Istuin Karviaisvirran kyljessä leirin nurkassa, ja kehräsin onnellisena. Karviaisvirta nuoli vielä hieman karheaa turkkiani, joka oli tullut pudotessani likaiseen veteen pari kuuta aikaisemmin. Vaihtelin asentoani hermostuneena. Vatsaani nipisteli inhottavasti ja minulla oli huono olo, joka teki mieleni ahdistuneeksi. Oikeastaan olin tuntenut niin jo pitkään, mutten ole halunnut huolestuttaa ketään. Karviaisvirta kallisti päätään kysyvästi ja huolestuneena, ja osoitti hännällään tuoresaaliskasaan kysyäkseen haluaisinko minä syödä. Pudistin päätäni. Minun teki mieli kaikkea muuta kuin ruokaa. Olin sitä paitsi myös huomannut, että vatsani oli alkanut olla epätavallisen pullea viimeaikoina, ehkä olisi hyvä jos en enää söisi niin hirveästi. Karviaisvirta katsoi minua taas kysyvästi, ja osoitti hännällään tällä kertaa Teerenlennon pesää.

’’Olen ihan kunnossa.’’ Yritin valehdella, mutta hätäinen äänensävyni sai Karviaisvirran miettimään toisin. Kolli nousi seisomaan, ja alkoi puskea minua päällään kohti parantajan pesää. Huokaisin, ja lähdin raahautumaan Karviaisvirran tahdon mukaan kohti Teerenlennon pesää. Kolli puski minua vimmatusti, ja yritti saada jalkani liikkumaan vähän nopeammin. Parantajan pesän suuaukolla oleva Teerenlento katsoi meitä ihmeissään.

’’Miten voin olla avuksi?’’ Naaras kysyi ja väistyi tieltämme päästäksemme sisään. Karviaisvirta puski minut sammalelle istumaan. En voinut olla huvittumatta kumppanini käytöksestä. Teerenlento asteli eteeni, ja katsoi minua kysyvästi.

’’Niin… Tuota… Minulla on vähän paha olo… Ja vatsaani sattuu inhottavasti…’’ Selitin hämilläni, ja kynsin hermostuneena allani olevaa sammalta. Teerenlento nyökkäsi, ja alkoi tutkia pulleaa vatsaani. Hän paineli sitä pehmeällä käpälällään. Irvistin pienestä kivusta, en ollut tiennytkään että vatsani oli ollut noin kivulias. Hetken jälkeen kuitenkin Teerenlento lopetti painelemisen, ja katsoi minua iloisesti.

’’No, mikä minulla on?’’ Kysyin uteliaana.

’’Onneksi olkoon, odotat pentuja!’’ Teerenlento huudahti iloisesti, ja kosketti kylkeäni hännänpäällään. ’’Saat olla vielä vähän aikaa sotureiden tehtävissä, mutta sinun pitää kohta siirtyä kuningattariin.’’ Parantaja naukaisi vielä perään. Pupillini laajentuivat, ja hengitykseni pysähtyi hetkeksi. >>Toteutuuko… Suurin… Unelmani… Vihdoin?<< Silmäni sumenivat, ja jouduin nojaamaan Karviaisvirtaan. Kollin häntä heilui innoissaan, ja tämä upotti minut nuolaisuihinsa. Olin niin onnellinen, etten pystynyt edes kuvailemaan miten. Tuntui kuin maailma olisi kääntynyt yhtäkkiä ylösalaisin.

’’Meidän pitää kertoa Kotkakiidolle, Sulkaturkille ja Varpusenlennolle.’’ Naukaisin lempeästi, ja hipsuttelin kuin lentäen parantajan pesästä ulos. ’’Kiitos todella paljon, Teerenlento!’’ Huikkasin vielä perässäni. Parantaja nyökkäsi minulle lempeästi, ja keskittyi lajittelemaan taas yrttejä. Karviaisvirta seurasi vanavedessäni, ja hyppeli kuin varpunen. Kehräsin kovaan ääneen, ja nuolaisin kollia poskelle. Klaaninvanhimpien pesässä Kotkankiito nuoli Sulkaturkin vaaleanharmaata turkkia. Emoni rampautuneet takajalat olivat peittyneet kollin hännän alle.

’’Haapasydän, Karviaisvirta, tämäpä oli iloinen yllätys!’’ Sulkaturkki huudahti lempeästi ja katsoi meitä sinisillä silmillään. Vilkaisin epäröivästi Karviaisvirtaa. >>Miten minä kerron heille?<< Kysyin mielessäni, ja aloin kynsiä maata. Sulkaturkki ja Kotkakiito katsoivat minua pää kallellaan, he selvästikin arvelivat että aion kertoa heille jotakin.

’’Minä… Minulla on teille iloisia uutisia.’’ Änkytin, ja levitin suuni iloiseen hymyyn. ’’Odotan pentuja.’’ Vanhempieni silmät laajenivat yllätyksestä.

’’Onneksi olkoon!’’ Sulkaturkki huudahti, ja ryömi luokseni niin nopeasti kuin voi. Emoni nuolaisi minua poskelle, ja puski minua ylpeänä. Kotkakiito kehräsi ja nuoli päälakeani.

’’Älä sitten rasita itseäsi, ja muista levätä.’’ Sulkaturkki kehräsi, ja katsoi silmiini. Tunsin Karviaisvirran hännän, joka siveli lempeästi niskaani.

’’Varsinkaan te ette olleet mitään helppoja käsiteltäviä, ja karkailitte vähän väliä.’’ Kotkakiito nauroi. Puskin isäni lapaa huvittuneena.

’’Minun pitää kertoa pennuista myös Varpusenlennolle. Tulen luoksenne pian uudestaan.’’ Naukaisin, ja astelin leiriin. Saatoin erottaa vielä klaaninvanhimpien pesältä tulleet hyvästit. Suuntasin kulkuni kohti sotureiden pesää. Varpusenlento torkkuisi siellä varmasti päiväuniaan, mikä laiskimus! Hätkähdin, kun Karviaisvirta esti yhtäkkiä kulkuni.

’’Mitä nyt?’’ Kysyin ihmeissäni. Kumppanini osoitti tassullaan tuoresaaliskasaan kertoakseen, että minun pitäisi syödä. Pyörittelin silmiäni. Vatsaani sattui edelleen, ja minulla oli huono olo vaikka olinkin unohtanut sen kuullessani, että saan pentuja. Pudistin päätäni ärtyneenä. Eikö hän voinut ymmärtää ettei minulla ollut nälkä? Karviaisvirta ei kuitenkaan luovuttanut, vaan alkoi puskea minua tuoresaaliskasaa kohti samoin tavoin kuin puski minua parantajan pesälle. Huokaisin, ja otin luovuttaneena tuoresaaliskasasta kalan. Karviaisvirta ohjasi minut istumaan varjoisaan leirin nurkkaan, ja pyyhki hännällään istumapaikkani puhtaaksi. Istahdin alas, ja aloin kyllästyneenä näykkimään kalastani paloja. Karviaisvirta tarkasti että minulla oli kaikki hyvin joka viiden sekunnin välein.

’’Tiedätkö mitä?’’ Kysyin kumppaniltani ärtyneenä ’’Luulin ennen, että Sulkaturkki on maailman pahin huolenpitäjä, mutta se taidatkin olla sinä.’’

 

//Tällainen lyhyt ja kökkö tarina. Anteeksi huono laatu. Dx Ja en jaksa ees tarkistaa tätä, joten virheitä saattaa löytyä, pahoitteluni.

 - Varpunen | Kommentit (2)
| Kommentoi

Tuiskutuuli
25.09.2013 20:07 | Sarppa

Tuiskutuuli katsoi Pisaraturkkia.

>Että minulla on huono olo!< hän ajatteli ja katsoi hieman epäilyttävän pullistunutta vatsaansa.

"Onko kaikki hyvin?" Pisaraturkki kysyi kun juoksi naaraan vierelle.

"Minulla on vain hieman huono olo!" Tuiskuutuuli vastasi ja kävi istumaan ja alkoi nuolla tassujaan.

"Mene Teerenlennolle tarkastukseen!" Pisaraturkki sanoi.

"Niin menen, siis heti kun Teerenlento ja Lehväkasvo tulevat tulevat takaisin. He ovat nyt keräämässä yrttejä!" Tuiskutuuli sanoi.

"Selvä!" Pisaraturkki sanoi ja kiiruhti juuri lähtevään partioon.

>Voisin mennä metsästämään!< Tuiskutuuli ajatteli.

>Ehkä silloin oloni paranisi!<

Tuiskutuuli lähti metsästämään Myrskyklaanin rajalle. Hän alkoi hiipiä kohti puun juurella olevaa hiirtä. Hän ei havainnut lähellä olevaa liikettä. Pian pienikokoinen naaras hyppäsi tämän päälle ja painoi tämän maahan.

"Hyvä Leppäläiskä!" puskasta tullut Vatukkakynsi naukaisi.

"Kiitos Vatukkakynsi!" naaras sanoi ylpeänä.

"Viedään hänet leiriin!" Vatukkakynsi sanoi ja yritti ottaa Jokiklaanin naarasta niskanahasta kiinni. He alkoivat raahata naarasta leiriään kohti.

"Vatukkakynsi, miksi tuot muukalaisen leiriimme?" paikalle tullut Hopeatähti kysyi soturilta.

"Hän ylitti Jokiklaanin rajan ja metsästi meidän puolella rajaa!" soturi kertoi päälikölleen ja osoitti välillä Jokiklaanin Varapäälikköä.

"Minä olen Jokiklaanin varapäälikkö Tuiskutuuli, en edes kerinnyt tappamaan yhtään saalista ja ylitin rajat aivan vahingossa vaanimiseen keskittyneen." Tuiskutuuli sähisi Hopeatähdelle vihaisena.

"Selvä. Mutta Tuhkamarja, tulistiko vilkaisemaan vierastamme?" päälikkö kysyi harmaalta naaraalta joka lajitteli yrttejä.

"Selvä!" parantaja sanoi ja nilkutti Tuiskutuulen ja Hopeatähden luokse suussaan muutama yrtti.

"Onko sinulla jokin hätänä tai huono olo?" Tuhkamarja kysyi Tuiskutuulelta.

"Minua sattuu hieman vatsaan ja ahdistaa!" Tuiskutuuli sanoii.

Tuhkamarja tutki naarasta läpikotaisin.

"Arvasin! Odotat pentuja!" Tuhkamarja naukaisi. Tuiskutuulen kasvoille levisi leveä hymy.

>Mitäköhän Pisaraturkki ajattelee kun kerron hänelle?< naaras ajatteli kun heijasti mieleensä ihanan kollin.

"Mutta toivottavasti pystyt olemaan erossa kumppanistasi!" Tulisydän, joka oli juuri tullut paikalle, naukaisi.

"Kuinka niin?" Tuiskutuuli kysyi ihmeissään.

"Me joudumme antamaan sinulle rangaistuksen siitä, että tunkeuduit mmeidän puolelle rajaa!" Hopeatähti naukaisi ja nyökkäsi. Silloin hampaat tarttuivat Tuiskutuulen niskanahkaan.

"Minne viette minut?!" Tuiskutuuli sähisi.

"Pian näet!" Vatukkakynsi sanoi. Silloin Tuiskutuuli heitettiin suureen kuoppaan.

"Ole siellä jonkin aikaa! Tuomme sinulle aina ruokaa. Mutta me päätämme, milloin pääet sieltä pois!" Tulisydän sanoi ja lähti pois paikalta Vatukkakynnen kanssa.

>Voih...< Tuiskutuuli huokaisi kun käpertyi nukkumaan.

"Älä pelkää emo!" naaraan ääni maukui. Tuiskutuuli avasi silmänsä.

"Kuka sinä olet?" Tuiskutuuli kysyi pieneltä naaalta.

"Olen tyttäresi Karpalopentu, siis Karpalonlehti." naaras esittäytyi.

"Sinuako minä odotan?" Tuiskutuuli kysyi ja nousi seisomaan.

"Kyllä, minua ja Hunajapentua!" naaras hihkaisi. Pian paikalle tuli toinen naaras.

"Mutta me tulemme tapaamaan todella pian!" Karpalonlehti naukaisi ja katosi. Tuiskutuuli heräsi.

>Onpa minulla kauniita ja ihania tyttäriä!< hän ajatteli kun yritti nukahtaa uudelleen hiekkaiselle maalle.

 

//Jatkuu!//

 - Sarppa | Kommentit (3)
| Kommentoi

Tuiskutuuli love the Pisaraturkki<3
23.09.2013 16:09 | Sarppa YP

Tuiskutuuli katso Pisaraturkkia.

"Rakastatko sinä minua?" naaras kysyi.

"Kyllä rakastan!" nuori kolli vastasi.

"Rakastatko niin paljon, että haluaisit kanssani jopa pentuja?" Tuiskutuuli kysyi toiveikkaana.

"Jos olet siihen itse valmis!" Pisaraturkki naukaisi.

Nuori pari vaihtoi kieliä samalla kun nuolivat toisiaan.

"Meidän pitisi jo mennä leiriin. Tuiskutuuli. Aurinko alkaa jo laskea." Pisaraturkki sanoi ja katsoi naarasta.

"Hyvä on Pisaraturkki!" varapäälikkö sanoi ja nousi ylös.

"Niin on järkevintä. Minun pitää mennä vielä rajapartioon!"

"Voisin tulla mukaan!" Pisaraturkki sanoi toiveikkaana.

"Hienoa!" Tuiskutuuli sanoi ja nuolaisi kolli päälaelta.

"Metsästetään kala tai pari." Pisaraturkki sanoi kun he saapuivat joelle.

"Selvä Pisaraturkki!" nuori naaras naukaisi ja puski soturia.

"Kala tai pari!"

He saivat neljä kalaa. He raahasivat ne leiriin. Siellä päälikkö kehui heitä kun he oma-alotteisesti toivat klaanille ruokaa.

"Tuiskutuuli ja Pisaraturkki te voitte nyt levätä!" Rastastähti sanoi.

"Minä voin johtaa partiota!"

"Kiitos Rastastähti!" Tuiskutuuli sanoi ja käpertyi lepäämään Pisaraturkin viereen.

"Mennäänkö huomenna hetkeksi karkuun soturin tehtäviä?" Pisaraturkki kysyi kun he olivat saaneet peseytyä rauhassa.

"Kuten miksi?" Tuiskutuuli kysyi ihmeissään.

"Vaikka siksi että sipi supi..." Pisaraturkki kuiskasi Tuiskutuulelle.

"Tietysti jos se sinulle sopii!" Tuiskutuuli hihkaisi ja nuolaisi kumppaniaan.

"Lähdetään auringon noustessa!" Pisaraturkki sanoi ja käpertyi sammalvuoteelleen nukkumaan.

"Minä rakastan sinua Pisaraturkki." Tuiskutuuli naukaisi ja sulki silmänsä ja painautui turvaisaan Pisaraturkin pehmeään turkkiin.

>Kiitos Tähtiklaani!< hän ajatteli kun nukahti.

"On hyvä tietää, että sinulla on kaikki hyvin, Tuiskutuuli." sanoi ääni Tuiskutuulen unessa.

"Niin minustakin!" Tuiskutuuli vastasi vaikka ei avannut edes silmiään vaan nukkui vaan.

>Niin minustakin!< hän ajatteli...

 

//Jatkuu! Tuli tällainen TOSI tylsä pätkä!!!//

 - Sarppa YP | Kommentit (3)
| Kommentoi

And you new life has begun.. as deputys' duties.
03.08.2013 17:57 | Haukkatuli /Rikko YP

Haukkatuli oli partiossa Käpytassun ja Seittijalan kanssa. Kaikki oli mennyt mainiosti, aina siihen saakka, kun Jokiklaanin rajalta kuului huuto ja haavoittunut Tammikynsi ryntäsi esiin pusikosta.

"Yksiviiksi.. Jokiklaanin partio.. Hyökkäys!" hän puuskutti sekavasti. Haukkatuli ajatteli nopeasti.

"Käpytassu, vie Tammikynsi leiriin ja hae apua. Seittijalka, mennään apuun," hän maukui ja raidallisen tumman kollin nyökättyä syöksyi kohti Jokiklaanin rajaa. 

Rajan tuntumassa oli täysi taistelu päällä. Tuuliklaanin kissat olivat voitolla, ainakin toistaiseksi, mutta ruskea, raidallinen ruumis makasi jossain aukion reunoilla liikkumattomana. Naaras ei ehtinyt ajattelemaan sitä juuri nyt, ainoastaan taistelu merkitsi hänelle jotain. Haukkatuli iski ensimmäisen epäonnisen soturin kimppuun, joka sattui olemaan Mustakynsi. Kolli sähisi raivokkaasti hopeanharmaan iskeytyessä hänen selkäänsä suurella voimalla. Naaras tarttui kiinni tämän selästä ja alkoi raastaa tämän kylkiä veitsenterävillä kynsillään. Musta kolli ulisi ja käännähti selälleen luullen naaraan jäävän alle, mutta tämä loikkasikin jaloilleen ja alkoi riipiä kollin paljasta vatsaa. Mustakynsi ärähti ja viilsi naaraan korvaa kynsillään. Haukkatuli tunsi veren alkavan virrata ja syvällä mielessään hän tiesi osan korvasta repeytyneen irti. Ainakin tykyttävä kipu muistutti siitä, mutta tämä piti mölyt mahassaan. Naaras iski vastaan kahta kauheammin ja kamppasi lopulta Mustakynnen hännällään. Sitten tämä hyökkäsi uudelleen kollin kimppuun kynsien armottomasti tämän vatsaa. Musta, lihaksikas kissa rääkäisi ja pakeni taistelusta. Haukkatuli huohotti raskaasti pää alhaalla, veri valui haavasta tämän kuonoa pitkin. Niimpä hän ei huomannut Perhonsiiven hyökkäävän, ennenkuin kaatui maahan. Naaras loikkasi raivoissaan jaloille ja syöksyi silmät leimuten kohti kullanruskeaa soturia.  Naaras kiljaisi tuskasta Haukkatulen viiltäessä tämän kylkeä. Veri pisaroi tummaan maahan, ilma toi mukanaan sateen tuoksua, joka peittyi veren kuvottavan hajun alle. Meteli oli hirvittävä, kun noin toosta kymmentä kissaa mukiloi toisiaan minkä kerkesivät. Perhonsiipi vajosi maahan kivun voimasta. Hopeanharmaa naaras ei antanut armoa, vaan potkaisi toista naarasta niin, että tämä lensi aukion toiseen päähän saakka. Juuri ajoissa kuului ulvaisu, ja lisää Tuuliklaanin väkeä syöksyi nummelta alas laaksoon. Haukkatuli oli väsyneempi, kuin oli tiedostanutkaan, ja tämä hoippui Mustahaukan tukemana taistelun päätyttyä pensaikon halki. 

---

Hopeanharmaa raidallinen naaras nosti päätään kuullessaan jonkun kutsuvan. Haukkatuli sähähti ja hieraisi kaulaansa, jossa oli vanha arpi muistona jostakin taistelusta. Kuka ihme tahtoi herättää hänet nyt? Hän oli ollut haavoittunut taistelussa ja oli nukkunut koko ajan auringonhuipusta lähtien. Kipu tuntui kyllä nyt kaikonneen.

"Haukkatuli!" huudahdus kuului taas pesän ulkopuolelta. Ääni oli tämän kumppanin, Mustahaukan. Hän ei voisi herättää tätä ilman järkevää syytä. Naaras pomppasi jaloilleen ja asteli arvokkaasti pois pesästä. Auringon vaalea valo sai tämän hopeanharmaan turkin säkenöimään. Koko klaani näytti saapuneen aukiolle, Varistähti seisoi tiukkana kivellä, Yksiviikseä ei näkynyt, hän oli varmaankin yhä parantajan pesässä. Kolli oli kyllä näyttänyt aika huonolta. Joten ei kai ihmekään.

"Mitä täällä nyt tapahtuu?" Haukkatuli sihahti Mustahaukan korvaan. 

"Varistähti nimittää kai uuden Varapäällikön." kolli maukui ja virnisti aivan kuin olisi vielä tiennyt jotain. Hopeanharmaa kurtisti vielä kulmiaan, muttei ehtinyt kysyä mitään kun savunharmaa, pieni kolli alkoi puhua.

"Edellinen varapäällikköni Yksiviiksi on vahingoittunut vakavasti taistelussa, eikä voi jatkaa soturin tehtävissä. Valitsen uuden varapäällikön hänen toiveidensa mukaisesti."

"Lausun nämä sanat Tähtiklaanin edessä, jotta soturi esi-isät voisivat kuulla ja hyväksyä valintani." Haukkatulen silmissä oli jokseenkin mielenkiinnoton katse. Mitä väliä oli uudella jollakin varapäälliköllä?

"Tuuliklaanin uusi varapäällikkö on Haukkatuli." Varistähti pamautti ja loi salaa soturiin ihailevan, rakastavan katseen. Hopeanharmaan suu loksahti auki, mutta tämä asteli lamaantuneena kivelle varapäällikön paikalle.

"Haukkatuli! Haukkatuli! Haukkatuli!" koko klaani huusi tuon nimeä kunnioituksen merkiksi. Kaikkien silmät kiiluivat tähtien loisteessa, naaras tunsi muistavansa tuon hetken ikuisesti. Mutta Jokiklaanin uuden hyökkäyksen uhka häilyi ilmassa, eikä Myrskyklaaniinkaan voinut luottaa. Tästä tulisi vielä hyvin vaikeaa.

 - Haukkatuli /Rikko YP | Kommentoi

Everything gonna be alright
30.07.2013 12:34 | Varpusenlento

2. Luku

 

Katsoin sumeasti eteenpäin ja tunsin polttavien kyynelten virtaavan alas poskilleni. Luulin olevani kuollut, sillä en tuntenut enää polttavaa kipua, joka lävistäisi kehoni. 

"Nouse ylös veli." Lempeä ääni maukui yläpuoleltani ja sai minut hätkähtämään.Olin kaivannut niin paljon tuota ääntä!

"Vatukkapentu!" Hihkaisin vaalealle naaraalle. Nousin välittömästi ylös ja puskin sisareni pienoista kehoa. Ilon kyyneleet tippuivat vasten maan selkää.

"Miksi jätit meidät? Vanhempani kaipasivat sinua, ja Sulkaturkin takajalatkin ovat halvaantuneet..." Kerroin tukahtuneella äänellä. Vatukkapennun silmissä loisti aito suru. 

"En halunnut jättää teitä, enkä oikeastaan koskaan jättänyt. Olen suojellut teitä täältä Tähtiklaanista käsin." Naaras maukui ja nuolaisi lohduttavasti. "Sulkaturkin onnettomuus olisi ollut pahempi, ja hän olisi kuollut, ellen olisi auttanut tätä."

Katsoin silmät säihkyen pikkusisartani. Oliko tämä tosissaan? Hän pelasti emomme hengen! Kuitenkin pelko kasvoi mielessäni, yhden kysymyksen takia.

"Olenko minä kuollut?" Mau'uin ja nielaisin hermostuneena palan kurkustani. Vatukkapentu päästi huvittuneen kehräyksen.

"Et ole, ei ole vielä sinun aikasi. Alhaalla sinua odottaa suuri, iloinen yllätys." Naaras maukui. Samassa, kuin merkistä, sisareni hahmo alkoi haihtua, kuten myös ympäristö. Oli aikani palata kehooni.

 

Säpsähdin hereille, ja kuulin Kielonkasteen onnelliset naukaisut. Katsoin hölmistyneenä kumppaniani ja naukaisin ihmetykseni. Valkean naaraan silmät säihkyivät kovasti ja tämä katsoi minuuun.

"Varpusenlento, sinusta tulee isä!" Soturi huudahti. Suuni leveni iloiseen virneeseen ja tiesin nyt, mitä Vatukkapentu oli tarkoittanut yllätyksellä. Nousin vaivoin ylös ja raahustin voimattomasti parantajan pesän suuaukolle, ja muut katsoivat minua huolestuneina. En välittänyt siitä, vaan katsoin Hopeahäntää joka loisti kirkkaana taivaalla.

"Kiitos kaikesta Vatukkapentu." Maukaisin hiljaa taivaalle, jossa yksi tähti loisti hetken kirkkainpana kuin muut. 

 

//Tuli pätkä ja erilainen kuin Kielonkasteen mut ihsm :3

 - Varpusenlento | Kommentit (2)
| Kommentoi

When world is not enough
30.06.2013 14:18 | Vaahterankukka

                                                          When world is not enough

16. Luku

Heräsin ylös, aurinko alkoi kajastaa ”pesämme” sisään. Rikkovarjo katseli ulos, räpäytin unisesti silmiäni ja haukottelin hiljaa. Tassuttelin kollin viereen ja tämä katsahti minuun.

”Huomenta”, mau’uin unisesti, kolli vain murahti jotain epämääräistä vastaukseksi. Aloin sukia takkuista turkkiani, katsoin hetken pullottavia kylkiluitani. Näin huonossa kunnossa tuskin olin edes siellä luolassa, luolan tunkkainen haju tulvahti kuonooni. Ravistin inhosta päätäni saadakseni hajun pois kuonostani, onnekseni se onnistui. Huokaisin ja jatkoin turkkini sukimista, se ei ollut helppoa, kun joka paikassa oli takkuja. Suin rivakasti turkkiani, helppoa ei ollut, mutta suhteellisen nopeasti meni.

”Tiedän tien takaisin metsään”, Rikkovarjo maukui, nyökkäsin pienesti.

”Hyvä, mennään sitten”, mau’uin ja loikkasin ulos piilopaikastamme. Räpyttelin silmiäni kirkkaan valon takia, kuitenkin hetkessä ne tottuivat valoon. Rikkovarjo tuli vierelleni ja nyökkäsin tälle merkiksi, että olen valmis. Rikkovarjo lähti hitaalla juoksulla kohti metsää, ja nopeutti sitä kokoajan. Yritin pysyä kollin perässä, mutta silti jäin aina vähä vähältä kollin jälkeen. Joka kerta kun tassuni osuivat maahan niihin sattui vain aina enemmän, kaksijalkalan kova jatkuva Ukkospolku ei sopinut suhteellisen pehmeille polkuanturoilleni.

”Rikkovarjo… o-odota…” puuskutin kollin jäljessä ja tämä käännähti ympäri, kesti hetki ennen kuin sain kollin kiinni. Pysähdyin hetkeksi kollin viereen puuskuttamaan ja heilautin häntääni merkiksi jatkaa. Kolli nyökkäsi ja lähti tassuttelemaan tällä kertaa hitaammin. Aurinko porotti kuumottavasti taivaalla, oloni tuntui väsyneeltä ja turkkiani kuumotti ikävästi. Huokaisin hiljaa ja heiluttelin pienesti häntääni hätistääkseni kärpäset ympäriltäni. Jokainen askel oli raskas, tassuttelimme kohti puoli siltaa, itse asiassa se näkyi jo. Tassuttelimme Jokiklaanin reviirille, jokin räsähti pusikossa, hätkähdin ja käänsin pääni äänen suuntaan.

”Kuka siellä?” Rikkovarjo sähähti, pian pusikosta nousi ruskea raidallinen pää.

”Kotkankiito!” Rikkovarjo maukui innoissaan, loppu partio tuli esille pusikosta. Katsoin jokaista soturia ja oppilasta yksi kerrallaan.

"Rikkovarjo? Ja Vaahterakukka! Luulimme ettet palaisi enää”, Kotkankiito maukui, tiesin kyllä, että kolli tarkoitti minua. Hymähdin hyväntuulisesti, ja vilkaisin metsään, kuin olisin nähnyt jotain. Tukala olo nousi koko kehoni läpi, ravistin mielestäni näkemäni mustan varjon, joka loikkasi piiloon. >Sinä näit vain harhoja< ajattelin hiljaa itsekseni.

"Niin, siitä puheen ollen, voisiko joku teistä viedä hänet leiriin?" Rikkovarjo kysäisi, katsoin silti vielä metsään, mutta varjoa ei näkynyt. Ajatuskin siitä, että Piikkikynsi olisi täällä sai oloni tukalaksi.

”Minä voin tehdä sen”, Symbolihäntä maukui ja astui askeleen lähemmäs minua, nyökkäsin väsyneesti.

”Mennään”, kolli maukui ja alkoi johdattaa minua kohti leiriä.

”Kiitos Symbolihäntä”, huokaisin hiljaa, askeleet tuntuivat paljon raskaimmilta möykkyisessä maastossa.

”Mitäpä tuosta”, kolli maukui, yritin hymyillä kaikilla voimillani, mutta sain vain pienen hymyn suun pieleeni. Olimme jo lähellä leiriä, kuonooni tulvahti monen kissan tuoksuja, klaanitovereideni. Astelin kollin takana, tämän näyttäessä reittiä kolli meni minun edelläni leiriin.

”Symbolihäntä, mitä on tapahtunut?” kuului Rastastähden huolestunut ääni, astelin koko ajan lähemmäs leiriä.

”Ei mitään ole sattunut”, Symbolihäntä rauhoitteli päällikköä. ”Toin vain hänet leiriin”, kolli jatkoi ja viittasi hännällään minuun, löntystelin leiriin raskain askelin.

”Vaahterankukka?” päällikkö maukui yllättyneesti, ”Nyt menet parantajan pesään, Teerenlennon luo, ja huomenna saat selittää ” nyökkäsin kunnioittavasti päällikölle ja aloin löntystellä Teerenlennon luo.

”Hei”, tervehdin hiljaa parantajaamme, parantaja käännähti ympäri.

”Iltaa”, tämä maukui ja silmäili rähjäistä turkkiani nopeasti.

”Laitan haavoihisi hämähäkinseittiä, ja annan sinulle unikonsiemeniä”, naaras maukui ja lähti ontumaan yrttikätkölleen, tämä touhusi hetken siellä, ja toi lehtikääreen - jonka sisällä oletin olevan unikon siemeniä - ja tämä oli käärinyt tassunsa ympärille hämähäkin seittiä. Naaras onnahteli hitaasti luokseni.

”Teerenlento, kävisin mieluusti haukkaamassa happea ennen kuin otan nuo unikonsiemenet”, mau’uin naaraalle, tämä katsoi minua hieman epävarmasti ja poistui pesästä. Naaras palasi, ja tämän mukana tuli Rastastähti.

”Vaahterankukka, oletko ihan varma?” Naaras kysyi epäillen. Nyökkäsin itsevarmasti naaraalle.

”Laitan soturin mukaasi”, naaras maukui vielä ja kääntyi, ponnahdin pystyyn nopeasti.

”En minä tarvitse soturia, en ole mikään oppilas”, naurahdin naaraalle, tämä katsoi minua.

”Rikkovarjo ei antaisi minun päästää sinua yksin tuossa kunnossa”, naaras maukui, tuhahdin hiljaa.

”Olisi eri asia jos kolli olisi juuri nyt täällä”, mau’uin naaraalle.

”Hyvä on”, naaras maukui hiljaa, hymyilin hiljaa ja poistuin leiristä.

”Kiitos”, mau’uin vielä päällikölle matkallani ulos leiristä. Tassuttelin hitaasti, kuitenkin tassuihini lisäsi vipinää epämiellyttävä kolmen hajun yhdistelmä. Rikkovarjon, veren ja Piikkikynnen hajut. Juoksin kaikkien voimieni edestä, voisin kuolla kumppanini puolesta, mutta en voisi vain jäädä katsomaan kun tämä kuolee. Pian pääsinkin paikkaan, mistä haju oli tullut, ja kuulin selvästi Piikkikynnen sanat.

”Hyvästi Rikkovarjo”, kolli oli kohottanut käpälänsä kumppanini kaulan ylle.

”Piikkikynsi”, mau’uin hieman hermostuneena, kolli käänsi päänsä minuun päin.

”Jos sinulla on yhtään kunniaa, tapa minut ennen häntä”, mau’uin varmemmin, virne levittyi kollin suu pielelle.

”Mieli hyvin, kaunokainen”, kylmä katse nousi silmiini.

”Älä enää ikinä sano minua kaunokaiseksi”, mau’uin, ja loikkasin ympäri ja aloin juosta. >Mitä kauemmas vien hänet Rikkovarjosta, sitä parempi< ajattelin ja juoksin niin kovaa kun tassuistani pääsin. Olin jo pitkän matkan päässä kumppanistani. Yhtä äkkiä tunsin, kun jokin tarttui takatassuuni. Sillä oli terävät hampaat, jotka lävistivät ihoni. Vetäisin kaikilla voimillani tassuani irti, katsahdin taakseni, se ei ollut Piikkikynsi, vaan ketun ansa >voi ei<, ajattelin paniikissa ja näin kuinka Piikkikynsi juoksi lähemmäs ja loikkasi lopulta päälleni.

”Siitäs sait”, kolli maukui ja raapaisi minua kylkeen, ulvaisin kivusta. Se ei ollut ainoa kerta, kolli jatkoi vain, alkujaan tämä raapaisi vasemman korvani päädystä palasen pois. Pidin sillä kertaa kivunhuudot omassa suussani ja tyydyin vain irvistämään. Piikkikynsi raapaisi poskeeni inhottavan haavan, ja ulvaisi hiljaisen kivun huudon. Kolli virnisti, ja raapaisi syvän haavan kylkeeni, joka ylettyi aina selkärankaan saakka. Ulvaisin kivusta, haavaa poltteli ja näkökenttäni alkoi muuttua punaiseksi. Verta alkoi kasaantua ympärilleni, lätäkköinä, ja se sekoittui turkkiini, saaden sen näyttämään punaiselta ja takkuiselta. Kolli käänsi minut vatsalleen ja raapaisi vatsaani syvän haavan ja tämä työnsi tassunsa sinne, tunsin kuinka kolli etsi jotain. Kunnes vasta tajusin kun tämä oli raapaissut sen melkein kokonaan halki, tämä oli halkaissut melkein kokonaan jotain todella tärkeää, sydämeni. Veri alkoi pulputa haavasta nopeaa vauhtia, ja silmissäni alkoi sumentua. Kohta kaikki Piikkikynnen aiheuttamat tuskat olisivat ohi. Sydämen lyönnin päästä olin kuollut, vaikka sydämeni ei kylläkään enää toiminut, eikä veri enää kiertänyt. Emoni oli edessäni, tämä katsoi minua säälien.

”Mennäänkö?” kysyin nopeasti tältä, sillä en halunnut enää palata tuohon tunteeseen.

”Mennään, seuraa minua minä näytän tien”, tämä maukui.

 

//eli siis Vaahto kuoli nyt, eh, ei mitään kauneinta luettavaa. Ja sitteh sen ruumis löyetään vast parin päivän päästä

 - Vaahterankukka | Kommentit (3)
| Kommentoi

-She hate the road when you’re missin' home-
18.05.2013 15:23 | Vaahterankukka

15. Luku

-She hate the road when you’re missin' home-

”Mitä!” mau’uin järkyttyneenä, ”Sinun kumppanisi? En ikinä olisi, sitä paitsi minulla on jo kumppani, Rikkovarjo”, syljin sanat suustani, Hämy ei heilauttanutkaan korviansa.

”No mutta, pikku Usva, sinulla ei taida olla muita vaihtoehtoja”, tämä maukui.

”Miten niin, voihan täältä aina jollain tavalla päästä pois, ja mitä Usvaan tulee, se ei ole aito nimeni”, naurahdin tälle ja livahdin tämän luota, ja juoksin karkuun. Anturoihini sattui kamalasti juostessani, mutta ei voinut mitään, en halunnut kuolla täällä. En tänään, en huomenna, en ilman Rikkovarjoa. >Noilla ei näytä olevan kovin hyvä hajuaisti< ajattelin onnekkaana, loikin pitkiä loikkia hämätäkseen heitä. Katsahdin puuta, ja ajattelematta säntäsin siihen. Loikin jollekin kestävälle oksalle, ja jännitin lihakseni valmiina hyppyyn. >Sinä et välttämättä selviä siitä Vaahterankukka, mutta ainakin kuolet arvokkaasti etkä noiden mänttien seurassa< ajattelin ja hyppäsin toiselle oksalle, ja sen jälkeen vielä toiselle. Kunnes hyppäsin maahan, ja aloitin taas pakomatkan. Ikäväksi onnekseni Hämy loikkasi juuri selkääni, en ollut huomannut kollia loikkiessani puissa. Tassuni pettivät valtavan kollin painon alla, huokaisin syvään, eikö hän millään voisi luovuttaa? Hämy raapaisi kylkeäni terävillä kynsillään, joten kajautin ilmoille rääkäisin kivusta. Huohotin hetken ennen kuin rääkäisin uudelleen, nyt minulle riitti. Livahdin nopeasti Hämyn alta, ja jatkoin juoksua. Kolli oli raapaissut poskeeni ikävän haavan, siihen kirveli inhottavasti, mutta nyt juuri en keskittynyt siihen. Kiihdytin vauhtini äärirajoille, vaikka se kirpaisikin ikävästi lavassa olevaa haavaa. Tuntui kuin lentäisin, tosin kaksijalkalassa se ei ollut niin enkelimäistä, tassuihin kirveli jatkuva Ukkospolku. Ja Ukkospolku sai polkuanturat halkeilemaan. Sykkeeni nopeutui ja hengittäminen kävi raskaaksi näin pitkän matkan takia, onneksi kuitenkin jaksoin, sillä jokaisella eläimellä on pakovietti. Yritin tasoittaa hengitystäni, mutta turhaan, jouduin lopettamaan matkani siihen. Hengitin rauhallisesti, ja näin jo horisontissa Hämyn juoksevan, >Ei hänkään voi juosta ikuisesti< ajattelin pikaisesti ja pinkaisin takaisin juoksuun. Tassuni viilettivät pitkin Ukkospolkua, hirviö juoksi vastaani, mutta tällä kertaa en välittänyt siitä. Ilta alkoi vaihtua yöksi, tänä yönä minulla oli paljon muuta tekemistä, kuin vain nukkua. Tänään olisi kyse elämästä ja kuolemasta. Kylkiluuni alkoivat erottua hyvin repaleisen turkkini alta, ei kai minusta tulisi heidän näköisiä? Nyt kun en kerinnyt metsästää, syömisestä puhumattakaan. Ikuinen pako matka uuvutti minua, ero Rikkovarjosta kaivoi minua sisältä päin. Pysähdyin hetkeksi ja katsoin taakseni, ei ketään tullut onnekseni, huokaisin helpotuksesta ja jatkoin matkaa kävellen. Yhtä äkkiä joltain pikkukujalta hyppäsi suurehko musta kissa selkääni, kukas muukaan kuin Hämy? Tämä painoi minut nopeasti ja helposti maahan.

”Luulitko pääseväsi pakoon minulta?” tämä kysyi naurahtaen, katsoin viileästi Hämyä, kolli painoi jykevän käpälänsä kurkkuni päälle ja puri kylkeäni kovaa. Ulvaisin kivusta ja potkaisin Hämyn takajalkoja, kolli huojui ja menetti tasapainonsa irrottaen hampaansa lavastani. Tämän tassut pettivät kollin alta, ja sain tilaisuuden paeta. Juoksin äärirajoillani pois kollin luota, nyt pitäisi metsästää vähän, jotta jaksaisin ikuista juoksemista. Sykkeeni nousi nousemistaan, juoksin hiekkapolulla, hiekka pöllysi keuhkoihini ja sai aikaan yskänpuuskan. Jouduin pysähtymään yskänpuuskan takia, ylös meni rinne, ja sen takana oli metsää. Juoksin pää viidentenä jalkana metsään, sen huomasin ettei se ollut kotimetsä, mutta sieltä saisi ainakin saalista. Haistoin nopeasti ilmaa, kuonooni tulvi monen riistaeläimen tuoksu, nuolaisin huuliani. En ollut kuitenkaan varma, saisinko saalista näin huonossa kunnossa? Mutta aina täytyy yrittää, paikansin nopeasti jäniksen hajun, pystykorva söi ruohoa pahaa arvaamatta. Loikkasin pusikosta eläimen päälle, mutta voimani eivät riittäneet jäniksen kaatamiseen, joten se pakeni ja minä jäin vailla ruokaa. Kuonooni leijaili variksen voimakas aromi. No, ei heti pitäisi luovuttaa, ja minä en luovuttanutkaan. Paikansin variksen olin sijan, ja hiivin pusikon taa, jännitin lihakseni valmiina loikkaan. Loikkasin variksen päälle, mutta lintu pelästyi kun loikkasin esiin pusikosta ja lähti siivet lujaa räpyttäen, minulle jäi vain tassuihini kolme sulkaa. No, kolmas kerta toden sanoo. Hengitin rauhallisesti ja suljin silmäni, haistelin mitä saaliita ympäristössäni oli, kuuntelin jokaisen kepin rasahduksen. Avasin lopulta silmäni, takanani olevassa pensaikossa räpisteli joku eläin, vilkaisin vikkelästi taakseni. Ja huomasin pienen metsähiiren, no saalista edes jotain, loikkasin tämän päälle nopeasti ja tein helposti - tälle kertaa – armoniskun.  Hiiren ruumis valahti hetkessä hervottomaksi, tassuttelin tyytyväisesti puuhun syömään hiiren, siellä olisin toivottavasti turvassa kaikelta häslingiltä. Söin hiiren mehukkaan lihan nopeasti ja heitin sen ruumiin menemään. En uskaltanut kuitenkaan nukkua, vaikka univelkaa olikin. Sillä nukkuessa kuolema saattaisi koitua nopeasti. Lintujen laulu alkoi hiipua olemattomiin, tältäkö tuntui olla saalis eläin? Nopeasti alkoi rankkasade, joka kasteli turkkiani, mutta en vaivautunut menemään sitä pakoon.

 

Yön valvoneena onkin aika väsynyt, mutta jos on valvonut monta yötä putkeen, no miten sen nyt ottaa? Olin ollut poissa klaanista jo puoli kuuta, ero kumppanistani alkoi kaivaa sydäntäni sisältäni. Katsoin väsyneenä metsän päätyyn, mutta sydämeni hypähti kurkkuun huomatessani Hämyn metsän reunalla, katse kohdistettuna minuun ja virne kasvoilla. Loikkasin nopeasti alas puusta ja aloin juosta henkeni edestä poispäin, mutta Hämy sen kun seurasi minua itsekin juosten. Sykkeeni nousi ja hengitys alkoi tihetä, muta lensi juostessani metsäpolulla. Kunnes juoksin metsän toiseen päätyyn, ja siitä alkoi Ukkospolku. Ukkospolun karhea pinta sattui polkuanturoissa, juoksin peloissani Hämyä pakoon. Käännyin tassut luistaen toiselle kujalle, joku kolli tuijotti siinä etenemistäni, tämä oli harmaa. Turkkimme hipaisivat toisiaan, en silti välittänyt kollista, vaan jatkoin matkaa. Takaani kuului Hämyn rääkäisy, ja sen jälkeen tuli hiljaisuus. Hiljensin vauhtiani, mutta yhtäkkiä takaani alkoi kuulua nopeita juoksu askeleita. Lähdin paniikissa juoksemaan eteenpäin, askeleet lähestyivät hetki hetkeltä. Kolli yritti huutaa jotain, mutta en saanut selvää, enkä aikonut ottaakaan selvää. Askeleet lähestyivät lujaa vauhtia, ja yritin nopeuttaa juoksuani. Se nopeutui hiukan, mutta voimani alkoivat olla silti lopussa. Kuitenkin takanani oleva kolli oli jo liian lähellä, ja loikkasi päälleni. Kolli käänsi minut hitaasti ympäri, katsoin tätä pelon ja kivun vääristämällä katseella.

”Oletko kunnossa”, tämä kysyi lempeästi ja käänteli päätäni hieman katsahtaakseen haavojani, kolli painoi lempeästi tassunsa poskelleni, irvistin kivusta hiljaa. Katsoin hiljaa - sanomatta sanaakaan - kollia, vasta nyt aloin kunnolla tajuta, kuka tuo oli.

”Ri-rikkovarjo?” takeltelin, kolli katsoi minuun lempeästi.

”Olen tässä, mutta nyt sinulle pitäisi saada saalista, tai muuten näännyt nälkään”, tämä maukui ja vilkaisi huolestuneena kylkiluitani. Nyökkäsin epävarmasti, ja epäluottamus virtasi silmiini, kolli näytti huomaavan sen.

”Vieläkö sitä pentua murehdit?” kolli kysyi lempeästi, nyökkäsin uudelleen tälle.

”Se oli vain jonkun kulkukissan tytär, kulkukissa taas oli ystäväni, mutta tämä menehtyi sitten ja pyysi minun huolehtivan pennusta”, kumppanini maukui ja kosketti kuonoani kuonollaan, katsoin hetken kollia, mutta lopulta nyökkäsin tälle. Kolli erotti kuonomme toisistaan.

”Hyvä on, uskon sinua”, mau’uin tälle, ja Rikkovarjo hymyili lempeästi.

”Kiitos”, kolli maukui ja kosketti kuonoani omallaan, suljin silmäni hetkeksi.

”Etsitään sinulle joku turva, jossa voit nukkua, hoidan loput”, kolli kuiskasi, nyökkäsin hiljaa, nyt muistin miksi olin rakastunut tähän kolliin. Avasin silmäni, Rikkovarjo nousi pois päältäni ja kampesin itseni ylös. Kävelyni oli huteraa, ja kolli huomasi sen helposti, tämä tuli vierelleni ja tuki minua. Kolli ohjasi minut pienelle kujalle, ja siitä johonkin tämän löytämään salakäytävään.

”Nuku täällä, huomenna kaikki on paremmin”, kolli kuiskasi korvaani, nyökkäsin ja asetuin makaamaan. Nukahdin nopeasti, vihdoinkin rauhallinen yö uni.

 

Heräsin tuoreen riistan tuoksuun, avasin silmäni ja nuolaisin huuliani. Rikkovarjo istui oviaukon edessä, katsahdin nopeasti turkkiani, kolli oli sukinut sen ja laittanut haavoilleni hämähäkin seittiä.

”Huomenta”, mau’uin hiljaisella äänellä, Rikkovarjon korvat nousivat pystyyn, ja tämä käänsi katseensa minuun. Hymy levisi tämän kasvoille, katsoin kollia vielä hieman tokkurassa.

”Huomenta”, kolli maukui ja tassutteli luokseni, tämä kosketti nopeasti kuonoani. Sen jälkeen tämä haki jäniksen saalis kasastaan, jossa oli vielä fasaani ja pari talitiaista. Vesi herahti kielelleni nopeasti, Rikkovarjo laski jäniksen tassujeni juureen.

”Syö se, tarvitset voimia”, tämä sanoi lempeästi ja söin jäniksen parilla nälkäisellä haukkauksella, nuolin nopeasti viimeisetkin jäniksen rippeet viiksistäni. Enää pitäisi päästä takaisin kotiin, toivottavasti Rikkovarjolla olisi edes jotain hajua, missä olisi kotimetsä.

 - Vaahterankukka | Kommentit (2)
| Kommentoi

-Vain kuiskaus rakkaudesta-
14.05.2013 18:23 | Vaahterankukka

14. luku

-Vain kuiskaus rakkaudesta-

Avasin silmäni rauhallisesti, ja haukottelin syvään. Olin hieman väsynyt, mutta minkäs sille voi, jos heräili yöllä melkein koko ajan? En luottanut ollenkaan Hämyyn, ainakin olin edelleen samassa paikassa kuin kuun kierto sitten, samoin kuin kolli. Miksi tuon piti jäädä puun juurelle? Oli miten oli, loikkasin puusta alas komealla loikalla, tasapaino ei huojahtanutkaan. Hämy säpsähti hereille, ja tämä katsoi minua tokkuraisena.

”Minne menet?” tämä kysyi unisena ja painoa päänsä takaisin maahan, katsoin tätä tuimasti.

”Kotiin, minulla on jo tarpeeksi ikävä Rikkovarjoa”, mau’uin tälle tylysti.

”Ai jotakin veljeäsi, vai?” tämä kysyi, vastasin kollin katseeseen hiljentävällä, mutta tylyllä katseella.

”Ei, vaan kumppaniani”, mau’uin päättäväisesti ja lähdin kulkemaan katua pitkin.

”Odota Usva”, korvani heilahtivat ja viikseni väpättivät huvittuneesti, luuliko kolli minua todella usva nimiseksi naaraaksi? Mutta sitten vasta muistin, että olin kertonut tälle olevani Usva.

”Niin?” vastasin, ja käänsin pääni kolliin päin. Tämä kiirehti luokseni, ja aikoi koskettaa kuonoani omallaan, mutta väistin sen kylmästi.

”Haluaisitko nähdä joukkoni? Omanlaisen klaanini?” tämä kysyi ja katsoi minua toiveikkaasti.

”Hyvä on, mutta haluan käydä katsomassa vielä yhtä ystävääni”, mau’uin tälle lyhyen harkinnan jälkeen kylmästi, äänessäni ei kuullut lämmöstä kuiskaustakaan. Hämy hymyili lempeästi, mutta en vastannut tämän hymyyn. Kolli asteli viereeni niin, että turkkimme hipoivat toisiaan, mutta menin kauemmas kollista. En kestänyt tätä jotenkin, en edes luottanut tähän ystävänä. Anturani alkoivat halkeilla pienesti, ja kylkiluut näkyivät selvemmin turkkini alta, hymähdin hiljaa ja kiihdytin vauhtiani kävelystä nelistämiseen. Tuuli siveli juostessa turkkiani, olin kaivannut jo sitä tunnetta. Miten pystyisin asumaan kaksijalkalassa? Ilman ystäviäni, ilman kumppaniani ja pentujani? Ilman saalistus retkiä Rikkovarjon kanssa, tai mennä hänen kanssaan nukkumaan yhdessä, miten pärjäisin ilman sitä? >Minun on päästävä täältä pois ja äkkiä< ajattelin turhaantuneesti kun hyppäsin aidalle. 

”Sinun on parasta pysyä täällä”, sihahdin tälle, ja loikkasin Kasteen puutarhaan. >Missähän Kaste on?<

”Kaste? Säde?” sihahdin, ja yllätykseksi kellanpunainen naaras käveli puskasta esiin.

”Missä Kaste on?” kysyin Säteeltä, ja naaras katsoi minua hetken.

”Haen hänet”, tämä maukui lopulta ja pujahti kissanluukusta sisään, istuin alas ja aloin sukia rintaani pienesti, Kaste ilmestyi luukusta.

”Vaah-” tämä aloitti, mutta juoksin tämän luo ja tukin suun.

”Sano minua Usvaksi”, sihahdin tälle, ja kolli katsoi minua kummissaan mutta nyökkäsi.

”Tiedätkö mistä täältä pääsee pois, metsään?” kysyin tältä hiljaa, ettei Hämy kuullut.

”Säde tietää, hän oli metsässä, mutta lähti pois”, tämä sähähti hiljaa, ja liikautin korviani merkiksi, että kuulin. Katsoin kysyvästi naarasta, ja tämä käveli luokseni ja kuiskasi korvaani.

”Etsi pikku metsä ja mene sen korkeimpaan puuhun, ja tähystä sieltä”, tämä neuvoi, ja nyökkäsin päätäni.

”Mutta aika rientää, minun pitää nyt mennä, toivottavasti tapaamme vielä”, mau’uin kovempaan ääneen, toivoen, että Hämy kuulee sen. Käännähdin ympäri ja loikkasin aidalle ja siitä alas. Olin taas saanut tärkeää tietoa, pitäisi siis vain etsiä korea puu… Hetkinen! Olin nähnyt sellaisen, olin pysähtynyt huomaamattani, mutta lähdin juoksemaan kohti pikkumetsää. Sinne, missä olimme yöpyneet. Kiihdytin vauhtiani kun näin jo pikkumetsän suurimman, ja korkeimman puun. Pääsin vauhtini äärirajoille, ja tuntui kuin lentäisin. Toki hengitykseni vauhti nopeutui juoksu vauhtini mukana, ja pulssini nousi, mutta mitä minä siitä välitin? Kunhan pääsisin vain takaisin metsään, ja eroon Hämystä. Juoksin puun juurille, huohotin puun juurella, ennen kuin lähdin kiipeämään. Väläytin kynnet esille ja otin niillä tukevan asennon puusta, ja aloin kiipeämään. Aina vain korkeammalle ja korkeammalle, mikä tahansa korkeus ei käynyt, sillä minun pitäisi nähdä kaksijalkojen pesien yli. Kiipesin korkealle puuhun, niin latvustoon kuin pystyin. Pääni pöllähti lehvistön läpi kovaäänisesti, ja kaikki puussa olevat linnut lensivät kirkuen pois. Mutta en välittänyt siitä, tähystin kaksijalkojen pesien läpi, >äh… tuolla on vain pesiä pesien perään< ajattelin kyllästyneesti ja käänsin päätäni oikealle. >Näenkö unta?! Vai onko tuolla oikeasti puita?< ajattelin häkeltyneenä. >Kyllä, siellä on puita, ja lampi, pato, ja silta, myös pieni - täältä katsottuna - saari<, ajattelin innoissani, >Siellä on koti< hymyn kaari levittäytyi suulleni. Kiipesin nopeasti alas, pääsisin kotiin… Hämy istui alhaalla odottelemassa, unohdinkin koko kiusan kappaleen. Huokaisin syvään, hänestä oli siis vielä päästävä eroon.

”Käydäänkö nyt joukkoni luona?” Hämy kysyi toiveikkaana, huokaisin syvään.

”Pikaisesti sitten vain”, mau’uin, ja tukahdutin kaiken iloni.

”Se ei ole pitkän matkan päässä”, tämä maukui ja alkoi ohjata minua metsään päin >heh, tämänhän menee paremmin kuin luulin< ajattelin innoissani, ja tassuttelin Hämyn perässä. Katsoin haikeana eteenpäin kun Hämy ohjasi minut pikkukujalle. Katsoin haikeana paikkaa, jonne minun pitäisi mennä. Mutta käännyin kuitenkin pikkukujalle. Huokaisin syvään, katsoin sivullani olevaa naarasta, tällä oli pentuja. Mutta tämä katsoi minua säälivästi, en kyllä ymmärtänyt miksi. Varmaankin pian ymmärtäisin, ruskea kolli juoksi Hämyn luo.

”Hei Hämy! Kuka tuo on?” kolli maukui ja vilkaisi nopeasti minuun. >Ei täällä nyt kovin paljon kissoja ollut< ajattelin tylsistyneenä, >Ei tästä saisi edes puolta klaania< katsoin jokaista kissaa. Kaikilla oli ränsistynyt turkki, ja kylkiluut näkyivät hyvin. Vain kuningattaret - tai miksi niitä nyt täällä kutsutaankin - näyttivät hyvin voivilta pentuineen.

”Hei Rihma, hän on Usva”, tämä maukui ja kuiskasi jotain kollille.

”Onko sinulla kumppani?” kysyin kohteliaasti kollilta, kunnian kukko ei laulaisi jos vihastuttaisin kaikki nämä kissat täällä.

”On, on itse asiassa ollut jo yksitoista, kaikki muut ovat olleet liian heikkoja, toivottavasti sinä et ole”, katsoin kummastuneena kollia tämän sanoessa tuon.

”Mi-mi-mitä sinä tarkoitat?” änkytin katsoessani kollia järkyttyneenä, ja tämän suulle levisi hymy.

”Katsos, täällä on tapana, että kolli valitsee kumppaninsa, ja saa tehdä tälle mitä haluaa, minä valitsin sinut minun yhdenneksitoista kumppaniksi.”

 

//joo, tosi random otsikko + tarina

 - Vaahterankukka | Kommentit (3)
| Kommentoi

-Friend?-
13.05.2013 18:44 | Vaahterankukka

13. Luku

-Friend?-

Heräsin samalta sohvalta johon olin eilen nukahtanut, avasin suuni suureen haukotukseen. Venyttelin lihaksiani kunnolla, ja hyppäsin maahan. Pujahdin ulos kissan luukusta, ja näin Sumun aidalla, ja loikkasin naaraan viereen. Naaras katsoi minuun hymyillen, mutta Kaste tuli ulos kissan luukusta.

”Huomenta Sumu, minnekäs on matka?” kolli kysyi, Sumu katsoi kumppaniansa hetken.

”Kotiin”, tämä maukui lopulta, ja katsoi tätä.

”Mutta, sinähän olet kotona?” kolli kysyi, mutta pelonpilkahdus tuli tämän silmiin.

”E-et kai mene takaisin…” tämä takelteli ja Sumu keskeytti tämän.

”Kyllä, menen takaisin klaaniin, ja nimeni on nykyään Sumupilvi”, naaras maukui, tuuli pörrötti turkkiani katsellessani aidalla näitä. Tutkin hieman Sumupilven piirteitä, hänessä näkyi edelleen jalon Tuuliklaanilaisen piirteet.

”Minä tulen mukaasi”, Kaste maukui ja loikkasi aidalle hieman huteroiden.

”Olisitko edes valmis luopumaan kotikisun elämästä, sitä paitsi, tuskin suojelisit klaania henkesi edestä. Etkä pystyisi juoksemaan noilla jaloilla jäniksiä kiinni, ja en olisi enää sinun kanssasi”, tämä jatkoi, kolli katsoi tätä kuin puupalikalla päähän lyötynä.

”Mikset muka?” tämä kysyi, ja katsoi naarasta, Sumupilven naamalle tuli ymmärtäväinen hymy.

”Rakastan sinua enemmän Roihutaistoa”, tämä maukui, mieleeni muistui Roihutaisto, ylväs Tuuliklaanin soturi. Kellanpunainen kolli, jolla oli ruskeita läiskiä ja tällä oli vihreät silmät. Olinkin nähnyt Sumupilven joskus kokoontumisessa, naaras katsoi sinisillä silmillään minua.

”Mene vain, jos siellä sinulla on paremmat oltavat”, Kaste sanoi surullisena, kiitollinen katse päätyi Sumupilven silmiin.

”Kiitos, sinulla on paikka sydämessäni”, tämä maukui ja kosketti nopeasti Kasteen kuonoa.

”Tavataan kokoontumisessa Vaahterankukka”, nyökkäsin tälle, en voinut juuri nyt lähteä. Minun oli saatava kaksijalkojen luottamus. Sumupilvi loikkasi aidalta, tuuli muotoili tämän harmaata turkkia. Kaste katsoi haikeana Sumupilven perään, sydämessäni kävi kaipuu Rikkovarjoon. Miksi minun piti olla niin äkkipikainen?

”Jään kaipaamaan häntä”, tämä maukui haikeana.

”Uskon, minäkin kaipaan Rikkovarjoa. Sumupilvi tietää, että rakastat häntä kun päästit hänet menemään, ymmärrät vielä”, mau’uin, ja mieleeni tulvi kaikki muistot Rikkovarjosta. Kumppanini… Olimme taas erossa toisistamme, eikä se tehnyt minulle hyvää, tuskin myöskään Rikkovarjolle. Kaksijalan pentu avasi oven ja huudahti:

”Usva!” nostin korvani nopeasti pystyyn, ja katsahdin Kastetta.

”Kas, minun pitää mennä”, mau’uin ja loikin pesään, >näin se luottamus saadaan< ajattelin innoissani. Nuolaisin tassuani ja kaksijalan pentu kaiveli kaappia, ja nappasi sieltä lihanpalan. Nuolaisin innoissani huuliani, >nyt syön, ja sitten lähden<. Söin nopeasti lihan palan, vaikka se olikin iso. Loikin ulos, Kaste katsoi edelleen paikkaa minne Sumupilvi oli häipynyt.

”Kaste”, mau’uin, kolli katsoi minuun, tämä hymyili hennosti.

”Minä lähden nyt kotiin, hyvästi ystäväni”, mau’uin tälle, kolli katsoi minuun rakastuneesti.

”Ei se mitään, olen kuitenkin löytänyt oikean kumppanini, esittäytyisitkö Säde?” tummanharmaa kolli kehräsi, ja kaksijalkojen pesästä asteli kaunis kellertävänpunainen naaras.

”Hei Säde, mutta minun on nyt mentävä, hyvästi ystävät”, mau’uin näille ja loikkasin alas aidalta.

”Hyvästi Vaahterankukka”, tämä maukui, juoksin syvemmälle kaksijalkalaan, koska en tiennyt missä päin kotimetsä olisi. Tassuttelin vahingossa umpikujaan, ja tielleni tuli joku kulkukissa. Kolli, joka oli melkein musta, mutta tällä oli tummanharmaita raitoja, ja vinot meripihkan väriset silmät, jotka näkyivät vain viiruina. 

”Mitäs noin kaunis naaras tekee täällä?” tämä kysyi, kohautin olkapäitäni.

”Kukas sinä olet?” tämä jatkoi, katsoin kollia ja istuuduin alas.

”Tuo on hieman epäkohteliasta, kerro sinä ensin nimesi, niin kerron sitten vasta”, mau’uin tälle.

 ”Hyvä on, olen Hämy”, tämä maukui, >En luota tuohon< ajattelin hiljaa tulkitessani kollia.

”Olen Usva”, mau’uin ja hymyilin tälle mukamas lempeästi, virne tuli kollin suulle.

”Voin auttaa sinua etsimään tien pois kaksijalkalasta, haluaisin olla itse asiassa ystäväsi”, kolli maukui.

”Hyvä on, Hämy”, mau’uin ja kävelin tyynesti kollin ohi. Suuri musta kolli katsoi ihmeissään kun kuljin tuon ohi. Kuulin äänen, josta olin aina varma, fasaani. Ruoka olikin mukavaa nyt, kuuntelin tarkasti mistä ääni tuli. Juoksin hajun suuntaan, kunnes sain näkyviini fasaanin, ja pienen alueen metsää. Hiivin hiljaa fasaanin luo ja loikkasin sen kimppuun. Fasaani rääkäisi, mutta tapoin sen nopeasti yhdellä iskulla. Asetuin syömään mehevää fasaania. Hämy jolkutti luokseni ja hengitti päästyään raskaasti.

”Saanko minäkin maistaa?” tämä kysyi toiveikkaana, mulkaisin kollia ja tällä kertaa vastasin tylysti:

”Et, sillä minä tarvitsin tällä kertaa kaiken liikenevän lihan, jotta jaksan”, Söin fasaanin nopeasti ja loikkasin puuhun tähystämään. Aurinko alkoi laskea, ja linnut livertelivät vielä viimeisiään laulujaan ennen kuin menivät nukkumaan. >Kai sitä itsekin voisi nukkua< ajattelin ja katsoin puun juurelle, Hämy nukkui siellä. Luomeni alkoivat painua kiinni, ja suljin ne lopulta kokonaan, ja nukahdin puuhun.

 - Vaahterankukka | Kommentoi

-Power, it's an illusion-
13.05.2013 10:27 | Vaahterankukka

12. Luku

-Power, it’s an illusion-

Katsoin silmät pelkkinä viiruina surusta Sulkaturkkia, toivoin koko sydämeni pohjasta, ettei tämä kuolisi. Istuin surullisena ja katsoin silmät sumeina maata.

”Se oli minun vikani”, mutisin hiljaa, ”Minun olisi pitänyt pystyä estämään se”, silmäni menivät surusta kiinni, ”Minun olisi pitänyt loukkaantua hänen sijastaan”, kylmän viileä virtaus kävi kehoni läpi, ja astelin surullisesti ja katuen pois parantajan pesästä, sitä ei nähnyt kovasta katseestani. Kaikki lempeys oli hävinnyt menetettyjen kissojen myötä, ja vain Rikkovarjo saisi lempeyden palaamaan. Sydämeni oli kovettunut. Kuulin pesällä Haapapennun kauhun kiljaisun, tuntui kuin se olisi kauhaissut palan sydämestäni. Mieleni teki hukuttautua kumppanini turkkiin, mutta se ei olisi nyt mahdollista. Tämä oli kadonnut kuin tuhka tuuleen, jälkeäkään jättämättä, tai sitten sade oli vain huuhtonut ne pois. Räpäytin tyynesti silmiäni, ja huokaisin syvään. Mitä vielä tapahtuisi? Lamaannus iski minuun, ja se masensi minua edelleen. Eikö olisi vain parempi, että kuolisin? Tai häviäisin? Tai jos minua ei olisi ollut koskaan olemassa? Kuoleminen olisi helpoin toteuttaa, sillä minut voitaisiin löytää jos häipyisin vain. Katsoin kuiluun jonne Sulkaturkki oli pudonnut, ei, se ei ollut riittävän syvä. Entä jos hukuttaisin itseni? Olihan se ihmeellistä, että Jokiklaanilainen hukkuisi, mutta en välittänyt siitä. Katsoin virtaa, se oli voimakas tähän aikaan vuodesta, se siis painaisi minut pohjaan hetkessä. Hyvä, se tappaisi minut hetkessä. Tajusin vasta nyt, että suunnittelin itsemurhaa, mutta en piitannut siitä ollenkaan. Jännitin lihakseni valmiina turmioon.

”Vaahterankukka! Tähtiklaani sentään, mitä teet?” kuulin hätääntyneen äänen, menin hämmennyksestä sekaisin, oliko todella tuo, se joksi olin luullut. Käänsin hämmentyneen katseeni taakseni ja katsoin tuota kissaa kuin Tähtiklaanilaista.

”Ri-rikkovarjo?” takeltelin ja katsoin tuota, mutta ilmeeni synkkeni heti siihen mitä kollilla oli suussaan. Pentu. Oliko tämä pettänyt minut, ja saanut jonkun muun kanssa pentuja?

”Olet pettänyt minut…” mau’uin järkyttyneenä, Rikkovarjo katsoi minua rauhoittelevaisesti.

”Vaahterankukka, odota, anna minun selittää”, tämä maukui, pudistin päätäni ja juoksin viistoon, kohti siltaa, ja siitä aina kaksijalkalaan. Sykkeeni kiihtyi aina vauhdin mukaan, vauhtini kiihtyi kiihtymistään. Voimani alkoivat olla lopussa, mutta en välittänyt siitä ollenkaan, polkuanturoihini särki ukkospolku. Maa oli vieläkin märkää, ja suuntasin metsäpolulle, jossa se oli mutaista. Edessäni oli häkki, mutta huomasin sen liian myöhään, sillä mutaisella maalla liu’uin häkkiin. Ja sen päässä oleva kello kilahti, pesästä tuli kaksijalka, joka nappasi häkin. Tämä nappasi häkin, ja vei sen sisälle, meni ruudun ääreen ja näppäili jotain joillekin näppäimille. Tämä näytti innostuneelta ja nappasi häkin, luisuin sen toiseen päähän. Ulkona ilma oli lämmin, ja hieman painostava, kuin sade tulisi kohta. Mutta hirviön sisällä se oli todella tunkkainen ilma, kun se idiootti kaksijalka tunki minut sinne.                              Hirviö juoksi kuin hengen hädässä johonkin, ja pysähtyi lopulta kuin seinään. Sen liikkumisesta kuului inhottavaa hurinaa, enkä voinut kestää sitä, mutta kuitenkin oli pakko kestää. Hirviö odotti siinä hetken, ja kun valo muuttui se jatkoi matkaa. Aloin hätääntyä pienesti, ja katsoin peloissani häkin läpi. Yhtä äkkiä hirviö pysähtyi, ja häkki luisui hirviön perälle ja kolahti ikävästi. Kaksijalka avasi hirviön vatsan ja kantoi johonkin pesään. Kaksijalan pentu juoksi ovelle ja vanhempi tuli rauhallisemmin, >naaras, luulisin< ajattelin kun tutkailin pentua. Pentu otti sen käteensä, ja sen emo antoi jotain lehdennäköisiä asioita toiselle, niissä vain oli mustaa, ja ne olivat liiloja. Pentu avasi häkin oven ja päästi minut ulos, rynnistin suorastaan ulos häkistä, ja ravistelin turkkiani. Aloin heti sukimaan itseäni nopein vedoin, pentu juoksi ovelle ja avasi sen. Se katsoi minua kysyvästi,

”Ulos! Kiitos, sinulla on sydän paikoillaan”, mourusin tälle. Juoksin ulos, ja tuoksut tulvivat kuonooni, toki kaksijalkalassa oli erilaisia tuoksuja, mutta kuononi haistoi helposti fasaanin. Loikkasin aidalle, ja katsoin jatkuvia kaksijalkojen pesiä joka puolella.

”Miten pääsen täältä pois?” mutisin hiljaa, mutta viereisellä pihalla oleva kissa kuuli sen kuitenkin.

”En tiedä”, tämä maukui, hätkähdin ja katsoin kissaa. ”Anteeksi epäkohteliaisuuteni, nimeni on Sumu, ja hajustasi päätellen sinä olet Jokiklaanilainen?” naaras jatkoi,

”Miten kotikisu tietää klaaneista?” kysyin naaraalta, naaras vastasi siihen lempeällä hymyllä.

”Olen entinen Tuuliklaanilainen, nimeni siellä oli Sumupilvi”, tämä maukui, nyökkäsin tälle, samalla joku kolli pujahti pihalle, ja tuli Sumun viereen.

”Niin, ja tässä on kumppanini Kaste”, tämä maukui, nyökkäsin tälle.

”Oi, anteeksi, minun nimeni on Vaahterankukka”, mau’uin, naaras hymyili minulle.

”Hei Vaahterankukka”, tämä sanoi, katsoin tätä hetken ja hyppäsin kadulle.

”Minne menet? Täällä on vaarallisia kulkukissoja, ja yksi pahimmista on joukkiossa”, tämä maukui.

”Osaan kyllä huolehtia itsestäni”, mau’uin virne kasvoillani ja väläytin kynsiäni esillä, Sumu nyökkäsi epävarmasti minulle, ja lähdin juoksemaan kaduilla. Tuuli pörrötti turkkiani juostessa, aurinko alkoi laskea. Ja taivaalta alkoi tihkuttaa vettä, >Pitäisikö mennä takaisin?< ajattelin, ja nopealla päätöksellä juoksin takaisin. Sade alkoi yltyä kovemmaksi, ja nopeutin vauhtiani aina äärirajoilleni. Hyppäsin aidalle ja siitä taas alas, loikin nopeasti ovelle ja sujahdin kissanluukusta läpi. Ravistelin pitkää turkkiani kuivaksi, samalla kastelin pesää. Onneksi pitkän turkkini läpi ei mene helposti vettä, joten tämäkään tapaus ei ollut poikkeus. Pisarat kimaltelivat kauniisti ravistellessani turkkiani, suin nopeasti tassuani. Turkkini oli mennyt takkuun, ja aloin sukia ja selvittää sitä nopeasti. Loikkasin sohvalle ja katsoin ikkunasta ulos, siellä satoi kaatamalla, kolkko tunne jäi sydämeeni. Olin täällä pesässä, suojanani oli katto. Ja klaanitoverini olivat siellä, sateen armoilla, Rikkovarjokin oli siellä. Oliko meitä edes luotu toisillemme? Laskeuduin ikkunalta sohvalle ja nukahdin siihen.

 

Heräsin aikaisin, kun kuulin muonan putoilevan kippoon. Jolkutin kipon luo ja haistoin sitä, peruutin taaksepäin ja istuin siihen. Tuijotin kaksijalkaa söpösti, ja tämä katsoi minua ihmeissään.

”Olisiko jotain muuta?” mourusin tälle, tämä nosti ihmeissään kipon, ja tyhjensi sen. Kaksijalka avasi kaapin oven ja otti sieltä pienen kalan, nuolaisin suupieliäni, kun vesi herahti kielelleni. Tämä laittoi kalan kippooni ja laski sen maahan, ryntäsin tällä kertaa syömään. Nuolin kalan viimeisetkin rippeet, mutta jätin kumminkin sen ruodot syömättä. Loikin ulos ja venyttelin makeasti, oli tulossa hieno päivä.

”Vaahterankukka!” kuulin sihahduksen, ”Minulla on asiaa”, katsoin aidalle ja näin Sumun, nyökkäsin tälle ja viittasin hännällä tulemaan luokseni.

”Minä haluan mukaasi metsään, haluan takaisin Tuuliklaaniin. Ei se haittaa vaikka Kaste ei tulisi, mutta minun on pakko päästä.”

 - Vaahterankukka | Kommentit (1)
| Kommentoi

-Friend or catch?-
08.05.2013 08:31 | Vaahterankukka

11. Luku

-Friend or catch?-

Heräsin aikaisin sotureiden pesässä, Rikkovarjon sammale oli koskematon. Hävähdin pienesti, missä kumppanini voisi olla? Mutta yhtä äkkiä mieleeni muistui, kumppanini oli kadonnut jo kuunkierto sitten. Nousin masentuneena ylös, ja odotin kuin ihmeen tapahtuvan. Odotin, että kumppanini olisi yhden silmän räpäyksen päästä edessäni, mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut. Tassuttelin raskaasti pentutarhaan, en ollut eilen kerinnyt käydä katsomassa Sulkaturkkia, vaikka niin olin luvannut. Joten suuntasin kuononi pentutarhalle, maidon tuoksu tulvahti kuonooni. Tassuttelin reippaasti Sulkaturkin luo.

”Hei”, mau’uin, ja Sulkaturkki nosti katseensa pennuistaan.

”Hei Vaahterankukka”, tämä maukui iloisena, kosketin hännälläni ystäväni lapaa.

”Miten voit?” kuului kysymys selkäni takaa, käänsin päätäni nähdäkseni kuka olisi siellä.

”Hyvinhän tässä”, Sulkaturkki maukui, Kotkankiito asteli luoksemme ja kosketti kuonollaan Sulkaturkin kuonoa. Vaikka olinkin naarasta nuorempi, tulimme hyvin toimeen. Ei sitä paitsi iällä ole mitään merkitystä, olinhan minäkin rakastunut entiseen mestariini. Ja olen edelleen, toivoin vain koko sydämeni pohjasta, että tämä palaisi. Minulla oli alkanut olla jo ikävä kumppaniani, kun tämä vaelsi tiellä tuntemattomilla.

”Voi kunpa saisin jonkun oppilaakseni”, mau’uin ja hymyilin naaraalle, Sulkaturkki nyökkäsi minulle.

”Silloin ainakin tietäisin, että pennut menevät osaavan soturin käpäliin”, huomaamattani Sulkatähti oli jo lähtenyt ajat sitten, kun olimme jutelleet.

”Mutta nyt minun täytyy mennä jatkamaan soturinhommia”, mau’uin ja poistuin paikalta.

”Pääsenkö mukaan?” kuulin piipittävän äänen, katsoin taakseni, ja näin Haapapennun.

”Olet vielä liian nuori”, mau’uin tälle, Haapapennun katse oli lannistunut.

”Mutta kun olen jo 3 kuinen”, tämä intti katsoin hyväntuulisesti pientä pentua.

”Sitten kun olet oppilas”, mau’uin tälle, ja kosketin pienen pennun kuonoa.

”Menehän nyt, pääset vielä metsälle, lupaan sen”, mau’uin rohkaisevasti, leveä hymy pääsi valloilleen Haapapennun kasvoilla. Ja tämä kipitti häntä pystyssä emonsa luo. Kotkankiito jäi vielä hetkeksi Sulkaturkin luo. Tunsin syyllisyyden pistoksen Rikkovarjon katoamisesta, olinhan tämän kumppani. Loikin metsälle, vedin raikasta ilmaa keuhkoihini. Linnut liversivät tähän aikaan vuodesta kuuluvasti, eivätkä ne poikenneet nytkään. Pusikossa rymisteli jokin, vedin ilmaa keuhkoihini, se oli jänis. Hiivin pusikon luo, arvaamaton jänis tuli pusikosta esiin, ja katsoi minua pelokkaana. Minulta kuitenkaan ei sääliä herunut, hyppäsin sen kimppuun ennen kuin se ehti edes aavistaa hyökkäystä. Jäniksen ruumis valahti hetkessä veltoksi, kun katkaisin jäniksen ohuen niskaluun. Toinen jänis oli lähistöllä ja lähti juoksemaan pakoon, juoksin tämän perään. Vaikka tiesin, että se olisi minulla aika toivotonta. Sykkeeni nousi nousemistaan, hengitin juostessa raskaasti ja nopeasti. Jänis kiri matkaa ja juoksi myrskyklaanin reviirille, pysähdyin rajalle tassut sutien. Pysähdyin vain pari hiiren mittaa ennen rajaa, huohotin raskaasti paikoillaan. Sykkeeni oli noussut korkeaksi juostessani, mutta se alkoi laskea normaaliin vauhtiinsa. Ja hengitykseni alkoi tasaantua, vaikka rahisi vähän. Katsoin jäniksen perään, sinne meni sekin saalis, vaikka toki Jokiklaanilla oli paljon ruokaa. Jänikset ovat suuria eläimiä, ja niistä saisi paljon ruokaa kato aikana klaanille. Ja sinne Myrskyklaanin reviirillehän se katosi. Huokaisin ja päätin mennä saalistamaan kaloja. Vesi solisi kauniisti, kirkas auringon valo sai sen välkkymään kauniisti. Asetuin istumaan rantaan, aurinko oli alhaalla, ja sen kirkkaat säteet sokaisivat minut hetkeksi. Aurinko piilotti mukavasti varjo taakseni. Nostin käpälääni maasta, sen varjo tuli taakseni. Hopeinen kala vilahti vedessä, ja uiskenteli edessäni. Kauhaisin vettä, ja sain kalan vedettyä maalle. Tapoin sen nopeasti yhdellä tassun läimäyksellä, kynnet tietenkin esillä. Kala oli pulska ja suuri, ja onnistuminen lietsoi metsästysviettiäni. Kuitenkin samalla hetkellä kuonooni tulvahti voimakas jäniksen aromi, käänsin katseeni ja kuulin selvästi rapistelua pusikon takaa. Jännitin lihakseni ja valmistauduin hyppyyn, katsoin nopeasti mitan hyppyyn. Loikkasin nopeasti pusikko rapisten jäniksen päälle, ja siitä alkoi rodeo. Jänis loikki ympäri metsää minä selässään, katsoin kauhistuneena jäniksen menoa Varjoklaanin reviirille. Kurotin tassuani ja tapoin jäniksen juuri ennen rajaa, pulssini oli hyvin korkealla äskeisestä säikähdyksestä. Minusta olisi hyvin voinut tulla variksen ruokaa Varjoklaanin reviirillä. Hymyilin kuitenkin maireasti onnistumisestani, ja olin jo kokonaan, että kumppanini oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Raahasin jäniksen kätkölleni, matka olin jonkun verran pitkä, ja rankka jänistä raahaten. Oli jo auringonhuipun hetki, aika meni nopeasti. Olin saanut jo kaksi jänistä ja kalan, hetkinen, missä kala oli? En ollut vienyt sitä kätkööni, kun olin lähtenyt saalistamaan. Loikin rannalle, mutta se oli tyhjä, kalaa ei näkynyt missään. Tuuli kantoi heikkoa hihitystä lännestä, ja kalan tuoksun, ja myös liiankin tutun tuoksun. Sulkaturkin pennut! Mitä ne ipanat olivat taas keksineet? Juoksin tuoksun perässä, hihitys oli loppunut, mutta pentujen tuoksu oli silti vahvistunut. Tuuli paiskoi minua, sentään pienet pennut eivät haistaneet minua. Astuin pusikon läpi, pentujen salaiseen piilopaikkaan, tai, ei enää niin salaiseen.

”Luulitteko todelle etten löytäisi teitä?” kysyin ja istuin ainoan kulku reitin tiellä, muualla oli liukasta kiveä, jota pitkin pennut eivät päässeet kiipeämään. Vatukkapentu ja Haapapentu näyttivät katuvilta, mutta Varpuspentu yritti tunkea minun ohi metsään. Katsoin pennun toivotonta yritystä, heilautin nopeasti häntääni, ja sain vedettyä kollin tassut tämän alta. Pentu katsoi minua lannistuneena ja peruutti siskojensa luo. Huokaisin hiljaa, ja katsoin jokaista pentua vuorotellen.

”Mitä te täällä teette?” kysyin kolmelta pennulta, Varpuspentu aloitti:

”Halusin mennä metsästämään”, katsoin kolli, ja olin juuri avaamassa suutani, kunnes Haapapentu jatkoi:

”Minäkin halusin”, tämä tivasi, katsoin kahta pentua epäuskoisena.

”Ja päätitte saalistaa minun kalani? Ja vielä syödä sen?” kysyin näiltä.

”No se oli luonnollisesti helpoin saalis”, Vatukkapentu maukui näsäviisaasti. Nappasin Varpuspentua niskasta, ja häivyin heidän piilopaikasta.

”Hei! Mitä sinä oikein teet?” Varpuspentu tivasi minulta.

”Vien sinut leiriin”, mumisin kollin turkin välistä.

”Entäs me?” kuului Vatukkapennun lällättelevä ääni, vilkaisin taakseni.

”Olette viisaita, ja luotan teihin, että teette oikean valinnan. Voitte toki mennä metsää tutkimaan, mutta entä jos törmäätte kettuun? Muistatte entisen kerran? Tällä kertaa ei olisi sotureita auttamassa, ja olisitte hetkessä ketun suupaloja. Tai entä jos eksyisitte Varjoklaanin reviirille? Sotureilta ei heruisi paljoakaan sääliä, jolleivät he ottaisi teitä leiriinsä. Tai entä jos hukkuisitte? Miettikää nyt nopeasti, mutta viisaasti, aiotteko seurata minua turvalliseen leiriin, vai mennä tuonne kaikkien petoeläinten joukkoon. Ja jos selviytyisitte peto eläinten kynsistä, mistä löytäisitte ruokaa. Ja ai niin joo, unohdinkin ihan kotkat ja haukat, jotka voivat viedä teidät, ettekä huomaa ollenkaan kun se syöksyy taivaalta”, mau’uin, ja kaksi naarasta katsoivat minua järkyttyneinä, Haapapentu loikki nopeasti perääni.

”Minä tulen mukaan”, tämä ilmoitti nopeasti.

”Etkö muka luottaisi minuun?” Varpuspentu tunki kysymyksensä väliin.

”Luuletkin vielä, sinä taisit jopa suunnitella koko matkan”, naurahdin kollille, tämä mutisi jotain tympeentyneenä. Vatukkapentu vilkuili vuoronperään minuun ja Haapapentuun.

”Mutta… mutta…” tämä sopersi, hymyilin kannustavasti naaraalle.

”No hyvä on, tulen mukaanne”, naaras tuhahti ja loikki luoksemme. Olin iloinen saadessani kaikki pennut mukaani. Tassuttelin leiriin päin, sähellyksen tuntuma tavoitti minut jo tänne.

”Haapapentu! Varpuspentu! Vatukkapentu!” kuului Sulkaturkin hätääntynyt ääni.

”Täällä ollaan!” Vatukkapentu huusi ja juoksi leiriin Haapapentu perässään, hymähdin iloisesti.

”Missä Varpuspentu on? Onko jotain käynyt?” Sulkaturkin hätääntynyt ääni kuului, näin Haapapennun pudistelevan pään, jolkutin leiriin, ja Sulkaturkki nosti katseensa minuun.

”Tähtiklaani kiitos, että olet turvassa”, tämä maukui ja tuli luoksemme, laskin pennun alas ja Sulkaturkki alkoi paimentamaan näitä pentutarhaan. Tämä kuitenkin vilkaisi taakseen ja maukui:

”Kiitos”, katsoin tätä kasvoillani lempeä hymy.

”Ei mitään, olen kokenut pennun menettämisen, enkä halua sinun kokea sitä”, mau’uin, mutta vasta lopuksi huomasin puhuneeni yli suuni, Sulkaturkki katsoi minua ihmeissäni, mutta onneksi tämä ei kysynyt mitään. Juoksin ulos leiristä hakemaan jänikset, kaivoin ne esiin lehtien alta. Ja noukin ne suuhuni, juoksin leiriin jänisten takakäpälät maata pitkin liukuen. Pöllähdin leiriin, ja Sulkatähti tuli juuri pesästään.

”Tulkoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä kivikeolle klaanikokoukseen”, tämä maukui, kiiruhdin viemään jänikset ja loikin aukiolle ja istuin siihen. Kärppätassu oli sukinut itsensä siistiksi ja asteli ylväästi kivikeon eteen, olin niin ylpeä pojastamme. Silloin vasta mieleeni muistui Rikkovarjo, kaikki positiivisuus katosi olemuksestani. Keskityin kuitenkin nimitykseen, kunnes olin huomaavinani Pikkusulan haalean hahmon Sisiliskovarjon vieressä.

”Tähtiklaani, kerro minulle, että Rikkovarjo on elossa”, kuiskasin taivaalle melkein äänettömästi. Katsoin hämmästyneenä, kun pari tähteä muodostivat Rikkovarjon taivaalle. Tuolla he taisivat kertoa, että kolli on elossa, ja turvassa.

”Usvajalka, oletko varma, että Kärppätassu on valmis soturiksi?” Sulkatähti kysyi naaraalta.

”Kyllä, hänestä tulee vielä soturi josta klaani saa olla ylpeä”, tämä maukui, Sulkatähti nyökkäsi.

”Minä, Sulkatähti, Jokiklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Kärppätassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?” Naaras maukui.

”Lupaan”, Kärppätassu maukui ääni värisemättä.

”Siinä tapauksessa Tähtiklaanien voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Kärppätassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kärpänkäpälänä. Tähtiklaani kunnioittaa kekseliäisyyttäsi ja metsästys taitoasi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi!” Sulkatähti julisti ja kosketti kuonollaan uuden soturin otsaa ja tämä nuolaisi kunnioittavasti päällikön lapaa.

”Kärpänkäpälä! Kärpänkäpälä!” kuului huuto, ja kaikki rynnistivät onnittelemaan tätä. Itse tunkeuduin tungoksen läpi ja kosketin poikani kuonoa.

”Onnea! Minun pienestä pojasta tuli soturi”, mau’uin tälle rakastavaisesti.

”Kiitos emo”, tämä maukui ja häivyin tungoksesta, antaen muille tilaa.

”Tavalliseen tapaan Kärpänkäpälän on valvottava yksi yö hiiskumatta”, Sulkatähti maukui, tassuttelin väsyneesti sotureiden pesälle. Ja lysähdin sammaleelleni, ja suljin silmäni, yhdessä sydämenlyönnissä olin nukahtanut.

 

Heräsin aikaisin aamulla, kun joku tökki minua, avasin hitaasti silmäni. Näin Sulkaturkin edessäni, hymyilin naaraalle lempeästi.

”Haluaisin tulla metsästämään kanssasi, pentuni ovat klaaninvanhimpien pesällä hoitamassa klaaninvanhimpia, törpön temppunsa takia”, tämä maukui, nyökkäsin naaralle ja nousin ylös. Venyttelin rauhallisesti, jolkutin Sulkaturkin kanssa metsälle. Ilma oli kostea, muttei painostava, koska ei ollut kovinkaan lämmin. Viime yönä oli satanut, kun sammaleen päälle astui, siitä suorastaan purskahti vettä.

”Menen metsästämään tännepäin”, Sulkaturkki maukui ja näytti päällään tietä, nyökkäsin naaraalle ja loikin toiseen suuntaan. Hengitin rauhallisesti, kuonooni tungeksi monien saalis eläimen voimakas - ja ei niin voimakas - aromi. Päätin kuitenkin mennä kalastamaan, tassuttelin joen luo. Joen solina kantautui korviini jo kauas, se kuului nyt tavallista kovempaa, varmaan eilisen yön sateen jäljeltä. Asetuin kalastamaan, varjoa ei näkynyt, koska nyt oli auringon huipun hetki. Paikansin kalaa, mutta en nyt juuri nähnyt yhtäkään. Kunnes huomasin sen, yllättävän suuri kokoinen kala. Mutta samassa jostain kuului selkäpintaa karmaiseva huuto, ja sen jälkeen tuli valtaisa tömähdys, ja lopulta hiljaisuus. Huutajan olisin voinut missä vain tuntea ystäväkseni, nousin hätäisesti pystyyn.

”Sulkaturkki?!” huusin ääni väristen, vain lintujen liverrys kuului.

”Sulkaturkki!” huusin uudelleen hätääntyneesti, kuului taas vain lintujen liverrys. Aloin mennä paniikkiin, ja juoksin ajattelematta mitään äänen suuntaan. Annoin kaikkien risujen ja oksien raapia turkkiani, ja jarrutin vauhtini mitättömiin kun tulin kuilun luo. Katsoin kuilun pohjalle, ja kukas muukaan siellä makasi kuin Sulkaturkki. Loikin helposti kuilun pohjalle ja siitä juoksin saman tien Sulkaturkin luo. Naaras makasi siellä tajuttomana. Raahasin naaraan ylös kuilusta, ja onneksi leiriin ei ollut kovin pitkä matka. Kadotin jo kumppanini, nyt en haluaisi vielä menettää ystävääni.

 - Vaahterankukka | Kommentit (2)
| Kommentoi

Salamatiikerin kuolema
30.04.2013 14:47 | Mustahaukka/Salamatiikeri

Mutta siis, teen nyt ekan ja vikan tarinan Salamtiikerin kuolemasta. En tiedä varmasti, miten talvikinkukka kuoli mutta siis:

 

Heräsin säpsähtäen outoon tunteeseen. Minua tarkkailtiin. Olin siitä varma. Olin saada sydänkohtauksen, kun huomasin tutun nukkumapaikkani vaihtuneen mustaksi, synkäksi metsäksi, jossa haisi kuolemalle, ja kun näin Talvikinkukan nukkuvan vierelläni. Ravistelin hänet hereille, ja kun olimme molemmat hereillä, kuulin ivallisen äänen. "Vai niin! Koko sakki on mukana!" vieras naaras astui esiin varjoista, ja näin Talvikinkukan silmien aukeavan kauhusta ammolleen. "Ei...", tämä kuiskasi tuskin kuuluvasti. Olin ymmälläni. Missä olin, kuka oli tuo vieras naaras, ja miksi Talvikinkukka oli yhtäkkiä niin peloissaan.  Hopeanharmaan raidallisen naaraan takaa tuli ruskea kolli, jolla oli valtava arpi niskasn seudulla. "Hohtohaukka, vaikka olenkin Pimeyden metsässä, en nauti siitä, että tapan entisen klaanini jäseniä", vieras kolli naukui naaraalle hieman hermostuneena. "Ole hiljaa, Muurahaisturkki! Muista, että Tiikeritähti määräsi tämän tehtävän meille, ehkä juuri siitä syystä sinäkin olet mukana", Hohtohaukaksi kutsuttu naaras näpäyttä nällään hieman flirtteilevasti Muurahaisturkin kuonoa. "Mutta nyt sinä, Talvikinkukka, petturi, ja kurja kumppanisi, saatte kuolla!" Hohtohaukka sylkäisi, ja alkoi nauraa. "Mutta en minä ole...", yritin, mutta Muurahaisturkki loikkais kimppuuni. Kolli painoi minut maahan, mutta koska olin tuota pientä kollia huomattavasti suurempi, ja sain heitettyä hänet nopeasti pois. menin auttamana talvkinkukkaa, joka paini pienen mutta yllättävän lihaksikkaan Hohtohaukan kanssa. Naaras oli jo upottamassa hampaitaan Talvkinkukka -raasun kurkkuun, kun sysäsin hänet syrjään. Aloin armotta raastaa Hohtohaukan luisevia lapoja, ja naaras karjahteli yrittäen huitoa minua pois. Muurahaisturkki alkoi repiä minua pois, ja Talvkinkukka jäi taas yksin Hohtohaukan kanssa. Muurahaisturkki potkaisi minua kivikkoon, enkä päässyt heti ylös. Näin ylleni kumartuneen hahmon, joka piti suurta kiveä "tassuissaan", enkä ehtinyt edes kunnolla huutaa, kun valtava kivi jysähti suoraan otsaani. Se mursi luut, veri pulppusi ulos, mutta en enää tuntenut mitään. Kuulin vain Talvkinkukan huudon, ennenkuin Hohtohaukka teki hänestäkin lopun.

Katselin ruumistani. Valtava kivi oli tohjonut koko kalloni, ja sen, mitä olin joskus kutsunut pääkseni, oli vain verinen myökky hopeanharmaan turkin keskellä. Näin myös Talvkinkukan, ja kauempana tulevan toisen tähtikissan. Tunnistin hänet oitis; Hopeatiikeri, rakas veljeni!

//Joo, mutta siis näin. Salamatiikerin kuolema. The End\\

 - Mustahaukka/Salamatiikeri | Kommentit (2)
| Kommentoi

-Mitäh?-
27.04.2013 17:31 | Vaahterankukka

10. Luku

-Mitäh?-

Rikkovarjo raahasi leiriin sisään isäänsä, katsoin tyrmistyneenä tuon liikkumatonta ruumista. Kolli oli ollut jostain minulle tärkeä, hyvin tärkeä, toisin kuin hänen poikansa. Astelin kollin liikkumattoman ruumiin ääreen, Rikkovarjo oli ainoastaan klaanitoveri, ei mitään muuta. Nyt voisin elää onnellisesti, Setrisydämen kanssa, saada hänen kanssa pentuja. Istuin hiljaa kollin ruumiin edessä, tuuli nuoli turkkiani, ja humisi korvissani. Suljin silmäni, taas yksi Jokiklaanilainen olisi Tähtiklaanissa. Huokaisin syvään ja katsoin tassuihini, kunpa veljeni ei kuolisi hetkeen, mutta ’hyvän’ tuurini mukaan, se tapahtuisi kohta piakkoin. Yö alkoi vaihtua aamuyöksi. Nostin katseeni taivaalle, Hopeahännälle oli tullut taas yksi tähti enemmän. Aamu sarasti jo.

”Menehän nyt nukkumaan, et ole nukkunut kahteen kuun kiertoon.” hätistin Rikkovarjoa pesään, hän olisi ainut este jos menisin tapaamaan Setrisydäntä. Odotin, että kolli nukahtaisi ennen kuin lähtisin. Loikin valtavia hyppyjä mutaisessa maastossa. Näin jo Setrisydämen jalon hahmon horisontissa, kolli hymyili minulle maireasti. Tästä oli tullut nykyään jääräpäisempi ja tylympi, ja sai hyvin tahtonsa läpi minulta. Hyväsydäminen tämä oli. Tassuttelin kollin luo, nuolaisin tämän kylkeä, painauduin kollin kylkeä vasten. Kehräsin hiljaa, tuuli siveli turkkejamme. Minun olisi tehnyt mieli nukahtaa siihen, vaihdoin kollin kanssa kieliä. Jokiklaanin reviiriltä kuului tuskan huuto, se lopetti sukimisemme.

”Odota…” Setrisydän maukui, mutta viiletin jo kaukana, katsoin nopeasti taakseni ja Setrisydän meni takaisin reviirilleen. Juoksin karjaisun suuntaan, hidastin vahtini kokonaan kun näin Lukkisydämen liikkumattoman ruumiin. Kettu hiljaa murisi tämän ruumiin äärellä, loikkasin ketun kimppuun vihoissani ja häädin sen pois. Tartuin isäni kuolleeseen ruumiiseen, kyyneleet valuivat poskiltani. Askeleeni tuntuivat joka askeleella raskaammilta.

”Miksi juuri hän?..” kuiskasi taivaalle, päivä oli jo alkanut loppua. Tähdet pilkehtivät pilvien takaa, leirin suuaukko näkyi jo. Tuntui liian raskaalta mennä isäni ruumiin kanssa leiriin. Savuturkki juoksi vastaani.

”Mitä on tapahtunut?” tämä kysyi, katsoin surullisin silmin tätä.

”Kettu tappoi hänet”, uusi kyynel vyöry tulvi silmistäni, raahasin raskaasti isäni ruumista aukiolle. Painoin kuononi tämän turkkiin, muistelin niitä kaikkia hetkiä, kun olin ollut hänen kanssaan. Kun emo oli nukkunut, tämä oli leikkinyt minun ja veljeni kanssa, kun olimme vielä pieniä pentuja. Ilo huudot kaikuivat päässäni, emokin oli yhtynyt leikkiin, mutta tällä oli ollut kuume. Joten tämän täytyi levätä mahdollisimman paljon, jotta se laskisi. Muistot palasivat mieleeni, kyyneliä valui tiuhaan tahtiin poskiltani.

”Älä huoli, kyllä selviät tästä.” lempeä ääni havahdutti minut ajatuksistani, edessäni oli Rikkovarjo.

”Haluan surea veljeni kanssa, en tarvitse sinua”, tiuskaisin, kolli asteli alistuvasti pois.

”Kyllä sinä selviät, minäkin selviän. Tiedän, että isän kuolema järkyttää meitä kahta, mutta…” kuulin toisen lempeän äänen, katsoin myötätuntoisesti veljeäni.

”Mutta selviämme tästä yhdessä”, kolli jatkoi, hukutin pääni tämän kylkeen.

”Minä kaipaan häntä…” mau’uin hiljaa ja nostin katseeni hopeahännälle.

”Minäkin kaipaan häntä”, kolli maukui, laskin pääni takaisin isäni kylmään turkkiin ja annoin kyynelien virrata. Isäni metsästäisi nyt Tähtiklaanissa, olin menettänyt molemmat, tämä metsästäisi nyt ja aina emoni kanssa. Aamu alkoi jo sarastaa, en voinut siltikään pidätellä itkua. Painoin kyyneleiset kasvoni kollin turkkiin. Rikkovarjo oli nukkunut yön yli, tämä asteli luokseni.

”Milloin nukuit viimeksi?” tämä kysyi huolissaan, kohautin vain olkiani.

”Et ainakaan kolmeen kuunkiertoon”, Savuturkki maukui takaani, Rikkovarjo huokaisi ja patisteli minua sotureiden pesään.

”Menet nyt nukkumaan”, tämä maukui tiukasti, huokaisin ja löntystelin sotureiden pesään; vilkaisten monesti taakseni.

”Et saa häntä enää takaisin”, tämä maukui myötätuntoisesti, ihan kuin olisi kumppanini, tuommoinen kumppanin täytyisi olla… Setrisydän oli aivan toisenlainen. Nukahdin nopeasti sammaleelleni, Rikkovarjo nuolaisi korvan pieltäni ennen kuin häipyi, oliko kolli rakastunut minuun?

 

Heräsin virkeänä aamulla, tai ainakin virkeämpänä kuin eilen. Haukottelin syvään ja nousin istumaan sammaleelleni, nuolaisin suupieliäni kerran. Nousin venytellen ylös, nautin Rikkovarjon seurasta yhä enemmän, mutta Setrisydän oli se oikea minulle, ainakin tähän mennessä. Päätin mennä Setrisydämen luo, tassuttelin pois leiristä, ja sieltä rajalle. Setrisydän istui jo siellä paistattelemassa päivää.

”Vaahterankukka! Minulla olikin asiaa sinulle!” kolli maukui, väläytin tälle lempeän hymyn kun astelin kollin luo, istuuduin hyvin kollin viereen.

”Haluan pentuja sinun kanssasi”, tämä tuli minulle shokreevana tietona, kolli halusi pentuja kanssani?

”Saat pari kuun kiertoa aikaa valmistautua”, kolli maukui ja hävisi pensaikkoon, jäin tuijottamaan puita, aurinko laski kauniisti niiden taakse. En ollut varma, aikoisinko palata leiriin ennen aamua. Tuijotin kaunista aurinkoa, joka värjäsi taivaan rannan oranssihtavan-punaiseksi, lumi suli jo tiuhaa tahtia, enää oli pieniä kasoja lunta. Alkoi pieni tihku sade, joka ei haitannut minua ollenkaan, se ei nimittäin läpäissyt paksua turkkiani. Pieni tihkusade loppui, kylmä viima tuntui karvoissani, ja sai minut pörhistämään ne. Huokaisin äänettömästi, astelin metsään. Kylmät väreet kulkivat pitkin vartaloani, vatsani murina havahdutti minut ajatuksistani, voisin saalistaa jotain. Nuuhkin ilmaa ja haistoin oravan viekoittelevan tuoksun, vesi herahti kielelleni. Laskeuduin hiipimisasentoon, ja hiivin kuin hiiri, mutten ollut vain niin pieni. Loikkasin oravan kimppuun ja taitoin nopeasti tämän niskan. Hautasin oravan -täytyisihän klaanillekkin metsästää jotain-, haistelin uudelleen ilmaa ja haistoin hiiren, siinä olisi pienoinen makupala minulle. Jaoin panoni tasaisesti lonkilleni, ja lavoilleni. Kun olin päässyt tarpeeksi lähelle saalistani, jännitin lihakseni ja loikkasin komeassa kaaressa tämän päälle. Upotin hampaani hiireen ja tapoin sen helposti yhdellä puraisulla. Söin sen nopeasti parilla haukkauksella, ja kaivoin maahan kuopan hiirelle. Laskin sen siihen ja huokaisin ihastuksesta, aamu alkoi sarastaa, ensimmäiset auringon säteet kajastivat jo metsän reunalla. Haukottelin pienesti, huokaisin hiljaa. Rikkovarjo asteli luokseni, kolli hymyili minulle lempeästi, astelin leiriin orava suussani. Pyyhkäisin kollin kuonoa hännälläni. Leirin suuaukko häämötti jo horisontissa, astelin sisään ja vastaani tuli Sulkaturkki.

”Kuule Vaahterankukka, alan olla huolissani, et ole enää yhtä paljoa Rikkovarjon kanssa, kumppanisi, onko teillä jotain riitoja, yhtenä läheisempänä ystävänäsi haluaisin tietää, et ole huomioinut pentujasikaan niin kummemmin kuin tervehtimällä”, naaras maukui, katsoin ystävääni yllättyneenä.

”Keiden pentujen? Eihän minulla ole pentuja, sitä paitsi tulin vasta soturiksi kuu sitten. Ja ei minulla ole entisen mestarini välillä mitään riitoja, hän on VAIN klaanitoveri”, mau’uin naurahtaen, Sulkaturkki lähti kiireisesti harppoen metsälle. Kannoin oravan riistakasalle, veljeni tuli minua vastaan ja maukui:

”Mistäs olet nyt tullut noin hyvälle tuulelle?” veljeni kysäisi, katsoin tätä huvittuneesti ja laskin oravan riista kasalle, viitoin kollia hännälläni seuraamaan minua.  Astelimme metsikköön, tuuli humisi korvissani.

”Minulla on kumppani”, aloitin, kolli katsoi kuin olisi tiennyt sen jo aikaisemmin.

”Hän on Varjoklaanilainen, Setrisydän, hankin hänen kanssaan pentuja”, mau’uin innoissani, kolli katsoi minua kuin halolla lyötynä päähän.

”Siis mitäh?!?!” tämä maukui, katsoin tätä ihmeissäni.

”Petätkö Rikkovarjon? Vai?” kolli kysäisi nopeasti, katsoin veljeäni omituisesti.

”Miten kaikki luulee, että olisin Rikkovarjon kumppani?” kysyin, veljeni näytti hämmästyneeltä, ja loikki Sulkahännän perään. Kohautin nopeasti olkiani ja loikin itse metsälle saalistamaan. Vedin raikasta ilmaa keuhkoni täyteen ja henkäisin ne ulos, lunta oli enää vähän, aurinko teki työnsä. Hiirenkorvan aika alkoi olla lopuillaan, vähän jälkeen puolivälin, nyt oltiin menty suurin osa Hiirenkorvan ajasta. Enemmän takana kuin edessä, astuin pienen askeleen, mutta se tuntui harppaukselta. Suuri maailma, pieni kissa. Vanhat hyvät ajat muistuivat mieleen, silloin kun olimme vielä pentuja. Mieleeni muistui eräs laulu, jota emo oli laulanut minulle ja veljelleni.

”Pitäisikö vanha hyvä ystävyys unohtaa eikä koskaan muistella?
     Pitäisikö vanha hyvä ystävyys unohtaa ja vanhat hyvät ajat?
     Vanhat hyvät ajat, rakas, sillä muistelemme vanhoja hyviä aikoja,
     otamme maljan muistoksi vanhojen hyvien aikojen”, hyräilin hiljaa, jotenkin mieleeni tunki, oliko Rikkovarjo todella VAIN klaanitoveri? Vai olivatko ne olleet vain unta. Tuuli nuoli turkkiani, jatkoin hyräilyä:

”Vanhat hyvät ajat, rakas,
ja vanhat hyvät ajat,
otamme kupin muistojen vielä,
ja vanhat hyvät ajat”, annoin tuulen kuljettaa hyräilyäni, Rikkovarjo asteli tännepäin, katsoin kollia lumoutuneena.

”Tuo oli kauneinta mitä olen kuullut”, tämä kehräsi, hymyilin tälle lempeästi.

”Kiitos”, mau’uin, painauduin kollin kylkeen ja kehräsin hiukan. Setrisydänkään ei ollut täällä, joten kuka välitti? Itse Rikkovarjokin näytti pitävän siitä, tämä nuolaisi pari kertaa päälakeani. Istuimme katselemassa kun aurinko laski puiden taa, oi, se oli minusta kauneinta maailmassa. Se värjäsi taivaan punertavaksi, ja pilvet muuttuivat pinkehtäviksi. Kehräsin hiljaa, Rikkovarjo töykki minua ja maukui:

”Mennäänkö nyt leiriin?” nyökkäsin, en ollut varma, saisinko unta, mutta silti. Tassuttelimme - vieri vieressä kyljet hipoen toisen - leiriin. Tassuttelimme pesään, Rikkovarjo nukahti nopeasti, katsoin harmaan kollin tasaisesti kohoilevaa kylkeä - hengityksen mukana -. Nousin ylös ja astelin aukiolle, Ruskolehti oli menossa vartio vuoroon. Loikin kollin luo:

”Minä voin vartioida leiriä”, mau’uin, Ruskolehti nyökkäsi minulle kiitollisesti – väsyneellä katseellaan – ja kolli jolkutti pesään. Astelin leirin suuaukolle, kuun sirppi alkoi nousta hiljalleen taivaalle. Se loi taivaalle pienen sävähdyksen valkoista. Kaunista, mutta vielä kauniimpaa oli kun aurinko laski metsän taa, saaden sen sävähtämään punaiseen ja oranssiin. Pilviä leijaili taivaalla, mutta Hopeahäntä näkyi selkeästi. Emoni ja isäni olivat kuolleet liian aikaisin. Oma rauha teki hyvää, ei melskettä, pentujen ininää. Leiri oli täydessä hiljaisuudessa, vain tuuli humisi korvissani. Se pörrötti turkkiani, ja sai välillä minulla kulkemaan kylmät väreet. Ummistin silmiäni hetkeksi, emoni laulu kaikui päässäni. Tuntui kuin tämä laulaisi sitä nytkin, kuin hän olisi täällä Tähtiklaanilaisena. Naaras oli lähtenyt ennen isäämme, oli haikeaa menettää molemmat vanhemmat, onneksi veljeni oli - vielä - elossa. Tuntui kuin tuuli kuljettaisi laulua:

”Pitäisikö vanha hyvä ystävyys unohtaa eikä koskaan muistella?
     Pitäisikö vanha hyvä ystävyys unohtaa ja vanhat hyvät ajat?
     Vanhat hyvät ajat, rakas, sillä muistelemme vanhoja hyviä aikoja,
     otamme maljan muistoksi vanhojen hyvien aikojen” Avasin hiljalleen silmäni, tuuli humisi puiden latvoissa, ja linnut liversivät enää pienesti – olihan yö -, mutta silti kaikki oli niin kaunista. Annoin tuulen hyväillä turkkiani, kuu alkoi laskea ja aurinko nousta metsän takaa. Linnut liversivät yhä kovempaa.

”Mitäs sinä täällä teet?” kuulin naurahtavan Sulkaturkin - parhaan ystäväni - äänen, hymyilin tälle.

”Vartioin leiriä”, naurahdin, ”Eikös sitä näe?” jatkoin, Sulkaturkki jätti aiheen syrjään ja keskittyi toiseen.

”Mennäänkö metsästämään?” Naaras kysyi, vilkaisin tuoresaalis kasalle, siellä oli vain yksi kala ja pari pientä - kitukasvuista - hiirtä.

”Mennään vain”, mau’uin naaraalle, tämä nyökkäsi ja säntäsimme metsään, venytin tassujani kun harpoin metsässä. Kompastuin puun juureen, ja Sulkahäntä säntäsi luokseni.

”Eihän sattunut?” Naaras kysyi huolestuneena,

”No ei”, naurahdin ja läimäisin tätä korville, lähdin juoksuun, Sulkaturkki juoksi perässäni.

”Vielä minä saan sinut kiinni!” tämä huusi perästä, ja nopeutti vauhtiansa, pienen ja ketterän kehoni vuoksi pääsin sujahtelemaan helposti hyvin tiheänkin maaston läpi. Juoksin Tiheästä kohdasta, turkkiini tarttui kaikenlaisia risuja ja lehtiä mutten välittänyt siitä. Sulkaturkki - joka oli minua suurempi kokoinen - ei päässyt tiheiköstä niinkään kepoisesti. Naurahdin naaraalle - joka väisteli oksia ja risuja, kaikenlaisia piikkejä unohtamatta -. Loikin tiheikössä, harmaa naaras kiri jo etumatkaani kiinni. Haistoin ilmaa, pysäytin naaraan yhdellä hännän heilautuksella, sillä kuonooni leijaili jäniksen tuoksu. Hiivin kohti pitkäkorvaista veijaria, joka mutusteli heinän kortta. Lihakseni näkyivät, päivän valo toi ne esille, vaikka ne eivät kylläkään näkyneet kovin hyvin pitkän turkkini alta. Loikkasin saaliini kimppuun, hampaani pureutuivat sen mehevään lihaan. Taitoin nopeasti siltä niskat, Sulkaturkki asteli puskasta, naaras kantoi kyyhkyä suussaan. Hymyilin tälle, kaivoin kuoppaa, johon molemmat laskivat saaliinsa.

”Mennäänkö joelle?” Naaras kysyi, nyökkäsin hyväksyvästi. Tassuttelimme joelle, kumpainenkin laskeutui odottamaan, Sulkaturkin lähelle tuli kala, ja tämä vetäisi sen nopeasti ylös järvestä. Hymyilin ystäväni onnistumiselle, sitten näin sen. Yksi suomuinen saalis eläin ui vedessä, sen hopeahkot suomut kimaltelivat vedessä. Nostin tassuni ja vetäisin suomuisen eläimen ylös vedestä, se pyristeli maalla, mutta tapoin sen äkkiä, ennen kuin se pääsin takaisin veteen. Sulkaturkki oli jo keskittymässä uudelleen, tällä kertaa naaras vetäisi vedestä kaksi kalaa ja tappoi ne molemmat.

”Hyvä!” mau’uin naaraalle, ylpeys paistoi tämän silmistä, kuonooni leijaili varpusen haju. Pieni lintu nokki jyviä siellä. Kyyristyin saalistusasentoon, ja hiivin kohti pientä lintua. Loikkasin tämän kimppuun, pusikko kuitenkin heilahti kun hyppäsin sieltä ja varpunen lähti pakoon, huokaisin ja katsoin haikeana linnun lentoa.

”Älä viitsi”, kuulin ystäväni maukaisun, ”Olet sentään soturi, tiedät ihan hyvin ettei aina voi saada saalista”, Sulkaturkki naurahti. Väläytin ystävälleni naurahtavan hymyn, loikkasin tämän kimppuun, ja aloitimme leikkitappelun. Sulkaturkki painoi minut maahan, mutta livahdin tämän alta pois. Sulkaturkki kuitenkin painoi minut uudelleen maahan.

”Alkaa olla myöhä”, naaras maukui päälläni, naaras ei kuitenkaan päästänyt minua pois.

”Päästä minut pois köntys”, naurahdin leikkisästi Sulkaturkille ja huitaisin käpälälläni tämän kuonoa - kynnet visusti sisällä -.  Sulkaturkki nousi pois päältäni, kampesin itseni nopeasti ylös. Jolkutimme leiriin, Sulkaturkki jolkutti Kotkakiidon luo. Minä taas menin sotureiden pesään, makoilin sammaleellani, mutten saanut unta. Rikkovarjon hahmo ilmestyi pesän eteen, kolli jolkutti unisena minun vierelleni, tyhjälle sammaleelle. Laskin pääni maahan, mutta pidin silmiäni auki. Aika suorastaan mateli, en ollut nukkunut 4 kuun kiertoon, enkä voinut nukkua nytkään. Yritin sentään hankkia Setrisydämen kanssa pentuja, huokaisin syvään ja katsoin sotureiden kohoilevia kylkiä.

 

En ollut ollenkaan nukkunut yöllä, kiirehdin aukiolle ja nappasin pulun tuoresaalis kasasta. Hotkin sen parilla haukkauksella, ryntäsin hautaamaan sen luurangon, ja siitä juoksin pää viidentenä tassuna Jokiklaanin ja Varjoklaanin rajalle, pujottelin nopeasti tiheän kasvillisuuden läpi, Setrisydän ei ollut vielä tullut paikalle. Oliko kolli kenties unohtanut tapaamisemme? Ei, tämä tuli puskasta esiin, loikin pikaisesti kollin luo.

”Huomenta”, mau’uin väsyneesti, mutta intoa täynnä.

”Huomenta”, kolli maukui ja kosketti kuonoani tämän kuonollaan. Laskeuduin makaamaan maahan, mutta Rikkovarjo pöllähti puskan takaa. Hätkähdin pienesti, ja näin kuinka kolli irvisti Setrisydämelle.

”Mitä sinä teet kumppanini kanssa, veli?” kolli sähähti tälle, katsoin eriskummallisesti Rikkovarjoa. Oliko hänenkin pää sekaisin, ja luuli MINUA HÄNEN KUMPPANIKSEEN? Setrisydämen kasvoille tuli omahyväinen hymy, kolli painoi minut maahan, minulle tuli pakokauhua.

”Saan pentuja, sitä paitsi, Vaahterankukka on MINUN kumppanini”, tämä maukui, pääni alkoi mennä sekaisin, kumman kumppani oikein olin? Rikkovarjo vapautti minut Setrisydämen alta, minä aloin muistaa. Kaksi kollia painivat yhdessä, muistin kuinka minulla ja Rikkovarjolla oli - siis on - pentuja!  He haavoittivat toisiaan, en kestänyt katsella sitä.

”LOPETTAKAA!” huusin itku kurkussa, olin päättänyt kumpi oli oikea rakkauteni. Kaksi kollia katsoivat vierekkäin minua, tuijotin syvälle Rikkovarjon silmiin. Ja laskin katseeni maahan.

”En voisi enää ikinä elää kanssasi”, mau’uin lopulta ja pudistelin päätäni, Rikkovarjo laski maahan surusta täyttyneet kasvonsa, Setrisydämen katse oli omahyväinen.

”Vaihdatko nyt Varjoklaaniin...” kolli aloitti, katsoin tuimasti tätä.

”Meinasin sinua ketunläjä!” huudahdin Varjoklaanilaiselle, Rikkovarjon katse kirkastui, ja kolli viittoi hännällään mukaansa.

”Ja mitäs sinä nyt teet?” Rikkovarjo kysäisi nopeasti, katsoin tätä lempeästi.

”Haluan olla kumppanini kanssa”, mau’uin ja painoin kehoni kollin kehoa vasten. Kolli avasi yllätyksestä suunsa, eikä saanut sanaakaan sanottua. Istuimme kukkulalle, painauduin kumppanini kylkeen. Kurkustani nousi hiljaista kehräystä, joka tarttui tuulen mukaan. Silmäluomeni laskeutuivat hiljalleen yhteen, mutta räpyttelin ne auki. Haukottelin hiljaisesti, luomeni painuivat yhä enemmän kiinni, lopulta nukahdin kumppanini kylkeen.

”Vaahterankukka, mennäänkö?” kolli kysyi lopulta, tämä tökkäsi hellästi kuonollaan niskaani. Kolli päästi pienen hyvän tuulisen hymähdyksen, tämä tarttui niskakarvoistani kiinni ja raahasi kehoani kohti leiriä kun olin jo unten mailla. Kolli sujahti leirin aukiolle ja sieltä sotureiden pesälle, Savuturkki tiiviisti perässä - tai ainakin äänestä päätellen -.

”Kuoliko hän?” kollin kysymys kiri korviini, Rikkovarjon pienoinen tuhahduskin kantautui korviini.

”Ei, nukahti vain, hänelle on ollut rankkaa”, kolli maukui ja painautui kylkeeni.

 

Avasin myöhään aamulla silmäni, siihen kun kumppanini töykki minua käpälällään pienesti.

”Huomenta unikeko”, tämä naurahti, katsoin tätä unisena.

”Tuletko kanssani metsästämään?” kolli kysyi, nousin istumaan.

”Vaikkapa”, mau’uin ja venyttelin samalla, tassuttelin aukiolle. Hain tuoresaalis kasalta, nappasin mehevän pulun kasasta. Kumppanini nappasi hiiren keosta, tassuttelimme yhdessä leirin reunalle, laskeuduin makaamaan. Riuhdoin suuria paloja pulusta, ahmin suoraan sanottuna sitä. Pieni palanen joutui väärään kurkkuun, yskin melkein keuhkoni pihalle, Rikkovarjo tuli kuitenkin hätääntyneenä ’lyömään’ selkääni. Köhin pienesti enää, Rikkovarjo katsoi minua huolestuneena:

”Oletko kunnossa?” tämä kysyi, katsoin häntä silmät vetisinä.

”O-olenhan minä”, kähisin minkä sain suustani, kolli tarkkaili vielä hieman minua.

”Mitä nyt? Olen ihan kunnossa!” sähähdin kollille kirkkaalla äänellä, kolli hymyili ja maukui:

”Olen vain huolissani sinusta”, katseeni lempeni tälle.

”Niin, niinhän sinä aina olet”, mau’uin lempeästi ja nousin ylös, lähdin hautaamaan pulun luurankoa. Matkalla kuitenkin sipaisin kolli kylkeä, tämä nousi ylös ja lähti mukanani viemään saaliiden luurankoja. Hautasimme nämä maahan, tassuttelin Rikkovarjon vierellä, laskin häntäni kollin hännän päälle. Ja kehräsin hiljaa, Rikkovarjo haisteli ilmaa.

”Nappaa sinä tuo jänis”, tämä kuiskasi, nyökkäsin kollille ja lähdin hiipimään saalista kohti. Jännitin lihakseni ennen suurta loikkaa, loikkasin saaliini selkään, joka lähti pakosalle. Repäisin sen ’kyytini’ kurkun auki, matka hyytyi alta yksikön. Rikkovarjo loikka läpi pensaikkojen.

”Hyvin saalistettu”, kolli huohotti, katsoin kollia hehkuvin silmin.

”Kiitos”, mumisin jänis suussani, Rikkovarjo haisteli ilmaa. Kolli lähti vaanimaan jänistä, joka kuuli hänet. Ja Rikkovarjo lähti taka-ajoon. Itse haistelin ilmaa, ja lähdin eri suuntaan. Tunsin veljeni hajun, jossain rajalla. Hölkkäsin kollin luo, tämä häämötti jo horisontissa. Loikin pitkillä loikilla tämän luo, tuuli nuoli turkkiani. Tällä oli kasvoilla eriskummallinen hymy, kolli loikkasi kimppuuni - hetken jo luulin sitä leikkitappeluksi, mutta ei -. Tämä piti kynsiään esillä, ja painoi ne rintaani, ulvaisin kivusta.

”Mitä ihmettä teet?” sähähdin kollille, viekas hymy pureutui tämän kasvoille.

”Loppusi”, tämä maukui, ja nosti toisen tassunsa ylös, kolli vetäisi kynnet esille. Katsoin kauhuissani tätä, yhtä äkkiä paino hävisi lavoiltani. Rikkovarjo piti Savuturkin ruumista suussaan, kolli häipyi yhtä nopeasti kuin tulikin. Jäin vain paikoilleni istumaan. Oliko Rikkovarjo tappanut veljeni suojellakseen minua? Ja oliko tosiaan veljeni meinannut tappaa minut? Oliko tuo äskeinen tapahtuma vain harhakuvaa? Vai oliko tämä vain unta? Oliko koko elämäni kenties vain illuusiota? Mitä älyä minulla oli elää, jos kaikki läheiseni vain kuolevat yksitellen? Jäisinkö yksin elämään kenties vain tänne? Mikä veljelleni oli tullut, ei hän yleensä nyt päälle käy tai yritä tappaa? Olenko kenties itse edes syntynyt, tämä kaikki olisikin vain enne unta? Tai ei ollenkaan? Aurinko porotti kuumana taivaalla, lehtiä lenteli. Rankka sade alkoi, mutta istuin silti vain hievahtamatta siinä - elämäni tarkoitusta ja äskeistä tapahtumaa - sade ei kuitenkaan läpäissyt turkkiani - vielä -. Rankka sade alkoi muuttua tihkusateeksi, mutta vähät välitin siitä. Oliko kenties seuraava Tähtiklaaniin lähtijä kumppanini? Ja sitten kaikki pentuni yhtä aikaa? Heidän jälkeen kaikki ystäväni? Jäljelle jäisin vain minä vihollisteni kanssa? Ja lopulta joutuisin eroon kaikista ystävistäni, Pimeyden metsään, jossa joutuisin joka päivä taistella hengestäni? Ilta alkoi häämöttää ja Aurinko laski puiden taa. Minä vain istuin yhä miettimässä elämän tarkoitusta - litimärän turkkini kera -. Ketään muuta ei ollut, koko leiri varmaan jo nukkui. Tuuli humisi korvissani, se pörrötti myös litimärkää turkkiani, kylmä viima kulki ohitseni ja sai aikaan minulla kylmät väreet. Humina toi mieleen vastaloukkaantuneen Huminapennun, säälin pientä pentua. Ei ketään niin nuorta saisi asettaa noin suureen vaaraan. Itse tiesin miltä tuntui menettää pentu, enkä enää halunnut kokea samoin. Aamu alkoi sarastaa jo, istuin edelleen siinä samassa paikassa. Rikkovarjo asteli luokseni ja maukui:

”Et tullut yöllä nukkumaan, ja katso nyt sinua, olet aivan litimärkä”, käänsi surusta vääristyneen katseen kolliin.

”Anteeksi, että tapoin hänet, en vain tahtonut menettää sinua taas…” kolli maukui, ja syyllisyyden pistos tuntui varmaan tämän sydämessä.

”Ei se haittaa”, aloitin, ”Sinä sentään puolustit minua, en vain voi älytä, miten hän saattoi yrittää tappaa minut?” vastasin kollille, tämä hymyili minulle.

”Tuletko nyt leiriin?” tämä kysyi, hymyilin tälle ja nyökkäsin iloisesti. Tassuttelimme yhdessä leiriin, en viitsinyt enää vilkaistakaan veljeni ruumiiseen. Kävin parantajan pesällä,

”Missä sinä olet ollut?” parantajamme, Teerenlento maukui.

”Kaatosateessa”, naurahdin tälle, naaras hymähti.

”No, voit mennä”, katsoin tyytyväisesti naarasta, käännähdin ulos, meinasin törmätä kumppaniini.

”Mennäänkö metsälle?” tämä kysäisi nopeasti, nyökkäsin nopeasti. Tassuttelimme metsässä, Rikkovarjo istahti kummulle ja kysyi:

”Mikä se laulu oli, jota lauloit?” tämä kysäisi, katsoin yllättyneenä tätä.

”Ai tämäkö?:

Should auld acquaintance be forgot,
and never brought to mind?
Should auld acquaintance be forgot,
and auld lang syne?”

“Juuri tuo”, tämä kehräsi, painauduin kollin kylkeen. Kolli haisteli ilmaa,

”Metsästämäänhän tänne tultiin”, tämä kehräsi ja juoksi metsään, juoksin hänen peräänsä, mutta kuonooni tuli jäniksen haju. Ja lähdin saalistamaan jänistä.

 

Kumppanini oli ollut kohtuullisen kauan poissa, etsin metsästä, päivemmällä oleva sade oli huuhtonut tämän tuoksu vanan. Hän ei ollut leirissäkään, en ollut enää varma monestakaan asiasta. Mutta yksi asia oli minulle päivän selvä, Rikkovarjo oli kadonnut

 

//Noniin, tein Rikon synttäreiden kunniaksi vähän pidemmän tarinan, http://i38.tinypic.com/a9tsuu.jpg  tämä tarina oli Word:issä 8 sivuinen, 11 fontilla, tuo laulu mitä Vaahto hyräili, oli alku, ja panin sen tuohon loppuun Englanniksi taikka Skotlanniksi, en ole varma, joten panin sen tuoksi kieleksi, itse aito laulu: http://www.youtube.com/watch?v=acxnmaVTlZA se on englanniksi/skotlanniksi, en ole ihan varma\\

 - Vaahterankukka | Kommentit (4)
| Kommentoi

-Takaisin soturin arkeen-
23.04.2013 18:25 | Vaahterankukka

9. Luku

-Takaisin soturin arkeen-

Avasin silmäni parantajan pesässä, kuume oli uskottavasti laskenut, ainakin hellittämätön päänsärky oli loppunut. Haukottelin paristi syvään, katsoin Teerenlentoa, joka oli juuri nimitetty ihka oikeaksi parantajaksi. Naaraan silmät säihkyivät ilosta, ei voinut olla huomaamatta tämän iloa.

”Kuumeesi on laskenut ja sinulla ei ole enää yskää, joten voit mennä pentutarhaan.” Uusi parantaja maukui, nyökkäsin kiitokseksi ja tassuttelin pentutarhaan. Pentuni olisivat kohta kuusi kuisia, ja minä pääsisin takaisin soturiksi. Astelin kevyin askelin pentutarhaan, maidon lämpöinen tuoksu tulvahti kuonooni. Astelin tyhjälle sammaleelle, tietäen sen olevan minulle. Näätäpentu, Punapentu ja Kärppäpentu juoksivat luokseni. Sulkatähti asteli pesään.

”Ai hei Sulkatähti”, mau’uin.”Mikäs sinut tänne toi?” Jatkoin, ja katsoin päällikköä silmiin.

”Pennuistasi.” Sulkatähti maukui. ”Heistä tulee oppilaita.” Näätäpentu ryntäsi Sulkatähden luo.

”Minustako oppilas?”Nuori naaras kysyi täynnä intoa, Sulkatähti hymyili ja maukui:

”Kyllä, sinusta ja veljistäsi tulee oppilaita.” katsoin synkästi maata, mitäköhän Lumikkopennulle oli käynyt?

Näin Näätäpennun katsovan minua, hymyilin tälle kannustavasti.

”Milloin?” Punapentu kysyi rohkeasti, olin ylpeä pennustani.

”Huomenna”, Sulkatähti maukui, Näätäpentu ja Kärppäpentu katsoivat innokkaasti päällikköä, toisin kuin Punapentu, hän katsoi epäuskoisena päällikköä.

”Vasta?” tämä sai sanottua suustaan, Näätäpentu vilkaisi nopeasti veljeään, ja Sulkatähti asteli pois. Punapentu tuijotti kohtaa, jossa Sulkatähti oli ollut. Näätäpentu loikkasi leikkisästi kollin päälle, ja kaatoi tämän kumoon, yllättäen kolli sihahti:

”Aivoton hiiri, haastatko riitaa?” Näätäpentu luimisti korviansa ja asteli hitaasti taaksepäin.

”Punapentu! Et saa puhua siskollesi noin!” Mau’uin kollille, tassuttelin tämän luo ja nappasin tätä niskasta.

”Miksi sinun aina pitää olla tuommoinen ilon pilaaja?” kolli mutisi puoliksi itselleen, kannoin kollin sammaleelle ja aloin nuolla tätä. Punapentu laskeutui makaamaan hankaloittaakseen nuolemista.

 

 

”Punapentu olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Punatassuna. Mestariksesi tulee Raskasjalka. Toivon, että Raskasjalka välittää sinulle kaiken oppimansa.”

”Raskasjalka olet valmis ottamaan oppilaan. Olit saanut loistavaa koulutusta Mustakynneltä ja olet osittanut olevasi rohkea ja vahva. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Punatassulle.” Sulkatähti jatkoi ja Punatassu ja Raskasjalka koskettivat toistensa kuonoja.

”Kärppäpentu olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Kärppätassuna. Mestariksesi tulee Usvajalka. Toivon, että Usvajalka välittää sinulle kaiken oppimansa.

”Usvajalka olet valmis ottamaan oppilaan. Olit saanut loistavaa koulutusta Leoparditähdeltä ja olet osittanut olevasi ketterä ja uskollinen. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Kärppätassulle.” Sulkatähti maukui, Kärppätassu ja Usvajalka koskettivat toistensa kuonoja.

”Näätäpentu olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Näätätassuna. Mestariksesi tulee Rastaanvire. Toivon, että Rastaanvire välittää sinulle kaiken oppimansa.”

”Rastaanvire olet valmis ottamaan oppilaan. Olit saanut loistavaa koulutusta minulta ja olet osittanut olevasi rohkea ja uskollinen. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Näätätassulle.” Sulkatähti maukui, Rastaanvire ja Näätätassu kosketti toistensa kuonoja.

”Punatassu! Kärppätassu! Näätätassu!” Olin ylpeä pennuistani, jotka olivat päässeet jo oppilaiksi. Haravoin katseellani kumppaniani, Rikkovarjo istui aukion toisella puolella kuin lumoutuneena. Astelin rivakasti tämän luo, hiekka pöllysi takanani ja sai aikaan minulla yskänpuuskan. Kolli kuuli sen ja juoksi luokseni.

”Oletko kunnossa?” tämä kysyi huolestuneena.

”Luu-luulisin niin”, yskin sanat ulos suustani, kolli nyökkäsi huolestuneena. Sain yskän laantumaan.

”Mennäänkö saalistamaan?” kysyin käheällä äänellä, kollin kasvoille syntyi leveähkö hymy ja tämä nyökkäsi iloisesti. Tassuttelimme ulos leiristä, Rikkovarjo haistoi jäniksen ja lähti sen perään, pysyin kollin perässä helposti, mutta pysähdyin äkkiä kun haistoin epämiellyttävän tutun hajun. >Mitä Piikkikynsi ja Tiikerivarjo täällä tekevät?< ajattelin kauhuissani ja lähdin seuraamaan hajujälkeä, saadakseni tietää mitä he aikovat. Juoksin nopeasti, kunnes tulin paikalle, missä haju oli voimakkaimmillaan. Joen törmässä, joka oli kylläkin kuivunut. Näkyi Tiikerivarjo, mutta Piikkikynttä ei näkynyt mailla halmeilla. Harpoin Myrskyklaanilaisen luo.

”Mitä oikeutta sinulla on olla Jokiklaanin reviirillä?” kysäisin tiukasti kollilta, tämän kasvoille vääntyi mairea hymy.

”Sinua odotimmekin”, kuului Piikkikynnen ääni, vilkaisin hermostuneena taakseni.

”Mitä nyt?” älähdin, kolli hiipi minua päin, jännitin lihakseni ja sähisin tälle. Mutta muistin takanani olevan vaaran liian myöhään, Tiikerivarjo loikkasi päälleni ja kaatoi minut helponoloisesti, olinhan niin pienirakenteinen naaras. Näin sivusilmällä kun Piikkikynsi nappasi jonkin lehden maasta, jonka päällä oli jotain mössöä, mutta en keskittynyt siihen kun painin Tiikerivarjon kanssa. Kolli painoi jykevän käpälänsä kaulani päälle. Piikkikynsi kantoi lehteä, ja mumisi jotain mutten kuullut. Tiikerikynsi oli sen sijaan kuullut, kolli nyökkäsi tälle.

”Shira, auttaisitko?” Tiikerivarjo murahti, naaras höristi korviaan ja nyökkäsi kunnioittavasti. Tämä kiiruhti luoksemme, naaras painoi tassunsa huulilleni ja avasi suuni. Yritin saada sen takaisin kiinni, mutta naaras oli vahvempi. Yritin kiemurrella noiden kahden kissan alta, mutta se ei onnistunut. >Mikä taistelu tekniikka tämäkin on?< ihmettelin, suutani alkoi kuivata, Piikkikynsi asteli luokseni lehtensä kanssa. >Ja hän vielä tästä puuttuikin…< Piikkikynsi tunki kaiken mössön suuhuni lehtineen päivineen. Paino hävisi päältäni ja kolmikko olikin hävinnyt yhtä nopeasti kuin tullut. Silmissäni alkoi sumeta ja tajuntani alkoi häipyä.

 

Avasin silmäni hiljaa, edessäni istui kolli, jonka tunnistin Varjoklaanilaiseksi Setrisydämeksi.

”Mitä sinä täällä teet?” Kivahdin Varjoklaanilaiselle, kolli hymähti ja maukui:

”Pelastin sinut Piikkikynnen ja Tiikerivarjon kynsistä.” tämä maukui, nyökkäsin hyväksyvästi.

”Onko sinulla kumppania?” tämä kysyi, pudistin päätäni hieman hämmentyneenä.

”Tai oikeastaan on, jos se sinulle käy”, mau’uin ja tunsin yllättävää vetovoimaa kollia kohtaan. Kollin kasvoille tuli tyytyväinen hymy.

”Tietenkin se käy”, kolli maukui ja asteli luokseni, tämä nuolaisi pari kertaa päälakeani.

”Minun täytyy nyt mennä”, mau’uin tuolle komealle kollille hyvästit ja juoksin ylös kuopasta. Saalistin äkkiä yhden jäniksen, kuulin juuri oikealla hetkellä:

”Vaahterankukka! Oletko siellä?” Rikkovarjo, nappasin jänistä niskasta ja huusin:

”Tullaan!” näin pusikon takaa Rikkovarjon, kolli oli minusta mukava luonteeltaan.

”Hei”, mumisin jäniksen alta.

”Sinullapa kesti”, kolli naurahti ja nappasi saaliinsa maasta.

”Piikkikynsi ja Tiikerivarjo olivat Jokiklaanin reviirillä, mutta häädin heidät pois”, kolli nyökkäsi iloisesti, hymähdin epäuskoisesti.

”Hyvä, etteivät ne voittanee sinua”, kolli maukui, naurahdin epäuskoisesti.

”Luulitko tosiaan?” naurahdin ja juoksin kohti lieriä.

”Viimeinen leirissä on ketunläjä!” huikkasin lapani yli, se sai tämän tassuihin vauhtia. Tuuli nuoli turkkiani, sujahdin helposti leiriin. Vastaani tassutteli Kärppätassu, tämä laski nöyrästi päätänsä.

”Terve emo”, tämä naukui, nyökkäsin ja naurahdin mielessäni: >Eihän minulla ole kumppania, saatiko pentuja<, sujahdin sammaleelleni ja nukahdin ennen kuin edes Rikkovarjo oli tullut pesään.

 

Heräsin ennen kuin aurinko oli kunnolla edes noussut. Syöksähdin ulos leiristä, loikin pitkin askelein reviirillämme. Vastaan tuli nuori kulkukissa, loikkasin tämän päälle ja kaadoin tämän helpon oiloisesti. Mairea hymy levisi kasvoilleni.

”Mitä sinä teet täällä?” sähähdin naaraalle.

”Tulin ’vahingossa’ teidän reviirillenne”, naaras maukui.

”Kuka olet?” kysyin ohimennen tältä, naaras hymyili.

”Olen Shira”, tämä vastasi, nyökkäsin ja katsoin tuimasti tätä.

”Hae Setrisydän Jokiklaanin ja Varjoklaanin rajalle, ja saat lähteä vasta kun sanon, tuliko selväksi? Muuten veri roiskuu.” mau’uin, onnistunut hymy levisi Shiran kasvoille.

”Tietenkin.” tämä maukui, vedin keuhkoihini raikasta hiirenkorvan ajan ilmaa, saalistin nopeasti hiiren ja hotkaisin parilla haukulla. Nuolaisin huuliani ja aloin tassutella rauhallisesti Varjoklaanin reviirin rajalle.

 

//Se aivopestiin xDD//

 - Vaahterankukka | Kommentit (1)
| Kommentoi

-Viimeinen taistelu, viimeinen luku-
22.04.2013 15:13 | Talvikinkukka

19. Luku

-Viimeinen taistelu, viimeinen luku-

Heräsin myöhään aamulla sotureiden pesässä, auringon säteet lipoivat pesää. Poltetähti istui aukiolla, hymähdin ja tassuttelin tämän luo. Nousin ylös, ja venyttelin samalla, kun tassuttelin kumppanini luo.

”Huomenta Poltetähti”, mau’uin kollille, joka käänsi päänsä heti minuun, kun kuuli nimensä.

”Ai, huomenta Talvikinkukka”, kolli maukui, ”Hieno päivä, eikö vain?” Tämä jatkoi, nyökkäsin, ja painauduin kollin pehmeää turkkia vasten. Kehräsin hiljaa, kolli nuolaisi pari kertaa päälakeani. Aurinko lämmitti kylkeäni, tuntui kuin olisin uudelleen syntynyt. Suin kumppanini rintaa pienesti, näin sivu silmällä, kun Leopardiviiksi asteli luoksemme.

”Huomenta Leopardiviiksi”, mau’uin ja lopetin Poltetähden rinnan sukimisen.

”Huomenta Talvikinkukka”, Leopardiviiksi maukui, ”Poltetähti, pääsenkö mukaan partioon?” tämä jatkoi kumppanilleni, kolli nyökkäsi ja maukui:

”Pääset, mutta pidä kiirettä, se on jo lähdössä.” Katsoin Poltetähteä silmiin, kolli kosketti kuonollaan omaani hellästi. Hymyilin tälle, ja painoin pääni tämän rintakehää vasten.

”Mennäänkö saalistamaan yhdessä?” Tämä kysyi, nostin katseeni tähän, ja nyökkäsin myöntyvästi. Kolli hymyili ja nousi ylös, avasin suuni valtaisaan haukotukseen, ja nousin ylös. Tassuttelin kumppanini perässä metsälle, itse asiassa niitylle. Lumi oli sulanut suurimmaksi osaksi, vain jossain paikoin näkyi lunta. Vedin keuhkoihini raikasta hiirenkorvan ajan ilmaa. Poltetähden turkin musta kuviointi vilahti heinikoiden välissä. Haistelin ilmaa, haistoin jäniksen, jota Poltetähti vaanikin jo. Kolli ampaisi juoksuun, ja sai nopeasti jäniksen kiinni. Haistelin uudelleen ilmaa, löytääkseni uuden hajun riistasta. Uusi jäniksen tuoksu leijaile kuonooni, hiivin hajun perässä. Ei aikaakaan kun näin jo jäniksen heinikon välistä, nuori yksilö oli juuri ja juuri täysikasvuinen. Tämä nakersi heinikkoa pahaa arvaamatta, loikkasin pusikosta ulos, en lentänyt ihan jänön päälle. Se säikähti ja alkoi juosta, juoksin kuitenkin sen perään, ja loikkasin loppukirillä tämän päälle. Jänis ei kestänyt painoani, vaan rysähti maahan, olihan tämä vielä niin nuori yksilö. Painoin hampaani tämän kurkulle ja annoin veren valua suuhuni, sen karvas maku maistui hyvin suussani. Vaikka olinkin jo tottunut siihen, ei se ollut parasta mitä olin maistanut. Katsoin taaksepäin, ja näin harmaan turkin vilahtavan heinikossa, tunsin tuon hajun mitä parhaiten, Varjoklaani hyökkäisi. Pöllähdin heinikosta, kertomaan Poltetähdelle, mitä olin juuri haistanut ja nähnyt. Loikin pitkillä loikilla kumppanini luo.

”Poltetähti!” mumisin hengästyneenä jäniksen välistä, kolli katsoi minua ihmeissään kuollut jänis suussaan ja toinen tassujensa juurelle. Laskin saaliini alas.

”Varjoklaani hyökkää leiriimme! Näin ensin Hohtohaukan turkin, ja haistoin sitten heidän lemunsa”, mau’uin hätääntyneenä, kolli katsoi minua huolestuneena, ja tunki suuhunsa molemmat jänikset. Nostin oman saaliini tassujeni juurelta.

”Mennään”, tämä mumisi suu täynnä jänistä, ja lähti viilettämään leiriin. Juoksin kumppanini perässä, viemme saaliit tuoresaalis kasalle, Poltetähti juoksi aukiolle.

”Varjoklaani hyökkää! Varautukaa kaikki!” Tämä huusi, kumppanini jalkojen eteen juoksi pieni pentu.

”Tarkoittaako se pentujakin?” Tämä kysyi innoissaan, kolli katsoi pentuun.

”Ei”, tämä maukui, pennun alkanut ilo lopahti, ja tämä raahusti pentutarhalle. Pentutarhan suuaukko muurattiin umpeen, ensimmäiset Varjoklaanilaiset juoksivat leiriin, ja aloittivat taistelun. Loikkasin jonkin Varjoklaanilaisen niskaan raavin sen kylkiä ja se alkoi ulista kivusta. Tämä kuitenkin kierähti selälleen, ilmat pakenivat keuhkoistani. Tämä loikkasi tassuilleen, ja painoi minut maata vasten.

”EI! HÄN ON MINUN!!!” kuulin raivokkaan parkaisun, ja Hohtohaukka loikkasi kissan päälle, huomasin oivan tilaisuuden tulleen. Loikin pois takaisin taisteluun en haluaisi kohdata vanhaa verivihollistani juuri nyt, taistelussa. Loikkasin jonkun Varjoklaanilaisen päälle, raavin oppilaan turkkia verille. Tämä rääkäisi ja juoksi pakoon. Etsin katseellani kumppaniani, katseeni osui hänen elottomaan ruumiiseen, hän oli siis menettänyt yhden hengen. Surin hetken, hän siis kuolisi taas yhtä henkeä ennemmin.

”NYT SAAN SINUT!” kuulin karjaisun, katsoin taakse ja näin Hohtohaukan, naaras tarttui selästäni kiinni, kierähdin ympäri, mutta painoni ei riittänyt naaraan karkottamiseen. Tämä kaatoi minut helpon oloisesti, ja painoin jykevän etutassunsa kurkulleni. Naaras otti kyntensä esille, ne lävistivät nahkani, ja tavoitteli niillä valtimoa. Hän puhkaisi helposti verisuonen, verta alkoi valua rutkasti siitä. Otin happea vaivalloisesti pari kertaa enää, silmissäni alkoi sumeta, tältäkö tuntui kuolla?

”SAIN TAPETTUA PETTURIN!” Hohtohaukan voitonhimoinen ääni kajahti aukiolla. Aukiolta kuului kannattavia huutoja, Varjoklaanilaiset lähtivät ilmeisesti pois, ryminästä päätellen.

”EII!” kuului verta hyytävä ulvaisu, Poltetähden. Hengitin raskaasti, raotin silmiäni, ja näin kumppanini kahtena kappaleena.

”Liekkiläikkä! Tule apuun!” Poltetähti parkaisi, Liekkiläikkä juoksi ryminällä luoksemme.

”Älkää, turhaan te minuun yrttejä käytätte”, mau’uin rauhallisesti.

”Syö emo nämä”, Liekkiläikkä tyrkytti eteeni yrttejä.

”Sanoin jo, turhaa. Hyvästi Poltetähti, rakastan sinua, nyt ja aina! Tavataan Tähtiklaanissa”, mau’uin kollille.

”Ei! Et saa kuolla!” Poltetähti parkua, kyynel valahti poskelleni. Avasin silmäni uudelleen ja näin kaiken selvemmin,

”Tulitko hakemaan minut Valopentu?” kysyin pennultani, tämä nyökkäsi.

”Eiiii…” Poltetähti maukui surullisena.

”Älä isä, mitään ei ole enää tehtävissä…” Liekkiläikkä lohdutti, tämä katsoi surullisena ruumistani.

”Minäkin jään ikävöimään häntä…” Tämä jatkoi, vilkaisin Valopentuun, ja juoksimme Tähtiklaaniin. Katsoin ylhäältä miten Poltetähti raahasi ruumiini keskelle aukiota, kumppanini loikkasi

”Tänä yönä klaanistamme lähti yksi ylväs soturi, jäämme kaipaamaan sinua, Talvikinkukka.”

( Päivitetty: 22.04.2013 20:04 )
 - Talvikinkukka | Kommentit (2)
| Kommentoi

-Minusta oppilas?-
11.04.2013 21:01 | Näätäpentu/tassu

1. luku

-Minusta oppilas?-

Astelin hiljaa pentutarhan syvimmässä nurkassa. Isäni tassutteli pentutarhaan, loikin nopein askelin hänen luo. Istuin Rikkovarjon etutassujen väliin, katselin sieltä emoani.

”Hei pikkuinen.” Isäni maukui ja nosti minut hampaisiinsa, pyristelin irti hänen otteestansa. Kolli laski minut maahan, tapitin häntä silmilläni, joiden pupillit olivat laajentuneet suuriksi.

”En ole enää pieni.” mau’uin rohkeasti, isäni hymähti.

”Minulle olet aina pieni.” Emoni vastasi ja käänsin nopeasti pääni.

”Olenko muka?” kysyin, ”Olen jo viisi kuuta.” jatkoin ja nuolaisin suupieliäni. Isäni jatkoi matkaa ja istui emoni viereen, kolli nuolaisi tämän pää lakea. >Hm, ajanhukkaa.< ajattelin tympeänä ja juoksin veljeni Kärppäpennun luo. Loikkasin kollin päälle, Punapentu oli minun makuuni liian raaka. Kärppäpentu hätkähti ja kaatui maahan. Loikkasin uudelleen kollin päälle, ja painoin tämän maahan. Kärppäpentu kuitenkin livisti altani, haroin katseellani pesää. Etsien veljenäni, en löytänyt häntä. Tai no, löysin, selästäni. Tassuni pettivät kollin painon alla. Tämä virnisti minulle ilkikurisesti, rimpuilin kollin otteesta. Haroin tämän takakäpäliä omillani. Löysin helposti molemmat, ja kamppasin kollin. Nousin ripeästi pystyyn, ja ravistelin hiekanjyvät turkistani. Nuolin suupieliäni, kolli nousi pystyyn ja ravisti hiekanjyvät turkistaan.

”Otetaanko uudelleen?” Kärppäpentu kysyi ja oli jo varuillaan. Nyökkäsin ja laskeuduin oman tapaiseeni vaanimisasentoon. Kiersimme hetken molemmat pientä kehää, molemmat katsoivat tiukkaan toisiaan, kummankaan ote ei livennyt toisesta. Olin juuri jännittänyt vähäiset lihakseni hyppyyn.

”Tulkaas nyt.” emoni maukui, huokaisin syvään.

”Hö…” mutisin >mikä ilon pilaaja.< jatkoin ajatuksissani, aloin raahustaa emoni luo.

”Älä viitsi.” Kärppäpentu valitti, mutta raahusti silti perässäni emomme luo. Istuin sammaleelle, ja mökötin siinä, Kärppäpentu istui viereeni. Katsoin kuinka Punapentu hyökkäili Tiikeripennun päälle.

”Miksi Punapentu saa sitten jatkaa?” nurisin emolle, hän katsoi ensin minuun ja sen jälkeen Punapentuun.

”Punapentu, se tarkoitti sinuakin.” emo maukui, mutta Punapentu ei ollut kuulevinaankaan.

”Punapentu…” Emo maukui, ”pitääkö minun tulla hakemaan sinut?”

”Tule jos uskallat.” Punapentu maukui taistelun tiimellyksestä, Vaahterankukka huokaisi syvään ja asteli kahden tappelupukarin luo. Naaras erotteli heidät toisistaan, tosin saaden pari naarmua. Naaras nosti Punapennun, joka huitoi vielä ilmaa. Punapentu alkoi rimpuilla Vaahterankukan otteesta.

”Sinä sitten pilaat AINA kaiken.” Punapentu valitti, kolli roikkui tukevasti Vaahterankukan otteesta. Naaras laski kollin sammaleelle, Kärppäpennun viereen.

”No no, et aina tappelisi, tai jos tappeleminen on niin tärkeää, tottele sentään emoasi.” Vaahterankukka maukui ja laskeutui makaamaan sammaleelle. Pidin ’mykkäkoulua’, minun ei tehnyt mieli nukkua. Naaras veti meitä lähemmäs vatsaansa, ja kiersi häntänsä suojaksemme. Huokaisin syvään ja laskeuduin nukkumaan. Sanaakaan sanomatta nukahdin, kuulin kuitenkin kuinka emoni toivotti hyvää yötä vielä kaikille meille.

 

Avasin silmäni hitaasti ja rauhallisesti, tunsin kun joku tökki minua. Ensimmäiset auringon säteet lipoivat pesää.  Punapentu ja Tiikeripentu olivat jo täydessä vauhdissa.

”Mitä nyt?” mutisin puoliksi itsekseni, nostin päätäni ja katsoin väsyneesti Kärppäpentua.

”Jatketaan se nyt, mikä jäi eilen kesken.” hän maukui pirteänä.

”Anna minun nukkua vielä.” mutisin itselleni, eikä Kärppäpentu kuullut.  Laskin pääni takaisin sammaleelle.

”Älä nyt viitsi.” Kärppäpentu älähti, silmäluomeni tuntuivat raskailta ja ne ’valuivat’ alaspäin. Lopulta suljin silmäni, enkä saanut enää avattua niitä. Nukahdin nopeasti, vaikka Kärppäpentu yritti herättää minut.

 

Avasin silmäni kun viimeisetkin auringon säteet olivat tulleet jo pentutarhaan. Kärppäpentu katsoi närkästyneenä kun nukuin. Nousin istumaan, ja avasin suuni valtavaan haukotukseen.

”Oletko nyt valmis?” Kärppäpentu kysyi minulta ja nousi innoissaan seisomaan. Nousin ylös ja nyökkäsin hieman epävarmasti. Kärppäpentu vilisti vähän kauemmas tyhjälle aukiolle. Venyttelin ennen kuin juoksin Kärppäpennun luo. Kärppäpentu odotteli kärsimättömänä, kolli vilautti minulle kärsimättömän ilmeen. Hymähdin, ja laskeuduin omaan vaanimisasentooni.

”Minä olen Jokiklaanin mahtava päällikkö Väärätähti.” Kärppätassu maukui ja pöyristi rintaansa. Kolli loikkasi päälleni, mutta väistin juuri ja juuri. Kolli ehti hipaista kuitenkin häntääni.

”Minä olen ihan vain minä.” mau’uin alistuvasti, kolli pyöräytti silmiään.

”Älä nyt, valitse joku.” Kärppäpentu maukui ja hymyili. Huokaisin syvään ja mau’uin:

”Hyvä on, minä olen sitten Jokiklaanin urhea Varapäällikkö Rastaanvire…” mau’uin ja huokaisin.
”Minä kun halusin ihan vain olla minä.” Mutisin ja loikkasin veljeni päälle, tai luulin niin. Muksahdin vatsalteni kollin viereen. Kolli alkoi räkättämään kippurassa. Huomasin tilaisuuteni tulleen, kolli nauraa räkätti selällään maassa. Astelin kollin viereen ja nousin hänen päälleen, painoin tassuni tämän kurkun päälle. Kolli vain jatkoi naurua, läpsäisin tätä poskelle tassullani.

”Rauhoitu nyt.” kolli maukui naurun seasta, mulkaisin tätä. Hiljaisuus vallitsi pesän.

”Rauhoitu itse.” Rikoin lopulta hiljaisuuden maukumalla. Kolli painoi tassunsa rintaani vasten ja työnsi minua pois. Loikkasin kuitenkin ketterästi hänen päältään pois. Suin rintaani, olin oppinut sen emoltani, ja muilta sotureilta joiden olin nähnyt sukivan turkkiansa. Sulkatähti asteli pesään.

”Ai hei Sulkatähti.” Vaahterankukka maukui. ”Mikäs sinut tänne toi?” Naaras jatkoi.

”Pennuistasi.” Sulkatähti maukui. ”Heistä tulee oppilaita.” Silmiini tuli iloinen pilke. Ryntäsin päällikön luo.

”Minustako oppilas?” kysyin innoissani, Sulkatähti hymyili ja maukui.

”Kyllä, sinusta ja veljistäsi tulee oppilaita.” Sulkatähti maukui, katsoin innoissani emooni, hänen ilmeensä oli synkkä. Mutta yhtä äkkiä se lämpeni ja hän hymyili meille kannustavasti. Jäin hetkeksi miettimään, miksi emon mieli oli ollut noin synkkä, mutta pian se unohtuikin.  Käänsin katseeni nopeasti ylvääseen päällikköömme.

”Milloin?” Punapentu kysyi rohkeasti, vilkaisin nopeasti Punapentua.

”Huomenna.” Sulkatähti maukui, katsoin innokkaasti päällikköä.

”Vasta?” Punatassu maukui epäuskoisena, loin kolliin murhaavan katseen, vähempikin olisi riittänyt. Sulkatähti katsahti Punatassu ja asteli ulos ylväästi, Punatassu raotti suutansa pienesti epäuskosta, ja katsoi tyhjää aukiota; jossa päällikkö oli ollut sydämen lyönti sitten. Tuijotin hetken aikaa veljeäni, joka katsoi edelleen hievahtamatta aukiota. Loikkasin leikkimielisesti kollin päälle ja kaadoin tämän. Kolli sähähti:

”Aivoton hiiri, haastatko riitaa?” kolli sähisi ja asteli uhkaavasti minua kohti, loukkaannuin hieman ja luimistin korvani taakse ja astuin hitaasti askel askeleelta taaksepäin.

”Punapentu! Et saa puhua siskollesi noin!” Emomme, Vaahterankukka maukui ja asteli Punapennun luo naaras nappasi pentunsa niskanahasta.

”Miksi sinun aina pitää olla tuommoinen ilon pilaaja?” kolli mutisi puoliksi itselleen, mutta kuulin sen juuri ja juuri. Naaras kantoi pentunsa omalle sammaleelle, ja alkoi nuolla Punapentua. Kolli nurisi jotain, mutten saanut siitä selvää. Isämme, Rikkovarjo asteli pentutarhaan, kolli hymyili Vaahterankukalle rakastavaisesti.

”Ajattelin ottaa kaksi teistä mukaani, yksi siis joutuu jäämään tänne.” Kolli maukui.

”Jääjä olkoon Näätäpentu.” Punapentu maukui ja loikki kollin luo. Huokaisin syvään, kai siihen oli sitten totuttava. Katsoin emoani, hänen katseestaan erottui pienoinen virne.

”Se olet ihan sinä itse.” Naaras maukui ja haki Punapennun takaisin. ”Kehtasitkin vielä haukkui siskoasi.” Emomme jatkoi, pääsisin siis mukaan. Silmiini tuli iloisuuden pilke.

”Voisin haukkua hänet vaikka lyttyyn!” Punapentu uhkaili, emomme hymähti hyvän tuulisesti ja jatkoi pienen kollin sukimista. Kolli katsoi emoaan ihmetellen.

”Etkö muka usko?” Punapentu maukui kiivaasti, ja nyrpisti kuonoaan pienesti.

”Enhen.” Naaras maukui huvittuneella äänen sävyllä. Kolli alkoi mököttämään, ja laskeutui makaamaan hankaloittaakseen mahdollisimman paljon naaraan sukimista.

”Te kaksi siis tulette, emme mene pitkää matkaa.” Näytin tylsistyneeltä, kun isäni kertoi, että menemme pienen matkan. Oikeasti olin vain helpottunut, tassuihin ei sattuisi siis niin paljoa, mikäli ei yhtään. Astelin isäni vieressä ja katsahdin vielä taakse, missä Punapentu oli hyvää vauhtia karkaamassa pyytämään Tiikeripentua leikkipainiin. Käänsin katseeni takaisin eteenpäin, jossa tunneli häämötti. Astelin varmoin askelin tunnelin luo veljeni Kärppätassun vieressä. Rikkovarjo oli ottanut ensimmäisen paikan. Tassuttelimme pienen matkan ja käännyimme sen jälkeen takaisin leiriin. Viiletin takaisin leiriin ja siitä pentutarhaan. Hiljensin vauhtia pentutarhan suuaukolla, pysähdyin siihen ja vedin vielä raikasta hiirenkorvan ajan ilmaa ja tassuttelin emoni luo. Veljeäni ei näkynyt emoni vieressä, vaikka en ollut niin luullutkaan. Kolli leikkipaini Tiikeripennun kanssa. Istuin Vaahterankukan viereen, joka alkoi sukia minua hiukan. Kärppätassu jolkutti pentutarhaan, luulin, että isäni olisi tullut mukana. Mutta ei, hän jäikin puhumaan aukiolle. Auringon säteet hävisivät hetki hetkeltä enemmän, ja varjot valtasivat pesää.

”Tulehan nyt Punapentu, pääset huomenna oppilaaksi, sinun täytyy olla virkeä.” Vaahterankukka maukui, kumma kyllä, kollipentu totteli.

”Huomiseen, mutten ehkä kerkeä oppilas kiireiltä.” Punapentu huikkasi lapansa yli ja juoksi luoksemme. Kuulin Tiikeripennun tylsistyneen huokauksen, raotin silmiäni ja näin kuinka naaras tallusteli takaisin Aaltojuovan luo. Suljin silmäni takaisin kiinni, ja aloin hengittää rauhallisesti. Nukahdin nopeasti.

 

Heräsin aikaisin aamulla emoni sukimiseen, katsoin häneen väsyneesti.

”Herää jo, teidät nimitetään ihan kohta.” Hän maukui sukimisen seasta, veljeni oli jo suittu. Näin kuinka he istuivat ryhdikkäästi, nousin istumaan ja päästin suuni valtaisaan haukotukseen. Juuri kun kuului klaanikokous kutsu, emoni oli saanut suittua minut. Astelimme kivikeon eteen.

”Nyt nimitämme kolme oppilasta.” Sulkatähti maukui juhlallisesti.

”Punapentu olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Punatassuna. Mestariksesi tulee Raskasjalka. Toivon, että Raskasjalka välittää sinulle kaiken oppimansa.”

”Raskasjalka olet valmis ottamaan oppilaan. Olit saanut loistavaa koulutusta Mustakynneltä ja olet osittanut olevasi rohkea ja vahva. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Punatassulle.” Sulkatähti jatkoi ja Punatassu ja Raskasjalka koskettivat toistensa kuonoja.

”Kärppäpentu olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Kärppätassuna. Mestariksesi tulee Usvajalka. Toivon, että Usvajalka välittää sinulle kaiken oppimansa.

”Usvajalka olet valmis ottamaan oppilaan. Olit saanut loistavaa koulutusta Leoparditähdeltä ja olet osittanut olevasi ketterä ja uskollinen. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Kärppätassulle.” Sulkatähti maukui, Kärppätassu ja Usvajalka koskettivat toistensa kuonoja.

                                                                                                          

”Näätäpentu olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Näätätassuna. Mestariksesi tulee Rastaanvire. Toivon, että Rastaanvire välittää sinulle kaiken oppimansa.” Katsoin innoissani Rastaanvirettä, joka tassutteli luokseni, naaras näytti yllättyneeltä saadasseen näin pian uuden oppilaan.

”Rastaanvire olet valmis ottamaan oppilaan. Olit saanut loistavaa koulutusta minulta ja olet osittanut olevasi rohkea ja uskollinen. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Näätätassulle.” Sulkatähti maukui, kurotin päätäni yltääkseni Rastaanvireen korkealla olevaan kuonoon. Naaras huomasi, etten yltänyt ja laski päätänsä hiukan. Silmäni sädehtivät innosta koskettaessani mestarini kuonoa. Naaras hymyili hyväksyvästi, ja näytti olevan iloinen saadessaan oppilaan. Astelimme veljieni luo kissajoukon läpi.

”Punatassu! Kärppätassu! Näätätassu!” nimemme kaikuivat aukiolla.

”Haluanoppiaihankaiken! Nythetiii!!!!” Ulvaisin naaraalle puhkuen intoa.

”Rauhoitu vähän, ” Naaras naurahti, ”kaikki aikanaan.” hän jatkoi.

”Höö…” mau’uin hiljaa ja laskin katseeni maahan.

”Älähän nyt, opit kyllä kaiken tarpeellisen, ja vähän epätarpeellistakin.” naaras naurahti ja lähti tassuttelemaan kohti leirin suuaukkoa. Hätkähdin ja juoksin tämän perään.

”Mitä nyt teemme?” kysyin ja jatkoin antamatta naaraalle edes puheen vuoroa.

”Metsästämmekö? Harjoittelemmeko taistelua?...” ehdottelin hänelle.

”Kierrämme tänään vain rajat. Sitten saat mennä puuhaamaan mitä huvittaa.” Tämä maukui, vedin kasvoilleni tympeentyneen ilmeen. Kiersimme rajat, tassuihini särki kamalasti.

 

”Menen joelle.” Mau’uin mestarilleni ennen kuin menimme leiriin, naaras nyökkäsi hyväksyvästi ja tassutteli leiriin. Tassuttelin joelle, ja näin yllätyksekseni toisen kissan. Hajusta päätellen Myrskyklaanilainen, katsoin häntä hetken kauempaa kunnes jolkutin tämän luo. Järkeni oli lähteä katsoessa kollia silmiin.

”Anteeksi, miksi olet Jokiklaanin reviirillä?” tiuskaisin häneltä.

”Anteeksi, etsin yrttejä ja jouduin tänne.” tämä maukui, nyökkäsin pienesti.

”Minä saatan sinut rajalle.” kolli nyökkäsi ja maukui:

”Minun nimeni on Myrskytassu, olen Myrskyklaanin parantaja oppilas.” Kolli esittäytyi.

”Olen Näätätassu.” Mau’uin.

”Toivottavasti tämä vierailu jää ainoaksi.” mau’uin ja katsoin kollia.

”Toivotaan niin.” kolli maukui ja loikki kiviä pitkin Myrskyklaanin reviirille, katsoin haikeana tämän perään.

 - Näätäpentu/tassu | Kommentit (2)
| Kommentoi

-Belive, I can die-
02.04.2013 16:55 | Vaahterankukka

8. Luku

-Belive, I can die-

Kuulin kissojen hätääntyneitä maukaisuja.

”Mitä tapahtui?” kuului aika läheltä, en voinut tunnistaa ääniä.

”Ei kai hän kuole?...”

”Et saa kuolla!” Äänet kaikuivat päässä, ja saivat sen tuntumaan, kuin se räjähtäisi. Teerenlento linkkasi luokseni, tai ainakin luulin niin.

”Mutaturkki tule!” Teerenlennoksi luulemani kissa huusi, hän olikin kolli, veljeni.

”Oletko kunnossa?” Rikkovarjo kuiskasi korvaan, heilautin korviani, se ei kuitenkaan onnistunut. Painoin silmäni tiukasti yhteen, en voinut tehdä muuta.

”Sinä olet vahva,” kuulin Rikkovarjon kuiskaavan korvaani, en olisi kuullut muuten. ”vahvempi kuin kuoleman.” hän jatkoi, epäilin ajatusta. Rikkovarjo nappasi niskanahastani kiinni ja mumisi jotain. Pystyin puoleksi irtautumaan kehostani, en ollut siis kuollut, mutta melkein.

”Rikkovarjo, hae kissanminttua!” kuului Mutaturkin käsky, ja Rikkovarjon askeleiden ääni etääntyi.

 

Avasin silmäni, mikään ei tuntunut kipeältä. Päätäni ei särkenyt, lavoissani ei ollut haavoja, eikä minua yskittänyt. Kävelin läheisen lammikon luo, kasvoni eivät olleet enää kalpeat kuumeesta. Olinko siis kuollut? Ajatus kävi mielessäni pelkona, tai enemmänkin tuskana, siitä, mitä Rikkovarjo saisi kokea. Nuuhkaisin ilmaa, astelin luonnossa. Olin pienempi kuin normaalisti, >Olenko kutistunut?< Ajattelin ihmeissäni, katsoin Jokiklaanin leiriä. Se oli sama kuin ennen, Rikkovarjo tassutteli luokseni. Katsoin häntä lempeästi, rakkautta tulvivilla silmillä. Kolli ei vastannut katseeseen, vaan hymyili vain.

”Mennäänkö harjoittelemaan taistelua, Vaahteratassu?” Kolli kysyi, kaikki kävi minulle selväksi yhdessä sydämenlyönnissä. Olin siis unessa, jossa olin taas oppilas. Nyökkäsin hieman kollille, ystävällinen hymy kävi kasvoillani. Loikkasin pusikkoon, ja kiipesin puuhun. Rikkovarjo tassutteli kuopalle, hyppäsin puusta hänen selkäänsä. Kolli antoi minun hypätä siihen, mutta kierähti selällään. Ilmat pakenivat keuhkoistani, tunsin tassun painavan rintakehääni, Rikkovarjo oli jo päässyt päälleni. Väläytin hänelle ystävällisen hymyn ja kiepahdin pois hänen altaan. Kolli käänsi päätänsä ja katsoi minuun. Kolli loikkasi päälleni ja painoi minut maata vasten, hän painoi hellästi kuonollaan omaani. Pieni punastus kävi poskillani, mutta se vaihtui hymyyn.

 

 Avasin hitaasti silmäni, katsoin Rikkovarjoa, hän istui siinä.

”Missä pennut ovat?” kähisin heikosti, kolli käänsi katseensa minuun.

”Ai, heräsit jo, ne ovat Huomenkukalla hoidossa.” Kolli maukui, hän hymyili minulle, huolestunut ilme palasi hänen kasvoilleen.

”Oletko kunnossa?” Kolli jatkoi, nyökkääminen teki liian kipeää, joten nostin häntäni ja tiputin alas.

”Teerenlento, katso onko hänellä kuumetta.” Mutaturkki maukui ja Teerenlento nyökkäsi. Naaras linkkasi luokseni, omalla tyylillään.

”Kääntäisitkö tassuasi?” hän maukui, käänsin tassuani niin, että siitä tuli polkuantura näkyviin. Teerenlento kosketti kuonollaan polkuanturaani, ja nosti päänsä. Naaras kääntyi ja alkoi linkkaamaan takaisin Mutaturkin luo. Katsoin naarasta, hän näytti hyvin itse varmalta. Yskän puuska koetteli kehoani.

”Hänellä on kuumetta.” Teerenlento maukui, Rikkovarjo liikautti hermostuneena korviansa. Mutaturkki nyökkäsi huolestuneena. Minua väsytti, silmäluomeni tuntuivat raskailta. Mutaturkki huomasi sen, kolli kantoi minulle, purasruohoa, kissanminttua ja unikonsiemeniä. Huokaisin syvään ja otin suuhuni ensin purasruohon, sen jälkeen kissanmintut ja viimeisenä unikonsiemenet. Ja Mutaturkki paineli kehäkukasta tehdyn hauteen haavoilleni. Vaivuin taas uneen.

 

Avasin silmäni, valoisuus oli suurempi kuin maan päällä. Tuuli kulki täälläkin,

”Toinen on reitti on Tähtiklaaniin, toinen takaisin ystäviesi luo.” Se kuiski korvaani. Huokaisin syvään.

”Kumpi on kumpi?” kuiskasin takaisin, humina yltyi taas.

”Se sinun täytyy itse valita.” se lopetti ’puhumisensa’ näin. Huokaisin syvään, minun oli siis arvattava kumpi on kumpi. Vaistoni sanoi, että pitäisi mennä oikealle, tällä kertaa en ’totellut’ sitä. Valitsin siis vasemmalle menevän käytävän, tassuttelin sitä pitkin. Tämä oli siis kuoleman, ja elämän välinen kamppailu. Näin päädyn, se oli vielä kirkkaampi. Jäykistin lihakseni ja olin valmiina hyppyyn. Tuuli kuiskasi kumminkin sitä ennen:

”Luota vaistoosi.” Nousin seisomaan, ja katsoin taakseni. Tuo oli vaistoni suunta, huokaisin syvään. Käännyin ympäri, ja astelin raskain askelein kohti toista suuntaa, jättäen valoisan paikan taakseni. >Jos minä en valitse, en koskaan herää siitä ’unesta’< ajattelin kauhuissani, huokaisin syvään. Silmät sumeina surusta, astelin vaistoni valitsemaan suuntaan.

”Tämän on parasta olla oikea suunta, tai en enää koskaan ota neuvojasi, vaisto.” murahdin ja jännitin lihakseni valmiina loikkaan. Ponkaisin takajaloillani lisää vauhtia, syöksyin yli valoittuneeseen aukkoon.

 

Avasin silmäni, katsoin melko tyhjää pesää. Nousin ylös hitaasti, varoen ettei vieressäni nukkuva Rikkovarjo herää. Tassuttelin huterasti ulos, katsoin taivasta, nyt siis oli kuunhuippu. Tähdet tuikkivat taivaalla, ja kuu näkyi. Kohta oli kokoontuminen, kuu oli niin suuri. Tassuttelin huterasti takaisin Rikkovarjon luo, askeleeni eivät olleet kovin pitkiä. Laskeuduin alas Rikkovarjon luo, kukaan ei tiennyt yö matkastani. Paitsi ehkä Rikkovarjo, kolli liikautti korviansa ja lipoi huuliansa nopeasti, kun laskeuduin. Nielaisin syljen alas, vaovuin jälleen uneen.

 

”Miksi olen täällä?” kysyin, emoni istui edessäni, hän hymyili lempeästi.

”Sinä nukut.” hän maukui, ”Otin sinuun ’yhteyden’.” Naaras jatkoi, hieman yllättynyt hymy levisi kasvoilleni.

”Kuka sinut tappoi?” kysyin naaraalta, vaikka vastaus oli päivän selvä, mutta naaraan vastaus oli yllättävä:

”Aika,” hän huokaisi syvään ”se tappaa kaikki.”

 - Vaahterankukka | Kommentit (3)
| Kommentoi

-Tuska-
31.03.2013 11:03 | Vaahterankukka

7. Luku

-Tuska-

”Meidän pitää lahteä, nyt!” Rikkovarjo supatti korvaani, oloni ei tuntunut kovin hyvältä. Olin väsynyt ja mieleni oli maassa. Rikkovarjo huomasi sen, kolli nojautui kehoani vasten rauhoittavasti. Oloni ei siltikään tuntunut parantuvan, yleensä ilostuin heti edes kollin läsnä olosta. Nyt kun kolli nojautui minuun, sekään ei auttanut. Nostin nuoren naaraan hampaisiini, pääni roikkui alhaalla. Kolli huomasi sen helposti, hän nuolaisi poskeani, yrittäen nostaa mieltäni. Hymyilin pienesti katseellani, mutta pidin sen silti alhaalla. En halunnut kollin näkevän tuskaani, joka kuvastui silmistäni. Vaikka se varmaan jäi silmieni tummuuden alle, kauniit vaalean vihreät silmät olivat muuttuneet tummiksi. Ne olivat kuivemmat kuin yleensä, jouduin räpyttelemään niitä useimmin. Olisin halunnut pyytää tuhannesti kollilta anteeksi, kun olin solvannut tätä. Mutta tälle se näytti olevan kuin menneen lehtikadon lumia. En tajunnut, kuinka olin voinut erehtyä niin pahasti. Askeleeni tuntuivat raskailta, päätäni särki. Haavani, varsinkin lavoissa olevat, tuntuivat tulehtuneilta. Niitä jomotti inhottavasti, olisin mieluusti jäänyt sinne. Mutta Rikkovarjon ansiosta, lähdin. Hän jaksoi kannustaa, välillä kun kävelimme, minulta pääsi pieniä yskänpuuskia. Rikkovarjo katsoi minua huolestuneesti, edessämme oli kuilu.

”Anna minulle kolmaskin pentu.” Kolli maukui, laskin pienen vinkuvan nyytin maahan. Kolli hyppäsi kuilun yli vaivattomasti, hän laski pennut maahan. Minua se ärsytti, sillä tiesin mitä kolli aikoi tehdä. Peruutin vähän matkaa, lähdin juoksemaan, se ei tuntunut kovinkaan mukavalta. Kuin jokaiseen kehoni kolkkaan olisi sattunut. Loikkasin kuilun yli, mutta en päässyt täysin sen yli. Jäin roikkumaan kallion reunaan, se alkoi murtua ja otteeni livetä. Rikkovarjo nappasi niskanahastani kiinni, ja alkoi vetää. Autoin häntä, nostin itseäni etutassuillani. Se tuntui raskaalta. Hengittäminen tuntui raskaalta. Miten selviäisin matkan? Yritin selvittää ajatuksiani, en voisi vain luovuttaa. Tai voisinhan, mutta kuolisin. Askeleet alkoivat tuntua liian raskailta, yritin keventää niitä, mutta turhaan. En päässyt kovin kovaa tassuttelemaan, suussani roikkui pieni pentu. En saisi vain lysähtää maahan, minun täytyi jatkaa matkaa. Vaikka se tuntui olevan kaikkia fysiikan lakeja vastaan. Silmäni luomeni tuntuivat raskailta, teki mieli vain käpertyä sotureiden pesään Rikkovarjon viereen. Se ei olisi mahdollista, ennen kuin pääsisimme takaisin leiriin. Kaikki tuntuivat raskailta, yksikin askel, juoksu askelista puhumattakaan. Tuskan aalto koitteli kehoani, se sai minut tärisemään, ja karvani nousemaan pystyyn. Päätäni alkoi särkeä yhä enemmän, tuntui kuin koko maailma kaatuisi päälleni, kuin syy olisi yksin minun. Tuskani kuvastui hienosti silmistäni, vältin katsomasta kollia silmiin. Olin päättänyt kestää sen, kuin soturi kestäisi. Se ei olisi yhtä tikkua tassussa pahempi. Väitin vain itselleni, että minulla olisi vain tikku. Mieleeni painautui, että tikku olisi melkein tullut tassuni läpi, ja sai aikaan uuden tuskan aallon. Olisi tehnyt mieli pyytää Teerenlento katsomaan, mutta en voinut. Kipu tuntui sietämättömältä, vaikka pystyin juuri ja juuri sietämään sen. Valo läiskiä näkyi jo ulkoapäin, olin iloissani siitä. Nelistin melkein sen luo, niin kovaa kun pääsin. Kipu tuntui, mutta nyt aijoin kestää sen.  En voinut mitään sille, että minun oli pakko päästä ulkoilmaan. Hengitin vihdoin rauhallisesti, ilma ei ollut tunkkaista, eikä raskasta. Linnut livertelivät laulujaan, nuuhkin ilmaa, riistan tuoksu leijui ilmassa. Tuuli leikki turkillani, se humisi korvissani. Laskin pennun maahan, ja huokaisin onnesta. Vaikka kipu tuntuikin, se oli siedettävämpi. En ajatellut sitä, se ei pyörinyt mielessäni niin kuin luolassa. Kylmä totuus iski kun nostin pennun ja aloin ottamaan pieniä juoksu askeleita. Juoksu ei ollut enää mielessänikään, Rikkovarjo hiipi luokseni. Hiivimme Myrskyklaanin reviirillä, en halunnut pako juoksua. Kaikkiin paikkoihin jomotti, hiipiminen sai lihakset toimimaan, mutta tuntui kuin ne eivät olisi valmiit työhönsä. Lihakset jäykistyivät, en ollut parhaimmassa kunnossa.  Äänetön tuskan huuto kiri ilmoille, en olisi valmis mihinkään. En varsinkaan pakojahtiin, kaikki tuska tuntui kohdistautuvan tähän hetkeen. Tähän matkaan, näihin askeleisiin. Hiivin mahdollisimmankevyesti, mutta pieninkin hiiri tunsi sen. Olisin hetkenä minä hyvänä voinut kajauttaa ilmoille tuskan huudon. Rakkaan tuska, oli itselle, pahin tuska koko maailmassa. En halunnut sitä Rikkovarjolle, en ikimaailmassa, en. Kehoni oli kuin puu, tai liplattava vesi. Taivas alkoi itkeä kyyneliään, sodan kulta tuoksui ilmassa. En toivonut sen tuoksuvan täällä, mutta kun se tuoksui, sitä ei saanut poiskaan. Olin hieman alla päin, pääni roikkui melkein maassa asti.

”Mikään ei ole hyvin.” mutisin, maailma oli kuin kaatunut ylleni.

”Älä ole noin negatiivinen.” kolli maukui, mulkaisin kollia, en olisi saanut. Hänen kasvoilleen tuli hämmentynyt ilme, en saisi olla niin rasittava kumppanilleni. Hän ei ole tehnyt mitään väärä. Yritin hymyillä kollille, mutta silmieni lempeyden vei tuska ja kipu mennessään. Kaikki ei ollut niin kuin haluat, tai niin kuin kuvittelet aina pennusta lähtien, sen olin tiennyt jo oppilaana. Mutta tuska, sitä en ollut ennen kokenut näin voimakkaana. Olin tiennyt, minkä laiselta haava tuntuu, ja miltä se tuntuu, kun se paranee. Se ei ollut ikinä kuitenkaan tuntunut tältä.  Huokaisin syvään, kuume oli kai noussut, tai enhän ollut parantaja. Joten en tiennyt oliko se kuumetta, mutta otsani hehkui kuumana. Yskän puuskia tuli välillä, olin siis tulossa sairaaksi.

”Vangit! He karkaavat!” kuului jonkun luopion ääni, sydämeni jätti yhden kerran välistä lyömättä. Suljin silmäni sydämen lyönniksi, päästin itseni juoksuun. Vaikka se sattui, se olisi hengestäni kiinni. Jos vain jäisin tähän, kuolisin, tai joutuisin takaisin sinne. Joten en voinut kuin juosta, juosta henkeni edestä. Hengitykseni alkoi rahista, oli vaikeampaa hengittää. Se tuntui raskaalta, huohotin kovaa. Myrskyklaanilaisten reviiri sopi jotenkuten juoksemiseen. Askeleet alkoivat painaa enemmän, ja vauhti alkoi hidastua. Tuuliklaanin reviiri alkoi jo häämöttää horisontissa. Juoksin vaikka askeleet tekivät kipeää, Tuuliklaanin reviiri voisi olla pelastuksemme. Yritin harppoa mahdollisimman pitkiä askelia, jotta vauhti kiihtyisi. Se kumminkin vain hidasti entiseltään nopeuttani, ja otin taas käyttöön lyhyemmät askeleet. Näin Tuuliklaanin partion ja olin luopua toivosta, Rikkovarjo kun taas jatkoi juoksua. En voinut mitään muuta kuin seurata kumppaniani, Tuuliklaanin partio tuli nopeasti näkyviin. Rikkovarjo pysähtyi siihen, ja laski pennun maahan. Katsoin ihmeissäni kumppaniani, joka loikkasi yhden luopion päälle. Tuuliklaanilaiset alkoivat taistelivat luopioita vastaan, ja ajoivat ne pois reviiriltä. Partion johdossa, oli Tuuliklaanin ylväs päällikkö, Poltetähti.

”Mitä te täällä teette?” hän kysyi, kun viimeisenkin luopion hännänpää oli poissa heidän reviiriltään. Hengitin raskaasti juoksun jälkeen, en vain halunnut näyttää sitä Tuuliklaanilaisille, enkä Rikkovarjolle.

”Minä… Me… Ne…” Sopersin, Rikkovarjo heilautti häntäänsä merkiksi hiljentyä.

”Me olimme tuolla.” Kolli maukui, ja heilautti häntäänsä vuorille päin. Partion joukosta kuului pientä mutinaa, ja monet vilkaisivat meihin päin mielenkiintoisesti.

”Miksi olitte siellä?” Poltetähti maukui ja istuutui maahan, sulaneelle kohdalle, jossa oljen korret olivat linttautuneet maata vasten. Raskas hengitykseni alkoi vaihtui pieneksi rahinaksi, onneksi suussani oleva pentu esti sen kuulumisen muille.

”Vaahterankukka tippui sinne, ja pakenimme luopioita, sillä he sanoivat, että se on heidän reviiriään.” Rikkovarjo sepitti onnistuneesti, Poltetähti nyökkäsi.

”Ja menemme nyt omaan leiriin.” Rikkovarjo jatkoi, päässäni alkoi hieman sumentua, kova pää kipu oli edelleen jäljellä.

”Menemme jatkamaan saalistusta.” Poltetähti maukui, ja Tuuliklaanilaiset hajaantuivat pieniin ryhmiin.

”Oletko kunnossa?” Rikkovarjo kysyi ja nosti pennut. Nyökkäsin, tiesin kyllä, että se oli valetta. En vain voinut kertoa sitä kollille, mutta huonoksi onnekseni, en osannut enää valehdella niin sujuvasti, kiitos kuumeen. Kolli katsoi minua huolestuneesti, kävelimme hitaasti Tuuliklaanin reviirillä. Matkassa kestäisi vielä kauan. Kun olimme lähteneet korkokiviltä, oli ollut vasta aamupäivä, mutta nyt oli jo yö. Vaikka matka tuntui taittuvan niin nopeasti. Tähdet kimmelsivät taivaalla, kompastuin kiveen, kun katsoin taivasta. Välillä minulla tuntui tulevan harha askelia. Otsani tuntui hehkuvan kuumana, yskän puuskia tuli enemmän kuin aikaisemmin, Rikkovarjo katsoi huolestuneesti. Kolli tuli lähemmäs minua, jotta pääsisin nojautumaan häneen. Matka oli pitkä, tassujani kolotti kamalasti. Jollei minun lapani haavat olisi olleet tulehtuneet, tai jos minulla ei olisi yskää tai kuumetta, olisimme olleet jo aikaa sitten leirissä. Askeleet alkoivat painaa yhä enemmän, nyt en voisi edes ajatella edes juoksemista. Jokiklaanin tutut tuoksut alkoivat leijailla kuonooni, ylitimme Jokiklaanin rajan juuri. Olisi tehnyt mieli juosta leiriin, jos olisin kyennyt. Tassuni uppoilivat välillä, en pystynyt jakaa painoani kunnolla tassuilleni. Suossa rämpiminen väsytti minua entistä enemmän, kuonooni leijaili veljeni Savuturkin haju. Hän oli ilmeisesti Loimulammen, Tervatassun ja Sisiliskovarjon kanssa partiossa. En muistanutkaan miten ihanaa oli tassutella leirin sisään tulo aukosta. Aukiolla näkyi yllättyneitä ja iloisia katseita. Käytännössä olisin vain heti halunnut juosta Sotureiden, ei vaan siis Kuningattarien pesään. Olisin heti halunnut nukkumaan, mutta Teerenlento viittoili meitä parantajan pesään päin. Aloitin ottamalla yhden askeleen, nojasin samalla Rikkovarjon kylkeen. Tassuni pettivät sen ensimmäisen askeleen alla, silmissäni sumeni, ja menetin tajuntani. Aukiolta kuului hämmentyneitä puheen sorinoita.

 - Vaahterankukka | Kommentit (1)
| Kommentoi

-Pelastaja-
27.03.2013 18:09 | Vaahterankukka

6. Luku

-Pelastaja-

”Rikkovar-” hihkaisin, mutta kolli läppäisi tassunsa kuononi eteen ennen kun ehdin maukua sitä loppuun.

”Shh, he eivät saa tietää, että olen täällä.” Kolli supisi korvaani, nyökkäsin hitaasti.

”Meidän on vietävä pennut pois, heti!” kuiskasin kollille, ja tämä nyökkäsi, hän nappasi kaksi kolli pentua suuhunsa. Nostin naaraan ja aloin riiputtamaan häntä niskakarvoista, naaras inahti hiljaisesti. Loikimme kivikkoja pitkin, päädyimme pehmeälle hiekalle. Loikkasin siihen raskaasti ja hiekka pöllähti ilmaan. Laskeuduin maahan makaamaan, työnsin pentuja lähemmäs itseäni, ne inisivät hiljaa, ja nukahtivat vatsani viereeni. Rikkovarjo laskeutui viereeni.

”Kenen pentuja ne ovat?” Rikkovarjo kysäisi epäilevästi, hätkähdin pienesti, ja katsoin häntä säihkähtäneenä, lempeä sävy palasi silmiini.

”Älä sano - tiedän kyllä mitä olit sanomassa. Ne ovat Piikkikynnen pentuja.” kolli huokaisi.

”Eivät ole!” Maukaisin äkisti, muistin kyllä, miten olin kieltänyt Piikkikynnen kumppanuus pyynnön.

”Eivätkö muka?” kysymys jäi päähäni kaikumaan, lannistuin hieman.

”Kenen sitten?” kolli kysäisi epäilevästi, tuhahdin.

”Ne ovat sinun Rikkovarjo!” vakuutin, kollin silmät syttyivät, kasvoilleni levisi hymy.

”Ihanaa Vaahterankukka!” Rikkovarjo maukui ja nuolaisi poskeani. Kehräsin lämpimästi ja kiersin häntäni pentujen suojaksi. Hymyilin hennosti, äkkiä mieleeni muistui eräs asia. Hymy laskeutui alas, kun muistin mistä olin saanut haavat. Silmäni synkkenivät, muistin tarkkaan, kuinka Piikkikynsi hyökkäsi kimppuuni, ja vei Lumikkopennun. Kyynel tipahti maahan, Rikkovarjo kumartui lähemmäs minua.

"Mitä nyt? Mitä on tapahtunut?" Hän kysyi ihmeissään, kyynel valui maahan saakka.

”Lumikkopentu…” mau’uin, ja kyyneleitä valui poskeltani.

”He veivät hänet.” mau’uin kärsivästi, kyyneliä valui hiekalle.

”Mitkä ovat heidän nimet?” kolli kysyi, tuska unohtui hetkeksi, vaikka se kyllä tuntui kuin kynsiltä jotka viiltävät turkkia.

”Tämä on Kärppäpentu.” Mau’uin ja osoitin kolli pentua, Rikkovarjo kosketti sitä hellästi kuonollaan.

”Tämä on Näätäpentu.” Mau’uin ja kosketin naarasta hennosti, Rikkovarjo silitti naaraan kylkeä, naaras otti hänen hännästään kiinni. Lopulta katseeni kiinnittyi suurimpaan kolliin, rakenteeltaan hän oli tullut isäänsä, mutta väriltään emoonsa.

”Hän-” osoitin kollia, ”Hän on Punapentu” mau’uin lopulta. Kolli hymyili minulle, nuolaisin kollia ennen kun laskin pääni maahan ja suljin silmäni, nukahdin kollin kylkeen nopeasti.

 

Katsoin Piikkikynttä,

”Et kyllä uskalla…” sähisin kollille, kolli virnisti minulle.

”Katsotaanko?” kolli maukui ja nappasi Lumikkopennun maasta. Loikkasin hänen päälleen, Lumikkopentu kirposi hänen otteestaan ja lensi vähän matkan päähän. Katsoin kauhistuneena Lumikkotassun matkaa, kolli huomasi tilaisuutensa ja loikkasi niskaani. Käännyin ympäri ja karistin kollin selästäni, tai ainakin luulin niin. Kolli pysyi sinnikkäästi niskassani, hän raapaisi vanhat haavat uudelleen auki.

 

Silmäni rävähtivät auki tuskasta, en nähnyt kunnolla mitään. Haistoin veren ilmassa, tunsin tuskan kyljessäni. Näin tumman kollin, Piikkikynsi oli palannut. Sähisin hiljaa, purin hampaita yhteen kivusta. Sumealla katseella katsoin kolli.

”En kaipaa sinua, Piikkikynsi.” sähisin ja irvistin tuskasta ja vihasta yhtä aikaa, kolli katsoi minua hölmistyneenä, sähisin hänelle kuuluvaan ääneen.

”Älä yritäkkään viedä yhtäkään enempää!” sähähdin ja heilautin häntääni pentuja kohti.

”Rauhoitu Vaahterankukka.” kolli maukui rauhoittavasti, ääni kuulosti Rikkovarjolta, mutta sähähdin kollille vain, mutta jatkoin kumminkin:

”Älä yritäkkään Piikkikynsi.” sähisin kollille, hän näytti säikähtäneeltä, minusta se oli oikein hänelle. Kolli tassutteli minua päin. >Nyt hän tekee lisää haavoja!< ajattelin kauhuissani, en ollut syönyt päiviin. >hän on varmasti ’avannut’nuo vanhat haavatkin.< ajattelin ja sähisin tälle, kolli kaatoi minut maahan. >Ei en näe ikinä enää Rikkovarjoa!< ajattelin ja kyynel valahti maahan. >Tästä tulee loppuni, en voi hänelle mitään, en näe mitään.< ajattelin kauhuissani, ja kyynel valahti maahan. Painoin silmäni tiukasti kiinni, valmistauduin kuolemaan. Irvistin osaksi kivusta, jonka tunsin lavoillani, osaksi, jotta saisin kollin pois. Työnsin kuitenkin kaikella voimallani. Kolli kosketti kumminkin vain kuonoani, lopulta hän painoi huulensa suulleni ja suuteli minua. Silmäni rävähtivät auki, antauduin täysin tunteen vietäväksi. Kolli kietoi käpälänsä ympärilleni ja kosketti toisella poskeani. Hetkeksi tuo veti päänsä hiukan eroon omastani ja katsoi minua suoraan silmiin hurmaavalla katseellaan.
"Joko nyt uskot?" hän kysyi pehmeällä äänellä, eikä antanut minulle aikaa epäröidä vaan suuteli minua jälleen. Suljin silmäni ja antauduin hetken hurmokseen. Rikkovarjon viimein irrottaessa otteensa avasin silmäni sallien niiden paljastaa onneni. Tummanharmaa kolli silitti poskeani käpälällään ja hymyili.
"Se... Sinä…" änkytin, mutta kolli painoi pehmeästi tassunsa huulilleni, punastuin kollille.
"Ei tarvitse." hän jatkoi, katseen alkoi palautua taas normaaliksi, sumeus alkoi hävitä, ja näin kaiken taas terävämmin. Kolli nappasi suuhunsa vierestään sulan, se oli musta närhen pyrstösulka. Kolli asetti sen korvani taakse, niin, että se pysyi.

”Kääntyisitkö? Voisin puhdistaa haavat ja panna niihin.” Rikkovarjo maukui, nyökkäsin ja käännyin ympäri. Kolli nuoli lapani haavaa, päästin ilmoille vinkaisun kivusta. Kolli hätkähti ja nosti päätään, mutta laski sen takaisin ja jatkoi, mutta vähän edellistä hellemmin. Kollin katse oli lempeä, ja täynnä rakkautta, hän tassutteli edemmäs, missä näkyi valoa. Ja nappasi sieltä tukun hämähäkin seittiä, hän tassutteli takaisin, hiekka pöllysi hieman, kun hän asteli. Hiekkaa joutui kuonooni, ja sai minut aivastamaan. Hymyilin hänelle sen jälkeen lempeästi, kolli laski hämähäkin seitin hiekalle. Mutta ’kuori’ sen auki, jättäen alimman hämähäkin seitti kerroksen pois. Hän nosti ylimmän hämähäkin seitin ja paineli sitä kylkeeni, sitä ennen hän kumminkin laittoi siihen puhtaassa vedessä kastamaansa ratamonlehteä, tai parikin. Hämähäkin seitin hän pani tyrehdyttämään veren, joka pääsi ratamonlehtien ohi, tai läpi. Rakastin juuri tuota kollia, en ketään muuta. Käännyin toiselle kyljelle, kolli alkoi nuolla sitä. Se kirveli, mutta yritin välttää vinkaisuja. En halunnut näyttää kollille tuskaani, tuskaa, joka varmasti kumminkin näkyi. Pelkotuoksuni leijui ilmassa, halusin täältä niin pian kuin mahdollista pois. Irvistin kivusta, kun kolli nuoli sitä, kirvely oli muuttunut kivuksi. Minulla oli täysi työ pitää parkaisu sisälläni, vaikka se pääsi hiljaisena vinkumisena ulos pätkittäin. Kolli paineli toiselle puolelle ratamonlehtiä, ja sen jälkeen hämähäkin seittiä. Kuulin vikinää pennut alkoivat heräillä, ne avasivat pienet suunsa haukotuksiin. Tassuni oli jostain syystä vähän arka, kosketusarka. Joten nilkutin pienesti pentujeni luo, ja tarjosin niille maitoa. Rikkovarjo tassutteli luokseni närhen eloton pieni ruumis suussaan, aloin hotkia sitä nopein haukuin.

 - Vaahterankukka | Kommentit (4)
| Kommentoi

-Tulisitko kumppaniksi?-
25.03.2013 21:00 | Vaahterankukka

5. Luku

-Tulisitko kumppaniksi?-

Riuhdoin ja kiemurtelin kollin otteessa, kollin ote lipsui, ja pääsin irti. Loikkasin äkkiä ylös ja lähdin juoksemaan. Kuulin kollejen askeleet, loikkasin kiven yli, mutta alas tulo ei ollut toivottu. Tassuni pettivät painoni alta, nousin ylös ja kuulin kollejen juoksu askeleet jo lähempänä. Vilkaisin taakse ja Arpi loikkasi kiven päälle ja siitä päälleni. Tassuni eivät kestäneet hänen painoaan, rysähdin maahan. Kolli viilsi kylkeeni kolme syvää arpea, rääkäisin kivusta. Kyljestäni alkoi vuotaa verta. Katsoin epätoivoisena taivaalle, huohotin raskaasti. Silmissä alkoi jo pienesti sumeta, >Ei! En voi menettää tajuani nyt.< ajattelin epätoivoisesti, kun kaikki alkoi sumeta, hetki hetkeltä. Tällä kertaa Arpi nappasi niskastani kunnolla otteen, tiesin, etten pystyisi nyt pakenemaan. Epätoivo vilahti mielessäni, >En näe enää koskaan Rikkovarjoa.< ajattelin peloissani. Kuulin Arven sekavaa muminaa, ja Ruoste vastasi siihen myös sekavalla, muttei yhtä sekavalla puheella. Kaikki tuntui ’pikselimäiseltä’, kuin kaikki ’pikselit’ olisi sekoitettu keskenään, tuntui siltä, silmissäni. Ajatukseni alkoivat sekoamaan, aloin menettämään tajuni. Silmissäni lopulta näkyi pelkkää mustaa. Minua raahattiin jonnekkin, tietämättäni.

 

Avasin silmäni hitaasti, ja räpyttelin hetken silmiäni, että tottuisin pimeään. Katsoin kyyhkyä, minulle oli jätetty vähän isompaa riistaa, juuri nyt, minun ei tehnyt sitä mieli. Laskeuduin makaamaan, mutta nousin istumaan kuin taikaiskusta. Katsoin vatsaani, se oli kasvanut viime kerrasta, enkä ollut syönyt hetkeen. Olin siis odottamassa pentuja! Lähestyin saalista, se oli jonkun verran pulska. Nappasin sen suuhuni, ja astelin vähän kauemmas. Aloin näykkiä lintua ruokahaluttomasti. Tuntui, että nyt joku alkoi syömään minua sisältäpäin päivä päivältä enemmän. Kaipasin Rikkovarjoa, en tiennyt, mitä tekisin nyt. Raotin suutani haistellakseni ilmaa, tunsin paljon kauhua, ja pelon tuoksua, myös luopioita ja erakoita.

”Onko ketään!?!?” huusin, ja kuulin vain oman huutoni kaiun. Istuin alas ja huokaisin syvään, olin ollut vain pari päivää sitten Rikkovarjon kanssa, nostin tassuni seinämälle, toinen tassuni roikkui ilmassa. Melkein maassa, mutta silti ilmassa. Laskin molemmat tassuni maahan ja nousin ylös, >Nyt on löydettävä pakopaikka.< ajattelin päättäväisesti, työnsin pääni jykevän kasvirihmaston läpi, ja katsoin maahan, siellä oli likaisia luopiota ja erakoita. Matkaa maan pinnalle olisi muutama ketun mitta, siitä ei selviäisi. Tuhahdin ja epätoivo valui mieleeni, ja täytti sen, >En ehkä koskaan pääsisi täältä pois, pennut kasvaisivat täällä, tai ehkä ne vietäisiin myrskyklaaniin, ja niistä kasvatettaisiin kuuliaisia Myrskyklaanilaisia. Ei kyllä me selviämme, Rikkovarjo tulisi pelastamaan meidät! Mutta, muistaisiko hän enää minua, entä jos hänellä on jo toinen naaras! Ei! Sinun täytyy ryhdistäytyä Vaahterankukka, olet Rikkovarjon kumppani, hän tulee, ja muistaa!< pääni sekosi epäselvistä ajatuksista. Laskeuduin alas makaamaan kylmälle kivelle. Vatsani oli jo aika suuri, tajusin yhden asian, joutuisin synnyttämään täällä. Laskin pääni alas, kivikko oli kylmä. Nukahdin nopeasti.

 

Tassuttelin Rikkovarjon luo, ja nojasin häneen. Kehräsin kuuluvasti, Rikkovarjo nuolaisi poskeani.

”Mennäänkö metsästämään?” Rikkovarjo kysyi, nyökkäsin katsoin kollia.

 

Hyppäsin sulavasti pusikkoon saaden jäniksen kiinni, päästin sen nopealla iskulla kaulaan hengiltä.

”Mennäänkö leiriin, vai metsästetäänkö vielä?” Kolli kysyi, tässä kohtaa, olin halunnut mennä verryttelemään, sitä virhettä en enää toiste tee.

”Me-mennään leiriin.” änkytin ja Rikkovarjo nyökkäsi, kannoimme kaikki saaliit leiriin, tassuttelimme nukkumaan. Katsoin kollia, tunsin itseni huojentuneeksi. Laskeuduin sammalpedille, ja nukahdin Rikkovarjon viereen.

 

Avasin silmäni, ja suin itseäni nopein vedoin, Rikkovarjo oli jo herännyt, ja tassuttelin hänen luokseen aukiolle. Rikkovarjo puhui Rastaanvireen kanssa jotain, naaras maukui hänelle hyvästit, ja lähti tassuttelemaan isänsä luo. Tassuttelin Rikkovarjon viereen.

”Ai hei, Vaahterankukka. Rastaanvire pyysi, että ottaisin sinut ja Kettutassun mukaan rajapartioon.” Kolli maukui, nyökkäsin ja tassuttelin kollin perässä hakemaan Kettutassua. Lähdimme tassuttelemaan rajoja pitkin, hieroimme välillä turkkejamme puihin, merkataksemme reviiriämme. Haistoin veren epämukavan tuoksun, jatkoimme rajojen kiertämistä. Näin mustan turkin veren peitossa. >Ei… Ei Närhenlaulu!< Juoksin naaraan luo ja painoin kuononi hänen turkilleen. Pusikosta hyppäsi kolme suurta kollia, yksi hyppäsi minun päälle. Toinen kolli piti Rikkovarjoa aloillaan, ja toinen esteli Kettutassua. Kolli painoi minut maahan,

”Pomo halusi hänet elävänä tai kuolleena, toteutetaan se viimeinen, muuten hänet raahattaisiin sinne vain kuolemaan.” kolli maukui ja nosti kynnet esiin, hän painoi tassunsa kurkulleni, tunsin kuinka kynsi lävisti nahkani, ja kun se katkaisi valtimoni. Veri alkoi pulputa suonesta maalle, näin Rikkovarjon kauhistuneen ilmeen. Kyynel valui kollin poskelta, viimeinen muistoni oli kun tunsin jonkun nappaavan minua niskasta, ja raahaamaan pois Jokiklaanin reviiriltä.

 

Avasin silmäni, kuulin kuinka sydämeni pomppi rinnassani, >Huh, se oli painajainen< ajattelin huojuksissani ja haroin ’lattiaa’ tassuillani.  Kiepahdin makaamaan, tiesin, että pennut syntyisivät. Aloin nuolla heti, kun ensimmäinen pentu alkoi haroa lattiaa pienillä tassuillansa, nostin sen viereeni, ja nuolin sitä rivakin vedoin vasta karvaan, jotta sen veri alkaisi kiertää. Otin sen jälkeen heti toisen pennun, minulla ei ollut aikaa hukattavaksi, ettei yksikään kuolisi. Nostin lopulta viimeisenkin pennun vatsani viereen, ne hakeutuivat maidon perässä, ja alkoivat imeä. Pennut nukahtivat. Katsoin innoissani pentuja, nimesin ne, >Tämä on Lumikkopentu, tämä Kärppäpentu, tämä Näätäpentu, ja tämä Punapentu< ajattelin ja kosketin jokaista pentua vuorollaan. Tassuttelin kasvirihmaston luo, työnsin pääni sen läpi, katsoin taivaalle, siellä näkyi tähtiä.

”Tähtiklaani, auta minua.” kuiskasin taivaalle hiljaisen rukouksen.

”Tuo minut ja Rikkovarjo taas yhteen.” Jatkoin hiljaisesti, katsoin alaspäin ja näin kissoja. Kellanpunainen kissa hoiperteli aukiolle, kissa supitti jotain sen kellanpunaisen kissan korvaan, tunsin hänen pelontuoksun. Kissa epäröi ja toinen hyppäsin sen päälle, Piikkikynsi asteli paikalle, hän painoi kollin kaulaan kyntensä, ja se kuoli. Piikkikynsi asteli ylöspäin. Vedin pääni irti rihmastosta, ja tassuttelin takaisin pentujen luo. Laskeuduin niiden viereen, yllätyin, kun Piikkikynsi tuli luokseni. >Pääsenkö pois?< Ajattelin innoissani, kollin naamalla näkyi virne.

”Tulisitko kumppanikseni?” Kolli kysyi, sydämeni hypähti kurkkuuni.

”En,” mau’uin vahvalla äänellä. ”En ikinä tulisi kumppaniksesi.” Mau’uin vakaasti, viha näkyi kollin kasvoilla. Kolli hyppäsi kimppuuni ja raateli kylkiäni, rääkäisin kivusta, tassuni pettivät Pikkikynnen painon alla. Kolli nappasi Lumikkopennun, nousin äkkiä ylös, mutta kaksi kollia tuli eteeni.

”Ei! Ei Lumikkopentua!” huusin kollin perään, hänen kasvoillaan näkyi ovela virne. He tassuttelivat pois luolasta, rysähdin maahan, muut pennut alkoivat taapertamaan luokseni. He alkoivat imeä maitoja, tärisin paikoillani. Tästä tulisi täyttä tuskaa.

 - Vaahterankukka | Kommentit (1)
| Kommentoi

-”Saamme pentuja!”-
24.03.2013 13:44 | Talvikinkukka

18. Luku

-”Saamme pentuja!”-

”Hei Västäräkkitassu.” Mau’uin tapaamispaikallamme, meistä oli jo tullut hyviä kavereita.

”Hei Talvikinkukka.” Hän maukui, katsoin häntä lempeästi, ja istuin alas.
”Saamme pentuja.” Maukaisin iloisesti Västäräkkitassulle.

”Onnea!” hän maukui iloisena,

”Västäräkkitassu!” kuului jostain Sisiliskovarjon ääni.

”Pitää mennä!” Västäräkkitassu maukui ja juoksi Sisiliskovarjon luo, katsoin onnellisena hänen peräänsä.

”Tule huomenna taas!” huusin naaraan perään ja hän nyökkäsi hyväksyvästi.

Tassuttelin takaisin tuuliklaanin reviirille ja sieltä leiriin.

”Kukas se sieltä tulee?” Poltetähti kysyi, seisoin suuaukolla, ja viitoin Poltetähteä tulemaan luokseni. Tassuttelin ulos leiristä, Poltetähden kanssa. Olin vihdoinkin kollin kanssa, kahdestaan.

”Mitä sinulle kuuluu?” Poltetähti kysyi, kun istuiduimme heinikolle.

”Hyvää,” Mau’uin, ”Poltetähti-” maukaisin ja vedin henkeä.

”Niin?” Kolli kysyi, katsoin syvälle hänen silmiinsä ja mau’uin,

”Saamme pentuja!” Kollin kasvoille ilmestyi leveä hymy, painoin pääni kollin turkkiin. Olimme kahdestaan katsomassa kuinka aurinko laski. Olisin voinut nukahtaa siihen, olimme auringon sulattamalla kohdalla. Heinikköä oli jo kasvanut siihen vähän, ja viime viherlehtenä, jotkut niistä olivat kuolleet. Poltetähti katsoi minuun ja maukui:

”Palataanko leiriin?” kolli kysyi ja nyökkäsin, nousin ylös ja lähdimme tassuttelemaan leiriin. Vilkaisin kollia, ja hän väläytti minulle lempeän katseen, ennen kun nosti katseensa ylös. Kumppanini nuolaisi vielä minun korvaani ennen kun tassuttelin kuningattarien pesään, kosketin hännälläni kollin lapaa samalla kun tassuttelin pesään. Minulla oli oma normaalia isompi sammalpeti, ja astelin siihen tyytyväisenä. Suljin silmäni ja nukahdin.

 

Avasin silmäni aamulla, ja venytin suuni isoon haukotukseen. >Liekkiläikkä kertoi, että pennut syntyisivät varmaankin tänään.< ajattelin innoissani ja nousin istumaan, katsoin kun aamu aurinko lipoi jo kuningattarien pesään. Nousin ylös ja tassuttelin aukiolle aamu aurinkoon makaamaan.

”Miten voit?” Liekkiläikkä tassutteli luokseni ja maukui.

”Hyvin.” Mau’uin, ja nousin ylös ja tassuttelin Liekkiläikän perässä sammalpedilleni. Painoin pääni alas ja nukahdin.

 

”Pennut syntyvät” mau’uin hiljaa viereeni juuri tulleelle Liekkiläikälle. Ensimmäisenä syntyi pieni kolli, sen jälkeen pieni naaras, joka muistutti Västäräkkitassua. Kolmantena syntyi pieni musta naaras, jolla oli kuviointia turkissaan, ja viimeisenä, muttei vähimpänä valkoinen kilpikonnakuvioinen naaras. Hiutalesydän oli tullut auttamaan ja nuoli vasta karvaan Västäräkkitassun näköistä pentua. Myös Pakkasjuova oli tullut paikalle ja oli saanut pienen kilpikonnakuvioisen naaraan nuoltavaksi. Itse nuolin pientä mustaa nyyttiä, ja Liekkiläikkä nuoli ­­­­­­­­­kollia. Nuolin mustia nyyttiä vastakarvaan, ja sen veri alkoi kulkea. Ja se alkoi maukua pienesti, pieniä säälittävän kuuloisia maukaisuja. Liekkiläikkä nosti pienen kollin viereeni ja se alkoi juoda tyytyväisenä maitoa, nostin naaraan, ja se alkoi taapertamaan vatsani loukse. Muutkin kaksi naarasta taapersi vatsani luokse, ja kaikki joivat tyytyväisenä maitoa. Pieni naaras, musta jolla oli vaaleampia laikkuja lopetti juomisen, ja nukahti sammalpedille. Kaksi muutakin naarasta lopetti ennen kollia ja nukahtivat sammaleelle, kolli lopetti vähän myöhemmin, ja nukahti sammaleelle myös.  Poltetähti tassutteli luokseni, katsoin päällikköä lempeästi, mutta vaikka hän oli kumppanini, katsoin myös häntä kunnioittavasti.

”Oletko jo miettinyt nimiä?” Kolli kysyi ja istui eteeni.

”Ajattelin, että tämä voisi olla Leväpentu.” Mau’uin ja kosketin kuonollani mustaa naarasta. Kolli nyökkäsi,

 ”Ja tämä voisi olla Västäräkkitassun kunniaksi, Västäräkkipentu.” Mau’uin ja kosketin Västäräkkitassun näköistä pentua. Poltetähti nyökkäsi uudelleen ja raotti suutaan,

”Tämä voisi olla Tunturipentu.” hän maukui lopulta, ja kosketti kollia, minä vastaavasti nyökkäsin tällä kertaa.

”Ja tämä Puolukkapentu,” Kolli maukui ja kosketti viimeistä pentua, nyökkäsin hyväksyvästi. ”Nimet on siis päätetty.” Kolli jatkoi.

”Käyn jaloittelemassa, palaan pian.” Mau’uin kollille, tassuttelin paikkaan, jossa tapasimme yleensä. 

”Västäräkkitassu on kuollut.” Joku naaras maukui saapuessaan.

”Kuka olet?” Mau’uin ja katsoin häntä surullisena.

”Olen Vaahterankukka, Västäräkkitassun serkku.” Nyökkäsin surullisena, ja lähdin tassuttelemaan takaisin leiriin. Poltetähti odotti minua leirin aukiolla. Tassuttelin hänen luo,

”Menen kuningattarien pesään.” Kuiskasin kollin korvaan, kolli liikautti korviansa merkiksi, että kuuli. Tassuttelin kuningattarien pesään. Ulkoa kuului:

”Myrskyklaani hyökkää!”

 - Talvikinkukka | Kommentit (1)
| Kommentoi

-Soturiksi nimitys-
23.03.2013 17:43 | Vaahteratassu

4. Luku

-Soturiksi nimitys-

”Rikkovarjo – oletko vakuuttunut, että tämä oppilas on valmis tulemaan Jokiklaanin soturiksi?” Sulkatähti maukui ylväästi kysyen samat sanat Rikkovarjolta, jotka olivat kulkeneet klaanin perinteessä ikuisuuden.

”Kyllä. Hän on valmis,” Rikkovarjo maukui vahvalla äänellä. ”Hänestä tulee soturi, josta Jokiklaani saa olla vielä ylpeä.” Rikkovarjo jatkoi, istuin siististi kiven luona, häntä siististi kiedottuna tassujen ympärille.

”Minä, Sulkatähti, Jokiklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi.” Harmaa naaras maukui, ja katsoin hänen kauniisti kiiltävää turkkiaan.

”Vaahteratassu. Lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania – jopa henkesi uhalla?”

”Lupaan.” Mau’uin vahvalla äänellä, nyt pääsisin soturiksi. Silmäni säihkyivät onnesta.

”Vaahteratassu. Tästä lähtien sinut tunnetaan Vaahterankukkana. Tähtiklaani kunnioittaa älyäsi ja voimakkuuttasi ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi.” Sulkatähti astui askeleen lähemmäs, ja painoi kuononsa päälaelleni, nuolaisin päällikön lapaa. Astelin sotureiden joukkoon,

”Vaahterankukka! Vaahterankukka! Vaahterankukka!” Klaani onnitteli minua uudella nimelläni, näin kuinka Rikkovarjo raivasi tiensä muiden ohi.

”Onnea!” Hän maukui, ja katsoin häntä ihmeissäni, ja ajattelin, >Siinäkö kaikki? Et ole tosissasi< teki mieli huutaa tuo kollille, mutta pidin suuni kiinni. Kolli kyyristyi hieman ja kaatoi minut maahan.

”Rakastan sinua!” hän huudahti ja kietoi tassunsa minun ympärille, suljin silmäni, ja tunsin kun Rikkovarjo koski kuonollaan kuonoani. Ja hetken päästä nousi pois ja vetäytyi syrjemmäksi, jäin makaamaan hetkeksi maahan, ja katsoin kolli sädehtivin silmin. Loikkasin ylös ja loikin kollin luo.

”Minäkin rakastan sinua!” maukaisin kuuluvasti, nojauduin kollia vasten ja kehräsin hiljaa. Suljin silmäni ja nojauduin kolli vasten, kehräsin ja havahduin vasta kun Sulkatähti maukui:

”Perinteiden mukaan Vaahterankukan on vartioitava leiriä yksin yksi yö.” Sulkatähti maukui, hän loikkasi maahan ja tassutteli pesäänsä.

”Hyvää yötä.” Rikkovarjo kuiskasi korvaani ja nuolaisi lempeästi. Tassuttelin kiven luo, ja katsoin vielä lempeästi kollia ennen kun hyppäsin kiven päälle. Tuuli muovaili turkkiani, ja riepotteli sitä eri suuntiin. Välillä se loppui, kuulin huminan korvissani. Oli tylsää vartioida leiriä, jos joku hyökkäisi se olisi minun vikani. Katsoin tummaa taivasta, ilman tähtiä ja puoli kuuta, se näyttäisi synkältä, liian synkältä. Se muistuttaisi piikkikynttä, pörhistin karvat ajastuksestakin. Katsoin kaunista tähteä, kaikista suurinta. Katsoin sitä lumoutuneena. Näin varjon vilahtavan, se näytti Piikkikynneltä. Katsoin kauhuissani jälleen kohtaa, missä varjo oli ollut, >se-se oli vain mieli kuvitustani, minä alan nähdä nyt näkyjä, kun olen väsynyt.< vakuutin itselleni. Aurinko alkoi nousta metsän takaa,

”Nyt voit taas puhua.” Kuulin kollin äänen, Rikkovarjon.

”Ihanaa, luulin ettei se loppuisi ikinä.” maukaisin Rikkovarjolle, ja nojauduin hänen rintaansa vasten. Rikkovarjo nuolaisi niskaani,

”Sinun kannattaisi mennä syömään, ja sen jälkeen nukkumaan.” Kolli maukui ja nuoli niskaani.

”Mitäs kyyhkyläiset?” Kuulin Kotkakiidolle kuuluvan äänen.

”Hyvinhän tässä.” Rikkovarjo maukui, nostin päätäni ja katsoin kollia.

”Menen nyt syömään.” Mau’uin ja Rikkovarjo lähti tassuttelemaan perääni. Nappasin oravan keosta, >Ajatella, olin eilen vielä oppilas…< tassuttelin puun juurelle syömään. Rikkovarjo oli napannut keosta kalan, ja tassutteli luokseni. Katsoin kollia, väsyneellä, mutta lempeällä katseella. Kolli oli aivan pirteä, ja hymyili minulle. Puraisin hampaani oravan mehukkaaseen lihaan, nautin jokaisesta puraisusta. Kannoin oravan luita ulos, ja hautasin ne. Tassuttelin takaisin leiriin, ja haukottelin matkalla. Tassuttelin sotureiden pesään, ja kävin nukkumaan.

 

Heräsin aamulla, ihme kyllä, olisin luullut, että illalla. Näin Rikkovarjon saman puun juurella, missä olimme syöneet eilen aamulla. Menin hänen luokseen ja aloin sukia häntä, Rikkovarjo puolestaan suki minua. Nuoleskelin huuliani, ja kävin hakemassa meille jäniksen, söimme yhdessä jänistä. Nautin jokaisesta puraisusta, ja jokaisesta hetkestä Rikkovarjon kanssa. Nousin ylös ja katsoin pilviselle taivaalle, aurinko porotti kauniisti ylhäällä, huiskaisin häntäni Rikkovarjon kuonoa vasten ja tassuttelin metsään, minun ei tehnyt enää mieli ruokaa. Mutta Rikkovarjo oli jäänyt syömään sitä, pitelin tuuheaa häntääni ylhäällä. Haistelin ilmaa, tunsin hiiren tuoksun. Pudottauduin vaanimis asentoon. Loikkasin mahtavan loikan hiiren päälle, olin juuri tappamassa hiiren, kun kuonooni tuli vasten mielinen haju. Hiiri pääsi karkuun, kun ihmettelin liian kauan, haju kuului Piikkikynnelle. Järkytys levisi kehoni jäseniä pitkin. Nuuhkin hänen jälkiä, se johti läheiselle pensaalle, hän oli siis tarkkaillut minua, mutta miksi?

”Hei päivänsäde.” Kuului Rikkovarjon ääni, en pystynyt vastata hänelle, en edes kääntää päätäni, ja väläyttää hänelle ystävällistä hymyä. Rikkovarjo nelisti luokseni.

”Mitä nyt?” hän kysyi ,

”Piikkikynsi…” maukaisin pelokkaana. ”Hän on tarkkaillut minua.” jatkoin hiljaa, Rikkovarjo katsoi minua järkyttyneenä, ja nuuhkaisi pari kertaa ilmaa.

”Mutta miksi?” hän kysyi ääneen kysymyksen, jota olin pohtinut itse.

”E-en tiedä.” mau’uin hiljaa.

”No, jatketaan saalistusta.” Rikkovarjo maukui ja nyökkäsin, tassuttelin puron luo, jossa uiskenteli paljon kaloja. Nappasin tassullani kalan ja lennätin sen ilmaan. Tapoin kalan yhdellä puraisulla, ja hautasin sen maahan. Katsoin kun Rikkovarjo loikkasi esiin puskasta ja jäi roikkumaan jäniksen tassusta. Jänis tuli kohdalleni, ja loikkasin sen selkään siitä, saimme yhdessä selätettyä sen. Loikkasin puuhun, missä kuulin oravan, orava loikkasi maahan, ja Rikkovarjo hyökkäsi sen kimppuun ja sai tapettua sen. En ollut kovin korkealla, joten loikkasin puusta alas, ja päädyin tassuilleni. Alkoi olla jo myöhä, joten veimme saaliit leiriin.

”Käyn vielä venyttelemässä, pienellä ’lenkillä’, palaan pian.” Mau’uin kollille, ja sivalsin hännälläni hänen kuonoaan. Tassuttelin metsässä, kuulin kirkaisun, mutten osannut sanoa, mistä se tuli. Hätäännyin pienesti, kun tunsi veren hajun, juoksin reviirimme reunalle, ja näin kauhistukseni, kuolleen emoni puron edessä. >Joku on repinyt hänen kurkkunsa auki.< ajattelin itkien, >olet siellä jossain.< Laskin kuononi hänen vielä lämpimälle turkille. Kuulin pusikosta rapinaa, käännyin hätääntyneenä ympäri. Vilkuilin ympärilleni, pusikosta tuli kaksi luopiota. Toinen niistä loikkasi kimppuuni, mutta väistin sen ketterästi, toisen loikkaa en ehtinyt väistää kokonaan, vaan hän jäi roikkumaan häntääni, toinen nousi ylös, ja juoksi luokseni ja kamppasi minut, toinen niistä painoi minut maahan, etten voisi paeta.

”Nyt olet hiljaa, ja tule mukaamme, hyvällä tai pahalla.” Kolli maukui ja veti kyntensä uhkaavasti ulos kurkkuni päällä.

”Älä Ruoste! Hän ei halua sitä kuolleena.” toinen kolleista maukui.

”No anna minun sentään uhkailla, Arpi.” Ruosteeksi nimitetty musta punaruskea täplikäs kolli maukui.

”Uhkaile jollain muulla.” Arveksi kutsuttu musta kolli maukui.

”No, nyt olet sitten hiljaa, ja tulet mukaamme miten tahansa, tai veljesi Savuturkki kuolee, emosi tapaan.” Ruoste maukui, katsoin järkyttyneenä kolleja, >Mistä ne tiesivät veljeni ja emoni nimet?< Arpi nappasi minua niskasta ja alkoi raahata pois reviiriltämme, rimpuilin, mutta mustan kissan ote ei hellittänyt.

 - Vaahteratassu | Kommentit (3)
| Kommentoi

-Taitojen arviointi-
22.03.2013 21:56 | Vaahteratassu

3. Luku

-Taitojen arviointi-

Kolli oli juuri pyytänyt minulta anteeksi, hiljaisuus laskeutui luoksemme. Katsoin kollin erivärisiin silmiin, kollin silmissä näkyi epätoivo. Katsoin kollia ja hymyilin, hiljaisuus tuntui pitkältä, tai ainakin varmaan kollista. Raotin suutani, ja kolli näytti epätoivoiselta.

”Rikkovarjo-” maukaisin ja kolli katsoi minuun, katsoin syvälle hänen silmiinsä. ”Minäkin rakastan sinua-” jatkoin ja kolli hymyili minulle pehmeästi, ”Tietysti saat anteeksi.” Mau’uin ja painoin kuononi hänen turkkiinsa, kolli nuoli kuin kiitokseksi niskaani. Hymähdin ja nuolaisin suu pieliäni, >Rakastan sinua nyt ja aina.< ajattelin ja nostin pääni kollin turkista.

”Menemme tänään kuukivelle, sinusta tulee kohta soturi.” Kolli maukui, ja silmäni sädehtivät innosta. Kolli käveli viereeni, painauduin hänen turkkiansa vasten ja kehräsin kollin kuullen.

”Tule, mennään, menemme kohta.” Kolli maukui, ja lähti tassuttelemaan, kolli vei mukanaan lämmön, jäin hetkeksi seisomaan siihen, ennen kuin havahduin ja tassuttelin ripeästi kollin perään. Hän oli jo Mutaturkin ja Mutaturkki ojensi hänelle matkayrttikäärön, tassuttelin ripeästi Mutaturkin luo saadakseni omani.

”Syödäänkö me vielä?” kysyin Rikkovarjolta, joka katsoi minuun ja maukaisi.

”Voimme ottaa jotain pientä.” kiiruhdin riista kasalle ja nappasin kasasta hiiren, Rikkovarjo tuli perässäni vähän hitaimmin askelein. Ja nappasi vähän suuremman hiiren kasasta, ja tassutteli luokseni aterioimaan. Hotkin pienen hiiren hetkessä, ja Rikkovarjokin näytti pitävän hieman kiirettä kun näki Sulkatähden. Tassuttelin harppoen ulos leiristä ja hautasin hiiren, Rikkovarjo näytti hautaavan omansa kuningattarien pesän taakse. Näin kun Sulkatähti ja Rikkovarjo astelivat ulos leiristä, istuin ulkopuolella siististi häntä kiedottuna tassujen ympärille.

”Mennäänkö?” Sulkatähti maukui, lähdimme matkaan.

 

”Kuu lampi!” Rikkovarjo huudahti.

”Jääkää te siihen.” Sulkatähti maukui ja asteli kuulammen luo. Istuin Rikkovarjossa kiinni, ja katsoin kauniisti punertavalle taivaalle, kehräsin hiljaa, tuskin itsekkään kuulin sitä. Suljin hetkeksi silmäni, tuuli pörrötti turkkiani. Rikkovarjo nuolaisi päälakeani, ja nostin häntäni tämän päälle. Linnut lauloivat ja kuonooni tulvi riistan tuoksua. Kehräsin hiukan kovempaa, ja huomasin, että Rikkovarjo kuuli sen. Tuuli pörrötti meidän molempien turkkeja, kolli katsoi minua lempeästi, ja nostin katseeni häneen. Katsoin taakseni, Sulkatähti palasi ja maukui:

”Palataanko leiriin?” Nyökkäsin ja lähdimme tassuttelemaan leiriin.

 

”Leiri!” Huudahdin ja juoksin leiriä kohti, aloin lopussa loikkia valtavia loikkia. Ja sen jälkeen, pysähdyin kuin törmäisin puuhun, tuuli puhalsi turkkiini. Alkoi olla jo myöhä, taivas alkoi punertua. Kuu näkyi jo taivaalla, se oli näkynyt jo alku illasta asti. Rikkovarjo tassutteli luokseni ja painoi kuononsa kuonoani vasten.

”Mennäänkö vielä hetkeksi harjoittelemaan taistelua? Muut osaatkin jo kohtuullisen hyvin.” Kolli maukui ja nyökkäsin hänelle, tassuttelimme kuopalle.

”Noniin, hyökkää.” Kolli maukui, tarkkailin hetken häntä katseeni ja se haroi paikasta toiseen, ja lopulta katsoin oksaa, olin loikkaavinani oksan luo, ja kolli osasi ennakoida ja hyppäsi pois, mutta jätin hyppyni lyhyemmäksi, ja sieppasin häneltä tassut alta ja selätin hänet.

”Hyvä,” kolli maukui ja nousi ylös ”nyt minä hyökkään.” hän jatkoi ja karisti hiekat pois turkistaan. Katsoin kollia tarkkaavaisesti, hän katsoi tassuihini. Vilkaisin kollia, hän loikkasi ja piti edelleen katseen tassuissani, loikkasin pois kollin tieltä, mutta hän sai otteen hännästäni. Josta hän hyppäsi selkääni, kolli haroi tassujani, ja kamppasi minut.

”Tuo oli yllättävää.” Mau’uin pää hiekkaa vasten, kolli nousi pois päältäni ja katsoin kollia.

”Lopetetaan tältä päivältä.” Kolli maukui.

”Tuo oli hyvä. Pääset varmasti noilla taidoilla soturiksi.” Hän jatkoi, hymyilin kollille, kun hän kertoi, että pääsisin soturiksi. Tassuttelin kollin kanssa leiriin, kuiskasin hiljaa hänelle:

”Rakastan sinua.” Kolli liikautti korviansa kertoakseen kuullensa.

”Rakastan sinua myös.” Kolli maukui, ja vain minä kuulin sen. Tassuttelimme leirin suuaukosta sisään, ja tassuttelin oppilaiden pesän omalle sammalpedilleni. Suljin silmäni nukahdin, en ollut ajatellutkaan, kuinka uupunut olin ollut päivän jälkeen.

 

Heräsin aikaisin aamulla, enää minulla ei ollut uupunut olo, kun olin nukkunut hyvin. Rikkovarjo tassutteli luokseni.

”Heräsithän sinä.” Hän maukui. ”Menet nyt saalistamaan, tulen perässäsi ja arvostelen taitojasi.” Kolli maukui, hymyilin vielä hänelle, ennen kun pinkaisin metsälle. >Tuollapas on mehukkaan näköinen vesimyyrä.< ajattelin ja hiivin vesimyyrää kohti, loikkasin sen päälle, se ehti vinkaista ennen kun tapoin sen. kaivoin sille kuopan ja laitoin sen sinne. Katsoin jänistä ja loikkasin sen päälle, tai ainakin luulin niin, loikan pituus jäi vähän liian lyhyeksi, ja jänis lähti karkuun. Koitin saada sitä kiinni, mutta kun olin juossut pari sydämen lyöntiä, tajusin etten saisi sitä enää kiinni. Jatkoin matkaani ja sain kuonooni oravan tuoksun, loikkasin sitä kohti, ja nappasin sen suuhuni, ehdin napata sen ennen kun se ehti vinkaista, toinen orava katsoi minua hetken ja juoksi karkuun. >Olen saanut vesimyyrän ja oravan< ajattelin turhautuneena. Vein oravan vesimyyrän luo. Nuuhkin ilmaa ja huomasin jäniksen, hiivin sen luo, ja loikkasin sen päälle, sain tapettua sen.  Kaivoin sille oman kuopan. Höristin korviani, ja näin kaksi kyyhkyä, loikkasin toisen päälle, mutta toinen lensi pakoon. >Kiva, tuo varmaan säikyttää koko lopun riistan metsästä.< ajattelin ja katsoin pulskaa kyyhkyä. Vein sen samaan kuoppaan missä jäniskin oli ja hautasin ne hyvin, loikin pienen joen luo, ja varjoni osui taakseni. Näin vedessä pulikoivan kalan, ja huitaisin tassuni veteen ja kala ’hyppäsi’ vedestä, ja tippui rannalle. Se alkoi sätkiä, siinä toivossa, että tippuisi takaisin veteen. Tapoin sen yhdellä iskulla, vein sen samaan piiloon missä vesimyyrä oli, ja jatkoin saalistusta.

 

Alkoi olla myöhä, olin saanut kyyhkyn, pari kalaa, monta hiirtä, oravan, jäniksen ja vesimyyrän. Aloin kantaa ensin kaloja, vesimyyrää ja jänistä, sen jälkeen hiiriä oravaa ja jänistä. Valikoin tuore saaliskasasta oravan, tuoresaaliskasa oli jo iso. Söin oravan parilla haukulla. Rikkovarjo jolkutti luokseni ja maukui:

”Voin sen verran sanoa, että sinulla meni hyvin.” hymyilin kollille ja kolli nuolaisi päälakeani.

 - Vaahteratassu | Kommentit (5)
| Kommentoi

-Rakastan sinua-
21.03.2013 19:23 | Vaahteratassu

2. Luku

-Rakastan sinua-

Selkäkarvoja karmaiseva kirkaisu kuului leiristä päin, Rikkovarjo juoksi leiriin pää viidentenä jalkana. Juoksin hänen perässään, Rikkovarjoa ei enää näkynyt, eikä kuulunut. Juoksin hänen perässään ja katsahdin taakse, paikkaan jossa olimme sydämen lyönnin ennemmin, mutta katsoin eteeni liian myöhään; tunsin tassuissani lumikökkäreen, johon kompastuin. Sen takana, oli avonainen reikä veteen kiljaisin veden kylmyydestä, mutta se ei kuulunut lainkaan, nimittäin se tapahtui vedessä. Uin harhaillen etsien reikää josta olin tippunut, happi alkoi ehtyä, enkä erottanut mitään kunnolla sumeassa vedessä. Tai, en ollut varma, oliko vesi sumea, vai alkoiko silmissäni sumeta. Erotin sumean valon ylhäältä päin, ja potkin takajaloillani voimakkaasti vettä, ja kauhoin vettä tassuillani. Pulahdin pintaan, jollen olisi löytänyt reikää, olisin hukkunut. Nostin tassuni jään pinnan päälle, ketun mitan päähän toisistaan. Laskin painoni etutassujeni varaan, kun nostin itseni pois kylmästä vedestä. Silmissäni alkoi pyöriä, ja laskeuduin hetkeksi makaan maahan ja laskin pääni tassuilleni, luomeni tuntuivat raskailta, suljin silmäni. Olisin voinut nukahtaa saman tien siihen.

”Vaahteratassu!” kuulin äänen, jonka tunnistin veljekseni. ”Et voi nukahtaa siihen! Pelkään ettet herää ollenkaan jos nukahdat!” Kuulin vierelläni veljeni huohottavan äänen.

”Anna minun nukkua…” Mau’uin hiljaa, tunsin kuinka veljeni otti minua niskakarvoista kiinni ja alkoi raahata, tuhahdin ja mau’uin:

”Hyvä, on!” ”Tulen, mutta kävelen itse.” Nousin ylös ja tunsin hyytävän tuulen puuskan, se sai karvani nousemaan. Tassuttelimme tunnelista sisään, näin kun pari vilkaisivat meihin päin. Tassuttelin Rikkovarjon toiselle puolelle ja näin hänen emonsa kuolleena. Katsoin surullisena kollia, mutta tassuttelin lopulta parantajan pesään. Näin ihmettelevän Teerenlennon ilmeen.

”Mitä sinulle on tapahtunut?” hän kysyi suu raollaan, tassuttelin lähemmäs.

”Kuulimme Rikkovarjon kanssa rääkäisyn, ja juoksimme, siinä oli suuri jääkimpale, parin ketun mitan pituinen, ja kompastuin siihen, ja minun tuurillani siellä oli sitten avonainen reikä, ja vettä alla.” selostin,

”Hyvä on,” Teerenlento maukui. ”Mutta sinun on sitten otettava nämä Unikon siemenet, tule vaikka tähän nukkumaan.” Teerenlento maukui ja osoitti hännällään tyhjää sammalpetiä. Astelin siihen varmoin askelin, ja laskeuduin makaamaan. Teerenlento linkkasi luokseni mukanaan pari pientä siementä.

”Ota nämä.” hän maukui, nuolin pieniä siemeniä maasta ja laskin pääni tassujeni varaan. Luomeni alkoivat tuntua raskailta, ja unikonsiementen vaikutus alkoi toimia.

 

Heräsin aamulla ja näin Rikkovarjon hahmon katsomassa kun heräilin.

”Mitä sinä siinä tuijaat?” kysyin naurahtaen Rikkovarjolta.

”Mennäänkö nyt?” Rikkovarjo vastasi ja vältteli kysymystäni, Rikkovarjo loikkasi ilmaan ja kääntyi ympäri. Nousin sammaleen päältä ja venyttelin, loikin Rikkovarjon mukaan. Tassuttelimme joen luo. Istuin kiinni Rikkovarjossa, tunsin kuinka hänen turkkinsa värähteli tuulen mukana.

”Rakastan sinua.” Mau’uin Rikkovarjolle, kolli katsahti minua pienesti hätääntyneenä.

”Mu-mutta…” Kolli takelteli, katsoin häntä ihmeissäni.

”E-en voi rakastua oppilaaseni…” hän jatkoi, järkytys paistoi silmistäni, ja loikin pois Rikkovarjon luota. Katsahdin kolliin vielä vihamielisesti, ennen kun kiihdytin juoksuun. Juoksin Haukkahallan ja Savutassun luo.

”Haukkahalla, Rikkovarjo pyysi, että opettaisit minua tänään, hänellä on menoa.” valehtelin sulavasti.

”Selvä,” Haukkahalla maukui uskoen täysin valheeni. ”te saattekin kokeilla nyt taistella toisianne vastaan.” kolli jatkoi, tassuttelimme kuopalle. Ja aloin vaanimaan kollia kohti, >Taidan tehdä saman liikkeen kuin Rikkovarjolle.< ajattelin ja katsoin keskittyneesti veljeäni, >Ei! En saa ajatella häntä kokoajan.< jatkoin mielessäni, ja loikkasin valtavan hypyn tahalleen kollin viereen, saadessani hänet hämilleen. Loikkasin puun matalaa oksaan, ja tähtäsin kollin niskaan, isku onnistui täydellisesti. Mutta kolli sai jotenkin kumminkin minut alakynteen, taisteleminen ei ollut vahvin puoleni.

”Hyvä, kokeillaan uudelleen.” Haukkahalla maukui, veljeni yritti samaa temppua, muttei näyttänyt lainkaan vakuuttavalta kun tippui alas puusta parin ketun mitan päähän. Katsoin kollia huvittuneena kun kolli tippui alas, kollia tämä ei näyttänyt lainkaan huvittavan. Kolli loikkasi melkein päälleni, mutta väistin sen viime tingassa, vaikka kolli oli kömpelö, sisua ja tahtoa häneltä ei puuttunut. Kolli hyppäsi komean loikan päälleni, ja selätti minut helposti.

”Hyvä, tämä riittää.” Haukkahalla maukui. ”Vaahteratassu, sinulla taisteleminen ei näytä olla paras puolesi.” Kolli maukui ja pudistin päätäni. Juoksin leiriin, tuuli puhalsi turkkiani vasten, sujahdin leirin aukosta sisään. Huohotin aukiolla, Rikkovarjo tassutteli ulos leiristä, ja viittoili minua seuraamaan, vaikka en ollutkaan kovin puhehaluinen kollin kanssa. Kolli laskeutui makaamaan pari ketun mittaa leiristä, ja laskeuduin hänen eteensä.

”Kuule Vaahteratassu-” hän aloitti.

”Tiedän, että se oli väärin mitä tänään aamulla sanoin,” kolli jatkoi.

”Rakastan myös sinua, annatko anteeksi?” 

( Päivitetty: 22.03.2013 20:28 )
 - Vaahteratassu | Kommentit (3)
| Kommentoi

-Onko oppilaaksi pääsy aina kivaa?-
18.03.2013 19:40 | Vaahteratassu

•
luku

-Onko oppilaaksi pääsy aina kivaa?-

Haukottelin ja katsoin pilviselle taivaalle, alkoi olla jo myöhä, muutama tähti näkyi jo taivaalla. Sulkatähti ulvoi kaikki koolle, Rikkotassusta nimitettäisiin soturi.

”Minä, Sulkatähti, Jokiklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Rikkotassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania –jopa henkesi uhalla?” Sulkatähti maukui.

”Lupaan” Rikkotassu vastasi

”Siinä tapauksessa Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturi nimesi. Rikkotassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Rikkovarjona. Tähtiklaani kunnioittaa sinua rohkeudestasi ja uskollisuudestasi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi!” Sulkatähti astui eteenpäin ja koski Rikkovarjon päälakea, ja Rikkovarjo nuolaisi kunnioittavasti Sulkatähden lapaa, ja tassutteli muiden sotureiden joukkoon.

”Rikkovarjo! Rikkovarjo! Rikkovarjo!” Klaani ylisti häntä, katsoin kysyvästi emoani, ja hän pudisti päätään.

 

”Savupentu olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes tulet saat soturi nimesi sinut tunnetaan Savutassuna. Mestariksesi tulee Haukkahalla. Toivon, että Haukkahalla välittää sinulle kaiken oppimasi”

”Haukkahalla olet valmis ottamaan oppilaan. Olit saanut loistavaa koulutusta Leoparditähdeltä ja olet osoittanut olevasi rohkea ja oikeudenmukainen. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Savutassulle.” Sulkatähti maukui, ja Savutassu kosketti Haukkahallan kuonoa, ja he hävisivät kissa joukkioon.

”Vaahterapentu-” Sydämeni pomppasi kurkkuun.

”- olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturi nimesi sinut tunnetaan Vaahteratassuna. Mestariksesi tulee Rikkovarjo. Toivon, että Rikkovarjo välittää sinulle kaiken oppimansa.”

”Rikkovarjo olet valmis ottamaan oppilaan. Olit saanut loistavaa koulutusta minulta ja olet osoittanut olevasi rohkea ja uskollinen. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Vaahteratassulle.” Sulkatähti jatkoi, tassuttelin Rikkovarjon luo, ja koskin hänen kuonoansa omallani. Silmäni sädehtivät innosta.

”Savutassu! Vaahteratassu! Savutassu! Vaahteratassu!” Klaani onnitteli.

”Haluan oppia kaiken, metsästämisestä, muista klaaneista, taistelusta, ihan kaiken!” Mau’uin.

”Kaikki aikanaan.” Rikkovarjo maukui. >Vihdoinkin oppilas!< ajattelin innoissani.

”Perinteiden mukaan Rikkovarjon täytyy vartioida väliaikaista leiriämme yhden yön hiiskumatta sanaakaan.” Sulkatähti maukui, ja kaikki alkoivat vetäytyä pesiimme, näin kuinka Rikkovarjo asteli vartiointi paikalleen.

”Nyt menet vain nukkumaan.” hän maukui ja asteli pitkin harppauksin paikalle, missä hän vartioisi leiriä.

Tassuttelin veljeni kanssa oppilaspesään, laskeuduin tyhjälle sammaleelle, veljeni tassutteli nurkkaan, minä jäin melkein heti pesän oviaukon luo. Katsoin tylsistyneenä, kun aurinko alkoi laskea, ja ilta vaihtui yöksi. En saanut unta, olin iloinen, kun olin päässyt oppilaaksi, ja kun olin saanut mestarikseni Rikkovarjon. Nousin ylös ja tassuttelin tunnelia pitkin ja katsoin Rikkovarjoa ja hymyilin, olin maukaisemassa tervehdyksen >Ainiin! Hän ei voi vastata.< ajattelin ja näin kun Rikkovarjo käänsi päänsä takaisin reviirillemme päin. Tassuttelin Rikkovarjon luo, istahdin hänen viereensä ja nojasin häntä vasten. Kehräsin hiljaa, kukaan, ei kukaan, kuulisi sitä parin ketun mitan päästä. Katsoin taivaalle, tähtiä loisti siellä täällä. Nousin ylös ja tassuttelin takaisin leiriin, hipaisin hännälläni vielä hänen kuonoaan. Tassuttelin pesään, ja nukahdin melkein heti.

 

Tunsin kun joku tökki minua. >Herättääkö Rikkovarjo minut nyt jo?< ajattelin unisena, >Miten hän jaksaa?<. Avasin väsyneenä silmäni.

”Sinun on määrä tulla minun ja Haukkahallan kanssa kiertämään rajat.” Veljeni maukui. ”Syö nopeasti, niin lähdemme kiertämään rajoja.” Hän jatkoi, >Hienoa, menen näsäviisaan veljeni kanssa kiertämään rajat…< ajattelin tylsistyneenä ja raahauduin syömään. Nappasin keosta pienen hiiren, ja tassuttelin oppilas pesän eteen syömään sitä. Näykin pientä hiirtä ruoka haluttomana, >Miksi juuri minulle käy näin?< ajattelin ärsyyntyneesti. Näykin hiiren nopeasti, kun kuulin veljeni hoputuksen. Kaivoin kuopan, ja laskin hiiren siihen. Työnsin multaa takaisin kuoppaan.

”Nopeasti nyt!” Veljeni hoputti ja juoksi leirin ulos pääsy aukosta pois, seurasin häntä, karvani eivät hipaisseet kallio seinämää kun juoksin siitä.

”Hyvä, te olette ihan hyvissä ajoin.” Haukkahalla maukui. ”Sulkatähti tulee mukaan, menemme nimittäin kertomaan, Jokiklaanin rajat muille klaaneille.” hän jatkoi, ja katsoin tunneliin, josta Sulkatähti tassutteli.
”Mennään,” hän maukui ”olen päättänyt rajat kokeiden sotureiden kanssa.” Lähdimme tassuttelemaan kummun luo, jossa näin Mustatähden ja Poltetähden istuvan.

 

Tassuttelimme kiertämässä rajoja, Sulkatähti oli sopinut oivat rajat. Hinkkasin tuoksuani puuhun, oli minun vuoroni, loikkasin puuhun, vaikken ole kovin hyvä kiipeämään.

”Täältä näkee leirin!” Huusin, ja katsoin leiriä, siihen olisi vielä jonkin verran matkaa. Tassujani alkoi särkeä, reviiri oli aika iso.

”Mennäänkö jo leiriin?” Mau’uin Sulkatähdelle ”Tassujani särkee.” Valitin, Sulkatähti näytti miettivältä ja vastasi hartaasti miettien sanoja:
”Kierrämme vielä pari puuta, ” hän maukui ”-mutta voitte mennä veljesi kanssa erikoisluvalla takaisin leiriin.” >Jes!< ajattelin innoissani.

”Viimeinen leirissä on ketunläjä!” kirkaisin veljelleni ja juoksin jo kaukana, veljeni kiri, aloin kiihdyttää ja huokaisin helpotuksesta kun näin leirin suu aukon. Sujahdin siitä läpi, ja jäin huohottamaan keskelle leiriä, veljeni saapui vain sydämen lyönnin minun jälkeen.

”Kukas se ketunläjä on?” kysyin veljeltäni virnistäen.

”Mieti sitä ihan itse!” Veljeni vastasi tylysti, huokaisin ja pyöräytin silmiäni, näin kun Sulkatähti tassutteli sisään leirin sisään käynnistä. Katsoin saalis kasalle ja näin Rikkovarjon valitsemassa siellä saalista, hän näytti vähän vielä väsyneeltä. >Onneksi hän saa nukkua vielä yön, ja huomenna hän voi kouluttaa minua virkeänä.< ajattelin iloisena, näin kuinka Sulkatähti loikkasi kivelle.

”Tulkoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä suurelle kivelle klaanikokoukseen.” Sulkatähti maukui. Joutsenlaulu ohjasi Västäräkkipennun ja Korppipennun suurkiven juurelle.

”Korppipentu olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Korppitassuna. Mestariksesi tulee Mustakynsi. Toivon, että Mustakynsi välittää sinulle kaiken oppimansa.”

”Mustakynsi olet valmis saamaan oppilaan. Olit saanut loistavaa koulutusta Leoparditähdeltä ja olet osoittanut olevasi rohkea ja luja. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Korppitassulle.” Korppitassu ja Mustakynsi koskettivat toistensa kuonoja.

 

”Västäräkkipentu olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Västäräkkitassuna. Mestariksesi tulee Sisiliskovarjo. Toivon, että Sisiliskovarjo välittää sinulle kaiken oppimansa.

 

Sisiliskovarjo olet valmis ottamaan oppilaan. Olit saanut loistavaa koulutusta Raskasjalalta ja olet osittanut olevasi rohkea ja uskollinen. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Västäräkkitassulle.” Västäräkkitassu ja Sisiliskovarjo koskettivat toistensa kuonoja. Klaani huusi kahden oppilaan nimeä, minä mukaan lukien. Haukottelin ja tassuttelin oppilaiden pesälle ja nukahdin.

 

//En tienny Mustakynnen oikeeta mestrii//

( Päivitetty: 22.03.2013 20:25 )
 - Vaahteratassu | Kommentit (3)
| Kommentoi

Soturin tie
30.01.2013 18:47 | Hiutalesydän

Tunsin kun jokin tökki, se ei ollut pehmeä, muttei myöskään mikään tikku. Avasin silmäni näin Poltesydämen murheellisen ilmeen.

”Mitä nyt?” Kysyin ja nousin hitaasti ja varovaisesti, isäni ei vastannut vaan katsoi minua hiljaa ja surullisesti. Hän tassutteli herättämään Pakkastassua, Haukkatassua ja Aurinkotassu oli jo herännyt. Suin itseni sillä aikaa kun hän herätteli muita. Katsoin Poltesydäntä, hän oli kuin murheen murtama. Hän laahusti Suurkiven eteen ja istahti siihen. Hän ulvaisi kaikki koolle.

”Tulemme tänne surun merkeissä.” Poltesydän aloitti, klaani supatti epämääräisesti ja järkyttyneenä.

”Pitkätähti, uljas päällikkömme, on kulkenut tiensä loppuun.” Poltesydän maukui surullisena, klaanista kuului järkytystä.

”Lähden nyt matkaan ja otan mukaani Liekkiläikän, Hiutaletassun, Pakkastassun, Haukkatassun ja Aurinkotassun. Syökää nyt ja ottakaa matka yrtit, lähdemme sen jälkeen matkaan.” Poltesydän maukui, ryntäsin Haukkatassun ja Pakkastassun kanssa hakemaan ruokaa. Nappasin hiiren, niin kuin Haukkatassu ja Pakkatassu. Söimme hiiret nopeasti ja juoksimme hakemaan matkayrtit, söimme hotkien ja vähän yökötellen. Tassuttelimme Poltesydämen luo, ja hän maukui:

”Lähdetään.” Tassuttelimme pitkän matkan, näimme Ohran ja Korppitassun, ylitimme pari Ukkospolkua, ja viimein pääsimme Korkokiville.

”Haukkatassu, Hiutaletassu, Pakkastassu ja Aurinkotassu, tulkaa mukaan.”Tassuttelimme Poltesydämen mukana ahtaassa käytävässä. Jäimme odottamaan Poltesydäntä.

 

Poltetähti heräsi ja katsoi meitä, tassuttelimme ulos Kuukiven luota. Tassuttelimme Ukkospolun viereen ja katsoimme puolelta toiselle ja juoksimme nopeasti kovalla ja karhealla Ukkospolulla. Ylitimme pari muutakin Ukkospolkua ja tulimme Ohran tilan luo. Jatkoimme matkaa leiriin.

 

Poltesydän hyppäsi leirissä suurkiven päälle ja aloitti:

”Saapukoon jokainen oman riistaan ”

”Tänä yönä nimitämme neljä oppilasta.” Poltetähti maukui ja viittoi meitä eteenpäin. Tassuttelimme hänen eteen.

”Minä Poltetähti tuuliklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään kasvonsa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi.” Poltetähti maukaisi ja jatkoi:

”Pakkastassu, Haukkatassu, Hiutaletassu, Aurinkotassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania jopa henkenne uhalla?” Poltesydän maukui, silmäni sädehtivät ja uskoin, että muidenkin, mutta en viitsinyt katsoa, vaan tuijotin Poltetähteä, kuin pahin mainen kirppu. Maukaisimme yhtä aikaa:

”Lupaamme.”

”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan teille soturinimenne.” Poltetähti maukui.

”Pakkastassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Pakkasjuovana. Tähtiklaani kunnioittaa urheuttasi ja älyäsi, ja hyväksymme sinut tuuliklaanin täydeksi soturiksi.”
”Haukkatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Haukkatulena. Tähtiklaani kunnioittaa taistelu taitojasi ja rohkeuttasi, ja hyväksymme sinut tuuliklaanin täydeksi soturiksi.”
”Hiutaletassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Hiutalesydämenä. Tähtiklaani kunnioittaa rehellisyyttäsi ja uskollisuuttasi, ja hyväksymme sinut tuuliklaanin täydeksi soturiksi.”
”Aurinkotassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Aurinkoloimuna. Tähtiklaani kunnioittaa päättäväisyyttäsi ja taitojasi, ja hyväksymme sinut tuuliklaanin täydeksi soturiksi.” Poltesydän maukui.

”Pakkasjuova, Haukkatuli, Hiutalesydän, Aurinkoloimu, Pakkasjuova, Haukkatassu, Hiutalesydän, Aurinkoloimu!” Klaani huusi.

”Soturilain mukaan teidän täytyy valvoa tämä yö puhumatta yhtään mitään, kun me muut menemme nukkumaan.” Poltesydän maukaisi.

”Nimitän nyt uuden varapäällikön, uusi varapäällikkö on Varissulka!” Poltetähti maukui.

”Varissulka, Varissulka!” Klaani huusi ja Poltesydän tassutteli päällikön pesään nukkumaan. Ja muut tassuttelivat sotureiden pesään ja oppilaiden pesään.

Katsoin kuinka hän sujahti päällikön pesään. Tassuttelin sisääntulo aukon reunalle ja istuuduin levollisesti. Kaikki hämärtyivät hetki hetkeltä enemmän, tunsin kuinka veljeni tuli istumaan lähelleni. Katsoin häntä hymyillen. Siirsin katseeni Haukkatuleen, joka yritti kuumeisesti saada lehteä kiinni, näin vilauksella kun Aurinkoloimu tuijotti pimeyteen. Siirsin katseeni maahan ja piirtelin siihen kuvioita.

 

Katsoin kuinka kaunis aurinko nousi valaisevasti taivaalle.

”Voitte nyt taas puhua.” Poltesydän maukui. Haukottelin ja kysyin:

”Voinko mennä nukkumaan?”

”Toki.” Poltetähti maukui.

”Minäkin menen.” Haukkatuli maukui, ja näin kuinka väsymys painoi hänen silmiään.

”Minua ei väsytä!” Pakkasjuova maukui, Aurinkoloimu vain tuhahti ja tassutteli sotureiden pesään.

”Voinko tulla partioon Varissulka?” Pakkasjuova maukui. Tassuttelin sotureiden pesään ja näin kolme vapaata sammalpetiä. Laskeuduin reunimmaiselle nukkumaan, tunsin kuinka Haukkatuli laskeutui makaamaan keskimmäiselle ja maukui:

”Hyvää yötä, Hiutalesydän.”

”Hyvää yötä Haukkatuli.” Mau’uin ja laskeuduin unen tuuditteluun.

 

Heräsin aamulla, tassuttelin hakemaan saalista. Tassuttelin Pakkasjuovan ja Haukkatulen luo aterioimaan.

”Tuletko saalistamaan kanssani, Hiutalesydän?” Kyysielu kysyi.

”Mieluusti.” Mau’uin. Tassuttelimme metsässä ja saalistimme paljon. Kannoimme saaliimme leiriin. Söimme yhdessä saaliit ja tassuttelin soturien pesään nukkumaan.

 

Parin päivän päästä:

Tassuttelin myöhään illalla metsässä Kyysielun kanssa.

”Rakastan sinua.” Mau’uin, Kyysielu perääntyi hieman tyrmistyneenä. Laskin päätäni hieman sivulle päin ja katsoin häntä ihmeellisesti. >Tämä on varmaan hänelle vain liian uutta.< ajattelin, ja tassuttelin alkuun ja lähdin juoksemaan. Metsässä, viima kävi ihanasti turkkiini. Olin hetkessä leirissä.

”Hän rakastaa minua, ei sinua.” Aurinkoloimu ilveili minulle.

”Kuka?” kysyin.

”Kyysielu!” Hän sähähti ja tassutteli pois, tirskahdin pienesti ja tassuttelin sotureiden pesään. Pyörähdin pari kertaa sammalpetini päällä ja laskeuduin makaamaan, ja suljin silmäni.

 

Avasin silmäni ja näin kauhukseni jotain muuta kuin sotureiden pesän. Tunsin saastaista ruohoa tassuissani. Katsahdin sivulleni, näin siellä Kyysielun.

”Mikä paikka tämä on?” kysyin.

”Tämä on Pimeyden metsä, ja minä olen Vaahteravarjo.” Kolli maukui ja hypähti kimppuumme. Hän viilsi Kyysielun valtimot auki ja raapaisi minulle vasempaan etutassuun haavan, joka vuosi paljon verta, ja lopulta hän häipyi. Juoksin Kyysielun luo silmistäni valui kyyneleitä.

”Älä itke…” Hän maukui.

”Tämä voi olla raskasta sinulle, mutta…” Hän maukui

”Mutta mitä?” Kysyin.

”En rakastanut sinua, vaan Aurinkoloimua…” Hän maukui, järkytys paistoi suorastaan silmistäni. Suljin silmäni ja kuulin kuinka Kyysielu yökötteli verta, verta valui vasemmasta etutassusta, se suorastaan kirkua, puhtaan valkoista turkkiani vasten. Suljin takaisin silmäni ja tunsin, että makasin omalla sammalpedilläni.

”Hiutalesydän, sinulla on haava vasemmassa etutassussasi!” Pakkasjuova huudahti, kuulin sen selvästi, en kyennyt vastata tai edes avata silmiäni. Tuntui kuin Pakkasjuovan sanat olisivat menneet toisesta korvasta sisään, mutta lähteneet toisesta korvasta ulos.

”Hiutalesydän?” Pakkasjuova maukui hätääntyneenä, hän otti niin paljon kuin voi turkkiani hampaisiinsa ja raahasi minua parantajan pesälle…

Jatkuu…

//Annattehan kommentteja? :D

( Päivitetty: 23.02.2013 15:46 )
 - Hiutalesydän | Kommentit (14)
| Kommentoi