--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kastetassu, Myrskyklaani
16.08.2016 16:07
”Kastetassu! Kastetassu!” klaani huusi Kastetassun ympärillä. *Viimeinkin olen oppilas!* hän ajatteli innoissaan ja vilkaisi mestariinsa Tiikerimyrskyyn, joka katseli klaania nenä pystyssä. Naaras näytti jättimäiseltä Kastetassun tapaisen vasta nimitetyn oppilaan silmissä.
Aurinko oli juuri ohittanut lakipisteensä. Into kihelmöi Kastetassun käpälissä. Hän ei olisi malttanut odottaa pääsevänsä metsään tutkimaan Myrskyklaanin reviiriä. Metsästä kantautui vieraita tuoksuja ja lintujen laulu tuntui kutsuvan häntä tutkimusretkelle. Kastetassu odotti kärsimättömästi, että klaanitoverit lopettivat hänen ympärillään pörräämisen ja onnittelemisen ja hyppelehti sitten Tiikerimyrskyn luo, joka keskusteli juuri entisen mestarinsa Saarniturkin kanssa.
”Lähdemmekö metsään?” kysyi Kastetassu innokkaasti. Tiikerimyrsky vilkaisi uutta oppilastaan ja naukaisi sitten: ”Ajattelin, että lähtisimme vasta huomenna. Tänään voisit tutustua toisiin oppilaisiin ja oppilaiden tehtäviin.”
”Mutta se on ihan tylsää!” Kastetassu marisi. ”Haluan mennä metsään nyt!”
”Huomenna ehdimme paremmin”, Tiikerimyrsky naukaisi kärsivällisesti. ”Jos lähtisimme nyt, emme ehtisi kiertää koko reviiriä.”
”Voithan sinä opettaa minut tänään vaikka saalistamaan”, Kastetassu naukaisi toiveikkaasti.
”Päätin, ettemme mene tänään metsään ja silloin emme myöskään mene”, Tiikerimyrsky naukaisi ja heilautti häntäänsä. ”Menehän nyt siitä.”
Kastetassu tuhahti pettyneenä ja suuntasi kulkunsa kohti oppilaiden pesää.
”Hei!” kuului kirkas ääni Kastetassun takaa. Se oli Leppätassu.
”Hei!” vastasi Kastetassu yrittäen tasoittaa Tiikerimyrskyn kanssa riidellessä pystyyn nousseita karvojaan.
”Älä välitä Tiikerimyrskystä. Hänen on aina hankala sietää uusia oppilaita”, Leppätassu naukui ymmärtäväisesti ja jatkoi, kun ei saanut Kastetassulta vastausta: ”Voisin näyttää sinulle paikkoja.”
”Selvä!” Kastetassu naukaisi innoissaan unohtaen kokonaan äskeisen pettymyksen.

”Tämä tunneli johtaa tarpeidentekopaikalle”, Leppätassu naukaisi nyrpistäen nenäänsä. He olivat kiertäneet jo melkein koko leirin. Kastetassu kaipasi kuitenkin koko ajan metsään. Sitten hänen mieleensä hiipi ajatus.
”Tulen kohta!” Kastetassu huudahti Leppätassulle, joka oli jäänyt odottamaan häntä muutaman ketunmitan päähän. Sitten hän livahti tarpeidentekopaikalle ja yritti tnkeutua pensaiden lävitse. Oksat repivät hänen turkkiaan, mutta pian hän pääsi pensasmuurista läpi metsään. *Vihdoin!* Kastetassu ajatteli tyytyväisenä ja lähti hyppelehtimään innoissaan metsän poikki. Kastetassu haisteli innoissaan metsän tuoksuja ja kulki eteenpäin, kunnes saapui järvelle. Vesi kimalteli auringonpaisteessa ja takaa metsästä kuului lintujen viserrystä. Kastetassu asteli rantaan ja ojensi käpäläänsä kohti vettä, mutta veti sen heti pois kosketettuaan vettä. Kastetassu perääntyi kauemmas järvestä ravistellen vesipisaroita käpälästään. Sitten hän näki perhosen, joka lenteli ilmassa. Oppilas katseli sitä herkeämättä hypähti sitten yrittäen saada sen kiinni käpälillään. Perhonen kuitenkin väisti lentäen korkeammalle Kastetassun ulottumattomiin. Kastetassu tuhahti harmissaan ja lähti kulkemaan järveä pitkin.
Kuljettuaan vähän matkaa Kastetassu haistoi ilmassa oudon hajun. Oppilas lähti uteliaana jäljittämään sitä kohti metsää.
Aurinko alkoi jo vajota puidenlatvojen taakse, kun haju voimistui ja Kastetassu näki pensaikossa punaisen turkin vilahduksen. Kastetassun karvat nousivat pystyyn, kun pensaikosta ilmestyi suippokuonoinen ja punertava olento. *Kettu!* Kastetassu ajatteli kauhuissaan ja lähti juoksuun. Hän juoksi takaisin kohti järveä toivoen, että kettu eksyisi. Kettu kuitenkin pysyi hyvin hänen perässään.

//Tässä se alku :)
Vastaus:Arvostelin koko tarinan loppuosaan

-YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kastetassu, Myrskyklaani
15.08.2016 14:59
//Anteeksi, kun en pistänyt äskeiseen tarinaani kissani nimeä. Sattui unohtumaan.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Milu
15.08.2016 14:56
”Kastetassu!” metsästä kuului hämmentynyt, mutta raivoisa ulvaisu. Kastetassu kääntyi katsomaan ääntä kohti, mutta kompastui juureen ja kaatui. Kettu kumartui hänen ylleen ja Kastetassu uskoi jo viimeisen hetkensä tulleen, kunnes yhtäkkiä metsästä kuului Tiikerimyrskyn raivoisa ulvaisu ja raidallinen naaras syöksyi ketun kimppuun. Okakynsi ja tämän oppilas Leppätassu tulivat hänen perässään.
Kastetassu kömpi pystyyn yhä pelosta täristen ja siristi silmiään nähdäkseen metsään ketun perässä juosseet klaanitoverit. Metsä punersi auringon viimeisissä säteissä ja jostain kuului pöllön huhuilua. Pian Tiikerimyrsky tuli Okakynnen ja Leppätassun kanssa metsästä.
”Mitä ihmettä sinä ajattelit lähteä nyt tuolla tavalla yksin metsään kuljeskelemaan, vaikka Tiikerimyrsky oli sinua vielä erikseen kieltänyt?” Okakynsi kysyi vihaisena.
”Halusin tutkia reviiriä”, Kastetassu naukaisi.
”Minähän sanoin, että menisimme huomenna”, naukui Tiikerimyrsy hermostuneena. ”Mutta nyt saatat joutua odottamaan kauemmin. Saa nähdä mitä Tulitähti antaa sinulle rangaistukseksi.”
”Joka tapauksessa meidän pitää palata leiriin”, Okakynsi naukaisi ja kääntyi kulkemaan takaisin kohti leiriä. Tiikerimyrsy meni hänen peräänsä vilkaistuaan vielä kerran Kastetassuun. Soturin katse oli vihainen ja pettynyt, mutta Kastetassu näki siinä myös huolta. *Hän on vihainen siksi, koska hän on huolissaan!* Kastetassu hoksasi, mutta Leppätassun naukaisu herätti hänet ajatuksistaan: ”Kun sinua ei kuulunut tarpeidenteko paikalta menin hakemaan Tiikerimyrskyn, joka arvasi sinun menneen metsään.”
”Pelkäsin jo, että se kettu söisi minut!” Kastetassu naukaisi, kun he lähtivät metsään sotureiden perään.

”Voi olin sinusta niin huolissani!” Aaltokukka maukui Kastetassulle kun he pääsivät leiriin. ”Mikset vain totellut kiltisti Tiikerimyrskyä?” Kastetassu huokaisi. Joskus hänen emonsa tuntui olevan liiankin huolehtivainen.
”Oletko kunnossa?” Aaltokukka kysyi nuuhkien pentuaan tarkkaavaisesti.
”Olen, meinasin vain joutua ketun saaliiksi”, Kastetassu naukaisi pyöritellen silmiään.
”Pitäisikö sinun käydä Vaahtokukan luona?” Aaltokukka naukui huolestuneena.
”Kastetassu, Tulitähti odottaa sinua pesässään!” Okakynsi huudahti suurtasanteelta ja hyppi sitten alas. Kastetassu kiirehti kivisortuman luo ja alkoi kiivetä sitä pitkin päästäkseen Tulitähden pesään. Yhtäkkiä hänen otteensa lipesi ja Kastetassu vinkaisi pudotessaan kohti maata. Yhtäkkiä hän tunsi jonkun tarttuvan niskanahkaansa ja vetävän hänet ylös. Kastetassu kääntyi ja näki Tiikerimyrskyn, jonka ääriviivat piirtyivät tummenevaa taivasta vasten. Ensimmäiset Tähtiklaanin soturit olivat jo ilmestyneet taivaalle ja kuukin oli jo noussut.
Kastetassu katseli Tiikerimyrskyn vihreitä silmiä ja yritti lukea tämän ilmettä, mutta se oli mahdotonta. Kastetassu tunsi itsensä jälleen pieneksi ja avuttomaksi pennuksi. Hän painoi päänsä.
”Anteeksi Tiikerimyrsky”, Kastetassu naukaisi hiljaa. ”En olisi saanut lähteä leiristä.”
”Ei se mitään. Kunhan vain tottelet minua ensikerralla”, hänen mestarinsa vastasi. ”Jokainen oppilas on innokas ensimmäisenä päivänää oppilaana.” Tiikerimyrsky heilautti häntäänsä Kastetassulle merkiksi seurata, maukaisi ilmoittaakseen tulonsa Tulitähdelle ja astui sisään pesään saatuaan vastauksen.
Tulitähti istui pesässään nuollen käpäläänsä, mutta laski sen nähdessään kaksikon ja käänsi katseensa Kastetassuun.
”Tiikerimyrsky on jo kertonut koko jutun, mutta haluan kuulla asian vielä sinun näkökulmastasi”, naaras naukaisi lempeästi. Katetassu veti syvään henkeä ja alkoi kertoa: ”Kun olin riidellyt Tiikerimyrskyn kanssa Leppätassu alkoi esitellä minulle leiriä. Tarpeidentekopaikan kohdalla hoksasin, että voisin päästä sieltä metsään kenenkää huomaamatta.”
”Ajattelitko tulla sitä kautta myös takaisin?” Tiikerimyrsky kysyi. Kastetassu kynsi kalliolattiaa hermostuneena.
”En itseasiassa ollut ajatellut niin pitkälle”, hän naukaisi nolona.
”Jatka vain”, Tulitähti kehotti.
”Toteutin suunnitelmani ja sanoin Leppätassulle tulevani pian takaisin. Kiertelin metsässä, mutta yhtäkkiä haistoin vieraan hajun. Lähdin jäljittämään sitä, muutta hoksasin liian myöhään sen olevan ketun haju. Kettu alkoi jahdata minua. Kompastuin kuitenkin juureen ja olisin varmaan kuollut ellei Tiikerimyrsky olisi pelastanut minua”, Kastetassu naukui. Päällikkö nyökkäsi ja naukaisi: ”Huomenna saat luvan vaihtaa klaanivanhimpien makuualuset ja poistaa heistä punkit. Reviirin esittely saa luvan odottaa.”
”Mitä?” Kastetassu huudahti tyrmistyneenä. ”Tiikerimyrskyn piti viedä minut huomenna metsään!”
”Ja niin viekin. Nimittäin hakemaan sammalia”, naaras naukaisi lempeästi. ”Muista, että oppilaana olo on muutakin kuin saalistuksen ja taistelemisen harjoittelemista. Menehän nyt hakemaan jotain syötävää ja nukkumaan. Sinulla on ollut raskas päivä.” Kastetassu nyökkäsi huomaten vasta nyt kuinka nälkäinen oli ja asteli pois päällikön pesästä. Kastetassu meni tuoresaaliskasalle ja valitsi sen rippeistä hiiren. Hän vei sen oppilaiden pesän viereen ja alkoi syödä sitä. Aukiolla ei ollut enää paljoakaan väkeä nyt kun iltapartiokin oli jo lähtenyt ja taivas oli muuttunut mustaksi. Kastetassu katseli tähtiä syödessään, eikä lainkaan huomannut viereensä hiipinyttä kissaa.
”Hei!” se naukaisi ja sai Kastetassun hypähtämään ilmaan säikähdyksestä. ”Olen Hämytassu.”
”Minä olen Kastetassu”, Kastetassu naukaisi yrittäen tasata hengitystään. Hämytassu kehräsi huvittuneena: ”Taisin säikäyttää sinut.”
”Ei se mitään,” Kastetassu naukaisi ja söi hiirensä loppuun.
”Sinulla on peti minun omani vieressä. Tule, näytän sen sinulle!” Kastetassu seurasi uutta ystäväänsä oppilaiden pesään, joka oli täynnä nukkuvia oppilaita.
”Tämä!” Hämytassu naukaisi ja osoitti hännällään petiä omansa vieressä. Kastetassu kulki hetken kehään makuualusensa päällä ja asettui sitten tiukalle kerälle. Hän asetti häntänsä nenänsä päälle ja oli hetkessä untenmailla.

//Tämmönen alotus tarina tuli sitten tehtyä. Yritin noudattaa jokaisen kissan luonnetta parhaani mukaan mutten tiedä kuinka hyvin onnistuin.

Vastaus:Hieno ja jännittävä aloitustarina! Kastetassu on mielenkiintoinen hahmo, tulee olemaan ilo seurata mihin nuoren oppilaan luonne tuosta kehittyy... Koska tuollaisella malttamattomuudella joutuu varmaan jatkossa vain lisää ongelmiin X) Toivottavasti ei kuitenkaan mitään vakavaa, nytkin selvisi ketusta säikähdyksellä. Kastetassun ja Tiikerimyrskyn suhde on myös kiinnostava. Teksti oli myös sujuvaa ja ei ollut toistuvia virheitä. Jään odottamaan innolla jatkoa Kastetassun tarinalle!

Saat 36 kp!

-YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Mehiläispentu, Myrskyklaani
14.08.2016 16:44
Pieni pentu piti silmiään kiinni. Hänen ympärillään oli pelkkää pimeyttä, ja hiljaisuutta. Se tuntui mukavalta. Oli mukavaa vain olla ja maata ihan hiljaa emon kyljessä kiinni. Vastasyntynyt pentu kuitenkin tiesi, että siellä paikassa, missä he olivat, oli muitakin kissoja. Hän ei nähnyt, ei kuullut heitä, mutta tiesi, että pian se tapahtuisi. Pentu tunsi ja aisti ennemmin ympärillä olevaa maailmaa: miten emo hengitti raskaasti, ja miten sisar laskettiin ylhäältä hänen viereensä. Naaras käpertyi yhä tiiviimmin emonsa vatsaa vasten. Hän makasi kahden sisarensa välissä, toinen heistä oli ihanan lämmin, mutta toinen tuntui kylmemmältä. Silloin, pennun korvat alkoivat vastaanottaa ääniä. Ympäriltä kuului hätääntyneitä naukaisuja. Pentu uikahti, ja yritti peittää korvansa tassuillaan, jotta voisi vajota takaisin hiljaisuuteen, mutta äänet sen kuin voimistuivat hänen ympärillään. Kuului ulvahduksia, tassujen töminää maata vasten. Heinien kahinaa kun tuuli heilutteli niitä, ja kuivien lehtien rasahtelua tomuksi jalkojen alla. Kun pentu alkoi jo tottua aina vain voimistuviin ääniin, kylmä puraisi ensimmäisen kerran. Se tuntui aloittavan helpoimmasta kohdasta. Se työnsi jäiset säikeensä pennun vasempaan takatassuun. Se tunkeutui hentoisen pentukarvan läpi, ja puristi tiukasti pennun tassua. Naaras riuhtoi jalkaansa, ja uikutti. Hän tunsi, miten toinen hänen sisaristaan oli muuttunut täysin kylmäksi, miten kylmyys oli jäädyttänyt hänet. Pentu vikisi ja uikutti taas, kunnes jokin sai hänet pysähtymään. Emokin alkoi kylmetä. Muu maailma tuntui pennusta olevan täynnä sekasortoa, ja se hätäännytti pentua ennestään, kun emo oli jo melkein jääkylmä. Pieni naaraspentu aisti ympärillään pelkoa, joka alkoi muuntautua suruksi. Hän tunsi miten emo värähti, ja silloin pentu näki – avaamatta silmiään – emonsa ensimmäisen, ja viimeisen kerran. Muu maailma ei tuntunut tärkeältä. Hän keskittyi vain emoon. Pentu katseli emoaan ylhäältä käsin, mutta näki silti oman kehonsa alhaalla. Se ei säikäyttänyt pentua, se tuntui luonnolliselta. Kun naaraspentu siirsi katseensa emoon, hän huomasi, miten kaunis emo oli. Hänen hopeanharmaa turkki hohteli valoa, vaikka olikin pimeää. Turkki oli pitkää, ja se aaltoili, kuin se olisi elänyt. Häntä oli pitkä, ja se oli taipunut pentujen ylle. Turkissa oli verta, mutta se näytti silti todella puhtaalta. Silloin emo käänsi silmänsä suoraan kohti pentuaan. Hänen silmänsä olivat vaaleankeltaiset, pyöreät ja ne kimalsivat. Ne tuikkivat, kuin ne olisivat kaksi tähteä. Sitä kesti vain silmänräpäyksen. Sitten emo käänsi katseensa alas, ja laski päänsä tassujensa päälle. Pentu vingahti, ja sitten hän näki taas pelkkää mustaa. Hän tunsi emon viilentyneen kehon vieressään. Samoin kuin yhden sisaren, mutta hän oli lämpöinen. Sitten emo alkoi täristä. Silloin pentu tunsi, miten jokin irtaantui emosta, samalla kun tärinä laantui. Kun tärinä oli lakannut, emon ruumis oli kylmä ja tyhjä. Silti, pentu aisti, että emo oli siellä. Ei kehossaan, mutta pennun ympärillä, kaikkialla. Hän aisti emon rakkauden hyvin vahvasti, mutta sitäkin kesti vain hetken verran. Sitten tunne häipyi. Samassa äänet, hajut, kivut ja koko muu maailma, tulvivat pennun sisälle ja hän vajosi lohdulliseen pimeyteen.

Mehiläispentu raotti silmiään. Oli yö, ja kaikki nukkuivat. Pentu tiesi, että olisi aika nukkua, mutta jokin veti hänen silmäluomiaan ylös. Siispä, Mehiläispentu ei kuunnellut tietojaan vaan vaistoaan. Hän avasi silmänsä. Pesässä oli hyvin hämärää. Tummat varjot tanssivat Mehiläispennun ympärillä, ja aina aika-ajoin kuu loi kaunista valoa maahan. Naaras päätti katsella ympärilleen. Hän jännitti jalkalihaksensa, ja ponnisti istumaan. Pentu huojui paikallaan hetken, mutta pysyi kuitenkin kaatumatta. Sitten pentu työnsi takajaloillaan peppunsa ylös, ja sai onnekseen säilytettyä taas tasapainon. Mehiläispennun jalat notkahtivat, ja pentu kaatui kyljelleen maahan. Hän ei kuitenkaan lannistunut, vaan yritti uudestaan. Ensin istumaan, ja sitten pentu seisoikin jo. Mehiläispentu ihasteli öistä maailmaa. Tumman vihreä sammal tuntui pehmeältä tassujen alla, mutta kun naaras otti muutaman askeleen eteenpäin, maa muuttui kovemmaksi. Se tuntui hassulta, ja muutama ruohotupsu kutitti polkuanturoita. Pesä oli iso, muurit tiheät, piikein vahvistettu. Korkealla yläpuolella puut heiluttelivat oksiaan, kun yötuuli puhalsi metsän halki. Se pörrötti Mehiläispennun turkkia, ja sai hänet hytisemään. Pentu ei kuitenkaan palannut sijaisemonsa viereen, vaan hän lähti urheasti eteenpäin. Ylhäältä putosi kuiva lehti naaraan eteen, ja hän katseli sitä kiinnostuneena. Mehiläispentu kiersi lehden haparoivin askelin, ja kumartui sitten haistelemaan sitä. Se ei tuoksunut oikein miltään. Vain hitusen ummehtuneelta metsältä ja sateelta. Pentu jätti lehden siihen, ja tassutti eteenpäin. Nyt kävely alkoi jo sujua, ja naaras hymyili itselleen. Mehiläispentu tutki sitä suurta pesää, kierteli nukkuvien kissojen välissä. Hänen sisarensa Punapentu nukkui Lehväpilven vieressä, mutta toisella pedillä oli Mehiläispennulle joitain täysin tuntemattomia kissoja. Mustan naaraan vieressä nukkui kolme pentua. Mehiläispentu pysähtyi heidän kohdalleen, ja haisteli nukkuvien kissojen turkkeja. Kissojen eri hajut sekoittuivat toisiinsa, ja Mehiläispentu ei tiennyt mikä oli kenenkin ominaistuoksu. Mehiläispentu peruutti muutaman askeleen haisteltuaan viimeisenä toisten pentujen emoa, kun yhtäkkiä hänen vasenta takajalkaansa vihlaisi kipu. Pentu uikahti, ja hypähti hieman. Jalkaa tykytti ja vihloi. Mehiläispentu kellahti makuulle, ja uikutti, huusi emoa. Hän toivoi, että olisi vain jäänyt nukkumaan, sillä hämärässä hän ei enää edes nähnyt Lehväpilveä, tai ketään muutakaan. Naaras polki jaloillaan ilmaa, ja vikisi, kun yhtäkkiä hän tunsi miten joku nuolaisi hänen päälakeaan. Mehiläispentu rauhoittui, vaikka jalkaa tykytti edelleen. Hän mutristi suutaan, ja vingahti, kun joku tarttui häntä niskanahasta. Mehiläispentu nousi ilmaan, ja tajusi helpotuksekseen että hänen kantajansa oli Lehväpilvi. Pentu näki, että hänen sijaisemonsa vei hänet ulos pesästä. Mehiläispentu sulki silmänsä, sillä hän ei tiennyt mitä pesän ulkopuolella oli. Hän avasi silmänsä uudestaan, ja näki hämmästyksekseen että he olivat edelleen jonkinlaisen pesän sisällä, ison pesän. Naaras vilkaisi taakseen, ja näki tiheässä seinämässä aukon, josta he olivat tulleet tähän toiseen pesään. Lehväpilvi kuljetti Mehiläispentua sen ison pesän halki, ja työntyi sitten toisesta samanlaisesta aukosta sisään. Monet erilaiset tuoksut löivät Mehiläispennun kasvoihin, ja hän inahti hämmästyksestä. Pesässä oli pimeää, ja kitkerät tuoksut kutittivat nenää. Naaraspentu aivasti, ja sitten Lehväpilvi laski hänet maahan.
”Vaahtokukka?” Lehväpilvi huhuili. Pian varjoista astui esiin valkoinen naaras, jonka hopeanharmaat läikät hohtelivat hämärässä.
”Niin?” naaras kysyi.
”Mehiläispentu uikutti, ja luulen, että hänelle on sattunut jotain”, Lehväpilvi maukui rahtusen huolta äänessään. Vaahtokukka kehräsi hieman, ja sitten hän tassutti Mehiläispennun luo. Pentu kavahti taaksepäin kun omituiselta tuoksuva naaras kurottautui nuuhkaisemaan häntä. Pesän hajut olivat tarttuneet naaraan turkkiin, ja Mehiläispentu nyrpisti nenäänsä kun tämä haisteli häntä. Pian Vaahtokukka käänsi hieman hänen vasenta takajalkaansa – sitä jalkaa, johon sattui – ja Mehiläispentu yritti uikuttaen vetää jalkaansa pois sillä siihen koski.
”Ahaa”, Vaahtokukka naukaisi. ”Mehiläispentu on astunut piikin päälle, saan sen heti pois. Kunhan vain pysyisit paikallaan.” Mehiläispennulta meni hetki tajuta, että viimeinen lause oli tarkoitettu hänelle. Pentu kyyristyi hiukan, mutta lopetti riuhtomisen, vaikka jalkaan sattui.
”Ole nyt vain ihan hetki paikallaan, niin vedän piikin pois. Älä liiku, sillä muuten se voi mennä syvemmälle ja tulehtua”, Vaahtokukka naukui. Mehiläispentu katsoi, miten naaras tarttui piikin tyveen, joka näkyi hänen polkuanturassaan. Sitten Vaahtokukka kiskaisi päänsä ylös, ja uikahdus pääsi taas Mehiläispennun suusta, kun piikki oli irrotettu. Sitten pentu tunsi, miten jotain lämmintä alkoi valua pitkin hänen polkuanturaansa. Mehiläispennun nenään tulvahti vahva ja voimakas tuoksu. Hän kurtisti kulmiaan, ja kurottautui katsomaan mitä oikein tapahtui. Hämärässäkin naaras huomasi, että jotain tummanpunaista nestettä pulppusi siitä kohdasta, missä piikki oli ollut. Mehiläispentu haukkasi henkeä, ja kavahti säikähtäneenä taaemmas. Hän puristi silmänsä tiukasti kiinni, kun Lehväpilvi nuolaisi rauhoittavasti pennun selkää, ja sanoi sitten:
”Se on vain verta. Mutta ei hätää, vuoto saadaan kohta lakkaamaan.” Mehiläispentu raotti rahtusen silmiään, ja katseli sitten miten Vaahtokukka toi jonkun vaalean mytyn suussaan, ja laski sen sitten hänen polkuanturalleen. Vaahtokukka painoi myttyä tassullaan, ja Mehiläispentu inahti taas. Vaalea mytty värjäytyi Vaahtokukan tassun alla vaaleasta tummanpunaiseksi. Mehiläispentu ryhtyi tarkkailemaan kiinnostuneena, mitä Vaahtokukka seuraavaksi tekisi, sillä tassua ei enää jomottanut. Valkoinen naaras nosti tassunsa pois sen tummanpunaiseksi värjäytyneen mytyn päältä, ja pyöritti sen jonnekin pesän perälle. Pian Vaahtokukka palasi takaisin, ja tällä kertaa hänellä oli suussaan pieni lehti. Hän puri lehden puoliksi, ja laski toisen puolen maahan. Toisen puolen hän pureskeli suussaan tahnaksi, ja kumartui sivelemään sitä sitten Mehiläispennun polkuanturan päälle. Tahna kirveli ensin hieman, mutta sitten se tuntui ihanan rauhoittavalta polkuanturassa.
”Noin. Se on sitten siinä. Voitte mennä. Jos antura turpoaa, tai on kipeä, tulkaa heti luokseni”, Vaahtokukka naukui ja kääntyi sitten ympäri. Mehiläispennun silmät olivat jo tottuneet hyvin hämärään, joten hän erotti aivan pesän perällä sammalpedin, johon Vaahtokukka asettui. Lehväpilvi huikkasi kiitokset Vaahtokukalle, ja tarttui sitten pentua niskanahasta. Mehiläispentu roikkui sijaisemonsa suussa velttona, sillä väsymys iski häneen aivan äkkiarvaamatta. Pienen naaraspennun silmäluomet lupsahtelivat, ja haukotus purkautui hänen suustaan. Pennun silmäluomet painuivat kiinni jo ennen kuin Lehväpilvi oli laskenut hänet pehmeille sammalille, sisarensa viereen.

// Tässä tää eka tarina Mehiläisellä. Tänkin kirjottaminen oli aivan yhtä vaikeetaa kun Ketun tarinan kirjottaminen. En oo nyt ihan varma, onnistuinko jotenkin kirjoittamaan joissain kohdin yksikön ensimmäisessä persoonassa, sillä yhdessä toisessa ropessa pitää kirjoittaa yksikön 1. persoonassa ja siinä muodossa kirjoittaminen on jäänyt päälle :3

Vastaus:Oli hieno aloitustarina, taitavasti ja liikuttavasti olit kirjoittanut ihan pienen pennun näkökulmasta :3 Olipa traaginen alkutaival, mutta onneksi riittää huolehtijoita pennulle.

Saat 33kp

-YP Phi

 

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kettuturkki, Tuuliklaani
14.08.2016 16:41
Kettuturkki astui hiljaa pentutarhaan sisään, ja hipsi äänettömästi omalle sammalpedilleen. Oli jo melkein aamu, ja naaras käpertyi nopeasti pentujensa ympärille. Kuulaspentu säpsähti kun Kettuturkki asettautui makuulle. Punaruskea naaras huomasi aamuhämärässä, että kolli raotti hieman silmiään. Tuo vilkaisi nopeasti emoaan, mutta sulki sitten silmänsä uudestaan. Sen jälkeen Kettuturkki tunsi, että pieni pentu tärisi hieman hänen kehoaan vasten. Naaras ryhtyi nuolemaan tämän turkkia rauhoitellakseen pentunsa hätäännystä tai pelkoa. Kettuturkki ei arvannutkaan, että hänen nuorin pentunsa tärisikin vihasta, eikä pelosta tai hätäännyksestä. Kun Kuulaspentu oli lopettanut tärinänsä, Kettuturkki kuiskasi:
”En enää lähde teidän luotanne”, ja painoi päänsä sammalille. Hän sulki silmänsä, mutta uni ei tullut. Kettuturkkia valvotti riita Apilahännän kanssa, tieto siitä, kuka hänen oikea emonsa oli, ja mysteeri isästä.

Kun auringon ensi säteet valaisivat hänen pentunsa turkit, Kettuturkki nousi ylös venytellen. Heinäpentu raotti silmiään, mutta sulki ne heti uudestaan – hänen täytyi aina totutella valoon. Kuulaspentu nousi jo ylös honteloille jaloilleen, ja ryhtyi ravistelemaan roskia turkistaan. Ruusupentu nukkui, ja vaikka Heinäpentu kuinka tökki sisartaan, tämä ei herännyt. Kettuturkki naurahti, ja Kuulaspentu vilkaisi häneen. Naaras hymyili, ja sanoi:
”Minä käväisen isänne luona, odottakaa kiltisti täällä.” Heinäpentu mutisi myöntävän vastauksen yrittäen samalla turhaan herättää siskoaan. Kettuturkki kääntyi ympäri ja lähti astelemaan kohti leirin aukiota, jossa Tiirajuova jo jakoi partioita. Hän tassutti varapäällikön luokse, ja jäi odottamaan kunhan hän saisi jaettua partiot. Kettuturkki kuunteli vain puolella korvalla hänen selostuksiaan, kunnes tajusi, että Apilahäntä oli lähetetty aamupartioon joka oli jo lähdössä. Naaras rykäisi hermostuneesti, ja Tiirajuova kääntyi häneen päin. Kettuturkki kumarsi kunnioittavasti varapäällikölle ja rykäisi sitten taas hermostuneesti.
”Voisiko Apilahäntä jäädä aamupartiosta pois? Hän voisi mennä vaikka iltapartioon”, Kettuturkki ehdotti. Naaras huomasi, että Tiirajuova vilkaisi Varissiipeen, ja että tämä hymyili kumppanilleen ja nyökkäsi.
”Kyllä kai se onnistuu. Joten”, Tiirajuova korotti ääntään. ”Kaninloikka tuleekin nyt lähtevään aamupartioon, ja Apilahäntä menee Kaninloikan tilalle iltapartioon.” Kettuturkki nyökkäsi kiitollisena varapäällikölle, ja tähyili sitten katseellaan Apilahäntää. Hän huomasi pian kollin, ja suuntasi askeleensa hänen luokseen.
”Hei”, Kettuturkki naukaisi hermostuksissaan kun hän oli saapunut Apilahännän luokse. Kolli ei ollut huomaavinaankaan. Hän katsoi jonnekin Kettuturkin ohi, ja hänen katseensa oli kylmä ja etäinen.
”Älä nyt”, Kettuturkki sanoi lempeästi ja yritti silittää Apilahännän lapaa hännällään, mutta kolli väisti ja käveli sitten naaraan ohi. Kettuturkin suusta pääsi turhautunut voihkaus, ja hän lähti seuraamaan kumppaniaan. Hänen rintaansa kaihertanut suru puristi niin, että hengittäminenkin oli vaikeaa.
*Miksi Apilahäntä torjui minut? Miksi hän ei ole huomaavinaankaan minua?* Kettuturkki puri huultaan, ja värähdys kulki hänen selässään – mitä jos Apilahäntä olisi koko loppu elämän hänelle vihainen? Kettuturkki kurtisti huolissaan otsaansa, ja seurasi katseellaan miten Apilahäntä tassutti oppilaiden pesälle, ja huikkasi sitten sinne:
”Sysitassu, tule! Lähdetään metsästämään!” Pian musta naaras asteli pesästä ulos, ja lähti Apilahännän johdolla ulos leiristä.
”Ei ei ei…” Kettuturkki voihki, ja tassutti sitten ripeästi pentutarhaan. Valkohäntä ja Saarniturkki lekottelivat sammalpedeillään ja katselivat kun pennut juoksivat ympäri pentutarhaa. Kettuturkki asteli Valkohännän luokse, ja sanoi tälle:
”Voisitko pitää pennuistani huolta sillä aikaa, kun käyn vähän metsästämässä?” Valkohäntä epäröi hieman, mutta nähtyään Kettuturkin kärsivän ilmeen, hän nyökkäsi. Kettuturkki kumarsi kuningattarelle, ja käski tätä kertomaan pennuilleen mihin hän oli mennyt. Sitten hän jo juoksi leiristä ulos.

Päivä oli aurinkoinen, mutta kylmä tuuli kertoi lehtikadon olevan tulossa. Muutama kuiva lehti rasahti rikki kun Kettuturkki talsi reviirin halki seuraten Apilahännän tuoksua.
”Missä sinä olet, missä sinä olet?!” naaras mutisi ja turhautunut voihkahdus karkasi naaraan huulilta. Tuuli pörrötti punaruskean naaraan lyhyttä turkkia ja tunkeutui helposti turkin läpi. Kylmyys tunkeutui Kettuturkin ruumiin sisälle, mutta se ei saanut häntä hidastamaan vauhtiaan. Mitä nopeammin hän löytäisi Apilahännän, sitä nopeammin hän lämpenisi. Kettuturkki piti kuonoaan ylhäällä, ja haisteli ilmaa. Apilahännän ja Sysitassun hajujälki johti lähelle Myrskyklaanin rajaa. Kettuturkki hiljensi vauhtiaan ja haukkoi henkeä. Hän huomasi Sysitassun ja Apilahännän vähän matkan päässä, pienen mäen alla tuulen suojassa. Apilahäntä istui maassa, ja tarkkaili oppilastaan, kun tämä hiipi hiljaa vaanimisasennossa eteenpäin. Kettuturkki näki että Apilahäntä hymyili, ja sanoi jotain oppilaalleen. Sysitassu nousi istumaan, ja hänen rintansa röyhistyi. Kova tuulenpuuska melkein keikautti Kettuturkin kumoon, kun tämä höristi korviaan kuullakseen mitä Apilahäntä sanoi. Punaruskea naaras huomasi, että Sysitassu lähti tassuttamaan Myrskyklaanin rajasta pois päin suu hieman raollaan. Apilahäntä seurasi oppilastaan katseellaan, ja kun tämä oli kadonnut näköpiiristä, hän suuntasi askeleensa oppilaansa perään. Kettuturkki pinkaisi juoksuun ja saavutti pian kumppaninsa.
”Apilahäntä, odota”, Kettuturkki huohotti ja Apilahäntä kääntyi. Tämän katse oli edelleen kylmä ja etäinen, ja Kettuturkki säpsähti hieman.
”Mitä sinä täällä teet?” kolli naukui tylysti. Kettuturkki haukkasi henkeä. Hän ei ollut ikinä kuvitellutkaan että Apilahäntä puhuisi hänelle koskaan noin ilkeästi. Naaraan silmät täyttyivät kyynelistä ja hänen näkönsä sumeni.
”Minä… minä…” Kettuturkki sopersi, mutta hänen kurkkuunsa nousi pala, ja hän ei voinut enää jatkaa.
”No, jos sinulla ei ollut mitään asiaa, voit mennä. Minun täytyy mennä katsomaan oppilastani”, Apilahäntä naukui tylyllä äänellä, ja käänsi selkänsä kumppanilleen. Kettuturkki avasi suunsa, mutta ääntäkään ei kuulunut. Hän halusi sanoa rakastavansa Apilahäntää, pyytää häneltä anteeksi, mutta pihaustakaan ei kuulunut. Apilahäntä katosi kukkulan taakse, ja Kettuturkki istahti voimattomana maahan.
”Mitä olen tehnyt?” naaras kysyi itseltään. Kettuturkki oli tahtonut vastauksia kysymyksiinsä. Hän oli saanutkin vastauksia, mutta oli samalla menettänyt paljon. Paljon enemmän, kuin hän oli valmis maksamaan.

// Tuli aika lyhyt pätkä, ja muutenkin vähän tönkköä tekstiä, en jotenki osannut kirjottaa Ketulla cx

Vastaus:Oivoi, olipa draamantäyteinen pätkä! Toivottavasti Kettuturkki ja Apilahäntä pääsevät edes puheväleihin, ei asiat muuten selviä :< Hyvää ja selkeää tekstiä, tätä voisi aina lukea lisää ja vaikka kuinka paljon :)

Saat 28kp

-YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tulitassu, Tuuliklaani
12.08.2016 21:09
Toinen luku -

Tulitassu venytteli jäseniään, kierähti selälleen ja seuraili hetken aikaa miten tuuli kiidätti pilviä Tuuliklaanin leirin yllä. Oli vasta aamu ja Tulitassulle oli tiedossa tekemistä vasta illalla, kun Kaninloikka veisi hänet koulutustuokiolle. Ja mikäli Tulitassun jätti pitkäksi aikaa ilman ohjattua tekemistä hän yleensä onnistui hankkimaan itsensä vaikeuksiin.

"Voisit tehdä jotakin hyödyllistä", Kauraviiksi, toinen Tuuliklaanin kahdesta klaaninvanhimmista naukui. Tulitassu kierähti mahalleen ja nousi ylös oranssia turkkiaan ravistellen.
"Olinkin juuri menossa keskustelemaan" - Tulitassu vilkaisi nopeasti ympärilleen " - Vihertassun kanssa parhaista hyökkäysstrategioista", Tulitassu vastasi äärimmäisen vakavasti. Kauraviiksi siristi silmiään tietämättä ilmeisesti uskoakko vai eikö. Tulitassu käytti taukoa hyväkseen ja hilpaisi paikalta.

"Vihertassu! Miten menee?" Tulitassu tervehti oppilastoveriaan. Vihertassu kohotti katseensa kaniinistaan, josta tämä oli jo miltein tehnyt selvää. Aikamoinen ruokahalu.
"Tylsää", Vihertassu valisti ja ravisti juovikasta päätään.
"Samoin", Tulitassu naukui. "Mestarini uskoo ilmeisesti että olen kovin hyödyllinen täällä leirissä."
"Hmph. Sama juttu", Vihertassu myönteli. Tulitassu virnisti ilkikurisesti saadessaan idean.
"Tiedätkö sen hylätyn, miltei lahonneen kaksijalanpesän reviirimme takalaidalla? Haluaisin tietää mitä siellä on."
"Onko sinulla lupa lähteä yksin leiristä?" Vihertassu kysyi epäuskoisesti.
"En ole yksin jos lähdet mukaani."
Vihertassu pyöräytti silmiään, mutta Tulitassu saattoi nähdä tämän hymystä, että kolli oli mukana.

"Onkos tullut hyviä strategioita?" Tulitassu ja Vihertassu hyppäsivät miltei nahoistaan kuullessaan Kauraviiksen äänen. Kolli saattoi olla vanha, mutta kykeni silti hiipimään oppilaiden taakse näiden huomaamatta. Kauraviiksen silmissä oli huvittunut pilke ja Vihertassu näytti yksinomaan hämmentyneeltä.
"Tuota, joo. Vihertassu tuossa juuri totesi ettei Jokiklaanilaisia vastaan kannata hyökätä vedessä", Tulitassu sepitti.
"Jaa, noh tuota. Onhan se tosiaan ihan totta", Kauraviiksi naukui, mutta Tulitassu kuuli tämän mutisevan mennessään jotakin, joka kuulosti aivan "nykyajan nuoriso on kyllä aivotonta sakkia".
"Selitän matkalla", Tulitassu ilmoitti ystävälleen ja kollit loikkivat pois leiristä.

Päivä oli hyvin tuulinen ja Tulitassusta tuntui vähän siltä, että tuuli yritti repiä heidän turkkinsa muassaan. Nuori, täplikäs oppilas oli silti loistavalla tuulella. Hän tunsi villin vapauden suonissaan ja hänen hyvä tuulensa tarttui nopeasti Vihertassuunkin. Kaksikko kirmasi nummien halki tuulen kanssa kilpaa.

Hylätty kaksijalkojen pesä oli oikeastaan lato, kallellaan oleva ja sään pieksemä. Tulitassu kuvitteli, että he kaksi olivat suuria tutkimusmatkailijoita. Heinikko ladon ympärillä oli paljon molempia kissoja korkeampi, mutta Tulitassu suunnisti haju- ja kuuloaistiensa avulla. Hän löysi jonkin ajan kuluttua tarpeeksi suuren raon, josta he molemmat saattoivat ujuttautua. Lato haisi laholta ja tunkkaiselta ja sen sisällä oli paljon pimeämpää kuin Tulitassu oli osannut kuvitella. Oikeastaan paikka oli aika ikävä.

"Pääseeköhän tuonne ylös", Vihertassu pohti ja Tulitassu seurasi tämän katsetta. Ylhäällä näytti olevan jonkinlainen kieleke.
"Ehkä tätä kautta." Kaksikko kierteli hetken, kunnes Vihertassu löysi tikkaat. Niistä kohosi lahon haju.
"Aika ohuen näköiset", Tulitassu huomautti epäröiden. Vihertassu heitti Tulitassuun haastavan, leikkimielisen katseen. "Pelottaako?"

Tulitassu huokasi. Vihertassu oli tavallaan saanut hänet ansaan. Ei Tulitassu nyt voinut osoittaa olevansa pelkuri! Täplikäs kolli kapusi ensimmäiselle poikkioksalle, sitten hitaasti toiselle ja vielä kolmannelle. Viidennellä askelmalla Tulitassu oli jo puolessa välissä, mutta koko hökötys alkoi narista. Äkkiä Tulitassu ymmärsi, että puu hänen allaan pettäisi ja hän tulisi putoamaan. Kollin vatsa tuntui käpertyvän kauhusta palloksi.
"Kettu sinut periköön, Vihertassu!" Tulitassu kiljui, kun oksa katkesi ja ilma syöksyi kollia vastaan.

//Ei ollu aikaa oikolukea eikä muuteskaan mun parhaita tarinoita xd
Vastaus:Päättyipä jännään kohtaan! Kivaa tarinaa ja hyvää tekstiä.

Saat 21kp

-YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kaarnapentu, Jokiklaani
12.08.2016 19:33
Kaarnapentu heräsi suuresti haukotellen lämpimän aamuauringon paistaen suoraan tämän silmiin.
Kolli kierähti pois emonsa kyljestä, pois häikäisevästä auringosta. Kaarnapentu tunsi, kuinka Keltakatse- kollin emo veti pentuaan lähemmäs itseään. Kaarnapentu ravisti itsensä irti emostaan ja kieri taas varjoihin, jossa oli sopivan viileää, eikä aurinko häikäissyt.
"Kaarnapentu." Keltakatse sanoi jämäkästi pentunsa nimen.
"No?" kolli mumisi hiljaa väsyksissään.
"Tule tänne."
"Siellä paistaa aurinko."
Taas Keltakatse veti pentuaan kiinni kylkeensä, jolloin Kaarnapentu murahti hyvin voimakkaasti.
"Onko jo auringonhuippu?" Kaarnapentu mumisi.
"Ei, mutta kohta on."
Kaarnapentu säpsähti hereille. Tuo räväytti silmänsä ammolleen ja samassa tuo ponkaisi jo seisaalteen.
"Mitä nyt?" Keltakatse kysyi hieman ihmeissään pentunsa reaktiosta.
"Hei, Kaarnapentu on herännyt!" Sulkapentu huudahti pesän takaa ja nuori kolli kuuli, kuinka tuo ravasi hänen luokseen. Kaarnpentu ehti ainoastaan kääntyä, ennenkuin Sulkapentu ehti jo tämän päälleen ja tuo kiljahti voitonriemuisesti.
"Voitin!"
"Epäreilua! En nähnyt sinua!" Kaarnapentu murahti naaraalle hieman tympääntyneenä häviöstä.
"Taistelussa on aina oltava valppaana!"
"Okei okei", kolli tuhahti ja seurasi Sulkapentua pesän perälle.
"Olisi mukava käydä kiertämässä leiriä", Kaarnapentu sanoi.
"Niinpä." Sulkapentu nyökkäsi, "mutta en tiedä, pääsemmekö."
"Kysy sinä Valkokukalta, minä kysyn Keltakatseelta."
"Okei, selvä." Sulkapentu pinkaisi suoraan kohti emoaan ja Kaarnapentu katsoi hetken tämän perään kunnes itsekkin lähti kysymään lupaa emoltaan.
"Voinko lähteä Sulkapennun kanssa tutkimaan leiriä?"
"Voit, toki", Keltakatse maukui nyökäten pienesti. Kaarnapentu hihkaisi hieman ja joutui hetken odottelemaan Sulkatassua, joka tuli Kaarnapennun luokse silmät säihkyen.
"Pääsetkö mukaan?" Kaarnapentu kysyi. Naaras nyökkäsi hymyillen leveästi ja kaksikko astui ulos pentutarhasta. Keltakatse ja Valkokukka valvoivat pentujaan tarhalta.

//Sori, tälläne pätkä xc Koitan saada lisää inspaa vaikka kattomalla leffoja :'D Mutta, inspa vielä hieman hakusessa mutta eiköhän tää tästä//
Vastaus:Kiva pätkä, kyllä se inspiraatio sieltä tulee :) Ei suurempi kirjoitusvirheitä. Yksi hämmentävä hyppäys on Keltakatseen ja Kaarnapennun keskustelusta kun Kaarnapentu yhtäkkiä herääkin, ilman että lukija on saanut mitään vihjettä siitä että Kaarnapentu olisi nukahtanut jossain vaiheessa.

Saat 9kp

-YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tulitassu, Tuuliklaani
11.08.2016 11:06
Ensimmäinen luku

Maa Tulitassun käpälien alla vietti jyrkästi alaspäin. Täplikäs, hoikka kolli oli jäljittänyt jänistä jo melko pitkän matkan mestarinsa, Kaninloikan seuratessa tiiviisti perästä. Tulitassu oli ollut oppilaana vasta muutaman päivän ja tämä oli hänen ensimmäinen tilaisuutensa saada saalista. Vaikka nuoren kollin käpäliä särki jo, hän ei antanut periksi.

Lähellä järveä kaniinin tuoksu voimistui. Kaninloikka, joka oli ruskea, pienikokoinen naaras ja jolla oli varsin lyhyt häntä, jäi haistelemaan. Tulitassu hiipi eteenpäin. Hänen oranssinruskea, täplikäs turkkinsa oli tulikuuma iltapäivän auringossa ja sen väri erottui melko selvästi vihreästä heinikosta. Tulitassu asetti jokaisen käpälänsä huolella, kunnes saattoi kuulla kaniinin rapistelevan aivan lähellään. Kuului vinkaisu sekä epämääräistä melua ja Tulitassu syöksähti eteenpäin. Hänen käpälänsä tavoittivat vain juuri kuolleen kaniinin, joka roikkui velttona Tiikeritassun leuoista.

"Se on hei kuollut jo", Tiikeritassu huomautti. Tulitassu tiesi Tiikeritassun nimeltä ja ulkonäöltä - tämä oli vaaleanoranssi, tabbykuvioinen naaras ja paljon Tulitassua vanhempi oppilas – mutta Tulitassulla ei ollut olut tilaisuutta tutustua tähän.
"Huomasin", Tulitassu ärähti. "Jäljitin sitä varmaan puoli päivää! Olen varma, että tiesit, että oli lähellä ja päätit napata sen silti."
"En nähnyt siinä nimikirjaimiasi", Tiikeritassu virnisti. Joissain toisissa olosuhteissa Tulitassu olisi voinut pitää Tiikeritassua puoleensavetävänä - jos tämä ei olisi ollut niin ärsyttävä!

Hiljainen rapina ilmoitti Kaninloikan saapuneen paikalle. Soturi silmäili Tiikeritassua ja Tulitassua tyynesti. "Tuo taitaa olla kani, jota jäljitimme", Kaninloikka totesi.
"No niin on!"
Tiikeritassu pysyi kuitenkin tyynenä. "Te jäljititte tätä? Onpa harmi. Hyvä puoli on kuitenkin se, että tämä kaniini on kuitenkin riistaa Tuuliklaanille."
"Olet oikeassa", Kaninloikka naukui ja nuolaisi rintaturkkiaan. "Tule, Tulitassu, kokeillaan uudestaan. Tiikeritassu muuten, missä mestarisi on?"
"Hän lähetti minut metsästämään yksin."

Tulitassu puri hammasta ja antoi hännänpäänsä vääntyillä. Metsälle pääseminen yksin oli suuri askel koulutuksessa, eikä Tulitassu pääsisi vielä pitkiin aikoihin pakoon Kaninloikan tiukkaa kaitsemista. Jos Tulitassu oli rehellinen, hän oli Tiikeritassulle kateudesta soikeana, eikä se mitenkään sammuttanut nuoremman oppilaan ärsyyntymistä. Hän ei kuitenkaan voinut muuta kuin seurata mestariaan järven rantaan ja yrittää uudelleen.

"En haista jäniksiä", Tulitassu tokaisi heidän saapuessaan tyynen järven rantahietikolle.
"Täällä ei olekaan jäniksiä juuri nyt, mutta järven ranta kuhisee vesimyyriä tällaisina päivinä. Kokeile napata yksi", Kaninloikka ohjeisti ja Tulitassun oli ihailtava tämän jatkuvaa tyyneyttä.
>>Hyvä on. Minä nappaan tänään saaliin vaikka henki menisi!>> Tulitassu sisuuntui ja pudottautui vaanimisasentoon. Aluksi hän ei haistanut vesimyyriä, mutta hiivittyään jonkin matkaa heinikon varjoissa hän saattoi erottaa hiljaista rapinaa.

Tulitassun silmät suurenivat ja hän vaipui kissoille ominaiseen saalistajan transsiin. Tulitassun pupillit olivat suuret, korvat pystyssä ja lihakset kireinä. Hän tavoitti vesimyyrän katseellaan ja odotti oikeaa hetkeä liki hypnotisoituna. Adrenaliinipiikki vauhditti Tulitassun loikkaa ja hän puraisi nopeasti vesimyyränsä hengiltä. Tulitassu roikotti lämmintä otusta hampaissaan ja tunsi ihmeellisen onnistumisen tunteen.
"Onneksi olkoon, ensimmäinen saaliisi!" Kaninloikka naukui. "Voitkin viedä sen suoraan klaaninvanhimmille."
Vastaus:Mukava aloitustarina, kiinnostavaa ja kirjoitusvirheetöntä tekstiä :)

Saat 19 kp

-YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Hämytassu, Myrskyklaani
03.08.2016 20:54
Aurinko loi lämpimiä säteitään parantajan pesään, jossa Hämytassu loikoili venytellen jalkojaan. Hetken hän kuvitteli olevansa omalla vuoteellaan oppilaiden pesässä pesätovereidensa kanssa, mutta se ei ollut totuus. Totuus oli, että Hämytassu oli lähtenyt keräämään luvatta sammalia klaaninvanhimmille ja pudonnut ketun jahtaamana järveen. Ja nyt hän oli sammalvuoteella parantajan pesässä. #Olen varmaankin aika pahassa pulassa#, Hämytassu ajatteli. Äkkiä hän muisti jotakin. #Kukahan se minut hukkumiselta pelastanut kilpikonnakuvioinen naaras oli?# Hämytassun ajatukset keskeytyivät, kun Vaahtokukka asteli pesään. Hän oli hetkessä jaloillaan ja loikki parantajaa vastaan.
"Saanko jo lähteä pesästä?", Hämytassu kysyi yrittäen kuulostaa mahdollisimmam pitkästyneeltä. Vaahtokukan kasvoilla oli ilme, jota Hämytassu ei osannut tulkita.
"Tietenkin", parantaja sanoi hieman terävällä äänellä. Hämytassu ei ymmärtänyt miksi Vaahtokukka käyttäytyi tuolla tavalla. Hän kohautti huomaamattomasti harteitaan. #Varmaankin vain jotain parantajien juttuja#, Hämytassu ajatteli ja tuhahti ennen kuin tassutti ulos.

Hän asteli suoraan tuoresaaliskasalle ja veti sen huipulta pulskan hiiren. Hämytassu oli kiusallisen tietoinen klaanitovereiden katseista turkillaan ja hänen oli vaikea saada palaakaan ateriastaan nieltyä. Hän mietti millaisen rangaistuksen saisi ja ajatus kaikista mahdollisuuksista sai hänen selkäkarvansa väreilemään huolesta.
"Olet varmaankin aika pahassa pulassa", Kultatassu huomautti tullessaan hänen viereensä. Hämytassu katsoi kollia.
"Niin", hän huokasi hermostuneena.
"Hän tosiaan on saattanut itsensä aikamoisiin vaikeuksiin." Hämytassu säikähti takaansa tulevaa matalaa murinaa. Hän kääntyi ympäri ja huomasi Saarniturkin katselevan häntä silmät viiruina.
"Tuota......Hei, Saarniturkki!" Hämytassu sai soperrettua. Harmaan soturin katse ei kuitenkaan hellittänyt vaan tämä katsoi silmiänsä räpäyttämättä suoraan oppilaansa silmiin.
"Et saa lähteä leiristä kahteen päivään ja joudut rangaistuksesi ajan hoitamaan klaaninvanhimpia", Saarniturkki ilmoitti. Hämytassu tuijotti typertyneenä mestariaan.
"Siis mitä?" hän huudahti. "Eikö tuo ole vähän kohtuutonta?" Saarniturkki katsahti terävästi oppilaaseensa.
"Kohtuutonta on se, että annat klaaninvanhimpien odottaa punkkien poistoa vain sen takia, että kyseenalaistat mestariasi. Varsinkin kun tiedät rangaistuksesi syyn", soturi sanoi. Hämytassu vilkaisi nolona Kultatassua. Sitten hän loi anteeksipyytävästi katseensa käpäliinsä.
"Anteeksi, Saarniturkki", hän sanoi nöyrästi. Saarniturkki nyökkäsi ja tassutti tuoresaaliskasalle. Hämytassu huokasi syvään ja oli lähdössä hakemaan hiirensappea, kun kääntyi vielä kerran Kultatassun puoleen. Kolli räpäytti ymmärtäväisesti silmiään mikä sai Hämytassun hieman paremmalle tuulelle.

Hämytassu loikki parantajan pesään missä Vaahtokukka oli lajittelemassa yrttejä.
"Saisinko hiirensappea?" Hän kysyi havahduttaen parantajan ajatuksistaan.
"Anteeksi", tämä mumisi. Hämytassu kallisti kummissaan päätään.
"Miksi pyydät anteeksi?" hän kysyi. Parantaja katsoi Hämytassua pitkään.
"Anteeksi siitä aiemmasta", Vaahtokukka naukui. "En ollut oma itseni". Hämytassu kuittasi anteeksipyynnön nyökkäyksellä.
"Saisinko hiirensappea?" hän kysyi. Parantaja nyökkäsi ja haki Hämytassulle varvun, josta roikkui hiirensapessa uitettu sammalpallo.
"Kiitos.", Hämytassu maukui hiljaa ja tassutti ulos pesästa. #Vaahtokukka on oikeasti mukava kissa. Kaikki eivät vain aina voi ymmärtää miten vaikeaa on olla parantaja#, hän ajatteli ja loikki klaaninvanhimpien pesään.
Vastaus:Sujuva ja hyvin kirjoitettu tarina, ehkä hieman lyhykäinen, mutta kivan pituinen silti. En löytänyt mitään sen suurempia virheitä huolimattomuusvirheitä lukuun ottamatta, ainoa asia josta voisin huomauttaa löytyi repliikeistä.

Kirjoitit:
"Saanko jo lähteä pesästä?", Hämytassu kysyi yrittäen kuulostaa mahdollisimman pitkästyneeltä.

Se tulisi kirjoittaa:
"Saanko jo lähteä pesästä?" Hämytassu kysyi yrittäen kuulostaa mahdollisimman pitkästyneeltä.

Selitän vielä, koska ero on niin pieni, että kaikki eivät välttämättä äkkää sitä. Kysymysmerkin ja huutomerkin tapauksessa ei tule tuota pilkkua, kuten olit useimmissa kohdissa aivan oikein kirjoittanutkin, ilmeisesti tuo oli vain yksittäinen huolimattomuusvirhe? Korjasin sen kuitenkin varmuuden vuoksi :D

Ja sitten kirjoitit:
"Kiitos.", Hämytassu maukui hiljaa ja tassutti ulos pesästä.

Se tulisi kirjoittaa:
"Kiitos", Hämytassu maukui hiljaa ja tassutti ulos pesästä.
Tai:
"Kiitos." Hämytassu tassutti ulos pesästä.

Se on siis joko piste tai pilkku, molempia ei voi laittaa ;) Saat tarinastasi 16kp.

~Nef~

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: yötassu ,varjoklaani
21.07.2016 14:08
en tiiä miks mun kone laitaa noi tarinaan kuulumatomat jutut yhteen tarinan kanssa

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: yötassu ,varjoklaani
21.07.2016 14:06
Yötassu herässi varhain aamulla #kukaan muu ei ole tainut nousta # . Siten hän kuitenkin näkki kuinka aamu partio saapui usvapyörre tasutteli /hänen luokseen " syödään ja siten mennään harjoitelemaan "selvä usvapyörre .Yötassu valitsi tuoresaalis kasata paksun liskon ja alkoi syömään syönnin jälkeen hän näkki usvapyörrteen odotamassa /häntä .He kävelivät pienen ukos polun lähi ymmpäristöön yötassu näki ison rupi sammakon "noniin yötassu koita napata tuo sammako " yötassu lähes tui sammakoa mutta astui oksan päälle oska rasahti ja sammako karkasi.#Hiirenpapanat ajatelli yötassu # usva pyörre arvasi mitä opillas ajatelli ja sanoi eise mitään ei kukaan onistu heti ja nuolaissi yötassun lapaa ymärtäväisesti. Siten he palasivat leiriin jokin oli omituistta yötassu kysyi tulitasultta että mitä tapahtuu " partio näkki tuntematoman kissan ja nyt kaikki on vähän kuin sekaisin se kissa halussi kuulemma tavatta sinut yötassu pyörtyi ./Hän herrässi parantajan pesästtä pyynsulka tuli joitenkin yrtien kanssa "nämä autavat järkytykseen haista yötassu haistoi se haissi pahalta pyynsulka käskki mennä nukumaan yötassu näkki outoa untta joku kutsui hänttä . /No nyt tulli omasta mielessttä ihan hyvä tarina mut ehkä vähän lyhyt
Vastaus:Olihan tämä pidempi kuin aiemmin. Mutta kirjoitusvirheitä on edelleen niin paljon että lukemista haittaa, tarina jää epämääräiseksi. Seuraavaksi tulee aika paljon vinkkiä oikeinkirjoituksen parantamiseksi, tekstin selkeyttämiseksi ja korkeampien kirjoituspisteiden saamiseksi:

Isoimpana häiritsijänä on runsas väärinkirjoitettujen sanojen määrä. Lue teksti tarkkaan läpi kirjoittamisen jälkeen ja yritä huomata ja korjata niistä mahdollisimman moni. Toinen vaihtoehto on kirjoittaa teksti ensin johonkin tekstinkäsittelyohjelmaan kuten Word jossa on automaattinen oikeinkirjoituksen tarkistus, joka merkitsee väärinkirjoitetut sanat niin että ne on helppo korjata. Tällöin tekstit voi myös tallentaa omalle tietokoneelle niin että ne eivät katoa niin kuin joskus ikävä kyllä suntuubeja kun tekstejä yritetään julkaista. Mutta erisnimiä eli henkilöiden nimiä ohjelmat eivät osaa korjata: muistathan että nimet kirjoitetaan aina isolla alkukirjaimella, kuuten tässä tarinassa Yötassu ja Usvapyörre. Myös lainausmerkkien sisällä olevat vuorosanat alkavat isolla kirjaimella, kyseessä on tavallaan itsenäinen lause.

Tekstissä on paljon välimerkkien kuten pisteen ja vuorosanojen lainausmerkkien väärinkäyttöä. Parissa kohtaa näyttää lause vaihtuvan toiseksi, mutta piste puuttuu. Lisäksi paikon on tarpeettomia kenoviivoja / tekstissä, niitä ei tarvita.

Useimmiten ennen välimerkkiä ei ole välilyönti, se on merkin jälkeen. Esimerkiksi lauseen päättävää pistettä ennen EI tule välilyöntiä, vaan ainoastaan sen jälkeen ennen uuden lauseen alkua:

syönnin jälkeen hän näki Usvapyörteen odotamassa häntä .He kävelivät pienen…
…syönnin jälkeen hän näki Usvapyörteen odotamassa häntä. He kävelivät pienen…

Lainausmerkkien sisällä olevien vuorosanojen alkuun tai loppuun ennen lainausmerkkejä ei tule välilyöntiä, vaan lainausmerkit ovat “kiinni” sisällä olevissa sanoissa:

"noniin yötassu koita napata tuo sammakko "

"noniin yötassu koita napata tuo sammakko"

Lisäksi, jos lause päättyy vuorosanoihin, tulee heittomerkkien ulkopuolelle piste. Muuten lause jatkuu, ja jos vuorosanat päättyvät pisteeseen, tulee heittomerkkien ulkopuolelle pilkku, tai jos lausahdus päättyy huutomerkkiin tai kysymysmerkkiin, tulevat ne vielä heti sanan perään lainausmerkkien sisälle. Joka tapauksessa lause jatkuu pienellä kirjaimella. Muistathan myös selkeästi kirjoittaa, kuka sanoo tai ajattelee million mitäkin, joko ennen vuorosanoja (Yötassu sanoi: “…Yötassu totesi: “…Yötassu huudahti: “….) tai jälkeen (…“,Yötassu sanoi. …“, Yötassu totesi. …!” huudahti Yötassu. Vertaile:

"noniin yötassu koita napata tuo sammako " yötassu lähes tui

"No niin Yötassu koita napata tuo sammakko", Usvapyörre kehotti. Yötassu lähestyi…

#Hiirenpapanat ajatelli yötassu #

#Hiirenpapanat”, ajatteli Yötassu.

pyynsulka tuli joitenkin yrtien kanssa "nämä autavat järkytykseen haista

Pyynsulka tuli joidenkin yrttien kanssa ja sanoi: "Nämä auttavat järkytykseen haista”.

Seuraavana on koko korjattu tarinasi, vertaile omaan tekstiisi pitäen mielessäsi edellä mainitut oikeinkirjoitusseikat ja kysy toki jos jokin jää epäselväksi.

Yötassu heräsi varhain aamulla. #Kukaan muu ei ole tainnut nousta#, hän ajatteli. Sitten hän kuitenkin näki kuinka aamupartio saapui. Usvapyörre tasutteli hänen luokseen ja sanoi: "Syödään ja sitten mennään harjoitelemaan". “Selvä Usvapyörre”, Yötassu vastasi. Yötassu valitsi tuoresaaliskasasta paksun liskon ja alkoi syömään syönnin jälkeen hän näki Usvapyörteen odotamassa häntä. He kävelivät pienen ukkospolun lähiymmpäristöön. Yötassu näki ison rupisammakon. "No niin Yötassu koita napata tuo sammako", Usvapyörre kehotti. Yötassu lähestyi sammakoa mutta astui oksan päälle, oska rasahti ja sammako karkasi. #Hiirenpapanat#, ajatteli Yötassu. Usvapyörre arvasi mitä oppilas ajatteli ja sanoi: “Ei se mitään ei kukaan onistu heti”, ja nuolaisi Yötassun lapaa ymmärtäväisesti. Sitten he palasivat leiriin. Jokin oli omituista Yötassu kysyi Tulitassulta että mitä tapahtuu. "Partio näki tuntemattoman kissan ja nyt kaikki on vähän kuin sekaisin se kissa halusi kuulemma tavata sinut”, tama vastasi. Yötassu pyörtyi. Hän heräsi parantajan pesästä. Pyynsulka tuli joidenkin yrttien kanssa ja sanoi: “Nämä auttavat järkytykseen haista”. Yötassu haistoi se haisi pahalta. Pyynsulka käski mennä nukumaan. Yötassu näki outoa unta joku kutsui häntä.

//No nyt tulli omasta mielessttä ihan hyvä tarina mut ehkä vähän lyhyt

Saat tarinasta 5kp. Lisää pituutta, ja ennen kaikkea kiinnitä huomiota oikeinkirjoitukseen niin pisteet nousevat. Vain harjoittelemalla voi oppia!

- Yp Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Ikipentu-Tuuliklaani
12.07.2016 19:01
Ihana kostean ilman tuoksu ja pienesti lämpenevä aamuilma sai Ikipennun raottamaan silmiään. Naaras katseli jälleen kerran ympärilleen, toisin sanoen hän katsoi ulos pentutarhasta.
Pentu haukoitteli makeasti, ennen kuin kömpi omin avuin pystyyn neljälle tassulle. Tuo katsoi hetken emoaan, joka nukkui sikeästi sammalillaan hiljaa, mutta rauhoittavasti tuhisten.
Ikipentu venytteli kunnolla, jonka jälkeen hän katsoi Liekkipentuun. Pian hän kuitenkin käänsi katseensa takaisin leiriin, joka alkoi vasta heräilemään. Kissoja alkoi kulkemaan leirin poikki ja pienet, haaleat auringonsäteet lankesivat maahan, saaden kaikki pelottavat sekä uhkaavat ja pimeät varjot taas näkyviin. Lintujen viserrys kuului miellyttävästi naaraan korvaan. Olihan hän kuunnellut niitä jo pitkän aikaa silloin, kun hän oli pitänyt vielä silmiään kiinni.
Pennun mielenkiinto heräsi, kun tuo huomasi yhden mustan linnun laskeutuvan puunoksalle hieman kauemmaksi, mutta kuitenkin tarpeeksi kauas ollakseen leirin ulkopuolella. Ikipennun teki niin mieli mennä tutkimaan Tuuliklaanin reviiriä ja sen ihmeellisyyksiä, mutta häntä esti vain se, että naaras tiesi mitä pikkupennuille kävi ulkomaailmassa, eikä hän halunnut sellaista kohtaloa itselleen.
Ikipentu säpsähti ja hypähti karvat pystyssä kauemmaksi, kun tuo tunsi turkillaan jotakin.
“Anteeksi pikkuinen, säikäytinkö? Olet kuitenkin hyvin aikaisin jalkeilla.” naaras kuuli tutun, lempeän ja huolehtivaisen äänen takaansa, jonka jälkeen hän tunsi uudelleen turkillaan saman tunteen, mikä oli myös säikäyttänyt hänet hetki sitten. Tuo huokaisi hiljaa helpotuksesta, kun tajusi, että se mikä oli koskettanut hänen turkkiaan, olikin vain emon hellät nuolaisut.
“En minä mitään pelästynyt, kokeilin vain refleksejäni”, naaras naukaisi samalla, kun pyristeli pois emonsa nuolaisujen tieltä. “Olen muutenkin jo iso, ja haluaisin taas leikkiä Liekkipennun kanssa”, Ikipentu sanahti ja polkaisi päättäväisesti maata toisella etutassullaan, korostaakseen siten sanomaansa. Hän toden teolla halusi olla taas tekemisissä kolli pennun kanssa, joka oli näyttänyt hänelle edellisenä päivänä leiriä, sekä tutustuttanut osaan klaanin kissoista.
“Ai tarkoitatko sitä Varissiiven pentua, joka on joutunut monesti pulaan ja nolannut varmaan koko sukunsakin sillä?” Aaltojää kysyi happamasti, asettaen sitten häntänsä Ikipennun etutassujen eteen kuin esteeksi, jotta naaras ei olisi päässyt kulkemaan eteenpäin.
Pentu katsoi toruvasti emoaan, joka sai hänen olonsa tuntumaan oudolta.*Ei pennun pitäisi torua emoaan, sen kuuluisi olla toisinpäin* Ikipentu ajatteli, yhä kumma tunne sisällään.
“Hyvä on, unohda mitä sanoin. Minulla on kuitenkin idea: Haluaisitko lähteä tänään leirin ulkopuolelle minun ja veljesi kanssa?”
Kysymys sai naaraan toruvan ilmeen kaikkoamaan ja sen tilalle ilmestyi hämmästynyt ilme, josta paistoi kuitenkin positiivinen yllättyneisyys.
“Joo!” pentu hihkaisi kovaäänisesti sen kummempia ajattelematta. “Kai Liekkipentu voi tulla mukaan, jos se sopii hänen emolleen?” Ikipentu kysyi viikset innostuksesta väpättäen. Naaraan hännänpää nytkähteli kärsimättömästi, kun pentu tapitti keltaisilla silmillään emonsa saman värisiä silmiä, odottaen yhä tuon vastausta.
“Jos haluat niin, mutta se ei saa puuttua sitten meidän asioihimme, enkä ole vastuussa siitä, mitä sille tapahtuu”, Aaltojää naukaisi pää ylhäällä.
“Mahtavaa! Heti kun Liekkipentu herää, kerron sitten hänelle uutisen!” Ikipentu kiljaisi riemuissaan. Hän oli juuri pomppimassa kolli pennun luokse, kun naaraas pysähtyi ja kurtisti kulmiaan.
“Miksi puhuit Liekkipennusta“se”, “siitä” ja “sille” termeillä?”
“Ai, puhuinko?! Enpä huomannutkaan! No, ei sillä niin väliä, sait haluamasi, joten saat myös luvan olla valittamatta asiasta!” Aaltojään kipakka ääni naukaisi.
Ikipentu katsoi kuinka hänen emonsa häntä nytkähteli kummallisesti, ja kuin naaraan ääni muuttui kärsimättömäksi sekä hieman pelottavaksi.
“A-anteeksi, emo”, naaras vinkaisi pää painuksissa. Pennun korvat olivat säikähdyksestä vasten hänen päälakea, kun tuo tassutteli Liekkipennun vierelle odottamaan, jotta tuo heräisi.
//Liekki? Noin, sainpas kirjoitettua tarinan!
Vastaus:Ikipentu on ihanan reipas hahmo. Harmi että emo Aaltojää meinaa olla välillä noin nuiva... Lyhyehkö pätkä mutta sujuvaa ja hyvää tekstiä. En huomannut toistuvia kirjoitusvirheitä.

Saat 12kp

-Yp Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Hämytassu, Myrskyklaani
08.07.2016 14:43
Hämytassu nyrpisti nenäänsä inhosta vaihtaessaan klaaninvanhimpien makuualusia. Saarniturkki oli käskenyt hänen tehdä sen ennen kuin he lähtisivät taisteluharjoituksiin. #Ensin sitä odottaa pääsevänsä taisteluharjoituksiin ja sitten löytääkin itsensä klaaninvanhimpien pesästä vaihtamasta haisevia makuualusia!# Hämytassu ajatteli tympääntyneenä.
"Mitenkäs täällä sujuu?" Saarniturkki kysyi kurkistaessaan pesään. Hämytassu nosti katseensa sammalista.
"Hyvin menee." Hän ilmoitti pidätellen tylsistynyttä huokausta. Saarniturkki räpäytti silmiään.
"Sehän on mukava kuulla. Voit hakea puhtaita sammalia Vaahtokukalta." Harmaa soturi sanoi ja lähti oppilaansa luota.
"Varmista sitten, että niissä maukuualusissa ei ole yhtäkään tikkua." Hiiriturkki maukui pesän perältä. Hämytassu käänsi vihreän katseensa vanhaan naaraaseen.
"Tietenkin, Hiiriturkki." Hän sanoi ja loikki ulos pesästä. #Pitäisi nyt varmaan mennä pyytämään Vaahtokukalta niitä sammalia. Mutta toisaalta voisin säästää hänen aikaansa menemällä hakemaan niitä itse metsästä.# Hämytassulle päätös ei ollut erityisen vaikea. Hän tassutti päättäväisesti piikkipensastunnelin kautta metsään ja pysähtyi nuuhkimaan metsän ihania tuoksuja.

Hämytassu oli nähnyt metsästyspartiossa ison sammalmättään, joka kasvoi kaatuneessa puun rungossa. Hän muisti missä se oli ja lähti varmoin askelin kohti vanhaa tammea. Hämytassu oli pian perillä tammella ja löysi heti puun rungon joka oli lähes kokonaan sammalen peitossa. Hän irrotti siitä kynnellään siistejä palasia, kuten Saarniturkki oli opettanut. Hämytassu sai työnsä nopeasti valmiiksi ja oli jo lähtemässä leiriin, kun hänen nenäänsä leijaili outo haju. Hän raotti suutaan ja oli varma, että oli haistanut tuon tuoksun aiemminkin. Hämytassu ei voinut uteliaisuudelleen mitään. Hän jätti sammalet niille sijoilleen ja lähti seuraamaan nenäänsä. Hetken päästä Hämytassu ei ollut enään varma missä oli, mutta jatkoi silti hajun jäljittämistä, kunnes päätyi pienelle, hiekkaiselle aukiolle. Hän ei nähnyt mitään, joten hän sulki silmänsä vielä kerran muistellakseen menneisyyttään. Äkkiä Hämytassu räväytti silmänsä auki. Hän oli lähtemässä pakoon, mutta liian myöhään. Aukion laidalla olevasta pensaasta asteli esiin punaturkkinen, pitkäkuonoinen eläin. #Kettu!# Hämytassu ajatteli hädissään. Hän ei voinut olla muistelematta sitä, kuinka hän pentuna olisi joutunut ketun syömäksi, ellei Tulitähti olisi pelastanut häntä. Kettu lähestyi Hämytassua silmät verenhimoisesti kiiluen. Tummanruskea naaras ulvaisi kauhusta ja pinkaisi juoksuun. Hänen käpälänsä rummuttivat tomuista maata, kun hän kiisi metsän halki. Hämytassu vilkaisi taakseen ja huomasi, että kettu oli lähtenyt takaa-ajoon ja saavutti häntä koko ajan. Hän kiihdytti pakokauhuisesti juoksuaskeliaan, eikä katsonut lainkaan minne meni. Äkkiä Hämytassu ei tuntenut enää maata käpäliensä alla ja hän molskahti suoraan järveen. Hän tunsi painuvansa syvemmälle veteen ja räpiköi pintaan vaikkei edes osannut uida. Kettu oli onneksi kadonnut, mutta Hämytassu ei ollut päässyt vielä yli järkytyksestä. Hän sätkytteli jalkojaan vimmatusti, kunnes valtava aalto painoi hänet pinnan alle. Hämytassu oli jo luovuttamassa, kun tunsi hampaiden tarttuvan niskanahkaansa. Hän kiemurteli kauhuissaan yrittäen päästä irti otteesta.
"Pysy paikallasi!" Joku murahti hampaidensa välistä. Hämytassu ei jaksanut enää panna vastaan, joten hän valahti veltoksi. Pian hän tunsi hiekkaa kehonsa alla. Pelastaja painoi tassullaan Hämytassun rintakehää ja tämä yökkäsi järvivettä suustaan. Hämytassu yski ja yritti tasata hengitystään. Hän nousi huojuen seisomaan ja nosti katsettaan. Hämytassu näki kilpikonnakuvioisen naaraan katselevan häntä huolissaan.
"Kuka olet?" Hän kysyi hämmentyneenä naaraan vieraasta tuoksusta. Kilpikonnakuvioinen räpäytti silmiään.
"Ei sillä ole väliä kuka olen." Hän maukui. "Pääasia, että olet kunnossa." Hämytassu alkoi kuulla Saarniturkin huolestuneita ulavisuja. Hänen mestarinsa loikkasi pensaasta Vaahtokukka perässään.
"Oletko kunossa?" Saarniturkki kysyi hätääntyneenä. Vaahtokukka tuli nuuhkimaan Hämytassua. "On hän kunossa. Järkyttynyt vain." Parantaja ilmoitti. Saarniturkki huokasi helpottuneena. "Tähtiklaanin kiitos!" Hämytassu vapisi.
"A-anteeksi." Hän sopersi.
"Hys! Mennään takaisin leiriin." Parantaja naukui lempeästi. Hämytassu vain nyökkäsi ja lähti seuraamaan mestariaan ja Vaahtokukkaa. Hän tähyili ympärilleen, mutta mystinen kissa oli kadonnut.

Leirissä Vaahtokukka paimensi Hämytassun sammalvuoteelle parantajan pesään. Hän laski tämän eteen voimakastuoksuisia lehtiä ja kaksi mustaa siementä.
"Syö nuo niin olo helpottaa." Parantaja maukui. Hämytassu pureskeli lehdet ja lipoi kilellään siemenet suuhunsa. #Miten ihmeessä selitän tämän Saarniturkille?# Hän pohti. Hämytassu haukotteli ja vaipui syvään uneen.

// Jatkoa Hämytassulle:-)
Vastaus:Oho siinähän oli jännitystä! Kuka lienee tuo mysteerikissa? Vuoropuheluihin tulisi pari kirjoitusvirheiden korjausta. Jos siis vuorosanojen jälkeen lause vielä jatkuu, on lainausmerkkien jälkeen pieni alkukirjain, myös erikoismerkkien kuten ? tai ! jälkeen. Jos taas vuorosanat päättyvät pisteeseen, se tulee pilkuksi lainausmerkkien jälkeen. Tässä pari esimerkkiä:

"Ei sillä ole väliä kuka olen." Hän maukui.
"Ei sillä ole väliä kuka olen", hän maukui.

"Kuka olet?" Hän kysyi hämmentyneenä
"Kuka olet?" hän kysyi hämmentyneenä

Saat tästä 16kp.

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kettuturkki, Tuuliklaani
06.07.2016 18:35
Kettuturkki makasi sammalpedillään. Hänen kaikki aistinsa tuntuivat olevan poissa käytöstä, sillä naaras ei huomannut ympärillään olevaa maailmaa. Kettuturkin ajatukset pyörivät masentavaa kehää, päivät kuluivat hitaasti ja aina vain Kettuturkin mielessä vilisi liikaa niitä samoja kysymyksiä, joihin hän ei saanut vastauksia. Ja vielä, kaiken hyvän lisäksi, Kettuturkki oli riitaantunut Apilahännän kanssa. Se suretti Kettuturkkia niin, että aina kun hänen ajatuksensa eksyivät kolliin, hänen sydäntään riipaisi kuin joku olisi viiltänyt siihen syvän avohaavan.
#Kaikki johtuu Nessasta!# Kettuturkki huusi mielessään. #Hänen takia en saa vastauksia kysymyksiini, hänen takia olen riidoissa Apilahännän kanssa!# Punaruskea naaras tukahdutti turhautuneen murahduksen. Hän sulki silmänsä hetkeksi, ja hengitti syvään, sisään ja ulos, sisään ja ulos… Sitten naaras pakotti itsensä keskittymään tähän hetkeen. Hän näki pentunsa leikkimässä vähän kauempana. Ikipentu kyhjötti emonsa Aaltojään vieressä, Varissiiven ja Tiirajuovan pennut olivat jossain, mutta Kettuturkki ei jaksanut ajatella sitä, missä he olisivat. Se olisi liikaa Kettuturkin tulikuumille aivoille. Jokaisesta päivästä Kettuturkki selvisi niukin naukin, hänet piti koossa vain pennut. Aina ne temmelsivät iloisina, vilkkaina pentutarhassa. Naaras nousi raskaasti ylös ja huokaisi pitkään. Hän joutui vastustamaan halua painua takaisin maahan ja sulkea pois muu maailma jotta se jättäisi tilaa ajatuksille ja kysymyksille, joihin hän ei kuitenkaan saisi vastauksia. Kettuturkki käveli hyvin, hyvin hitaasti ulos pentutarhasta, kun pikkuinen ääni keskeytti hänet:
”Mihin sinä olet menossa?” Kettuturkki käännähti ympäri. Kuulaspentu katsoi häntä silmät pyöreinä, ja Kettuturkki vetäisi nopeasti kasvoilleen teeskennellyn hymyn. Heidän takaansa kuului Heinäpennun ja Ruusupennun leikkisiä kiljahduksia, ja Kuulaspentu luimisti korvansa. Aurinko kurkisti pilvien raosta ja valaisi pennun kasvot, ja tämä joutui siristelemään silmiään jotta pystyisi katsomaan emoaan. Kettuturkki astui auringon eteen niin, ettei pennun silmiin sattuisi. Hän yritti hymyillä lempeästi pennulleen, mutta hymy näytti melko paljon irvistykseltä.
”Minä käyn vain vähän jaloittelemassa”, Kettuturkki lausahti ja pakottautui sitten nuolaisemaan pentunsa päälakea. Kuulaspennun silmät suurenivat, ja hän avasi suunsa, sulki sen, ja avasi uudestaan.
”E-ethän si-sinä vain jätä minua?” pieni kollipentu kysyi täristen. Kettuturkki jähmettyi ja hänen ruumiissaan kulkivat kylmät väreet. Hän muisti, miten kauhuissaan pennut olivat olleet, kun hän oli lähtenyt sinä yhtenä päivänä pois leiristä. Hän muisti, miten hänen pentunsa olivat vikisseet avuttomina. Kettuturkki hymyili hitusen Kuulaspennulle ja sanoi:
”Minä taidankin jättää jaloittelun joksikin toiseksi päiväksi, ja silloin otan teidät mukaan.” Kuulaspennun kasvoille levisi huojentunut ilme, ja tämä lähti emonsa vieressä takaisin pentutarhaan. Naaras kävi makuulle ja ummisti silmänsä. Kun Kuulaspentu käpertyi hänen kylkeensä kiinni, Kettuturkki päätti, että oli aika toimia. Hän oli odottanut liian kauan.

Kettuturkki varmisti, että hänen pentunsa todella nukkuivat, ja nousi sitten varovasti ylös. Kuu heitti välillä maahan hopeista valoa, kun pilvet väistyivät sen tieltä. Kettuturkki tassutti hiljaa pentutarhan suuaukolle. Hän tarkisti että leirin vahtivuorossa oleva Yöpilvi ei huomaisi häntä, ja livahti sitten nopeasti tarpeidentekopaikan kautta ulos. Viileä yötuuli puhalsi vasten Kettuturkkia kulkiessaan nummien halki ja saaden hänet hytisemään. Naaras ravasi heinikon halki kohti latoa. Hän oli päättänyt saada tänään vastauksia, etsiä uudelleen polun elämäänsä jonka hän oli kadottanut. Kettuturkin jalat rummuttivat maata ja muutama lintu lehahti maasta lentoon, kun hän juoksi kohti latoa. Kettuturkki ei välittänyt mistään ympärillään olevasta, hän ei keskittynyt mihinkään muuhun kuin siihen, että hänen olisi päästävä nopeasti latoon.
Kun hevospaikka ja lato ilmaantuivat näkyviin, punaruskea naaras hidasti vauhtinsa kävelyksi. Sydän jyskytti hänen rinnassaan, kun hän tajusi, mihin oli ryhtynyt ja mitä hän oli tehnyt. Kettuturkki oli jättänyt pentunsa taas yksin, hän oli jättänyt heidät. Juuri niin kuin Kuulaspentu oli pelännyt. Kettuturkki pysähtyi äkisti, ja tuskan kyynel valui hänen poskeaan pitkin alas, alas, kunnes se tipahti ruohikkoon. Naaras asteli tärisevin jaloin eteenpäin, sillä hän oli päättänyt saada vastauksia. Kettuturkin sydäntä viilsi taas, ja hän ulahti tuskasta. Vaikka hän oli jo monena yönä käynyt salaa ulkona, vasta nyt, vasta nyt, Kettuturkki tajusi kunnolla, mitä hän oli tehnyt. Hän oli itsekkäästi lähtenyt pentujensa luota, jättänyt heidät yksin. Ollut monta päivää masentuneena, itsesäälin vallassa. Silloin, Kettuturkki päätti, ettei hän tänä yönä menisi latoon. Että hän ei enää milloinkaan menisi sinne. Hän kääntyi hitaasti ympäri, vaikka lato oli vain ketunmitan päässä hänestä, ja lähti astelemaan takaisin leiriin päin. Kettuturkki kulki hitaasti, pää alhaalla kohti leiriä, kun hiljainen ja hento äännähdys pysäytti hänet.
”Kettu.” Kettuturkki nosti päänsä ja hengitti nopeasti. Missä oli kettu? Kettuturkki käänteli päätään nähdäkseen vaaran. Missään ei näkynyt mitään. Kettuturkki terävöitti aistinsa, höristi korviaan. Tuulenviri kantoi hänen takaansa tuoksun. Kissan tuoksun. Sitten, hän kääntyi hyvin hitaasti ympäri, ja näki vähän matkan päässä hänestä, ladon edessä, harmaan hahmon. Punaruskea naaras siristi silmiään, hengitti nopeasti, yritti nähdä kuka tai mikä se oli, kun hahmo kuiskasi:
”Kettu.” Kettuturkki henkäisi ihmetyksestä, kun hän tunnisti hahmon. Ei tämä voinut olla mahdollista! Se oli Nessa. Kettuturkki avasi suunsa.
”Essa.” N-kirjain tukehtui hänen kurkkuunsa, niin, että hänen suustaan ei tullutkaan sanaa ”Nessa”, vaan ”Essa”. Kettuturkki rykäisi hermostuneena, tietämättä mitä hänen pitäisi nyt tehdä. Naaraalla oli kyllä ollut kaikki kysymykset valmiina, mutta kun hän oli päättänyt menevänsä leiriin, ne kaikki olivat haihtuneet pois. Kettuturkin onneksi, Nessa astui muutaman askeleen eteenpäin, ja puhui ensimmäisenä:
”Tulit taas.” Se ei ollut kysymys, mutta Kettuturkki vastasi silti.
”Tulin”, hän sanoi. Ja siinä samassa Kettuturkin suusta oli ryöpsähtänyt jo kysymysten tulva, ennen kuin hän ehti purra kieltään.
”Kuka sinä oikein olet? Miksi sinä olet niin salaperäinen? Miksi sinä näytit hämmästyneen kun kuulit nimeni ensimmäisen kerran? Ja missä täällä on kettu?” Kettuturkki vetäisi henkeä ja punastui turkkinsa alla. Oli ollut typerää kysyä kaikki nuo kysymykset ja vielä esittää ne noin lapsellisesti. Kettuturkki tunsi itsensä pikkuiseksi pennuksi joka kysyy tuollaisia typeriä kysymyksiä emoltaan. Hänen hämmästyksekseen Nessa naurahti pienesti. Sitten hän pudisti päätään. Kettuturkki katsoi Nessaa odottavasti, ja sitten tämä vihdoin ja viimein puhui Kettuturkille.
”Minä olen Nessa, jos et muistanut. En tiedä mitä tarkoitat salaperäisellä, mutta yritän olla nyt vähemmän salaperäinen. Ja en hämmästynyt kun kuulin nimesi ensimmäisen kerran”, Nessa naukui vahvasti, mutta hänen äänensä sortui ”salaperäinen” sanan kohdalla. Lisäksi, Kettuturkki huomasi, että Nessa valehteli hänelle sanoessaan että hän ei hämmästynyt kuullessaan Kettuturkin nimen. Kettuturkki huomasi, että Nessa ei ollut hääppöinen valehtelija, mutta antoi hänen jatkaa. ”Ja täällä missään ei ole sellaista kettua kuin sinä kuvittelet.” Kettuturkki katsoi Nessaa turhautuneena, sillä hän ei vieläkään ymmärtänyt Nessaa.
”Mitä sinä tarkoitat?” punaruskea naaras kysyi. Nessa kohotti kulmiaan.
”Huomaan, että olet pitänyt muistosi rippeet itsekkäästi itselläsi etkä ole päästänyt niitä. Minä en voi antaa sinulle vastauksia, jos sinä et niitä itse etsi.” Kettuturkki katsoi ihmeissään Nessaa, ja ravisteli päätään. #Mitä pötyä! Miten ajatusten päästäminen pois muka auttaisi jotain?# Kettuturkki ajatteli tuskastuneena. Kaikki se ajatteleminen - kysymykset joihin ei ollut vastauksia - saivat Kettuturkin pään jomottamaan ja ne tekivät hänet väsyneeksi. Hän oli jo unohtanut aikeensa palata leiriin, sillä hän mietti kovasti Nessan sanoja, vaikka hänen pää tuntui räjähtävältä pommilta. Kettuturkki ja Nessa seisoivat siinä, toisia vastapäätä pitkän tovin. Sitten Kettuturkki huokaisi pitkään, ja sanoi uupuneena:
”Hyvä on, minä luovutan. En saa sinulta ymmärrettäviä vastauksia, joten lähden nyt.” Ja sen sanottuaan, Kettuturkin mieleen iski ajatusten tulva. Hän näki itsensä, vain korkeintaan päivän ikäisenä pimeässä, ummehtuneelta haisevassa pimeässä paikassa. Kettuturkki näki, miten vihreät silmät välähtivät esiin pimeydestä ja miten se vihreäsilmäinen kissa tarttui pientä pentua niskasta. Kettuturkin mieleen ajelehti kuva, jossa hänet laskettiin ulkona maahan ruohikolle, miten hän vikisi, kun ruskea juovikas kissa perääntyi ja juoksi pois. Hän näki, miten hetken kuluttua toisia kissoja tuli hänen luokseen ja tunnisti heidät Tuuliklaanilaisiksi. Kettuturkki hengitti tiheästi, kun muistikuvat lipuivat hänen silmiensä edessä. Tuuliklaanilaiset veivät hänet leiriin, ja Valkohännän hoiviin. Kun Kettuturkki näki taas Nessan edessään, hän nielaisi, ja sai sanottua:
”Si-sinä olet…” Nessan ei tarvinnut kuulla lauseen loppua. Hän ymmärsi. Kettuturkki katsoi jähmettyneenä Nessaa. Sitten, Nessa juoksi Kettuturkin luo painaen poskensa vasten Kettuturkin kylkeä. Kettuturkki ulvahti, ja sai vihdoin purkaa kaiken turhautumisensa emonsa turkkiin. Kettuturkki vikisi kuin pieni pentu, ja painoi kasvonsa syvemmälle Nessan turkkiin. Nessa lohdutti tytärtään lempein sanoin, kertoi hänelle, miksi hän oli jättänyt pentunsa.
”Tiesin, että olin tulossa vanhaksi, ja en enää pystyisi huolehtimaan sinusta niin hyvin kuin olisin halunnut. Tiesin, että tämän järven ympärillä asui kissalaumoja. Päätin, että sinä varttuisit siellä, tiesin, että se olisi sinulle parasta. Älä tuomitse minua tämän takia, tein sen sinun parhaaksesi, Kettu.” Kettuturkki nosti katseensa emoonsa, ja naukaisi heiveröisellä äänellä:
”E-en minä tuo-tuomitse sinua si-sii-siitä, olen vain niin i-iloinen kun tiedän että olet e-emoni.” Nessa hymyili lämpimästi, ja nuolaisi Kettuturkin poskea.
”Tiesitkö sinä sitä, että minä kutsuin sinua Ketuksi kun olit vastasyntynyt, pieni kuin hiiri?” Nessa kysyi. Kettuturkki pudisti hämmästyneenä päätään. Tosin ei hän sitä kovinkaan paljon ihmetellyt: Kettuturkin turkin väri oli kuin ketun.
”Ja lisäksi, sinä sanoit minua sinä päivänä, jona luovutin sinut kissalaumalle, Essaksi. Et osannut sanoa nimeäni oikein, ja ehkä et osaa edelleenkään sanoa sitä”, Nessa naukui kiusoittelevasti. Kettuturkki punastui hivenen.
”Se kissalauma, missä minä nyt asun, on Tuuliklaani. Muita klaaneja ovat Joki-, Myrsky- ja Varjoklaani. Sitten on vielä Tähtiklaani”, Kettuturkki selitti emolleen. Tämä ei näköjään ollut ottanut oikein kunnolla selvää mihin pentunsa oli vienyt. Nessa oli kuitenkin tiennyt se verran paljon klaaneista, että oli uskaltanut jättää hänet Tuuliklaaniin. Kettuturkki katsoi emoaan, ja sitten hän hymyili ensimmäistä kertaa moneen, moneen päivään aidosti. Hän tunsi, miten kireä möykky hänen vatsassaan löystyi, ja avautui. Kettuturkki heitti päänsä taakse ja nauroi, antoi ilon täyttää hänet niin, että se pursusi ulos heleänä, soivana nauruna. Nessa hieraisi kuonollaan pentunsa kylkeä ja Kettuturkki katsoi häntä ilon sumentamin silmin.
”Olen vain niin iloinen, että saan viimein nähdä sinut, ja että tiedät nyt kuka olen”, Nessa naukui katsoessaan vihreillä silmillään Kettuturkin vihreisiin silmiin, ja kuulostaen erittäin onnelliselta. Sitten Kettuturkki ymmärsi, että hän oli perinyt silmiensä värin emoltaan.
”Tiesitkö, että minulla on kolme pentua; Heinäpentu, Ruusupentu ja Kuulaspentu? Ja että Ruusupennulla ja Heinäpennulla on samanlaiset vihreät silmät kuin sinulla ja minulla?” Kettuturkki puolestaan esitti kysymyksiä.
”Voi, kyllä minä tiesin, että sinulla on pentuja. Heti ensimmäisen kerran, kun näin sinut, huomasin, että olit kasvanut ja kypsynyt paljon, vaikka olitkin nuori. Ja sen kasvamisen saavat aikaan vain pennut. Mutta en minä sitä tiennyt, että he ovat perineet silmien värin minulta. Tahtoisin kuitenkin tietää, että kuka on pentujen isä?” Nessa kysyi silmissään huolestunut katse. Nessan kysymys, tukahdutti Kettuturkin hymyn. Hän katsoi emoaan ja puri huultaan. Tuo kysymys, oli saanut hänet taas turhautuneeksi, ja hänen sydäntään riipaisi – ei onneksi enää niin paljon kuin aiemmin.
”Pentujeni isä on Apilahäntä, ja minä todella, todella rakastan häntä”, Kettuturkki naukui hiljaa. ”Mutta meillä vain ei mene nyt kovin hyvin.” Nessa katsoi myötätuntoisesti Kettuturkkia.
”Puhukaa kahdestaan, sopikaa riitanne. Se auttaa”, Nessa naukui lempeästi. Kettuturkki katsoi emoaan kiitollisena, vaikka olikin tiennyt sen koko ajan. Jonkun täytyi vain sanoa se ääneen. Sitten Kettuturkin mieleen pulpahti kysymys, jonka hän lausui hyvin nopeasti, ja hyvin hiljaa.
”Mutta kuka on minun isäni?” Kun Kettuturkki katsoi Nessaa, tämä käänsi katseensa pois. ”Kuka?” Kettuturkki kysyi uudestaan. Nessa sulki silmänsä ja kohtasi sitten pentunsa katseen. Hän päätti kertoa totuuden, totuuden, joka oli monesti häntä auttanut, mutta myös vahingoittanut.
”Minä, minä… Minä en tiedä.” Kettuturkki tuijotti emoaan äimistyneenä. Suru vihlaisi taas Kettuturkkia, ja hän painoi päänsä.
”Anteeksi”, Nessa naukui nopsasti myös hyvin hiljaa. Kettuturkki pudisti vain päätään. Sitten hän nosti katseensa ylös. Kuu oli laskemassa ja taivaalla näkyi häivähdys valoa, kun aurinko alkoi nousta hitaasti. Nessakin huomasi saman.
”Sinun täytyy mennä pentujesi luo. Voit tulla joskus heidän kanssaan tänne. Minunkin täytyy lähteä takaisin latoon”, Nessa lausui. Kettuturkki katsoi säikähtäneenä emoaan, unohtaen mysteerin isästä. Sitten hän sanoi, mitään ajattelematta:
”Tule minun mukaani Tuuliklaaniin.” Nessa katsoi häntä hymyillen pahoittelevasti.
”Ei kiitos, vaikka arvostan kyllä tarjoustasi. Mutta minä olen elänyt koko elämän ladossa, ja aion elää sen siellä loppuun asti.” Kettuturkki nyökkäsi pala kurkussa.
”Me tapaamme vielä”, Nessa maukui, ja kääntyi ympäri. Hän lähti tassuttelemaan kohti latoa. Kettuturkki avasi suunsa käskeäkseen Nessan pysähtymään, mutta ääntäkään ei tullut ulos. Tuuli ujelsi heinikossa ja pörrötti Kettuturkin turkkia, kun Nessa katosi ladon sisään.

// Eli siis Nessa on Kettuturkin oikea emo, korjaan tämän varmaan piakkoin Kettuturkin tietoihin (tai yp´t sen korjaa, mutta kaikki kuitenkin tajuaa mitä tarkoitan) :)
Vastaus:Oi hienoa vihdoin mysteeri selvisi! Tosi liikuttava kohta. Toivottavasti Nessa pääsee jotenkin luontevasti osaksi Kettuturkin ja pentujen elämää... Vaikkakaan klaanin ulkopuolisten kanssa veljeilystä ei hirveästi taideta yleisesti välittää? Mitäköhän Apilahäntäkin tuumaa? Tai pennut? Toivottavasti välit korjaantuvat. Ainakin kiva kun alussa vähän kuunteli Kettuturkki pentujaan :) Hienosti ja sujuvasti kirjoitettu tarina, taattua laatua, lisää odotellen :)

Saat 35 kp

_ YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Savutassu, Tuuliklaani
06.07.2016 18:19
Savutassu seisoi keskellä suurta nurmikenttää. Hänen ympärillään vilisi rääkyviä ja murisevia kissoja toistensa kimpussa. Hän ei tunnistanut yhtään kissaa, vaikka kuinka yritti. Äkkiä hänen selkäänsä rojahti valtava paino ja outo kissan haju tulvahti hänen nenäänsä. Vastustaja repi hänen selkäänsä ja lapojaan valtavalla voimalla. Savutassu oli jäänyt loukkoon vieraan kissan alle. Hän sähisi ja rimpuili ja yritti purra vastustajaa, mutta ei onnistunut. Vihollinen oli nyt iskenyt hampaansa Savutassun niskaan ja puri. Viiltävä kipu kuohahti Savutassun koko kehoon. Se virtasi hänen niskastaan jokaiseen karvaan ja kynteen. Savutassu yritti vielä rimpuilla itsensä vapaaksi, mutta kipu oli turruttanut hänen voimansa ja hänen aistinsa alkoivat sumentua. Ruoho ja taistelevat kissat hänen ympärillään alkoivat muuttua epäselviksi. Rääkynä alkoi kuulua yhä kauempaa ja kauempaa. Maa hänen allaan alkoi huojua. Kipu alkoi kadota hitaasti hänen kehostaan. Vihollisen paino katosi hänen päältään ja kohta kaikki oli pimeää.

Savutassu räpytteli silmiään aamun hailakassa valossa, joka täytti koko oppilaiden pesän. Valo ei ollut kirkasta auringon valoa, vaan usvaista ja viileää. Savutassu nousi seisomaan ja aukaisi suunsa valtavaan haukotukseen. Hän ravisteli turkistaan unen viimeiset rippeet ja istuutui. Uni oli tuntunut kumman todelta. Kissat olivat kylläkin olleet vieraita, vaikka nyt unta muistellessaan Savutassu huomasi joukossa tuttujen turkkien vilahduksia. Muut kissat olivat olleet täysin outoja, eikä hän ollut tunnistanut hajua, mutta hän oli varma, että oli haistanut sen jossain. Savutassu värähti ajatellessaan kamppailuaan vieraan kissan kanssa. Hän oli ollut täysin alakynnessä. Kipu, joka oli virrannut kaikkialle hänen kehoonsa oli ollut sietämätön.
“Savutassu?” maukui tuttu ääni hänen viereltään ja kohta punaruskeat tassut töytäisivät hänet nurin.
“Mitä-” Savutassu aloitti, kunnes tajusi, kuka töytäisijä oli.
“Tuijotit pesän seinää, kuin kuollut”, Nokkostassu naukui etutassut yhä Savutassua maassa pidellen.
“Senkin karvapallo!” Savutassu naukui ärtyneenä, mutta leikkisästi. Hän kiskaisi itsensä vapaaksi ja heittäytyi Nokkostassua päin. Nokkostassu ehti kuitenkin väistää ja läimäisi Savutassua lapaan.
“Osuin!” Nokkostassu kiljahti voitonriemuisena.
“Niin osuit, mutta tätäpä et ehdikään väistää”, Savutassu naukui ja tönäisi Nokkostassun nurin ja loikkasi tämän kimppuun. He painivat ulvahdellen ja kehräten hilpeästi kynnet piilossa. He kierivät yhtenä karvakasana pitkin oppilaiden pesää, kunnes törmäsivät äkisti vaaleanruskea valkoiseen karvamöykkyyn. Savutassu irtautui Nokkostassusta säikähtäneenä ja he vilkuilivat varovasti Haukkatassun nyrpeää naamaa.
“Mitä ihmettä te touhuatte?” Haukkatassu sähähti. Savutassu ja Nokkostassu vaihtoivat huvittuneita katseita.
“Kunhan painittiin, siinä kaikki”, Nokkostassu naukui rauhoittelevasti.
“Niin. Painitte oppilaiden pesässä aikaisin aamulla ja törmäilette muihin! Ette viitsisi mennä ulos leikkimään!” Haukkatassu sihisi ja nousi istumaan korvat luimussa. Savutassun niskakarvat alkoivat nousta pystyyn.
“No voi anteeksi! Me ei huomattu sua! Onko pakko olla, kuin kolostaan ajettu kettu?” Nokkostassu laski häntänsä rauhoittavasti Savutassun lavalle.
“Älä viitsi. Haukkatassu vain nukkui huonosti. Ei hän yleensä-”, Nokkostassu maukui, mutta sulki suunsa, kun Savutassu mulkaisi häntä.
“Kyllä minä klaanitoverini tunnen”, Savutassu sihahti ja kääntyi takaisin Haukkatassun puoleen, joka oli köyristänyt selkänsä ja paljastanut hampaansa.
“Teen sinusta variksenruokaa senkin isotteleva hiirenaivo!”
“Et onnistu, sillä minä teen sinusta ensin!” Savutassu murisi takaisin ja paljasti hampaansa Haukkatassulle.
“Niin varmaan”, Haukkatassu sylkäisi. Savutassun kynnet liukuivat ulos. Hänen teki niin mieli iskeä ne tuon ketunläjän turkkiin ja repiä se riekaleiksi. Haukkatassun leimuavista silmistä Savutassu päätteli tämän suunnittelevan samaa. Nokkostassu vaihteli asentoaan Savutassun vieressä hermostuneena.
“Ei kannata tapella. Tiedätte, etteivät mestarimme pidä siitä.” Haukkatassu mulkaisi Nokkostassua.
“Älä sinä puutu tähän!” Juuri, kun Savutassu ja Haukkatassu olivat iskemäisillään kiinni toistensa turkkeihin, ulkoa kuului askeleita ja Haukkatassun mestari Takiaskorva asteli pesän suulle.
“Mitä täällä on meneillään?” valkoinen kolli kysyi ja silmäili oppilaita. Savutassu antoi lihastensa rentoutua ja niskakarvansa laskeutua.
“Ei mitään, Takiaiskorva”, Haukkatassu naukui viattomasti ja alkoi nuolla etukäpäläänsä.
“Hyvä on sitten. Tulehan, Haukkatassu!” Takiaiskorva maukui ja peruutti ulos pesästä. Haukkatassu nousi, mulkaisi vielä kerran Savutassua ja seurasi mestariaan ulos pesästä. Hänen mentyään Nokkostassu huokaisi helpotuksesta.
“Tule. Meidän pitää mennä”, Nokkostassu maukui ja lähti ulos. Savutassu seurasi ystäväänsä hiukan vastahakoisesti. Ulkona oli viilleää ja pilvet peittivät taivaan lähes kokonaan.
“Minun pitää mennä”, Nokkostassu naukui ja viiletti leirin poikki sisäänkäynnille, missä hänen mestarinsa Vinhapuro seisoi. Savutassu jäi seisomaan paikoilleen. #Missäköhän Sudenmarjan on?# Savutassu katseli valppaana ympäri leiriä. Hän näki Sudenmarjan tuoresaaliskasalla, jossa hän keskusteli yhdessä Mustahaukan kanssa. Savutassu tassutteli heidän luokseen ja pysähtyi Sudenmarjan viereen. Hän raapi hiekkaista maata kynnellään kärsimättömästi odotellessaan, että Sudenmarja ja Mustahaukka lopettaisivat keskustelunsa.
“Toki. Menemmekin tästä Savutassun kanssa harjoittelemaan”, Sudenmarja maukui ja käänsi katseensa häneen.
“Mennäänkö?” Savutassu nyökkäsi innokkaasti ja vilisti sisäänkäynnille ja sen kautta ulos leiristä.

Savutassu oli kyyristynyt Sudenmarjan eteen ja hänen silmänsä loistivat keskittyneisyyttä. Sudenmarja oli opettanut Savutassulle pari uutta liikettä ja nyt hänen oli tarkoitus kokeilla niitä käytännössä.
“Anna tulla vaan”, Sudenmarja maukui. Savutassu ponnisti ja loikkasi kohti Sudenmarjaa ja iski tätä päähän etukäpälällän. Sudenmarjan tasapainon horjuessa Savutassu hyppäsi tämän niskaan. He painivat hetken, kunnes Sudenmarja sai Savutassun loukkuun. Savutassu nousi ylös puuskuttaen.
“Hienoa. Sinusta alkaa hiljalleen olla vastusta. Yritähän vielä”, Sudenmarja maukui ja ravisti hiekkaa ja heinänkorsia turkistaan.

Savutassu lysähti istumaan hiekalle. Hän hengitti raskaasti ja hänen turkkinsa oli aivan hiekassa. He olivat harjoitelleet taistelua pitkän tovin ja auringon huippu alkoi lähestyä.
“Todella hienoa. Tämä riittää. Lähdetään leiriin. Lähdemme partioon yhdessä Nokkostassun ja Punarintasiiven kanssa”, Sudenmarja maukui tyytyväisenä. Savutassu seurasi Sudenmarjaa leiriin ja sieltä he lähtivät yhdessä Nokkostassun ja Punarintasiiven kanssa partioimaan.

Savutassu istui siinä, missä ruohikko vaihtui rantahiekaksi ja haisteli ilmaa. He olivat pysähtyneet lähelle Kuulammen virtaa ja kaikki partioon lähteneet olivat hajaantuneet saalistamaan. Savutassu haistoi valjun kanin tuoksun ja hiiren. Hän vilkuili ympärilleen ja huomasi pienen hiiren kyhjöttämässä pienen piikikkään pusikon juurella noin kolmen ketunmitan päässä. Se puuhasteli jotain, eikä huomannut, kun Savutassu alkoi hiipiä sitä kohti tummat vatsakarvat maata viistäen. Savutassu tunsi jo melkein pusikon piikit kuonollaan, kun pieni oksa rasahti hänen tassunsa alla. Hiiri valpastui saman tien ja lähti pakoon. Savutassu lähti perään ja kyräili samalla mielessään omaa varomattomuuttaan. Hän pinkoi nurmea pitkin aivan hiiren kannoilla, kunnes se äkkiä jarrutti. Se oli pysähtynyt aivan virran reunalle. Savutassu ei ehtinyt reagoida, vaan molskahti veteen. Vesi oli kuitenkin niin matalaa, että hänen onnistui ponnistaa saman tien vastarannalle.
“Mokoma hiiri!” Savutassu sähähti ja ravisteli vettä tassuistaan. #Onneksi vain tassuni kastuivat.# Hän kääntyi ja katsoi sinne, mihin hiiri oli pysähtynyt, mutta se oli jo häipynyt.
“Hei, sinä siellä! Mitä oikein luulet tekeväsi?” vieras ääni huusi hänen takanaan. Ääni ei ollut ystävällinen, eikä se todellakaan kuulunut kenellekään tuuliklaanilaiselle. Savutassu jähmettyi ja kääntyi ympäri. Häntä kohti asteli kolmen kissan partio. Savutassu nuuhkaisi ilmaa ja tajusi saman tien tehneensä paljon pahemman virheen, kuin saaliin menettämisen. Partiota johti tummanruskea raidallinen kolli ja tämän perässä astelivat kullanruskea raidallinen kolli ja muita nuorempi kilpikonnakuvioinen naaras.
“Anteeksi. Eksyin vahingossa-” Savutassu aloitti varovasti, mutta partiota johtanut kolli keskeytti hänet vihaisella sähähdyksellä.
“Eksyit? Luulisi kissalla nyt silmät olevan päässä! Raja on selvä ja hajumerkit tuoreet! Onko sinulta näkö- ja hajuaisti mennyt, pentu?!” Savutassun niskakarvat nousivat pystyyn. #En ole mikään pentu!#
“En ole pentu! Jahtasin vain hiirtä! Enkä saanut sitä, eli en varastanut teidän riistaanne! Menen takaisin.”
“Aiotko päästä hänet noin vähällä, Tomuturkki? Pitäisihän nyt oppilaalla sentään järkeä olla päässä, vai mitä?” maukui kilpikonnakuvioinen naaras, jonka Savutassu oletti myös olevan oppilas… ja hyvin ärsyttävä sellainen.
“Hoidan tämän itse, Leppätassu”, Tomuturkiksi kutsuttu kolli murahti.
“Kyllä minulta järkeä löytyy, sinun ei tarvitse huolehtia siitä!” Savutassu sähähti Leppätassulle. Hänen silmänsä leiskuivat keltaisina liekkeinä.
“Niin varmaan!” Leppätassu kivahti takaisin.
“Rauhoitu, Leppätassu. Turha riidellä”, maukui kullanruskea raidallinen kolli. Hänen äänensä oli rauhallinen ja hän olikin ainoa, jonka niskakarvat eivät sojottaneet pystyssä. Naaras vilkaisi kullanruskeaa kollia hiukan närkästyneenä, mutta kunnioittavasti.
“Jos tämä toistuu, et pääse näin helpolla”, Tomuturkki naukui, käännähti ympäri ja antoi partiolleen merkin seurata. Savutassu tuhahti vihoissaan.
“Niin! Jos astut vielä meidän reviirillemme, saat kokea musertavan tappion minulta! Tai tuskin edes uskallat enää, te tuuliklaanilaisethan olette pelkureita!” Leppätassu huusi noustessaan rinnettä ylös ja kääntyi katsomaan Savutassua. Savutassun jalat tärisivät inhosta ja vihasta.
“Kuinka sinä uskallat, senkin ketunläjä!” hän huusi ja hyökkäsi Leppätassun kimppuun. He painivat yhtenä karvakasana mäkeä alas. Kumpikaan ei ollut voitolla, eikä häviöllä. #Minä päihitän sinut! Minä päihitän sinut!# Riitapukarit kiskottiin kuitenkin irti toisistaan, ennen kuin he olivat valmiita lopettamaan.
“Mitä täällä tapahtuu?” maukui Sudenmarja, joka oli juuri kiskonut Savutassun irti Leppätassusta ja katsoi nyt tiukasti vuoroin Savutassua, vuoroin Myrskyklaanin partiota.
“Sinun klaanitoverisi tuli meidän reviirillemme ja hyökkäsi Leppätassun kimppuun!” Tomuturkki murisi ja katsoi vihoissaan Sudenmarjaa. Sudenmarja katsoi tyynenä takaisin.
“Tunnen kyllä rajat. Pitääkö Tomuturkin väite paikkansa, Savutassu?” Savutassu kohtasi mestarinsa katseen.
“Pitää, Sudenmarja.”
“Miksi hyökkäsit?”
“Leppätassu solvasi Tuuliklaania”, Savutassu maukui ja nielaisi pitääkseen kasvavan raivon sisällään.
“Hienoa, että yritit puolustaa klaaniasi, mutta solvaaminen ei ole riittävä syy ryhtyä turhaan taisteluun”, Sudenmarja maukui. “Tämä ei tule toistumaan, Tomuturkki. Olen pahoillani oppilaani käytöksestä.”
“Sietää ollakin”, Tomuturkki ärähti jo hiukan leppyneenä ja johdatti partionsa pois. Partion mentyä Sudenmarja loikki Tuuliklaanin reviirille ja Savutassu seurasi perässä. Omalla puolellaan Sudenmarja aloitti saarnansa.
“Oletko aivan hullu?! Miksi ihmeessä menit Myrskyklaanin reviirille ja hyökkäsit Myrskyklaanin oppilaan kimppuun? Oletko menettänyt järkesi?!”
“Anteeksi, Sudenmarja. Ei minun ollut tarkoitus mennä heidän puolelleen, mutta-”
“Menit kuitenkin! Sillä ei ole väliä miten jouduit sinne! Olit siellä kumminkin ja törmäsit partioon!” Sudenmarja sähisi. Savutassu painoi päänsä ja katseli nurmikkoa onnettomana ja häpeissään.
“Olen pahoillani”, hän sai kuiskatuksi, mutta ei uskaltanut nostaa katsettaan. Hän ei tahtonut nähdä sitä suuttumusta ja ennen kaikkea pettymystä Sudenmarjan sinisissä silmissä. Hän kuuli Sudenmarjan huokaisevan.
“Ei sille enää voi mitään. Tule, etsitään Nokkostassu ja Punarintasiipi. Saat kuulla rangaistuksesi, kun pääsemme leiriin.” Savutassu sävähti kuullessaan pettymyksen ja surun Sudenmarjan äänessä. Se oli paljon pahempaa, kuin suuttumus ja viha. Hän seurasi mestariaan pää painuksissa.

Savutassu vaihteli asentoaan hermostuneena istuessaan Ruostetähden pesän ulkopuolella odottelemassa tuomiotaan. Sudenmarja oli mennyt kertomaan päällikölle Savutassun tekosista ja nyt he keskustelivat Ruostetähden pesässä hänen rangaistuksestaan. Kohta Sudenmarja tuli ulos ja maukui rauhallisesti:
“Joudut hoitamaan klaaninvanhimpia ja et syö tänään mitään.”
“Milloin rangaistukseni loppuu?” Savutassu kysyi toiveikkaana.
“Sitten, kun parhaaksi näen”, Sudenmarja maukui ja poistui sotureiden pesään. Savutassu katsoi hänen peräänsä harmissaan. #Sitten, kun hän näkee parhaaksi. Siinä voi mennä enemmän, kuin pari auringonnousua…#
Vastaus:Oho, Savutassu joutuikin heti kättelyssä pinteeseen :O Toivottavasti rangaistus ei lannista liikaa ja virheistä oppii. Mutta Savutassun olisi hyvä oppia hillitsemään kipakka luonteensa tai tulee lisää rähinöitä ja ongelmia, luulen ;) Hyvin kirjoitettu ja kinnostava tarina. En huomannut kummempia kirjoitusvirheitä. Paikasta toiseen siirtymiset olivat ehkä vähän äkkinäisiä ja pari kappaletta sen mukaisesti lyhyitä. Eli siis tarinan sujuvuuteen ja yhtenäisyyteen kiinnitä huomiota.

Saat 34kp

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kuulaspentu, Tuuliklaani
03.07.2016 20:35
”Miksi minun täytyy aina olla joku haiseva jokiklaanilainen!” Kuulaspentu maukaisi pettyneenä kuultuaan jälleen saman leikin roolijaon sisaruksiltaan.
”Koska et saa voitettua minua tai Heinäpentua ikinä ja tuuliklaaniset eivät ikinä häviä, höhlä”, Ruusupentu selitti kuin itsestään selvyytenä. Kuulaspentu mutristi pientä naamaansa tyytymättömänä.
”No se johtuu siitä, että joudun aina taistelemaan teitä kahta vastaan yhtä aikaa”, Kuulaspentu mutisi selitykseksi.
”Joo, mutta yksi kerrallaan kuitenkin! Ihan rehtiä! Aletaan nyt vain leikkimään jooko? Voidaan kohta jahdata sammalpalloa sitten sinun mieliksesi!” Heinäpentu huudahti kärsimättömänä. Kuulaspentu luimisti korviaan.
”Mutta en ikinä saa sitä teiltä kun olette isompia…” pienikokoinen kollipentu jatkoi entistä harmistuneempana. Miksei hän voinut olla hyvä missään? Oli hänellä leikkikumppanina sitten sisaruksensa tai Tuuliklaanin melko täyden pentutarhan muut pennut, kuten Yöpentu, Kuohupentu tai Liekkipentu, hän aina joutui juoksemaan näiden perässä, kompuroiden vieläpä honteloiden jalkojensa takia enemmän kuin muut.
”Täältä tulen!” Ruusupentu huudahti malttamatta enää odottaa ja syöksähti kohti Kuulaspentua. Vaaleanharmaa kirjava pieni pentu yritti väistää säikähtäneenä, mutta kompastui omiin jalkoihinsa ja kaatui jo valmiiksi kyljelleen ennen kuin Ruusupentu laskeutui veljensä päälle.
”Hahaa, voitin, senkin säälittävä kalanlöyhkä! Tuuliklaania ette valloita!” Ruusupentu uhosi. Pennut olivat nopeasti unohtaneet sellaisen tappion, joka oli tapahtunut ennen näiden syntymää. Mutta kauna jokiklaanilaisia kohtaan oli tarttunut Tuuliklaanin kissojen puheista.
”Ethän, minä vain kaaduin!” Kuulaspentu älähti puolustuksekseen sätkiessään voimattomana isomman, punertavaturkkisen siskonsa alla.
”Älä ole heti tuollainen valittaja vain taas, yritä edes, niin ne kaikki soturitkin sanovat, että ei meistä tule samanlaisia sotureita jos emme yritä tosissamme”, Ruusupentu kannusti omasta mielestään sutjakasti, älyämättä että Kuulaspentu tosissaan yritti pyristellä vapaaksi.
”No voidaan vaikka saman tien leikkiä ensin sammalpallolla. Ota koppi, Ruusupentu!” Heinäpentu keskeytti tuloksettoman sanailun. Samassa Ruusupentu loikkasi pois Kuulaspennun päältä, runtaten samalla huomaamattaan vauhtia ottaessaan tassuillaan ilmat pihalle kollipennusta. Kuulaspentu ähki hetken maassa silmät päässä pyörien, ennen kuin kääntyi kömpelösti tassuilleen. Siihen mennessä Heinäpentu ja Ruusupentu olivat jo lukkiutuneet villiin leikkitappeluun, sammalpallo unohtuneena. Kuulaspentu huokaisi haikeana katsoessaan sisartensa menoa. Heinäpentu ja Ruusupentu painivat samanveroisina, vuoroin kumpikin toisen niskanpäällä, leikkisä pilke silmissään. Kuulaspennun mielestä kaikki tuollainen oli hänelle vain suunnatonta tehotonta ponnistelua, ilman hauskaa.
”Heinäpentu ja Ruusupentu! Niin ja Kuulaspentu myös, tulkaahan niin haetaan jotain saalispinosta”, Kettuturkki kutsui pentujaan, poimien ensin ilmeisemmät keskenään kiehnäävät sisaruksista, ja vasta sitten kauempana pienenä kyyhöttävä Kuulaspennun. Ilme yhä synkentyen Kuulaspentu laahusti emonsa luokse pyrähtävien sisarustensa perään.
Kuulaspentu oli ensin tukeutunut pennuista kaikkein eniten emoon, ollessaan niin pieni ja aina muista jäljessä. Mutta tarpeeksi, liian monta kertaa, emo oli jo jättänyt heidät. Kuulaspentu oli aina varuillaan, enemmän kuin ronskimmat sisaruksensa, ihan vain ettei jäisi niin muiden jalkoihin. Niinpä kollipentu oli alkanut nukkua myös kevyemmin. Kuulaspentu oli pari kertaa herännyt emonsa tuloon tai lähtöön niin, ettei kukaan muu pentutarhasta näyttänyt huomaavan.
Kuulaspentu oli päätellyt että Kettuturkki oli paljon, enemmän poissa kuin muut kuningattaret, ja tätä oli jo toruttukin siitä. Harmaankirjava kolli ei tuntunut voivan antaa sitä anteeksi, ajatellen synkempiä kuin ehkä sellaisesta pienestä pennusta uskoisi. Nytkin Kuulaspentu pureutui Kettuturkin antamaan hiireen tarpeettomalla raivolla, voidakseen purkaa turhautumistaan edes johonkin mikä ei pystyisi vuorostaan päihittämään pientä pentua. Eikä Kettuturkki edes huomannut sitä kuunnellessaan Heinäpennun ja Ruusupennun innokkaita selostuksia jostain turhanpäiväisestä leikistä, jossa Kuulaspennulla oli taas kerran ollut niin mitätön osa ettei tullut edes mainituksi tarinassa.

//Sori kun tässä on kestänyt luvattoman kauan... Ei ole jotenkin inspannut pennulla kirjoittaa. Mutta toivottavasti Kuulaspennun kuuluu olla tämänlainen? Kyllä tämä tästä lähtee....
Vastaus:Aivan ihana tarina :3 silmiini ei tainnut osua ainoatakaan kirjoitusvirhettä, ja vaikka tarina ei ollutkaan hirmuisen pitkä, siihen oli saatu laitettua paljon asiaa. Ja minusta on valtavan mukavaa lukea pentujen tarinoita!

Saatpa tästä 25 kp:ta!

-Tiikeri YP

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Savutassu, Tuuliklaani
30.06.2016 19:30
Savutassu loikoili oppilaiden pesässä silmät puoliummessa. Hän oli herännyt muiden oppilaiden liikehdintään jo jonkin aikaa sitten, mutta ei ollut itse viitsinyt nousta. #Jos Sudenmarja ei tule herättämään, niin meillä ei kaiketi ole vielä harjoituksia. Voin ihan hyvin nukkua vielä hetken.# Savutassu käpertyi haukotellen tummanharmaaksi karvamytyksi ja sulki silmänsä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt edes torkahtaa, kun pesän suulta kuului askeleita ja kissan varjo peitti lämpimän auringon virran, joka oli lämmittänyt Savutassun turkkia. Hän nosti päänsä ja katsoi tulijaa silmiään siristäen.
“Savutassu! Tähtiklaani sentään, nyt ylös sieltä. Sinun olisi pitänyt olla jalkeilla samaan aikaan, kuin muut oppilaat”, Sudenmarja tiuskaisi harmaa häntä viuhoen puolelta toiselle.
Savutassu pomppasi pystyyn ja alkoi nuolla kiireesti pystyssä harottavaa turkkiaan.
“Anteeksi, Sudenmarja. En tiennyt, että meillä on harjoitukset”, Savutassu naukui kiireesti.
“Kaikilla oppilailla on harjoitukset heti aamusta, ellei mestari toisin ilmoita. Nyt mennään. Lähdemme harjoittelemaan metsästystä”, Sudenmarja maukui tyynemmin, mutta ääni edelleen veitsen terävänä. Savutassu oli lopettanut turkkinsa sukimisen ja seurasi nyt Sudenmarjaa ulos oppilaiden pesästä.

Savutassu kiiti vatsakarvat maata viistäen pitkässä heinikossa. Hänen edellään loikki jänis. Lihava ja mehevä jänis, mutta Savutassun epäonneksi, erittäin nopea. Hän lisäsi vauhtia, mutta kompastui pieneen kuoppaan, koska oli ollut niin keskittynyt jänikseen, ettei ollut muistanut katsoa, mihin tassunsa laittoi.
“Hiiren papanat! En saanut taaskaan saalista.” Savutassu oli harjoitellut jo pitkään, mutta ei ollut onnistunut saamaan kiinni vielä mitään.
“Älä ole noin kärsimätön. Soturi, joka juoksee saaliin edelle, saa vähemmän riistaa”, maukui Sudenmarja, joka oli katsellut Savutassun suoritusta.
“En onnistu ikinä!” Savutassu nurisi ja laahusti Sudenmarjan luokse. Sudenmarja räpäytti silmiään myötätuntoisesti.
“Ei sinun joka kerta tarvitse onnistua. Olet vasta todella nuori ja tämä on vasta toinen päiväsi oppilaana.” Savutassu vain pudisti päätään ja istahti Sudenmarjan viereen.
“Kokeileppa uudestaan vaikka jotain muuta riistaa, kuin jänistä. Mitä haistat?” Savutassu aukaisi suunsa ja imi nummen tuoksuja.
“Hiiren ja sen jäniksen.” Sudenmarja nyökkäsi hyväksyvästi.
“Yritä saada se hiiri kiinni. Tiedätkö miten sitä vaanitaan?” Savutassu mietti ankarasti, mutta lopulta hän joutui pudistamaan päätään.
“Hiiret eivät haista metsästäjää yhtä hyvin, kuin jänis, mutta se tuntee askeleesi maaperässä. Sinun täytyy astua erittäin varovasti ja katsoa mihin astut. Älä ole liian kärsimätön. Laske painosi lonkkien varaan ja pidä takapää alhaalla.”
“Selvä. Minä yritän”, Savutassu maukui ja pudottautui vaanimisasentoon. Hän maisteli ilmaa ja paikansi pian pikkuruisen hiiren, joka rapisteli heinien seassa. Hän hiipi varovasti sitä kohti ja katsoi nyt tarkasti eteensä, ettei vain kompastuisi tai astuisi minkään ääntä pitävän päälle. Hän hiipi ja hiipi yhä lähemmäs, kunnes hiiri huomasi hänet ja lähti pakoon. Savutassu oli kuitenkin valmiina ja syöksyi sen perään ja heitti sen ilmaan yhdellä reippaalla käpälän heilautuksella. Sen tömähdettyä maahan Savutassu tappoi sen nopealla puraisulla kaulaan ja nosti sen hampaisiinsa voitonriemuisena. Hän tassutti häntä pystyssä Sudenmarjan luo, joka kehräsi tyytyväisenä.
“Hienoa, Savutassu! Toimit oikein ja osasit olla rauhallinen, etkä hätiköinyt. Hautaa se ja jatketaan.”
“Anteeksi nyt, mutta emmekö voisi jo lopettaa? Minun vatsani ammottaa tyhjillään!” Savutassu naukui ja kuopi maata hiiren päälle.
“Ei ihan vielä. Yritä vielä saada saalis tai pari ja minäkin nappaan jotain”, Sudenmarja vastasi ja sukelsi heinikkoon. Kohta hänestä näkyi enää aaltoileva vana, joka sekin katosi pian. Savutassu huokaisi, mutta viritti aistinsa ja alkoi etsiä uutta riistaa.

Savutassu ravasi kiireesti kohti leiriä Sudenmarjan perässä kantaen suussaan kahta hiirtä. Pian olisi auringon huipun partion aika ja Savutassun vatsa ammotti edelleen tyhjänä, joten hänellä oli kova kiire ehtiä haukata jotain ennen lähtöä. Hänen onnekseen leirin sisäänkäynti häämötti jo edessä. Savutassu kiilasi Sudenmarjan ohi ja kiiruhti leiriin ja tuoresaaliskasalle. Hän pudotti hiiret ja valikoi itselleen kasasta pienen jäniksen. Hän kääntyi se suussaan Sudenmarjan puoleen, joka pudotti juuri omia saaliitaan kasaan.
“Saanko syödä?” Sudenmarja nyökkäsi vastaukseksi. Savutassu tassutteli väsyneenä jänis hampaissaan pienen pensaan vierelle, missä varjo oli jo viilentänyt sen maaläikän. Hän kävi makuulle ja iski hampaansa tuoresaaliiseen. Saalis maistui Savutassusta kymmenen kertaa paremmalta, kuin koskaan ennen. Hän olisi halunnut nautiskella sen rauhassa, mutta auringon huippu olisi ihan kohta ja hänen piti ahmaista se kiireellä. Jäniksen syötyään Savutassu nousi istumaan ja siisti hieman turkkiaan, joka oli saalistuksen aikana mennyt sekaisin.
“Tulehan Savutassu!” Sudenmarja huudahti leirin sisäänkäynnillä, jossa hän seisoskeli yhdessä Tervaraidan kanssa. Savutassu nuolaisi kerran huuliaan ja kiiruhti sitten muun partion luokse.

“Tunnistatko mille klaanille tämä tuoksu kuuluu?” Sudenmarja kysyi Savutassulta.
“Myrskyklaanille”, Savutassu vastasi varmana. Sudenmarja nyökkäsi.
“Aivan. Muistatko missä raja kulkee?” Savutassu nyökkäsi ja osoitti hännällään pientä virtaa, joka solisi rauhaisasti parin jäniksenloikan päässä heistä.
“Hienoa. Tervaraita uusii hajumerkit ja sitten jatkamme järven rantaa pitkin kohti hevospaikkaa ja…”
“Jokiklaanin rajaa”, Savutassu täydensi. Sudenmarja räpäytti silmiään hyväksyvästi ja kohta Tervaraita loikki heidän luokseen ja he jatkoivat matkaa.

Pilvet olivat peittäneet taivaan ja tuuli oli voimistunut melkoisesti, kun partio lähestyi hevospaikkaa. Heidän ylitettyään kaksijalkojen polku, Savutassun nenään tulvahti kitkerä haju ja toinen pahempi löyhkä. Hän nyrpisti nenäänsä.
“Kitkerämpi haju kuuluu hevosille, jotka asuvat hevospaikassa ja toinen haju kuuluu koiralle. Kaksijalat pitävät sitä joskus vapaana, mutta eivät usein”, Sudenmarja selitti ja haisteli ilmaa.
“Koiran tuoksu on aika valju, joten se tuskin on irrallaan. Jatketaan”, Tervaraita maukui ja johdatti partion rantaa pitkin hevospaikan toiselle puolelle. He pysähtyivät hiukan ennen pitkiä, tuulessa huojuvia kaisloja, joiden kohdalla Tuuliklaanin reviiri päättyi.
“Haistatko Jokiklaanin?” Sudenmarja kysyi. “Tuuli on oikukas, mutta saatat silti haistaa sen.” Savutassu imi ilmaa ja maisteli sitä tovin ja vastasi sitten:
“Haistan.”
“Hienoa. Tervaraita, uusitko hajumerkit?” Nuori kolli nyökkäsi ja siirtyi hiukan kauemmas merkitsemään rajaa.
“Jatketaan nummen poikki leiriin. Tuumin tässä vähän, että jaksaisitko vielä harjoitella hiukan taistelemista?” Sudenmarja kysyi ja istuutui odottamaan Tervaraitaa. Savutassun silmät säihkyivät.
“Tottakai! Harjoitellaanko heti, kun päästään leirille?” Sudenmarja kehräsi huvittuneena Savutassun innokkuudesta.
“Jos jaksat, niin mikäs siinä. Jäädään hiukan ennen leiriä harjoittelemaan vähäsen.”

Savutassu asteli Sudenmarjan perässä kohti pientä hiekka-aukeaa. Sinne päästyään Sudenmarja antoi hänellle hännän heilautuksella merkin istua.
“Tänään voisimme kokeilla vastustajan selkään hyppäämistä. Koska olet pieni, tämä tekniikka sopii sinulle varsinkin silloin, kun sinulla on itseäsi isompi kissa vastassa. Käytä tätä tekniikkaa mieluiten silloin, kun vastustaja ei ole vielä huomannut sinua, koska silloin hänellä on pienempi mahdollisuus ehtiä väistämään sinua. Kun hyppäät vastustajan selkään, tarraudu siihen tukevalla otteella. Vastustaja ei pääse sinuun käsiksi, kun olet hänen selässään, mutta muista aina hypätä pois, jos hän meinaa kierähtää selälleen. Jos et hyppää tarpeeksi ajoissa, hän kierähtää päällesi. Jos näin käy, yritä raapia tai purra vastustajaasi. Jos et mitenkään onnistu ulvaise apujoukkoja. Vastustajan ollessa päälläsi, hänen vatsansa on paljaana, jota ei kannata koskaan jättää suojattomaksi, ellei ole pakko. Vastustajan selässä ollessasi yritä raapia tai purra kaikkea minne yllät horjumatta. Ymmärsitkö?” Savutassu kertasi pitkää tietotulvaa mielessään. #Muistanko varmasti kaiken?#
“Ymmärsin”, Savutassu maukui hieman epävarmana.
“Hyvä. Kokeile nyt tuota tekniikkaa minuun.” Savutassu hiipi Sudenmarjan taakse ja kyyristyi ponnistusasentoon ja loikkasi. Hän kuitenkin arvioi loikan hiukan ohi ja putosi Sudenmarjan viereen, josta Sudenmarja sai Savutassun loukkuun painamalla hänet maahan. Hän kuitenkin päästi Savutassun heti vapaaksi.
“Arvioit hypyn hiirenmitan väärin. Yritä uudelleen.” Savutassu ravisteli hiekan turkistaan ja hiipi uudelleen Sudenmarjan taakse. #Tarkka ponnistus…# Hän loikkasi ja onnistui hyppäämään Sudenmarjan selkään. Hän tarrasi kynsillään kiinni ja raapi Sudenmarjan selkää etutassuillaan. Sudenmarja ravisteli itsensä kuitenkin irti Savutassun otteesta ja Savutassu kierähti maahan. Savutassu sihahti turhaantuneena ja nousi pystyyn.
“Ei huono. Hyppysi onnistui hyvin, mutta älä keskity liikaa pelkkään raapimiseen ja muista käyttää myös takajalkojasi. Yritetään vielä.” Savutassu nyökkäsi ja yritti uudelleen. Tällä kertaa Sudenmarja ei onnistunut ravistelemaan häntä irti, mutta Savutassun oli hypättävä pois, kun Sudenmarja kokeili kierähtämistä selälleen.
“Oikein hyvä! Onnistuit hienosti myös hyppäämään ajoissa pois, ennen kuin ehdin kierähtää selälleni. Voisit kuitenkin olla hieman hellätassuisempi. Oikeassa taistelussa saat tottakai murjoa vihollista kaikin voimin, mutta minut voit jättää vähemmälle”, Sudenmarja kehräsi hilpeästi ja nousi istumaan ja alkoi puhdistaa turkkiaan. Nyt Savutassu huomasi, että oli saanut aikaan aika ilkeän näköisen haavan Sudenmarjan kylkeen.
“Anteeksi. Sattuiko sinuun?” Savutassu kysyi arasti, mutta ylpeys onnistumisesta hiljensi hänen omantuntonsa kolkutusta.
“Vähäsen, mutta ei se mitään. Haavat eivät ole syviä, mutta käyn kuitenkin Tähtisumun luona tarkistuttamassa ne.”
“Jatkammeko vielä?” Savutassu kysyi innoissaan. Hän oli kyllä väsynyt, mutta hän tahtoi silti jatkaa harjoituksia. Hän tahtoi oppia vielä paljon lisää, mutta Sudenmarja pudisti päätään.
“Emme enää tänään. Aurinko laskee jo hyvää vauhtia ja sinäkin olet varmasti väsynyt. Lähdetään leiriin.” Savutassu nyökkäsi hiukan pettyneenä, mutta seurasi Sudenmarjaa mukisematta. He astelivat rauhallisesti takaisin leiriin. Aukealla ei enää juuri ollut kissoja ja aurinko heitti jo viimeisiä säteitään punertavalle taivaalle.
“Voit mennä”, Sudenmarja maukui ja lähti kohti Tähtisumun pesää. Savutassu sen sijaan raahusti oppilaiden pesään. Hän oli toden totta väsynyt ja nälkäinen, mutta ei jaksanut hakea syötävää, vaan kellahti makuusammalilleen ja vaipui suoraan uneen.
//Nyt taas tarinaa Savutassulla. Ei tullut kauhean pitkää, mutta toivottavasti menee. Tuli tossa kirjoittaessa mieleen, että miten kokoontumisista kirjoitetaan? Täällä sivuilla saattaa hyvinkin jossain siitä lukea, mutta en muista itse lukeneeni, enkä jaksa lähteä sitä tietoa metsästämään.//
Vastaus:Olipas mukava tarina, johon oli sisällytetty kaikkea mitä oppilaan kuuluu suinkin oppia :) Sudenmarja ja Savutassu tulevat kivasti toimeen keskenään. En huomannut mitään erityisiä kirjoitusvirheitä, ja tekstin kerronta oli muutenkin sujuvasti etenevää ja tarina mukavaa luettavaa.

Saat 29 kp

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Ikipentu-Tuuliklaani
29.06.2016 18:11
Ikipentu piti edelleen silmiään kiinni. Hän ei ollut avannut niitä vielä kertaakaan, mutta pentu oli ollut monestikin kenenkään huomaamatta hereillä, ja samalla kuullut kaiken, mitä pentutarhassa oli puhuttu. Nytkin pentu kuuli emonsa kipakan äänen pyytävän jotakuta olemaan hiljaa, vaikka hän itse ei ainakaan ollut kuullut mitään ääntä, mikä olisi tullut pentutarhasta. Naaras kuuli kyllä paraikaa linnun laulua, joka kantautui kauempaa, sekä puheensorinaa, joka sekin kuului pesän ulkopuolelta.
Syyksi pennun emo oli kuitenkin naukaissut hetken kuluttua sen, että Ikipentu yritti nukkua. “No ei hänen unensa varmaan minun huokaisuni takia pilalle mene.” Joku pentutarhasta naukaisi melko pisteliäästi. “Sinun pitäisi-” Ikipentu kuuli emonsa aloittavan, ennen kuin pentutarhaan astui joku, ketä hän ei nähnyt suljettujen silmiensä takia. Ikipentu kuitenkin haistoi kyseisen kissan ominaistuoksun, ja tunnisti sen yhdeksi usein pentutarhassa käyväksi naaraaksi. Naaras päätti vain kuunnella kolmikon keskustelua.
“Heiii!” sama kissa, joka oli myös sanonut oman mielipiteensä Ikipennun emolle, hihkaisi melko iloisen kuuloisena.
“Liekkipentu, miksi et ole leikkimässä muiden kanssa?” pentutarhaan tullut naaras kysyi.
“pfff, ei minua huvita leikkiä sellaisia leikkejä. Minä olen jo iso kissa!” ilmeisesti Liekkipentu vastasi. Ikipentu tunnisti Liekkipennun samaiseksi kissaksi, jonka kanssa hänen emonsa oli keskustellut aiemmin.
Naaraan uteliaisuus sekä malttamattomuus halusivat jo nähdä maailman, mikä oli mustan verhon peittämänä. Naaras raotti varovaisesti ensin toista silmäänsä, ja sitten toista. Pentu joutui siristelemään silmiään valkoisen auringonvalon takia, jota hän ei ollut koskaan nähnyt yhtä kirkkaana silmät suljettuina. Pienen hetken kuluttua, kun pentu oli tottunut kirkkaaseen valoon, mikä tulvi pentutarhan suulta, naaras avasi keltaiset silmänsä kokonaan auki tarkastellakseen häntä ympäröivää suurta maailmaa. Ikipentu oli kuvitellut monta kertaa minkä näköinen maailma oli, mutta mikään kuvitelma ei vetänyt vertoja tälle näkymälle.
Naaras kuuli emonsa ihastuneen henkäyksen, jota seurasi hiljainen kehräys ja muutamat, nopeat nuolaisut päälaelta. “Ikipentu avasi silmänsä!” Aaltojää naukaisi ylpeänä katsoessaan pentuaan.
Naaras kohotti, sekä siirsi hieman katsettaan pentutarhassa, jotta hän näkisi enemmän. “Hienoa. Onnitteluni”, kirjava tummanruskea naaras naukaisi.
Ikipentu katseli yhä ympärilleen, kunnes tämän katse kohtasi toisen, häntä vanhemman pennun vihreät silmät. “Hei! Minä olen Liekkipentu!” Liekkipennuksi esittäytynyt kolli naukaisi leveästi hymyillen. Naaras tiesikin sen jo, joten hän ei vastannut, vaan yritti heti nousta neljälle tassulle. Se osoittautuikin vaikeammaksi mitä hän luuli. “Ole varovainen!” Aaltojää naukaisi. Naaraan äänestä kuulsi selvästi huolestuneisuus, ja hänen häntänsä heilahteli hieman hermostuneesti puolelta toiselle.
Ikipentu ei sanonut mitään. Pentu katseli vain lumoutuneena ympärilleen, yrittäen ottaa muutaman askeleen eteenpäin katseensa mukana. “Haluatko, että näytän sinulle leiriä?” Liekkipentu kysyi innoissaan. Naaras käänsi keltaiset silmänsä kolliin kiinnostuneena tuon ideasta, mutta silti hän mietti hetken mitä vastata.
“Juu”, naaras naukaisi lopulta varmana päätöksestään.
“Ei!” pennun emo naukaisi kuuluvasti. “Olet aivan liian pieni moiseen!” Aaltojää jatkoi yhtä tiukasti, kuin oli aloittanutkin. “Eikä Liekkipentu ole paras mahdollinen siihen hommaan.”
Ikipentu katsoi kyseisen kollin reagointia hänen emonsa sanoihin. Kolli olikin sanomaisillaan jotain, kunnes samainen naaras, joka oli myös onnitellut Aaltojäätä pennun avatessa ensimmäistä kertaa silmänsä, naukaisi määrätietoisesti sekä kärsivällisesti: “Aaltojää, uskon, että Ikipentu on tarpeeksi iso leirissä kiertelyyn. Ei häntä kukaan siellä syö. Ja mitä tulee Liekkipentuun, voit olla varma, että minun poikani osaa pitää huolen pienemmistään. Vai mitä, Liekkipentu?” Liekkipentu nyökkäsi jämäkästi emonsa kysymykseen.
Ikipentu oli ymmärtänyt, että kyseinen naaras oli Liekkipennun emo yhtälailla, kun Aaltojää oli hänen emonsa.
“Mutta-”, Aaltojää aloitti vastalauseensa. “Et voi pitää häntä täällä ikuisesti. Pesän siivoaminen on helpompaa, kun pennut eivät pyöri tassuissa”, Liekkipennun emo jatkoi.
Ikipentu kuunteli yhä keskustelua. Hänen teki mieli sanoa jotain, mutta hän ei ollut varma siitä mitä sanoisi, jotta tilanne etenisi nopeammin ja sujuvammin. Naaras käänsi katseensa emoonsa, joka huokaisi hieman närkästyneenä, mutta naukaisi lopulta sen, minkä Ikipentu halusikin kuulla: “Hyvä on...Älkää menkö sitten kauas!”
Naaras tassutteli vielä hieman epävakaasti Liekkipennun luokse, jonka ilme oli voitonriemuinen.
“Ei ei!” Liekkipentu naukaisi kipittäessään pentutarhan suulle. Ikipentu seurasi kollia niin nopeasti, kuin vain osasi. Naaras katsoi kuinka häntä vanhempi pentu hyppäsi tottuneesti pesän ulkopuolelle. Tuon emo tuli Ikipennun perästä, joka sai naaraan kiirehtimään vieläkin nopeampaa Liekkipennun luokse.
“Liekkipentu”, pentu kuuli naaraan äänen takaansa. “Jos poistutte leiristä, tai teette jotain tyhmää, minä pidän huolen, ettet poistu pentutarhasta ennen kuin sinusta tulee oppilas.”
Ikipentu katsoi Liekkipentua, joka virnisti itsevarman oloisena ennen kuin naukaisi: “Tyhmääkö? Minä? Älä viitsi. Mutta juu juu. Minä tiedän mitä teen. Tule Ikipentu.”
Naaraan nimen sanottuaan, kolli lähti juoksien aukion poikki suuntanaan ryhmä kissoja, jotka näyttivät hänen ikäisiltään. Ikipentu seurasi Liekkipentua hitaammin, mutta hän pääsi silti tämän luokse ennätys vauhdilla.
“Hei Yöpentu ja Kuohupentu! Kuulaspentu, Heinäpentu ja Ruusupentu”, kolli luetteli kaikkien nimet. Ikipentu katsoi jokaista pentua vuorotellen.
“Tulitko sittenkin leikkimään?” yksi pennuista kysyi, mutta Liekkipentu pudisti päättäväisesti päätään. “Näytän Ikipennulle paikkoja.”
Ikipentu tunsi monien silmäparien tuijottavan häntä, vaikka naaras olikin hieman Liekkipennun takana.
“Ai hei! Olet näköjään avannut silmäsi”, yksi pennuista naukaisi innokkaasti. “Minä olen Kuohupentu”, samainen naaras esittäytyi. Kuohupentu katseli Ikipentua uteliaasti. Naaras yritti vältellä tuon katsetta, olihan hän jo muutenkin aiheen keskipisteenä, joka ei saanut naaraan oloa muuksi kuin kiusaantuneeksi.
“Ja tuo on Yöpentu ja nuo tuolla taas ovat Kuulaspentu, Heinäpentu ja Ruusupentu”, Liekkipentu sanahti ja osoitti kaikkia vuorotellen.
“Hei, miten niin nuo?” Ruusupennuksi esitelty naaras naukaisi terävästi. Ruusupentu näytti pian kieltä, joka sai Ikipennun hieman hämilleen. “Olinko tehnyt jotain väärää?” naaras mietti.
“Voinko minäkin tulla näyttämään paikkoja?” Yöpennuksi esitelty musta naaras kysyi hiljaa. “Tule vain”, kolli vastasi.
“Yöpentu! Kuka nyt on Jokiklaanista, jos sinä lähdet?!” Ruusupentu protestoi kipakasti. Ikipentu katsahti Yöpentuun, joka kohautti vain lapojaan.
“Teidän ongelmahan se nyt on”, Liekkipentu naukaisi. “Mennään!” tuo lausahti ja lähti hyppelehtien eteenpäin Yöpentu kintereillään. Ikipentu yritti pysyä kaksikon perässä, mutta naaras jäi väkisinkin hieman jälkeen. Naaras ei ehtinyt katsoa oikein ympärilleenkään, kun Liekkipentu oli jo vaihtamassa paikkaa.
“Tuolla on Tähtisumun pesä”, Liekkipentu selitti, kun Ikipentu oli päässyt heidän luokseen. Naaras mietti, miksi he olivat jääneet näin kauaksi kyseisestä pesästä. Hän olikin aikeissa kysyä siitä, kun kolli ennättikin jo jatkamaan hieman nolona: “Heh...Ei viitsi mennä lähemmäs. Minä sain vähän niin kuin kiellon mennä sinne.” “Mitäs sotkit ne yrtit”, Yöpentu naukaisi huomauttavaan äänensävyyn. Ikipentu pysyi vaiti ja kuunteli kaksikon keskustelua.
“Minä halusin vain tutkia. Ne typerät lehdet tarttuivat tassuihini”, Liekkipentu mutisi.
“Niitä pitää käsitellä varoen, niin ne eivät tartu”, pehmeä ääni naukaisi. Ikipentu käännähti ympäri, jotta saattoi nähdä paikalle saapuneen kissan. Pentu katsoi kullanruskeaa naarasta, joka tuoksui yrteille.
“Eh, hei Tähtisumu”, Liekkipentu naukaisi yrteiltä tuoksuvalle naaraalle. “Me olemme näyttämässä Ikipennulle paikkoja.” Naaras käänsi katseensa Ikipentuun. Pentu mietti hetken, miksi tuon ilme näytti ensiksi hieman yllättyneeltä, jonka jälkeen kuitenkin yrteiltä tuoksuvan naaraan ilme muuttui nopeasti takaisin lempeäksi.
“Ai hei. Olet näköjään avannut silmäsi. Se on hieno kuulla”, Tähtisumuksi esittäytynyt naaras naukaisi hymyillen. “Yöpentu, voit käydä näyttämässä pesäni Ikipennulle sisältä päin, kunhan ette koske mihinkään. Liekkipentu saa jäädä tähän kanssani.”
“Tule Ikipentu”, Yöpentu naukaisi ja lähti sirosti tassuttelemaan parantajan pesään sisälle.
Kun Ikipentu astui sisälle pesään, tuon kuonoon tulvi kaikenlaisia tuoksuja ja kitkeriä hajuja. Pentu katseli jälleen uteliaana ympärilleen, jonka seurauksena hän oli kompastua omiin tassuihinsa, kun naaras ei keskittynyt eteenpäin kulkemiseen.
Kun Ikipentu oli saanut tarpeekseen hyvistä tuoksuista ja mielenkiintoisesta, kasvien täyttämästä pesästä, naaras heilautti innoissaan häntäänsä ja hyppelehti ulos takaisin aukiolle, missä hän näki Liekkipennun sekä Tähtisumun.
Yöpentu tassutteli edeltä kaksikon luokse, Ikipentu kannoillaan. “Valmista. Mitä sitten?” musta naaras kysyi.
Ikipentu katseli ympärilleen. Leirissä vilisi isoja kissoja, jotka katosivat suureen metsään tai samanlaiseen pesään, missä hän oli käynyt Yöpennun kanssa.
Naaras kuvitteli itsensä suureen metsään, jonka seurauksena pentu pörhisti huomaamattomasti karvojansa ajatuksilleen.
“Hei! Käydään isän luona!” kolli hihkaisi, saaden Ikipennun kokonaan takaisin tilanteeseen mukaan. “Nähdään Tähtisumu!” Liekkipentu naukaisi, ennen kuin lähti juosten oranssinruskeaa raidallista kollia kohden. Ikipentu lähti oitis kollin, sekä Yöpennun perään.
“Nähdään. Älkää hankkiutuko ongelmiin”, Tähtisumu sanoi, kun Ikipentukin oli kerennyt jo juoksemaan jonkin matkaa.
Naaras pysähtyi mustan naaraan rinnalle.
“Hei!” Liekkipentu maukaisi iloisesti. Kollin edessä oleva kissa katsoi Liekkipentuun hymyillen. “Huomenta. Mitäs sinä teet?”
Ikipentu tajusi ison kissan huomanneen hänetkin.
“Hei teillekin”, Yöpentu naukaisi vuorostaan hymyillen.
“Tässä on meidän isämme Tiirajuova. Hän on varapäällikkö”, Liekkipentu kuulosti ylpeältä lausuessaan viimeiset sanat.
Ikipentu yritti nostaa myös kasvoilleen hymyn, mutta hän ei onnistunut siinä, varsinkaan kun Tiirajuova käänsi katseensa häneen.
“Sinähän olet Aaltojään pentu, etkös vain? Ikipentu?” Tiirajuova tiedusteli. Naaras tyytyi vain nyökkäämään vastaukseksi.
“Mukava tavata”, varapäälliköksi esitelty kolli naukaisi.
“Samoin”, Ikipentu vastasi mahdollisimman kohteliaasti.
“Olette varmaan näyttämässä paikkoja”, Tiirajuova totesi katsahtaessaan Liekkipentuun sekä Yöpentuun.
Ikipentu mietti, miksei hänen isänsä voinut olla varapäällikkö. Naaras vajosi taas omiin ajatuksiinsa, eikä juurikaan kuunnellut muiden keskustelua.
“Minnes te Kuohupennun hukkasitte?”
“Hän on leikkimässä Ruusupennun, Kuulaspennun ja Heinäpennun kanssa.”
“Noh, jatkakaapas te kierrostanne. Minun pitää mennä puhumaan Ruostetähden kanssa”, Tiirajuova päätti keskustelun, joka samalla myös herätti Ikipennun ajatuksistaan.
Ikipentu katsoi, kuinka Liekkipentu pukkasi päällään Tiirajuovaa.
“Nähdään”, kaksikon isä naukaisi ja kosketti kuonollaan vuorollaan Yöpennun sekä Liekkipennun kuonoja. Sen tehtyään suuri kolli lähti kohti pesää, jota Ikipennulle ei oltu vielä esitelty. Naaras päätteli sen kuitenkin olevan päällikön pesä, olihan Tiirajuova sanonut menevänsä tapaamaan päällikköä.
“Noniin! Minnes mennään seuraavaksi? Jäljellä on vielä sotureiden, oppilaiden ja klaaninvanhimpien pesät ja tuoresaaliskasa”, kolli naukaisi. Ikipentu huomasi tuon hännän liikehtivän koko ajan. “Ikipentu, mitä olet mieltä”, Liekkipentu kysyi katsoen naarasta uteliaana. Ikipentu katsoi kollia takaisin, aina välillä kuitenkin tämän viressä istuvaa Yöpentua vilkuillen. Ikipentu oli sanomassa juuri haluavansa nähdä ensin oppilaidenpesän, kun yllättäen hän kuuli huudon: “Liekkipentu, Yöpentu ja Ikipentu!” kirjavan tummanruskea raidakas naaras asteli heidän luokseen naukuen.
“Mitä?” Liekkipentu kysyi ärtyneen kuuloisena. “Esittelyaika on ohi. Ikipennun pitää mennä takaisin pentutarhaan. Yöpentu ja Liekkipentu käykää hakemassa Kuohupentu, niin käydään katsomassajotain syötävää tuoresaaliskasasta”, kaksikon emo naukaisi.
“Mutta emo, meillä jäi niin paljon-”, kolli pentu yritti ilmeisesti saada lisäaikaa. Hänen emonsa kuitenkin laittoi häntänsä pentunsa suun eteen. “Tiedän, tiedän. Jatkakaa esittelyä vaikka huomenna, jos se sopii Aaltojäälle.”
Ikipentu katseli jokaista vuorotellen. Hän ehti nähdä sivusilmällään kollin huokaisevan. “Noh, hyvä on. Minä saatan Ikipennun pentutarhalle. Minähän olin vastuussa ja aion näyttää Aaltojäälle, että osaan olla vastuullinen”, Liekkipentu ilmoitti taas määrätietoisena.
“Tulen pian, älkää rohmutko parhaimpia saaliita! Tule Ikipentu”, kolli lausahti ja lähti reippaasti etenemään pentutarhaa kohti. Ikipentu seurasi Liekkipentua, pysyen nyt paljon paremmin tuon perässä kuin alussa.
Pian Ikipentu asteli pentutarhan suulle kollin rinnalle.
“Jatketaan sitten huomenna kierrosta. Kiva, että avasit silmäsi.” kolli hymyili.
“Aaltojää! Ikipentu on ehjin nahoin takaisin pentutarhassa, älä huoli”, Liekkipentu hihkaisi ja virnisti Ikipennulle. “Nähdään”, kolli naukaisi, ennen kuin tuo katosi pesän suulta näkymättömiin. Naaras sai aikaiseksi pienen hymyn, joka kuitenkin ilmestyi hänen kasvoilleen kun Liekkipentu, jolle tuo hymy oli tarkoitettu kiitokseksi päivästä, oli jo lähtenyt.
Ikipentu tassutteli väsyneenä emonsa luokse. Naaras käpertyi tuon vatsaa vasten ja sulki silmänsä. “No, oliko kivaa? Ei kai kukaan ollut ilkeä sinulle? Oliko Liekkitassu ihan asiallinen? Et kai vaan poistunut leiristä sen pennun yllyttämänä?! Koska jos näin on, niin en enää ikinä anna sinun olla sen hiirenaivon kanssa”, Aaltojää naukui kireästi.
Ikipentu avasi silmänsä ja nosti katseensa emonsa keltaisiin silmiin. “Älä ole huolissasi, en ollut leirin ulkopuolella. Minulla oli kivaa, ja Liekkipentu oli mukava. Kaikki leirissä olivat mukavia”, naaras naukui. Sen jälkeen hän sulki jälleen silmänsä ja painoi päänsä emonsa turkkia vasten. “Miksi minun emoni ja isäni eivät voisi olla samanlaisia kuin Liekkipennun?” Ikipennun mielessä kävi kysymys, ennen kuin naaras nukahti päivän tekemisien uuvuttamana.

//weeh! Sainpas kirjoitettua :D Nyt olen iloinen! Toivottavasti ei ole kovinkaan paljoa kirjoitusvirheitä. En kerinnyt/jaksanut lukea tekstiä läpi kirjoitettuani sen, joten siellä saattaa esiintyä mitä oudoimpia virheitä.
Vastaus:Hmm, ihan kivan pituinen tarina :3 Mutta kuvailua olisi tosiaan voinut olla vähän enemmän ja tarina oli oikeastaan melkein suoraan kopio Liekkipennun tarinasta. Olisit voinut lisätä ihan omia juttujasi tuonne väliin ihan suht reippaastikin, sillä pentu varmaan kiinnittää paljon huomoita asioihin jotka näkee ensi kertaa ja jotka voivat olla vanhemmalle pennulle jo arkipäivää.

Ja ajatusmerkit ovat erilaiset kuin puhemerkit x)

Saat 19Kp~

~Tikru

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Hämytassu, Myrskyklaani
29.06.2016 17:29
Hups! Haittaako kun laitoin ton tarinan vahingossa yksityiseksi?
Vastaus:Kyllähän se sinänsä, kun pitää vastata tähän xP Mutta juu~
Hyvä tarina, mutta puheet aina seuraavalle riville. Helpottaa lukemista. Ja ajatusmerkit puuttuivat siitä yhdestä kohtaa ja niiden tilalla olivat " merkit.

Mutta juuh~

18Kp

~Tikru

Yksityinen viesti
29.06.2016 16:56

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Liekkipentu, Tuuliklaani
29.06.2016 13:11
Liekkipentu makoili tylsistyneenä emonsa pedillä. Yöpentu ja Kuohupentu olivat leikkimässä Kettuturkin pentujen kanssa, mutta Liekkipentua ei kiinnostanut heidän typerä soturileikki. Lähinnä oikeasti sen takia, että hän ei saanut olla päällikkö leikissä... Liekkipentu kierähti selälleen huokaisten kovaa.
"Voisitko olla hiljempaa?" Liekkipentu kierähti takaisin vatsalleen ja katsoi puhujaa. Kalpean harmaa naaras makoili pedillään pentutarhan nurkassa mulkoillen Liekkipentua.
"Ikipentu yrittää nukkua", naaraan häntä oli kietoutuneena pienen raidallisen pennun ympärille. Liekkipentu pyöräytti vähän silmiään.
"No ei hänen unensa varmaan minun huokaisun takia pilalle mene", kolli huomautti aika pisteliäänä. Hän sai Aaltojäältä mulkaisun.
"Sinun pitäisi-" samassa Varissiipi asteli pesään. Liekkipentu kiepahti emonsa puoleen.
"Heiii!" Hän hihkaisi ja pomppi Varissiiven luo pitkin loikin.
"Liekkipentu, miksi et ole leikkimässä muiden kanssa?" Hänen emonsa kysyi hymyillen. Liekkipentu istahti alas.
"Pfff, ei minua huvita leikkiä sellaisia leikkiä. Minä olen jo iso kissa!"
"Et saanut olla päällikkö vai?" Varissiipi kysyi hykertäen. Liekkipentu älähti.
"Ei se siitä-! Okei, myönnetään", kolli puhahti.

Samassa Aaltojään ihastunut henkäys sai kollin kääntymään ympäri. Varissiipi höristi korviaan.
"Ikipentu avasi silmänsä!" Aaltojää ilmoitti ylpeänä. Liekkipennun korvat nytkähtivät uteliaana. Ikipentu kohotti päätään Aaltojään vierellä katsoen ympärilleen keltaisilla silmillään.
"Hienoa. Onnitteluni", Varissiipi naukaisi hymyillen. Liekkipentu katsoi uteliaana Ikipentua ja kaksikon katseet kohtasivat.
"Hei! Minä olen Liekkipentu!" Hän naukaisi hymyillen leveästi. Ikipentu ei vastannut mitään vaan keskittyi tassuilleen nousemiseen.
"Ole varovainen!" Aaltojää naukaisi huolestuneena ja Varissiipi vaihtoi katseita Liekkipennun kanssa.
>Kauhea hössöttäjä< Liekkipentu ajatteli Aaltojäästä ja Varissiipi näytti ajattelevan samalla tavalla. Ikipentu katseli ympärilleen. Liekkipentu sai omasta mielestä kuningasidean.
"Haluatko että näytän sinulle leiriä?" Hän kysyi Ikipennulta innoissaan. Nuorempi kissa katsoi häntä hetken.
"Juu", tuo naukaisi lopulta.
"Ei!" Aaltojään naukaisu sai Liekkipennun korvat painumaan aavistuksen luimuun. "Olet aivan liian pieni moiseen!" Kuningatar naukaisi tiukasti. "Eikä Liekkipentu ole paras mahdollinen siihen hommaan", Liekkipentu avasi suutaan väittääkseen vastaan, mutta hänen emonsa ehti ensin.
"Aaltojää, uskon että Ikipentu on tarpeeksi iso leirissä kiertelyyn. Ei häntä kukaan siellä syö. Ja mitä tulee Liekkipentuun, voit olla varma, että _minun_ poikani osaa pitää huolen pienemmistään", Varissiipi naukui kärsivällisesti silmät kumminkin välhkähtäen kun hänen poikaansa oli periaatteessa haukuttu "Vai mitä, Liekkipentu?" Liekkipentu nyökkäsi jämäkästi.
"Mutta-" Aaltojää yritti vastustella.
"Et voi pitää häntä täällä ikuisesti. Pesän siivoaminen on helpompaa kun pennut eivät pyöri tassuissa", Varissiipi jatkoi. Aaltojää ei näyttänyt iloiselta, mutta huokaisi sitten.
"Hyvä on... Älkää menkö sitten kauas!" Ikipentu asteli hiljalleen Liekkipennun luo, jonka kasvoilla oli voitonriemuinen ilme.
"Ei ei!" Kolli naukaisi ja kipitti pesän suulle Ikipentu perässään.

Liekkipentu hyppäsi ulkopuolelle ja Varissiipi tuli heidän perässään.
"Liekkipentu", kolli käänsi päänsä emonsa puoleen.
"Jos poistutte leiristä tai teette jotain tyhmää, minä pidän huolen ettet poistu pentutarhasta ennenkuin sinusta tulee oppilas", Varissiipi varoitti. Liekkipentu virnisti. "Tyhmääkö? Minä? Älä viitsi. Mutta juu juu. Minä tiedän mitä teen. Tule Ikipentu", Liekkipentu lähti juoksemaan aukion poikki suunnaten ensin siskojensa ja Kettuturkin pentuja kohti.
"Hei Yöpentu ja Kuohupentu! Kuulaspentu, Heinäpentu ja Ruusupentu", kolli kutsui kaikkia kissoja nimeltään ja Yöpentu, joka ei näyttänyt olleen kovin paljoa leikissä mukana käänsi ensimmäisenä päänsä. Kuohupentu loikkasi taaksepäin ja katsoi Liekkipentua.
"Tulitko sittenkin leikkimään?" Liekkipentu ravisti päätään.
"Näytän Ikipennulle paikkoja", nyt hänen siskonsa ja Kettuturkin pennut vasta huomasivat raidallisen naaraan Liekkipennun takana.
"Ai hei! Olet näköjään avannut silmäsi", Kuohupentu naukaisi pirteästi. "Minä olen Kuohupentu", tuo katseli uteliaana Ikipentua.
"Ja tuo on Yöpentu ja nuo tuolla taas ovat Kuulaspentu, Heinäpentu ja Ruusupentu", Liekkipentu osoitti jokaista vuorollaan.
"Hei, miten niin nuo?" Ruusupentu naukaisi terävästi. Liekkipentu virnisti ja näytti kieltä Ruusupennulle ja sai naaraan näyttämään sitä takaisin.
"Voinko minäkin tulla näyttämään paikkoja?" Yöpentu kysyi hiljaa. Liekkipentu vilkaisi syrjäsilmällään Ikipentua, muttei jäänyt odottamaan tuon hyväksyntää.
"Tule vain", ei Liekkipentu nyt omaa siskoaan työntäisi pois.
"Yöpentu! Kuka nyt on Jokiklaanista jos sinä lähdet?!" Ruusupentu protestoi. Yöpentu kohautti lapojaan.
"Teidän ongelmannehan se nyt on", Liekkipentu virnisti. "Mennään!" Kolli hyppeli eteenpäin, Yöpentu kipittäen perään ja Ikipentu seuraten hitaammin.

"Tuolla on Tähtisumun pesä", Liekkipentu selitti Ikipennulle, kun he istuivat noin kolmen ketunmitan päässä parantajan pesästä.
"Heh... Ei viitsi mennä lähemmäs. Minä sain vähän niinkuin kiellon mennä sinne", Liekkipentu naukaisi virnistäen nolona.
"Mitäs sotkit ne yrtit", Yöpentu huomautti. Liekkipentu luimisti korviaan.
"Minä halusin vain tutkia. Ne typerät lehdet tarttuivat tassuihini", kolli mutisi.
"Niitä pitää käsitellä varoen, niin ne eivät tartu", lempeä ääni naukaisi kollin takaa. Liekkipentu kiepahti ympäri ja katsoi Tähtisumua silmiin.
"Eh, hei Tähtisumu", hän naukaisi häntä heilahtaen. "Me olemme näyttämässä Ikipennulle paikkoja", parantajan huomio kiinnittyi nyt Ikipentuun. Naaraan naamalla näkyi hetki yllättyneisyys, mutta sitten tuo näytti taas lempeältä itseltään.
"Ai hei. Olet näköjään avannut silmäsi. Se on hieno kuulla", Tähtisumu hymyili. "Yöpentu, voit käydä näyttämässä pesäni Ikipennulle sisältä päin, kunhan ette koske mihinkään. Liekkipentu saa jäädä tähän minun kanssa", parantaja katsoi kollia pilke silmäkulmassa. Yöpentu nyökkäsi aavistuksen.
"Tule Ikipentu", naaras lähti sipsuttamaan parantajan pesään sisälle. Tähtisumu katsoi kun kaksikko katosi pesän uumeniin ja kääntyi sitten katsomaan Liekkipentua.
"Miten Aaltojää reagoi siihen, että Ikipentu lähti ulos?"
>Ai tämän takia hän laittoi Ikipennun Yöpennun matkaan< Liekkipentu ajatteli.
"Hän kielsi ensin Ikipentua tulemasta mukaani, mutta emo onnistui taivuttelemaan hänet ympäri. Hän ei siltikään ollut kovin iloinen", kolli naukaisi vähän matalemmalla äänellä. Tähtisumu nyökkäsi aavistuksen synkkänä. Liekkipentu kallisti päätään.
"Onko Aaltojäässä jotain vikaa?" kolli kysyi hölmistyneenä.
"Hm? Ei, ei tietenkään. Minun pitää vain huolehtia pennuista sekä heidän emojen terveydestä. Jotkut emot saattavat olla vähän ylisuojelevaisia, mutta se helpottaa kyllä ajan kanssa, älä huoli", Tähtisumu hymyili ja Liekkipentu nyökkäsi aavistuksen helpottuneena, vaikkei Aaltojäästä pitänytkään. Ei hän halunnut, että Ikipennun emolla olisi jokin hätänä. Sehän olisi hirveää. Samassa Yöpentu palasi Ikipennun kanssa heidän luo.
"Valmista. Mitä sitten?" Yöpentu kysäisi. Liekkipentu mietti hetken ja huomasi samalla isänsä.
"Hei! Käydään isän luona!" Liekkipentu hihkaisi loikaten jaloilleen. "Nähdään Tähtisumu!" kolli lähti juosten Tiirajuovaa kohti.
"Nähdään. Älkää hankiutuko ongelmiin", parantaja naukaisi kolmikon jälkeen.

Liekkipentu jarrutti isänsä eteen.
"Hei!" hän hihkaisi iloisesti. Tiirajuova laski katseensa poikaansa ja hymyili.
"Huomenta. Mitäs sinä teet?" varapäällikkö naukaisi lempeästi ja huomasi myös Yöpennun ja Ikipennun. "Hei teillekkin", Yöpentu hymyili.
"Tässä on meidän isämme Tiirajuova. Hän on varapäällikkö", Liekkipentu esitteli ylpeänä. Tiirajuova käänsi katseensa Ikipentuun.
"Sinähän olet Aaltojään pentu, etkös vain? Ikipentu?" Ikipentu nyökkäsi vastaukseksi.
"Mukava tavata", Tiirajuova hymyili vähän.
"Samoin", Ikipentu vastasi kohteliaasti.
"Olette varmaan näyttämässä paikkoja", Tiirajuova katsahti Yöpentuun ja Liekkipentuun. "Minnes te Kuohupennun hukkasitte?"
"Hän on leikkimässä Ruusupennun, Kuulaspennun ja Heinäpennun kanssa", Yöpentu vastasi. Tiirajuova nyökkäsi vähän.
"Noh, jatkakaapas te kierrostanne. Minun pitää mennä puhumaan Ruostetähden kanssa", suuri kolli kehotti. Liekkipentu pukkaisi päällään isäänsä. Hän oli todella ylpeä, että oli varapäällikön poika.
"Nähdään", Tiirajuova kosketti kuonollaan Yöpennun ja Liekkipennun omia kuonoja vuorotellen. Sen jälkeen kolli lähti kävelemään Ruostetähden pesän luo.

"Noniin! Minnes mennään seuraavaksi? Jäljellä on vielä sotureiden, oppilaiden ja klaaninvanhimpien pesät ja tuoresaaliskasa", Liekkipentu naukaisi heilutellen häntäänsä. "Ikipentu mitä olet mieltä?" Kolli katsoi nuorempaa naarasta uteliaana ja Yöpentu istuskeli hänen vieressään odottavaisena. Kumminkin, ennenkuin Ikipentu ehti vastata, Varissiiven huuto kiinnitti kolmikon huomion;
"Liekkipentu, Yöpentu ja Ikipentu!" kuningatar asteli heidän luo.
"Mitä?" Liekkipentu kysyi ärtyneenä korvat nykien.
"Esittelyaika on ohi. Ikipennun pitää mennä takaisin pentutarhaan. Yöpentu ja Liekkipentu käykää hakemassa Kuohupentu, niin käydään katsomassa jotain syötävää tuoresaaliskasasta", naaras naukui.
"Mutta emo, meiltä jäi niin paljon-" Liekkipentu yritti vastustella, mutta Varissiipi heilautti häntänsä pennun suun eteen.
"Tiedän tiedän. Jatkakaa esittelyä vaikka huomenna jos se sopii Aaltojäälle", Liekkipentu huokaisi.
"Noh hyvä on. Minä saatan Ikipennun pentutarhalle. Minähän olin vastuussa ja aion näyttää Aaltojäälle, että osaan olla vastuullinen", pieni pentu ilmoitti silmät säkenöiden. "Tulen pian, älkää rohmutko parhaimpia saaliita! Tule Ikipentu", Liekkipentu lähti reippain askelin pentutarhaa kohti. Ikipentu seurasi häntä, eikä aikaa vierähtänyt kauaakaan kun he saapuivat pentutarhalle.

"Jatketaan sitten huomenna kierrosta. Kiva, että avasit silmäsi", Liekkipentu hymyili naaraalle. "Aaltojää! Ikipentu on ehjin nahoin takaisin pentutarhassa, älä huoli", hän hihkaisi pesään ja virnisti Ikipennulle.
"Nähdään", hän naukaisi vielä ennenkuin säntäsi Varissiiven ja siskojensa luokse.

// Mä toivon et tääl ei oo mitää tyhmii virheit:D Yritin lukee tätä läpi ja korjailinki pikkumokii mut tietenki jotain on päässy silmie ohi varmaa
Vastaus:Jep, kiva tarina :3 Sen verran kuitenkin, että surin osa noista kappalejaoista oli vähän turhia. Esimerkiksi Aaltojää vain huokaisi. Pääasiassa kappalejakoahan käytetään kun hypitään hieman pidempi matka. Vaikka esimerkiksi leiristä metsään jos siihen ei keksi mitään erikoisempaa selostusta.
Mutta juuh~

20kp

~Tikru

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: YÖtassu ,varjoklaani
27.06.2016 20:23
ens keralla tulee pisempi tarina luppan sen

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: YÖtassu ,varjoklaani
27.06.2016 20:22
Usva pyörre kuiskassi ole hyvin hiljaa kun nuori yötassu lähestyi liskoa . Yötassu kiljaissi sain sen usva pyörre sainsen . Usva pyörre vastassi hienosti tehty seuraavaksi opetan taistelu liikeittä . Noniin usva pyörre sanoi anatulla yötassu hyökassi usva pyörre kuitenkin väistti nope ammin yötassu hyökässi viellä nopeammin ja usva pyörre väisti taas vieläkkin nope ammin yötassu hyökassi taas ja sai usva pyörrteen maahan hyvä usva pyörre kehui . Usva pyörre käskki mene nyt hoitamaan klaani vanhimmat .mutta mutta yötassu änkytti usva pyörre sanoi tiukemmin mene hoitamaan klaani vanhimmat mutta mutta yötassu änkytti taas . Usva pyörre sanoi niin mitä en vain jakssa yötassu sähähti usva pyörre sanoi mitä niskuroitko sinä. Yötassu valhti kalpeaksi en tai ehkä hän änkytti pelokaasti usva pyörre sanoi niin sanoit niskuroivassi tästtä revontulitähti saa kuulla . Yötassu ajatelli oi voi revontulitähti läksytti häntä kunolla etäs kehtaat niskuroida mestarillessi tästä saat rangaistuksen saat vahtia koko seuraavan yön aivan yksin .Pakasstassu tuli hänen luokseen ällä huolli kaikki tekevät virheittä yötassu katsoi pakasstassuun ja punastui niin muttein niin pahasti kuin minnä .Pakkastassu sanoi ällä vähätelli itseässi totta yötassu vastassi olin ehkä itselleni liian ankara . Ja niin yötassu vahti koko yön ja aamulla hän oli aivan poikki . No nyt tuli alotettua tää tarinankirjoitus jäniti ihan sairaasti tätä kirjoita essa toi vota vasti se ei näy kirjoituksessa.
Vastaus:"No nyt tuli alotettua tää tarinankirjoitus jäniti ihan sairaasti tätä kirjoita essa toi vota vasti se ei näy kirjoituksessa."

No kyllä valitettavasti näkyi ja paljon. Tarinaan kuulumattomat jutut myös // merkkien jälkeen seuraavalle riville, kuten tuokin olisi pitänyt laittaa...

Ensinnäkin, tarina oli täynnä kirjoitusvirheitä. Siitä oli vaikea saada YHTÄÄN mitään selvää. Yhdyssanavirheitäkin oli liikaa. Kaikki ajatusmerkit ja puhemerkit puuttuivat täysin. Ei tiennyt kuka puhui ja mitä ja missä vaiheessa. Vasta-aloittanut oppilas tuskin onnistuu harjoittelematta kaatamaan kokenutta soturia tuosta vain.

Myös kaiken kuvailu puuttui lähes täysin. Missä he olivat metsästämässä? Mitä sille liskolle tehtiin? Mihin se oikein hävisi? Eikä klaanipäällikkö luultavasti anna vasta-aloittaneelle oppilaalle rangaistukseksi valvoa kokonaista yötä yksin vahtimassa leiriä. Rangaistukseksi kelpaisi enemmänkin klaaninvanhimpien makuualustojen putsaus ja syömättömyys.

Annan 1kp...

~Tikru

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Heinäpentu, Tuuliklaani
23.06.2016 17:15
vHeinäpentu pyörähti sammalillaan niin, että makasi nyt kyljellään. Aurinko oli juuri noussut, ja Kettuturkki nukkui vielä. Tämä oli ollut paljon väsynyt ja muutenkin vähän omituinen viime aikoina. Se ei kuitenkaan huolettanut Heinäpentua, sillä hänen suurin murheensa oli pentutarha. Pentutarhasta oli tullut erittäin ahdas, sillä siellä oli nyt kahdeksan pentua! Hiiripentu, Lumipentu, Varissiiven pennut; Liekkipentu, Yöpentu ja Kuohupentu, sekä tietysti Heinäpentu, Ruusupentu ja Kuulaspentu. Heinäpentu oli kasvanut sisariensa kanssa paljon ja pentutarhassa alkoi olla jo hitusen tylsää ja Heinäpentu odotti oppilaaksi nimittämistä enemmän kuin mitään muuta. Kuulaspentu oli kasvanut hieman Heinäpentua isommaksi ja tällä oli joskus vaikeuksia pysyä pystyssä pitkillä jaloillaan. Ruusupennulla ei taas ollut mitään vaikeuksia pysyä pystyssä. Ruusupentu oli tanakampi kuin veljensä ja tämä sai lisäksi houkuteltua useasti veljensä mukaan pahantekoon.
Kuulaspentu nukkui Heinäpennun vieressä, mutta Ruusupentu oli jo jalkeilla. Naaraalla oli selvästi jotain mielessään kun tämä oli näin aikaisin hereillä. Heinänpentu tarkkaili sisartaan kun tämä istui sammalilla korvat pystyssä kuunnellen jotain. Sitten Ruusupentu pyörähti ympäri ja Heinäpentu sulki pikaisesti silmänsä. Hän ei lähtisi siskonsa mukaan mihinkään kiellettyyn. Nuori kolli kuuli, miten Ruusupentu loikki hänen vierelleen. Hän tökkäsi veljeään kylkeen ja vinkaisi:
”Mennään tutkimaan leiriä!” Heinäpentu jähmettyi. Kolli avasi hitaasti silmänsä ja nousi istumaan. Tutkimaan leiriä? Ilman lupaa? Juuri Ruusupennun tapaista keksiä jotain tällaista. Heinäpentu tuijotti sisartaan jähmettyneenä kun tämä istui jo jännittyneenä ja täristen pentutarhan suuaukolla. Heinäpennulle tuli kuitenkin kiire, kun hän näki siskonsa lähtemässä pois pentutarhasta. Vaikka Ruusupentu menikin tekemään jotain tällaista, pitäisi hänellä olla Heinäpentu mukana – ihan vain varmuuden varalta, sillä siskon suusta pääsi turhankin usein sammakoita. Heinäpentu ponkaisi seisomaan, ja pentu juoksi jalat lipsuen sisarensa luo. Ruusupentu tärisi päästä häntään asti, kun Heinäpentu saapui hänen luokseen.
”Mitä me siis teemme?” kolli kysyi, vaikka tiesikin jo vastauksen.
”Me mennään tutkimaan leiriä!” Ruusupentu hihkaisi ja katsoi sitten veljeään. ”Tulethan sinä mukaan?” Heinäpentu epäröi. Saisivatko he mennä tutkimaan leiriä? Ruusupentu ei kuitenkaan jäänyt odottamaan veljensä vastausta vaan painautui maata vasten. Hänen häntänsä huiski ilmaa kun naaras katsoi odottavasti Heinäpentuun.
”No, olkoon sitten”, Heinäpentu myöntyi ja Ruusupentu pomppasi ilmaan. Hetken päästä pennut olivat painautuneet maata vasten ja tarkkailemaan leiriä.

Heinäpennun mielestä leiri oli hurjan iso. Siellä oli kolme isoa pesää - joista Heinäpentu tunnisti oppilaiden pesän ja klaanivanhimpien pesän - yksi vähän pienempi pesä joka kuului päällikölle ja yksi pesä josta tulvi kummallisia hajuja. Ja tietenkin oli pentutarha. Sisarukset katsoivat kun sotureita ja oppilaita oli kerääntynyt oranssinruskean kollin ympärille. Kolli jakoi ohjeita, ja muut kuuntelivat. Ruusupentu viittasi Heinäpentua hännällään seuraamaan. Heinäpentu epäröi hieman, mutta seurasi kuitenkin sisartaan pesän viertä siihen kummallisen hajuiseen pesään. Kukaan ei huomannut heitä, ja Heinäpentu huokaisi helpotuksesta kun he astuivat siihen haisevaan pesään.
Monta erilaista tuoksua löi Heinäpennun kasvoihin ja kolli nyrpisti nenäänsä. Pesässä oli lisäksi aika pimeää.
”Mikä paikka tämä on?” Ruusupentu kysyi veljeltään ihmeissään. ”Täällä haisee.” Heinäpentu kohautti lapojaan ja oli juuri aikeissa sanoa jotain pois lähtemisestä, kun Ruusupentu vinkaisi:
”No tutkitaan!” Sitten punaruskea naaras oli jo sännännyt syvemmälle pesään. Heinäpentu ei voinut muuta kuin seurata siskoaan. Kun Heinäpentu löysi Ruusupennun, tämä haisteli joitain lehtiä joita oli maassa. Mitäköhän nekin mahtoivat olla. Heinäpentu asteli siskonsa viereen ja kumartui myös nuuhkimaan lehtiä. Tuoksu oli herkullinen ja vesi herahti hänen kielelleen.
”Voikohan näitä syödä?” Ruusupentu kysyi haistellen yhä lehtiä. Heinäpentu kohautti taas lapojaan ja sanoi pikaisesti kun näytti siltä että Ruusupentu aikoi oikeasti maistaa niitä:
”En oikein tiedä…”
”Maistetaan!” Ruusupentu vingahti ja repäisi lehdestä palan. Heinäpentu katsoi kauhuissaan siskoaan kuin peläten, että tämä muuttuu hirviöksi päättäen olla maistamatta lehtiä. Houkutus oli kuitenkin liian suuri, ja kun Ruusupennulle ei tapahtunutkaan mitään, Heinäpentukin repäisi lehdestä palan ja ihana maku levittäytyi hänen suuhunsa.
”Nam, hyvää”, Heinäpentu huokaisi kun oli pureskellut lehdenpalan kokonaan. Hän otti uuden lehden suuhunsa kun yhtäkkiä pentujen eteen astui kissa. Heinäpentu sylkäisi lehden suustaan ulos. Kissalla oli kullanruskea turkki, mutta Heinäpentu ei nähnyt hämärässä naaraan kasvoja. Heinäpentu vingahti ja loikkasi Ruusupennun taakse. Ruusupentu taas katsoi kissaa suoraan silmiin ja lopettaen lehden pureskelun. Kissa katsoi pentuja kirkkailla silmillään jotka erottuivat hämärässä.
”Mitäs te täällä teette? Ja oletteko te syöneet kissanminttua?” tämä kysyi heiltä. Hänen ympärillään leijui pesän outo haju. Heinäpentu piti suunsa tiukasti kiinni – hän ei vastaisi mitään. Heinäpennun epäonneksi Ruusupentu avasi suunsa.
”Me olemme tutkimusmatkalla ja maistoimme näitä lehtiä. Ovatko ne kissanminttua?” Ruusupentu kysyi suoraan ja Heinäpentu tallasi hänen hännälleen kauhistuneena. Heinäpentu ei käsittänyt miten hänen sisarensa saattoi olla niin huoleton.
”Ei me saataisi tutkia yksin leiriä, älä kerro!” Heinäpentu sihahti Ruusupennun korvaan hampaidensa välistä. Ruusupennun huulilta karkasi pieni: ”Hups”, ja sitten hän juoksi jo pesästä ulos. Heinäpentu säntäsi siskonsa perään ja juoksi pienen pensaan taa jonne Ruusupentu oli kadonnut. Kolli istui Ruusupennun viereen. Ruusupentu makasi hengästyneenä maassa ja he tiirailivat oksien raosta sitä kullanruskeaa kissaa joka oli nyt tullut pesästä ulos. Heinäpentu hengitti raskaasti ja tuijotti siskoaan vihaisesti.
”Miksi sinä menit kertomaan meidän tutkimusretkestä?” Heinäpentu sihisi närkästyneenä. Ruusupentu näytti hieman pahoittelevalta kun hän katsoi veljeään. Heinäpentu näykkäsi sisartaan kyljestä turhautuneena siskonsa huolimattomuudesta. He tarkkailivat vielä hetken sitä kullanruskeaa kissaa, joka katosi kuitenkin hetken kuluttua sinne haisevaan pesään. Pennut tasasivat hengitystään ja Ruusupentu ehdotti, että he jatkaisivat vielä leirin tutkimista, kun heidän takaansa kuului ääni:
”Miksi te olette sotureiden pesässä?” Heinäpentu pomppasi säikähdyksestä ilmaan ja kääntyi katsomaan mustaa naarasta, joka oli pysähtynyt heidän eteensä.
”Koska me tultiin tänne piiloon yhtä kissaa. Onko tämä sotureiden pesä? Saadaanko me tutkia sitä? Olemme tutkimusmatkalla”, Ruusupentu vastasi ja Heinäpentu huokaisi. Eikö sisko sitten koskaan opi!
”Me eksyttiin”, Heinäpentu vastasi ja astui varovasti sisarensa eteen. Heinäpentu katsoi arasti naarasta silmiin, ja toivoi että Ruusupentu ymmärtäisi nyt pitää suunsa kiinni. Ruusupentu näytti tajuavan virheensä ja painoi katseensa.
”Minä vain pelleilin, me tosiaan eksyttiin, Heinäpentu on oikeassa”, Ruusupentu sopersi hiljaa. Heinäpentu hymyili mielessään kun pentu osasi korjata virheensä niin hienosti. Musta naaras katsoi pentuja tuimasti, mutta sitten hänen ilmeensä pehmeni.
”No, minä voin viedä teidät takaisin pentutarhaan”, naaras sanoi ja ohjasi pennut sotureiden pesästä ulos. Ruusupentu tuhahti – varmaankin siksi etteivät he enää voisi tutkia leiriä - kun he lähtivät tassuttamaan kohti pentutarhaa. ”Olen muuten Yöpilvi”, naaras lisäsi kun he tassuttivat leirin halki. ”Teidän emonnekin törmäsi minuun kun hän oli vielä pentu – hän oli tosin silloin menossa klaanivanhimpien luo.” Oliko Kettuturkkikin törmännyt tähän mustaan naaraaseen joskus? Heinäpentu katsahti Yöpilveen ja kompastui maassa olevaan juureen. Yöpilvi pysähtyi ja auttoi Heinäpennun ylös. Kollin naama punehtui ja hän ei enää katsonut minnekään muualle kuin tassuihinsa jotta ei kompastuisi.

Kuulaspentu ja Lumipentu säntäilivät ympäri pentutarhaa huudellen heidän nimiään, mutta Kettuturkki ei ollut pesässä, kun Heinäpentu, Ruusupentu ja Yöpilvi saapuivat sinne. Valkohäntä ja Varissiipi olivat pesässä Lumipennun ja Kuulaspennun kanssa. Liekkipentu, Yöpentu ja Kuohupentukin huutelivat aina välillä Heinäpennun ja Ruusupennun nimiä, mutta he leikkivät enemmän. Kun Lumipentu huomasi Heinäpennun ja Ruusupennun, tämä kiljaisi iloisesti niin, että Kuulaspentu kääntyi katsomaan.
”Missä te olitte?” kolli kysyi heti ja juoksi sisariensa eteen.
”Tutkimusmatkalla”, Ruusupentu huudahti ja Heinäpentu astui hänen tassun päälle. Yöpilvi oli edelleen heidän takanaan. #Miksei Ruusupentu sitten koskaan opi? Tämäkin oli varmaan kolmas kerta kun hän möläyttää jotain!# Heinäpentu ajatteli turhautuneena. Kuulaspennun silmät suurenivat ja sitten hän kysyi:
”Miksi ette ottaneet minua mukaan?” Heinäpentu hätkähti ja tajusi ettei ollut muistanut koko Kuulaspentua kun he olivat päättäneet – tai oikeastaan Ruusupentu oli päättänyt - Ruusupennun kanssa lähteä tutkimaan leiriä. Ruusupentu möläytti taas:
”Ei me muistettu.” Heinäpentu huokaisi ja hieraisi kuonollaan veljensä kylkeä hyvittääkseen sisarensa sanat.
”Kyllä me oikeasti muistettiin, mutta sinä et herännyt vaikka me yritettiin”, Heinäpentu naukaisi lohduttavasti veljelleen ja nuolaisi tämän poskea.
”No, minä tästä lähdenkin”, Yöpilvi sanoi ja Kuulaspentu käänsi katseensa tähän ja vinkaisi. Yöpilvi nyökkäsi pennuille ja poistui pesästä.
”Kuka tuo oli?” paikalle tullut Lumipentu huudahti.
”Yöpilvi”, Heinäpentu naukaisi yhtä aikaa Ruusupennun kanssa. He katsoivat toisiaan ja nauroivat. Kuulaspentu ei nauranut, hän vain katseli sisariaan outo, tyhjä ilme kasvoillaan, mutta Heinäpentu ei huomannut sitä. Valkohäntä juoksi silloin paikalle ja nuolaisi Ruusupennun ja Heinäpennun selkää.
”Voi, missä te oikein olette olleet? Kettuturkki on aivan huolesta sekaisin ja hän on nyt etsimässä teitä!” Valkohäntä huudahti turhautuneena. Heinäpentu katsoi tassuihinsa ja hänen kävi sääliksi emoaan. Kettuturkki huolehti heistä ja nyt hän oli lähtenyt Ruusupennun kanssa tutkimusmatkalle, ja Kettuturkki etsi heitä siksi, koska luuli että hänen pennuilleen oli sattunut jotain.
”Kettuturkki! Tule tänne!” Valkohäntä huusi. Heinäpentu vikisi. Hänen oli yhtäkkiä hirveän ikävä emoaan. Hänen oli myös nälkä, ja kolli oli väsynyt. Heinäpentu katsoi pentutarhasta aukiolle. Kettuturkki ei ollut siellä, mutta kohta hän juoksi sotureiden pesästä pentutarhaan. Heinäpentu hätkähti, sillä emo näytti hetken verran siltä, kuin hän olisi kuollut. Sitten Kettuturkki vetäisi kasvoilleen huojentuneen ilmeen, ja Heinäpentu helpottui ja uskoi vain kuvittelevansa sen kuolleen ilmeen emonsa kasvoilla.
”Voi rakkaat pentuni! Miten te saatoitte lähteä noin! Luulin jo, että kettu oli siepannut teidät!” Kettuturkki huudahti ja veti Ruusupennun ja Heinäpennun itsensä lähelle. Heinäpentu vikisi ja painautui emonsa turkkiin. Hän hengitti syvään emon tuoksua samalla kun tämä nuoli Heinäpentua ja Ruusupentua. Heinäpennun jalat tuntuivat raskailta ja hän halusi vain nukkua. Heinäpentu ei jaksaisi edes syödä nyt vaikka kolli olikin nälissään. Hän kävi makuulle emonsa jalkojen juureen ja sulki silmänsä. Kettuturkki huomasi, miten väsynyt hänen pentunsa oli ja tarttui Heinäpentua niskasta. Naaras kantoi tämän sammalille kun Ruusupentu ja Kuulaspentu seurasivat perässä. Kettuturkki kävi makuulle, ja Heinäpentu painautui emoaan vasten. Ruusupentu tuli makaamaan Heinäpennun viereen ja pian Kuulaspentu asettui Heinäpennun toiselle puolelle. Heinäpentu huokaisi. Sitten hän antoi itsensä unien vietäväksi.

// Pitkästä aikaa Heinäpennullekin tarinaa, seuraavana on vuorossa Kettuturkin tarina, saa nähdä milloin sen saan oikein valmiiksi :D
Vastaus:20kp x3

~Tirku

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kultatassu, Myrskyklaani
17.06.2016 00:38
"Muista olla hiljaa ja keskity", kuiskasi Surusade kun Kultatassu lähestyi pientä lintua. Nuori oppilas ei ajatellut muuta kuin mestarinsa sanoja, koska halusi olla hyvä oppilas. Hitaasti ja varmasti tämä hiipi kohti saalistaan, joka vailla tietoa katseli jos löytäisi jotain syötävää. Pieni pensas oli juuri täydellinen suoja liikkua huomaamattomasti. Kun lintu vihdoin huomasi kollin, oli jo liian myöhäistä. Kultatassun uhri ei päässyt enää pakoon oppilaan otteesta. Iloisesti tämä kääntyi katsomaan Surusadetta, joka nyökkäsi. Aurinko oli vihdoin taivaalla lämmittämässä klaaneja, sekä houkuttelemassa enemmän riistaa. Lumi alkoi sulaa ja joissain paikoissa näkyi jo ruohoa. Varsinkin puiden ympärillä. Yhden puun juurelle kipitti hiiri ja Kultatassu iski katseensa tähän välittömästi. Vaistomaisesti hän pudottautui vaanimisasentoon ja lähti hiipimään hiirtä kohti. Hyvältä etäisyydeltä Kultatassu loikkasi hiiren kimppuun ja huitaisi puunrunkoa vasten. Kuolleena hiiri makasi maassa kun Kultatassu nosti hiiren leukoihinsa.
"Viedään nämä nyt sitten leiriin. Tämän päivän harjoitukset ovat tässä", Surusade maukui ja nosti pienen linnun, jonka Kultatassu tappio aiemmin. Rintarinnan kissat hölkkäsivät takaisin leiriin. Kultatassusta oli hienoa, kun lehti kato oli vihdoin ohi. Ei enää lunta ja riistaa alkaa olla enemmän. Hän voisi hyödyntää hetkeä, kun yhtikäs mitään ei ole meneillään. Kultatassu vihdoin tajusi että olivat jo suoraan leirin ulkopuolella. Surusade meni sisään ensin ja Kultatassu seurasi perässä. Marjatassu ja Hiiritassu istuvat lähellä oppilaiden pesää ja juttelivat toisilleen. Kultatassu katsoi näitä samalla kun laittoi hiiren tuoresaaliskasaan ja mietti, mistä nämä puhuivat. Hän ei kuitenkaan viitsinyt mennä häiritsemään näitä, vaan lähti taas ulos leiristä.
Kultatassu kulki metsän halki ja kuunteli lintuja. Hän ajatteli että voisi harjoitella kiipeilyä, joten hän hyppäsi matalalle oksalle ja katseli ympärilleen. Hän ei nähnyt muita oksia joille olisi hyvä hypätä, paitsi korkeammalla, jolle olisi hankalampi hypätä. Kultatassu päätti kuitenkin yrittää ja ponnisti kovaa. Yllätyksekseen hyppy onnistui hyvin ja oksa tavoitettiin helposti. Kultatassu hihkaisi innoissaan ja alkoi tähystää lisää oksia. Vähänmatkan päästä näkyi vahva, tukeva oksa, joka oikein kutsui oppilasta. Kultatassu valmistautui hyppäämään oksalle. Hän hyppäsi, mutta putosi. Oppilas tippui äänekkäästi pensaaseen. Kultatassu katsoi kun pensaasta kipitti pakoon hiiri. Kolli yritti napata pienen otuksen, mutta oli niin turhautunut ettei jaksanut tehdä sitä kunnolla. Oppilas lähti jahtaamaan hiirtä ja jahtasi tätä, kunnes ääni keskeytti hänet.
"Mitä luulet tekeväsi Varjoklaanin alueella!?" joku sähisi tälle.
"Mitä? Anteeksi! En huomannut! Minä-"
"Älä selitä vaan häivy! Tai lähdet pahoilla vammoilla!" naaras sylki. Kyyryssä ja peloissaan Kultatassu perääntyi kunnes tajusi että tunnisti tuon kissan.
"Oletko sinä... Hopeatassu?". Naaras näytti hätkähtävän ja alkoi tarkkailla kollia tuimasti.
"Mistä sinä tiedät?" tämä kysyi varovaisesti.
"Eli olet. Näin sinut unessani", Kultatassu selitti varovasti ja tarkkaili naaraan katsetta.
"Kuka edes olet?" tämä lopulta sähisi ja istuutui, kuin haluaisi kuulla lisää.
"Nimeni on Kultatassu. Hauska tavata Hopeatassu?" oppilas naukui kysyvästi. Sisimmässään Kultatassu toivoi että he voisivat ehkä olla ystäviä.
"Niin kai... Mutta siis miksi olet täällä?" Hopeatassu tiedusteli Myrskyklaanin oppilaalta.
"No, olin kiipeilemässä ja... Putosin pensaaseen..." oppilas selitti.
"Se siis olit sinä jonka kuulin. En ole koskaan kuullut kenenkään putoavan niin äänekkäästi puusta", naaras virnuili.
"Ja sitten päätin jahdata hiirtä, joka toi minut tähän tilanteeseen", Kultatassu selitti loppuun nolona. Vähän aikaa oppilaat vielä keskustelivat asioista kunnes Hopeatassu hyppäsi äkkiä pystyyn.
"Juokse", tämä naukui hiljaa.
"Miksi?"
"Juokse nyt vain! Mahdollisimman nopeaa ja hiljaa!" tämä sähisi. Kultatassu ei voinut muuta kuin totella ja nopeaan hän ryntäsi pois paikalta. Kun hän vihdoin luuli olevansa tarpeeksi kaukana, hän tunsi katumusta.
"Miksi en huomannut että menin Varjoklaanin puolelle! Minulla on varmaan mehiläisiä aivoissa!" kolli huusi itselleen mielessään. Nopeaa hän juoksi takaisin leirin lähelle ja pysähtyi taas.
"Entä jos joku saa tietää... En halunnut tahallani mennä sinne..." Kultatassu vielä ajatteli ennen kuin astui leiriin sisään. Kultatassu hiipi nopeaa oppilaiden pesän lähelle ja vilkuili ympärilleen. Kukaan ei ollut ilmeisesti huomannut häntä. Helpotus sai Kultatassun rennoksi. Oppilas tunsi että oli vihdoin tavannut sen hopeisen kissan unissaan. Oli Tähtiklaanin järjestänyt tämän? Jos oli niin miksi? Kaikki nämä ajatukset saivat Kultatassun pään pyörälle. Ehkä hänen vain pitäisi rauhoittua ja ajatella jotain muuta. Jos hän siis pystyisi siihen.
// Vihdoin sain aikaan jotain mutta tuli kyllä omasta mielestä aika lyhyt tarina -.- ei vain ole ollut inspistä näinä aikoina, mutta eiköhän se joskus loista sekin ~(•v•)~
Vastaus:14kp.

~Tirku

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Sadetassu / Sadeyö, Myrskyklaani
16.06.2016 21:46
Sadetassu kihisi jännityksestä kun hän istui oppilaiden pesän edessä. Naaras nuolaisi rintaansa useamman kerran suoristaakseen turkkinsa ja rauhoittuakseen.
"Milloin Tulitähti kutsuu kaikki koolle?" naaras mutisi. Hän ratkeaisi pian nahoistaan jos ei alkaisi tapahtua.
"Älä huoli, kyllä sinusta soturi tulee", Sadetassu säpsähti kuullessaan pehmeän naukaisun viereltään. Musta naaras katsoi sivulleen ja näki Valolehden.
"No se saisi olla juuri nyt!" Pieni naaras puhahti. Valolehti naurahti ja nuolaisi hänen päälakeaan.
"Äääh, emo älä viitsi! Minä olen jo iso kissa! Minusta tulee soturi!" Sadetassu pyristeli kauemmas nauraen vähän. Valolehti näytti hänen yllätyksekseen vähän surulliselta ja pelokkaalta.
"Ummm... Miksi näytät tuolta?" Sadetassu kysyi kummastuneena. Valolehti ravisti päätään ja kasasi itsensä ilmiselvästi. Naaras hymyili vähän.
"Sinä ja siskosi olette kasvaneet niin nopeasti... Olitte vielä vähän aikaa sitten vielä pikkupentuja", naaras sanoi hiljaa. Sadetassu heilautti häntäänsä ja kosketti kuonollaan Valolehden omaa.
"No olemmehan me aina Tiikerimyrskyn kanssa sinulle pikkupentujasi", hän naukaisi hymyillen aurinkoisesti. Valolehti hymyili takaisin taas aavistuksen surumielisesti.
"Niin olettekin", samassa naaras suoristautui. "Katsos Suurtasanteelle", naaras kehotti ja Sadetassu kääntyi ympäri.

Tulitähti oli kiivennyt istumaan tasanteelle. Sadetassun sydän alkoi hakata hurjana hänen rinnassaan. Hetki oli jo lähellä. Nyt Sadetassua alkoi hermostuttaa ja hänen tassunsa tärisivät. Mitä jos... Hän ei ansainnut tätä?
>Ei. Ei. Kyllä ansaitsen< naaras sanoi itselleen.
"Tulkoon jokainen oman tuoresaalinsa metsästämiseen kykenevä Suurtasanteelle klaanikokoukseen!"(Ei mitään tietoo meniks se noin, Emu ei muistah). Kissoja alkoi virrata paikalle melkein heti ja Sadetassun käpälät juurtuivat maahan.
"Hyvin se menee", Valolehti töytäisi häntä eteenpäin hellästi. Sadetassu lähti kävelemään hitaasti eteenpäin ja Valolehti kulki hänen rinnallaan tukien häntä pelkällä olemisellaan. Sadetassu istui joukon etuosaan pää pystyssä levottomuudesta huolimatta. Hän seurasi katseellaan kissoja, jotka saapuivat paikalle. Ratamohäntä asteli hänen vierelleen istumaan.
"Pääsenpähä eroon sinun koulutuksesta", naaras hymyili. "Hienoa työtä Sadetassu. Olet ansainnut tämän", Sadetassu nosti katseensa pian entiseen mestariinsa.
"Kiitos. En olisi voinut saada parempaa mestaria", hän naukaisi vilpittömästi. Sadetassu näki Tiikerimyrskyn kyhjöttämässä aukion laidalla. Hän ei tiennyt seurasiko hänen sisarensa tapahtumia vai oliko tuo taas omissa maailmoissaan... Ajatus siitä, että Tiikerimyrsky ei olisi läsnä tälläisellä hetkellä, oli todella masentava.
"Olemme kokoontuneet tänne tänään erään oppilaan vuoksi. Sadetassu, astuisitko eteenpäin?" Sadetassu veti syvään henkeä ja otti pari askelta eteenpäin. Tulitähti katsoi alas häneen silmät kiiluen jotenkin... Oudosti. Naaras nosti katseensa taivaalle.
"Minä, Tulitähti Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi", Tulitähti piti tauon. Tauon aikana tuo laski katseensa takaisin Sadetassuun.
"Sadetassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?"
"Lupaan", Sadetassu sanoi vahvalla äänellä, vaikka omatunto vaivasi vähän. Hän ei ollut kertonut totuutta siitä mitä oli tehnyt ja nyt hän sai soturinimensä... Mitä jos hän ei ansaitsisi sitä Pimeyden metsän koulutuksen vuoksi? Silloinhan hän... Huijaisi nyt. Ainakin periaatteessa.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Sadetassu tästä hetkestä alkaen sinut tunnetaan Sadeyönä. Tähtiklaani kunnioittaa itsenäisyyttäsi ja oikeudentuntoasi ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi!"

>Sadeyö! Miten hieno nimi!< naaras unohti oman epävarmuutensa. Tämä oli mahtavaa.
"Sadeyö! Sadeyö!" Naaraan korvissa kohisi vähän. Hän oli soturi. Ihan oikeasti.
"Olen sinusta niin ylpeä", Valolehti hukutti hänet nuolaisuihin päästessään tuoreen soturin luo. Ratamohäntä asteli hänen luokseen.
"Onnitteluni. Sinä onnistuit viimeinkin", naaras naukaisi hymyillen.
"Kiitos uudelleen. Ääägh lopeta!" Sadeyö naukaisi ensin Ratamohännälle sitten Valolehdelle. Klaanitoverit tungeskelivat hänen ympärillään onnittelemassa. Kun tungos oli vähän laantunut, Sadeyö näki Surusateen ja Vaahtokukan lähestyvän eri suunnista.
"Onnea Sadeyö ja kiitos. Minä olisin ollut yön vartiossa ilman tätä", Surusade töytäisi häntä virnistäen.
"Ainiin yövartio", Sadeyö älähti vähän. "Mutta kiitos", hän naukaisi vanhemmalle soturille.
"Onnittelut... On ollut ilo seurata kasvuasi", Vaahtokukka naukui hiljaa saapuessaan paikalle.
"Kiitos", naaras naukaisi kohteliaasti parantajalle. Vaahtokukka ja Surusade saivat mulkaisuja Tulitähdeltä ja Valolehdeltä, mutta Sadeyö oli itse liian innoissaan huomatakseen tätä. Hänen katseensa osui Tiikerimyrskyyn.
"Anteeksi, minä käyn tuolla", Sadeyö heilautti häntäänsä siskonsa suuntaan.
"Hyvä on. Sen jälkeen vartiosi alkaa, etkä saa puhua ennen aamua", Tulitähti naukaisi ja Sadeyö kipitti siskonsa luo aukion poikki. Mitä lähemmäs hän pääsi, sitä hauraammalta ja särkyneemmältä Tiikerimyrsky näytti. Sadeyön sydäntä puristi.
"Hei!" Hän yritti tervehtiä iloisesti, mutta silmissä oli silti surullinen ilme. Tiikerimyrsky säpsähti ja katsoi säikähtäneenä häntä.
"Minä se vain", Sadeyö istahti siskonsa eteen. "Vihdoinkin vai mitä? Olemme molemmat sotureita", naaras hymyili vähän, mutta ei saanut muuta vastausta kuin tyhjänä eteenpäin tuijottavat silmät joiden syövereissä pyöri niin monia tunteita sekaisin, että Sadeyö ei voinut ymmärtää miten hankalalta hänen sisarestaan tuntui.
"Nyt voimme mennä milloin tahansa metsälle yhdessä!" Hän jatkoi yrittäen epätoivoisesti saada reaktiota tai vastausta. Ei mitään. Sadeyö huokaisi ja kurottautui koskettamaan Tiikerimyrskyn kuonoa omallaan. Toinen naaras säpsähti ja yritti kääntää päätään sivuun, mutta Sadeyö oli nopeampi.
"Puhtaan aamulla lisää. Minun pitää mennä vartioon. Hyvää yötä Tiikerimyrsky", Sadeyö naukaisi hiljaa ja nousi ylös. Naaras kääntyi lähteäkseen, mutta katsoi siskoaan lapansa yli.
"Tiedäthän sinä, että voit aina luottaa minuun?" hän naukaisi ennenkuin lähti aukion keskelle ja istahti siihen.

>Hiljaa aamuun asti. Ei paha, ei ollenkaan< Sadeyö huokaisi päänsä sisässä. Kaikki muut olivat jo vetäytyneet nukkumaan ja Sadeyö oli yksin tähtien alla. Naaras katseli niitä hiljaa. Hän oli vihdoinkin soturi ja enään kaksi yötä niin hän pääsisi tapaamaan Myrskyn. Elämä tuntui vihdoinkin sujuvan hyvin. Paitsi... Tiikerimyrsky... Mitä hän voisi tehdä auttaakseen siskoaan? Hän ei pystynyt parantamaan henkisiä haavoja, joita Tiikerimyrsky oli saanut. Se oli turhauttavaa. Sitten Myrsky... Hänen olisi pakko pistää piste kaikelle mitä heidän välillään oli, tai mitä heidän välilleen voisi syntyä, vaikka hän ei olisi halunnut. Uskollisuus kuuluu klaanille, klaanille ainoastaan. Entäpä Pimeyden Metsä? Jos Tiikerivarjo jatkaisi yhä hänen uniinsa tulemista, mitä Sadeyö mahtaisi. Hän tiesi, että hän pystyi kuolemaan unen aikana, eikä hän halunnut kuolla. Sadeyön korvat painuivat luimuun. Pieni huokaus karkasi hänen suusta. Ehkei kaikki ollut sittenkään niin hyvin...
>Mutta kaikki muuttuu paremmaksi. Tähtiklaani ohjaa minua< Sadeyö vakuutti itselleen. Toivottavasti...

// Noni Sateen soturinimiseremonia :3 En jaksa ny oikolukee sitä kirjotusvirheiden varalt, joten näil mennää. Vihdoin mun pieni Sadepallero o soturi X3
Vastaus:18kp.

~Tikru

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Savutassu, Tuuliklaani
14.06.2016 20:13
Savutassu seisoi klaaninvanhimpien pesässä käpälät Kauraviiksen turkissa täynnä hiiren sappea.
“Muista olla tarkka. En halua löytää sieltä yhtään punkkia, kun olet lopettanut”, Kauraviiksi kähisi.
“Kyllä”, Savutassu naukui kyllästyneesti. #On tämäkin! Minä, kun niin odotin metsästysharjoituksia ja joudunkin hoitamaan klaaninvanhimpia heti aamusta.# Savutassu paineli hiiren sappea vielä hiukan Kauraviiksen lapaan ja laskeutui sitten istumaan huokaisten.
“Valmista. Onko sinulla punkkeja, Aamukukka?” Kilpikonnakuvioinen naaras pudisti päätään.
“Menen pesemään tassuni. Palaan pian”, Savutassu maukui ja lähti ulos. Pesästä kuului vielä Kauraviiksen vaativa naukaisu:
“Tuohan sitten kuivia makuusammalia mukanasi.” Savutassu tuhahti ärtyneesti ja kiiruhti ulos leiristä. Hän loikki vähän matkaa ja saapui sitten pienelle purolle. Savutassu puhdisti käpälänsä ja lähti etsimään sammalta.

Savutassu loikki suu täynnä sammalta nummen poikki kohti leiriä. Taivas oli täyttynyt harmaista pilvistä ja Savutassu tahtoi ehtiä leiriin ennen sadetta. Muuten kuivien makuusammalien metsästys kestäisi koko päivän. Saavuttuaan sisäänkäynnille hän kiristi tahtia nähdessään metsästyspartion palaavan. Partiossa olivat Sudenmarja, Apilahäntä, Takiaiskorva ja tämän oppilas Haukkatassu. Savutassu kiiruhti Sudenmarjan luokse ja pudotti sammaleet.
“Kai me harjoitellaan tänään, Sudenmarja?”
“Toki, mutta hoida klaaninvanhimmat ensin”, Sudenmarja vastasi ja kiiruhti muun partion perään, jotka olivat jo kadonneet leirin sisäänkäyntiin. Savutassu nappasi sammaleet ja meni perässä.

Sadepisarat alkoivat pudota hiljalleen maahan, kun Savutassu kömpi ulos klaaninvanhimpien pesästä. Hän oli väsynyt klaaninvanhimpien hoitamisesta ja Kauraviiksen äärimmäinen tarkkuus oli alkanut käydä Savutassun hermoille oikein toden teolla. Hänelle teki hyvää päästä rentoutumaan. Savutassu asteli tuoresaaliskasalle ja oli juuri nappaamassa siitä myyrää, kun Tiirajuovan terävä ääni pysäytti hänet.
“Savutassu, onko sinulla lupa Sudenmarjalta?” Savutassu astui kauemmas saalikasasta.
“Ei. Menen heti pyytämään.”
“Hyvä. Voisit kyllä ensin viedä vähän tuoresaalista kuningattarille”, Tiirajuova maukui ja lähti kohti Ruostetähteä. Savutassu sähähti turhautuneena. #Se siitä tauosta.# Hän valikoi tuoresaaliskasasta mahdollisimman muhkean kanin. Sen tuoksu tulvahti Savutassun nenään ja hän joutui hillitsemään itseään, ettei olisi hotkaissut jänistä itse. Hän kantoi jäniksen pentutarhaan ja laski sen Varissiiven ja Kettuturkin eteen.
“Tässä vähän tuoresaalista”, Savutassu tokaisi ja astui ulos odottamatta kiitoksia. Hän oli liian nälkäinen ja väsynyt käyttäytyäkseen kunnioittavasti.

Savutassu etsi Sudenmarjaa katseellaan. Hän ei nähnyt mestariaan tuoresaaliskasalla tai muiden kissojen joukossa. #Ehkä hän on soturien pesässä.# Savutassu asteli varovasti soturien pesälle ja kurkisti sisään. Sisällä ei kuitenkaan ollut ketään. Savutassu peruutti ulos ja törmäsi samantien Yöpilveen.
“Anteeksi”, Savutassu mumisi. “Oletko nähnyt Sudenmarjaa?”
“En ole. Hän on varmaan metsästämässä, ken tietää”, Yöpilvi vastasi terävästi ja tunkeutui Savutassun ohi soturien pesään. Savutassu asteli melkeinpä vihaisena Nokkostassun viereen, joka söi ahnaasti päästäistä oppilaiden pesän vierellä. Savutassu lysähti makaamaan Nokkostassun viereen ja päästi vihaisen sihahduksen.
“Mikäs nyt riepoo?” Nokkostassu kysyi suu täynnä lihaa.
“No mikäs tässä. Olen vain touhunnut koko aamun klaaninvanhimpien ja soturien riepoteltavana, enkä ole päässyt harjoittelemaan. Nyt olen kuoleman nälkäinen, enkä voi syödä, koska minulla ei ole lupaa Sudenmarjalta”, Savutassu mourusi äkäisenä ja huiskaisi hännällään.
“Miksi et mene kysymään lupaa Sudenmarjalta?” Nokkostassu kysyi hämmästyneenä. #Ihan, kuin se olisi jotenkin itsestään selvää.#
“Hän ei ole leirissä ja jos lähden etsimään häntä, saan varmasti kunnon läksytyksen”, Savutassu sähähti ja laski päänsä tassuilleen. Nokkostassu nielaisi viimeisen palan päästäistään ja nuoli huuliaan.
“Aika paha juttu. Ehkä saat luvan joltain toiselta soturilta.” Savutassu tuhahti epäuskoisena. Hän ei tehnyt elettäkään, kun Nokkostassu nousi ja ilmoitti lähtevänsä taisteluharjoituksiin Vinhapuron kanssa, vaan jäi makoilemaan kostealle hiekalle.

Savutassu makasi edelleen samassa asennossa, kun Sudenmarja saapui leiriin tuoresaalista kantaen. Savutassu ponnahti pystyyn ja kiiruhti Sudenmarjan luo.
“Saanko syödä?” Sudenmarja asteli piinallisen hitaasti tuoresaaliskasalle, pudotti saaliit siihen ja kysyi:
“Oletko hoitanut klaaninvanhimmat? Mitä muuta olet tehnyt?”
“Kyllä, hoidin klaaninvanhimpia ikuisuuden, olen vienyt tuoresaalista kuningattarille ja odottanut puolikuoliaana, että tulet takaisin ja saan syödä”, Savutassu töksäytti vihoissaan. Sudenmarjan silmät kapenivat viiruiksi.
“Miten sinä mau’ut minulle, Savutassu?”
“Anteeksi. Tarkoitin, että olen poistanut klaaninvanhimpien punkit, hakenut heille kuivat makuusammaleet, vienyt vanhat pois ja vienyt heille tuoresaalista. Vein sitä myös kuningattarille”, Savutassu korjasi.
“Hyvä. Voit syödä ja sen jälkeen lähdemme harjoittelemaan”, Sudenmarja maukui vielä hieman moittivaan sävyyn. Savutassu nyökkäsi ja kiiruhti tuoresaaliskasalle.

Auringon huipun hetki oli juuri mennyt, kun Savutassu istui pienellä kivellä seuraamassa Sudenmarjan opetusta.
“Tänään harjoitellaan saaliin vaanimista. Eri saaliita pitää vaania eri tavoilla. Tiedätkö miten jänistä vaanitaan?” Savutassu empi hetken ja vastasi sitten:
“Ainakin pitää olla todella hiljaa.”
“Niin pitää. Jänikset ovat hyvin herkkiä, nopeita ja niillä on todella hyvä kuulo. Kun vaanit, pysy matalana ja varo askeliasi. Älä laita liikaa painoa tassuille. Yritä päästä mahdollisimman lähelle ja muista aina varmistaa mistä suunnasta tuulee, ettei tuuli vie tuoksuasi jänikselle. Muista myös aina kulkea tuulen alapuolella. Kokeillaanko?” Sudenmarja maukui.
“Mutta en haista yhtään jänistä.”
“Harjoitellaan aluksi pelkkää vaanimista. Myöhemmin harjoittelemme jäniksillä”, Sudenmarja selitti. Savutassu nyökkäsi hieman epävarmasti, mutta hänen olemuksensa oli päättäväinen. Hän hyppäsi alas kiveltä ja pudottautui vaanimisasentoon. #Älä aseta painoa tassuille. Ole tuulen alapuolella.# Savutassu lähti hiipimään varovasti eteenpäin. #Tämähän sujuu hyvin.# Hän muuttui itsevarmemmaksi ja unohti katsoa mihin astui. Hän astui vahingossa pienen risun päälle, joka rasahti äänekkäästi.
“Hiiren papanat”, Savutassu sihahti ja suoristautui. Sudenmarja ei näyttänyt moittivalta.
“Ei se mitään. Se oli todella hyvä yritys. Muista pitää kuitenkin häntäsi matalalla ja katso tarkemmin mihin astut.” Savutassu yritti uudelleen. Hän onnistui hiipimään sulavasti ainakin kaksi jäniksenloikkaa, kunnes tuuli äkkiä vaihtoi suuntaa ja sai hänet horjahtamaan kovalla tuulen puuskalla.
“Hienoa, Savutassu! Haluaisitko nyt kokeilla napata jäniksen?” Sudenmarja ehdotti tyytyväisenä.
“Toki! Voinko mennä?” Savutassu intoili. Jännitys sai hänen viiksensä väpättämään.
“Voit. Yritä saada jänis kiinni pari kertaa. Jos et onnistu, palaa minun luokseni”, Sudenmarja vastasi. Savutassu nyökkäsi ja sukelsi pitkään heinikkoon.

Savutassu istui kyyryssä piilossa heinikon suojissa ja tarkkaili pientä jänistä, joka istui viiden ketunmitan päässä hänestä pienellä, hiekkaisella aukealla. Savutassu pudottautui vaanimisasentoon. Hän hiipi hiiren hiljaa kohti jänistä. #Olen tuulen alapuolella. Nyt vain pitää varmistaa, että en astu risujen tai lehtien päälle.# Savutassu oli ehtinyt vain hännänmitan päähän, kun jänis valpastui. Savutassu pysähtyi, mutta jänis oli jo huomannut hänet ja pinkaissut pakoon. Savutassu syöksähti perään, mutta kompastui kitukasvuiseen katajaan. #Voih! Olen täysi hiirenaivo. Olisi pitänyt katsoa eteeni. Mihin se jänis oikein katosi?# Hän haisteli ilmaa ja sai pian vainun jäniksestä. Hän hiipi jonkin matkaa ja näki saman jäniksen, jota oli äsken vaaninut. Savutassu pudottautui uudestaan vaanimisasentoon ja lähti kohti jänistä. Savutassu ehti hyvän matkaa eteenpäin, kun jänis huomasi hänet ja yritti lähteä pakoon, mutta Savutassu oli nopeampi. Hän syöksähti jäniksen perään, loikkasi suoraan sen niskaan ja antoi sille tappopureman. Hän asteli hiukan kauemmas ja ihaili ensimmäistä saalistaan. #Minä sain sen!# Hän nappasi jäniksen hampaisiinsa ja lähti raahaamaan sitä Sudenmarjalle näytettäväksi.

“Sudenmarja! Sudenmarja! Minä sain jäniksen! Savutassu maukui kovaan ääneen heti huomatessaan Sudenmarjan samaisella kivellä, missä hän oli itse istunut aiemmin.
“Hienoa. Kuinka monta kertaa yritit?” Sudenmarja kysyi ylpeänä lämmin katse silmissään.
“Sain sen heti toisella yrittämällä”, Savutassu vastasi ja istuutui ryhdikkäästi. Sudenmarja räpäytti silmiään hyväksyvästi.
“Tämä saa riittää tältä päivältä. Vie se Tähtisumulle ja sen jälkeen voit syödä jotain, jos klaaninvanhimmat ja kuningattaret ovat jo syöneet. Huomenna pääset mukaan aurinkohuipun partioon ja harjoittelemme lisää metsästystä.”
“Selvä, Sudenmarja”, Savutassu naukui. Hänestä tuntui kieltämättä hieman keljulta antaa ensimmäinen nappaamansa jänis toiselle, mutta hän ei antanut sen häiritä itseään, vaan asteli ylpeänä tuore saalis hampaissaan kohti leiriä ja ansaittua lepotaukoa.
Vastaus:20kp. (Auringon_huippu) :D

~Tirku

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: YÖkaste ,varjoklaani
14.06.2016 11:20
jaahas kiitos yp että sain tietää kirjoitan hakemuksen uusiksi jos niin haluatte teen hakemuksen tänään uusiksi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Liekkipentu, Tuuliklaani
13.06.2016 17:30
Liekkipentu avasi pienet silmänsä ja haukoitteli kuuluvasti. Pikkupentu nousi leveille tassuilleen ja katsoi emoaan ja sitten sisaruksiaan. Päivän ensimmäinen reissu pesän ulkopuolella ei ollut päättänyt hyvin, isä oli saanut hänet ja Yöpennun kiinni. Liekkipentu oli kumminkin nyt valmis yrittämään uudelleen.
"Kuohupentu! Yöpentu!" Hän sihahti matalasti sisarilleen ja tökki noita ei kovinkaan hellästi. Kuohupentu avasi vihreät silmänsä puoliunisena ja Yöpentu nosti päätään silmät yhä kiinni. Varissiipi nukkui kylki kohoillen aavistuksen. Tuo voisi herätä minä hetkenä hyvänsä.
"Alkakaa tulla!" Hän sihahti sisarilleen ja kipitti pesän suulle mahdollisimman äänettömästi. Kahina kertoi, että Kuohupentu oli perässä ja hiljaiset epävarmemmat askelet, että Yöpentukin tuli mukana. Raidallinen kolli loikkasi ulos.

"Minne te luulette menevänne?" Emon ääni kajahti hänen takaansa rauhallisena heti kun hän pääsi ulos. Liekkipennun korvat painuivat luimuun ja hän katsoi hitaasti taakseen. Kuohupentu tuijotti häntä silmät pyöreinä ja Yöpentu oli istahtanut maahan katsomaan Varissiipeä, joka makoili pedillään pää tassujensa päällä, mutta silmät avonaisina.
"Ehheh... Minä halusin mennä ulos ja pyysin Kuohupennun ja Yöpennun mukaan", kolli hymyili hermostuneena leveää virnettään.
"Eikö luvan kysyminen käynyt mielessä? Tämä on jo toinen kerta tänään", hänen emonsa moitti nousten tassuilleen. "Isänne ei ilahtuisi, että olette noin salakavalia", naaras nuolaisi rintaansa pari kertaa ja Liekkipentu nosti korvansa pystyyn.
"Isä oli pentuna yhtä tottelematon!" Hän sai emoltaan kysyvän katseen.
"Mistä sinä niin päättelet?"
"Hän sanoi että jos olemme tulleet yhtään sukuumme, emme mene pentutarhaan kun käsketään", Kuohupentu täydensi. Varissiipi kietaisi häntänsä ympärilleen ja Loimupentu tassutteli takaisin pesään sisälle.
"Hän ei välttämättä viitannut itseensä. Ehkäpä hän tarkoitti Sudenmarjaa, Taivaspentua, Valkeatassua(Vaihoin Kermatassun nimen kun tajusin, että se ei sovi villikissalleXD), Lummesydäntä, Tihkukynttä, Hiekkaturkkia tai veljeään", naaras huomautti. Liekkipentu oli tavannut Sudenmarjan ja kuullut Tihkukynnestä ja Hiekkaturkista, samaten Lummesydämestä, mutta loput eivät olleet tuttuja.
"Ketkä Taivaspentu ja Valkeatassu ovat? Onko isällä veli?" Varissiiven korvat nytkähtivät ja emon ilme oli sellainen nyt mokasin -ilme. Liekkipentu odotti vastausta tapittaen emoaan tiukasti.
"Taivaspentu ja Valkeatassu olivat Hiekkaturkin ja Tihkukynnen toisen pentueen pentuja. Sudenmarjan sisaruksia ja Tiirajuovan nuorempia sisaruksia. Taivaspentu jäi hirviön alle ja Valkeatassu kuoli tautiin. Mitä tulee isänne veljeen... Hänkin on kuollut. On parempi ettette utele asiasta enempää. Se on isällenne arka aihe, selvä?" Kaikki kolme nyökkäsivät, mutta Liekkipentu ei todellakaan aikonut jättää asiaa siihen. Emon silmissä oli ollut pilkahdus levottomuutta ja epävarmuutta. Tuo oli valehdellut. Aivan varmasti. Miksi emo valehteli isän veljestä? Noh, hän nuuhkisi ympärilleen vähän myöhemmin...
"No mutta, halusitteko te lähteä pois tarhasta? Klaaninvanhimmilla olisi varmasti teille jokin hyvä tarina jos viette heille jotain syötävää", Varissiipi naukaisi.
"Joooo! Mennään", Kuohupentu hihkaisi ja lähti kiitämään ulos. Liekkipennulta meni sekuntin sadasosa ennenkuin hän syöksyi siskonsa perään.
"Minä vien jäniksen!" Kuohupentu huusi juostessaan Liekkipennun edellä.
"Epäreilua minä haluan!" Kolli valitti yrittäessään kiriä siskoaan. He olivat tutkineet leiriä jo vähän eilen emon kanssa, joten tuoresaaliskasan ja klaaninvanhimpien pesän löytäminen olisi helppo homma. Liekkipentu jarrutti huomatessaan isänsä saapuvan leiriin partion kanssa. Pieni pentu liukui jonkin matkaa eteenpäin ennenkuin pysähtyi täysin. Hän jäi tuijottamaan isäänsä, joka puolittain laahusti ja puolittain käveli eteenpäin jotenkin väsyneen oloisena. Pentu heilautti häntäänsä hämmentyneenä. Miksi isä näytti tuolta? Liekkipentu oli lähdössä isänsä luo, mutta Kuohupennun huuto keskeytti hänen aikeensa: "Ala tulla Liekkipentu!" Kolli kiepsahti ympäri ja näki raidallisen pennun raahaavan jänistä tuskallisen hitaasti klaaninvanhimpien pesää kohti. Yöpentu sipsutteli Kuohupentua kohti Varissiiven kanssa, joka oli varmaan menossa auttamaan Kuohupentua. Liekkipentu vilkaisi isäänsä vielä pikaisesti ennenkuin lähti siskoaan kohti.
"Minä tulen!" Pentu hihkaisi.

Liekkipentu istui rivissä Yöpennun ja Kuohupennun kanssa Kauraviiksen ja Aamukukan edessä. Varissiipi oli lähtenyt viettämään aikaa Tiirajuovan kanssa ja kolmikko oli jäänyt klaaninvanhimpien luo. Aamukukka kertoi heille tarinaa Veriklaanin taistelusta. Kolmikko kuunteli silmät suurina ja täysin vaiti. Liekkipentu kuvitteli koko taistelun mielessään Aamukukan puhuessa. Suuria, tarunhohtoisia sotureita ja Veriklaanin pahuutta huokuvat riutuneet kissoja, verta mikä vuosi siinä taistelussa, liikkeitä joita käytettiin vihollista vastaan...
"Lopulta Tulitähti voitti Ruoskan. Veriklaani pakeni ja hajosi ja Leijonaklaani voitti", Aamukukka lopetti. "Siinä taistelussa menetettiin monia hienoja sotureita, kuten Valkomyrsky Myrskyklaanin sen aikainen varapäällikkö", naaraan äänensävy oli paljon raskaampi kun tuo puhui kuolleista.
"Minkälainen kissa Tulitähti oli?" Liekkipentu kysyi silmät säihkyen.
"Voimakas ja erittäin rohkea. Hyväsydäminen ja valmis taistelemaan aina ystäviensä ja klaaninsa puolesta", Aamukukka hymyili. "Hän on yksi niistä kissoista joiden tarina jää elämään keskuudessamme"
"Vähän niinkuin isä!" Kuohupentu hihkaisi Liekkipennun kanssa. Aamukukka hymyili ja Kauraviiksi naurahti.
"Isässänne on kyllä jotain samanlaista, mutta teidän ei kannata vertailla muita kissoja toisiin", Kauraviiksi naukui lempeästi.
"Mutta kuulkaas. Teidän vanhempanne taitavat olla tuolla, näettekö? Voisitte käydä sanomassa isällänne hei, nyt kun hänellä on aikaa", Aamukukka ehdotti.
"Joo! Yöpentu ja Liekkipentu tulkaa!" Kuohupentu naukaisi ja kiisi ulos. Yöpentu seurasi hitaammin, mutta pysähtyi pesän suulla katsomaan Liekkipentua.
"Tuletko sinä?"
"Ihan kohta, mene vain edeltä", Liekkipentu naukaisi hymyillen. Yöpentu näytti epävarmalta hetken, mutta nyökkäsi sitten ja katosi näkyvistä.
"Painaako jokin mieltäsi Liekkipentu?" Aamukukka kysyi vetäessään heidän tuoman jäniksen lähemmäs itseään.
"Kysyisin yhden jutun nopeasti, jos ei haittaa", kolli naukaisi.
"Anna palaa. Aamukukka revi minullekin pala, jookos?" Kauraviiksi murahti.
"Isäni... Mitä hänen veljelleen kävi?" Liekkipentu kysyi Aamukukan repäistessä palan jäniksestä Kauraviikselle. Vanha naaras käänsi katseensa pentuun, mutta Liekkipentu piti päänsä pystyssä.
"Tiirajuovan veljelle... Annas kun mietin. Tihkukynnen ja Hiekkaturkin ensimmäinen pentue... Aivan. En oikein tiedä. Hän vain katosi. Varmaan kettu nappasi mukaansa", naaras vastasi lopulta. Liekkipentu kurtisti kulmiaan.
"Miltä hän näytti?"
"Taisi olla musta... Umm... Toinen takakäpälä valkoinen? Ehkä vihreät silmät? Siitä on jo pitkä aika ja en ehtinyt tavata häntä montaa kertaa. Eikä minun vanha muistini muista enään kunnolla menneitä", Aamukukka naukaisi katsoen Kauraviikseä tarkemman tiedon saamiseksi.
"Älä edes katso minua. Minä nukuin melkein kaikilla kerroilla kun Tiirajuova ja Tunturipentu olivat täällä", kolli murahti vastaukseksi. Aamukukka naurahti vähän.
"Oliko hänen nimensä Tunturipentu?" Liekkipentu poimi tärkeät tiedot vanhusten keskustelusta. Aamukukka heilautti korviaan.
"Taisi olla... Mistä moinen uteliaisuus?"
"Ei mistään. Kiitos, minun pitää mennä!" Liekkipentu kipitti ulos pesästä. Kauraviiksi ja Aamukukka vaihtoivat katseita hänen mentyään pesässä.

Tunturipentu... Musta kolli, mahdollisesti valkea käpälä ja oletettavasti vihreät silmät. Kukaan ei näyttänyt tietävän mihin hän kuoli tai mikä hänet tappoi... Liekkipentu oli entistä varmempi, että Varissiipi oli valehdellut hänelle. Ehkei hänen setänsä sittenkään ollut kuollut.
>Minä otan siitä selvää!< Pieni kolli päätti. Mutta hän selvittäisi tämän itse. Eihän halunnut Kuohupennun apua, tuo kumminkin puhuisi ohi suunsa. Mutta Yöpentu...
>Ei selvitän tämän itse. En sotke muita tähän mukaan. Yksin on helpoin työskennellä< Sitä paitsi sitten kun tai jos hän jäisi kiinni, hän ei halunnut sisartensa joutuvan pulaan hänen touhujensa vuoksi.
>Tunturipentu tai mikä nimesi nyt ikinä onkaan odota vain! Minä selvitän tämän sotkun!< Liekkipentu uhosi katse taivasta kohti kipittäessään perheensä luo.

// Jei Liekin eka tarina :D Varotan vain jo valmiiks et älkää hämmästykö jos jossai lukee Liekkipennun sijaan Loimupentu, koska kirjotin yli puolet tarinasta Loimupentu -nimellä, sotkin nimittäin erään toisen hahmoni nimeltä Loimumieli jollain ihmeen tavalla Liekkipentuun en ees tiiä miten XD Yritin korjata kaiken, mut jtn saatto päästä silmien ohi. Alan väkertää seuraavaks pikkuisen Sateen tarinaa, joten bye bye:D
Vastaus:17kp. Onko Pikkupentu siis hahmo vai kirjoitusvirhe? :D

~Tirku

 

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kettuturkki, Tuuliklaani
12.06.2016 18:43
Pieni tuulenvire pyyhkäisi Tuuliklaanin leirin poikki ja pensaat heilahtivat yötuulessa. Taivas oli pilvessä ja yö oli pimeä. Kaikki leirissä olijat nukkuivat – paitsi Takiaiskorva jolla oli yövahtivuoro, ja punaruskea, vihreäsilmäinen naaras, Kettuturkki. Kettuturkki makasi valveilla pentutarhassa Kuulaspentu, Heinäpentu ja Ruusupentu vierellään. Pennut olivat käpertyneet vierekkäin emonsa kylkeen kiinni. Ruusupentu sekä Heinäpentu hytisivät silloin tällöin kylmästä, vaikka olikin viherlehti ja ilma oli painostava sekä kuuma. Kuulaspennun turkki oli paksumpi kuin sisartensa ja tämä ei hytissyt kylmissään – päinvastoin! Pentu pyöri ja hyöri paljon koska tällä oli varmasti kuuma. Kettuturkki valvoi nykyään paljon yöllä. Ei sen takia, että Kuulaspennun vääntelehtiminen olisi pitänyt naaraan valveilla. Ei sen takia, että hän lämmittäisi pentujaan yöllä, sillä Heinäpentu ja Ruusupentu palelivat kun kylmä yötuuli puhalsi leiriin. Kettuturkki valvoi siksi, että hän ei saanut sitä ruskeaa, vihreäsilmäistä naarasta mielestään. Se vaivasi häntä aina, ja päivällä hän ei saanut ajatella rauhassa. Pennut täyttivät hänen mielensä aina joka päivä, mutta yö, yö, oli Kettuturkin omaa aikaa kun hän sai ajatella yksin, ilman muita. Yksin.

Kettuturkki siirsi Kuulaspentua lähemmäs sisariaan sillä kolli oli ajautunut poispäin heistä yrittäessään vähentää kuumaa oloaan. Punaruskea naaras vilkaisi taivaalle jännittäessään jalkansa ja noustessaan ylös. Taivas oli pilvessä ja ilmassa leijui sateen tuoksu. Naaras ravisteli turkistaan varovaisesti sammalhiput pois. Hän katsahti tuska silmissään pentuihinsa. Ei hän halunnut jättää heitä yksin. Ei milloinkaan. Nyt vain oli pakko. ”Minä tulen takaisin, minä tulen aina takaisin”, Kettuturkki kuiskasi hellästi pennuillensa, kaikille vuorotellen. Sitten hän katsoi vielä hetken pentujaan tuskaisesti ennen kuin repäisi katseensa nukkuvista pennuistaan.
Kettuturkki hiipi hiljaa pentutarhan suuaukolle ja kurkisti varovaisesti leirin aukealle. Takiaiskorva istui leirin suuaukolla ja katseli kauas nummille. Kettuturkki kyyristyi matalaksi toivoen samalla hartaasti, ettei kolli kääntyisi juuri nyt ympäri. Takiaiskorva ei kuitenkaan irrottanut katsettaan Tuuliklaanin reviiriltä. Kettuturkki lähti hiipimään kohti tarpeidentekopaikkaa vetäen kynnet sisään ja varoen astumasta yhdenkään kuivan heinän tai oksan päälle. Hän asetti tassunsa huolellisesti ja pehmeästi maahan niin että hänen tassujensa laskeutumisesta kuuluisi ääntä. Veri kohisi Kettuturkin korvissaan kun hän hiippaili leirin poikki. Punaruskea naaras luikahti tarpeidentekopaikalle ja hengähti helpotuksesta. Takiaiskorva ei ollut huomannut häntä. Hän livahti tarpeidentekopaikan seinämässä olevasta raosta ulos leiristä, kenenkään huomaamatta. Kettuturkki vilkaisi vielä olkansa yli leiriin. Hänen mieleensä työntyi kuva nukkuvista pennuista jotka ääntelivät unissaan: ”Emo, emo! Missä olet?!” Naaraan korvat luimistuivat ja tämä vavahti katumuksesta mutta tämä työnsi ajatuksen väkipakolla pois mielestään. Nyt ei pitänyt murehtia pennuista, nyt oli toimittava. Hänen täytyi selvittää, kuka Nessa oli. Hänen täytyi.

---

Kettuturkki juoksi nurmirinteen poikki tähyillen koko ajan ympärilleen ja säpsähdellen pienimmästäkin tuulenvireestä tai poikki napsahtavasta risusta hänen jalkojensa alla. Kuu pilkisti aina välillä paksun pilvikerrosten välistä ja loi hopeisen valon maahan. Jossain kaukana jyrähti ukkonen ja Kettuturkin kynnet työntyivät esiin. Hän lisäsi vauhtia ja kiisi ruohotilkkujen yli. Kun hevospaikka ilmaantui näkyviin, Kettuturkki näki silmänurkastaan vilahtavan jotain. Hän pysähtyi niille sijoilleen lakaten hengittämästä. Kettuturkki nielaisi tyhjää ja sydän väpätti haljetakseen hänen rinnassaan. Naaraasta tuntui että hänen sydämensä hakkasi niin lujaa että kohta koko Tuuliklaanin leiri heräisi siihen. Hätäännys hiipi Kettuturkin suoniin kun tämä kyyristyi maata vasten kaikki aistit yht´äkkiä teroitettuina. Naaras raotti hieman suutaan ja veti sisälleen yön eri hajuja pysytellen niin liikkumatta kuin suinkin kun tekosyyt ajoivat toisiaan takaa naaraan päässä – valmiina jos se oli joku Tuuliklaanilainen. Kettuturkki haistoi hevospaikan, lähestyvän sateen ja… Kettuturkki erotteli hajut nopeasi mutta tarkasti toisistaan ja huokaisi helpotuksesta. Se varjo, jonka hän oli nähnyt, olikin vain pensaasta pois juokseva jänis joka oli säikähtänyt Kettuturkkia. Naaras nousi seisomaan aistit edelleen valppaina. Pakokauhu alkoi lientyä ja Kettuturkki pakotti jalkansa taas liikkeelle. Hän ravasi heinikon poikki kohti latoa – kohti toivomiaan vastauksia. Naaras juoksi ohi hevospaikan ja katseli nukkuvia eläimiä jotka olivat yhdessä rykelmässä. Ne olivat isoja ja niiden kovat käpälät voisivat helposti murskata kissan jos sattui eksymään niiden tielle. Lato lähestyi ja Kettuturkki hämmästeli sen suuruutta. Kun naaras oli noin neljäsosakuu sitten piiloutunut latoon, hän ei ollut ehtinyt ajatella miten valtava se oli. Silloin oli ollut tärkeää päästä piiloon. Nyt kun Kettuturkki oli pysähtynyt ladon eteen hän värisi kun hänen katseensa vilisti ladon seinää pitkin yhä ylemmäs, ja ylemmäs. Tuntui kuin lato olisi jatkunut taivaisiin. Kettuturkki otti varovaisesti muutaman askeleen kohti latoa. Hän lähestyi hitaasti latoa, kunnioittaen sitä, ja sen sisällä asuvaa kissaa. Kettuturkki ei heti huomannut sitä reikää josta hän oli edellisellä kerralla luikahtanut sisään. Kun Kettuturkki asteli vielä hitusen lähemmäs latoa, hän huomasi vihdoin pienen reiän josta pieni naaras mahtuisi juuri ja juuri sisään. Punaruskea naaras keräsi rohkeutensa ja ahtautui reiästä sisään latoon.

Ladossa oli sysipimeää. Kettuturkki ei nähnyt siellä mitään, ei edes omia tassujaan. Ladossa haisi kummalliselta, ummehtuneelta. Aukosta, josta hän oli luikahtanut sisään virtasi himmeää valoa kun kuu kävi näyttäytymässä pilvien raosta. Sitten pilvi peitti kuun, ja latoon ei mikään valo päässyt tunkeutumaan. Pelko alkoi nuolla Kettuturkin tassuja ja hän kyyristyi korvat luimussa ja karvat pörrössä maahan. Kettuturkki ajatteli hädissään että hän palaisi leiriin kun pelko oli jo melkein hukuttanut hänet alleen. Hän perääntyi askeleen ja hengitti nopeasti. Kettuturkki avasi suunsa huutaakseen jotain, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, hukkuivat hänen omaan pelkoonsa.
Sitten, Kettuturkin mieleen ajelehti katkonainen kuvasarja. Pimeys, samanlainen läpitunkematon pimeys kuin nyt, lohduttava ääni joka kertoi, että pimeyttä ei tarvinnut pelätä, sitä täytyi kunnioittaa, silloin se ei tekisi mitään. Karhea ja lämmin kieli nuolaisemassa selkää, sama, ummehtunut ladon haju kutittamassa nenää. Kettuturkki tunsi pelon valuvan hänestä vähitellen pois. Hitaasti, hyvin hitaasti, hän nousi seisomaan. Naaras hengitti syvään, istuutui ja sulki silmänsä. Tuo muisto, oli saanut hänet hämilleen. Ei hän ollut koskaan kokenut tuollaista. Ei hän ollut koskaan aikaisemmin ollut täällä ladossa – jos siis ei otettu lukuun sitä kertaa kun hän oli piiloutunut tänne. Kettuturkki yritti muistaa enemmän, hän halusi ymmärtää. Mutta muistot lipesivät hänen otteestaan ja katosivat pimeyteen.
Kettuturkki avasi silmänsä ja hätkähti sillä hän ei muistanut että ladossa oli niin pimeää. Vähitellen Kettuturkin ilmät sopeutuivat pimeään ja hän erotti juuri ja juuri harmaat heinäkasat. Sitten naaras muisti, miksi hän oli tänne tullut. Nessa. Kettuturkin täytyi saada puhua Nessan kanssa. Täytyi. Silloin sade alkoi rummuttamaan ladon kattoa ja Kettuturkki oli pompata säikähdyksestä ilmaan. Kun hänen hengityksensä oli tasaantunut, naaras avasi suunsa uudestaan.
”Nessa?” Vastausta ei kuulunut. ”Nessa?” Kettuturkki kysyi uudestaan, tällä kertaa hieman kovempaa. Ei mitään. #Ehkä Nessa on lähtenyt ulos#, Kettuturkki ajatteli turhautuneena. Hän kääntyi ympäri ja ajatteli osittain helpottuneena ettei hänen tarvitsisikaan kohdata tuota kissaa. Kettuturkki asteli pimeässä kohti aukkoa, josta hän oli tullut latoon, kun ääni pysäytti hänet.
”Asiasi?” Nessa. Kettuturkin sydän hypähti ja hän kääntyi ympäri. Kettuturkki ei saanut selvää omien tunteidensa sekaisuudesta. Oliko hän iloinen kun kuuli Nessan? Oliko hän turhautunut vai vihainen kun hän huomasi Nessan joka istui hänen edessään? ”Nessa.” Sanat takertuivat Kettuturkin kurkkuun mutta hän pakotti ne ulos. Jokin Nessan suorapuheisuudessa tuntui tutulta. Kettuturkki hämmentyi taas ja hän ei saanut sanoja suustaan, ei saanut suustaan huolella valmisteltuja ja harjoiteltuja kysymyksiä. Nessa vain istui Kettuturkin edessä vihreät silmät loistaen kirkkaasti pimeässä. Kettuturkin katse jäi loukkuun noihin silmiin, hän hämmentyi entisestään sillä katse tuntui niin tutulta. Naaras aukoi suutaan äänettömästi ja Nessa tuijotti häntä. Sitten Kettuturkki istuutui, karaisi kurkkuaan ja sanoi takellellen:
”Minulla olisi… tuota, hieman kysyttävää sinulta.” Kettuturkki painoi päänsä ja uskaltautui hetken kuluttua vilkaisemaan Nessaa. Tämä istui edelleen hänen edessään ja oli tuskin liikahtanutkaan. Nessa kuitenkin nyökkäsi hivenen ja Kettuturkki siirsi katseensa naaraan silmiin. Kettuturkki siirteli tassujaan vaivautuneena ja kangerteli sanoissaan kysyessään ensimmäisen kysymyksensä.
”Tuota… Öhmm… Tietäisitkö sinä… tietäisitkö sinä miksi minulle tulee aina... kummallinen olo kun olen kanssasi? Aivan, aivan kuin olisin tavannut sinut ennenkin, kuin… kuin meillä olisi jotain… yhteistä?” Kettuturkki kysyi epävarmasti. Nessa vain tuijotti häntä. Jokin noissa vihreissä silmissä teki Kettuturkin olon hämmentyneeksi, mutta kun hän yritti keksiä mikä, ajatukset sumenivat ja sekoittuivat keskenään ja häipyivät lopulta pois kokonaan.
”Sinä saat minun oloni hämmentyneeksi ja sekavaksi. Ja sitten luulen muistavani jotain, mutta muisto karkaa otteestani ja olen taas lähtöpisteessä.”
Kettuturkin lausahduksen jälkeen syntyi kiusallinen hiljaisuus ja Kettuturkki tuijotteli häpeissään tassujaan kun hänen kasojansa kuumotti. Kettuturkki ei kestänyt Nessan läpitunkevaa tuijotusta vaan rykäisi kun kiusallista hiljaisuutta oli kestänyt jo jonkin aikaa. Nessa hätkähti. Sitten hän naukui hitaasti, sana kerrallaan:
”Jospa antaisit muistojesi ajelehtia pois luotasi, päästää ne uusille vesille ja odottaa että ne palaavat luoksesi, sillä aina on tuleva myrsky joka palauttaa ne taas luoksesi.” Kettuturkki räpytteli ihmeissään ja katseli Nessaa. Kettuturkki ja Nessa istuivat siinä hiljaisuuden vallitessa, tutkailen toisiaan. Kettuturkki yritti pitää muistot jotka ajelehtivat hajanaisesti hänen mieleensä, itsellään, mutta ne lipuivat aina vain kauemmaksi. Hän ei ymmärtänyt Nessan sanoja. Hän halusi ymmärtää eikä hän ymmärtäisi yhtään enempää jos hän päästäisi muistot pois mielestään. Kettuturkki yritti selkeyttää sekavia ajatuksiaan mutta turaan. Silloin kuului ukkosen jyrähdys ja Kettuturkki hätkähti. Hän puristi silmänsä tiukasti kiinni, yritti jälleen kerran tuloksetta selkiyttää ajatuksiaan jotta voisi kysyä Nessalta vielä jotain, saada muodostettua sanoja, lauseita. Mutta kun hän avasi silmänsä, Nessa oli kadonnut.

---

Kettuturkki juoksi nopeasti leiriin kun sade piiskasi hänen kasvojaan. Hänen turkkinsa oli kastunut jo läpimäräksi, sillä vettä satoi kaatamalla. Kettuturkki lisäsi vauhtia kun leiri näkyi edessäpäin. Hän livahti tarpeidentekopaikan seinämässä olevasta aukosta sisään leiriin ja ravisteli turkkinsa niin hyvin kuivaksi kuin vain taisi. Kylmä hiipi hänen suoniinsa nyt kun naaras ei enää juossut. Kettuturkki kyyristyi matalasi ja katseli leiriin. Apilahäntä istui nyt leirin suuaukolla, tuijottaen hajamielisen näköisenä pentutarhan suuntaan. Kettuturkki murahti hiljaa turhautuneena. Tämä tästä vielä puuttui. Jos Apilahäntä saisi tietää että Kettuturkki oli käynyt yöllä ulkona ja jättänyt pennut yksin… Voi mikä sotku siitä syntyisikään. Kettuturkin mieleen nousi viha, puhdas viha sitä ylisuojelevaa luonteenpiirrettä kohtaan joka oli Apilahännässä. Kettuturkin silmä kaventuivat viiruiksi ja hän nousi seisomaan ja suoristautui. Naaras asteli ylimielisenä tarpeidentekopaikalta kohti pentutarhaa. Apilahäntä huomasi hänet heti ja hänen silmänsä levisivät järkytyksestä. Hän aukoi suutaan mutta ääntäkään ei kuulunut. Kettuturkki pysähtyi Apilahännän kohdalle ja istui hienostuneesti alas.
”Missä sinä olet ollut? Oletko sinä jättänyt pentumme yksin?!” Apilahäntä kysyi järkyttyneen näköisenä alkaen sitten nuolemaan Kettuturkin sateesta märkää turkkia. Kettuturkki kavahti taaemmas ja Apilahäntä katsoi häntä kummissaan. ”Mitä nyt?” hän kysyi hämmentyneenä Kettuturkilta. Hän katseli Kettuturkkia kummastuneena sillä hän ei ymmärtänyt miksi Kettuturkki käyttäytyi noin. ”Ai mitä nyt. No minäpä kerron että mitä nyt!” Kettuturkin ääni kohosi hänen puhuessaan Apilahännälle. Viha, oli nyt täyttänyt hänen ruumiinsa joka solun. Se oli tunkeutunut hänen aisteihinsa ja hänen täytyisi päästä purkamaan se. Hän ei haluaisi olla koko ajan jonkun vahdittavana. ”En halua että juokset koko ajan perässäni katsomassa mitä teen! Olen kyllästynyt siihen!” Kettuturkki huusi vihreät silmät leiskuen. Muut alkoivat heräillä Kettuturkin huutoon ja pentutarhassa pennut alkoivat miukumaan hätääntyneenä, mutta Kettuturkki vähät välitti. Muutama uninen oppilas hoippui ihmeissään aukealle. Apilahäntä vain tuijotti Kettuturkkia. Hänen kasvoiltaan kuulsi rakkaus ja surullisuus mutta sitten hänen kasvonsa sulkeutuivat naamioksi, jonka läpi Kettuturkki ei nähnyt.
”Hyvä on”, Apilahäntä sanoi kylmästi ja kääntyi poispäin. Aukealle tulleet kissat katselivat kummissaan kun Kettuturkki marssi vihaisena pentutarhaan jättäen jälkeensä vesivanan.
Kettuturkki asteli pentutarhaan ja lysähti sammalille. Ruusupentu, Heinäpentu ja Kuulaspentu olivat heränneet ja kaikki vikisivät hätääntyneenä. Pennut painautuivat kiinni emoonsa kun tämä kävi makuulle. Pennut näyttivät säikähtäneiltä kun heidän emonsa oli niin vihainen. Kettuturkki kuitenkin pakotti kasvoilleen lempeän hymyn.
”Noniin, rauhoittukaapa sitten pennut. Ei ole mitään hätää. Emo pitää teistä huolen”, Kettuturkki maukui hellästi. Hän nuolaisi kaikkien pentujensa päätä ja sanoi sitten:
”Nyt nukkumaan. Huomenna taas leikitään ja tehdään kaikkea kivaa.” Pennut rahoittuivat ja nukahtivat vähitellen. Leiriinkin laskeutui pian hiljaisuus. Kettuturkki ei kuitenkaan saanut unta. Hänen mielessään ajatukset kävivät niin kuumina että naaras ei olisi hämmästynyt vaikka hänen korvistaan olisi purkautunut höyryä. Miksi Nessa oli niin salaperäinen? Miksi hän oli käskenyt Kettuturkkia päästämään muistot otteestaan? Kettuturkki ei varmastikaan päästäisi muistojaan otteestaan. Kettuturkki kihisi kiukusta ja hän ei ymmärtänyt miten Nessa olikin niin ärsyttävä kun tämä ei voinut selittää Kettuturkille mitään. Ja voi, miten Apilahäntä olikin niin raivostuttava käytöksellään? Kettuturkki ei kestänyt enää ympärillään olevia kissoja, kaikki olivat omalla tavallaan niin raivostuttavia. Naaras nousi seisomaan ja tassutti pentutarhan suuaukolle. Ketään ei ollut hereillä leirissä, Apilahäntä oli ilmeisesti mennyt jonnekin. Kettuturkki asteli vihaisena leiristä ulos sateeseen. Sade kasteli hänet hetkessä läpimäräksi mutta Kettuturkki ei piitannut siitä. Nyt hänen oli vain päästävä pois, hänen oli saatava olla yksin. Kettuturkki lähti juoksemaan kohti Myrskyklaanin rajaa. Hänen olisi päästävä paikkaan, jossa hän saattaisi olla yksin, paikkaan, jossa hän voisi kuitenkin olla kissojen ympäröimänä mutta silti yksin. Kettuturkki tiesi tuollaisen paikan. Hän tiesi sen vallan mainiosti. Hän oli löytänyt sen itse eksyttyään. Hän saisi rauhoittua siellä. Hän tiesi sen paikan. Tiesi.
Ja se paikka, oli Kuulampi.

---

Kettuturkki pysähtyi liukastellen ja lipsuen Kuulammen tultua näkyviin. Hän hengitti raskaasti, kyljet kohoillen pitkän juoksumatkan jälkeen. Jo tuo juostu matka oli auttanut. Kettuturkki ei enää ollut suutuksissaan. Nyt sen tilalle oli asettunut tyhjyys, kuin hän olisi menettänyt jotain, kuin hänen sisältään puuttuisi iso pala. Kettuturkki asteli turtana kohti Kuulampea. Hän tunsi tassujensa alla painallukset joita ei kuitenkaan nähnyt. Vesi ropisi hiljalleen Kuulammen pintaan kun Kettuturkki asteli sitä kohti. Hän ei välittänyt sateesta. Hän kyyristyi lammen yläpuolelle ja katsoi omaa kuvaansa veden pinnasta. Hänen kuvansa muutti koko ajan muotoa kun pisarat tipahtelivat sen pintaan. #Minä muutun, koko ajan#, Kettuturkki pani merkille. Sitten hän näki heijastuksena veden pinnassa toisen kissan. Valkoisen, pienen, pennun.
”Kielopentu”, Kettuturkki kuiskasi. Juuri silloin hän kuuli taas Kielopennun sanat:
”Huolehdi ja hoivaa pentujasi, älä päästä heitä. Älä anna heidän ajautua väärään suuntaan…” Kettuturkki katseli jähmettyneenä Kielopennun kuvajaista vedessä. Hän ei vieläkään ymmärtänyt Kielopennun sanoja. Kyllä, hänellä oli kolme tervettä pentua, mutta miten he voisivat ajautua väärään suuntaan? Ruusupentu oli kyllä innokas ja ajautui useasti hankaluuksiin mutta hän kuitenkin ymmärsi mikä oli oikein ja mikä väärin. Heinäpentu oli aika rauhallinen mutta joskus tämä menetti hermonsa kokonaan ja oli kerran hyökännyt Ruusupennun päälle! Harmitonhan oli tuo tappelu ollut mutta kyllä hän häpesi sen jälkeen, eli varmasti kolli ymmärsi tehneensä väärin. Kuulaspentu taas ei tehnyt kenellekään pahaa mutta saattoi joskus tulla sisarustensa kanssa kiellettyyn leikkiin – esimerkiksi leirin tutkimiseen – mukaan. Mitä Kielopentu siis tarkoitti? Kettuturkki pähkäili tuota asiaa ja hänen kuumat aivonsa hämmentyivät. Kettuturkki aikoi juuri kysyä lisää Kielopennulta, selvittää lisää mutta kun suuri pisara osui lammen pintaan, Kielopentu katosi.
Kettuturkki perääntyi lammen rannasta ruohikolle istumaan. Hän oli hämmentynyt Nessan sanoista, ärsyyntynyt Apilahännän käytöksestä, ihmeissään Kielopennun sanoista: Mitä pentu oikein tarkoitti niillä? Kettuturkki älähti turhautuneena ja hän ajatteli menevänsä emonsa Valkohännän luo. Se auttaisi varmasti – oli aina auttanut. Kettuturkki uskotteli itsellensä niin vaikka sisimmässään hän tiesi ettei se auttaisi, ei enää sillä hän tiesi jotain, jotain mitä ei aivan vielä ollut ymmärtänyt. Kettuturkki ponkaisi seisomaan ja lähti laahustamaan kohti leiriä, raskas paino rinnassaan. Tuntui kuin hänellä olisi ollut monta isoa kivenmurikkaa vatsassaan ja hän joutuisi kantamaan niitä aina. Naaras ei nähnyt ympärillään olevaa maailmaa kävellessään turtana kohti leiriä. Kettuturkin matka taittui hitaasti sillä tämä siirsi jalkojaan hitaasti eteenpäin, pakottaen ne liikkumaan. Aamu oli valjennut ja sade lakannut, kun Kettuturkki näki vihdoin leirin. Hän asteli surkeana leiriin eikä kukaan kaikeksi onneksi kysynyt häneltä mitään vaikka Kettuturkin turkkia poltteli kaikkien kissojen katseet. Naaras asteli pentutarhaan ja käveli raskain askelin emonsa luo. Valkohäntä istui Kettuturkin pentujen vierellä rauhoitellen vikiseviä pentuja. Kun tämä huomasi Kettuturkin, hän juoksi kiireesti tämän luo. Kettuturkki nojautui emoonsa ja tämä saattoi hänet sammalille joihin Kettuturkki vajosi voihkaisten uupuneena. Valkohäntä laskeutui Kettuturkin vierelle ja silitti hännällä tämän lapaa. Kettuturkki rauhoittui ja sulki silmänsä. Mutta siltikin, Kettuturkki ei voinut olla huomaamatta miten Valkohännän rauhoittelutapa jota hän käytti kun Kettuturkki oli vielä pentu, tuntui oudolta ja kummalliselta. Se ei tuntunut siltä kuin sen olisi kuulunut. Kuin Valkohäntä olisi ollut vieras kissa, jota hän ei tuntenut.

// Noniiin, nyt on Ketulle tarina valmis.
Mietin muuten sellaista asiaa (tää asia kuuluis varmaan höpinöihin mut en jaksa kirjottaa tätä sinne... xd) että haittaisiko sinua Phi (jos nyt satut tämän lukemaan) vaikka Heinäpennusta ja Ruusupennusta tulisi oppilaita ja Kuulaspentu jäisi jonkun jutun (esim. loukkaantumisen) takia piemmäksi ajaksi pentutarhaan? Tämä siksi että Murmeli imotti viekussa eroavansa ja jos Ruusupennun jättää NPC:ksi niin sitten minun ei tarvitsisi odottaa että Kuulaspentu saa kasaan tareeksi kp:ita oppilaaksi pääsemiseksi vaan voisin kirjoittaa Heinällä koska mulle on iskenyt aivan kamala tarinankirjoittamiskuume... :) Ajattelin myös sitä että Kuulaspentu saisi siitä lisää "syitä" kääntyä pimeälle puolelle sillä kuitekin se jossain vaiheessa luopuu uskostaan Tähtiklaniin... Toivottavasti ymmäsit Phi XD (Ja toivottavasti ennen kaikkea luet tämän koska laiskana ihmisenä en jaksanut kirjoittaa tätä höpöihin...)
Vastaus:Vastaan ensin kysymykseesi: oppilaaksi pääsemisessä viivästyminen on hyvä juonenkäänne Kuulaalle. Olen vähän nihkeästi tosiaan kirjoitellut täällä tarinoita... ajan puutteen lisäksi myös sen takia, että muita YP:eitä ei pyöri paljon paikalla, niin tarinani jäävät arvostelematta, ja motivaatio meinaa vähän lopahtaa. Siis tarinoimisen suhteen, tykkään kyllä ylläpitää sivustoa niin pitkään kuin suinkin ehdin käyttää tarpeeksi aikaa tähän.

Sitten itse tarinasta: Paljon jännittävää tapahtumaa sait tarinaan pelkästään vuoropuheluista, melkein kiivain oli tuo sananvaihto Apilahännän ja Kettuturkin välillä. Hyvää virheetöntä tekstiä myös. Onpas Kettuturkki nyt kahtaalle revitty ja ahdistunut. Kunpa se voisi saada selkeämpiä vastauksia, Kielopentu ja Nessa ovat molemmat kuin jotain viisaita vanhoja pappoja joista ei meinaa irrota mitään järkevää XD ehkä siksi kun ne itse tietävät niin paljon Kettua enemmän eivätkä osaa asettua tämän nahkoihin. Voisin Ketun retkiä sen verran liittää Kuulaan tarinaan, että jos se olisi pentukolmikosta se joka eniten kärsisi Kettuturkin harhamatkoista, rakennetaanpas sille nyt oikein kunnon traagisen rikkinäinen pentutausta ohjaamaan pimeälle puolelle :P

Saat tästä pitkästä hienosta tarinasta 42 kp

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Yöpentu, Tuuliklaani
12.06.2016 12:12
Avasin silmäni pentutarhan hämärässä valossa. Liekkipentu ja Kuohupentu nukkuivat edelleen Varissiiven vierellä. Nousin huterasti tassuilleni, ja astelin ympäri pesää. Kun olin käynyt sen läpi, ainoana mielenkiintoisena asiana huomattu sammalpallo, astelin vaivihkaa Liekkipennun luo. Tökkäsin veljeäni kuonollani, että hän heräisi. Kun Liekkupentu ei herännyt vaikka kuinka tökin, yritin saada Kuohupennun hereille, tosin turhaan.
"Minä en ikinä ole heille tuollainen, kyllä minä heräisin jos jompi kumpi tarvitsisi seuraa", tuhahdin itsekseni. Olin menossa leikkimään yksinäisellä sammalpallolla, kun kuulin Liekkipennun tuhisevan. Käännyin innoissani ympäri, mutta sitten tajusin kollin vain tuhisseen unissaan samalla kun kääntyi.
Kiersin vielä kerran pentutarhan läpi, jonka jälkeen yritin vielä herätellä Liekkipentua ja Kuohupentua, mutta molemmat olivat sikeässä unessa. Katsahdin ulos pentutarhan suuaukosta. Katsahdin vielä sisaruksiini ja emooni, jolloin lähdin hiljaa astelemaan ulos päin. Juuri kun olin astumassa ulos pesästä, kuulin rasahduksen takaani. Käännyin ripeästi ympäri, ja huomasin Liekkipennun heränneen.
"Heräsithän sinä", naukaisin. Liekkipentu naurahti, jonka jälkeen haukoitteli makeasti.
"Minne sinä olet menossa?" kolli kysyi, ja asteli minun rinnalleni.
"En minnekään, nyt kun sinä olet seuranani", naukaisin iloisesti. Kolli naurahti:
"Nythän me vasta lähdemmekin tutkimaan koko leirin, jonka jälkeen menemme tutkimaan kaikki Tuuliklaanin rajat!" kolli hihkaisi ja asteli ulos. Emmin hieman, mutta seurasin sitten veljeäni. Jonkunhan piti katsoa hänen perään, ja emo oli Kuohupennun luona.
Kun astelin ulos, aurinko häikäisi. Emo oli käskenyt olla katsomatta suoraan siihen, tai voi sokeutua. Kun katselin ympärilleni, tajusin että leirissä oli jo täysi hulina päällä. Etsin katseellani Liekkipennun, jonka jälkeen juoksin tämän luokse. Liekkipentu oli päällikön pesän luona tutkiskelemassa.
"Jonain päivänä minusta tulee Tuuliklaanin päällikkö!" kolli hihkaisi. Naurahdin hieman.
"Ennen sinua on isä, ja sinä olet liian utelias päälliköksi. Minusta tulisi hyvä päällikkö!" sanoin ylpeästi. Liekkipentu rupesi nauramaan erittäin äänekkäästi. Silloin jokin hahmo peitti auringon, ja kun katsoin varjon aiheuttajaa, tunnistin tutun turkin.
"Isä!" minä hihkaisin, ja Liekkipentu katsahti suureen kolliin päin.
"Pienien pentujen kuuluu pysytellä pentutarhassa emonsa luona. Tulkaa, niin saatan teidät takaisin", Tiirajuova sanoi tyynesti.
"Emme tarvitse saattajaa, osaamme me itsekin mennä takaisin pesään", Liekkipentu sanoi.
"Niin varmasti osaisittekin, mutta jos olette yhtään tulleet sukuunne, te ette mene sinne" Tiirajuova naurahti, ja tuuppasi Liekkipentua pentutarhaa kohti.
> Minulla on niin suuri ja mahtava isä! < ajattelin ylpeänä samalla, kun tassuttelin takaisin pentutarhaan.

// Vähän tönkkö aloitus, en ole pitkään aikaan kirjoittanut tarinoita :'D Mutta toivottavasti tämä pätkä kelpaa :)
Vastaus:Hieno aloitustarina, Yöpentu on tosi suloinen hahmo <3 Teksti oli virheetöntä ja sujuvaa. Lisää vain tekstille pituutta niin alkaa syntyä upeita tarinakokonaisuuksia näillä eväillä :)

Saat 12 kp

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Savutassu, Tuuliklaani
12.06.2016 08:17
Savutassu räpytteli silmiään kirkkaassa hiirenkorvan aamu auringossa, joka tulvi oppilaiden pesään suoraan Savutassun makuualustalle. Hän katseli ympärilleen ja huomasi vain Niittytassun ja Kanitassun olevan enää pesässä. Savutassu venytteli hartaasti jäseniään ja haukotteli leveästi. Sitten hän nousi vastahakoisesti tassuilleen ja suuntasi ulos.

Heti Savutassun astuttua ulos, Nokkostassu kiiruhti hänen luokseen.
“Savutassu, tule! Vinhapuro ja Sudenmarja lupasivat viedä meidät tutustumaan Tuuliklaanin reviiriin!” Nokkostassu vouhotti innokkaasti.
“Ensimmäinen päivämme oppilaina, tiedän kyllä”, Savutassu vastasi hieman viileään sävyyn ja alkoi nuolla turkkiaan siistiksi. Nokkostassun silmät kiiluivat.
“Älä viitsi olla tylsä karvapallo. Innostuisit vähän! Käyttäydyt muutenkin välillä, kuin vatsakivuista kärsivä vanhus.”
“Itse olet pöhkö hiiren aivo”, Savutassu sähähti vastaukseksi. Nokkostassu tyytyi hymähtämään leikkisästi.
“Tuletteko te kaksi? Vai jäättekö mielummin leiriin kinastelemaan koko päiväksi?” Sudenmarja kysyi huvittuneena, joka oli saapunut soturien pesästä juuri kuullakseen keskustelun. Savutassu ja Nokkostassu pinkaisivat mitään sanomatta Sudenmarjan perään, joka asteli kohti leirin uloskäyntiä.

Savutassu asteli reippaasti Sudenmarjan ja Vinhapuron perässä Nokkostassun kanssa. He olivat jättäneet leirin taakseen, laskeutuneet heinikkoisen rinteen alas ja nyt he astelivat pitkin järven hiekkaista rantaa. Savutassu katseli ympärilleen innostuneena. Hän oli päättänyt painaa jokaisen paikan reviiristä mieleensä.
“Eikö täällä olekin kaunista?” Nokkostassu naukui iloisesti. Savutassu ei ehtinyt vastata, kun hänen huomionsa kiinnittyi pieneen perhoseen, joka lenteli matalalla jäniksenloikan päässä aivan rannan tuntumassa. #Mahtava harjoittelusaalis.# Savutassu kyyristyi matalaksi ja alkoi hiipiä kohti perhosta. Kun hän oli omasta mielestään tarpeeksi lähellä hän loikkasi kynnet ojossa kohti perhosta. Perhonen oli kuitenkin huomannut Savutassun ja väisti kepeästi, kun taas Savutassu molskahti kaarevalla loikalla järveen. Hän räpiköi hurjasti ja onnekseen hän ei ollut syvällä ja hän pystyi helposti kahlaamaan itsensä takaisin rannalle.
“Oletko kunnossa?” Sudenmarja kysyi huolestuneesti ja tarkasteli Savutassua katseellaan.
“Olen”, Savutassu mumisi häpeissään ja ravisteli suurimmat vedet turkistaan. #Hiiren papanat! Tein itsestäni täyden typeryksen.# Hän asteli takaisin Nokkostassun viereen, joka kehräsi huvittuneena:
“Aika upea loikka, Savutassu.”
“Se oli hyvä yritys. Ei ole mikään ihme, ettet saa perhosta kiinni ensimmäisenä päivänäsi oppilaana. Ne ovat muutenkin todella nopeita”, Vinhapuro maukui kannustavasti. Savutassu räpäytti silmiään kunnioittavasti ja päätti olla välittämättä Nokkostassun leikkisistä huomautuksista hänen uimareissustaan, joita hän saisi luultavasti kuulla ainakin neljäsosakuun ajan.

He jatkoivat matkaa rantaa pitkin, kunnes järvi loppui ja he saapuivat pienelle virralle.
“Tämä on Kuulammen virta. Se johtaa Kuulammelle ja tämän virran tuolla puolella on Myrskyklaanin reviiri”, Sudenmarja kertoi ja osoitti hännän päällään virran toiselle puolelle.
“Miten he pystyvät asumaan metsässä? Minusta siellä on ahdistavaa”, Nokkostassu maukui arvostelevasti ja nuuhki ilmaa.
“Selvä Myrskyklaanin tuoksu. Ovatkohan he käyneet meidän puolellamme?”
“Klaanit ovat erilaisia, Nokkostassu. Ja kyllä, Myrskyklaanin haju on selvä, mutta se ei tarkoita, että he olisivat käyneet meidän puolellamme reviiriä. Tuuli se vain tuo heidän tuoksunsa meidän puolellemme. Älä tee hätiköityjä johtopäätöksiä”, Vinhapuro naukui. Nokkostassu painoi katseensa maahan.

“Mitä haistat Savutassu?” Sudenmarja kysyi, kun he jatkoivat matkaa. Savutassu pysähtyi ja avasi suunsa raolleen. Hetken kuluttua hän vastasi:
“Tuuliklaanin, Myrskyklaanin.”
“Sekä valjun tuoksun kanista. Kelpaisiko tuoresaalis?” Sudenmarja kysyi ja istuutui. Savutassu nyökkäsi hanakasti. Hän ei ollut edes huomannut, kuinka hänen vatsansa kurni. He eivät olleet syöneet mitään ennen lähtöään.
“Voimmeko me saalistaa?” Savutassu ja Nokkostassu kysyivät yhteen ääneen. He vilkaisivat toisiaan Savutassu epäilevänä ja Nokkostassu veikeänä.
“Parempi, että me saalistamme. Ette ole vielä koskaan saalistaneet ja kanit ovat herkkiä eläimiä”, Sudenmarja maukui hyvillään oppilaiden innokkuudesta.
“Odottakaa te täällä”, Vinhapuro opasti ja lähti kiipeämään loivaa nummea ylös ja antoi Sudenmarjalle hännällään merkin seurata perässä.

Sudenmarjan ja Vinhapuron mentyä, Savutassu ja Nokkostassu jäivät kaksin.
“Mitäs nyt tehdään?” Nokkostassu kysyi ja istuutui.
“Onpa outo haju… Mennään tutkimaan mistä se on peräisin”, Savutassu maukui ja haisteli ilmaa. Ilmassa leijui hänelle outo tuoksu, mutta hänestä tuntui, että tiesi mistä se on peräisin.
“Olen haistanut tämän jossain. Mennään”, Nokkostassu naukaisi ja lähti tassuttelemaan virran viertä suuntaan, jossa he eivät olleet ennen käyneet. Savutassu seurasi perässä ja pysähteli aina välillä tarkistamaan, että he olivat menossa oikeaan suuntaan. Kun he kääntyivät pois virralta Nokkostassu alkoi epäröidä.
“Oletko varma, että meidän kannattaa mennä noin kauas?” Nokkostassu nyökkäsi kohti nummia.
“Emme me eksy. Tule nyt”, Savutassu hoputti ja jatkoi määrätietoisesti matkaa.

He kapusivat nummea ylös ja tuoksu vain voimistui. Ylhäälle päästyään Savutassu pysähtyi hengähtämään. Tuuli pörrötti hänen turkkiaan ja sai veden vuotamaan hänen silmistään. Savutassu nuuhkaisi ilmaa jälleen. Tuoksu oli erittäin voimakas.
“Katso tuonne. Se haju tulee varmaan tuolta”, Nokkostassu maukui ja osoitti hännällään heidän edessään olevaa jyrkkää nummea. Sen rinteessä oli suuri kaivettu onkalo. Savutassu siristi silmiään nähdäkseen paremmin.
“Näyttää mäyrän pesältä.”
“Mäyrän? Käännytään heti takaisin ja mennään ilmoittamaan Vinhapurolle ja Sudenmarjalle. Meidän ei kannata mennä lähemmäs”, Nokkostassu naukaisi hätäisesti ja oli aikeissa lähteä takaisin.
“Meidän täytyy käydä katsomassa onko pesä vanha vai asuuko se mäyrä siellä”, Savutassu maukui päättäväisesti ja lähti ravaamaan kohti onkaloa.
“Savutassu, se on vaarallista”, Nokkostassu sihahti, mutta seurasi perässä.

Savutassu asteli varmoin askelin kohti suuaukkoa. Lähelle päästyään hän jähmettyi paikoilleen. Onkalosta kuului uhkaavaa murinaa. #Minun pitää olla rohkea. Minun pitää selvittää onko se oikeasti mäyrä.# Savutassua värisytti, mutta hän jäi paikoilleen odottamaan. Kohta hämärästä alkoi erottua iso, musta valkoinen hahmo.
“Savutassu, juokse!” Nokkostassun ääni kuului jostain kaukaa, mutta Savutassua ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän pinkoi minkä jaloistaan pääsi takaisin sinne, mistä he olivat tulleet. Hän huomasi alitajuntaisesti, että Nokkostassu juoksi hänen edellään ja, että murinaa ei kuulunut enää, mutta hän juoksi silti.

Kun Savutassu viimein pysähtyi Nokkostassun viereen, hän lysähti istumaan. Hän huohotti raskaasti. Saatuaan hengityksensä tasaantumaan hän nosti katseensa ja huomasi, että Sudenmarja ja Vinhapuro tuijottivat häntä ja Nokkostassua vihaisesti.
“Missä ihmeessä te olette olleet? Oliko käskyssäni jotain epäselvää?” Vinhapuro sähisi.
“Olimme äärettömän huolissamme. Palasimme hetki sitten ja te ette olleet täällä. Kuinka hiiren aivoisia te olette? Lähdette noin vain vieraaseen ympäristöön haahuilemaan, vaikka teidän on käsketty pysyä täällä!” Sudenmarja murisi häntä hurjasti viuhuen. Savutassu tunsi olonsa kauheaksi.
“Anteeksi, Sudenmraja. Ei meidän ollut tarkoitus viipyä kauan. Me haistoimme mäyrän ja lähdimme jäljittämään sitä. Löysimme sen pesän”, Savutassu mumisi nolona katse tassuihin painettuna.
“Haistoitte ja löysitte mäyrän? Tajuatteko, että pelkkä sen etsiminen varsinkin teidän taidoillanne on älyttömän vaarallista! Mitä oikein ajattelitte?” Sudenmarja sähisi.
“Luulimme sen olevan klaanin parhaaksi, että saamme tietää onko täällä mäyrä”, Savutassu vastasi hiljaa. Sudenmarjan katse suli hieman ja tämä istuutui.
“Se onkin klaanin parhaaksi, että tiedämme, mutta se, että melkein tapatatte itsenne uhkarohkeassa tehtävässä ei ole klaanin parhaaksi. Ensi kerralla älkää toimiko ilman lupaa.”
“Kyllä, Sudenmarja”, Savutassu naukui rohkeammin ja nosti katseensa. #Sudenmarja ei näytä enää vihaiselta.#
“Tulkaa. Jos jäämme vielä tänne, emme mitenkään ehdi takaisin leiriin ennen pimeää”, Vinhapuro maukui lempeästi. Savutassu vilkaisi ympärilleen.
“Emmekö syö?” Sudenmarja pudisti päätään.
“Emme saaneet kania kiinni ja nyt on tärkeintä ehtiä leiriin ennen pimeää. Meidän täytyy myös ilmoittaa Ruostetähdelle siitä mäyrästä.” Savutassu nyökkäsi ja kohta he olivat taas liikkeellä.

Savutassu asteli mitään sanomatta Nokkostassun vierellä ja kuunteli Sudenmarjan ja Vinhapuron selostuta.
“Ohitimme vähän aikaa sitten Kuulammen ja tällä puolella rajanamme onkin vain kaksijalkojen pesiä ja ukkospolku.”
“Kai tiedätte mikä ukkospolku on?”
“Toki”, Nokkostassu naukaisi ja Savutassu nyökkäsi myöntävästi. Hän oli jo aivan uuvuksissa. Matka oli ollut pitkä ja hän oli nälkäinen.
“Emmekö voisi pysähtyä hetkeksi ja syödä jotain?” Savutassu kysyi.
“Auringonhuippu meni juuri äsken, mutta ehdimme kyllä pysähtyä ja saalistaa vähän”, Vinhapuro maukui ja haisteli ilmaa.
“Me menemme saalistamaan ja te kaksi pysytte täällä, onko selvä?” Sudenmarja maukui ankarasti, mutta hänen katseensa oli huvittunut. Savutassu ja Nokkostassu vilkaisivat toisiaan leikkisästi ja nyökkäsivät. Edellisen seikkailun jälkeen, he eivät lähtisi mihinkään.
“Olkaa sitten varuillanne. Jos se mäyrä tulee, niin juoskaa ja kovaa. Älkää yrittäkö puolustautua. Ette voi pärjätä sille”, Vinhapuro neuvoi ja katosi pitkään heinikkoon Sudenmarjan kanssa.

Saatuaan levätä ja haukata tuoresaalista, Savutassu ja Nokkostassu jaksoivat taas jatkaa matkaa. He kulkivat pitkään ja pysähtyivät vasta viimeisimmän rinteen päällä.
“Tuolla alhaalla on hevospaikka. Se ei enää ole reviirillämme. Siellä asuu kissoja. Ne eivät kuulu klaaneihin, eivätkä ole varsinaisesti kotikisuja. Hevospaikan toisella puolella alkaa Jokiklaanin reviiri”, Sudenmarja selitti.
“Jatketaanko? Tuuli yltyy”, Nokkostassu maukui epävarmana. Vinhapuro nyökkäsi. Tuuli oli todella yltynyt. Varsinkin rinteen huipulla se oli erityisen kylmä ja kalsea. Ei sama, mikä oli puhallellut aikaisemmin ja vain vilvoittanut ihanasti.

Kolmen ketunmitan päässä hevospaikasta Sudenmarja antoi hännällään merkin kyyristyä. Savutassu totteli ja hivuttautui varovasti lähemmäksi Sudenmarjaa kuullakseen paremmin.
“Nyt tarkkana. Yhdessä noista pesistä asuu kaksijalkoja. Tuo polku on kaksijalkojen.”
Savutassu hiipi hiukan lähemmäksi ja huomasi heidän edessään hiekkaisan polun. Se ei varmasti ollut luonnon muokkaama.
“Tuolla rajanamme on tuo ukkospolku. Siinä kulkee hirviöitä. Näettekö?” Vinhapuro kertoi ja ravasi lähemmäs leveää mustaa polkua, jossa suhahteli valtavia, kiiltäviä olentoja. Savutassu tassutti Nokksotassu rinnallaan Vinhapuron viereen.
“Ovatpa ne isoja!” Nokkostassu huudahti.
“Niin ovat ja älyttömän vaarallisia”, Vinhapuro selitti ja katsoi taivaalle.
“Lähdetään. Aurinko laskee.”

Savutassu juoksi täyttä vauhtia nummen rinnettä ylös. Ylhäälle päästyään hän lysähti istumaan. Kohta huipulle kapusivat myös Nokkostassu, Sudenmarja ja Vinhapuro.
“Sinussa riittää virtaa”, Sudenmarja maukui hyväksyvästi. Savutassu räpäytti silmiään ylpeänä ja käänsi katseensa taivaalle. Aurinko oli vielä näkyvissä, mutta sen loiste alkoi jo hiipua. Pian taivaalla loistaisi hopeahäntä.
“Tulkaa. Mennään leiriin”, Sudenmarja kehotti ja he lähtivät juoksemaan nummia pitkin kohti Tuuliklaanin leiriä.
Vastaus:Olipas hirmuisen hieno aloitustarina Savulle! Kiva kun on jo kaverina Nokkostassu. (Voit halutessasi pyytää sitten kun Savutassu nimitetään soturiksi, että Nokkostassu pääsisi yhtä aikaa :) Mutta siihen on vielä hieman matkaa) Tarinassa oli hauskoja ja jänniä käänteitä, enkä huomannut erityisiä kirjoitusvirheitä. Pari hassua sanankäännettä vain kuten:

Sudenmarja kysyi huvittuneena, joka oli saapunut soturien pesästä juuri kuullakseen keskustelun.

Pieni sanajärjestyksen korjaus selkeyttää virkkeen:

Kysyi huvittuneena Sudenmarja, joka oli saapunut soturien pesästä juuri kuullakseen keskustelun.

Mutta ei mitään suurempaa mikä olisi haitannut lukemista, joten en suoranaisesti sakota parista virheestä pisteitä, ei täällä kohtuuttomia olla. Tuollaiset pienet virheet karsiutuvat vain tarkalla läpilukemisella ennen tarinan lähettämistä.

Saat 38 kp!

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: YÖkaste ,varjoklaani
10.06.2016 09:13
Nukkuin levotomasti ja olin väsynyt aamulla mestarini oli levolinen ja näkki väsymykseni . Hän kysyi nukuinko huonosti vastasin että nukkuin huonosti mutta mistätiesitsen hän sanoi näin sen silmistässi .Aijaa onko se noi näkyvää . Ruokohäntä vastassi on se tule kävelylle niin voidaan puhua unestassi vastassin hyvä on mutta ensin syödään ja niin syötiin . Sitten kävellimme lähelle pientä ukos polkua ja törmäsimme myrksky klaanin partioon ajatellin että kohta tapellaan mutta ne eivät huomaaneet meittä. Ne kävivät metssästämassä meidän puollella ruokohäntä sanoi jätetään se uni myöhenmäkssi nyt mennään mustatähden luo vastsin selvä vihaisena .kun keroimme mustatähdelle hän oli tarinan jälkeen raivostunut ja pääti hautoa kostoa. Mutta huommenna tarina jatkuu joten heippa .
Vastaus:Yökaste, tarinan kirjoittamista ei ole hyvä aloittaa ennen kuin hahmosi hakemus on varmasti hyväksytty. Hakemuksesi vaatii vielä täydentämistä, joten luethan liity - osion säännöt ja ohjeet hyvin, ja lähetät hakemuksen täydennettynä uusiksi. Nyt toistaiseksi nämä tarinat jäävät arvostelematta.

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: YÖkaste ,varjoklaani
09.06.2016 20:07
seuraavana päivänä pääsin aamu partioon saimme tuore saalista ´minä sain kiinni liskon se maistui hirveältä. Kuntulimme leiriin olin kerinyt oksentaa jo neljästi. Mennin parantajan pesälle jossa sain jotain lehteä se maistui pahaltta.Mutta se toimmi oksentellu loppui ja mennnin lepäämään.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: YÖkaste ,varjoklaani
09.06.2016 14:43
Minut herätti YÖtuuli. Hänsanoi tule on metsästys aika metin mikä aika siten muistin ainiin se yö metsästys ja lähdin kuin slama vuoteelta juoksin muut kiini, ja aloin haistella pian tulikin liskon tuoksu kyyristyin jä hyökasin sain sen huusin Yötuulelle. Mestarini Ruokohantä katselli minua tyytyväisenä.Hän sanoi tule tämän jälkeen harjoitelemaan minä tulen vastasin kiireelisesti ja hyökassin samakkon perään ja sain sen kin Ruokohäntä sanoi kyläpä sinusta on tullut hyvä metsästäjä sanoin kiitos vähän ujostelle kukaan eiolle koskaan sanonut minua hyväksi isäni kuoleman jälkeen . Palasimme takaisin leiriin ja aloimme harjoitella heti taistellu liikeitä , harjoitusten jälkeen mennin opilaiten pessään nukumaan ensin kuitekkin hyvästellin Ruokohännän.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: YÖkaste ,varjoklaani
09.06.2016 13:45
No nyt näkyi varjoklaanin leiri. Ilma oli aurinkoinen mutta tuuli oli kuin pakas tuuli joten naamaani kirvelli kovasti .Sain kuitekkin saalista nimitäin ison samakkon se oli hyvin mehevää.Sitten mennin parantajan pesälle jossa sain jotain tahnaa jokatoimi naamaani ei enää kirveltänyt.Mennin opilaiten pessälle painimaan sisa reni Yötuulen kanssa se jäi kuitenkin lyhyeen sillä musta tähti uusi kaikki kokoukseen mustatähti ilmoiti että illala olisi suuri metsäs tys partio. noo päätin mennä hetkesi nukumaan koska väsytti niin vitävästi.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: YÖkaste ,varjoklaani
09.06.2016 13:21
EN tiedä hyväksytiinkö minut mutta ehkä hyväksytiin. Mutta nyt yksi hirveä asia en tiedä mestari ani eikö olekkin hirveää joten Ypeet voisteko kertoa kummatkin asiat minnuulle .

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kettuturkki, Tuuliklaani
05.06.2016 16:26
Kettuturkki kallisti päätään sivulle ja tarkkaili hiljaisuudessa pentuja jotka temmelsivät pentutarhassa. Punaruskea naaras makasi selällään maassa pentutarhan sammalilla. Hän venytteli jalkojaan kohti taivasta ja piirteli tassuillaan pilvien rajoja. Kettuturkin olo pentutarhassa kävi pikku hiljaa tylsemmäksi. Kyllä hän jaksaisi vielä ainakin kuun olla pentutarhassa, sillä pennut antoivat hurjasti iloa ja naurun aiheita. Varissiipi oli synnyttänyt kun Kettuturkin pennut juuri avanneet silmänsä ja pentutarha oli saanut täytettä. Hänen pentunsa eivät olleet vielä avanneet silmiään mutta Tähtisumu uskoi sen tapahtuvan pian. Kettuturkki oli niin kietoutunut omiin ajatuksiinsa, että hän hätkähti kun kahdeksan käpälää laskeutui hänen vatsalleen. Naaras käänsi äkisti päätään vatsansa suuntaan kun käpälät laskeutuivat aina vain uudestaan naaraan vatsalle. Ruusupentu ja Lumipentu olivat hypänneet hänen vatsansa päälle ja pomppivat nyt siinä kiljuen iloisina. Kettuturkki tuhahti ja jännitti vatsansa. Pennut lysähtivät vatsalleen ja Kettuturkki kehräsi. Hän siirsi Lumipennun ja Ruusupennun varovasti maahan ja nousi sitten seisomaan. Kettuturkki pyöritteli lapojaan ja katseli kun Ruusupentu kajautti koko pentutarhalle:
”Leikitään että minä olen Lumipennun kanssa soturi ja Kuulaspentu ja Heinäpentu ovat oppilaita ja me koulutetaan teitä!” Kettuturkki tyrskähti ja pudisteli päätään. Ruusupentu oli innokas ja vähän turhankin suurisuinen, pennun suusta putkahteli välillä niitä asioita mistä piti olla hiljaa. Kettuturkki lähti tassuttamaan verkkaisesti ulos pentutarhasta, mutta kun hän oli pentutarhan suuaukolla, Heinäpentu törmäsi hänen kylkeensä.
”Minne sinä olet menossa?” pentu kysyi silmät pyöreinä. ”Menen käymään vähän jaloittelemassa, ole sinä vain täällä muiden pentujen kanssa sillä aikaa. Varissiipi pitää sinusta ja muista huolta, palaan kyllä ihan pian”, Kettuturkki sanoi rauhoittavasti ja kantoi pentunsa varovasti sammalille. ”Älä lähde perääni, tulen ihan pian takaisin! Kerro Ruusupennulle ja Kuulaspennulle missä olen jos he kysyvät.” Heinäpentu katsoi emoaan hetken tiiviisti silmiin mutta sitten tämä juoksi sisartensa luo. Kettuturkki huokaisi ja lähti uudestaan pentutarhasta ulos.

Leirissä oli sekasorto. Tiirajuova oli Varissiiven kanssa pentutarhassa eikä oikein kukaan järjestänyt partioita. Kettuturkki etsi katseellaan Apilahäntää. Kolli oli roikkunut pentutarhassa melkein koko ajan ihastelemassa pentuja mutta Kettuturkki oli saanut hänet palaamaan takaisin sotureiden puuhiin. Kettuturkki ei nähnyt Apilahäntää ja naaras päätti käväistä sotureiden pesällä katsomassa oliko kolli kenties siellä. Kettuturkki asteli leirin halki sotureiden pesää kohti. Joku törmäsi hänen jalkoihinsa ja Kettuturkki kaatui. Punaruskea naaras sadatteli noustessaan seisomaan ja katsoessaan kuka hänet oli kaatanut. Ruusupentu kierähti seisomaan emonsa viereen. Kettuturkki murahti ja punastui turkkinsa alla kun leirissä olijat tuijottivat Kettuturkkia. Hän lähti työntämään pentuaan takaisin pentutarhaan yrittäen kätkeytyä turkkinsa taa kun monet silmäparit tuntuivat polttavan reikiä hänen turkkiinsa.
”Mihin sinä lähdit? Voinko minäkin tulla mukaan?” Ruusupentu vikisi kun Kettuturkki työnsi tätä kohti pentutarhaa.
”Käyn vähän jaloittelemassa leirissä. Sinä et saa tulla mukaan, pysy nyt täällä leirissä”, Kettuturkki vastasi Ruusupennulle kun tämä tuijotti häntä vihreillä silmillään. Ruusupentu tuhahti kun he saapuivat pentutarhaan. Varissiipi makoili sammalilla silmät melkein kiinni ja Tiirajuova oli hänen vierellään.
”Varissiipi, voisitko sinä katsoa hetken Ruusupennun, Heinäpennun ja Kuulaspennun perään kun käyn vähän jaloittelemassa? Tulen ihan pian takaisin”, Kettuturkki naukui Varissiivelle. Varissiipi avasi silmänsä ja nyökäytti päätään. ”Lähetä joku hakemaan minut jos pentujen kanssa tulee ongelmia.” Varissiipi nyökkäsi taas ja painoi päänsä sammalille.
”Minä voin tulla hakemaan sinut jos tarvitsee”, Tiirajuova sanoi yhtäkkiä kun Kettuturkki oli lähdössä. Kettuturkki katsoi ihmeissään kollia ja räpytti silmiään. Tiirajuova katsoi hetken ilmeettömänä Kettuturkkia silmiin mutta sitten hänen katseensa liukui epävarmasti Ruusupentuun joka juoksi ympäri pentutarhaa repien sammalia vuoteista. ”Tiirajuova, sinun täytyy mennä järjestämään partioita. Kyllä minä muutaman lisäpennun kanssa pärjään, älä huoli”, Varissiipi naukaisi terävästi ja näpäytti hännällään kumppaninsa lapaa. Tiirajuova huokaisi mutta sanoi kuitenkin:
”Hyvä on.” Kettuturkki kiitti vielä Varissiipeä ennen kuin lähti uudestaan ulos pentutarhasta.

Kettuturkki suuntasi heti sotureiden pesään. Kukaan ei ollut siellä ja Kettuturkki älähti turhautuneena. Hän kääntyi ympäri ja ravisteli turkkiaan. Kunpa hän pääsisi pois leiristä, saalistamaan tai partioihin. Hän voisi vaikka syödä kalaa jos hän vain pääsisi ulos leiristä. Kettuturkki istahti maahan ja mietti. Naaras voisi livahtaa ulos ja mennä saalistamaan. Ei, pennut saattaisivat hätääntyä. Sen vaihtoehdon Kettuturkki sulki pois mielestään vaikka se lipui houkuttelevana hänen mielensä halki. Toisaalta, Kettuturkki voisi odottaa Apilahäntää ja mennä hänen kanssa ulos, kertoa pennuille minne hän menisi ja käydä pitkän saalistusretken Apilahännän kanssa. Niin hän tekisi. Kettuturkki nousi seisomaan ja heilautti korviaan. #Mutta missä Apilahäntä oikein oli?# Kettuturkki päätti kysyä joltakulta ja hän pysäytti ohikulkevan Niittytassun.
”Niittytassu, oletko sattunut näkemään Apilahäntää tänään?” Niittytassu mietti hetken.
”Hän lähti aamulla saalistamaan.”
”Tiedätkö milloin hän tulee takaisin?” Kettuturkki kysyi oppilaalta häntä kääntyillen. Niittytassu pudisti päätään ja Kettuturkki päästi oppilaan menemään. Apilahäntä oli saalistamassa ja Kettuturkki ei uskoisi että kolli jaksaisi lähteä heti uudestaan saalistamaan. Kettuturkin mieliala laski. Hän ei pääsisi tänään ulos. Paitsi… Kettuturkin ruumis jännittyi kun hän tarkkaili leiriä. Kettuturkki ei ajatellut pentujaan. Hän uskoi Varissiiven pitävän heistä huolta. Partiot oli lähetetty, ja enää vain jokunen oppilas ja soturi oli leirissä. Kettuturkki lähti kävelemään mahdollisimman tavallisesti kohti tarpeidentekopaikkaa. Hän varmisti ettei kukaan nähnyt ja pujahti sitten tarpeidentekopaikan läpi toiselta puolelta leiriä ulos.
Kettuturkki haukkasi henkeä ja katseli taivaalle. Taivas oli pilvinen mutta siltikin Kettuturkin mielestä oli hurjan kaunis ilma. Tuuli heilutteli heinikoita kun Kettuturkki hiippaili kauemmas leiristä. Kun leiri oli kadonnut näkyvistä, Kettuturkki painautui maahan, ja mietti mitä tekisi. Hän päätti vain katsella ympärilleen, käydä hevospaikan luona ja palata sitten leiriin. Olisi liian vaarallista saalistaa ja tuoda saalista leiriin.
Kettuturkki ravasi heinikon halki ja haisteli ilmaa. Oli viileää, sillä aurinko ei ollut paistanut koko päivänä. Kettuturkki antoi raikkaan tuulen puhdistaa hänen turkkinsa ja täyttää hänen aistinsa erikoisilla tuoksuilla joita se kuljetti mukanaan.

Kettuturkki hidasti vauhtinsa kävelyksi kun hevospaikka ilmaantui näkyviin. Hän antoi katseensa kiertää hevospaikkaa pitkin. Kettuturkki lisäsi taas vauhtiaan ja pian hän juoksi täyttä vauhtia kohti hevospaikkaa. Tuuli puski naaraan selkää ja tämä juoksi niin lujaa kuin jalat kantoivat. Kettuturkin huulet kaartuivat hymyyn ja naarasta tuntui kuin hän lentäisi. Kettuturkin jalat rummuttivat maata ja nummet vilistivät hänen silmissään kun hevospaikka tuli koko ajan lähemmäksi. Juuri ennen hevospaikan aitaa tuuli kääntyi yhtäkkiä Kettuturkkia vastaan ja naaras hidasti vauhtinsa kävelyksi. Hän hengitti raskaasti kyljet kohoillen kun yhtäkkiä tuuli kantoi mukanansa uuden tuoksun. Kissan tuoksun. Monen kissan tuoksun. Kettuturkin karvat pörhistyivät ja hän etsi katseellaan piilopaikkaa. Kettuturkki seisoi kuitenkin aukealla ja lähin pakopaikka oli hevospaikan vieressä oleva suuri kaksijalkojen pesä. Kettuturkki tiesi että siellä ei asunut kaksijalkoja vaan että se oli jonkinlainen kaksijalkojen säilytyspesä. Kettuturkki tunnisti että ainakin Tiirajuova oli tulossa. Hän arvasi että hänen perässään tulisi partio. Kettuturkki seisoi paikalleen jähmettyneenä ja haisteli kauhuissaan kun kissojen tuoksut voimistuivat. Nyt hän erotti jo neljän kissan tuoksun Tiirajuovan lisäksi. Kettuturkilla ei ollut vaihtoehtoja. Hän pinkaisi juoksuun kohti kaksijalkojen säilytyspesää. Hän huomasi pienen aukon seinässä ja ahtautui siitä sisään. Puutikkuja jäi hänen turkkiinsa kun hän änkesi reiästä sisään.

Sisällä oli pimeää ja pölyistä. Kettuturkki aivasti ja perääntyi seinää vasten. Hänen silmänsä eivät olleet tottuneet vielä pimeään mutta hänen aivastuksensa kaikui joten tila oli iso. Kesti hetken verran ennen kuin Kettuturkin silmät tottuivat pimeyteen. Kettuturkki huomasi paljon heinäkasoja joita oli pinoissa seiniä vasten ja hän kuuli paljon rapistelua. Täällä oli siis paljon hiiriä. Tai rottia. Kettuturkki astahti muutaman askeleen eteenpäin kun joku törmäsi hänen kylkeensä ja naaras kaatui maahan. Kettuturkki oli niin monta kertaa tänä päivänä joutunut törmäysten kohteeksi, ettei hän heti tajunnut tämän törmäyksen olleen hyökkäys. Kettuturkki älähti kun joku repi karvaa hänen selästään. Hän ponkaisi seisomaan hurjasti sähisten ja perääntyi hieman. Sydän läpätti Kettuturkin rinnassa kun hän tähysi hyökkääjää. Sitten Kettuturkki huomasi ruskean juovikkaan naaraan joka tuijotti vihreillä silmillään suoraan hänen silmiin. Kettuturkki pakotti niskakarvansa laskeutumaan jotta ei näyttäisi hyökkäävältä. Häntä tuijottava naaras avasi suunsa ensimmäisenä.
”Mitä klaanikissa tekee täällä? Et kai ole tullut syömään täältä hiiriä?” naaras kysyi. Kettuturkki nielaisi.
”Olen vain täällä vähän aikaa, en viivy kauaa”, hän maukaisi vastahakoisesti alkaen perääntymään kohti rakoa josta hän oli tullut sisään. Vihreäsilmäinen naaras naukaisi terävästi:
”Sinä et mene vielä minnekään ennen kuin kerrot mitä sinä täällä teet. En suvaitse valehtelevia kissoja täällä.” Kettuturkki siirteli tassujaan ja mietti kuumeisesti. Pitäisikö hänen karata? Vai hyökätä tuon naaraan kimppuun? Jokin ruskean naaraan tuijotuksessa sai kuitenkin Kettuturkin vastaamaan rehellisesti.
”Olen piilossa. Karkasin leiristä ja nyt olen piilossa koska yksi partio tuli minua vastaan enkä halua että kukaan tietää että karkasin leiristä.” Naaras tutkaili hetken Kettuturkkia. Sitten hän nyökkäsi hyväksyvästi.
”Hyvä on. Voit piileskellä täällä vähän aikaa. Älä kuitenkaan jätä pentujasi pitkäksi aikaa yksin.” Kettuturkki äimistyi. Miten tuo naaras - jota hän ei ollut koskaan ennen tavannut - voisi tietää hänen pennuistaan? Kettuturkki räpytteli hämmentyneenä silmiään ja ennen kuin hän tajusikaan, hänen suusta oli purkautunut kysymyksiä.
”Mikä tämä paikka on? Ja kuka olet?” Ruskea naaras kallisti päätään ja huokaisi.
”Tämä on lato. Ja olen Nessa.” Nessa. Miksi se nimi kuulosti niin tutulta? Kettuturkki istuutui hämmentyneenä maahan ja ravisteli päätään. ”Kukas sinä olet?” Nessa kysyi Kettuturkilta.
”Kettuturkki, Tuuliklaanista.” Nessan silmissä vilahti hämmästys mutta hän peitti sen nuolaistessaan lapaansa. Kettuturkki ei edes ollut varma, oliko Nessa ollut hämmästynyt kuullessaan Kettuturkin nimen. Nessa huiskautti häntäänsä ja loikkasi heinäkasojen taakse kadoten näkyvistä. Kettuturkki istui kauan ladossa miettien Nessaa. Nessa oli ollut salaperäinen, eikä Kettuturkki oikein ottanut hänestä selvää. Miksi hän näytti hämmästyvän kun Kettuturkki oli kertonut oman nimensä? Kettuturkin mietteet katkaisi linnun kimeä huuto ulkoa. Kettuturkin oli pakko mennä takaisin leiriin. Hän vilkaisi vielä kerran sen kasan suuntaan johon Nessa oli kadonnut, mutta ei nähnyt tätä enää.

Kettuturkki puikahti takaisin leiriin takakautta. Kettuturkki ei ollut edes tajunnut miten kauan hän oli viipynyt ladossa. Nyt oli jo ilta ja leirissä oltiin varmasti hänestä huolissaan. Kettuturkki kyyristyi matalaksi ja luikahti pentutarhaan kenenkään huomaamatta. Varissiipi istui sammalillaan ja katseli huolissaan pentujaan jotka nukkuivat hänen vierellään. Heinäpentu, Ruusupentu ja Kuulaspentu olivat käpertyneet sammalille ja he kaikki nukkuivat levottomasti. Kuulaspentu vikisi aina silloin tällöin unissaan: ”Emo, emo! Missä olet!?”
Kettuturkin mielen valtasi suru. Hän oli lähtenyt ja jättänyt pentunsa yksin. Kettuturkki rykäisi ja Varissiipi vetäisi katseensa pennuista ja katsoi Kettuturkkiin. ”Tähtiklaanin kiitos että olet kunnossa! Luulin jo että… että…” hän vaikeni. ”Pentusi ovat olleet levottomia ja peloissaan takiasi. Miten saatoit lähteä noin?” Kettuturkki riiputti päätään ja vapisi katumuksesta. ”Anteeksi”, hän kuiskasi kaikille, erityisesti pennuilleen.

// Nyt sain Kettuturkillekin tarinan valmiiksi kun kesäloma alkoi :DD
Vastaus:Oivoi levotonta Kettuturkkia :< onneksi seikkailu päättyi lopulta hyvin, vaikka Kettu jäikin kiinni hiippailuistaan... ottaa varmaan opiksi ja malttaa odottaa pentujen nimittämistä oppilaiksi ennen seuraavaa kertaa... tai sitten ei koska mikäs tämä Nessa on? Jäi mielenkiintoista mietittävää.
Oli tosi mielenkiintoinen tarina ja hyvää tekstiä, en huomannut lainkaan kirjoitusvirheitä :)

Saat 35 kp

- Yp Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Niittytassu, Tuuliklaani
01.06.2016 12:51
Niittytassu katseli häntä levottomana vääntyillen, kuinka Tiirajuova järjesti partioita. Epämääräinen ahdistus ja riittämättömyyden tunne kasvoivat päivä päivältä, ja kielenpäätä kihelmöi purkamattomien sanojen painosta.
Ensin Niittytassusta ei ollut mitään hyötyä leirin puolustamisessa Jokiklaanin ja Myrskyklaanin hyökätessä. Vaikka kuinka hänelle ja muille Varjoklaanin apua juosseille vakuutettiin, että he suorittivat tärkeän tehtävän ja tekivät voitavansa, Tuuliklaanin häviö puhui omasta puolestaan. Lisäksi Niittytassu oli pitänyt melkein puoliksi kantaa takaisin Tuuliklaanin leiriin ja oli tarvittu muutama päivä ennen kuin nuori oppilas oli toipunut ryntäyksestään. Viimeisenä kaikista oppilaista, mikä kuulemma oli aivan normaalia, koska olihan Niittytassu nuorin. Mutta sitäkin tärkeämpää olisi ollut päästä heti kiinni koulutukseen, jotta taidot karttuisivat mahdollisimman nopeasti hyödylliselle tasolle…
Ja sitten Tiirajuovasta oli tehty uusi varapäällikkö, ja sitten vielä Varissiipi oli siirtynyt pentutarhaan. Silloin kun Tiirajuovalla henkilökohtaisesti oli ollut aikaa kouluttaa Niittytassua, tuore varapäällikkö ja kohta tuleva isä oli harvoin täysin läsnä. Ajatukset ja sydän olivat selkeästi hänen vastuullaan hyökkäyksestä toipuvassa leirissä samoin kun pentuja kantavan Varissiiven luona. Niittytassua turhautti kovasti. Nuori naaras polki maata jaloillaan, joutuessaan jälleen odottamaan kun varapäällikön tehtävät menivät jonkun hontelon oppilaan koulutuksen edelle tärkeydessä. Vieläpä kun arvatenkin Tiirajuova siirsi vastuun päivän koulutuksesta toiselle soturille. Niittytassu sihahti hiljaa hampaidensa välistä, kun Tiirajuovaan sijaan häntä kohti asteli Yöpilvi.
”Mikäs sinun on? Näytät siltä kuin istuisit takiaiskasan päällä” Yöpilvi tokaisi tervehdykseksi. Yöpilvi oli ehkä ainoita Tuuliklaanin yhtä teräväkielisiä kissoja kuin Niittytassu. Nuori oppilas vastasi siis huolettomasti samalla mitalla takaisin: ”Sinä et näytä Tiirajuovalta. Meillä piti olla tänään metsästysharjoitus.” Yöpilvi huitaisi hännällään ja tuhahti moittivasti.
”Sinulla onkin. Tiirajuova käy vähän ansaitusti tuulettumassa Sudenmarjan kanssa ja sillä aikaa sinä tulet johtamaani metsästyspartioon. Lähdemme heti kunhan löydät Tiikeritassun jostain ja saan Apilahännän raahattua pois pentutarhasta Kettuturkkia ja pentuja palvomasta”, Yöpilvi ilmoitti. Kytevästä katkeruudesta huolimatta Niittytassu ei voinut olla tirskahtamatta huvittuneena. Yöpilvi ei ollut kuulevinaan, vaan pyöräytti silmiään ja käänsi askeleensa kohti pentutarhaa mutisten jotain pennuista ja leirin sekoittamisesta.
Onnekseen Niittytassu löysi Tiikeritassun nopeasti, aikaa ei tuhlaantuisi yhtään enempää. Kirjava naaras istui tuoresaaliskasan vieressä empivän näköisenä eikä ensin huomannut Niittytassun tuloa.
”Tule, sinut on määrätty Yöpilven metsästyspartioon. Et ehdi syödä nyt”, Niittytassu töksäytti lyhyesti. Tiikeritassu hypähti vähän, mutta peitti sen hyvin alkaessaan nuolla etutassuaan pikasiistiytymistä varten.
”No hyvä, ei tässä kasassa mitään enää ollutkaan. Ja pitäisi muka kuningattaria ruokkia näillä rippeillä”, Tiikeritassu hymähti kiirehtiessään Niittytassun ohitse. Yöpilvi odottikin jo valmiiksi Apilahännän kanssa leirin suuaukolla. Niittytassun rinnassa hypähti innostus ja metsästyspartio pääsi lennokkaasti liikkeelle.
Uudestaan epävarmuus ja turhautuneisuus hiipivät nuoren vaalean oppilaan mieltä synkentämään, kun hyvin pian Apilahäntä ja Tiikeritassu olivat kadonneet tahoilleen vaanimaan saalista. Niittytassua kismitti jäädä kaksin Yöpilven kanssa sillä tavalla, surkean avuttomana. Vielä nuori oppilas ei osannut vaania tai napata mitään ilman alituista ohjeistusta, saati lähteä noin vain yksin vaanimaan.
”Tiirajuova halusi kuulla miten sinulla metsästys sujuu, mutta ei määritellyt tiettyä saaliseläintä. Jos todella haluat kehittyä, niin sanopas kaikkein vaikein ja saat napata sellaisen”, Yöpilvi ehdotti kun kiusaantunutta hiljaisuutta oli kestänyt jonkin aikaa.
Hetken ajan Niittytassu empi. Yöpilveltä tulisi suodattamatonta läksytystä jos nuori naaras mokaisi kunnolla. Mutta toisaalta musta soturi tuntui pystyvän lukemaan Niittytassun ajatukset – vaalea oppilas halusi kehittyä niin nopeasti kuin mahdollista. Niinpä Niittytassu nosti kuononsa haastavasti pystyyn eikä epäillyt vastatessaan totuudenmukaisesti: ”En ole saanut vielä ikinä jänistä kiinni.” Oli tärkeämpää olla klaanilleen hyödyksi kuin murehtia omia epäonnistumisia. Yöpilvi nyökkäsi pienesti hyväksyvästi – Niittytassu tunsi tehneensä oikean valinnan. Ennen kaikkea nuori naaras halusi olla klaanilleen hyödyksi, mutta tämä pienikin hyväksyntä ja kehu sai lämpimän tunteen aikaan rinnassa.
”Selvä. Jäniksen nappaamisessa on yhtä paljon kyse tuurista kuin taidosta. Kaikki voi olla hetkessä ohi sinun tai jäniksen hyväksi. Riittää, että tuuli kääntyy liian aikaisin, jänis löytää kolon tai että jompikumpi teistä kompastuu. Tärkeintä on yrittää tehdä jahdista mahdollisimman lyhyt, että näiden todennäköisyydet pienenevät. Vaanit siis itsesi niin lähelle jänistä kuin mahdollista, ja jahtaat kiinni, tai jos sinulla on kaveri mukana ajat jäniksen ansaan. Sinähän osaat jo vaania?” Yöpilvi selosti tottuneesti. Tämän täytyi olla ollut mestarina joskus aiemmin. Niittytassu imi kaiken tiedon ahnaasti, ja nyökkäsi pontevasti hyväksyvästi Yöpilven kysymykselle vastauksen.
”Hyvä. Tuolla on yleensä paljon jäniksiä pupeltamassa apilaa”, Yöpilvi neuvoi ja heilautti häntäänsä viittoen kyseiseen suuntaan. ”Saat ajaa sieltä jäniksen liikkeelle. Odotan tässä. Voi yrittää saada sen itse kiinni, tai ajaa luokseni. Kumpikin toimii ja tärkeintähän on saada saalista. Onnea matkaan”, Yöpilvi tarjosi. Niittytassu kohensi ryhtiään ja loikkasi parilla pitkällä harppauksella kukkulan päälle, jonka suuntaan Yöpilvi oli viittonut. Tuuli pörrötti lyhyttä kellertävän kirjavaa turkkia kun nuoren oppilaan edessä avautui vehreä, auringon kultaisessa valossa ja lämmössä kylpevä maisema, Tuuliklaania omimmillaan. Matala heinikko heilui vienossa järveltä puhaltavassa tuulessa, ja Niittytassu uskoi näkevänsä apilan peittämien laikkujen seassa ruskeita pitkiä korvapareja.
Nuori oppilas lähti sydän jännityksestä pamppailen kiertämään matalana lähimmän laikun taakse, haistellen koko ajan ilmaa tuulen kääntymisen varalta. Onneksi se oli hänen puolellaan tänään. Mitä lähemmäs apilalaikkua Niittytassu pääsi, sitä vahvemmaksi kävi jäniksen murea kutkuttava tuoksu. Kun nuori naaras alkoi kuulla rapinan aterioivista jäniksistä, hän painautui aivan maata myöten ja alkoi tosissaan vaania. Niittytassu ei tiennyt kuinka monta jänistä laikulla aterioi, mutta sitä enemmän mitä parempi, niinhän? Mehukkaiden jäniksen kylkien lisäksi Niittytassu kuvitteli myös mielessään monta paria isoja herkkinä kuuntelevia korvia, ja pehmensi askeliaan entisestään sekä muutti hengityksensä kevyen pinnalliseksi. Heinikko liukui ääneti Niittytassun ympärillä avaten tien kohti saalista. Niittytassun turkki sulautui heinikon ohuisiin varsiin ja varjoihin.
Lopulta Niittytassu oli enää muutaman ketunloikan päässä lähimmästä jäniksestä. Se oli kumartunut syömään ja näytti pyöreältä ruskealta karvapallolta. Niittytassun viikset värähtivät huvituksesta. Mutta samassa tuo samainen jänis kohottautui täyteen pituutensa, ja nuori oppilas pidätti hermostuneena hengitystään. Jäniksen nenä ja korvat värähtelivät sen pälyillessä ympäriinsä. Niittytassu mietti hetken pitäisikö yrittää painautua entistä näkymättömämmäksi heinikkoon tilanteen rauhoittumiseksi, vai tarttua nyt toimeen.
Levottomana kihelmöivät jalat veivät voiton ja nuori naaras pongahti liikkeelle. Heinikko lakosi hänen edestään paljasten oppilaan kokonaan. Jänis ei kääntynyt edes katsomaan mikä sitä kohti syöksyi, vaan kääntyi liukastellen pakomatkalle. Silmäkulmastaan Niittytassu näki kuinka ainakin kaksi muutakin jänistä havahtui liikkeelle – kaikki eri suuntiin. Lyhyt harmin pistos sai Niittytassun hymähtämään. Hän oli kuvitellut voivansa ajaa suoranaisen jänislauman Yöpilven luokse ja siten saada mustan soturin vaikuttuneeksi. Mutta ei tämä ollutkaan niin helppoa tai arvattavissa. Sitten harmin sivuun sysäten Niittytassu keskittyi jahtaamaan sitä jänistä, joka hänen oli vielä mahdollista saada kiinni. Oppilaan jalat takoivat maata kiihtyvään tahtiin, voima ja innostus tuntuivat vain koko ajan lisääntyvän. Kukkula, jonka takana Yöpilvi odotti, tuli nopeasti lähemmäs ja Niittytassu virnisti tyytyväisenä nähdessään jäniksen suuntaavan suoraan ansaan. Olisi ollut hienoa saada se itse kiinni, mutta niin kuin Yöpilvi oli muistuttanut, tärkeintä oli vain saada klaanille saalista. Ei väliä kuka saisi kunnian taposta.
Kukkula lähestyi, lähestyi, tuli kohdalle… ja jäi taakse. Niittytassu pakottautui olemaan antamatta hämmennykselle tai hermostukselle valtaa. Yöpilvi ei tulisikaan apuun, Niittytassun pitäisi saada jänis itse kiinni. Päättäväisyyden puuska kiihdytti Niittytassun pyrähdykseen, joka riitti jäniksen kiinni saamiseen. Kellertävä oppilas puristi ruskean karheaturkkisen jäniksen tassuihinsa, kierähti sen kanssa ympäri, ja ennen kuin kumpikaan oli ehtinyt toeta kunnolla, puri jäniksen niskasta hengettömäksi. Sitten Niittytassu viskasi jäniksen viereensä ja jäi kyljelleen huohottamaan. Sydän hakkasi hurjasti ja veri kohisi korvissa. Missä vaiheessa Niittytassu oli muka uuvuttanut itsensä näin? Nuori naaras ei voinut muuta kuin turhautuneena omasta heikkoudestaan sulkea silmänsä ja odottaa, että rasituksen lamaannus menisi ohitse.
”Täällähän sinä olet!” Yöpilven huudahdus havahdutti Niittytassun. Nuori naaras avasi voipuneena silmänsä. Kuinka kauan aikaa oli kulunut? Ainakin jänis oli vielä paikoillaan, ja lämmin, kun Niittytassu koetti sitä tassullaan noustessaan jaloilleen. Yöpilven huudahdus oli tullut kaukaa ja kesti hetken ennen kuin musta naaras saavutti oppilaan. Niittytassu ravisteli turkkiaan nolon tietoisena siitä, kuinka sotkuinen ja täynnä heinää sen täytyi olla. Onneksi Yöpilven huomio ei kiinnittynyt siihen.
”Ohhoh, hienon kokoinen jänis, ihan itsekö nappasit?” Yöpilvi kehaisi vitsaillen. Niittytassu huiskaisi hännällään väheksyvästi.
”Ei kun yksi kotikisu tuolta hevospaikasta, ja sitten minä ryöstin sen”, Niittytassu jatkoi hetken jutussa mukana, ennen kuin aiemmin sivuun sysätty hämmennys otti vallan. Yöpilven huvittunut virnistys muuttui Niittytassun ilmettä peilaten vakavaksi.
”Mutta missä sinä oikein olit?” Niittytassu kysyi ymmällään. Yöpilvi nuolaisi rintaansa nolostuneena – musta ylpeä soturi oli harvoin niin näkyvästi katuvainen mistään tekemisistään tai sanomisistaan.
”Tähtisumu tuli ilmoittamaan, että Varissiiven synnytys on alkanut ja että jonkun nopsajalkaisen pitäisi hakea Tiirajuova. Kävin viemässä hänet Tiikeritassun luokse ja kai asia hoitui sillä. Luulin olevani tarpeeksi nopea ja palaavani ajoissa, mutta olinkin juuri kriittisellä hetkellä poissa. Anteeksi”, Yöpilvi selitti. Niittytassu pudisti leppyytellen päätään.
”Mutta sain jäniksen kuitenkin kiinni ja se on tärkeintä, niinhän?” Niittytassu kertasi. Yöpilvi nyökkäsi helpottuneena.
”Aivan niin. Vie se suoraan pentutarhaan – Varissiipi on varmasti riittoisan ja tuoreen saaliin tarpeessa. Kun varmaan pennut ovat jo syntyneet, kuinkakohan monta tuli, ovatkohan terveitä…” Yöpilvi kääntyi yhä mutisten ympäri ja lähti jolkottamaan kiirehtien kohti leiriä, jättäen ison jäniksen Niittytassun kannettavaksi. Nuori vaalea naaras huokaisi ja kumartui poimimaan kunnioitettavan kokoisen saaliinsa hampaisiinsa. Oppilas ei voinut olla virnistämättä mustan soturin käytökselle painavasta kantamuksestaan huolimatta. Taisi pentujen sekaisin saava vaikutus koskea kaikkein jäyhimpiäkin sotureita… samoin kuin oppilaita. Niittytassu ei malttanut odottaa että pääsisi näkemään Tiirajuovan ja Varissiiven pennut, samoin kuin että saisi antaa ensimmäisen jänissaaliinsa kaikkein tärkeimpään Tuuliklaanin hyväksi. Pennut olivat jokaisen klaanin tulevaisuus. Niittytassu käveli kepein askelin rinta rottingilla jäniksen painosta huolimatta.

//Pitkästä aikaa on aikaa ja inspistä kirjoittaa stressin hellittäessä... ja varmaan tämä ruosteisuus näkyy tekstin jäljestäkin :P
Vastaus:25kp.

~Tikru

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Heinäpentu, Tuuliklaani
26.05.2016 15:57
Heinäpentu haukotteli. Hänen terävät pikku hampaansa näkyivät ja sitten kolli nuolaisi kuonoaan. Hän ei halunnut avata silmiään vielä. Oli varhainen aamu. Pentu tiesi että vielä olisi liian aikaista nousta, sillä hän tunsi miten tämän emo liikahti unissaan. Heinäpentu kuuli kuitenkin miten hänen siskonsa Ruusupentu imi jo maitoa. Kuulaspentu makasi liikkumatta Heinäpennun kyljessä kiinni hengittäen tasaiseen tahtiin. Heinäpentu ihmetteli miten Ruusupentu oli jo nyt jalkeilla. Yleensä sisko nukkui kaikista pisimpään ja häntä ei saanut hereille. Ehkä Ruusupennulle oli tullut vain nälkä ja tämä oli päättänyt syödä. Silti Heinäpentu ei uskonut että hänen sisarensa oli vain syömässä. Kollin mietteet katkaisi ääni:
”Heinäpentu!” Ruusupentu oli kuin olikin jo jalkeilla, eikä vain syömässä. ”Tule, mennään leikkimään!” naaras touhotti innoissaan. Heinäpentu huokaisi ja pudisti hivenen päätään pitäen silmänsä edelleen kiinni. Tämä saattoi kuvitella siskonsa närkästyneen ilmeen kun tämä näykkäisi veljeään korvasta. ”Tule nyt!” Ruusupentu sähähti ärtyneenä ja Heinäpentu päätti raottaa silmiään. Hän joutui kuitenkin sulkemaan ne saman tien. Oli niin kirkasta!
”Tule nyt!” Ruusupentu marmatti ja Heinäpentu kuuli kun naaras asteli edes takaisin hänen vieressään. Heinäpentu tuhahti mutta raotti silti silmiään uudestaan. Oli kirkasta mutta hetken totuteltuaan kolli avasi silmänsä kokonaan auki. Pentu ponnisti istumaan ja rapsutti korvaansa. Se oli kuitenkin hankalaa ja Heinäpentu kellahti sammalille niin että ne pöllysivät. Heidän emonsa Kettuturkki aivasti ja avasi hitusen silmiään. Hän katseli kun Heinäpentu nousi uudestaan seisomaan ja kun tämä ravisteli vähän turkkiaan. Kettuturkki kuitenkin sulki silmänsä uudestaan ja huokaisi nukahtaessaan uudestaan.
”Tule jo!” Ruusupentu vikisi sammalpallo jalkojensa juuressa. Heinäpentu murahti kärsimättömälle sisarelleen ja vastasi sitten kipakasti:
”Minun on nälkä!” Heinäpentu käänsi ylimielisenä Ruusupennulle selkänsä ja tassutti emonsa luo. Kolli kumartui juomaan maitoa ja antoi sen ihanan maun levittäytyä hänen kielelleen, täyttää hänen vatsansa lämpimällä ja ihanalla maidolla.

”No, oletko nyt valmis?” Ruusupentu vingahti innoissaan kun Heinäpentu kääntyi häneen päin. Heinäpentu pudisti päätään ja Ruusupentu ulahti turhautuneena. Heinäpentu ravisteli turkkiaan ja venytteli nautinnollisesti. Kuulaspentu nukkui vielä mikä ei ollut ihme, sillä vielä oli kovin aikaista, vaikka olikin jo valoisaa. Heinäpentu tuhahti siskonsa kärsimättömyydelle ja nyökkäsi. Joskus Ruusupennun pitäisi oppia olemaan kärsivällinen, Heinäpentu ajatteli ja haukotteli. Hän haluaisi käpertyä emonsa kylkeen kiinni mutta päätti hylätä tuon aatteen kun Ruusupentu koukkasi sammalpallon maasta ja heitti sen päin Heinäpentua. Kolli näki kaiken kuin hidastettuna. Hän syöksyi sitä päin ja painoi pallon maahan. Unisuus karisi pennusta kun tämä heitti sen sisarelleen. Ruusupentu sai sammalpallon helposti kiinni ja nakkasi sen taas Heinäpennulle. Heitto oli kuitenkin liian kova ja se osui Kuulaspentua kylkeen ja kierähti siitä jäniksenloikan päähän Kuulaspennusta.
”Aih!” Kuulaspentu kiljahti ja hätkähti hereille. Kolli nousi istumaan ja katseli raivoissaan ympärilleen räpytellen silmiään aamuauringonpaisteessa. Hän huomasi sammalpallon vieressään ja näki sitten kuka sen oli heittänyt. Ruusupentu yritti näyttää viattomalta, mutta Kuulaspentu syöksyi jo hänen päälleen. Kolli törmäsi Ruusupentuun ja he kierivät maassa. Ruusupentu kikatti ja Kuulaspentu murisi leikillisesti kun hän mäiski siskonsa korvia.
”Ettäs kehtaatkin!” Kuulaspentu ulvahti kun hän pyörähti siskonsa alle. Heinäpentu katsoi sivusta sisarustensa leikkitappelua ja yritti pysyä paikallaan. Hän olisi halunnut niin kovasti mennä sisarustensa kanssa leikkimään mutta jokin esti häntä. Jotta hänestä tulisi hyvä soturi, hänen täytyisi hillitä itsensä eikä mennä tuollaiseen leikkitappeluun mukaan. Se ei kuitenkaan onnistunut, vaan hän pomppasi Kuulaspennun ja Ruusupennun päälle. He kaikki vingahtelivat ja kiljahtelivat iloisina mäiskiessään toisia ja kieriessään maassa. Heinäpentu puski juuri Kuulaspentua kylkeen samalla kun Ruusupentu roikkui hänen päällään. Yhtäkkiä Heinäpentu kuitenkin tajusi törmänneensä johonkin. Pennut lopettivat leikkitappelun ja kaatuivat kaikki rähmälleen maahan. Sitten he katsoivat mikä heidät oli pysäyttänyt. Kettuturkki seisoi pentujensa edessä ja katsoi heihin tiukasti. Heinäpentu nousi rivakasti istumaan ja vetäisi Ruusupennun maasta makaamasta istumaan hänen viereen – Ruusupentu ei ollut vielä tajunnut törmänneensä johonkin. Kuulaspentu kömpi myös maasta istumaan Ruusupennun viereen.
”Mitä te oikein teette?” Kettuturkki kysyi muka vakavalla äänellä, mutta hän näytti vain iloiselta eikä ollenkaan vihaiselta. Heinäpentu avasi suunsa vastatakseen, mutta kuten tavallista, Ruusupentu ehätti hänen edelle:
”Me leikitään.” Kettuturkki katsoi pentuja ja huokaisi.
”Jatkakaa vain mutta seuraavaa kertaa ette ala leikkimään näin aikaisin, jotta koko klaani ei herää teidän huutoihinne.” Heinäpentu katsoi tassuihinsa mutta Ruusupentu huudahti jo kuin ei olisi edes kuullut emonsa sanoja:
”Leikitään nyt sellaista että te olette” - hän osoitti hännällään kolleja – ”Jokiklaanilaisia ja minä puolustan Lumipennun kanssa Tuuliklaania koska te yritätte hyökätä tänne!” Heinäpentu nosti katseensa ja ravisteli turkkiaan. Sitten hän seurasi katseellaan Ruusupentua joka loikki herättämään Lumipennun. Heinäpentu pörhisti pennunturkkiaan ja hänen vatsassaan suuttumus alkoi nostaa päätään. Pennut olivat kuulleet tarinoita Joki- ja Myrskyklaanin hyökkäyksestä kuningattarilta ja siitä leikki oli saanut alkunsa. He leikkivät tätä leikkiä melkein aina, ja Heinäpentu joutui aina olemaan Kuulaspennun kanssa Jokiklaanilainen joka hyökkää Tuuliklaanin. Ensimmäisellä kerralla he olivat pyytäneet Hiiripentua mukaan mutta tämä oli vain väistellyt Lumipennun iskuja ja perääntynyt lopulta leikkimään sammalpallolla ja tarkkailemaan sotureita joita kulki leirissä.
Heinäpentu tuijotti siskonsa perään ja asteli sitten vihaisena Ruusupennun luo joka ei ollut vielä ehtinyt ketunmittaa kauemmas. Ruusupentu käännähti ympäri ja huomasi veljensä. Naaras katsoi ihmeissään Heinäpennun suuttumuksesta vääristyneitä kasvoja.
”Mitä nyt?” tämä kysyi. Heinäpentu tuijotti täristen Ruusupentua. ”Älä enää määräile minun tekemisiäni!” Heinäpentu murisi ja loikkasi siskonsa päälle. Ruusupentu vikisi avuttomana kun Heinäpentu potkaisi siskoaan.
”Nyt on meidän vuoromme olla Tuuliklaanilaisia!” hän huusi ja näykkäsi Ruusupentua selästä.
”Auh!” Ruusupentu vingahti ja pyristeli Heinäpennun otteesta. Naaras pääsi vapaaksi ja juoksi emonsa taakse. Sieltä pentu jäi katsomaan pelokkaana veljeään. Heinäpentu hengähti syvään ja istuutui alas. Sitten se iski tajuntaan. Kolli tajusi, mitä oli tapahtunut. Hän oli hyökännyt siskonsa päälle, ja se ei ollut leikkitappelua. Heinäpennun silmät levisivät suuriksi, tämä uikahti ja kyyristyi maahan kippuraan. Hän oli hyökännyt Ruusupennun kimppuun. Heinäpentu vikisi maassa ja tärisi. Mitä hänelle tehtäisiin? Joutuisiko hän elämään elämänsä erakkona klaanin ulkopuolella? Heinäpennun mielen valtasi pelko, se täytti hänen aistinsa, silmänsä, nenänsä, korvansa kuin vesi, joka tunkeutuu turkin läpi.
”Ei, eiii!” Heinäpentu huusi, kun hurjat kuvitelmat siitä, että päällikkö karkottaisi hänet klaanista, vyöryivät kollin mieleen samalla kun pelko tukahdutti tämän aisteja. Pentu tunsi kuinka karhea kieli suki hänen selkäänsä ja tämä katsoi ylös. Kettuturkki lohdutti Heinäpentua, mutta Heinäpentu kavahti kauemmas. Mitä jos hän hyökkäisi emonsa kimppuun? Heinäpentu tuijotti emoaan kauhun kangistamana ja juoksi sitten pentutarhan varjoihin ennen kuin emo ehti estää. Kolli kyyristyi pensaan taa ja nuoli tassujaan yrittäen pestä pelon pois samalla vikisten hiljaa itsekseen.

Heinäpentu astahti varovaisesti pensaan takaa ja etsi katseellaan sisartaan. Hänen viiksensä väpättivät ja hän oli hirveän häpeissään siitä, mitä oli tapahtunut. Kolli huomasi pian Ruusupennun joka leikki Lumipennun kanssa sammalpallolla. Heinäpentu keräsi rohkeutensa rippeet ja lähti tassuttamaan siskoaan kohti, askel kerrallaan, pysähtymättä. Ruusupentu lopetti leikkinsä kun hän huomasi veljensä saapuvan. Sitten tämä kääntyi Heinäpennun puoleen. Naaraan silmät levisivät ja hän kavahti taaksepäin avaten suutaan – mutta sanoja ei tullut. Heinäpentu hengitti nopeasti ja nuolaisi kuivia huuliaan.
”E-ei... Odota, haluan… Haluan pyytää anteeksi…” Heinäpentu sopersi ja tuijotteli tassujaan. ”Anteeksi että hyökkäsin... hyökkäsin kimppuusi… Olen pahoillani, oikeasti.” Kolli nosti hieman päätään. Ruusupentu katsoi veljeään tiiviisti ja loikkasi sitten nuolemaan tämän korvia.
”Tietenkin saat anteeksi hupsu! Ei se haittaa!” Sitten naaras jatkoi leikkiään Lumipennun kanssa. Heinäpentu puuskahti ja hymy kareili kollin huulilla tämän katsellessa sisartansa.
#Voi Ruusupentu, voi Ruusupentu. Sinulta on niin helppo pyytää anteeksi.#

// Heinäpennun eka tarina ulkona, jei! Oon kyl oottanu et pääsen kirjottaan Heinällä ja nyt sain tän aikaiseksi. Eka oli kyllä vähän hankala alkaa ajatella asioita pennun näkökulmasta ja en kyllä ihan omasta mielestä siinä onnistunut niin hyvin kuin olisin halunnut :/ Noh, ehkä seuraava tarina on parempi, vähän vaikeaa yhtäkkiä alkaa kirjoittamaan pennulla kun aikaisemmin ooon kirjottanut soturilla... XDD
Vastaus:Nonniin, uutta sukupolvea estradille. Kiva aloitustarina, pääsee hyvin tutustumaan Heinäpennun touhujen kautta myös sisarusten luonteisiin. Ruusupentu ainakin on tosi meneväinen. Ehdittiin jo vähän jänniäkin kokea, mutta pentujen nahistelut nyt ovat aika viattomia ja vaarattomia... En malta odottaa lisää, tämä tuntui loppuvan liian äkkiä :) Vai pitäisiköhän sitä itse jatkaa tarinaa Kuulaalla...?

Saat 27 kp.

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tiirajuova, Tuuliklaani
24.05.2016 13:52
Tiirajuova heräsi hiljalleen. Hän ei ollut tottunut vieläkään siihen, että Varissiipi ei nukkunut hänen vierellään. Naaras oli siirtynyt jo kuu sitten pentutarhaan ja pentujen syntymiseen ei olisi pitkä aika. Tiirajuova katsoi oikealle puolelleen missä Sudenmarja nukkui jättäen pienen hajuraon. Kolli olisi halunnut herättää sisarensa ja keskustella tuon kanssa. Hän oli aika levoton ja huolissaan Varissiivestä. Entä jos jokin menisi pieleen synnytyksessä? Entä jos... Varissiipi menehtyisi?
"Olet turhaan huolissasi. Synnytys menee ihan hyvin", Sudenmarja nousi istumaan haukoitellen. "Ja mistä arvasin? Aurinko ei ole edes noussut ja sinä vain kykit täällä yksin ajatustesi kanssa. Totta kai ajattelit sitä. Sitä paitsi kuulin aivojesi raksutuksen uniini asti", harmaa naaras töytäisi häntä leikkisästi. Tiirajuova hymyili vähän, Sudenmarjalla oli se taito että hän osasi piristää muita vähän hupsuillakin jutuillaan.
"Kiitos", kolli naukaisi hiljaa ja pukkaisi päällään harmaata naarasta.
"Milloin vain", Sudenmarja hymyili aurinkoisesti. "Mutta kuules. Päivän suunnitelma on tämä; Sinä järjestät partio ja laitat Niittytassun yhteen niistä. Sitten minä ja sinä lähdemme kahdestaan metsästämään, eikös juu? Siitä on jo ikuisuus kun teimme viimessä jotain yhdessä!" Tiirajuovaa kalvoi vähän syyllisyys. Sudenmarjalla oli pointti. Hän ei ollut hirveästi tehnyt mitään Sudenmarjan kanssa. Hän oli pyörinyt Varissiiven ympärillä lähinnä.
"Anteeksi..."
"Ei se mitään! En minä sinun huomiota ole sentään hakenut kuin pentu", Sudenmarja vinkkasi toista silmäänsä.
"Selvä homma. Metsästämään siis, vain me kaksi", Tiirajuova lupasi. Hän olisi toki halunnut jäädä leiriin Varissiiven seuraksi, mutta hänen oli pakko työskennellä vähän enemmän klaaninkin eteen. Ja ei hän voinut sanoa ei Sudenmarjalle...
"Hienoa! Tule sanomaan sitten kun voidaan lähteä!" Sudenmarja loikki iloisena pois. Tiirajuova huokaisi aavistuksen. Noniin partiot... Ketkä hän tänään lähettäisi?

---

"Vinhapuro johda sinä rajapartiota. Ota mukaasi Mustahaukka, Tervatassu ja Kanitassu. Yöpilvi, johda sinä metsästyspartiota ja ota mukaasi Niittytassu, Apilahäntä ja Tiikeritassu. Kertoisitko minulle sitten miten Niittytassulla sujui metsästys?" osa sotureista oli kerääntynyt hänen ympärilleen ja Tiirajuova heilautteli häntäänsä aavistuksen.
"Toki", musta naaras heilautti häntäänsä kevyesti.
"Minä lähden metsälle Sudenmarjan kanssa, mutta jos minua tarvitaan niin laittakaa viesti kulkemaan. Olemme Myrskyklaanin rajan suunnalla", kissat nyökkäilivät vähän ja hajaantuivat. Tiirajuova huokaisi hiljaa ja nousi tassuilleen.
"Mennäänkö?" reipas ääni kajahti hänen takaansa. Tiirajuova katsoi taakseen ja näki Sudenmarjan, joka istui maassa ja nuoli tassuaan siististi. "Mennään vain", Tiirajuova hymähti ja harmaa tuuhea turkkinen naaras ponnisti heti jaloilleen.
"Vauhtia sitten!" Sudenmarja lähti ravaamaan pitkin askelin leirin suuta kohti. Tiirajuova lähti hölkyttämään perään ja katsahti vielä pentutarhan suuntaan. Varissiipi istui siellä pyöreän vatsansa kanssa ja tuo hymyili lempeästi kaksikolle. Tiirajuova heilautti häntäänsä ja räpäytti silmiään hyvästiksi, ennenkuin hän pujahti ulos leiristä Sudenmarjan jäljessä.

---

Tiirajuova ajoi kahden jäniksen liikkeelle, toisen suoraan piilossa odottavan Sudenmarjan suuntaan ja toinen pinkaisi eri suuntaan. Tiirajuova käänsi reittiään -häädettyään toisen ensin ansan suuntaan- pakenevan perään. Kolli juoksi kuin tuuli ja mutkitteli pakenevan saaliin perässä joka yritti jättää kissan jälkeen kaikin keinoin. Tiirajuova puhisi ja yritti kiristää tahtia, mutta alkoi jäädä jälkeen. Samassa hänen jalkansa tarttui maasta törröttäviin juuriin ja kissa paiskautui maahan leuka edellä. Jänis laukkasi pois ja Tiirajuova älähti kompiessaan vatsalleen. Leukaa jomotti ja hän tarkisti ensimmäisenä ettei vanhat arvet rinnassa olleet auenneet. Suussa maistui vähän veri, hän oli kai purrut kieleensä pienen haavan.
"No se meni hyvin..." toivottavasti Sudenmarja oli saanut sen toisen jäniksen kiinni.
"Sudenmarja!" Tiirajuova huhuili. Kuului vähän kahinaa ja harmaa naaras putkahti esiin jänis suussaan.
"Saitko sen toisen kiinni?" Naaras kysyi tiputtaessaan jäniksen maahan. Tiirajuova ravisti päätään.
"Ei riittänyt jaloissa nopeus... Sitten kompastuin juuriin", kolli naukaisi ja sylkäisi vähän verta pois suustaan. Sudenmarja kallisti päätään.
"Puritko kieleesi? Ei kai se vuoda paljoa?"
"Ei, ei vuoda. Varmaan vain pieni haava. Ei mitään hätää. Mutta jatketaas nyt metsästystä, menee maine jos palaan leiriin ilman saalista", Tiirajuova naukaisi hymyillen vähän. Sudenmarja nyökkäsi aavistuksen ja hautasi jäniksen nopeasti säilöön.
"Jospa sinä otat seuraavan kiinni ja annat minun hoittaa takaa-ajon, ei noilla sinun puoliksi myrskyklaanilaisen jaloilla jäniksiä kiinni saada näköjään", Sudenmarja heitti vitsin, joka sai automaattisesti Tiirajuovan niskakarvat pörhistyivät. Ei se Sudenmarjalle ollut salaisuus kuka hänen oikea isänsä oli, mutta muulle klaanille kyllä. Tiirajuova pakotti itsensä rauhoittumaan. Roihukynsi oli hänelle arka aihe, mutta eihän Sudenmarjalle halunnut alkaa ärisemään siitä. Päivä oli sujunut muuten niin hyvin
"Äläpäs sinä aloita. Sinähän olet itse melkein puoliksi erakko", Tiirajuova napautti yhtä vitsikkäästi takaisin.
"No erakot eivät olekkaan yhtä hitaita ja kömpelöitä kun myrskyklaanilaiset", Sudenmarja iski seuraavaksi ja tästä hyvästä Tiirajuova läimäytti tuota korville.
"Hyh, äläpäs haasta riitaa", naaras virnisti. "Annan sinulle muuten kyytiä!"
"Hah, sen haluaisin nähdä", tämän kun Tiirajuova oli sanonut, Sudenmarja heilautti itsensä kollin kimppuun ja Tiirajuova horjahti ja kaatui.
"Noh noh varapäällikkö. Ei kai sitä noin helpolla kaaduta?" Sudenmarja hymyili Tiirajuovan yläpuolella. Tiirajuova virnisti ja potkaisi tuolta takajalat alta. Naaras älähti ja lysähti hetkeksi Tiirajuovan päälle, mutta kolli kiepahti ympäri niin, että Sudenmarja jäi itse alle.
"Siitä et pääsekkään enään ylös", kolli naulitsi tuon alleen niin, että vaikka kuinka naaras kiemurteli, ei tuo päässyt irti.
"Hyvä on. Luovutan", Sudenmarja huokaisi ja Tiirajuova päästi tuon ylös nauraen.
"Älä naura! Sinä huijasit", naaras valitti muka harmistuneena.
"Huijasin? Miten muk-" Tiirajuova nauroi, mutta lause katkesi kun Tiikeritassu pelmahti pensaikosta.
"Tiikeritassu?" Sudenmarja kysyi hämmentyneenä. Naaras puhisi vähän.
"Teidän löytäminen oli aika hankalaa... Tähtisumu lähetti minut...! Hän käski kertoa, että Varissiiven synnytys käynnistyi ja tuo haluaa Tiirajuovan luokseen..." pennut! Ne syntyivät! Nyt?!
"Mene vain, minä tulen perässä Tiikeritassun kanssa", Sudenmarja naukaisi ennenkuin Tiirajuova ehti sanoa mitään. Kolli nyökkäsi vähän ennenkuin syöksyi täyteen juoksuun kiireellä.
>Minä tulen Varissiipi! Voi hyvä Tähtiklaani älä anna minkään mennä pieleen!< Tiirajuova ajatteli syöksyessään kanervien läpi ja nummien halki. Hän suorastaan lensi, eikä väsymys painanut päälle tuossa mielentilassa. Tiirajuova liukui tiukassa kurvissa melkein ketunmitan sivuttain ja joutui kasaamaan vauhdin uudelleen. Kolli ohitti Vinhapuron rajapartion, joka oli näköjään matkalla jo takaisin leiriin.
"Ai hei Tiirajuova! Minne sinulla on tuollainen kiire? Me-"
"Anteeksi, ei ehdi nyt, kiire leiriin", Tiirajuova ulvaisi lapansa yli juostessaan jo eteenpäin. Hän sai juosta useamman minuutin ennenkuin leiri tuli näkyviin ja jalat alkoivat väsyä. Kolli liukui leiriin ja syöksähti vielä pentutarhan suulle, mutta hidasti siinä puuskuttamaan.
"Tähti... Sumu..." hän älähti henkäysten välissä. Pesästä kajahti hurja rääkäisyn ja kärsivän naukaisun välimuoto, joka ei kuulunut Tähtisumulle vaan Varissiivelle.
"Hyvin menee Varissiipi! Ponnista vielä! Tiirajuova saapui juuri", kun kollin silmät tottuivat hämärään, hän näki Tähtisumun hahmon ja Varissiiven, joka puristeli makuualustaansa kynsillään hampaat irvessä. Tiirajuova otti pari askelta eteenpäin ja laskeutui vatsalleen naaraan eteen ojentaen tassunsa. Varissiipi takertui siihen tiukasti kynnet esilllä ja Tiirajuova sävähti aavistuksen, mutta pysyi aloillaan.
"Olen tässä, kaikki menee ihan hyvin", raidallinen kolli naukui hiljaa katsoen Varissiipeä silmiin. Hän ei ollut edes huomannut kahta karvanyyttiä joita Kultatassu nuoli vajaan kissanmitan päässä.
"Ponnista vielä kerran, sitten se on ohi", Tähtisumu kannusti ja kun Varissiipi ponnisti, tuon kynnet upposivat tiukemmin Tiirajuovan tassuun, ja kolli puri hammasta tiukasti. Veripisaroita valui vähän maahan Varissiiven kynsien aiheuttamista haavoista, mutta ei paljoa.
"Hyvä Varissiipi, se oli viimeinen. Syö nämä", Tähtisumu työnsi naaraalle jotain yrttejä ja Tiirajuova siirtyi Varissiiven ympärille ja kietoi häntänsä tuon oman ympärille. Kolli tuijotti lumoontuneena kolmea pentua, jotka Tähtisumu asetteli Varissiiven kyljen viereen. Ne kiemurtelivat ja miukuivat kun ne pääsivät Varissiiven kyljen lähelle ja alkoivat imeä maitoa melkein heti.
"Yleensä en päästä kolleja synnytyksiin kun he eivät tee mitään muuta kuin panikoi ja ole tiellä, mutta sinä toimit yllättävän hyvin Tiirajuova", Tähtisumu kasasi jäljelle jääneitä yrttejä. "Ja Varissiipi vaatimalla vaati, että sinut haetaan", Varissiipi hymyili vähän ja Tiirajuova nuolaisi tuon korvaa.
"Noniin minä jätän teidät nyt rauhaan niin saatte miettiä nimiä", Tähtisumu poistui pesästä Kultatassun kanssa ja Tiirajuova ja Varissiipi jäivät kahdestaan pentujen kanssa pesään.
"Se meni hienosti", Tiirajuova naukaisi lempeästi Varissiivelle. Tuo heilautti korviaan.
"Anteeksi kun pidin niin kovaa tassustasi kiinni", tuo naurahti väsyneenä.
"Ei se haitannut. Tuskin tuntui missään", Tiirajuova vähätteli katsoessaan pentuja. Yksi raidallinen, joka muistutti vähän häntä, mutta turkki oli oranssimpi. Toinen pikimusta, mistä tuli mieleen Tunturituuli ja... Roihikynsi... Ja kolmas oli vaalean raidallinen naaras (Unohin milt Kuohu näyttää:D Sori jos kuvaan sen ny väärin) josta tuli aavistus mieleen Hiekkaturkki.
"Tämä on vanhin ja ainut kolli. Tämä on toisiksi vanhin ja tämä pienin nuorin", Varissiipi naukui osoittaen oranssia pentua, sitten vaalean raidallista ja viimeisenä mustaa.
"Yöpentu", Tiirajuova naukaisi hiljaa. "Tuo musta. Olisiko se hyvä nimi?" Hän katsoi syrjäsilmällään Varissiipeä, joka nyökkäsi vähän.
> Suojelkoon yö sinua, eikä sen pimeys vetäisi sinua syvereihinsä< Tiirajuova ajatteli hiljaa.
"Ajattelin tämän nimeksi Kuohupentua", Varissiipi kosketti kuonollaan raidallista naarasta.
"Hieno nimi", Tiirajuova kehräsi.
>Olkoot Hiekkaturkki suojelijasi<
"Ja entä tämä...?" Varissiipi kysyi kietoen häntänsä ainoan kollin ympärille.
"Liekkipentu", Tiirajuoha naukaisi.
>Kasvakoon liekki sisällesi suureksi roihuksi< Varissiipi haukoitteli vähän.
"Nuku vain, minä jään tähän",Tiirajuova naukaisi hiljaa. Ruostetähti tai joku kokenut soturi pitäisi leirin kyllä järjestyksessä vähän aikaa ilman häntä. Varissiipi laski päänsä alas nojautuen Tiirajuovaan ja naaras sulki silmänsä. Tuo nukahti pian, päätellen hengityksen tasaantumisesta. Tiirajuova katseli vielä pentuja.
"Minä ja Varissiipi pidämme teistä hyvää huolta. Teistä tulee hienoja sotureita. Tervetuloa Tuuliklaaniin", Tiirajuova kosketti jokaista pentua kuonollaan rakastavasti ja jäi siihen makaamaan nukkuvan kumppaninsa ja pentujensa viereen.
Vastaus:Ihana tarina! Lisää pentuja! Tervetuloa koko konkkaronkalle :> :> mä oon ihan pösilönä tästä söpöyden määrästä, kaksi pentutarinaa peräkkäin tarkastettavana <3 <3. Siis niin että aivojen söpöyttä rekisteröivä osa poksahtaa ylikuormituksesta.

Ihanasti olit kuvaillut Tiiran näkökulmasta kaikkea, sujuvasti ja teksti virheetöntä. Hermostunutta odotusta, ja sitä miten oli sitten kumppaninsa tukena synnytyksessä, niin että oli rauhallisesti hyödyksikin. Ihania pentuja syntyi, en malta odottaa miten kaikkien tarinat lähteävät sitten kehittymään. Voisin pienen pätkän kirjoittaa Niityn näkökulmasta tästä inspiroituneena.

Saat 37 kp.

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kettuturkki, Tuuliklaani
13.05.2016 17:33
Kettuturkki repäisi palan jäniksen lihaa ja pureskeli palan hitaasti. Hän oli käynyt aamupartiossa ja oli jäänyt leiriin koska ajatteli mennä myöhemmin illalla saalistamaan. Kettuturkki tajusi, että hän oli ollut nälkäinen melkein koko ajan siitä asti kun hän oli eksynyt ja sitten pyörtynyt kun oli päässyt takaisin leiriin. Kettuturkki ei tiennyt mistä se johtui, mutta hän ei viitsinyt sanoa siitä Tähtisumulle tai Kultatassulle. Naaras söi toisen suullisen lihaa ja mietiskeli samalla, miksi hänellä oli kova nälkä useasti. Ei hänellä ennen ollut näin usein kova nälkä. Kettuturkki katsoi alas jänikseen ja huomasi että oli ajatuksissaan syönyt kokonaan sen suuren jäniksen. Kettuturkki katsoi häpeissään ympärilleen oliko joku nähnyt. Onnekseen leirissä ei ollut muita kuin Piikkihernehäntä, Tähtisumu ja pari oppilasta jotka makoilivat aurinkoisessa läntissä. Piikkihernehäntä tosin lähestyi heitä äreästi. Heidän laiskottelutuokionsa taisi loppua lyhyeen. Ja tietenkin leirissä olivat Hiiripentu ja Lumipentu, jotka leikkivät pentutarhan suuaukolla. Lumipentu yritti juuri opettaa Hiiripennulle jotain taisteluliikettä. Hiiripentu näytti vastahakoiselta mutta Lumipentu sanoi kovalla äänellä:
”Hiiripentu, sinun pitää oppia tämä liike. Sitten sinä voit puolustaa klaania.” Hiiripentu näytti järkyttyneeltä mutta katsoi kuitenkin silmät ammollaan kun Lumipentu näytti liikkeen. Lumipentu otti vähän vauhtia ja hyppäsi sitten ilmaan, laskeutui pepulleen maahan ja jäi siihen huitomaan etutassuillaan. Hiiripentu katsoi Lumipentua entistä järkyttyneempänä ja peruutti vähän taaksepäin. Silti kolli yritti samaa. Hypyn jälkeen tämä tosin kaatui kyljelleen ja kieri maassa pari kertaa.
”Yritä uudestaan!” Lumipentu hihkaisi ja Kettuturkki tunsi äkillistä suojelun tarvetta pentuja kohtaan. Hän ei ymmärtänyt miksi hän yhtäkkiä niin tunsi. Kettuturkki yritti miettiä ankarasti mutta ei keksinyt muuta järkevä selitystä kuin että hän on sairas. Sitten Kettuturkin mieleen muistui miten hän oli syönyt kokonaan yksin suuren jäniksen, ja päätti lähteä saalistamaan vähän aikaisemmin voidakseen hyvittääkseen tekonsa.
Kettuturkki nousi jaloilleen ja ravisteli turkistaan kuivat heinät pois. Sitten hän lähti tassuttamaan kohti leirin suuaukkoa.
”Minne sinä olet menossa Kettuturkki?” naaras kuuli äänen takaansa. Kettuturkki käänsi ihmeissään päätään äänen suuntaan. Kysyjä oli ollut Tähtisumu joka seisoi parantajan pesän edessä muutama lehti jalkojensa juuressa. Mutta miksi parantajaa nyt kiinnosti Kettuturkin menemiset ja tulemiset? Ei Tähtisumu ennen ollut kiinnostunut minne Kettuturkki meni, ja naaraan pyörtymisestäkin oli kulunut jo reippaasti yli kuu, - melkein jo kaksi - joten hänen ei pitäisi enää olla parantajan valvovan silmän alla. Kettuturkki asteli kuitenkin hämillään Tähtisumun luo.
”Olen menossa saalistamaan”, Kettuturkki vastasi epäröiden. Oliko parantaja kenties huomannut miten hän oli syönyt enemmän kuin oli tarpeen? Kettuturkki istuutui kiusaantuneena. Tähtisumu tutkaili Kettuturkkia tarkasti, ja naaras nolostui vieläkin enemmän. Kettuturkki odotti henkeään pidättäen sanoisiko parantaja hänen äkillisestä tarpeesta syödä paljon. Kettuturkki painoi päänsä ja katsoi häpeillen alas maahan. Hän ei kehdannut kohdata Tähtisumun katsetta jos hän mainitsisi jotakin Kettuturkin liiallisesta syömisestä.
”Hyvä on”, Tähtisumu sanoi ja Kettuturkki päästi ilmat keuhkoista ulos. ”Mutta tule ajoissa takaisin, haluan jutella kanssasi.” Kettuturkki vilkaisi vielä nopeasti parantajaa ennen kuin kääntyi pois, mutta tämä oli jo kadonnut parantajan pesään.

Kettuturkki johdatti tassunsa leiristä ulos ja hengitti syvään. Lehtikato oli jo jäänyt taa ja nyt oli Hiirenkorvan aika. Aurinko paistoi taivaalta ja järveltä päin puhalsi lempeä tuulenvire joka hyväili Kettuturkin kasvoja ja sai naaraan viikset väpättämään. Oli ihanaa päästä saalistamaan. Kettuturkki lähti astelemaan verkkaisesti järven suuntaan, haistellen samalla ympäristöään. Hän ei nähnyt mitään syytä kiirehtiä kun päivä oli niin lämmin pitkiin aikoihin. Kettuturkki tunsi anturoidensa alla ruohon joka oli jo alkanut hieman vihertää. Hän näki edessään avarat nummet ja harvat pensaat. Kettuturkki oli onnellinen. Hyvin, hyvin, onnellinen. Naaras ei voinut pidätellä kehräystään joka kumpusi pehmeänä, matalana nuottina hänen rinnastaan. Kettuturkki raotti suutaan ja lämmin tuoksu kantautui haaleana tuulen mukana järveltä päin. Kettuturkki nuolaisi lapaansa ja pudottautui matalaksi. Sitten hän lähti hiipimään eteenpäin.
Naaras pysytteli huolellisesti tuulen alapuolella niin kuin hänelle oli jo oppilaana opetettu, ja hiipi hiiren hiljaa kohti jänistä, loivaa rinnettä ylös. Naaras kiihdytti hieman askeliaan mutta joutuikin hidastamaan askeliaan sillä hän ei jaksanut kipittää vaanimisasennossa mäkeä ylös. Kettuturkki hämmästeli sitä ja pysähtyi lopulta pienen mäen päälle, josta näki järvelle. Kettuturkki puuskutti ja istuutui alas. Sitten hän antoi silmiensä haravoida maisemaa, ja vihdoin punaruskea naaras huomasi harmahtavan jäniksen melkein järven rannassa. Kettuturkki mittaili katseellaan välimatkaa. Jos hän nyt lähtisi juoksemaan, jänis huomaisi hänet liian aikaisin. Joten, oli parasta hipsutella vähän lähemmäksi ja sitten vasta juosta jänis kiinni.
Kettuturkki painautui maahan ja lähti aivan hissukseen hiipimään kohti saalista. Jänis hyppi laiskasti aina välillä kun se etsi maasta syötävää. Kun Kettuturkin ja jäniksen välillä oli enää vain muutama ketunmitta, Kettuturkki pinkaisi juoksuun. Kun jänis kuuli askeleet, se pyörähti ympäri ja kääntyi katsomaan Kettuturkkia. Sitten jänis pinkaisi kohti järveä. Kettuturkki ei pysähtynyt miettimään miksi jänis ei lähtenyt nummille päin, vaan juoksi jäniksen perään. Hänen jalkansa rummuttivat maata tasaiseen tahtiin ja hän kuuli veren kohinan korvissaan. Saalistaminen oli hauskaa. Saalistaminen oli ihanaa, kun sai tuntea adrealiinin virtaavan suonissa. Kun jänis vihdoin huomasi minne oli menossa, se kiljaisi ja kääntyi ympäri – suoraan Kettuturkin kynsiin. Kettuturkki tarttui jänikseen kynsillä lujan otteen ja puraisi sen niskat poikki ennen kuin se ehti edes tajuta mitään. Mutta ranta vietti hieman alaspäin eikä Kettuturkki saanut pysäytettyä vauhtiaan ajoissa, vaan hän molskahti suoraan järveen jänis hampaissaan.

Kettuturkki haukkasi kulauksen jääkylmää järvivettä keuhkoihinsa. Vesi tunki hänen silmiinsä ja korviinsa, tukahdutti hänen aistinsa ja Kettuturkki tunsi olevansa ansassa. Hän yski ja kakoi vettä keuhkoistaan samalla kun kylmä vesi tunkeutui naaraan lyhyen turkin läpi ja kylmetti hänet nopeasti. Kettuturkin ote jäniksestä lipesi, ja se vajosi pohjaa kohti. Kettuturkki haukkasi taas kulauksen vettä ja hänen päänsä painui pinnan alle. Naaras lähti ajelehtimaan pois rannasta. Kettuturkki pyristeli kaikin voimin jotta hänen päänsä olisi pinnan yläpuolella mutta järven aallot retuuttivat häntä eikä naaras saanut happea. Kettuturkki yritti huutaa apua mutta hänen suustaan tuli pelkkiä kuplia. Kettuturkki pyristeli järveä vastaan, mutta ei enää erottanut missä oli pinta, ja missä pohja. Hän kuolisi tänne, kukaan ei koskaan tietäisi, minne hän oli kadonnut. Kettuturkki tömähti järven iljaiseen pohjaan ja hänen silmänsä painuivat hitaasti kiinni. Mutta juuri ennen kuin hänen silmänsä sulkeutuivat, Kettuturkki näki haalean kultaisen täplän tulevan häntä kohti. Ehkä Tähtiklaani oli tulossa hakemaan hänet. Ajatus toi Kettuturkille lohtua ja kun hänen silmänsä sulkeutuivat, hän tunsi olevansa turvassa.

Kettuturkilla oli kylmä. Hyvin kylmä. Hän yskäisi ja yökkäsi kulauksen järvivettä. Kettuturkki tunsi allaan ruohon. #Missä minä olen? Olenko kuollut?# Kettuturkki ajatteli mutta ei uskonut olevansa kuollut. Hänellä oli nimittäin kylmä ja Kettuturkki oli oksentanut jo muutaman kulauksen vettä. Hän ei uskonut että kuolleena voisi olla kylmä tai näin paha olo. Naaras raotti silmiään hieman mutta ne harasivat vastaan. Naaras sai kuitenkin silmänsä lopulta auki. Hän näki sumeasti mutta Kettuturkin edessä oli aivan varmasti joku. Kettuturkki yritti tarkentaa katseensa ja saada veden pois silmistään. Silloin hän kuuli jonkun sanovan:
”Oletko kunnossa?” Ääni oli pehmeä ja tuttu.
”Täht-” Kettuturkki aloitti mutta sanojen sijaan hänen suustaan purkautui vettä.
”Minä tässä, Tähtisumu. Pystytkö nousemaan ylös?” kuului ääni läheltä Kettuturkkia. Sitten naaras huoahti ja jännitti lihaksensa. Kettuturkki siirsi ensin takatassut alleen ja veti sen jälkeen etutassut eteensä. Sitten hän ponnisti istumaan ruoholle. Kettuturkki heilautti vähän päätään ja hänen korvistaan tippui vettä. Sen jälkeen hän nyökäytti päätään aavistuksen.
”Hyvä. Nyt lähdemme leiriin nopeasti. Et saa nyt kylmettyä.” Kettuturkki nousi haparoiden seisomaan ja nojautui parantajaan. Punaruskea naaras hytisi kylmästä mutta hän oli liian voipunut jaksaakseen edes ravistella turkkiaan. #Pelastiko Tähtisumu minut? Seurasiko hän minua?# Kettuturkin ajatukset kiersivät ympyrää kun he kävelivät hitaasti leiriä kohti. Kettuturkilla oli hirmuisen kylmä, sellaista kylmyyttä hän ei ollut ennen kokenut. Kettuturkki laittoi silti urheasti jalkaa toisen eteen ja huomasi pian että kylmyys alkoi karista. Siltikin hänellä oli omituinen olo. Onneksi Kettuturkki tiesi, että he olisivat kohta leirissä.

Leirissä Tähtisumu johdatti Kettuturkin tyhjillään olevaan sotureiden pesään, jossa Kettuturkki lysähti pehmeille ja kuiville sammalille. Tähtisumu pyysi Kettuturkkia pysymään sotureiden pesässä ja tassutti sitten parantajan pesälle. Kettuturkki huokaisi pitkään. Hänestä oli Tähtisumulle enemmän vaivaa kuin muista sotureista. Sitten Kettuturkki muisti jäniksen. Se oli vajonnut pohjaan. Ehkä nyt olisi aika kertoa Tähtisumulle siitä kuinka paljon hän oikein syö, nyt olisi pakko kertoa. Mutta Tähtisumu ei tullutkaan pesästä ulos. Sen sijaan Kultatassu asteli verkkaisesti Kettuturkin luo joka makasi voipuneena sammalilla. Kettuturkki päätti kerätä rohkeutensa ja kertoa Kultatassulle hänen syömisestään.
”Kultatassu”, Kettuturkki yskähti kun naaras tassutti hänen luokseen. ”Minusta tuntuu että.. että.. syön liikaa. Tänäänkin söin yhden ison jäniksen kokonaan, ja nyt minulla on taas nälkä.” Kettuturkin suusta purkautui ennen kuin hän ehti purra huultaan. Siteen naaras katsoi nolona parantajaoppilaaseen, odottaen, että tämä juoksisi kertomaan Tähtisumulle nämä järkyttävät uutiset. Mutta Kultatassu vain katsoi hymyillen Kettuturkkia.
”Niin juuri, se kuuluu asiaan”, tämä sanoi ja kehräsi. Kultatassu hymyili ja Kettuturkki oli ymmällään. Miten Kettuturkin liiallinen syöminen kuului johonkin asiaan? Ja mitä asiaa Kultatassu tarkoitti? Kun Kultatassu huomasi Kettuturkin hämmentyneet kasvot, hänen hymynsä leveni ja hän kumartui aivan Kettuturkin korvan juureen kuiskaamaan:
”Niin juuri. Se kuuluu asiaan.” Sitten hän katsoi Kettuturkkia silmiin ja niissä kullankeltaisissa silmissä loisti lämpö ja innostus. ”Sinä odotat pentuja.”
Kettuturkki jähmettyi ja veri valahti hänen kasvoistaan. Hän odottaa pentuja? Pentuja? Mutta eihän se voinut olla mahdollista. Mutta silti. Kettuturkki muisti miten hän oli aamulla tuntenut äkillistä suojeluntarvetta Hiiripentua ja Lumipentua kohtaan. Ehkä se olisikin mahdollista että… että hän... saisi pentuja. Pentuja. Kettuturkin kasvoille kohosi hymy ja hän katsoi säteilevästi Kultatassuun.
”Katso nyt mahaasi. Se on kasvanut”, Kultatassu sanoi kehräten ja Kettuturkki käänsi katseensa omaan vatsaansa. Se oli todellakin kasvanut paljon. Miten hän ei ollut ennen huomannut sitä? Hänen vatsansa oli jo aivan pyöreä ja Kettuturkki oli tuntevinaan potkaisun ja liikettä vatsassaan. Naaras ei tiennyt kuvitteliko hän vain sen. Kettuturkki huokaisi ja katsoi vatsaansa tiiviisti - hän oli koko ajan näkevinään sen liikkuvan.
”Haluaisitko kertoa tästä jollekulle?” Kultatassu sanoi vihjailevasti ja Kettuturkki käänsi päänsä vastahakoisesti Kultatassun silmiin. Hänen häntänsä nyki Apilahännän suuntaan joka oli juuri tullut rajapartiosta.
”Kyllä, kyllä minä haluan”, Kettuturkki naukaisi ja hänen äänensä kohosi. Sitten hänen suunsa kuivahti äkkiä. Miten hän selittäisi asian Apilahännälle? Kultatassu kuitenkin hymyili rohkaisevasti ja poistui naaraan luota.

Kettuturkki nousi haparoiden seisomaan ja hengitti sisään ja ulos. Naaras ravisteli turkkiaan hivenen, ja sitten hän pakotti tassunsa liikkumaan kohti Apilahäntää. Apilahännän kasvoille levisi hymy, kun hän näki Kettuturkin. Kettuturkki pakotti itsensä hymyilemään mutta hymy oli jähmeä, ja se hävisi nopeasti naaraan kasvoilta. Kettuturkin turkki oli vielä vähän märkä, ja totta kai Apilahäntä pani sen merkille.
”Missä sinä olet ollut?” hän kysyi huolestuneena ja iskosti katseensa Kettuturkin turkkiin.
”Putosin järveen..” Kettuturkki aloitti ja siirteli vaivaantuneena tassujaan mutta Apilahäntä keskeytti:
”Putosit järveen?! Sitten sinunhan pitäisi olla parantajan pesässä eikä täällä!”
”Ei sillä nyt väliä. Tule”, Kettuturkki sanoi kiihtyneenä ja huitaisi hännällään ilmaa. Yhtäkkiä hän halusi että Apilahäntäkin tietäisi tämän ilouutisen. Hänen oli kerrottava tämä Apilahännälle nyt. Nyt, nyt heti. Kettuturkki juoksi kiihdyksissään sotureiden pesään ja hämmentynyt Apilahäntä vaikeni ja seurasi tätä ihmeissään. Kettuturkki tassutti aivan sotureiden pesän nurkkaan, ja istuutui. Hän odotti kunnes kolli oli istuutunut Kettuturkkia vastapäätä, mutta Kettuturkki ei pystynytkään istumaan. Hän pomppasi seisomaan ja pyörähti kerran ympäri. Sitten hän kääntyi Apilahäntään päin ja sanoi kasvot hehkuen kiihtymyksestä ja onnesta kollille:
”Minä odotan pentuja!” Apilahäntä vain tuijotti Kettuturkkia. Kettuturkki näki tämän silmissä vilahtavan ensin hämmästys, sitten ilo ja sitten hämmennys. Apilahäntä katsoi maahan ja liikautti tassujaan hieman. Sitten hän sanoi haparoiden:
”Meidän pentujako?” Apilahäntä nosti katseensa maasta ja Kettuturkki nyökkäsi. Apilahännän kasvoille kohosi riemu ja tämä tuli puskemaan Kettuturkkia kylkeen. Hän kehräsi kovaan ääneen ja huudahti:
”Minusta tulee isä!” Kettuturkki nauroi ja katsoi Apilahäntää silmiin. Kollin silmissä näkyi lämpö, luottamus ja rakkaus. Apilahäntä kierähti maassa ja nuolaisi sitten Kettuturkin kuonoa. Sitten hän yhtäkkiä pysähtyi ja kääntyi vakavana Kettuturkin puoleen.
”Sinun pitää sitten muuttaa heti pentutarhaan, jos pennut syntyvät pian.” Kettuturkki vain nauroi ja kehräsi.
”Eivät ne nyt heti synny senkin hiirenaivo!” Apilahäntä katsoi Kettuturkkia silmiin ja sanoi:
”Mutta lupaathan hidastaa vähän vauhtia?” Kolli oli huolissaan Kettuturkista ja Apilahännän mieliksi Kettuturkki nyökäytti päätään hymyillen aina vain leveämmin. Kettuturkki huomasi miten kolli vilkaisi hänen vatsansa suuntaan. Kettuturkki laskeutui makuulle ja kierähti selälleen. Apilahäntä astui askeleen eteenpäin ja painoi kuononsa Kettuturkin vatsaan. Kettuturkki kehräsi ja nousi hetken kuluttua ylös.
”Haluaisin kertoa tästä ensin Valkohännälle jos sopii?” Kettuturkki naukaisi Apilahännälle ja ravisteli turkistaan sammalhiput pois.
”Tietenkin, voit samalla miettiä mihin muutat pentutarhassa”, kolli vastasi ja he tassuttivat pentutarhaan.

Valkohäntä suki juuri Hiiripentua joka istui levollisen näköisenä Valkohännän etukäpälien välissä. Valkohäntä lopetti Hiiripennun sukimisen kun hän kuuli askelia. Hiiripentu kipitti sijaisemonsa taakse ja jäi kurkkimaan sieltä mitä on oikein meneillään.
”Kettuturkki! Mitä sinä täällä teet?” Valkohäntä kysyi ja käänsi päätään. Kettuturkki vilkaisi Apilahäntää ja kolli nyökkäsi. Apilahäntä jäi istumaan lähelle pentutarhan suuaukkoa kun Kettuturkki tassutti emonsa luo. Punaruskea naaras istui Valkohännän viereen ja Valkohäntä katsoi tytärtään odottavasti. Kettuturkki nuolaisi huuliaan ja sanoi:
”Minä saan pentuja.” Valkohäntä näytti ensin tyrmistyneeltä mutta sitten hän kehräsi ja hymyili leveästi.
”Oi, ihanaa!” hän naukui ja nuolaisi Kettuturkin päälakea. ”Milloin muutat pentutarhaan?”
”En vielä tiedä, voisin käydä kysymässä sitä Tähtisumulta”, Kettuturkki vastasi ja tajusi asian vasta itsekin. Hän muuttaisi pentutarhaan eikä nukkuisi yli kuuteen kuuhun Apilahännän vierellä. Kettuturkki nuolaisi vielä nopeasti emonsa kuonoa ja tassutti Apilahännän luo.
”Minun täytyy kysyä yhtä juttua Tähtisumulta”, Kettuturkki sanoi kollille.
”Voisinko kertoa tästä joillekuille?” Kettuturkki mietti hetken ja nyökkäsi sitten. Kyllä kaikki saisivat joskus kuulla. Apilahäntä hieraisi kuonollaan Kettuturkin poskea ja lähti sitten kohti lähellä tuoresaaliskasaa olevaa paikkaa jossa muutama soturi söi.
Kettuturkki johdatti askeleensa parantajan pesään. Yrttien voimakas tuoksu leyhähti naaraan sieraimiin kun hän astui parantajan pesään jossa Tähtisumu istui ja lajitteli yrttejä. Kettuturkki rykäisi ja Tähtisumu kääntyi ympäri.
”Ai hei Kettuturkki!” tämä sanoi iloisesti. Kettuturkki tervehti parantajaa ja pyöräytti lapojaan.
”Milloin minun täytyy muuttaa pentutarhaan?” Kettuturkki kysyi kullanruskealta naaraalta käyden heti suoraan asiaan. Tämä katsoi Kettuturkkia tutkivasti niin kuin hänellä oli tapana ja vastasi sitten;
”Muuta pentutarhaan aivan viimeistään neljäsosakuun päästä.” Kettuturkki katsoi Tähtisumua ilmeettömänä. Jo neljäsosakuun päästä? Sitten naaras nyökkäsi hitaasti ja heilautti parantajalle häntäänsä.

Kettuturkki kääntyi ympäri ja poistui pesästä. Naaras haravoi katseellaan leiriä ja huomasi Apilahännän istumassa Tiirajuovan ja Varissiiven vierellä. Kettuturkki tuhahti huvittuneesti ja asteli kollin luo.
”Oletko jo kertonut koko klaanille?” Kettuturkki naurahti. Apilahäntä katsoi hieman nolona Kettuturkkiin.
”Noh, luulisin että vain klaanivanhimmat eivät tiedä tästä”, Kettuturkin entinen mestari Varissiipi nauroi ja painautui kumppaninsa kylkeen kiinni. Sitten Varissiipi katsahti Tiirajuovaan ja tämä nyökkäsi hivenen. Varissiipi rykäisi ja nuolaisi sitten huuliaan.
”Minäkin odotan pentuja”, Varissiipi naukaisi onnellisena.
”Mitä! Et kai!” Kettuturkki huudahti ja puski entisen mestarinsa lapaa iloisena.
”Onnea teille!” Kettuturkki maukui naama virneessä. Varissiipi huokaisi onnellisesti ja onnitteli myös Tiirajuovan kanssa Kettuturkkia ja Apilahäntää pennuista.

”Sinun vatsasi on tosiaan kasvanut paljon”, Apilahäntä sanoi ja tutkaili Kettuturkin vatsaa kun Varissiipi ja Tiirajuova olivat lähteneet. Kettuturkki kehräsi ja painautui onnellisena Apilahännän lapaa vasten.
”Tietenkin se on kasvanut, kuvittelitko että jos odottaa pentuja, niin maha on aivan saman kokoinen kuin tavallisesti?” Kettuturkki näpäytti hännällään kollin vatsaa ja tämä hyppäsi sivummalle.
”Älä kutita!” Kettuturkki hyökkäsi Apilahännän päälle ja kutitti hännällään kollin vatsaa.
”Ei saa!” Apilahäntä huusi ja puolestaan kutitti Kettuturkin vatsaa. Kettuturkki nauroi ja kiemurteli jotta Apilahäntä ei voisi kutittaa häntä.
”Lopeta senkin hiirenaivo!” Kettuturkki kiljaisi ja kierähti vatsalleen jotta Apilahäntä ei pääsisi enää kutittamaan häntä. Apilahäntä huokaisi ja tuli istumaan Kettuturkin viereen.
”Minun täytyy muuttaa pentutarhaan viimeistään neljäsosakuun päästä”, Kettuturkki lausahti yhtäkkiä kun asia pulpahti hänen mieleensä. Apilahäntä katsoi Kettuturkkia hieman surullisesti silmiin mutta nyökkäsi sitten.
”Olisitko valmis muuttamaan pentutarhaan jo huomenna?” Apilahäntä kysyi varovasti tutkailtuaan Kettuturkkia hetken. Kettuturkki vetäisi terävästi henkeä ja sulki silmänsä. Huomenna jo? Ei, ei hän olisi vielä valmis mutta… Kettuturkki ei haluaisi muuttaa pentutarhaan koska ei voisi nukkua enää Apilahännän kanssa, mutta Kettuturkin vatsa oli jo iso, ja jos pennut syntyisivät pian, hän haluaisi olla valmiina jo pentutarhassa. Kettuturkki avasi silmänsä ja nyökäytti sitten päätään.

Kettuturkki makoili pentutarhassa ja leikki tassullaan sammalpallolla. Valkohäntä, Saarniturkki, Hiiripentu, Lumipentu ja Varissiipi, joka oli muuttanut juuri pentutarhaan nukkuivat, mutta Kettuturkki oli valveilla. Hän ei saanut unta ja oli jo melkein kuuhuippu. Kettuturkki oli ollut pentutarhassa jo jonkin aikaa ja olo siellä oli käynyt tylsäksi kun naaras ei enää päässyt saalistamaan tai partioihin. Kettuturkki pyörähti sammalillaan ympäri kun hän yhtäkkiä tunsi vatsassaan kipua. Kettuturkki vetäisi kauhuissaan henkeä ja pysyi liikkumatta. Tähtisumu oli tolkuttanut hänelle että Kettuturkin täytyisi heti tulla kertomaan hänelle jos hänellä on vatsakipuja tai mitä tahansa kipuja. No, nyt niitä oli mutta Kettuturkki ei uskaltanut liikkua. Hän uikahti kun uusi kivun aalto pyyhkäisi hänen ylitseen. Kettuturkki hengitti syvään mutta kun taas uusi kivun aalto pyyhkäisi hänen ylitseen entistä voimakkaampana, naaras vingahti niin että Saarniturkki hytkähti hereille. Saarniturkki nousi unisena seisomaan ja räpytteli silmiään. Kettuturkki vingahti taas ja Saarniturkki ryntäsi hänen luokseen.
”Haenko Tähtisumun?” tämä kysyi huolissaan. Kettuturkki nyökkäsi ja haukkoi henkeä. Saarniturkki lähti pois pesästä. Pian Lumipentu heräsi ja alkoi vinkua kovaan ääneen Saarniturkkia. Varissiipi pyörähti ympäri ja nousi istumaan. Hiiripentu sanoi hetken kuluttua pikkuisella äänellä, että voisiko tämä olla hiljaa, kun Valkohäntä nousi ylös lohduttamaan Lumipentua. Kettuturkin uikahti taas ja Valkohäntä huomasi että hänkin oli hereillä.
”Nytkö se tapahtuu?” hän kysyi ja nuolaisi Kettuturkin poskea. Kettuturkki nyökkäsi vapisten kun Tähtisumu, Kultatassu ja Saarniturkki tulivat pentutarhaan. Saarniturkki ja Varissiipi vetäisivät Lumipennun ja Hiiripennun itsensä lähelle ja ohjasivat heidät rauhallisesti ulos pentutarhasta. Lumipentu marisi kovalla äänellä:
”Miksi meidän pitää lähteä? Ja mitä oikein tapahtuu?” Hiiripentu pysytteli lähellä Saarniturkkia ja ei edes yrittänyt palata pesään vaan meni hyvin nopeasti aukiolle.
”Mitä tapahtuu?” kuului Apilahännän ääni jostain. Hän oli herännyt ilmeisesti Lumipennun vikinään, tai sitten Kettuturkin huutoihin. Kettuturkki yritti kovasti olla hiljaa jotta Apilahäntä ei huolestuisi mutta ei pystynyt siihen. ”Apilahäntä, odota täällä ulkopuolella. Kettuturkilla ei ole hätää”, kuului Kultatassun ääni pesän ulkopuolelta. Kettuturkki kuuli kuinka Apilahäntä marssi edestakaisin pesän ulkopuolella ja päästi välillä turhautuneita äännähdyksiä. Muutkin klaanista olivat heränneet ja he kyselivät ihmeissään, mitä tapahtuu. Sana alkoi kuitenkin pian levitä ja kaikki odottivat kärsimättöminä Kettuturkin pentuja.

Valkohäntä istui Kettuturkin edessä ja silitti rauhoittavasti tämän kaulaa. Kettuturkki makasi kyljellään ja huohotti ja vingahti aina välillä.
”Pysy aivan rauhallisena niin kaikki menee hyvin”, Tähtisumu rauhoitteli Kettuturkkia pehmeällä äänellä. ”Ole ihan rauhassa.” Kettuturkki yritti kovasti olla välittämättä kivuista mutta ei pystynyt siihen.
”Nyt”, Valkohäntä sanoi tasaisella äänellä kun Kettuturkki haukkasi henkeä.

Kettuturkki hengitti raskaasti ja avasi silmänsä. Hänen vatsallaan makasi kolme pikkuista nyyttiä jotka vikisivät ja imivät maitoa. Naaras huokaisi ja nuolaisi vuorotellen kaikkien pentujen päätä varovasti ennen kuin hänen päänsä laskeutui sammalille. Valkohäntä nukkui hänen vieressään Hiiripentu vatsaansa vasten. Varissiipi, Saarniturkki ja Lumipentu nukkuivat hiukan etäämpänä heistä ja Apilahäntä oli painautunut Kettuturkin selkää vasten. Kolli lepuutti päätään Kettuturkin kyljen päällä ja katseli pentuja.
”Milloin annamme niille nimet?” Apilahäntä kuiskasi Kettuturkin korvaan. Kettuturkki katseli pentujaan. Ne olivat niin kauniita. Yksi naaraspentu, ja kaksi kollia.
”Miksipä ei vaikka nyt?” Kettuturkki henkäisi hiljaa. Apilahäntä nyökkäsi ja nuolaisi kumppaninsa korvia.
”Tuo punaruskea, näyttää aivan sinulta”, Apilahäntä sanoi ja osoitti hännällään pientä punaruskeaa naaraspentua joka oli nukahtanut ja nukkui nyt kollien välissä. ”Hänestä tulee varmasti yhtä kaunis kuin sinäkin. Hän on aivan kuin kaunis ruusu, kuten sinäkin.”
Kettuturkki katsoi Apilahäntää ja tunsi rakkauden tätä kohtaan kasvavan paljon.
”Ruusupentu”, Kettuturkki sanoi yhtäkkiä.
”Ruusupentu”, Apilahäntä toisti ja Kettuturkki nuolaisi naaraan selkää. Ruusupentu vingahti mutta jatkoi sitten uniaan. Kettuturkki katsoi kellertävän väristä kollia joka oli siskonsa kanssa nukahtanut ja joka nukkui hieman levottomasti. Kettuturkki nuolaisi kollin kylkeä ja se rauhoittui. Ne olivat niin ihania. Kettuturkin ja Apilahännän pennut. Pennuista tulisi varmasti todella taitavia ja uskollisia, Kettuturkki oli siitä varma. Ja ne näyttivät niin viattomilta, ei ollut kauniimpaa näkyä kuin pienet, vastasyntyneet pennut.
”Heinäpentu”, Apilahäntä naukaisi ja Kettuturkki katsoi tätä silmiin toistaessaan sen.
”Heinäpentu.” Kettuturkki hieraisi kuonollaan Heinäpennun selkää ja kolli tuhahti unissaan. Sitten Kettuturkki siirsi katseensa nuorimpaan vaaleanharmaaseen kolliin, joka oli hereillä ja imi hänen nisistään maitoa. Kolli vikisi aina välillä mutta hiljentyi sitten taas.
”Kuulaspentu”, Kettuturkki maukui hiljaa ja nuolaisi kolli selkää.
”Kuulaspentu”, Apilahäntä toisti Kettuturkin perässä ja katsoi sitten rakastavasti pentuihin. Kuulaspentukin nukahti lopulta ja Kettuturkki nuolaisi Apilahännän poskea.
”Nukutaan nyt”, Apilahäntä sanoi raskaasti ja laski päänsä sammalille, Kettuturkin viereen. Kettuturkki venytti jalkojaan ja hieraisi vielä kuonollaan pentujaan, ennen kuin painoi päänsä sammalille ja sulki silmänsä.

Kettuturkki näki omituista unta. Kettuturkki näki uudestaan sen, kun hän eksyi ja löysi sitten Kuulammelle. Kettuturkki näki myös uudestaan sen, kun hän tapasi Kielopennun. Kun Kettuturkki aamulla heräsi, hänen mielessään kajahtelivat Kielopennun sanat:
”Huolehdi ja hoivaa pentujasi, älä päästä heitä. Älä anna heidän ajautua väärään suuntaan…”

//Tällainen stoori nyt, kohta alan kirjoittelemaan Heinäpennulla myös :D
Vastaus:Olipas pitkä pätkä Kettuturkkia. Hyvää tarinaa alussakin mutta en olisi malttanut olla hyppäämättä suoraan tarinan loppuun, ilmeiseen pentujen syntymään <3 Hyvä etten hypännyt, kun esim. oli tosi suloinen kohtaus kun Varissiipin kertoi odottavansa pentuja. Kettuturkki ja Apilahäntä ovat ihania yhdessä, ja ihanaa kun perhe kasvoi kerralla isoksi. En maltakaan odottaa sitä että pääsee kehittelemään kunnolla tarinaa tälle seuraavalle sukupolvelle... Näin yhdessä kolmen kirjoittajan voimin sitten. Mutta voi voi Kielopennun pahaenteiset varoittelut...

En huomannut kirjoitusvirheitä. Teksti oli selkeää ja sujuvasti etenevää.

Saat tästä hienosta pitkästä tarinasta 45 kp.

-YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Sadetassu, Myrskyklaani
09.05.2016 18:11
"Ratamohäntä! Rataaaamohääääntä!" Sadetassu loikki mestarinsa luo, joka oli ruokailemassa Tulitähden, Harmaaraidan ja Vatukkakynnen kanssa. Kilpikonnakuvioinen naaras käänsi katseensa Sadetassuun hitusen ärtyneenä.
"Mitä Sadetassu?" Ratamohännän ääni oli silti tasainen ja rauhallinen. Sadetassu paineli maata etutassuillaan ärtyneenä ja turhaantuneena.
"Kuinka kauan sinä vielä syöt? Kohta on jo Aurinkohuippu ja sinä lupasit, että arvioit taitoni ja että lähdemme pian! Siitä on ikuisuus jo kun lupasit!" Harmaaraita virnuili vähän huvittuneena Vatukkakynnen kanssa ja Ratamohäntä huokaisi.
"Kärsivällisyyttä. Jos haluat soturiksi sinulla pitää olla kärsivällisyyttä", Sadetassu nytkäytti häntäänsä ja veti syvään henkeä.
"Kärsivällisyyttä? Minusta itsestäni tuntuu, että olen saanut odotella jo tarpeeksi kauan. Minä olen niin lähellä soturiksi pääsemistä etten halua odotella enään kun sinä syöt yhtä hitaasti kuin mäyrä kävelee", Sadetassu sanoi kaiken hillityllä ja tasaisella äänellä hötkyilemättä.
"Teen mitä?" Ratamohäntä kysyi nousten tassuilleen. Sadetassu piti päänsä pystyssä.
"Syöt yhtä hitaasti kuin mäyrä kävelee", oppilas toisti itsepintaisesti.
"No joku osaa seisoa sanojensa takana", Vatukkakynsi naukaisi hymyillen.
"Annan sinulle etumatkaa. Lähdes juoksemaan karkuun. Sitten kun olen hitaasti syönyt lähden perään ja otan sinut kiinni", Ratamohäntä murisi silmät kiiluen huvittuneena. "Katsotaan olenko sitten enään niin hidas", Sadetassu heilautti häntäänsä ja virnisti.
"Vauhtia sitten tai ehdin juosta reviirin useamman kerran ympäri odotellessa sinua", Sadetassu kiusasi ja lähti hyppimään ylös rotkosta.
"Onko tuo hyvä idea laskea Sadetassu yksin lähtemään?" Sadetassu kuuli vielä joten kuten joukon keskustelun.
"Harmaaraita olet turhaan huolissasi. Sadetassu saattaa olla oppilas, mutta kokenut", Ratamohäntä naukui, mutta Sadetassu ei kuullut loppua enään. Hän kääntyi vielä kurkistamaan alas. Ratamohäntä oli jatkanut ruokailuaan ja Tulitähti tuijotti jonnekkin. Sadetassu käänsi päätään ja huomasi Vaahtokukan tuijottavan häntä parantajan pesän suulta. Oppilas heilautti häntäänsä kummastuneena. Vaahtokukka katsoi häntä jotenkin... surullisesti. Sadetassu jatkoi ripeästi matkaansa kadoten parantajan näkökentästä. Mistä tuossa nyt oli kyse?

Sadetassu kurkisti paksun tammen takaa ja maistoi ilmaa. Hän ei nähnyt, haistanut tai kuullut Ratamohäntää. Kestipäs tuolla kauan. Ei hän nyt niin kovasti yrittänyt jättää häntä jälkeensä. Sadetassu istahti alas tylsistyneenä. Sää oli aika kylmä ja jostain syystä metsä oli vähän utuinen. Sadetassun selkää pitkin kulki kylmänväristykset.
"Sadetassuuuh..." hiljainen ääni kuiski pensaikossa. Sadetassu jähmettyi. Ei. Hän oli hereillä. Tämä ei ollut totta. Olihan hän hereillä?
"Sadetassu", pensaikot rahisivat ja naaraan jalat liimautuivat maahan. Meripihkanväriset silmät tuijottivat häntä pensaikosta.
"Sadetassu...."
>Juokse, juokse pois!< Sadetassu yritti käskeä tassunsa liikkeelle, mutta ne oli juurtuneet maahan. "Sadetassu!" hänen nimeä huutava ääni voimistui ja olento pensaikoista loikkasi suoraan pientä kissaa kohti. Naaras sulki silmänsä.

"SADETASSU!" kun hän avasi silmänsä, naaras näki Ratamohännän edessään, jonka silmät paloivat huolestuneesti.
"Olethan kunnossa?" Sadetassu kömpi jaloilleen hitaasti karvat pöllyssä.
"Juu..." naaraan ääni oli aavistuksen kimeä säikähdyksestä. "Nukahdinko minä?" hän oli maannut saman tammen takana, joka hänen unessaankin oli ollut.
"No unessa sinä olit kun minä sinut löysin. Näitkö painajaista?" Ratamohäntä kysyi kun Sadetassu pälyili ympärilleen säikkynä.
"Minä... En. En nähnyt", kokoa itsesi Sadetassu, Ratamohäntä ei saa tietää siitä, että kuljin vähän aikaa Pimeyden Metsässä Tiikerivarjon kanssa. Ratamohäntä nytkäytti häntäänsä.
"No oletko valmis arviointiin?" Sadetassu nyökkäsi itsevarmasti ja sysäsi pelkonsa taka-alalle. Nyt hän oli hereillä, joten hän olisi täysin turvassa. Hän näyttäisi taitonsa Ratamohännälle ja sitten hänestä tulisi soturi. Mutta oliko Tiikerivarjo yhä hänen perässään? Yrittikö kolli saada hänet kiinni, koska hän oli kieltäytynyt seuraamasta häntä, muuttanut mielensä täysin?

---

Sadetassu keinutti lonkkiaan valmistautuessaan hyppyyn. Hän vaani pientä lintua, oletettavasti jokin nuori tintti. No kohta se olisi ruokaa, siitä naaras oli varma. Sadetassu jännitti takajalkansa ja hänen häntänsä pysyi jähmettyneenä maan pinnan yläpuolella. Sitten kissa polkaisi maata jaloillaan ja loikkasi. Hän paljasti terävät kyntensä ja painoi linnun heti maahan kun osui siihen. Lintu ei ehtinyt päästää ääntäkään kun Sadetassu iski hampaansa siihen ja taittoi niskat. Pieni naaras nosti saaliinsa ilmaan ylpeänä ja pälyili vähän ympärilleen. Toivottavasti Ratamohäntä oli nähnyt tuon. Se oli Sadetassun omasta mielestä hieno kaato. Naaras hautasi linnun pikaisesti ja nuuski ilmaa. Hän oli jo onnistunut nappaamaan yhden hiiren. Hiirenkorvan aikaan hiiret alkoivat liikehtiä enemmän etsiessään ruokaa ja muuta sellaista, mutta nyt naaras ei kumminkaan haistanut yhtään tuoretta hajujälkeä. Hän heilautti häntäänsä hiukan turhaantuneena. Miten hän voisi todistaa olevansa hyvä metsästäjä jos kaikki eläimet olivat piilossa? Missä ihmeessä hiiret olivat? Sadetassu huokaisi aavistuksen ja höristeli korviaan kuullakseen edes jotain. Ei yhtään mitään. Sadetassu polkaisi maata tassullaan turhaantuneena. No kai tämä oli sitten tässä... Hiiren papanat! Ei. Ei hän näin helpolla luovuttaisi!
>Jospa järven rannalla olisi jotain...< oppilas pinkaisi täyteen juoksuun suunnaten järveä kohti. Sadetassu pujotteli puiden lomassa ja loikki välillä auringon valon luomia täpliä pitkin, jotka suodattuivat lehtikatosta, joka alkoi pikku hiljaa muodostua. Hiirenkorva ja viherlehti olivat parasta aikaa, siitä ei ollut epäilystäkään! Tuuli pyyhki pienen kissan turkkia kun tuo kiisi heräilevän metsän halki.

Sadetassu veti syvään henkeä pysähtyessään lopussa Vanhan Tammen juurelle. Naaras istui alas ja puuskutti hetken kevyesti. Pieni tauko olisi paikoillaan tuon matkan juoksemisen jälkeen. Sadetassu heittäytyi kyljelleen maahan, mihin aurinko paistoi juuri sopivasti. Aurinko lämmitti mukavasti kissan tummaa turkkia ja tuo olisi varmasti nukahtanut ellei rasahdus pensaikossa olisi kiinnittänyt huomiota. Hetkessä Sadetassu kierähti kyljeltään tassuilleen niskakarvat pystyssä uhkaavasti. Nopea ilman maistaminen kertoi, että kyseessä oli toinen kissa. Myrsky. Sadetassun häntä nytkähti hiukan paniikissa
"Myrsky!" hän sihahti matalasti. Hetkeksi laskeutui täysi hiljaisuus, kunnes suuri harmaa kissa liukui esiin pensaikosta.
"Päivää..." kolli naukaisi tyynesti kun Sadetassu asteli tuon eteen korvat ja häntä nykien.
"Oletko sekaisin?! Sinun ei pitäisi olla täällä!" Sadetassu tilitti itseään varmaan puolet isommalle kissalle. Myrsky katsoi muualle erivärisillä silmillään hetkeksi ikäänkuin kiusaantuneena.
"Minun piti päästä puhumaan sinun kanssa", kolli naukaisi hiljaa.
"No nyt on äärimmäisen huono aika sille!" Sadetassu ärähti vilkuillen ympärilleen. Häneltä lähtisi turkki jos Ratamohäntä yllättäisi hänet nyt.
"Minulla on arviointi meneillään ja jos mestarini näkee sinut, me molemmat olemme PAHASSA pulassa", Sadetassu murisi katsoen Myrskyä silmiin aika tiukasti, mutta heltyen vähän samalla.
"Ai... Ymmärrän kyllä. Minä lähden ihan pian. Haluan vain kysyä yhtä asiaa. Suostuisitko tulla tapaamaan minua kahden yön päästä?" Sadetassu jäi hetkeksi täysin sanottamaksi. Hetkinen mitä? Tapaamaan Myrskyä?
>Ei, ei, ei. Soturilain vastaista, muistatkos?< järki muistutti, mutta samaan aikaanpa Sadetassu ei kuunnellut aivojaan vaan möläytti vastauksen;
"Toki... Öh... Missä?"
"Siellä suurella puulla missä teikäläiset pitävät kokoontumisia välillä", Miten paljon Myrsky oikein tiesi klaanikissoista? Miten tuo edes tiesi noin paljon? Sadetassu huokaisi.
"Hyvä on. Mutta vain sillä ehdolla, että sinä et kulje reviirillämme ennen sitä", naaras naukaisi häntä nykien. "Minun on pakko mennä nyt. Jos jään kiinni tästä, en varmasti poistu leiristä seuraavaan kuuhun", Sadetassu kiepahti ympäri levottomana ja tassutti lähemmäs pensaikkoa.
"Selvä on. Ja Sadetassu..." naaras vilkaisi Myrskyä lapansa yli. "Kiitos", sen jälkeen suuri kolli katosi aluskasvillisuuden sekaan.
"Nähdään..." naaras vastasi vaimeasti. Voi itku. Voi itku. Pulassa. Niin pahassa pulassa. Nyt jos Ratamohäntä oli nähnyt hänet, peli oli niin menetetty. Miten hän muka itsensä tästä sotkusta silloin keplottelisi irti. Miksi lupasit tavata kollin kahden yön kuluttua? Halusin vain hänet ulos reviiriltämme. Niin, se olisi ehkä vielä joten kuten läpi menevä vastaus, mutta entä jos häneltä kysyttäisiin mistä Myrsky tiesi hänen nimensä tai toisinpäin, siihenpä ei niin vastattaisi uskottavasti kertomatta totuutta. Sadetassu panikoi melkein. Yleensä hän oli rauhallinen, mutta tämä oli liian iso sotku. Jos hän jäisi kiinni, sinne menisi kaikki minkä eteen hän oli työskennellyt! Klaanitoverien luottamus, Ratamohännän koulutus, jopa Pimeyden Metsässä kulkeminen olisi pelkkä idioottimainen virhe jos naaras menettäisi kaiken! Se oli kyllä tyhmä virhe jo valmiiksi, mutta...
>Noniin rauhoitu. Jos panikoit, pilaat kaiken vaikkei Ratamohäntä olisikaan nähnyt sinua< Sadetassu veti syvään henkeä ja yritti rauhoittua. Nyt, hän hakisi saaliinsa, etsisi Ratamohännän ja suorittaisi arvioinnin kunnialla ja toivoisi parasta. Sadetassu vilkaisi vielä suuntaan johon Myrsky oli lähtenyt ja lähti sitten hakemaan kiireellä saaliinsa.

"Latamohämtä!" Sadetassu naukaisi epäselvästi saaliidensa takaa kun hän saapui aukiolle, jossa kilpikonnakuvioinen naaras istui. Ratamohäntä käänsi katseensa oppilaaseen, joka pudotti saaliinsa alas. Hiiren ja linnun lisäksi Sadetassu oli onnistunut vielä nappaamaan jäniksen. Tähtiklaanin kiitos, muutenhan häneltä olisi mennyt kasvot. Ratamohännän arvioiva katse ja hiljaisuus joka laskeutui heidän välille sai Sadetassun sydämen lyömään lujempaa.
>Et nähnyt Myrskyä, et nähnyt Myrskyä, et nähnyt Myrskyä...< Sadetassu istui ryhdikkäästi toistellen lausetta päässään, ihan kuin tahdonvoimalla hän voisi muuttaa asioita.
"Suoriuduit hyvin. Minä jouduin yhdessä vaiheessa kulkemaan rajapartion kanssa joka meni Tuuliklaanin rajalle, mutta näin kun sait hiiren kiinni"
>Kiitos, kiitos, kiiiiiitos!< Sadetassusta tuntui kuin iso kivi olisi vierähtänyt hänen sydämen päältä. Iloinen ja helpottunut hymy kohosi naaraan kasvoille.
"Taitaa olla korkea aika keskustella Tulitähden kanssa jonkun oppilaan soturinimityksestä", Ratamohäntä hymyili aavistuksen ja Sadetassu alkoi loikkimaan pakoillaan ratketen riemusta.
"Oikeasti?!"
"Oikeasti"
"JES!" Sadetassun riemun kiljaisu karkoitti pari lintua läheisestä puusta. "Ohops", hän hymyili nolona. Ratamohäntä naurahti.
"Anna minä kannan sen jäniksen leiriin", varapäällikkö nosti pitkäkorvan leukoihinsa ja Sadetassu otti hiiren ja linnun. Kaksikko lähti leiriä kohti, pienempi kissa hyppien ylös ja alas innostuneena ja isompi kävellen rauhallisesti.

Sadetassusta tulisi soturi hetkenä minä hyvänsä! Hih, tätä hän oli odottanut jo liian pitkään.

// Juu siis en ole varma kuinka monta kp:tä Sade tarvitsee soturiksi tulemiseen, mutta muistelen, että se pyöri n. 10 ympärillä. Jos nyt pikkuneiti pääseekin soturiksi, niin soturinimi olisi Sadeyö //
Vastaus:Kiva tarina, jossa tapahtui paljon kaikenlaista. Kylläpäs Sadetassulla on nyt monta rautaa tulessa yhtä aikaa... Pitäisi olla kunnon klaanikissa ja valmistua soturiksi, mutta unet ja joku Myrskykin kummittelevat häiritsemässä...Sadetassun touhuja on hauska seurata, ja ajatukset ovat aina ryöppyäviä ja innokkaita oli sitten kyse huonosta tai hyvästä jutusta.
Tokihan Sade pääsee nyt soturiksi. Muutan tiedot nimitystarinan jälkeen.

Parit virheet huomasin tekstistä, jotka varmasti saisit karsituksi pois rauhallisella oikolukemisella.

enään - enää
mutta ne oli juurtuneet maahan - mutta ne olivat...

Toisaalta oli aivan ihanan kuvailevia pätkiä, joita oli ilo lukea, kuten:
Sadetassu pujotteli puiden lomassa ja loikki välillä auringon valon luomia täpliä pitkin, jotka suodattuivat lehtikatosta, joka alkoi pikku hiljaa muodostua. Hiirenkorva ja viherlehti olivat parasta aikaa, siitä ei ollut epäilystäkään! Tuuli pyyhki pienen kissan turkkia kun tuo kiisi heräilevän metsän halki.

Saat 36 kp

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kettuturkki, Tuuliklaani
02.05.2016 18:28
Kettuturkki nuolaisi rintaansa ja ravisteli turkkiaan. Oli hänen ensimmäinen yönsä soturina ja hänen sekä Apilahännän täytyi valvoa tämä yö. Tiirajuova oli nimitetty varapäälliköksi Kuuhuipun aikaan, sillä Lovikorva oli saanut surmansa taistelussa. Kettuturkki ajatteli entistä varapäällikköä ja hän toivoi että hänen olisi hyvä olla Tähtiklaanissa. Suru vihlaisi hänen rintaansa kun hän ajatteli Lovikorvaa. Vaikka hän ei ollut ollut erittäin läheinen entisen varapäällikön kanssa, oli silti erittäin surullista menettää hänet. Kettuturkki uskoi että Tiirajuovasta tulisi hyvä varapäällikkö ja myöhemmin ehkä päällikkö.
Kettuturkki etsi katseellaan Apilahäntää, ja näki että tämä istui hiukan etäämpänä selin Kettuturkkiin katse tähdissä. Kettuturkkikin katsoi myös ylös taivaisiin. Muutamia ohuita pilvenhaituvia leijaili tähtien ja kynnenviillon kokoisen kuun ohi. Yksi noista tähdistä oli Lovikorva, sen hän tiesi. Tähtiä oli nyt yksi enemmän, sillä Lovikorva oli liittynyt Tähtiklaaniin. Kettuturkki huokaisi ja pörhisti turkkiaan. Oli vieläkin lehtikato, vaikka hiirenkorva oli jo tuloillaan. Pakkanen oli silti kiristynyt yöllä.
Kettuturkki muisteli miten Tähtisumu oli sanonut Ruostetähdelle että hän ja Apilahäntä olivat haavoittuneita ja että heidän pitäisi nukkua tämä yö. Kettuturkki oli kuitenkin torjunut ehdotuksen jyrkästi ja sanonut olevansa ihan kunnossa, vaikka häntä väsytti ja hänen loukkaantunut jalka lähetti välillä tuskan aaltoja Kettuturkin ruumiissa. Apilahäntä oli myös vakuuttanut olevansa kunnossa mutta Kettuturkki ei uskonut hänen olevan aivan kunnossa. Nyt he istuivat kuuraisella maalla leirissä ja hytisivät silloin tällöin kylmässä. Kettuturkki nousi seisomaan ja ravisteli käpäliään yksitellen. Maa oli kylmä ja hänen polkuanturansa olivat kohmeiset. Kettuturkki lyhyt turkki päästi kylmän pakkastuulen sisään ja hän hytisi. Apilahäntä kääntyi ympäri ja tassutti Kettuturkin luo nostellen jalkojaan korkealle. Apilahännälläkin oli varmasti kylmä. Kun Apilahäntä saapui Kettuturkin luo, tämä painautui naarasta vasten ja nuolaisi hänen kuonoaan. Kettuturkki katsoi kollia ja hän painautui tiiviimmin tätä vasten. He istuivat pitkän aikaa toisiinsa painautuneina katsomassa taivasta. Kettuturkin silmät painuivat kiinni. Hän tunsi vain Apilahännän turkin ja haistoi tämän tutun tuoksun. Naaras oli jo melkein nukahtanut mutta Apilahäntä herätti Kettuturkin tönäisemällä tätä hellästi. Kettuturkki avasi silmänsä ja katsoi kollia. Apilahäntä näytti väsyneeltä ja Kettuturkki tunsi itsensäkin väsyneeksi. Kunpa aamu tulisi jo pian.
Kettuturkki ehti tuskin ajatella tuon ajatuksen, kun pentutarhasta jo kuului pikkuista vikinää. Lumipentu pisti päänsä ulos pesästä ja katsoi vasta nimitettyjä sotureita silmät pyöreinä. ”Oletteko te valvoneet koko yön?” Lumipentu huudahti ihmeissään ja katsoi Kettuturkkia ja Apilahäntää hämmästyneenä. Apilahäntä nyökkäsi ja kun Lumipennun silmät levisivät vielä isommiksi hämmästyksestä, Kettuturkki ei voinut pidätellä kehräystään. ”Kuka täällä huutaa?” Kauraviiksen ääni kuului klaanivanhimpien pesästä. ”Se kuka kehtaakin herättää minut näin aikaisin saa maksaa!” Lumipentu näytti pelokkaalta ja juoksi liukastellen ja lipsuen takaisin pentutarhaan. Muu klaani alkoi myös heräillä.
Joutsentassu tuli haukotellen ja turkki sekaisin oppilaiden pesästä ja oli kävellä unisena Apilahännän kylkeen. ”Hups”, pikkuinen valkea naaras sanoi ja nuolaisi kylkeään. Kettuturkki tunsi itsensä hyvin vanhaksi, sillä hänen haavojaan kirvelsi ja hänen ruumiinsa tuntui painavan tuhat kiloa. Hän toivoi että Ruostetähti heräisi, sillä sitten he saisivat mennä nukkumaan. Ruostetähti tassutti onneksi juuri silloin päällikön pesästä tuoreiden soturien luo.
Hän näytti mahtavalta turkki sileänä vaikka hänellä oli joitain vammoja. Näytti että hän olisi nukkunut koko yön näkemättä yhtään unta ja olisi sitten käyttänyt monta kuuta turkkinsa siloittelemiseen. Vaikka päällikkö olikin aika laiha, ei Kettuturkki voinut olla kunnioittamatta tuota vanhaa, yksisilmäistä päällikköä.
”Huomenta, Kettuturkki ja Apilahäntä. Voitte nyt mennä etsimään itsellenne makuupaikat sotureiden pesästä ja nukkua sitten vähän aikaa. Tulette kuitenkin iltapartioon”, hän naukaisi ja Kettuturkki nyökkäsi kiitollisena. He tassuttivat jalat lyijynraskaina, maha nälästä kurnien ja haavat kirvelevinä sotureiden pesään. Kettuturkki huomasi heti entisen mestarinsa Varissiiven joka oli käpertynyt kumppaninsa Tiirajuovan kylkeen. Sudenmarja nukkui hiukan etäämpänä parista.
”Huomenta”, Sudenmarja haukotteli ja nousi ylös. Kettuturkki jaksoi tuskin vastata.
”Minne voisimme mennä nukkumaan?” Apilahäntä kysyi. Hänen äänensä oli karhea sillä hän ei ollut puhunut koko yönä. Kettuturkki painautui kollia vasten.
”Tuolla on tilaa”, Sudenmarja naukui ja osoitti lähinnä sotureiden pesän suuaukkoa olevaa sammalmöykkykasaa.
”Kiitos”, Apilahäntä sanoi entiselle mestarilleen. Sudenmarja hymyili ja tassutti pesästä pois. Muutkin soturit haukottelivat ja nousivat nukkumapaikoiltaan vähitellen ylös. Kettuturkki levitteli vähän sammalia hänelle ja Apilahännälle ja vaipui sitten voimattomana sammalille. Naaras sulki silmänsä ja nukahti melkein silmänräpäyksessä.
Joku tökkäsi Kettuturkin kylkeä ja naaras avasi hitaasti silmänsä, mutta sulki ne pian uudestaan.
”Anna minun nukkua”, Kettuturkki murahti. Hänen ruumiinsa oli kankea, ja hän ei pystynyt edes kierähtämään toiselle kyljelle. Sitten naaras muisti, että hän on soturi, ja Ruostetähti oli sanonut, että hänen ja Apilahännän täytyi mennä iltapartioon. Kettuturkki avasi silmänsä uudestaan ja yritti nousta istumaan, mutta naaraan ruumis oli niin kankea, että hän ei päässyt ylös. Joku kuitenkin auttoi Kettuturkin varovasti istumaan. Kettuturkin jalkaansa särki ja hänen olo ei paljoa ollut parantunut. Enää hän ei kuitenkaan ollut niin väsynyt kuin aamulla. Kettuturkki kohdisti katseensa Apilahäntään. Kolli seisoi Kettuturkin edessä ja viittilöi tälle hännällä kiivaasti.
”Meidän pitää mennä”, Apilahäntä sanoi ja juoksi jo pesästä ulos. Kettuturkki venytteli niin hyvin kuin kankeana pystyi ja nuolaisi sitten pikaisesti turkkinsa sileäksi. Hänen mahansa murisi. Naaras nousi kuitenkin seisomaan yrittäen olla välittämättä nälästä ja käveli unisena pesästä ulos.
Kettuturkki huomasi Apilahännän joka istui Tiirajuovan vieressä. Hänen ympärillään oli Takiaiskorva, Yöpilvi ja Tiikeritassu. Tiirajuova sanoi juuri jotain, kun Kettuturkki ehti paikalle:
”- ja menemme sitten tarkistamaan Myrskyklaanin rajan. Jos Jokiklaanin kanssa tulee ongelmia, Tiikeritassu juoksee hakemaan apua. En usko että Jokiklaani hyökkää kimppuumme mutta pitää olla varuillaan.”
Tiirajuova viittasi hännällään, jotta partio seuraisi häntä. Pakkanen oli laskenut ja enää ei tuullut kauheasti. Aurinko oli matalalla ja värjäsi kaiken kultaiseksi. Lehtikato oli jo melkein ohitettu, hiirenkorva oli tuloillaan.
Partio suuntasi ensin Jokiklaanin rajalle. Kettuturkin jalkaa särki hivenen mutta hän yritti asettaa sille välillä painoa, jotta se parantuisi hivenen nopeammin. Hevospaikan lähellä he hidastivat vauhtia. Kettuturkin karvat pörhistyivät kun he lähestyivät Jokiklaanin rajaa. Jokiklaani oli merkinnyt suoalueen niin vahvasti että se lemusi hevospaikalle asti. Naaras nyrpisti nenäänsä ja aivasti. He kävelivät hiljaisuuden vallitessa hevospaikan aidan viertä kohti Jokiklaanin rajaa.
”Ei kalanaamojen nyt noin paljon tarvitsisi merkata rajojaan”, Yöpilvi sähähti ärtyneenä. Kissat mumisivat myönteleviä vastauksia. He jättivät Jokiklaanin rajalle omat hajumerkkinsä ja jatkoivat matkaa.
Tuuliklaanin partio kulki järven viertä kohti Myrskyklaanin rajaa. Kettuturkin jäsenet alkoivat vertyä kävellessä, ja hänen ei ollut enää niin kylmä. Hän toivoi että rajat olisivat jo pian tarkistetut, sillä hän ei ollut syönyt mitään taistelun jälkeen, ja hänen vatsansa oli typötyhjä. Kissat jättivät hajumerkkinsä Myrskyklaanin rajan kohdalle ja Kettuturkki joi kulauksen joesta, joka ei jäätynyt virtauksen vuoksi. Vesi oli jäätävää mutta se paransi naaraan oloa.
Kun he olivat paluu matkalla takaisin, Kettuturkki haistoi pehmeän ja mehukkaan tuoksun. Tuoksun, jonka hän niin hyvin tunsi. ”Jänis”, hän murahti, ja Tiirajuova kääntyi häneen päin antaen samalla muille merkin pysähtyä. ”Haistoitko jäniksen?” varapäällikkö kysyi katse nauliutuneena nuoreen soturiin. Hänen ilmettään oli vaikea tulkita. Kettuturkki nyökkäsi ja ravisteli turkkiaan. ”Mene”, Tiirajuova kehotti. Apilahäntä lähti Kettuturkin perään mutta Tiirajuova kutsui hänet takaisin. Apilahäntä katsoi Kettuturkkia huolestuneena mutta totteli kuitenkin varapäällikköä. Kettuturkki erkani partiosta ja lähti hiipimään suu raollaan jäniksen hajun suuntaan. Hän tassutti vatsa maata viistäen syvälle Tuuliklaanin reviirille. Kettuturkki hidasti vauhtiaan kun saaliseläimen haju voimistui.
Hän pysähtyi ja hypähti pienen pusikon taa. Naaras kurkisti varovasti pensaan takaa ja näki jäniksen istuvan syömässä heinää. Se oli selin häneen, ja tuuli puhalsi saaliin hajua suoraan päin Kettuturkkia. Kettuturkin maha murisi ja jänis käänteli korviaan ja lopetti syömisen. Kettuturkki painautui niin matalaksi kuin suinkin pystyi toivoen että jänis ei huomaisi häntä. Jänis jatkoi kuitenkin pian puuhiaan ja naaras lähti hiipimään sitä kohti. Tuuli vaihtoi kuitenkin suuntaa ja jänis pyörähti ympäri. Se vingahti ja säntäsi pakoon.
Kettuturkki pinkaisi juoksuun ja saavutti jänistä. Kylmä ilma piiskasi naaraan kasvoja ja hän haukkoi henkeä juostessaan. Loukkaantunut jalka oli tulessa mutta hän juoksi välittämättä kivusta.
`Saalis, saalis, se on ruokaa` hänen aivonsa huusivat. Kettuturkki pinnisti voimansa äärimmilleen kun hän näki edessä notkelman ja kolon, johon jänis voisi pujahtaa turvaan. Hän kiri ja pinkoi kohti jänistä. Kettuturkki rääkäisi ja hyppäsi jäniksen selkään. Jänis oli kuitenkin ehtinyt jo puolittain kadota koloon mutta naaras sai otteen sen jalasta. Kettuturkki puristi kyntensä saaliin jalkaan ja vetäisi sen hampaillaan ulos kolosta. Jänis huusi ja koko notko kaikui sen huudoista. Kettuturkki puraisi siltä nopeasti niskat poikki ja huuto lakkasi. Notko kaikui silti aavemaisesti jäniksen huudosta. Sitten tuli korvia vihlova hiljaisuus. Kettuturkki puuskutti kovasti ja nosti jäniksen ylös. Hänen olisi tehnyt kovasti mieli syödä jänis, ja kuola valui naaraan suusta kun hän kantoi sitä suussaan. Kun Kettuturkki katsoi ympärilleen hän huomasi että ei ollut enää tuuliklaanin reviirillä. Täällä ei tuntunut klaanitovereiden hajua. Kettuturkin mielen valtasi paniikki ja hän pudotti saaliinsa.
”Apua! Apua! Missä minä olen?!” hän huusi mutta mitään ei tapahtunut. Kettuturkki yritti haistella omaa tuoksuaan jotta voisi jäljittää reitin takaisin leiriin. Hän sai kiinni omasta tuoksustaan ja huojentui silminnähden. Naaras nappasi jäniksen leukoihinsa. Hän seurasi tuoksuaan mäkeä ylös. Ylhäältä Kettuturkki odotti näkevänsä tuttuja nummia, mutta hän näki vain outoja kukkuloita joita jatkui ja jatkui.
Kettuturkki kiljahti ja pyöri paniikissa ympyrää.
#En löydä kotiin, en löydä kotiin… Kotiin…# Kettuturkki ajatteli hädissään ja pysähtyi vetämään henkeä. Auringosta oli jäljellä enää vain pienen pieni valojuova joka valaisi lammen kultaiseksi. Lammen…
”Lampi!” Kettuturkki kiljaisi ja tarttui jänikseen. Hän lähti juoksemaan sitä kohti. Paniikissa hän ei ollut huomannut sitä.
Naaras hidasti vauhtia muutamaa ketunmittaa ennen lampea kun nurmi vaihtui kiveksi, sillä Kettuturkista tuntui että siellä oli joku muukin. Hän laski jäniksen varovasti kovalle pinnalle ja haisteli ilmaa. Hän ei haistanut ketään muita, vain kirpeän yöilman. Kun Kettuturkki lähti hitaasti kävelemään lammen peilityyntä pintaa kohti, ja hänestä tuntui että kalliossa olisi tuhansia tassujen painalluksia, jotka osuivat hänen tassujen kohdalle. Kettuturkki katsahti tassuihinsa mutta kalliossa ei ollut yhtään tassunpainalluksia. Naaraan selkää pitkin kulki värähdys mutta hän jatkoi kulkuaan kohti lampea. Jokin veti Kettuturkkia lampea kohti. Kun hänen ja lammen välissä oli enää vain pennunaskel, Kettuturkki kumartui lammen peilityynen pinnan ylle. Kun hänen kuononsa kosketti veden pintaa, Kettuturkki pyörähti ympäri ja hän seisoi avaralla nummiaukealla.
”Missä minä olen?” Kettuturkki vingahti kuin pieni pentu ympärilleen olevalle tyhjyydelle. Hänen ylleen kuitenkin levisi rauhoittava tunne, ja naaras istuutui.
”Etkö tosiaan tiedä?” kuului pikkuinen, kimeä ja pentumainen ääni hänen takaansa. Kettuturkki ponkaisi seisomaan ja kääntyi ympäri.
Hänen edessään seisoi pikkuruinen pentu jonka tassut olivat vaaleanruskeat mutta joka oli muuten valkoinen. Lisäksi naaraspentu hohti omituista hopeaa. Kettuturkki oli aikeissa sanoa pennulle, että tämän täytyy ehdottomasti mennä heti emonsa luo, mutta muutti sittenkin mielensä, ja kysyi sitten:
”Kuka sinä olet?” Mutta pentu vain tarkkaili Kettuturkkia suurilla silmillään.
”Kielopentu”, tämä vastasi viimein. Kettuturkki katseli Kielopentua ja ihmetteli missä tämän emo oli, sillä pentu oli tuskin kuuta vanhempi.
”Missä minä oikein olen?” Kettuturkki kysyi uudestaan, tällä kertaa Kielopennulta. Hänellä oli kumma tunne että tämä pentu tiesi sen. Aivan kuin hän tietäisi paljon, enemmän kuin Kettuturkki itse, vaikka hän oli paljon vanhempi kuin Kielopentu. Kielopentu ei kuitenkaan sanonut mitään, tarkkaili vain edelleen Kettuturkkia.
”Tähtiklaani”, Kettuturkki kuiskasi yhtäkkiä. Kielopentu nyökkäsi ja kääntyi ympäri.
”Odota!” Kettuturkki huudahti kun pentu lähti tassuttamaan poispäin. Kielopentu pysähtyi mutta ei kääntynyt.
”Älä mene vielä. Minulla on niin paljon kysyttävää”, Kettuturkki aneli sillä hänen päänsä oli äkkiä täynnä kysymyksiä joita hän haluaisi – joita hänen pitäisi – kysyä Kielopennulta, Tähtiklaanilta. Kielopentu kääntyi ja iskosti katseensa nuoreen soturiin. Kettuturkki avasi suunsa kysyäkseen jotain, kun Kielopentu ei lähtenytkään, mutta Kielopentu kuiskasi:
”Huolehdi ja hoivaa pentujasi, älä päästä heitä. Älä anna heidän ajautua väärään suuntaan…” Hänen sanansa jäivät kaikumaan aavemaisesti.
”Mu-mutta… eihän minulla ole pentuja!” Kettuturkki huudahti täysin ymmällään. Hän katsoi Kielopentua anovasti, toivoi että tämä selittäisi mitä hän tarkoitti.
”Älä anna heidän ajautua väärään suuntaan…” Kielopentu toisti kun hänen vartalonsa alkoi haalistua.
”Ei! Älä mene vielä!” Kettuturkki huusi, mutta Kielopentu oli jo kadonnut.
Kettuturkki räväytti silmänsä auki ja ponkaisi seisomaan sydän pamppaillen hullusti rinnassa, ja hengästyneenä kuin olisi juossut monta kuuta.
”Kielopentu?” hän huusi. Kun punaruskea naaras katseli ympärilleen, hän näki taas lammen ja tunsi tassujensa alla painallukset. Kettuturkin hengitys alkoi tasaantua ja hän hengähti syvään. Hän ei voinut karistaa Kielopennun viimeisiä sanoja mielestään;
”Huolehdi ja hoivaa pentujasi, älä päästä heitä. Älä anna heidän ajautua väärään suuntaan…”
Naaras ravisti päätään ja sitten hän muisti, mitä oli tapahtunut ennen kuin oli tavannut Kielopennun.
Kettuturkki oli eksynyt ja löytänyt sitten tämän lammen. Lammen… Yhtäkkiä naaras tiesi missä oli, ja tiesi myös mikä tämä lampi oli. Kuulampi.
”Kuulampi”, Kettuturkki toisti ääneen, kuin varmistaakseen asian, mutta hän tiesi jo olevansa oikeassa. Kettuturkki käänsi päätään ja näki jäniksen siinä mihin hän sen oli jättänyt. Hän tassutti sen luo ja poimi jäniksen suuhunsa. Hänellä ei ollut enää nälkä. Kuuhuippu oli mennyt jo ajat sitten ja nyt taivas alkoi vaaleta.
#Toiset ovat varmasti jo huolissaan#, naaras ajatteli. Sitten hän näki vilahduksen silmänurkastaan. Kun Kettuturkki käänsi päätään, hän näki Kielopennun seisomassa lammen rannalla, hopeisena ja himmeänä. Kielopentu kuiskasi vielä jotain ja tuuli toi Kettuturkin korviin sanat:
”Älä anna heidän ajautua väärään suuntaan…” Sitten Kielopentu huiskaisi hännällään ja katosi.
Kettuturkki asteli raskain askelin leiriin päin jänistä kantaen. Hän haistoi jo leirin. Kettuturkki kiihdytti askeliaan, vaikka hänellä oli hivenen huono olo ja häntä huimasi. Kettuturkki näki viimein leirin joka oli jo melkein kunnostettu Joki- ja Myrskyklaanin hyökkäyksen jäljiltä. Vinhapuro istui leirin suuaukolla ja nousi seisomaan kun huomasi jonkun lähestyvän.
”Kuka siellä?” naaras sihahti hampaidensa välistä.
”Minä”, Kettuturkki huoahti ja käveli Vinhapuron luo.
”Kettuturkki!” Kettuturkki nyökkäsi ja tassutti voipuneena leiriin. Hän laski jäniksen tuoresaaliskasaan ja istui alas sillä hänen päässään pyöri ja häntä heikotti. Hän huojui hivenen ja joutui pinnistelemään ettei kaatuisi.
”Mikä sinun on?” Vinhapuro kysyi ja tuli istumaan Kettuturkin viereen. Kettuturkki painautui Vinhapuroa vasten. Naaras ei saanut katsettaan tarkennettua kunnolla Vinhapuroon ja kun hän yritti sanoa jotain hänen suustaan tuli vain epämääräistä muminaa.
”Minä haen Tähtisumun”, Vinhapuro sanoi huolta äänessään. Hän lähti ja kun Kettuturkki ei enää nojannut mihinkään, hän kaatui kyljelleen maahan. Kettuturkki piti silmänsä väkisin raollaan, vaikka hänen silmäluomensa olivat hyvin raskaat. Sitten hän kuuli askelia ja Tähtisumun äänen joka tuntui kuuluvan hyvin kaukaa ja erittäin vaimeana.
”Kettuturkki, kuuletko minut?” Naaras yritti avata silmänsä kunnolla mutta se oli mahdotonta. Hän antoi silmiensä sulkeutua, ja hän vaipui pimeyteen.
Ensimmäiset kaksi asiaa, mitkä Kettuturkki tiedosti, oli pehmeä makuualusta ja voimakas yrttien tuoksu. Hän avasi hitaasti silmänsä. Kettuturkki huomasi että hän oli yksin parantajan pesässä. Naaras yritti nostaa päätään mutta ei kyennyt siihen. Hänellä oli vieläkin hitusen huono olo ja pää pyörällä.
”Ai, heräsithän sinä lopulta”, kuului Tähtisumun huojentunut ääni.
”Mmhnm..” Kettuturkki mumisi.
”Olet ollut tajuttomana yhden päivän. Sinun kannattaisi nyt syödä tämä jänis, sillä viimeisestä syömisestäsi on aika kauan aikaa. Olen varmaankin oikeassa?” Kettuturkki nyökkäsi hitusen. Hänen ei ollut nälkä mutta kun naaras haukkasi palasen jäniksestä, hän huomasi miten nälissään oli ollut. Kettuturkki söi ahnaasti yli puolet pulleasta jäniksestä ja työnsi sitten jäniksen nolona kauemmas tassullaan. Hän oli hotkinut yli puolet jäniksestä ja nyt siitä oli enää jokunen murena jäljellä.
”Älä huoli, sinä saat syödä vaikka koko jäniksen jos sinun on nälkä, nyt kun olet sairaana sinä saat - sinun täytyy – syödä, jotta paranet”, Tähtisumu sanoi rauhoittavasti kun huomasi miten nolostunut hänen potilaansa oli. Kettuturkki nyökkäsi sillä hän ei ollut varma toimiko hänen äänensä. Naaras tiedosti että hänen kurkkunsa oli rutikuiva, ja hän halusi vettä.
”Sa-”, Kettuturkki aloitti mutta hänen äänensä rohisi ja hän yskähti hieman ennen kuin aloitti uudestaan;
”Saisinko vettä?”
”Tottahan toki!” Tähtisumu sanoi ja kiiruhti pesästä ulos. Hän palasi pian suussaan kostea sammaltukko jonka hän laski Kettuturkin eteen. Kettuturkki vilkaisi parantajaa kiitollisena ja nuoli ahnaasti märkää sammalmöykkyä. Kun hän oli juonut, naaraan olo tuntui parantuneen hurjan paljon.
”Pääsisinkö kävelylle?” Kettuturkki kysyi hetken kuluttua Tähtisumulta. Tämä vilkaisi Kettuturkkia arvioivasti mutta ei sanonut mitään.
”Odota hetki”, hän sanoi lopulta ja poistui pesästä.
Hetken kuluttua Tähtisumu tuli takaisin seuranaan Apilahäntä. Kettuturkin rinnasta kohosi voimakas kehräys kun Apilahäntä laskeutui varoen hänen viereensä.
”Oletko kunnossa?” Apilahäntä kysyi. Hän kuulosti olevansa huolesta suunniltaan. Kettuturkki hymyili ja nyökkäsi. Apilahäntä ei siltikään näyttänyt helpottuvan.
”Onko hän varmasti kunnossa?”, kolli kysyi vielä Tähtisumulta. Tähtisumu kehräsi ja sanoi:
”Luulisin niin. Kettuturkki tietää kuitenkin paremmin onko hän itse kunnossa.” Apilahäntä kääntyi katsomaan naarasta ja hän näytti helpottuneelta.
”Tähtiklaanin kiitos, luulin jo että olen menettänyt sinut!” Apilahäntä kuiskasi ja nuolaisi Kettuturkin korvia. Kettuturkki muisti kuitenkin että oli kysynyt Tähtisumulta, voisiko hän mennä kävelylle, eikä tämä ollut vielä vastannut.
”Tähtisumu, et ole vastannut kysymykseeni. Voisinko lähteä kävelylle, vaikka Apilahännän kanssa?” Kettuturkki katsoi anovasti Tähtisumua ja hänen helpotuksekseen tämä nyökkäsi. Apilahäntä sentään näytti kauhistuneelta.
”Eihän hän voi kävelylle lähteä! Hän on sairas!” kolli huusi.
”Rauhoitu, älä ole nyt ylisuojeleva kuitenkaan. Kettuturkki voi lähteä kävelylle ja minä luotan että sinä et anna hänelle sattua mitään”, Tähtisumu sanoi aika ankarasti mutta hänen katseensa pehmeni lopuksi. Apilahäntä leppyi hieman mutta näytti siltikin pikkuisen huolestuneelta auttaessaan Kettuturkin ylös. Kettuturkki nojautui raskaasti kolliin ja he lähtivät hitaasti kävelemään leirin halki.
Vinhapuro istui syömässä pientä kottaraista ja kun hän huomasi Kettuturkin ja Apilahännän, hän kysyi huolestuneeena:
”Oletko kunnossa?”
”Luulisin niin” Kettuturkki kehräsi kävellessään naaraan ohi.
”Tähtiklaanin kiitos!”, naaras kuiskasi kun he ohittivat hänet.
Kettuturkki ja Apilahäntä tekivät pienen lenkin leirin ympäri. Kettuturkin jalkoja alkoi särkeä hieman kun he olivat kävelleet melkein leirin ympäri, mutta hän ei sanonut Apilahännälle mitään, kolli kuitenkin kantaisi hänet leiriin, ja se olisi noloa.
”Mennäänkö nyt leiriin?” Kettuturkki kysyi Apilahännältä.
”Mennään tietenkin. Mutta... eihän sinulla satu mihinkään? Ei kai sinulla ole nälkä tai jano? Voin hakea sinulle syötävää jos sinun on nälkä. Voin myös hakea sinulle kostean sammaltukon, ja voin myös nukkua yön vieressäsi ettei sinun tule kylmä…” kolli vaikeni ja pysähtyi. Hän katsoi maahan ja sanoi hiljaisella äänellä:
”Jos siis tahdot että öhmm.. nukun vieressäsi…” Kettuturkki katsoi äimänä Apilahäntää.
”Kyllä, arvasin ettet tahdo…” Kettuturkki haukkasi henkeä ja huudahti:
”Totta kai haluan että nukut vieressäni!” Sitten hän katsoi vain hiljaa kollia.
”Minä rakastan sinua”, Kettuturkki kuiskasi hyvin, hyvin hiljaa. Apilatassu nosti päänsä ja katsoi syvälle Kettuturkin silmiin.
”Niin minäkin sinua”, kolli henkäisi ja painautui kiinni Kettuturkin kylkeen.

// Tälläinen tarina nyt tänään. Oli ehkä hivenen tönkköä tekstiä joissain kohdin, mutta ei sille nyt voi mitään XDD
Toivottavasti saisin tällä tarinalla ne puuttuvat kp`t että Kettu voi saada pentuja <3<3<3
Vastaus:Voi tottahan toki tällä tulee tarvittavat pisteet pentuihin ja enemmänkin :) Hieno pitkä tarina, kaikkea jännää tapahtui. Mikäköhän uhka Kettuturkin pentuja sitten odottaa, että oikein Tähtiklaanin piti tulla varoittamaan... Hyvä että Kettuturkki löysi takaisin leiriin, vaikka koville kokemukset näyttävät ottaneen. Apilahäntä ja Kettuturkki ovat sitten niin ihania yhdessä <3 <3 <3 en malta odottaa pentuja, koska yhdellähän niistä itsekin pääsen sitten kirjoittelemaan :>

Saat 42 kp

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tiirajuova, Tuuliklaani
29.04.2016 19:52
Tiirajuova kierteli leiriä miettien aamun partioita. Kolli alkoi saada hiljalleen otetta uusista tehtävistään, muttei tämä silti helppoa ollut. Leiri vaati vielä kunnostamista, mutta sotureita piti riittää myös normaaleihin partioihin. Tiirajuova katseli kun kissat alkoivat heräillä hiljalleen. Sudenmarja, Mustahaukka, Punarintasiipi... Tiirajuova päätti odotella vielä hetken vaikka aamu oli jo aika pitkällä. Eilinen oli ollut raskas päivä, leirin korjailua, tuoresaaliskasan täyttämistä ja rajojen partiointia. Se verotti kunnolla voimia. Varissiipi oli herännyt aikaisemmin, samoihin aikoihin kuin Tiirajuova itse. Naaras oli kumminkin häipynyt jonnekkin, kolli ei ollut ehtinyt huomata minne tuo oli kadonnut kun hän oli miettinyt partioita.
"Tiirajuova", Mustahaukka oli ilmestynyt hänen luokseen nyökäten kohteliaasti.
"Olen käytettävissä", Tiirajuova nyökkäsi tummalle soturille.
"Sinä olit eilen kahdessa partiossa. Tänään voisit johtaa leirin korjaustehtäviä. Jätän avuksesi pari kolme oppilasta ja pari soturia", varapäällikkö naukaisi hetken kuluttua. Mustahaukka nyökkäsi lyhyesti.
"Joutsentassu, Haukkatassu ja Tiikeritassu jäävät leiriin, samaten Takiaiskorva ja Vinhapuro", Tiirajuova joutui miettimään tarkkaan miten voisi jakaa soturit ja oppilaat useampiin tehtäviin.
"Selvä homma. Menen kertomaan heille", Mustahaukka naukaisi ja Tiirajuova nyökkäsi vähän. Tumma soturi lähti paikalta ja Tiirajuova nousi tassuilleen. Varapäällikkö asteli Punarintasiiven luokse ja etsi katseellaan samalla Apilahäntää.
"Punarintasiipi", vaaleanruskea naaras käänsi sinisen katseensa kolliin.
"Niin?"
"Haluaisin, että johdat metsästyspartiota. Ota mukaasi vaikka Niittytassu, Kanitassu ja Sudenmarja", Punarintasiipi nyökkäsi lyhyesti.
"Ja Punarintasiipi", Tiirajuova naukaisi kun naaras oli lähdössä. "Toivon, että voisimme yrittää tulla toimeen. Tästä tulee muuten vaikeaa molemmille", naaras tuijotti hetken häntä ennenkuin nyökkäsi vastaamatta. Punarintasiipi lähti hakemaan Tiirajuovan nimeämiä kissoja.
>Sitten vielä rajapartio< hän puhahti omassa päässään. Ehkäpä kolli itse johtaisi sitä. Eihän halunnut jäädä leiriinkään kun muut työskentelivät. Tiirajuovan haavat olivat yhä vähän arkoja, mutta ei se häntä saanut hidastaa. Tiirajuova näki Apilahännän Kettuturkin kanssa kauempana aukion reunalla. Arpinen kolli otti suunnan kaksikkoa kohti pitkin askelin.
"Huomenta!" hän huikkasi hyvän matkaa ennenkuin saapui kahden kissan kohdalle. Apilahäntä käänsi päätään Tiirajuovan suuntaan.
"Huomenta Tiirajuova", nuori soturi naukaisi.
"Oletteko valmiina hommiin?" varapäällikkö kysäisi suoraan ja kumpikin soturi nyökkäsi.
"Toki"
"Ajattelin johtaa rajapartiota itse ja kysyä haluatteko te lähteä mukaan? Kiertäisimme Myrskyklaanin ja Jokiklaanin viereiset rajat", Tiirajuova näki liikettä silmäkulmassaan kun hän selitti suunnitelmiaan kaksikolle.
"Kuulostaa hyvälle. Lähteekö joku muu mukaan?" Apilahäntä haukoitteli.
"Todennäköisesti Tiikeritassu ja... Ei, kun hetkinen..." Tiikeritassuhan oli jäämässä leiriin. Niittytassu, Tiikeritassu, Kanitassu, Haukkatassu, Joutsentassu...
"Tervatassu ja Mutakynsi", silloin leiriin jäisi Joutsentassu, Haukkatassu, Tiikeritassu, Vinhapuro, Takiaiskorva, Mustahaukka, Piikkihernehäntä ja Varissiipi. Ehkä myös Ruostetähti. Sen pitäisi riittää jos jotain yllättävää sattuisi.
"Tiirajuova..." Varissiipi oli ilmestynyt hänen rinnalleen. Varapäällikkö vilkaisi naarasta.
"Ai hei. Järjestin juuri partioita ja olen lähdössä rajapartioon", Varissiiven silmät välähtivät.
"Saanko tehdä pienen muutoksen järjestelyihin? Minulla on sinulle asiaa, kaksin keskeistä", naaras naukaisi katsoen Tiirajuovaa tiukasti silmiin. Kolli heilautti korviaan kummastuneena.
"Eikö se voi odottaa?"
"Ei", Varissiipi naukaisi tiukasti. Apilahäntä ja Kettuturkki odottivat Tiirajuovan päätöstä.
"Siinä tapauksessa... Johda sinä Apilahäntä partiota ja ottakaa Piikkihernehäntä minun sijalle", Apilahäntä nyökkäsi silmät syttyen aavistuksen.
"Selvä homma!"
"Tule", Varissiipi napautti Tiirajuovan lapaa hännänpäällään ja naaras lähti suuntaamaan leirin sisäänkäyntiä kohti.
"Mustahaukka!" Tiirajuova huusi tummaa soturia, joka käänsi katseensa häneen. "Palaan pian, sinä olet vastuussa siihen asti. Kaikki partiot on jo järjestetty", varapäällikkö naukui seuratessaan Varissiipeä. Mustahaukka nyökkäsi vähän. Tiirajuova sujahti Varissiiven perässä ulos nummille.

Kaksikko istahti kanervien keskelle nummille. Sää oli aika viileä ja tuuli navakka, muttei mitenkään hurjan paha sää.
"Noniin... Mitä asiaa sinulla oli?" Tiirajuova katsoi kumppaniaan uteliaana. Varissiipi hymyili vähän kun tuo kietoi häntänsä tassujensa ympärille.
"Kävin aamulla tapaamassa Tähtisumua vatsakivun vuoksi. Älä huolestu vaan kuuntele loppuun", naaras naukaisi silmät tuikkien ja vetäen syvään henkeä.
"Odotan pentuja", Tiirajuova jähmettyi kuultuaan tämän ja hänen mielensä alkoi käsitellä lausetta kiireellä. Pentuja? Hänen?
>Totta kai sinun, senkin pölkky!< Tiirajuovan kasvoille levisi iloinen ilme ja hän nousi tasssuilleen.
"Sehän on mahtavaa!" kolli hieroi kuonoaan Varissiiven omaa vasten. Naaras kehräsi hiljaa ja Tiirajuova painautui tuota vasten kehräten kovempaa.
"Niistä tulee varmasti yhtä kauniita kuin sinusta", tuuliklaanilainen naukui lempeästi.
"Ja yhtä rohkeita ja uskollisia kuin sinä", Varissiipi vastasi painaen päänsä Tiirajuovan rintaa vasten. Tiirajuova oli haljeta onnesta. Tämä oli yksi hänen elämänsä parhaimmista hetkistä, pahojen vastapainoksi.
"Ja minä en sitten muuta pentutarhaan ennenkuin itse haluan tai Tähtisumu käskee", Varissiipi sanoi tiukasti yhä kehräten. Tiirajuova hymyili.
"Kuten haluat. Kunhan otat rauhallisemmin", Tiirajuova kehräsi.
"Ja siitähän sinä aiot pitää huolen vai mitä?" Varissiipi töytäisi häntä.
"Siitä voit olla varma", Tiirajuova hymyili. Varissiipi tönäisi yllättäen Tiirajuovaa sen verran, että kolli horjahti ja rämähti kyljelleen maahan kierähtäen selälleen nauraen. Varissiipi kikatti vähän ja kierähti hänen vierelleen. Tiirajuova katsoi hetken harmahtavaa taivasta ennenkuin katsoi Varissiipeä taas silmiin.
"Rakastan sinua", Tiirajuova naukaisi vakavemmin. Hänestä tuntui ettei hän sanonut sitä tarpeeksi usein Varissiivelle.
"Minäkin sinua", Varissiipi vastasi hiljaa. "Mutta nyt varapäällikkö, sinun pitäisi palata leiriin. Tekemistä on vielä, ennenkuin leiri on kunnossa ja kissat täysissä voimissaan", naaras kierähti jaloilleen ja Tiirajuova kömpi myös pystyyn. Kolli ravisteli raidallista turkkiaan vähän ennenkuin kietaisi häntänsä Varissiiven oman ympärille ja he lähtivät takaisin leiriä kohti.

"Tiikeritassu! Tämä kohta vaatii vielä lisää paikkausta", leiriin saapuessa Tiirajuova näki Mustahaukan täydessä töissä oppilaiden, Vinhapuron ja Takiaiskorvan kanssa. Tuuliklaanin varapäällikkö katsoi ympärilleen.
"Menen katsomaan tarvitsevatko Valkohäntä ja Saarnijalka jotain", Varissiipi naukaisi ja Tiirajuova nyökkäsi vähän. Raidallinen naaras lähti pentutarhan suuntaan ja Tiirajuova asteli Mustahaukan luokse.
"Mikään partio ei ole vielä palannut?" hän varmisti epäilynsä tummalta kollilta.
"Ei ole, ei", Mustahaukka naukaisi ja katseli leiriä. "Leiri alkaa olla pian korjattu", Tiirajuova nyökkäsi rauhallisena. Hän ei halunnut kertoa uutisia eteenpäin, ennenkuin ehtisi kertoa Sudenmarjalle. Kolli halusi naaraan kuulevan asiasta ennenkuin muut kuulisivat.
"Hienoa. Toivottavasti metsästyspartiollakin menee hyvin. Ruoka ei olisi pahitteeksi", onneksi viherlehti oli tuloillaan.
"Niinpä", Mustahaukka murahti.
"Tiikeritassu! Voitko käydä hakemassa uusia makuualustoja Aamukukalle ja Kauraviikselle?" Tumma soturi asteli pois paikalta.
"Onnittelut", Tiirajuova kuuli naukaisun takaansa. Raidallinen kolli kiepahti ympäri nähden Vinhapuron.
"Äh?" Tiirajuova älähti hämmentyneenä.
"Pentujen suhteen", naaras tarkensi. Miten...? Totta kai... Vinhapurohan on yksi Varissiiven parhaimmista ystävistä, totta kai tuo olisi jo kertonut naaraalle.
"Kiitos. Mutta jos viitsisit olla kertomatta asiasta muille, haluan ehtiä itse kertomaan parille kissalle ensin", Tiirajuova naukaisi häntä heilahdellen.
"Ymmärretty. Enkä muutenkaan aikonut sanoa", Vinhapuro naukaisi. "Teidän asiannehan se on kenelle kerrotte", Tiirajuova nyökkäsi iloisesti naaralle kun tuo ymmärsi häntä. Vinhapuro palasi leirin korjausurakkaan ja Tiirajuova liittyi tekemään korjauksia odottaen Sudenmarjaa takaisin partiosta.

Tiirajuova käänsi korviaan kun kuuli kissojen palaavan leiriin. Varapäällikkö näki lähettämänsä metsästyspartion palaavan, Sudenmarja mukana. Raidallinen kolli loikki heti harmaata naarasta vastaan.
"Tärkeää asiaa, tule", Tiirajuova ei selitellyt enempää vaan lähti ulos leiristä. Sudenmarja kääntyi hölmistyneenä ympäri ja seurasi tuota. Tiirajuova johdatti naaraan hiukan kauemmas leiristä.
"Onko jotain sattunut?" Sudenmarja kysyi ääni kohoten huolestuneena. Tiirajuova istahti alas.
"Ei, ei, ei mitään. Juuri päinvastoin. On tapahtunut jotain todella hienoa!" Kolli katsoi kipunoivin silmin puolisiskoaan.
"Varissiipi odottaa pentuja", Sudenmarjalta meni hetki ennenkuin naaras alkoi kehräämään kovaa.
"Onnitteluni. Sinusta tulee hieno isä ja Varissiivestä hieno emo", Sudenmarja tuli koskettamaan Tiirajuovan kuonoa omallaan. Tiirajuova kehräsi iloisesti.
"Kiitos ja sinusta tulee hieno täti", kolli naukaisi.
"Leikitän niistä pennuista puhdin pois", Sudenmarja vitsaili.
"Aivan varmasti", Tiirajuova virnisti.
"Mutta pitäisi varmaan palata nyt leiriin jatkamaan tehtäviä", kolli jatkoi venytellen.
"Niinpä. Kai olet käskenyt Varissiipeä ottamaan rennosti?" Harmaa naaras naukui pilke silmäkulmassa.
"Jep", Tiirajuova virnisti.
"Arvasin! Noniin... Otetaanpas kisa. Se kumpi meistä on viimeiseinä on jokiklaanilainen!" Sudenmarja pinkaisi täyteen vauhtiin, eikä Tiirajuova jäänyt turhia odottelemaan kun kolli syöksyi sisarensa perään. Nyt elämä oli hyvin... Pennuista tulisi varmasti upeita.

//a Juuu-u eli kirjoitinpa nyt Tiiralle tarinan, vaikka tarkoitus oli tehdä Sateen oma loppuun, mutta ajoinkin itseni umpikujaan siinä:D Mutta jep, pian Tiira ja Varis saavat suloisia pentuja jotka laittavat yksissä tuumin Tuuliklaanin leirin uuteen uskoon. Korjailin jotain ajatusvirheitä tekstissä, kuten kirjoitin Vinhapuron joka kohtaan Vinhatuuleksi, eli sellaisia virheitä saattaa löytyä:D //
Vastaus:Elämä Tuuliklaanissa alkaa palata hiljalleen raiteilleen, tämä oli tällaista kivaa klaaniarkea varapäällikkön näkökulmasta :) kovasti järjesteltävää etenkin kun kaikki on ollut ensin ihan sekaisin. Ja sitten ihanaa, pentuja tulossa! Kaikki keskustelut niistä oli kirjoitettu ihanan lämpimästi tässä :)

Saat 35 kp

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Hopeatassu, Varjoklaani
16.04.2016 18:16
Metsä oli hiljainen, kun valkea naaras kahlasi lumen halki. Alkoi olla lämpimämpää. Maassa näkyi linnun jälkiä, mutta lintu oli lähtenyt jo vähän aikaa sitten. Toisin sanoen sitä oli turha lähteä jahtaamaan. Hopeatassu katseli ympärilleen. Ei muuta kuin lunta ja joitain puita. Äkkiä kirkas valo häikäisi oppilaan ja tämä sulki silmänsä nopeaa. Hän siirtyi hieman sivummalle ja katsoi valon suuntaan. Mitään ei kuitenkaan näkynyt. Hopeatassu lähti hitaasti kohti paikkaa, josta valo oli tullut. Lähempänä Hopeatassu kohtasi pienen jutun, jossa oli kiiltävä pinta. Naaras tuijotti esinettä vihreillä silmillään ja liikkui esineen ympäri. Kun hän astui kiiltävän pinnan eteen, se häikäisi taas. Hopeatassu työnsi nenänsä lähemmäs pintaa, joka näytti tämän lähentyessä toisen kissan. Nopeasti oppilas veti päänsä pois, mutta uteliaisuus voitti ja tämä katsoi taas. Vilkaistuaan toisen kerran Hopeatassu tajusi, että se oli hän itse. Esine jotenkin heijasti hänen kehonsa, kuten vesi.
"Hopeatassu?" kuului ääni, joka keskeytti hänen tutkimuksensa.
"Olen täällä", Hopeatassu vastasi ja heilautti mestarilleen häntää tervehdykseksi. Aamupilvi hyppi tämän luokse ja Hopeatassu näytti mitä löysi.
"Mikä se on?" Aamupilvi ihmetteli samalla hun tutki esinettä.
"En tiedä, mutta kun on oikeassa kohdassa, se hyökkää kirkkaalla valolla" Hopeatassu selitti ja näytti kohdan. Tämä pyysi Aamupilveä seisomaan näyttämässään kohtaa ja katsomaan ensin toiseen suuntaan. Aamupilvi teki kuten pyydettiin ja kääntäessään päätään Aamupilvi koki myös kirkkaan valon.
"Olit oikeassa. Se todella on kirkas kuin aurinko", Aamupilvi naukaisi ja teki saman uudestaan. Hopeatassu taas alkoi miettimään.
"Aurinko...? Kirkas kuin aurinko?" Hopeatassu toisti itselleen ja vilkaisi auringon suuntaan. Aurinko oli jo laskeutumassa, joten kohta olisi hyvä lähteä takaisin leiriin. Sitten Hopeatassu katsoi esineen suuntaan. Esineen heijastava puoli, oli suoraan kohti aurinkoa. Hopeatassu loikki esineen luo ja käänsi tätä hieman sivulle. Aamupilvi katseli sivusta Hopeatassun puuhia.
"Mitä nyt teet?" tämä kysyi ja seurasi tarkasti Hopeatassun liikkeitä.
"Katson toimiiko tämä teoria...", Hopeatassu mumisi, samalla kun asetteli kömpelösti esinettä.
"Tulisitko siihen äskeiseen kohtaan?" Hopeatassu naukaisi mestarilleen. Oudosta pyynnöstä huolimatta Aamupilvi kulki hitaasti kohti ihmeellistä kohtaa. Tämä katsoi esinettä, mutta ei mitään reaktiota. Hopeatassu istui esineen vieressä ja sattui katsomaan yhtä puuta. Puun pinnalla oli vaaleampi ympyrä.
"Katso!" Hopeatassu hihkaisi Aamupilvelle, joka nopeasti käänsi päänsä oppilaan osoittamaan suuntaan. Hopeatassu nopeasti loikki puun luokse. Hän siirsi päänsä ympyrän eteen, mutta jäljellä oli enää oudon muotoinen läikkä. Heti kun Hopeatassu käänsi päänsä, kirkas valo osui taas hänen silmiinsä. Naaras hyppäsi äkkiä muualle ja suoraan syvään lumikinokseen. Vain pää näkyi lumen yllä. Nopeasti Aamupilvi loikkasi tämän viereen ja auttoi ylös lumesta.
"Hehe... Ole varovainen", tuo kehräsi kun Hopeatassu ravisteli lumet pois.
"Kiitos. Nyt olen entistä valkoisempi", Hopeatassu naukui ja kääntyi taas esineen suuntaan.
"Mitä teemme tällä?" oppilas kysyi ja sulki esineen, niin että heijastavat aluetta ei näkynyt.
"Voit joko jättää sen siihen, viedä jonnekkin muualle tai pitää omana aarteenasi?" Aamupilvi ehdotti. Hetken mietittyään Hopeatassu päätti ottaa esineen mukaansa. Yhdessä he menivät takaisin leiriin ja Hopeatassu laittoi pyöreän esineen petinsä alle.

Aamulla kun Hopeatassu heräsi, oli ulkona kylmää. Yö oli ollut viileä, joten jäätä oli pakko olla paikoin. Hitaasti naaras nousi ylös ja katseli ympärilleen. Jossain näkyi vielä kohoilevia kylkiä, mutta jotkut olivat myös jo lähteneet. Hopeatassu haukotteli ja venytteli ja lopulta kömpi ulos pesästä. Tänään ei aurinko paistanut, vaan oli pilvistä. Viileä tuulenvire pöllytti Hopeatassun turkkia, kun tämä suuntasi kohti leirin sisäänkäyntiä. Tullessaan ulos tunnelista pieni lumimöykky tippui muurin päältä Hopeatassun päähän.
"Yääh...." Hopeatassu istuutui ja pyyhkäisi lumet pois tassullaan.
"Valmiina päivän harjoituksiin?" Aamupilvi kysyi hänen takanaan.
"Kaikki valmista", Hopeatassu vastasi ja nousi ylös. Rinta rinnan kissat kulkivat kohti heidän harjoituspaikkaansa. Lintuja lauloi jo puissa, sillä lehtikato alkoi olla ilmeisesti pian ohitse.
"Mitä teemme tänään?" Hopeatassu kysyi uteliaana mestariltaan.
"Ajattelin kerrata hieman perushyökkäyksiä. Mitä sanot siihen?" tuo vastasi iloisesti.
"Käy oikein hyvin", Hopeatassu naukaisi ja loikkasi paikalle, jossa he aina harjoittelivat.
"No niin. Näytä miten teet perusiskun, vaikka tuohon oksaan aluksi?" Aamupilvi ehdotti ja osoitti hännällään oksaa, joka oli juuri normaalin kissan korkeudella. Oppilas nyökkäsi vastaukseksi ja loikki oksan luo. Sitten hän vain huitaisi sitä ja katsoi mestariaan.
"Entä jos lisäisit vähän... Tahtoa? Tuohon iskuun", tämä naukui.
"Mutta se on vain oksa. Ei se ole hyvä kohde..." Hopeatassu väitti vastaan. Aamupilvi vain huokaisi ja katsoi oppilasta.
"Selvä.... No. Kokeillaan iskuja tositilanteessa. Iske minua jos pystyt", tämä ilmoitti ja Hopeatassu vain tuijotti, mutta lopulta nyökkäsi ja valmistautui. Hän hyppäsi suoraan kohti Aamupilveä, mutta tämä väisti, joten Hopeatassu kokeili heti uudelleen. Aamupilvi taas onnistui väistämään kaiken ja lopulta hyppäsi Hopeatassun taakse ja kaatoi tämän kumoon tassuillaan. Hopeatassu jäi makaamaan lumeen hengästyneenä, kun Aamupilvi nosti tassunsa tämän päältä.
"Ehkä opettelisimme väistämistä tänään?" tuo ehdotti kun Hopeatassu vihdoin nousi ylös.
"Selvä. Miten se hoituu?" Hopeatassu ehti kysyä kun näki Aamupilven hyökkäävän. Nopeasti Hopeatassu hyppäsi sivuun ja katsoi kun Aamupilvi nyökkäsi tälle ylpeänä. Sitten suoraan sen jälkeen tämä hyökkäsi taas. Taas Hopeatassu onnistui väistämään ja lopulta Aamupilvi onnistui ja sai osuttua Hopeatassuun.
"Tuo meni hyvin" Aamupilvi ilmoitti iloisena.
"Se oli kivaa", Hopeatassu vastasi hengästyneenä, "mitä seuraavaksi?"
"Hmm... Voisit sulkea silmäsi ja arvioida miten väistää?" Aamupilvi ehdotti. Hopeatassu nyökkäsi innostuneena ja sulki heti silmänsä.
"Selvä. Kuuntele ja arvioi missä vihollinen kulkee. Sitten kun tunnet että sinuun hyökätään, arvioi miten kannattaa väistää", Aamupilvi selitti samalla kun kiersi hitaasti Hopeatassua ympäri. Hopeatassu vain nyökkäsi ja kuunteli hyvin tarkasti ääniä ympärillään. Tuulen huminaa, lintujen laulua... Siinä! Aamupilven äänet. Hän keskittyi kuuntelemaan tämän askeleita. Lopulta hän kuuli oudon äänen lumesta ja oletti että tämä oli vihdoin hypännyt. Nopeasti oppilas hyppäsi sivuun ja kuuli jonkin tömähtävää lumeen.
"Hienosti tehty!" raikui Aamupilven ääni ja Hopeatassu avasi silmänsä, "harjoitellaan tätä myös huomenna".
"Selvä Aamupilvi", Hopeatassu vastasi iloisesti, ja katsoi kun naaras lähti takaisin kohti leiriä.
"Tuletko sinä?" tämä kysyi Hopeatassulta.
"En vielä. Ajattelin kokeilla onnistunko saamaan jotain napattua", Hopeatassu naukui ja Aamupilvi nyökkäsi ja lähti. Hopeatassu lähti toiseen suuntaan tarkkaavaisena. Hän lähestyi koko ajan enemmän ja enemmän Myrskyklaanin rajaa, joten oppilas ajatteli että pitäisi kohta kääntyä. Lopulta hän kuuli ääniä rajalta ja päätti mennä katsomaan.
Vastaus:Hauska tarina, mikäköhän kiiltojuttu sieltä metsästä löytyi... Jännä kuvitella tuo tutkimuskohtaus mielessä ^^ Sitten oli vielä kivaa taisteluharjoitusta. Ja lopulta jäi kiinnostavaan kohtaan, mitäköhän siellä rajalla olikaan...

Saat 30 kp.

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kultatassu, Myrskyklaani
28.03.2016 13:19
Lumi satoi keveästi metsässä olevalla aukiolla, jossa nuori oppilas harjoitteli taisteluliikkeitä. Kolli oli selvästikin keskittynyt enemmän harjoitteluun, kuin ympärillä olevaan maailmaan.
"Jos vastassa olisi vahva ja iso vastus, mitä kannattaisi tehdä...?" Kultatassu mietti kuumeisesti ja etsi suurta kohdetta.
"Jos hyökkäisin takaa, pääsisin helposti selän päälle. Siellä voin helposti välttää iskut, mutta silti tehdä vahinkoa", kolli maukui itselleen tyytyväisenä. Hän oli tosissaan koulutuksen kannalta ja otti kaiken vakavasti.
"Olet oikeassa. Tuo on varsin hyvä tekniikka, mitä enemmän oppilaita on hyökkäämässä kimpuun" joku naukui kollin takana. Kultatassu käänty hämmästyneenä katsomaan kuka oli tullut.
"Ah! Hei Surusade. Mmm... Minä vain..." Kultatassu sopersi ja yritti miettiä mitä sanoisi.
"Mitä? Olet aikalailla oikeassa. Vasta vähän aika sitten aloitimme harjoittelemaan näitä" Surusade maukui ja katsoi tätä.
"Hei! Kun kerta opettelet täällä yksiksesi liikkeitä, näytä minulle jotain" tuo jatkoi ja katsoi vielä syvemmin Kultatassua. Nuori kolli näytti kauhistuneelta. Hän ei ollut harjoitellut niitä käytännössä, vain kerrannut ja miettinyt miten niitä on hyvä käyttää.
"Mmm.. En ole..." Kultatassu sopersi avuttomana.
"Kokeile vain. Ei se haittaa vaikka epäonnistuu" tuo vastasi rohkaisevasti. Kultatassu veti syvään henkeä ja hyppäsi kohti kaatunutta puunrunkoa. Kumminkin tämä vain liukastui puun pinnalla ja lensi kaaressa lumipenkkaan.
"Oletko kunnossa?!" Surusade kysyi ja hyppäsi lumikasan viereen. Kultatassu työnsi päänsä ulos ja veti loputkin itsestään ylös.
"Olen... Kunnossa..." Tuo naukui nolona ja yritti ravistaa lumet pois turkistaan. Surusade näytti huokaisevan helpotuksesta.
"Ihan hyvin se meni. Jatka vain harjoittelua" tuo naukui ja lähti sivummalle tarkkailemaan Kultatassun harjoittelua.

Kultatassu ei ollut kovin rentona loppu aikaa, sillä halusi näyttää mestarilleen osaavansa jotain. Nyt kun tuo vieläpä katseli tätä. Auringonlaskuun asti hän harjoitteli liikkeitä ja välillä katsoi mestariaan, oliko tämä tyytyväinen liikkeeseen. Lopuksi Kultatassu oli lumen peitossa, mutta ainakaan hänelle ei tullut kylmä helposti. Lumisadekin oli jo loppunut ja aukio oli osiltaan sileää, kimaltelevaa lunta, kun taas joissain paikoissa oli Kultatassun jälkiä.
"Näytät ihan lumikasalta", Surusade vitsaili kun Kultatassu ravisteli lunta pois taas kerran.
"Niin varmaan näytänkin" Kultatassu vastasi hymyillen.
"Tules. Mennään takaisin leiriin. Alkaa tulla kylmä ja märällä turkilla se ei ole kovin hyvä asia", Surusade ilmoitti ja lähti edeltä kohti leiriä.
"Selvä", Kultatassu vastasi ja lähti tämän perään. Matkalla Kultatassu nappasi hiiren, joka oli vain juossut tämän edestä ja törmännyt Kultatassun jalkaan.
"Mene kuivattelemaan. Ja ota vain jo tuoresaalista. Muut ovat jo saaneet", Surusade naukui ja Kultatassu nyökkäsi kiitollisena. Hän otti nappaamassa hiiren mukaansa oppilaiden pesään ja suuntasi makuupaikalleen. Hän käpertyi siihen ja alkoi repimään hiirtä. Hiiri oli laiha ja luinen, mutta ainakin se oli jotain syötävää. Kiitos Tähtiklaanin. Syötyään hiiren Kultatassu vielä pesi itsensä ja käpertyi vielä paremmin jotta olisi lämmin. Nostaessaan päänsä, hän oli taas keskellä pimeyttä.
"Mit-. Miksi taas tämä? Miksi minun pitää aina saada näitä unia?! Tämä alkaa olla ärsyttävää toistoa", Kultatassu murahti ja vilkuili ympärilleen. Ei hopeaa naarasta. Ei tuulen vireitä. Ei mitään. Kultatassu oli hyvin hämmentynyt asiasta ja luovutti edes yrittämästä. Hän vain laski naamansa suoraan maahan ja se sattui olemaan aika kovaa.
"Au!" kolli rääkäisi ja nosti nopeaa luontonsa ylös, "miksi se on näin kovaa?" hän kysyi edelleen kärttyisenä pimeydestä.
"Voi teitä..." Hän kuitenkin kuuli viereltään ja pomppasi pystyyn katsoen äänen suuntaan. Kaukaisuudessa hän näki hopean pilkkeen. Oliko se se hopeinen kissa unista? Kultatassu hiipi hiljaa kohti valoa, muuta sen luona kirkas valo kuitenkin sokaisi hänet. Kultatassu katsoi ylös ja näki, suuren puun jonka vieressä oli korkeita pensaita. Sivummalta hän kuuli pieniä naukaisuja. Kultatassu kulki hiljaa lähemmäs, huomatakseen pienen kuopan puun ja pensaan välissä, jossa oli kissa. Vaaleanharmaan naaraan vierellä oli kolme pentua. Yksi tummanharmaa kolli, tämän vieressä oli taas vaaleanharmaa naaras joka näytti emoltaan, sekä tämän vieressä oli aivan Kultatassulta näyttävä pieni kolli. Pieni kolli avasi silmänsä ja Kultatassu näki tämän kultaiset, sädehtivät silmät. Kultatassu tajusi että se oli hän itse. Jännittyneenä ja hämmentyneenä hän perääntyi hitaasti ja vilkuili ympärilleen. Hän tajusi että ei ollut enää lehtikaton keskellä, vaan oli viherlehti.

Kultatassu ponkaisi äkkiä ylös ja tajusin että oli edelleen oppilaiden pesässä. Hän vilkuili ympärilleen mutta näki vain kohoilevia kylkiä ja kuuli vain unista tuhinaa. Kultatassu henkäisi syvään ja mietti miksi sai näitä unia. Ei hän ollut omasta mielestään ainakaan niin erikoinen, että olisi ansainnut näitä unia. Kultatassu käpertyi takaisin paikoilleen ja yritti nukkua. Hän ei kuitenkaan saanut unta joten hän suuntasi ulos. Kuu oli laskemassa, joten aamu tulisi pian. Hän päätti jäädä odottamaan, että hän ja Surusade menisivät harjoittelemaan taas. Linnut jotka eivät olleet lähteneet pois lehtikadon ajaksi, visersivät surullisia säveliä. Niitä kuunnellessa Kultatassu rentoutui ja ajatteli että tänään hän onnistuisi. Hän näyttäisi Surusateelle mitä osaa. Lunta ei satanut, mutta oli hyvin pilvistä. Kylmä tuuli pöllytti Kultatassun turkkia ja liikutteli lunta pieniksi kasoiksi. Kultatassu oli jo lähteä takaisin pesään kun joku soturi tuli ulos. Soturi huomasi Kultatassun ja kysyi miksi oli niin aikaisin hereillä.
"En vain saanut enää unta", Kultatassu selitti Valkosiivelle.
"No sepä on harmi. Toivottavasti kuitenkin nukuit hyvin", tämä naukui ja suuntasi muualle.
"Kyllä... Todella hyvin.." Kultatassu vastasi vaitonaisesti ja katseli lähtevää naarasta. Nuori kolli nousi ylös ja lähti kiertämään kehää aikansa kuluksi. Marjatassu ilmestyi pian oppilaiden pesän aukosta. Kultatassu ei jaksanut enää odottaa että Surusade tulisi, joten hän meni varovasti Marjatassun luo.
"Hei Marjatassu.... Voisitko ehkä kertoa Surusateelle että lähdin jo harjoitusoaikalle?" tämä kysyi kohteliaasti ja varovasti.
"Selvä. Voin kertoa", kolli vastasi ja huiskautti häntäänsä.
"Kiitos. Hyvittää tämän joskus", Kultatassu kiitti ja viiletti kohti tunnelia, joka johti ulos. Pitkän turkin takia, Kultatassu jäi kiinni pieneen oksaan.
"Ei taas...", tämä ajatteli ja yritti päästä irti. Pienen riuhtomisen jälkeen, oksa napsahti poikki ja vihdoin irtosi. Tyytyväisenä Kultatassu viiletti metsän halki aukiolle. Kaikki eiliset jäljet olivat edelleen siellä. Aukion halki oli juossut jänis takaisin metsään. Kultatassu pomppi lumen halki pienelle alueelle, johon oli itse tehnyt hieman paremman paikan harjoitella asentoja. Pienen venyttelenisen jälkeen Surusade ilmestyi lumisesta metsästä.
"Marjatassu kertoi että olit jo täällä? Mikset odottanut?" tuo kysyi. Ennen kuin Kultatassu ehti vastata, Surusade vain hymyili ja kertoi että ei tarvinnut vastausta.
"No niin. Aloitetaan", tuo vielä naukaisi ja Kultatassu nyökkäsi vastaukseksi.

(//mulla on joku ongelma näiden unien kanssa.. xD Ja toivottavasti en roolinut liikaa Surusateella :| Tai roolinut väärin tällä ;-;)
Vastaus:Kylläpä Kultatassu viedään unissa. Toivottavasti ei ala liikaa häiritä soturikoulutusta, ja unien syyt selviävät. Oli mukavaa luettavaa, en erityisiä toistuvia kirjoitusvirheitä huomannut. Parissa paikassa sanojen kirjaimet vähän sekaisin, mutta niitä sattuu. Lisäksi parista vuorosanasta puuttui pilkkua lainausmerkkien jälkeen:

"Ihan hyvin se meni. Jatka vain harjoittelua" tuo naukui ja lähti sivummalle tarkkailemaan Kultatassun harjoittelua. -> "Ihan hyvin se meni. Jatka vain harjoittelua", tuo naukui ja lähti sivummalle tarkkailemaan Kultatassun harjoittelua.

Nämä saa helposti karsittua kun malttaa ajatuksella lukea ja tarkastaa tekstin ennen lähettämistä.

Saat 24 kp

- Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tiirajuova, Tuuliklaani
25.03.2016 20:21
Tiirajuova tervehti Kettuturkkia ja Apilahäntää heidän uusilla nimillä uupuneena. Tähtisumu oli ehtinyt paikata hänet ja Tiirajuova ei ollut ehtinyt nukkua melkein räpäystäkään ennen kuin Ruostetähti kutsui heidät koolle. Ruostetähti odotti hiljaa kun klaani onnitteli uusia sotureita. Kun klaani vaikeni yksisilmäinen päällikkö alkoi uudelleen puhumaan.
"Valvon tämän yön Lovikorvan vierellä kunnioittaen hänen muistoaan. Nimitän uuden varapäällikön Kuuhuipun aikaan", klaanin riemu lopahti kun kuollut klaanitoveri mainittiin. Ruostetähti heilautti häntäänsä kokouksen päättymisen merkiksi ja käveli entisen varapäällikön luokse ja asettautui tuon kylmenneen ruumiin viereen. Useat klaanikissat kävivät naukumassa hyvästinsä Lovikorvalle ja vain läheisimmät jäivät valvomaan Ruostetähden vierelle. Varissiipi kävi jättämässä omat hyvästinsä ja Tiirajuova nilkutti hitaasti Lovikorvan ruumiin luo kumppaninsa jälkeen.
"Olit yksi hienoimmista sotureista joita tunsin. Olet ansainnut paikkasi Tähtiklaanissa", Tiirajuova kuiskasi hiljaa ja palasi Varissiiven luo.
"Nyt mennään nukkumaan, näytät hirveälle. Ehdit nukkua jonkin verran ennen Kuuhuippua", naaras naukaisi lempeästi ja ajoi Tiirajuovan takaisin sinne missä he olivat nukkuneet. Kolli ei vastustellut vaan käpertyi alas ja sulki silmänsä. Ei mennyt kuin pari hetkeä ja hän oli jo unessa.

-- Kuuhuippu --

Tiirajuova heräsi siihen kun Varissiipi tönäisi hänet herelle.
"Ruostetähti nimittää uuden varapäällikön", naaras kuiskasi ja Tiirajuova kömpi jaloilleen. Hänen haavojaan särki yhä, mutta lyhyet unet olivat tehneet kollille ihan hyvää. Hän oli nyt tarkkaavaisempi ja keskittyneempi, ei tietenkään yhtä tarkkaavainen kuin täysin levänneenä, mutta tämä kelpaisi. Tiirajuova liittyi Varissiiven kanssa muiden seuraan. He istuivat aika takana ja Sudenmarja istui heidän vierellään. Tiirajuova katseli muita sotureita. Kuka heistä olisi seuraava varapäällikkö? Melkein kaikki olivat hyviä ehdokkaita. Mustahaukka oli todella kokenut ja luotettava soturi, samaten Piikkihernehäntä, Takiaiskorva, Vinhapuro ja Yösiipi. Tosin, hekään eivät olleet enään nuoria. Kaikki olivat vanhempia kuin Tiirajuova, mutta eihän se tarkoittanut etteivät he voineet olla varapäälliköitä. Mitä tuli Sudenmarjaan, naaras toki voisi olla varapäällikkö, mutta Tiirajuova ei uskonut, että Ruostetähti valitsisi hänen sisarpuoltaan. Tuo oli välillä yli-innokas ja pentumainen, mikä ei ollut kovin hyvä juttu. Ruostetähti viittoi hiljaisuutta.

'Minusta Tiirajuova olisi hyvä varapäällikkö!' Tiirajuova muisti silloisen Apilatassun ja nykyisen Apilahännän sanat. Tiirajuova tuijotti Ruostetähtiä. Saattaisiko hän oikeasti olla yksi varapäällikköehdokas? Ajatus tuntui mahdottomalta, mutta suoraan sanottuna Tiirajuova toivoi niin. Sellainen valta, mitä varapäälliköllä oli kiehtoi häntä, ei pahalla tavalla. Hän ei halunnut olla kuten isänsä, vaan palvella klaaniaan niin hyvin kuin pystyi. Ruostetähti puhkesi puhumaan.
"Lausun nämä sanat Lovikorvan ruumiin edessä, jotta hän voisi kuulla ja hyväksyä valintani. Tuuliklaanin uusi varapäällikkö on Tiirajuova", Tiirajuovan sydän tuntui hyppäävän useamman lyönnin yli. Kaikkien katseet kääntyivät häneen ja Tiirajuova nousi hitaasti tassuilleen varoen kipeää jalkaansa.
"Tuuliklaanin ja sinun palveleminen varapäällikkönä olisi minulle suuri kunnia", raidallinen kolli naukui kuuluvalla äänellä, joka kantautui kaikkien korviin varmasti. Ruostetähti hymyili vähän.
"Tiirajuova!" Sudenmarja hihkaisi innoissaan.
"Tiirajuova!" Varissiipi liittyi Sudenmarjan hihkaisuun painautuen kumppaniaan vasten.
"Tiirajuova! Tiirajuova!" muukin klaani yhtyi onnitteluihin, lukuunottamatta Punarintasiipeä, joka kyllä hoki hänen nimeään, muttei näyttänyt yhtä iloiselta kuin muut. Tiirajuova erotti oppilaansa, Niittytassun muiden kissojen seasta hihkumassa hänen nimeään.
"Mitä minä sanoin!" Apilahäntä hyppeli lähemmäs.
"Onnea!"
"Kiitos Apilahäntä ja onnittelut sinullekkin ja Kettuturkille soturinimien johdosta", Tiirajuova katsahti naaraaseen vähän Apilahännän takana. Hän ei kumminkaan ehtinyt sanoa enempää, kun muita klaanitovereita tuli onnittelemaan.
"Sinusta tulee varmasti hyvä varapäällikkö", Mustahaukka naukaisi. Tiirajuova kumarsi vanhemmalle soturille. "Kiitos"
"Ja aikanaan hyvä päällikkö", Ruostetähti asteli Tiirajuovan luokse pujotellen kissojen seassa. Tiirajuova oli ehkä aavistuksen vanhempi kuin Ruostetähti, mutta kukapa tälläisiä muisti. (En ainakaan minä, mutta jostain syystä mulla olisi muistikuva, että Tiira o vanhempi kuin Ruoste).
"Kiitos Ruostetähti. Lupaan tehdä parhaani palvellakseni sinua ja Tuuliklaania", Tiirajuova naukaisi vakavana.
"Uskon sen", päällikkö naukaisi hiljaa hipaisten hännällään Tiirajuovan kylkeä. Musta naaras palasi Lovikorvan ruumiin ääreen valvomaan.

Tiirajuova otti vielä hetken onnitteluja vastaan kunnes kääntyi Varissiiven puoleen. Raidallinen naaras kosketti kuonollaan Tiirajuovan omaa.
"Olen niin ylpeä sinusta", hänen kumppaninsa naukaisi. Tiirajuova hymyili.
"En olisi tässä ilman sinua"
"Kunhan vain yrität ylistää", Varissiipi naukaisi ja joku tömähti Tiirajuovan vierelle.
"Oikein varapäällikkö sitten isoveikka!" Tiirajuova ei ikinä ollut kuullut Sudenmarjan käyttävän ilmaisua isoveikka, mutta se ei kollia haitannut.
"En olisi uskonut", harmaa naaras lisäsi kiusoitellen ja Tiirajuova töytäisi häntä hellästi. Kollin tassuja kihelmöi jännitys. Hän oli varapäällikkö! Hän olisi Ruostetähden varapäällikkö, yksi klaanin kunnioitettuimmista kissoista! Mutta eihän kollilla ollut hajuakaan mitä tehdä... Tiirajuova muuttui hermostuneemmaksi.
"Kaikki menee ihan hyvin", Varissiipi naukaisi, kuin lukien hänen ajatukset. "Sinulta ei mene kuin hetki tottua tehtäviisi ja tajuat olevasi kuin luotu siihen", Tiirajuova helpottui vähän Varissiiven sanoista. Ehkä naaras oli oikeassa.
"Sinun on parempi nukkua loppu yö hyvin. Pääset aamulla järjestämään partiot ja auttaa Ruostetähteä rakentamaan Tuuliklaanin leirin uudelleen ja paremmaksi", Varissiipi naukui. Tiirajuovasta ei tuntunut yhtään siltä, että hän pystyisi nukkumaan, mutta Varissiiven sanoissa oli perää. Hänen haavatkin vaativat vielä paranemista, joten kollin ei ollut fiksu syöksyä mihinkään heti ensimmäisenä. Suurin osa klaanilaisista oli jo vetäytynyt nukkumaan ja Tiirajuova päätti seurata muiden esimerkkiä. Hän olisi halunnut valvoa Lovikorvan vierellä, mutta väsymys alkoi taas ottaa Tiirajuovasta otteen. Kolli käpertyi pedilleen taivaan alle ja katseli tähtiä hetken. Varissiipi laskeutui hänen vierelle. Naaras nukahti pian, mutta Tiirajuova jatkoi taivaan tutkimista. Hopeahäntä loisti kirkkaana taivaalla. Yksi uusi tähti olisi varmasti ilmestynyt Hopeahäntään Lovikorvaa varten.
>Kiitos kaikesta Tähtiklaani< Tiirajuova ajatteli ennenkuin hän käpertyi keräksi ja sulki silmänsä ja nukahti.

// JIPPII! Tiira on nyt varapäällikkö all my dreams have come true:D Mut siis mulle jäi siis epäselväks onko Mutakynsi kuollut, koska jos on niin Tiiralla ois lisää suremisen aihetta, koska kysees on kumminki hänen entinen mestari ja oisin kiinnostunu tietää miten asian laita o. Ja tarkistin kyl tarinan virheiden varalta, mut niitä saattoi sinne päästä ohi väsyneiden silmieni, joten öitä vaan kaikille:D //
Vastaus:Jeij, hienoa, meillä on uusi varapäällikkö!! :D
Kiva nimitystarina. Mukana hävityn taistelun harmia, mutta myös uudelleenrakentamisen ja Tuuliklaanin uuden vaiheen toivoa. En huomannut erityisiä virheitä tarinajatkumossa. Kiva kun otat muiden hahmoja mukaan niin tämä meidän ropetusmaailma herää enemmän eloon :)
Mutakynsi on vähän mysteeri. Kyseisellä kissalla ei ole kai roolia muuta kuin sinun tarinoissasi, joten voit kai päättää, haluatko kissan olevan elossa vai ei.

Saat 26 kp

- Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kettutassu/turkki, Tuuliklaani
25.03.2016 11:33
Kettutassu juoksi ja hyppelehti nurmirinteellä lämpimässä auringonpaisteessa. Pitkät ruohonkorret hipoivat punaruskean naaraan kylkiä kun tämä juoksi kukkulan yli. Kettutassu pysähtyi kukkulan päälle ja katsoi alas järvelle. Järvi oli melkein tyyni, vain pienet aallot liplattivat rantaan, ja Kettutassu kuuli niiden vaimeat molskahdukset kun ne osuivat rantakiviin. Kettutassu jatkoi juoksuaan, ja saapui järven rantaan. Hän tunsi kasvoillaan ihanan, lämpöisen tuulenvireen joka puhalsi järveltä. Tuuli kävi kuitenkin koko ajan voimakkaammaksi ja kylmemmäksi, ja sitten tuulen suunta muuttui. Se ei enää puhaltanut lempeästi järveltä hänen kasvoilleen, vaan kovaa, ikään kuin tökkien häntä kylkeen. Kettutassu horjui ja joutui pinnistelemään pysyäkseen pystyssä, sillä hän ei halunnut kaatua. Lopulta tuuli tönäisi häntä niin kovasti että naaras kaatui ja hätkähti hereille.
Kettutassu räpytteli unisena silmiään ja nousi horjuen seisomaan. Hän räpytteli silmiään ja näki edessään Apilatassun joka virnisti iloisesti; ”Heräsithän sinä lopulta, Kettutassu.” Kettutassu tuhahti huvittuneesti ja haukotteli suu ammollaan. Naaras ravisteli turkkiaan ja uusi haukotus purkautui hänen suustaan. Kettutassu katseli hämärässä pesässä ympärilleen ja näki että suurin osa oppilaista nukkui. Vain hän, Apilatassu ja Tiikeritassu olivat hereillä. Tiikeritassu nuoli turkkiaan ja ravisteli sitten itseään. ”Meidän pitää lähteä harjoittelemaan. En kyllä ymmärrä miksi näin aikaisin mutta Yöpilvi sanoi että…” hänen lauseensa katkesi haukotukseen ja he kaikki nauroivat hiljaa, jotta toiset eivät heräisi. Kettutassu nuolaisi turkkinsa häthätää sileäksi ja seurasi Apilatassua ja Tiikeritassua pesästä ulos.
Kolme oppilasta ja kolme soturia tassuttivat hämärässä kohti avointa nummialuetta. Kettutassun jalat tuntuivat lyijynraskailta ja hänen vatsansa kurisi nälästä. ”Miksi emme voi mennä saalistamaan?” Kettutassu nurisi samalla kun hän haisteli ilmaa. Riistan hajua oli vähän ja hän pörhisti turkkinsa suojaksi viimalta joka puhalsi järveltä. ”Meidän täytyy harjoitella nyt”, Varissiipi naukui vakavasti ja katsahti pikaisesti oppilaaseensa. Kettutassu katsoi sotureita. He olivat laihoja ja turkit olivat sotkuiset ja elottomat. Kettutassu vilkaisi itseään ja henkäisi nähdessään miten hänen kylkiluunsa paistoivat turkin alta. Klaani oli nälissään. #Emme pysty puolustamaan suoaluetta jos Jokiklaani hyökkää#, Kettutassu ajatteli, ja hänen vatsaansa kouristi pelko. Se oli tuplasti pahempaa kuin nälkä. Hän voisi elää vaikka koko elämänsä nälissään entä kylläisenä, mutta aina peloissaan. Kettutassu katsoi tummiin tassuihinsa. Häntä pelotti tuleva taistelu, sillä se tulisi, kaikki olivat siitä varmoja. Jokiklaani halusi suoalueen itselleen. Kettutassu äännähti hiljaa. Sitten hän ryhdistäytyi. #Olen kunnon oppilas ja minusta tulee hyvä soturi. Aion taistella klaanini puolesta henkeni uhalla. Klaani on tärkein#, Kettutassu ajatteli. Mutta siltikin, vaikka hän hoki mielessään ´klaani on tärkein´, naaras ei voinut poistaa kokonaan sitä möyrivää pelon tunnetta, jota hän kantoi vatsastaan. Apilatassu tuli mestarinsa Sudenmarjan viereltä niin lähelle Kettutassua, että heidän turkit hipoivat toisiaan. Kettutassun huulilta pääsi melkein turhautunut ulvahdus kun hän katsoi kollia. Mitä jos Apilatassulle sattuu jotain? Tuo kysymys surisi hänen päässään, ja vaikka Kettutassu yritti karistaa sen pois, se vaivasi häntä koko sen ajan kun he harjoittelivat. Kun Kettutassun piti harjoitella Apilatassua vastaan, naaras epäonnistui toistuvasti. Kettutassua pelotti, ja hän pelkäsi satuttavansa kollia.
Kissat lopettivat kun pakkanen oli kiristynyt ja aurinko oli vilahtanut matalalta esiin. ”Voitte mennä saalistamaan jos haluatte, älkää kuitenkaan viipykö kauan”, Apilatassun mestari Sudenmarja naukaisi, ja katsoi sitten kysyvästi Varissiipeen ja Yöpilveen. Varissiipi nyökkäsi mutta Yöpilvi sanoi: ”Tiikeritassu, tule sinä leiriin, klaanivanhimpien makuualustat pitää vaihtaa”. Tiikeritassu katsoi Apilatassua ja Kettutassua pahoitellen. ”Olisi ollut kivaa saalistaa teidän kanssa”, Tiikeritassu sanoi painaen päänsä. ”Toisella kerralla sitten”, Varissiipi maukui ja kosketti hännällään naaraan lapaa. ”Mennään nyt.”
Kun Varissiipi, Sudenmarja, Yöpilvi ja Tiikeritassu kävelivät poispäin, Apilatassu viittasi Kettutassua seuraamaan. He tassuttelivat kaikessa hiljaisuudessa poispäin leiristä turkit hipoen toisiaan. Kettutassu oli edelleen huolissaan ja Apilatassu ilmeisesti aisti sen koska kolli nuolaisi rauhoittavasti Kettutassun korvaa. ”Älä murehdi.” Kettutassu katsoi Apilatassun silmiin ja hän tunsi että puolet hänen huolistaan leijailivat pois, mutta siltikin hänen vatsassaan möyri pienen pieni huoli tulevasta taistelusta. ”Kiitos”, Kettutassu naukasi hyvin, hyvin hiljaa tuskin ollen varma kuuliko kolli mitä hän sanoi. Sitten Kettutassu kietaisi häntänsä Apilatassun hännän ympärille ja painautui kiinni Apilatassuun.
”Äh”, Apilatassu murahti kun pieni ja laiha rastas lehahti karkuun hänen käpälistään. ”Ei se mitään, se oli lähellä”, Kettutassu lohdutti ja kehräsi. Saalistaminen oli parantanut hänen oloaan vaikka he eivät olleet saaneet kuin yhden rastaan ja yhden pikkuruisen jäniksen. ”Lähdetäänkö?”, Apilatassu kysyi ja katsoi Kettutassua. Punaruskea naaras nyökkäsi ja haki rastaan siitä paikasta, mihin hän sen oli jättänyt. Apilatassu pinkaisi juoksuun ja haki jäniksen pienen kukkulan takaa. Sitten he lähtivät kohti leiriä saaliit mukanaan. Yhtäkkiä, odottamatta he kuulivat rääkäisyn edestäpäin. Kettutassu ja Apilatassu pysähtyivät kuin seinään ja katsoivat ensin toisiaan, ja sitten eteen. Edessä ei näkynyt mitään, mutta he kuulivat lisää rääkäisyjä ja ulvahduksia. Kuin yhteisestä merkistä, kumpikin pudotti saaliinsa ja he lähtivät juoksemaan leiriin niin lujaa, kuin jaloistaan pääsi. Kettutassu pinkoi kohti leiriä keuhkot kylmän ilman haukkomisesta ratkeamaisillaan ja Apilatassu jäi hitusen jälkeen. Kettutassu ei saanut irtolumesta kunnon otetta mutta hän työnsi kyntensä esiin ja kiristi tahtia. Naaraan sydän takoi hullusti rinnassa ja hän pelkäsi mikä oli edessä.
Kun Kettutassu ja Apilatassu saapuivat henkeään haukkoen leiriin, he näkivät Jokiklaanin ja Myrskyklaanin taistelemassa Tuuliklaania vastaan. Jotkut Joki- ja Myrskyklaanilaiset repivät heidän pesiään - lähinnä oppilaat - ja jotkut taistelivat Tuuliklaania vastaan. Niittytassu juoksi parin muun nuoren oppilaan kanssa pois leiristä mutta Kettutassu ei ehtinyt ajatella, minne he olivat menossa. Pennut ja klaanivanhimmat näyttivät säikähtäneiltä ja juoksivat myöskin poispäin leiristä. ”Menkää!” Kettutassu huusi paniikissa klaanivanhimmille jotka kantoivat Hiiripentua ja Lumipentua. Aamukukka nyökkäsi ja kiristi vauhtia. Sitten Kettutassu katsahti taisteluun. Tuuliklaani oli pahasti alakynnessä, Kettutassu ajatteli hädissään hypätessään tummanharmaan kollin kimppuun joka repi Tervatassun turkkia raivokkaasti sähisten. Kolli päästi hämmästyneenä irti ja Kettutassu puraisi tätä korvasta repien samalla tämän turkkia. Kolli pudotti Kettutassu selästään ja repäisi tämän kyljestä tukon karvaa. Kettutassu rääkäisi ja hyppäsi pystyyn. Kolli syöksyi häntä päin, mutta Kettutassu hyppäsi niukin naukin ilmaan kollin terävien kynsien ulottumattomiin ja laskeutui tämän viereen raapimaan ja puremaan tämän lapaa. Kolli ulvahti ja iski hampaansa kipeästi Kettutassun vasempaan takajalkaan. Kettutassu rääkäisi ja haukkoi henkeä. Hän yritti vetää jalkaansa pois, mutta ei onnistunut. Kettutassu tunsi kuuman veren, joka valui hänen takajalastaan, ja kipu korvensi jalkaa. Sitten tummanharmaa kolli päästi hänen jalastaan irti. Kettutassu pyörähti ympäri ja huomasi Apilatassun, joka repi nyt kollin turkkia. Kettutassu vilkaisi jalkaansa ja näki että siitä valui verta ja että se oli vääntynyt hieman. Sitä tykytti. Hän ei kuitenkaan voinut jäädä murehtimaan jalkaansa. #Klaani on tärkein, klaani on tärkein#, hän hoki katsellen ympärilleen. Kettutassu näki että verta oli joka puolella. Rääkäisyjä ja ulvaisuja, kynsiä ja hampaita välkähteli Kettutassun ympärillä.
Kettutassu ehti hengähtää vain hetken. Hän näki Valkohännän jonka valkoinen turkki oli veriklimpeissä ja joka taisteli kahta jokiklaanilaissoturia vastaan. ”Klaani on tärkein!” Kettutassu ulvaisi ja hyppäsi toisen Valkohäntää repivän vaaleanharmaan naaraan kimppuun. Valkohäntä vilkaisi pikaisesti Kettutassua ennen kuin jatkoi taisteluaan.
Jokiklaanin soturi mäjäytti tassullaan Kettutassua kovaa päähän ja naaras horjahti. Vaaleanharmaa soturi käytti Kettutassun horjahdusta hyväkseen ja hyppäsi tämän selkään. Kettutassu älähti kivusta kun hänen loukkaantunut jalkansa joutui kannattamaan naaraan painoa. Hän yritti karistaa naaraan selästään mutta ei onnistunut. Sitten Kettutassu muisti hyvän kikan, jonka Varissiipi oli näyttänyt, ja joka oli toimiva. Hän valahti veltoksi ja soturi hellitti otettaan. Sitten Kettutassu pinkaisi nopeasti naaraan käpälien alta ja repäisi kynsillään tämän kyljestä turkkia. Hänen jalkaansa sattui hirveästi, mutta hän yritti kanavoida kivun voimaksi. Hän raapi silmät kiiluen naaraan turkkia ja tämä perääntyi hivenen, mutta eräs Myrskyklaanin soturi potkaisi Kettutassun kylkeen ja ilmat naaraan keuhkoista tyhjenivät. Kettutassu haukkoi kivuliaasti henkeä ja yritti väistellä iskuja joita Joki- ja Myrskyklaanin soturi hänelle jakelivat. Kun Kettutassun keuhkot olivat taas täynnä ilmaa, hän luikahti naaraiden välistä pois heidän ulottuvilta. Hän kääntyili ympärilleen ja puuskutti kovasti, etsi kohdetta. Hänen jalkansa huusivat tuskasta mutta kun Kettutassu huomasi kellertävän Pihkatassun joka mäiski Kotkatassun kanssa Apilatassua, hänen joka ruumiinsolu huusi raivoissaan ja hän päätti hyökätä Pihkatassun kimppuun. Kukaan ei saisi koskea Apilatassuun jos Kettutassu on lähettyvillä. Kukaan ei saisi koskea hänen Apilatassuun. Kettutassu muisti Pihkatassun ja Kotkatassun kokoontumisista. Hän hypähti Pihkatassun niskaan raivosta suunniltaan ja tarttui hampaillaan Pihkatassua niskasta. Pihkatassu älähti ja lopetti iskujen jakamisen Apilatassulle. Hän yritti karistaa Kettutassun selästään ja naaras oli vähällä pudota. Hän kuitenkin piti kyntensä syvällä kollin turkissa ja pysyi tämä selässä vaikka kolli kuinka ravisteli. Sitten Kettutassu kuuli askelia leirin sisäänkäynniltä. Kettutassu hyppäsi äkkiarvaamatta Pihkatassun selästä ja kolli kompuroi. Hän mäjäytti Pihkatassua kovaa päähän ja tämä kaatui. Hän kääntyi katsomaan leirin sisäänkäynnille kun Pihkatassu nousi ylös. Naaras näki Varjoklaanin ryntäävän sisään. ”Varjoklaani, hyökätkää!” Varjoklaanin päällikkö huusi.
Kettutassun sisällä paisui ilo, kun hän näki Varjoklaanilaisten hyökkäävän Joki- ja Myrskyklaanilaisia vastaan. He selviäisivät. Varjoklaani oli tullut auttamaan! Kettutassu tuntui saavaan hitusen uutta energiaa ja hän puraisi ohimenevän Myrskyklaanin kissan jalkaa lujasti. Tämä kääntyi häneen päin. Kolli hyökkäsi Kettutassun päälle ja he kierivät maassa. Kettutassu raapi ja puri, mutta kolli vastasi samalla mitalla. Kettutassu väsyi nopeasti ja hänen jalkaansa tykytti, mutta naaras taisteli yhä edelleen. ”Et sinä minua voita”, kolli sähisi Kettutassulle jonka voimat olivat lopussa. ”En vai?” Kettutassu puuskahti ja livahti viimeisillä voimanrippeillään kollin mahan alle repimään tämän mahasta tukoittain karvaa. Kolli ulahti ja hypähti Kettutassun ulottumattomiin. Kettutassu hengitti raskaasti ja hänen suussaan maistui veri. Hän ei jaksaisi enää kauan. Sitten Kettutassu kuuli Ruostetähden huutavan, käskevän kaikkien lopettavan taistelun.
Kolli jonka kanssa Kettutassu oli taistellut, ulvaisi voitonriemuisesti ja katsoi Kettutassua. ”Ei.. Ei!” Kettutassu ulvahti mutta Joki- ja Myrskyklaanin soturit lähtivät jo perääntymään voitonriemua uhkuen. Kettutassu ei edes kuullut mitä Jäätähti sanoi Ruostetähdelle, sillä Kettutassu ei voinut ymmärtää että he olivat hävinneet taistelun. Hänen ensimmäinen taistelu, ja he olivat hävinneet. Hävinneet. Kettutassu katsoi Ruostetähteä ilmeettömänä. He olivat hävinneet. Naaras ei voinut ymmärtää tapahtunutta. Ei se voinut olla mahdollista. Sitten Kettutassu tunsi kun joku painautui häntä vasten. Naaras katsoi sivulleen ja näki Apilatassun painautuneen häntä vasten. Hän näki että Apilatassulta oli revitty tukoittain karvaa ja että hän oli yltä päältä veressä. Kun hän vilkaisi pikaisesti itseään, hän näki että hänenkin turkkinsa oli veriklimpeissä. Kettutassu lysähti maahan kun hänen jalkansa eivät enää kannattaneet häntä ja Apilatassu laskeutui hänen vierelleen. Kun Kettutassu vilkaisi ympärilleen, hän huomasi että liikkumattomia hahmoja näkyi maassa. Punaruskea naaras henkäisi ja käänsi katseensa pois – hän ei kestäisi nähdä ketkä olivat poissa. Tähtisumu ja Kultatassu kiertelivät jo tarkistamassa kissojen vammoja, ja kaikista pahiten loukkaantuneet olivat saaneet hoitoa. Kettutassu hengitti syvään ja nuolaisi jalkaansa. Hän värähti kun kivun aalto pyyhkäisi jalan yli. Sitten naaras kääntyi nuolemaan verta turkistaan ja se oli hirveää. Kettutassu kuitenkin ajatteli sen olevan hyvä, jotta hän näkisi missä olisi pahoja haavoja. Niitä kohtia joita aristi, Kettutassu ei nuollut puhtaaksi. ”Eihän sinulle käynyt pahasti?” Kettutassu kysyi kun oli saanut homman päätökseen. Apilatassu nielaisi. ”Ei.” Kettutassu ei kuitenkaan aivan uskonut. Apilatassun vatsasta, selästä ja lavasta oli revitty karvaa ja lavasta valui paljon verta. Hänen kuonossaan oli verta vuotava viilto ja hänen jalkansa oli veressä. ”Tähtisumu, Kultatassu!” Kettutassu huusi. Kettutassu tähyili heitä ja huomasi Kultatassun Tiirajuovan yllä. ”Kultatassu!” Kettutassu huusi uudelleen. Kultatassu käänsi päätään ja sanoi jotain Tiirajuovalle. Sitten hän juoksi Kettutassun ja Apilatassun luokse. ”Apilatassu ei ole ihan kunnossa”, Kettutassu naukaisi. Kultatassu nyökkäsi ja siirtyi tutkimaan Apilatassua. ”Oletko sinä?” Kultatassu kysyi tarkistettuaan Apilatassun vammat. Kettutassu epäröi hetken. ”Luulisin.” Kultatassu siirtyi kuitenkin hänen ylleen ja haisteli häntä. Sitten hän tassutti parantajan pesälle ja tuli sieltä hetken kuluttua hampaissaan joitain yrttejä ja hämähäkinseittiä. Kultatassu laittoi hämähäkinseittiä Apilatassun lapaan ja jalkaan. Sitten hän kietaisi loput hämähäkinseitit Kettutassun jalkaan ja muihin verta vuotaviin haavoihin. Sitten hän nappasi maasta joitain lehtiä suuhunsa ja pureskeli ne tahnaksi. Sitten hän levitti tahnan Apilatassun lapaan ja kolli älähti. ”Sattuiko?” Kettutassu kysyi hätääntyneenä. ”Pikkuisen vain”, Apilatassu vastasi mutta hänen kasvonsa vääristyivät kivusta kuin Kultatassu levitti hänen jalkaan samaa töhnää. Sitten Kultatassu otti toisen samannäköisen lehden ja pureskeli sen. Kultatassu levitti sitä Kettutassun jalkaan ja naaras vinkaisi kun jalkaa poltteli. ”Älä huoli, jalkaasi ei satu enää kohta, alussa vain aina kirveltää”, Kultatassu naukui tyynnyttelevästi. ”Sinusta tulee hyvä parantaja”, Kettutassu kehräsi kun jalan kirvely oli loppunut. Kultatassu meni hämilleen ja katsoi Kettutassuun. ”En osaa ajatella itseäni parantajana, olen vain parantajaoppilas.” Kettutassu katsoi parantajaoppilaaseen. ”Pitäisiköhän sinun hoitaa muitakin?” Kettutassu kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen. ”Ai niin. Joo. Olet oikeassa”, Kultatassu sanoi ja nuolaisi rintaansa. Sitten hän nappasi yhden käyttämättä jäänen lehden suuhunsa ja riensi hoitamaan muita loukkaantuneita.
Sitten Kettutassu kuuli kun Ruostetähti huusi klaanille: ”Saapukoon jokainen kuulemaan sanojani!” Kissat liikahtelivat ja katsoivat Ruostetähteen. Ruostetähdeltä oli revitty tukoittain karvaa ja hänen rinnassaan oli viiltoja ja hänen jalassaan oli hämähäkinseittiä. Klaanivanhimmat ja pennut olivat palanneet, ja he pitelivät Hiiripentua ja Lumipentua jotta he eivät säntäisi kuningattarien luo. ”Miksi en saa mennä Saarnijalan luo?” Kettutassu kuuli Lumipennun miukuvan. ”Saat kyllä pian mennä katsomaan häntä mutta et vielä”, Kauraviiksi vastasi. ”Voisinko käydä katsomassa miten Saarnijalka ja Valkohäntä voivat? Tietäisimme voivatko he mennä emojensa luo.” Aamukukka nyökkäsi ja veti Lumipennun hännällään lähemmäs itseään.
”Kuten tiedätte, hävisimme taistelun”, Ruostetähti aloitti ja kaikki hiljenivät. ”Mutta haluan piristää päiväänne hivenen. Kettutassu ja Apilatassu, tulisitteko tänne eteen.” Kettutassu katsoi Apilatassuun ihmeissään ja he nilkuttivat päällikön eteen. ”Mutta heidän pitäisi levätä!” Kettutassu kuuli Kultatassun kuiskaavan Tähtisumulle. Tähtisumu katsahti oppilaaseensa tuimasti ja Kultatassu vaikeni. ”Kettutassu ja Apilatassu. On tiedän aikanne saada soturinimet. Taistelitte kuin soturit käydyssä taistelussa, ja saatte nyt soturinimenne”, Ruostetähti kajautti ja Kettutassu henkäisi. Ei hän tällaista odottanut. Oliko hän valmis soturiksi? Kyllä, kyllä hän oli. Kettutassu nosti ylpeänä päänsä ja katsoi Ruostetähteen. ”Minä, Ruostetähti, Tuuliklaanin päällikkö, pyydän esi-isäni kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet ahkerasti ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi”, päällikkö piti pienen tauon ja Lumipentu kuiskasi: ”Tuleeko heistä oikeita sotureita? En ole koskaan nähnyt kun oppilaasta tulee soturi!” ”Hys!” Aamukukka kuiskasi ja laski häntänsä hellästi pennun suun eteen ja Lumipentu aivasti. Sitten Ruostetähti jatkoi: ”Kettutassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania – jopa henkesi uhalla?” Kettutassu tärisi kuonosta hännänpäähän mutta hänen äänensä ei tärissyt hiventäkään kun hän puhui. Hän tunsi ylpeyttä sanoessaan: ”Lupaan.” Ruostetähti kääntyi Apilatassun puoleen ja kysyi häneltä saman. ”Lupaan”, Apilatassu vastasi ja kohotti päätään. Ruostetähti hengähti ja kohotti päänsä tähtiin. ”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi.” Hän kääntyi katsomaan Kettutassua. ”Kettutassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kettuturkkina. Apilatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Apilahäntänä. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttanne ja periksiantamattomuuttanne ja hyväksymme teidät Tuuliklaanin täysiksi sotureiksi!” Kettutassu pursui iloa ja ylpeyttä ja kääntyi klaaninsa puoleen. ”Kettuturkki, Apilahäntä!” Tuuliklaani huusi kohti taivaita. Kettuturkki ja Apilahäntä katsahtivat toisiinsa ja nauroivat. Ehkei hävitty taistelu merkinnytkään niin paljon. Kettuturkki ei ymmärtänyt miten hän olikin ollut niin huolissaan taistelussa. Nyt hänestä tuntui, että kaikki oli hyvin. Hän ja Apilahäntä olivat sotureita ja kaikki olisi hyvin.

//Tämmöinen tarina tällä kertaa :) Toivottavasti kappaleen jaot menivät hyvin :DD
Vastaus:Olipas toiminnantäyteinen taistelutarina. Luin naama ruudussa penkin reunalla keikkuen. Näihin taistelutarinoihin ei kyllästy :) Apilahännästä ja Kettuturkista tuli oikeutetusti sotureita, päivitän nämä tietoihin.
Mietit erityisesti kappalejakoja. Jokaisella on niissä vähän oma tyyli, ja tämä toimii. Mutta tekstin ilmettä ja lukemista keventäisi jos jokaisen uuden puhujan vuorosanat heittäisi rohkeasti omalle riville. Tyyliin:

”Voitte mennä saalistamaan jos haluatte, älkää kuitenkaan viipykö kauan”, Apilatassun mestari Sudenmarja naukaisi, ja katsoi sitten kysyvästi Varissiipeen ja Yöpilveen.
Varissiipi nyökkäsi mutta Yöpilvi sanoi: ”Tiikeritassu, tule sinä leiriin, klaanivanhimpien makuualustat pitää vaihtaa”. Tiikeritassu katsoi Apilatassua ja Kettutassua pahoitellen.
”Olisi ollut kivaa saalistaa teidän kanssa”, Tiikeritassu sanoi painaen päänsä.
”Toisella kerralla sitten”, Varissiipi maukui ja kosketti hännällään naaraan lapaa. ”Mennään nyt.”

Lisäksi taistelun kappaleista tuli aika pitkiä ja niitä onkin hankala estää paisumasta kun tuntuu, että toimintaa riittää koko ajan eikä ole luontevaa hengähdysväliä. Tuleepahan otteessa pitävää tiivistä luettavaa.

Voit miettiä näitä ja kokeilla, tuntuuko tyyli luontevalta. Näinkin on oikein.

Saat 37 kp

- Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Hallapentu, Varjoklaani
22.03.2016 09:39
Lumipisarat satoivat Hallapennun turkille kuin lehdet lehtisateen aikana. Lunta ei tullut rauhallisesti vaan niin kovaa, että eteensä näki vain hännänmitan. Lumipisarat olivat suuria ja lensivät todella nopeasti maahan ja Hallapennun turkille. Pentu oli aivan lumen peitossa ja hän rämpi eteenpäin lumessa jota oli ainakin kaksi hännänmittaa. Hallapentu joutui ponnistelemaan äärimmilleen, että pääsisi eteenpäin lumisessa sekametsässä. Hän ei kohta enää jaksaisi vaan nyykähtäisi maahan, hautautui lumen alle ja tukehtuisi, kuolisi tukehtumiseen ja kylmään, lumeen. Tuuli tuiversi edes takaisin ja sai puut heilumaan kovaa vauhtia sekä lumen lentelemään niin, että näkökenttä sen kun vain pieneni. Hallapentu siristeli suuria, mantelin luotoisia silmiään yrittäen löytää jotain. Ensimmäinen ja toinen askel, askel askeleelta hän eteni puitten ohitse. Puista tippui lunta ja pensaista myös, kaikkialla oli lunta. Samalla hetkellä naaraspentu lyyhistyi maahan ja inisi sekä vikisi. Hän näki kolmen ketunmitan päässä suuren puun ja sen ympärillä pensaita, siellä olisi suojaista mutta jaksaisiko hän sinne asti? Naaraspentu nousi ylös ja lyyhistyi samalla hetkellä alas, hän ei jaksanut eikä apua näkynyt missään, vain puita ja pensaita, pensaita ja puita joista tippui lunta. Ei mitään elollista eikä liikkuvaa, ei muita ääniä kuin tuulentuiverrus…

”Et varmana saa sitä!” Ukkospennun ääni kuului pentutarhasta, kauempaa, nurkasta jossa pentutarhan pennut yleensä leikkivät ja temmelsivät.
Hallapentu kuuli kuinka hänen veljensä Ukkospentu ja pentutarhan hieman vanhempi Kuurapentu leikkivät ja temmelsivät pentutarhassa. Naaraspentu murahti vihaisesti ja höristi korviaan kuullakseen mitä veli ja pentukaveri leikkivät. Ei mitään uutta ääntä, vain ininää ja vinkunaa sekä taistelun temmellystä pentutaistelun. Hallapentu murahti uudestaan ja luimisti korvansa niin, että ne myötäilivät päätä. Hän veti häntänsä viereensä ja kuuli kuinka taistelun äänet vieläkin tuntuivat korvissa. Hänet oltiin herätetty unesta, onneksi, mutta naaraspentua hieman harmitti se että uni ei selvennyt hänelle, kuoliko hän vai ei? Samalla Hallapentu tunsi kuinka joku lensi päin häntä, naaraspennun päälle niin, että ilmat karkasivat keuhkoista. Hetken pärskiminen ja ilmaa haukkominen auttoi saamaan keuhkoihin taas happea.
”Auts!” naaraspentu vinkaisi vihaisesti ja muristen vieläkin. ”Varoisit vähän sammakonaivo!”
”Sinä heräsit Hallapentu, vihdoin!” veljen kimeä ja pentumainen ääni naukaisi iloisesti.
Kuurapentu kömpi pois Hallapennun päältä ja ryntäsi juoksuun, kohti Ukkospentua. Hallapentu tunsi kuinka paino hävisi päältään ja hän pystyi jälleen hengittämään normaalisti. Naaraspentu huokaisi ja nosti sitten silmäluomensa ylös niin, että näkisi mitä veli ja ystävä tekivät. Samalla hän tunsi kuinka tuuli pörrötti hänen pentuturkkiaan joka oli vielä untuvan tuntuinen ja todella pehmoinen. Pentutarha oli lämmin ja emon laimea tuoksu sammalilla oli hyvinkin luultavasti merkki siitä, että hän oli mennyt ulos. Kuurapennun jahdatessa Ukkospentua jolla oli suussaan jotain, mutta Hallapentu ei pystynyt erottamaan mikä se oli niin Omenapentu ja Konnapentu nukkuivat sikeitä viereisellä sammalpesällä. Hallapentu haisteli lisää ilmaa kunnes erotti sammakon hajun! Ukkospennulla oli sammakko suussaan ja Kuurapentu jahtasi häntä. Ukkospentu loikkasi sammaleille josta oli tehty peti ja viskasi sammakon Hallapentua päin. Sisko tunsi kuinka niljakkaan sammakon iho kosketti hänen kuonoaan ja tipahti sitten hänen nenänsäe eteen. Naaraspentu katsoi ihmeissään sammakkoa kunnes tunsi maan töminän. Naaraspentu käänsi katseensa Kuurapentuun ja Ukkospentuun jotka molemmat juoksivat häntä päin täyttä vauhtia.
”Sammakonaivot!” naaraspentu huusi kunnes tunsi molempien olevan hänen päällään, taas keuhkoista katosi ilma ja hän yski sekä haukkoi henkeä tungoksessa.
*Nyt meni liian pitkälle!* naaraspentu sihahti mielessään ja mietti missä oli tassu, hän iski terävillä hampaillaan jommankumman tassuun ja sihisi.
”Auu! Sattuu!” Ukkospentu huusi ja rynnisti pois Kuurapennun kanssa, pois Hallapennun päältä ja samalla naaraspentu päästi irti otteestaan joka ei ollut edes kova vaan aivan pieni, kollin tassusta ei vuotanut edes verta.
Hallapentu irvisti ja muisti kuinka oli kutsunut kaikkia kolleja hiirenaivoiksi koska ei niillä ollut muuta kuin hiirenpapanoita aivoissa, toki päällikkö oli fiksu, mutta hänkin varmasti olisi täysi hiirenaivo jos hänellä ei olisi yhdeksää elämää. Naaraspentu nosti päänsä ylös pieniltä tassuiltaa joista törrötti kynnet, pienet, mutta sitäkin terävämmät. Hän haukotteli leveästi niin, että suussa olevat valkoiset pentuhampaat näkyivät. Hallapentu sulki suunsa ja ravisteli päätään sekä höristi korviaan. Naaraspentu katsoi kirkkailla silmillään kuinka Ukkospentu ravisteli tassuaan ja nuoli sitä rivakasti. Kuurapentu katseli Ukkospentua ja haisteli välillä haavaa joka vasemmassa takajalassa oli. Pieni painauma ja naarmu, siinä kaikki. Auringon säteet tunkeutuivat pesään sisälle pentutarhan suuaukosta ja paistoi Omenapennun sekä Konnapennun turkeille. Pennut pyörivät hieman sammalillaan kunnes jatkoivat taas uniaan. Pentujen kyljet nousivat tasaiseen tahtiin, kun he nukkuivat. Auringonvalo lämmitti heitä, varmasti. Hallapentu murahti ja nousi ylös sammaleilta joissa oli enää pieni ja lievä haju emoa. Naaraspentu haparoi hetken jaloillaan kunnes löysi tasapainon ja huiskautti hännällänsä ilmaa tyynesti. Hän venytteli etujalkojansa pitkälle eteen ja tunsi kuinka lapaluut naksahtelivat. Naaras iski etutassuissaan olevat kyntensä sammaleihin ja tunsi kuinka ne tömähtivät pentutarhassa olevaan nurmikkoon. Hän veti ne sisään ja nousi ylös venyttelyasennostaan. Hallapentu ravisti turkkiaan ja nuolaisi pari kertaa rintakehäänsä kunnes loikkasi alas sammalpediltä. Ukkospentu oli lopettanut tassunsa nuolemisen ja telmi taas Kuurapennun kanssa sammakosta joka sai kyytiä oikein kunnolla. Hallapentu virnisti ovelasti ja kyyristyi matalaksi. Naaraspennun häntä ei laahannut maassa vaan oli hieman sen yläpuolella niin kuin soturit olivat neuvoneet oppilaittensa kanssa. Hallapentu loikkasi ja tömähti veljensä Ukkospennun päälle. Veli räpiköi siskonsa alla, mutta turhaan sillä Hallapentu oli jo vienyt sammakon ja heitti sen Omenapennulle ja Konnapennulle. Pennut hätkähtivät hereille ja räpyttelivät silmäluomiaan hetken kunnes näkivät sammakon. Kuurapentu ulahti ja syöksyi kahden pennun väliin. Hallapentu katsoi silmät pyöreinä miten hiirenaivoinen kollipentu juoksi päin kahta pentua.
”Kuurapentu! Pysäytä senkin hiirenaivo ja sammakonmieli! Ne ovat pentuja!” Hallapentu huusi täyttä kurkkua ja piti silmänsä tiukasti kiinni Kuurapennussa.
Kollipentu teki äkkijarrutuksen ja loikkasi pentujen yli tipahtaen maahan mahalleen. Omenapentu ja Konnapentu nauroivat Kuurapennun alastulolle. Kollipentu murahti ja kömpi pois maasta, ja mulkaisi Hallapentua vihaisesti. Hallapentu tuhahti ja vilkaisi Ukkospentuun joka istui pepullaan maassa ja tuijotti sammakkoa. Konnapentu irvisti Ukkospennulle ja Omenapentu irvisti Kuurapennulle, Kuurapentu taas Hallapennulle ja Hallapentu Ukkospennulle joka irvisti Konnapennulle. Samalla pesän suuaukosta kuului isojen tassujen ääntä ja Unikonvarsi putkahti sisään pesään Ruosteturkki perässään. Konnapentu ja Omenapentu mutustelivat sammakkoaja hymyilivät Unikonvarrelle. Ruosteturkki käveli Hallapennun ja Ukkospennun luokse tiputtaen heidän eteensä kaksi myyrää. Naaras käveli pesälleen ja vilkaisi Unikonvartta kunnes jäi katselemaan Hallapentua ja Ukkospentua.
”Emo, missä oikein olit?” Ukkospentu kysyi ja puraisi palan myyrää ahneesti.
”Ei hän ole meidän emomme sammakonaivo! Hän on meidän sijaisemo!” Hallapentu naukaisi ja huitaisi häntäänsä ilmassa.
”Ainiin, no missä kuitenkin olit?” Ukkospentu toisti ja kiersi Hallapennun korjauksen.
”Kävin juttelemassa Revontulitähden kanssa nimityksistänne, olettehan te melkein kuusikuukautisia ja sitten hain teille ruokaa, juttelin myös Unikonvarren kanssa hetken”, Ruosteturkki naukaisi hymyillen ja katsoen Kuurapentua, Omenapentua ja Konnapentua.
”Hekin ovat jo isoja”, Hallapentu naukaisi ja pureskeli myyrän palan alas suustaan.
”Siis milloin meistä tehdään oppilaita?” Ukkospentu kysyi ja jatkoi tuoresaaliin mutustamista.
”Aivan kohta”, Ruosteturkki sanoi ja nuolaisi Hallapennun ja Ukkospennun korvien välyksiä.

//Eka tarina, toivottavasti en tehnyt mitään väärää ja toivottavasti tuo Ruosteturkin juttu ei haitannut:’3

Vastaus:Vau, tosi kiva aloitustarina :) Ja sattumoisin ajateltiin samaa kissaa sijaisemoksi, tämä toimii. Teksti on hauskaa luettavaa eikä silmiin pompannut mitään virheitä. Hallapentu vaikuttaa kipakalta ja mielenkiintoiselta hahmolta. Jatka samaan malliin.

Saat 23 kp

- Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Myrskytassu, Varjoklaani
14.03.2016 18:52
Myrskytassu nousi seisomaan korvat värähdellen, yrittäen paikantaa kuulemaansa epämääräistä ääntä.
”Mitä sinä nyt”, Pakkastassu murahti tyytymättömänä. Valkean juovikkaan naaraan oli ollut vaikea saada tummaturkkinen veljensä asettumaan syömään, ja nyt tämä taas pomppasi jaloilleen.
”Tiedän että olet levoton koittavan kokeen takia, mutta jos et syö, meistä ei ikinä tule sotureita, senkin tyhmä karvapallo”, Pakkastassu moitti siniset silmät syyttävinä. Mutta Myrskytassu ei kuunnellut edelleenkään siskoaan, vaan yritti paikantaa kaukaisempaa ääntä. Pakkastassukin nousi lopulta varuillaan jaloilleen, ja sisarusten jakama myyrä jäi kokonaan huomiotta. Kiivas kolli ei ollut ikinä aiemmin jättänyt vastaamatta jos hänen siskonsa oli heittänyt pienen kinastelun haasteen nimittelemällä veljeään milloin miksikin. Nyt oli siis tosi kyseessä… mutta mikä tosi?
Myös muualla leiriaukiolla kissat yksitellen hiljenevät ja nousivat varuillaan pystyyn. Ei tuntunut uhan tunteelta, mutta jokin lähestyi peittelemättä askeliaan. Oliko Myrskyklaanin tekemisiä vakoilemaan lähtenyt partio joutunut pulaan? Tuliko joku sieltä nyt hakemaan apua?
”Hei jotkut juoksevat…” Sen enempää leirin suuaukkoa lähimpänä ollut Tammiturkki ei ehtinyt varoittamaan. Leiriaukiolle pölähti kaksi pienikokoista kissaa, oppilaita. Nämä toivat mukanaan Tuuliklaanin nummien tuoksun, jota lehtikatokaan ei täysin peittänyt. Myrskytassu vilkaisi nopeasti läpi ensin toisen, punertavan naaraan. Ja sitten kollin huomio kiinnittyi toiseen tulijaan.
”Jokiklaani on hyökännyt Tuuliklaanin leiriin!” oppilas huusi käheällä äänellä. Tällä naaraalla oli oranssin kirjava vaalea turkki, ja hyvin siro olemus pitkine raajoineen. Silmät olivat kauniin vihreänkellertävät. Nuori naaras hengitti raskaasti. Tämän jokainen hengenveto vavisutti koko siroa kehoa, joka oli ilmeisesti revitty mahdottomaan suoritukseen. Tuuliklaanilaisten oli täytynyt juosta hirmuista vauhtia. Tämä oppilas olisi varmasti kuin yhtä maan ja taivaan kanssa juostessaan…
”Kuulitko sinä, Myrskytassu yhtään mitään mitä sanoin?” Pakkastassu sihahti suoraan Myrskytassun korvaan. Tämä ravisteli päätään pienesti syyllisenä. Hän ei ollut kuullut yhtään mitään, nähnyt vain.
”Me pääsemme taisteluun, varmasti!” Pakkastassu toisti sen tarkemmin takertumatta, ääni innosta täristen. Valkea naaras kuitenkin tuhahti tyytymättömänä, kun sai veljeltään vain poissaolevan nyökkäyksen vastaukseksi. Tämä ei edes kääntänyt katsettaan vastatessaan.
Myrskytassu askelsi kaiken päälle yhtäkkiä kirjavan Tuuliklaanin naaraan luokse, ja kiihdytti lopuksi askeliaan nähdessään kuinka tämä romahti väsyneenä makuulle.
”Ei hätää, Varjoklaani auttaa kyllä”, Varjoklaanin oppilas lupasi hänelle kuulumattomalla oikeudella. Tuuliklaanin oppilas kohotti päätään kiitollisen oloisena, ja Myrskytassu vastasi hymyyn. Sitten oppilaan pää rojahti tassuille, ja tämä painoi silmänsä kiinni. Myrskytassu jäi huolestuneena ja neuvottomana katsomaan, kuinka nuoren naaraan kyljet kohoilivat edelleen kiivaasti. Kolli oli halunnut auttaa tätä tuuliklaanilaista, vakuuttaa kovasti että kaikki on kunnossa, jotta tämän olisi helpompi olla. Oliko hän onnistunut vai ei?
”Voi Tähtiklaanin tähden sinun kanssasi. Jäätkö tänne leirinvahdiksi vai mitä? En jaksa kohta enää kulkea perässäsi ilman että selität tekemisiäsi. Tämä on tosi tärkeää, haluatko enää edes soturiksi?” Pakkastassu murisi syytöksiä. Myrskytassu onnistui lopulta irrottamaan katseensa kirjavaturkkisesta sirosta kauniista naaraasta siskoonsa. Kipakkasanainen naaras oli pörhistänyt turkkinsa suutahtaneena, ja vilkuili kiivaasti Revontulitähden ympärille kokoontuvan kissajoukon suuntaan. Myrskytassu älysi, että heidänkin pitäisi olla siellä, jos halusivat mukaan taisteluun. Hän älysi myös, ettei ollut lainkaan kiinnittänyt huomiota mihinkään leirinsä tapahtumiin sen jälkeen kun tuuliklaanilainen – tai siis tuuliklaanilaiset – olivat tulleet leiriin viesteineen.
”Anteeksi, mennään”, Myrskytassu siis vastasi kiireesti ja loikki kohti kissajoukkoa. Samassa leiriin syöksyi se Myrskyklaanin reviirille lähetetty partio kokonaisuudessaan, ja Myrskytassu sujahti näiden mukaan matkalla kohti Revontulitähteä. Muut kissat väistivät partion kissoja, joista yksikään ei jäänyt ihmettelemään leirin suuaukon edustalle rojahtaneita tuuliklaanilaisia. Partiosta palaajat selvästi tiesivät jo tilanteen, tai enemmänkin, yrittäessään päästä kiireesti Varjoklaanin päällikön puheille.
”Joutsentassu jäi kertomaan meille, että Tuuliklaani on pahasti alakynnessä, koska siellä on melkein koko Myrskyklaani sekä Jokiklaani”, Pihlajakynsi astui partiosta erilleen ja selitti asiansa nopeasti. Myrskytassu otti epävarmana pari askelta taemmas, hän ei ollut kuulunut oikeasti partioon eikä tietäisi mitään todellisesta tilanteesta. Koko Varjoklaani oli ehtinyt kerääntyä Revontulitähden ympärille, eikä suurikokoinen oppilas meinannut peruuttaessaan löytää tilaa. Voi kunpa hän ei olisi pilannut mahdollisuuksiaan päästä mukaan taisteluun jättäydyttyään jälkeen sen tuuliklaanilaisen takia…
Myrskytassulle tuli outo olo. Mitä hän oli oikein mennyt tekemään, ja miksi, kaiken muun ympärillään unohtaen? Sen oranssinkirjavan kauniin tuuliklaanilaisen takia…
”Revontulitähti puhuu ihan kohta, missä Viimatassu ja Jäkälätassu ovat?” Pakkastassu supatti veljelleen. Myrskytassu työnsi ajatukset tuuliklaanilaisesta sivuun ja antoi katseensa kiertää kissajoukossa nopeasti. Sotureita ja oppilaita oli rykelmässä sekaisin, ja jopa klaaninvanhimmat ja kuningattaret olivat pentuineen hiippailet joukon perukoille. Sieltä Myrskytassu huomasi yllätyksekseen myös Viimatassun ja Jäkälätassun. Jäkälätassu kurotti kaulaansa nähdäkseen paremmin päällikkönsä, mutta hänen veljistään pienikokoisempi tuijotti vain tassujaan.
”Varjoklaanilaiset! Tuuliklaani tarvitsee nyt meidän heille lupaamaa apua. Aikaa ei ole hukattavaksi. Kaikki jotka kykenevät, mukaan taisteluun!” Revontulitähti kutsui. Oli turhaa jättää leiriin runsasta vahtijoukkoa – kaikki järven klaanit olisivat taistelussa Tuuliklaanin leirissä.
Revontulitähti lähti yhdessä Tunturituulen kanssa johtamaan joukkoa ulos leiristä. Myrskytassu oli loikkaamaisillaan heti mukaan, veri vihdoin taisteluinnon kiehuttamana, mutta innokas oppilas tunsikin ikävän nykäisyn hännässään.
Myrskytassu kääntyi nopeasti kimpaantuneena ympäri. Pakkastassu irrotti hampaansa hellästä otteesta veljensä hännästä. Kolli sähähti osoituksena siitä, että kipu jäi tykyttämään, ja myös vuorostaan täysin ymmällään siskonsa käytöksestä.
”Anteeksi. Mutta, Viimatassu…” Pakkastassu selitti ja viittoi hännällään kohti leiriaukean toista reunaa. Myrskytassu nosti katseensa osoitettuun suuntaan. Viimatassu oli käpertynyt pieneksi samalla kun Jäkälätassu seisoi vähän matkan päässä jotain veljelleen huutaen. Myrskytassu ärähti turhautuneena ja loikki näiden luokse. Pakkastassu seurasi veljeään, ja sisaruslauman neljä jäsentä olivat yhdessä.
”Mikä nyt on vikana? Mennään, taisteluun! Päästään kaikki varmasti sotureiksi jos ja kun suoriudutaan hyvin”, Pakkastassu kannusti innosta ja turhautumisesta täristen, ohjaten sanansa Viimatassulle. Myrskytassu seurasi ihmeissään vierestä. Viimatassu tässä heitä kaikkia viivytti, mutta miksi?
”Minä… En ole kovin hyvä taistelemaan, Tammiturkki on sanonut ettei minusta tule tätä menoa ikinä soturia…” Viimatassu mutisi valkeille tassuilleen, ainoana erona muusta mustasta turkista.
”Älä höpsi, niin ne kaikki mestarit sanovat että saisivat meidät harjoittelemaan kovemmin. Olet varmasti ihan hyvä, ja harjoittelemalla sitä kokemusta tulee”, Jäkälätassu selitti kyllästyneen kuuloisena. Tätä keskustelua hän oli kai käynyt pienikokoisen mustan kollin kanssa jo jonkin aikaa.
”Mutta kun en edes tykkää taistelusta, enkä ole hyvä metsästämäänkään. En tykkää mistään muusta klaanikissajutuista, kuin klaaninvanhimpien tarinoista, eikä sekään ole mikään oppilaan tai soturin tehtävä…” Viimatassu paljasti, saaden kaikki sisaruksensa hiljenemään.
”Mutta… Kaikkihan haluavat olla isona sotureita! Tai siis, vähintään parantajia…?” Pakkastassu älähti epävarmasti päättäen. Myrskytassun kärsimättömyys taisteluun pääsystä muuttui huoleksi. Oliko Viimatassun huonomman soturikoulutusmenestyksen taustalla sittenkin se, että tästä kuuluisi tulla parantaja…? Sisaruskatraan kookkain oli kyllä huomannut, että kun hän ja Pakkastassu suorastaan loistivat ja etenivät harppauksin koulutuksessaan, eikä Jäkälätassullakaan ollut suurempia ongelmia missään, niin Viimatassu sai koko ajan yrittää kovemmin oppiakseen asioita, ja valitti tuon tuostakin surkeana, ettei pitänyt harjoituksista. Myrskytassu oli kuvitellut Viimatassun olevan vain helposti luovuttava ja vähän pehmeä…
”Oletko järjiltäsi? En erota leskenlehteä sysimarjasta! Ei täällä ole minulle mitään, ei minun kuulu olla täällä”, Viimatassu ärähti siskolleen terävämmin kuin ikinä kenellekään. Myrskytassu pysytteli hiljaa yhä vain kasvavan huolen vallassa. Samalla kiireen tunne alkoi kuitenkin saada sijaa. Melkein kaikki muut kissat heidän ympäriltään olivat kadonneet. Taistelu käytäisiin kohta ilman heitä.
”Puhutaan siitä kun palataan, jooko? Tee nyt minkä parhaaksi näet, niin Revontulitähtikin sanoi”, Jäkälätassu onneksi rauhoitti tilanteen. Viimatassu mutisi jotain epäselvästi ja käänsi katseensa sisaruksistaan. Mutta Myrskytassu ei enää malttanut odottaa. Tummanharmaa kolli kääntyi ympäri ja lähti samalla niin hätäisesti juoksuun, että liukasteli.
”Luuletko, että Viimatassu oikeasti saa selvitettyä ajatuksensa ja kaikki on hyvin?” Pakkastassu kysyi kiihdytettyään veljensä vierelle leirin ulkopuolella. Puut alkoivat harventua järven rannan lähestyessä. Myrskytassu totesi helpotuksekseen voivansa nähdä varjoklaanilaisten joukon hännän. He ehtisivät vielä.
”Varmaan joo, huolehditaan nyt vain tästä taistelusta ensin”, Myrskytassu henkäisi nopeasti kiihdyttäessään askeliaan. Ei ollut varaa keskittyä tai puhua omaan leiriin jääneistä asioista, kun ajatukset ja voimat piti keskittää Tuuliklaanin hyväksi vähäksi aikaa.
”Hienoa että tulitte lopulta”, Setrisydän kehui kun hänen tummaturkkinen oppilaansa pääsi mestarinsa rinnalle ja sai hidastaa askeliaan muuhun joukkoon sopivaksi.
”Olisi ollut aivan ymmärrettävää, jos tämä taistelu olisi jostakin oppilaasta tuntunut liian hurjalta”, Setrisydän jatkoi kierrättäen katsettaan merkitsevästi kolmessa kissasta pentueessa, jossa oli alun perin neljä. Vain Myrskytassu kuuli kommentin, sillä tämän vaaleat juovikkaat sisaret hajaantuivat molemmat etsimään mestareitaan viime hetken ohjeita varten. Onneksi kissat etenivät joukkona hitaammin, Myrskytassu ehti kerätä voimia lyhyen ryntäyksen jäljiltä.
”Lasketko leikkiä? En olisi jäänyt mistään hinnasta pois”, hän sai sanottua siis vakaalla äänellä ja väläytti hampaitaan hymyssä Setrisydämelle.
”Niin minä ajattelinkin. Sinulla on oppilaan into ja soturin rohkeus”, tummanharmaa mestari totesi hyväksyvästi nyökäten. Myrskytassu tunsi lämmön kulkevan lävitseen kehusta, jossa oli lupausta mukana. Hän oli varma, että saisi pian soturinimensä. Viimatassun epäilyksistä tarttunut epävarmuus pyyhkiytyi pois.
Samoin koko Viimatassu pyyhkiytyi mielestä pois viimeistään siinä vaiheessa, kun Myrskytassu pääsi syöksymään yhdessä Varjoklaanin tovereidensa kanssa leiriin, sotaisaa mouruntaa pitäen niin että myrskyklaanilaiset ja jokiklaanilaiset käänsivät katseensa säikähtäneinä. Kyllä nyt nuo aluskasvillisuuden hinkkaajat ja kalanaivot häädettäisiin sieltä, minne eivät kuuluneet.
Myrskytassu syöksyi ensitöikseen tönäisemään kyljellään Jokiklaanin kullanvärisen raidallisen naaraan pois maahan painetun Tuuliklaanin kellanruskean kolli niskasta. Sitten oppilas kyyristyi valmiina ottamaan vastaan jaloilleen pyörähtävän jokiklaanilaisen vastahyökkäyksen, voipunutta Tuuliklaanin soturia suojaten. Myrskytassu irvisti villisti jokiklaanilaiselle. Antaa tulla, hän pystyisi kyllä ottamaan jo yhteen soturin kanssa tasavertaisesti.
Jokiklaanin naaras mourusi haastavasti hyökätessään kynnet ojossa kohti Varjoklaanin oppilasta. Myrskytassu nousi takajaloilleen. Hänen kehonsa ei ollut enää oppilaan, vaan soturin, ja voimakkaat lihakset jännittyivät paksun turkin alla. Myrskytassu läimäisi tassullaan naaraan päänsivua niin, että tämä joutui haparoiden laskeutumaan sivuun kohteestaan. Sitten kolli syöksyi muristen pureutumaan kynsin ja hampain naaraan selkään ennen kuin tämä ehtisi toeta. Kullanvärinen soturi rääkäisi kivusta ja yritti ravistella Myrskytassun irti. Mutta tämän ote piti.
Sitten soturi heittäytyi yhtäkkiä kyljelleen ja litisti oppilaan alleen. Myrskytassu oli keskittynyt liikaa pitämään kiinni naaraan selästä, takajaloillaan tasapainoilun sijaan. Nyt hän rimpuili pois tukahduttavasta nolosta otteesta, hengästyneenä. Juoksu Varjoklaanin leiristä tänne oli jo verottanut voimia, ja täysikasvuinen kokenut soturi oli kuitenkin jotain ihan muuta kuin juuri koulutuksena päättävä oppilas…
Myrskytassu tunsi nolostuttavan suurta helpotusta, kun Piikkihernehäntä riensi avuksi. Tuuliklaanin soturi oli ehtinyt päästä jaloilleen sen verran, että sai tönäistyä jokiklaanilaisen kumoon ennen kuin tämä ehti uudestaan tummanharmaan oppilaan luokse. Nyt taistelu näytti tasavertaisemmalta, Piikkihernehäntä oli tarvinnut pienen hengähdystauon vain.
Myrskytassu ei jäänyt sen kummemmin seuraamaan tilannetta, vaan etsi katseellaan seuraavan tilanteen johon mennä auttamaan. Hän irvisti pettyneenä, kun hän näki, kuinka monta tuuliklaanilaista virui liikkumattomana tai loukkaantuneena vaikeroiden aloillaan. Joukossa ei ollut paljonkaan myrskyklaanilaisia tai jokiklaanilaisia.
Myrskytassu ei antanut lamaannuksen vallata itseään. Hän ryntäsi sen tarkemmin valikoimatta keskellä taistelua olevan valkoisen Jokiklaanin oppilaan selkään kiinni, yrittäen repiä tämän erilleen isommasta nujakasta. Mutta Myrskytassu ei ollut päässyt edes kunnolla alkuun, kun joku puolestaan repi hänet irti oppilaasta. Tummanharmaa oppilas kääntyi ympäri pää pyörällään. Kirjava Jokiklaanin soturi kohtasi hänen katseensa. Veri valui tahmeana punaisena virtana tämän lavasta, mutta soturi ei kiinnittänyt haavaan huomiota. Myrskytassu sähisi uhkaavasti miten parhaiten taisi, vaikka taistelun runtelema soturi olikin hurjan näköinen vastus.
Sitten kuului Tuuliklaanin päällikön mourunta, käsky lopettaa taistelu. Myrskytassu vilkaisi vielä kerran Jokiklaanin soturia, mutta tämä oli kääntänyt katseensa Ruostetähteen. Varjoklaanin oppilas huomasi varjoklaanilaisten sekä niiden tuuliklaanilaisten, jotka vielä pystyivät, vetäytyvän kohti antautumisen ehtoja luettelevaa Ruostetähteä. Myrskytassu vetäytyi vastahakoisena näiden mukana. Setrisydän oli teroittanut erityisesti yhden säännön äkkipikaisen ja vähän tyhmänrohkeankin Myrskytassun päähän: hyvä soturi tietää myös, milloin taistelu on hävitty. Tummanharmaa kolli nieleskeli katkeraa pettymystä siitä, että Varjoklaani oli päihitetty, yhdessä Tuuliklaanin kanssa, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä.
”Oletko kunnossa?” Pakkastassu ilmestyi jostain kysymään hiljaisella äänellä Myrskytassun vierelle. Kolli käänsi katseensa siskoonsa. Tämän vaalea juovikas turkki oli sekaisin, mutta verta ei näkynyt. Helpotuksen aallon laannuttua Myrskytassu kääntyi tarkastelemaan itseään. Tummanvärisen tuuhean turkin alta ei voinut paljon nähdä. Myrskytassu nuuhkaisi yhtä aristavaa kohtaa lavassaan, ja haistoi vienon veren hajun.
”Ei mitään vakavaa”, Myrskytassu vakuutti siskolleen, joka nyökkäsi helpottuneena.
”Hyvä on. Tule, Revontulitähti lähtee viemään meitä kotiin”, Pakkastassu totesi uupuneena. Myrskytassu seurasi vaitonaisena siskoaan, kuten koko Varjoklaani päällikköään. Taistelu oli ohi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin varjoklaanilaisten osalta. He olivat hävinneet siinä palan kunniastaan, mutta Tuuliklaani oli joutunut myöntämään Jokiklaanille osan reviiriä niin, että nyt klaaneilla olisi yhteistä rajaa ja varmasti jatkossa rajakahakoita saaliista ja milloin mistäkin.
”Minä taistelin soturia vastaan”, Pakkastassu henkäisi ylpeyttä äänessään.
”Niin minäkin”, Myrskytassu säesti mielissään henkilökohtaisesta saavutuksestaan. He olivat voittaneet jotain tässä taistelussa, oli lopputulos ollut sitten mikä tahansa koko klaanin kannalta.

//enköhän nyt ole nyhtänyt kaiken mahdollisen irti mehukkaasta taistelujuonesta X) toki muut saavat edelleen kirjoittaan tästä
Vastaus:Tää oli hyvä 83

35kp

Sinusta tuli soturi!
~Tikru

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Niittytassu, Tuuliklaani
14.03.2016 18:51
Niittytassu katseli silmät kauhusta levällään, kuinka myrskyklaanilaisia ja jokiklaanilaisia tulvi yhä vain leveämpänä virtana Tuuliklaanin leiriin. Piikikkäistä oksista tarkoin nivottu aukko repeytyi isommaksi, kissalauman voima oli pidättelemätön. Ei tämän pitänyt tapahtua vielä näin äkkiä, Niittytassu ei osannut vielä tarpeeksi. Nuoresta oppilaasta tuntui, ettei hän yhtäkkiä muistanut enää yhtäkään taisteluliikettä, niitä vähäisiäkään jotka oli onnistunut kömpelösti oppimaan.
”Niittytassu!” vaaleankirjava oppilas kuuli kimakan oman nimensä huudon ja riuhtaisi katseensa äänen lähteeseen. Yöpilvi loikki suunnattomin harppauksin pieneksi leirin puskalaitaa vasten huomaamattaan kyyristynyttä nuorta naarasta kohti.
”Juokse Varjoklaaniin hakemaan apua! Sinä ja muut nuorimmat oppilaat. Nyt!” Yöpilvi syyti käskyjä villi ilme kasvoillaan, turkki sekaisin kesken jääneestä pesutuokiosta.
”Mutta en minä tiedä… Missä muut… Varjoklaanin leiri…” Niittytassu sopersi kuin syyttäen tummaturkkista soturia omasta nuoruuden tiedottomuudestaan. Yöpilvi tuijotti yhtä Tuuliklaanin nuorimmista oppilaista hiljaa, neuvottomana, hetken.
”Entä leiri! Tuuliklaani!” Niittytassu parahti kun taistelujen äänet yltyivät. Kissat raapivat, purivat, heittelivät toisiaan minkä kerkesivät, vihainen sähinä ja kivun parkaisut täyttivät ilman. Yöpilvi ei heti vastannut. Oppilas hätkähti tömähdystä, kun vieressä Sudenmarja kaatoi jonkun myrskyklaanlaisen maahan, ja alkoi vilkuilla vauhkona ympärilleen. Kuka tahansa voisi pian huomata hänet helpoksi saaliiksi… Ei hänestä olisi pitänyt tältä tuntua, hänen piti puolustaa klaaniaan. Mutta Niittytassu ei vain tiennyt vielä tarpeeksi.
”Mene!” Yöpilvi huusi viimeisenä käskynään onnistuen taas säikäyttämään nuoren oppilaan. Niittytassu oli kuulevinaan Yöpilven mutisevan jotain Tähtiklaanista. Sitten kirjava naaras katsoi neuvottomana, kuinka musta soturi ensin suuntasi kohti oppilaiden kahakkaa. Joutsentassu ja Tiikeritassu taistelivat kolmea Jokiklaanin tai Myrskyklaanin oppilasta vastaan. Kesken matkan Yöpilvi huomasi toisen kohteen, ja pian hän oli lukkiutunut taisteluun jonkun kirjavan Jokiklaanin soturin kanssa.
”Mennään, tule, Niittytassu!” Nokkostassu tuuppi yhtäkkiä Niittytassun liikkeelle. Hän ei ollut huomannut, missä vaiheessa punertava oppilas oli ilmestynyt siihen. Ilmeisesti tämä oli joka tapauksessa kuullut Yöpilven pyynnön.
”Mennään mennään älä töni senkin hiirenaivo” Niittytassu ärähti tarpeettoman terävästi. Ryhdistäytynyt oppilas ei kuitenkaan tuhlannut aikaa anteeksipyytelyyn. Hän hyödynsi ärtymykseksi muuttuneen pelon ja suuntasi kohti leirin suuaukkoa.
Niittytassu odotti koko ajan, että isojen vieraiden sotureiden joukko kohoasi seinäksi hänen esteekseen. Mutta pienenä oppilaana hän onnistui puikkelehtimaan taistelevien kissojen ohi leiristä ulos ilman keskeytyksiä. Nuori oppilas ehti huokaista helpotuksesta kun taistelevien kissojen alati vellovan joukon sijaan hän kohtasi vain avaran, lumen peittämän niityn edessään. Mutta sitten Niittytassu muisti, että tästä koetus vasta alkoi. Varjoklaani oli jossain tuolla kaukana.
Tärkeän tehtävän saanut nuori tuuliklaanilainen kiihdytti askeleitaan kunnes pääsi tasaiseen nopeuteen, huippunopeuteen, niin että jalkojen iskut maahan ja puuskaisen hengityksen rytmi olivat pysyvässä tasapainossa. Lumi kantoi kevyen oppilaan uskollisesti. Kylmä kova tuuli ulvoi korvissa, ja ohjasi lumihiutaleet myrskyn läpi ryntäävän kissan ohi. Niittytassun jalat eivät lopulta tuntuneet enää koskettavan hankea, hän tunsi ennemmin lentävänsä.
Nokkostassu, ja ketä nyt mukaan oli tullutkaan, saivat pysyvä mukana tai jäädä jälkeen. Niittytassu ei tuhlannut aikaa tarkistamiseen vaan katsoi vain eteensä, kuin voiden jo nähdä Varjoklaanin leirin, päämäärän. Se oli jossain tuolla järven toisella puolella, niin kaukana että oppilas ei antanut edes sijaa sille ajatukselle. Tuuliklaanin kissat kulkivat aina ison osan yöstä kiertäessään järven saareen klaanien kokoontumiseen. Niittytassun kuului nyt muiden kanssa kulkea tuo matka murto-osassa, tai muuten Tuuliklaanille kävisi huonosti.
Niittytassu ei kuullut muuta kuin kehonsa sisäiset äänet ja keskittyi niihin pitääkseen pakokauhun häiritsemästä askeltensa rytmiä. Sydämen jyskytykset korvissa kohisevassa veressä, ulos ja sisään puuskauksina kulkeutuva ilma. Myrskyklaanilaisten haju maistui pistävänä ja vahvana ilmassa rajalle asti. Sitten haju hälveni, kun reitti Myrskyklaanin leiriin jäi sivuun ja Niittytassu jatkoi yhä jäätyneen järven rantaa kiertäen.
Nuori oppilas yllättyi kauhistuneena, kun ennen oletettua Myrsky- ja Varjoklaanin rajaa muutaman kissan joukko näkyi rannan tuntumassa. Lähestyessään Niittytassu haistoi kuitenkin Varjoklaanin. Partio oli tullut muutaman ketunmitan päähän Myrskyklaanin puolelle, ja kissat pälyilivät epäluuloisina ympärilleen. Sitten katseet kiinnittyivät Tuuliklaanin vaaleaan oppilaaseen, joka juoksi joukon kärjessä. Niittytassu tunsi kaksi kissaa vierellään.
”Menkää leiriin asti, seuratkaa hajua”, Niittytassu kuuli Joutsentassun käskevän. Valkoturkkinen naaras erkaantui joukosta ja suuntasi kohti Varjoklaanilaisia. Nämä kavahtivat puoliksi taisteluvalmiusasentoon, ennen kuin tunnistivat juoksijat tuuliklaanilaisiksi. Sen enempää Niittytassu ei ehtinyt seurata kohtaamisen etenemistä. Hänen täytyi vain luottaa siihen, että Joutsentassu saisi sanottua viestin hyökkäyksestä nopeasti ja Niittytassu ja Nokkostassu saisivat juosta leiriin ilman takaa-ajoa hämmentyneiltä varjoklaanilaisilta.
Myrskyklaanin hajut ja lehdettömien lehtipuiden luurangot vaihtuivat hiljalleen Varjoklaanin neulasensa sitkeästi pitäviin mäntyihin ja yhä vain pistävämpään hajuun. Niittytassu seurasi tuota hajua nyt ahnaasti, syvemmälle pimeään mäntymetsään. Järvi jäi suoraan selän taakse. Vanhoja hajupolkuja kerääntyi joka puolelta metsää yhdeksi paljon käytetyksi poluksi. Sen saattoi päätellä johtavan Varjoklaanin leiriin ilman kovaksi tallautunutta tietäkin hangessa.
Nuoren oppilaan tassut tömähtivät koko ajan raskaammin ja hitaammin maahan. Niittytassu haukkoi kylmää pistävää ilmaa keuhkoihinsa. Jokainen hengenveto vihloi, eikä tuntunut riittävän. Mustia juovia alkoi tanssia näkökentässä ja veri maistui kurkun perällä. Silmäkulmastaan kirjava naaras näki punaturkkisen Nokkostassun, joka tuijotti eteensä lasittunein silmin ja puuskutti kuin läähättävä koira. Niittytassu arvasi näyttävänsä samalta. Lopulta Varjoklaanin leiriä reunustavat puskat tulivat esiin kukkulan takaa. Nuori naaras repi jaloistaan viimeiset voimat ja syöksyi sisäänkäynnistä.
”Jokiklaani on hyökännyt Tuuliklaanin leiriin!” Niittytassu huusi käheällä äänellä seistessään tärisevillä jaloilla paikoillaan.
”Myrskyklaanin kanssa!” Nokkostassu säesti.
Viesti oli toimitettu. Ensin juoksijoista oli tuntunut melkein, että olisi voinut juosta ikuisesti tuulen ja lumen kannattelemina. Nyt lysähtäessä lopulta maahan oppilaista tuntui, ettei voisi liikkua enää ikinä minnekään.
Sitten tummanharmaa tuuheaturkkinen iso Varjoklaanin oppilas lähestyi Niittytassua. Vaalea naaras kohotti voipuneena katseensa.
”Ei hätää, Varjoklaani auttaa kyllä.” Ääni oli lämmin ja lupaus vilpitön. Niittytassu nyökkäsi kiitollisena, ääntä ei tullut, mutta sekin liike oli liikaa. Umpiväsyneen viestintuojan pää romahti tassuille ja silmät tipahtivat kiinni. Nuori oppilas vaipui jonnekin unen ja tajuttomuuden rajamaille, jossa ympärillä käynnistyvän tohinan äänet olivat vaimeita ja maa keinui alla. Mutta Niittytassu toivotti tuon turtumuksen tervetulleeksi, hän oli saanut suoritettua tehtävänsä, toivottavasti ajoissa. Kaikkensa hän oli ainakin antanut, klaaninsa puolesta, tavalla jolla pystyi.

Vastaus:15kp.

~Tikru

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Korppitassu, Varjoklaani
12.03.2016 11:12
Korppitassun käpälät tömähtivät maahan ja hän suoristautui tyhjin tassuin. Rastas, jota hän oli ollut vaanimassa, lehahti siivilleen ja lensi syvemmälle metsään. Korppitassun turhautuneisuudesta leiskuva katse seurasi linnun etenemistä, kun se laski korkeuttaan ja istahti tammen oksalle.
“Hiirenpapanat!” Korppitassu mutisi. Rastaan kimakkaa varoitushuutoa seuraava kuolemanhiljaisuus viipyi yhä metsässä. Nyt ainoakaan riistaeläin ei pistäisi päätään ulos kolostaan ennen iltahämärää, ja se oli Korppitassun syy.
“Älä välitä.” Kirkaskukka tassutti Korppitassun viereen ja hymyili ystävällisesti. “Niin olisi voinut käydä kenelle tahansa. Siirrytään vähän kauemmaksi metsästämään ja toivotaan, että mokoma lintu ei karkottanut kaikkia muitakin eläimiä koloihinsa.” Korppitassu irrotti katseensa oksalla nököttävästä linnusta ja kohautti lapojaan.
“Niin kai sitten”, hän huokaisi. Kirkaskukka räpäytti silmiään ja kosketti hännällään Korppitassun kylkeä mennessään tämän ohi. Korppitassu seurasi häntä närkästyneenä itseensä ja mietti, mikä häntä tänään vaivasi. Hän oli päästänyt karkuun rastaan lisäksi jo oravan, eikä hänellä ollut juuri varaa tyytyväisyyteen. Korppitassu päätti terästäytyä ja näyttää Kirkaskukalle, mihin hänestä oli. Naaras tarkkaili metsää toivoen, että voisi napata kiinni muutaman muun saaliin ja mieluiten virheettömästi. Se olisi korvannut aikaisemman erehdyksen aiheuttamat tappiot. Kaikkialla oli kuitenkin hiljaista. Ainoastaan tuulen suhina puissa ja lumen narskunta käpälissä tavoitti Korppitassun valppaat korvat, ja häntä harmitti entistä enemmän. Korppitassu oli valmistautunut nauttimaan piristävästä metsäretkestä, jonka hän oli olettanut hoitavansa muutamalla helpolla nappauksella ja kasalla ylistyssanoja. Sen sijaan metsästystehtävä näytti pilaavan hyvin alkaneen aamun todella tehokkaasti. Korppitassu ei ollenkaan ymmärtänyt, miten niin oli saattanut käydä. Hän astui voimalla eteensä sattuneen lumipaakun päälle ja pälyili ympärilleen. Kirkaskukan korvat värähtivät, mutta muulla tapaa hän ei osoittanut havainneensa Korppitassun ilmiselvää huonoa tuulta.
“Saalistaminen ei ole aina niin helppoa kuin saattaisi luulla, ja joskus vain on huonoja päiviä, jolloin mikään ei ota onnistuakseen. Tiedän, että olet yleensä aivan hyvä metsästäjä. Voimme vielä kerrata muutaman asian saalistamisesta, jos taidot siitä palautuisivat mieleen”, Kirkaskukka lupasi kuin olisi lukenut oppilaansa ajatukset. Korppitassu siristi kellanvihreitä silmiään ja vilkaisi Kirkaskukkaa, joka näytti olevan aivan vakavissaan. Hän epäröi vielä hetken ja nyökkäsi sitten nopeasti.
“Hyvä on”, Korppitassu vastasi lyhyesti. Kirkaskukka pysähtyi ja odotti kärsivällisesti, kun Korppitassu vilkaisi ympärilleen ja huomasi lähellä olevan kiven. Harmaa naaras loikki sen luo ja pyyhki lumet hännällään pois, ennen kuin istahti alas ja kyyristyi.
“Selvä. Muistutan parista perusjutusta, jotka pääsivät nyt unohtumaan sinulta”, Kirkaskukka aloitti. “Sinun täytyy pitää häntä alhaalla, jotta sen varjo ei säikyttäisi saalista, mutta se ei saa olla myöskään aivan kiinni maassa. Silloin kasveista tai lumesta voi yllättäen tulla hännän aiheuttamia ääniä, jotka säikäyttävät saaliin. Pidä paino mahdollisimman hyvin lonkkien varassa, jotta käpälät osuisivat kevyesti maahan. Etkä saa unohtaa, että jos loikkaat liian aikaisin, kohde ehtii usein livahtaa piiloon.” Korppitassu imi jokaisen sanan itseensä ja tunnisti yllätyksekseen ne kaikki. Kirkaskukka oli opettanut ne jo aiemmin, mutta muistettavaa oli kokonaisuudessaan niin hirveän paljon, että siinähän meinasi tulla hulluksi.
“Ymmärrän”, Korppitassu naukaisi mietintätuokionsa jälkeen ja katsoi Kirkaskukkaa. “Saanko nyt kokeilla sitä käytännössä?” Tiedon määrä oli aivan valtava, mutta Korppitassu uskoi selviytyvänsä siitä. Olihan hän ennenkin napannut hiiriä ja lintuja ja ainoastaan orava puuttui listasta.
“Kokeile pois vain, jos löydät mitään. Riista on yhä vähissä lehtikadon jälkeen”, Kirkaskukka varoitti. Korppitassu tunsi olonsa jo vähän paremmaksi hypähtäessään kiveltä ja hymähti rauhoittavasti mestarilleen.
“En minä pahastu, vaikka en saisikaan saalista. Yritys on tärkein, ja haluan tuoda tuoresaaliskasaan edes jotain”, hän maukaisi ja huiskautti häntäänsä. Kirkaskukka nyökkäsi ja naurahti.
“Saat jäädä etsimään jotain yksinäsi, mikäli haluat. Sinun täytyy vain muistaa palata ajoissa. Minun pitäisi nimittäin lähteä leiriin, koska olen partiossa vähän ajan kuluttua”, soturi totesi ja rypisti sitten otsaansa vakavoituen äkisti. Korppitassun häntä nousi pystyyn, ja into heräsi hänen sisällään. Ensimmäinen tehtävä ilman soturia! Korppitassu hoitaisi sen kunnialla.
“Olen kunnolla ja tulen ajoissa”, harmaa oppilas lupasi ja ravisti lunta käpälistään. Kirkaskukka heilautti korviaan.
“Olet aika nuori, mutta minun todella täytyisi jo kiirehtiä”, hän naukaisi harkitsevaisesti. Korppitassu näki tilaisuuttaan uhattavan ja mietti kuumeisesti. Hänen olisi pakko päästä yksin metsään, ihan vain metsästysrauhan ja ylpeydenaiheen saamiseksi.
“Älä huoli, Kirkaskukka. Juoksen metsän korkeimman kuusen latvaan suoraan runkoa pitkin, jos kohtaan ketun”, Korppitassu maukaisi ja toivoi arvioineensa tilanteen edes jollakin tapaa oikein. Kirkaskukka nauroi hilpeästi, ja hänen silmänsä tuikkivat yhä, kun hän lopetti sen. Naaras vaikutti rennommalta kuin aikaisemmin.
“Nähdään myöhemmin, Oravatassu. Pidä huoli itsestäsi ja tuo kotiin kasa riistaa”, Kirkaskukka kehräsi. Korppitassu väräytti korviaan tyytyväisenä itseensä. Huumori oli toiminut.
“Älä huoli, saat kasan kettuja mukana”, Korppitassu muistutti.
“Toivottavasti en.” Kirkaskukka hymähti ja huiskautti häntäänsä. Korppitassu oli juuri avaamassa suutaan muistuttaakseen partiosta, mutta samalla hetkellä Kirkaskukka nyökkäsi hänelle ja sanoi: “Partio odottaa.” Hän hymyili pahoittelevasti ja kääntyi. Korppitassu katseli malttamattomana, kunnes hän oli kadonnut syvemmälle metsään.
“Vihdoinkin! Luulin jo, että hän ei koskaan lähtisi”, harmaa oppilas mutisi. Hän oli jäänyt yksin metsään ja katsahti nyt ympärilleen lähinnä vaistomaisuudesta, ei etsien mitään erityistä. Havupuiden latvat kurkottelivat kilpaa taivaalle ja luminen metsä oli varjoisa ja hiljainen. Korppitassu lähti tassuttamaan toiseen suuntaan kuin Kirkaskukka ja piti valppaasti silmällä ympäristöä. Vaistojen ja tietojen ohjaamana hän kulki metsän uumenissa risteileviä polkuja pitkin ja saavutti viimein kohteensa. Maa alkoi viettää ylöspäin ja havupuut harvenivat, ja yhä enemmän niiden seassa näkyi tammia ja muita lehtipuita. Lumikerros oli ohuempi sankkaan metsään verrattuna ja siellä täällä rinteessä oli paljaita laikkuja. Niiden kohdalla jäätynyt hiekka tuntui kovalta polkuanturoissa. Korppitassu loikki rinteen laelle ja jatkoi matkaansa rajan suuntaan. Joen solina kantautui hänen korviinsa, ja hän pujahti metsästä aukiolle. Virta kimmelsi puoleksi jäässä ja aukio oli täynnään paksuja kinoksia. Korppitassu haistoi Myrskyklaanin tuoksun, joka tuntui vieraalta oman klaanin hajuun verrattuna. Hän ei ehtinyt seistä paikalla kauaa, ennen kuin erotti joen toisella puolella kasvavasta sekametsästä ääniä. Ne saivat hänet valpastumaan. Äänet kuulostivat kissojen puheelta ja lumen narskunnalta, ja ne voimistuivat nopeasti. Korppitassu kääntyi ja pujahti Varjoklaanin metsän suojiin. Hän katseli, kuinka partio tuli esiin Myrskyklaanin reviiriltä ja pysähtyi joen luokse vahvistamaan rajaansa. Siihen kuului kaksi oppilasta ja pari soturia, jotka neuvoivat oppilaita ja puhelivat keskenään. Korppitassun silmät siristyivät, mutta hän pysyi hiljaa ja odotti, kunnes partio oli lähtenyt. Nyt ei ollut oikea aika kaivaa vanhoja kaunoja esiin.

Korppitassu pudotti lumeen kaivettuun kuoppaan kaksi hiirtä, jotka täydensivät riistakasaa mukavasti. Aurinkohuippu oli juuri mennyt ja suurin osa kissoista jo syönyt, joten Korppitassu arveli voivansa ottaa huoletta jotakin itselleen. Ensin hänen pitäisi vain käydä viemässä ruokaa pentutarhaan tai klaaninvanhimmille. Hän nappasi hampaihinsa myyrän ja loikki aukion halki vatukkatiheikön luo. Piikit raapivat hänen turkkiaan, kun hän työntyi sisään ahtaasta aukosta, mutta eivät ulottuneet iholle asti. Se tuntui melkein mukavalta. Lämpö ja maidontuoksu tulvahtivat Korppitassua vastaan ja hän etsi katseellaan Unikonvarren, joka makasi sammalilla nukkuvien pentujen kanssa. Raidallinen kuningatar avasi silmänsä Korppitassun lähestyessä ja venytteli pitkiä raajojaan. Sitten hän nyökkäsi Korppitassulle tervehdykseksi.
“Tämä on teille”, harmaa naaras naukaisi hiljaa ja pudotti myyrän. Unikonvarsi kehräsi ja veti myyrän käpälällään lähemmäs.
“Kiitos, Korppitassu.” Korppitassu heilautti häntäänsä.
“Eipä kestä.” Hän jätti Unikonvarren ja pennut omaan rauhaan ja pujahti ulos tarhasta. Vatsassa kurni, ja Korppitassu loikki takaisin tuoresaaliskasalle. Hän kumartui valikoimaan itselleen mehukkaan näköisen hiiren ja asettui oppilaspesälle syömään. Korppitassu pureksi ja nieli ensimmäiset palat jopa hotkimalla ja jatkoi siistimmin vasta vietyään terän pahimmalta nälältä.
“En ole koskaan syönyt mitään näin hyvää”, hän mumisi suu täynnä hiirenlihaa. Metsäretken jälkeen hänellä oli ollut tuomisien lisäksi kiusanaan kurniva vatsa. Korppitassun lopetellessa ateriaansa saniaiset hänen takanaan kahahtivat, ja pesästä pujahti esiin laikukas nuori kolli.
“Kappas, Korppitassu. Missäs sinä olet ollut?” Tuulitassu kysyi. Korppitassu kääntyi katsomaan häntä ja tunsi hyvän mielialansa katoavan, kun näki tutun pahantahtoisen pilkkeen veljen silmäkulmassa.
“Yksin metsällä”, hän vastasi huokaisten. Tuulitassu hymyili vinosti.
“Miten sujui? Menivätkö hiiret tajuttomaksi järkytyksestä nähtyään sinut?” hän irvaili. Korppitassun niskakarvat pörhistyivät, ja hän kohdisti Tuulitassuun äkeän tuijotuksen.
“Voisitko lopettaa? Minulla on muutakin tekemistä kuin takoa järkeä typerän veljeni päähän.”
“Mitä sanoitkaan?” Korppitassu tunsi iskun päässään ja kellahti kyljelleen yllätettynä. Tähtiä sinkoili hänen silmissään, ja hän murisi noustessaan pystyyn.
“Pysy siellä!” Tuulitassu kaatoi siskonsa ärähtäen maahan ja piteli tätä paikoillaan. Korppitassu tuijotti veljeään huohottaen ja kätki pelästyksensä uhmakkuuden alle.
“Noin ei puhuta minulle”, Tuulitassu hymisi hiljaa. Hänen vihreät silmänsä siristyivät, ja Korppitassu vingahti tuntiessaan terävät kynnet ihollaan. Yhtäkkiä Tuulitassun ote löystyi, ja Korppitassu kiskaisi itsensä irti yllättyneenä mutta helpottuneena. Tuulitassu oli tainnut tulla entistä sekopäisemmäksi päästyään oppilaaksi.
“Tappeletteko te?” Setrisydän seisoi muutaman hännänmitan päässä, ja hänen hännänpäänsä vääntyili. Siinä siis syy Tuulitassun höykytyksen keskeytymiseen.
“Emme. Kokeilin vain yllättää Korppitassun”, Tuulitassu maukaisi ja kumarsi soturille. Setrisydän katseli häntä epäileväisesti, mutta kohautti lapojaan ja käveli pois.
“Älä luule, että tämä jäisi tähän.” Tuulitassu väläytti Korppitassulle vaarallisen katseen ja marssi pois häntä pystyssä. Hiljaisena Korppitassu keräsi hiirenluut kokoon, ja kiukku laantui hänen sisällään jättäen jälkeensä pelkän tyhjyyden.
Vastaus:Korppitassu on tosi kiinnostava hahmo. Metsästyspuuhia oli mukava seurata, yritystä ja sinnikkyyttä riitti ja se palkittiin. Oli kiva seurata mestarin ja oppilaan pientä vitsailua ja sitten oli tosi kivasti keväistyvän metsän kuvailuja. Mutta tuo veljen kanssa kinastelu ei vaikuta kovin viattomalta, vielä joskus puhkeaa kunnon riita... Oivoi, ja niin mukava päivä oli ollut Korppitassulla aluksi. Teksti oli kirjoitusvirheetöntä ja sujuvaa, tykkäsin kovasti!

Saat 35 kp

- Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Jäätähti,Jokiklaani
07.03.2016 12:51
Saatoin aistia jännityksen, joka leijui pesässäni. Sääskisydän ja Laventelikurkku istuivat edessäni.
"Oletko aivan varma, ettei tämä myrsky ole enne?" Laventelikurkku tivasi ties kuinka monennetta kertaa Sääskisydämeltä.
"En tiedä", naaras kivahti, mutta muutti äänensävyään nopeasti. "Tähtiklaani ei ole kertonut mitään" Parantajan silmissä oli mietteliäskatse.
"Mitä siis teemme?" Laventelikurkku käänsi vihreät silmänsä minuun.
"Suunnitelmamme pitää edelleen. Hyökkäämme Tuuliklaaniin yhdessä Myrskyklaanin kanssa", Vastasin rauhallisella äänellä. Olin yllättynyt, kuinka itsevarmalta minusta tuntui vaikka muu klaani tuntui huolestuneen säästä. Olin päättänyt mitä sanon klaanille ja pidän päätökseni. Sääskisydän nyökkäsi tyytyväisenä, mutta Laventelikurkun silmistä paistoi pieni epävarmuus, josta en välittänyt.
"Tapaamme Myrskyklaanin Tuuliklaanin leirin lähettyvillä, jossa annamme vielä viimeiset ohjeistukset joukoillemme. Taistelemme yhdessä ja otamme suoalueen itsellemme" Ääneni oli vakaa ja toivoin, että se pysyisikin sellaisena. #Tähtiklaani valaise meidän polkumme ja anna meidän selvitä ilman suurta verenvuodatusta# Lisäsin vielä mielessäni ennen kuin nousin seisomaan. Katsoin Sääskisydäntä ja Laventelikurkkua.
"Olemme valmiita", Naukaisin ja lähdin astelemaan ulos Sääskisydän ja Laventelikurkku perässäni.

Ulkona oleva lumimyrsky pörrötti hopeista turkkiani, mutta en välittänyt siitä. Olin jo tottunut kylmään säähän sekä siihen, että pieniä valkeita hiutaleita tarttui turkkiini. Loikkasin leiriaukion keskellä olevan matalan kiven päälle.
”Kerääntykööt kaikki kissat jotka ovat tarpeeksi vanhoja uimaan kuulemaan sanani!” Kutsu huutoni sai klaanilaiset tulemaan suojistaan luokseni. Tunsin ylpeyttä katsellessani kissoja, jotka kerääntyivät kuuntelemaan minua. He olivat valmiita taistelemaan rinnallani lumimyrskyä uhmaten.
"Kuten kaikki tiedätte taistelun aika on koittanut. Tänään otamme Jokiklaanille sen mikä meille olisi pitänyt kuulua jo ajat sitten. Näytämme ettei meitä pysäytä mikään. Yön pimeys ja lumimyrsky tuovat vain suojaa meille ja on samalla tähtiklaanin kannuste taistelulle!" Ääneni oli vahva, jotta pesien suojissa olevat klaanivanhukset ja kuningattaret pentueineen kuulisivat ne. Lopetettuani puhumisen hiljaisuus laskeutui hetkeksi aukiolle vain kylmä viima ravisutti puiden oksia, mutta pian klaanilaisten joukosta alkoi kuulua kannustuksia. Heilautin häntääni merkiksi vaieta.
"Kaikki varmasti ovat odottaneet ketkä lähtevät mukaan ja ketkä jäävät puolustamaan leiriä", Nau`uin ja annoin katseeni kiertää jokaisessa kissassa kun luettelin nimiä.
"Ne keitä en maininnut jäävät puolustamaan leiriä. Muistutan, että kaikilla on tärkeä rooli klaanin tulevaisuuden takaamiseksi. Jokaista teitä tullaan tarvitsemaan tänään" Laskeuduin kiveltä Laventelikurkun vierelle ja nyökkäsi tälle merkin lähtien itse jo kävelemään leirin suuaukkoa kohti
"Me lähdemme heti. Teillä on ollut tarpeeksi aikaa valmistautua taisteluun", Laventelikurkun ääni kuului takaani. Tiesin, että takana olevat kissa hyvästelivät toisiaan ja jokainen toivoi palaavansa takaisin. Itse tuijotin eteeni vaikkei näkyvyys ollut lentelevien lumihiutaleiden takia kovinkaan hyvä. Pian Laventelikurkku astui vierelleni. Oli aika lähteä.

Kissat etenivät toisiinsa painautuneita uhmaten lumimyrskyä, joka heitti kuonolle pieniä terävän tuntuisia lumihiutaleita. Hyytävä tuuli tarttui turkkiini, vierelläni asteleva Laventelikurkku yritti parhaansa mukaan pörhistää turkkiaan pitääkseen itsensä lämpimänä.
"Tähtiklaanin siunaus tosiaan", Mustakynnen ääni kuului ja pian erotin sivusilmällä kuinka musta kolli astui Laventelikurkun vierelle.
"Olemme pian hevospaikan lähellä, ei ole enää pitkä matka" Laventelikurkku huomautti, en tiedä oliko tuo helpottunut toteamus, mutten välittänyt siitä. Ilmeeni oli tulkitsematon sillä en tahtonut näyttä, että ajatukseni olivat todellisuudessa sekaisin.
"Onko kaikki hyvin", Mustakynnen ääni kantautui korviini. Vilkaisin mustaa soturia nyökäten hiukan.
"On. Tänään on suuri päivä, meille kaikille"
"Niin on, jokiklaani kulkee rinnallasi nyt ja aina", Mustakynsi maukui ja keskittyi sitten taas kävelemiseen.

"Tuolla myrskyklaani on", Hiljainen supina kuului takaani. Edessä päin kyyhötti joukko kissoja, jotka yrittivät olla välittämättä hyytävästä viimasta.
"Tervehdys Tulitähti", Naukaisin hiljaisen tervehdyksen myrskyklaanin päällikölle.
"Tervehdys sinullekin Jäätähti" Tulitähden ääni oli vakaa. Tämän viikset värähtivät ja niiltä tipahti pari pientä lumihiutaletta. Heilautin häntääni jotta Laventelikurkku tulisi luoksemme. Ruskeanhopeinen kolli nyökkäsi tervehdyksensä Tulitähdelle ja Ratamohännälle joka liittyi myös joukkoomme. Kertasimme vielä nopeasti suunnitelman ennen kuin käännyin sotureideni luokse.
"Jokiklaanilaiset!" Kiinnitin klaanini huomion. Laventelikurkku soluttautui sotureiden joukkoon, kun jatkoin puhettani.
”Tarkoituksena on tänään osoittaa Jokiklaanin voima ja oikeus isompaan reviiriin, Myrskyklaanin avustuksella", Käänsin katseeni Tulitähteen joka nyökkäsi hiukan merkiksi, että hyväksyi sanani.
”Muistakaa soturilaki. Pentuja ei vahingoiteta. Soturin ei tarvitse tappaa voittaakseen”, Annoin katseeni kiertää jokaisen klaanilaisen. Voitamme tämän taistelun, sen eteen emme tapa.
”Me iskemme kovaa, ja nopeasti. Yllätämme Tuuliklaanin. Osoitamme voimamme. Ruostetähti on viisas ja me tulemme tänään voittamaan, kun Tuuliklaani saa tarpeekseen ja luovuttaa. Me puolustamme tänään oikeuttamme riittävään reviiriin, Tuuliklaani pitää vain kunniastaan kiinni, ja tuon kunnian me murskaamme helposti. Saamme suoalueen pysyvästi itsellemme, ja Jokiklaani on entistä vahvempi ja tasa-arvoisempi muiden klaanien kanssa Tähtiklaanin tahdosta, sillä me voitamme tänään yhdessä Myrskyklaanin kanssa!” Puhuessani klaani mourusi kannustuksensa ja viimeisten sanojen aikana jouduin huutamaan saadakseni ääneni kuulumaan kannustusten yli. Klaanilaisten huutaessa kannustuksia loputkin epävarmuuden rippeet katosivat mielestäni. Astelin Tulitähden kanssa taemmaksi antaen varapäälliköille puheenvuoron.
”Kuunnelkaa meitä nyt niin kerromme, mitä kenenkin kuuluu tehdä”, Laventelikurkun voimakas ääni vaiensi kissat. Laventelikurkun puhe meni minulta kokonaan ohi, sillä olin uppoutuneena jonnekin omiin ajatuksiini. Kuinka monta henkeä tämä taistelu tulisi vaatimaan? Se oli suurin kysymykseni, mutta en voinut saada siihen vastausta vielä hetkeen. Tältäkö tuntui johtaa klaani taisteluun?
"Nyt mennään!" Laventelikurkun huuto palautti minut takaisin tilanteeseen.

Astelimme lumipyryssä kohti tuuliklaanin leiriä. Kuljin etummaisena sotureiden edellä. En lähetä hetiä taisteluun, johon en itse menisi edeltä. Pian lumipyryn keskeltä erottui tuuliklaanin leiri. Heidän olisi helppo huomata meidät ja tiesin jo varmaksi, että joku tulisikin huomaamaan. Pian kuuluikin Tuuliklaanilaisen varoitus rääkäisy, jolloin Myrskyklaanin ja Jokiklaanin kissat rynnistivät kohti leiriä repien sen suuaukon seinämän isommaksi. Juoksin ensimmäisten sotureiden joukossa. Sisään päästyäni kissat viereltäni hajaantuivat loikaten vain ensimmäisen vihollisen päälle joka sattui olemaan edessä. Pian leiriaukiolla kaikui vihainen sähinä ja mourunta joka taistelevista kissoista lähti.

Etsin katseellani Ruostetähteä, mutta yksisilmäisestä naaraasta ei ollut tietoakaan. Lovikorva, tuuliklaanin raidallinen varapäällikkö loikkasi minua kohti, mutta ehdin viime tipassa väistää tätä.
"Vai taistelua haluatte?" Kolli sähisi. Tunsin kuinka kynteni uppoutuivat valkeaan lumipeitteeseen ja niskakarvani nousivat pystyyn.
"Otamme vain sen minkä olisi aina pitänyt kuulua Jokiklaanille" Ääneni oli jäinen, kyyristyin hiukan ja loikkasin varapäällikköä kohden. Onnistuen kaataa tämän maahan. Lumi pöllysi ympärillä, kun painimme toisissamme kiinni. Tunsin kuinka Lovikorvan kynnet uposivat lapaani. Sähähdin kivusta ja yritin riuhtoa itseäni irti tämän otteesta. Lumi oli alkanut värjäytyä verenpunaiseksi allani.
"Saatte palata kotiin häntä koipien välissä" Lovikorvan vannoi.
"Sinuna en olisi noinkaan varma. Suosittelisin puhumisen sijaa keskittymään taisteluun" Potkaisin tämän päältäni, sillä Lovikorva oli unohtanut suojata vatsansa alkaessaan kerskua taidoillaan. Raidallinen kolli lensi kumoon, mutta palasi jaloilleen nopeasti. Tämä sähähti vihaisena ja oli jo loikkaamassa takaisin kimppuuni ennen kuin ryntäsi tiehensä tajuttuaan soturinsa kaipaavan apua kauempana. Jäin tuijottamaan tuuliklaanin varapäällikön perään, mikä oli virhe sillä kaksi soturia ehtivät yllättää minut takaa.

Onneksi minun ei kauaa tarvinnut painia kaksikkoa vastaan yksin, kun Ratamohäntä ilmestyi apuun. Tämä kaatoi toisen sotureista kumoon sähisten raivokkaasti. Pian kaksikko pakenivatkin muiden sekaan. Nyökkäsin nopean kiitoksen Ratamohännälle joka palasi taistelun keskelle. Samassa kuului uusi taisteluhuuto. Käänsin katseeni leirinsuuaukolle, josta juoksi lisää kissoja. Varjoklaani!? Missä vaiheessa he olivat kuulleet taistelusta? Varjoklaanin joukot juoksivat Revontulitähti etummaisena sisään ja loikkasivat puolustamaan Tuuliklaanilaisia. Revontulitähti hoksasi minut ja suuntasi minua kohden. Kyyristyin ja jännitin jalkani valmiina loikkaamaan tätä kohden.
"Luulitteko selviävänne helpolla?" Varjoklaanin päällikön äänessä oli ivaa.
"Mikään taistelu ei tule olemaan helppo, mutta me voitamme tämän" Murahdin vastaukseni ja loikkasin harmaan naaraan päälle. Tunsin kuinka kynteni upposi tämän kylkeen ja naaraan harmaalle turkille ilmestyi verinen läntti. Valkeat kynteni olivat värjäytyneet jo taistelun aikana punertavaksi. Revontulitähti rääkäisi ja iski hampaansa niskaani. Tämän ote osui juuri oikeaan kohtaa yrittäessäni riuhtoa itseäni irti kipu vain lisääntyi. Tunsin kuinka maisema alkoi sumentua ja Revontulitähden ote niskastani hellittää. Tämä peruutti pari askelta. Sähisin vihaisena. Silmissäni Revontulitähti oli vain harmaa hahmo, kun hyökkäsin tätä kohden. Onnistuin puraisemaan tätä häntään, mutta sain kynnen jäljet kuonooni. Kuonostani valui verinoro maahan ja pysyin hädin tuskin tassuillani. Otin askeleen eteenpäin, mutta kaaduin saman tien maahan. Revontulitähti tuijotti minua hetken ennen kuin katosi edestäni taistelevien kissojen sekaan. Tunsin kuinka jokaista lihastani särki ja väsymys painoi silmiäni kiinni.
"Apu on tulossa, pysy vahvana" Sääskisydämmen ääni kuului viereltäni, mutta olin jo painanut silmäni kiinni. Taistelun äänet vaimenivat ja lopulta tuli hiljaisuus. Kipu kuonossani ja lavassani loppuivat eikä lihaksiini särkenyt enää. Olin pimeää ja hiljaista.

//Noin sainpahan alkua kirjoitettua.

Vastaus:Uuuu kiinnostava ja jännä tarina, heti alkoi vielä itselläkin tehdä mieli kirjoittaa jotain taistelusta :)
Teksti näyttää siltä, että yksi oikolukukerta olisi tuonut paljon lisäryhtiä, pieniä virheitä olisi karsiutunut pois.

"Tähtiklaani ei ole kertonut mitään" Parantajan silmissä oli mietteliäskatse. -> "Tähtiklaani ei ole kertonut mitään." Parantajan silmissä oli mietteliäs katse.

Jokaista teitä tullaan tarvitsemaan tänään" Laskeuduin kiveltä
-> Jokaista teitä tullaan tarvitsemaan tänään." Laskeuduin kiveltä

Hyökkäämme Tuuliklaaniin yhdessä Myrskyklaanin kanssa", Vastasin rauhallisella äänellä. -> Hyökkäämme Tuuliklaaniin yhdessä Myrskyklaanin kanssa", vastasin rauhallisella äänellä.

Kutsu huutoni sai klaanilaiset tulemaan suojistaan luokseni. -> Kutsuhuutoni sai klaanilaiset tulemaan suojistaan luokseni.

kauaa -> kauan

Eli tällaisia pieniä. Pisteitä puuttui, väärässä paikassa isoa alkukirjainta (se vaikutti toistuvalta virheeltä, eli tsekkaa esimerkki numero 3) ja jonkin verran oikeinkirjoitus- ja yhdyssanavirheitä. Tekstin sisältö on mahtavaa, mutta kun näitä oli aika paljon, haittasi se tekstin sujuvuutta.

Saat 32 kp

- Phi

 

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kultatassu, Myrskyklaani
05.03.2016 12:46
Kultatassu oli niin hiljaa kun vain pystyi ja pyrki hyvään asentoon. Laiha hiiri hänen edessään ei huomannut mitään. Kultatassu lähti hitaasti kohti hiirtä, samalla kun yritti olla edelleen pitämättä ääntä. Hän alkoi valmistautua hyökkäämään ja piti katseensa kohteessa. Hän hyppäsi ja laskeutui lumi pöllyten hiiren päälle.
"Jes! Sain sen! Tai siis...", oppilas huudahti ja tajusi olevansa liian äänekäs. Surusade nyökkäsi tälle ja Kultatassu hautasi saaliinsa ja lähti vainuamaan uutta. Pian hän löysi vaimean oravan vainun. Hän lähti seuraamaan tätä lumen halki. Hyökätessään hiiren kimppuun hänen turkkiinsa oli tarttunut lunta, joka pikkuhiljaa suli ja kasteli turkin. Lehtikadon aurinko sai lumen kimmeltämään ja puiden varjot piirtyivät hankeen. Surusade kulki aivan hänen takanaan ja antoi neuvoja, kuinka sai hyvän mahdollisuuden napata orava. Kultatassu oli pian lähellä Varjo- ja Metsäklaanin rajaa, eikä halunnut mennä lähemmäs, mutta orava oli lähellä. Hän näki oravan, joka etsi pähkinöitä puun alta eikä huomannut Kultatassua. Oppilas laskeutui alas ja meni vaanimisasentoon. Orava ei vieläkään huomannut tätä ja jatkoi puuhasteluaan. Kultatassu oli juuri hyppäämässä, kun näki Varjoklaanin puolella kaksi kissaa. Toinen raidallinen ja toinen valkoinen, jossa oli hopeanharmaita alueita. Kultatassu jäi vain katsomaan näitä kissoja, eikä huomannut että orava oli nähnyt tämän ja juossut pois. Kultatassu ei saanut katsettaan irti valkoisesta naaraasta. Tämä oli niin kaunis. Tuo toi mieleen hopeaa hohtavan kissan hänen unestaan, joka oli painautunut tätä vasten. Siinä unessa Kultatassu oli istunut keskellä pimeyttä, edessään hopeinen tähti. Tuo ei ollut reagoinut mitenkään mihinkään ja lopulta katosi kokonaan. Tuo sama hopeinen valo oli näkynyt myös toisessa unessa, jossa tähti oli muuntautunut kissaksi ja tullut Kultatassun viereen. Sitten kissa oli nojautunut tähän ja se oli tuntunut lämpimältä, kylmässä pimeydessä.
Kultatassu hätkähti takaisin todellisuuteen, kun Surusade tuli tämän luo ja ravisteli tätä.
"Oletko kunnossa? Jäit vain seisomaan siihen ja päästit oravan pakoon", tuo naukaisi huolestuneena. Kultatassu katsoi tätä hölmistyneenä.
"Tule. Mennään takaisin", tuo jatkoi ja suuntasi kohti leiriä. Kultatassu nyökkäsi tälle ja katsoi tämän perään, kun kolli kulki lumen halki. Hän katsoi vielä kerran Varjoklaanin suuntaan, mutta kissat olivat jo lähteneet. Kultatassu kuitenkin tunsi, että valkoinen kissa oli huomannut tämän läsnäolon.
"Oletko tulossa?" kaikui Surusateen ääni, jostain puiden seasta.
"Kyllä olen, anteeksi", Kultatassu vastasi hätäisesti ja säntäsi metsään mestarinsa perään. Matkan varrella hän noukki mukaansa nappaamassa hiiren ja vei klaaniin. Klaanissa Surusade kehotti tätä viedä hiiri klaanivanhimmille ja Kultatassu nyökkäsi vastaukseksi. Tämä lähti kohti vanhimpien pesää, viedäkseen hiiren.
"Päivää. Toin teille hiiren", Kultatassu ilmoitti kunnioittavasti astuessaan sisään. Hiiriturkki toivotti tämän tervetulleeksi ja kiitti hiirestä, kun Kultatassu laski hiiren maahan. Pitkähäntä ei sanonut mitään sinä aikana, kun Kultatassu oli sisällä. Lähtiessään Kultatassu vielä toivotti hyvää ruokahalua ja suuntasi tuoresaaliskasalle. Sieltä hän otti itselleen hiiren ja meni syömään sitä yksin oppilaiden pesän lähelle. Hän katseli muita oppilaita, jotka söivät yhdessä ja toivoi että hänellekin olisi joku jonka kanssa syödä. Hiiri oli luiseva ja kylmä, mutta se sai riittää, vaikka ei ollutkaan parhaan makuinen. Kultatassun mieleen juolahti taas ne kissat rajalla. Ehkä hän näkisi heidät taas huomenna, jos menisi katsomaan. Hän tosissaan toivoi näkevänsä taas sen valkoisen naaraan. Hän ei ehkä pääsisi puhumaan tälle, koska olivat eri klaaneissa, mutta silti toivoi että voisivat puhua. Kultatassun toiveet kuitenkin keskeytti ajatus, että mitä olisi sanonut tälle. Pentuna hänelle oli kerrottu, että Varjoklaanilaisten sydämet olivat kylmät ja että he olivat vallanhaluisia. Sitä hän ei kuitenkaan halunnut uskoa, sillä se kissa ei näyttänyt yhtään kylmältä.
Taivas alkoi kuitenkin hämärtyä ja aurinko laskea. Kultatassu oli syönyt hiirensä ja suuntasi kohti oppilaiden pesän suuaukkoa. Sisällä oli heti lämpimämpää ja mukavampaa, kuin ulkona hangessa. Hän suuntasi kohti pesän reunaa pedilleen ja teki siitä mukavamman. Lopulta hän kuitenkin pääsi vihdoin nukkumaan, vaikka joku pesässä kuorsasi lujaa. Unessaan Kultatassu oli jälleen keskellä pimeyttä, mutta hopeaa naarasta ei näkynyt missään.
"Huhuu! Onko täällä ketään?" Kultatassu huhuili ja toivoi vastausta, mutta oli kuoleman hiljaista. Häntä alkoi pelottaa. Hän oli yksin. Kultatassu kaipasi hopean kissan läsnäoloa, vaikkei tuntenutkaan tätä. Hän oli periaatteessa Kultatassun ainut ystävä.
"Haloo! Kuuleeko kukaan?" Kultatassu yritti vielä kerran epätoivoisesti, mutta ei vieläkään ketään. Kultatassu alkoi lyyhistyä maahan pelosta. Hän halusi hopean kissan kipeästi vierelleen. Hän sulki silmänsä ja toivoi että painajainen loppuisi ja painoi tassunsa silmilleen. Kylmä viima puhalsi Kultatassun turkin läpi. Hän nosti tassunsa silmiltään ja katsoi hämmästyneenä näkyä silmiensä edessä. Hän oli taas rajalla, jossa oli nähnyt Varjoklaanilaiset kissat. Kultatassu kulki hämmästyneenä eteenpäin kohti rajaa ja oli hypätä, kun pensas hänen vieressään liikkui. Kultatassu perääntyi heti piiloon. Pensaasta ilmestyi kaksi kissaa. Ne olivat ne samat kissat, jotka oli nähnyt rajalla. Kissat eivät huomanneet Kultatassua, vaan kävelivät ohi. Kultatassu oli huokaista helpotuksesta, kun valkoinen naaras katsoi kohti tämän piilopaikkaa.
"Mitä nyt?" kysyi raidallinen kissa valkoiselta.
"Luulin nähneeni jotain tuolla, mutta se ei varmaan ollut mitään", valkoinen naaras naukaisi takaisin, mutta katsoi edelleen pensasta, jossa Kultatassu oli.
"Selvä. Tule nyt Hopeatassu. Aika mennä takaisin", raidallinen naaras naukaisi ja suuntasi syvemmälle Varjoklaanin reviiriä. Kuullessaan nimen Hopeatassu, hän hätkähti, sillä se oli sama nimi, joka oli kaikunut pimeydessä, kun hopeinen kissa oli nojannut tähän.
"Selvä, Aamupilvi", Hopeatassu naukui ja lähti Aamupilven perään. Täristen Kultatassu tuli pois pensaasta, mutta tämä ei tärissyt pelosta, vaan hämmennyksestä. Hän ei voinut uskoa, että oli ehkä nähnyt kissan, joka oli ollut unessaan. Tiesikö tuo toinen asiasta, eli oliko saanut myös unia? Sen jälkeen kaikki hälveni hiljalleen ja Kultatassu oli taas keskellä pimeyttä.
Pimeys muuttui oppilaiden pesän seinämäksi ja Kultatassu nousi istumaan pedilleen. Hän venytteli ja haukotteli, mutta väsymys veti häntä takaisin nukkumaan. Hän kuitenkin pakotti itsensä pysymään hereillä kun hoiperteli sisäänkäynnille. Aamuinen valo heijastui lumesta suoraan Kultatassun silmiin ja tämän oli pakko sulkea ne. Kuitenkin hän pakotti itsensä avaamaan ne hitaasti, jotta tottuisi valoon ja lähti kohti leirin sisäänkäyntiä. Toisella puolella Surusade odotti tätä ja tervehti oppilasta tämän nähdessään. Kultatassu nyökkäsi ja tervehti takaisin ja sai sitten idean.
"Voisimmeko ehkä mennä sinne missä olimme eilen?" Kultatassu kysyi mestariltaan.
"Miksi haluat juuri sinne?" Surusade kysyi epäilevästi ja tarkkaili oppilasta.
"En tiedä. Ehkä haluan kokeilla onneani siellä tänään, kun se orava pääsi eilen pakoon", Kultatassu selitti kohteliaasti ja nöyrästi.
"No jos kerta haluat. Se pääsikin pakoon kun yhtäkkiä vain aloit tuijottamaan Varjoklaanin rajalle. Mitä edes katsoit?" Tuo kysyi huvittuneesti.
"En tiedä... Jokin vain kiinnitti huomioni. En tosin tiedä mikä", Kultatassu selitti, "Ensi kerralla en pyydä mitään. Lupaan sen". Surusade nyökkäsi ymmärtäneensä ja lähti johdattamaan Kultatassua kohti eilistä paikkaa. Lumi narskui heidän tassujen alla, kun he kulkivat hyvässä tahdissa lumisen metsän halki. Maassa näkyi riistan jälkiä ja Surusade halusi Kultatassun jäljittävän oravan joka oli tehnyt jäljet. Hitaasti Kultatassu seurasi jälkiä ja lopulta huomasi oravan puun ja pensaan välissä. Hitaasti Kultatassu pudottautui vaanimisasentoon ja hiipi lähemmäs. Kultatassu oli päässyt hyvälle etäisyydelle, kun orava vihdoin huomasi uroksen ja luikki pakoon. Juuri ennen kuin orava oli pinkonut pois, Kultatassu oli hypännyt oravan perään mutta epäonnistui tehtävässään. Surkeana hän ilmoitti asiasta Surusateelle, joka ilmoitti että vaanimisasento oli ollut hyvä ja jos ajoitus olisi ollut parempi, Kultatassu olisi saattanut napata sen. Kultatassu nyökkäsi kunnioittavasti, merkkinä että oli ymmärtänyt ja lähti Surusateen perään eiliselle paikalle. Kultatassu toivoi että näkisi taas sen valkoisen naaraan, Hopeatassun.
Vastaus:Mukava tarina ja en huomannut kirjoitusvirheitä.
Sama mitä Hopeatassun tarinastakin huomautin: kissoista käytetään yleensä sanaa kolli, eikä uros.

Saat 18 kp:ta.

Murmeli Vyp

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tiirajuova, Tuuliklaani
02.03.2016 19:12
Tiirajuova oli juuri vähän aikaa sitten tullut metsältä Varissiiven kanssa ja vaihtoi kieliä nyt kumppaninsa kanssa. Tiirajuova oli kumminkin levoton vaikka kaikkialla oli rauhallista. Jokin oli pielessä.
"Mikä sinun on?" Varissiiven ääni herätti Tiirajuovan ajatuksista ja kolli käänsi katseensa naaraan silmiin.
"Ei mikään. Kunhan vain... Ei mitään", Varissiipi ei näyttänyt kovin vakuuttuneelta, mutta ei alkanut inttämään, onneksi. Tiirajuova katseli lumen peittämää leiriä mietteissään hetken. Koko klaani oli ollut viime kokoontumisesta asti varpaillaan, Jokiklaanin vihamielisyyden vuoksi ja myös sen, että Myrskyklaani oli asettunut niiden kalanhajuisten ohdakeaivojen puolelle. Tiirajuovan häntä heilahteli puolelta toiselle kun hänen mielensä täyttyivät synkillä ajatuksilla. He olivat Myrskyklaanin ja Jokiklaanin välissä. Jos nuo kaksi klaania liittoutuisivat ja hyökkäisivät, Tuuliklaani jäisi auttamatta alakynteen.
>Minun ei sentään tarvitse taistella Tunturituulta vastaan< kolli muistutti itseään. Niin, onneksi Varjoklaani oli kaikesta päätellen Tuuliklaanin puolella eikä Tiirajuova joutuisi tapaamaan veljeään taistelussa, jos sellaista tulisi, vihollisina. Kolli heilautti korviaan. Hän huolehti turhaan. Ei mitään varmastikkaan tapahtuisi, ainakaan tänään.

Ja nuo ajatukset Tiirajuova sai vetää takaisin itselleen hetken kuluttua. Leirin ulkopuolelta kuului ulvaisu ja samassa kissan mouruaminen rikkoi hiljaisuuden.
"Jokiklaani ja Myrskyklaani hyökkäävät!" Tiirajuova loikkasi heti tassuilleen Varissiipi vierellään ja samalla hetkellä vihollisia syöksyi sisään leirin suuaukosta. Tuuliklaanin soturit, kuten Mustahaukka, joka kaatoi Tuliturkin, olivat heti vastassa kynnet esillä ja hampaat paljastettuina. Miten nopeasti kaaos saattoikaan syntyä. Kissat rääkyivät ja taistelu oli käynnissä hetkessä.

Tiirajuova tajusi, että Varissiipi ei ollut hänen rinnallaan, vaan kadonnut jonekkin. Kolli ei kumminkaan voinut käyttää aikaansa kumppanistaan huolehtimiseen, vaan tuo heittäytyi taisteluun kynnet esillä ja veri kiehuen. Tiirajuova tarttui ensimmäiseen viholliseen jonka näki, joka sattui olemaan Tomuturkki. Tiirajuova ei aikaillut, vaan upotti kyntensä kollin lonkkiin ja polkaisi tuon takajalat pois alta. Tomuturkki oli ollut Sudenmarjan kimpussa ja harmaa naaras taisteli jo valmiiksi jokiklaanilaista vastaan. Tiirajuova upotti kyntensä niin syvälle kuin pystyi muristen hurjasti.
"Älä ikinä koske minun sisareeni!" Tomuturkki rääkäisi kuuluvasti ja yritti kiemurrella irti ja kun tuo yritys ei onnistunut, myrskyklaanilainen väänsi itsensä sellaiseen asentoon, että onnistui potkaisemaan Tiirajuovaa naamaan takajaloillaan. Hän päästi älähtäen irti ja paiskautui vähän kauemmas saaden heti Tomuturkin kimppuunsa. Tiirajuova kierähti kauemmas puuskuttaen ja kaksikko tuijotti toisiaan hetken silmiin ennenkuin he paiskautuivat toisiaan vasten rääkyen. Tomuturkki sai tällä kertaa ensin otteen, Tiirajuovan niskanahasta nimittäin. Myrskyklaanilainen kiristi otettaan ja Tiirajuova yritti kiemurrella irti epätoivoisesti. Tuuliklaanilainen kaatui ja kierähti ympäri niin, että Tomuturkki jäi hänen alleen ja Tiirajuova sai otteen tuon takajalasta. Heidän liikkeensä pysähtyi ja kaksikko ei kyennyt liikkumaan eikä kummallakaan ollut aikomusta päästää irti. Tiirajuova väänsi Tomuturkin jalkaa ja puri lujaa, mutta myrskyklaanilainen vain murisi ja kiristi omaa otettaan. Tiirajuova jäi kumminkin alakynteen, koska sai vastaansa samaan aikaan Myrskyklaanin oppilaan, joka huitoi kynsillään hänen naamaansa kohti. Tiirajuova ei kyennyt puolustautumaan ja hänen oli pakko irroittaa kollin jalasta, jottei häneltä menisi silmät. Siinä samassa Tomuturkki väänsi hänet selälleen ja alkoi potkimaan hänen vatsaansa takajaloillaan. Tiirajuova rääkäisi kovaa ja yritti päästä pois, tuloksetta. Tomuturkki ei antanut armoa ja Tiirajuovasta tuntui kuin hänen vatsansa päälle olisi pudonnut isoja kiviä.

Samassa Tomuturkin paino katosi hänen päältään ja moukarointi loppui. Tiirajuova kääntyi kyljelleen hampaat irvessä, mutta hänen ilmeensä vaihtui vihamielisestä hämmästyneeksi.
"Tunturituuli!" suuri musta kolli riuhtoi Tomuturkkia puolelta toiselle niskanahasta kuin pahaista oppilasta ja viskasi tuon sitten kauemmas suoraan jokiklaanilaisen perässä juoksevan Takiaiskorvan eteen. Mistä Varjoklaani oli tänne tullut ja kenen pyytämänä?
"Minäpä hyvinkin. Jos olet lepäillyt jo tarpeeksi niin klaanisi tarvitsisi apuasi", Varjoklaanin varapäällikkö murisi ensin viileästi. "Olethan kunnossa?" Hänen veljensä lisäsi kumminkin. Tiirajuova ponnisti jaloilleen. Hänen vatsaansa sattui yhä ja hän oli aika varma, että Tomuturkin tekemiä haavoja saisi parannella aika kauan.
"Olen", hän vastasi kumminkin päättäväisesti. "Kiitos", Tunturituuli nyökkäsi vain pikaisesti ennenkuin syöksyi uudelleen taisteluun. Tiirajuovalle jäi hetki katsella ympärilleen mitä oli tapahtunut. Varjoklaanilaisia paini jokiklaanilaisten ja myrskyklaanilaisten kanssa ja tuuliklaanilaiset taistelivat yhä parhaansa mukaan. Osa oli loukkaantuneita, mutta nuokin jatkoivat taisteluaan. Taistelu oli tasoittunut nyt vähän, mutta Jokiklaani ja Myrskyklaani olivat yhä niskan päällä. Tiirajuovan silmään pisti liike sivummalla. Laventelikurkku riepoitteli Lovikorvaa leuoissaan. Lovikorvan rimpuilu oli käynyt heikoksi, melkein olettomaksi. Tiirajuova polkaisi vauhtia takajaloillaan lähtien raivaamaan tietään kohti Tuuliklaanin varapäällikköä. Hänen eteensä törmäsi Jokiklaanin oppilas, mutta Tiirajuova polkaisi etukäpälään tuon päästä vauhtia ja ylitti tuon kevyesti. Kolli alkoi kerätä vauhtia ja iskeytyi suoraan päin Laventelikurkkua joka ulahti yllättyneenä. Lovikorva lysähti maahan kun Laventelikurkun ote tuosta kirposi. Varapäällikkö haukkoi henkeä väristen maassa. Tiirajuova sähisi raivoisasti.
"Nyt minä pyyhin tuon ylimielisen virneen naamaltasi lopullisesti!" Tiirajuova murisi hurjistuneena. Antamatta Laventelikurkulle mahdollisuutta vastata, Tiirajuova hyökkäsi ruskeanhopean kollin kimppuun. Laventelikurkku perääntyi vähän, silmät kiiluen hetken epävarmasti kun hän näki kuinka hurjana Tiirajuova oli. Pian kumminkin kolli virnisti itsevarmasti.
"Anna tulla jäniskoipi", Tiirajuova polkaisi maata vahvoilla takajaloillaan ja hän lensi Laventelikurkun yläpuolelle. Kolli yritti livahtaa pois alta, mutta Tiirajuova sai otteen tuon hännästä ja veti Jokiklaanin varapäällikön takaisinpäin upottaen kyntensä Laventelikurkun lonkkiin ja väänsi tuon nurin. Jokiklaanilainen onnistui lyömään kynsillään hänen poskeensa viillon ja potkimaan tuon kylkiin haavoja, mutta Tiirajuova ei hidastanut vaan otti otteen tuon kurkusta saatuaan kollin selälleen. Tiirajuova piti kiinni itsepintaisesti ja Laventelikurkku vääntyili ja haukkoi henkeä. Tiirajuovan korvissa kohisi ja hän ei kuullut kun Ruostetähti keskeytti taistelun.

Laventelikurkku rimpuili hänen leuoissaan ja kissa ei ollut kaukana tukehtumisesta, kun joku tarttui häntä niskanahasta kiinni.
"Tiirajuova päästä irti. Taistelu on ohi. Me hävisimme", Varissiipi kuiskasi hänen korvaansa. Hävisimme. Tuuliklaani oli hävinnyt. Nyt Tiirajuovaa suututti entistä enemmän, mutta kolli päästi irti Laventelikurkusta ja Tunturituuli veti hänet kauemmas. Laventelikurkku kääntyi vatsalleen yskien.
"Älä ikinä tunge kuonoasi Tuuliklaanin reviirille tai pidän itse huolen ettet palaa enään takaisin omallesi", Tiirajuova murisi malttinsa menettäneenä, eikä Tunturituuli päästänyt irti vielä veljestään. Jokiklaanin soturi auttoi Laventelikurkun takaisin omiensa joukkoon ja Tiirajuova käänsi huomionsa takaisin Lovikorvaan, joka makasi maassa hengittäen pinnallisesti. Soturi unohti pian oman vihansa. Tunturituuli päästi irti Tiirajuovan niskanahasta.

"Lovikorva!" Tiirajuova loikki varapäällikön luo kiireellä ja kumartui tuon ylle. "Varissiipi hae Tähtisumu!" Varissiipi viiletti pois ja Tunturituuli asteli lähemmäs Tiirajuovaa, mutta jäi taaemmas. Veri oli kovettanut Lovikorvan turkin piikeiksi ja tuon kaulasta vuosi yhä verta.
"Tiirajuova..." Lovikorva kähisi. "Kiitos..."
"Ole paikoillasi. Tähtisumu tulee ihan pian", Tiirajuova mutisi hiljaa yrittäen puhdistaa Lovikorvan turkkia.
"Hyödytön-" Lovikorvan kähinä loppui yskänpuuskaan ja maahan lensi veripisaroita. Tiirajuovan häntä värisi.
"Missä Ruostetähti on?"Lovikorva kysyi silmät puoliummessa. Tiirajuova nosti päänsä ja katseli ympärilleen. Ruostetähti käveli klaanilaisten keskellä etsien jotakuta.
"Ruostetähti!" Tiirajuova ulahti. Musta naaras käänsi päätään ja kiirehti hänen luokseen.
"Mitä nyt?"
"Lovikorva..." Tiirajuovan ei tarvinnut edes lopettaa lausettaan kun päällikkö tajusi mikä oli vialla.
"Lovikorva..." Ruostetähti kumartui kuolevan varapäällikön vierelle ja Tiirajuova pakitti Tunturituulen vierelle. Musta kolli oli selvinnyt aika vähillä haavoilla, muttei haavoittumattomana. Jokiklaanilaiset ja myrskyklaanilaiset olivat lähteneet ja Tiirajuova tunsi olevansa lähellä hajoamispistettä.
"Olisin tappanut hänet..." hän mutisi hiljaa. Tunturituuli heilautti korviaan.
"Mitä?"
"Olisin tappanut Laventelikurkun jos et olisi tullut väliin", Tiirajuova toisti toisen kerran, matalalla äänellä niin etteivät muut kuulleet.
"Etkä olisi. Et ole sellainen", Tunturituuli murisi takaisin. Tiirajuova käänsi katseensa Tunturituulen sinisiin silmiin.
"Sinä tiedät, että tapoin isämme. Ja tapoin Routakynnen", Tiirajuova ärisi hiljaa. Tunturituuli vaikeni.
"He molemmat olivat pahoja ja vallanhimoisia. Sinä tiedät sen ja teit sen mikä oli välttämätöntä"
"Se ei ollut välttämätöntä! Se tässä onkin vialla! Olisin voinut antaa oikeuden tapahtua, päälliköiden vaikuttaa tai jotain, mutta toimin omavaltaisesti", Tiirajuova jatkoi, mutta Tunturituulella ei ollut aikaa vastata kun Revontulitähti huusi häntä luokseen.
"Älä moiti itseäsi, selvä?" Tunturituuli naukaisi ja asteli pois.

Tiirajuova katsoi veljensä perään ja Varissiipi ilmestyi hänen rinnalleen.
"Tules nyt. Sinun pitää mennä Tähtisumun hoidettavaksi", hänen kumppaninsa naukui hellästi. Tiirajuova vilkaisi Ruostetähteä, joka oli painanut kuononsa kuolleen Lovikorvan kylkeä vasten. Tähtisumu oli palannut muiden haavoittuneiden luo, kun hän ei voinut tehdä mitään enään Lovikorvan hyväksi. Tiirajuova käänsi katseensa takaisin Varissiipeen ja nyökkäsi vähän.
"Sinäkin olet loukkaantunut", Tiirajuova naukaisi hetken kuluttua. Varissiiven rintaa halkoi useampi haava ja naaraan turkista puuttui tuppoja.
"Näkisitpä sitten sen myrskyklaanilaisen jota pöllytin", naaras kehräsi hiljaa ja pukkaisi kollia eteenpäin. "Mene nyt", Tiirajuova hymyili aavistuksen ja laahautui Tähtisumun luo Varissiiven kanssa. Parantajalla oli täysi työ hoitaa haavoittuneita, samaten Kultatassulla. Tiirajuova istui alas Varissiiven kanssa. Kolli vajosi ajatuksiinsa taas. Miten turha tämäkin taistelu oli ollut. Kissojen henkiä menetettiin typerän maakaistaleen takia. Jokiklaanilaiset olisivat voineet pitää omat ahneat tassunsa omalla reviirillään ja tältä olisi vältytty.
>Toivottavasti he kärsivät yhtä paljon kuin Tuuliklaani ja enemmän< raidallinen kolli ajatteli synkästi, eikä tällä kertaa katunut ajatuksiaan. Tuuliklaani oli menettänyt varapäällikkönsä, ehkä muitakin kissoja ja Tiirajuovan mielestä Jokiklaani saisi kärsiä enemmän tappioita kuin he, koska Jokiklaanihan hyökkääjä oli ollut. Sama koski Myrskyklaania. Tiirajuovan silmät kaventuivat pelkiksi viiruiksi. Ei ollut reilua ajatella näin, eikä soturilain mukaistakaan, mutta Tiirajuovaa ei kiinnostanut.
"Missäs teillä on haavoja?" Tähtisumu oli putkahtanut heidän eteensä. Tiirajuovan päätön häntä nytkähti vähän kun hän palasi ajatuksistaan oikeaan maailmaan.
"Umm... No minä sain aika pahoja iskuja vatsaani ja kasvoihini", Tiirajuova murahti.
"No sinä olet koko ajan ongelmissa. Viimeksi olit pesässäni jumissa melkein puoli kuuta", Tähtisumu hymyili väsyneenä. "Yrttini ovat melkein loppu, mutta katsotaan niitä haavoja vatsassasi. Yritän säästellä yrttejä nyt, joten en voi tehdä paljoa", parantaja selitti. Tiirajuova nyökkäsi vähän ja antoi Tähtisumun tutkia haavat ja levittää niille haudetta ja hämähäkin seittiä. Naaras tarkisti Varissiivenkin rinnassa olevat haavat ja levitti haudetta niihinkin.
"Noin. Jos haavanne tulehtuvat, tulkaa heti luokseni", Tähtisumu naukaisi ja kääntyi ympäri. Tiirajuova olisi halunnut pyytää naarasta pysähtymään ja kysyä kuinka moni oli kuollut, mutta pysyi vaiti. Tiirajuovan jäseniin hiipi väsymys ja kipu paheni adrenaliinin loputtua.
"Sinun pitää levätä", Varissiipi naukaisi. Tiirajuova ravisti päätään.
"Minun pitää löytää ensin Sudenmarja... Ja leiri tarvitsee korjaamista " kolli mutisi. "Kyllä Ruostetähti ymmärtää, sinun pitää oikeasti levätä", Varissiipi naukui huolestuneena. Miksi hänestä oltiin niin huolissaan? Tiirajuova vilkuili ympärilleen ja käänsi katseensa taivaalle.
>Milloin minä voin elää rauhassa?!< Tiirajuova murisi päässään. "Tulen pian takaisin", kolli murahti ja alkoi etsiä Sudenmarjaa. Harmaa naaras kyhjötti kauempana turkki sekaisin.
"Sudenmarja! Oletko kunnossa?" Tiirajuova tassutti puolisiskonsa luokse. Sudenmarja kohotti katsettaan.
"Olen, ja sinäkin näytät olevan hengissä", Sudenmarja murahti. "Kiitos avusta. Olisin ollut pulassa jos et olisi repinyt Tomuturkkia kauemmas", Tiirajuova pukkasi Sudenmarjaa päällään.
"Olet perhettä. En voinut katsoa sivustakaan", kolli naukaisi hiljaa ja Sudenmarja hymyili.
"Sinun olisi paras mennä lepäämään. Olet kohta arpisempi kuin yksikään kissa metsässä", Sudenmarja pyyhkäisi hännällään Tiirajuovan rintakehässä kulkevia arpia.
"No arvethan ovat soturin merkki", Tiirajuova huomautti. Sudenmarja katsoi häntä hetken vakavasti.
"Tiirajuova, olen tosissani. Ole varovainen, pyydän. En halua menettää sinuakin", Tiirajuova tuijotti Sudenmarjan sinisiä silmiä.
"Olen kyllä varovainen, älä huoli", Tiirajuova naukaisi hiljaa ja kosketti Sudenmarjan kuonoa omallaan.
"Minun pitää mennä nyt", Tiirajuovan jalat olivat entistä raskaammat ja kollia väsytti. Sudenmarja nyökkäsi vähän ja Tiirajuova laahautui leirin poikki Varissulan luo ja käpertyi hiljaa naaraan kylkeä vasten.
"Rakastan sinua", Varissiipi naukaisi hiljaa.
"Minäkin sinua", Tiirajuova vastasi yhtä hiljaa ja sulki silmänsä.

// Juu, I'm back in business, ei ehkä parhaimpia tarinoita tähän mennessä, mutta menettelee. Mutta niin oikeatakin asiaa minulla oli, eli nyt varmaan tuo Tiirajuova voisi "viedä" Lovikorvan paikan, kuten aiemminkin asiasta oli puhetta?//
Vastaus:Hieno ja pitkä tarina! En huomannut yhtään kirjoitusvirhettä, paitsi lopussa yksi nimivirhe.

Saat 45 kp:ta.

Murmeli Vyp

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Täplätassu, Myrskyklaani
01.03.2016 18:24
Täplätassu makasi pienellä kerällä oppilaiden pesän seinustalla, omalla makuusijallaan. Hän oli maannut siinä jo pitkään. Hän oli herännyt säpsähtäen jokin aika sitten. Hän katseli ympärilleen oppilaiden pesässä. Parilla makuusijalla makasi toinen kissa mytyssä. Täplätassu huokaisi. Ulkona oli vielä pimeää. Hänen vieressään nukkuva Hiiritassu tuhisi unissaan ja käänsi kylkeä. Kieriskeltyään jälleen tovin makuusijallaan, yrittäen nukahtaa ja todettuaan, ettei onnistuisi siinä, Täplätassu nousi ylös ja tassutti varovasti ulos pesästä, yrittäen pysytellä hiljaa ja toivoen, ettei herättäisi ketään. Leirin yllä paistoi kuu kirkkaana ja valaisi aukiota. Lumi kimalteli kuun loisteessa hopeisena. Täplätassu huokaisi ihastuksissaan. Hän ei ollut koskaan tajunnut miten kaunista aikaa lehtikato olikaan. Tietysti siinä oli omat huonot puolensa, kuten riistan hupeneminen, mutta luminen maisema ja lumen kimmellys auringon tai kuun valossa oli kauneinta mitä maailmassa saattoi olla. Täplätassu loikki leirin sisäänkäynnille. Koivuruska istui vartiossa tunnelin toisessa päässä. Täplätassu tassutti tunnelin läpi.
”Minne matka?” Koivuruska kysyi.
”En saa unta, käyn pienellä kävelylle”, Täplätassu vastasi.
”Selvä, älä eksy”, Koivuruska naukui.
Täplätassu pudisti päätään ja lähti tassuttamaan metsään. Puiden oksat painuivat alaspäin lumen painosta. Hän tassutti kohti Tuuliklaani rajaa ja katseli kaunista metsää ympärillään. Hanki kimalteli ja heikko tuulenvire humisutti puiden oksia. Lunta putoili hiljakseen puista, tuulen heiluttaessa oksia. Taivas oli lähes pilvetön ja kuunsirppi valaisi metsän kauniisti Täplätassun ympärillä. Lumi paakkuuntui hänen vatsaansa kiinni palloiksi, jotka hidastivat hänen jo valmiiksi hidasta kulkuaan entisestään. Turhautuneena Täplätassu pysähtyi ja yritti irrottaa lumipaakkuja vatsastaan. Se ei onnistunut ja hän turhautui entisestään. Hän lysähti maahan istumaan ja kietoi häntänsä käpäliensä ympäri. #Jään sitten tähän.# Lumi kasteli hänen turkkinsa nopeasti ja hänen tuli kylmä. Täplätassu nousi ylös hangesta ja nuoli tassujaan hetken lämmittääkseen niitä. Kun tassut olivat lämmenneet hän jatkoi matkaansa. Puiden lomasta alkoi pilkottaa Tuuliklaanin reviirin lumiset nummet. Täplätassu pysähtyi huohottaen. Lumihangessa juokseminen hänen kokoiselleen kissalle oli rankkaa. Hän käpertyi lumeen pienelle kerälle ja katseli puiden ja lumisten oksien läpi taivalle, jossa tähdet tuikkivat. #Jossain tuolla on emoni.# Täplätassu huokaisi. #Emoni ja Jääkukka.# Tuuliklaanin reviiriltä kuului kaukaisia taistelun rääkäisyjä. Täplätassua puistatti. Lumen kylmyys imeytyi hänen turkkinsa läpi ja hän värähti kylmästä.
”Älä jää liian pitkäksi aikaa makoilemaan lumeen”, Täplätassu naukui itselleen.
#Mitä minä itsekseni puhun?# Täplätassu ravisteli päätään ja yritti selvittää ajatuksiaan. #Minun on ystävystyttävä muiden oppilaiden kanssa, tulen hulluksi jos olen vain yksikseni.#
Et ole yksin, pieni ääni hänen päänsä sisällä naukui. Täplätassu huokaisi. Hän oli unohtanut oman mielikuvitusystävänsä kokonaan. Lumen seasta vähän matkan päästä kurkisteli syvän siniset silmät. Lumipentu, Täplätassun mielikuvitussisko, jonka hän oli kehitellyt itselleen seuraksi emon kuoltua. Lumikasa tiivistyi kissan hahmoon, Täplätassun kuvitelmissa. Jos hän olisi päästänyt irti kasa olisi ollut vain tavallinen kasa.
”Lumipentu”, Täplätassu naukui.
”Äläs, äläs”, lumikissa virnisti ja heilautti häntäänsä, muka loukkaantuneena. ”En ole mikään pentu enää, kuten et sinäkään, olemme molemmat jo oppilaita.”
#Lumitassu siis. Mutta samanlainen kiusankappale.# Täplätassu totesi.
Lumitassu loikki lähemmäs.
”Mitä mietitkään ystävien hankkimisesta?” Lumitassu uteli. ”Enkö minä kelpaa?” hän jatkoi esittäen taas loukkantunutta.
”Tarvitsen aitoja ystäviä”, Täplätassu naukui. ”Oikeita, ei mitään puhuvia lumikasoja.”
Lumitassu heilautti korviaan ja veti kasvoilleen lähes tulkoon uskottavan järkyttyneen ilmeen.
”Minua ei ole koskaan loukattu näin”, hän julisti.
Täplätassu huokaisi. #Miksi kehitin näin rasittavan mielikuvitusystävän?#
”Ja nyt tahdot eroon minusta?” Lumitassu huudahti.
”Jos tahtoisin sinusta eroon voisin käskeä sinut vain pois”, Täplätassu huokaisi.
Lumitassu nosti käpälänsä ja alkoi nuolla sitä.
”Mutta tosiaan”, hän nosti katseena keskeyttäen hetkeksi nuolemisen ja vilkaisi ympärileen, kuin varmistaakseen ettei kukaan ollut kuulemassa. ”kuten sanoit ei ole järkevää jäädä makoilemaan lumeen.”
Täplätassu pyöräytti silmiään. #Miksen vain käske tuota pois?# Jokin hänessä vain kielsi tekemästä niin. Jokin hänessä sanoi, että hän tarvitsi seuraa, vaikkakin se tarkoittaisi kajahtanutta lumesta muodostunutta lumikissaa.
”Äläs vähättele yhtään, ystäväiseni”, Lumitassu torui. ”Sitä paitsi, kun tuomitset minua, tuomitset oikeastaan itseäsi, koska minä, rakas ystäväni olen osa sinua”, hän naurahti hiukkasen. ”Niin, niin, tiedän sen kuulostavan hullulta, mehän olemme niin erilaisia, mutta niin se vain on. Ei auta kuin totutella ajatukseen.”
”Lumitassu mene pois!” Täplätassu käski.
Lumitassu lopetti taas nuolemisen ja katsoi Täplätassua tällä kertaa aidosti hölmistynyt ilme kasvoillaan.
”Oletko tosissasi?” hän kysyi.
Täplätassu nyökkäsi. Lumitassu nousi. Hetkellinen säälin aalto pyyhkäisi Täplätassun ylitse, mutta hän ei antanut sen muuttaa hänen mieltään. Lumitassu tassutti takaisin puun juurelle, missä lumikasa oli sijainnut ja pian Täplätassu näki taas vain kasan. Hän huokaisi helpotuksesta ja lähti tassuttamaan takaisin leiriin. Aamulla varmaan hän saisi tietää, kuinka taistelussa oli käynyt. Hän kulki lumisen metsän halki, tervehti Koivuruskaa, joka istui edelleen vartiossa tunnelin suulla ja loikki leirin läpi oppilaiden pesälle. Makuusijalleen käperryttyään hän nukahti melkein heti.

”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurtasanteelle klaanikokoukseen”, Tulitähden ääni kaikui leirissä.
Täplätassu säpsähti hereille ja kömpi pystyyn. Hän tassutti oppilaiden pesän läpi ulos aukiolle ja räpytteli silmiään kirkkaassa valossa, kun lumi heijasti auringon valoa. Hän loikki Suurtasanteen alle, muiden kissojen joukkoon. Puikkelehtiessaan kissojen lomassa hän huomasi kermanvärisen kollin istumassa aivan eturivissä.
”Hei Marjatassu”, Täplätassu naukui käydessään istumaan kollin viereen.
”Hei”, Marjatassu vastasi.
”Saammekohan tietää taistelun lopputuloksen?” Täplätassu kysyi innoissaan.
Marjatassu oli vastaamassa, mutta Valkosiipi suhahti heidän takaataan ja käski heitä olemaan hiljaa.
”Myrskyklaanin kissat”, Tulitähti aloitti. ”Melkeinpä kaikki teistä jo tietävätkin, reittiä tai toista, miten taistelussa kävi.”
Kissojen joukossa supistiin innokkaasti. Marjatassu sihahti jotain toisella puolellaan istuvan Pähkinätassun korvaan. Naaras nyökkäsi innokkaan näköisenä. Tulitähti nosti häntänsä pyytääkseen hiljaisuutta. Supina vaimeni.
”Loput varmasti palavat halusta tietää vastauksen”, Tulitähti naukui ja piti pienen tauon.
Täplätassu pidätti hengitystään.
”Myrskyklaani ja Jokiklaani voittivat!” Tulitähti julisti.
Ilonhuudot, onnittelut ja voitonriemuiset ulvahdukset täyttivät ilman. Tulitähti antoi myrskyklaanilaisten juhlia voittoaan.
”Hyvä Myrskyklaani!” Marjatassu huusi.
Täplätassu naurahti huvittuneesti. Myrskyklaani oli voittanut. Täplätassu oli kyllä tiennyt sen. Myrskyklaani ei häviäisi yhtäkään taistelua.
”Etkö ole iloinen?” Marjatassu kysyi.
”Totta kai hän on”, Pähkinätassu naukaisi ja läimäytti veljeään korvaan. ”Hän ei vain näytä onneaan ja iloaan yhtä voimakkaasti kuin sinä.”
Täplätassu nyökkäsi. Olihan hän iloinen. Häntä vain harmitti, ettei hän ollut päässyt mukaan taisteluun näyttämään omia kykyjään.
”Täplätassu!” Kirkassydän huhuili.
Täplätassu käännähti ympäri.
”Menemme taisteluharjoituksiin Marjatassun kanssa”, Kirkassydän naukui tullessaan lähemmäs.
”Pääsemmekö me taistelemaan vastakkain?” Marjatassu kysyi.
Kirkassydän nyökkäsi.
”Mitä enää odotellaan?” Marjatassu hypähteli innoissaan.
Täplätassu ei ollut ihan yhtä innoissaan. Marjatassuhan nolaisi hänet täydellisesti. Marjatassu oli ollut oppilaana paljon pidempään ja luonnollisesti harjoitellut enemmän taistelua. Hän voittaisi Täplätassun varmasti.
”No, tuletko?” Vatukkakynsi kysyi tassuttaessaan paikalle.
Täplätassu nyökkäsi hitaasti.
”Nähdään sitten kun palaatte!” Pähkinätassu huusi heidän peräänsä.
Täplätassu heilautti häntäänsä Pähkinätassulle ja loikki sitten muiden perässä ulos leiristä, jossa kissat yhä juhlistivat voittoaan.

”Hyvä”, Vatukkakynsi naukaisi. ”Marjatassu hyökkää ensin, sen jälkeen teette, minkä järkeväksi koette.”
Kirkassydän nyökkäsi.
”Käytä vain kaikkea osaamaasi ja kehittele vaikka omiakin liikkeitä”, hän rohkaisi Täplätassua.
”Aivan, oikeassa taistelussakaan ette tiedä mitä vastustaja seuraavaksi tekee, joten mitä järkeä olisi harjoitella niin, että aina tiedätte mitä seuraavaksi tapahtuu?” Vatukkakynsi jatkoi.
Täplätassu ja Marjatassu astuivat vastakkain harjoitusaukiolle. Marjatassu kyyristyi muristen.
”Yritätkö luoda oikeaa taistelutunnelmaa?” Täplätassu kysyi ivallisesti.
Marjatassu ei vastannut.
”Pyydetäänkö lisää myrskyklaanilaisia taistelemaan ympärille niin saadaan kunnon tunnelma?” Täplätassu jatkoi.
Hän ei tiennyt itsekään miksi teki niin. Kai hän yritti vain peittää jännityksensä sillä.
”Täplätassu, keskity, hän voi hyökätä milloin vain”, Kirkassydän naukui.
Marjatassu hyökkäsi. Hän loikkasi Täplätassua kohti käpälät ojossa. Täplätassu väisti sivulle ja Marjatassu laskeutui hänen viereensä. Marjatassu käännähti salamannopeasti ympäri ja pukkasi Täplätassun kumoon päällään. Täplätassu kellahti kyljelleen ja ennen kuin hän ehti nousta Marjatassu oli hänen päällään.
”Voisin tappaa sinut nyt”, Marjatassu naukui.
”Et ikinä”, Täplätassu sihisi hampaidensa välistä.
Hän kierähti selälleen niin että sai takajalkansa Marjatassun vatsan alle. Ponnistaen kaikin voimin hän sai sinkautettua Marjatassun pois päältään. Täplätassu loikkasi pystyyn ja kyyristyi valmiiksi odottamaan Marjatassulta uutta iskua.
”Hyvä”, Vatukkakynsi naukui. ”Se meni hyvin.”
”Kokeillaan uudestaan”, Kirkassydän määräsi. ”Tällä kertaa Täplätassu hyökkää ensin.”
Täplätassu heilautti häntäänsä. Marjatassu kyyristeli hänen edessään hampaat irvessä. Täplätassu loikkasi Marjatassua kohti ja laskeutui tämän selkään, alaken raapia tämän kylkiä.
”Au!” Marjatassu parahti.
”Täplätassu!” Kirkassydän huudahti. ”Pidetään kynnet sisällä taisteluharjoituksissa!”
”Anteeksi”, Täplätassu naukui.
Hän oli hämillään, eikä tiennyt itsekään miksi oli liuttanut kyntensä esiin. Kenties harjoitukset olivat tuntuneet niin todellisilta, että hän oli hetkeksi luullut olevansa oikeassa taistelussa.
”Otetaan uudestaan, tällä kertaa kynnet piilossa”, Vatukkakynsi komensi.
Täplätassu kyyristyi Marjatassun eteen. Hän ei voinut tehdä samaa aloitusta enää uudestaan, sillä Marjatassu osaisi jo odottaa sitä. Tällä kertaa hän sukelsi Marjatassun vatsan alle ja läimäytti ohi mennessää tämän vatsaa. Marjatassu käännähti niin, että Täplätassun noustessa hän tarttui tätä hännästä. Täplätassu riuhtoi häntäänsä vapaaksi, mutta Marjatassu puristi hampaansa yhteen.
”Au!” tällä kertaa huutaja oli Täplätassu.
”Marjatassu!” oli Vatukkakynnen vuoro torua oppilastaan.
”Minä pidin kynnet piilossa!” Marjatassu viisasteli.
Vatukkakynnen läksyttäessä oppilastaan Täplätassu nuoli häntäänsä. Kirkassydän tuli hänen luokseen.
”Ei sitä varmaan Vaahtokukalle tarvitse mennä näyttämään?” hän kysyi.
”Ei sentään”, Täplätassu katseli aristavaa häntäänsä. ”Ei se niin kipeä ole.”
”Oletko varma?” Kirkassydän kysyi.
Täplätassu nyökkäsi.
”Eiköhän siinä ollut tältä päivältä riittävästi harjoitusta”, Vatukkakynsi totesi. ”En halua mennä näyttämään Vaahtokukalle kahta loukkaantunutta oppilasta ja kertomaan, että vammat tulivat taisteluharjoituksissa.”
Kirkassydän nyökkäsi. Täplätassu nousi ylös ja heilautti häntäänsä varovasti. Kauhistuksekseen hän huomasi Marjatassun kermanvärisessä turkissa verta. Hänen kyljissään olevista naarmuista valui hiukan verta.
”Anteeksi”, Täplätassu naukui loikkiessaan Marjatassun vierelle.
Vatukkakynsi ja Kirkassydän tassuttivat hiukan edempänä keskustellen hiljaisella äänellä.
”Ei se mitään”, Marjatassu naukui. ”Taisin minäkin satuttaa sinua.”
”Juu”, Täplätassu heilautti häntäänsä.
”Pitää varmaan mennä Vaahtokukan luo”, Marjatassu naukui.
Täplätassu nyökkäsi. Loppumatkan he kulkivat hiljaisuudessa, mutta se ei haitannut sillä sovinto oli tehty. Täplätassu pohti omia tekojaan. Mikä häneen oli oikein mennyt? Miksi hän oli käyttäytynyt niin ilkeästi Marjatassua kohtaan? Hän ei tiennyt vastausta kumpaankaan.

”Voitte ottaa jotain syötävää”, Vatukkakynsi naukui, heidän saapuessaan leiriin.
Marjatassu ja Täplätassu nyökkäsivät.
”Mutta teidän varmaan kannatta ensi käydä Vaahtokukan luona”, Kirkassydän lisäsi. ”Marjatassun ainakin, nuo haavat vuotavat edelleen.”
Marjatassu nyökkäsi ja loikki parantajan pesää kohti.
”Oletko varma ettei sinun tarvitse käydä?” Kirkassydän varmisti.
Täplätassu vilkaisi häntäänsä.
”Ehkä minä käyn”, hän totesi. ”Varmuuden vuoksi.”
”Aivan, parempi käydä turhaan, kuin jättää käymättä”, Kirkassydän naukui. ”Ota sen jälkeen itsellesi jotain syötävää ja lepäile.”
Täplätassu nyökkäsi ja tassutti parantajan pesälle. Marjatassu istui hämärässä, yrtin tuoksuisessa pesässä Sumutassun hoitaessa hänen haavojaan.
”Jaaha, toinenkin potilas”, Vaahtokukka naukui pesän perältä. ”Vammauduitko sinäkin taisteluharjoituksissa?”
Täplätassu nyökkäsi varovasti.
”Mitäs sinulle tapahtui?” Vaahtokukka kysyi ja tuli lähemmäs.
”Häntäni”, Täplätassu naukui ja ojensi häntäänsä Vaahtokukan tutkittavaksi.
”Sumutassu, tulehan sinä katsomaan!” Vaahtokukka käski. ”Niin minä voin sinä aikan katsoa miten hyvin onnistuit Marjatassun kanssa.”
Sumutassu tuli Täplätassun luo.
”Nuole se puhtaaksi”, hän käski.
Täplätassu alkoi nuolla häntäänsä, Sumutassun mennessä yrttivarastoille. Hetken kuluttua hän palasi hämähäkin seittiä mukanaan. Hän kietoi sitä Täplätassun häntään.
”Hyvä”, Vaahtokukka naukui tullessaan Täplätassun ja Sumutassun luo. ”Marjatassun onnistuit hoitamaan hyvin, hän voi jo lähteä.”
Vaahtokukka kyyristyi katsomaan Täplätassun häntää.
”Hyvältä näyttää”, hän mutisi. ”Hienoa, sinäkin voit mennä.”
Täplätassu nyökkäsi ja tassutti ulos pesästä aukiolle. Vahvan yrttien tuoksun jälkeen taitis ulkoilma tuoksui ihanalta. Hän veti syvään henkeä ja loikki aukion poikki tuoresaaliskasalle. Napattuaan hiiren hän tassutti sen kanssa Marjatassun luo, joka istui oppilaidne pesän edustalla syömässä omaa saalistaan.
”Oli mukava harjoitella kanssasi”, Marjatassu naukui.
”Samat sanat”, Täplätassu vastasi.
”Toivottavasti voimme toistekin harjoitella yhdessä”, Marjatassu, ahmaisi viimeiset rippeet oravastaan, nuolaisi huuliaan ja nousi ylös. ”Nyt minä taidan mennä lepäämään. Nähdään myöhemmin!”
”Nähdään”, Täplätassu huokaisi väsyneesti ja söi oman hiirensä loppuun puoliunessa.

//yhtäkkiä hirvee inspi kirjottaa Täplätassulla :) nyt pitää kirjotella niin, että saan sen soturiks...

Kuinka monta kp:ta muuten on se raja soturiksi pääsemisessä, kun yritin sitä selvittää, mutta se on tuolla hiukan epäselvästi, kun ensimmäisessä kohdassa lukee, että 0-150 kp: olet oppilas tai pentu (jolloin sain sen käsityksen, että 150 kp:ta riittää soturiksi pääsyyn), mutta toisessa kohdassa sanotaan, että 220 kp: pääset soturiksi, niin kumpi näistä nyt on se raja?
Vastaus:Pitkä hieno tarina. Jännä kuviteltu lumikaveri, ja taidettiin tosiaan taisteluharjoituksissa innostua liikaa... En huomannut mitään toistuvia kirjoitusvirheitä.

En tiedä johtuuko illalla lukemisesta vai mistä, mutta ehkä vähän vähempikin olisi riittänyt, näistä irtonaisista tapahtumista (yöseikkailu ja taisteluharjoitus) olisi saanut kaksi erillistäkin tarinaa. Mielipidekysymyksiä, ei tarvitse huomioida jos ei ole samaa mieltä eikä tietenkään vaikuta arvosteluun :)

Saat 40 kp

- Phi