--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Hämäräpentu, Jokiklaani
28.02.2016 17:12
Tarkkailin keskittyneesti Huomenkukan häntää. Se olisi mainio hyökkäyksen kohde. Olin jo loikkaamassa, kun Huomenkukka vetäisi häntänsä pois. Ensin luulin, että sijaisemoni oli huomannut minut, mutta sitten huomasin, että naaras oli sikeässä unessa. Liutin kynteni raivoisasti sähisten ulos. Minua raivostutti, sillä olihan minulta juuri viety hyökkäyksen kohde!
"Mikäs nyt tuli?" kuulin erään kuningattaren Valkokukan kysyvän. Käännähdin naarasta päin siniset silmäni kiukusta leiskuen.
"Huomenkukka pilaa minun mahdollisuuteni tulla taitavaksi taistelijaksi tai metsästäjäksi!" sähisin kiukkuisestija viuhdoin hännälläni ilmaa. Valkokukka naurahti. Kaikki pentutarhassa olivat tottuneet siihen, että minä olin oikea pyörremyrsky välillä, mutta minkäs minä sille mahdoin, että vanhempani kuolivat ihan ennenaikaisesti.
"Mikä naurattaa?" kysyin vihaisesti. Valkokukka vain hymyili.
"Kerro!" tivasin uudestaan. Juuri kun Valkokukka oli vastaamassa, sijaisemoni Huomenkukan ääni kuului takaa päin.
"Mitäs täällä metelöidään?" hän kysyi huvittuneen kuuloisena.
"Hämäräpentu yritti ottaa häntäsi hengiltä, mutta epäonnistui, nyt hän on kiukkuinen", Valkokukka kehräsi huvittuneena.
"En minä epäonnistunut!" kiljaisin närkästyneenä. Huomenkukkhan oli vetäissyt häntänsä pois.
"Sinä vedit häntäsi pois", tuhahdin Huomenkukalle. Naaras hymyili viattomasti.
"Kävi siis vain huono tuuri, ei siitä kannata myrskyä nostaa", Huomekukka naukaisi lempeästi. olin asiasta hieman eri mieltä.
"Kannattaapas!" ilmoitin loukkaantuneena. Valkokukka katsoi omituisesti Huomenkukkaan. Jotenkin vihjailevasti.
"Sinähän se nyt nostat myrskyn jokaisesta asiasta", Huomenkukka kehräsi. Siristin kiukkuisesti silmiäni ja niiskautin nenääni.
"Minkä minä sille voin?" kysyin nenäkkäästi. Huomenkukka huokaisi.
"No, ehkä se sitten ei ole sinun vikasi", hän huokaisi ja nousi seisomaan.
"Onko teillä nälkä, voin käydä hakemassa tuoresaalista", Huomenkukka tarjoutui.
"Älä yritäkään paeta, minulla on asiat selvittämättä kanssasi", sähisin kiukkuisesti Huomenkukalle. Kuningatar hymähti vähäsen.
"No annapa kuulua", Huomenkukka naukui jotenkin todella ärsyttävästi.
"Veditkö häntäsi tahallasi pois?" tivasin heti. Huomenkukka pyöritteli silmiään. Katsoin häneen odottavasti.
"Minähän olin sikeässä unessa", kuningatar naukaisi.
"Siis et?" varmistin vielä.
"En tietenkään, höpsö", Huomenkukka kehräsi, ja livahti ulos pesästä.
"En ole höpsö!" kiljui hänen peräänsä. Valkokukka naurahti takanani.
"Noh, jotkut ovat asiasta ehkä aavistuksen eri mieltä", hän naukui naurua pidätellen.
"Niin, kuten sinä vai?" kysyin loukkaantuneesti.
"Olet sinä ihan hyvällä tavalla höpsö", Valkokukka selitti.
"Ai jaha", vastasin kylmästi ja marssin ulos. Leirissä oli täysi tuhina. Katselin kiinnostuneena ympärilleni. Katseeni osui Huomenkukkaan, joka oli jumittunut keskustelemaan jonkun kissan kanssa. Kohautin vaistomaisesti lapojani, ja jatkoin leirin tutkimista. Huomenkukka tassutti rinnalleni.
"Maista tästä myyrää", kuningatar kehotti. Pudistin vihaisesti päätäni.
"En maista, sanoin nyreästi. Huomenkukka huokaisi hiljaa, ja pujahti takaisin pentutarhaan. Samassa minua rupesi kaduttamaan. En onnistunut koskaan olemaan hyvällä tuulella. En sitten koskaan.
#Ehkä vielä joku päivä minä onnistun. Joku päivä...#

//Mun ensitarinat on vaina vähän tälläsiä jänniä xD
Vastaus:Miliana erosi, joten jätän tämän tarinan tarkistamatta.

Murmeli Vyp

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Hopeapentu/-tassu, Varjoklaani
25.02.2016 14:27
Hopeapentu istui pentutarhan ulkopuolella ja katseli kun lumi satoi hitaasti taivaalta. Hiutaleet olivat isoja ja pehmeitä, ja niitä oli kiva katsella. Taivas jolta ne tippui, oli suhteellisen kirkas lehtikadon aikana. Klaani oli tullut takaisin taistelusta, mutta siitä ei puhuttu mitään. Hopeapentu oli kuullut vain että he olivat hävinneet Tuuliklaanin kanssa. Miksi Varjoklaani oli taistellut Tuuliklaanin kanssa? Ja miten Varjoklaani oli muka hävinnyt?! Varjoklaania ei voita! Taaempana kaikui Omenapennun ja Konnapennun ääniä. He siis leikkivät. Hopeapentu käänsi päätään, jotta näkisi mitä nämä tekivät. Taas soturi leikkejä. Hopeapentua ei haluttanut mennä mukaan, vaikka joskus Konnapentu vilkaisi tämän suuntaan kysyvästi. Hopeapentu kääntyi taas eteenpäin ja nousi ylös. Hän kulki ympäri leiriä ja tutki mitä siellä tehtiin. Kun tämä oli muurin kohdalla, josta oli karannut joskus. Hän nuuski hieman varmistaakseen, että kukaan ei ollut huomannut reikää. Muutama kerran hän oli ollut jäädä kiinni, mutta oli päässyt livahtamaan tilanteesta selityksillä. Hopeapentu oli hypätä ilmaan, kun klaanipäälilön huuto raikui leirissä. Hopeapentu mulkaisi taakseen vihasta, kun oli säikäyttänyt tämän. Kissoja alkoi tulla pesistä ja kokoontua päällikön luo. Hopeapentu itsekin päätti mennä kissa joukon taakse kuuntelemaan. Omenapentu ja Konnapentu luikkivat Hopeapennun luo ja Unikonvarsi laahusti näiden perässä joukkoon. Varjoklaanin päällikkö Revontulitähti katseli kissoja ja tutki näitä katsellaan, kuin etsien jotain. Pian tämä kuitenkin huomasi Hopeapennun ja lopetti tutkimisen.

  "Eräs pentu on valmis tulemaan soturioppilaaksi", päällikön sanat kaikuivat kissojen joukossa. 
  "Hopeapentu, tulisitko eteenpäin", tämä jatkoi ja Hopeapentu tunsi jännityksen hyökkäävän tämän kehoon. Hän nousi ja lähti hitaasti mutta ryhdikkäästi kulkemaan kissajoukon läpi, jotka tekivät tälle tietä. Hopeapentu pysähtyi päällikön eteen ja nopeasti kumarsi tälle kunnioittavasti. Revontulitähti aloitti:
  "Hopeapentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja sinusta on aika tulla soturioppilas". Jännitys vain kasvoi Hopeapennun sisällä, mutta hän oli ylpeä, että pääsisi vihdoin oppilaaksi. 
  "Tästä päivästä siihen päivään saakka kun ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan nimellä Hopeatassu. Mestariksesi tulee Aamupilvi", päällikkö jatkoi ja siirsi katseensa Hopeatassusta Aamupilveen, joka tassutti ylpeänä kissajoukon läpi. 
  "-Aamupilvi, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet osoittanut olevasi uskollinen ja älykäs ja oletan sinun opettavan kaiken, mitä tiedät tälle oppilaalle". Hopeatassu ja Aamupilvi koskettavat toistensa kuonoja ja sivusilmällä Hopeatassu näki Omenapennun ja Konnapennun kateelliset ilmeet. Se oli Hopeatassusta huvittavaa. 
  "Hopeatassu! Hopeatassu!" Kaikui kissojen äänet ja Hopeatassu oli hyvin ylpeä itsestään. Kissat lähtivät takaisin pesiinsä ja Hopeatassu lähti katsomaan oppilaiden pesää. Aamupilven ääni kuitenkin keskeytti tämän matkan.
  "Tule piikkiherne tunnelille auringon nousun aikaan. Lähdemme kiertämään reviirin", tuo ilmoitti iloisena ja lähti kun Hopeatassu oli nyökännyt ymmärtäneensä. Sitten tuli Unikonvarsi, joka iloisesti onnitteli tätä. Omenapentu ja Konnapentu laahustivat perässä ja mulkoilivat kateudesta Hopeatassua.
  "Onnittelut Hopeatassu!" Unikonvarsi kajautti ja nuolaisi tätä otsaan. 
  "Joo. Onnittelut..." Omenapentu naukaisi vaisusti. Tämän äänestä erotti selvästi kateuden. Konnapentu taas hymyili Hopeatassulle, vaikka selvästikin tunsi kateuden. Vähänajan keskustelun jälkeen, nämä lähtivät takaisin pentutarhalle. Hopeatassu taas meni iloisena oppilaiden pesään.

Yöllä Hopeatassu näki unta, että oli saalistamassa lumisessa maisemassa. Lumi kimmelsi kauniisti kuun valossa, eikä muita jälkiä näkynyt. Ympärillä oli puita, joiden oksilla oli puhdasta lunta. Yhdeltä oksalta tippui lunta Hopeatassun selkään ja tämä hyppäsi kauemmas ja sähisi lumipaakulle, joka oli tippunut. Hopeatassun korvan vierestä kulki hento tuuli. Hän tunsi sen tuulahduksen. Maassa näkyi yhtäkkiä yhdet jäljet. Hän lähti uteliaana tuulen vireen mukaan, eikä pysähtynyt ennen kuin pääsi jollekin jyrkänteen reunalle. Hän katsoi ylös ja näki vielä korkeamman jyrkänteen, jonka päässä hohti jokin. Hopeatassu lähti vaivihkaa kiipeämään jyrkkää rinnettä ja oli pudota, jos ei olisi löytänyt tukevaa askelsijaa. Huipulla Hopeatassu oli uupunut ja hengästynyt ja alkoi tasata hengitystään, kun lumen narskunta keskeytti hänet. Se oli hän. Kultaa hohtava kissa, joka oli ollut hänen unessaan vähä aika sitten. 
  "Sinä siis tulit", tuo sanoi Hopeatassulle ja hymyili, "Pelkäsin jo että et".
  "Sinä taas. Oliko sinulla jotain tärkeääkin asiaa sitten?" Hopeatassu kysyi hengästyneenä.
  "Ei oikeastaan. Halusin vain nähdä sinut", tuo selitti, "pyydän vielä anteeksi sitä viimekertaista. Minä vain tulin ja hyökkäsin". Kultaisen kissan turkki hohti kaunista hehkua. Jopa tämän silmät olivat kultaiset. Sitten Hopeatassu huomasi jotain. Hän itse hohti hopeaa hehkua. 

Kuu loisti kirkkaasti tummalla taivaalla ja valaisi lumisen maan, kun hopeinen ja kultainen kissa katselivat toisiaan. Hopea hieman hämmentyneenä ja kultainen iloisena. 
  "Olet jo oppilas! Se kävi nopeaa! Ehkä ei tarvitsekaan odottaa niin kauaa kuin luulin", uros hihkaisi ja nousi tassuilleen. 
  "Mitä tarkoitat?" Hopeatassu kysyi tuolta uteliaan hämmentyneenä. Kaikki hänestä oli hämmentävää.
  "Sitä että...", kissa aloitti, "öh.. En oikeastaan tiedä itsekkään", tuo jatkoi hermostuneen kuuloisena, mutta edelleen hilpeänä. Hopeatassu ei voinut ymmärtää yhtään mitään ja luovutti ajatuksesta, että voisi ymmärtää.
  "Kauanko ajattelit vielä ilmestyväsi uniini?" Hopeatassu kysyi ärtyneenä ja mulkoili tätä. Hän ei vain voinut ymmärtää, miten tuo ei tiennyt sitä, mitä oikein tapahtuu.
Kultainen kissa hätkähti ja luimisti korviaan alentuakseen.
  "En- en aikonut.... En aikonut ilmestyä paljoa. Lopettaisin kun tapaisimme oikeasti", tuo sopersi  hätääntyneesti, syyllisellä äänensävyllä. Hopeapentu ei edelleenkään käsittänyt tuon kissan käytöstä, mutta hänestä se oli söpöä ja tunsi nyt itsekin syyllisyyttä, puhuessaan noin. Hän meni uroksen luo ja istuutui tämän viereen. Hän painoi kehonsa tämän kehoa vasten ja kehräsi. Kultainen kissa vain hätkähti, mutta sitten kehräsi myös ja antoi Hopeatassun nojata tähän. Hän laski päänsä tämän pään päälle. 
  "Mikä on nimesi?" Tuo kysyi Hopeatassulta.
  "Olen Hopeatassu", naaras ilmoitti hilpeästi, "entä sinun?"
  "Olen K-". 

Hopeatassu hyppäsi pystyyn ja katsoi ympärilleen etsien syyllistä herättämiseensä. Hän näki Kipinätassun, joka tuijotti tätä oudoksuvasti.
  "Ai anteeksi. Säikäytinkö?" tuo kysyi pää kallellaan.
  "Et toki. Kiitos että herätit. Pitää mennä Aamupilven luo", Hopeatassu kiitti kohteliaasti ja lähti pesän suuaukolle.
  "Eipä kestä", tuo vastasi ja hymyili ja lähti myös aukolle. Hopeatassu venytteli hieman. Kun oli päässyt ulos ja näki Aamupilven leirin sisäänkäynnillä. Hopeatassu kulki nopeaa tämän luo ja tervehti mestariaan. 
  "Valmis lähtemään?" Tuo kysyi hymyillen ja Hopeatassu nyökkäsi. Aamupilvi meni ensin ja jäi odottamaan Hopeatassua ulkopuolelle. Hopeatassu ei voinut uskoa että oli lähtemässä leiristä. Tällä kertaa hän sai mennä, eikä karannut, kenenkään tietämättä. Ulkopuolella oli silmän kantamattomiin lunta, jossa näkyi partion jälkiä. Aamupilvi heilautti häntäänsä merkiksi että lähtisivät ja lähti hölkäten suoraan eteenpäin. Hopeatassu viiletti perään ja puhkesi innosta nähdä klaanin reviirit.

Vastaus:Mukava tarina, sopivasti kuvailua ja myös vuoropuhelua. Muutaman kirjoitusvirheen huomasin, muttei mitään suurempaa.
Yksi asia häiritsi hiukan enemmän. Käytit kultaisesta kissasta sanaa uros, yleensä kissoista käytetään sanaa kolli.

Sitten kp:t. Saat 22 kp:ta.

Murmeli Vyp

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Täplätassu, Myrskyklaani
25.02.2016 07:36
Kylmä viima puhalsi vasten Täplätassun kasvoja. Hän kahlasi lumessa eteenpäin, näkemättä hännänmittaakaan eteensä lumimyrskyn takia. Edempää kuului taistelun huutoja. Täplätassu pysähtyi hetkeksi, mutta kylmä viima tavoitti hänet heti ja hänen oli pakko jatkaa matkaa.
"Täplätassu", hän kuuli lempeän äänen.
Täplätassu käännähti ympäri, muttei nähnyt ketään.
"Kuka sinä olet?" Täplätassu kysyi. "Näyttäydy!"
Täplätassu tähyili ympärilleen. Vieläkään ei näkynyt ketään.
"Olen tässä", ääni kuiskasi.
Täplätassu käännähti ja hänen edessään seisoi kaunis kissa. Kauniimpi kuin kukaan hänen koskaan näkemänsä. Naaraan turkki oli valkoinen ja siinä oli hopeanharmaita täpliä. Hänen silmänsä olivat vaaleansiniset.
"Olen Jääkukka" naaras sanoi.
"Miksi tulit tänne?" Täplätassu nauki epäluuloisesti.
"Samaa voisin kysyä sinulta", Jääkukka vastasi.
Täplätassu oli hetken hiljaa. Ei hän tiennyt itsekään miksi oli tullut. Mutta hän tiesi olevansa menossa sinne, mistä taistelun äänet kantautuivat. Jääkukka istuutui hänen eteensä ja kietoi häntänsä käpäliensä ympärille.
"Minun pitää mennä", Täplätassu naukui ja lähti kävelemään Jääkukan ohitse.
Jääkukka nousi ja seurasi Täplätassua. Täplätassu pyrähti juoksuun ja juoksi halki lumisen metsän. Lumimyrsky oli laantunut, mutta lunta oli tullut monta ketunmittaa lisää. Täplätassu upposi hankeen joka loikan jälkeen, mikä hidasti hänen matkantekoaan paljon. Jääkukka saavutti hänet pian, loikkien ketterästi lumen päällä. Vasta silloin Täplätassu huomasi tähdet, jotka kimaltelivat hänen turkillaan kuin lumihanki auringonpaisteessa. Taistelun äänet kantautuivat lähempää. Ulvovat ja sähisevät kissat. Täplätassu otti muutaman askeleen ja pysähtyi sitten notkon reunalle. Alhaalla notkossa hän näki taistelevat kissat. Lumi oli muuttunut punertavaksi ja kuolleita kissoja makasi siellä täällä. Täplätassun katsellessa ruumiiden luo tassutti tähtikissoja. Kissat seisoivat ruumiiden vieressä, kunnes niistä astui esiin kuolleen kissan henki. Tähtikissat johdattivat kuolleet Tähtiklaaaniin, Täplätassu tajusi. Näky oli surullinen, mutta kaunis.
"Verta vuodatetaan monesti turhaan", Jääkukka totesi.
"Miten sinä kuolit?" Täplätassu kysyi.
"Samankaltaisessa turhassa taistelussa", Jääkukka vastasi.
Heitä kohti notkon pohjalta tassutti kaksi kissaa, joiden turkeilla kimalteli tähdet.
"Täplätassu", sysimusta kolli naukaisi. "Harkitse tarkkaan, mitä toivot."
Pienempi harmaasävyinen kolli, joka tassutti toisen perässä nyökkäsi.
"Minä olen Sumutassu ja kuolin äskeisessä taistelussa", kolli naukui.
Täplätassu katsoi kauhuissaan taistelua. Sumutassu oli suunnilleen hänen ikäisensä.
"Taisteluunhan sinäkin halusit", musta kolli jatkoi.
"Hän on Salamatähti", Jääkukka heilautti häntäänsä kollia kohti.
Täplätassu katsoi Salamatähteä, Jääkukkaa ja Sumutassua. Tähtiklaanin kissoja. Jääkukka ja Sumutassu molemmat kuolleet liian aikaisi taistelussa. Salamatähdestä hän ei tiennyt.
"Meidän lienee aika päästää hänet nyt", Salamatähti naukui.
Jääkukka nyökkäsi.
"Saata hänet takaisin. Hän ei saa eksyä tänne" Sumutassu kimitti.
"Aivan", Salamatähti totesi. "Ei ole hänen aikansa vielä liittyä joukkoomme."
Silloin Täplätassu tajusi Jääkukan tuoneen hänet Tähtiklaanin reviirille. Todennäköisesti osoittamaan, että hänen surunsa, siitä, ettei ollut päässyt taisteluun oli turhaa ja, että hänen pitäisi ennemminkin olla tyytyväinen, siitä, että varmasti sai elää tämänkin taistelun jälkeen. Jääkukka lähti johdattamaan Täplätassua pois notkon reunalta, takaisin syvemmälle metsään.
"Tapaammeko me vielä joskus?" Täplätassu kysyi heidän kävellessään.
"Ehkäpä", Jääkukka naukui.
Täplätassu katseli kaunista naarasta, joka kulki hänen rinnallaan. Naarasta, joka oli kuollut taistelussa. Naarasta, joka ei ollut saanut elää niin pitkään kuin hänen olisi kuulunut. Naarasta, joka kulki nyt Tähtiklaanin riveissä.
"Oletko sinä onnellinen?" Täplätassu kysyi.
Jääkukka katsahti häneen.
"Alkuun, olin masentunut. Olin vihainen siitä, että minulta oli riistetty elämä. Mutta ajan myötä olen oppinut viihtymään Tähtiklaanissa", Jääkukka naukui. "Oma kuolemani sai minut ymmärtämään, miten julmia ja raakoja taistelut ovat. Tajusin itse tappaneeni monia samalla tavalla."
Täplätassu värähti ajatuksesta. Hän ei voisi ikinä tappaa ketään enää tämän kokemuksen jälkeen. Jääkukka pysähtyi.
"Meidän on aika heittää hyvästit", hän sanoi.
Täplätassu nyökkäsi vastahakoisesti. Hän piti Jääkukasta. Jääkukka muistuttui häntä hänen emostaan. Emosta jota hän ei ollut saanut kauaa tuntea.
"Emmekö me enää tapaa?" hän kysyi.
"Maailma on suuri paikka, mutta toisaalta kovin pieni", Jääkukka vastasi. "Ehkä joskus kohtaamme vielä pikkuiseni. Ehkä joskus."
Täplätassu takertui niihin sanoihin ja Jääkukan ääneen.

Täplätassun silmät rävähtivät auki. Lumi tuntui kylmältä hänen allaan ja hänen turkkinsa oli märkä. Hän nousi ylös ja ravisteli lunta turkistaan. Milli, Koivuruska ja Kirkassydän istuivat edelleen leirin sisäänkäynnillä. Millin sanat olivat lohduttaneet hiukan, mutta Jääkukan, Salamatähden ja Sumutassun tapaamisen jälkeen hän oli varma siitä, että oli parempi odottaa leirissä taistelun ajan.
"Ehkä joskus", Täplätassu kuiskasi.
Hän tassutti soturien luo leirin sisäänkäynnille.
"Nukuitko hyvin?" Koivuruska kysyi ystävällisesti.
Täplätassu nyökkäsi.
"Tuntuuko jo paremmalta?" Kirkassydän kysyi.
"Tuntuu", Täplätassu vastasi.
Hän istuutui Kirkassydämen viereen ja katseli taivaalle. Siellä jossakin Jääkukka oli odottamassa päivää jolloin Täplätassun aika koittaisi liittyä Tähtiklaaniin.
#Kyllä me vielä tapaamme. Minä pidän siitä huolen.# Täplätassu päätti. #Me tapaamme.#
"Ehkä joskus", Jääkukan ääni kuiskasi hänen mielessään.
"Ehkä joskus."

//päätin kokeilla kirjottaa hän-kertojalla vaihteeksi
Vastaus:Hän-kertoja sopi hyvin tarinaan, en huomannut että olisit lipsunut toiseen persoonamuotoon kertaakaan. Tarina jatkoi hyvin edellistä tarinaa. Mielenkiintoista, että Tähtiklaani näytti Täplätassulle näyn, yleensähän Tähtiklaani puhuu vain parantajille ja päälliköille ja sen antamia unia pitää tulkita, ne eivät ole selviä. Mutta hyvä tarina taas kerran, paikoittain oli mukavaa kuvailua ja alan pitää Täplätassusta aina vain enemmän :D En löytänyt taaskaan kuin muutaman virheen, nekin varmaan pelkkiä huolimattomuusvirheitä. Tarinan loppu jätti mukavan tunnelman, tuo kohta:
~
"Ehkä joskus", Jääkukan ääni kuiskasi hänen mielessään.
"Ehkä joskus."
~
Saat 18 kp:ta

Nef

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Täplätassu, Myrskyklaani
23.02.2016 06:56
Tassuttelin levottomana ympäri aukiota. Olin yksi niistä harvoista, ketkä oli jätetty vartioimaan leiriä ja pentuja sekä klaaninvanhimpia. Huokaisin. Tiesin kyllä, miksi minut oli jätetty leiriin. Olin ollut vasta vähän aikaa oppilaana ja en osannut vielä taistella. Olisin vain kokeneempien soturien tiellä ja minusta olisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Potkaisin turhautuneena lumikokkaretta. Vaahtokukka ja Sumutassu hääräilivät parantajan pesällä, valmistellen yrttejä kotiin palaavien kissojen mahdollisille vammoille. Koivuruska istui piikkihernetunneli suulla Millin ja Kirkassydämen kanssa.
"Täplätassu!" Kirkassydän huusi.
Kohotin katseeni maasta. Kirkassydän heilautti häntäänsä ja loikin heidän luokseen.
”Oliko jotain asiaa?” kysyin, ehkä liiankin tylysti.
Kirkassydän katsoi minua kummastuneena ja naukui sitten:
”Ajattelin vain, että sinun olisi ehkä mukavampi odottaa täällä meidän kanssamme, kuin yksin.”
Huokaisin. Olisin mieluummin ollut yksin.
”Mikä sinun on?” Koivuruska kysyi.
”Ei mikään”, jupisin ja loikin takaisin aukion keskustaa kohti.
”Täplätassu!” kuulin Kirkassydämen huudahtavan, mutten välittänyt.
*Haluan olla yksin! Eivätkö he voi ymmärtää sitä?* Tunsin kevyen töytäisyn lavassani. Käännähdin ympäri odottaen näkeväni Kirkassydämen. Vieressäni ei kuitenkaan seisonut Kirkassydän vaan Kuurapentu. Hän tuijotti minua kirkkailla silmillään.
”Voitko leikkiä meidän kanssa?” Kuurapentu naukui.
Huomasin pentutarhan oviaukosta kurkistavan viisi muuta pikkuista pentua. He olivat ilmeisesti lähettäneet Kuurapennun kysymään. Melkein jo vastasin, että en, mutta suloisten pentujen viattomille naamoille, en voinut sanoa ei.
”Hyvä on vähän aikaa”, huokaisin.
Pennut loikkivat pentutarhalta luokseni ja hyppivät päälläni huutaen. Kieriskelin maassa muka alistettuna ja pennut hihkuivat riemusta.

Istuin aukion keskellä sukimassa turkkiani. Pentujen oli pitänyt mennä syömään ja lepäämään, joten oli päässyt pois heidän leikeistään. Huokaisin taas. En oikastaan itsekään tiennyt, miksi olin niin surullinen siitä, etten ollut päässyt taisteluun. Sehän oli vain vaaroja täynnä. Silti minusta tuntui pahalta, että olin joutunut jäämään leiriin, muka todella tärkeään tehtävään. Milli tassutti luokseni ja istahti viereeni.
”Hei”, hän naukaisi.
Murahdin vastaukseksi.
”Älä ole niin masentunut”, Milli sanoi.
Käänsin katseeni häneen. Hyvähän hänen oli sanoa. Hän oli kotikisu. Ei mikään ihme, ettei hän kaivannut taisteluihin. Ei, sanoin itselleni, hän ei ole kotikisu enää. Hän liittyi klaanikn ja hylkäsi kotikisun elämän.
”Pääset vielä moneen taisteluun elämäsi aikana”, hän jatkoi.
Myönsin vastahakoisesti, etä se oli totta. Soturihan minusta oli tulossa. Ehtisin varmaan kyllästyä taisteluihin ennen kuin kuolisin tai siirtyisin klaaninvanhimpiin.
”Yritä muistaa se”, Milli naukaisi ja laski häntänsä lavalleni.
Olin kiitollinen Millille. Hän osasi lohduttaa minua oikein. Oloni oli heti paljon parempi.
”Kuka tietää, mitä sinusta vielä tulee. Kenties meillä on jonain päivä päällikkönä Täplätähti. Tai sitten saat rakastavan kumppanin ja monta suloista pentua”, Milli otti häntänsä lavaltani, nousi ylös ja kääntyi mennäkseen takaisin leirin sisäänkäynnille.
”Odota”, huusin hänen peräänsä.
Hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua.
”Kiitos”, nau’uin. ”Minulla on nyt paljon parempi olo.”
”Ole hyvä”, Milli vastasi. ”Meidän klaanitovereiden pitää auttaa ja tukea toisiamme suurissa ja pienissä hädissä.”
Sitten hän tassutti takaisin Koivuruskan ja Kirkassydämen luo.
Vastaus:Lyhyt mutta todella kiva tarina, oli mukavaa lukea tämä pätkä ennen kokeisiin lukua :D Täplätassu vaikuttaa tutustumisen arvoiselta persoonlta, tykkään, tykkään todellakin. Huomasin muutaman pienen kirjoitusvirheen, mutta oikeinkirjoitus taisi olla aikalailla kunnossa. Saatanpa ilmestyä jatkossakin tarinoitasi kommentoimaan :D Tässä ei nyt tapahtunut kovin paljoa, mutta aihe oli hyvä ja lopussa se ongelmakin tuntui hieman hellittävän ja ratkeavan. Jatka samaan malliin! Olet hyvä kirjoittaja ja vaikuttaa siltä, että sinusta voisi tulla vieläkin parempi :D
Saat 16 kp:ta

Nef

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Hopeapentu, Varjoklaani
20.02.2016 13:28
Terävä ja jäinen lumi paiskautui suoraan kohti Hopeapennun naamaa, kun tämä kulki hitaasti kovan lumimyrskyn läpi. Eteensä näki vain ketunmitan. Tuuli ulisi hänen korvissaan eikä antanut armoa, kun yritti kaataa tämän ja haudata lumen alle. Kova pakkanen puri ja vihloi, kun hän raahautui lumen halki. Hopeapentu ei kuitenkaan halunnut antaa periksi, vaan halusi löytää sen mitä etsi. Hän oli silti heikko. Kauempaa hän kuuli kissojen ulvahduksia ja taistelun ääniä. Nopeasti hän vilkaisi taakseen, mutta ainoa asia jonka hän näki, oli lunta. Hän halusi pysyä kaukana taistelevista kissoista, mutta tiesi että hänen täytyi taistella joskus. Kesken hänen syvän miettimisen, kova puuska kulki suoraan hänen kohdaltaan ja riepotteli tätä, kunnes tämä kaatui. Hopeapentu nousi nopeasti takaisin ylös ja lähti juoksemaan katsomatta, mihin oli menossa. Hänen tassuihinsa alkoi sattua kylmyydestä ja hänen oli pakko hidastaa. Hopeapentu ei voinut muuta kuin pysähtyä ja antaa itsensä myrskyn armoille. Kuitenkin pian, Hopeapentu kuuli jotain takaansa. Kuinka joku lähestyi häntä lumen halki.
"Käänny ja taistele!" kuului huuto hänen takaansa ja kuinka kynnet osuivat lunta vasten.
"Miksi minun pitäisi", Hopeapentu vastasi, mutta ei kääntynyt.
"Koska sinun pitää! Nyt käänny!" Kissa sähisi ja tuli lähemmäs. Hopeapentu kääntyi ja siinä samassa kultainen kissa hyppäsi hänen kimppuunsa. Kultainen kissa oli heti niskan päällä ja pakottanut tämän maahan. Hopeapentu luuli olevansa mennyttä, mutta siinä samassa, hän tunsi itsensä voimakkaaksi. Kultainen kissa vain kehräsi helppoa voittoaan, kun Hopeapentu kierähti tuon ulottumattomista ja syöksyi tämän kimppuun. Raivokkaasti Hopeapentu ja kultainen kissa taistelivat armotta, kun myrsky edelleen raivosi heidän ympärillään. Lumi jossa he kierivät, värjäytyi punaiseksi, mitä enemmän he taistelivat. Jonkin ajan päästä, he katsoivat toisiaan raivoisasti, ja sähisivät toisilleen. Äkkiä kultainen kissa kumminkin istuutui ja vain katsoi Hopeapentua.
"Olet vahva", tuo naukui ja hymyili Hopeapennulle.
"Sinäkin", Hopeapentu vastasi ja istuutui myös. Hän oli hämmentynyt kultaisen kissan käytöksestä.
"Kuule hopeinen kissa. Toivon että tapaisimme myös toiste", kultainen kissa naukaisi.
"Ehkä jonain päivänä", Hopeapentu vastasi hämmentyneenä.
"Mutta muista. Älä anna periksi. Se ei vie sinua minnekään. Jos luovutat, emme ehkä tapaa ollenkaan", kultainen kissa totesi ja nousi ylös. Edelleen hämmentyneenä Hopeapentu kuuli kauempaa edelleen kissojen ääniä ja pian Hopeapentu kuuli tutulta tuntuvan rääkäisyn ja siinä samassa, sankka luminen tuulen puuska kulki heidän välistään ja kultainen kissa katosi.
"Hei, älä lähde viel-", Hopeapentu huusi, mutta ei kerennyt, kun kultainen kissa oli jo mennyt. "Älä luovuta", oli tuo kissa kertonut. Mutta miksi. Ei hän tietenkään olisi luovuttanut. Sitten kuin salama, Hopeapentu pinkaisi juoksuun kohti taistelun ääniä. Lumi vain sakeni, eikä eteen nähnyt kuin ketun mitan. Valkoinen naaras juoksi hankien ja tuulen läpi, lähemmäs ja lähemmäs. Mitä lähemmäs hän juoksi, sitä kovempaa äänet kuuluivat ja sitä kamalammalta kuvat Hopeapennun päässä näyttivät. Häntä alkoi pelottaa ja hän halusi kääntyä pois ja paeta. Hän hidasti askeleitaan ja katsoi taistelun suuntaan. Hopeapentu pysähtyi kokonaan. Hän vain tuijotti pelokkaasti suuntaan, johon oli juuri juossut. Hän halusi luovuttaa. Kultainen kissa käski hänen olla luovuttamatta, mutta se ei ollut helppoa. Hopeapentu alkoi perääntyä. Silloin hellä tuulenvire puhalsi Hopeapennun korvien vierestä ja hän tunsi lämmön lavassaan, johon oli saanut viillon äskeisessä taistelussa. Hopeapentu tiesi heti mitä tehdä. Hän lähti hurjaan juoksuun kohti taistelua ja oli juuri hyppäämästä jonkun päälle, kun hän kuuli kuiskauksen.
"Pystyt kaikkeen".

Hopeapentu hyppäsi äkkiä pystyyn ja katseli ympärilleen. Hän oli taas pentutarhassa ja muut nukkuivat vielä. Ainakin täällä oli lämpimämpää kuin...
"Hetkinen... Oliko se vain unta?" Hopeapentu mietti ja istuutui alas hämmentyneenä.
"Se... Se tuntui niin todelta" hän toisti mielessään ja katsoi itseään. Ei yhtään taistelu haavaa, joita oli saanut.
"Se siis oli vain unta" Hopeapentu mietti, kun hän kuuli Unikonvarren.
"Miksi olet hereillä? Onko jokin vialla?" tuo kysyi Hopeapennulta huolestuneena, joka vain pudisti päätään.
"Olen kunnossa. Ei huolta. Voinko mennä ulos?" Hopeapentu kysyi Unikonvarrelta, joka näytti epäröivän hieman.
"Hyvä on. Mutta ole varovainen. Äläkä aiheuta harmia", tuo naukaisi ja jatkoi nukkumista. Hopeapentu nyökkäsi kohteliaasti ja kipitti suuaukolle. Hän kurkisti ulos ja näki joitain kissoja aukiolla. Hopeapentu meni ulos ja kipitti tuoresaalis kasalle. Hän katseli sitä hieman, otti kiinni sammakosta ja raahasi sen mukanaan pentutarhan viereen. Kylmä viima puhalsi hänen korvissaan, kun hän nuuski sammakkoa. Hän ei voinut ajatella muuta kuin sitä kultaista kissaa, jonka näki unessaan. Ja mitä se tarkoitti että toivoi tapaavansa hänet vielä joskus. Niin kuin. Unessa? Vai oikeasti? Kaikki nämä ajatukset vain hämmensivät Hopeapentua entisestään. Ja se rohkeus ja voima jonka hän oli tuntenut. Mistä se tuli? Ja miksi? Mikä oli saanut hänet tuntemaan sen? Hämmentyneenä Hopeapentu otti palan sammakosta ja katseli taas ympärilleen. Hopeapentu näki päällikön puhumassa jollekulle ja Hopeapentu ei voinut kuin unelmoida, millaista olisi olla päällikkö. Tai sitä millaista olisi olla soturi, tai oppilas. Varapäälliköstä puhumattakaan. Hopeapentu söi sammakon loppuun ja jäi istumaan siihen. Päällikkö ja soturi olivat päättäneet keskustelunsa ja päällikkö meni pesäänsä. Hopeapentu vain huokaisi.
"Haluan vain tietää, mitä se uni tarkoitti..." hän ajatteli ja syventyi siihen ajatukseen. Pian Hopeapentu kumminkin muisti sen kerran kun oli käynyt ulkona ja nähnyt ne kissat. Kun hän tarkemmin ajatteli, ne eivät olleet tuttuja hajuja, jotka hän oli haistanut. Ne eivät kuuluneet Varjoklaanilaiselle ja se sai Hopeapennun enemmän hermostuneeksi. Kaikki nämä ajatukset Hopeapennun päässä vain saivat hänen päänsä pyörimään. Outojen kissojen hajut, kultainen kissa unessa, joka oli tuntunut todelta. Mitä se tarkoitti. Lehtikato oli muutenkin synkkää aikaa, kun ei ollut tuoresaalista. "Kunpa minusta tulisi oppilas pian.... Voisin ehkä yrittää selvittää tätä. Pentuna en saa tehdä mitään..." hän ajatteli ja katsoi maahan surullisesti.
"Hei Hopeapentu! Haluatko tulla leikkimään?" Omenapentu huusi.
"Ilmeisesti muutkin olivat heränneet ja tulleet suoraan ulos." Hopeapentu ajatteli.
"Ihan sama..." hän vastasi hajamielisesti ja Omenapentu katsoi tätä kummallisesti.
"Jokin vialla?" tuo kysyi, vaikka tiesi ettei saisi Hopeapentua kertomaan helposti.
"Ei mikään", Hopeapentu vastasi ja nousi pystyyn.
"Hyvä on. Tulen leikkimään", hän jatkoi ja tassutteli Omenapennun luo. Konnapentu odotti jo heitä ja katsoi kysyvästi tulijoita.
"Mitä leikitään tänään?" Konnapentu kysyi, kun hänen siskonsa mietti.
"Kävisikö että kaksi on sotureita ja yksi on kotikisu?" Omenapentu kysyi heiltä.
"Käy. Kumpi teistä on kotikisu? Konnapentu katsoi heitä, selvästikin päättäen, että oli yksi soturi.
"Omenapentu on kotikisu", Hopeapentu ilmoitti ja hyppäsi Konnapennun puolelle. Omenapentu vain nyrpisti nenäänsä ja alkoi esittää kotikisua. Konnapentu ja Hopeapentu vain nauroivat tämän säälittävälle esitykselle, josta Omenapentu ei ollut mielissään.
"No jos osaatte paremmin, niin olkaa hyvä", tuo naukaisi loukkaantuneesti ja kohotti leukaansa.
"Eivät kotikisut ole noin vaarallisen näköisiä. Eikä ne edes tee tuollaisia juttuja", Konnapentu selitti siskolleen, vaikkei itsekkään selvästikään tiennyt.
"No sinä voitkin sitten varmaan näyttää miten se tehdään!" Omenapentu sähisi ja mulkoili Konnapentua.

Kohta kumminkin klaaniin juoksi joku outo kissa, ilmeisesti toisesta klaanista. Kaikki kolme katsoivat ihmetellen, mitä tapahtuu, kun päällikkö tuli, saapuneen kissan luokse. Outo kissa kertoi päällikölle jotain, mutta kolmikko ei kuullut mitä. Hopeapentu kuuli vain sanoja.
"Jokiklaani... Hyökkää... Myrskyklaani... Apua...".
Revontulitähti heti teki jotain asialle, mutta kolmikko ei nähnyt loppuun, kun Unikonvarsi käski heidät takaisin pesään nopeaa. Omenapentu ja Konnapentu menivät edeltä, mutta Hopeapentu jäi vielä katsomaan suuaukon eteen, mitä tapahtuu. Sotureita ja oppilaita tuli nopeasti aukiolle, ja Revontulitähti ilmoitti jotain, mutta Hopeapentu ei kuullut loppuun koska Unikonvarsi kiskaisi tämän sisälle. Vähän aikaa pesässä oli täysin hiljaista ja vain ulkoa kuului ääniä. Hopeapentu istuutui kärsivällisesti maahan, kun taas Omenapentu ei pysynyt paikoillaan, vaan kierteli levottomasti ympäri pentutarhaa. Hänen veljensä Konnapentu taas istuutui myös maahan, mutta levottomuuden aisti selvästi. Yhtäkkiä Hopeapentu ei kuullut enää mitään ulkoa ja hän puusi lupaa kurkistaa nopeasti ulos. Jostain kumman syystä Unikonvarsi nyökkäsi nopeaa myöntävästi, mutta tuli silti lähemmäs suuaukkoa varmuuden vuoksi. Hopeapentu työnsi päänsä ulos, mutta ei nähnyt melkein mitään muuta kuin tyhjän aukion. Joitakin kissoja oli kyllä jäänyt leiriin, koska mitä jos leiriin hyökkäyksiin jostain oudosta syystä. Hopeapentu veri päänsä takaisin ja jäi istumaan aukon viereen.
"Siellä ei ole melkein ketään enää", hän ilmoitti ja katsoi Unikonvartta kysyvästi. Unikonvarsi vain pudisti päätään, osoittaakseen ettei tiennyt mitään.
"Onko täällä joku taistelu?" Hopeapentu kysyi äkkiä ja Omenapentu sekä Konnapentu alkoivat tuijottamaan tätä hätääntyneesti ja sitten siirsivät katseensa Unikonvarteen.
"Jokin raja kahakka se varmasti vain on. Ei suurempaa", tuo selitti pennuille rauhallisesti, jotka olivat edelleen jännittyneitä. Hopeapentu tuijotti kysyvästi Unikonvartta, mutta antoi asian olla. Tarvittiinko raja kahakkaan todella noin monta? Mikä klaani sai heidät lähtemään? Sitten Hopeapentu sai ajatuksen. Liittyikö hänen unessa jotenkin siihen taisteluun, vai oliko se jotain tulevaisuuden juttuja, kun hän oli oppilas tai soturi. Sitten kaikki aiemmat ajatukset palasivat hänen mieleensä ja se sai hänen hyvin levottomaksi. Konnapentu huomasi tämän, mutta ei kiinnittänyt paljoa huomiota. Unen kultainen kissa. Sen täytyi olla joku joka elää nyt tai on Tähtiklaanissa. Toivottavasti ei Tähtiklaanissa, koska jos he tapaisivat joskus lähi aikoina, se tarkoittaisi että hän kuolisi. Tai että hän näkisi tämän unissaan. Mutta mieluummin Hopeapentu olisi halunnut tavata tämän kissan oikeasti, tai esimerkiksi jossain kokouksessa, jos koskaan pääsisi sellaiseen. Hän mietti myös olisiko kissa ystävä vai vihollinen, vai tulisiko heistä ystävät tai jotain muuta.

//Joo tää on nyt niinku ennen sitä taisteluu
Vastaus:Olipas se salaperäinen tarina! Kukahan tuo kultainen kissa on? Ja miksiköhän se tuli Hopeapennun uneen? Mielenkiintoista nähdä, mitä Hopeapennulle tulee elämänsä aikana tapahtumaan :D

Tarina oli hyvä ja pitkä ja siitä löytyi myös mukavasti kuvailua varsinkin alun lumimyrskystä, Hopeapennun ja tuntemattoman kissan taistelusta sitä ei ollut paljon ja kuvailu väheni loppua kohti mentäessä jonkin verran. Oikeinkirjoitus oli suheellisen hyvässä kunnossa, vaikka pistinkin merkille muutaman jutun, siitä lisää kohta. Hopeapentu vaikuttaa kivalta persoonalta ja on hauskaa päästä lukemaan nuoren neidin elämästä :3

Tarinassasi esiintyi muutama yhdyssanavirhe, joista pidän hyödyllienä huomauttaa:
Tuoresaalis kasa on tuoresaaliskasa,
raja kahakka on rajakahakka,
ketun mitta on ketunmitta
lähi aikoina on lähiaikoina ja
tuulen puuska on tuulenpuuska.
Haluaisin myös muistuttaa, että aivan kuten Suomi kirjoitetaan maana ja valtiona isolla, myös Varjoklaani, Tähtiklaani, Jokiklaani, Tuuliklaani ja Myrskyklaani tulevat isolla (tämän jo osasitkin vähintään yhtä hyvin kuin minäkin, heheh.) Ja aivan kuten Suomessa puhuttu kieli on suomen kieli ja Suomen kansalainen suomalainen, myös esimerkiksi Varjoklaanin kissa on Varjoklaanilaisen sijasta varjoklaanilainen, huomioi PIENI ALKUKIRJAIN. Oho, caps.

Sitten oli muutama satunnainen kirjoitusvirhe, joissa puuttui yksi kirjain, kirjaimet olivat vaihtaneet sanassa paikkaa tai niin edespäin. Niistä ei sen enempää, ne saa karsittua pelkällä tarinan huolellisella tarkistuksella ennen julkaisua. Muista kuitenkin, että sanaan 'itsekään' mahtuu vain yksi k-kirjain, vaikka se saattaakin tuntua hassulta :D Joka tapauksessa suurempi juttu olivat ajatusvirheet, joita tulee tässä.

'Lumi jossa he kierivät, värjäytyi punaiseksi, mitä enemmän he taistelivat.'

Kuulostaisi paremmalta suomenkieleltä, jos sama asia olisi muotoiltu aavistuksen toisella tavalla:
Lumi jossa he kierivät, värjäytyi sitä punaisemmaksi, mitä enemmän he taistelivat.

'Kuitenkin pian, Hopeapentu kuuli jotain takaansa. Kuinka joku lähestyi häntä lumen halki.
"Käänny ja taistele!" kuului huuto hänen takaansa ja kuinka kynnet osuivat lunta vasten.'

a) Ensimmäisen lauseen sanajärjestys on hieman outo eikä pilkkukaan oikein sovi siihen.
b) Seuraava lause taas kuulostaa tönköltä, koska se on aloitettu sanalla "kuinka", eikä se ainakaan minun mielestäni sovi lauseen ensimmäiseksi sanaksi (ellei kyseessä ole sellainen lause kuin esimerkiksi "Kuinka hän saattoi?")
c) Kun tuo kultainen kissa käski Hopeapentua kääntymään ja taistelemaan, on taas käytetty sanoja "kuului" ja "takaa" mikä myös saa tekstin tuntumaan tönköltä ja paikoillaan junnaavalta. Koko ajan toistettiin samaa; kuului takaa, kuinka sitä ja kuinka tätä.
d) ..."ja kuinka kynnet osuivat lunta vasten." Ei oikein saa selville, että mitä kuinka, mitä tapahtuu.

Teksti olisi paremmin muotoiltu esimerkiksi näin:
Hopeapentu kuitenkin kuuli pian takaansa, kuinka joku lähestyi häntä lumen halki.
"Käänny ja taistele!" kajahti ääni hänen selkäpuoleltaan, ja lumi narskui kynsien osuessa sitä vasten.

Konnapentu katsoi heitä, selvästikin päättäen, että oli yksi soturi. ->
Konnapentu katsoi heitä päättäen selvästikin, että oli yksi soturi.

Liittyikö hänen unessa jotenkin siihen taisteluun, vai oliko se jotain tulevaisuuden juttuja, kun hän oli oppilas tai soturi. -> Liittyikö hänen unessa jotenkin siihen taisteluun, vai oliko se jotain tulevaisuuden juttuja, kun hän oli oppilas tai soturi? <- (kysymysmerkki mukaan, lauseessa oli muuten kirjoitusvirheitä näin ohimennen sanoen)

'Hopeapentu kääntyi ja siinä samassa (kultainen kissa) hyppäsi hänen kimppuunsa. (Kultainen kissa) oli heti niskan päällä ja pakottanut tämän maahan. Hopeapentu luuli olevansa mennyttä, mutta siinä samassa, hän tunsi itsensä voimakkaaksi. (Kultainen kissa) vain kehräsi helppoa voittoaan, kun Hopeapentu kierähti tuon ulottumattomista ja syöksyi tämän kimppuun. Raivokkaasti Hopeapentu ja (kultainen kissa) taistelivat armotta..' Kuvaus kultaisesta kissasta toistuu koko ajan, olisiko ollut mahdollista kirjoittaa välillä kissan sukupuolen mukaan "tuntematon naaras/kolli" silmien värin mukaan "vihreä/sini/mikäonkinsilmäinen kissa" jne?

"Koska sinun pitää! Nyt käänny!" Kissa sähisi ja tuli lähemmäs.
Olisi oikein:
"Koska sinun pitää! Nyt käänny!" (k)issa sähisi ja tuli lähemmäs. (Pieni alkukirjain)

No, lopetan tämän tähän ^^ Hyvä tarina.
Saat 40 kp:ta

~Nef

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Korppipentu/-tassu, Varjoklaani
20.02.2016 11:56
>>Tuulenpyörre pyyhälsi puiden takaa, kietoutui hänen hartioilleen ja nauroi hänelle. Se ujelsi hänen korvaansa ja leikitteli harmaalla turkilla. Se oli tuuli. Mutta mikä tuuli? Miksi se puhui hänelle?>>

Harmaa naaraspentu istui lumisella aukealla lyhyt häntä etukäpälille laskettuna ja tuijotti yli ryteikköisen karhunvatukkamuurin, joka ympäröi leiriä joka puolelta. Hän tunsi niskansa jäykistyvän asennossa, jossa oli kallistanut päätään nähdäkseen muurin ylitse sen takana kohoavaan metsään, mutta työnsi epämukavan huomion mielessään taka-alalle voidakseen keskittyä olennaiseen. Pentutarhan pehmeää turkkia pörröttävä ilmavirta toi mukanaan houkuttelevia tuoksuja, jotka kulkeutuivat kissan tummaan kosteanviileään nenään saaden sen värähtämään hienoisesti. Kellanvihreiden silmien katse oli suunnattu suojaavan muurin toisella puolella nouseviin paksurunkoisiin tammipuihin ja havunvihreät pukunsa lehtikatonakin säilyttäviin kuusiin ja mäntyihin, joiden lehvien seasta pilkotti vaaleansininen taivaankansi vinhaa vauhtia kiitävine pilvenriekaleineen. Tarkat korvat liikahtivat napatessaan ilmasta säksättävän äänen ja katse haravoi ympäristöä löytäen lopulta oksistosta pilkottavan harmaanpunertavan turkin ja pörröisen hännän. Tummat, kirkkaat silmät ja tupsukorvat näkyivät hetken eläimen kurkistaessa männyn suojista alhaalla sijaitsevan sotkuisen kasvimuurin takana sijaitsevaan leiriin, ja sitten tuo otus kipitti oksaa pitkin kahahtavien havujen piiloihin. Harmaa kissa ravisteli pehmeää päätään saadakseen korviensa väliin kerääntyneen ohuen lumikerroksen pois ja siristi silmiään tuijottaen keskittyneesti puiden sekaan. Hän kohdisti jokaisen aistinsa villiin luontoon ja antoi niiden kurkottaa yhä syvemmäs, syvemmäs varjoisaan metsään, joka kuului Varjoklaanille. Naaras saattoi melkein tuntea kiitävänsä aistiensa mukana hahmottomana kauas leiristä ja tutkivansa, penkovansa reviiriä kolo kololta kiihtyvällä vauhdilla. Hän haistoi nuo nenäänsä kutittavat oudot mutta miellyttävät tuoksut, kuuli harvasta aluskasvillisuudesta kantautuvan heikon rapinan ja kauempaa tulevan soinnukkaan linnunlaulun, tunsi kasvien hivelyn turkillaan ja joustavan maan polkuanturoidensa alla, havaitsi hienovaraisen erilaisten aistien yhdistelmän verkoston tuomat viestit viiksillään, maistoi hiiren lämpimän maun kielellään ja vaistosi maan alla liikkuvat sokeat kylmät olennot. Mielikuvituksen ja jonkin kummallisen ruumiista irtautumiskokemuksen siivittämänä pentu havaitsi myös jotakin muuta. Hän tunsi sen läsnäolon väreilynä ilmassa, kuuli sen hiljaisen kuiskeen puiden lehvissä. Mutta kun hän teroitti kuuloaan ja tunnusteli ilmapiiriä viiksillään, hän ei erottanut hyminän sanoja. Ne pysyivät juuri ja juuri ulottumattomissa, ja vaikka hän kuinka pinnisteli, hän ei kyennyt tavoittamaan niitä. Aina ne livahtivat karkuun hänen kynsistään sekunti ennen kuin hän sai niistä kiinni, ja ilmapiirin verkostomainen, laaja väreily heikkeni, kun hän yritti tunnustella ja tutkia sitä. Pentu kuitenkin vaistosi, miten se piileskeli pensaiden takana, pyörteili puiden ympärillä, pyyhälsi nurkan takaa ja kietoutui hänen hartioilleen. Se nauroi hänelle ja ujelsi hänen korvaansa. Se ympäröi häntä, laski kieppuvan viittansa hänen ylleen. Se oli tuuli.
"Korppipentu! Leikitkö sinä mukana vai et, kotikisu?" Valkopennun älähdys havahdutti harmaan Korppipennun ajatuksistaan, ja lumous rikkoutui. Naaras pysyi hetken liikkumattomana paikoillaan lukuun ottamatta korvien värähdystä ja tuijotti yhä metsään yrittäen turhaan tavoitella äskeistä tunnelmaa ja kokemusta. Taika oli ja pysyi poissa.
"Korppipentu!" Valkopentu toisti kärsimättömästi, ja Korppipentu kuuli hänen äänensävyssään häivähtävän pahantahtoisen, hienoisen uteliaisuuden, kun sisko ei reagoinut. Korppipentu harkittuaan vielä lyhyen tovin nousi jaloilleen ja venytteli istumisesta kangistuneita raajojaan yksi kerrallaan ravistaen sitten lopuksi pehmeää, paksuhkoa turkkiaan, joka oli vastikään siistiksi ja kiiltäväksi suittu. Missään nimessä hän ei halunnut selitellä tekemisiään kiivasluontoiselle ylimieliselle veljelle, jolla oli mustavalkoinen suhtautuminen asioihin ja joka muutenkin jo kuvitteli liikoja itsestään. Hitaasti Korppipentu kääntyi Valkopentua kohti ja räpäytti kellanvihreitä silmiään kasvoillaan ilme, joka ei paljastanut mitään varjoklaanilaisen ajatuksista.
"Leikin minä, Valkopentu", hän totesi värittömän tasaisella äänellä sinertävä hännänpää kääntyillen. Korppipennun edessä seisova lähes musta kolli silmäili häntä epäluuloisen välinpitämättömästi, ja Korppipennun sisällä sykähti jokin tunne hänen kohdistaessaan katseensa Valkopennun solakkaan, voimakkaaseen olemukseen, tummanharmaaseen turkkiin, joka oli niin samanlainen kuin hänen omansa, ja sinivihreinä kiiluviin, kylmähkön katseen omaaviin silmiin.
"Ala sitten tulla äläkä jökötä siinä tuijottelemassa metsään. Et kuitenkaan pääse sinne, typerys. Tule mieluummin mukaan tutkimaan leiriä; haluan päästä puhumaan Revontulitähden kanssa ja tapaamaan sotureita", Valkopentu tokaisi polkaisten lunta voimakkaasti vahvoilla etukäpälillään. Korppipentu karisti lumet turkiltaan ja mulkaisi veljeään terävästi.
"No mene. Minua ei kiinnosta", hän tuhahti. "Lähden mieluummin kuuntelemaan klaaninvanhimpien tarinoita." Valkopentu siristi silmiään, ja hetken pentuetoverit tuijottivat toisiaan kuin taistelupari. Sitten tilanne meni ohi, ja Valkopentu kohautti lapojaan ja suoristautuen taas maukui: "Äh, ei sitten, jos et kerran halua. Mene sinä kuuntelemaan niiden vanhojen kirppusäkkien höpsötyksiä, minä pyydän Tuulitassun mukaani ja lähden tutkimaan leiriä. Ehkä törmäämme jopa sotureihin tai Revontulitähteen." Korppipentu pysyi hiljaa. Valkopentu seisoi hänen edessään kuin odottaen siskonsa peruvan nyt sanansa ja ilmoittavan sittenkin tulevansa mukaan, mutta kun Korppipentu vain istahti alas, nuolaisi käpäläänsä ja pyyhkäisi sillä korvantaustaansa, hän tuhahti ja marssi pois häntä ylpeästi koholla. Korppipentu huokaisi helpotuksesta Valkopennun mentyä ja nousi uudestaan seisomaan köyristäen selkänsä venytykseen. Hän hymähti nautinnosta tuntiessaan lihasten vertyvän ja antoi painonsa laskeutua taas takaisin polkuanturoille. Naaras vilkaisi ympärilleen leirissä ja antoi katseensa kiertää pitkin aukiota.
Yösiipi ja Setrisydän vaihtoivat kieliä Suurtammen lumen painosta notkuvien oksien alla, Sammaltassu oli juuri loikkimassa tuoresaaliskasalta pentutarhalle hiiri leuoissaan, Revontulitähti pujahti esiin pesästään ja vaihtoi muutaman sanan Setrisydämen ja Yöpilven kanssa ennen kuin loikkasi Suurtammen oksalle ja jäi sinne tasapainoilemaan hengitys pakkasilmassa höyryten, Pyynsulka rupatteli tuttavallisesti Unikonvarren kanssa parantajan pesän edustalla ja Myrskytassu askelsi oppilaspesältä tuoresaaliskasalle. Korppipentu näki hännänpään katoavan karhunvatukkatunneliin partion lähtiessä kiertämään reviiriä ja etsimään ruokaa ja huomasi silmäkulmastaan vilaukselta Valkopennun tummanharmaan turkin, mutta häntä ei kiinnostanut kiinnittää siihen enempää huomiota. Jostakin syystä Korppipentu ei pitänyt ylimielisistä, itsepäisistä ja oman arvonsa ja enemmänkin tuntevista veljistään, jotka eivät pikkusiskostaan sen enempää piitanneet.
Korppipentu huokaisi mielessään ja irvisti itsekseen rumasti. Oli ärsyttävää joutua nukkumaan pentutarhassa Keltaturkin vieressä yhdessä kahden isoveljen kanssa, jotka veivät Pihlajakynnen tuomista riistaeläimistä aina parhaat palat, nukkuivat lähimpänä emoa, eivät antaneet hänen leikkiä sammalpallolla heidän kanssaan eivätkä antaneet armoa leikkitappeluissa. Korppipentua oli retuutettu kovakouraisemminkin heidän leikeissään, ja välillä Keltaturkin oli pitänyt hillitä Valkopentua ja Tuulipentua. Emon selän takana veljekset kuitenkin syyttivät Korppipentua siitä, että hän oli pilannut heidän leikkinsä olemalla niin heikko, että Keltaturkin piti keskeyttää leikki ja niin edespäin. Korppipentu odotti innolla pääsevänsä oppilaaksi ihan vain uuden aseman tuomien muutoksien vuoksi, mutta myös sen takia, että silloin Tuulipennulla ja Valkopennulla olisi pienempi valta sisarensa elämään eivätkä he voisi enää niin urakalla pilata sitä. Ja kun Korppipentu vähän kasvaisi ja voimistuisi niin mieleltään kuin keholtaan ja asemaltaan, hän voisi pistää veljeksille vastaan aina tarvittaessa. Oppilaana saisi oman makuupaikan mistä päin pesää halusi eikä riistaa tarvitsisi jakaa veljien kanssa. Mikä tuuri, että hän oli jo viisi ja melkein puoli kuuta ja pian koittaisi odotettu aika.

"Älä viitsi, Keltaturkki", Korppipentu nurisi vääntelehtiessään emonsa otteessa ja koettaessaan livahtaa karkuun. Keltaturkki nappasi hänestä kiinni käpälillään juuri kun hän oli luikahtamassa naaraan luota ja istutti hänet uudestaan eteensä. Korvat luimussa Korppipentu alistui vastahakoisesti varjoklaanilaiskuningattaren pestäväksi ja koetti olla välittämättä, kun Keltaturkin karhea kieli pyyhki tasaisesti hänen harmaata lyhyttä turkkiaan. Kun Keltaturkki päästi hänestä irti, hän loikkasi heti kauemmaksi ja pörrötti irvistäen korvantaustojensa kosteaa karvaa tassullaan. Keltaturkki katseli ylpeästi, miten pilviseltä taivaalta paistavan auringon kultaiset säteet tanssahtelivat Korppipennun lyhyellä, paksuhkolla tummanharmaalla turkilla ja solakka, voimakas, emolta peritty ruumiinrakenne erottui selvästi ja kertoi, kenen tyttärestä oli kyse. Korppipennun kellanvihreissä silmissä pilkahti jännittynyt odotus, kun hän tuijotti korvat pystyssä pentutarhan ahtaalle ja hyvin suojatulle sisäänkäynnille ja odotti korvat valppaasti pystyssä. Tuulipentu ja Valkopentu istuivat vierekkäin hännänmitan päässä hänestä. Tuulipennun voimakkaat lihakset erottuivat hyvin tiheän ja lyhyen, harmaalaikukkaan valkoisen turkin alta, ja kollin metsänvihreissä silmissä oli itsetyytyväinen katse. Mustanharmaa Valkopentu istui hänen edessään, ja jopa rinnassa oleva valkoinen laikku hohteli kuin hanki sinivihreiden silmien tähytessä voitonriemuisesti samaan suuntaan kuin veljenkin. Korppipentu vilkaisi veljiään silmät sirrissä ja laskeutui makuulle sammalille. Hänen edessään maasta puski vihertävä ruohonkorsi, joka värisi harmaan kissan uloshengityksen tahdissa, ja Korppipentu yritti vastustaa kiusausta alkaa tavoitella sitä leikillään tassuillaan. Oppilaat eivät jahdanneet väriseviä ruohonkorsia, ja hänestä tulisi pian sellainen. Jännitys ja ylpeys lämmittivät Korppipennun sisintä, ja hän olisi melkein halunnut juosta taivaankannen halki ikuisuuteen, niin onnellinen hän oli. Korppipentu yritti rauhoittua ja painoi päänsä käpälilleen, mutta hän ei voinut silti estää kuplivaa riemua pulppuamasta sydämessä kirkkaana lähteenä. Pian hänen ei enää tarvitsisi kärsiä veljistään, vaan hän olisi vapaa ja voisi kouluttautua lisäksi soturiksi ja pitää hauskaa oikein olan takaa. Mutta milloin Revontulitähti pitäisi nimitysmenot? Levottomuus iski äkisti Korppipentuun. Oliko Revontulitähti unohtanut? Vai eikö heitä nimitettäisikään? Korppipentua hirvitti, ja hän sulki silmänsä toivoen, että se tapahtuisi pian, pian.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurtammelle klaanikokoukseen!" Kollin voimakkaalla, hyväntuulisella äänellä kajautetut sanat kantautuivat pentutarhaan vankkojen karhunvatukkaseinämien sisälle, ja Korppipentu hillitsi halunsa loikata korkealle ilmaan. Sen sijaan hän nousi käpälilleen rauhallisesti, vaikka hänen katseensa hyppikin Keltaturkista sisäänkäyntiin pitkien viiksien väristessä odotuksen aiheuttamasta jännityksestä. Tuulipentu naukaisi jotakin Valkopennulle, ja kaksikko nousi Keltaturkin nyökättyä ja pujahti ulos pesästä. Korppipentu rypisti otsaansa vilkaistessaan veljiensä perään ja katsahti sitten kilpikonnakuvioiseen, kellertävään naaraaseen. Keltaturkki hymyili pienesti ja töytäisi häntä kuonollaan eteenpäin. Korppipentua ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän livahti ulos tarhasta ja seurasi Valkopentua ja Tuulipentua aukiolle.
Varjoklaanilaisia ilmestyi esiin pesistä, heitä loikki sisäänkäyntitunnelilta ja soljui tuoresaaliskasalta. Korppipentu näki harmaan, raidallisen kollin kurkistavan viikset värähtäen sotureiden pesästä, kääntyvän naukaisemaan jotakin lapansa yli ja pujahtavan sitten ulos perässään kaksi muuta kissaa, musta ja raidallinen. Tuoresaaliskasalla kaksi soturia, tummanharmaa ja musta, joiden Korppipentu arveli olevan kumppaneita, oli lopettelemassa ateriaansa, ja nyt he nousivat jaloilleen ja kulkivat turkki kiinni turkissa lähemmäs Suurtammea. Valtavan kokoinen sysimusta kolli asettui istumaan Suurtammen kiemuraisille juurille pyyhittyään niiltä ensin lumet taipuisalla hännällään. Osa kissoista oli jo aukiolla puhumassa keskenään, ja klaaninvanhimpien pesältä tuli Unikonvarsi muiden pentutarhan pentujen ja klaaninvanhimpien kanssa. Korppipentu veti syvään henkeä, röyhisti rintaansa ja yritti näyttää itsevarmalta tassutellessaan Valkopennun ja Tuulipennun viereen. Häntä jännitti kamalasti, ja vaikka hän ei pitänytkään veljistään, hän istui kuitenkin mieluummin heidän viereensä kuin jonkun soturin jota ei tuntenut ollenkaan. Keltaturkki oli työntynyt pentutarhasta hänen jäljessään ja istahti nyt kolmen pentunsa taakse korvat pystyssä, häntä käpälille kiedottuna ja silmät ylpeästi loistaen katsoen kahta kollia ja yhtä naarasta.
"Hei, Keltaturkki", joku maukaisi äkisti aivan heidän läheltään, ja Korppipentu käänsi päätään katsoakseen tulijaa. Hänen silmänsä syttyivät, kun hän tunnisti kellanpunaisen kollin Pihlajakynneksi. Keltaturkki kosketti Pihlajakynnen kanssa neniä, ja Pihlajakynsi jäi istumaan hänen viereensä.
"Mitäpä Korppipentu?" Pihlajakynsi kysyi vihreät silmät yhtä ylpeästi loistaen kuin Keltaturkilla ja kumartui nuolaisemaan tyttärensä päälakea. Korppipentu väisti, mutta antoi Pihlajakynnen koskettaa kuonoaan.
Kaikki olivat hiljalleen saapunut paikalle ja aukiolla vallitsi hälinä kissojen rupatellessa keskenään. Revontulitähden aloittaessa kokoontumisen äänet kuitenkin vaimenivat nopeasti, ja pian jokaisen katse oli kääntynyt tammen oksilla tasapainoilevaan hopeanharmaaseen naaraaseen.
"Olemme kokoontuneet tänne tänä lehtikadon ajan kauniina aamuna nimittämään klaanille kolme uutta oppilasta. He ovat täyttäneet kuusi kuuta, ja on heidän vuoronsa astua Varjoklaanin soturikoulutukseen. Valkopentu, Korppipentu ja Tuulipentu, tulkaa tänne eteen", Revontulitähti kehotti sitten ja hymyili rohkaisevasti. Korppipentu tunsi katseiden lämmittävän turkkiaan, kun Keltaturkki tuuppasi häntä kuonollaan. Hän nousi ja tassutti eturivistä veljiensä rinnalla Suurtammen ja alhaalle kerääntyneen väkijoukon väliin jääneelle lumiselle maalle.
"Korppipentu, olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Korppitassuna. Mestariksesi tulee Kirkaskukka." Väkijoukosta astui esiin mustavalkoinen, pienehkö ja solakka naaras, joka jäi seisomaan Korppitassun rinnalle vilkaistuaan tätä ystävällisesti. Korppitassu kiitti mielessään Tähtiklaania siitä, että oli saanut hyvän ja mukavalta vaikuttavan mestarin ja kohotti leukaansa jääden odottamaan jatkoa.
"Kirkaskukka, olet saanut loistavaa koulutusta Mäntysydämeltä ja olet osoittanut olevasi rohkea ja taitava kissa. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietämäsi Korppitassulle", Revontulitähti maukui. Kirkaskukka kumartui eteenpäin, ja hänen siniset silmänsä loistivat iloisen ystävällisesti, kun hän kosketti Korppitassun kuonoa omallaan. Korppitassu nyökkäsi hänelle reippaasti, ja kaksikko siirtyi muiden joukkoon istumaan. Kun Revontulitähti oli nimittänyt Valkotassun ja Tuulitassunkin ja antanut heille mestareiksi Tynkähännän ja Märkäjalan, hänen veljensä röyhistivät ylpeästi rintaansa ja katselivat ympärilleen itsevarman ylimielisesti. Pari kissaa mutisi jotain, mutta muut eivät tuntuneet huomaavan Valkotassun ja Tuulitassun käytöksen ylimielisyyttä vaan joukosta kantautui hyväksyvää kohinaa. Keltaturkki ja Pihlajakynsi olivat hyviä sotureita, ja heidän pentuihinsakin luotettiin ja heistä uskotiin kasvavan hienoja sotureita. Tuuli suhisi puissa ja jostakin kantautui linnunlaulua, joka sekoittui varjoklaanilaisten supinaan. Kun Valkotassu ja Tuulitassu olivat istuutuneet, Varjoklaani räjähti hurraahuutoihin.
"Valkotassu! Korppitassu! Tuulitassu!" äänet toistelivat heidän nimiään, ja Korppitassun lävitse syöksähti huumaava voimantunne ja tietoisuus itsestään ja tulevaisuudestaan. Hän melkein juopui siitä tunteesta, kun koko klaanin jylinä virtasi ja kieppui aukiolla ja toivotti hänet tervetulleeksi soturikoulutukseen. Kun äänet vaimenivat, kissat alkoivat palailla takaisin kuka mihinkin tehtävään, ja osa kävi vielä onnittelemassa uusia oppilaita henkilökohtaisesti. Korppitassu seisoi itsevarmana ja ylpeänä muiden keskellä ja vastaanotti onnitteluja nyökkäyksin ja kiitoksin. Hänen olonsa oli mahtava, ja hänestä tuntui kuin pelkkä tuulenvire olisi voinut pyyhkäistä hänet mukaansa, niin onnellinen hän oli.
"Pyydä joku oppilaista mukaasi ja käy etsimässä itsellesi makuupaikka oppilaspesästä. Sitten voit syödä ja jutella uusien pesätovereidesi tai veljiesi kanssa ja tehdä mitä ikinä itse haluatkaan. Tulen hakemaan sinua illemmalla koulutukseen, jotta voimme kiertää rajat", Kirkaskukka lupasi hyväntuulisesti hymyillen ja näpäytti Korppitassun lapaa hännällään.

Korppitassu ei kuitenkaan ehtinyt koskaan niihin harjoituksiin. Varjoklaanin partio näki myrskyklaanilaisten ylittävän rajan ja kulkevan taisteluvalmiina sotureiden ja oppilaiden virtana Tuuliklaanin nummille ja palasi leiriin kertomaan havainnostaan muulle klaanille. Revontulitähti lähetti Varjoklaanista taistelujoukkoja tukemaan Tuuliklaania arvatessaan, että jonkin aikaa sitten tapahtunut välikohtaus, jossa Myrskyklaanin päällikkö Tulitähti sattumalta yllätettiin kulkemasta Varjoklaanin reviirin läpi, oli ollut avain kaikkeen. Tulitähti ja Jokiklaanin Jäätähti olivat luultavasti sopineet hyökkäyksen ajankohdan, joka oli koittanut nyt. Vahinko oli ehtinyt tapahtua, koska Varjoklaani oli huomannut Tulitähden vasta tämän palatessa eikä mennessä, jolloin hän ei ollut vielä ehtinyt puhua Jäätähdelle ja hänet olisi voitu käännyttää pois. Korppitassua tai tämän veljiä ei kuitenkaan valittu mukaan taistelujoukkoihin, sillä nämä oli nimitetty vasta samana päivänä.

"Nyt valehtelet!" Korppitassu tuijotti Kipinätassua korviaan uskomatta, melkeinpä vihamielisesti, voimatta käsittää tämän kertomaa asiaa. Kipinätassun siniset silmät välähtivät varoittavasti ja mustat niskakarvat väreilivät. Oppilas ei selvästikään olisi jaksanut jankuttaa Korppitassulle sitä asiaa, mikä oli totta kuin vesi, vaikka kukaan koko reviirin laajuudelta ei pitänyt siitä. Hän tahtoi vain päästä parantajalle hoidattamaan haavojaan ja nuolemaan niitä henkisesti, mutta tuo ärsyttävä naaras seisoi yhä hänen tiensä tukkeena.
"En valehtele", Kipinätassu maukaisi kireästi. "Jokiklaani ja Myrskyklaani voittivat. Emme ehtineet Tuuliklaanin avuksi tarpeeksi nopeasti, he eivät enää jaksaneet taistella." Korppitassun ylähuuli nousi ja hän irvisti silmät pahantahtoisesti pilkahtaen.
"Vai niin. Varjoklaanin ei olisi ilmeisesti alun perinkään pitänyt mennä niiden kaninlöyhkien puolelle, eihän niillä ole edes kuntoa taistella oikeuksiensa puolesta. Jokiklaani vei tämän erän, mutta kun minä olen soturi, annan niille sellaisen opetuksen että…" Korppitassu luimisti korviaan ja jätti sanansa leijumaan ilmassa. Kipinätassu heilautti häntäänsä kyllästyneesti, ja hänen kehonsa jännittyneisyys kieli, ettei häntä olisi huvittanut olla juuri nyt tässä vaan jossain aivan muualla. Edes välittämättä enää Korppitassusta Kipinätassu livahti hänen ohitseen ja työntyi parantajan pesään. Korppitassun kasvoilla vilahti hetken närkästynyt yllättyneisyys ja hänen silmänsä kapenivat, mutta harkittuaan hetken, kannattaisiko lähteä Kipinätassun perään vai tehdä jotakin muuta hän tyytyi tuhahtamaan, mulkaisi pesää ja marssi tiehensä häntä pystyssä. Leirissä oli kuhinaa Pyynsulan paikatessa haavoja ja muita vammoja aukiolla ja leiriin jääneiden kerääntyessä uteliaina ja jännittyneinä kyselemään uutisia taistelleilta klaanitovereiltaan. Loistetassu oli jäänyt parantajan pesään ottamaan vastaan niitä kissoja, jotka Pyynsulka lähetti sinne tarkempia jatkotoimenpiteitä varten. Korppitassu pysähtyi hetkeksi tuijottamaan vilskettä ja turhautuneisuus nosti päätään hänen rinnassaan. Kukaan ei näyttänyt äkäiseltä, kaikki olivat ainoastaan pettyneitä häviöstä. Kukaan ei hautonut henkilökohtaista kostoa, mutta jokainen sanoi, että taistelut ovat sellaisia, niissä joko voitetaan tai hävitään eikä tulokselle voi mitään. Nyt oli hävitty, eikä ratkaistusta asiasta kannattaisi enää vaivata päätään vaan Varjoklaani jatkaisi elämäänsä. Korppitassun sisällä leimusi korventava liekki, ja hänen kellanvihreät silmänsä siristyivät käpälien polkiessa lujaa lumista maata. Eikö kukaan hänen klaanitovereistaan ollut tämän uskollisempi Varjoklaanille? Heidän olisi pitänyt olla jo suunnittelemassa, miten saisivat suoalueen Tuuliklaanille, vaikka Ruostetähti pakon edessä olikin luovuttanut sen Jokiklaanille. Tai vähintäänkin kostaa kalanaamoille ja niille oravanjahtaajille. Mutta ei! Revontulitähden pitämän klaanikokoontumisen mukaan Varjoklaani ei tekisi mitään. Oliko se pehmentymässä? Eivätkö he enää halunneet huolehtia taistelupuolesta ja reviiriasioista loppuun saakka? Varjoklaanin ei olisi kuulunut hävitä Jokiklaanille. Korppitassu murisi syvältä rinnastaan. Jos hän halveksuikin jotain klaania, niin Tuuliklaania, joka oli hävinnyt hänen omalle klaanilleen kautta aikojen, mutta koska Varjoklaani oli tällä kertaa nurinkurisesti asettunut Tuuliklaanin puolelle, hänen oli täytynyt pitää sitä itsekin. Jokiklaanilaiset olivat ylimielisiä ja ylpeitä kalanaamoja, mutta ainakin heidän klaaninsa noudatti soturilakia ja he olivat esikuva oikeasta, vahvasta klaanista omalla reviirillään. Melkein yhtä hyviä kuin Varjoklaani, mutta ei Varjoklaanin kuulunut sentään hävitä Jokiklaanille. Korppitassun ohitse vilahti tummanruskea turkki, ja naaras tunnisti Tammiturkin. Hän kiepahti ympäri ja astahti Tammiturkin eteen korvat lievästi sivuun kääntyneinä. Kolli, jonka korvaa halkoi lovi ja kyljessä oli hämähäkinseitillä peitelty viiltohaava, pysähtyi kärsimättömän näköisenä.
"No mitä sinä…" hän aloitti, mutta Korppitassu keskeytti aivan yhtä kärsimättömästi, ja Tammiturkki vaikeni ärsyyntyneen näköisenä. Ainakin hän tuntui kuuntelevan, vaikka kollin vihreissä silmissä olikin kiireestä kertova pilke.
"Taisteliko Varjoklaani hyvin? Vetäytyikö se kunniallisesti? Saivatko Jokiklaani ja Myrskyklaani kunnon vastuksen ja näkivätkö ne, millainen on todellinen klaani? Pitäisikö meidän sinunkin mielestäsi luovuttaa suoalue Jokiklaanille?" Korppitassu kyseli hännänpää vääntyillen. Tammiturkki pyöräytti silmiään ja huokaisi liioitellun syvään.
"Korppitassu, Varjoklaani esiintyi eduksi itselleen. Olimme aivan yhtä taitavia ja voimakkaita kuin aina ennenkin ja ymmärsimme keskeyttää taistelemisen ajoissa, kun Ruostetähti päätti luovuttaa alueen Jokiklaanille. Ei siihen muuten ole enää mitään sanomista, se suopaikka on nyt Jokiklaanin", Tammiturkki totesi, vilkaisi Korppitassua ja lähti loikkimaan tämän ohitse. Tummanharmaa naaras jäi karvojaan pörhistellen katsomaan hänen peräänsä ja hänen kasvoillaan oli tuima ilme, kun ruskea kolli hävisi näkyvistä. Turhautuneisuus ja äkäisyystaso olivat taas kohonneet ja Korppitassusta tuntui kuin hän kohta pakahtuisi pidättelemistään negatiivisista tunteista, kun hänen lavalleen yhtäkkiä laskeutui pitkä valkoinen häntä. Korppitassu käänsi päätään ja katsahti silmät sirrissä viereensä tullutta kissaa. Hän hämmästyi hieman tunnistaessaan lihaksikkaan suuren kollin Mustajalaksi, jonka valtavat mustat käpälät liikehtivät maassa. Arpinen kolli katsoi suoraan Korppitassuun, ja vaikka Korppitassu tiesi, ettei hän nähnyt, kylmät väreet juoksivat hänen selkärankaansa pitkin. Katse oli niin voimallinen.
"Siinä vaiheessa, kun yksi sota on hävitty, voidaan joko alkaa suunnitella jatkoa tavoitteen saavuttamiseksi tai antaa olla ja jättää lopputulos ensimmäisen sotaan. Tässä tapauksessa se on järkevintä. Tuuliklaani sai jo apua Varjoklaanilta, mutta ei kyennyt silti saamaan suoaluetta itselleen, joten Jokiklaani Myrskyklaanin tuella sai sen. Miksi Varjoklaanin pitäisi vaarantaa lisää henkiä ja omaa vahvuuttaan Tuuliklaanin vuoksi enää toista kertaa jonkin sellaisen asian takia, josta ei itse oikeastaan edes hyödy? Tuuliklaani ei pidä meitä vihollisinaan, vaikka emme auttaisikaan sitä nyt uudelleen. Se luovutti jo suoalueen Jokiklaanin haltuun", Mustajalka murisi matalasti ja heilautti häntäänsä, jonka oli vetänyt Korppitassun lavalta. Korppitassu avasi suunsa väittääkseen kiihkeästi vastaan, mutta sitten hänen kellanvihreiden silmiensä palo sammuikin äkkiä, kun naaras tajusi hukanneensa sanat noin hyvin perusteltua lausuntoa vastaan. Hänen sisällään leiskunut liekki lepatti ja hävisi sitten tuhkaksi, kun Korppitassun olo rauhoittui ja jätti jälkeensä ainoastaan närkästyneen, pettyneen ja huonotuulisen kissan. Mustajalka katseli Korppitassua korvat kääntyillen.
"Hyvä. Ymmärsithän sinä", suuri kolli sanoi pehmeämmin saaden Korppitassun taas yllättymään. Mustajalka oli normaalisti epäluuloinen ja oman arvonsa tunteva, ja tämä uusi, ystävällisempi puoli oli jotain aivan uutta.
"Niin", Korppitassu mutisi vastentahtoisesti ja siirteli käpäliään lumessa. Mustajalka hymähti hänelle, siristi silmiään ja vilkaisi sitten ympärilleen.
"Menehän siitä sitten. Sinun täytyy syödä ja siistiä itsesi, että voit mennä koulutukseesi. Kirkaskukka on jo etsinyt sinua", entinen soturi murahti ja tallusteli pois vastausta odottamatta. Korppitassu tuijotti hetken hänen jälkeensä seuraten valtavan kollin kulkua klaaninvanhimpien pesälle ja silmäillen karhunvatukanrönsyjä, jotka kahahtivat Mustajalan työntyessä sisään ja asettuivat hiljalleen takaisin paikoilleen. Hänen olonsa oli taas rauhallisempi, ja hän oli tyhjä turhautuneisuudesta, joka oli paisunut, kun hän ei päässyt Kirkaskukan kanssa kiertämään rajoja eikä myöskään taistelemaan, vaan hänen oli täytynyt jäädä leiriin jännittämään taistelun lopputulosta. Ja nyt Varjoklaani ja Tuuliklaani olivat hävinneet. Korppitassu oli kuitenkin paremmalla kuin aikaisemmin, vaikka häntä närkästyttikin yhä hieman.
Naaras tunsi tuulenvireen turkillaan kääntyessään sitten viimein ja lähtiessään mietteliäänä tassuttelemaan tuoresaaliskasalle.
Vastaus:Huh, siinä riittikin hyvin luettavaa ja pääsi tutustumaan kunnolla Korppitassuun näin heti kättelyssä. Tosi intohimoisen mutta järkevän oloinen kuitenkin. Sai kivasti tutustua uusina hahmoina myös Korppitassun veljiin, vaikka nämä eivät hirveästi vaikuta olevan Korppitassun mieleen...

Tekstiä tuli tosiaan aika paljon, ja en tiedä johtuuko maanantai-iltapäivästä mutta meinasi käydä uuvuttavaksi. Ei ollut kirjoitusvirheitä tai mitään, mutta keksin pari parannusehdotusta sujuvuuteen ja helppolukuisuuteen.

Pari kappaletta oli aika pitkiä. Kappalejaolla saa pitkänkin tekstin jaoteltua sopiviksi paloiksi helposti. Jotkut lauseesi ovat aika pitkiä myös. Itse pidän 15 sanan ehdotonta maksimia nyrkkisääntönä, joku äikänmaikka sen aikoinaan minulle itselle sanoi. Helposti lauseita saa pätkittyä, kun välttää turhan runsasta haaveellisten pilkkujen käyttöä lauseiden välissä. Ihan rehdisti lopettaa pisteeseen ja aloittaa uuden lauseen. Etenkin alussa kuvailuja ympäristöstä oli vähän turhankin runsaasti, tarinan miljööstä alkaa tulla sekava kuva päähän kun yrittää kaiken käsittää.

Tykkäsin kyllä luomastasi soturkissamaisesta maailmasta, niin metsäisää ja villiä. Ainoa mikä särähti oli "sekunnin" käyttö - kissoilla ei sellaisia aikamittoja liene, toivottavasti ei mennyt liian pilkunviilaukseksi tässä tai aikaisemmissakaan kohdissa ;)

Saat 42 kp

- YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Illankuiske, Jokiklaani
16.02.2016 16:03
Aika tuntui hidastuvan, kun Illankuiske syöksyi yhdessä muiden kanssa leiriin. Joka puolella hänen ympärillään kissoja ajautui taisteluun, ja leiriin syöksyvien kissojen virta oheni mitä keskemmälle leiriä se eteni. Illankuiske horjahti kun hänen vieressään Mustahaukka kaatoi Tuliturkin kumoon. Perhonsiipi oli ollut siinä hetki sitten mutta ei ollut enää. Illankuiske ei kuitenkaan pystynyt enää ajattelemaan muuta kuin itseään, ja kohdettaan. Hänen kuului taistella Yöpilven kanssa.
Illankuiske näki Yöpilven yhtä aikaa kun musta naaras hänet. Yöpilvi oli ollut suuntaamassa kohti oppilaiden nujakkaa, mutta muutti reittiään silmät välähtäen. Illankuiske tunsi villin virneen leviävän kasvoilleen. Hän kiihdytti askeleitaan. Mustakynsi heitti jonkun Tuuliklaanin oppilaan selästään naaraiden väliin. Illankuiske ja Yöpilvi molemmat loikkasivat esteen yli. Kissat törmäsivät toisiinsa ilmassa, kynnet paljastettuina ojennetut tassut edellä. Illankuiske sai tiukan otteen Yöpilven lavoista ja käänsi parin ilmassa niin, että Yöpilvi osui ensimmäisenä maahan. Naaras ähkäisi tukahtuneena kun ilma pakeni keuhkoista. Mutta vauhti oli niin kova, että kissat liukuivat vielä lumella ja Yöpilvi pääsi kierähtämään Illankuiskeen päälle. Yöpilven silmät tummensi monta kuuta sitten nöyryyttämisestä syttynyt viha.
Yöpilvi iski hampaansa kipeästi Illankuiskeen olkaan ennen kuin Illankuiske ehti rimpuilla irti pelkkien tassujen otteesta. Illankuiske sähähti kivusta ja yritti heittää Yöpilven pois päältään. Mustan naaraan ote kuitenkin piti ja leukojen ote syveni. Illankuiske saattoi kuvitella tämän hymyilevän samalla voitonriemuisesti. Illankuiske taivutti ähkäisten takajalkansa lähemmäs ja alkoi kuopia niillä Yöpilven pehmeää vatsaa niin, että mustat karvatukot lensivät. Yöpilvi ynähti tukahtuneesti ja yritti kurottautua kauemmas tassujen ulottuvista asentoaan vaihtamalla. Illankuiske tunsi paineen ja kivun olassaan hellittävän vähän. Se sai riittää. Illankuiske keräsi voimansa ja potkaisi. Molemmat kissat rääkäisivät kivusta. Yöpilvi otti mukanaan varmaan puolet Illankuiskeen olasta, mutta lensi nyt kuitenkin jotain pesää ympäröivää puskaa vasten, joka tiputti lumet naaraan päälle. Illankuiske kohottautui täristen jaloilleen. Illankuiske laski sihahtaen painonsa vahingoittuneen olan jalalle. Kipu oli polttava. Illankuiske loikkasi kohti Yöpilveä siitä huolimatta, ennen kuin naaras ehtisi toeta.
Kuitenkin, jostain syöksähti kaksi oppilasta, myrskyklaanilainen ja jokiklaanilainen, ja Yöpilvellä oli tassut täynnä näiden kanssa. Jaloilleen päässyt Yöpilvi joutui perääntymään uudestaan vasten pesää vastatessaan tassun iskuihin ja väistellessään niitä. Illankuiske näki, että oppilailla ei olisi ongelmia, ja pysähtyi vetämään henkeä. Mitä nyt? Illankuiske käännähti ympäri kartoittaakseen tilanteen.
Tuuliklaani oli selvässä alakynnessä. Jokaista soturia vastaan oli kaksi hyökkääjää, samoin kuin oppilasta. Tuuliklaanin oppilaat yrittivät repiä hyökkäävän klaanin oppilaita pois pesien kimpusta, joita nämä murskasivat minkä kerkesivät. Tuuliklaanin kuningattaret kuitenkin puolustivat pentutarhaa niin raivoisasti, etteivät oppilaat saati edes täysikasvuiset soturit päässeet lähelle. Kuningattaret saivat pian olla täysin rauhassa, sillä kenenkään ei ollut tarkoitus vahingoittaa pentuja.
Jäätähti taisteli kahta Tuuliklaanin soturia vastaan yhtä aikaa. Illankuiske ei ehtinyt ottaa kuin askeleen tätä kohti, kun Ratamohäntä syöksyi tämän rinnalle. Illankuiske joutui pysähtymään uudestaan neuvottomana ja turhautuneena. Sitten jotain osui hänen lonkkaansa. Illankuiske kääntyi horjahtaen ympäri ja sai tassusta kirvelevän läimäisyn poskeensa.
”Siitäs saatte, senkin kalanlöyhkät!” Tuuliklaanin oppilas Tervatassu ilkkui voitonriemuisena. Illankuiske tunsi jonkun jokiklaanilaisen olevan vieressään, tämä varmaan oli alun perin peruuttanut kiinni Illankuiskeeseen. Tervatassu seisoi turkkinsa isoksi pörhistäneenä yhdessä Kanitassun kanssa hyvin itsevarman näköisenä. Illankuiske murahti suutahtaneena ja nousi takajaloilleen. Olan polte muuttui toisenlaiseksi poltteeksi, joka sytytti aistit ylikierroksille ja hukutti kivun. Illankuiske alkoi läimiä vuoroin kummallakin tassullaan Tuuliklaanin oppilaita, jotka vastasivat iskuihin. Verta ja karvatukkoja lensi ilmassa, Illankuiske ei tiennyt eikä välittänyt mikä oli hänen omaansa. Illankuiskeen vieressä Vaaleatassu sovitti iskunsa Illankuiskeen tahtiin. Yhdessä kokenut oppilas ja soturi saivat tuuliklaanilaiset perääntymään. Illankuiske läimäytti kerran voimakkaasti Kanitassua suoraan päähän ilman että oppilas ehti torjua tai väistää. Kanitassu ulvahti ja perääntyi päätään ravistaen, silmät päässä pyörien. Yksin jääneen Tervatassun hyökkäyksiin ja silmiin hiipi epävarmuus.
Sitten selkäpiitä karmiva mourunta täytti ilman ja hukutti alleen taistelun melskeenkin. Illankuiske kääntyi ajattelematta ympäri äänten suuntaan. Hän henkäisi kauhusta. Leirin suuaukosta syöksyi lukuisia tummia ja rotevia hahmoja. Varjoklaani! Missä vaiheessa Tähtiklaanin nimeen Tuuliklaani oli ehtinyt hakea apua? Illankuiske ei ehtinyt kauhistella pidempään, kun Tervatassu käytti tilaisuuden hyväksi ja hyökkäsi ilman tukea jääneen Vaaleatassun niskaan. Illankuiske kavahti taemmas kun oppilaat sätkivät maassa toistensa kimpussa lunta pöllyttäen. Kanitassu oli kadonnut jonnekin, mutta Varjoklaanin sotureita ja oppilaita vyöryi joka suunnalta täyttämään aukkoja tuuliklaanilaisten puolustuksessa. Illankuiske nuolaisi hätäisesti huuliaan. Veri maistui Tervatassun läimäisyn haavasta.
”Illankuiske! Kaislakukka on vaarassa!” Illankuiskeen sydän humahti syvälle vatsaan hänen kuullessaan Perhonsiiven huutavan. Ääni kuului hädin tuskin yhä vain yltyneen taistelun rääkäisyjen, kivun ulvaisujen ja haastavan sähinän alta. Illankuiske sysäsi luokseen ehtineen Varjoklaanin oppilaan riuskasti pois edestään ja etsi Perhonsiiven. Tämä väisti ponnettomasti hyökkäävää Tuuliklaanin soturia Piikkihernehäntää ja nykäisi päätään jonnekin Illankuiskeen oikealle puolelle. Piikkihernehäntä oli kääntymäisillään ympäri, mutta Perhonsiipi hyökkäsi tämän selkään nopeammin.
Illankuiske kääntyi katsomaan Perhonsiiven osoittamaan suuntaan ja kurtisti kulmiaan hämmentyneenä kun näki Kaislakukan pärjäävän aivan hyvin. Tämä taisteli kahta Tuuliklaanin vanhempaa oppilasta vastaan yhdessä Kylmäpuron kanssa. Mutta liike silmäkulmassa sai Illankuiskeen huomaamaan lähestyvän Varjoklaanin kolmen soturin joukkion. Yksi oli Setrisydän. Illankuiske oli liian kaukana jotta hän olisi voinut huutaa varoituksen Kaislakukalle. Illankuiske loikkasi epätoivoisesti liikkeelle kohti Kaislakukkaa toivoen ehtivänsä varjoklaanilaisten edelle. Mutta sitten päänsivuun jysähti ja Illankuiske kieri hallitsemattomasti maassa.
Illankuiske ravisteli verta silmistään ja selvitti päätään törmäyksen jälkeen. Laventelikurkku oli raivoisasti kiinni Tuuliklaanin varapäällikön kurkussa ja kissat kierivät mouruavana kynsien ja hampaiden myrskynä kauemmas. Illankuiske ponkaisi uudestaan liikkeelle haparoiden ja kompuroiden, pitäen sumean katseensa Kaislakukassa joka taisteli rintarinnan Kylmäpuron kanssa. Korvissa kohisi ja päässä jyskytti. Voi Kaislakukka käänny kiltti katsomaan olkasi yli. Varjoklaanin joukkio lähestyi yhä vain nopeammin Kaislakukkaa. Illankuiske pysähtyi suu avautuneena äänettömään parkaisuun kun juuri Setrisydän hyökkäsi kumoon tönäisten ensimmäisenä Kaislakukan kimppuun, joka ehti kääntyä vain puoliksi kuullessaan sotaisan ärinän.
Mutta Kaislakukka käännähti kierittyään yhden kierroksen maassa ketterästi suoraan jaloilleen kuin olisi tarkoittanut niin käyvän ja vastasi Setrisydämen käpälän iskuun omallaan. Illankuiske seurasi lähes lumoutuneena kuinka niin samannäköisten harmaiden kissojen, ison ja pienen, käpälän iskut kävivät yksiin, kuin kissat olisivat harjoitelleet taistelua yhdessä koko elämänsä. Mutta Setrisydän oli isompi ja kokeneempi ja osui lopulta Kaislakukan korvan juureen. Illankuiske kuuli Kaislakukan kivun parkaisun. Illankuiske sai samassa liikuntakykynsä takaisin ja ehti muutamalla lennokkaalla loikalla perääntyvän Kaislakukan ja Setrisydämen väliin.
Illankuiske sysäsi Kaislakukan taakseen kuin pennun ja sähisi raivoisasti Setrisydämelle. Tämä hämmentyi hetkeksi yllättävästä taistelun käänteestä ja pysäytti haparoiden aikomansa hyökkäävän loikan.
”Tähän kissaan sinä et koske enää, Setrisydän”, Illankuiske sähisi painokkaasti. Setrisydämen ilme vaihteli ärtyneen ja hämmentyneen välillä. Sitten Setrisydän aikoi sanoa ilmeisesti jotain loukkaavaa ja nälvivää virneestään päätellen. Mutta Illankuiske ei ikinä kuullut mitä. Koska aivan yllättäen Setrisydämen ilme pyyhkiytyi täysin tyhjäksi. Illankuiske oli niin lähellä että näki kuinka tämän silmät liikkuivat Illankuiskeen ja Kaislakukan välillä. Sitten Setrisydän otti pienen askeleen taaksepäin samalla kun tämän kasvot valtasi järkytys. Setrisydän tiesi olevansa Kaislakukan isä. Illankuiskeen ei tarvinnut kuulla edes Setrisydämen sanoja varmistuakseen siitä:
”Minulla… On sittenkin…”
”Setrisydän!” Illankuiske kuuli ulvaisun. Yösiipi, Setrisydämen kumppani, juoksi kohti heitä. Illankuiske ei tiennyt miltä kohtaamisen täytyi näyttää ulkopuolisista, mutta ainakin Yösiipi oli päätellyt Setrisydämen olevan avun tarpeessa.
”Ei, älä”, Setrisydän ähkäisi ja otti epämääräisen askeleen eteenpäin kuin Illankuiskeen ja Kaislakukan eteen suojaksi, yhä hämillään siitä mitä hänen pitäisi tehdä oppimansa tiedon kanssa.
”Voi kyllä”, Illankuiske totesi synkästi, melkein innostuneesti maukaisten ja hyökkäsi sen kummemmin ajattelematta kiinni Yösiipeen Setrisydämen ohi. Setrisydän oli pettänyt hänet, rikkonut hänen sydämensä nuorena, tämän ylimielisen muita raapimispuunaan käyttävän naaraan takia. Illankuiske oli yrittänyt kypsästi tukahduttaa kateutensa ja vihansa, mutta näin hyvää tilaisuutta ei voinut ohittaa. Yösiipi kaipasi läksytystä, ja Illankuiske tuntojensa purkamista. Oli Illankuiske ehtinyt taistelun aikana kerätä sitten mitä haavoja tahansa, mitään niistä hän ei nyt tuntenut mätkiessään raivoisasti uudestaan ja uudestaan vuorotassuin Yösiipeä. Tämä perääntyi hämmentyneenä, kun ei ollut osannut valmistautua sellaiseen vastaanottoon.
”Sinun kaltaisesi kissa ei ansaitse osakseen kumppania tai rakkautta, kun et kerran osaa arvostaa niitä”, Illankuiske sylki sanat suustaan sähisten. Illankuiske ei tiennyt kuuliko Yösiipi sanat tai ehtikö kiinnittää niiden merkitykseen mitään huomiota väistellessään Illankuiskeen iskuja. Illankuiske joutui turhautuneena toteamaan, että nopeudessa hän ei Yösiipeä voittaisi. Sentään Illankuiske oli saanut sanottua mitä halusi. Hän vihasi tuota ylimielistä kissaa.
”Mistä sinä oikein puhut! Tietenkin Setrisydän rakastaa minua ja vain minua!” Yösiipi parahti turhautuneena. Musta kissa ei siis ollut joko kuullut tai älynnyt Illankuiskeen sanoja. Illankuiske hermostui siitä että viesti ei ollut mennyt perille, ja menetti itsehillinnän loputkin rippeet. Tassuniskut muuttuivat hallitsemattomaksi rytmittömäksi läimimiseksi. Illankuiske väsytti nopeasti itsensä. Yösiipi onnistui sukeltamaan Illankuiskeen jalkoihin ja kaatoi Illankuiskeen kyljelleen. Yösiipi syöksyi pitämään terävillä kynsillä ja kehonsa painolla Illankuisketta aloillaan. Illankuiske oli hankalassa asennossa eikä saanut mistään tukea yrittääkseen työntää itseään pystyyn. Illankuiske alkoi käyttää siis toisenlaista hyökkäystyyliä.
”Ai jaa? Ei rakasta ilmeisesti niin paljon että olisi halunnut sinun kanssasi hankkia pentuja”, Illankuiske ilkkui. Hän rakasti Perhonsiipeä. Mutta hän oli hetken ajan ollut ainakin syvästi ihastunut Setrisydämeen, eikä voinut olla häpeäkseen miettimättä, että entä jos tämäkin olisi ollut rehellinen ja tosissaan, minkälainen heidän yhteinen tulevaisuutensa olisi voinut olla… Mutta Setrisydän oli halunnut vain kiinnittää Yösiiven huomion, niinhän?
”Kaikki tietävät että minä en… Mitä se sinulle kuuluu?” Yösiipi vastasi ensin hämillään kuin automaattisesti, mutta ärähti sitten syytöksen työntäen kasvonsa hyvin lähelle Illankuiskeen kasvoja. Hengitys haisi kuumalta ja pahalta, ja mustan naaraan silmät olivat vihasta kaventunet.
”Jaa, sitä varten kai Setrisydän tuli minun luokseni”, Illankuiske maukaisi nostaen vuorostaan kasvonsa niin lähelle Yösiiven kasvoja kuin mahdollista. Hän halusi nähdä kuinka Yösiiven itsetunto vihdoin murentuisi, kuinka ylimielisyys vaihtuisi epävarmuudeksi. Kuinka Yösiipi saisi vihdoin tietää mitä tapahtuu, kun leikkii toisten tunteilla, ja joutuisi tuntemaan sen saman murskaavan pettämisen tunteen jonka Illankuiske aikoinaan.
”Huijaat!” Yösiipi sähähti ja läimäisi tassullaan Illankuiskeen poskea jättäen kirvelevän jäljen. ”Yrität saada minut hämilleni nyt kun olet alakynnessä!” Yösiipi huusi ja ravisti samalla Illankuisketta vauhkoontuneena.
”Ei Kaislakukka lakkaa olemasta vaikka kuinka huudat tai lyöt”, Illankuiske totesi synkän mielissään hädästä, joka hiipi Yösiiven silmiin ja ääneen.
”Kaisla…” Yösiipi toisti ymmällään, mutta lopetti sitten voimattomasti. Illankuiske näki täsmälleen sen mitä halusikin. Yösiiven ote keveni ja Illankuiske ravisteli itsensä vapaaksi ja jaloilleen. Yösiipi ei yrittänytkään estää.
”Setrisydän siis todella tapaili jotakuta… Ja sinä siis olet se… mutta en arvannut, että olisit toisesta klaanista saati että…” Yösiipi kertasi haparoiden, mutta keskeytti sitten yllättäen. Yösiiven kasvoille levisi kuvaan kuulumaton virne.
”Minä kerron! Kerron kaikille, seuraavassa klaanikokoontumisessa, Kaislakukasta ja teistä kaikista!” Yösiipi julisti murtuvalla äänellä hullunkiilto silmissään. Lyhyt epävarmuuden pistos pysäytti Illankuiskeen hetkeksi. Mutta sitten hän tiesi mitä sanoa.
”Etkä kerro, jos todella luulet rakastavasi Setrisydäntä. Luuletko, että Varjoklaani haluaisi yhä pitää riveissään Jokiklaanilaisiin sekaantuneen soturin, etenkään tämän taistelun jälkeen?” Illankuiske kysyi. Yösiipi aukoi suutaan pari kertaa osaamatta aloittaa vastaväitettä. Lopulta musta naaras ärähti turhautuneena.
”Pitäkää hauskaa keskenänne, sinä ja Setrisydän. Tehän olette menneet vaikka minkälaisiin mittasuhteisiin saadaksenne ensin toisenne edes kiinnostumaan toisistanne. Kuulutte varmasti yhteen, nauttikaa”, Illankuiske päätti sanottavansa. Hän ei tuntenut enää mitään vihaa tai kateutta Setrisydäntä tai Yösiipeä kohtaan. Juonitteluillaan nämä olivat sotkeneet koko Illankuiskeen loppuelämän, mutta nyt nämä varmasti ymmärsivät, että olivat samalla sotkeneet omansa. He joutuisivat olemaan varuillaan Kaislakukan isän paljastumisen varalta, eikä rakastavaisten suhde olisi muutenkaan enää varmasti entisellään.
Yösiipi pudisteli päätään katse maahan luotuna, ja mutisi itsekseen epäuskoisena, kiinnittämättä enää huomiota Illankuiskeeseen. Illankuiske kääntyi voipuneena ympäri yrittäen etsiä, mihin Kaislakukka ja Setrisydän olivat joutuneet. Illankuiske oli käynyt sen verran pidättelemättömällä innolla Yösiiven kimppuun, että taistelupari oli ajautunut leirin toiseen päähän. Koko muu taistelu oli haihtunut hetkeksi Illankuiskeen mielestä, kun piti suorittaa henkilökohtainen kosto. Illankuiske paikansi Kaislakukan nopeasti kauempaa taistelun keskeltä, eikä Setrisydäntä näkynyt enää tämän lähellä, mikä oli hyvä.
Illankuiske rääkäisi kivusta kun tunsi terävät kynnet selässään. Hän oli tehnyt oppilaan virheen, ja kääntänyt selkänsä vastustajalleen liian aikaisin. Illankuiskeen romahti maahan painon alla, eikä hän voinut muuta kuin tehottomasti kynsiä maata edessään yltämättä vastustajaansa. Yösiipi ärisi kirouksia raivoissaan kynsiessään Illankuiskeen selkää.
”Irti kumppanistani!” Perhonsiipi jyrähti repiessään Yösiiven pois Illankuiskeen päältä tummasta niskaturkista kynsillä repien. Yösiipi kierähti kyljelleen hallitsemattomasti niin että jalat heilahtivat ilmassa. Perhonsiipi ei astunut täysin Illankuiskeen eteen, mutta sen verran suojaksi että Illankuiske pääsi turvallisesti jaloilleen. Yösiipi oli ollut samanlaisen sokaisevan raivon vallassa kuin Illankuiske aiemmin, eikä ollut saanut todellista vahinkoa aikaan. Illankuiske asteli seisomaan itsevarmana Perhonsiiven rinnalle, turkki turkkia hipoen, samalla kun Yösiipi kompuroi sähisten pystyyn.
”Hän tietää, ja rakastaa minua silti. Tekisikö Setrisydän samoin sinun kohdallasi?” Illankuiske ilmoitti.
Illankuiskeen ja Perhonsiiven ei tarvinnut muuta kuin seistä päät pystyssä rinta rinnan. Yösiipi katsoi vuoroin kumpaakin kissaa, sähähti vielä ruman sanan, ja loikki toiseen suuntaan kohti leirin suuaukkoa pää kumarrettuna ja kömpelösti muita kissoja väistellen. Yösiipi ei enää yrittänytkään etsiä katseella rakastaan.
Illankuiske ja Perhonsiipi syöksyivät rinta rinnan keskemmällä leiriä käytävään pääkahakkaan. Taistelu pitäisi päättää ensin, sitten voisi keskustella siitä mitä todella tapahtui. Illankuiske repi ison Varjoklaanin oppilaan pois Vaaleatassun selästä samoin kuin Perhonsiipi oli hänelle tehnyt aikaisemmin. Illankuiske oli hyökkäämäisillään jaloilleen nopeasti päässyttä oppilasta kohti, kun ensin yksi ja sitten kaksi jylisevää kissan ääntä kohosi väsymykseen hiipuvan taistelun melun ylle. Ruostetähti ja Revontulitähti seisoivat pienellä kukkulalla, joka ilmeisesti toimi Tuuliklaanin kuulutuspaikkana.
”Lopettakaa taistelu, kaikki! Tuuliklaani antautuu!” Ruostetähti mourusi. Taistelevat kissat alkoivat erkaantua toisistaan, ja itsepäisimmät revittiin omien klaanitovereiden toimesta kauemmas. Tuuliklaanilaiset ja varjoklaanilaisten perääntyivät päälliköidensä luokse. Tai ne perääntyivät jotka pystyivät. Etenkin monet tuuliklaanilaiset makasivat aloillaan turkit revittyinä ja verisinä. Varjoklaanin apu oli tullut liian myöhään, tuuliklaanilaiset eivät olleet jaksaneet enää taistella. Illankuiske ei keskittynyt liikaa katsomaan loukkaantuneita. Hän ei halunnut joutua huomaamaan, jos joku ei enää hengittänytkään.
”Ottakaa suoalue, ja saatte pitää sen. Kunhan annatte Tuuliklaanin olla tästä eteenpäin rauhassa, otatte kaikki soturinne ja painutte leireihinne nyt heti! Muuten tämä taistelu voidaan ja tullaan käymään Tuuliklaanin puolesta klaanien kuolemaan asti”, Ruostetähti ilmoitti kylmäävästi. Päällikkö oli yhtä verinen ja voipunut kuin soturinsa, mutta puhui kiihkeällä äänellä. Revontulitähti loi toiseen päällikköön tulkitsemattoman, lyhyen katseen, jossa Illankuiske oli näkevinään epävarmuutta. Soturit katselivat lähinnä hämillään toisiaan. Ei kai Ruostetähti ollut tosissaan? Toisaalta Tuuliklaani antautui ja luovutti suoalueen ehtojen kera, mutta toisaalta ainakin Ruostetähti oli valmis pitämään kunniastaan kiinni loppuun asti. Mutta kaikki tiesivät että tämä ei ollut sen arvoista. Mutta mitä toiset päälliköt sanoisivat? Illankuiske antoi värähtäen tietä, kun Jäätähti ontui hänen ohitseen esille.
”Jokiklaani ottaa suoalueen haltuunsa. Taistelulle ei ole enää tarvetta. Me lähdemme”, Jäätähti ilmoitti. Tulitähti ilmoitti Myrskyklaanin lähtevän myös.
Mutta ei kuulunut hurrauksia, vaikka taistelulle oli saatu selkeä voittaja. Illankuiskeen olan jomotus palasi vihlovampana kuin aiemmin. Illankuiske sähähti yrittäessään käätyä sen varassa ympäri. Jostain syöksähti Perhonsiipi tukemaan häntä.
”Anna minun olla, sinun pitää olla kantamassa ja tukemassa oikeasti haavoittuneita kun kerran vielä pystyt”, Illankuiske murahti.
”Me selvisimme vähemmällä kuin vastapuoli, vaikkakin…” Perhonsiipi käänsi katseensa jonnekin. Illankuiske pudisti päätään. Hän ei halunnut nähdä, tai tietää, vielä. Hän oli loputtoman väsynyt ja tuskissaan. Vielä vähän lisää, ja Illankuiske ei enää jaksaisi.
”Äiti…” Illankuiske kuuli Kaislakukan henkäisevän. Illankuiske nosti voipuneena maahan valahtaneen katseensa odottaen näkevän Kaislakukan järkyttyneen ilmeen. Illankuiskeen täytyi näyttää yhtä runnellulta kuin miltä hänestä tuntui. Kaislakukka näyttikin järkyttyneeltä, mutta jotenkin eri tavalla, kuin Illankuiske oli odottanut. Hänen tyttärensä turkki oli sekaisin, ja ohut verijana juoksi pitkin oikeaa etujalkaa sekä poskea, mutta Kaislakukka seisoi vakaasti ja silmät leimuten. Katseet tavoittivat toisensa.
”Miksi? Setrisydän?! Äiti miksi!” Kaislakukka huudahti tukahtuneesti.
Illankuiskeesta tuntui, että taistelu oli vasta alkanut.

//Sellainen... Jää vielä paljon tulkinnanvaraa sille mitä taistelussa tai taistelun jälkeen tapahtuu.
Vastaus:Wow! Todella mielenkiintoinen tarina, jään odottamaan jatkoa :D En löytänyt tästäkään tarinasta kirjoitusvirheitä, tai sitten olen vain sokea mäyrä. Tapahtumat etenivät sopivaa vauhtia ja soljuivat luontevasti eteenpäin. Kuvailua oli hyvästi, vaikka periaatteessa olisi kivaa, jos tarinaa kirjoittaessa olisi keskitytty enemmän myös ympäristöön, etenkin kun Illankuiske oli melko uudessa paikassa toisen klaanin leirissä. Tosin eihän sitä taistelun keskeltä ehdi paljoa ympäristöä vilkuilemaan, mutta silti. Kerroit kuitenkin loistavasti Illankuiskeen tunteista ja ajatuksista ja myös muut henkilöhahmot suorastaan hyppäsivät esiin näytöstä :D Sait yllättävän pitkästi tekstiä aikaan pelkästä taistelusta, saa nähdä mihin yllän itse omilla tarinoillani.

Lähinnä ainoa asia mistä haluaisin huomauttaa, esiintyi tarinan loppupuolella kohdassa, jossa Kaislakukka puhuttelee Illankuisketta äidiksi. Koska ollaan tekemisissä Soturikissojen eikä ihmisten kanssa ja muutenkin kirjoissa ja yleensäkin roolipeleissä kissan synnyttänyttä naarasta kutsutaan emoksi, sanan äiti-esiintyminen häiritsi hieman. Enkä nyt oikein pysynyt perässä, että vaihtuiko alun Yöpilvi edemmäs mentäessä vahingossa Yösiiveksi vai oliko kyseessä kaksi eri kissaa? En ainakaan löytänyt Tuuliklaanista kuin Yöpilven.
Saat tästä tarinasta 41 kp:ta ^^

Nef

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Illankuiske, Jokiklaani
14.02.2016 17:27
Sen tunsi jokainen ilmassa. Se sai askeleet varovaisiksi, aistit herkiksi ja mielen levottomaksi. Kaikki tiesivät sen olevan tämä ilta. Hyökkäyksen aika.
Illankuiske söi pienin suupaloin sitkeää aiemmin päivällä pyydettyä kalaa. Nyt kala oli aavistuksen jäässä ja kuu nousi taivaalle – tai olisi noussut jos se olisi näkynyt paksujen lumimyrskyn mukanaan tuoneiden pilvien läpi.
Illankuiske sai syyn keskeyttää haluttoman syömisensä kun Mustakynsi asteli Perhonsiiven kanssa aukion läpi hänen suojapaikkaansa vanhan ja käppyräoksaisen pajun alla. Molemmat ravistelivat jäiset hiutaleet turkistaan, etenkin Mustakynttä oli vaikea tunnistaa lumikuorrutuksen alta.
”Heittipä nyt sään”, Mustakynsi murahti ja mulkaisi taivaalle lyhyesti. Kauan ei voinut katsoa päätään painamatta, hiutaleet olivat pieniä ja jäisen teräviä. Leirissä oli sentään suojassa kovalta tuulelta, ja ainoa ääni lähti hankeen ropisevista kovista hiutaleista.
”Kävittekö Jäätähden luona?” Illankuiske kysyi. Odottaminen alkoi venyä itse kunkin mielestä, mutta etenkin Mustakynsi oli tunnettu kärsimättömyydestään. Illankuiske arveli saavansa siis tältä jos joltakin tilannepäivityksen.
”Kävimme pesän suulla, mutta Jäätähti, Laventelikurkku ja Sääskisydän juttelivat niin hiljaa ja niin vakavia että en kehdannut keskeyttää”, Mustakynsi selosti. Illankuiske heilautti korviaan ja suoristautui yllättyneenä. Mustakynsi jätti todella harvoin sanomatta mitä ajatteli.
”Ei viitsinyt jäädä salakuuntelemaankaan, mutta siellä keskusteltiin ainakin ilmeisesti samasta asiasta kuin kaikkialla muuallakin leirissä”, Perhonsiipi totesi antaen katseensa kiertää pikaisesti lumisen aukion. Kukaan ei ollut aivan aukion keskellä jossa tuuli sai tuivertaa vapaasti lunta kinoksiksi. Kissat eivät olleet toisaalta pesissäänkään myräkältä suojassa, klaanin vanhimpia ja kuningattaria pentuineen lukuun ottamatta.
”Niin, siitä varmaan onko tämä nyt hyvä vai huono vai enne ollenkaan taistelulle, tämä myräkkä”, Illankuiske arvasi seuratessaan Perhonsiiven katsetta. Jokiklaanin soturit ja oppilaat odottivat valppaina leiriä ympäröivän kasvuston suojissa, kyyryssä tuulta vasten mutta silmät kirkkaina välähdellen. Saalispino oli tyhjentynyt tasaiseen tahtiin kun kerättiin energiaa koittavaa taistelua varten. Illankuiske muisti taas pureutua kalaansa, vaikka lähinnä tuntui kuin olisi kaarnaa syönyt. Jännitys kipristeli vatsan pohjalla. Illankuiske oli ennenkin ollut rajakahakoissa, mutta tämä tulisi olemaan niin iso taistelu… Ja oli ollut liian kauan aikaa ajatella kaikennäköistä. Voittaisiko Jokiklaani? Entä jos joku kuolisi? Oliko tämä taistelu alkuunkaan oikea ratkaisu…
Kaislakukka näytti poimivan mustarastaan viimeisenä saalispinosta, ja kiiruhti jakamaan sitä Tuliturkin ja Kylmäpuron kanssa lähelle vanhimpien pesän suojaisaa leirin korkkaa. Jos Illankuiske muisti oikein, Vaaleatassu oli kehuskellut napanneensa linnun ilmasta – suoalueella. Nyt kun joki ja järvi olivat umpijäässä, lisämaa-alue saalistukseen oli ollut jälleen otollinen. Kyllä, tämä oli oikein, Jokiklaani tarvitsi sen suoalueen. Järven kaikkien klaanien täytyi pystyä saamaan sellainen reviiri, että pärjäisivät sillä tiukempinakin aikoina, jotta tasapaino säilyisi. Klaaneja tarvittiin neljä. Varmasti Tähtiklaani olisi Jokiklaanin puolella. Tuuliklaaninkin olisi ollut hyvä ymmärtää se, mutta nyt se täytyi laittaa ymmärtämään…
Illankuiske pomppasi pystyyn kun Jäätähti asteli rivakasti pesästään Laventelikurkku aivan kintereillään. Jäätähti ei sävähtänyt lainkaan kun myrskytuuli pääsi pörröttämään tämän hopeaista turkkia. Sääskisydän livahti nopeasti hartiat kumarassa parantajanpesään, jonka suulla Huurretassu odotti jäykkänä istuen kuin jääpuikko, mutta nousi seuraamaan mestariaan.
Jäätähti loikkii leiriaukean keskellä kohoavan veden tasaiseksi hioman matalan kiven päälle. Laventelikurkku jäi aivan kiven juurelle. Kissat kohottautuivat aukion laitamilla.
”Kerääntykööt kaikki kissat jotka ovat tarpeeksi vanhoja uimaan kuulemaan sanani!”
Epäröimättä kissat astelivat tuiskuun suojistaan, lähelle kiveä. Illankuiske seurasi kuin hypnotisoituna muiden perässä, katse ylös kohotettuna. Vanhimmat ja jotkut pennuistakin pääsivät pistämään emoineen päänsä ulos pesien suojasta kuuntelemista varten. Jokaista Jäätähden sanaa kuunneltiin hartaasti.
Jäätähti selitti ääneen sen minkä kaikki tiesivät jo. Taistelun aika oli koittanut, oli sää mikä tahansa. Yön pimeys ja lumimyrskyn sakeus olivat kuulemma yhdessä Tähtiklaanin tarjoama suoja ja kannuste taistelulle. Jäätähti alkoi alun jännittyneen hartauden ja odottavan hiljaisuuden jälkeen saada kannustavia huudahduksia kaikelle mitä sanoikin, jokiklaanilaisten innostuessa.
Sitten koitti odotettu ja pelätty hetki. Ketkä lähtisivät taisteluun, ketkä jäisivät puolustamaan leiriä?
Illankuiske kuunteli ensin kasvavan huolen vallassa, kuinka kaikki hänen läheisensä, Perhonsiipi, Kaislakukka, Sammalturkki, Mustakynsikin valittiin taistelupartioon. Mutta sitten Illankuiske kuuli vielä juuri oman nimensä ennen kuin Jäätähti ilmoitti nimeltä mainitsemattomien jääneiden kissojen jäävän puolustamaan leiriä. Illankuisketta huoletti, että heidät kaikki oli valittu taistelemaan, mutta toisaalta Illankuiske saisi olla mukana varmistamassa omalta osaltaan, että kaikki pääsisivät ehjin nahoin kotiin.
Malttamattomimmatkaan oppilaat eivät osoittaneet pettymystään jos joutuivat jäämään leiriin. Jäätähti oli onnistunut niin hyvin perustelemaan, että tänä iltana kaikilla olisi oma tärkeä roolinsa Jokiklaanin kukoistavan tulevaisuuden takaamiseksi. Jäätähti astui lopuksi viimeisten hurrausten saattelemana kiveltä Laventelikurkun vierelle, ja kissat vaihtoivat tietäväisen nyökkäyksen keskenään.
”Me lähdemme heti. Meillä kaikilla on ollut riittävästi aikaa valmistautua taisteluun”, Laventelikurkku ilmoitti ohjat ottaen melkein yhtä kiihkeän levottomana kuin ensimmäiseen suurempaan taisteluunsa käyvät oppilaat, ja lähti johtamaan joukkoa leirin suulle. Jäävät ja lähtevät kissat vaihtoivat nopeasti keskenään hyvästejä, onnentoivotuksia, ja Tähtiklaanin siunauksia matkalle. Sääskisydän ja Huurretassu olivat viimeisenä mukaan tulevia, yhdessä parin oppilaan kanssa jotka oli käsketty kantamaan avuksi taistelussa syntyvien haavojen kiireistä hoitoa varten tarvittavia yrttejä. Toivottavasti niille ei tulisi käyttöä.
Illankuiske sai helpottuneena painautua kulkemaan aivan Perhonsiiven kylkeen, ilman tarvetta hyvästellä kumppaninsa tietämättä, näkisikö tätä enää koskaan.

Kylki kyljessä kävelystä tuli myös käytännöllinen ratkaisu heti leiristä poistuttua. Tuuli tuiversi monta kertaa purevammin ja kylmemmin ilman leirin tuomaa suojaa. Lumi tuiskutti milloin mistäkin suunnasta pyörteilevässä tuulessa, eikä tuulensuojaa tuntunut olevan missään. Se ei kuitenkaan hidastanut peräkkäin kulkevien sotureiden ja kokeneiden oppilaiden joukkoa. Käynti oli juuri ja juuri kävelyä. Ei saanut väsyä, mutta piti ehtiä rivakasti tapaamaan myrskyklaanilaiset Tuuliklaanin reviirillä järven rantaan sovitussa tapaamispaikassa kuunhuipun aikaan. Juuri kun tuuliklaanilaiset olisivat luultavasti vaihtamassa partiovuoroa, ja rajanylitykset sujuisivat huomaamatta.
”Tähtiklaanin siunaus tosiaan”, pian uudestaan lumeen peittyvä Mustakynsi mutisi hampaidensa välistä, kun tuuli pyyhkäisi vielä kinoksesta lunta ilmaan suoraan naamaan. Illankuiske kehräsi lyhyesti huvittuneena. Mustakynsi kuulosti koko ajan enemmän ja enemmän klaaninvanhimmalta. Mutta Illankuiske oli iloinen saadessaan niin kokeneen soturin rinnalleen, Mustakynnellä olisi vielä paljon annettavaa. Illankuiske oli vitsailemaisillaan aiheesta Mustakynnelle, mutta tämä kiihdytti askeleitaan ja uppoutui keskusteluun Laventelikurkun kanssa.
Illankuiske joutui nielaisemaan ikävän möykyn kurkustaan. Hän oli jäänyt nyt kaksi Perhonsiiven kanssa. Ahdistavat ajatukset saivat vallan. Pitäisi jatkaa matkaa vain niiden kanssa hiljaisuudessa, tai sitten uskaltaa sanoa ajatuksensa ääneen.
”Perhonsiipi”, Illankuiske aloitti epävarmasti. Mutta tietenkin Perhonsiipi kuuli hänet, he kulkivat niin lähekkäin eikä tuuli ulvonut läheskään niin pahasti kuin joissakin myrskyissä. Lumi vaimensi valjuiksi äänet, hajut, maiseman. Hyvä niin Jokiklaanille. Kaikki oli niin hyvin ja vaikutti niin lupaavalta, mutta silti jotain, kaikki, voisi mennä pieleen…
”Me teemme molemmat parhaamme klaanimme hyväksi”, Perhonsiipi maukaisi tulkitsemattomasti.
Illankuiske nyökkäsi ja pakottautui ajattelemaan ja tuntemaan paatuneen soturin, ennemmin kuin pelokkaan kokemattoman oppilaan tavoin. Tämä oli arkea. Mitä tahansa, tai ei mitään, voisi tapahtua.

Ajatuksien kanssa tapellessa hevospaikka oli jäänyt kauas taakse, ja samassa Tuuliklaanin hajut kirvelivät nenässä, laskeutuen maiseman ylle ja tehden siitä vieraan kuin paksu lumivaippa. Rajan ylitys sujui ongelmitta.
Tuuliklaanin nummi oli tavallistakin paljaamman näköinen, kun lumi valoi kaiken tasaiseksi ilman mitään näkösuojaa, mutta onneksi lumimyrsky lyhensi näkyvyyttä. Jokiklaanilaiset saivat kulkea vielä pienen tovin keskenään ennen kuin joukko toisenlaisia, jykevärakenteisempia kissoja näkyi kyyhöttämässä suojattomalla järvenrannalla.
”Tuolla Myrskyklaani on”, Kaislakukka ja pari muutakin kissaa mutisivat. Kuin liian kovaan ääneen puhuminen hälyttäisi tuuliklaanilaiset. Illankuiske kulki Perhonsiiven kanssa joukkion järven puoleisella laidalla. Illankuiskeen teki kovasti mieli itse vilkuilla ja vahtia, ettei tuuliklaanilaisten partiota sattuisi paikalle. Mutta sisempänä reviiriä kulkevat kissat saisivat ja osaisivat tehdä sen. Illankuiskeen täytyi luottaa klaanitovereihinsa.
”Tervehdys, Tulitähti”, Illankuiske kuuli juuri ja juuri Jäätähden tervehtivän Myrskyklaanin päällikköä. Myrskyklaanin parantaja Vaahtokukka asteli syrjemmälle, tämän oppilasta ei näkynyt. Jäätähti heilautti kutsuvasti häntäänsä hieman jälkeen jääneelle Laventelikurkulle, joka pujotteli tietä antavien kissojen ohi tämän luokse rivakasti. Klaanien varapäälliköt nyökkäsivät myös keskenään tervehdyksen pikaisesti ennen kuin asettuivat päät yhteen kumarrettuina jakamaan taistelusuunnitelmia yhdessä päälliköiden kanssa. Illankuiske pysähtyi muiden tavoin. Klaanit jäivät vielä toistaiseksi erilleen omiksi joukoikseen, johtavia kissoja lukuun ottamatta.
Illankuiske katseli ympärilleen. Hengitys tasaantui hiljalleen matkan teon jäljiltä. Järvi näytti jatkuvan loputtomiin, sillä toista rantaa ei näkynyt sankan lumipyryn läpi. Jossain siellä oli Jokiklaanin leiri, jonka tulevaisuutta Illankuiske olisi tänään puolustamassa klaanitovereidensa ja liittolaisten kanssa. Jotta pennuilla olisi tarpeeksi ruokaa silloinkin kun kalaa ei saisi. Jokiklaani oli liikaa luottanut kaloihin pääravinnonlähteenä tähän mennessä, mutta nyt siihen saataisiin muutos.
Illankuiske nojautui kiinni Perhonsiipeen kun kova tuulenpuuska järven suunnalta pörrötti turkkia. Illankuiske värähti kylmästä, ja jännityksestä. Illankuiske tunsi Perhonsiiven lämpimän hengityksen poskellaan kun tämä kosketti kuonollaan rohkaisevasti. Sanoja ei tarvittu. Me olemme tässä yhdessä.
”Kuulkaa, jokiklaanilaiset!” Jäätähti nosti äänensä kuuluvaksi ja sai jakamattoman huomion. Kissat istuivat kehässä klaanien päälliköiden ympärillä, vielä toistaiseksi omilla puolillaan. Varapäälliköt olivat siirtyneet osaksi muuta joukkoa. Suunnitelmien hiominen oli tehty.
”Tarkoituksena on tänään osoittaa Jokiklaanin voima ja oikeus isompaan reviiriin, Myrskyklaanin avustuksella.” Jäätähti aloitti, ja käänsi lyhyesti katseensa vierellään istuvaan Tulitähteen. Tämä nyökkäsi pienesti hyväksyvästi.
”Muistakaa soturilaki. Pentuja ei vahingoiteta. Soturin ei tarvitse tappaa voittaakseen”, Jäätähti sanoi ja käänsi hitaasti katseensa soturista toiseen kuin poraten sanat näiden mieleen. Tulitähden katse oli suunnattu lähinnä jokiklaanilaisiin, joten Ratamohäntä hoiti samanlaisen sanojen painotuksen tämän selän takana myrskyklaanilaisille.
”Me iskemme kovaa, ja nopeasti. Yllätämme Tuuliklaanin. Osoitamme voimamme. Ruostetähti on viisas ja me tulemme tänään voittamaan, kun Tuuliklaani saa tarpeekseen ja luovuttaa. Me puolustamme tänään oikeuttamme riittävään reviiriin, Tuuliklaani pitää vain kunniastaan kiinni, ja tuon kunnian me murskaamme helposti. Saamme suoalueen pysyvästi itsellemme, ja Jokiklaani on entistä vahvempi ja tasa-arvoisempi muiden klaanien kanssa Tähtiklaanin tahdosta, sillä me voitamme tänään yhdessä Myrskyklaanin kanssa!” Jäätähti selosti. Jokaisen lyhyen lauseen jälkeen seurasi kannustavaa mouruntaa. Ja viimeisten sanojen kohdalle Jäätähti joutui huutamaan kilpaa innostuvien sotureidensa kanssa. Soturit hurrasivat Jokiklaania, ja Jäätähteä, ja myös sekaisin Myrskyklaania.
Illankuiske tunsi helpotuksen hyökyvän lämpimänä sisällään. Jäätähti oli puhunut viisaasti. Riidanhaluisimpienkin olisi maltettava tänään mielensä. Tuuliklaanille kuului vain tänään opettaa oma paikkansa, ei murskata tai häätää kodistaan niin kuin oli joskus tapahtunut. Tuuliklaani ei ole se jonka kuuluisi päättää mikä reviiri milläkin klaanilla on, sellaisista alueista jotka eivät edes tuuliklaanille kuuluneet. Tähtiklaani varmasti arvostaisi tällaisen ylimielisyyden tukahduttamista, ja olisi Jokiklaanin ja Myrskyklaanin puolella. Illankuiske hurrasi muiden mukana.
”Kuunnelkaa meitä nyt niin kerromme, mitä kenenkin kuuluu tehdä”, Laventelikurkku jyrähti voimakkaalla äänellä. Illankuiske ei ollut huomannut missä vaiheessa tämä oli siirtynyt kissojen keskelle takaisin yhdessä Ratamohännän kanssa. Päälliköt antoivat tilaa varapäälliköilleen, joilla suunnitelmat olivat mielessä.
”Nopeimmat juoksijat eteen. Kylmäpuro, Sammalturkki…”
”Lukkikoipi, Oravaliito…”
Varapäälliköt alkoivat luetella vuoronperään, kunnes pieni joukko kissoja seiso varapäälliköiden edessä. Samalla klaanien kissat vihdoin sekoittuivat ja koko joukko siirtyi kaareen varapäälliköiden eteen. Joukossa kuului innostunutta supinaa.
”Te juoksette ensimmäisinä ja estätte mahdollisia Tuuliklaanin kissoja pääsemästä varoittamaan hyökkäyksestä etukäteen. Pidätte aloillaan, kunnes hyökkäys on päässyt alkuun ja tulette sitten auttamaan leiriin. Pitäkää myös silmät auki ja estäkää tuuliklaanilaisia hakemasta apua. Heillä saattaa olla sopimus Varjoklaanin kanssa viime klaanitapaamisen perusteella”, Ratamohäntä selosti samalla kuin Laventelikurkku mittaili hieman ylpeän oloisena kissoja edessään. Kaikkien sulavimmat ja nopealiikkeisimmät kissat, joilla ei olisi ongelmaa kilpailla tuuliklaanilaisten kanssa.
”Sitten, haluan kokeneimmat soturit tähän. Tiedätte varmaan jo ketkä ovat kovimpia Tuuliklaanin ja Varjoklaanin taistelijoita, mutta jaetaan nyt kuitenkin vähän kohteita että saadaan tämä taistelu hoidettua täsmällisesti ja tehokkaasti…” Laventelikurkku oli äänessä seuraavaksi. Illankuiske ei voinut olla kohentamatta ryhtiään kun hänet kutsuttiin yhdessä Mustakynnen kanssa kuulemaan suunnitelma. Tehtävien jako jatkui rivakasti. Oppilaita käskettiin keskittymään joukoissa vastustajaklaanin oppilaisiin, ja jos mahdollista hajottamaan pesiä ja makuusijoja. Tuuliklaanilla olisi entistä vähemmän halua vastahyökkäykseen jos oma leiri olisi lehtikadon aikaan täysin hajalla.
”Nyt mennään!” Laventelikurkku lopulta karjaisi ja sai vaikuttavan joukon kissoja taakseen. Kärsimätön innostus sai Illankuiskeen askeleet lennokkaiksi. Paksu hanki tai kova lumipyry eivät hidastaneet lainkaan, kun Illankuiske sai juosta taisteluun läheistensä ympäröimänä.

Näkyvyys oli heikko. Lumipyry ja lumimassat vaimensivat askeleiden ääntä, samoin kuin yltyvää puuskutusta. Vauhti täytyi pitää kovana yllätyshyökkäyksen onnistumisen takaamiseksi. Illankuiske koki itsensä melko tarkkasilmäiseksi ja oli kiihdyttänyt juostakseen lähellä etulinjaa heti nopeiden kissojen takana. Illankuiske ei kuitenkaan ehtinyt edes alkaa kunnolla tarkkailla lumista sumua edessään saati älähtää, ennen kuin joku Myrskyklaanin juoksijoista maukaisi kiireesti: ”Tuuliklaanilaisia!”. Osa muista juoksijoista syöksyi juoksemaan huutajan jäljessä suuntaan, jossa Illankuiske juuri ja juuri erotti kolme hahmoa. Koosta päätellen soturi ja kaksi oppilasta, outo kokoonpano. Kissat jähmettyivät paikoilleen. Mutta sitten soturi huudahti jotain, mistä Illankuiske ei saanut selvää. Kissat olivat vielä kaukana sotureiden pääjoukosta.
Illankuiske katseli henkeään pidättäen kuinka Tuuliklaanin soturi syöksyi kohtaamaan sotureiden joukkion, johon kuului kaksi Myrskyklaanin ja Jokiklaanin soturia. Tuuliklaanin oppilaat alkoivat pinkoa kohti leiriään. Tilanne oli Tuuliklaanin soturille epätoivoinen, yritys heittäytyä itse runneltavaksi jotta oppilaat saisivat tilaisuuden päästä pakoon. Illankuiske näki kuinka Kylmäpuro ja Oravaliito kaarsivat kohti kahta loittonevaa pienempää hahmoa Tuuliklaanin soturista välittämättä. Oppilaat eivät juosseet yhtä nopeasti kuin tuuliklaanilaiset yleensä, kenties paksun hangen takia, jossa täysikasvuisten sotureiden oli helpompi juosta. Tuuliklaanin soturi yritti kääntyä katkaisemaan oppilaiden perään suuntaavien hyökkäävien kissojen reitin, mutta sitten Sammalturkki juoksi tämän kumoon niin että lumi pölähti. Kissojen joukko alkoi kulkea koko tapahtuman ohi. Illankuiske yritti kääntää päätään nähdäkseen, mitä Sammalturkille kävi. Tai saatiinko oppilaat edes kiinni? Nämä olivat ehtineet kadota jonnekin jahtaajineen, ja Illankuiske haravoi katseellaan maisemaa ympärillään.
”Keskity vain katsomaan mihin kuljet, kyllä he pärjäävät”, Perhonsiipi sihahti epäominaisen tiukasti. Illankuiske riuhtaisi katseensa tiukasti eteensä. Perhonsiipi oli yhtä huolissaan kuin Illankuiske, mutta molempien täytyi ajatella hyökkäystä eikä ystäväänsä Sammalturkkia, ja luottaa siihen, että oppilaat saataisiin kiinni.
”Tuuliklaanin leiri!” Laventelikurkku ulvaisi tarpeettoman lujaa Illankuiskeen mielestä. Mutta sitten jo parin sydämenlyönnin päästä nummien notkelmassa sijaitseva leiri paljastui lumipyryn seasta. Leiri oli todella suojattoman oloinen. Illankuiskeen sydän jätti lyönnin väliin kun hän älysi, että Tuuliklaanin sotureiden täytyi vain nostaa päänsä ja nummelta vyöryvä kissajoukko näkyisi matalan pusikkoaidan toisella puolella. Illankuiske erotti vain epäselviä hahmoja leirissä, mutta nämä pysähtyivät todella huomatessaan lähestyvät kissat. Kuului yksi varoittava rääkäisy. Ja sitten jo Myrskyklaanin ja Jokiklaanin soturit ja oppilaat syöksyivät jonona leirin suuaukosta sisään, repien sen mennessään isommaksi. Kissojen tulva oli pidättelemätön. Samoin kuin sotaisa mourunta ja siihen pian liittyvät sähähdykset ja rääkäisyt kun klaanien kissat törmäsivät toisiinsa tappeleviksi joukkioiksi kuin kohtaavat tulva-aallot.
Taistelu oli alkanut.

//Tästä se alkaa..... Yritin olla mahdollisimman paljon mainitsematta muiden ropettajien hahmojen tekemisiä tai puheita niin, että jokainen saa päättää missä hahmo on taistelussa.
Vastaus:Hyvä, mielenkiintoinen tarina, sopivan pitkäkin. En löytänyt kirjoitusvirheitä tai ainakaan niitä ei ollut kovin paljoa.
Saat tästä stoorista 42 kp:ta

Nef

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Aurinkotassu, Myrskyklaani
10.02.2016 17:12
Tunsin kevyen töytäisyn nukkuessani ja heräsin. Minua väsytti kovin koska olin eilen leikkinyt niin kovin kauan muiden pentujen kanssa. Emoni oli töytäissyt minut hereille. "Sinun on parasta herätä aijoissa pikkuinen. Tulitähti sanoi että sinut nimitetään tänään oppilaaksi, enkä halua sinun näyttävän sotkuiselta karvapallolta nimitys seremoniassasi", emoni sanoi lempeästi. "Nimitetäänkö minut tänään!", huudahdin innostuneesti. Kaikki väsymykseni oli tiessään ja lähdin innostuneest pomppimaan ulos pentutarhasta. "Ota tuoresaalista itsellesi jotain ja palaa heti takaisin tänne syömään sieltä pakkasesta", emoni huusi perääni. Kuulin mitä hän oli sanonut ja mietin mielessäni että todellinen syy miksi minun piti palata takaisin oli koska hän halusi putsata minut perusteellisesti.

Tassutin tallaantunessa ja narskuvassa lumihangessa tuoresaaliskasalle ja noukin lähes tyhjästä tuoresaaliskasasta hiiren. Hiiri ei ollut iso muttei se lehtikadon aikaan ollut ihmekkään. Lähdin tassuttamaan kohti pentutarhaa. Kompuroin hiukan koska hiiren häntä meni tassujeni tielle. Pentutarhassa aloin syömään. Tuoresaalis maistui herkulliselta niinkun aina. Syödessäni rupesin ajattelemaan. #Ajatella että pääsen nyt oppilaaksi. Olen odottanut sitä niin kauan. Pääsen pian tutkimaan reviiriä, opettelemaan metsästys taitoja, taisteluliikkeitä ja pääsen kokoontumisiinkin!# Sitten emoni herätti minut ajajatuksistani. "Tiedän että sinua jänittää ja pelottaa oppilaaksi tuleminen mutta syöhän nyt että voin putsata sinut perusteellisesti", hän sanoi. "Ei minua jännitä! Olen vain innostunut!", huudahdin päättäväisesti. Emoni kehräsi huvittuneena vastaukselleni. #Ei minua ihan oikeasti pelota, olen ihan yhtä rohkea kun kuka tahansa muukin# ajattelin. Söin reippaasti hiiren loppuun vaikkei minulla enään jännitykseni takia ollut juurikaan ruokahalua. Heti kun olin lopettanut hiiren syömisen emoni syöksyi puhdistamaan minua, vaikken millään olisi halunnut. "En minä ole enään ihan pikku pentu. Voin kyllä pestä itse itseni", sanoin. Vihdoin onnistuin pääsemään pois emoni luolta ja lähdin innosta pomppien klaanin vanhempien pesää.
Klaanin vanhempien pesälle päästyäni kurkistin sisään pesään ja näin Vaahtokukan siellä. "Nyt et juuri kyllä voi tulla tänne. Minulla on paljon tekemistä täällä enkä kaipaa ketään tielle. Keksit varmasti jotain muutakin tekemistä", parantaja sanoi ystävällisesti. Nyökkäsin. "Tule myöhemmin", Kultakukka huusi. "Kuulin että sinusta tulee oopilas. Pian pääsetkin vaihtamaan makuu alustamme", vanha naaras jatkoi. "Minä tulen", lupasin heille. Huomasin että ulkona paistoi jo kirkkaasti aurinko. Täytyi olla jo vähintään aurinkohuipun hetki. Juuri silloin leiriin tuli rajapartio takaisin. #Tuon täytyy olla aurinkohuipun partio. Milloinkohan Tulitähti ajatteli tehdä minusta oppilaan. Toivottavasti ennen iltaa. En millään jaksaisi odotta siihen asti# Päätin että koska minulla ei ollut paljoa muut tekemistä että menisin nukkumaan. Ennen olisin leikkinyt muiden pentujen kanssa mutta koska minusta tulis tänään oppilas en halunnut enää käyttäytyä kuin pikkupentu.
Tassuttelin makuusijalleni tyhjään pentutarhaan. Kävelin hetken makuusijallani ympyrää kunnes asetuin nukkumaan pienelle kerälle. Ajatuksia pyöei päässäni ennen kuin nukahdin. #Kenetköhän saan mestariksi? Meneeköhän kaikki hyvin?#, ajattelin jännittyneenä. Sitten nukahdin. Nukuin jonkin aikaa kunnes heräsin siihen ettl kaksi nuormepaa pentua törmäsi leikkitappelunsa temmellyksessä minuun. Päätinnkäpetyä takaisin nukkumann kunnes kuulin huudahduksen. "Tulkoon jokainen omaa saalistaan metsästämään kykenevä suurtasanteelle klaanikokoukseen", Tulitähti huudahti suurtasanteelta. Nousin äkkiä ylös.#Nyt minä pääsisin oppilaaksi!# ajattelin innostuneena. Juoksin istumaan emoni viereen joka näytti iloiselta ja hiukan haikealta. En meinannut pystyä olemaan paikoillani. Tulitähti aloitti kokouksen. "Aurinkopentu olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnest saat soturinimen sinut tunnetaan Aurinkotassuna. Mestariksesi tulee Valkosiipi. Toivon, että Valkosiipi välittää sinulle kaiken opettamansa", päälikkö sanoi juhlallisesti. "Valkosiipi olet valmis saamaan oppilaan. Olet saanut loistaavaa koulutusta ja olet osoittanut olevasi rohkea ja luotettava. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Aurinkotassulle", Tulitähti jatkoi. Tassutin lähemmäs Valkosiipeä ja kurkotin koskettamaan neniä hänen kanssaan. Sitten lähdin muiden oppilaiden luokse kun muut huusivat uutta nimeäni. Tulitähti päätti klaanikokouksen ja lähdin muiden oppilaiden matkaan. Puhuttuani hetken heidän kanssaan päätin mennä puhumaan Valkosiivelle.

Menin Valkosiiven luokse. "Hei, Aurinkotassu", naaras maukui ystävällisesti. "Hei", sanoin ujosti ja nyökkäsin. "Mitä me teemme tänään?", sanoin jo rohkeammin. #Kynpa näkisin reviirimme#, ajattelin. "Tänään emme voi tehdä mitään koska minun täytyy lähteä pian partioon", hän sanoi. Olin avaamassa suutani. "Ja et voi tulla mukaan koska et pysyisi vauhdissa mukana", hän vastasi. Aivan kun hän olis lukenut ajatukseni. "Selvä", vastasin pettyneenä. "Mutta huomenn lähdemme tutkimaan rajoja aikaisin aamulla. Voit nyt mennä tekemään itsellesi uuden makuusijan oppilaiden pesään. Ja sen jälkeen voit otta itsellesi jotain tuoresaalis kasasta", naaras maukui. "Okei", vastasin ja lähdin oppilaiden pesää kohden.

Menin oppilaiden pesään. Siellä oli monta muuta oppilaita. Sitten yksi heistä puhui minulle. "Sinun varmaan pitää hankkia makuusijaan sammalta?", Pähkinätassu sanoi ystävällisesti. "Joo", sanoin. "Vaahtokukka sanoi että voit hakea häneltä", Pähkinätassu vastasi. "Okei. Menen hakemaan", sanoin hänelle. Hain Vaahtokukalta sammalta niin kuin Pähkinatassu oli kehottanut ja menin tekemään makuusijani rauhalliseen kohtaan oppilaiden pesässä. Se oli reunalla ja niin erillään muiden makuu sijoista joten ainakin saisin olla rauhassa nukkuessani. Sitten menin ottamaan pienen linnun tuoresaaliskasasta ja söin sen muiden oppilaiden kanssa ja puhuin heidän kanssaan. Sitten kavin nukkumaan jotta voisin herätä aikaisin huomenne aamulla. Nukahdin iloisena ajatukseen että olisin nyt Aurinkotassu!
Vastaus:Hieno tarina!
Kirjoitusvirheitä huomasin siellä täällä, mutta teksti oli ymmärettävää. Yksi isompi juttu pisti silmään ja sen jos korjaisit tarinalle tulisi lisäpituutta ja sitä olisi vielä helpompi lukea. Eli siis:

Vuorosanat aina uudelle riville. Esim:

Siellä oli jo monta muuta oppilasta. Sitten yksi heistä puhui minulle.
"Sinun varmaan pitää hankkia makuusijaan sammalta?" Pähkinätassu sanoi ystävällisesti.

Toinen asia minkä voisi korjata. Pilkut. Eli, pilkkua ei tarvitse lainausmerkkien jälkeen jos kyseessä oli huudahdus tai kysymys.

EI NÄIN:
"Sinun varmaan pitää hankkia makuusijaan sammalta?", Pähkinätassu sanoi ystävällisesti.

VAAN NÄIN:
"Sinun varmaan pitää hankkia makuusijaan sammalta?" Pähkinätassu sanoi ystävällisesti.

Toivottavasti ymmärsit ja en siis halua moittia olen vain luonteeltani hiukan nipottaja. (Välillä liikaa ja kaveritkin ärsyyntyy xD)

Sitten itse kp:t...

Saat tästä tarinaisestasi 18 kp:ta!

Vyp Murmeli

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Hopeapentu, Varjoklaani
04.02.2016 14:31
Herään pentutarhan nurkassa, jonne ilmeisesti kierin kun nukuin. Nousen istumaan ja venyttelen hieman, samalla kun haukottelen. Jään istumaan siihen ja katson pesän seinämää. Unikonvarsi tulee luokseni ja katsoo minua. 
  " Menisit ulos. Kaikki muutkin ovat siellä." Tuo maukui. 
  " Mutta siellä on kylmä..." Vastasin pörhistäen turkkiani, mutta Unikonvarsi ei lopettanut siihen. 
  " Siellä on varmasti paljon hauskempaa kuin täällä pesässä. Mene leikkimään vaikka muiden pentujen kanssa. Tehän tykkäätte leikkiä sotureita?" Tuo naukaisi, ja hymyili. 
  " Niin mutta se ei voita oikeana soturina oloa...." Vastasin kyyryssä. 
  "No soturitkin ovat ulkona, joten mene sinäkin." Unikonvarsi huomautti, ja lähti. Käännyin ja katsoin tämän perään suurilla silmillä. Katsoin pentutarhan suu aukoa, ja lähdin kipittämään sitä kohti. Katsoin ensin ulos, ja sitten menin kokonaan kylmälle ja märälle lumelle. Katselin ympärilleni ja näin vain lunta ja kissoja tekemässä juttujaan. Istuuduin pentutarhan suuaukon viereen. Omenapentu ja Konnapentu leikkivät pesän edustalla. He huomasivat minut ja tulivat luokseni. 
  "Haluatko mukaan?" Omenapentu kysyi innokkaasti hyppien, kun tämän veli nyökytti. 
  "Sotureita?" Kysyin noilta kallistaen päätä, kun nämä taas nyökyttelivät vastaukseksi. 
  "Vaikka...?" Naukaisin ja nousin ylös. En ehtinyt edes valmistautua kun Konnapentu jo tönäisi minut kumoon. Kaaduin suoraan naama edellä lumeen. Suoraan kylmään ja märkään lumeen. Hyppäsin nopeasti ylös, ja pörhistin lumen pois turkistani. Käännyin Konnapennun puoleen ja löin keveästi tassulla Konnapennun nenään, ja tämä kaatui. Kun katsoin Konnapentua että tämä pääsee ylös, Omenapentu tuli tönimään sivusta. Käännyin ympäri ja tämä kaatui maahan. Jäin istumaan, kumpikin nousemassa lumesta vierelläni. Kun nämä olivat nousseet, nämä katsoivat toisiaan ja nyökkäsivät. Kumpikin hyppäsi päälleni yhtä aikaa ja me kaikki kaaduimme maahan. Kaikki nousimme ylös ja kehräsimme huvittuneesti. Minä taas yrittäen ottaa lunta taas turkistani ravistaen, ja katsoin noita kahta. 
  "Se oli kivaa!" Omenapentu hihkaisi, ja hyppi ylös alas. 
  "Niin oli!" Konnapentu vastasi ja katsoi minua. 
  "Mitä tehdään nyt?" Tuo vielä kysyi. 
  "Teistä en tiedä, mutta minulla on suunnitelmia." Vastasin tuolle ja vilkuilin ympäri leiriä.
  "Mitä suunnitelmia?" Omenapentu kysyi heti ja tassutti lähemmäs, odottaen vastausta. 
  "Juttuja." Vastasin ja tuijotin näitä vihreillä silmilläni. 
  "No... Okei!" Omenapentu hihkaisi ja juoksi pentutarhaan, kun Konnapentu vielä katsoi minua. 
  "Mitä aiot?" Tuo kysyi ja katsoi minua tuimasti. 
  "En mitään vaarallista." Vastasin tälle varmana. 
  "Okei... No nähdään sitten." Konnapentu naukaisi ja lähti siskonsa perään. Minä taas hiivin muurin viereen. Kohtaan josta minua ei helposti huomattaisi. Kohta oli varjoisa ja leirin nurkka. Aloin nuuskia muuria, että löytäisin kolon josta olin kerran mennyt. Lopulta löysin sen, mutta kuulin ääniä takaani. Menin kauemmas muurista ja istuin alas. 
  "Mitäs sinä täällä teet?" Yösiipi tuli luokseni ja kysyi. 
  "Kunhan olen. Täällä on rauhallisempaa kuin pentutarhan lähellä." Selitin tälle ja vain tuijotin tätä. 
  "Selvä... Mene sitten takaisin pentutarhan lähelle ennen kuin tulee pimeämpää." Tuo naukaisi ja lähti. Minä menin takaisin muurin viereen ja vilkuilin ympärilleni. Kyyristyin ja kuljin pienen reiän läpi muurin toiselle puolelle. 

Ulkopuolella lumikerros oli korkeampi. Kahlasin vähän aikaa eteenpäin ja vilkuilin ympärilleni samalla, varmistaen että kukaan ei näe. Oli kivaa olla ulkopuolella. Tietty pääsisin ulkopuolelle myös oppilaana mutta siihen oli pitkä aika. Kun kuulin kissojen ääniä, kyyristyin ja peräännyin. Jos menisin eteenpäin, he varmasti haistaisivat minut. Peräännyin lähimpään varjoon ja odotin äänien loppuvan. Äänet kulkivat ohitse ja vähän liian läheltä. 
  "Haistatteko tuon?" Kuulin jonkun kysyvän. Aloin panikoida, mutta yritin olla rauhallinen. 
  "En... Mitä tarkoitat?" Joku vastasi. Tunsin pienen helpotuksen ja peräännyin taaemmas niin hiljaa kuin voin. 
  "Äh. Ei se varmaan ollut mitään." Joku naukaisi ja kuulin taas liikettä. Kissat lähtivät ja minä olin turvassa. Päätin lähteä takaisin, sillä ei olisi hyvä jos minut löydettäisiin leirin ulkopuolelta. Alkoi myös olla hämärä. Kuljin hiljaisesti takaisin muurin luokse ja etsin taas aukon. Löysin sen ja vilkuilin vielä ympärilleni, ennen kuin menin taas läpi. Toisella puolella katselin ettei kukaan näe kun tulen, ja hiippailin pentutarhan lähelle. Menin pentutarhaan sisälle ja heti Unikonvarsi oli vastassa. 
  "Missä sinä olet ollut?" Tuo kysyi tuimasti ja odotti hyvää vastausta.
  "Olin tuolla leirin laidalla jossa oli rauhallisempaa." Selitin tälle, kuin se olisi totta.
  "Niinkö? Miksi kukaan ei sitten nähnyt sinua missään." Tuo kysyi ja katsoi minua vihaisesti. Taaempana Omenapentu ja Konnapentu katselivat ja kuiskivat jotain.
  "No ei tietenkään. Olen niin huomaamaton, että minua ei huomaisikaan vaikka olisin keskellä leiriä." Naukaisin ja virnuilin. Unikonvarsi ei ollut niin varma.
  "Selvä. Mutta älä enää aiheuta huolta, onko selvä?" Tämä kysyi vielä tuimasti.
  "On. En aiheuta." Vastasin ja hymyilin. 
  "Hyvä. Koita muistaa." Tuo vielä naukui ja lähti pesästä. Ilmeisesti kertomaan että tulin takaisin. Menin suoraan nukkumapaikalleni ja menin siihen istumaan. Omenapentu ja Konnapentu tulivat heti luokseni. 
  "Missä olit?" Omenapentu kysyi minulta heti.
  "Enkö juuri kertonut?" Vastasin tälle katsoen tätä, kuin tämä olisi hiirenaivo.
  "Tosissaan? Joka kolkka etsittiin kun sinua ei näkynyt missään. Jotkut jopa lähtivät leirin ulkopuolelle etsimään." Konnapentu kertoi.
  "No minä olin koko ajan leirissä. Enköhän minä sen parhaiten tiedä." Nau'uin noille loukkaantuneella tyylillä.
  "Oh... Niinpä." Omenapentu naukaisi ja katsoi veljeään. "Siinä on järkeä."
  "Siinä on." Tämän veli vastasi ja katsoi taas minua. "Jos kumminkin haluat kertoa meille siitä, minä ainakin kuuntelen." Konnapentu jatkoi ja silloin Unikonvarsi tuli takaisin. Omenapentu ja Konnapentu lähtivät emonsa luo, ja minä jäin siihen. Aloin miettimään mitä tekisin vielä ennen kuin pitäisi alkaa nukkua.
Vastaus:Ihana tarina! Rakastan pentutarinoita!
Yhden toistuvan kirjoitusvirheen huomasin. Vuorosanan jälkeen laitoit pisteen ja seuraava sana alkoi isolla kirjaimella. Näin:

"On. En aiheuta." Vastasin ja hymyilin.

Vuorosanan tulisi päättyä pilkkuun ja seuraavan sanan alkaa pienellä kirjaimella, paitsi erisnimet ovat tietysti poikkeus. Näin:

"On. En aiheuta", vastasin ja hymyilin.

Muita kirjoitusvirheitä en huomannut ja hieno, pitkä tarina.
Saat 23 kp

Vyp Murmeli

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kirkastassu, Varjoklaani
31.01.2016 18:47
Heräsin aamulla. Aurinko oli juuri noussut. Nousin istumaan. Näin kuinka Myrskytassu ja Tiikeritassu lähtivät ulos oppilaidenpesästä. Haukottelin ja lähdin itsekin pois oppilaidenpesästä. Tänään olisi ensimmäinen päiväni oppilaana. Odotin innolla tätä päivää. Usvapyörre oli juuri herännyt ja saapui luokseni.
"Tervehdys, Usvapyörre", tervehdin mestariani. Usvapyörre hymyili.
"Voisin tänään näyttää reviiriä. Odotat varmaan innolla!" Usvapyörre sanoi aurinkoisesti.
"Todellakin odotan!" huudahdin mestarilleni. Kivaa, nyt pääsisin katsomaan reviiriä! Pentuna en päässyt, minun piti olla vain leirissä. Mutta nyt oli oppilas. Olin hyvin iloinen siitä.
"No, lähdetäänkö?" mestarini kysyi.
"Todellakin! Haluan nähdä jo reviiriä", sanoin Usvapyörteelle. Usvapyörre naurahti ja lähdimme matkaan.
"Haluatko nähdä kaksijalan pesän? Sinne sisälle ei parane mennä, sillä siellä asuu kaksi vihamielistä kotikisua", Usvapyörre sanoi samalla kuin käveltiin. Naurahdin ajatusta mielessäni. Kaksi vihamielistä kotikisua!? Miten tuo olisi jotenkin pelottavaa. En kyllä muutenkaan menisi kaksijalan pesän sisälle. En todellakaan!
"Miksi minä nyt sinne menisin! Täytyy olla täys hiirenaivo jos sinne menisi!" huudahdin. Usvapyörre katsahti minuun.
"Niinpä. Olet oikeassa", hän sanoi. Pian eteemme ilmestyi kivinen seinä. Arvelin että tuo oli se kaksijalan pesä. Katselin tyrmistyneenä seinää. Tuollaisissako ne kaksijalat asuivat? Usvapyörre taisi nähdä ilmeeni sillä hän nauroi.
"Ei tuo ole se kaksijalan pesä! Mutta tuon sisällä on se pesä. Joo tiedän kaksijalat ovat todella outoja!" Usvapyörre naurahti. Hymyilin. Todellakin kaksijalat olivat outoja. Niin kuin kotikisutkin.
"No, haluatko nyt nähdä kaksijalan polun?" Usvapyörre kysyi.
"Haluan!" huudahdin. Lähdimme pois päin kaksijalanpesästä kunnes eteemme ilmestyi kivimurskasta tehty polku. Tuossa kaksijalat siis kävelivät viherlehden aikaan.
"No, tuossa se on. Seuraavana on kaksijalkojen viherlehti paikka", mestarini sanoi. Nyökkäsin ja lähdimme kävelemään kohti kaksijalkojen viherlehti paikkaa.
"Sieltä me saamme viherlehden aikana kaksijalkojen ruokaa, kun ne jättävät sitä sinne. En tajua miten kaksijalat kehtaavat syödä niin variksenruoalta maistuvaa ruokaa!" Usvapyörre huudahti. Kohta ilmassa leijaili outo tuoksu. Oikeastaan se haisi aivan hirveältä!
"Mistä tuo haju tulee?" kysyin mestariltani. Usvapyörre tuhahti.
"Se on Myrskyklaanin haju. Pian alkaa Myrskyklaanin reviiri", mestarini selitti.
"Selvä", sanoin. Pian saavuimme oudon näköisen hökkelin lähelle.
"Tuo se on", Usvapyörre sanoi.
"Siellä ne kaksijalat viherlehden aikana viettävät aikaa", hän lisäsi.
"Selvä", sanoin. Minua alkoi paleltaa. Kevyt viima puhalsi turkkiani.
"Mennäänkö jo leiriin? Minua paleltaa", sanoin. Usvapyörre nyökkäsi ja menimme takaisin leiriin. Pennut leikkivät aukiolla kun saavuimme. Revontulitähti oli ruokailemassa vanhempien sotureiden kanssa. Tiikeritassu ja Synkkätassu ruokailivat oppilaidenpesän edustalla. Menin heidän luokseen.
"Hei", sanoin.
"Hei", he sanovat. Kävin hakemassa tuoresaalista ja menin muiden oppilaiden kanssa ruokailemaan.
Vastaus:Hieno tarina! En huomannut mitään kirjoitusvirheitä ja teksti oli sujuvaa. Hyvä, hyvä. Mukavasti vuoropuhelua, mutta kuvailua voisi olla enemmän.

Saat 14 kp

Vyp Murmeli

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kettutassu, Tuuliklaani
22.01.2016 17:37
"Äh!" Kettutassu huudahti turhautuneena kun laiha jänis syöksähti takaisin koloon. Hän kuopi raivoissaan maata jota peitti vähäinen lumikerros. Varissiipi tuli Kettutassun luo ja kosketti kuonollaan tämän päätä. "Ei se mitään. Nyt on rankka lehtikadon aika, tiedän että olet nälissäsi ja keskittyminen on vaikeaa mutta yritä uudelleen! Olet todella hyvä saalistaja Kettutassu", Varissiipi naukaisi lohduttavasti mutta Kettutassu huomasi että tätäkin turhautti pakoon juossut saalis. "Hyvä on", Kettutassu sanoi lyhyesti päätään riiputtaen. Sitten naaras nosti päänsä ja raotti suutaan. Hän haistoi kylmän ja kirpeän pakkasilman... Sitten Kettutassu haistoi jäniksen. Hän pudottautui jo erittäin tutuksi käyneeseen vaanimisasentoon ja lähti hiipimään eteenpäin, varoen astumasta kuivien heinien päälle. Punaruskea naaras kohotti hieman päätään ja terävöitti aistejaan. Edessäpäin oli jänis joka kuopi maata ja oli selin Kettutassuun. Kettutassu hiipi vähän eteenpäin ja sitten hän pinkaisi juoksuun. Jänis käännähti hädissään Kettutassuun päin ja lähti pinkomaan pakoon, mutta Kettutassu oli nopeampi. Hän hyppäsi jäniksen niskaan ja puraisi sen niskat poikki. Kettutassu pudotti saaliin ja juoksi iloisena pienen ympyrän saaliin ympärillä. Sitten hän haisteli taas ilmaa päättäen jatkaa saalistustaan. "Hyvin napattu Kettutassu!" Varissiipi sanoi ja hymyili oppilaalleen. "Haluatko vielä jatkaa?" Kettutassu näki että Varissiipi toivoi hänen jatkavan saalistustaan, - klaani oli nälissään koska lehtikato oli aina rankkaa aikaa. Kettutassu mietti. Hän halusi jatkaa saalistusta, saada saalista ja hän halusi ruokkia klaaniaan. Mutta hän tiesi että Jokiklaanin ja Tuuliklaanin välinen suoalueen taistelu käytäisiin pian. Pitäisikö hänen ruokkia klaaniaan jotta tämä olisi voimissaan kun taistelu koittaisi? Vai pitäisikö hänen harjoitella jotta pystyisi puollustamaan klaaniaan? Nälkä teki Kettutassun ajatukset sumeiksi ja hän ei pystynyt keskittymään. Hän ei muistanut milloin oli viimeksi syönyt kunnolla. "Voisimme pitää tauon", Varissiipi ehdotti ottaen samalla Kettutassun pyytämän jäniksen suuhunsa. Kettutassu katsoi pitkään mestariaan. Sitten hän nyökkäsi ja he lähtivät yhdessä tassuttelemaan kohti leiriä.

Kun Kettutassu oli saapunut leiriin, hän huomasi että tuoresaaliskasa oli kasvanut hivenen. Siellä oli Kettutassun pyytämä jänis, pikkuinen lintu ja vielä kaksi muuta laihaa jänistä. Varissiipi huomasi minne Kettutassu katsoi ja sanoi: "Voit mennä hakemaan jotain syötävää. Näyttää siltä että et ole oikein syönyt tänään mitään." Kettutassu katsoi kiitollisena kirjavaa, tummanruskeaa naarasta ja kävi hakemassa jäniksen tuoresaaliskasasta.
Juuri kun Kettutassu oli alkamassa syömään hän haistoi että hänen emonsa Valkohäntä oli tulossa hänen luokseen. Kettutassu nosti päätään ja teki tilaa Valkohännälle. Valkohäntä asettui Kettutassun viereen ja kysyi: "Saisinko minäkin ottaa vähän?" Kettutassu katsoi emonsa lämpimiin silmiin ja nyökkäsi pala kurkussa.
"Onko jokin hätänä, minun rakas Kettupentuni?"
Yhtäkkiä Kettutassu halusi olla vain pikkuinen pentu jolla ei ollut mitään huolia saiko klaani ruokaa tai onko tulossa taistelu. Kettutassu ulahti turhautuneena ja painoi päänsä emonsa valkoiseen turkkiin. Hän ulvoi hiljaa turhautumistaan ja sanoi sitten: "Minusta tuntuu että joudun vain saalistamaan ja saalistamaan, harjoittelemaan taisteluliikkeitä ja -tekniikoita. Tuntuu että jos saan vain yhden kanin saalistusretkellä en auta klaania tarpeeksi. Tai jos en onnistu taisteluharjoituksissa! Ja entä jos Jokiklaani hyökkää ja me emme pysty taistelemaan? Entä jos me kaikki..." Kettutassu ei pystynyt lausumaan ajatustaan loppuun.
"Voi kultaseni. Älä murehdi noin paljon. Keskity tehtäviisi, kyllä kaikki kohta kääntyy parhain päin! Sitten kun Jokiklaani hyökkää, voi olla että joku meistä joutuu jättämään Tuuliklaanin ja menemään Tähtiklaanin riveihin."
Kettutassu ei voinut olla huomaamatta että Valkohäntä sanoi: "kun Jokiklaani hyökkää", eikä: "jos Jokiklaani hyökkää". Kaikki tuntuivat odottavan taistelua, tietävän että se on edessä. Kettutassukin tiesi sen vaikka hän ei halunnut myöntää sitä.

Valkohäntä ja Kettutassu söivät kanin loppuun. Sitten Valkohäntä nuolaisi vielä pentuaan ja meni takaisin pentutarhaan.
Juttutuokio Valkohännän kanssa oli auttanut, - Kettutassu ei ollut enää niin turhautunut vaikka tiesikin varmasti että taistelu oli edessäpäin.
"Kettutassu! Lähdetään harjoittelemaan hyökkäystä Tiikeritassun kanssa!" Kettutassun mestari Varissiipi huusi. Kettutassu nousi ja pörhisti turkkiaan. Järveltä oli alkanut puhaltaa kylmä tuuli. Varissiipi, Kettutassu, Tiikeritassu ja Yöpilvi, - Tiikeritassun mestari - lähtivät erään kukkulan taa ja menivät paikkaan jossa ei ollut kiviä eikä pitkiä heiniä ja josta oli tulossa heidän harjoittelupaikkansa, niin usein kaikki kävivät harjoittelemassa siellä.
Kun he saapuivat aukealle, Varissiipi käski Kettutassun ja Tiikeritassun vastakkain. Sitten hän näytti miten Kettutassun pitäisi hypätä Tiikeritassun niskaan. Hän hyppäsi ilmaan ja pyörähti niin että laskeutui maahan tyylikkäästi. "Kokeilkaa molemmat! Ensin Kettutassu!" Yöpilvi huudahti mutta Varissiipi kutsui hänet sivummalle. "Hyppää vähän enemmän oikealle ja laskeudu sitten Tiikeritassun viereen ja hyppää sitten hänen selkään", Varissiipi kuiskasi niin että Yöpilvi ja Tiikeritassu eivät kuulleet. Kettutassu nyökkäsi innoissaan ja asteli Tiikeritassun eteen. Siten Kettutassu paljasti hampaansa irveeseen josta huomasi kuitenkin että se oli vain leikkiä. "Teen sinusta variksenruokaa", Kettutassu virnuili iloinen pilke silmissään. "Turha luulo!" Tiikeritassu vastasi hymyillen koko kasvoillaan. Kettutassu tukahdutti innokkaan kiljaisun kun hän hyppäsi ilmaan. Kettutassu hyppäsi vähän oikealle, aivan kuten Varissiipi oli neuvonut. Siten hän pyörähti ilmassa ja laskeutui maahan Tiikeritassun viereen. Kettutassu hyppäsi vielä Tiikeritassun niskaan ja läpsi tämän korvia kynnet piilossa. Tiikeritassu ravisti Kettutassun pois selästään ja mäjäytti tätä lujaa päähän. Kettutassu kaatui, mutta kun Tiikeritassu oli hyppäämässä hänen päälleen Kettutassu ponkaisi ylös takomaan Tiikeritassun kylkeä.
"Hienoa! Molemmat!" Varissiipi huusi ja he pysähtyivät huohottaen katsomaan Varissulkaa. "Hyppäsit hienosti Tiikeritassun viereen ja siitä hänen selkään. Olet kehittynyt huimasti!"
Kettutassu ja Tiikeritassu harjoittelivat mestariensa valvovan silmän alla siihen asti kunnes aurinko oli jo laskenut melkein kokonaan.
"Hyvä hyvä! Harjoitukset saavat riittää tältä päivältä", Yöpilvi naukui monen hienon hypyn, ja monen epäonnistumisen jälkeen. Kettutassu istahti maahan huohottamaan. Harjoitukset olivat olleet rankat, ja hänellä oli kuuma. Yöpilvi viittoi Varissulan, Tiikeritassun ja Kettutassun seuraamaan häntä leiriin.

Leirissä Kettutassu huomasi Apilatassun joka istui juttelemassa mestarilleen Sudenmarjalle taisteluharjoituksista. Kettutassu tuli varovaisesti lähemmäs ja kosketti kevyesti valkoisella hännänpäällään Apilatassun lapaa. Apilatassu kääntyi ja hänen kasvoilleen levisi hymy kun hän näki Kettutassun. "Ai hei Kettutassu!" Sudenmarja tervehti iloisesti mutta hänen äänestään kuulsi hienoinen turhautuminen, luultavasti tulevan taistelun takia. "Hei."
"Minun täytyy nyt mennä. Nähdään!" Sudenmarja sanoi ja jolkotti rajapartioon joka lähtisi tarkistamaan Jokiklaanin rajaa. "Muista ne huomiset taisteluharjoitukset Apilatassu!" Sudenmarja huudahti ennen kuin hänen tuuhea häntänsä vilahti ulos leiristä.
Kettutassu katsoi Apilatassua ja muisti ettei ollut nähnyt tätä koko päivänä, paitsi silloin kuin tämä oli herättänyt hänet ennen auringonnousua aamupartioon. Kettutassu oli unikeko, häntä ei monikaan saanut hereille. Apilatassulla oli ilmeisesti maaginen kyky saada hänet heräämään aikaisin. "Mikä sinua hymyilyttää?" Apilatassu sanoi ja istuutui kylki hipoen Kettutassun punaruskeaa kylkeä. "Ei mikään", Kettutassu kehräsi ja painautui Apilatassun kylkeen kiinni. Kettutassu saattoi hetkeksi unohtaa kaikki huolensa klaanin ruokkimisesta ja tulevasta taistelusta istuessaan Apilatassun vieressä, mutta silti hän ei voinut unohtaa koittavaa taistelua. Kettutassu toivoi, että ei menettäisi ketään jota hän rakasti.

//Kerrankin sain tarinan aikaiseksi:D Seuraavaksi kirjoitan taistelusta (ja Kettutassun soturinimityksestä jos saan tarpeeksi kokemuspisteitä että Kettutassu pääsee soturiksi), varmaan viikon, parin päästä;) Mun pitäis ehkä aktivoitua täällä XD
Vastaus:Kettutassu ja Apilatassu on niin suloisia yhdessä <3 Jännää kuulla tarinoissa erilaisten kissojen aatteita tulevasta kahakasta... Teksti oli sujuvaa ja virheetöntä, hyvä hyvä!

Saat 38 kp

-VaraYP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kaislakukka, Jokiklaani
10.01.2016 14:32
Pihkatassun käpälät haroivat tyhjää ilmaa vain viiksikarvan verran mustarastaan pyrstön alla. Musta lintu lensi yhä korkeammalle pitäen sellaista mekkalaa, että riista katoaisi varmasti lähimailta. Pihkatassu läimäisi pettyneenä lumen penkkaa niin että lumi pölähti. Se oli juuri satanutta pakkaslunta ja leijui hiljalleen auringossa kimaltaen takaisin maahan ja osin Pihkatassun päälle. Kaislakukka huokaisi myötätuntoisesti.
”Minä sain sen melkein!” Pihkatassu puuskahti.
”Melkein ei täytä vatsoja”, Kaislakukka muistutti hiljaa. Molemmat olivat nähneet mitättömän saalispinon leiristä lähtiessä.
”No miksi sitten minun piti yrittää saada se kiinni jos se oli kerran niin tärkeää? Minä vasta opettelen!” Pihkatassu kysyi syyttävästi. Kaislakukka pakottautui kohtaamaan Pihkatassun kovan katseen suoraan. Hänen kuului olla mestari, se jota kuunnellaan, se jota ei määräillä ja kyseenalaisteta.
”Koska kaikkien täytyy oppia kalastamisen lisäksi myös saamaan muunlaista saalista, juuri tällaisia aikoja varten kun joki ja järvi ovat täysin jäässä”, Kaislakukka selitti. ”Lehtikadonkin aikaan kaikki taidot kuuluu oppia ja oppimiseen kuuluvat virheet.” Pihkatassu tuijotti Kaislakukkaa vielä hetken haastavasti, mutta nosti sitten mietteliäänä katseensa suuntaan, johon mustarastas oli kadonnut Varjoklaanin mäntymetsään. Kaislakukka pidättäytyi huokaisemasta helpotuksesta. Pihkatassu ei enää syyttänyt häntä, vaan oli taas vastaanottavainen oppimaan.
”Taisit innostua liian aikaisin ja askeleesi muuttuivat liian raskaiksi ja hätäisiksi viime hetkellä. Lintu kuuli sinut. Mutta loikkasi oli onnistunut, muistit hyvin pitää etutassut lapojen alla viime kertaan verrattuna ja sait paremman ponnistusvoiman”, Kaislakukka huomautti rohkaisevasti. Pihkatassu käänsi tumman sinisten silmiensä katseen mestariinsa.
”Voinko yrittää uudestaan vielä? Kun tätä en selvästikään osaa vielä tarpeeksi hyvin”, Pihkatassu kysyi toiveikkaana häntäänsä heilauttaen. Kaislakukka oli toisaalta tyytyväinen että Pihkatassun koulutus oli edennyt jo siihen vaiheeseen, että nuori kolli ei ollut enää koko ajan riippuvainen Kaislakukan ohjeista vaan osasi ja oli tarpeeksi rohkaistunut arvioimaan omia taitojaan. Toisaalta tänään ei ollut aikaa sellaiseen.
”Meidän pitäisi palata aukiolle taisteluharjoituksiin”, Kaislakukka muistutti noustessaan tassuilleen. Kaislakukka ei ollut asettunut pitkäksi aikaa aloilleen, mutta oli niin kova pakkanen että vilu oli lyhyessä ajassa ehtinyt hiipiä syvälle jäseniin. Kaislakukka pörhisti turkkinsa ja suuntasi kohti leiriä ripeästi askeltaen lämmetäkseen. Pihkatassu seurasi Kaislakukkaa hiljaisena ja vakavana lumisen maiseman läpi. Kissojen hengitykset nousivat lämpiminä höyryn puuskauksina ilmaan.

”Muistakaa että tuuliklaanilaiset ovat nopeita. Älkää antako huomionne herpaantua hetkeksikään”, Tuliturkki huusi niin että ääni varmasti kantautui harjoitustaisteluiden meuhkaamisen yli.
”Varjoklaanin soturit ovat armottoman päällekäyviä, isoja ja voimakkaita eivätkä kaihda likaisia keinoja, niiltä ketunsydämiltä voi odottaa mitä tahansa!” Mustakynsi murahti muistutuksen.
”Myrskyklaanin soturit luottavat myös enemmän voimaan kuin ketteryyteen eivätkä peräänny sijoiltaan helposti, muistakaa tämä myrskyklaanilaisen rinnalla taistellessa”, Seittiturkki kertoi.
Kaislakukka ei osannut kuin myötäillä ja nyökkäillä kun kokeneemmat soturit kertoivat vinkkejä. Samalla oli käynnissä kaikkien neljän oppilaan kesken harjoitusnujakka, kaksi vastaan kaksi, oikeaa koittavaa monen kissan taistelua myötäilen. Kaislakukka toivoi että taistelu olisi jo sen verran luontevaa oppilaille, että nämä voisivat todella kuunnella ohjeita samaan aikaan. Se olisi tärkeää oikeassakin taistelussa, niin voisi kuulla varoitukset ja avunhuudot kaiken sekasorron keskeltä. Kaislakukan niskakarvat nousivat aavistuksen hirvityksestä pystyyn, kun koittava taistelu Tuuliklaanin kanssa maalautui taas mieleen.
”Harjoitellaanko mekin vähän keskenämme? Mustakynnestä yksinkin lähtisi tarpeeksi ääntä kaikkien ohjeistamiseen”, Tuliturkki kääntyi ehdottamaan Kaislakukalle. Kaislakukka näki Mustakynnen korvien värähtävän. Soturi oli kuullut Tuliturkin sanat, mutta ei kääntänyt katsettaan oppilaista. Kaislakukan viikset värähtivät huvituksesta. Isä oli tainnut ottaa Tuliturkin kommentin kehuna.
”Mielelläni. Tulee liian kylmä vain paikallaan istuessa”, Kaislakukka myöntyi. Lisäksi saisi levottomat ajatukset tyynnytettyä, kun ainakin tietäisi omien taitojensa olevan kunnossa.
Kaislakukka asteli Tuliturkin perässä lehdettömän matalan puskan taakse niin että harjoitusaukea peittyi osin. Parempi olla häiritsemättä oppilaiden keskittymistä. Tuliturkin oranssit silmät välkkyivät kirkkaina kun tämä kääntyi kohtaamaan Kaislakukan, vakaaseen valmiusasentoon kyyristyen. Kaislakukan sydän teki luvattoman hypähdyksen – milloin hän pääsisi toivottomasta ihastuksestaan yli? Kunhan ajat olisivat vakaammat Kylmäpuro siirtyisi varmasti pian pentutarhaan Tuliturkin pentuja kantaen.
”Mitä jäit tuijottelemaan? Tuuliklaanilainen olisi juossut jo pari kierrosta ympärilläsi”, Tuliturkki ihmetteli noustessaan puoliksi ylös. Kaislakukka korvasi viivyttelynsä hyökkäämällä heti kohti Tuliturkin paljastettua kurkkua. Tuliturkki kierähti kömpelösti pois edestä, mutta onnistui väistämään niin että Kaislakukka tömähti tyhjään hankeen vain hipaisten tummaa turkkia.
”Testasin vain keskittymiskykyäsi”, Kaislakukka heitti kääntyessään kohtaamaan Tuliturkin. Tuliturkki ravisteli turkkinsa lumesta ja virnisti innostuneena.
”Vai sellaista peliä. Sinulla ei taidakaan olla ongelmia sitten kohdata Varjoklaanin metkuja, senkin juonija”, Tuliturkki moitti pilke silmäkulmassa. Harjoitustaistelu oli loppuajastakin leikkimielistä ja täynnä vitsikästä sanailua, mutta tärkeää taitojen ylläpitämiselle.

”Sentään en ole ainoa josta vaikuttaa tuntuvan siltä, että olisi hyvä kävellä suoraan pesään nukkumaan”, Vaaleatassu totesi voipuneena kun koko joukkio raahusti auringon laskiessa kohti leiriä. Kaislakukka kehräsi lyhyesti huvittuneena ja myötätuntoisena, kun oppilaat mumisivat väsyneinä jotain myöntävää keskenään. Mustakynsi vilkaisi olkansa yli perää pitävää Kaislakukkaa ja Tuliturkkia.
”Ja se on oikein, hyvä kun osasitte ottaa tämän vakavissanne”, Mustakynsi sanoi osoittaen sanansa oppilaille, samalla kun kavensi silmiään syyttävästi Kaislakukalle ja Tuliturkille. Kaislakukka laski katseensa samalla kun korvia kuumotti. Heidän taisteluharjoituksensa oli lopultakin tainnut mennä vähän liikaa leikin puolelle. Mutta Kaislakukka oli todella kaivannut sitä. Hienovaraisesta syytöksestä huolimatta Kaislakukka piti kiinni harjoitustaistelusta jääneestä tyyneyden tunteesta – hän tarvitsisi sitä siinä mitä oli päättänyt tehdä. Taisteluun oli enää vain päiviä, joten sitä ei voinut enää lykätä.
”Menkää edeltä leiriin, tulen pian perästä”, Kaislakukka sanoi nopeasti Tuliturkille ja kääntyi sivuun lumeen hyvin tallautuneelta polulta. Tuliturkki vilkaisi vähän ihmetellen Kaislakukkaa, mutta ei kysynyt mitään vaan kiihdytti saavuttaakseen muun joukon. Onneksi soturina ei tarvinnut selitellä kaikkea. Kaislakukka ei tällä kertaa jaksanut keksiä mitään tekosyytä sille mitä aikoi tehdä, mutta ei voinut kertoa totuuttakaan.
Laskeva aurinko värjäsi lumen lämpimän punertavaksi. Kaislakukka loikki ripeästi nietosten yli ja saavutti pian jäätyneen joenhaaran, jonka oli hetkeä aiemmin ylittänyt alavirran suunnasta muiden kanssa. Kaislakukka alitti rantaa kehystävän pajun oksat niin, ettei hiutalettakaan tipahtanut sen lumesta painavina roikkuvista oksista. Kaislakukka pysähtyi kun joutui pureutumaan kynsin kiinni kovasta tuulesta puhtaaksi pyyhkiytyneen joen jäähän. Mutta nyt tuuli oli laantunut ja oli aivan hiljaista. Sitä Kaislakukka ei ollut kokenut sitten lehtisateen jälkeen, kun oli päättänyt olla jäämättä enää yksin hetkeksikään Hopeakaiun uhkaavan käytöksen takia.
Välttelyssä oli auttanut mestariksi pääseminen. Pihkatassua kouluttaessa unohtui nopeasti kaikki ahdistava eikä ollut montaa tilaisuutta viettää aikaa itsekseen. Muuten Kaislakukka oli kuvitellut olevansa liian nuori ja epävarma mestariksi. Mutta Jäätähti oli tiennyt mitä teki antaessaan päättäväisen oppilaan Kaislakukalle – mestari ja oppilas tasapainottivat toisiaan ja soturikoulutus oli ollut molemmille antoisaa. Kaislakukka oli saanut varmuutta sitä mukaa kuin Pihkatassukin. Ja nyt Kaislakukka oli valmis tähän.
”Hopeakaiku?” Kaislakukka kutsui ääneen. Vastausta ei kuulunut, henkäyksen lämmin höyry ehti haihtua kokonaan. Huoli alkoi pistellä Kaislakukan turkissa. Kaislakukka halusi sopia välinsä Hopeakaiun kanssa ennen kuin lähtisi kohti vaaroja. Se tuntui tärkeältä, sovinnon tekeminen kaikkien ja kaiken kanssa, kun jos… jos kävisi huonosti niin ei jäisi katumaan mitään… Ei edes
kiihkoilevasta ja uhkailevasta siskostaan.
”Niin?” Hopeakaiun väritön maukaisu kantautui ilmassa, ei Kaislakukan pään sisällä niin kuin tämä oli toivonut. Kaislakukka katseli hetken ympärilleen kunnes silmiään siristäen erotti kissan hahmon tulosuunnassaan rannalla. Pehmeät hangen kaaret erottuivat selkeästi hopeisen hahmon läpi. Aurinko ei värjännyt kissan turkkia samoin hopeisena hohtavaksi kuin Kaislakukalla, aurinko ei yltänyt sinne mistä tämä kissa oli lähtöisin. Hopeakaiun silmät olivat yhtä ilmeettömät kuin tämän ääni.
”Vieläkö yrität kuolleiden vallankumousta?” Kaislakukka kysyi ensimmäisenä leuka haastavasti koholla. Kaislakukka halusi näyttää rohkeammalta kuin mitä oli. Jos Hopeakaiku ei olisi yhtään yhteistyökykyisempi kuin viimeksi, tämä olisi turhaa. Mutta jos toivoa olisi, Kaislakukka yrittäisi saada siskonsa käännytettyä pois Pimeyden metsästä. Kaislakukka, niin kuin kukaan elävä kissa, ei tarkkaan tiennyt mitä Pimeyden metsä todella oli tai mitä siellä tapahtui, mutta Kaislakukka oli sisimmässään varma siitä, että se ei voinut olla Hopeakaiulle oikea paikka, ja että siellä hänen siskoaan odottaisi vain kadotus.
Hopeakaiku laski katseensa tassuihinsa.
”En”, tämä maukaisi hiljaa.
Ennen kuin yllättynyt Kaislakukka ehti kysyä lisää, Hopeakaiku nousi jaloilleen ja asteli kohti Kaislakukkaa. Hopeakaiun vastauksesta huolimatta Kaislakukan karvat nousivat hieman hirvityksestä pystyyn. Mutta sitten Kaislakukka kiinnitti hämmästyneenä huomiota Hopeakaiun askeliin. Siskon tassunaskelissa pyörteili kuin tuulen puhaltamaa auringossa kimaltelevaa lunta. Ei, se oli ennemmin kuin tähtien hohdetta kirpeänä lehtikadon pilvettömänä yönä. Kaislakukka nosti katseensa Hopeakaiun tassuista hämmästyneenä. Mitä lähemmäs Hopeakaiku tuli, sitä paremmin Kaislakukka näki saman hohteen myös tämän hopeisessa turkissa, samoin kuin kirkkaissa silmissä. Hopeakaiku oli kuin sinä yönä kun Kaislakukka oli käynyt tapaamassa tätä Kuulammen kautta. Hopeakaiku näytti Tähtiklaanin, ei Pimeyden metsän kissalta.
”Voi Hopeakaiku!” Kaislakukka huudahti hengettömästi. Hän oli yhtä aikaa iloinen ja surullinen. Hopeakaiku oli jättänyt Pimeyden metsän, ja mennyt sen lisäksi ilmeisesti Tähtiklaanin reviirille. Mutta tarkoittiko tämä nyt sitä että Hopeakaiku ei voisi enää seurata koko ajan Kaislakukan rinnalla?
Hopeakaiku nyökkäsi pienesti, arvokkaasti, kuin lukien Kaislakukan ajatukset pelkästään huudahduksen äänensävystä. Suru paisui Kaislakukan sisällä. Yhtäkkiä hän olisi ollut valmis vaikka pitämään sitä fanaattista, harhaan johdettua Hopeakaikua seuranaan, kunhan vain olisi saanut pitää siskonsa.
”Olit oikeassa… Pimeyden metsässä riittää pahoja kissoja joilla on vääriä ideoita ja vielä väärempiä tapoja niiden saavuttamiseen. Minulle valehdeltiin. Olen oikeasti ainoa, joka pystyy näin hyvin tulemaan tähän maailmaan ilman unien rajoitusta, ja se johtuu meistä kahdesta, meidän ainutlaatuisesta yhteydestämme. Minua käytettiin hyväksi, muut yrittivät seurata minua, mutta ymmärsin kaiken ja pakenin ennen kuin ehdin saada vahinkoa aikaan. Ja tunsin, että oli aika vihdoin astella Tähtiklaanin riveihin. Kaikesta huolimatta he ottivat minut vastaan”, Hopeakaiku selitti soinikkaalla äänellä. Hän oli uskomattoman kaunis laskevan auringon värjäämän joen jäällä. Varjot pitenivät hänen ympärillään, voimatta koskettaa Hopeakaikua.
”Olen… Olen iloinen puolestasi, mutta jätätkö nyt minut lopullisesti?” Kaislakukka kysyi värisevällä äänellä. Oli vaikea vain puhua, eikä anella lisäksi.
Hopeakaiku pudisti hitaasti päätään.
”Minä tulen aina olemaan kanssasi. Näemme unissasi. Ja sitten näemme ja saamme olla ikuisesti yhdessä, kun aikasi joskus täällä päättyy. Mutta sitä ennen sinun kuuluu elää minunkin puolestani”, Hopeakaiku lupasi ja vannotti myös Kaislakukkaa.
Kaislakukka pakottautui nyökkäämään, joskin lyhyesti ja jäykästi. Kaislakukka puri hampaitaan yhteen, ettei olisi alkanut valittamaan ja anelemaan ääneen. Tämä oli vaikeaa, mutta oikein. Hopeakaiku puhui nyt Tähtiklaanin viisaus äänessään eikä Tähtiklaania ollut kyseenalaistaminen. Hopeakaiku oli päässyt osaksi lukemattomien sukupolvien viisautta. Kaislakukasta tuntui melkein kuin hän olisi menettänyt ennen niin voimakas- ja räiskyväluonteisen siskonsa Tähtiklaanille, samoin kuin aiemmin Pimeyden metsälle. Eikö missään kuoleman jälkeen
voinut säilyä omana itsenään?
”Älä huoli, me tulemme näkemään vielä. Nämä eivät ole hyvästit”, Hopeakaiku vakuutti ja astahti eteenpäin niin että kosketti poskellaan Kaislakukan poskea lohduttavasti. Kaislakukka olisi toivonut tuntevansa lämmön, mutta tunsi vain raikkaan tuulahduksen, joka oli melkein kylmä.
”Olen tehnyt kaikenlaista hölmöä, mutta tiedän ja sinäkin tiedät että tämä on oikein”, Hopeakaiku jatkoi. Kaislakukka huokaisi syvään väräjävästi. Tietenkin tämä oli oikein.
”Kokeiluja ja maailmojen rajojen koettelemista olisi ollut mielenkiintoista jatkaa, mutta aika ei ollut vielä oikea sellaiseen”, Hopeakaiku totesi Kaislakukan yllätykseksi aivan erilaisella, viekkaalla äänellä hiljaa ennen kuin vetäytyi kauemmas. Hopeakaiku jäi aivan nenäkkäin Kaislakukan kanssa. Hopeakaiun silmissä oli tuttu, päättäväinen pilke. Ilo läikähti Kaislakukan sisällä. Vanha Hopeakaiku oli yhä olemassa, se jonka ainaisessa läsnäolossa Kaislakukka oli kasvanut ja jonka kanssa hän oli kaksin kirmannut Tähtiklaanin öisellä hopeisella nurmella.
”Mutta nyt minun täytyy mennä. Sinunkin täytyy palata omiesi pariin, lepäämään harjoittelun jälkeen”, Hopeakaiku kehotti lämpimällä äänellä vetäytyen samalla kauemmas. Saman tien hänen hahmonsa alkoi hälvetä. Kaislakukka hätääntyi. Mieleen tulvi kysymyksiä, joita hän halusi esittää Tähtiklaanin kissalle. Kun Kaislakukka ei enää hätäillyt harhateillä olevan Hopekaiun perään, huoli Jokiklaanin hyvinvoinnista räjähti tukahduttavaksi.
”Teemmekö me oikein, kuuluuko suo tosiaan Jokiklaanille? Vai saatammeko vain klaanin turhaan vaaraan keskellä lehtikatoa? Tuleeko taistelussa kuolemaan paljon kissoja ilman syytä?” Kaislakukka pommitti nopeasti. Hopeakaiku muuttui taas tulkitsemattomaksi Tähtiklaanin kissaksi olemukseltaan.
”Kuuntele vain sydäntäsi niin tiedät mikä on oikein ja kaikki kääntyy vielä hyväksi”, Hopeakaiku kehotti niin ettei äänensävy paljastanut sanoja enempää.
”Miksi teidän Tähtiklaanin kissojen täytyy aina vastata niin mysteerisiä kun esittää selkeitä kysymyksiä?” Kaislakukka puuskahti ärsyyntyneenä muistaessaan satunnaiset kuulemansa keskustelut Jäätähden ja Sääksisydämen välillä. Juuri ennen kuin Hopeakaiku haihtui kokonaan näkyvistä, tämän silmissä kävi taas ilkikurinen pilke.
”Odota vain niin saat tietää syyn kun tulee oma vuorosi.” Sanat olivat hädin tuskin kuiskaus enää.
Kaislakukka jäi lopulta yksin yhä lisääntyneiden kysymysten kanssa. Kaislakukka oli huomaamattaan jossain vaiheessa noussut jaloilleen jännittyneenä, ja istahti nyt hetken hiljaisuuteen hengiteltyään tassuilleen rauhoittuneena. Kaislakukka silotti pitkillä nuolaisuilla kiihtymyksessä pörröttyneet selkäkarvansa, syvissä mietteissä. Luulisi, että hän olisi panikoinut enemmän menettäessään entisen yhteytensä Hopeakaiun kanssa. Mutta lopulta Kaislakukka tunsi vain vapautunutta helpotusta. Kai hän oli aina sisimmässään tiennyt, ennen Pimeyden metsän episodiakin, että tämä oli ainoa oikea ratkaisu.
”Mennään mennään”, Kaislakukka mutisi hiljaa suunnatessaan lopulta kohti leiriä kun ensimmäinen vilunväristys kulki hänen lävitseen. Kaislakukka ei tuntenut sitä enää niin selkeästi, mutta oli silti varma siitä, että Hopeakaiku seurasi hänen rinnallaan. Nyt, koittavassa taistelussa, ja sen jälkeenkin, aina siihen asti kunnes ottaisi joku päivä Kaislakukan vastaan Tähtiklaanissa.

//Tämän enempää mulla ei ole kirjoitettavaa ennen taistelua, seuraava on sitten taistelusta ainakin mun osalta

Sitten pieni ekstra, poikaystävä kävi kirjoittamassa oman versionsa kun olin hetken pois koneelta tekstitiedosto auki XD;
Kaislakukka söi päänsä ja hyppäsi rotkoon. ”Voi ei!” sen paras kaveri totesi parahtaen.

Vastaus:Upea tarina! Saat kokonaiset 50 kp:ta!

Poikaystäväsi versio tarinastasi on hiukan erilainen, kuin omasi XD

Vyp Murmeli

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Myrskytassu, Varjoklaani
10.01.2016 14:28
Mustan tuuhean hännän pää nyki aavistuksen, mutta Myrskytassu pakotti sen liikkumattomaksi. Myrskytassu liukui hitaasti eteenpäin, tassu kerrallaan, vatsa melkein hankea viistäen. Nenä oli niin lähellä lunta, että kylmä hohkasi purevasti, mutta se peitti lämpimän hengityksen huurun melkein kokonaan niin ettei pilvi päässyt paljastamaan mustaa oppilasta, jonka oli huomattavan vaikea yrittää sulautua talviseen maisemaan. Vain lehdettömät hontelot varvut tarjosivat suojaa ja se ettei kannon päällä saalistaan nokkiva korppi huomannut Myrskytassua käydessään ahneesti kiinni hiireensä.
Myrskytassu lipoi huuliaan. Voi että kun jos saisi molemmat saaliiksi. Metsästys oli tähän asti mennyt surkeasti. Kaikki saalis oli syvässä piiloissaan paukkuvaa pakkasta paossa. Mutta metsästyskoe ei voinut odottaa lehtikadon loppumista tai edes lieventymistä. Myrskytassu oli enemmän kuin valmis soturiksi – tarvittiin vain enää muodollinen testi. Myrskytassu oli siitä varma. Mutta juuri sen muodon vuoksi hänen täytyisi yrittää saada edes jotain saaliiksi, olisi se sitten kuinka kömpelöä tai röyhkeää tahansa. Myrskytassu nimittäin joutui pysähtymään ja painautumaan täysin vatsa kiinni lumeen, kun korppi pysähtyi katselemaan tavallista pidemmäksi aikaa ympärilleen.
”Kunpa saisi edes ryöstettyä siltä saaliin, tuon ruipelon hiiren”, Myrskytassu ajatteli laskiessaan tavoitteitaan.
Myrskytassun korvat nytkähtivät odottamattomien äänien suuntaan. Myrskytassu uskoi kuullensa pari kertaa yhden kissan askeleet perässään – Setrisydän valvoi Myrskytassun metsästystä. Mutta tämä kuulosti monelta kissalta. Ainakin kolme tai neljä. Myrskytassu yritti kuunnella lähestyivätkö äänet, voisivatko ne pelottaa hänen korppinsa pois ja olisiko Myrskytassulla nyt kiire tehdä ratkaisu. Myrskytassun onneksi askeleet tuntuivat kulkevan ohitse jostain kauempaa, eikä korppi kiinnittänyt niihin huomiota. Myrskytassu nytkähti uudestaan liikkeelle, koska pitäisi päästä vielä…
Myrskytassu pysähtyi yksi tassu ilmassa. Jokin kissojen askelissa jäi vaivaamaan. Myrskytassu maisteli ensin ilmaa suu raollaan syvään hengittäen, mutta tuuli kävi väärästä suunnasta eikä Myrskytassu haistanut muuta kuin kylmän raikkauden. Myrskytassu yritti levottomana kurottaa hieman katsettaan jos näkisi jotain lehtikadon paljaaksi riipimän kasvillisuuden läpi kohti järven rantaa, josta askeleet olivat kuuluneet. Myrskytassu ei nähnyt tarpeeksi kauas. Mutta järven ääressä lumen pinta oli jäätynyt ja kynsien napsuminen kuului vienona edelleen kissojen yrittäessä olla liukastumatta, joten siinä kohtaa ne kulkivat. Miksi kukaan halusi tieten tahtoen kävellä niin lähellä järveä, siinä parin ketunmitan sisällä rannasta jossa jäätä oli?
Myrskytassu kuuli varoitusrääkäisyn. Korppi oli vihdoin huomannut hänet ja pyrähti lentoon saaliinsa kanssa ennen kuin Myrskytassu ehti edes kääntää katseensa. Myrskytassu vilkaisi vain nopeasti korpin perään ennen kuin loikki järven rantaa kohti. Myrskytassu empi hetken, pitäisikö astella kohtaamaan kissat vai tarkistella ensin tilannetta kauempaa. Myrskytassu muisti silloin, kuinka Setrisydän oli monta kertaa moittinut Myrskytassua liian kärsimättömäksi ja ajattelemattomaksi. Siispä nyt Myrskytassu rauhoitti askeleensa äänettömäksi hiippailuksi ja painautui puiden taakse näkösuojaan kun äänet voimistuivat. Myrskytassu veti henkeä ja kurottautui aavistuksen puun takaa niin että näki kulkijat turvallisesti takaapäin.
Myrskytassu veti terävästi henkeä ja vetäytyi takaisin puun taakse. Myrskyklaanilaisia! Itse päällikkö Tulitähti ja kaksi vahvaa soturia! Myrskytassun levoton sisin kehotti puolustamaan klaania tunkeilijoilta. Myrskytassu kuitenkin pakotti innostuksesta hakkaavan sydämensä rauhoittumaan, ja kävi mielessään läpi näkemänsä. Tämä ei vaikuttanut miltään hyökkäyspartiolta, saati metsästysjoukkiolta, mutta mistä sitten oli kyse? Joka tapauksessa Myrskytassu ei yksin mahtaisi mitään.
Tärkeintä olisi ainakin seurata mihin kissat olivat matkalla. Myrskytassu terästäytyi ja lähti äänettömästi seuraamaan kissoja, turhautuneena siitä että ei meinannut löytää kunnon näkösuojaa rannan honteloista nuorista puista ja lehdettömistä puskista. Myrskyklaanin ja Varjoklaanin raja näkyi jo. Myrskytassun yllätykseksi Myrskyklaanilaiset jatkoivat suoraan sen yli, riuskaa tahtia, ympärilleen katsomatta. Sama riuska tahti jatkui Myrskyklaanin puolella, ja Myrskytassu kuuli kuinka joukkio alkoi puhumaan kiivaalla äänensävyllä keskenään. Myrskytassu asteli rajalle kun myrskyklaanilaiset katosivat lopulta oman puolensa tiheämpään aluskasvillisuuteen.
Kun Myrskytassu varmistui siitä, että kissat todella olivat poistuneet Varjoklaanin reviiriltä, musta oppilas kääntyi ympäri seuraamaan näiden jälkiä takaisinpäin. Onneksi jäisen lumen päällä oli aavistus uutta lunta, muuten Myrskytassu ei olisi nähnyt mitään. Myrskytassu nosti katsettaan sitä mukaa kun jäljet loittonivat. Ne kiersivät tasaisesti aivan rannan tuntumassa, ja Myrskytassu arvasi niiden jatkuvan Jokiklaanin reviirille asti. Kissat olivat varmaankin tulleet sieltä, pitäisi vielä varmistaa.
Mutta Myrskytassun metsästyskoetus oli vielä kesken. Myrskytassu vilkuili empien vuoroin järven rantaa, vuoroin mäntymetsää.
”Setrisydän?” Myrskytassu lopulta kysyi ääneen. Setrisydämen täytyi olla lähellä, ja toivottavasti mestari oli myös nähnyt Myrskyklaanin kissat. Myrskytassu rentoutui huomaamattomasti kertyneestä jännityksestä kun Setrisydän astui esiin läheisen kiven takaa.
”Ajattelen varmaan samaa kuin sinäkin. Tämä on tärkeämpää kuin metsästyskokeesi. Tule, seurataan jälkiä ja tarkastetaan etteivät nuo käyneet syvemmällä Varjoklaanin reviirillä. Sitten tästä täytyy palata pikimmiten kertomaan leiriin Revontulitähdelle”, Setrisydän ohjeisti. Myrskytassu nyökkäsi helpottuneena. Tuntui hyvältä kun joku kokeneempi päätti mitä pitää tehdä, otti vastuun. Seuratessaan Setrisydäntä Myrskytassu joutui kuitenkin sen takia ajattelemaan myös kovasti, oliko sittenkään vielä aivan valmis soturiksi.
”Suoriuduit hyvin ja olisit lähtenyt varmasti itseksesikin oikeaan suuntaan jatkotutkimuksiin. Olisi ollut turha haastaa riitaa tällaisena aikana liian pienistä, vaikkakin Myrskyklaanilaiset ovat aina kävelleet ristiin rastiin rajojen yli niistä välittämättä ja kaipaisivat kunnon opetuksen…” Setrisydän murahti ja heilautti häntäänsä terävästi ärsyyntyneenä sanojensa painikkeeksi. Setrisydän oli kuitenkin kuin lukenut Myrskytassun ajatukset ja Myrskytassun epäilykset haihtuivat.

”Varjoklaani!” Revontulitähti tyytyi vain kääntämään jo valmiiksi aukiolle kerääntyneiden kissojen huomion itseensä ilman virallista kokoontumiskutsua. Setrisydän ja Myrskytassu olivat palanneet leiriin kiihtyneinä ja kertoneet kaiken Jokiklaanissa käynneistä Myrskyklaanin kissoista pesänsä ulkopuolella olleelle Revontulitähdelle. Moni kissa vieressä oli kuullut samalla ja sen jälkeen sana oli levinnyt. Etenkin Myrskytassun korvat vähän punoittivat, hän ei ollut malttanut olla kertomatta kokemastaan kaikille suinkin kiinnostuneille vaikka olikin tehnyt sen hyvin lyhytsanaisesti seuratessaan samalla, milloin Revontulitähti, Tunturituuli ja pari seniorisoturia olisivat saaneet mietittyä mistä oli kyse.
Nyt Myrskytassu istui vähän sivummalla ja seurasi, kuinka Revontulitähti tarkisti ensin kaikkien paikalla olevien kuuntelevan ennen kuin aloitti puhumisen.
”Olen saanut tietooni, että Myrskyklaanin päällikkö on mahdollisesti käynyt Jokiklaanissa. Viime kokoontumisen perusteella, jossa moni teistäkin oli todistamassa tapahtumia, Myrskyklaani ja Jokiklaani ovat muodostaneet liittoutuman.” Kuuntelemaan kertyneestä kissajoukkiosta kuului hyväksyvää muminaa. Tunturituuli heilautti häntäänsä ilme tuimana ja sai taas hiljaisuuden aikaan.
”Tapaaminen päälliköiden kesken merkitsee, että klaanit valmistelevat jotain yhdessä. Pyydän siis kaikkia olemaan erityisen ja tarkkaavaisina ja valppaina, kaiken mahdollisen varalta. Eikä yksikään kissa saa kulkea enää reviirimme kautta, ei edes toinen tassu järvessä. Tehkää tämä hyvin selväksi kaikille sitä yrittäville.” Kuuntelevat kissat mourusivat kannustuksensa, eikä Revontulitähti tai Tunturituuli enää yrittänytkään hiljentää joukkiota Revontulitähden jatkaessa puhettaan palo silmissään.
”Ja jos sikseen tulee, Varjoklaani seisoo taistelussa Tuuliklaanin rinnalla. Jokiklaani, eikä mikään muukaan klaani saa harjoittaa sellaista julkeaa omavaltaista toimintaa mitä suoalueen kaappaaminen merkitsisi. Nämä reviirit on annettu aikojen alussa Tähtiklaanin siunauksella kunkin klaanin tarpeisiin, eikä yksi saa olla muita voimakkaampi tai koko metsän tasapaino järkkyy. Varjoklaani seisoo Tuuliklaanin, ja oikeuden, puolella!” Myrskytassu kohotti äänensä osaksi varjoklaanilaisten kuoroa, joka hurrasi sekaisin vuoroin Varjoklaania ja oikeutta. Myrskytassu kuunteli sydän pamppailen ja rintakehä innostuneen syvän hengityksen tahtiin kohoillen huippuunsa nousevaa mouruntaa. Varjoklaani valmistautui sotaan, ja Myrskytassu saisi olla siinä mukana.

//aivan kohta on taistelun paikka...
Vastaus:Hieno tarina!

Saat 30 kp:ta

Vyp Murmeli

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Täplätassu, Myrskyklaani
05.01.2016 09:56
Heräsin siihen, kun käpälä tökki minua kylkeen.
"Täplätassu, herää!"
Yritin saada silmäni auki. Lopulta uni lähti ja kampesin itseni istumaan. Räpyttelin silmiäni ja näin edessäni Pähkinätassun.
"No lopultakin! Tule meidän pitää lähteä metsästyspartioon Tomuturkin ja Kirkassydämen kanssa", hän sanoi ja kipitti ulos pesästä.
Nousin seisomaan ja katselin ympärilleni ahtaaksi käyvässä oppilaiden pesässä. Monet onnekkaat vielä nukkuivat. Pujottelin heidän lomitseen varovasti ja ulos pesästä. Mestarini Kirkassydän seisoi aukion keskellä pienen tuoresaaliskasan vieressä, Tomuturkin ja Pähkinätassun kanssa.
"No tulithan sinä", Tomuturkki tuhahti.
Kirkassydän lähti johdattamaan partiota ulos leiristä. Seurasin hänen perässään ja tunsin innostuksen pistelevän käpälissäni. Tämä oli ensimmäinen kertani mukana metsästyspartiossa. Tämä oli ylipäätään ensimmäinen kerta, kun pääsin metsästämään. Olihan minusta tullut oppilas vasta pari päivää sitten. Kun olimme päässeet hiukan kauemmas leiristä Tomuturkki ja Pähkinätassu lähtivät eri suuntaan ja Kirkassydän pysähtyi.
"Opetan sinulle vaanimisasennon ja sen perusteet", hän sanoi.
Hän kyyristyi matalaksi ja liikkui ikään kuin liukuen maata pitkin. Ääntäkään ei kuulunut hänen käpälistään.
"Sinun vuorosi."
Yritin matkia hänen asentoaan parhaani mukaan, mutta lähtiessäni etenemään maata pitkin oksat ja kuivuneet lehdet kahisivat napsahtelivat allani. Lisäksi häntäni heilutti yllä olevan pensaan oksi. Nousin turhautuneena pystyyn. #En ikinä opi tätä!# Kirkassydän nousi myös ylös ja sanoi:
"Älä ole niin kärsimätön. Oppiminen vie aikaa."
Huokaisin ja yritin uudestaan, mutten onnistunut taaskaan.
"En minä tätä osaa!" minä huusin.
"Älä hermostu", Kirkassydän käski. "Silloin et ainakaan opi."
"Mitä minä teen väärin?" kysyin.
"Pidä häntäsi paikoillaan, astu kevyemmin ja katso mihin jalkasi asetat", Kirkassydän neuvoi.
Kyyristyin ja kokeilin uudestaan. Pidin huolen siitä, että häntäni pysyi paikoillaan ja yritin astua kevyemmin.
"Nyt meni jo paremmin", Kirkassydän kehui. "Kokeillaan sitä nyt käytännössä. Mitä haistat?"
Raotin suutani maistellakseni ilmaa.
"Haistan hiiren", kuiskasin innoissani.
"Hyvä", Kirkassydän sanoi. "Yritä saada se kiinni."
Katselin ympärilleni ja näin hiiren edessä olevan puun juurakossa. Kyyristyin matalaksi ja lähdin hiipimään eteenpäin. Oksa rasahti käpäläni alla ja hiiri lähti juoksemaan pakoon. Lähdin sen perään, mutta olin liian hidas. Tomuturkki hyppäsi pensaasta hiiren päälle ja puri sitä niskaan.
"Tähän aikaan vuodesta kaikki riista on tärkeää", hän murahti.
Kirkassydän tuli luoksemme ja häntänsä lavalleni.
"Ei se mitään, ensi kerralla menee paremmin", hän sanoi. "Tuolla on orava", hän lisäsi ja osoitti hännällään parin ketunmitan päässä olevaa aukeaa aluetta.
Kyyristyin jälleen matalaksi ja lähdin hiipimään kohti oravaa. Pääsin hännänmitan päähän siitä ja loikkasin sitä kohti käpälät ojossa. Laskeuduin sen päälle ja purin sitä niskaan, kuten oli nähnyt Tomuturkin tekevän hiirelle.
"Hyvä!" Pähkinätassu huusi ja juoksi luokseni.
Seisoin ylpeänä orava suussani. Ensimmäinen eläin jonka olin pyydystänyt itse.
"Hienoa!" Kirkassydän sanoi ja tuli luokseni. "Mitä siis pitää muistaa saalistuksessa?"
"Häntä paikoillaan, askeleet kevyitä, pitää katsoa mihin astuu..." minä luettelin.
"Pitää pysyä tuulen alapuolella!" Pähkinätassu huudahti.
"Ja ei saa huutaa, se säikyttää riistan pois", Tomuturkki torui oppilastaan.
"Hyvä, opit tänään riittävästi saalistamisesta, voimme palata leiriin", Kirkassydän sanoi.

Asteli ylpeänä tuoresaaliskasalle ja pudotin oravani siihen. Muutkin pudottivat saaliinsa.
"Mitä teemme huomenna?" kysyin Kirkassydämeltä.
"Ajattelin, että voisimme mennä harjoittelemaan taistelua", hän vastasi. "Mutta nyt sinä syöt ja lepäät, sillä lähdemme illalla rajapartioon.
"Selvä", minä sanoin ja rupesin valitsemaan tuoresaaliskasasta syötävää.
Vastaus:Kiva tarina :D Niin sitä oppilaat oppii kun harjoittelee. En huomannut kirjoitusvirheitä.

Saat 17 kp

- VaraYP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Niittytassu, Tuuliklaani
15.12.2015 13:49
”Niittytassu, Kettutassu, herätkää, olisi aika mennä, taisteluharjoitukset alkavat”, Niittytassu heräsi hiljaisiin ja värittömiin sanoihin. Niittytassu avasi silmänsä vain nähdäkseen sumeasti aamuhämärässä. Tiirajuova ei jäänyt odottamaan oppilaita vaan kääntyi kannoillaan ja poistui oppilaiden pesästä, tai ennemminkin syvennyksestä hädin tuskin pensaiden alla suojassa. Kylmä tuuli puhalsi Tiirajuovan jälkeen ja Niittytassu virkistyi värähtäen. Niittytassu räpytteli silmiään ponnekkaasti saadakseen aivan liian vähäisten unien verhot niistä pois. Niittytassu tökkäsi tassullaan Kettutassua tiukasti pari kertaa, kunnes oppilas ynähti ja hätkähti hereille. Niittytassu näki muiden oppilaiden nukkumakuoppien olevan tyhjät, paitsi Joutsentassun. Tämä istui tyhjin silmin eteensä tuijottaen hieman huojuen, kuin olisi nukahtamaisillaan.
”Ai ai ai…” Kettutassu valitti hiljaa lapojaan pyöritellen samalla kun kampesi itsensä ylös pesästä. Niittytassu kokeili ottaa pari askelta päättäväisesti kohti aukeaa, mutta sihahti kun polttava kipu leimahti tassuissa. Niittytassu nosti toisen etutassunsa ylös, käänsi, ja irvisti aroille, verestäville polkuanturoilleen.
”Minulla oli eilen aika karu harjoitustappelu Joutsentassua ja Kanitassua vastaan yhtä aikaa. Mutta mikä sinun polkuanturasi on tuohon kuntoon saanut?” Kettutassu ihmetteli samalla kun ravisteli pesänsä pehmikkeitä turkistaan ja suki turkkiaan pikaisesti jota näyttäisi edes vähän valppaammalta.
”Minulle näytettiin eilen ensimmäistä kertaa koko reviiri”, Niittytassu mutisi vastahakoisesti kun ei päässyt karkuun Kettutassun kysyvää katsetta. Niin mitätön asia, Kettutassu oli sentään taistellut kahta vastustajaa vastaan yhtä aikaa.
Kettutassu räpäytti silmiään hämillään. Niittytassu tuhahti turhautuneena ja riensi kohti leirin suuaukkoa pitäen kivun pois ilmeestään.
”Anteeksi, Niittytassu, tässä kaikessa hötäkässä olin unohtanut että sinusta tuli vasta pari päivää sitten oppilas! Onnittelut vielä! Ja, ja… Toivottavasti sinulla on ollut hauskaa”, Kettutassu huusi Niittytassun perään ponnettomasti. Hauskaa. Juupajuu, Niittytassu pohti kun joutui valitsemaan askeleensa tarkasti.
”Hyvä kun tulit pikaisesti. Ehtisit vielä syödä nopeasti jotain jos haluat, Varissiivellä onkin jotain kaksinkeskistä asiaa Kettutassulle ennen kuin menemme”, Tiirajuova tervehti tuoretta oppilastaan. Niittytassu pudisti hitaasti päätään ja sanoi pidättäytyneesti: ”Ei ole nälkä”.
Tiirajuova mittaili katseellaan hetken Niittytassua ennen kuin nyökkäsi.
”Hyvä on sitten. Voisimme mennä taisteluharjoitussyvänteelle sitten edeltä, rauhallista tahtia”, Tiirajuova lisäsi lopuksi lämpimästi. Niittytassu painoi katseensa hyväksynnän merkiksi, mutta myös peittääkseen pettyneen ilmeensä. Tiirajuova oli sittenkin jotenkin huomannut Niittytassun kärsivän, vaikka Niittytassu oli kuinka yrittänyt olla tavallisesti.
Kova tuuli tempoi nummien yli taivaltavien kissojen turkkeja kuin yrittäen viedä mukanaan. Tiirajuova eteni tasaista tahtia, mutta kovimmissa puuskissa Niittytassu tuntui talsivan paikoillaan. Niittytassu vain painoi päänsä tuulta vasten hampaat irvessä ja taisteli pysyäkseen Tiirajuovan kanssa samassa tahdissa. Ettei aiheuttaisi lisää vaivaa riittämättömyydellään. Aurinko nousi matkan aikana, mutta pimeä muuttui vain hämäräksi. Päivä ei tuntunut valkenevan ollenkaan paksun pilviverhon läpi.
”Olen pahoillani, että joudut heti ensimmäisen pidemmän päivän jälkeen jatkamaan oppilasharjoituksia rankassa tahdissa”, Tiirajuova aloitti keskustelun kun hädin tuskin tuulensuojassa oleva syvänne kukkuloiden välissä alkoi näkyi. ”Etenkään lehtikadon kuiva heinä ei tee hyvää pehmeille polkuanturoille, mutta kyllä se siitä.”
”Puhuit herättämään tullessasi taisteluharjoituksista. Eikö lehtikadon aikaan olisi tärkeämpää pitää tuoresaalispino mahdollisimman isona, ja opettaa minutkin siis metsästämään mahdollisimman pian?” Niittytassu käänsi keskustelun nopeasti pois ongelmistaan. Tiirajuova ei sanonut pitkään aikaan mitään ja Niittytassu pelkäsi olleensa vähän liian koppava, kuin väittäisi Tiirajuovan tekevän virheen.
”Hyvin muistettu, siis se mitä sanoin kun tulin herättämään. Kettutassu ja sinä olitte aivan umpiunessa, ja ansaitusti… Se mitä sanoit olisi totta milloin tahansa muulloin, mutta nyt kaikkien pitää olla valmiina puolustautumaan, ja puolustamaan”, Tiirajuova selitti. Niittytassu nyökkäsi hyväksyvästi. Tietenkin. Ruostetähti odotti pahinta, siis Jokiklaanin hyökkäystä, ja mukaan saattaisi liittyä jossain määrin Jokiklaanin liittolaiseksi ryhtynyt Myrskyklaani. Kukaan Tuuliklaanissa ei väittänyt vastaan. Niittytassua turhautti kun hän ei ollut vielä kuullut kaikkea mahdollista tilanteesta, päästyään vasta niin vähän aikaa sitten Saarnijalan hoivasta pentutarhasta. Ja muutenkin Niittytassun mielestä oppilaita yritettiin suojella aivan liikaa pelolta… Kyllä olisi pitänyt saada tietää täsmälleen, mitä vastassa saattaisi olla.
”Tiirajuova! Hei! Ja Niittytassu!” Niittytassu hätkähti ajatuksistaan kun yhtäkkiä kääntynyt tuuli toi mukanaan voimakkaat äänet. Aamun rajapartio oli palaamassa Myrskyklaanin rajan suunnalta. Tiirajuova huikkasi oman tervehdyksensä Punarintasiivelle, samoin kuin tämän mukana oleville Kanitassulle, Vinhapurolle, Yöpilvelle, Piikkihernehännällä ja Tervatassulle. Aivan ylisuuri partio, ja vain kokeneita oppilaita ja sotureita mukana.
”Miltä siellä päin näytti?” Tiirajuova kysyi kun partio oli niin lähellä ettei enää tarvinnut huutaa kilpaa välillä ulvovaksi yltyvän tuulen kanssa.
”Ei paljon miltään. On mystistä miten tällaisina aikoina partiot voivat halutessaan välttää toisensa niin hyvin… Ja välillä taas ei voi olla törmäämättä. Hirvittää mennä Jokiklaanin rajalle suoalueelle. Ne eivät enää sähise ja paljastele kynsiään tai uhoa ottavansa suon meiltä. Katsovat vain niin murhaavasti että selkäpiitä karmii, kuin nylkisivät meidät katseellaan”, Punarintasiipi selitti.
”Ne suunnittelevat jotain, siitä se vain johtuu. Minua taas turhauttaa kun on käsketty pysymään rajoista niin kaukana kuin mahdollista. Jos kahakka on syttyäkseen niin sitten syttyy. Mutta ei näin voi partioida”, Yöpilvi murisi.
”Ei voikaan, mitä järkeä on valmistautua taisteluun uuvuttamalla kaikki jo etukäteen jatkuvilla taisteluharjoituksilla ja tupla- ja triplapartioilla?” Punarintasiipi vastasi. Yöpilvi näytti tyytymättömältä, kuin Punarintasiipi olisi käsittänyt väärin hänen sanomisensa.
”Ruostepuro ja Lovikorva näkevät tämän kaiken tarpeelliseksi ja heihin on luottaminen”, Tiirajuova totesi värittömällä äänellä. Niittytassu aisti Tiirajuovan olevan yhtä tyytymätön kuin Yöpilvi, mutta kolli hillitsi kielensä paremmin. Ennen kuin keskustelu ehti jatkua, muuta ja myös Niittytassu näki silmäkulmastaan lähestyvät kaksi kissaa. Kettutassu heilautti hännällään tervehdyksen jo kaukaa. Niittytassu ei katsonut tarpeelliseksi vastata.
”Ai te tulittekin jo edellä. Hyvä, päästään aloittamaan. Pyysin vielä Apilatassua tulemaan kunhan ehtii”, Varissiipi tervehti. Aamupartio jatkoi samalla matkaansa kohti Jokiklaanin reviiriä. Mokomat kalalta löyhkäävät kaitanaamat, menevät sillä tavalla uhoamaan ja muuttamaan sitä mikä on asetettu kauan aikaa sitten ja sekoittavat koko metsän juuri lehtikadon alla… Ja juuri kun Niittytassun piti päästä nauttimaan soturikoulutuksen alkamisesta. Tämä oli kaukana nauttimisesta.
”Kettutassu, pääsit harjoittelemaan eilen tehokkaasti hyökkäyksiä. Niittytassun olisi taas hyvä oppia edes vähän puolustamaan itseään”, Varissiipi ohjeisti. Niittytassu tuijotti tiiviisti tummanruskeaa mestaria, voidakseen oppia kaiken mahdollisen mahdollisimman pian. Varissiipi istui niin lähellä Tiirajuovaa että kissojen turkit hipoivat.
”Asettukaa vastakkain parin ketunmitan päähän toisestanne. Hyvä. Nyt sitten, Kettutassu tulee hyök- anna selitän ensin jotta Niittytassu tietää varautua. Tämä on sentään Niittytassun ensimmäinen taisteluharjoitus. Niin siis Kettutassu tulee hyökkäämään suoraan edestä niin silloin sinä Niittytassu…” Tiirajuova jatkoi ohjeistusta. Niittytassu turhautui yhdessä Kettutassun kanssa kun Tiirajuova keskeytti tämän ensimmäisen hyökkäyksen. Mitä järkeä oli harjoitella niin että tietää mitä toinen tekee? Eivät jokiklaanilaisetkaan varmaan kertoisi mihin hyökkäisivät.
Pian Niittytassu sai huomata että hänelle ei ollut mitään apua siitä vaikka tiesikin mitä vastustaja aikoo. Hän oli liian pieni, liian kokematon ja liian väsynyt ja nälkäinen.
”Uudestaan… Uudestaan! Nouse ylös Niittytassu! Yritä käyttää isomman vastustajan kokoa ja liikettä tätä vastaan, heitä takatassuilla Kettutassu ylitsesi kun tämä yrittää käydä kiinni päälle loikkaamalla. Olet pienempi ja nopeampi, väistä edes!” Niittytassu turhautui varmasti kahta kauheammin kuin Tiirajuova. Tästä ei tullut mitään. Saman tien Tiirajuova olisi voinut käskeä Niittytassua heittämään ylitseen hevosen. Kettutassu sai aina Niittytassun kumoon, kierimään maassa, ja täysin armoilleen. Jokiklaanilainen ei varmasti väistyisi Niittytassun yltä ja antaisi nousta takaisin jaloilleen kuten Kettutassu teki.
”Hyvin loikattu, Kettutassu”, Varissiipi antoi vaisuja kehuvia kommentteja Kettutassulle samalla kun Tiirajuova viuhtoi häntäänsä tämän vieressä ärsyyntyneenä. Niittytassu oli koko ajan valittamaisillaan kuin pentu että ei jaksa ei pysty, mutta hän puri aina lopulta hampaansa tiukasti yhteen vaikka veri alkoi maistua kurkun perällä ja kaikkialle särki vietävästi jatkuvasta pyörittelystä. Varissiipi vältti Niittytassun hurjistunutta katsetta, yhtä lailla kuin Tiirajuovan kovaa tuijotusta.
”Anteeksi, Niittytassu, pääsi meinasi osua tuohon kiveen”, Kettutassu pyysi hiljaa kun siirtyi taas kerran kauemmas onnistuttuaan saamaan Niittytassun maahan ja tassujensa alle. Jos kynnet olisivat olleet esillä, Niittytassu olisi täynnä syviä haavoja. Aiemmin Kettutassu oli ollut aina vain vaiti ja ilmeetön, mutta nyt Niittytassu näki sääliä.
”Älä nyt sinäkin rupea käyttäytymään kuin hiiri! Minun on pakko oppia tai minusta ei ole mitään hyötyä tälle klaanille!” Niittytassu rääkäisi ja huitaisi kiihdyksissään Kettutassua käpälällään. Kettutassu väisti vaistomaisesti sivuaskeleella. Niittytassu syöksähti eteenpäin ja onnistui työntämään lavallaan sekä itsensä että Kettutassun kumoon ennen kuin Kettutassu ehti saavuttaa tasapainon väistönsä jälkeen. Kettutassu selvisi nopeammin ja yritti vuorostaan huitaista Niittytassua käpälällä samalla kun nousi jaloilleen. Niittytassu ponnisti haparoiden kauemmas ja onnistui välttämään kontaktin. Niittytassu jäi huohottaen odottamaan mitä seuraavaksi tapahtuisi, hän oli nopeasti päässyt hyvän etäisyyden päähän Kettutassusta ja sai hengähtää. Kettutassun vihreät silmät leiskuivat.
”Sehän oli selvää edistystä. Mutta eiköhän tämä riitä tältä päivältä. Tarkoitus ei todellakaan ole kuluttaa ketään loppuun”, Tiirajuova ilmoitti. Niittytassu käänsi katseensa mestariinsa. Tämän ilmeessä näkyi… helpotusta?
”Luotan siihen, että kunhan olette vain hyvin syöneitä ja levänneitä, niin osaatte puolustautua ja puolustaa. Mutta muistakaa että pakoon juokseminen on aina myös vaihtoehto – turhassa kuolemassa ei ole mitään järkeä eikä apua klaanille.” Tiirajuova katsoi Niittytassua tiukasti. Niittytassu nyökkäsi.
”Tuolta tulee Apilatassu. Jaksatko vielä, Kettutassu?” Varissiipi kysyi. Kettutassu nyökkäsi epäröimättä.
”Ehdottomasti, Niittytassu sai minut taas innostumaan”, Kettutassu vakuutti ja heitti Niittytassulle leveän virneen. Niittytassu hymähti ja lähti Tiirajuovan kehottamatta kohti Tuuliklaanin leiriä.
Jännitys kipristeli aiemmin aroissa tassuissa. Naurettava onnenkantamoinen, mutta silti Niittytassukin oli innostunut todella harjoituksen päätyttyä edes kerran niin että molemmat olivat yhä jaloillaan. Ehkä hän ei ollutkaan aivan toivoton tapaus. Kunpa vain aikaa olisi tarpeeksi, Niittytassu kyllä oppisi ja olisi vielä hyödyksi klaanilleen.

//Halusin kirjoittaa Niittytassulla jonkinlaisen kunnon aloitustarinan, ei tappelua suoraan...
Vastaus:Mahtava tarina! Pitkä ja runsaasti kuvailua, eikä mitään paikasta toiseen hyppimisiä. Todella hieno ja mielenkiintoinen tarina.

Saat 45 kp

Vyp Murmeli

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Jäätähti,Jokiklaani
04.12.2015 17:14
Laventelikurkku pujahti sisälle varjoisaan pesääni. Lopetin turkkini putsaamisen ja nostin sinisen katseeni ruskeanharmaaseen kissaan, jonka olemus huokui taas kerran levottomuutta. Kolli oli vaeltanut kokoontumisen jälkeen vain rauhattomana leirissä ja komentanut vahvimmat kissat partioihin Tuuliklaanin rajalle. Päätökseni tämän nostamisesta varapäälliköksi alkoi kaduttaa, mitä pidempään jouduin Laventelikurkun seurassa oleskelemaan.
"Mitä asiaa?" Pidin kuitenkin ääneni tasaisena ja tuijotin tätä ilmeettömästi.
"Eikö Tulitähti sanonut tulevansa tähän aikaan kuusta" Laventelikurkku murisi matalalla äänellä. Olin luvannut tavata Myrskyklaanin päällikön leirissä suunnitellakseni tulevaisuutta suoalueen kanssa.
"Hän tulee sitten kun pääsee, on kuitenkin riski tulla järven toiselta puolelta vihollisen leiriin" Huomautin. Laventelikurkku nyökkäsi hiukan vastaukseksi, mutta saatoin kuulla kuinka tämä tuhahti hiljaa.
"Tuo heidät luokseni, kun he saapuvat. En tarvitse sotureita paikalle" Opastin tätä, nimittäin tahdoin keskustella Myrskyklaanin päällikön kanssa kahden.
"Oletko aivan varma? Tulitähtikin tuo varmasti sotureita" Laventelikurkku kysyi tasaisella äänellä, mutta tämän katseesta erottui hermostuneisuus.
"Osaan vallan hyvin käyttää kynsiäni" Nau`uin ja loin merkitsevän katseen pesänsuuaukkoa kohti. Laventelikurkku ymmärsi merkkini ja pujahti takaisin leiriaukiolle. Asetuin makuultani ja annoin pääni laskeutua tassujen väliin.

Havahduin, kun kuulin puheensorinaa ja nenääni leijaili mieto Myrskyklaanin haju, joka oli lähes hukkua Jokiklaanin tuoksuun. Nopeasti nousin istumaan korjaten hiukan ryhtiäni ja kiedoin tuuhean häntäni tassujeni suojaksi.
"Tulitähti joukkoineen on täällä" Laventelikurkun ääni kuului pesän ulkopuolelta. Saatoin erottaa Tulitähden lisäksi Saarniturkin ja Valkosiiven.
"Tule sisään" Naukaisin kehotuksen raidalliselle naaraalle, joka tassutteli Laventelikurkun, Valkosiiven ja Saarniturkin ohitse eteeni. Valkosiipi ja Saarniturkki jäivät odottaman pesäni edustalle. Laventelikurkku harppoi vierelleni istumaan.
"Tulitähti mukava tavata, toivottavasti ette kohdanneet matkallanne ongelmia. Istuudu toki" Nyökkäsin Myrskyklaanin päällikölle tervehdykseni. Tulitähti laski takamuksensa maapesälle.
"Tervehdys Jäätähti, matka sujui ongelmitta" Musta naaras naukui, tämän ääni vakavoitui hiukan. "Mitä olet ajatellut tehdä suoalueen suhteen?"
"Jokiklaani tarvitsee sitä aluetta enemmän kuin Tuuliklaani, joka ei edes osaa metsästää kyseisellä alueella" Mau`uin ja pidin ääneni rauhallisena, mutta harkitsin tarkkaan jokaisen sanani. En ole ollut päällikkönä kuin pari kuuta, joten tunsin jännityksen mahani pohjalla. Yritin kuitenkin olla oma rauhallinen itseni ja pysyä asiallisena "Olen varma, ettemme voi saada sitä kuin taistelun avulla. On vain suunniteltava oikea aika, ettei Tuuliklaani ehti edelle" Tulitähden ilme oli vakava ja pesääni laskeutui painostava hiljaisuus, kun Myrskyklaanin päällikkö tuntui miettivän sanojani. Sitten tämä rikkoi pesässä vallinneen hiljaisuuden
"Ymmärrän, vaatii erityistä tarkkuutta, sillä Varjoklaani ilmaisi viime kokoontumisessa selkeästi olevansa Tuuliklaanin puolella" Tulitähti muistutti. Viime kokoontumisessa Revontulitähti oli asettunut Ruostetähden tueksi. "Olen miettinyt tilannetta ja tullut siihen tulokseen, että Myrskyklaani on valmis auttamaan Jokiklaania taistelussa" Tulitähden sanat yllättivät, vaikka olinkin aika varma, että Myrskyklaani tarjoaisi jonkin laista apua tilanteesta. Erotin sivusilmällä, kuinka vaiti pysynyt Laventelikurkku vilkaisi minua tyytyväisenä. Loin Tulitähdelle kiitollisen katseen.
"Jokiklaani on kiitollinen siitä että olette valmiita taistelemaan rinnallamme" Nyökkäsin hiukan. "Meidän täytyy suunnitella hyökkäyksen ajankohta"
"Ennen ensi kokoontumista, muuten on mahdollisuus, että alamme taistelemaan siellä" Tulitähti naukaisi nopeasti.
"Ehdottaisin puolen kuun kuluttua, meillä on tarpeeksi aikaa valmistautua" Ehdotin, näin sekä Myrsky- että Jokiklaanille jäisi aikaa valmistautua tulevaan taisteluun. Tulitähti selvensi, että toisi mukanaan soturinsa, jotakin oppilaita sekä parantajan.
"Tämä sopii, tapaamme puolen kuun kuluttua Tuuliklaanin reviirillä päin" Tulitähti naukui ja nousi seisomaan, kun olimme saaneet asiat päätettyä. Itsekin nousin seisomaan ja lähdin Tulitähti vierelläni ulos leiriaukiolle.

"Tarvitsetteko partiota saattamaan" Kysyin vieressäni kulkevalta Tulitähdeltä, kun astelimme leirin uloskäyntiä kohden.
"Ei, pärjäämme kyllä" Musta naaras naukui kaksi soturia vierellään. Nyökkäsin kolmikolle.
"Näemme puolen kuun kuluttua" Naukaisin. Myrskyklaanin päällikkö nyökkäsi hyvästit ja katosi soturiensa kanssa metsään. Laventelikurkku vilkaisi minua uteliaana kuin pikku pentu.
"Ilmoitan päätöksestä klaanille" Naukaisin ja astelin varapäällikön ohitse kohti puhujakiveä.
"Olen tullut Tulitähden kanssa siihen tulokseen, että päätämme vallata suoalueen. Meidän täytyy ehtiä Tuuliklaanilaisten edelle." Nau`uin kuuluvalla äänellä. Tummalla yötaivaalla loistavan kuun kalpea valo heijastui maahan. Jokiklaanilaiset tuijottivat minua odottavan näköisenä. ”Me hyökkäämme puolen kuun kuluttua Tuuliklaanin leiriin yhdessä Myrskyklaanin kanssa, ja otamme suoalueen Jokiklaanille sellaisella voimalla, että seuraavatkin sukupolvet varmasti muistavat sen.” Mau`uin vahvalla äänellä. Taistelu oli nyt varmasti tulossa, mutta kuinka paljon meidän täytyy vuodattaa sen edestä verta. Vilkaisi nopeasti taivaalle, jossa hopeahäntä loisti kirkkaana.
Vastaus:Kiinnostavaa tekstiä, hyvä hyvä.

Oikeinkirjoituksesta sen verran, että tässä pari esimerkkiä miten vuorosanalauseiden olisi kuulunut tekstissä olla;

"Ei, pärjäämme kyllä", musta naaras naukui

"Meidän täytyy ehtiä Tuuliklaanilaisten edelle", nau`uin kuuluvalla äänellä.

Jos vertaat omaan tekstiisi, siellä on isoja kirjaimia väärässä paikassa ja pilkut puuttuvat vuorosanaheittomerkin jälkeen. Täällä ei sakoteta oikeinkirjoitusvirheistä ellei tekstin ymmärrys mene toivottaman haastavaksi niiden takia. Nämä olisi vain hyvä pitää mielessä - niihin tullaan puuttumaan koulussa viimeistään.

Saat 33 kp

- VaraYP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Illankuiske, Jokiklaani
03.12.2015 21:13
”Ei tästä tule mitään, en voi vain odotella. Tiedän että olisi hyvä levätä ennen iltapartiota, mutta en osaa asettua aloilleni. Etenkään kun olemme menossa Tuuliklaanin rajalle”, Illankuiske murahti ja nousi levottomana jaloilleen. Perhonsiipi ei seurannut perässä vaan katsoi silmät huolesta kaventuneina Illankuisketta. Vähän loukkaantuneenakin, kun Illankuiske keskeytti tylysti aiemmin rauhalliselta vaikuttaneen kielten vaihdon kalpeassa, lehdettömien puskien läpi siilautuvassa lehtikadon auringonvalossa.
”Mitä aiot tehdä? Olet jo syönyt oman osuutesi, käynyt kysymässä kaikilta kuulumiset ja uusimmat uutiset, ja jopa vielä kerran kysynyt mitä kaikkea tapahtui kokoontumisessa”, Perhonsiipi luetteli. Illankuiske käveli pienen pätkän edestakaisin. Illankuiske loi katseen nopeasti kohti tuoresaalispinoa, joka oli kurjan pieni. Mutta Illankuiskeen vatsaa kalvoi muukin kuin pysyväksi kaveriksi ilmestynyt ainainen pieni nälkä.
”En tiedä. Tämä odottaminen saa tassut pistelemään. Kunpa jotain tapahtuisi.” Illankuiske sai heti katua sanojaan kun kuuli varoittavan ulvaisun leirin suuaukolta. Illankuiske kääntyi salamana ympäri ja tunsi pian Perhonsiiven turkin hipovan omaansa kun tämäkin nousi vihdoin jaloilleen valppaana.
”Myrskyklaanilaisia! Tulitähti on tulossa!” Pihkatassu kuulutti syöksyessään leiriin niin että meinasi törmätä lähemmäs melua ihmettelemään tulleisiin Kärppätassuun ja Lepinkäistassuun. Jokiklaanin kissoja ilmestyi leirin kaikilta nurkille aukiolle kuin virtaavaa vettä, sulavina ja hiljaisina. Lopulta paikalle oli ehtinyt jo kerääntyä pieni rinki kun Tulitähti vihdoin saapui kahden Myrskyklaanin soturin kanssa leiriin. Illankuiske tunnisti innokkaimpina eteen tunkeneiden oppilaiden päiden yli Valkosiiven ja Saarniturkin – molemmat tunnettuja kovia taistelijoita, mutta ei riidanhaastajia. Pian myrskyklaanilaisten takaa leiriin ilmestyi loput Jokiklaanin saattopartiosta johon myrskyklaanilaisten oli täytynyt törmätä rajan ylitettyään. Vaaleatassu oli tiiviisti mestarinsa Tuliturkin jäljessä, ja perää piti Kaislakukka. Nuori naaras etsi ensin katseellaan oppilaansa Pihkatassun ja nyökkäsi tälle hyväksyvästi. Illankuiske ei ehtinyt tavoittaa katseellaan Kaislakukkaa tai nyökätä tervehdystä tyttärelleen.
”Väistäkäähän nyt, antakaa vieraillemme tilaa hengittää”, Laventelikurkku ilmestyi ärisemään ja työnsi Illankuiskeen lavallaan pois tieltään. Laventelikurkku sai nopeasti tilaa ympärilleen. Pieni jännittynyt ilmapiiri jokiklaanilaisten joukossa suli pois kun Laventelikurkku oli tervehtinyt Myrskyklaanin päällikköä kuin vanhaa ystävää.
”Tervehdys, Laventelikurkku”, Tulitähti tervehti rennosti kuin yhteisen tuoresaaliin äärellä. Laventelikurkku nyökkäsi vielä virallisen tervehdyksensä ensin Tulitähdelle ja sitten sotureille tämän molemmin puolin. Illankuiske värähti aavistuksen. Ainakin Saarniturkki oli todella vaikuttava taistelija – ja jostain syystä Illankuiske tunsi saman tien helpotusta, arvaten että nämä kissat olivat heidän puolellaan.
”Jäätähti on varmasti valmis ottamaan teidät vastaan tuota pikaa. Seuratkaa olkaa hyvät.” Kissat olivat alkaneet jo kaikota takaisin omien velvollisuuksiensa pariin, ja vielä paikalle jääneet uteliaat välttivät tuijottamasta vieraita epäkohteliaasti. Mulkaisu Laventeliturkilta sai loputkin uteliaat oppilaat lopulta jatkamaan tehtäviään. Illankuiske vetäytyi takaisin lähtöpaikkaansa Perhonsiiven kanssa. Asettuessaan aloilleen Illankuiske vilkaisi sivusilmällä nähdäkseen kuinka Laventelikurkku ja Tulitähti katosivat Jäätähden pesään. Saarniturkki ja Valkosiipi jäivät keskustelemaan päät painuksissa aivan pesän ulkopuolelle.
Illankuiske alkoi jakaa kieliä taas Perhonsiiven kanssa hajamielisenä.
”Mistäköhän luulet että on kyse? Ainakin Laventeliturkki ja varmaan Jäätähtikin tiesivät odottaa jotain tällaista vierailua”, Illankuiske mietti ääneen.
”Luuletko että…” Mutta Illankuiskeen keskeytti paikalle tulleen Kaislakukan puuskahdus.
”Antaa heidän miettiä mitä tekevät ja kuunnellaan me vain päätökset. Kunpa tämän tapaamisen ei olisi tarvinnut keskeyttää hyvää harjoittelutuokiota oppilaiden kanssa, kerrankin kun ei satanut jäätävästi vettä”, Kaislakukka puhisi happamana. Tylystä keskeytyksestä huolimatta Illankuiske ei voinut olla kehräämättä huvittuneena.
”Mitä?” Kaislakukka ärähti häntä ärtymyksestä kiertyen.
”Vastahan minä luovutin sinut Pääskyhännälle opetettavaksi ja nyt jos olet itse mestari…” Illankuiske selitti. Kaislakukka pyöräytti silmiään turhautuneena, ymmärtämättä liikutusta ja haikeutta sanoissa. Perhonsiiveltä Illankuiske sen sijaan ansaitsi pari lämmintä nuolaisua korville. Kaislakukka päätyi istahtamaan aloilleen, ja rentoutui pian silminnähden saadessaan seurata leirin tavanomaisia touhuja. Sanoistaan huolimatta Kaislakukan oma katse kävi tavallista enemmän päälliköiden pesän suulla.
Hetken hiljaisuudessa Illankuiskeen mielen täytti taas päälliköiden tapaamisen merkityksen pohtiminen. Sanoivat muut mitä tahansa, Illankuisketta kiinnosti mitä tämä tapaaminen ja sen päätökset voisivat merkitä klaaneille, ja koko prosessi joka päätöksiin johtaisi. Ollapa kärpänen päällikön pesän katossa. Hyvän soturin kuului tehdä mitä päällikkö sanoo, mutta välillä olisi tehnyt mieli olla jotain muutakin kuin perässä kipittävä pentu. Illankuiske vilkaisi sivusilmällä hopeaturkkista tytärtään. Kaislakukka oli aivan eri maata. Kaislakukka oli aina ollut tyytyväinen kun joku vain kertoi selkeästi mitä tehdä, ja Illankuiskeen tiedon mukaan tämä ei ollut ikinä rikkonut tahallaan sääntöjä. Siitä vahingosta kettujen ja Tuuliklaanin kanssakin Kaislakukka oli ollut aivan tolaltaan ja säikky monta päivää.
”Hei, nyt päälliköt jo tulevat pesästä. Sepäs oli joutuisaa”, Perhonsiipi keskeytti Illankuiskeen ajatukset. Kissakolmikko katseli vaitonaisena, kuinka nopeiden nyökkäysten ja hyvästien jälkeen myrskyklaanilaiset lähtivät ilmeisesti kohti omaa reviiriään. Jäätähti tai Laventelikurkku eivät käskeneet ketään edes saattamaan. Sen täytyi tarkoittaa, että klaanit olivat nyt todella hyvissä ja luottavaisissa väleissä keskenään. Melkein pahimpaan lehtikadon aikaan, vain lumi puuttui. Tämä tarkoitti jotain hyvin poikkeuksellista, ja jännittävää. Illankuiske nousi jaloilleen ja asteli hitaasti lähemmäs keskemmälle leiriä, jo ennen kuin Jäätähti harppoi leirin keskelle ja kuulutti jokiklaanilaiset klaanitapaamiseen.
Siitä ilmoituksesta vain muutamat sanat jäivät Illankuiskeen mieleen, ja ne pyörivät valvottaen päässä koko seuraavan yön väsyttävästä iltapartiosta huolimatta, samalla kun jännitys kiersi vatsan pohjalla ja korvista hännänpäähän kihelmöiden.
”Me hyökkäämme puolen kuun kuluttua Tuuliklaanin leiriin yhdessä Myrskyklaanin kanssa, ja otamme suoalueen Jokiklaanille sellaisella voimalla, että seuraavatkin sukupolvet varmasti muistavat sen.”

Vastaus:Hieno tarina! Hienosti kuvailua, tykkään. Hyvä, hyvä. En huomannut mitään kirjoitusvirheitäkään. Todella hieno tarina.

Saat 20 kp

(En tiedä yhtään annanko liian helpolla näitä kp:ta vai olenko hirveä tiukkis. Palautetta saa antaa)

Vyp Murmeli

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Sadetassu, Myrskyklaani
01.11.2015 17:54
Sadetassu ponkaisi eteenpäin pensaikon suojasta hiiren kimppuun. Nuori naaras onnistui kahlitsemaan pienen saaliinsa aloilleen ja tappamaan sen nopeasti yhdellä puraisulla. Musta pieni kissa nosti saaliinsa ylpeänä suuhun ja katsoi ympärilleen siniset silmät loistaen. Sadetassu halusi tehdä hyvän vaikutuksen, nimittäin Ratamohäntä arvioi hänen taitojaan parasta aikaa. Sadetassun tassuja kihelmöi pelkkä ajatus siitä, että hänen mestarinsa tarkkaili hänen liikkeitään ja arvioi taitoja. Oppilas halusi todella kovasti näyttää taitonsa ja todistaa, että hän olisi valmis soturiksi. Toki hän tiesi, ettei hän ollut vielä valmis soturiksi, mutta silti Sadetassu tekisi parhaansa ja näyttäisi Ratamohännälle, että hän oli kuunnellut tarkasti kaiken mitä varapäällikkö oli hänelle opettanut. Sadetassu hautasi hiiren ripeästi ja jatkoi matkaa aluskasvillisuudessa suu raollaan. Hän varoi kahisuttamasta saniaisia ja muita kasveja. Hän piti häntänsä paikoillaan ja korvansa höröllä kuullakseen pienimmätkin rasahdukset. Sadetassu pysähtyi haistaessaan varpusen. Naaras maisteli ilmaa ja lähti seuraamaan tuoksuvanaa ripeästi ja ääneti kuin varjo. Sadetassu painautui tiukemmin maata vasten kun tuoksu voimistautui. Sadetassu saattoi erottaa linnun heinien seasta ja naaras nuolaisi huuliaan.
>Älä mokaa, älä mokaa, älä mokaa< Sadetassu toisti itselleen ja loikkasi suuren loikan saalistaan kohti ja lintu lehahti lentoon. Sadetassun häntä heilahti ja naaras onnistui kuin ihmeen kautta lyömään linnun takaisin maahan ja tappamaan sen. Sadetassu hihkaisi riemuissaan ja vaikeni melkein heti nolona. Hän varmaan säikäytti saaliit hihkaisullaan, mikä ei ollut kauhean hyvä juttu, kun hän yritti niin kovasti tehdä vaikutusta Ratamohäntään. Sadetassu hautasi linnunkin ja painoi paikan mieleensä. Naaras livahti pensaikkoon jatkaen saalistusta.

Sadetassu palasi leiriä kohti Ratamohännän kanssa. Hänellä oli mukanaan hänen hiirensä ja lintunsa ja niiden lisäksi vielä toinenkin hiiri minkä hän oli saanut. Sadetassu oli myös jahdannut jänistä, mutta se oli päässyt pakoon, mikä otti nuorta naarasta vieläkin päähän.
"Ratamohäntä", Sadetassu naukui hampaidensa välistä.
"En tiedä saako tätä kysyä, mutta miten minulla meni?" Ratamohäntä naurahti kevyesti.
"Se meni hienosti Sadetassu, turhaan murehdit. Sait hyvin saalista ottaen huomioon sen, että riista alkaa näihin aikoihin vähetä. Jos et olisi odottanut niin kauaa sen jäniksen kanssa, olisit saattanut saada senkin kiinni", Sadetassu nytkäytti korviaan. "Mutta muuta moitittavaa ei oikeastaan löytynyt. Paitsi se hihkaisu. Metsästäessä ei kannata metelöidä, mutta näin ilmeestäsi että tiesit tehneesi väärin", Ratamohäntä jatkoi. Sadetassun häntä nousi kippuraan kehuista.
"Älä kumminkaan innostu liikaa, et ole vielä valmis soturiksi", Ratamohäntä muistutti.
"Tiedetään", Sadetassu huokaisi. "Yritän olla kärsivällinen, mutta olen odottanut jo niin kauan, enkä tiedä riittääkö kärsivällisyyteni sinne asti", Ratamohäntä näpäytti naaran lonkkia hännällään kevyesti.
"Sinun aikasi tulee kyllä, usko pois. Kun pääsemme leiriin, voit hakea itsellesi syötävää ja käydä lepäämään. Minun pitää keskustella Tulitähden kanssa eräiden oppilaiden taidoista", varapäällikkö hymyili vähän. Sadetassu hyppeli iloisesti polulle, joka johti alas leiriin.
"Älä putoa!" Ratamohäntä varoitti seuratessaan nuorta kissaa rauhallisemmin. Sadetassu pääsi kommelluksitta alas ja vei saaliinsa suoraa päätä tuoresaaliskasaan.
"Hei Sadetassu", musta naaras kiepsahti ympäri kuullessaan nimensä. Valolehti asteli hänen luokse.
"Metsästys taisi sujua hyvin", hänen emonsa naukui pehmeästi.
"Ratamohäntä ei löytänyt melkein mitään moitittavaa!" Sadetassu naukui iloisesti. Valolehti nuolaisi hänen korvaansa.
"Olen niin ylpeä sinusta pikkuiseni", Valolehti naukui katsoen Sadetassu silmiin. Musta naaras näki ylpeyttä, mutta ehkä hiukan surua ja katkeruutta. Sadetassu räpäytti silmiään, mutta kadotti äskeiset oudot tunteet Valolehden katseesta.
"Minä jätän sinut nyt rauhaan syömään", valkea naaras naukui."Lähden valmistautumaan yöpartioon", Sadetassu nyökkäsi.
"Nähdään!" hän hihkaisi Valolehden perään ja nappasi tuoresaaliskasasta mukaansa rastaan, jonka hän kiikutti oppilaiden pesän eteen. Sadetassu asettui syömään ja alkoi repiä sulkia irti rastaasta, asettaen ne siistiin pinoon viereensä. Sadetassu tarkkaili leiriä syödessään yrittäen nähdä Tiikerimyrskyn. Hän oli jo ollut pitkään huolissaan sisarestaan, joka ei selvästikkään ollut täysin kunnossa... Sadetassu repäisi palan linnusta. Hänen mieleensä muistui se, kuinka Sadetassu oli yrittänyt suojella Tiikerimyrskyä Hunteria vastaan ja päässyt lähes hengestään. Naaras ei voinut unohtaa Tiikerimyrskyn lasittuneita silmiä, ihan kuin hänen sisarensa ei olisi ollut läsnä sillä hetkellä, vaan hän kulki omissa maailmoissaan. Sadetassun ajatukset lipuivat Myrskyyn ja naaras nytkäytti korviaan. Hän oli törmännyt erakkoon useat kerrat, eikä Sadetassu voinut olla huomaamatta vetoa vakavamielistä kissaa kohtaan. Oppilas ravisti päätään terävästi.
>Olet ihan hupsu Sadetassu< hän moitti itseään. >Myrsky on erakko, eikä meidän välillä ole mitään. Olen klaanikissa ja minun pitää keskittyä soturiksi pääsemiseksi. Ja pidemmälle< Sadetassu siristi silmiään. Naaras muisti yhä Tiikerivarjon sanat siitä miten hänestä voisi tulla jotain suurta ja mahtavaa. Miten hän voisi todistaa muille, että hänen pienellä koollaan ei ole väliä, kuinka hän oli voimakkaampi kuin sisarensa tai yksikään muukaan kissa. Hänestä tulisi jotain mitä kaikki kunnioittaisivat ja...
>Pelkäisivät< Sadetassu veti sisään henkeä nopeasti. Ihan kuin sumu olisi kadonnut hänen ja hänen haaveilemansa päämäärän välistä. Se miksi hän oli haaveillut tulevansa ei ollut sellainen kuin Tulitähti tai Ratamohäntä, joita hän ihaili. Hän oli halunnut olla heidän vastakohta, petturimainen ja vallanhimoinen kuin... Tiikerivarjo.
>Mitä olen mennyt tekemään?< Sadetassu oli järkyttynyt. Miksi hän ei ollut ennen tajunnut sitä? Hän oli niin syvällä suossa, ettei paluuta olisi. Tiikerivarjo oli saattanut laskea Tiikerimyrskyn kynsiensä välistä, mutta Sadetassu oli periaatteessa vannonut seuraavansa tuota. Naaras nielaisi terävästi. Häneltä katosi ruokahalu saman tien, mutta hän pakottautui syömään linnun loppuun ja hautaamaan jäänteet leirin ulkopuolelle. Aurinko oli jo laskemassa ja yön kylmyys alkoi hiipiä Sadetassun turkin läpi.
>En voi nukkua. En voi< naaras ajatteli itsekseen levottomana kun hän hipsi oppilaiden pesään. Hän ohitti Vaanijatassun ja Tarinatassun hiljaa ja asettui pehmeälle pedilleen. Sadetassu piti silmiään auki ja taisteli väsymystä vastaan, joka alkoi vallata hänen kehoaan ja mieltään. Naaras tarkkaili kun muut oppilaat käpertyivät pedeilleen ja nukahtivat. Sadetassun silmät alkoivat painua kiinni, mutta hän ravisti päätään ja avasi silmänsä täysin ammolleen. Pian ne kumminkin sulkeutuivat uudelleen, eivätkä auenneet uudelleen. Sadetassu oli nukahtanut.

Sadetassun silmät räpsähtivät auki ja naaras loikkasi jaloilleen.
"Eiii!" hän ulvaisi kun ymmärsi olevansa Pimeyden metsässä. Sadetassu vilkuili pakokauhuisesti kuolleita puita joita paksu sumu kietoi. Naaras lähti juoksemaan, vaikka tiesi ettei ulos ollut pääsyä. Sadetassu loikki juurten yli ja pujotteli puiden seassa nopeasti, mutta kuollut metsä ei näyttänyt ikinä loppuvan. Sadetassu irvisti ja ponnisti sumun keskelle törmäten keskelle kalmanhohteista aukiota. Sadetassu ulahti säikähtäneenä kun kissan hahmo erottui sumusta.
"Miksi tuollainen kauhu, Sadetassu?" Tiikerivarjon meripihkan väriset silmät välähtivät terävästi. Sadetassu nielaisi ja laski katseensa.
"En ole kauhuissani", naaras yritti kasata itsensä viimeiseen yritykseen.
"Minä näen läpisi", Tiikerivarjon hahmo katosi ja luopion ääni kaikui naaraan ympärillä. "Tiedän ajatuksesi. Sano ne ääneen", Sadetassun niskavillat nousivat pystyyn ja naaras suoristautui.
"Minä en halua olla kuin sinä. Minä aion olla uskollinen klaanilleni, toisin kuin sinä. En halua olla se jota muut pelkäävät", Sadetassu murisi ääni vähän särähdellen. "En tule tänne enään ikinä"
"Hölmö!" Tiikerivarjon ääni kohosi kuin myrsky. "Et voi paeta täältä. Et voi piiloutua minulta", nauru kaikui Sadetassun ympärillä ja tuntui tukahduttavan hänet.
"Murran sinut hitaasti. Tuhoan mielesi ja myrkytän ajatuksesi", Tiikerivarjo ilmestyi taas hänen eteensä. Sadetassu kyyristyi ja perääntyi askeleen. Tiikerivarjo nauroi ja loikkasi. Sadetassu syöksyi pois alta, mutta Tiikerivarjo haihtui näkyvistä ja ilmestyi hänen eteensä uudelleen. Sadetassu jarrutti ja Tiikerivarjo nosti tassunsa ja iski kyntensä alas. Kynnet raapivat Sadetassun kasvoja ylittäen oikean silmän. Sadetassu rääkäisi ja kieri kauemmas. Veri valui hänen silmälleen ja hän rutisti silmänsä kiinni.

Kun hän avasi silmänsä, naaras huomasi olevansa taas oppilaiden pesässä. Hän puuskutti ja vilkuili muita, mutta kukaan ei ollut hereillä. Kipu oikean silmän päällä sai Sadetassun kokeilemaan kasvojaan ja tassuun jäi verta, jota putosi sammaleille.
"Mit-" Sadetassu tuijotti käpäläänsä. Hänhän oli nähnyt vain unta. Miten Tiikerivarjo oli voinut... Sadetassu rämpi tassuilleen kyyneleet silmissä. Haavoihin sattui kuin ne olisivat olleet tulessa. Naaras hiipi kiireellä ulos ja poistui leiristä huomaamatta. Hän lähti juoksemaan pimeää metsää halki hädin tuskin näkemättä eteensä. Sadetassun tassu tarttui puun juureen ja hän kaatui naamalleen maahan.
"Auh!" hän kömpi pystyyn tomuisena, likaisena ja toinen puoli kasvoista veressä.

Sadetassu oli saapunut järven rantaan. Naaras hipsi vesirajaan ja katsoi peilikuvaansa. Sen nähdessään, kyyneleet, jotka olivat poltelleet jo pitkään hänen silmiään valuivat alas poskia pitkin läiskähdellen kevyesti veteen.
"Mitä minä teen?" hän kysyi vedessä väreilevältä peilikuvaltaan nyyhkyttäen. Kyyneleet kirvelivät haavoilla, mutta Sadetassu ei voinut lakata itkemästä. Hän tulisi murtumaan, murenemaan paloihin kuin Tiikerimyrsky. Eikä hänellä ollut ketään, joka pystyisi auttamaan häntä pysymään pystyssä. Sadetassu yritti pyyhkiä likaa pois turkistaan tassullaan, kun hän kuuli rasahduksen takaansa. Naaras kääntyi ympäri säikähtäneenä. Vain ketunmitan päässä hänestä seisoi Myrsky. Sadetassu jähmettyi hetkeksi täysin aloilleen tuijottamaan kollin erivärisiä silmiä. Se yhteys, jonka hän oli jo ehtinyt unohtaa kytevän heidän välillään, syttyi uudelleen. Sadetassu niiskaisi ja yritti pyyhkiä verta, likaa ja kyyneliä pois tassullaan.
"Mene pois", naaras kuiskasi hiljaa ja kääntyi takaisin järven suuntaan lonkat lysyssä.
"Mitä on tapahtunut?" Myrsky istui hänen viereensä ja yritti katsoa häntä silmiin. Sadetassu käänsi päänsä pois.
"Ei mitään... Jätä minut rauhaan", Sadetassu mumisi tuskastuneena. Kolli ei kumminkaan lähtenyt.
"Kerro minulle", Myrskyn ääni oli rauhallinen ja vakaa, mutta Sadetassu kuuli -tai ainakin kuvitteli kuulleensa- hiukan lempeyttä.
"Tein hirveän virheen", Sadetassu tärisi vähän.

//pitkästä aikaa tarinaa Sateelle, jospa siitä tulisi jossain vaiheessa jopa soturi:D Sit Tiikeri pääsee tekee jatkoo Myrskyllä:DD//
Vastaus:Ohhoh, alkoi niin mukavasti mutta jäi perin synkkiin tunnelmiin... Hyvää tarinankerrontaa. En löytänyt huomautettavia kirjoitusvirheitä.

Jos nyt en muualla niin sanonpahan tässä ääneen... Kirjoissa kissat eivät itke. Surua kuvataan kyllä muuten hyvin voimakkaasti, ei tarvita kyyneleitä tai itkua. Mulla aina lopahtaa vähän illuusio warriorcats maailmasta kun tulee kyyneleitä tai muuta nyyhkimistä tarinaan. Mutta tämä voi hyvinkin olla vain yksin minulle tärkeä seikka tavoitellessa kirjojen tyyliä, joten en suinkaan tässä enkä muuallakaan sakota siitä pisteissä.

Tosin plussaa voi irrota jos tarina saa minut tuntemaan kuin todella pitelisin oikeaa kirjaa kädessä, jotain kadonnutta osaa soturikissojen pitkästä tarinasta...

Saat 37 KP

- VaraYP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Mehiläispentu, Myrskyklaani
25.10.2015 18:51
" Miksi en saa mennä mukaan taisteluharjoituksiin?" Kysyin emoltani. " Olet vielä liian pieni" Maukui emoni samalla kun tökkäsi minua varovasti kuonollaan. " Sen sijaan voisit tulla auttamaan siivoamisessa." Emoni käski. Heilautin häntääni hiukan surkeasti, mutta lähdin kuitenkin pentutarhalle päin. Nappasin vanhat makuualuseni ja vein ne leirin ulkopolelle. Pian jokainen pentu emoineen oli tuonut omat sammaleensa kasaan leirin taakse. " Seuraavaksi jokainen kerää itselleen uusia." Emot käskivät jokaista. Ryntäsin ensimäiselle sammal mättäälle ja ryhdyin kiskomaan sammalta irti kynsin ja hampain. Olin juuri viemässä niitä leiriin kun emoni tuuppasi minua hieman. " Unohdit kuivata ne." Emoni nyökkäsi sammaliin päin. Kuivasin sammaleet ja juoksutin ne sitten pesään. Pian muutkin pennut saivat hommat hoidettu. " Leikitään jotain" Ehdotin. " Joo mä oon päällikkö." Pörröpentu päätti. " No minä olen sitten varapäällikkö" Ilmoitin. " Mitä jos en halua sinusta varapääliköä?" " Sitten olen päällikkö." Ilmoitin. " No ole sitten varapäällikkö" Pörröpentu sähsi. Niin aloitinme leikin. Pörröpentu aloitti määräämällä missä jokainen nukkui. Soturien pesä on tuolla. Siellä nukkuvat Hallapentu ja Kuurapentu. " Entä missä minä asun!" Tokaisin Pörröpennulle. "Eikö se ole itsestään selvää! Olet naaras asut pentutarhassa!" Pörröpentu tokaisi. " Väitätkö etteivät naaraat ole hyviä sotureja?" Uhosin. " Eivät tietenkään ole!" Tokaisi Pörröpentu. " Sattumoisin klaaninme päällikkö, varapäällikkö ja parantaja ovat naaraita!" Huudahdin kiivaana takaisin. Karvani olivat pystyssä ja olin valmis hyökkäämään. Vielä yksikin sana niin olisin hänen kimpussaan. " No ei se todista että he olisivat kolleja parempia" Pörröpentu totesi. Se oli viimeinen pisara. Hyökkäsin Pörröpentua kohden. Pian olinme pelkkä iso karvamytty pölyn keskellä." Minun mielstäni kollit voitavat aina naaraat." Totesi Hallapentu. " Kokeilaanko?!" Tokaisi Kuurapentu takaisin. Pian atistelu oli täydessä vauhdissa. Neljä pentua ajelehtivat niin että olivat lopulta tuoresaaliskasan vieressä. Kissat katsoivat kummissaan pentujoukkoa. " Vai olet vielä sitä mieltä että kollit ovat parempia?" Tokaisi kasassa riehuva kuurapentu. Vastaukseksi kuului murinaa ja sähinää. Pian Tulitähti asteli aukiolle. Jokainen pennuista jopa minä lopetti taistelun. " Mitä te touhuatte?" Kysyi Tulitähti. Tulitähti ei kuulostanut kiukkuiselta enemmänkin huvituneelta. " Eikö niin että kollit ovat aina naaraita parempia?" Kysyi Pörröpentu. Tulitähti näytti huvituneelta. " Väitätkö että voitaisit minut koska olet kolli?" Tylitähti kysyi. Pörröpentu laski päänsä nolona. " Taisteitte kykkä hyvin" Tulitähtimaukui. " Mutta olkaahan ensikerralla varovaisempia." Tulitähti oli nyt vakavissaan. " Selvä Tulitähti!" Maukui joka pentu.

Tuoresaaliskasalla olleet kissat maukuivat hyväntuulisina. Ilmeisesti tapaus oli olluit heidän mielestä hauska. Palasinme takaisin pentujen pesään. " Mitä nyt teemme?" Kysyi Pörröpentu. " Mitä jos menisinme soturien pesään salaa?" Ehdotti Kuurapentu. Kaikki yhtyivät ideaan. Joten lähdinme hiippailemaan tuoresaaliskasan ohi suoraan soturien pesälle. Ilmeisesti kukaan ei huomannut meitä sillä pääsinme pesään ongelmitta. Liuulinme pesän olevan tyhjä, mutta pian näinme takanurkassa kissan. Kissa oli sattumoisin Ratamohäntä klaaninme varapäällikkö. Yritinme hiippailla takaisin päin, mutta hän ehti huomata meidät. " Saanko kysyä mitä teette täällä?" Ratamohäntä kysyi. " Öööh" Yritin keksiä hyvää selitystä. " Tulinme katsomaan tulisiko joku soturi kanssamme harjoitelupaikalle leikkimään?" Keksin yhtäkkiä. " No kai minä voin tulla." Varapäällikkö susotui. Hihkaisinme kiitokset. Emomme olivat tulleet tuoresaaliskasalle ja huikasinme menevämme Ratamohännän kanssa harjoituspaikaolle. Emomme katsoivat kysyvästi Ratamohäntään joka nyökkäsi hyväksyvästi. Pääsinme siis harjoituspaikalle oikean soturinkanssa! Melkein heti kun pääsinme aukiolle ryntäsinme keskelle sammalia ja aloinme taistella. Ratamohäntä käski kaikkia irti toisistaan. "Haistelkaa ilmaa mitä haistatte?" Kysyi Ratamohäntä. " Haistan hiiren" Ilmoitin ylpeänä. Aivan oikein. Aijon napata sen ilmoitti Ratamohäntä. Ratamohäntä tiputautui vaanimis asentoon ja hyppäsi. Pian hän palasi mukanaan hiiri. Katsoinme häntä silmät ammollaan. Ajatus siitä, että jonain päivänä minäkin osaisin tuon oli niin hieno ettei sitä voi sanoin kuvata. Loppu ajan vain temmelsimme ja pidinme juoksukisoja. Liian pian Ratamohäntä kkäski palaamaan leiriin. Hainme itsellemme tuoresaalis kasasta ruokaa. Valitsin hiiren minkä Ratamohäntä oli pyydystänyt. Vein sen pentutarhaan ja ahmin sen suuhuni. Sitten kävin makuulle uusille makuualusilleni. Uni valtasi kaiken.

Lyhyt ): ekatarina hävis kun klikkasin sivun vahingossa pois toka hävisi kun kone kaatui... Minun tuuriani (:
Vastaus:Kivaa tarinaa pentujen touhuista, varmasti tulossa tomeria soturioppilaita klaanille pian :3

Harmillista että ensimmäinen tarina meni häviämään sivuklikkauksen takia vahingossa... Kiva kun riitti intoa kirjoittaa se uusiksi. Mutta tällainen vahinko olisi estettävissä jos kirjoittaisit tarinan esim. wordilla tai vastaavalla tietokoneelta löytyvällä tekstiohjelmalla jolloin tarinan voisi tallentaa tietokoneelle. Se ei katoaisi edes jos nämä sivut joskus lakkaavat olemasta.

Lisäksi oikeinkirjoitusvirheet on helppo karsia pois ohjelman avulla. Tarinassa oli aika paljon väärin kirjoitettuja sanoja, yhdyssanavirheitä yms. joita olisi hyvä yrittää karsia pois lukemisen helpottamiseksi. Esimerkiksi

" Taisteitte kykkä hyvin" Tulitähtimaukui.

On jo aika vaikealukuinen. Toistuvista virheistä osuivat nämä silmään:

Palasinme menisinme pääsinme Yritinme

näiden pitäisi olla

Palasimme menisimme pääsimme yritimme

Lisäksi vuorosanojen jälkeen lauseen jatkuessa lause jatkuu pienellä kirjaimella ja jos vuorosanat eivät pääty johonkin erikoismerkkiin kuten kysymysmerkki ? tai huutomerkki ! vaan pisteeseen, niin vuorosanojen jälkeen tulee lainausmerkkien ulkopuolelle heti pilkku ennen lauseen jatkoa, esim.

" Sitten olen päällikkö." Ilmoitin.

Pitäisi olla

"Sitten olen päällikkö", ilmoitin.

Kuitenkin myös erikoismerkkien kanssa lause jatkuu vuorosanojen jälkeen pienellä alkukirjaimella, vaikka se tuntuukin vähän ehkä hölmöltä;

" Mitä jos menisinme soturien pesään salaa?" Ehdotti Kuurapentu.

pitäisi olla

"Mitä jos menisimme soturien pesään salaa?" ehdotti Kuurapentu.

Vielä viimeinen korjausehdotus; huomaan että lisäät vuorosanojen alkaessa lainausmerkin jälkeen välilyönnin ennen ensimmäistä sanaa - tämä ei ole tarpeeseen. Olen korjattun tämän virheen esimerkkilauseista.

Tekstisi sisältö on hyvää, tarina mielenkiintoista, mutta näiden kirjoitusvirheiden korjaaminen tekee lukemisesta helpompaa ja pääsee keskittymään oikeasti siihen tarinaan mitä teksti välittää :)

Saat 15 KP

- VaraYP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tiikeritassu, Tuuliklaani
16.10.2015 08:47
Tiikeritassu vaani jänistä nummilla. Hän hiipi niin hiljaa kun pystyi, lähes vatsa maata hipoen. Naaras ponnisti, ja oli pian rimpuilevan jäniksen päällä. Tiikeritassu puraisi sitä kaulaan, ja tunsi pian tummanpunaisen, suolaisen nesteen valuvan suuhunsa; veren. Naaras sylkäisi sen pois, ja katsoi, kuinka kani kävi hervottomaksi. Naaras haisteli ilmaa, saadakseen veren löyhkän pois sieraimistaan. Hän laahasi kanin leiriin, ja matkallaan saaman myyrän. Palattuaan leiriin Yöpilvi tuli vastaan vihaisena, mutta tumma naaras lämpeni pian.
"Olet saanut lähes itsesi kokoisen kanin! Ja.. Myyrän," hän totesi, ja katsoi oppilastaan ylpeänä. Tiikeritassu röyhisti rintaansa ja vei saaliit klaaninvanhimmille.
"Jos sait noin hienon saaliin, katsotaan, muistatko taistelutaitojasi," Yöpilvi tokaisi ja johdatti Tiikeritassun pois leiristä.

"Kyullä sinä pystyt! Muista, mitä opettelimme!" Tiikeritassu kuuli Yöpilven huutavan. Ensimmäinen hyölkkäys oli mennyt pilalle, tämä ei menisi. Naaras katseli Yöpilven tassuja, ja ponnisti suoraan häntä kohti. Yöpilvi ei tiennyt mitä tehdä, hän oli kääntymässä vasemmalle, mutta osuttuaan maahan GTiikeritassu ponkaisi sinne päin niin nopeasti kun pystyi. Hän painoi tumman naaraan maata vasten ja otti tämän lavoista kiinni, mutta lensi pian pois toisen kissan voimien alta. Hän tuhahti ja katsoi maata.
"Kyllä sinäö opit," Yöpilvi lohdutti. "Tule, mennään takaisin leiriin," hän jatkoi. Tiikeritassu seurasi Yöpilveä ja suuntasi leirissä tuoresaaliskasalle. Siellä oli muita oppilaita aterioimassa jo.
"Miten koulutustuokio meni?" Haukkatassu kysyi.
"Hyvin," Tiikeritassu murahti. Kettutassu nosti korvansa ja katsoi naarasta myötätuntoisena.
"Hankaluuksia Yöpilven kanssa?" hän kysyi. Tiikeritassu ei vastannut, vaan repi palasen kanista.
"Yöpilvi on aika ärhäkkä," Haukkatassu totesi. Tiikeritassu huokaisi.
"No, en onnistunut hyvin taistelemaan. Siinä kaikki," hän naukaisi.
"Mutta aamulla sait ison saalin!" hän kuuöi Kettutassun suusta. Tiikeritassu söi kaninsa loppuun ja meni suoraan oppilaiden pesälle.
*Ei minusta ole hyötyä..* hän ajatteli surkeana.

//Inspi ei riittänyt. Kiire.. Lyhyt :7

Vastaus:Kiva pikku pätkä. Yöpilvi ei tosiaan liene helpoin mestari miellyttää... Vähän (ehkä kiireestä johtuen?) oli kirjoitusvirheitä, yksittäisissä sanoissa kirjaimet poukkoilleet. Mutta ennemmin osui silmään toistuva virhe vuorosanojen yhteydessä, jossa pilkku on väärällä puolella lainausmerkkejä, esim.

"Tule, mennään takaisin leiriin," hän jatkoi.

Pitäisi olla

"Tule, mennään takaisin leiriin", hän jatkoi.

Eli pilkun täytyisi olla lainausmerkkien ulkopuolella. Muuten hyvää tekstiä! Jatka samaan malliin!

Saat 11 KP

- VaraYP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tarinatassu, Myrskyklaani
04.10.2015 13:30
"Eiköhän se ollut tältä päivältä siinä", Tiikerimyrsky totesi ja huiskautti häntäänsä. Seisoin hengästyneenä harjoitteluaukion keskellä ja väräytin korviani hieman harmistuneena siitä, etten ollut vielä päässyt löylyttämään mestariani vaan taisteluharjoitukset olivat päättyneet eivätkä taitoni tuntuneet olevan edelleenkään tarpeeksi hyvät tasaväkiseen kamppailuun Tiikerimyrskyä vastaan. Ainakin neljästi naaras oli löytänyt puolustuksestani aukon ja olin saanut makoilla sammaleissa vähän turhauttavan usein. Minä sen sijaan en ollut onnistunut osumaan läheskään jokaisella kerralla, mutta sentään edes muutama isku oli löytänyt tiensä perille, lohduttauduin. Ravistin valkoista mustien ja oranssien laikkujen koristamaa lyhyttä turkkiani ja seurasin Tiikerimyrskyä aluskasvillisuuteen. Jätimme aukion taakse ja otimme suunnan kohti leiriä.
"Edistyt oikein hyvin, Tarinatassu, tarvitset vain kärsivällisyyttä jotta jaksaisit keskittyä etkä turhautuisi niin nopeasti", Tiikerimyrsky maukui ja vilkaisi minua. Havahduin ajatuksistani ja kohotin yllättyneenä kulmaani. Mitä tahansa muuta, mutta tätä en ollut osannut odottaa ja sanat hämmästyttivät minua suuresti, etenkin kun itse pidin kehittymistäni hitaana ja ongelmantäyteisenä.
"Ihanko totta? Minusta tuntuu juuri päinvastaiselta. On vain niin tylsää epäonnistua hyökkäyksissä ja puolustuksissa joka toinen kerta", tuhahdin ja siristin säihkyvänsinisiä silmiäni. Tiikerimyrsky hymyili huvittuneena.
"Kuten sanoin, sinun täytyy olla kärsivällinen. Oppimisnopeutesi ja ymmärryskykysi menevät hukkaan, jos et jaksa yrittää ja kuunnella", soturi vastasi. Pudistin huoahtaen päätäni ja keskityin kulkemaan metsäpolulla ympäristöäni havannoiden. Kauempana lauloi mustarastas, ja polun molemmin puolin kasvavien kasvien lehvillä tanssahteli auringon kultaisia valonsäteitä. Tuuli pörrötti Tiikerimyrskyn oranssivalkeaa turkkia ja kuljetti nenääni monia eri tuoksuja. Sinisellä taivaalla purjehti pilvimeri, ja olin näkevinäni kasvojen piirtyvän niitä vasten. Ne olivat nuoret ja harmaat, silmät siniset ja samaa lämmintä sävyä kuin Tiikerimyrskyn vihreät silmät. Näky sulautui kuitenkin pian pilviin ja pohdin, oliko se ollut vain pilvien muotojen ja oman mielikuvitukseni tuotetta. Äkkiä liike tajuntani rajamailla kiinnitti huomioni ja ruskea pieni hiiri vilisti läheisen pensaikon juurakkoon päin. Reagoin salamannopeasti, ja syöksyin kynnet paljastettuina sen perään. Hiiri vinkaisi hampaideni upotessa sileäkarvaiseen niskaan ja sen lämmin ruumis veltostui otteessani niskan napsahtaessa poikki. Ylpeänä suorituksestani käännyin Tiikerimyrskyn puoleen odottaen, mitä hän sanoisi.
"Hieno nappaus! Tuo tulee tarpeeseen", naaras kehräsi. Nyökkäsin piristyneenä. Jatkoimme matkaa leirille ja ehdin nähdä kolmen joutsenen lentävän metsän yli kaikuvia huutoja päästellen. Ne katosivat jonnekin Kuulammen suunnalle muuttomatkallaan, ja tuulenpuuska ravisteli puita niin että kellanoransseja lehtiä leijaili alas kasvien joukkoon, turkilleni ja polulle, jota pitkin astelimme. Lehtikato todella teki tuloaan ja hiiviskeli nurkan takana odottaen hetkeä, jolloin saisi iskeä kyntensä järvelle. Riistaa oli jo nyt vähemmän kuin puolitoista kuuta sitten, ja Tiikerimyrsky oli silti antanut taistelulle enemmän aikaa harjoituksissamme. Ei ollut vaikeata vetää asiasta johtopäätöksiä; Tiikerimyrsky otti taistelun uhan vakavasti ja halusi koulia minusta mahdollisimman hyvän kamppailijan, jos sellainen sattuisi puhkeamaan kiristyneiden välien lisäksi. Minusta Jokiklaanilla oli suurempi oikeus suoalueeseen sen ja Tuuliklaanin välissä, olihan se keksinyt vapaan maan ensimmäiseksi ja jokiklaanilaiset kestäisivät käpälien kastumisen kyllä tuulenpieksemää nummilla asuvaa Tuuliklaania paremmin.
"Huomenna on sitten metsästysharjoitusten vuoro. Vaikka hyvien taistelutaitojen tärkeys korostuukin tällaisessa tilanteessa, sinun on tarpeellista osata myös saalistaa klaanillesi. Lehtikatona ei ole varaa päästää riistaa karkuun", Tiikerimyrsky naukaisi. Mumisin hiiren takaa epäselvän vastauksen ja päätin yrittää selvitä huomisesta kunnialla, olkoonkin etten pitänyt kauheasti metsästämisestä. Notko alkoi pilkottaa puiden lomassa, ja tassutimme harvakasvisemmalle maa-alueelle rehevästä metsästä. Reunalla kohoavan puun oksalla sirkutti punarinta. Pujahdimme piikkipensastunnelista leiriin ja pysähdyimme tunnelin edustalle, minä hiiri leuoissani.
"Käy viemässä hiiri klaaninvanhimmille ja hae sitten itsellesi syötävää tuoresaaliskasasta. Saat loppupäivän vapaaksi, myöhemmin on iltapartio", Tikkerimyrsky sanoi. Heilautin korviani ja vilkaisin ympärilleni aukiolla. Okakynsi ja Kirkassydän keskustelivat sotureiden pesällä, Marjatassu paini leirin suojamuurin varjossa Hiiritassun kanssa ja Tulitähti istui Suurtasanteella häntä käpälille siististi laskettuna ja katse aukion tapahtumissa. Pitkähäntä loikoili puolikivellä Kultakukan seurassa, ja Vatukkakynsi loikki oppilastaan kohti samalla kun Saniaisturkki ja Milli kyyristelivät tuoresaaliskasalla. Pinkaisin klaaninvanhimpien luo Tiikerimyrskyn tassuttaessa Millin suuntaan ja tervehdin vanhuksia kumartamalla lyhyesti.
"Toin teille ruokaa", ilmoitin ja työnsin hiiren käpälälläni Kultakukalle.
"Kas, hei Tarinatassu", Pitkähäntä maukaisi ja katsoi minua sokeilla silmillään. "Haluaisitko aterioida kanssamme?" Hätkähdin odottamattomasta kunniasta ja nyökkäsin kohteliaasti hienoisen innostuksen viritessä sisälläni. Kultakukka kumartui haukkaamaan hiirestä ja yhtyi Pitkähäntään toisen korvan väräytyksellä. Pitkähännänkin puraistua itselleen suu täyteen lihaa suostuin ottamaan itsellenikin, ja samalla pilviin ilmestyneet kissankasvot muistuivat mieleeni hiiren herkullisen maun levitessä kielelleni. Kenen kasvot ne olivat olleet ja miksi, ja olivatko ne olleet siinä oikeasti vai oman mielikuvitukseni johdosta?
Vastaus:28 kp:ta

~Nef

 

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Haukkatassu, Tuuliklaani
04.10.2015 00:42
"Lehtikato lähestyy, ja Jokiklaani tarvitsee enemmän reviiriä löytääkseen tarvittavan määrän riistaa. Mikä olisi parempi tapa laajentaa aluettamme kuin levittää se vapaalle suolle Jokiklaanin ja Tuuliklaanin välissä? Sieltä saisimme myös yrttejä", Jäätähti tokaisi heti ensimmäisiksi sanoikseen Myrskyklaanin päällikön Tulitähden ilmoitettua oman klaaninsa tapahtumista. Hopeanharmaa naaras oli noussut seisomaan tammen oksille ja katsoi alas aukiolle kerääntyneitä kissoja silmät siristettyinä ja häntä pystyssä. Tunsin niskakarvojeni kihelmöinnin ja vilkaisin Ruostetähteä. Päällikköni korvat olivat luimistuneet ja hän kohottautui jaloilleen samalla, kun ympäriltäni kuului Jäätähden sanoista aiheutunutta mutinaa.
"Tuuliklaanilla on yhtälainen oikeus kyseiseen alueeseen enkä tietääkseni ole missään välissä maininnut, että olisin vapaaehtoisesti ja ilman neuvotteluja luovuttamassa sitä Jokiklaanille. Myös Tuuliklaani tarvitsee jokaisen liikenevän käpälällisen maata ravinnon hankkimiseen", päällikkö ilmoitti tyynesti ja kohotti hieman leukaansa. Tuuliklaanilaisten joukosta kajahti kannustavia ulvaisuja, ja jokiklaanilaiset tuijottivat heidän suuntaansa. Heräilevä vihamielisyys väreili ilmassa, ja tunnelma kokoontumissaarella oli jännittynyt.
"Me keksimme tämän mahdollisuuden ensin, joten me voimme vaatia sen itsellemme. Lisäksi se on suota. Jokiklaanilaiset ovat kyllä tottuneet käpälien kastumiseen, mutta entä te tuulisilla nummilla asustelevat tuuliklaanilaiset?" Jäätähti huomautti. Lopussa hänen äänessään käväisi pieni ivallinen vivahde, kuin hän olisi puhunut jostakin heikosta ja hävitettävästä kuten saaliseläimistä, joita niitäkin tuli kohdella kunnioittavasti. Ruostetähden kurkusta kohosi matala murina, ja hän astahti eteenpäin.
"Tekosyitä, Jäätähti, tekosyitä! Saat suon klaanillesi vain kuolleen ruumiini yli. Mitä Myrskyklaanin ja Varjoklaanin edustajat sanovat? Myös Tuuliklaani voisi hyötyä tästä maasta ja Jokiklaani käyttäytyy loukkaavasti ja hyökkäävästi asiassa suostumatta keskustelemaan rauhanomaisesti jq vaatien itsepintaisesti aluetta itselleen", hän maukui ääntään korottaen. Tulitähti hivuttautui Jäätähden rinnalle ja Revontulitähti hypähti Ruostetähden kanssa samalle oksalle. Ylle kaartuvalla pimeällä taivaalla loistavan täysikuun ja lukemattomien tuikkivien tähtien hohteessa näin, kuinka sotureiden turkit alkoivat pörhistyä ja terävät kynnet välähtelivät työntyessään esiin. Jokiklaanilaiset ja tuuliklaanilaiset mulkoilivat toisiaan taisteluvalmiina ja liikehdintä joukossa oli levotonta. Pensaikon juurella äsken ystävällisesti rupatelleet klaaninvanhimmat vetäytyivät äkkiä kauemmas toisistaan, ja oppilaat haastoivat toisiaan sanoin ja hampain. Kauempana oli jo puhjennut pari kolme tappelua ja uhkaava ilmapiiri oli painostava. Päälliköiden keskittyessä kiistelemään keskenään tilanne alkoi karata hiljalleen tassuista, ja ihmettelin miten täyttä mellakkaa ei ollut vieläkään syntynyt. Vilkaisu taivaalle riitti kertomaan, että ohuet pilviharsot olivat jo lipuneet kuun eteen ja paksummat uhkasivat tulla peittämään sen näkymistä. Kirkas ja seesteinen yö oli kääntymässä synkäksi. Viileä tuuli pörrötti vaaleavalkoisia karvojani ja katsahdin ympärilleni tajuten äkisti olevani jokiklaanilaisryhmän piirittämä, ja taisipa joukossa näkyä joku myrskyklaanilainenkin. Säpsähdin ja luimistin korviani.
"Mitäs täällä on? Kunnon sotureiden keskelllehän on ilmestynyt hontelo keskenkasvuinen pentu, tuollainen vaalea kotikisu joka ei tunne edes soturilakia ja klaanien tapoja ja elää järven onnettomammissa klaanissa", eräs heistä pilkkasi. Temperamenttini heräsi eloon ja niskakarvani nousivat pystyyn, kun suoristauduin ylpeästi sähähtäen ja huidoin ilmaa hännälläni. Toinen oppilas, kilpikonnakuvioinen naaras, avasi suunsa muiden katsoessa minua vihamielisesti.
"Tuuliklaanilaiset ovat pienikokoisia, eikä heistä löydy tippaakaan voimaa. Heikkoja niin älyllisesti kuin fyysisesti. Haluaisitko kokeilla taitojasi meitä vastaan, jäniksiä syövä tuuliklaanilaisruipelo?" tämä kysyi vino hymy huulillaan. Musta, oranssisilmäinen kolli virnisti omahyväisesti.
"Tuhlaat vain sanojasi, Unikkotassu. Tuuliklaanin kotikisut tuskin ymmärtävät edes puhetta", hän heitti, ja muut ulvoivat naurusta. Pystymättä hillitsemään itseäni enää huitaisin kilpikonnakuvioista kuonoon ja tunsin omituista mielihyvää nähdessäni veriset naarmut. Oppilas sihahti ja ponkaisi kimppuuni vahvat lihakset jännitettyinä. Väistin nopeasti ja kiepahdin kuin lehti tuulessa loikaten sitten suoraan Unikkotassuksi kutsutun naaraan lapaan ja keikauttaen hänet nurin hontelon mutta jäntehän kehoni piilevillä voimilla. Unikkotassu kiepsahti selälleen ja potkaisi minua takajaloillaan vatsaan. Ilmat pakenivat keuhkoistani, ja lennähdin kauemmas mätkähtäen kivuliaasti maahan. Hädin tuskin ehdin kompuroida pystyyn ennen kuin Teeritassu oli höykyttämässä minua. Puolustauduin rynnäköimällä häntä päin, ja vaikka olinkin kevytrakenteisempi, hän menetti varautumattomana tasapainonsa ja hoippui kauemmaksi. Ärisin liudan loukkauksia ja solahdin väkijoukkoon ymmärtäessäni, etten voisi pärjätä noin montaa vastaan. Huomasin Takiaiskorvan ulvomassa kilpaa Jokiklaanin Seittiturkin kanssa ja sähisemässä toisilleen, ja olin aikeissa suunnata mestarini luo, mutta kesken matkan joku tömähti selkääni ja terävät kynnet raapivat kylkiäni samalla kun päällekarkaaja puristi lapojani käpälillään. Raviston itseäni voimakkaasti ja heittäydyin vihdoin maahan. Se tepsi, ja kierimällä aukiolla näykkien ja raapien sain Myrskyklaanilta tuoksuvan kullanoranssin kissan murahtamaan turhautuneesti ja irrottamaan otteensa. Yöpilvi käännähti ympäri ja tarttui Saniaisturkkia hännästä. Kiitin korvien väräytyksellä ja jätin kaksikon taistelemaan keskenään sännäten kohti Takiaiskorvaa.
"Älä ole typerä, Seittiturkki, vaan jätä tappeleminen pelkäksi haaveeksi. Oppilaat mukiloivat toisiaan jo ihan tarpeeksi ja osa sotureista pitää hauskaa", valkoinen kolli murisi jokiklaanilaiselle tummat lehdenvihreät silmät välkkyen. Hypähdin soturin rinnalle ja sähähdin kiihtyneenä päin Seititurkin kasvoja. Tämä viuhtaisi häntäänsä ja hävisi kissamereen synkän päättäväisenä.
"Pidä huoli omista asioistasi! Niin meillä Jokiklaanissa tehdään", hän huikkasi mennessään.
"Loistavaa, sittenhän sinä pysyt lopun aikaa hiljaa ja idotat kiltisti kunnes päällikkösi tulee järkiinsä ja voimme lähteä kotiin", sivalsin takaisin. Seittiturkki ei ollut kuulevinaan ja kiirehti nopeasti klaanitoverinsa Pääskyhännän luo.
"Hyvä että olet kunnossa, Haukkatassu, osa yhteenotoista ehti yltyä oppilaiden välillä melko rajuiksi. Myrskyklaani vaikuttaa asettuvan Jokiklaania puolustamaan ja Varjoklaani taas tuntuu tukevan meitä. Tosin nyt olemme kahden vertamme janoavan klaanin välissä ja ainoa liittolaisemme on järven toisella puolella", Takiaiskorva tuhahti. Mumisin olevani samaa mieltä ja vilkaisin Puhujantammea rukoillen Tähtiklaanilta, että kokoontuminen päättyisi pian. Päälliköt laskeutuivat tammen oksilta ja tuijottivat toisiaan vihaisina ennen pujahtamistaan muiden sekaan etsimään ja kokoamaaan klaanilaisiaan.
"Tämä ei jää tähän! Te kuulette vielä Jokiklaanista, ja pian", Jäätähti huusi johdattaessaan omat jäsenensä metsikköön. Hän sai vastaukseksi ulvontaa ja sähinää. Tummien hahmojen virta soljui näkyvistä Jäätähden johdolla ja seuraavaksi lähti Varjoklaani. Revontulitähti vaihtoi katseita Ruostetähden kanssa, ennen kuin kulki kissavirran kärjessä aukiolta pois. Jäljelle jäivät ainoastaan omiaan kokoavat Tuuliklaani ja Myrskyklaani.
"Ovatko kaikki tallella?" Ruostetähti kysyi ja heilautti taipuisaa mustaa häntäänsä käskevästi. Lovikorvan katse liukui pikaisesti sotureissa, klaaninvanhimmissa ja oppilaissa, jotka vilkuilivat toisiaan ja louvat pikaisia silmäyksiä Myrskyklaanin suuntaan. Kissojen välillä vallitsi kireys ja vaitonaisuus.
"Vain Haukkatassu ja Takiaiskorva puuttuvat", Lovikorva totesi. Takiaiskorva viittoi minut mukaansa ja työntyi toisten tuuliklaanilaisten ryhmään.
"Tässä näin", hän maukaisi vakaasti ja nytkäytti samalla päätään minuun päin. Lovikorva nyökkäsi.
"Jokainen on nyt paikalla ja valmiina palaamaan kotiin. Yö on ollut pitkä", varapällikkö sanoi ja hymyili pienesti, kun haukotus avasi leukani ja värähti kehoni lävitse. Hymähdin ja huomasin myös Kanitassun haukottelevan.
"Hyvä. Lähtekäämme siis", Ruostetähti käski ja heilautti hännällään merkin seurata. Tuuliklaanilaiset astelivat Myrskyklaanin kissojen edelle lähes kiilaten siihen, ja Tulitähti murahti mutta tyytyi johtamaan oman klaaninsa viimeisenä turvallisen välimatkan päässä meistä.

Tuuli nostatti järven pintaan aaltoja, joiden harjalla näin vaahtopäiden ratsastavan, ja vesi liplatti rantakivikossa. Rannassa kasvavien puiden oksia ravistelevan viiman voimasta ja lehtisateen ajan vaikutuksista maahan leijaili yhä lisää kellanoransseja lehtiä, joista osa tempautui järvelle ja osa lensi nummien suuntaan. Tuuli väreili kasvoillani ja leikki vaaleavalkoisilla karvoillani, kun katselin kukkulan laelta järveä ja sen ympäristöä. Kaukana siinsi Jokiklaanin reviiri ja sivummalla näkyi Myrskyklaanin reviiristä erkaneva niemeke. Siristin hieman vihreitä silmiäni. Kokoontumisesta oli kulunut pari päivää, ja vaistosin, että jotakin tapahtuisi aivan lähiaikoina. Hiljaa kuin aave kiepautin hontelon kehoni takaisin nummien suuntaan ja nostin häntäni. Se piirtyi sinistä taivasta vasten kuten hahmonikin kukkulan päällä, ja sitten pinkaisin rinnettä alas käpälät maata tömistäen ja juoksemisen riemu sydämessäni.

//Anteeksi varmasti lukuisat kirjoitusvirheet ja lyhyys, mutta tein puhelimella ja sen lisäksi vielä keskellä yötä :')//
Vastaus:36 kp:ta

~Nef

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Malvalehti,Varjoklaani
30.09.2015 10:54
Tunturituuli silmäili ympärilleen kokoontuneita sotureita, jotka korvat höröllä odottivat varapäällikön kertovan kokoontumiseen lähtijät.
"Toivottavasti pääsemme" Mäntysydän kuiskasi minun viereltäni. Kolli tuijotti silmät kiiltäen mustaa varapäällikköä. Tönäisin kumppaniani hellästi.
"Olet kuin pikkuinen pentu" Naurahdin vaimeasti kollin korvaan. Tämä käänsin vihreät silmänsä minuun ja kohotti toista kulmaansa merkitsevästi.
"Minäkö pentu?" Tämä murahti, mutta erotin tämän äänessä kuitenkin pienen hilpeyden.
"Totta kai haluan mukaan, kun jokiklaani kulkee vajailla partioilla, tahdon kuulla ovatko ne kalanaamat heikossa kunnossa" Heilautin vasenta korvaani merkiksi, että kuulin soturin sana. Jokiklaanin hämmentävän pienet partiot, olivat suosittu puheen aihe Varjoklaanin leirissä. Tunturituuli aukaisi vihdoin suunsa. Tämä lateli sujuvasti liutan nimiä, joista erotin omani. Mäntysydäntä ei sen sijaa mainittu. Vilkaisin varovasti sivusilmällä punertavaa kissaa, joka ei peitellyt pettymystään. Tämän naama venähti, eikä tämä vilkaisutkaan minuun päin. Vaan tuijotti Tunturituulta, kuin toivoen tämän vielä kääntyvän ja sanovan Mäntysydämen nimen, mutta musta varapäällikkö katosi päällikön pesän varjoihin. Laskin häntäni Mäntysydämen selälle.
"Älä välitä, pääset varmasti ensi kerralla", Lohdutin kumppaniani. Mäntysydän murahti jotain epäselvästi. Nousin varoen seisomaan.
"Menen valmistautumaan, kerron sinulle illalla kaiken", Lupasin. Kipitin Yösiipeä kohti.
"Jospa nyt saisimme selville jokiklaanin tilanteen”, Musta soturi naukui, kun tassuttelin tämän vierelle.
"Toivottavasti he eivät ole sairaita", Maukaisin. "Muuten tartuttavat vielä kaikki klaanit" Yösiipi kohautti lapojaan.
"Ehkä Jäätähti osaa sen verran ajatella muita klaaneja, ettei toisi ketään sairasta kokoontumiseen, mutta niistä vesiturkeista ei ikinä tiedä", Yösiipi naukaisi.
"Mennään syömään vielä jotain ennen lähtöä", Viitoin Yösiipeä seuraamaan, kun suunnistin jo tuoresaaliskasaa kohti.
"Syöt tuota vauhtia koko tuoresaaliskasan", Yösiipi naurahti takaani.

Revontulitähti asteli ulos pesästään Tunturituuli vierellään.
"Mennään", Yösiipi maukui ja oli jo puolimatkassa päällikköä kohti, ennen kuin ehdin edes nousta ylös. Lipaisin suupieleltäni loput päästäisen rippeet ja tassuttelin soturien joukkoon. Revontulitähti lähti johdattamaan joukkoaan äänettömästi eteenpäin kohti saarta. Kuten aina liikuimme nopeaan tahtiin, jottei matkaan kuluisi turhaan aikaa. Saatoin itsekin muistaa, kuinka vaikeaa oppilaana oli pysyä mukana. Lähestyimme saarta, täysikuun loistaessa pilvettömältä taivaalta. Jokiklaani ja Myrskyklaani olivat jo paikalla. Puikkelehdin kissojen joukossa Yösiiven, Saniaisturkin, Seittiturkin ja Pääskyhännän luo.
"Iltaa", Tervehdin kolmea muun klaanin jäsentä, jotka nyökkäsivät minulle vastauksen tervehdykseensä.
"Viherlehden aika tekee loppuaan ja lehtisateen aika on tulossa", Yösiipi naukui ystävällisellä äänellä, vilkaisin tätä huvittuneena. Musta soturi oli heti utelemassa klaanien tilanteesta, mutta itsekin pidin tietojen varalta korvani auki.
"Totta", Saniaisturkki kohautti lapojaan välinpitämättömästi.
"Tuuliklaani on tulossa", Huomautin, sillä nenääni leijaili Tuuliklaanin haju, se tuoksui niityltä ja kaneilta. Olin huomaavinani kuinka Pääskyhäntä ja Seittiturkki vaihtoivat keskenään katseita, oliko kaksikolla jotain Tuuliklaania vastaan. En kuitenkaan maininnut ajatuksistani, sillä Tuuliklaanin soturit laskeutuivat tiiviissä joukossa Ruostetähden johdolla. Käännyin valmiiksi katsomaan puuta kohden, jossa päälliköt puhuivat. Saniaisturkki katosi omiensa joukkoon. Tunsin kuinka joku hipaisi kylkeäni.
"Hei”, Kuulin pirteän äänen. Vaaleanharmaa naaras oli ilmestynyt vierelleni.
"Hei Vinhapuro", Naukaisin ja nyökkäsin hiukan. Tuuliklaanin soturin vieressä istuvat Pääskyhäntä ja Seittiturkki hivuttautuivat hiukan kauemmaksi lähemmäs omia sotureitaan. #Milloin Jokiklaanista on tullut noin säikky# Mietin ja käänsin katseeni neljää päällikköä kohti. Jotka istuivat valmiina aloittamaan kokoontumisen.

Revontulitähti astui esiin Tulitähden palattua omalle paikalleen. Pitkä häntäinen päällikkö silmäili omia joukkojaan, ennen kuin aloitti vahvalla äänellä, joka tuntui kaikuvan koko saarella. Varjoklaanissa ei ollut viime kuun aikana mitään ihmeellistä tapahtunut, joten Revontulitähti mainitsi vain uusista oppilaista ja sotureista, sekä saalistilanteen. Seuraavaksi Jokiklaanin päällikkö astui eteenpäin. Olin huomaavinani, että myös Ruostetähti yritti ottaa puheen vuoroa, mutta tajuttuaan Jäätähden ehtivän ensin musta kissa jäi kohden muun päällikön vierelle. Jäätähti liu`utti katsettaan kissoissa. Vilkuilin ympärilleni, moni Tuuliklaanilainen oli höristänyt korviaan samoin kuin Jokiklaanin joukot olivat keskittyneitä kuuntelemaan omaa päällikköään. Jäätähti tiedotti aluksi samoista perus asioita kuin muutkin päälliköt. Sitten hopeanharmaa naaras vaikeni hetkeksi ennen kuin jatkoi voimakkaammalla äänellä kuin äsken.
"Pentumme ovat kasvaneet hurjaa vauhtia kohti oppilasikää, jolloin klaanilla on enemmän suita ruokittavana. Olemme huomanneet, että suoalueelta löytyy nykyään enemmän riistaa, kuin joistakin muista osista reviiriämme. Joten tästä syystä olen puhunut Ruostetähden kanssa siitä, että suoalue kuulu jokiklaanille", Hyvä kun ehdin silmääni räpäyttää niin Tuuliklaanin päällikkö oli kiilannut Jäätähden rinnalla. Yksisilmäinen päällikkö tuijotti vihaisena hopeanharmaata naarasta. Myös muiden kissojen joukossa Tuuliklaanilaiset ja Jokiklaanilaiset mulkoilivat toisiaan ja jotkut jopa kyyristyivät hiukan paljastaen kulmahampaansa, jotka välkkyivät valkeina kuunvalossa. Yritin olla välittämättä asiasta ja siirsin katseeni takaisin kahden päällikön taistoon. Tuuliklaanin päällikkö vaikutti hiukan kiivaammalta kuin Jokiklaanin päällikkö, Jäätähti yritti pitää äänensä tyynenä, mutta tämänkin niskakarvat olivat pöyhistyneet hiukan. Kaikki tuntuivat katsovan päälliköiden sanasotaa huudellen välillä apuja päälliköilleen. Pääasiassa Myrskyklaanilaiset ja Varjoklaanilaiset vain tuijottivat kahden klaanin välistä tappelua. Kaikki alkoivat pikku hiljaa perääntyä toisistaan ja yllättäen saarella puhkesi sekalainen kaaos. Sotureita, oppilaita jopa pari klaanivanhusta painivat keskenään. Tunsin kuinka jokin tömähti kylkeeni. Vinhapuro, joka äsken vielä oli istunut vierelläni paini nyt Seittiturkissa. Peräännyin pari askelta taistelevista kissoista. Katsoin hämmentyneenä vierelläni olevaa Yösiipeä joka oli pompannut tassuilleen ja sähähti varoittavasti kahdelle oppilaalle jotka painiessaan tulivat uhkaavan lähelle. Samassa Jäätähden ulvaisu peitti alleen tappelun äänet. Saarelle laskeutui hiljaisuus ja kaikki kääntyvät katsomaan päälliköitä. Räpäytin hämmentyneenä silmiäni. Revontulitähti oli tassutellut Ruostetähden vierelle ja tuijotti nyt silmät liekehtien Jäätähteä ja Tulitähteä, joka oli asettunut jokiklaanin päällikön vierelle. Kuu oli peittynyt tummien pilvien taakse ja sen kalpea valo kajasti vain hiukan pilvimassojen takaa. Jäätähti tuntui sanovan jotain Tulitähdelle, ennen kuin hyppäsi alas viittoen klaanilaisiaan seuraamaan. Pari Tuuliklaanilaista huusi jotain klaanien perään, mutta jokiklaanilaiset eivät tuntuneen välittävän vaan katosivat metsään.
"Olen varoittanut teitä", Oli Jäätähden viimeiset sanat, ennen kuin jokiklaani oli poissa. Näillä sanoilla oli suuri merkitys, saatoin tuntea kuinka jännittyneisyyden joka oli laskeutunut järven ylle. Taistelu oli tulossa, mutta osallistuisiko Varjoklaanikin siihen?
Vastaus:37 kp:ta

~Nef

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Myrskytassu, Varjoklaani
29.09.2015 17:17
/toinen versio riitautuvasta kokoontumisesta

"Tuo ei ole totta, ei se niin mennyt!" Myrskytassu kivahti karvat pörhistyen. Iso orava jota musta oppilas oli kantanut tumpsahti maahan. Myrskytassu käännähti kannoillaan oikaisemaan kertomuksen siitä välittämättä.
"Orava ei tippunut puusta vaan minä kiipesin sen perään ja läimäisin tassulla alas! Sain sen oikeasti ihan itse kiinni se ei ollut vain tuuria", Myrskytassu selitti silmät isoina kuuntelevalle ja saaliinaan mustarastasta kantavalle Sammaltassulle ja vilkaisi sitten siskoaan Pakkastassua haastavasti. Pakkastassu pyöräytti silmiään.
"Ihan miten vain. Joka tapauksessa esityksesi perusteella voisi epäillä että oletkin myrskyklaanilainen ja jokin haukka on tiputtanut sinut varjoklaaniin pentuna, kun olet tuollainen orava itsekin", Pakkastassu tarinoi omahyväisen oloisena. Myrskytassu murahti ja upotti kyntensä maahan ettei olisi hyökännyt siskonsa kimppuun jokin muu kuin leikkikahina mielessä. Sammaltassun silmät siristyivät huvituksesta, mutta Myrskytassu silmät liekehtivät niin että tämä käänsi katseensa maahan.
"Olet vain hapan koska päästit tänään kaiken karkuun ja suoriuduit niin huonosti metsästyksestä että et varmasti pääse kokoontumiseen", Myrskytassu uhosi ja nosti leukansa pystyyn tietäväisenä. Myös Pakkastassun silmät leimahtivat sinistä jäätä kiukusta, mutta sitten Pakkastassu päätti olla viisaampi osapuoli ja lopetti sanailun siihen. Pakkastassu paineli kipakoin askelin niskakarvat pörrössä kohti leiriä, ilman saaliskantamuksia.
Myrskytassu kumartui poimimaan oravansa, se oli niin iso että sen häntä laahasi maassa kun Myrskytassu jatkoi myöskin matkaa kohti leiriä. Pakkastassun nyreydestä huolimatta Myrskytassu askeleet olivat lennokkaat ja kolli oli hyvällä tuulella. Tämä oli vasta toinen kerta kun hän sai mennä metsästämään oppilasporukalla, ilman että mestari oli hengittämässä niskaan ja huutelemassa ohjeita koko ajan. Enää ei tarvinnut koska Setrisydän oli tehnyt sitä jo niin paljon että Myrskytassu kuuli ohjeet päänsä sisällä ilmankin...
"Onko se totta? Että jos ei metsästä ja harjoittele taistelemista tarpeeksi hyvin niin ei pääse kokoontumiseen?" Myrskytassun vierelle kiirehtinyt Sammaltassu henkäisi. Myrskytassu kohensi otettaan oravastaan suurieleisesti ennen kuin vastasi muka vaatimattomasti: "Nooh, kunhan ei mokaile koko ajan niin se varmaan riittää." Sammaltassu nyökkäsi päättäväisenä ja kohensi otettaan mustarastaastaan. Se oli nuori ja kiiltäväsulkainen, hyvä saalis.
Kun oppilaskaksikko pääsi Varjoklaanin leiriin, Sammaltassu laski kantamuksensa huolellisesti saalispinon päälle. Myrskytassu taas oli niin ylpeä oravastaan että kantoi sen suoraan pentutarhaan kuningatarten ihasteltavaksi ennen kuin suuntasi ottamaan jotain vaatimattomampaa purtavaa itselleen saalispinosta. Siinä vaiheessa houkutteleva mustarastas oli jo kadonnut – Myrskytassu oli näkevinään Kipinätassun katoavan se suussaan vanhimpien pesään.
Valitsemansa päästäinen hampaissaan Myrskytassu kohottautui tähystämään mistä löytyisi ruokaseuraa. Jäkälätassu oli jakamassa pulskaa hiirtä Viimatassun kanssa lähellä parantajien pesää. Myrskytassu nyrpisti nenäänsä - hän ei tykännyt parantajien pesästä leijailevasta pistävästä yrttien tuoksusta, mutta Myrskytassu päätti sietää sitä jotta voisi jututtaa sisaruksiaan. Näiden kanssa oli ollut huomattavan vähän aikaa viettää yhdessä sen jälkeen kun kaikkien soturikoulutus oli alkanut kunnolla.
"Miten on mennyt?" Myrskytassu ilmoitti tulonsa ennen kuin kävi kärsimättömänä ja nälkäisenä päästäisensä kimppuun odottamatta vastausta. Myrskytassu älysi kuitenkin hidastaa vähän tahtia kun Viimatassu ja Jäkälätassu jäivät vain tuijottamaan häntä.
"No sinulla ainakin taisi olla rankka päivä", Jäkälätassu hymähti huvittuneena.
"Joo ihan toista kuin meillä. Saatiin harjoitella vaanimista ja hiipimistä puoli päivää, lantio ihan jumissa kaikesta kumartelusta..." Viimatassu nurisi.
"Sinä sentään opit sen! Minä näytän kuulemma vieläkin jalkapuolelta ankalta vaaniessa", Jäkälätassu valitti. Myrskytassu tyrskähti huvittuneena mielikuvalle ja meinasi hotkaista päästäistä väärään kurkkuun.
"Kyllä sinä opit sen niin kuin kaikki muutkin. Tänään metsällä jos olisin vaaniessa jäänyt hiirenmittaakaan kauemmas oravan huomatessa minut, en olisi ehtinyt juoksemaan sitä kiinni", Myrskytassu kannusti siskoaan ja laski häntänsä tämän olalle hetkeksi. Jäkälätassu näytti edelleen tyytymättömältä, mutta kiitti lyhyesti Myrskytassua tämän yrityksestä innostaa siskoaan.
"Kaikille on jokin asia vaikeinta, en kuulemma osaa harkita ja taistella ryntäilemättä riskeihin...." Myrskytassu mutisi vielä itsekseen ennen kuin keskittyi taas päästäiseensä.
"Hei katsokaa, Tunturituuli käy läpi kissoja jotka pääsevät kokoontumiseen!" jostain paikalle ilmestynyt Pakkastassu sihahti jännittyneenä. Sisaruksille oli viime aikoina vihjailtu että nämä voisivat pian päästä ensimmäiseen kokoontumiseensa ja nyt oli tuomion hetki. Yhtäkkiä Myrskytassu ei pystynyt enää nielemään palaakaan ruoastaan. Tunturituuli eteni vääjäämättömästi ja Myrskytassu pidätti hengitystään kun varapäällikkö pysähtyi nelikon kohdalle. Pitkään varapäällikkö ei onneksi pitänyt oppilaita jännityksessä.
"Myrskytassu ja Jäkälätassu, te tulette tänään kokoontumiseen. Levätkää ja syökää hyvin, kuun noustessa on aika lähteä. Pakkastassu ja Viimatassu pääsevät sitten kyllä seuraavalla kerralla." Tunturituulen mentyä Pakkastassu painoi hetkeksi päänsä pettyneenä mutta tokeni nopeammin kuin Viimatassu joka työnsi haluttomana loput hiirestään kauemmaksi.
"Kerrotte sitten kaiken kun palaatte! Ette mene nukkumaan ennen sitä." Pakkastassu vannotti kiihtyneenä onnekkaampia sisaruksiaan. Myrskytassu nyökkäsi vain myöntävästi tyytyväisenä siitä, ettei Pakkastassu ollut niin harmistuneen oloinen kun metsällä käydyn kinan perusteella olisi voinut odottaa.
"Piristy sinäkin nyt siitä Viimatassu. Tunturituuli lupasi että me pääsemme seuraavaan kokoontumiseen. Meidän pitää treenata ja vahvistua kunnolla niin että annamme hyvän kuvan Varjoklaanista”, Pakkastassu kehotti veljeään ja työnsi hiiren takaisin tätä kohti. Viimatassu nyrpisti nenäänsä lyhyesti mutta kumartui taas syömään.
”Myrskytassu”, Pakkastassun kutsu sai Myrskytassun kääntämään katseensa Viimatassusta. Pakkastassun siniset silmät olivat kirkkaat ja kiihkeät.
”Kuulin kuinka Jokiklaanin rajalta tullut partio ihmetteli sitä miten Jokiklaanin puolelta oli tosi pieni partio rajaa tarkistamassa ja miten ne tekivät kierroksensa hätäisesti, kuin olisi kiire jonnekin muualle. Joku sanoi että Jokiklaanissa olisi jotain tautia ja terveitä kissoja on liian vähän partioimaan. Mistä sitten onkin kyse niin yritä ottaa selvää siitä kokoontumisessa, iske erityisesti nuoriin oppilaisiin jotka voivat puhua helposti ohi suunsa”, Pakkastassu ohjeisti. Myrskytassu räpäytti silmiään hämillään.
”Eikö sinne ole tarkoitus mennä viettämään ystävyyden hengessä aikaa muiden klaanilaisten kanssa eikä punoa juonia ja nyhtää tietoja vain oman klaanin etua ajatellen?” Ajatus kaveeraamisesta vieraiden kissojen kanssa ei miellyttänyt Myrskytassua mitenkään hirveästi vaikka hän olikin utelias näkemään muiden klaanien kissoja. Hetken päästä sanottuaan ihmettelyn aiheensa ääneen Myrskytassun teki mieli läimäistä itseään – kysymys ja vastaus samassa lauseessa. Pakkastassun silmät siristyivät huvituksesta kun Myrskytassu painoi päänsä ja korvia kuumotti.
”Aivan, hyvä että edes toinen meistä varautui tosissaan kokoontumiseen pääsemiseen. Mutta muistathan nyt? Oma klaani aina ensin.” Myrskytassu nyökkäsi riuskasti vähän tulistuneena, mutta Pakkastassu ei varmaankaan ollut tarkoittanut kyseenalaistaa Myrskytassun uskollisuutta.
”Joo joo, ja mene sinä siitä jo virnuilemasta minun täytyy ehtiä syömään ja lepäämään hyvin”, Myrskytassu huokaisi rauhoittuneena. Pakkastassu jäi kuitenkin empivän näköisenä sijoilleen. Myrskytassu halusi jotenkin rikkoa syntyneen epämääräisen kiusallisen hiljaisuuden.
”Aika hyviä ohjeita annoit minulle. Sinä taisit tosissasi valmistautua kokoontumiseen lähtöön?” Myrskytassu aloitti varovasti, hän ei halunnut herättää Pakkastassun pettymystä tai suuttumusta uudestaan liikaa.
”No tuota…” Pakkastassu mutisi ja pyöritteli tassullaan kuivaa lehteä edessään. ”Itse asiassa sain kaikki ohjeet Tiikerikuuralta. Ei minulla niin kiire ollut oikeasti päästä kokoontumiseen, mutta kun Tiikerikuura selvästi halusi kovasti saada minut mukaan tällä kertaa…” Pakkastassu paljasti. Myrskytassu ei tiennyt hetkeen mitä sanoa.
”Ei meidän ole tarkoitus treenata ja olla hyviä jotta miellyttäisimme vain mestareitamme – kaikki tämä on tulevaisuutta, itseämme ja koko klaania varten”, Myrskytassu sai sanotuksi tyytyväisenä niinkin viisaaseen oivallukseen. Pakkastassu aukaisi suunsa tuohtuneen näköisenä, mutta ei sitten sanonutkaan mitään vaan pyöritteli vielä vähän lisää sitä kuivaa lehteä kunnes se muuttui silpuksi.
”Joo ehkä niin syö nyt hyvin sitä päästäistä…” Pakkastassu totesi lopulta ja askelsi nopeasti tiehensä. Myrskytassu totteli, kummeksuen Pakkastassun käytöstä. Viimatassu ja Jäkälätassu olivat saaneet syötyä ja jakoivat kieliä eivätkä olleet kiinnittäneet huomiota.

Täysikuu hohti miltei pilvettömältä taivaalta. Heinikko tuntui rapealta tassujen alle, siihen kertynyt yökaste meinasi jäätyä ja Myrskytassu joutui pörhistämään turkkiaan ettei olisi palellut. Muuten ei ollutkaan huolta kylmettymisestä, sillä Myrskytassu joutui astelemaan nopein askelin muiden klaanilaistensa joukossa eikä ehtinyt paljon vaihtamaan sanoja vierellään jolkottavan Jäkälätassun kanssa. Täysikasvuiset soturit olivat selvästi innoissaan kokoontumisesta eivätkä huomanneet kiinnittää huomiota siihen että oppilaat joutuivat melkein juoksemaan pysyäkseen perässä. Jopa klaaninvanhimmat näyttivät nuortuneen. Mutta Myrskytassu muuttuisi oravaksi ennen kuin kehtaisi pyytää ketään hidastamaan takiaan.
”Minua harmittaa että olemme näin lähellä kokoontumissaarta, kuvittele kuinka tuuliklaanilaiset saavat kiertää melkein koko järven ja muiden reviirejä päästäkseen tänne”, Jäkälätassu huokaisi.
”En minä ainakaan haluaisi joutua kulkemaan sen suoalueen läpi, sehän on ihan märkä ja kaikkea tuolla Jokiklaanin reviirin toisella puolella, muistathan”, Myrskytassu selitti Jäkälätassulle jonka tyhjä ilme kirkastui kun Jäkälätassu muisti kertomukset siitä mitä muiden klaanien reviireiltä löytyy. Kokoontumiseen suuntaava varjoklaanilaisten joukkio saapui järven rantaan ja alkoi kiertää sitä parin hännänmitan päässä rannasta. Jokiklaanin raja lähestyi.
”Niin, se kai on tuuliklaanilaisille nopein reitti. Eli… Hei, tuuleeko hassusta suunnasta tai jotain koska ihan kuin haistaisin tuuliklaanilaiset vahvasti Myrskyklaanin reviirin suunnalta”, Jäkälätassu kummasteli. Myrskytassu oli moittimassa Jäkälätassun harhailevaa hajuaistia, mutta mykistyi sitten kun itsekin haistoi ilmaa syvään. Todellakin, järven rannassa saattoi haistaa myrskyklaanilaisten jäljet, niiden täytyi olla jo saarella, ja sitten lähestyvän suuren tuuliklaanilaisten joukon Myrskyklaanin suunnalta. Joskus kun tuuli järven toiselta puolelta rannassa saattoi haistaa Tuuliklaanin ominaistuoksun vahvasti, mutta ei ikinä näin hyvin.
”Outoa”, Myrskytassu mutisi, mutta koska kukaan muista varjoklaanilaisista ei vaikuttanut kiinnittävän huomiota, Myrskytassu päätti olla ihmettelemättä asiaa sen enempää. Olihan tämä vasta hänen ensimmäinen kertansa kokoontumisessa. Lisäksi Myrskytassun täytyi keskittyä ylittämään kaatunut puu saareen, Jäkälätassu käveli jo jonkin matkaa Myrskytassun edellä.
”Haistan niin paljon kissoja”, Jäkälätassu maukaisi jännityksestä tärisevällä äänellä. Jäkälätassu kurotteli katsettaan kohti saarta ja sen rannassa vilahtelevia tummia hahmoja niin, että Myrskytassu pelkäsi siskonsa kohta tippuvan järveen jos tämä ei katsoisi ennemmin mihin jalkansa laskee. Myrskytassukin olisi kuitenkin halunnut katsella lähestyvää saarta jos olisi vain uskaltanut – kolli puristi kynsillään tiukasti tukkia joka vapisi aavistuksen lukuisten kissojen ylittäessä järveä yhtä aikaa. Samat houkuttelevat toisten klaanien kissojen tuoksut pyyhkivät yhtä lailla Myrskytassun yli.
”Kumpi eka saaren keskellä!” Myrskytassukaan ei voinut lopulta vastustaa uteliaisuuttaan päästyään takaisin tukevalle maalle ja kirmasi aluskasvillisuuden läpi liukuvien kissojen sekaan Jäkälätassun ohitse. Myrskytassu värähti jännittyneenä kun tunsi hipaisevansa sileäturkkista, aavistuksen kosteaa kylkeä ja haistoi kalan ja veden – jokiklaanilainen.
”Vähän varovaisemmin, ei tässä ole kiire minnekään”, syvä ääni torui ja Myrskytassu luikki kauemmas anteeksipyyntöä mutisten, sydän hakkasi rinnassa jännityksestä. Myrskytassu pääsi lopulta aukiolle joka oli täynnä kissoja. Myrskyklaanilaisten voimakkaat ja lehtimetsän tuoksuiset kissat olivat jo asettuneet mukavasti. Jokiklaanilaisia kiiltäväturkkisia kissoja kuljeskeli vielä siellä täällä ja asettui hiljalleen joukkoihin toisten klaanilaisten kanssa. Klaaninvanhimmat olivat jo niin mukavasti keskenään, ettei melkein meinannut erottaa mikä kissa kuului mihinkin klaaniin. Varjoklaanilaisia liukui esiin aluskasvillisuudesta tasaiseen tahtiin Myrskytassun ympärillä.
”Siinähän sinä olet, luulin hukanneeni sinut”, Jäkälätassu puuskahti kiirehtiessään Myrskytassun viereen. Myrskytassu virnisti anteeksipyytävästi siskolleen, joka vilkuili vähän säikyn näköisenä ympärilleen jouduttuaan yksin etsimään reitin saaren keskelle.
”Mihin mennään?” Jäkälätassu kysyi kuitenkin yhtä innostuneena kuin aiemminkin. Myrskytassu oli unohtunut katselemaan taas omiaan. Hän näki kuinka Revontulitähti asteli rauhallisesti ison puun alle kissojen luokse joiden täytyi olla Myrskyklaanin ja Jokiklaanin päälliköt. Myrskytassu hätkähti Jäkälätassun tökätessä veljeään kylkeen.
”Aa, tuota, tuolla on muita oppilaita, mennään sinne”, Myrskytassu maukaisi kiireesti ja lähti johtamaan reittiä oppilaiden rykelmän luokse. Myrskytassu ja Jäkälätassu saapuivat niin kiirehditysti paikalle, että muut oppilaat lopettivat juttunsa ja kääntyivät katsomaan tulijoita vähän kummeksuen.
”Tuota… jatkakaa vain, älkää meistä välittäkö. Olen Myrskytassu ja tässä on Jäkälätassu, siskoni, Varjoklaanista, olemme täällä ensimmäistä kertaa”, Myrskytassu maukui kiusaantuneena.
”Hei. Minä olen Teeritassu, Jokiklaanista”, jokiklaanilainen oppilas tarttui kuitenkin ystävällisellä äänellä nopeasti aiheeseen välttäen kiusallisen hiljaisuuden venymisen. Muut oppilaat Myrskyklaanista ja Jokiklaanista esittelivät myös lyhyesti itsensä.
”Niin siis, mietin että mikäköhän tuuliklaanilaisia vaivaa kun kaksi niiden sotureista, Yöpilvi ja Sudenmarja, suuttuivat tosi pahasti kun näkivät minun jahtaavan oravaa joka lopulta ylitti Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin rajan niiden puolelle. Vaikka en ollut edes lähelläkään rajaa enkä edes aikeissa ylittää”, Myrskyklaanin oppilas Marjatassu kertoi. Myrskytassu istahti mukavasti kuuntelemaan ja kiersi häntänsä tassujensa ympärille lämmikkeeksi. Kohta voisi tulla tilaisuus kysyä jokiklaanilaisilta Pakkastassun ehdottamia kysymyksiä jotenkin kierrellen.
”Tuuliklaanilaiset ovat aivan yhtä hermoja ja säikkyjä rajoistaan kuin ne jäniksensä, heti pienen merkin tullen hermostuvat…” Jokiklaanin oppilas Mehiläistassu mutisi, mutta kun sai katseita osakseen innostui jatkamaan: ”Sen täytyy johtua siitä että niiden aloittama onneton rajakahakka ei edes saanut meitä pysymään pois suolta niin nyt ne miettii miten osoittaa että pitävät rajoistaan huolta!” Teeritassu nyökytteli hyväksyvästi, mutta toinen ringissä oleva Jokiklaanin oppilas tyrkkäsi Mehiläistassua lujasti tassulla kylkeen ja sähähti.
”Hei miksi sinä noin teit, Kotkatassu?” Mehiläistassu älähti. Kotkatassu pudisti vain hitaasti päätään. Myrskytassu ei ymmärtänyt yhtään mistä oli kyse ja vilkaisu Myrskyklaanin kahteen oppilaaseen paljasti, että nämä tuijottivat yhtä hölmistyneinä.
”Tuuliklaanilaiset tulevat”, Jäkälätassu maukaisi hiljaa ja pyyhkäisi hännällään kohti aukion toista päätä. Ruskean sävyisiä sileäturkkisia kissoja alkoi virrata sulavasti aukealle. Myrskytassu ei ollut vielä ikinä nähnyt tuuliklaanilaisia ja kurtisti nyt kulmiaan. Kissat näyttivät hyvin jänteviltä, melkein nälkiintyviltä. Mutta sitäkö vaadittiin nopeuteen? Jos Myrskytassu vähentäisi vain syömistään tulisiko hänestäkin niin nopea kuin tuuliklaanilaisten väitettiin olevan? Myrskytassun ajatuksiin muotoutui mielikuva siitä miltä hän näyttäisi tuuhean turkkinsa kanssa joka vain roikkuisi laihan kehon päällä.
”Mitä sinä ajattelet, kun virnistät noin hullunkurisesti?” Jäkälätassu hymähti. Myrskytassu rykäisi ja keskittyi katsomaan kuinka viimeinenkin päällikkö pääsi aukion laidalla olevan suuren puun luokse. Muut päälliköt tervehtivät ääneen viimeisintä tulijaa, mutta Jokiklaanin päällikön kanssa Tuuliklaanin päällikkö vaihtoi vain melkein olemattoman nyökkäyksen. Myrskytassu oikein tarkoituksella yritti katsella avoimen ystävällisesti yhtä läheltä ohi kulkevaa Tuuliklaanin oppilasta, mutta vaikka oppilaan askeleet hidastuivat ja katse kävi muissakin kuin Myrskytassussa, lopulta tämä vain nyrpisti nenäänsä ja suunnisti kauemmas.
”Mitä ihmettä, ovatko ne kaikki nukkuneet takiaisten päällä tai jotain”, Jäkälätassu kuiskasi tämän huomatessaan. Jälleen kerran Myrskytassusta tuntui että he kaksi olivat ainoat jotka ihmettelivät niin avoimesti mitä tapahtui, mutta tarkempi katselu paljasti kuinka jotkut Myrskyklaanin ja Varjoklaanin soturitkin vaihtoivat ihmetteleviä katseita vaivihkaa keskenään kun tuuliklaanilaiset käyttäytyivät niin vihamielisesti. Myrskytassu ei ehtinyt ilmaista ääneen huomiotaan Jäkälätassulle kun päälliköt olivat jo kiivenneet puun oksille ja julistivat kokoontumisen alkaneeksi.
Myrskyklaanin ja Varjoklaanin päälliköt kertoivat ensin asiansa. Myrskytassu kuunteli kiinnostuneena kaiken uusista pennuista, oppilaista ja sotureista sekä siitä mitä toiselle reviirille kuului. Sotureita ei näyttänyt niin kovasti kiinnostavan, kaikki kyllä olivat hiljaa mutta katselivat välillä ympärilleen ennemmin kuin päälliköitä. Myrskytassu huomasi rentoutuvansa jännityttyään huomaamattaan tuuliklaanilaisten käytöksen takia. Myrskytassu ja Jäkälätassu olivat olleet jo jonkin aikaa soturikoulutuksessa joten heidän oppilaaksi pääsyn julistaminen oli varmaan tehty jo edellisessä kokoontumisessa. Myrskytassu oli tyytyväinen kun ei joutunut ylimääräisen huomion kohteeksi. Revontulitähti istahti alas oman selontekonsa päätteeksi jolloin Jäätähti, vaalea naaras, asteli edemmäs oksallaan puun varjoista. Myrskytassu nojautui eteenpäin kuullakseen ja huomatakseen kaiken, pitäisi keksiä jotain muutakin kerrottavaa leirissä Pakkastassulle ja Viimatassulle kuin kärttyiset tuuliklaanilaiset. Myrskytassu sai enemmän kuin osasi aavistaakaan.
”…suoalue kuuluu Jokiklaanille”, Jäätähti päätti selontekonsa. Tuuliklaanin päällikkö oli noussut jaloilleen jo Jäätähden vielä puhuessa ja asteli nyt äkäisenä Jäätähden vierelle.
”Ja minä olen ilmoittanut, ettei meillä ole pienintäkään aikomusta antaa sitä teille”, Ruostetähti ilmoitti kiivastuneena. Myrskyklaanilaiset ja Varjoklaanilaiset katselivat lähinnä ymmällään kuinka päälliköt alkoivat suoranaisesti riidellä aiheesta. Jokiklaanin ja Tuuliklaanin oppilaat sekä klaaninvanhimmat kuitenkin perääntyivät entistä kauemmas toisistaan ja soturit kohottautuivat jaloilleen, pörhistelivät turkkejaan ja alkoivat kannustaa päälliköitään haastavilla ulvaisuilla ja sähähdyksillä joiden ääni voimistui koko ajan.
”Hei, kalannaamat, eikö teille yksi läksytys jo riittänyt?”, Myrskytassu kuuli äänen vierestään. Se aiempi Tuuliklaanin oppilas oli jäänyt kuitenkin lähelle ja sähähti nyt jokiklaanilaisten suunnalle syytöksen. Myrskytassu astahti pahaa aavistaen kauemmas ja veti Jäkälätassun mukanaan kun Jokiklaanin kaikki kolme oppilasta pörhistivät niskavillojaan ja kyyristyivät hyökkäävästi.
”Oletteko itse niin raukkoja että pitää siitä huolimatta täällä kokoontumisessa anella meitä pysymään poissa? Selvästikään ette yksin pysty puolianne pitämään, senkin tuulenpieksemät ruipelot”, Mehiläistassu haukkui vähättelevästi.
Tuuliklaanilainen oli jatkamassa, mutta jostain oli ilmestynyt toinen Tuuliklaanin oppilas, joka laski häntänsä rauhoittavasti toverinsa olalle ja sanoi: ”Ei kannata, Tervatassu, kokoontumisessa ei saa tapella. Kyllä meille tulee vielä tilaisuutemme.” Tervatassu nyrpisti vielä nenäänsä jokiklaanilaisille, mutta kääntyi ruskean naaraan suostuttelemana.
”Mennään sitten, Kanitassu, ihan sama, mutta voitimme teidät viimeksikin, ette olisi saaneet aikaan nytkään mitään”, Tervatassu mutisi noustessaan jaloilleen. Tervatassu ei ehtinyt ottaa kuitenkaan kuin pari askelta kauemmas kun Mehiläistassu ulvaisi suuttuneena ja hyökkäsi oppilaan selkään kynnet esillä. Aiemmin niin kovasti rauhan puolesta puhunut Kanitassu kääntyi myös hetkessä ympäri ja repi kynsillään Mehiläistassun pois Tervatassun selästä. Loput Jokiklaanin oppilaat riensivät mouruten yksi kahta vastaan taistelevan kaverinsa tueksi ja Tervatassulla ja Kanitassulla oli pian tassut täynnä näiden kanssa. Mehiläistassu oli päässyt jaloilleen ja oli hyökkäämäisillään uudestaan kiinni Tervatassun käännettyyn selkään, mutta silloin Myrskytassu sähähti ja loikkasi tönäisemään kyljellään Mehiläistassun kumoon.
”Ei tuo ole mikään tapa taistella, senkin pelkuri!” Myrskytassu jyrähti sydän hakaten. Mehiläistassu sähisi Myrskytassulle silmät leimuten ja nousi itseään pudistellen pystyyn.
”Älä sinä puutu tähän ja esitä jalomielistä senkin-” Myrskytassu ei ikinä kuullut miksi Mehiläistassun oli aikomus häntä kutsua. Jäätähden ulvaisu kantautui aukion yli. Myrskytassu hätkähti katselemaan ympärilleen. Kaikkialle oli syntynyt pieniä keskenään nujakoivia joukkoja joissa oli mukana sekä oppilaita että sotureita. Monella karvat sojottivat joka suuntaan ja silmissä oli villi ja vihainen ilme. Kissat kuitenkin pysähtyivät sijoilleen etenkin kun joku huomasi pian Jäätähden ulvaisun jälkeen että kuu oli tummien pilvien peitossa. Niskakarvat laskeutuivat ja kynnet vetäytyivät piiloon kun kissat kyyristyivät peläten Tähtiklaanin tyytymättömyyden vihaa.
”Katso puuhun”, Jäkälätassu kuiskasi Myrskytassulle. Myrskytassu käänsi katseensa sinne. Jäätähti ja Ruostetähti tuijottivat edelleen toisiaan murhaavasti, ja Revontulitähti oli asettunut Ruostetähden vierelle, Tulitähti toiselle puolelle Jäätähden rinnalle. Myrskytassu ei ehtinyt kauan miettiä mitä tämä merkitsi, kun Jäätähti lähti johtamaan kissoja kiireellä pois.
”Sietääkin luikkia pakoon, pelkuri”, Myrskytassu sähähti Mehiläistassulle kun tämä kiirehti muun klaaninsa mukaan. Jäkälätassu tyrkkäsi Myrskytassua paheksuvasti kylkeen. Mutta Myrskytassu huomasi ettei ollut ainoa Myrskyklaanista tai Varjoklaanista joka oli myös valinnut puolensa kiistassa, joko taistelun tiimellyksessä tai huomattuaan päälliköiden valinneen puolet.
”Mennään, Myrskytassu, mennään äkkiä pois, en halua jäädä tänne”, Jäkälätassu pyysi kun muitakin kissoja alkoi nousta jaloilleen ja aukio tyhjentyä. Myrskytassu vilkaisi kummastuneena hyvin pelokkaan näköistä siskoaan. Tämä tuijotti poistuvien ja toisiaan mulkoilevien kissojen sijaan taivaalle. Ohuita pilviä lipui yhä kuun edessä ja Myrskytassu tunsi väristyksen kulkevan lävitseen. Tähtiklaanissa ei selvästi oltu tyytyväisiä.
”Varjoklaani, seuratkaa minua”, Revontulitähti kutsui ja kahta nuorta oppilasta ei tarvinnut kahdesti käskeä.
”Pakkastassu ja Viimatassu eivät kyllä nuku koko yönä jos he haluavat todella kuulla heti kaiken mitä täällä tapahtui”, Myrskytassu mutisi kulkiessaan hyvin lähellä siskoaan ja turvallisesti varjoklaanilaisten keskellä. Setrisydän kulki Myrskytassun ohi ja nyökkäsi oppilaalleen hyväksyvästi ohittaessaan tämän matkalla kumppaninsa Yösiiven rinnalle. Kissat juttelivat kiivaasti keskenään.
”Kukaan muukaan ei tule paljon nukkumaan kun sana leviää, Myrskytassu”, Jäkälätassu maukaisi hiljaa.

//vielä saa kirjoittaa lisää uusia näkökulmia kokoontumiseen tai siirtyä siihen mitä eri leireissä tuumataan
Vastaus:50 kp:ta ;)

~Nef

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tiikeritassu, Tuuliklaani
24.09.2015 18:36
Tiikeritassu katseli Yöpilveä.
"Aloitetaan. Sinun pitää oppia taistelemaan alusta alkaen." Naaras maukui ja kääntyi.
#Taistelemaan! Mikä unelmien täyttymys# Tiikeritassi iloitsi mielessään.
"Minä näytän liikkeen, ja sinä toistat." tuo naukui, ja Tiikeritassu valmistautui.
Kun Yöpilvi kierähti ja 'raapaisi' jotenkin oudosti ilmaa, raidallinen naaras sai vinon pinon lehtiä päälleen. Niitä satoi pehmeän tuulen mukana, ja ne olivat aivan ruskistuneita. Osa kauiita, tummanpunaisia, osa kullankeltaisia ja jkotkun vielä vihertäviä.
"Nyt minä!" hän tokaisi kun Yöpilvi asteli pois 'kuopasta'. Tai he molemmat olivat kyllä niin sanotussa kuopassa. Nyt Tiikeritassu keskittyi. Hän tekisi liikkeen täydellisesti, eikä mokaisi. Naaras ponnisti ja halkoi raapaisullaan ilmaa. Takaisin tullessaan hän venytteli ja vilkuili Yöpilveä odottavasti.
"Oikein hyvä," tuo maukaisi ja asteli häntä heiluen taas keskelle, Tiikeritassun siirtyessä sivuun.
"Opetan vielä tämän liikkeen, ja sitten palamme leiriin, ellei tule muutoksia suunnitelmiin." Yöpilvi naukaisi, ja Tiikeritassu nyökkäsi.
"Selvä."
#Tyhmää!# tuo ajatteli. #Juuri kun taisteltiin!# hän tuhahti.
Yöpilvi kieri ja vieri ja nyhti ja potki,ja sitten häntuli takaisin.
"Tuo oli kynsimyrsky. Hyvin hyödyllinen,ja helppo. Koita sitä tuohon lehtikasaan."
Tiikeritassu nyökkäsi.
"Hyvä on," hän tokaisi ja asteli villisti häntä huisken ympäriinsä keskelle. Naaras ponkaisi aika matalalle ilmaan, ja sitten puri ja potki ja 'raapi' lehtikasaa samalla tavoin kun Yöpilvi.
"Hyvä, riittää," tuo naukaisi ja johdatti Tiikeritassun leiriin. Tuuli kuiski naaraan korvissa, ja toi kannustus-sanoja. Hänen ensimmäinen oppituntinsa oli toivon mukaan mennyt hyvin. Lehdet rapisivat käpälien alla kun hän astui leiriin. Tiikeritassu hyppelehti tuoresaaliskasalle, ja valitsi pienen kanin. Sitten naaras haravoi katseellaan muita oppilata.
#Nokkostassu!# Hän kipitteli punertavan naaraan luo ja tarjosi kania.
"Miten oppituntisi meni?" tuo kysyi heidän ahmiessaan kania. Tiikeritassu pohti hetken, ja tuli tulokseen.
"Hyvin," tuo vastasi.
#Jos ei lasketa sitä että oppitunti päättyi liian nopeasti, opettelimme kaksi liikettä, ja Yöpilvi kiirehtii kokoajan,# tuo lisäsi mielessään nuollessaan viiksistään kanin rippeitä. Pehmeä tuuli oli muuttunut ihan tyyneksi, ja auringonlaskun ruska punotti jo korkokivien takaa. Päivä oli selvästi ohi. Hän käveli rauhallisestoi haukotellen oppilaiden pesälle. Siellä oli makuualusta valmiina, jota hän täydentäisi myöhemmin. Hän pöyhi sammalia ja käpertyi niiden lämpöisiin, pehmeisiin syvyyksiin. Naaras jaksoi hädin tuskin nuolaista tassuaan, kun nummien vaimea suhina tuuditti heti Tiikeritassun uneen.

//Sentään jonkin pituinen..
Vastaus:Tiikeritassu on päässyt koulutuksen alkuun :) Kivaa luettavaa, mutta kirjoitusvirheiden varalta olisi hyvä olla tarkempi jotta lukeminen olisi sujuvampaa. Lue edelliseen tarinaasi antamani kommentit. Tässä oli samaa toistuvaa virhettä vuorosanojen kohdalla ja lisäksi yksittäisiä väärin kirjoitettuja sanoja aika paljon, jotka esim. wordin oikeinkirjoitustoiminto poimisi automaattisesti korjattavaksi. Kannattaa vaikka kirjoittaa tarina sinne ensin ja sitten kopioida tänne julkaistavaksi jos haluaa helposti virheetöntä tekstiä :)

Saat 17 KP

- VaraYP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tiikeritassu, Tuuliklaani
19.09.2015 17:35
"Tiikeripentu, sinut tunnetaan tästä lähtien Tiikeritassuna! Mestarisi olkoon Yöpilvi." Kuului kailotus aukiolta, ja naaras kuuli ympäriltään kirkkaita huutoja:
"Tiikeritassu!Tiikeritassu!" Naaras katseli ympärilleen, ja musta naaras saapui hänen luokseen.
"Hei, Tiikeritassu, minä olen mestarisi," tuo naukaisi ja kosketti nenällään Tiikeritassun pehmeää, vaaleanpunaista kuonoa. Tuuli humisi korvissa lempeästi ja se toi rauhallista tunnelmaa. Yhntäkkiä kuului naaraan takaa huuto; "Tule jo! Jäät aivan jälkeen!" ja se oli Yöpilvi.
#Vai tuollainen se naaras on, jonka mestariksi halusin, no on kai pärjättävä..# naaras ajatteli juostessaan Yöpilven perään.
Vastaus:Kiva pikku avajaistarina! ^^ luettelen nyt jonkin verran kirjoitusvirheitä jotka olisi hyvä korjata jatkotarinoissa jotta tarina olisi sujuvampi ja helppolukuisempi:
Ensinnäkin, jos lainausmerkkien sisällä oleva lause päättyy pisteeseen, ja lause jatkuu vielä lainausmerkkien jälkeen, tulee lainausmerkkien jälkeen pilkku ja lause jatkuu pienellä kirjaimella:
"Tiikeripentu, sinut tunnetaan tästä lähtien Tiikeritassuna! Mestarisi olkoon Yöpilvi." Kuului kailotus aukiolta
vs.
"Tiikeripentu, sinut tunnetaan tästä lähtien Tiikeritassuna! Mestarisi olkoon Yöpilvi", kuului kailotus aukiolta

Satunnaisesti lauseilla onkin tuo oikea rakenne, mutta muissa pilkut hyppivät ja välilyöntienkin puuttumisen perusteella luulen vain, että tarinalle olisi tehnyt hyvää kunnon läpilukeminen ja tarkastus ennen julkaisua. Tästä se lähtee :)

Saat 6 KP

- VaraYP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Jäätähti,Jokiklaani
18.09.2015 17:06
/Kiista jatkukoon/

Laventelikurkku tassutteli hermostuneena edestakaisin pesässäni. Istuin pehmeän sammalpetini päällä ja seurasin silmilläni varapäällikköä.
"Tänään on kokoontuminen, mitä aiot sanoa?" Tämä hoki vähän väliä. Heilautin ärsyyntyneenä häntääni.
"En tiedä" Ärähdin varapäällikölleni, joka viime päivien aikana alkoi käydä hermoilleni yhä useammin. Tämä tuntui hermostuneen asiasta enemmän kuin minä, erityisesti kollin mieltä tuntui painavan yhä tappio tuuliklaanin partiolle. Huokaisin syvään.
"En tiedä" Toistin, ja yritin selvitellä mielessäni asioita. En voinut tietää miten Varjo- taikka Myrskyklaani reagoi asiaan. Nousin seisomaan ja kohotin hiukan kuonoani.
"On aika lähteä" Naukaisin ja tassuttelin Laventelikurkun ohi kohti leiriaukiota. Ruskeanhopeinen kolli viittoi kaikkia paikalle, vaikka suurin osa osasi jo suunnistaa luokseni ilman varapäällikön huitomisia. Silmäilin mukaan lähtijöitä. Erityisesti nuorimmissa oli aistittavissa jännitystä. Klaanivanhukset sen sijaa puhuivat vakavalla ja hiljaisella äänellä joukon takana.
"Kuten monia on huomannut suhteemme Tuuliklaaniin on kireä suoalueen takia. Muistakaa olla puhumatta tilanteesta liikaa. Yritän tänään rauhan omaisin keinoin puhua vielä Ruostetähdelle" Nau` uin ja yritin pitää ääneni uskottavan kuuloisena, vaikka todellisuudessa tiesin jo, ettei musta naaras luopuisi suo alueesta. Heilautin häntääni merkiksi seurata. Nopein askelin lähdin Laventelikurkku vierelläni kohti saarea.

Saatoin haistaa jo kaukaa Myrskyklaanin tuoksun. Tuuliklaanista ei vielä ollut tuoreita merkkejä. Saatoin siis huokaista helpotuksesta. Eniten minua oli jännittänyt se, että jos olisimme Tuuliklaanin kanssa ensimmäisiä paikalla. Vilkaisin takanani kulkevia kissoja, jotka odottivat merkkiäni. Käänsin silmäni takaisin eteenpäin ja astuin saarelle, saatoin erottaa Tulitähden vihreiden silmien kysyvän katseen. Laventelikurkku asteli tiiviisti vierelläni mulkoillen myrskyklaanin sotureita. #Ainakin joku muu on hermostuneempi kuin minä# Ajattelin ja tönäisin kollia varoen.
"Lopeta tuo mulkoilu" Sihahdin kollin korvaan. Laventelikurkku mutisi jotain niin hiljaisella äänellä, etten erottanut tämän sanoja. Kiihdytin vauhtiani ja jätin kollin Ratamohännän seuraan. Itse tassuttelin Tulitähden luo ja nyökkäsin tervehdyksen.
"Kirkas taivas" Myrskyklaanin päällikkö aloitti keskustelun. Kohotin katsettani tummansinertävälle taivaalle, jossa loisti kirkas täysikuu. Saatoin haistaa Varjoklaanin hajun. Pian saarelle alkoi ilmestyä kissoja Revontulitähden johdolla.
"Enää Tuuliklaani puuttuu" Maukaisin hiljaisella äänellä. Revontulitähti asteli luoksemme. Tervehtien nyökkäämällä.
"Iltaa" Tulitähti toivotti, myrskyklaanin päällikön ääni kuulosti ihanan huolettomalta, itsestäni en voinut sanoa samaa. Mielessäni myllersivät eri ajatukset ja pelkästään leirin järjestyksessä pitäminen tässä tilanteessa tuntui vievän voimani, mutta kun Tuuliklaani saapui, nähdessäni kaikki nuo pääasiassa ruskeat ja harmaat kissat tuntui, kuin olisin saanut lisää voimaa. Vilkaisin yötaivaan tähtiä, ja muistelin Rastastähden puheita.
"Aloitetaan" Maukaisin nopeasti, kun Ruostetähti tassutteli päälliköiden joukkoon. Nyökkäsin vain pienesti tälle, mutta tuuliklaanin päällikkö vain tuijotti minua ilmeettömänä. Loikkasin puhujapaikalle, muut päälliköt asettuivat vierelleni.

Katsoin alla olevaa turkkien värikirjoa, kissat hiljentyivät ja kääntyivät tuijottamaan. Saatoin erottaa, kuinka Jokiklaani vältti istumasta Tuuliklaanilaisten lähelle. Annoin Myrskyklaanin ja Varjoklaanin puhua ensin, nämä tiedottivat uusista oppilaistaan. Kun Revontulitähti peruutti hiukan astuin pari askelta eteenpäin. Liu`utin katsettani nopeasti kissoissa ennen kuin aloitin.
"Puron pinta, on noussut viime päivinä hiukan, meidänkin leirissämme huomaa, kuinka lehtikato tekee tuloaan" Mau` uin kuuluvalla äänellä. Puron pinnan nouseminen oli tosin tässä tilanteessa pienin huolistani, sillä vesiraja kohosi joka lehtisateella. Pidin pienen tauon ennen kuin jatkoin "Pentumme ovat kasvaneet hurjaa vauhtia kohti oppilasikää, jolloin klaanilla on enemmän suita ruokittavana. Olemme huomanneet, että suoalueelta löytyy nykyään enemmän riistaa kuin joistakin muista osista reviiriämme, joten tästä syystä olen puhunut Ruostetähden kanssa siitä, että suoalue kuulu jokiklaanille" En edes ehtinyt kääntää katsettani Tuuliklaanin päällikköön, kun musta kissa kiilasi vierelleni tuijottaen minua vihaisena.
"Ja minä olen ilmoittanut, ettei meillä ole pienintäkään aikomusta antaa sitä teille" Tämä maukui kiivaasti.
"Tällä hetkellä se ei kuulu kenellekään, ei edes teille" Huomautin ja yritin pitää ääneni tyynenä. Ruostetähti tuijotti minua, eikä välittänyt muista kissoista, jotka jännittyneenä seurasivat tapahtuman kulkua.
"Eli se ei kuulu teillekään" Tämä murisi. Kallistin hiukan päätäni, yksisilmäinen naaras tuntui olevan valmis käymään kimppuuni hetkenä minä hyvänsä.
”Omat soturisikin ovat lehtikadon aikana käyneet hankkimassa sieltä lisä ravintoa, vaikka nummenne ovat täynnä kaneja” Naukaisin. Ruostetähti murisi vaimealla äänellä. Ehdin erottaa kuinka kissat taustalla alkoivat mulkoilla toisiaan. Klaanivanhuksetkin perääntyvät toisistaan niskakarvat pystyssä, oppilaista puhumattakaan.
"Olet selkeästikin tehnyt valintasi, mutta Jokiklaani ei peräänny, me tarvitsemme sitä aluetta ja olemme valmiina taistelemaan siitä" Julistin kuuluvalla äänellä. Ruostetähti oli vastaamassa, kun kissojen joukossa alkoi sekaannus. Ehdin vain nähdä, kuinka pari oppilasta loikkasi toisten kimppuun. Ei ollut vaikea arvata, että toinen oli jokiklaanista ja toinen tuuliklaanista. Muut oppilaat alkoivat puolestaan puolustaa omaa toveriaan ja nopeasti jännitys purkaantui, kun soturitkin alkoivat kieriä toistensa kanssa. Tuijotin tapahtumia hämmentyneenä, kesti hetki tajuta tapahtunut. Myös Ruostetähti vierelläni oli kääntynyt tuijottamaan tappelevia kissoja. Ravistelin itseäni ja palasin takaisin todelliseen tilanteeseen. Ruostetähtikin kääntyi tuijottamaan minua ja kyyristyi hiukan. Tämän häntä heilui puolelta toiselle ja musta naaras tuntui miettivän hyökkäisikö vai ei. Tunsin niskakarvojeni nousevan pystyyn, mutta pidin kynteni piilossa. Samassa tajusin Revontulitähden astelleen Ruostetähden puolelle. Tämä mulkoili minua. #Kaksi yhtä vastaan# Ajattelin, mutta samassa tajusin Tulitähden tulleen minun vierelleni. Raidallinen päällikkö tuijotti tiukasti Revontulitähteä ja Ruostetähteä. Kaikki ympärillä oleva tuntui unohtuneen, kun kaikki neljä päällikköä tuntui valinneen oman kantansa asiaan.
Tuijotin Ruostetähteä pitkään, tämän takana saatoin erottaa kuinka yötaivaalle oli ilmestynyt mustia pilviä, jotka peittivät tähdet ja lipuivat kuun eteen. Annoin niskakarvojeni laskeutua ja suoristin ryhtini. Silti tuijotin Ruostetähteä vihaisena. Musta naaras empi hetken, mutta tämäkin nousin takaisin seisomaan ryhdikkäästi. Päästin kovan ulvaisun, niin että se kantautui tappelu äänien yli. Kissat pysähtyivät ja kääntyivät tuijottamaan.
”Kiitos” Kuiskasin Tulitähdelle ja loikkasin maahan, viittoen kissojani seuraamaan. Pari soturia tuli vierelleni, kun astelin muut perässäni pois saarelta. Tuuliklaanilaiset mulkoilivat meitä vihaisesti, myös Varjoklaanista osa tuijotti paheksuvasti, kun johdatin klaaniani poispäin. Vilkaisin lapani yli kohti kolmea päällikköä. Myös Tulitähti näytti tekevän lähtöä.
”Olen varoittanut teitä” Naukaisin itsevarmalla äänellä. Ruostetähti pysyi vaiti, tämä oli kääntynyt Revontulitähden puoleen. Kun saari jäi taakse kiihdytin askeliani. Nyt oli sanomattakin selvää, että taistelu oli tulossa.

/En erikseen kauheasti kirjoittanut keitä kokoontumisessa oli, kun en tiennyt kuinka moni tahtoo kirjoittaa asiasta/
Vastaus:Hyvä tarina välien kiristymisestä. Yhden toistuvan kirjoitusvirheen bongasin: lainausmerkkien jälkeen jos vuorosanojen lause päättyy pisteeseen tulee pilkku, ja lause jatkuu pienellä kirjaimella, tyyliin;
”Olen varoittanut teitä” Naukaisin itsevarmalla äänellä.
vs.
”Olen varoittanut teitä”, naukaisin itsevarmalla äänellä.

Sivumennen voisi vielä mainita että jos vuorosanat päättyvät huutomerkkiin tai kysymysmerkkiin niin ne tulevat lainausmerkkien sisäpuolelle, mutta lause jatkuu yhä pienellä kirjaimella siitä huolimatta;
”Olen varoittanut teitä!” naukaisin itsevarmalla äänellä.

Hienoa hienoa, täällä mietin jo mielessäni taistelusta kirjoittamista >:D

saat 37 KP

-VaraYP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kettutassu, Tuuliklaani
11.09.2015 13:02
"Kettutassu! Herää!" Apilatassu maukui ja tökki käpälällään Kettutassun selkää. Naaras avasi hitaasti silmät:
"Anna minun nukkua!"
Apilatassu tuhahti ja sanoi:
"Kohta on jo aurinkohuipun hetki. Olisit päässyt aamupartioon mutta kukaan ei saanut sinua hereille!" Kettutassu nousi istumaan hymynkare huulillaan.
"Eikö kukaan saanut minua hereille?"
Apilatassu pudisti päätään. Sitten hän viittoili hännällään naarasta seuraamaan.
Kettutassu seurasi kollia ulos leiristä.
"Varissiiven pitäisi tulla kohta. Hän lähti metsästämään"
"Okei", Kettutassu kuiskasi.
"Miksi kuiskit?" Apilatassu kysyi ihmeissään.
"Shh! Haistan jäniksen!" Kettutassu raotti hieman suutaan ja kääntyi pientä pensasta kohti. Hän hiipi hieman lähemmäs ennen kuin pinkaisi juoksuun. Jänis ei ehtinyt kunnolla edes lähteä karkuun ennen kuin naaras oli jo puraissut siltä niskat poikki.
"Vau! Olet hyvä metsästäjä Kettutassu!" Apilatassu ihasteli kun Kettutassu saapui ylpeänä saaliistaan ystävänsä luo.
"Shaahlihsthaie o hihaa!" Kettutassu huudahti suu täynnä jänistä.
"Anteeksi mitä sanoit?" Apilatassu kysyi. "En saanut selvää".
Kettutassu pudotti kanin maahan ja sanoi:
"Saalistaminen on kivaa!"
"Sehän on mukava kuulla!" Kettutassu ja Apilatassu käännähtivät katsomaan. Varissiipi oli tullut metsästämästä. "Hei Varissiipi! Odotimme sinua", Apilatassu sanoi. Ennen kuin Varissiipi ehti sanoa mitään, Kettutassu pinkaisi Varissiiven luokse kysymään:
"Mennäänkö tänään saalistamaan? Jooko! Ole kiltti! Voiko Apilatassukin tulla mukaan? Jooko! Voihan?"
"Odota nyt hetki Kettutassu!" Varissiipi komensi oppilastaan. Kettutassu hiljeni ja jäi tuijottelemaan nolona maahan.
"Sudenmarja on rajapartiossa, ja hän sanoi että menemme illalla harjoittelemaan taisteluliikkeitä", Apilatassu maukui ennen kuin Varissiipi ehti kysyä yhtään mitään.
"Hyvä on. Nyt onkin tärkeää metsästää paljon jotta olemme vahvoja kun lehtikato tulee. Mennään metsästämään myrskyklaanin rajan lähelle. Älkää kuitenkaan ajako saalista heidän puolelle, onko selvä?"
Oppilaat nyökkäsivät yhtä aikaa.
"Voitte mennä edeltä!" Varissiipi naukaisi.
Sitten Kettutassu ja Apilatassu pinkaisivat kohti myrskyklaanin rajaa. Ennen rajaa he lähtivät eri suuntiin; Kettutassu kohti Kuulampea, Apilatassu järvelle.
Kettutassu pysähtyi haistelemaan kun Apilatassu oli kadonnut kukkulan taa.
Tuuli puhalsi järveltä joten jos saalis on edessäpäin, se haistaa hänet.
Kettutassu kiersi tuulen alapuolelle. Hän hiipi eteenpäin haistellen koko ajan ilmaa.
Hetken päästä Kettutassun nenään tulvahti ketun lemu ja jäniksen tuoksu. Naaras pysähtyi haistelemaan ilmaa. Ketun haju oli vanha, mutta jäniksen haju tuore.
Kettutassu päätteli että ehkä jossain kolossa asunut kettu oli muuttanut pois ja jänis tullut asumaan tilalle.
Kettutassu hiipi eteenpäin kunnes hän näki jäniksen kolon. Kettutassu hivuttautui pensaan taa piiloon. Kolon vieressä oli pullea jänis. Sen vieressä kaksi pikkuruista jäniksenpoikaa.
Vesi herahti Kettutassun kielelle. Hän odotti kunnes emo oli tarpeeksi kaukana poikasistaan. Kun emo oli kolon toisella puolella ja poikaset toisella, naaras pinkaisi juoksuun. Jänöperhe huomasi hänet melkein heti. Jänisemo ikään kuin "huudahti" ja pinkaisi sen jälkeen juoksuun. Kettutassu tappoi ensiksi avuttomat pennut jotka eivät ehtineet koloon. Sitten hän lähti jänisemon perään. Jänis oli jo aika kaukana mutta Kettutassu kuroi väliä umpeen.
Kun jänis alkoi väsyä hieman, Kettutassu loikkasi sen selkään puraisten samalla sitä nopeasti niskaan.
Tyytyväisenä naaras lähti raahaamaan jänistä pesälle missä kaksi sen pentua pitäisi ottaa mukaan leiriin.
Kettutassu yritti kantaa kaikkia kolmea jänistä kerralla mutta ei onnistunut. Hän kuoputti maata hieman kaikkien jänisten päälle, päättäen jatkaa saalistustaan.

Hetken päästä Kettutassu oli saanut kiinni yhden variksen ja vielä yhden jäniksenpojan joka oli tullut pesästä pois katsomaan minne emo oli mennyt. Kun saaliit olivat haudatut maahan, Kettutassu päätti etsiä Apilatassun ja Varissiiven jotta he voisivat viedä saaliinsa leiriin.

Kettutassu juoksi järven rannalle päin ja näki Apilatassun yrittäessä ottaa nuorta jänistä kiinni. Se livahti kuitenkin myrskyklaanin puolelle ja Apilatassu tuhahti turhautuneena.
"Hei Apilatassu!" Kettutassu huudahti.
Apilatassu käänsi päänsä äänen suuntaan kunnes hän näki Kettutassun.
"Hei! Onko tullut paljon saalista? Minä sain vain yhden rastaan ja laihan kanin".
Kettutassu tassutteli lähemmäs ennen kuin sanoi:
"Minä sain yhden jäniksen, sillä oli poikasia ja niistä sain kolme. Sitten sain yhden variksen joka ei huomannut minua kuin vasta silloin kun olin jo hypännyt se selkään".
"Sinulla oli todella hyvä tuuri Kettutassu!" Apilatassu hihkaisi.
"Aivan! Teistä kahdesta voisi tulla jo sotureita!" Kettutassu käänsi päätään ja näki Varissiiven, jonka turkki oli mudassa.
"Mitä..?" Kettutassu kysyi ihmeissään.
"Päätin vähän katsella kun saalistatte ja siksi olen kierinyt mudassa jotta ette haista minua. Minun täytyy ehdottaa päällikölle voisiko teistä tehdä jo sotureita. Osaatte saalistaa hyvin ja olette jo tarpeeksi vanhoja sotureiksi".
Kettutassu vain tuijotti mestariaan. Hän oli kuin puulla päähän lyöty.
"E-en osannut o-dottaa että..." naaras änkytti. Varissiipi ja Apilatassu hymyilivät.
"Mennään nyt hakemaan Kettutassun saaliit jotta päästään leiriin syömään jotain!" Apilatassu maukaisi hetken kuluttua. Kettutassu nyökkäsi ja he lähtivät hakemaan Kettutassun saaliita.

Kun kissat pääsivät leiriin Kettutassun jalat olivat hyytelöä. Naaras valitsi saaliskasasta jäniksen jota hän alkoi syömään. Apilatassu liittyi seuraan.
"Miten oikein jaksat mennä niihin taisteluharjoituksiin?" Kettutassu puuskahti.
"En oikein tiedä. Kyllä minä jaksan, en ole vielä ole puhki", Apilatassu hymyili.
Kettutassu tyytyi nyökkäämään.

"Kettutassu! Sinä menet rajapartioon Yöpilven, Mustahaukan, Punarintasiiven ja Nokkostassun kanssa", sileäturkkinen kolli; Närhitassu huudahti.
Kettutassu nousi ja sanoi Apilatassulle pikaiset "heit" ennen kuin hän lähti rajapartioon.
"Kierrämme myrskyklaanin rajan kautta ja vilkaisemme ovatko kalanaamat asettaneet rajansa oikealle puolelle suota", Yöpilvi kertoi kaikille rajapartion kissoille kun he tassuttelivat leiristä ulos.
"Miksemme voi antaa niille lemuaville kalanaamoille opetusta? Hyökättäisiin vain heidän rajapartioon ja tehtäisiin heistä silppua!" Kettutassu huudahti.
"Olemme joutuneet jo yhteen rajakahakkaan niiden kanssa. Emme halua sitä toista kertaa vaikka olet kyllä oikeassa Kettutassu. Ne tarvitsevat opetuksen", partion johdossa oleva Yöpilvi naukui painottaen sanaa: "tarvitsevat".
Kettutassu ajatteli sanoa vielä jotain Jokiklaaniin hyökkäämisestä mutta hän sulki suunsa sillä Yöpilvi katsahti häneen terävästi.

Kettutassu istahti väsyneenä Apilatassun viereen. Hän oli juuri tullut rajapartiosta.
Yöpilvi ilmoitti Ruostetähdelle että jokiklaani oli asettanut rajansa väärälle puolelle rajaa.
"Varissiipi on ilmoittanut Ruostetähdelle että meistä voisi tehdä jo sotureita!" Apilatassu maukui innoissaan Kettutassulle. Kettutassu nyökkäsi myös yhtä innoissaan.
Hänestä tuntui kuin väsymys olisi karissut pois heti kun Apilatassu mainitsi että heistä voisi tulla kohta sotureita.
"Mennään kysymään Varissiiveltä mitä päällikkö sanoi meidän nimittämisestä sotureiksi!" Kettutassu kysyi innoissaan viuhtoen samalla hännällään vasemmalle ja oikealle.
"Hyvä idea!" Apilatassu sanoi.
Sitten he lähtivät etsimään Varissiipeä.
Varissiipi ei ollut leirissä, hän oli kouluttamassa ilmeisesti Joutsentassua koska Mustahaukka oli halunnut välttämättä lähteä metsästämään. Kettutassu ja Apilatassu odottivat Varissiipeä innokkaasti keksien itselleen ja toisilleen soturinimiä.
"Minulle sopisi Ketturaita tai... Kettuhäntä!" Kettutassu huudahti innoissaan heidän odotellessa Varissiipeä.
"Minulle sopisi Apilapilkku!"
"Sinulle sopisi paremmin Apilakorva!"
"Eipäs!"
"Kylläpäs!"
"Ei!"
"Kyllä!"
" Ei!"
"Kyl-"
"Mitäs täällä tapahtuu?" Varissiipi kysyi. Naaras oli tullut juuri leiriin. Apilatassu ei ehtinyt vastata kun Kettutassu oli jo kysynyt:
"Mitä Ruostetähti sanoi?! Tuleeko meistä sotureita?!"
"Rauhoitu Kettutassu! Ruostetähti ei nimitä teitä ihan vielä mutta ihan pian". Kettutassu painoi päänsä alas:
"Emmekö ole tarpeeksi hyviä?"
Varissiipi naurahti ja sanoi:
"Olette hyviä mutta se on päällikön asia milloin hän nimittää teidät sotureiksi".
Kettutassu huokaisi ja mumisi:
"Minun pitää tehdä kaikki kovemmin jotta minusta tulee soturi nopeampaa; saalistus, taisteluharjoitukset ja partiot..."

//Tässä tämmönen tarina. Kettutassulle ei oo tullut kirjotettua piiitkään piiitkään aikaan:D
En nyt tiiä miten passaa muiden tarinoihin mut... ihan sama XD
Vastaus:Kettutassu on ihanan riehakas ja innokas oppilas, tarinoita on hauska lukea :D Teksti on myös oikeinkirjoituksen puolesta sujuvaa ja helppolukuista, hyvä hyvä, oikein hyvä kokonaisuus. Voi johtua omastakin tottumuksesta, mutta teksti on aika vuorosanapainotteista, kaipaisin vähän lisää kuvailuja siihen minkälaisessa paikassa milloinkin ollaan, samoin siirtymien avaamista ettei vain yhtäkkiä olla jossain...
Saapahan vain nähdä miten Kettutassu suoriutuu koittavasta taistelusta, intoa ainakin riittää vähän näpäyttää jokiklaanilaisia :>

Saat 35 KP

-VaraYP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kaislakukka, Jokiklaani
16.08.2015 20:59
Aurinko oli laskemassa ja ilma viileni nopeasti, lehtisateen aika ei ollut enää kaukana. Kaislakukka hipsi jännittyneen ja nopeasti leiriä kohti etenevän metsästyspartion hännillä vesimyyrä hampaissaan. Sammalturkki ja Mustakynsi puhuivat kiivaasti keskenään edellä ja hieman näiden jäljessä kulkivat oppilaat Pikkutassu ja Mehiläistassu. Mehiläistassu pommitti Pikkutassua kysymyksillä liittyen rajakahakkaan jossa Pikkutassu oli ollut mukana. Mehiläistassu kuului olevan kateellinen harmaalle naaraalle, joka oli vaikuttanut selvinneen ”jännittävästä” taistelusta kahta Tuuliklaanin oppilasta vastaan vain pintanaarmuilla. Kaislakukka käänsi katseensa ja luimisti korvansa tämän huomatessaan – hän ei halunnut kuulla enää yhtään enempää uuden taistelun lietsomisesta.

Mustakynnen korva nytkähti kollinkin poimiessa Mehiläistassun sanat ja musta soturi vilkaisi tuimasti olkansa yli. Muka kuuliainen hiljaisuus kesti vain hetken ja sitten Mehiläistassu jatkoi juttuaan kuiskaten. Luulisi että Mehiläistassun intoilu olisi laantunut kun Kaislakukka oli joutunut saattamaan tämän leiriin Teeritassun kanssa kuin kaksi kuritonta pentua. Suurisuinen Teeritassu oli onnistunut suututtamaan Mustakynnen puhumattakaan siitä, mitä järjettömyyksiä oppilaspari oli suunnittelut suunnatessaan suoalueelle. Vähemmästäkin syttyisi sota näin jännittyneenä aikana. Mutta ei, Mehiläistassu ei varonut sanojaan vaikka metsästyspartiossa mukana olevat Sammalturkki ja Mustakynsi olivat molemmat olleet pysäyttämässä oppilaiden matkan ja läksyttämässä ajattelemattomuudesta pari päivää sitten.

Sitä paitsi, Pikkutassu oli ollut ehkä onnekas, mutta Kaislakukka kuuli yhä korvissaan emonsa kauhistuneen kirkaisun kun tämä oli nähnyt kumppaninsa Perhonsiiven palaavan verissä päin ontuen tappion kärsineen rajapartion mukana leiriin, mitä, jo melkein neljänneskuu sitten. Onneksi Sääskisydämen ja Huurretassun siivottua soturit parantajien pesässä ei keneltäkään ollut paljastunut vakavampia haavoja. Kuitenkin, sen jälkeen tuntui että kaikki puhuivat koko ajan vain kostohyökkäyksestä ja Jokiklaanin kunnian palauttamisesta. Kuin millään muulla ei olisi enää merkitystä, ei edes sillä alkuperäisellä reviirinlaajennuksen syyllä eli ravinnonsaannin varmistamisella lehtikadon alla. Nyt pitäisi keskittyä terveenä ja hyvin syöneen pulleana pysymiseen eikä sotia.

Kaislakukka laski mietteissään myyränsä saalispinoon. Saalispino oli tavallisen hyvän kokoinen, mutta sen olisi hyvä olla suurempi vuodenaika huomioiden. Kaislakukka suunnitteli menevänsä vielä itsekseen uudestaan metsälle. Yksin pystyisi keskittymään paremmin ja unohtamaan klaania uhkaavat naapurit, kun lajitovereita ei ollut koko ajan vaahtoamassa siitä ympärillä.

”Kaislakukka, haluaisin vaihtaa pari sanaa kanssasi”, Mustakynnen ääni kuitenkin keskeytti Kaislakukan ajatukset. Kaislakukka huokaisi lyhyesti turhautuneena ja sivalsi hännällään lyhyesti ilmaa sen merkiksi, mutta kääntyi odottavaisena ympäri. Kaislakukka oli ehkä ainoita jokiklaanilaisia joka uskalsi näyttää niin avoimesti kaikki tunteensa Mustakynnen kanssa, kolli kun oli todella kiivastuvainen. Mutta myös Kaislakukan isä.

Mustakynsi lähestyi päällikön pesän suunnalta. Kolli oli kai jo ehtinyt raportoimaan Jäätähdelle, että metsästyspartio ei ollut huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Nykyään melkein kaikki raportoitiin suoraan Jäätähdelle. Laventelikurkkua näkyi harvemmin leirissä kuin aiemmin – varapäällikkö näytti ottaneen tehtäväkseen valvoa uutta rajaa henkilökohtaisesti ja kolli ilmoittautui niin moneen rajapartioon kuin suinkin järkevää. Lisäksi Laventelikurkku kävi valvomassa usein uusimpia sääntöjä, kuten lisätaisteluharjoituksia joilla varmistettiin että nuorimmatkin oppilaat pystyisivät mahdollisen hyökkäyksen sattuessa puolustamaan itsensä lisäksi edes pentutarhaa.

”Näin Illankuiskeen suuntaavan parantajan pesälle Perhonsiiven kanssa. Oletko vaihtanut kuulumisia emosi kanssa viime aikoina?” Mustakynsi uteli. Kaislakukka pudisti pienesti päätään ja painoi katseensa kun näki Mustakynnen ilmeen synkkenevän syyttäväksi.

”Se on siis totta. Illankuiske on kysellyt sinun perääsi ymmällään viime päivinä aina kun on nähnyt minut. Mikä ihme sinulla on, kun välttelet häntä niin? Jos teillä onkin jokin riita noin voisitte edes vaikka ruokailla yhdessä ja puhua asiat samalla läpi. Hän on sentään emosi, ja Perhonsiipikin...” Mustakynsi ei löytänyt sopivia sanoja, joten kolli päätyi vain kaventamaan silmiään arvostelevasti ja nytkäytti ärsyyntyneenä korviaan.

”No kai minun pitää sitten mennä hoitamaan velvollisuuteni”, Kaislakukka hymähti vähintään yhtä ärsyyntyneenä ja pysyi Mustakynnen arvostelevan katseen ulottuvissa enää vain sen lyhyen ajan mikä meni kääntyä ympäri, riuhtaista jokin ensimmäinen mytty saalispinosta ja jolkuttaa melkein juoksujalkaa kohti joentörmää. Kaislakukka tönäisi sammaltukkoa raahaavan Vaaleatassun tieltään jolloin oppilas älähti närkästyneenä, mutta Kaislakukka oli jo kaukana ennen kuin oppilas ehti kumartua edes keräämään ympäriinsä levinnyttä kantamustaan.

¬Kaislakukka rauhoitti kulkuaan vain aivan vasta pesän suulla, kuitenkin niin etteivät sisällä olijat nähneet häntä. Kaislakukka laski saalispinosta mukaan tarttuneen pienen ahvenen maahan ja veti syvään henkeä. Sentään saattoi iloita siitä, ettei mikään liike tai rasitus enää vihlonut vahingoittunutta kylkeä. Mutta muuta ilon aihetta Kaislakukalla ei ollutkaan. Kaikki tuntui olevan pois tolaltaan. Kaislakukalla oli omasta mielestään täysin pätevä syy vältellä emoaan. Illankuiske oli käyttäytynyt aivan mahdottoman vihamielisesti ja ärtyneesti heti selvittyään ensi järkytyksestä. Vain Perhonsiipi oli estänyt Illankuisketta lähtemästä yksin sotapolulle Tuuliklaanin kimppuun. Perhonsiiven nopeasta parantumisesta ja parin päivän rauhoittumisajasta huolimatta Illankuiskeen lähellä ei ollut silti mukava olla, jos olisi mieluiten halunnut olla ajattelematta koko kostoa ja Tuuliklaania niin kuin Kaislakukka. Mutta Mustakynsi oli oikeassa – jos kerran Mustakynsi jo luuli että Kaislakukalla ja Illankuiskeella oli jokin riita, niin kohta myös Illankuiske alkaisi ajatella niin.

Kaislakukka tutkaili pientä ahventa, jonka oli valinnut suutuksissaan umpimähkään, ja pudisti surkutellen päätään. Siitä ei riittäisi jaettavaa edes kahdelle nuorelle oppilaalle. Kaislakukka siirsi ahvenen huolellisesti kaislikkoon ja suuntasi parantajan pesälle tyhjin suin – tästä keskustelusta olisi selvittävä ilman helppoa aloitusta tai tekosyytä.

Kaislakukka näki kuinka Perhonsiipi ja Illankuiske poistuivat jo parantajan pesästä rinta rinnan. Kaislakukka oli juuri maukaisemassa aran tervehdyksen, kun hän näki Perhonsiiven kiertävän yhtäkkiä Illankuiskeen eteen todella tuima ilme kauniissa meripihkan värisissä silmissään ja niskakarvat pörrössä. Kaislakukka ei ollut nähnyt Perhonsiipeä ikinä sellaisena Illankuiskeen seurassa ja vaikka Kaislakukka uskoi katuvansa tekoaan myöhemmin, jokin sai harmaan naaraan sukeltamaan rantatörmän taakse piiloon ja jäämään salakuuntelemaan.

”Olen yrittänyt olla ymmärtäväinen. Tämä oli ensimmäinen isompi Jokiklaanin kahakka
vähään aikaan. Mutta nyt saisit jo tosissasi alkaa rauhoittua. Kukaan ei loukkaantunut pahasti ja rajalla on ollut rauhallista. Kuulit kuinka Sääskisydänkin sanoi ettei minun olisi tarvinnut tulla näyttämään lapani haavaa enää tänään ja saan osallistua aivan normaalisti kaikkiin soturin velvollisuuksiin”, Perhonsiipi luetteli. Illankuiske äyskähti jotain väliin, mutta Perhonsiipi jatkoi niin kiivaasti päälle maukumista, ettei Kaislakukka saanut selvää Illankuiskeen sanoista.

”Käyttäydyt kuin tuuliklaanilaiset voisivat lentää yöllä leiriin murhaamaan kaikki peteihinsä jos emme hyökkää ensin. Niin ei tapahdu. Eniten vahinkoa aikaan saisit nyt nimenomaan jos lähdet haastamaan pienellä levottomien porukalla riitaa tuuliklaanilaisten kanssa. Olet jo pahempi kuin Laventelikurkku”, Perhonsiipi syytti ja kullanvärisen naaraan häntä viuhtoi ärtymyksen merkiksi puolelta toiselle ja naaraan silmissä oli vieläkin ankara ilme. Illankuiske näytti ensin antavan periksi kirjavan naaraan pään vajotessa hetkeksi lapojen väliin, mutta sitten Illankuiske suoristautui taas.

”Etkö oikeasti välitä tuon vertaa todellisesta uhasta? Jokiklaani on niin pitkään vaarassa kun suoalue on meillä mutta Tuuliklaani tuntee olevansa voimakkaampi ja oikeutettu ottamaan se takaisin. Seuraavalla yllätyshyökkäyskerralla joku voi loukkaantua pahasti tai jopa kuolla, ainoa turvallinen ratkaisu on hyökätä ensin!” Illankuiske maukui turhautuneen ja loukkaantuneen kuuloisena. Kaislakukka ei olisi halunnut joutua kuulemaan juuri tuota äänensävyä ja aihetta taas emoltaan, mutta hiipi kuitenkin lähemmäs pariskuntaa niin paljon kuin piilopaikassaan pystyi. Kaislakukasta tuntui kuin hän olisi tippunut yhtäkkiä kärryiltä, joten oli pakko yrittää kuunnella tarkemmin vaikka nyt heinät ylsivät kutittelemaan kuonoa ja täytyi pidätellä aivastusta.

”Sinun kiihkoilusi ei johdu nyt yleisestä klaanin turvallisuudesta, Illankuiske”, Perhonsiipi totesi lempeämmin. ”Me olemme molemmat sotureita. Et saa pidettyä minua ikuisesti turvassa ja pois taisteluista, etenkään niistä jotka pystymme suunnittelemaan etukäteen. En suostuisi jäämään taakse jos klaanini lähtee sotaan, etkä varmasti sinäkään. Meidän molempien pitäisi tietää se”, Perhonsiipi selitti ja laski häntänsä rauhoittavasti Illankuiskeen lavalle. Se ehti olla siinä vain hetken kun Illankuiske kiemurteli kauemmas hurjistuneena.

”Mutta minun pitäisi olla silloin ja joka taistelussa sinun rinnallasi! Yhdessä me varmasti, varmasti…” Illankuiske ravisti päätään nopeasti. ”En halua menettää sinua”, Illankuiske maukaisi sitten melkein pelästyneen kuuloisena ääni murtuen, vihreät silmät suurina ja surullisina. Perhonsiipi asteli lähemmäs ja Illankuiske ei perääntynyt tällä kertaa. Kullanvärinen ja kirjava häntä kietoutuivat tunnustellen yhteen, kuin ensimmäistä kertaa. Kaislakukka näki kuinka kumppanin läheisyys rauhoitti lopulta Illankuiskeen – naaras nojasi toiseen ja lihaksista katosi ylimääräinen jännitys ja kireys.

”En minäkään halua menettää sinua”, Perhonsiipi maukaisi tunteen täyttämällä lämpimällä äänellä niin kevyesti, että Kaislakukka tuskin kuuli. Ehkä hänen ei olisi kuulunutkaan kuulla tai nähdä – mitään tästä. Nyt oli liian myöhäistä rientää huomaamatta karkuun.

”Jos Tähtiklaani suo, saamme elää elämämme loppuun yhdessä, kuinka pitkään se kestääkään. Mutta jos toisin käy, sillä on tarkoituksensa, ja me näemme joka tapauksessa taas Tähtiklaanissa. Lupaa vain, että jos niin käy, et tee minusta painoa joka sitoo sinua loppuelämäsi. Minun on helpompi odottaa kun näen sinun elävän, elävän tosissasi”, Perhonsiipi maukui pehmeästi. Illankuiske nosti katseensa ja katsoi Perhonsiipeä pitkään, ennen kuin nyökkäsi pienesti.

”Sinun pitää luvata sama. Vaikka minä ainakin teen kaikkeni, sinuakaan kuuntelematta, jotta saisin taistella rinnallasi loppuun asti, niin kuin silloin niitä kettuja vastaan”, Illankuiske vastasi. Kaislakukka ei tiennyt mistä Illankuiske puhui, mutta hän näki ymmärtämättömyydestä turhautuneena kuinka molempien naaraiden silmissä kävi huvittunut pilkahdus.

”Muuta en odottaisikaan ja voin taata, että myös minä kuljen sinne minne sinäkin”, Perhonsiipi lupasi. Kissat istuivat vielä niin pitkään toisiinsa kietoutuneena toistensa läsnäolosta nauttien, että Kaislakukka alkoi vähän epätoivoisena etsiä reittiä jonka kautta perääntyä huomaamatta. Pitkä paikallaan kyyristyneenä kökötys alkoi tuntui jaloissa puutuneena pistelynä. Sitten onneksi Illankuiske ja Perhonsiipi jatkoivat matkaansa ja Kaislakukka hypähti kaislikosta törmän takaa heti ensimmäisen tilaisuuden tultua verryttelemään jäseniään. Keskustelu Illankuiskeen kanssa saisi odottaa vielä jonkin aikaa. Kaislakukan täytyi sulatella kuulemaansa ja muotoilla asenteensa Illankuisketta kohtaan uudestaan.

Kaislakukka alkoi sitten kulkea myös takaisin kohti leiriä kaislikon viertä ja haisteli ilmaa mennessään – hän ei muistanut minne täsmälleen oli ahvenen laskenut, mutta sen haistaisi kyllä. Kaislakukka pysähtyi kuitenkin kuin seinään jo parin ensimmäisen syvän hengenvedon jälkeen, jännittyneenä ja ilmeettömänä. Tuoksu oli tuttu, mutta mistä? Ja miksi Kaislakukasta tuntui, että sen takia pitäisi olla varuillaan, vaikka tuoksu oli miellyttävän makea ja raikas yhtä aikaa ja… niin niin tuttu?

”Ei voi olla…!” Kaislakukka älähti ääneen ja kääntyi ympäri niin että viuhahti. Heinikko siinä kohdassa, jossa Kaislakukka oli hetki sitten kököttänyt piilossa törmän takana, näytti väreilevän kuin tuulessa. Mutta Kaislakukka ei tuntenut tuulenpuuskaa ja tarkemmin katsottuna heinät eivät väreilleet, vaan jokin niiden edessä. Jokin jolla alkoi olla koko ajan enemmän kissan hahmoa, ja sitten ääriviivat täytti hopeanharmaa turkki. Kaislakukan sydän muuttui kylmäksi ja painavaksi ja tipahti jonnekin vatsan pohjalle, kun hän tunnisti Hopeakaiun.

”Mitä sinä teet täällä? Miten sinä edes olet täällä?” Kaislakukka sähähti vihamielisemmin kuin ehkä kuitenkaan aikoi. Kaislakukka oli vain niin kertakaikkisen säikähtänyt tästä käänteestä. Hopeakaiku näytti katselevan ensin ympärilleen kuin ei olisi kuullut tai huomannut Kaislakukkaa lainkaan. Kaislakukka erotti vihreät silmät ja jopa niissä olevan innostuneen ilmeen, vaikka muuten hän näki edelleen Hopeakaiun läpi heinikon.

Kaislakukka pidätti hengitystään jännittyneenä ja joutui taistelemaan jotta ei olisi kavahtanut askelta taemmas, kun Hopeakaiku lopulta näytti huomaavaan hänet ja naulitsi katseensa siskoonsa. Vihreät silmät kiiluivat ja Hopeakaiun kasvoille levisi riemastunut, terävähampainen virnistys.

”Vaahteravarjo ja Hiekkapilvi olivat oikeassa, tämä on mahtavaa”, Hopeakaiku kuitenkin jatkoi ääneen ja naaraan katse harhaili uudestaan ympäriinsä kuin Kaislakukkaa ei olisi ollutkaan. Kaislakukka painoi lyhyesti kyntensä maahaan saadakseen jähmettyneet lihaksensa taas toimimaan ja otti sitten pienen askeleen lähemmäs.

”Hopeakaiku?” Kaislakukka maukaisi yrittäen tavoitella varmuutta ääneensä, mutta ilmoille tuntui pääsevän vain ohut vinkaisu.

Kaislakukka jähmettyi uudestaan kun Hopeakaiku naulitsi katseensa häneen nyt kunnolla ja nosti leukaansa haastavasti. Hopeakaiku näytti aineellistuvan sykäyksittäin enemmän ja Kaislakukka näki jo kuinka auringon valo sai Hopeakaiun turkin kiiltämään. Kaislakukan täytyi vain kiinnittää katseensa tarkasti heinikkoon joka yhä näkyi Hopeakaiun läpi – Hopeakaiku ei ollut oikeasti täällä eikä voisi vahingoittaa häntä. Se ei mitenkään voisi olla mahdollista, ei mitenkään totta. Kaisakukka ei ollut ikinä pelännyt mitään niin kovasti saati nyt omaa, vieraaksi käynyttä siskoaan. Kaislakukka ei tuntenut Hopeakaikua alun alkaenkaan tarpeeksi.

”Kysyn uudestaan – mitä teet täällä?” Kaislakukka kysyi ilmeettömänä.

”Kunhan vierailen rakkaan siskoni luona, joka niin kovasti on yrittänyt viime päivät unohtaa minut. Vaikka ilman minua et enää eläisi”, Hopeakaiku maukaisi sarkastisen ystävällisesti.

”Noh, ilman sinua en olisi lähtenyt seikkailemaan ja joutunut vaaraan alkuunkaan”, Kaislakukka tokaisi ärsyyntyneenä, saatuaan rohkeutta puolustautua siitä kuinka Hopeakaiku vaikutti jättäneen mainitsematta osan tapahtumien kulkua omaksi hyväkseen. ”Lisäksi et kuulut tähän maailmaan ja minun ei kuuluisi pystyä kommunikoimaan kanssasi mitenkään, joten minun olisikin parempi unohtaa sinut. Siksi kysynkin myös uudestaan miten pystyt olemaan täällä?” Kaislakukka jatkoi siihen polttavampaan kysymykseen, jonka ääneen lausuminen sai taas äänen värähtämään.

Hopeakaiku ojentautui täyteen pituuteensa hymähtäen omahyväisenä ja otti pari askelta sivulle Kaislakukan seuratessa pahaa aavistaen siskoaan tiiviisti katseellaan. Hopeakaiku pyyhkäisi tassullaan maata ja Kaislakukka henkäisi säikähtäneenä kun pari kuivaa lehteä lennähti lentoon, hyvin samaan tapaan kuin Hopeakaiun ensimmäisiä kertoja leikkiessä Kaislakukan kanssa kun he molemmat olivat olleet vasta pentuja. Mutta toisin kuin silloin aikoja sitten, nyt Hopeakaiku näytti liikkuvan tuulen nopeudella lehtiä vastaan ja sivalsi ne kynsillään silpuksi niiden leijuessa kohdalle. Kaislakukan silmät levisivät suuriksi kauhusta.

”Minä ihmettelen ennemmin miksei täällä ole meitä enemmänkin”, Hopeakaiku ilmoitti virnistäen. Ääni kaikui kylmästi. ”Tämä on luonnollinen seuraava vaihe. Korkeampi taso. Joka meiltä yritetään evätä. Tähtiklaanilaiset ovat vain pelkureita ja vanhoihin kaavoihin kangistuneita, samoin kuin suurin osa karvakasoista joiden kanssa elät.” Kaislakukka pudisti kankeasti päätään, mutta Hopeakaiku ei huomannut tai ollut huomaavinaan kun asteli pienemmäksi kyyristyvän Kaislakukan luokse.

”Etkö ymmärrä, jos kaikki eivät pelkäisi niin käsittämättömästi saisimme elää nyt jo yhdessä, ilman odottamista. Kaikki maailmat ovat oikeasti sekä eläviä että kuolleita varten. Sinulle ja kaikille on valehdeltu sukupolvien ajan”, Hopeakaiku selitti kiihkeästi. Kaislakukka pudisti päätään entistä kiivaammin.

”Sano jotain äläkä vain tärise siinä! Mikä sinua vaivaa, sisko?!” Hopeakaiku ärähti kärsimättömästi ja pörhisti karvansa nojatessaan yhä lähemmäs Kaislakukan ylle.

”Tämä on tavattoman mahtavaa!”

”Eikä ole!” Kaislakukka kivahti ponkaistessaan jaloilleen, kynnet esillä ja turkki pörrössä. Hopeakaiku perääntyi vain sen verran, ettei Kaislakukka noustessaan osunut häneen. Hopeakaiku hiljeni, mutta naaraan ilme oli yhä haastava.

”Tämä on tavattoman väärin! Pitikö sinun mennä sinne sumuun ja Pimeyden metsään, vaikka minä kielsin ja vaikka sinä lupasit? Pitikö? Siellä on pahoja kissoja ja siellä tehdään lisää pahoja kissoja, ja pahat kissat eivät saa ikinä rauhaa!” Kaislakukka ulvoi.

Hopeakaiku nojautui aavistuksen taemmas ja räpäytti silmiään hämmentyneen näköisenä.

”Mistä sinä… Mistä sinä tiesit?” Hämmästys muuttui pian suuttumukseksi ja vihreät silmät kapenivat ja synkkenivät.

”En halunnut uskoa, mutta he olivat oikeassa, ei teitä voi käännyttää. Halusin vain uskoa, että sinä ainakin uskoisit ja tukisit minua…” Hopeakaiku murahti syyttäen.

Juuri kun Kaislakukka oli valmistautumassa siihen, että hänen pelkonsa kävisivät toteen ja Hopeakaiku todella pystyisi hyökkäämään hänen kimppuunsa lehtien silpomisen lisäksi, kuului parantajan pesältä lähestyviä juoksuaskeleita. Kaislakukka käänsi katseensa Hopeakaiun kanssa yhtä aikaa, kun Huurretassu ilmestyi jokitörmän takaa.

”Kaislakukka, sinäkö täällä meuhkaat? Onko kaikki hyvin?” parantajaoppilas maukui huolestuneena askelten hidastuessa kävelyksi. Kaislakukka ei osannut muuta kuin aukoa suutaan hämillään, paikka jossa Hopeakaiku oli seissyt oli tyhjä. Pehmeässä hiekassa ei näkynyt toisia tassujen jälkiä.

”Minä, joo, anteeksi, minun pitkin tästä…” Kaislakukka takelteli ja lähti astelemaan rivakasti kohti leiriä. Ahven unohtui. Illankuiske unohtui. Tuuliklaani unohtui. Metsästysretki unohtui, etenkin se yksinäinen metsästysretki. Kaislakukka ei enää ikinä uskaltaisi liikkua yksin.

//yhtä aikaa yritän pitää yllä yleisjuonta ja oman kissan juonta... huh
Vastaus:Annan nyt itselle tästä 42 kp ennen kuin ei tule mitään...

- VaraYP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Sulkapentu, Jokiklaani
16.08.2015 19:41
Luku 02.

Oli kulunut tasan neljänneskuu siitä, kun Sulkapentu ja Lehväpentu olivat jääneet kiinni luvattomilta teiltä pentutarhan ulkopuolella. Sen reissun jälkeen Valkokukka oli miettinyt tarkkaan itsekseen, ja luvannut sitten pennuille, että nämä saisivat vaellella vapaasti leirissä, kunhan ilmoittaisivat siitä ensin hänelle, pysyisivät visusti leirin sisäpuolella, eivätkä häiritsisi klaanitovereita. Pennut olivat jopa päässeet tutustumaan klaaninvanhimpiin, jotka olivat Sulkapennusta muuten ihan mukavia, kunhan he vain kertoisivat jännenpiä tarinoita, niin kuin vaikka sodista. Kerran Usvajalka, klaanin entinen varapäällikkö oli jopa kertonut yksittäisiä juttuja kaikkien klaanien pitkästä ja raskaasta taivalluksesta nykyisille reviireille.
Valkokukka oli kuitenkin käynyt klaaninvanhimpien pesällä pyytämässä, etteivät nämä kertoisi pennuille mistään metsästystä raaemmasta.
Jälkeenpäin he olivat kyselleet Valkokukaltaan enemmän isästään, josta he tiesivät ainoastaan nimen, ja sen että tämä oli hyvin uskollinen soturi. Valkokukka oli kuitenkin suipistanut suutaan mietteliäästi.
” Tapaatte hänet kyllä pian ”, emo oli luvannut malttamattomille Sulkapennulle ja Lehväpennulle. Pennuille ”pian” ei kuitenkaan ollut tarpeeksi, ja heillä oli tätä nykyä tassut täynnä työtä, kun he yrittivät miettiä, kuka Jokiklaanin sotureista oli Seittiturkki.
” Ehkä hän on isämme ”, Lehväpentu ehdotti heilauttaen häntäänsä tummanruskean, oranssisilmäisen soturin suuntaan. Sulkapentu kuitenkin pudisti päätään.
” Ei, minä tiedän että hänen nimensä on Tuliturkki. Vaaleatassu kertoi. ” Lehväpennun otsa rypistyi hassuille pikku kupruille, ja hänen naamansa venähti hieman.
” Harmi, hän näyttää hauskalta ”, sisko huokaisi. Sulkapentu kohautti lapojaan ja yritti etsiä silmiinsä seuraavan epäillyn. Hänen huomionsa kiinnittyi sotureiden pesän oviaukon heilahdukseen, kun suuri savunmusta kolli työnsi päänsä ulos pesästä. Se oli kuitenkin vain Mustakynsi.
” Me ei ikinä saada tietää kuka hän on ”, Lehväpentu naukui surkeana ja nyhti maasta ruohoa pikkuisilla tassuillaan. Sulkapentu huokaisi väsyneenä ja kyyristyi maahan, kuin yrittäen suojautua tukahduttavilta auringon säteiltä. Sen kolean päivän jälkeen, kun he olivat jututtaneet Keltamopilveä, sää oli lämmennyt huomattasti, niin että Sulkapennun täytyi pysyä pentutarhan sisällä, jottei läkähtyisi. Toisin kuin häneen, aurinkoinen sää oli vaikuttanut positiivisesti Lehväpentuun. Vaaleanruskea naaras rakasti lämpöä, ja hän oli viettänyt jo useamman kuuman iltapäivän loikoillen kostealla nurmella pentutarhan edessä, ottaen aurinkoa ja tarkkaillen samalla huomaamattomasti ja vaivihkaa sotureita, miettien ankarasti kuka heistä oli Seittiturkki. Toisinaan Sulkapentu auttoi häntä päivisin, mutta useimmiten iltaisin, jolloin ilma viileni.
Nyt kun päivät olivat muuttuneet lämpimämmiksi, Valkokukka käytti pentuja aina kerran päivässä leirin halki kulkevalla purolla juomassa. Emo oli jopa luvannut, että kunhan he kasvaisivat vielä vähän isommiksi, hän veisi heidät leirin ulkopuolelle, järvelle juomaan ja viilentymään. Tästä Sulkapentu oli innostunut kovasti, ja kysyi joka päivä Valkokukalta, joko he olivat kasvaneet tarpeeksi suuriksi. Emo oli kuitenkin vastannut joka päivä kärsivällisesti, ettei vielä ollut oikea päivä. Heidän täytyi vielä odottaa.
Lehväpentu oli huomannut sisarensa yrittävän tekeytyä pieneksi, ja katsoi tätä huolestuneena.
” Oletko nyt ihan varma, ettet tahdo mennä sisälle? ” vaaleanruskea naaras kysyi ja nuolaisi sisarensa päälakea. Sulkapentu pudisti ankarasti päätään.
” Nyt on kyllä aika kuuma ”, Lehväpentu mutisi itsekseen, sitten hänen silmänsä kirkastuivat, ” Hei, nyt minä keksin! Me voidaan kysyä Valkokukalta jos hän voisi viedä meidän purolle. ”
Sulkapentu nyökkäsi ja naukaisi: ” Hyvä on. ”
Yhdessä pennut nousivat ja kipittivät peremmälle pentutarhaan. Valkokukka kävi parhaillaan kiivasta keskustelua Huomenkukan kanssa. Tämä kuitenkin vaikeni heti, kun huomasi pentunsa, ja hymyili.
” Voidaanko me mennä purolle, jooko? ” Sulkapentu pyysi. Lehväpentu nyökytteli.
” On niin kuuma, että me läkähdytään ”, hän lisäsi. Valkokukka naurahti huvittuneena ja vilkaisi Huomenkukkaa pahoittelevasti. Harmaan naaraan viikset värisivät huvittuneena, ja hän loi Valkokukalle hyväksyvän katseen.
” Voidaanko mekin mennä? ” Yöpennun siniset silmät laajenivat innostuksesta. Huomenkukka pudisti kuitenkin päätään pahoittelevana.
” Menemme vasta kun Hiiripentu on herännyt. Maltat kyllä sen verran ”, kuningatar naukaisi. Yöpennun suu mutristui harmista.
” No niin, eiköhän mennä ”, Valkokukka hoputti lempeästi, ja tuuppasi Sulkapentua kuonollaan. Naaras pinkaisi eteenpäin, syöksyi ulos pentutarhasta Lehväpentu aivan kintereillään.
” Älkää menkö liian lähelle puroa ilman minua! ” Valkokukan naukaisu kuului takaa päin. Sulkapentu heilautti häntäänsä kuitatakseen käskyn.
” Minä olen ensin perillä! ” Lehväpentu ilmoitti innostuneella äänellä.
” Ja varmasti et ole! ” Sulkapentu väitti vastaan ja kiristi tahtia.
Kunhan hänestä tulisi soturi, hän olisi varmasti kaikkein nopein, jopa nopeampi kuin Lehväpentu.

” Minä olin ensin ”, Lehväpentu väitti, ja oli kyllä ihan oikeassa. Sulkapentu luimisti harmistuneena korviaan. Lehväpentu oli ehtinyt hiirenmitan edelle, ja koskettanut ensin valkealla tassullaan puron vierellä kasvavan suuren männyn runkoa, kuten oli sovittu. Vaikka Sulkapentu tiesi ärtymyksen olevan ihan turhaa, hän ei mahtanut sille mitään. Hän oli kuitenkin voittanut eilen, niin että kai nyt oli Lehväpennun vuoro.
” Minä kyllä voitan huomenna ”, hopeinen naaras naukaisi. Lehväpentu tuhahti, kuin ei voisi uskoa sitä.
” No niin ”, Valkokukka henkäisi päästessään pentujen luo. Nuori kuningatar oli tassutellut heidän perässään, ja jäänyt välillä hetkeksi juttelemaan Kaislakukan kanssa. Kuningattarella ei ollut tuntunut olevan mitään kiirettä päästä leirin laidalle, puron luokse.
” Millainen se järvi on? ” Sulkapentu kysyi emoltaan latkittuaan ensin ahnaasti vettä vaaleanpunaisella kielellään. Valkokukan silmät kirkastuivat.
” Voi, järvi on paljon laajempi kuin tämä pikkuinen puro, suurempi kuin Jokiklaanin leiri, ja ehkä jopa reviiriä isompi ”, hän selitti. Lehväpennun silmät laajenivat.
” Mutta Jokiklaanin reviirihän on valtava! ” hän naukui ällistyneenä. Sulkapentu nyökytti.
” Onko joku joskus uinut sen järven poikki? ” hopeinen naaras kysyi. Valkokukka näytti mietteliäältä.
” Enpä usko että kukaan on koskaan yrittänyt. ”
” Onko siellä kalaa? ” Lehväpentu kysyi. Sulkapentu ei voinut olla nyrpistämättä nenäänsä inhosta muistaessaan kalan hajun.
” Järvi on täynnä kalaa ”, Valkokukka kertoi. Hänen suunsa vääntyi hymyyn.
” Sinä taidat pitää siitä järvestä ”, Sulkapentu arveli tarkkaillessaan emoaan. Hän oli jo päässyt yli hämmästyksestään järven suuruudesta. Valkokukka nyökkäsi.
” Siellä on öisin tavattoman kaunista ”, hän kertoi.
” Varmasti on ”, Lehväpentu sanoi liottaen etutassuaan purossa, ” mikset sinä voisi viedä meitä sinne jo nyt heti? ”
Valkokukka pudisti päätään lempeästi ja nuolaisi tassuaan, joka oli paljon Sulkapennun tassua suurempi.
” Te olette vielä liian pieniä, ja matka on raskas. Vien teidät sinne kyllä pian. ” Lehväpentu nyökkäsi tyytymättömänä.
” Voi kun me olisimme yhtä isoja kuin sinä ”, Sulkapentu huokaisi ja sivalsi tassullaan ilmaa, kuvitellen eteensä vihollissoturin. Valkokukka laskeutui puron viereen makuulle, ja katsoi pentujaan palavasti.
” Te olette kyllä isoja ihan tarpeeksi pian, uskokaa pois ”, kuningatar lupasi ja käänsi katseensa puroon, joka heijasti hänen kuvajaisensa. Sulkapentu ja Lehväpentu kipittivät hänen vierelleen.
Nyt kun Sulkapentu näki vieretysten Valkokukan ja Lehväpennun kuvajaiset, hän ei voinut olla huomaamatta ilmiselvää yhdennäköisyyttä. Lehväpentu oli kuin pienoismalli kauniista emostaan; sama turkinväri, samat violettiin vivahtavat siniset silmät. Sulkapentu puolestaan näytti ihan erilaiselta; kömpelöltä tuuheine, vaaleanharmaine turkkeineen ja tummansinisine silmineen. Kasvonpiirteissä oli tosin vähän saman kaltaista terävyyttä.
Valkokukan oli täytynyt huomata pentunsa arvosteleva ja hämmentynyt katse, sillä hän naukaisi hiljaa, hyvin lempeällä äänellä: ” Sinä muistutat hyvin paljon isääsi. ” Sulkapentu jähmettyi paikalleen ja siirsi hitaasti tummansinisen katseensa emonsa silmiin heijastavan pinnan kautta.
” Muistutanko? ” hänen äänensä värähti epäluulosta. Valkokukka nyökkäsi hymyillen.
” Olette molemmat hyvin kauniita, ja teissä kummassakin on sekä isänne että minun piirteitä ”, kuningatar naukui. Molemmat pennut nyökkäsivät.
” Onko meidän isämme klaanin paras taistelija kun hän on niin hyvä soturi? ” Lehväpentu kysyi varovasti. Valkokukka oli hetken hiljaa miettien vastausta.
” Teidän isänne ei ehkä ole klaanin paras taistelija tai metsästäjä, ei. Ei häntä siksi arvosteta. Teidän isänne on hyvin oikeudenmukainen ja hieno soturi. Hän ei koskaan vahingoita ketään ilman kunnollista syytä. Ja minä tiedän, että teistä tulee aivan yhtä hyviä, jos ei jopa parempia sotureita, ja palvelette uskollisesti Jokiklaania. ”
Sulkapentu nyökkäsi vakavana: ” Niin, meistä tulee klaanin parhaat soturit. ” Hänen sininen katseensa kohtasi Lehväpennun siniliilat silmät, ja näki niiden palon.
” Niin, me lupaamme sen sinulle ”, vaaleanruskea pentu naukaisi. Valkokukan katse oli lempeä.
” Voi kultaseni, minä tiedän että teistä tulee kaikkien aikojen parhaat soturit. ”
Lehväpentu vilkaisi innokkaana Sulkapentua, jonka turkki oli pörhistynyt ilahduksesta.
” Mutta nyt, jos sallitte, me voisimme palata pentutarhaan. Ehkä ehditte vielä nähdä iltapartion lähtevän. ”
Sulkapentu pomppasi käpälilleen ja näki Lehväpennun katseesta tämän ajattelevan samaa kuin hän.
” Tällä kertaa minä voitan! ” hän naukui ja pinkaisi juoksuun leirin halki.
” Niin varmaan ”, Lehväpentu kiljahti ja lähti perään.
Ja sillä kertaa Sulkapentu myös voitti, vaikkakin Lehväpentu oli sitä mieltä että tulos oli tasapeli.

// Juuh, tuli vähän kökkö. Olen pahoillani.
Vastaus:Kiva pitkä tarina pentujen näkökulmasta, ei paljon pentuja vielä klaanikahakat näytä koskevan :D Niin tiiviisti kirjoitit siskojen touhuja, ett lopuksi piti mennä tarkistamaan niin kummallekos ne pisteet tulisi antaa...

Lisään Sulkapennulle 36 kp
-VaraYP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Teeritassu, Jokiklaani
03.08.2015 22:02
Aurinko hivuttautui taivaalle, ja yön aikana noussut usva alkoi hajaantumaan. Mutta rauhasta ei ollut tietoakaan, vaan kauhea hölinä, supatus ja jupina oli vallannut koko leirin. Teeritassu pyöriskeli sammalvuoteellaan levottoman oloisena, tosin salavihkaa innoissaan.
"Illankuiske, pääsenkö seuraavaan rajapartioon suoalueelle?", Teeritassu kysyi mestariltaan silmät suurina, ja häntä huitoen ympäriinsä innoissaan.
"Ei vielä Teeritassu, koulutustasi ei ole melkein edes aloitettu, ja jos Tuuliklaani alkaa käyttäytyä enää yhtään uhkaavammin, meidän pitää saada taitavia sotureita klaanin rinnalle, ja sinusta pitää äkkiä sen takia kehitellä kunnollinen soturi, mutta kyllä sinä partioihinkin pääset, mutta sille alueelle menee kokeneempia klaanilaisia", Illankuiske mumisi samalla, kun repäisi palasen pikkuruisesta hiirestä.
"Mut-", Teeritassu naukaisi, mutta hiljeni nähtyään Illankuiskeen uhkaavan katseen.
"T-taidan mennä Mehiläistassun k-kanssa katsomaan, miten p-pennut pärjäävät", Teeritassu änkytti, ja poistui sotureiden pesän suulta, ja meni sinne, missä hän näki kullankeltaisen kollin, ja ravasi tämän luokse.
"Ai hei Teeritassu", kolli sanoi, kun naaras oli käpertynyt makuulle tämän vierelle.
"Illankuiske on ihan tyhmä. Hän ei päästä minua partioimaan suoalueen luokse", Teeritassu murahti. Mehiläistassu katsoi pientä naarasta hetken ilmeettömänä, jonka jälkeen hän yllättäen tuhahti peitellen naurua.
"Mitä?", Teeritassu kivahti.
"Ei Mustakynsikään minua päästä sinne päin, ja en todellakaan usko, että yksikään muu oppilas pääsisi sinne, ellei olisi pian pääsemässä jo soturiksi", Mehiläistassu selitti rauhallisesti ja tasaisesti, ja nuolaisi tassuaan pari kertaa, jonka jälkeen hieraisi hieman korviaan tassulla.
"Mennään tutkimaan alueita itse!", Teeritassu huudahti, mutta kumminkin hilliten äänenkorkeuttaan- eihän haluisi esitellä koko juontaan kokonaiselle klaanille, suunnitelmat menisivät silloin ihan vinoon.
"Mutta Teeritassu, olet vasta oppilas, ja koulutuksesi on aivan alussa vielä", Mehiläistassu mumisi hiljaa Teeritassun korvaan, yrittäen välttää sen lauseen kantautumista toisten korviin.
"Juuri siksi! Meistä tulisi varmasti heti soturit ja päällikön oikeat ja vasemmat tassut, jos antaisimme niille riivatun Tuuliklaanilaisille kuonoon!" Teeritassu selitti innoissaan. Mehiläistassun viikset värisivät hieman hermostukissaan, mutta pian kolli nyökkäsi- kaksikko nousi jaloilleen, ja hiljaa ja hallitusti he poistuivat leiristä. Kaksikko oli hilpeällä päällä, joten Mehiläistassu nappasi yhden peltomyyrän pusikosta, ja haustasi sen maahan.
"Toivon mukaan Illankuiske opettaa minua pian saalistamaan, niin ei sen jälkeen olisi Jokiklaanilla ruuasta pulaa!", Teeritassu sanoi hilpeästi rehennelleen. Juuri kun kaksikko saapui joelle, he kohtasivat epämiellyttävän yllätyksen- metsästyspartio oli juuri palaamassa joen kohdalla, ja pian Sammalturkki huomasi kaksikon.
"Mehiläistassu ja Teeritassu! Mitä te täällä teette?!", naaras karjaisi, ja kaksikko toivoi, että juuri nyt heillä olisi pari kalaa, jotka tunkea korviin tulpiksi.
"Meinasimme ihan mennä antamaan niille Tuuliklaanilaisille kuonoon", Mehiläistassu sanoi ja astui askeleen eteen päin. Pian joukon eteen tiensä raivasi Mustakynsi.
"Mehiläistassu! Teeritassun holtittomuuden minä vielä ymmärrän, mutta sinä! Olen opettanut sinua kuulialliseksi, tai ainakin yrittänyt. Olenko nyt siis epäonnistunut?!", kolli murisi oppilaalleen mulkoillen sivusilmästä Teeritassua.
"A-anteesi Mustakyn-", Mehiläistassu sanoi, mutta Teeritassu keskeytti:
"Mitä sinä tuolla tarkoitit?! Miten niin minun 'holtittomuuden' ymmärrät?! MINKÄ HOLTITTOMUUDEN?! Et sinäkään kovin kummoinen kirppukasa ole, joten turhaan sinä minua olet haukkumaan. Sinä vielä-", Teeritassu sähisi, juuri siihen pisteeseen, missä Mustakynnen hermot menevät:
"Kuinka sinä julkeat puhutella kokenutta soturia tuolla tavalla?! Voit olla varma, että menen ja sanon Illankuiskeelle, että sinua ei varmaan kannata edes kouluttaa, kun olet noin kiittämätön, ja ikuinen pentu! Mutta koska Tuuliklaani on uhkana juuri tällä hetkellä, on jokainen taistelutaitoinen kissa tarpeen, mutta jos tilanne ei olisi tämmöinen, mikä on, voisin ehdottaa Jäätähdelle, että erottaisi sinut klaanista, ihan vain kiittämättömyytesi takia!", Mustakynsi karjui vimmoissaan, ja muut partion jäsenet katsoivat toisiaan hännät pörhöisinä, ja varautuneina erottamaan kaksi kissaa toistensa kimpusta.
"Mutta nyt, molemmat leiriin, mars! Kaislakukka- varmista että he menevät suoraan leiriin, ja katsokin, että joku varmistaa heidän siellä pysymisenkin", Mustakynsi sanoi jämäkästi, ja osoitti hännällään leirin suuntaan. Teeritassu ja Mehiläistassu lähtivät Mustakynnen osoittamaan suuntaan, hännät maassa laahaten. Kaksikko ei voisi hävetä enempää enää ikinä...

//En nyt yhtään tiedä, mitä täällä on tapahtunut, joten toivon mukaan tämmöinen pikkupätkä kelpaa nyt aluksi lomalta palailun merkiksi :'D Pyrin pian kirjoittelemaan Pikkupennulla :) //
Vastaus:Hauska tarina, vaikkakin Teeritassu ja Mehiläistassu joutuivat ongelmiin... Kiva pikkupätkä ja sopii hyvin ropen tapahtumiin ei huolta :)

Jonkin verran oli kirjoitusvirheitä, esimerkiksi yksittäisissä sanoissa jotka saisi huolellisuudella karsittua. Ajatusviivaa oli oikeissa paikoissa mutta vähän väärin - sen kanssa tulee ennen ja jälkeen välilyönti. Lisäksi jos lainausmerkkien "Sisällä oleva lausahdus päättyy huuto- tai kysymysmerkkiin!" niin ei tule pilkkua lainausmerkin jälkeen lauseen jatkuessa.

Pieniä virheitä, eivät haitanneet pahemmin lukemista, hyvää tekstiä!

Saat 27 kp

- VaraYP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Jäätähti, jokiklaani
31.07.2015 13:58
No niin oma mokani, toisessa ropessa on kissa taivasklaanissa niin tuli tuohon kirjoitettua väärin. Eli kyseessä on siis Jäätähden tarina Jokiklaanissa xD anteeksi sähläys

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Jäätähti,Taivasklaani
30.07.2015 11:18
"Tuuliklaani hyökkäsi rajapartion kimppuun" Laventelikurkun äänestä kuului raivo ja turhautuneisuus, kun tämä marssi pesääni. Käänsin siniset silmäni ruskeanhopeiseen kolliin päin.
"Loukkaantuiko kukaan" Yritin peittää liikaa huolestumistani. Varapäällikkö pudisti päätään.
"Jouduimme perääntymään" Tämä mutisi lähes kuulumattomalla äänellä. Perääntyminen oli aikamoinen osuma Laventelikurkun itsetunnolle. Häntäni heilui tasaiseen tahtiin puolelta toiselle hermostuneena. #Tarvitsemme ruokaa# Muistutin itseäni. #Ja Jokiklaani tarvitsee suoalueen, vaikka sitten taistelun avulla valtaamme sen# Nyt alkoi jo näyttää, että taistelu olisi lähes mahdotonta peruuttaa. Ruostetähti oli ilmoittanut vahvasti, ettei haluaisi nähdä klaanini jäsenistä, edes viiksi karvan vertaa suo alueella. Istuuduin pehmeän sammalpetini päälle.
"Meidän täytyy suurentaa partioita, jotka käyvät suoalueella" Laventelikurkku nyökytteli hyväksyvästi. "Seuraava joka pakenee paikalta on tällä kertaa Tuuliklaani." Kynteni painautuivat sammaleisiin.
"Järjestän suuremmat partiot" Laventelikurkku lupasi ja oli jo lähdössä.
"Neljännesosa kuu niin on kokoontuminen" Kolli huomautti. Heilautin korvaan merkiksi, että olin kuullut.
"Mitä aiot sanoa siellä?" Laventelikurkku tivasi. Loin tähän terävän katseen merkiksi, että tämän olisi parempi olla nyt hiljaa.
"En tiedä vielä, mutta suoalueen otan puheeksi. Me tarvitsemme sen"
"Toivottavasti Varjo- tai Myrskyklaani ei vastusta asiaa" Laventelikurkku naukui ennen kuin katosi pesästäni järjestämään partiot. Huokaisin. #Toivottavasti ei.# Asetuin makuulleni ja laskin pääni maahan. Tiesin kyllä, että jompi kumpi tai jopa molemmat olisivat Tuuliklaanin kanssa samaa mieltä. Leirissä oli jo havaittavissa huolta tulevasta taistelusta. Saatoin vain toivoa, ettei moni menettäisi henkeään tämän takia. Suljin silmäni. Päällikkönä olo näinä aikoina oli vaikeaa, en tiennyt olinko johtamassa klaaniani tuhoon. Hitaasti aloin vaipua uneen.

Unessa istuin saarella. Puun oksalla, josta päälliköt puhuivat. Ohut usva oli laskeutunut maahan ja tuuli ujelsi puiden latvoissa. Kylmät väreet nousivat selkääni pitkin. Saari vaikutti aavemaisen autiolta. Mistään ei kuulunut edes saaliseläinten ääniä. Samassa kuului korvia viiltävä huuto joka kuulosti pennulle. Sitten tuli hiljaista. Veren haju leijaili nenääni ja tunsin niskakarvojeni nousevan. Maahan ilmestyi veriläikkä, joka laajeni. Aivan pian alla oleva maa oli värjääntynyt tummanpunertavaksi. Pelko hiipi mieleeni. Yrittikö tähtiklaani kertoa jotain, olinko menossa taisteluun jossa moni menettäisi henkensä. Samassa kuulin askelia. Kauhu kuvat kävivät mielessäni. Astuisiko metsän siimeksestä verinen pentu vai haavoittunut klaanivanhus. Puiden lomasta kuitenkin ilmestyi tummanharmaa tuttu hahmo. Tämä nosti katseensa minuun.
”Rastastähti” Naukaisin yllättyneenä. Entinen päällikkö asteli verisellä maalla minua kohden. Tähtiklaanin kissa kiipesi ketterästi vierelleni istumaan. Tämä katsoi alaspäin ja sitten minua. Tämän silmissä näkyi viisaus ja päättäväisyys.
”Välillä pitää ottaa riskejä. Aina ei voi onnistua, mutta tärkeintä on älä luovuta ilman taistelua. Luovuttaminen on häpeällistä, se saa klaanin näyttämään heikolta” Rastastähden silmiin syttyi palo, jonka muistin taisteluista. Naaras ei näyttänyt enää vanhalta, vaan voimakkaalta nuorelta soturilta.
”Onko taisteleminen sen arvoista, jos puoli klaani haavoittuu tai kuolee” Nyökkäsin maata kohti. Rastastähti tuijotti minua epäuskoisena.
”Tähtiklaani ei tiedä miten tämä tulee päättymään. Vain aika näyttää kumpi selviytyy voittajana. Sinun tulee olla nyt voimakas ja johtaa klaania päättäväisesti” Tummanharmaa naaras nousi seisomaan ja lähti laskeutumaan alaspäin.
”Älä epäile itseäsi” Tämä naukui ja lähti astelemaan metsää kohden. Tämän perässä maa muuttui takaisin vihreäksi. Rastastähti katosi puiden lomaan. Suljin silmäni ja painoin mieleeni kaikki tämän sanat. Tuntui kuin olisin saanut uutta voimaa. Avasin silmäni ja tajusin tuijottavani päällikön pesän seinämää. Kampesin istumaan ja astelin pesäni suuaukolle. Vilkaisin vielä takanani olevaa varjoisaa pesää.
”Kiitos Rastastähti”
Vastaus:Kiva tarina, helppo lukea ja virheetöntä niin kuin tavallista, klaanipäällikön paineita hyvin kuvailee... Kiva kun Rastastähti teki pienen paluun ^^ Jännä nähdä miten klaanikonflikti tästä etenee~

Saat 30 kp

- VaraYP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Huuhkajatassu, Jokiklaani
27.07.2015 21:02
Luku 1

Huuhkajatassu pyöriskeli uudella nukkumasijallaan oppilaiden pesässä. Hän oli valinnut hiljaisen ja sopivan varjoisan paikan pesän perältä ja saanut kuin saanutkin nukuttua ensimmäisen yönsä metsässä suhteellisen mukavasti. Mieleen tulvi väkisinkin eilisillan "nimittämistilaisuus", miksi nämä klaanilaiset sitä kutsuivat, ja jossa Huuhkajatassu oli saanut nykyisen nimensä. Sen mukaan mitä kolli oli ymmärtänyt, nimet olivat tärkeä osa klaanikissojen olemusta. Klaanilaisten pitää ansaita oman nimensä, ja se teki nuoren kollin entistä ylpeämmäksi siitä, että hän oli saanut niin hienon nimen kuin Huuhkajatassu. Hänen uusi mestarinsa Seittiturkki kouluttaisi hänestä metsän parhaimman soturin. Kuitenkin muutama asia jäi vaivaamaan Huuhkajatassua. Monet olivat kysyneet kysymistään miksi hän oli menettänyt häntänsä, eikä kolli voinut vastata muuta, kuin ettei hänellä ikinä ollut häntää, vain tuuhea tupsu. Klaanilaisten näytti olevan vaikea uskoa sellaista. Vanhimmat kissat olivat luoneet häneen epäluuloisia katseita. Klaaneissa ei selkeästi pidetty enemmän erakoista kuin kotikisuista. Huuhkajatassu oli sivukorvalla kuullut, kuinka erakoita kuvailtiin itsekkäiksi ja kaksijalkojen avulla eläviksi. Huuhkajatassu ei kuitenkaan ollut muuttanut tarinaansa. Hänen uusi mestarinsa, Seittiturkki, joka opettaisi hänet soturiksi, oli katsonut häntä huolella päästä varpaisiin tilaisuuden jälkeen. "Kyllä me sinusta kelpo soturin koulimme", suuri harmaa kolli oli naukunut. Sen jälkeen hänen uusi mestarinsa oli hoputtanut hänet nukkumaan ja sanonut, että he aloittaisivat auringon noustessa. Siitä lähtien Huuhkajatassu oli tuntenut jännityksen värisyttävän viiksiäään. Hänestä tulisi erinomainen soturi, joka olisi kunniaksi klaanilleen. Niin hän oli päättänyt jo astuessaan vaikuttavaan leiriin, jonka joka sopukoista tuntui tulevan kissoja katsomaan uutta tulokasta.
Huuhkajatassu tuijotti pesän suuaukolle, jonka ulkopuolella valkeni hyvää vauhtia. Aurinko nousisi horisontin yläpuolelle varsin pian. Nuori kolli nousi istumaan ja peseytyi huolellisesti ennenkuin varovasti sipsutti toisten oppilaiden ohi ulos.
Aamu oli lämmin. Joitain sotureita, joiden nimiä Huuhkajatassu ei tiennyt, valmistautui lähtemään jonnekin. Varmaankin metsästämään. Huuhkajatassu paloi innosta päästä oppimaan kaikkea sitä, mikä tekisi hänestä lopulta soturin. Nuori kolli istahti oppilaiden pesän suun eteen katselemaan leiriä silmät suurina. Se näytti päivänvalossa vielä isommalta kuin hän oli luullut. Seittiturkki oli tehnyt leiristä vain pienen selonteon eilisiltana. Oppilailla oli oma pesä, kuten myös sotureilla, vanhuksilla ja pentuja hoitavilla naarailla. Päälliköllä ja parantajakissalla oli ikiomat pesät. Huuhkajatassu oli jo silloin ollut pyörällä päästään kaikista tavoista ja paikoista ja säännöistä, jotka oli muistettava tarkkaan toimiakseen oikein.
Kolli huomasi äkisti mestarinsa Seittiturkin, joka pujahti sotureiden käyttämästä pesästä ja istui maahan peseytyäkseen. Huuhkajatassun hännäntupsu väpätti jännityksestä. Hän nousi varovasti tassuilleen ja sipsutti mestarinsa luo. Seittiturkki huomasi hänet lopetti rinnuksiensa pesemisen. "Luulin, että sinut pitäisi tulla raahaamaan ulos pesästäsi", iso kolli murahti hiukan leikkisästi. Huuhkajatassu höristi korviaan. "Sinä sanoit, että aloittaisimme heti kun aurinko nousee, joten ajattelin, että voisin olla vähän ajoissa...varmuuden vuoksi", kolli naukui käheällä äänellään. Seittiturkki hyrisi huvittuneesti puistellen päätään. "Se on pelkästään hyvä asia, älä sinä siitä huolehdi, jatka samaa rataa. Tämän päivän suunnitelma olisi kiertää rajat. Sinun täytyy oppia, missä rajat kulkevat, missä ovat hyvät saalistuspaikat ja missä pitää varoa kaksijalkoja", soturi naukui vakavalla äänensävyllä. Huuhkajatassu kuunteli korvat höröllä tiukasti keskittyneenä. Seittiturkki nousi jaloilleen. "Mutta ennen kuin lähdemme...mitä tiedät klaaneista?" Harmaa kolli kysyi. Huuhkajatassu nytkäytti korviaan hieman hermostuneena. "En mitään. En yhtään mitään", tuore oppilas vastasi silmät suurina. Seittiturkki räpäytti silmiään selvästi hieman turhautuneena. "No, ei se mitään. Selitän sinulle kaiken alusta." Hän viittoi pitkällä, tummanharmaalla hännällään pesiin. "Pesäjärjestyksestä kerroin sinulle eilen. Sotureiden pesässä kokeneimmat soturit nukkuvat keskellä missä on lämpimintä, ja nuoremmat saavat tyytyä reunapaikkoihin. Tuoresaaliskasa on tuolla noin, turvassa pensaiden alla. Sinä, kuten kaikki muutkin oppilaat, saatte syödä vasta luvan saatuanne. Teidän tehtävänne on myös viedä riistaa klaanivanhimmille. Saatat joku kerta saada oikein isosta saalista palkaksi pikku tarinan. Teidän velvollisuutenne on myös vaihtaa klaanivanhimpien makuualustat ja nyppiä punkit heidän turkeistaan”, Seittiturkki kertoi. Huuhkajatassun viikset väpättivät. Ei kuulostanut oikein mukavalta. Mutta nuoren kollin innostus ei ottanut laantuakseen. Niin kovasti hän odotti pääsevänsä tutkimaan uutta elinaluettaan. ”Tuliko tämä selväksi?” Seittiturkki varmisti. Huuhkajatassu nyökytti pontevasti päätään ja polki etutassuillaan maata. ”No, sitten mennään, pysyttele minun takanani. Astele kevyesti ja siirrä painoa pois tassuista, jottet aiheuta aivan hirveää mekkalaa”, Seittitukki maukui ja lähti reipasta tahtia kohti leirin sisäänkäyntiä. Huuhkajatassu oli innosta pinkeänä. Metsä oli aina kiehtonut häntä jollain aivan tuntemattomalla tasolla. Aiemmin se oli ollut tavoittamaton, mystinen paikka kaksijalkojen korkean kiviaidan toisella puolella. Nyt puut ja pensaat aukenivat loppumattomina hänen eteensä, ja hän saisi elää siellä. Kosteat saniaisenlehvät pyyhkivät kollin paksua tabbykuvioista turkkia ja maaperän multa ja sammal joustivat aavistuksen kevyiden askelten alla. Huuhkajatassu tunsi saapuneensa kotiin.

Vastaus:Hyvin kuvailtua, virheetöntä tekstiä! Erinomainen aloitustarina! 25 kp:ta!

-Tiikeri

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Myrskypentu/-tassu, Varjoklaani
27.07.2015 15:38
”Myrskypentu rauhoitu sinähän vispaat häntääsi kuin jokin tyhmä kaksijalkojen koira!” Pakkaspentu moitti veljeään ääneen sihahtaen ja tyrkkäsi vielä sanojen painikkeeksi tassullaan. Myrskypentu tyrkkäsi takaisin. Pakkaspentu horjahti niin että osui vieressään olevaan Jäkäläpentuun joka vingahti säikähtäneenä.
”Nyt rauhoitutte kaikki tai menette takaisin pentutarhaan odottamaan vielä oppilaaksi pääsemistä”, Susikynsi torui matalalla äänellä jälkikasvuaan. Kaikki pennut jähmettyivät kuuliaisina paikoilleen. Toisia vähän jännitti oppilaaksi pääsy ja kaikki uudet velvollisuudet – toiset eivät olisi malttaneet odottaa. Joka tapauksessa kaikki halusivat päästä oppilaiksi mahdollisimman pian.
” Hyvin kaikki menee Viimapentu opit kyllä kaiken ajallaan niin kuin muutkin ovat oppineet ennen sinua. Näytät oikein sievältä, Jäkäläpentu. Varmasti löydät kavereita”, Susikynsi puheli pennuilleen kiertäessään vielä sukimassa näiden turkkia entistä siloisemmaksi ja kiiltävämmäksi. Susikynsi tiesi täsmälleen miltä kenestäkin pennusta tuntui.
”Muista vain kuunnella tarkasti mestariasi Pakkaspentu. Ja sinä myös Myrskypentu, ehdit kyllä päästä tekemään aivan kaikkea ajallaan. Kuuntele ja tee niin kuin käsketään niin sinusta ja teistä kaikista tulee vielä loistavia sotureita. Tiedän sen”, Susikynsi päätti viimeisen kierroksensa ja astui vihdoin aukiolle kertyvien kissojen joukkoon pari askelta taaksepäin. Myrskypentu oli ensin kärsimättömänä odottanut, että emo jättäisi heidät rauhaan jolloin oppilasseremonia voisi alkaa. Mutta nyt Myrskypentu ei voinut olla luomatta kaipaavaa katsetta olkansa yli. Susikynsi istui ylpeänä hymy ja liikutus silmissään. Savusumu nyökkäsi hyväksyvästi pennuilleen katse yhtä lämpimänä ja kietoi häntänsä Susikynnen ympärille. Olikohan metsä ikinä nähnyt kahta niin ylpeää vanhempaa?
Myrskypentu käänsi katseensa nopeasti kohti päällikön pesän suuaukkoa. Tulevan oppilaan ei kuulunut astella seremoniaan pala kurkussa ja empivänä. Mutta pesän aukko pysyi aina vain tyhjänä – mikä kesti? Myrskypentu alkoi taas pian polkea kärsimättömänä maata jaloillaan.
”Myrskypentu, häntäsi taas…” Pakkaspentu ehti aloittaa, mutta hiljeni nopeasti kun pesän suulla näkyi liikettä. Tiikerikuura poistui pesästä ensimmäisenä. Myrskypentu vaihtoi lyhyen katseen kollin kanssa ja pennun syke kiihtyi hetkeksi. Voisiko Tiikerikuura olla mahdollisesti hänen mestarinsa? Koska mistä muusta asiasta päällikkö olisi keskustelemassa jonkun soturin kanssa juuri ennen nimitysseremoniaa? Pian itse päällikkö Revontulitähti asteli aukiolle. Hän ei vaivautunut erikseen kuuluttamaan nimitysseremonian alkamisesta tai kutsumaan kissoja paikalle. Kaikki tiesivät jo mitä tuleman piti ja olivat kerääntyneet hyvissä ajoin paikalle Varjoklaanin reviirin korkeiden havupuiden varjojen täplittämälle aukiolle. Varjoklaanissa ei ollut nimetty pitkään aikaan näin montaa uutta oppilasta kerralla ja kaikki olivat innoissaan.
”Viimapentu, Jäkäläpentu, Pakkaspentu ja Myrskypentu, olette kaikki täyttäneet kuusi kuuta ja on aikanne päästä oppilaiksi.” Kaikki pennut suoristivat ryhtiään valppaina vuoroin kuullessaan nimensä.
”Tästä päivästä, kunnes saatte soturinimenne, teidät tunnetaan Viimatassuna, Jäkälätassuna, Pakkastassuna ja Myrskytassuna.” Myrskytassu tunsi miellyttävän värähdyksen kulkevan päästä hännänpäähän kuullessaan ensimmäistä kertaa uuden oman nimensä. Myrskytassu toivoi melkein, että seremonia olisi tässä, jotta hän pääsisi hyppimään riemuissaan sisarustensa kanssa onniteltaviksi. Vain melkein, sillä Myrskytassu halusi toki kuulla kenet saisi mestarikseen.
Revontulitähti viittoi sitten Viimatassua hännällään astumaan lähemmäs. Viimatassu vilkaisi vähän säikkynä sisaruksiaan ennen kuin nousi jaloilleen ja otti pari tunnustelevaa askelta eteenpäin. Myrskytassun täytyi purra hammasta jottei olisi puuskahtanut ääneen turhautumistaan. Tietenkin Revontulitähti aloittaa juuri siitä toisesta päästä, Myrskytassun vuoro olisi vasta ikuisuuden päästä! Myrskytassu kuunteli vain puolella korvalla kuinka kaikki hänen sisaruksensa saivat tietää mestarinsa ennen häntä, koskettivat neniä ja kaikkea. Viimatassu sai mestarikseen Tammiturkin, Jäkälätassu Mäntysydämen ja Pakkastassu Tiikerikuuran jolloin Myrskytassu ei voinut olla nousematta jo valmiiksi jaloilleen levottomana. Nyt hänellä ei ollut aavistustakaan kenet saisi mestarikseen. Myrskytassua jännitti ensimmäisen kerran kunnolla ja jalat tuntuivat tunnottomilta kun oppilas astui eteenpäin vuorollaan kuulemaan mestarinsa.
”Myrskytassu, mestariksesi tulee Setrisydän. Toivon, että Setrisydän välittää sinulle kaiken oppimansa.” Setrisydän, tummanharmaa kolli, asteli niin pian Myrskytassun luokse, että tämän oli täytynyt olla odottamassa jo valmiiksi yhtä varpaillaan kuin Myrskytassun. Ja Myrskytassun olisi pitänyt voida huomata tämä ja ennustaa tuleva mestarinsa, varmasti metsän paras soturi olisi pystynyt siihen... Setrisydän saisi luvan olla Myrskytassulle tosi hyvä mestari niin että Myrskytassusta tulisi se huippusoturi pian.
”Setrisydän, olet valmis ottamaan vielä ainakin yhden oppilaan”, Revontulitähti jatkoi vielä ja Myrskytassu joutui äkkiä nojautuman taaksepäin ja sättimään itseään mielessään. Myrskytassu ei ollut muistanut seremonian jatkuvan vielä ja oli ollut jo valmiina koskettamaan neniä. Onneksi kukaan ei ollut ilmeisesti huomannut.
”Olit saanut loistavaa koulutusta edesmenneeltä Hiekkapilveltä ja olet osoittanut olevasi peloton ja älykäs. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Myrskytassulle”, Revontulitähti jatkoi loppuun, ja Setrisydän nyökkäsi pienesti itsekseen ennen kuin kumartui koskettamaan neniä kevyesti Myrskytassun kanssa. Myrskytassun sisällä risteilivät ristiriitaiset tuntemukset. Toisaalta hän muisti Revontulitähden sanojen johdosta Setrisydämen olevan jo melko iäkäs soturi ja oli ensin pettynyt... Mutta kun Myrskytassu kuuli millä ominaisuuksilla Revontulitähti Setrisydäntä kuvaili, Myrskytassu alkoi tuntea jännityksensekaista kunnioitusta, mikä varmasti kuului asiaan.
”Herätys, veli, sinunkin nimeäsi huudetaan!” Pakkastassu maukaisi silmät innostuksesta säihkyen. Myrskytassu ravisti pienesti päätään ja käänsi katseensa muihin kissoihin. Myrskytassu ehti vielä hetken kuulla kuinka varjoklaanilaiset hurrasivat vuorollaan kunkin uuden oppilaan nimeä kuuluttaen, mutta sitten neljä uutta oppilasta kerralla oli liikaa ja nimet sekoittuivat yhdeksi innostuneeksi mourunnaksi. Myrskytassu virnisti joka tapauksessa riemuissaan kuin olisi juuri häätänyt yksin aikuisen ketun pois reviiriltä. Pakkastassu seisoi rinta rottingilla ja Viimatassu ja Jäkälätassu kiittelivät vähän noloina onnitteluista. Pian kuitenkin kissat alkoivat hajaantua kuka minkin toimen pariin. Myrskytassu ehti nähdä kuinka Susikynsi ja Savusumu katosivat jonkin partion mukana leiristä ulos. Susikynsi ehti vain luoda yhden liikuttuneen ja ylpeän katseen pentuihinsa ennen kuin kissavirta vei hänet.
”Voidaanko heti mennä harjoittelemaan metsästystä tai oi, oi, taistelua!?” Pakkastassu hihkaisi pidättelemättömästi ja sai Myrskytassun kääntymään takaisin melkein säikähtäneenä. Tiikerikuura seurasi hetken vaiti huvittuneena kun Pakkastassu suorastaan pomppi paikoillaan malttamattomana.
”Joo, joo, käykö se?” Myrskytassu yhtyi kuoroon ja katseli Setrisydäntä anelevasti. Viimatassu ja Jäkälätassu vilkuilivat vuoroin innokkaita sisaruksiaan ja omia mestareitaan, vähän paremmin pidätellysti innoissaan ja odottavina. Juuri nimetyt mestarit vaihtoivat katseita keskenään. Lopulta Tiikerikuura selvitti kurkkuaan ja sai siten kaikkein oppilaiden huomion kiinnittymään itseensä.
”Aivan ensimmäiseksi kierrämme kanssanne rajat, ja ikävä kyllä näin isolla porukalla uusia oppilaita se ei onnistu.” Tuoreet oppilaat vilkuilivat toisiaan hämillään.
”Aivan, saatte totutella siihen että olette usein erossa sisaruksistanne”, Tammiturkki tarkensi lämpimällä äänensävyllä. Viimatassu loi epävarmana katseen maahan ja Jäkälätassu hipaisi vaivihkaa hännällään lohduttavasti porukan arinta kyljestä. Myrskytassu vain röyhisti rintaansa odottavasti. Kyllä hän kaipaisi sisaruksiaan yhtä lailla, mutta asioiden kuuluikin muuttua näin jotta heistä voisi tulla sotureita.
”Nyt aluksi jaamme teidät kahteen porukkaan. Viimatassu ja Pakkastassu kulkevat rajat omien mestareidensa kanssa nelistään aloittaen Jokiklaanin puolelta, kun me muut suuntaamme ensin Myrskyklaanin rajalle”, Setrisydän ilmoitti sitten.
”Noh, tulkaahan sitten, ei tässä ole koko päivää aikaa rupatella”, Mäntysydän hoputti ja viittoi hännällään Jäkälätassua seuraamaan. Myrskytassu lähti kehottamatta kulkemaan näiden kahden perässä oman mestarinsa rinnalla. Sisarukset ja mestarit hyvästelivät nopeasti toisensa kun tiet erosivat pian leirin ulkopuolella. Susikynsi ei ollut ikinä vienyt pentujaan niin kauas, että leiri olisi kadonnut näkyvistä. Nyt siihen ei kulunut kuin hetki, ja Myrskytassu alkoi nopeasti rauhallisen askeltamisen sijaan hypähdellä lennokkaasti.
”Pidetään hyvä tahti yllä, eikä mitään ylimääräistä riehumista tai ilakointia niin kuin tuolla aukiolla takana. Tämä on vain ihan teidän omaksi parhaaksenne, meillä on pitkä matka edessä”, Setrisydän ohjeisti pian. Myrskytassu oli juuri ehtinyt mestarinsa edelle, lumoutuneena kaikista uusista hajuista ja maisemista joita ei ollut päässyt kokemaan aiemmin. Mutta nyt Myrskytassu peruutti vastahakoisesti takaisin muistaessaan Susikynnen käskyn kuunnella mestaria.
”Mutta partiothan kulkevat joka päivä monta kertaa rajat läpi, niinhän? Ei se voi olla niin pitkä matka”, Jäkälätassu ihmetteli ääneen.
”Niin, ei sotureille, tai kokeneemmille oppilaille. Mutta lupaan, että polkuanturanne ovat tämän reissun jälkeen aristavat tai jopa verestävät, eikä siinä ole mitään ihmeellistä tai pelättävää. Ne kyllä kovettuvat”, Mäntysydän selitti. Myrskytassu painoi katseensa mietteliäänä. Niin paljon oli vielä tehtävää, opittavaa, kasvettavaa, ennen kuin hän olisi se suuri soturi joka halusi olla.
”Pysähdytään tähän hetkeksi. Kertokaa mitä haistatte ja kuulette”, Mäntysydän jatkoi sitten. Myrskytassu nosti nopeasti kuononsa ilmaan ja avasi suunsa raolleen poimiakseen pienetkin hajut. Jäkälätassu taas höristi korviaan, ja Myrsktassu näki kuinka siskon korvat värähtelivät ja kääntyilivät. Mutta kumpikaan ei pystynyt keskittymään kahteen aistiin yhtä aikaa – vielä. Mestarit antoivat oppilaidensa harjoitella rauhassa.
”Kuulen linnun laulun, tuulen ja jonkin rapinan lisäksi veden liplatusta”, Jäkälätassu ilmoitti ennen kuin Myrskytassu sai selkoa hajuista. Jäkälätassu kääntyi mestarinsa puoleen silmät suurina ennen kuin jatkoi: ”Onko se järvi?” Mäntysydän nyökkäsi hyväksyvästi. Myrskytassu pinnisteli pystyäkseen antamaan vähintään yhtä hyvän selonteon.
”Haistan järven, luulisin, kylmää ja raikasta.” Myrskytassu näki silmäkulmastaan kuinka Setrisydän nyökkäsi pienesti, Myrskytassun kuului jatkaa vielä.
”Sitten... Se rapisija tuolla puskan juuressa on kai jokin lintu”, Myrskytassu jatkoi hiljaisemmalla ja epävarmemmalla äänellä. Pentuna hän oli sisarustensa kanssa leikkinyt tarpeeksi monta kertaa saalispinon lähellä niin että joidenkin yleisimpien saaliiden hajut olivat jääneet mieleen.
”Hyvä. Se on varpunen, mutta pysähdymme yrittämään sen saalistusta vain jos se on niin kuuro ja tyhmä ettei huomaa meitä ennen kuin olemme valmiit jatkamaan matkaa. Sitä ennen sinun pitäisi vielä poimia yksi tärkeä haju, Myrskytassu. Yritä sinä myös Jäkälätassu”, Setrisydän antoi vihjeen.
Myrskytassu arveli, että haju tuli jostain kauempaa koska ei ollut vielä aiemmin huomannut sitä. Myrskytassu yritti sulkea pois kaikki ylitsevuotavat viherlehden hajut lähiympäristössä ja keskittyä johonkin muuhun... Lopulta Myrskytassu mutristi vähän suutaan mietteliäänä kun poimi jotain mutta ei osannut nimetä hajua alkuunkaan. Myrskytassu otti pari askelta lähemmäs hajun lähdettä, kun yhtäkkiä tuuli toikin paljasta männynneulasten peittämää metsänpohjaa myöten aiempaa voimakkaampana tuoksun pienen kukkulan yli ja Myrskytassu yskähti. Myös Jäkälätassu sävähti veljensä vieressä saman haistaneena.
”Tuntuu jotenkin karhealta kitalaessa ja tunkkaiselta, kuin olisi kaarnaa nuollut tai syönyt sammalta”, Myrskytassu valitti ääneen kun ei osannut muuten kuvailla. Setrisydän naurahti, se kuulosti melkein ketun haukahdukselta.
”Tuon parempaa kuvailua en ole kuullut Myrskyklaanilaisten lemusta ikinä. Mokomat aluskasvillisuudessa hiippailevat pelkurihiiret, haisevatkin siltä. Hienoa, Myrskytassu, ja Jäkälätassu myös. Haistoitte ja kuulitte mitä pitikin” Setrisydän kehui. Myrskytassu virnisti tyytyväisenä itseensä. Jäkälätassu nuolaisi ujouden puuskansa peittääkseen rintaansa kun Mäntysydänkin innostui kehumaan oppilaita ääneen.
”Mutta nyt viimeistään riemunpurkauksesi takia se varpunen älysi vaihtaa maisemaa”, Mäntysydän moitti vähän Setrisydäntä mutta pilke silmäkulmassaan. ”Voimme sentään jatkaa matkaa jouhevammin. Häpeän korvat päästäni jos toisten rajapartio ehtii meitä ennen puoleenväliin”, Mäntysydän jatkoi. Loppumatka Myrskyklaanin rajalle kuluikin kiireisessä hiljaisuudessa, kun pieni kilpailun jännitys kiihdytti kaikkien askeleita.

”Kerro nyt jo Pakkastassu kummalla rajalla haisi pahemmalta!” Myrrskytassu hoputti siskoaan. Pakkastassu sai lisää vastausaikaa, kun parantajan pesästä kuului vingahdus ja Pakkastassu, Myrskytassu ja Viimatassu käännähtivät villinä tuijottamaan pesän suulle.
”Ei hätää, Jäkälätassu, nyt se on irti ja jalka tuntuu heti kohta paremmalta. Anna kun laitan tästä vähän rauhoittavaa haudetta, harvoin olen joutunut noin pitkään tappelemaan okaan kanssa se oli tosi syvällä, huono tuuria...” Pyynsulan ääni hiipui niin, että sisartaan huolestuneina odottavat oppilaat jäivät vain kallistelemaan päitään ja höristelemään korviaan hämillään.
”No niin, etkä sitten astu sille loppupäivänä koko painolla ja varot ainakin huomenna vielä. Mutta tuollainen nuori kissa paranee pian. Menehän siitä”, Pyynsulan ääni kohosi taas. Jäkäläpentu tuli ontuen mutta voitonriemuisena hymyillen pesästä.
”Pelkäsin jo että minun pitäisi alkuunsa jäädä tauolle soturikoulutuksesta”, Jäkälätassu puuskahti helpottuneille sisaruksilleen.
”Ja Jokiklaanin rajalla haisi ehdottomasti pahemmalta! Kauhean mutainen ja kalainen lemu”, Jäkälätassu jatkoi osoittaen kuulleensa keskustelun parantajan pesän ulkopuolella.
”Olet oikeassa. Joten Myrskytassu vain sinun mielestäsi Myrskyklaanin haju oli pahempi”, Pakkastassu kommentoi uteliaana häntäänsä heilauttaen. Myrskytassu kohautti lapojaan.
”Sain niin voimakkaan ensimaun että en unohtanut sitä koko loppu rajakierroksella. Melkein vieläkin maistuu se kaarna suussa yäk...” Myrskytassu mutisi.
”Eikö edes järvi hätkäyttänyt sinua? Se oli niin suuri ja kaunis!” Jäkälätassu puhkesi muistelemaan haaveillen ja sai Pakkastassun nopeasti kaverikseen. Veljekset Viimatassu ja Myrskytassu pyöräyttivät vain silmiään.
”Ajattelin käydä kysymässä Setrisydämeltä mitä teemme huomenna jotta osaan olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Tuletko mukaan?” Myrskytassu kysyi veljeltään. Viimatassu pudisti nopeasti päätään.
”Tammiturkki käski minua huolehtimaan, että klaaninvanhimmat ovat saaneet tarpeeksi syödäkseen tänään. Kaiken muun lisäksi...” Viimatassu mutisi ja lähti kohti vanhinten pesää. Myrskytassu luimisti korvansa pettyneenä hetkeksi, mutta suuntasi sitten itsekseen kohti sotureiden rykelmää leiriaukea reunalla. Tassuja aristi kun oli ensin pitkään istunut parantajan pesän suulla, mutta ne tuntuivat vetreytyvän jo pienellä matkalla. Huomenna Myrskytassu olisi taas valmis kaikkeen.
Matkalla Myrskytassu kertasi mielessään päivän tapahtumia. Tänään Myrskytassu ei ollut nähnyt vielä muiden klaanien kissoja, mutta Myrskytassu painoi tarkasti mieleen kaikki hajut ja maisemat. Varjoklaanin reviiri oli laaja, mutta maita järven ympärillä riitti vielä monin verroin enemmän, ja kissoja ja muita eläimiä myös. Myrskytassu aikoisi treenata tosissaan, jotta hänestä olisi mahdollisimman pian todellista hyötyä klaanilleen, ei pelkästään klaaninvanhimpien tyytyväisinä pitämisessä. Myskytassun tassuja kihelmöi ja sydän keräsi ylimääräisiä kierroksia kun Myrskytassu haaveili milloin saisi ensimmäisen kerran lisätä saalistaan klaanin saalispinoon tai paljastaa kyntensä ja hampaansa klaaninsa vihollisille.

//Voi apua jos sinne on jäänyt yksikään -pentu nimi väärään paikkaan, vaikeita nämä nimeämistarinat ;) siirrän itse pennut oppilaisiin oikeille mestareille, jos siis nämä kaikki mestarit käyvät

Vastaus:En ainakaan itse huomannut yhtään -pentua väärässä paikassa XD! 35 kp:ta tästä hienosta ja pitkästä tarinasta.

-Tiikeri

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tiirajuova, Tuuliklaani
22.07.2015 20:33
Tiirajuova repäisi palan jäniksestä nälissään ja pureskeli huolellisesti miettiessään mitä hän voisi tehdä tänään. Närhitassun hän oli päästänyt harjoittelemaan Joutsentassun ja Mustahaukan kanssa ja Varissiipi oli Kettutassun kanssa metsällä. Sudenmarjallakin oli tassut täynnä Apilatassun kanssa. Tiirajuova lopetteli ateriansa ja otti jäniksen jäänteet mukaansa livahtaessaan ulos leiristä. Kolli hautasi rippeet nopeasti ja palasi leiriin. Häntä käveli vastaan Tähtisumu ja Kultatassu, joita Tiirajuova tervehti kohteliaasti nyökkäyksellä.
"Jos et halua löhöillä koko päivää leirissä, Lovikorva järjestää partioita", Tähtisumu vinkkasi hymyillen kiusoittelevasti. Tiirajuova murahti hiukan huvittuneena.
"Löhöily ei sovi luonteeseeni. Menenkin tästä hänen puheilleen, kiitos Tähtisumu", parantaja ja oppilas katosivat nummille ja Tiirajuova katseli ympärilleen hetken. Lovikorva oli keskustelemassa Takiaiskorvan kanssa ja Tiirajuova suuntasi rohkeasti kaksikon seuraan.
"Huomenta Lovikorva ja Takiaiskorva", Tiirajuova tervehti. Lovikorva väräytti korviaan tervehdykseksi ja Takiaiskorva nyökkäsi rauhallisesti.
"Takiaiskorva lähtee johtamaan metsästyspartiota", Lovikorva katsahti valkoiseen soturiin ja käänsi sitten katseensa Tiirajuovaan. "Joten voisitko sinä johtaa rajapartiota?"
"Mielelläni. Minne päin?" Lovikorva siristi silmiään vähän ärtyneenä.
"Ei-kenenkään-maan rajalle. Ihan kuin tässä ei olisi tarpeeksi hommia ja Jokiklaanikin alkaa hankalaksi", Tiirajuova ymmärsi, että Lovikorvan ärtymys ei kohdistunut häneen vaan Jokiklaaniin.
"Jos ne kalanaamat juonivat jotain rajamme lähellä, ajakaa pois", Lovikorva painoitti kahta viimeistä sanaa uhkaavasti.
"Ruostetähti ei aio ottaa vastaan enään yhtäkään ylimielistä reviirinhaalijaa ja he ovat asettaneet hajumerkkejään alueen väärälle puolelle", Tiirajuova nyökkäsi vähän. Ajetaan pois, helppo homma. Jokiklaanilaiset olivat paljon hitaampia ja tyhmempiä kuin tuuliklaanilaiset, kaikkihan sen tiesivät.
"Minä otan mukaani Punarintasiiven, Haukkatassun ja Tiikeritassun", Takiaiskorva naukaisi Tiirajuovalle. Oranssiruskea kolli heilautti korviaan.
"Minä voisin sitten ottaa mukaani Närhitassun, Piikkihernehännän ja Yöpilven", Tiirajuova ehdotti katsahtaen Lovikorvaan. Jos he joutuisivat tappeluun jokiklaanilaisten kanssa, olisi parempi, että mukana olisi vähän oppilaita. Varapäällikkö nyökkäsi hyväksyvästi. "Lähtekää molemmat partiot saman tien", kaksi kollia nyökkäsi. "Ja Tiirajuova, jos Jokiklaanilaiset ovat käyneet rajan lähellä, vahvistakaa tuoksumerkkejä", Lovikorva lisäsi.
"Tehdään selväksi, että meidän kanssa ei leikitä", Tiirajuova heilautti häntäänsä merkiksi, että hän oli kuullut ja kolli suuntasi kohti Piikkihernehäntää joka keskusteli sopivasti Yöpilven kanssa.
"Hei!" Tiirajuova naukaisi kuuluvasti ja molemmat soturit kääntyivät katsomaan häntä.
"Hei Tiirajuova", Piikkihernehäntä naukaisi häntäänsä heilauttaen.
"Haluatteko lähteä rajapartioon kanssani? Lovikorva haluaa, että käymme Ei-kenenkään-maan rajalla katsomassa ettei jokiklaanilaisia näy", Yöpilvi nousi seisomaan.
"Totta kai! Toivottavasti pääsen tapaamaan sen caliconaaraan uudelleen. Minulla on keskenjääneitä asioita hänen kanssaan", musta naaras viskoi häntäänsä puolelta toiselle ärtyneenä.
"Siis Illankuiskeen?" Piikkihernehäntä tarkensi kysyvästi. Yöpilvi nyökkäsi tuhahtaen.
"Olkoon mikä olkoot, mutta minua ei käydä tuuppimaan!" Tiirajuova murahti ymmärtäväisesti.
"Jokiklaanilaisten käytös oli kyllä aika tunkeilevaa ja ylimielistä. Laventelikurkkuhan sanoi ettei tämä jää tähän", Piikkihernehäntä kurtisti kulmiaan huolissaan. Tiirajuova nytkäytti häntäänsä.
"Tehdään niille selväksi, etteivät he sitä aluetta saa. Otetaan matkalla mukaan vielä Närhitassu, hän on harjoittelemassa Mustahaukan ja Joutsentassun kanssa", Tiirajuova naukaisi ja lähti leirin uloskäyntiä kohti. Piikkihernehäntä ja Yöpilvi kirivät hänen rinnalle ja kolmikko poistui leiristä.

Tiirajuova saapui pian aukiolle, jossa Mustahaukka harjoitteli Joutsentassun ja Närhitassun kanssa. Tummanharmaa kolli näytti joitain taisteluliikkeitä ja Tiirajuova odotti hetken, että Mustahaukka lopetti. Raidallinen kolli katsahti partion jäseniin.
"Kas hei Tiirajuova, Piikkihernehäntä ja Yöpilvi", kolli naukui syvällä äänellä. "Tulit varmaan hakemaan Närhitassua?" Tiirajuova nyökkäsi vähän.
"Vien rajapartion Ei-kenenkään-maan rajalle. Tarkastamme, että Jokiklaani ei juoni mitään", Mustahaukka kurtisti kulmiaan ja Närhitassu loikki heidän luo.
"Jos aiotte käydä siellä, teitä on liian vähän. Me voisimme tulla mukaan", Mustahaukka ehdotti. Tiirajuova tajusi heti mitä Mustahaukka tarkoitti.
"Sopii", hän naukaisi. Kuusi kissaa pärjäisi paremmin kuin neljä, jos syntyisi rajakahakka.
"Parempi jatkaa matkaa saman tien", Tiirajuova katsahti partioon. Kaikki naukaisivat olevansa samaa mieltä ja partio jatkoi matkaa kohti hevospaikkaa.

-hevospaikan lähettyvillä-

"Varokaa!" maata tärisyttävä jyske lähestyi kissoja.
"Hevosia!" Yöpilvi rääkäisi.
"Juoskaa!" Tiirajuova ulahti kissoille, jotka hajaantuivat nopeasti. Tiirajuova itse säntäsi kuin tuli hännän alla hevospaikan aidan luokse ja livahti sen taakse. Piikkihernehäntä ilmestyi hänen vierelleen häntä pörhöllä säikähdyksestä.
"Eivät ne yleensä täällä kulje!" Tiirajuova kurkisti nummelle. Viisi hevosta juoksi täyttä vauhtia jykevät kaviot, jotka voisivat tappaa kissan heti, hakaten maata hurjaa tahtia. Kaksijalat niiden kyydissä ulvoivat jotain ja hevoset kiristivät tahtiaan. Kun hevoset katosivat kaksijalkojen kanssa näköpiiristä, Tiirajuova uskalsi hengähtää.
"Siinä ei ollut liiskaantuminen kaukana. Tule etsitään muut", Piikkihernehäntä nyökkäsi korvat nykien hermostuneena. Tiirajuova pujahti takaisin nummille ja höristi korviaan. Jyske oli lakannut ja hevoset olivat lähteneet päinvastaiseen suuntaan kuin minne partio suuntasi.
"Meidän ei pitäisi törmätä niihin enään, mutta ollaan varovaisia paluumatkalla", Tiirajuova murisi.
"Yöpilvi! Mustahaukka!" Tiirajuova ulvaisi.
"Närhitassu! Joutsentassu! Missä olette?" Piikkihernehäntä yhtyi huhuiluun rauhoittuneena. Yöpilven musta pää putkahti kanervikosta ja solakka naaras loikki kahden kollin luokse.
"Olin varma, että jäätäisiin alle koko partio", musta kissa ärisi niskakarvat vieläkin pörhössä.
"Missä Mustahaukka ja oppilaat ovat?" Tiirajuova kysyi kireänä. Ei kai he olleet jääneet hevosten alle? Entä jos Närhitassu oli-
"Täällä ollaan", Tiirajuovan ajatus katkesi, kun Mustahaukan ääni kajahti hänen takaa. Oranssiruskea kolli kiepsahti ympäri ja näki tummanharmaan kollin ja molemmat oppilaat. Joutsentassu ja Närhitassu näyttivät olevan kunnossa säikähdystä lukuunottamatta.
"Kaikki kunnossa. Hyvä", Tiirajuova puhahti helpottuneena.
"Raja ei ole kaukana. Edetään varovasti ja huomaamattomasti", hän murisi. "Ja ollaan valmiina kaikkeen", loput kissat nyökkäsivät. Tiirajuova pujahti kanervien keskelle hiljaa ja lähti etenemään ääneti piilossa. Melkein olemattomista tassujen äänistä ja kanervien kahahduksista Tiirajuova tiesi, että muut kissat seurasivat häntä tiukasti. Kolli raotti suutaan, jotta hän haistaisi heti tunkeilijat.

Rajaan ei ollut enään kuin pari ketunmittaa ja Tiirajuova heilautti häntäänsä merkiksi pysähtyä. Tuuliklaanilaiset pysähtyivät heti. Tiirajuova haistoi heti jokiklaanilaisten kalan lemua tulvivan hajun ja se oli tuore.
"Pysykää paikoillanne", Tiirajuova murisi hiljaa. "Vasta minun merkistä lähdetään liikkeelle", ei ollut vaikea arvata mitä jokiklaanilaiset olivat tulossa tekemään. Vahvistamaan "heidän" rajoja. Kissojen naukaisut alkoivat kuulua rajan toiselta puolelta. Lopulta jokiklaanin partio tuli näkyviin ja Tiirajuova tunnisti heti kärjessä kulkevan kissan. Laventelikurkku. Tuon takana kulki Perhonsiipi, jonka kolli oli tavannut kokoontumisessa ja tuon rinnalla taas vaaleanharmaa naaras, jota Tiirajuova ei tuntenut. Seittiturkki asteli joukon hännillä pienen hopeaturkkisen kissan, varmaankin oppilaan kanssa. Pian tuuliklaanilaiset saivat selvää jo heidän puheestaan.
"Minähän sanoin että he ajattelevat kahdesti taistelua, jos rajat asetetaan mahdollisimman pian", Laventelikurkku maukui itsevarmasti, mikä sai Tiirajuovan sapen kiehumaan. Hän nousi piilostaan pystyyn. "Me sentään ajattelemme asiat kahteen kertaan, emmekä sähellä omiamme", kolli murisi pistävästi. Jokiklaanilaiset näyttivät hiukan yllättyneiltä, mutta pian partio rajan toisella puolella pörhisteli karvojaan.
"Kas päivää Tiirajuova. Sinua ei varmaan häiritse, että merkitsemme rajamme nyt", Laventelikurkun äänensävy oli niin rauhallinen, ettei se voinut olla mitään muuta kuin pilkkaa ja ärsyttämistä. Varapällikkö painotti vielä sanaa rajamme selvästi. Tiirajuova osoitti etutassullaan partion taakse.
"Luulin että jänikset ovat tyhmiä, mutta te taidatte olla niitäkin tyhmempiä. Teidän rajannehan kulkee Ei-kenenkään-maan toisella puolella", Tiirajuova huomautti. "Vai ettekö ymmärtäneet sitä mitä Ruostetähti sanoi viime kerralla?" Laventelikurkku siristi silmiään.
"Annan teille yhden tilaisuuden. Ottakaa ja häipykää takaisin omalle reviirillenne, tai tulette katumaan", Tiirajuova murisi avoimen vihamielisesti häntä viuhtoen ja hampaat välähdellen. Laventelikurkku otti askeleen eteenpäin.
"Anna tulla tuulenpieksemä rääpäle", ruskeanhopeinen kolli murisi.
"Saat elämäsi löylytyksen kalanaama", Tiirajuova sähähti ja loikkasi eteenpäin ja samassa loput Tuuliklaanin partiosta ponnisti esiin. Yöpilvi heittäytyi Perhonsiiven kimppuun rääkäisten ja Piikkihernehäntä syöksyi vaaleanharmaata soturia kohti. Joutsentassu ja Närhitassu kiersivät Jokiklaanin oppilaan kimppuun kuin käskystä ja Mustahaukka syöksyi Seittiturkin kimppuun. Tiirajuova iskeytyi päin Laventelikurkkua, joka oli noussut takajaloilleen. Taistelu oli puhjennut yhdessä silmänräpäyksessä ja pian kissat painivat rääkyen maassa. Jokiklaanin oppilas yritti taistella vastaan, mutta Tuuliklaanin oppilaat pääsivät niskan päälle ja estivät tuota karkaamasta hakemaan lisäjoukkoja. Yöpilvi kieri maassa Perhonsiiven kanssa yhtenä kynsien ja hampaiden myrskynä. Tiirajuova loikkasi pois kaksikon edestä ja valmistautui hyökkäämään Laventelikurkun kimppuun. Ruskeanhopeinen kolli oli jo ponnistanut ilmaan ja Tiirajuova heittäytyi vatsalleen. Pehmeän vatsan paljastaminen oli riski, mutta ainoa tapa torjua hyökkäys. Laventelikurkku iskeytyi hänen päälleen ja ennenkuin kolli sai otteen hänen turkistaan, Tiirajuova potkaisi tuon pois päältään. Laventelikurkku paiskautui kauemmas, ponkaisten kumminkin melkein heti takaisin pystyyn. Tiirajuova sähisi Jokiklaanin varapäällikölle myrkyllisesti ja kaksi kollia mulkoili hetken toisiaan, ennenkuin he iskeytyivät toisiinsa kiinni rääkyen. Tiirajuova onnistui tarttumaan kollin lavoista kiinni ja repi karvatukkoja irti niin paljon kuin ehti. Laventelikurkku murisi ja pureutui Tiirajuovan takakäpälään kipeästi.
"Mraoh!" Tiirajuova ulvaisi hammasta purren. Hän vain kiristi otettaan varapäällikön lavoista sihisten. Laventelikurkun hampaat tekivät kipeää käpälän ympärillä, mutta Tiirajuova tiesi, että hänen kyntensä tekivät yhtä kipeää Laventelikurkulle. Laventelikurkku puri hampaitaan yhä tiukempaan ja Tiirajuova irroitti läimäistäkseen Laventelikurkkua naamaan kynsillään, mutta jokiklaanilainen perääntyi yllättäen häntä viuhtoen. Tiirajuova seurasi kollin katsetta. Jokiklaanin oppilas oli painettu maahan Närhitassun toimesta ja Joutsentassu auttoi Mustahaukkaa Seittiturkin kanssa, vaikkei tummanharmaa soturi näyttänyt lainkaan tarvitsevan apua. Yöpilvi oli hetken niskan päällä Perhonsiivestä, mutta jokiklaanilainen onnistui rimpuilemaan irti muristen. Tiirajuova ponnisti jaloilleen ärähtäen.
"Jokiklaani! Perääntykää!" Laventelikurkku ulahti Tiirajuovan yllätykseksi. Perhonsiipi katsahti ruskeanhopeiseen kolliin ja sähähti vielä kerran Yöpilvelle ja perääntyi Laventelikurkun luokse, joka oli mutkitellut ulos purkautuvasta taistelua. Närhitassu irroitti otteensa pienestä naaraasta, joka rämpi kiireellä kauemmas. Seittiturkki ja vaaleanharmaa naaras syöksyivät omiensa joukkoon. Mustahaukka, Yöpilvi ja Piikkihernehäntä nousivat Tiirajuovan rinnalle ja Joutsentassu ja Närhitassu astuivat Mustahaukan viereen.
"Takaisin ei ole tulemista kalanaamat!" Yöpilvi ulvaisi jokiklaanilaisten perään voitonriemuisena. Tiirajuova katsoi, kun jokiklaanin partio katosi näkyvistä. Taistelu ei ollut kestänyt kauaa, mutta tehnyt Tuulijlaanilaisten asian selväksi heti.
"Vahvistetaan pikaisesti tuoksumerkit ja palataan leiriin. Toivottavasti Jokiklaanilaiset pysyvät poissa", Tiirajuova murisi.
"Toivottavasti. Kukaan ei vielä kuollut, mutta jos yhteenotot pahenevat..." Mustahaukka naukui vakavasti. Tiirajuovan synkkeni. Mustahaukka oli oikeassa. Jos Jokiklaani ei perääntyisi, tulisi yhä suurempia yhteenottoja.
"Yöpilvi ja Piikkihernehäntä, vahvistakaa te tuoksumerkit", Tiirajuova heilautti häntäänsä ja kaksi soturia katosivat pensaikkoon. Tiirajuova istahti alas ja nuolaisi rintaansa.
"Laventelikurkku näytti aika raivostuneelta siitä, että he joutuivat perääntymään", Tiirajuova huomautti Mustahaukalle.
"Ihmekkös tuo. Kyllä meitäkin varmaan suututtaisi jos olisimme joutuneet perääntymään", raidallinen kolli murahti. Tiirajuova siirsi vähän arkaa jalkaansa odotellessaan Yöpilveä ja Piikkihernehäntää. Hän halusi mahdollisimman nopeasti takaisin leiriin. Yöpilvi ja Piikkihernehäntä ilmestyivät takaisin ja Tiirajuova ponnisti tassuilleen.
"Olihan vähän tavallisuudesta poikkeava partio!" Yöpilvi näytti tyytyväiseltä. "Olen valmis antamaan kyytiä uudelleen niille kalanaamoille, jos ne kuononsa tänne tunkevat", Piikkihernehäntä heilautti häntäänsä levottomana.
"Toivottavasti eivät tunge. Viherlehden aika on jo pitkällä ja taistelut vain verottaisivat voimia joita tarvitaan lehtokatoa valmistautumista varten", Tiirajuova kuunteli korvat vääntyillen keskustelua. Hän oli eri mieltä Piikkihernehännän kanssa, muttei viitsinyt tuoda mielipidettään esille. Viherlehden aikaa oli vielä jäljellä ja jos riita ratkeaisi pian, he voisivat ehtiä toipua. Mutta jos asiat menisivät huonosti... Kissoja kuolisi ja haavoittuisi ja lehtokato vyöryisi päälle kuin hukuttava aalto. Toivottavasti Jäätähti ja Ruostetähti osaisivat ja pystyisivät ratkaisemaan asiat ilman verenvuodatusta, mutta jos pitäisi taistella, Tiirajuova olisi valmis repimään jokiklaanilaisten turkit palasiksi.

//Saattaa mennä jotai juonen kaa ristii oon jo valmiiks pahoillani:D Täs ois ny tää vaihe//
Vastaus:Hieno tarina! SIlmiini ei ainakaan osunut yhtäkään kirjoitusvirhettä, joten saat tästä 35 kp:ta!

-Tiikeri

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Malvalehti,Varjoklaani
21.07.2015 12:16
/Jatkan Kuurapennun tarinaa/

Tassuttelin Mäntysydän vierelläni leiriin.
"Mahtava päivä saalistaa" Mäntysydän asetti saamansa oravan ja jäniksen tuoresaaliskasaan.
"Jep" laskin omat saaliini myös kasaan. Mäntysydän vilkuili ympärilleen.
"Minun täytyy kai mennä. Partio lähtee pian" Kolli naukui ja nuoli korvaani. "Nähdään illalla" Tämä lähti astelemaan kohti leirin suuaukkoa. Olin jo lähdössä soturipesää kohden, kun tajusin Unikonvarren syöksyvän ulos pentutarhasta. Erotin naaraan olemuksesta, ettei kaikki ollut hyvin. Vaaleanruskea raidallinen naaras juoksi klaanivanhimpien pesään, mutta juoksi pian takaisin leiriaukiolle.
"Kuurapentu? Kuurapentu? Missä on Kuurapentu? Etsikään hänet" Naaras huusi hysteerisenä. Tassuttelin nopeasti kuningattaren vierelle.
"Rauhoitu" Nau’uin tämän korvaan. "Muutkin pennut hätääntyy" Unikonvarsi vilkaisi pentutarhalle päin. Konnapentu ja Omenapentu tosin vaikuttivat enemmänkin uteliailta kuin pelokkailta, tuijotellessaan ulos.
"Sisälle" Susikynsi komensi kaksikkoa. Unikonvarsi silmäili leiriä.
"Missä on Kuurapentu" Tämä kuiskasi hiljaa. Unikonvarsi oli aina pentujen puolella, joten pystyin kuvittelemaan tämän hädän. Tunturituuli asteli meitä kohden.
"Onko Kuurapentu kadonnut?" Tämä naukui tyynellä äänellä. Unikonvarsi nyökkäsi.
"Hän ei ole leirissä"
"Ehkä hän on vain tutkimusretkellä" Rauhoittelin tätä. Yösiipikin asteli raidallisen kuningattaren toiselle puolelle.
"Palataan pentutarhaan soturit etsivät kyllä Kuurapennun" Musta naaras lupasi. Käänsin katseeni kiitollisena Yösiipeen, joka tassutteli Unikonvarren vierellä pentutarhaan. Käännyin sitten Tunturituulen puoleen, joka viittoili jo joitakin sotureita luokseen.
"Voin lähteä etsimään häntä" Lupauduin. Varapäällikkö vilkaisi minua sivusilmällä.
"Mene vain" Tämä mutisi. Nyökkäsin ja lähdin metsää kohden.

Heti leiristä ulos päästyäni vedin syvään henkeä etsien Kuurapennun hajujälkeä. Valitettavasti kovin moni kissa oli kulkenut leirin lähettyvillä, että oli liki mahdotonta tunnistaa yhden pennun hajua. Astelin päämäärättömästi kauemmas. Sainkin kävellä tovin ennen kuin erotin Kuurapennun hajun. Pidin kuononi lähellä maata kun etenin aluskasvillisuudessa.
"Kuuratassu" Huhuilin aina välillä pentua. Kävelin yhä lähemmäksi myrskyklaanin rajaa. #Toivottavasti hän ei ole ylittänyt rajaa# Samassa kuulin vaimeaa ääntä. En erottanut kunnolla kuin yksittäisiä kirjaimia. Kiihdytin askeleitani.

Mitä lähemmäs pääsin, sitä vakuuttuneempi olin siitä, että puhuja oli Kuurapentu.
"Apua" Pentu vinkaisi kovaan ääneen. Pysähdyin ja nostin katsettani ylöspäin.
#Tähtiklaani sentään# Ajattelin, kun erotin pennun kuusen oksassa roikkumassa. Harmaa kolli keikkui kuusen oksassa, ja erotin tämän turkissa naarmuja. Pentu ei onneksi ollut kovin korkealla. Paljastin kynteni ja lähdin varoen kiipeämään ylöspäin.
"Pysy paikallasi" Komensin. Kuurapentu käänsi pikkuista päätään. Ilmeisesti tämä ei tajunnut tuloani. #Älä katso alas# Komensin itseäni. Lähestyin jo sitä oksaa mistä Kuurapentu piti kiinni. Varoin heiluttamasta oksaa, kun loikkasin sen päälle. Kurotin pentua kohden ottaen tätä niskanahasta kiinni. #Täältä pitäisi päästä vielä alas# Ajattelin ja vilkaisin maata kohden, joka tuntui olevan kauhean kaukana. Vedin syvää henkeä.
"Älä liiku" Käskin ja lähdin hitaasti maata kohden.

Olin helpottunut, kun tunsin maaperän tassujen alla, ihanan tasaisen ja vakaan maaperän. Laskin harmaan kollin maahan. Tämä oli vaiti ja tuijotti ympärilleen hämmentyneenä.
"Palataan leiriin. Unikonvarsi on huolissaan sinusta" Komensin ja lähdin kävelemään leiriä kohden pikku pentu vierelläni. Tämä asteli varoen eteenpäin.
"Sattuiko sinuun" Kysyin, kun katselin pennun liikkumista.
"Ei" Tämä vastasin hiljaa ja kiihdytti hiukan vauhtiaan. Tämä mumisi jotain hiljaisella äänellä koko matkan ajan. Vilkaisin tätä kulmieni alta, mutta kolli puhui näköjään itselleen kuin minulle.

"Kuurapentu" Unikonvarsi syöksyi pentutarhasta, melkein heti kun astuimme tassullamme leiriin. Tämä kiersi Kuurapentua ympäri.
"Kiitos" Kuningatar sanoi, kun lopetti pennun tutkimisen. Kohautin lapoja.
"Ole tulevaisuudessa varovaisempi" Naukaisin pennulle ja lähdin soturipesää kohden.
"Onneksi Kuurapentu tuli takaisin, en olisi kestänyt hetkeäkään Unikonvartta" Yösiipi ilmestyi vierelleni. Hymyilin hiukan.
"Ei kai hän nyt niin kauhea ollut" Tönäisin ystävääni leikkisästi.
"Arvaa vain" Yösiipi pyöräytti huvittuneena silmiään. "Tule minä tahdon syödä jotain" Musta soturi pinkaisi juoksuun saalikasaa kohden.

/Mäntysydämmen voisi muuten merkata Malvalehden kumppaniksi/
Vastaus:25 kp:ta. Menenpä heti merkkaamaan -->

-Tiikeri

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Lehväpentu, Jokiklaani
18.07.2015 23:25
Ensimmäinen luku

"Sulkapentu! Lehväpentu! Takaisin tällä sekunnilla!" kuului emon karjahdus, joka halkaisi ilman. Hyvästelin Sulkapennun kanssa Keltamopilven ja suuntasimme räpiköiden takaisin pentutarhaan. Astuessamme lämpimään pesään, meidät tervetulleeksi toivotti emon tuima katse.

"Takaisin nukkumaan, teidän pitää nukkua hyvät unet, jotta kasvattekin joskus sotureiksi", Valkokukka jatkoi ja hänen äänensä pehmeni loppua kohden. Sulkapentu inahti turhautuneisuudesta.

"En minä tahdo nukkua, ei minua väsytä! Mutta kasvan siitä huolimatta Jokiklaanin parhaaksi soturiksi!" sisareni naukui tarmokkaasti. Emo naurahti tälle ja veti meidät molemmat hännällään lähelle vatsaansa. Silloin tajusin kuinka väsynyt oikeastaan olin. Painauduin kiinni Sulkapennun kylkeen ja suljin silmäni.

Lämmin tuulenvire tuiversi turkkiini, ja tajusin olevani unessa. Ympärilläni kasvoi monenmoista kasvia, ja pilviin yltäviä puitakin näkyi. Olin energiaa täynnä. Samassa näin edessäni vesimyyrän kahisuttamassa vehreitä lehtiä. Pujottauduin vaanimisasentoon, jota en edes oikeasti osaisi, ja loikkasin saaliseläimen kimppuun. Tapoin sen taidokkaalla sivalluksella, ja vesimyyrä oli kuollut. Lipaisin suupieliäni valmiina haukkaamaan saalista, mutta yhtäkkiä räväytinkin silmäni auki pentutarhasta. Huiskautin pikkuista häntääni turhautuneesti.
#Jäin juuri parhaaseen kohtaan#, ajattelin. Yhtäkkiä tunsin liikettä vierestäni. Sulkapentukin oli hereillä! Käännyin katsomaan hopeanharmaata siskoani ja loikkasin hänen päälleen.

"Auh!" Sulkapentu kiljahti ja pomppasi pystyyn. Hänen hämmentynyt katseensa vaihtui kuitenkin pian leikkisään ilmeeseen. Naaras syöksähti päälleni muksauttaen minut päin Valkokukan vatsaa. Emo murahti hiljaa ja käänsi kylkeä.

"Mennään ulos leikkimään jottei emo herää", Sulkapentu kuiskasi minulle. Nyökkäsin innokkaasti ja hipsin siskoni perässä pentutarhan edustalle jatkamaan leikkitappelua.

"Minä olen Jäätähti!" julisti Sulkapentu ja loikkasi uudestaan päälleni tassut ojossa. Kynnet piilossa läpsimme toisiamme. Iskujen väliltä huudahdin Sulkapennulle:

"Sinä olet aina Jäätähti! Ole nyt vaikka Ruostetähti".

"En ikinä! Olen Jäätähti, ole sinä vaikka..." Sulkapentu jäi miettimään jatkoa, "vaikka...isä!" Siinä vaiheessa jäimme kummatkin paikoillemme.

"Kuka oikeastaan on isämme?" kysyin hämilläni. Emo ei ollut koskaan puhunut isästä, enkä ollut ajatellutkaan sillä olevan kauheasti merkitystä. Sulkapentu jatkoi nopeasti:

"En tiedä, kysytään emolta kun hän herää, mutta ainakin tiedämme, että Keltamopilvi sanoi isän nimen olevan Seittiturkki". Enempää aiheesta välittämättä jatkoimme leikkiä. Minä olin lopulta Ruostetähti, ja Sulkapentu leikki Jokiklaanin hyökkäävän Tuuliklaaniin, koska he olivat "lemuavia kaniaivoja". Leikkitaistelun tiimellyksestä kuitenkin kuulin kollin äänen:

"Iltapartioon lähtijät, tulkaa valmistautumaan!"

Käänsin katseeni äänen suuntaan ja samalla Sulkapentu kaatui päälleni yrittäessään läimäistä minua.

"Kuulitko? Iltapartio on lähdössä", naukaisin Sulkapennulle silmät ihailusta pyöreinä. Sulkapentu ravisti päätään ja alkoi nyt katsoa samaan suuntaan kuin minäkin. Sisarenikin silmät alkoivat kimmeltää.

"Mennään kysymään saisimmeko tulla mukaan!" Sulkapentu huudahti.

"Eivät he an-", ehdin vain aloittaa kun Sulkapentu jo nelisti kohti neljän soturin ryhmää. Tuhahdin itsekseni ja kipitin sisareni perään. Iltapartioon oli lähdössä ruskeanhopeinen kolli, syvänharmaa kolli, kilpikonnakuvioinen naaras ja ruskea kolli. Istahdin Sulkapennun viereen missä hän oli jo aloittanut kyselemään.

"Saammeko tulla mukaan? Käyttekö taas Tuuliklaanin rajalla? Ovatko he pieniä ja nopeita niin kuin väitetään? Tuuliklaani ei kuitenkään vedä vertoja meille. Olemme voimakkaampia ja älykkäämpiä!" Sulkapentu latoi kysymen toisen perään.

"Mrrauh, sinäpä sen sanoit", murahti ruskea kolli. "Laventelikurkku, lähdettäisiinkö pian, ettei pimeä ehdi ennen meitä leiriin?" Kun Sulkapentu kuuli kollin sanat, hänen häntänsä nousi pystyyn. Vilkaisin naarasta kummastellen. Ruskeanhopea kolli, Laventelikurkuksi kutsuttu, mulkaisi ärtyneesti ruskeaa kollia ja lähti johtamaan joukkoa ulos leiristä. Me jäimme Sulkapennun kanssa kahden.

"Miksi sinä niin innostuit sen kollin sanoista?" kysyin Sulkapennulta. Sisareni vilautti pöllämystyneen katseen minuun.

"Laventelikurkku! Hänhän on klaanin varapäälikkö ja saimme juuri jutella hänen kanssaan!" Sulkapentu kiljaisi, ja muutama oppilas tuoresaaliskasalla käänsi katseensa meihin. Naukaisin ymmärtäväisesti, nyt tajusin miksi sisko jännittyi yhtäkkiä.

"Mutta emme oikeastaan jutelleet hänen kanssaan, vain sen ruskean kissan", miu'uin. Sulkapentu oli avaamassa suunsa väittääkseen vastaan mutta heilautin pikkuisen häntäni sen eteen. Juuri silloin Sulkapentu hengitti nenän kautta sisään, ja häntäkarvojeni kutittaessa naaraan kuonoa, hän aivasti pärskähtäen. Aivastus kuulosti hulvattomalta ja aloin kikattaa. Silloin Sulkapentu työnsi oman pöyjeän häntänsä oma nenäni eteen ja aivastin kaksi kertaa peräkkäin samalla lailla. Jatkoimme aivastussotaa hetken aikaa, kunnes totesin:

"Meidän on parasta mennä nyt takaisin emon luo, ettei käy niin kuin eilen". Sulkapentu kallisti leukaansa hieman myöntymisen merkiksi ja lähti juoksemaan kohti pentutathaa huutaen:

"Juoksukisa!" Pinkaisin sisareni perään, mutta hän voitti. Olin jäljessä vain yhden käpälänmitan. Sisällä pentutarhassa hiivimme Valkokukan viereen. Emo näytti olevan vieläkin unessa, häntä tiukasti kiedottuna kehon ympärille. Tungimme itsemme emon ja hännän väliin.

"Muuten, Sulkapentu", kuiskasin epäröivästi hetken ajan kuluttua, "Olikohan isä, Seittiturkki, siinä aamupartiossa?" Odotin hiljaisuudessa vastausta mutta mitään ei kuulunut. Vilkaisin siskon suuntaan ja huomasin hänen kylkensä kohoilevan tasaisesti. Hymähdin sisareni unenlahjoille, ja painoin itsekin pääni emon pehmeää turkkia vasten.

//Eka tarina valmis :3
Vastaus:Hyvin kuvailtua tekstiä! Saat tästä 30 kp:ta.

-Tiikeri

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Sulkapentu, Jokiklaani
18.07.2015 22:06
Luku 01

Sinä aamuna Sulkapentu heräsi jo auringonnousun aikaan.
Pieni hopeinen naaras värähti hieman viileähkön viherlehden ajan tuulen tuivertaessa hänen turkkiaan, niin lämpimäksi ja tiiviiksi kun pentutarha olikaan rakennettu.
Niin, tämä viherlehti oli ollut tavallista viileämpi, ja aurinko tuli harvoin esiin pilvien takaa. Se ei kuitenkaan juuri haitannut Sulkapentua; naaraan hieman tavallista pörröisempi turkki teki olon tukalaksi helteellä, ja tuolle oli oikeastaan helpotus kun aurinko pysyi siellä pilvien takana piilossa. Ainakin oli mukavan viileä.
Sulkapennun ja tämän sisaren Lehväpennun emo Valkokukka oli kuitenkin eri mieltä. Hänellä ei ollut niin paksua turkkia kuin pennuillaan, ja hän joutui aina auringon laskiessa pörhistelemään karvojaan pysyäkseen lämpimänä. Silti hän ei koskaan valittanut, vaan otti kiitollisena vastaan viherlehden ajan, jonka Tähtiklaani oli suonut saapuvan.
” Ainakaan ei ole niin kylmä kuin lehtikatona, ja riistaakin on enemmän ”, emo oli selittänyt pennuilleen, kun Lehväpentu oli kysynyt miksi hän paleli. ” Minulla vain ei ole tuollaista mukavan pörheää turkkia kuin teillä, pienokaiseni. ” Valkokukan viikset olivat värisseet huvittuneina, ja hän oli nuolaissut Sulkapennun päälakea, jonka pari karvatupsua eivät millään tahtoneet siloittua, suki emo niitä sitten miten paljon tahansa.
Nyt nuo kaksi kissaa - emo ja sisar, kuin kopiot toisistaan - nukkuivat sikeästi, Lehväpentu Valkokukan vatsaa vasten painautuneena. Heidän lisäkseen pentutarhassa oli vain Huomenkukka, joka oli käpertynyt pesän toiseen laitaan kerälle pentujensa Hiiripennun ja Yöpennun kanssa. Pesä oli täysin hiljainen lukuunottamatta viiden kissan rauhoittavaa tuhinaa.
Sulkapennulle hiljaisuus oli liikaa. Hän tahtoi päästä ulos, pesän ulkopuolelle katsomaan tuoresaaliskasaa; hänestä oli jännittävää seurata, miten kasa kasvoi ja pieneni päivän mittaa. Sitä paitsi aamupartio palaisi pian takaisin leiriin, ja nuori naaras tahtoi kuulla ensimmäisenä, oliko rajoilla kaikki hyvin.
Siispä hän kompuroi ylös kankeille jaloilleen ja venytti niitä hitaasti, kunnes ne olivat mukavan vetreät. Sitten naaras hiipi nukkuvan sisarensa luo.
” Herätys, Lehväpentu! ” Sulkapentu sihisi sisarensa korvaan saaden tämän säpsähtämään hereille. Lehväpentu avasi hitaasti kauniit violettiin vivahtavat silmänsä ja kohdisti niiden unisen katseen sisareensa.
” Mitä nyt, Sulkapentu? ” hän mumisi vain puoliksi valveilla ja sulki taas silmänsä. Sulkapennun suusta karkasi kärsimätön sihahdus.
” Metsästyspartio palaa kohta ”, hän selitti hiljaa, jottei Valkokukka heräisi; ruskea kuningatar käskisi varmasti pentujensa jatkaa uniaan, ja kieltäisi jyrkästi menon leiriaukealle. ” Minä tahdon nähdä tuoresaaliskasan! ”
Lehväpennun silmät raottuivat hieman.
” Sinä ehdit nähdä sen myöhemminkin ”, naaras henkäisi. Ääni oli niin hiljainen, että sitä tuskin kuuli. Sulkapennun naama venähti.
” Enkä ehdi, minä tahdon nähdä sen nyt ”, hopeinen naaras vänkäsi vastaan jo ääni hieman korottuen.
” Hyvä kun aurinko on edes noussut ”, Lehväpentu vastusti unisesti, ” anna minun nukkua. ”
” Me voidaan nukkua myöhemminkin ”, Sulkapentu tiuskaisi, mutta päätti sitten vaihtaa taktiikkaa ja jatkoi hiljaisemmalla, anovalla äänellä, ” Ole kiltti, Lehväpentu. En tahdo mennä ilman sinua. ”
Lehväpentu ei vastannut, vaan huokaisi raskaasti antaen silmiensä painua kiinni. Sulkapentu oli jo valmistautunut pettymykseen, ja oli nousemassa sisarensa luota, aikeissa jatkaa suunnitelmansa toteutusta yksin, kun Lehväpentu huokaisi taas ja avasi silmänsä nyt kokonaan.
” No hyvä on ”, naaras pyöräytti silmänsä kohti pesän kattoa ja väänsi sitten itsensä ylös. Sulkapentu nuolaisi sisarensa korvantaustaa kiitokseksi. Lehväpentu kuitenkin töytäisi hänet valkealla tassullaan leikkisästi kauemmas.
Yhdessä nuo kaksi pentua tassuttelivat pois pentutarhasta, missä oli lämmintä ja emon antama suoja.

” Se on niin iso! ” Sulkapentu vinkaisi nähdessään kasvaneen tuoresaaliskasan. Hänen äänensä oli innostuksesta kimeä.
Tavallisesta soturista kasa ei ehkä olisi ollut mitenkään erityisen suuri ja mahtava, mutta Sulkapentu ei ollut nähnyt tarpeeksi saaliskasoja elämänsä aikana, jotta olisi voinut sanoa ettei kasa ollut mitenkään erilainen kuin edelliset.
Tämä oli totta puhuen hänen kolmas kertansa pentutarhan ulkopuolella, ensimmäinen kerta ilman lupaa. Kun Lehväpentu oli tajunnut sen, hän oli yrittänyt saada Sulkapennun muuttamaan mieltään. Hopeinen oli kuitenkin päättänyt mennä ulos, eikä Lehväpentu ollut saanut hänen mieltään muuttumaan. Vaaleanruskea naaras oli myös päättänyt hetken miettimisen jälkeen, että oli turvallisempi mennä seikkailemaan siskon kanssa kuin jättää tämä yksin kohtaamaan kaikki onnettomuudet ja emon kiukku, vaikka Sulkapentu olikin vakuuttunut ajatuksesta, että he ehtisivät palata takaisin pentutarhaan ennen tämän heräämistä.
” Et kyllä taatusti uskalla kiivetä sen päälle ”, Lehväpentu arvasi ovelasti, mittaillen samalla tuoresaaliskasaa katseellaan, pää kallellaan. Sulkapennun ilme muuttui siinä samassa uhmakkaaksi.
” Uskallanpas ”, naaras tiuskaisi. Hän tassutteli pikkuinen häntä pystyssä lähemmäs kasaa, joka suureni askel askeleelta, kunnes Sulkapentua miltei huimasi. Naaras oli kuitenkin päättänyt kiivetä kasan päälle, eikä halunnut Lehväpennun nauravan hänelle, vaikka hän tiesikin ettei sisko niin tekisi.
Päästessään kasan juurelle Sulkapentu nielaisi äänekkäästi. Pelostaan huolimatta hän kuitenkin tarttui terävillä kynsillään vähän itseään ylempänä olevaan pulskaan hiireen ja alkoi hitaasti - mutta varmasti - hinata itseään aina vain korkeammalle kohti kasan huippua.
” Ole varovainen! ” Lehväpennun huolestunut ääni kuului jostain vähän alempaa. Sulkapentu pyöritteli itsekseen silmiään. Totta kai hän oli varovainen.
” Tule sinäkin! ” naaras huikkasi sisarelleen heilauttaessaan samalla itsensä ylemmäs.
” Tämä on hauskaa! ” Lehväpentu empi hetken, mutta otti kuitenkin innokkaammasta siskostaan mallia ja alkoi kiskoa itseään ylöspäin.
Sulkapentu oli melkein kasan huipulla, kun aamupartio palasi. Naaras vilkaisi olkansa yli innoissaan, valmiina kysymään partiolta kovaan ääneen oliko kaikki rajoilla niin kuin kuuluikin. Hänen huomionsa kiinnittyi kuitenkin Lehväpentuun, joka saavutti häntä nopeasti. Hopeinen pentu rypisti otsaansa; hän tahtoi olla kasan huipulla ennen Lehväpentua. Hän kapusi nopeasti vielä viimeiset ponnistukset kasan huipulle, jolla lepäsi iso, haiseva kala. Sulkapentu ei pitänyt kalasta; sen pinta oli limaista ja haisi pahalle. Eihän hän ollut vielä saanut maistaa sitä, mutta hän oletti ettei se nyt kovin hyvää voinut olla.
Sulkapentu hihkaisi: ” Minä onnistuin! ” päästessään tassut luisuen seisomaan kalan pinnalle. Vähän matkan päästä alapuolelta kuului Lehväpennun iloinen naukaisu.
Kun Sulkapentu katseli ympärilleen, hän huomasi olevansa korkealla, kenties yhtä korkea kuin soturit. Naaras vinkaisi innosta. Tältäkö tuntui olla iso? Maailma näytti ihan erilaiselta kun sitä katsoi täältä ylhäältä.
Tuo taitaa olla oppilaiden pesä, naaras ajatteli tarkkaillessaan toista isoa pesää, isompaa kuin pentutarha. Ja aivan sen vieressä oli varmasti sotureiden pesä, sillä Pääskyhäntä tassutteli sen luo. Hän oli juuri ollut mukana aamupartiossa.
Ai niin, aamupartio!
Sulkapentu kiepahti ympäri nähdäkseen leirin suuaukon, jolla muut partioon osallistuneet kissat istuskelivat odottaessaan, että klaanin varapäällikkö Laventelikurkku tulisi ottamaan selvää, miten partiossa oli sujunut, kuten joka aamu. Sulkapentu oli tarkkaillut pentutarhan suuaukolla, joten hän tiesi tarkalleen, mitä tuleman piti.
Kääntyessään ympäri naaraan tassut kuitenkin lipsahtivat. Naaras ehti vain vinkaista silmät säikähdyksestä pyöreänä, kun hän jo kierikin kupenkeikkaa alas aivan Keltamopilven isojen käpälien eteen. Suuri läikikäs kolli laski hämmästyneen katseensa alas, ja Sulkapentu kompuroi takaisin käpälilleen.
Takaa kuului Lehväpennun pelokas ja huolestunut huuto: ” Sulkapentu! ”, ja pian vaaleanruskea naaras olikin jo sisarensa vieressä, mittaillen tätä katseellaan.
” Hei, varokaa vähän ”, Keltamopilvi murahti väistyen pentujen tieltä. Sulkapentu istui maahan ja nuolaisi rintaansa peittääkseen nolostuksensa. Nyt Keltamopilvi ja muut soturit varmasti nauraisivat hänen typerälle kompuroinnilleen.
” Olettekos te Seittiturkin pentuja? ” Keltamopilvi kysyi nyt hieman uteliaammalla äänellä. Sulkapentu kohautti lapojaan. Hän ei muistanut Valkokukan kertoneen isästä muuta kuin että tämä oli hieno soturi ja hyvin uskollinen Jokiklaanille.
” Valkokukka on emomme ”, Lehväpentu kertoi ylpeänä vanhemmalle soturille. Keltamopilven viikset värisivät.
” Eli te olette Seittiturkin pentuja. ”
” Niin kai sitten ”, Lehväpentu naukaisi hiljaa. Hän näytti kummastuneelta, ihan kuin ihmettelisi, mitä väliä sillä oli, kuka oli isä.
Sulkapentu kuunteli keskustelua vain puolella korvalla; hänellä oli tarpeeksi tekemistä tarkkaillessaan Kylmäpuroa, ja tämän valkoista oppilasta Kärppätassua. Nuori naaras istui ylpeän näköisenä ja ryhdikkäänä mestarinsa vierellä, tarkkaillen kiinnostuneen näköisenä Keltamopilven ja Lehväpennun välistä keskustelua. Kylmäpuron keltaiset silmät vilkuilivat aika ajoin tuoresaaliskasaa. Hänen vaaleanharmaa hännänpäänsä vääntyili odottavasti. Sulkapentu suoristi selkänsä Kärppätassun tavoin, toivoen näyttävänsä isommalta ja nosti hieman leukaansa.
” On varmasti hienoa olla soturi ”, Sulkapentu tokaisi kuuluvalla, itsevarmalla äänellä, keskeyttäen siten sisarensa lauseen. Lehväpentu vilkaisi häntä otsa rypyssä. Keltamopilvi murahti matalasti. Sulkapentu saattoi havaita hienoisen pilkkeen soturin silmäkulmassa.
” Onhan siinä puolensa ”, läikikäs kolli vastasi hitaasti, mietteliäällä äänellä, ” On hienoa palvella klaania, metsästää ja partioida. On hienoa ansaita klaanitoverien ja muiden klaanien arvostus. Ainoa huono puoli tässä on se, että aamupartiot ovat ehkä vähän turhan aikaisin. Olisi kiva joskus nukkuakin. ” Kylmäpuro tuhahti ja pyöritteli silmiään. Kärppätassun viikset värähtivät huvittuneena.
” Mutta silti ”, Lehväpentu intti sitkeästi, ” teidän ei tarvitse kykkiä päivät pitkät pentutarhassa. Te voitte tehdä nukkumisen sijaan jotain hyödyllistä. ” Sulkapentu nyökytteli ollen sisarensa kanssa samaa mieltä.
” Kunhan pääsette oppilasikään ja myöhemmin sotureiksi, muistelette kaiholla niitä aikoja, kun teidän ei tarvitse tehdä mitään mikä ei huvita ”, Keltamopilvi naukaisi harkiten. Lehväpentu puri ahdistuneen näköisenä huultaan. Sulkapentu arveli hänen olevan ihan eri mieltä, muttei vain uskaltanut väittää vastaan vanhemmalle kissalle.
” Miten partio meni? ” Sulkapentu kysyi vaihtaen tietoisesti aihetta. Nyt ilmapiiri muuttui kiihkeäksi, ärtyneeksi.
” Ihan.. hyvin ”, Kylmäpuro sanoi lopulta pitkän, vaivautuneen hiljaisuuden jälkeen.
” Ne Tuuliklaanin typerykset ”, Kärppätassu sihahti voimatta enää hillitä itseään. Kylmäpuro soi oppilaalleen varoittavan katseen. Naaras ei ollut huomaavinaankaan, vaan veti kyntensä esiin ja upotti ne kosteaan maahan. Sulkapentu höristi korviaan.
” Niin, törmäsimme Tuuliklaanin partioon rajalla. He olivat hieman.. ”, Keltamopilvi ei saanut sanottua tarkalleen, mitä Tuuliklaanin partio oli, ja hän sulki suunsa. Ahdistus paistoi hänen silmistään.
Sulkapentu röyhisti rintaansa. Vaikkakaan hän ei tiennyt, miksi Jokiklaanin ja Tuuliklaanin välit olivat kireät, hän oli täysin varma yhdestä asiasta.
” Sitten kun minä olen soturi ”, hän ilmoitti kovalla, itsevarmuutta uhkuvalla äänellä, ” nappaan jokaisen hölmön Tuuliklaanilaiskarvapallon ja näytän niille! ”
Jännitys tuntui laantuvan kuin taikaiskusta. Kylmäpuro ja Keltamopilvi vaihtoivat keskenään hyväksyvän katseen, ja Kärppätassu näytti innokkaalta, kuin olisi valmis auttamaan häntä milloin tahansa. Lehväpennun viikset värisivät huvittuneesti. Vaaleanruskea pentu kyyristyi ja loikkasi sitten sisarensa niskaan. Sulkapennun suusta pääsi yllättynyt vinkaisu. Hetken ajan pennut pyörivät ja vääntyilivät leikkitappelussa.
” Siitäs saat, senkin karvapallo! ” Lehväpentu maukaisi läimäistessään valkoisella tassullaan Sulkapennun korvia. Naaras kuitenkin ehti painaa ne luimuun ja tarrasi kiinni sisarensa häntään. Lehväpentu inahti. Sulkapentu oli juuri pääsemässä sisarensa niskan päälle, painamassa tämän maata vasten, kun pentutarhan suunnalta kuului tuttu, raivostunut huuto.
” Sulkapentu! Lehväpentu! Pentutarhaan tällä sekunnilla! ” Siinä samassa molemmat pennut irtautuivat toisistaan ja nousivat jaloilleen. Sulkapentu ja Lehväpentu vilkaisivat toisiaan silmät suurina.
” Hupsista ”, Sulkapennun ääni oli säikähdyksestä hento.
” Emo kutsuu! ” Lehväpentu henkäisi ja vilkaisi pahoittelevasti läsnäolevia kissoja. Keltamopilven suusta kuului naurahdus.
Sitten pennut ottivat suunnaksi pentutarhan, ja kipittivät sinne minkä pienistä jaloistaan pääsivät.

//Jeeh, Sulan eka stoori :3

Vastaus:Hieno ensimmäinen tarina! 30 kp:ta!

-Tiikeri

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kuurapentu/Varjo-klaani
18.07.2015 19:52
Kuurapentu katseli ulos pentutarhan oviaukosta. Ulkona satoi. Kolli väräytti korvanpäitään,ja käänsi kasvonsa kohti Unikonvartta.
"Saanko mennä Mustajalan luo?"-Hän kysyi.
"Ei nyt."-Unikonvarsi vastasi tyynesti.
"Mutta kun Mustajalalta jäi hieno tarina kesken! Siinä klaanit matkasi vuorten yli ja kohtasi heimon ja Yksitähti johti tuuliklaania ja tuuliklaaniluopio hyökkäsi ja saari ja lampi oli hukassa ja..."-Pentu remusi,tuskin henkeä vetämättä.
"No hengähdäpäs nyt välillä."-Unikonvarsi rauhoitteli.
Kuurapentu laski katseensa maahan.Yhtäkkiä hän kohotti kasvonsa taas Unikonvartta kohti,ja kysäisi:
-"Tiesitkö;että Mustajalka oli ennen Mustatähti?"
"Tottakai tiesin."
Unikonvarsi ehti tuskin hengähtää,ennenkuin hänen korviinsa kantautui uusi kysymys:
-"Milloin minusta tulee oppilas?"
"Sitten kun sinusta tulee."
"Silloin minusta tulee kaikkein paras oppilas!
Syön vaikka hiirensappea,jos mestari niin käskee!"-Kuurapentu kuulutti ylpeänä.
"Uskollisuus on hyvä asia..."-Unikonvarsi haukotteli:-"Mutta nukutaan nyt."
Kuurapentu kääntyi takaisin kohti oviaukkoa,eikä aikaakaan,kun hän kuuli takaansa kasvattiemonsa tasaisen tuhinan.
Pentu haisteli vähän aikaa sateista ilmaa,ja loikkasi sitten ulos.
"Vaauuh!"-Kuurapentu henkäisi.
Aukio oli valtava! Päivän kissapaljoudesta ei ollut tietoakaan! Kaikki olivat joko pesissään pitämässä sadetta tai päivittäisillä partiokierroksillaan. Kuurapentu kierteli ympäri leiriä,ja kuunteli sateen ropinaa:Plimm,Plomm,Plamm. Rytmi kuulosti hyvältä,joten pieni kolli päätti laulaa mukana:
"Plimm,Plomm, Plamm,Plomm.
Plimm,Plomm, Plamm,Plomm.
PLimm,Plomm, Plamm,Plomm.
Plim,Plam Plom,
Sade tervetullut,
Laulusi tahtihin kastella saa.
Plim,Plam Plom,
Sade tervetullut,
Pirteän suihkun sä metsille jaat,
metsille jaat,
metsille jaat."
//Joku saattaa tunnistaa tuon Bambista ;3//
Kuurapentu käveleskeli,kierrellen,kohti uloskäyntiä. Kuurapentu pysähtyi suuren lätäkön juureen.Hän kuvitteli,että Lumpare oli portti toiseen maailmaan,jota hallitsi kolme muinaista klaania:Tiikeri-,leijona-ja leopardi-klaanit.Kuurapentu kuvitteli,että hän olisi suuri tiikeriklaanilainen,joka kaatoi peurankin yhdellä käpälän huitaisulla.
Hän kuvitteli näkevänsä lammikosta heijastuvan oman,pisaroiden takia väreilevän,peilikuvansa sijaan hopeahännän,joka loistaa lehtikadon ajan taivaalla. Silmänräpäyksessä mielikuvat katosivat,ja Kuurapentu loikki ulos leiristä.

Kuurapentu talsi Varjoklaanin metsässä.Tuhannet,suuret havupuut ympäröivät pientä kissanpentua.
#Pentutarha on pensaanlehti tämän rinnalla!#
-Hän hihkui mielessään.
Harmaa pentu käveleskeli kierrellen ympäriinsä,kunnes pysähtyi erään suuren kuusen juurelle.Hän kiipesi sitä ylös silmillään,katseli puuta vähän aikaa pää kallellaan,ja päätti sitten:
-#Täydellinen.#
Kuurapentu ponnisti,ja hyppäsi alimmalle oksalle.Siitä pentu jatkoi matkaansa,yhä ylemmäs hypellen.
"Ylös,ylös vie,
kissan tie!"-Hän luritteli.
Aikaa kului,mutta lopulta Kuurapentu pääsi kuin pääsikin kuusen latvaan.Näkymä sieltä oli niin,niin huikaiseva.
Tuhannet kuusenlatvat kuin vuorenkumpareita,ja niiden takana kimmelsi valtava,sateessa harmaaksi muuttunut järvi.
Kuurapennun silmät levisivät yhtä suuriksi kuin hänen edessään siintävä näkymä,ja pennun pieni suu avautui valtavaan,ihailevaan huokaisuun:
-"Vaaaaaaaaauuuuuuuuuhh!!!"
Yhtäkkiä Harmaan kollin silmät kaventuivat takaisin normaaliin kokoonsa,ja niihin syttyi ilkikurinen pilke.
"Olen villisusi!Olen villisusi!"-Hän huusi pomppien ylösalas,allaan taipuvaa oksaa huojuttaen.Sitten hän päästi pitkän, ulvonnanomaisen mourunnan:
-"Mmrrroooooouuuuuuuuuuuur!!"
Kaikki lähitienoon linnut lehahtivat lentoon. Ilman täyttivät raakunta ja siipien suhina.
Kuurapentua nauratti.
Karkumatka oli hänen mielestään paras idea,jonka hän oli koskaan saanut.Jos hän ei olisi karannut,hän olisi jäänyt paitsi kaikesta tästä.
Kuurapentua nauratti,mutta ilo loppui lyhyeen, kun suuri harakka lennähti tätä päin.Kuurapentu säikähti,menetti tasapainonsa,ja syöksyi alas. Kolli paiskautui oksia vasten,jotka raapivat hänen paksun turkkinsa läpi.
"Unikko-emo!"-Kuurapentu vikisi,välillisten vinkaisujen saattelemana,kun taas uusi oksa pysäytti kulun.Mutta vain kivuliaaksi vähäksi ajaksi,jolloin pentu jatkoi yhä kiihtyvää kulkuaan kohti maankamaraa.Lopulta kolli käännähti ajoissa,ja tarrasi pienten valkoisten tassujensa pienillä,valkoisilla kynsillään kiinni suuren oksan tyvestä.
"Unikko-emo..."-Kuurapentu vikisi vähäisillä voimillaan suuren metsän synkkyyteen.

Samaan aikaan Unikonvarsi heräili pentutarhassa.
"Kuurapentu!Haen meille syötävää tuoresaaliskasalta,saat tulla mukaan,jos haluat!Kuurapentu?!"-Unikonvarsi huikkasi unenpöpperössä,mutta hätääntyi,kun ei nähnyt kasvattipentuaan missään.Unikonvarsi syöksyi ulos pentutarhasta,ja juoksi klaaninvanhimpien pesään.
"Mustajalka,oletko nähnyt Kuurapentua?"-Hän kysyi.
"En.Enkä ole nähnyt mitään niiden luopioiden jälkeen!"-Klaaninvanhin tuhahti töykeästi.
"Te muut?"
Nuhanenä ja Järkäle ravistivat päitään, silminnähden hätääntyneenä.
Nyt Unikonvarrella vasta olikin syytä paniikkiin.Hän syöksyi ulos klaaninvanhimpien pesästä,ja poukkoili hysteerisesti ympäri leiriä. Naaras juoksi ympäriinsä ja huusi hätääntyneenä:
-"Kuurapentu?!Kuurapentu!Missä on Kuurapentu?! Etsikää Kuurapentu!"

Kauempana,suuren kuusen oksasta henkensä edestä
pidellen,roikkui Kuurapentu,ja vikisi hiljaa:
-"Unikko-emo,Revontulitähti,joku..."

//Jatkan myöhemmin;Ellei joku muu varjoklaanilainen keksi pelastaa tuota Kuurapentua tuolta kuusosesta X3!//
Vastaus:Oli jännä aloitustarina Kuurapennulle :) Kirjoitusvirheitä sattui vain olemaan sen verran paljon, että lukeminen välillä hankaloitui. Perehdy tähän listaan sujuvamman tekstin tuottamiseksi, niin tarinoistasi on entistä enemmän iloa täällä lukijoille samoin kuin itsellesi jatkossa (opettajat tarttuisivat näihin koulussa);

Ensinnäkin pilkun, pisteen, huuto- ja kysymysmerkin jälkeen tulee välilyönti paitsi ennen "heittomerkkejä".

Kuurapentu ponnisti,ja hyppäsi alimmalle oksalle.Siitä
pentu jatkoi matkaansa,yhä ylemmäs hypellen.

Pitäisi olla

Kuurapentu ponnisti, ja hyppäsi alimmalle oksalle. Siitä pentu jatkoi matkaansa, yhä ylemmäs hypellen.

"Mustajalka,oletko nähnyt Kuurapentua?"-Hän kysyi.

Pitäisi olla

"Mustajalka, oletko nähnyt Kuurapentua?" hän kysyi.

Siitä päästäänkin vuorosanoihin. Käytä joko viivaa - tai "heittomerkkejä", älä molempia. Samoin heittomerkkien jälkeen lause jatkuu vielä, joten pieni kirjain. Yllä on tästä korjattu esimerkkilause.

Tekstissä oli näiden virheiden lisäksi paikoin ylimääräisiä merkkejä tai rivinvaihtoja, jolloin kokonaisuudessaan tekstistä tulee vähän epäselkeää luettavaa.

Kuurapentu laski katseensa maahan.Yhtäkkiä hän kohotti kasvonsa taas Unikonvartta kohti,ja kysäisi:
-"Tiesitkö;että Mustajalka oli ennen Mustatähti?"
"Tottakai tiesin."
Unikonvarsi ehti tuskin hengähtää,ennenkuin hänen korviinsa kantautui uusi kysymys:
-"Milloin minusta tulee oppilas?"
"Sitten kun sinusta tulee."
"Silloin minusta tulee kaikkein paras oppilas!
Syön vaikka hiirensappea,jos mestari niin käskee!"-Kuurapentu kuulutti ylpeänä.

Olisi korjattuna

Kuurapentu laski katseensa maahan. Yhtäkkiä hän kohotti kasvonsa taas Unikonvartta kohti, ja kysäisi: "Tiesitkö, että Mustajalka oli ennen Mustatähti?"
"Tottakai tiesin."
Unikonvarsi ehti tuskin hengähtää, ennen kuin hänen korviinsa kantautui uusi kysymys:"Milloin minusta tulee oppilas?"
"Sitten kun sinusta tulee."
"Silloin minusta tulee kaikkein paras oppilas! Syön vaikka hiirensappea, jos mestari niin käskee!" Kuurapentu kuulutti ylpeänä.

Tekstin sisältö on oikein hyvää ja jännittävää luettavaa, mutta mukana pysyy paremmin jos oikeinkirjoitus on kohdallaan :) Eli tarinoista saamasi pisteet tulevat nousemaan paljon kunhan lukemisesta tulee vähemmän työlästä.

Saat 23 KP.

- VaraYP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Joutsentassu, Tuuliklaani
17.07.2015 20:57
Joutsentassu näki unta pulskasta kanista ja oli juuri nappaamassa sitä, kun naaras tunsi käpälän tökkivän kylkeään ikävästi. "Mm-m", tuore oppilas murahti unenpöpperössä. Joutsentassu räpäytti silmänsä auki. Tuo ei hetkeen nähnyt mitään aamuauringon häikäistessä, joten kesti hetki ennen kuin naaras todella tajusi missä oli. "Mestarisi odottaa sinua leirin ulkopuolella, kannattaisi varmaan kiirehtiä", Joutsentassu kuuli punertavan naaraan ärtyneen äänen vierestään. Oppilas siirsi katseensa hitaasti Nokkostassuun, joka katseli häntä halveksiva ilme naamallaan. "Mestari?" Joutsentassu onnistui vaivoin mumisemaan ihmetykseltään. "Niin. Se kissa joka kouluttaa sinusta soturia, Mustahaukka", Nokkostassu sanoi ja heilautti häntäänsä ärsyyntyneenä, kun Joutsentassu ei tuntunut tajuavan. Ymmärrys, joka vaihtui heti nolostukseksi ja sen jälkeen kauhuksi upposi oppilaan tajuntaan. Joutsentassu hyppäsi salamana tassuilleen ja kerkesi hädintuskin ravistella hiekat turkistaan, kun säntäsi jo leirin uloskäynnille. Naaras kerkesi kuitenkin kuulla Nokkostassun jupisevan: "Ei ole minun tehtäväni herättää muita ja huolehtia heidät ajoissa kaikkialle."

Nolous poltteli Joutsentassun vatsanpohjassa, kun tuo asteli kiireesti mestarinsa luo. "Anteeksi että...", Joutsentassu sanoi nöyränä, kun tuo keskeytettiin. "Ei se mitään, kunhan tämä ei toistu", Mustahaukka ilmoitti päättäväinen ilme silmissään. Mestari katsoi hetken Joutsentassua arvioivasti ja sai naaraan kiusaantumaan entistäkin enemmän. "Niin, tosiaan tänään käydään klaanin reviiri ja rajat läpi", Mustahaukka ilmoitti, kun oli havahtunut hetkellisestä horroksestaan. "Enta minä?" Tiikeritassu kysyi silmäillen Joutsentassua ja Mustahaukkaa. Naaras huomasi vasta nyt toisenkin oppilaan hiukan etäämmällä pienen pusikon luona. Tuo räpäytti silmiään ja odotti mitä mestari vastaisi. "Ei tee pahaa sinullekkaan kerrata hieman uudestaan rajoja", tumma kolli ilmoitti ja viittoi kaksikkoa seuraamaan.

Mestari liikkui sulavin, nopein askelin nummella pitkine jalkoineen. Joutsentassulla oli taas täysityö pysyä mestarinsa perässä lyhyemmillä jaloillaan. Tiikeritassu sensiaan näytti tietävän minne he olivat menossa, joten saattoi samalla etsiä saaliin hajua. Joutsentassun kuonoon kantautui raikas, aavistuksen sateinen nummen tuoksu. Mustahaukka pysähtyi arvaamatta, joten oppilas oli törmätä tuohon, mutta onnistui jarruttamaan viimehetkellä. "Haistatte varmaankin tuon ketun hajun vai mitä?" Tumma kolli kysyi, muttei jäänyt odottamaan vastausta. "Onko se mielestäsi vanha, Joutsentassu?" mestari jatkoi, ja odotti nyt selvästi vastausta. Oppilas haisteli tarkkaan ilmaa ja saattoi erottaa siinä häivähdyksen laimeaa ketun hajua. "Vanha", naaras maukaisi hetken mietittyään. Kolli nyökkäsi hyväksyvästi ja väläytti tuolle pienen kannustavan hymyn. Naaras oli kiitollinen pienestä tauosta, jonka oli saanut, mutta hetki tosin jäi lyhyeen, sillä Mustahaukka jatkoi taas tarmokkaasti matkaa. Joutsentassu huokaisi ja hypähti hänkin tassuilleen. Kolmikko jatkoi matkaa hiljaisuuden vallitessa harmahtavan taivaan alla. Joutsentassu vajosi omiin ajatuksiinsa Tiikeritassun lailla ja hätkähti vasta kun mestari murahti ja katsoi kahta oppilasta. "Tässä on kuunlampipuro, se merkkaa rajan myrskyklaanin kanssa", kolli naukui juhlallisesti. "Painakaa myrskyklaanin tuoksu mieleenne tarkasti, on tärkeää tunnistaa klaanit hajun perusteella", Mustahaukka selosti ja katsoi oppilaita vaativa ilme naamallaan. Joutsentassu haistoi metsäisen kissan tuoksun ja painoi sen hyvin tarkasti mieleensä. "Tiikeritassu, voisitko johdattaa meidät hevospaikan luo?" Mestari kysyi yht'äkkiä. "Tottahan toki!" raidallinen naaras vastasi, mutta Joutsentassu oli aistivinaan tuon äänessä hienoista epävarmuutta. Tiikeritassu asteli pää pystyssä heidän edelleen ja alkoi johdattaa heitä hevospaikkaa kohti.

"Hienoa Tiikeritassu!" Mustahaukka kehui toista oppilasta ylpeä ilme kasvoillaan. Raidallinen oppilas pörhisti turkkiaan kiitoksena kehuista ja ylpeydestä. Tumma kolli asteli taas johtoon ja johdatti heitä vielä hiukan eteenpäin. "Istukaa", tuo kehotti. Joutsentassun lihaksia särki vimmatusti jatkuvasta juoksemisesta johtuen. Naaras lysähti maahan istualleen ja kietoi häntänsä tassujensa ympärille. "Haistelkaa ilmaa", Mustahaukka kehotti. Joutsentassu haistoi hevosen hajun läpi pistävän kalan tuoksun ja arvasi että mestari aikoisi seuraavaksi kertoa jokiklaanista. "Jokiklaanilaiset ovat hyviä uimaan, mutta he ovat hitaampia kuin me ja pakenevat mielellään taisteluissa veteen", lihaksikas kolli selosti kahdelle naaraalle. Tuo piti pienen tauon ja siirsi katseena suolle hevospaikan lähettyville. Kolli sähähti ja tuon silmät kapenivat hetkellisesti. Musta heilautti ärtyneenä häntäänsä ja hypähti tassuilleen. Mestari tuijotti vielä hetken jokiklaanin reviirin suuntaan, kuin etsien jotain. Tuon silmiin tuli lempeämpi katse, mutta palasi äkkiä tavalliseksi, kuin hän olisi musitanut että hän koulutti kahta oppilasta. "Jatketaan matkaa rikkinäiselle puolisillalle", tuo tokaisi ja jatkoi nopeasti kulkuaan.

"Haistan kanin", Tiikeritassu tokaisi äkkiä. Joutsentassu ja Mustahaukka nuuhkivat myös ilmaa. "Hyvin huomattu", raidallinen kolli kehui. Raidallinen naaras painautui lähelle maata ja lähti hiipimään kohti läheistä kitukasvuista puskaa. Joutsentassu pidätti hengitystään ja painoi kyntensä maahan huomaamattaan. Oppilas tuskin uskalsi katsoa onnistuisiko toinen. Naaras oli enää kolmen hännänmitanpäässä, kun kuului oksan rasahdus ja kani syöksähti pakoon Tiikeritassu perässään. Oppilas hipaisi kynsillään kania, mutta ei ihan tavoittanut sitä, sensiaan Mustahaukka syöksyi kanin perään ällistyttävällä nopeudella. Kolli painoi hampaansa kanin kurkkuun ja tappoi sen nopealla puraisulla. Molemmat oppilaat katsoivat Mustahaukkaa ihailevin silmin. "Ei se mitään Tiikeritassu, se oli loistava yritys!" mestari mumisi kani suussaan. Tuo viittoi hännällään kaksikon seuraamaan, kun otti kanista paremman otteen.

Joutsentassun jokaista lihasta särki ja polkuanturat olivat verestävät, ruohikoissa juoksentelusta. Vasta kanin nähtyään oppilas oli tajunnut kuinka nälkäinen olikaan. Valkea naaras tassutteli hitaasti tuoresaaliskasalle, jonka päällimmäisenä oli Mustahaukan nappaama kani. Joku klaanitovereista oli selvästi saanut kiinni muutaman hiiren, joten Joutsentassu noukki yhden niistä suuhunsa ja tassutteli kankeasti oppilaiden pesälle. Naaras pudotti hiiren maahan ja alkoi hitaasti, väsynein liikkein syödä hiirtä. Tuoreen riistan maku tulvahti valkean kissan suuhun ja sai vatsan murisemaan entistä kauheammin. Syötyään hiiren Joutsentassu asettui makuulle puskan juureen ja alkoi nuolla verestäviä tassujaan. "Kannattaisi ehkä hakea noihin jotain Kultatassulta tai Tähtisumulta", rusehtava naaras naukui, saaden Joutsentassun säpsähtämään hermostuneesti. "Näyttävät kipeiltä", Haukkatassu sanoi nyökäten kohti Joutsentassun polkuanturoita. "Sitä ne ovatkin", Joutsentassu naurahti sarkastisesti. "Käyn ihan kohta parantajan luona", Joutsentassu lupasi ja jatkoi taas peseytymistä. "Haukkatassu!" ulvahdus kuului klaaninvanhimpien pesästä. toinen oppilas nousi tassuilleen ja lähti reippaasti kohti klaaninvanhimpien pesää. Joutsentassu jäi makoilemaan laskevan auringon viimeisiin lämmittäviin säteisiin. Tuo katseli hiljalleen punertuvaa taivasta ja mietti päivällistä retkeään. #Tahdon yhtä hyväksi metsästäjäksi kuin Mustahaukka# naaras ajatteli ja sulki hitaasti silmänsä. Ennen nukahtamistaan Joutsentassun päähän pälkähti ajatus mestaristaan jokiklaanin rajalla. Naaras kurtisti kuonoaan puoliksi unessa. Enempää tuo ei kuitenkaan kerennyt asiaa miettiä, sillä uni otti nuoren naaraan valtaansa.
Vastaus:Tervetuloa, Joutsentassu! Hieno aloitustarina, kivaa jänisjahtia :) Näin niin hyvin mielessä Mustahaukan hienon jahdin. Melkoisen virheetöntä tekstiä, pari hassua sanaa eksynyt vain mukaan (sensiaan, täysityö). Sellainen jäi vain mietityttämään, että pitäisikö Jokiklaani ja muutkin klaanit kirjoittaa isolla alkukirjaimella? Tämä on ehkä ennemmin soturikissakirjatyyliseikka kuin oikea kirjoitusvirhe.

Saat 35 kp

- VaraYP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Myrsky, erakko
16.07.2015 22:34
Myrsky pysähtyi järven rannalle. Hän haistoi Myrskyklaanin kissat, mutta totesi, ettei ketään ollut lähimaillakaan. Raskaan, tumman pilviverhon peitossa oleva taivas näytti siltä kuin kaataisi koko vuodenajan vesivarastonsa jo toisen kerran hetkenä minä hyvänsä. Aamun rankkasateen synnyttämä sakea sumu oli laskeutunut leijumaan järven ylle. Veden pinta näytti harmmaalta, mitäänheijastamattomalta peililtä.

Myrsky ravisteli sateen kastelemaa paksua turkkiaan, kunnes se oli aivan pörrössä. Oli aavemaisen hiljaista. Järveltä vyöryvä sumu tuntui tukahduttavan kaikki äänet. Vain silloin tällöin kuului jonkun linnun laulua. Kolli istahti kylmälle, laakealle rantakivelle ja katseli vetistä maisemaa rauhallisena korvat höröllä ja häntä kiedottuna siististi etutassujen ympärille. Maisemassa oli jotain rauhoittavaa. Tuulenviriäkään ei tuntunut painostavassa, kosteuden kyllästämässä viileässä ilmassa. Sitten alkoi sataa.

Vaimea rasahtelu kiinnitti äkisti Myrskyn huomion. Kollin korvat kääntyivät taaksepäin metsää kohti. Ääni taukosi ja jatkui hetken päästä. Se ei kuulostanut kissalta, joten Myrsky nousi hiljaa ja lähti hipsimäään ääntä kohti. Hän saattaisi saada hyvän saaliin vietäväksi kotiin. Kolli liukui kuin varjo kosteaan aluskasvillisuuteen. Hän haistoi vesimyyrän hajun ja virnisti hienoisesti hännänpää vääntelehtien. Hän näki vilauksen ruskeasta kehosta, heilautti itseään taaksepäin ja syöksähti terävät kynnet esillä vesimyyrän päälle. Elikko päästi heikon vinkaisun ennen kuin Myrsky katkaisi siltä niskat rivakalla väännöllä. "Hahaa, sainpas sinut", kolli murisi, nappasi myyrän suuhunsa ja lähti suunnistamaan kohti kotia järven rantaa myötäillen.

Sade voimistui nopeasti. Myrsky lähestyi Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin välistä rajaa. Yhtäkkiä hän haistoi kissan. Kolli seisahtui heti. Selvästi myrskyklaanilainen, muuta oli vaikea erottaa vesimyyrän hajun ja rankkasateen takia.

"Näin jo sinut", kuului naukaisu edestäpäin. "En halua riitaa, haluan vain jutella." Myrsky pudotti vesimyyrän ja paljasti vaiti kyntensä, jos tulija osoittautuisi taistelun arvoiseksi.Kolli asteli karvat lievästi pörrössä esiin aluskasvillisuudesta. Hänen silmiinsä osui häntä paljon pienempi nuori kissa, oppilas oletettavasti. Kaiken lisäksi hän näytti tutulta. Kolli veti kynnet takaisin sisään. "Minulla", hän murisi hitaasti ja selvästi, "ei ole mitään pahoja aikomuksia." Oppias tuijotti häntä hetken kuin ei olisi tiennyt mitä sanoa. Lopulta tuo änkytti jotain epäselvää ja sanoi nimekseen Sadetassu. Myrsky kohotti kulmiaan. Sitten hän muisti pelastaneensa saman oppilaan jäistä hiirenkorvan aikaan.

Samassa terävä kirkaisu halkoi ilmaa. Sateensuojaa puista hakeneet linnut lehahtivat parvena lentoon säikähtäneinä. Myrskyn karvat kohosivat. "Tiikerimyrsky!" Sadetassu huusi ja syöksyi aluskasvillisuuteen. Myrsky loikkasi Sadetassun perään.

Myrsky seurasi Sadetassun hajujälkeä halki metsän miltein nummille asti. Vähän ennen metsän loppumista hän näki Sadetassun seisomassa pienen metsäaukion reunalla. Myrsky näki vilaukselta verisen valkean kollin ja loukkaantuneen oranssimustan naaraassoturin. Myrskyn eriväriset silmät siristyivät. Hän hätkähti kun Sadetassu syöksähti kynnet esillä kohti valkoista kollia, joka ilmiselvästi näytti valmiilta repimään oppilaan palasiksi. Myrsky murisi ja syöksyi aukiolle tönäisten Sadetassun pois. Valkean kollin kynnet osuivat ikävästi Myrskyn kylkeen. Hän kääntyi muristen naama irvessä. "Hei! Häivyppä täältä ennenkuin saat kuonoosi!" hän ärisi. Valkoinen kolli virnisti vilauttaen kauhistuttavan pitkiä kulmahampaitaan. Myrsky murisi nyt jo malttinsa menettäneenä ja hyökkäsi kollin kimppuun. Hän sai otteen tuo lavoista ja iski hampaansa kaulansivuun. Verinen kolli ravisti Myrskyn irti ja pureutui harmaan kollin lonkkaan. Myrsky sähähti raivostuneena ja samassa musta välähdys iskeytyi hänen vastustajansa kylkeen. Sadetassu iski hampaansa kollin niskanahkaan ja naaras heitti itsensä molempien kollin yli.
"Minä olen täällä, Hunter!" naaraan liike kiskaisi Hunterin mukaansa ja tuon ote Myrskyn lavoista kirposi. Silmänräpäyksessä Hunter sai nuoren naaraan niskasta kiinni, ennenkuin Myrsky ehti väräyttää korvaansakkaan.
"Yksikin väärä liike ja murran tämän kirpun niskat"Hunter murisi. Myrsky jähmettyi miettimään mitä tekisi. Sadetassu sähisi silmät kiiluen raivosta ja ahdingosta.
"Mutta... Taisinpa keksiä jotain hauskaa", valkea kolli hymyili mielipuolisesti.
"Jos haluat pelastaa tämän kirpun, tapa tuo toinen", kollin katse kääntyi naaraskissaan, joka värisi puunrungon luona. "Ja jos et tee sitä väännän tämän niskat nurin." Myrsky tuijotti kollia raivostuneena ja avuttomana. Hän ei voisi tappaa kumpaakaan. Samassa naarassoturi onnistui kapuamaan jaloilleen ja loikkaamaan Hunterin selkään. Hunter ärähti ja puristi hampaansa tiukemmin Sadetassun kaulan ja niskan ympärille.
"Tätä siis halusitte?" Sadetassu yritti haukkoa henkeä. Myrsky syöksähti eteenpäin ja kaatoi Hunterin maahan pakottaen tämän irrottamaan otteensa Sadetassusta. Musta naaras kieri kauemmas jääden maahan makaamaan. Myrsky läimi Hunteria jykevillä tassuillaan ja oranssi naaras puristi tuon selkää kynsillään. Hunter murisi ja yritti ravistaa naaraan selästään. Myrsky veti tuolta jalat pois alta. Oranssi naaras, jota Sadetassu oli kutsunut Tiikerimyrskyksi, vieri kauemmas Hunterista. Verinen kolli ponnisti jaloilleen muristen. Myrsky tuijotti tuota haastavasti silmiin.
"Minä palaan vielä ja revin teidät kaikki riekaleiksi", Hunter sähisi ja perääntyi askeleen.
"Sadetassu!" Myrsky kuuli Tiikerimyrskyn parahtavan ja kolli käänsi huomionsa pois Hunterista. Musta naaras makasi maassa liikkumatta ja Myrsky kiirehti kaksikon luo. Tiikerimyrsky oli kumartunut toisen naaraan ylle. Myrsky huomasi tuon kyljen liikkuvan hengityksen tahdissa ja tunsi yllättävää helpotusta.
"Hän hengittää."

Vastaus:Hui, olipas jännä tarina! Ja jäi myös jännään kohtaan. Sujuvaa ja virheetöntä tekstiä.

Saat 36 kp :)

- VaraYP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Illankuiske, Jokiklaani
07.07.2015 21:20
Illankuiske sähähti turhautuneena ja läimäisi tassullaan mutaista vettä. Sitä räiskyi ympäriinsä, mutta Illankuiske ei tullut yhtään sen mutaisemmaksi kuin oli jo. Haiseva, nopeasti kovettuva muta oli jo kuivunut vatsaan asti turkin yhteen liimaaviksi pisaroiksi. Lisäksi ilma oli niin painostavan kuuma, että mutakuori sai nahkan turkin alla kutiamaan sietämättömästi. Alkoi olla jo ikävä purevan kylmää ja raikasta lehtikatoa.
Kauempana matalavetisessä joessa kulkenut Pääskyhäntä kohotti katseensa. ”Pääsikö karkuun? Voi hiirenpapanat! Sitä olisi tarvittu”, naaras pahoitteli. Illankuiske pudisti päätään.
”Jos olisi edes jotain mitä päästää karkuun, mutta ei. En ole nähnyt yhtäkään kalaa koko päivänä”, Illankuiske valitti ja ravisteli tehottomasti mutaa turkistaan. Pääskyhäntä painoi päänsä pettyneenä. Illankuiskeen ei tarvinnut erikseen kysyä oliko Pääskyhäntäkään nähnyt vilaustakaan jokiklaanilaisten lempisaaliista. Mutaista vettä hipova innottomana roikkuva häntä ja päätä vasten lasketut korvat kertoivat tarpeeksi. Jokiklaanissa ei nähty sentään nälkää, muuta saalista riitti, mutta ilman kaloja jokiklaanilaisten turkin olivat menettäneet kiiltonsa ja vedenpitävyytensä. Pääskyhäntä näytti tavallista pienemmältä, kun turkki roikkui märkänä jäntevöitynyttä kehoa myöten. Jos myös muu saalis alkaisi vähetä kuivuuden ja kuuman myötä, niin…
”Mennäänkö kokeilemaan yläjuoksulta? Siellä voi olla suvantoja joissa joki ei ole kuivunut vielä näin pahasti”, Illankuiske ehdotti hätäisesti ravistellen uhkakuvat mielestään. Toivottavasti ne eivät ikinä toteutuisi.
”Voitaisiin mennä. Mutta pitää ensin löytää oppilaat, etteivät Lepinkäistassu ja Teeritassu ihmettele mihin olemme kadonneet”, Pääskyhäntä muistutti. Illankuiske huokaisi hitaasti. Tietenkin, miten hän oli saattanut unohtaa mukana olleet oppilaat? Kalasaaliin vähyys ja aina vain lisää kuivuva joki alkoivat viedä ihan liian paljon tilaa ajatuksista.
”Selvä. Näitkö mihin suuntaan he katosivat?” Illankuiske kysyi nopeasti peittääkseen hämmennyksensä. Pääskyhäntä ehti juuri ja juuri viittoa hännällään kohti hevospaikkaa ja Tuuliklaanin rajaa, kun samasta suunnasta kuuluikin kahden oppilaan nopeasti lähestyvien loikkien askeleet. Mikäs niillä nyt oli? Huomattavan huonoja tai huomattavan hyviä uutisia. Illankuiske ei osannut odottaa muuta kuin ensimmäisiä.
”Ei ole totta. Mistä te Tähtiklaanin nimeen olette löytäneet noin paljon kalaa?” Pääskyhäntä älähti silmät suurina kun oppilaat tulivat esiin. Molemmilla oli suussaan kannettavina niin paljon kalaa kuin vain niska kesti. Illankuiske ei kyennyt muuta kuin nyökkäämään hitaasti ällikällä lyötynä Pääskyhännän sanoille.
”Me…” Teeritassu aloitti sanat saaliin vaimentamina, kun Lepinkäistassu tyrkkäsi kaveriaan huonosti peitellysti kylkeen tassullaan ja pudisti vielä huonommin peitellysti päätään nopeasti. Illankuiske asteli lähemmäs oppilaita silmät kaventuneina. Mudan peittämänä ja karvat sojottaen tai ei, oppilaat vaikuttivat joka tapauksessa kutistuvan aavistuksen sellaisen tyytymättömän mestarin katseen alla.
”Mistä te saitte saalista, joka tulee nyt ja tulisi jatkossakin klaanillenne kovasti tarpeeseen?” Illankuiske kysyi uudestaan painokkaammin Pääskyhännän kysymyksen.
Teeritassu mulkaisi Lepinkäistassua ja tiputti kalat suustaan matalaan joen veteen. Illankuiskeen täytyi vastustaa halua napata ne nopeasti suihinsa kuin peläten kallisarvoisten kalojen katoavan.
”Muistelimme, että aiemmin kalaa on tullut hyvin joen kaislikosta, mutta nyt joen vesi on laskenut ja kaislikot kuihtuneet”, Teeritassu aloitti ja piti pienen tauon sitten, vilkuillen säikyn näköisenä ympärilleen kuin odottaen jo nyt rangaistusta. Illankuiske pakottautui nyökkäämään tyynesti ja nytkäytti korviaan kannustaen Teeritassua jatkamaan. Illankuiske kuuli vienon loiskeen takaansa Pääskyhännän astellessa lähemmäs.
Teeritassu jatkoi hiljaisella äänellä: ”Sitten me muistimme että tuolla kauempana on tavallisesti kaislikkoa kyllä mutta liian paljon vettä kalastukseen. Mutta nyt kun joen vesi on laskenut niin ajattelimme että myös järven…”
”Hetkinen”, Pääskyhäntä keskeytti tiukalla äänellä.
”Nämä kalat ovat Jokiklaanin reviirin ulkopuolelta, niinhän?”
Illankuiske vaihtoi asentoaan jalalta toiselle yhtä lailla hermostuneena kuin kiinnostuneena. Hänen oppilaansa oli hiippaillut omille teilleen kaikista Illankuiskeen opetuksista huolimatta. Mutta oli ennen kuulumatonta että jokiklaanilaiset varastaisivat kalansa muualta. Eivät muut klaanilaiset mitään kaloilla tehneet eikä niitä saanut muuta kuin Jokiklaanin reviirin joenhaaroista. Siis tavallisesti. Mutta nyt, tämä, mistä nämä kalat olivat lähtöisin? Ja kun puhutaan oman reviirin ulkopuolelle hiippailusta, aina ensimmäiseksi jokaiselle klaanikissalle tulee mieleen toisen klaanin reviirillä luvattomasti pistäytyminen, mutta…
Lepinkäistassu pudotti oman kalasaaliinsa suustaan niin että loiskahti, kiirehtiessään selittämään miten asiat olivat.
”Mutta… Mutta soinen ranta hevospaikan vieressä ei kuulu kenellekään! Emme me varastaneet saalista!” Lepinkäistassu puolustautui syytöstä vastaan karvat pörrössä. Pääskyhäntä oli heti vastaamaisillaan jotain oppilaansa väitteeseen, mutta Illankuiske laski häntänsä Pääskyhännän suun eteen. Pääskyhäntä käänsi kipakasti katseensa Illankuiskeeseen, mutta ei keskeyttänyt mietteliään näköisen Illankuiskeen ajatuksia vaikka tummanruskean naaraan häntä nykikin levottomasti.
”Lepinkäistassu on oikeassa”, Illankuiske sanoi sitten hitaasti. Lepinkäistassu ymmärsi olla näyttämättä liian voitonriemuiselta keskittyessään poimimaan kalojaan takaisin, ja Teeritassukin ehti aloittaa oman saaliinsa keräämisen ennen kuin viimeinen porukasta myöntyi.
”No, ehkä niin, mutta tästä pitää vielä keskustella leirissä. Siis jos aiomme saada jostain kalaa jatkossakin. Ja siitä puheen ollen viedään nuo kalat nyt pian leiriin ennen kuin menevät huonoksi ja alkavat maistua liikaa tältä kirotulta mudalta”, Pääskyhäntä mutisi kumartuessaan keräämään osan saaliista, jotta liikkeelle pääseminen olisi nopeampaa.

”Mielenkiintoista, että sinä puhuit niin kovaäänisesti tämän asian puolesta ja tulet vielä mukaankin, Illankuiske”, Mustakynsi aloitti keskustelun. Pieni partio, jossa olivat Mustakynsi, Illankuiske ja kärjessä varapäällikkö Laventelikurkku, odotti Tuuliklaanin rajalla pian paikalle toivottavasti tulevaa rajapartiota. Kovasti keskustelua, riitaa, ja lopuksi toivoa herättänyt suo oli kissojen takana, todellakin huomattavasti kuivempana kuin tavallisesti. Illankuiske saattoi vaikka vannoa, että oli kuullut siellä kalojen loisketta ja haistanut saaliin. Olihan siitä oppilaiden pitkästä aikaa runsas kalasaaliskin todisteena.
”Miten niin tämä ei olisi minusta hyvä asia? Klaani tarvitsee ruokaa, ja suo sopii Jokiklaanin metsästystapoihin melkein täydellisesti. Eikä aluetta tarvitse edes varastaa tai sotia toiselta klaanilta. Itse asiassa ihmettelen miksei alue ole virallinen osa Jokiklaanin reviiriä nyt jo”, Illankuiske selitti hieman ihmetellen. Mustakynsi oli ollut taatusti kuulemassa koko muun Jokiklaanin leirin tavoin aukiolla hetki sitten käydyn kiivaan sananvaihdon ja myös Illankuiskeen silloin käyttämät puolustuspuheenvuorot suon reviiriin liittämisen puolesta, oliko kolli muka jo unohtanut?
”Mutta sinähän olet yleensä kahakoita ja koko klaanien sisäsyntyistä keskinäistä vihamielisyyttä sekä sen ruokkimista vastaan”, Mustakynsi huomautti. Illankuiske käänsi yllättyneenä katseensa Mustakynteen. Hän ei tiennyt että musta kolli tunsi hänet noin hyvin. Mustakynnen täytyi tulkita Illankuiskeen reaktio väärin. Kolli nuolaisi hermostuneena rintaansa pari kertaa.
”Anteeksi, en tarkoittanut viitata mitenkään siihen että et ole syntyjäsi klaanikissa tai että se haittaisi tai…” Mustakynsi mutisi. Illankuiske tuuppasi tassullaan kiusoittelevasti Mustakynnen kylkeä pehmeästi ja sai kollin hiljenemään.
”Ei tullut minulle mieleenkään. Mutta siis mitä minun mielipiteelläni sotia vastaan on mitään merkitystä tämän kanssa?” Illankuiske kysyi. Mustakynnen ja Illankuiseen hämmästykseksi Laventelikurkku selvitti kurkkuaan ja käänsi vakavan katseensa keskustelijoihin.
”En ole varma nukuitko osan leirin keskustelusta, mutta tuuliklaanilaiset eivät varmasti toivota avosylin meitä lähemmäksi reviirinsä rajaa”, Laventelikurkku tuhahti. Illankuiskeen niskakarvat pörhistyivät aavistuksen ärtymyksestä, mutta kirjava naaras pakottautui heti rauhoittumaan. Laventelikurkku ei vaikuttanut huomanneen kääntäessään katseensa takaisin Tuuliklaanin nummille, josta tuuli puhalsi kuivaa ja kuumaa ilmaa kasvoille.
”Suoraan sanottuna epäilen jyrkästi Jäätähden päätöstä lähettää meidät keskustelemaan asiasta Tuuliklaanin leiriin. Hyökkäävämpi ele olisi ollut enää vain se, että laskisimme suoraan hajumerkit kysymättä tai ilmoittamatta uudelle pätkälle…” Laventelikurkku jatkoi mutisten lähinnä itsekseen.
”Minäkin olen sitä mieltä, että tästä ei selvitä puhumalla”, Mustakynsi murahti. Illankuiske pudisti epäuskoisena päätään.
”Miten sitten? Kynnet esiin heti vai? Nimenomaan puhumalla tämä käy ilman verenvuodatusta ja riitaa… Voi käydä…” Illankuiske yritti puolustaa, mutta matkatovereiden epäluuloisuus oli tarttunut myös Illankuiskeeseen.
”Hei te siellä! Ei yhtään lähemmäksi!”
Tuuliklaanilaisten partio lähestyi juuri sopivalla hetkellä. Jokiklaanin neuvottelupartio nousi hitaasti ja mahdollisimman vähän uhkaavasti jaloilleen. Mustakynsi näytti pidättelevän sanoja sisällään väkipakolla. Illankuiskeenkin oli vaikea olla huomauttamatta, että he olivat Tuuliklaanin rajasta vielä ainakin viiden hännänmitan päässä.
”Mitä te teette täällä, jokiklaanilaiset?” Ensimmäisenä rajalle ennättänyt tuuliklaanilainen töksäytti. Yöpilvi. Naaraan takana hidastivat pysähdyksiin Mustahaukka, Sudenmarja ja Nokkostassu. Oppilas tuijotti jokiklaanilaisia silmät suurina ja varuillaan. Muut tuuliklaanilaiset pysähtyivät jännittyneinä ja silmät epäilevässä viirussa. Aivan kuin kaikki olisivat nukkuneet viime yön takiaisten päällä, Illankuiske ei muistanut tuuliklaanilaisia näin epäluuloisiksi. Huonosti alkoivat neuvottelut.
”Keskustelen asiastani vain Ruostetähden kanssa. Viekää minut ja seurueeni leiriinne”, Laventelikurkku ilmoitti pää korkealla haastavasti ja käskevästi. Tuuliklaanilaiset jännittyivät yhä lisää, Illankuiske näki kohoavia niskakarvoja. Illankuiskeen teki melkein mieli huitaista Laventelikurkkua hännällään kuin kuritonta ja epäkohteliasta oppilasta. Eikö varapäällikkö muka yhtään aistinut jännittynyttä ja kireää ilmapiiriä?
”Me tulemme vain keskustelemaan koko Jokiklaanin asian puolesta, meitä on vain kolme”, Mustakynsi pehmensi Laventelikurkun sanoja. Illankuiskeen teki mieli vilkaista kollia kiitollisena, mutta naaras ei uskaltanut kääntää katsettaan mahdollisista uhkaavista vihollisista rajan toisella puolella. Tuuliklaanilaisten katseet eivät pehmenneet. Kaikki vilkuilivat vuoroin jokaista jokiklaanilaista epäluuloisina. Paitsi Mustahaukka. Mustahaukka katseli vain Illankuisketta, uteliaamman oloisena kuin muut. Illankuiske piti Mustahaukan katseen pitkään ja nyökkäsi aavistuksen, toiveikkaana ja anelevana. Laventelikurkku olisi haukkunut hänet pehmeäksi pelokkaaksi kotikisuksi jos olisi nähnyt. Mutta se auttoi, Mustahaukka kosketti hännällään ilmeisesti partion johdossa olevan Yöpilven selkää. Yöpilvi vilkaisi nopeasti olkansa yli Mustahaukkaa ja näytti rentoutuvan aavistukseen.
”Tulkaa sitten, nopeasti, älkääkä harhailko minnekään”, Yöpilvi ilmoitti ja kaikki tuuliklaanilaiset kääntyivät nopeasti seuraamaan mustaa naaraasta. Illankuiskeella oli täysi työ pysyä perässä kun partio johdatti heidät juosten leiriin, ei siinä olisi ehtinyt harhailla minnekään vaikka olisi aikonutkin.
Leirissä neuvottelupartio toivotettiin rajapartiota avoimemmin vihamielisin sähähdyksin ja mulkaisuin tervetulleeksi. Kuningattaret ajoivat nopeasti pentunsa pentutarhaan suojaan. Vaikka se ei vaikuttanutkaan olevan paljon, koko Tuuliklaanin leiri oli vain yksi iso maakuoppa jota hyvin matalat ja harvat puskat reunustivat. Illankuiske näki pentutarhassa kiiluvia pieniä silmäpareja oksien lomitse. Muut kissat sitä vastoin alkoivat kertyä nopeasti aukiolle. Illankuiske päätti pitää siitä eteenpäin katseensa tarkasti ilmeisessä päällikön pesässä, jonne Mustahaukka oli kadonnut hakemaan päällikköä. Illankuiske tunsi lukuisten silmäparien porautuvan, kuumottavan katseen turkissaan ja kuuli kuiskuttelua, josta ei kuitenkaan häiritsevästi saanut selvää.
Mustakynsi istui aivan vieressä ja Illankuiske tunsi, kuinka kollin lihakset vuoroin jännittyivät ja rentoutuivat. Olisipa Perhonsiipi päässyt mukaan. Mutta Jäätähti oli määrännyt Laventelikurkun mukaan yhden rauhallisen, hyvät puhumistaidot omaavan kissan sekä yhden, joka suinkin saisi taisteltua kaikki ehjänä takaisin kotileiriin jos asiat menisivät pieleen. Illankuiskeelle tuli vain entistä enemmän ikävä Perhonsiipeä, omaa leiriä ja omaa tuttua päällikköä kun sekä Ruostetähti että Lovikorva astelivat Mustahaukka perässään päällikön pesästä. Jänteviä, mutta voimakkaita Tuuliklaanin taistelijoita kaikki, ja joiden kannoilta tiputtamisessa juoksukisassa saisi anella Tähtiklaanilta apua.
”Halusitte tavata päällikön, tässä olen”, Ruostetähti aloitti. Laventelikurkku vilkaisi merkitsevästi ympäri leiriä ja aukiolle kerääntyneitä kissoja ja hymähti sitten tyytymättömänä ja kysyvästi.
”Kertokaa asianne. Täytyy olla tärkeää, kun kerran tänne asti vaaditte päästä, ja jotain sellaista joka koskee koko klaaniani joten he saavat sen kuulla”, Ruostetähti vaati tiukalla äänellä. Ei suoranaisesti vihaisena, mutta tyytyväinenkään päällikkö ei ollut. Lovikorva asettui päällikkönsä viereen ja katseli jokiklaanilaisia arvostelevasti kuononvarttaan pitkin, vähän sen näköisenä kuin jokin haisisi koko ajan pahalta lähellä.
…
Illankuiskeen täytyi painaa kyntensä maahan jottei olisi sähähtänyt suutahtaneena. Mokomat jäniksenpopsijat. Eivät haisseet Illankuiskeen mielestä yhtään sen paremmalta varmasti kuin kala tottumattoman nenään. Ja Jokiklaanissa ei edes oltu syöty kalaa niin paljon viime aikoina… Mutta se pitäisi jättää tarkasti mainitsematta. Jokiklaani ei saisi näyttää heikolta tai epätoivoiselta lisäreviirin suhteen.
”Olemme tulleet ilmoittamaan, että Jokiklaani ottaa haltuunsa valtaamattoman suoalueen reviiriemme välissä”, Laventelikurkku ilmoitti. Varapäällikön viimeiset sanat hukkuivat tyrmistyneiden maukaisujen ja vihamielisen mourunnan alle. Illankuiske ei voinut sille mitään, että kynnet pureutuivat entistä syvemmälle maahan ja karvat nousivat pystyyn. Mustakynsi hänen vieressään teki samoin, ja myös Lovikorva hermostui sähähtämään pöyristyneenä ja paljastamaan hampaansa lyhyesti. Vain Laventelikurkku ja Tuuliklaanin päällikkö vaikuttivat pysyvän rauhallisina ja etäisen kohteliaina käytökseltään.
”Ilmoittamaan? Otatte haltuunne? Mutta ei niin ole sovittu missään kokouksessa, ei silloin kun sukupolvet kauan meitä ennen asettuivat tänne tai milloinkaan muulloinkaan sen jälkeen. Mikä oikeuttaa Jokiklaanin hamuamaan yhtäkkiä itselleen lisää reviiriä? Me emme joka tapauksessa voi antaa siihen lupaa tai suostumustamme. Rajat pysyvät siellä mihin ne on sovittu yhdessä asetettaviksi”, Ruostetähti luetteli rauhallisesti, mutta päällikön ääni alkoi loppua kohden väristä yhä enemmän pidätellystä raivosta.
”Tämä on eri asia. Kyseinen reviiri ei ole nyt kenenkään hallussa, Jokiklaanin ei tarvitsisi edes kysyä erikseen lupaan miltään toiselta…” Laventelikurkku yritti, mutta Ruostetähden sähähdys keskeytti kollin.
”Emme kaipaa Myrskyklaanin lisäksi myös toiselle puolelle reviiriämme yhteisen rajan väärälle puolelle vahingossa harhailevia kissoja. Pysytte pois suolta niin kuin ennenkin, tai lupaan että Tuuliklaani taistelee rajojen säilyttämiseksi. Olkaa hyvä ja poistukaa”, Ruostetähti sähähti. Kun päällikkökin vihdoin suutahti, leirin muiden kissojen vihamieliset äänet kohosivat ja muuttuivat entistä haastavammiksi. Lovikorva otti jo provosoivan askeleen lähemmäs sähisten. Mustakynsi nousi jaloilleen ja vastasi omalla sähähdyksellään. Oli viiksikarvan mitan päässä etteivät kollit karkaisi toisiinsa kiinni. Illankuiske pidätti hengitystään.
”Olkoon sitten niin. Mutta tämä ei jää tähän, sen vannon Tähtiklaanin nimeen”, Laventelikurkku ymmärsi perääntyä. Tai no perääntyä ja perääntyä… Illankuisketta kylmäsi. Laventelikurkku ainakin oli selvästi päättänyt reviirin laajennuksen toteutuvan. Ja tavasta jolla tuuliklaanilaiset saattelivat sähisten ja ilkeitä sanoja sylkien jokiklaanilaiset leiristään myös Tuuliklaanissa osattiin ennustaa Jokiklaanin seuraavat liikkeet tai ainakin odottaa pahinta.
”Osaamme kyllä takaisin kotiin ilmaan saattokulkuetta kiitos”, Mustakynsi ärähti molemmin puolin Jokiklaanin partiota saattamaan lähteneille Yöpilvelle ja Takiaiskorvalle.
”Enpä tiedä. Juurihan kaukaa sieltä teidän puolelta se hiirenaivoinen naaras juoksi syvälle reviirillemme jotain kapisia kettuja pakoon, vahingossa”, Yöpilvi heitti venyttäen ja painottaen viimeistä sanaa.
”Kuinka pölvästejä sotureita teillä oikein koulutetaan? Saisivat edes enemmän sekoilla niin olisi toivottavasti pian teitä kalannaamoja täällä vähemmän haisemassa ja haastamassa riitaa”, Yöpilvi jatkoi tarpeettoman suuttuneena Jokiklaanin uhittelusta. Mutta Illankuiskeen järki ja arvostelukyky sumenivat kun hänen tytärtään tarpeeksi solvattiin. Illankuiske laajensi juoksukaartaan kauemmas muista jokiklaanilaisista ja tönäisi sähisten Yöpilven kumoon.
”Minä taas toivon että toivottavasti sinä joku päivä tukehdut tuohon ketunsontaan mitä suustasi suollat, ja me todellakin osaamme tästä tien kotiin kiitos kovasti seurasta mutta ei kiitos”, Illankuiske sähisi niin myrkyllisesti kuin pystyi. Sitten Illankuiske jatkoi juoksuaan. Koko kohtaus oli niin nopeasti ohi että Takiaiskorva ei ehtinyt paikalle muuta kuin auttamaan Yöpilven pystyyn ja kiivas Mustakynsikään ei ehtinyt edes karvojaan pörhistää. Jokiklaanin seurue sai hetken jatkaa rauhassa juoksuaan kohti kotia, kun tuuliklaanilaiset jäivät jälkeen eivätkä lähteneet perään. Pian tassujen alla alkoi lotista märkä, soinen maa. Näillä näkymin tulevaa Jokiklaanin reviiriä.
”Täytyy olla todella kireä tilanne jos sinäkin hermostut noin. Se oli vaarallista, Illankuiske”, Mustakynsi puuskahti lopulta moittivasti, mutta myös vaikuttuneena. Laventelikurkku kuului hymähtävän myöntävästi.
”No… Niin kai. Jokiklaani tarvitsee nyt tämän reviirin ruokaa ja myös maineen ylläpitämistä varten”, Illankuiske myönsi vastahakoisena molemmat seikat. Sydän hakkasi vieläkin, oli oikeastaan hakannut siitä lähtien kun seurue oli astellut Tuuliklaanin leiriin. Muuten Illankuiske ei olisikaan kiihtynyt niin että olisi hermostunut jonkun isosuisen tuuliklaanilaisen puheista.
”Ehditte pohtia tapahtumia myöhemmin. Nyt täytyy kiirehtiä raportoimaan Jäätähdelle. Mielestäni olisi oikein asettaa uusi raja jo heti iltapartiossa. Tuuliklaanilaiset miettivät taistelua ehkä kahdesti jos saapuvat paikalle vasta uuden rajan asettamisen jälkeen”, Laventelikurkku ilmoitti. Ja Illankuiske todella toivoi, että se tepsisi niin, että uuden rajan asettamisesta seuraisi vain kolhiutunutta ylpeyttä klaanien kissoille ja Jokiklaanin saalispino saisi kipeästi tarvitsemansa kalat.

// It is done. Rajakärhämät ja klaanisota alkakoon >:D
Vastaus:40 kp:ta!

-Tiikeri

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Sumutassu, Myrskyklaani
06.07.2015 21:54
"Olen erittäin pettynyt sinuun", Vaahtokukka naukui siniset silmät tuikkien pettyneesti sanojaan tukien. Sumutassu tuijotti maata korvat luimussa.
"Anteeksi..."
"Olet vasta oppilas, vaikka parantajaoppilas oletkin. Et voi lähteä metsään keskellä yötä toisen oppilaan kanssa vaikka löytäisit Tähtiklaanin kissan siel-" Vaahtokukan paasaus loppui, kun Lehväpilvi työntyi pesään. Sumutassu väräytti häntäänsä helpottuneena. Vaahtokukka ei edes tiennyt kuinka lähelle totuutta osui.
"Olen vähän huolissani Kultakukasta", harmaa kuningatar naukui hiljaa. "Hän yskii paljon ja hänen kuononsa vuotaa. Se saattaa olla valkoyskää", Vaahtokukan ilme synkkeni.
"Nyt on viherlehden aika! Mistä ihmeestä Kultakukka olisi valkoyskän saanut? Sitähän esiintyy vain yleensä lehtisateen ja lehtokadon aikana", Sumutassu naukui jännittyneenä. Jos se olisi valkoyskä, se pitäisi hoitaa nopeasti, ettei tauti pahenisi, tai lähtisi jopa leviämään. Vaahtokukka nyökkäsi oppilaan tietämykselle hyväksyvästi, ennenkuin kääntyi Lehväpilven puoleen takaisin.
"En usko, että se on valkoyskää, ehkä vain vilustuminen. Viime päivinä on tuullut kylmästi ja koska hän on jo vanha... No, minä tulen katsomaan ja mietin sitten mitä tehdään. Sumutassu sinä voisit vaikka..." Vaahtokukka kurtisti kulmiaan ja antoi katseensa kiertää pesää miettiessään ihan ilmiselvästi mitä oppilas voisi tehdä.
"Hakea laventelia? Laventelia tarvitsee hauteeseen, jolla vilustumista hoidetaan", Sumutassu ehdotti hiljaa. Vaahtokukka katsoi häntä hetken tuikeasti silmiin.
"Hyvä on. Mutta ei ketään mukaan!" Valkea naaras murahti nopeasti, ennenkuin tuo luikahti ulos pesästä Lehväpilven kanssa. Sumutassu jäi yksin hetkeksi pesään hiljaisuuteen. Hänen olisi pakko näyttää Vaahtokukalle, että häneen voisi luottaa! Mutta Lumi... Sumutassu halusi ottaa selvää suvustaan ja ainut mistä hän voisi aloittaa olisi... Sumutassu heilautti häntäänsä sivaltavalla liikkeellä pesän pohjaa pitkin ja tabby-kuvioinen naaras ponkaisi jaloilleen. Ensin laventeli, sitten muut pulmat.

Sumutassu asteli ulos pesästä ja laskeutui rotkon pohjalle. Naaras heilautti häntäänsä, kun Pörröpentu säntäsi Hallapennun kanssa hänen ohitse.
"Hei Sumutassu!"Pörröpentu liukui pysähdyksiin yllättäen. Sumutassu räpäytti silmiään yllättyneesti.
"Hei Pörröpentu ja Hallapentu..."
"Oletko menossa keräämään yrttejä?"pieni kolli naukui silmät kiiluen odottavasti. Sumutassu nyökkäsi epäilevästi.
"Otatko meidät mukaan?"Hallapentu loikki ylös alas. "Kuulimme, että Sadetassukin meni kanssasi. Mekin haluamme seikkailulle!" molemmat kollit tuijottivat häntä odottavasti ja Sumutassu liikahti kiusaantuneena.
"Ei se käy..." Sumutassu yritti selittää heikosti. Hänen silmänsä pälyilivät pentujen yli. Hän ehtisi juosta hyvin pois leiristä, ennenkuin pennut saisivat hänet kiinni.
"Mutta kun -" Pörröpentu astui lähemmäs, mutta samassa Savupuro astui ulos pentutarhasta.
"Pörröpentu! Hallapentu! Tulkaa tänne!" pennut käänsivät katseensa emoonsa ja Sumutassu luikahti pois paikalta korvat hermostuneesti nykien. Hän pääsi rotkosta ylös vievälle polulle ja asteli sitä pitkin ylöspäin.

Naaras pääsi ylös rotkosta lämpimään metsään. Vasta nyt hän pisti merkille kuinka Aurinko paistoi. Valonsäteet osuivat täplinä maahan lehtikaton takaa ja pieni tuuli kulki metsän halki. Sumutassu höristi korviaan. Linnut lauloivat iloisesti ja metsä näytti... Onnelliselta. Parantajaoppilas jolkotteli eteenpäin puiden siimeksessä.
>Aukiolla voisi kasvaa laventelia...< aukio oli kyllä aika kaukana, mutta eipä hänellä ollut mikään järjetön kiire. Sumutassu käänsi suuntansa kohti aukiota.

Sumutassu saapui aukiolle lopulta. Hän katseli ympärilleen yrittäen löytää laventelia. Aukiolla kasvoi vaikka mitä muuta. Kultapiiskua, karhunvatukkaa, unikkoa... Ei vaan sormustinkukka! Sumutassu hidasti vähän. Sormustinkukan siemenet saattoivat tappaa kissan. Sumutassu heilautti häntäänsä ja jatkoi aukion tutkimista. Lopulta hän löysi violetin sävyistä kukkaa ja katkoi monta vartta. Parantajaoppilas nosti ne suuhunsa ja vilkaisi vielä kerran ympärilleen.
>Kaipa tämä riittää< Sumutassu oli juuri tekemässä lähtöä, kun hän kuuli kahinaa oikealta puoleltaan. Naaraan karvat nousivat vähän ja hän pudotti laventelit.
"Ku-" Sumutassu nielaisi keräten rohkeuttaan. "Kuka siellä?" kysymystä seurasi pitkä hiljaisuus.
"Sumutassu?" naaraan korvat nousivat pystyyn.
"Muratti?" Sumutassu naukaisi epäuskoisena. "Sinäkö siellä?" harmaa pilkullinen kolli liukui esiin heinikosta.
"Mitä ihmettä sinä täällä teet?! Jos olisin ollut joku sotureista olisit variksenruokaa!" Muratti heilautti korviaan hämmentyneenä.
"Mutta enhän minä tehnyt mitään", Sumutassu heilautteli häntäänsä levottomana.
"Sinä-" samassa Sumutassu keksi sen. Hänen silmänsä alkoivat loistaa kun hän tuijotti veljeään silmiin.
"Öh... Sumutassu?" Muratti nytkäytteli suuria korviaan. "Miksi sinä tuijotat minua noin?" Sumutassu pysyi vielä hetken hiljaa.
"Tiedätkö missä emomme on?" Muratti kallisti päätään.
"Juu, tapaan hänet aika usein", Sumutasun innostus vain kiihtyi.
"Mahtavaa! Haluan tavata hänet!" Muratti räpäytti silmiään hitaasti.
"Miksi? Missä? Milloin?"
"Minulla on kysyttävää häneltä. Kolmantena yönä, tästä päivästä alkaen ja siellä missä tapasin sinut ensimmäisen kerran", Sumutassu naukui nojautuen vähän eteenpäin. Muratti nyökkäsi vähän.
"Selvä..."
"Sinun on paras mennä nyt, ennenkuin partio löytää sinut", Sumutassu kosketti veljensä kuonoa varovasti.
"Ja sinun ei kannata roikkua täällä päin kauheasti, tajuatko?" Muratti katsoi häntä suoraan silmiin ja nyökkäsi hiukan surumielisen näköisenä.
"Sinäkin voit tulla käymään samalla, kun emo tulee", Sumutassu huokaisi hiljaa. Muratin kasvoille levisi iloinen hymy, eikä Sumutassu voinut estää pienen hymjn kareen ilmestymistä omalli kasvoilleen. Mitä enemmän hän tutustui Murattiin, sitä enemmän hän alkoi pitää veljestään. Sumutassu noukki laventelit takaisin suuhunsa.
"Kolmen yön päästä, selvä?" Sumutassu naukaisi ja Muratti nyökkäsi. Kaksikko kääntyi vastakkaisiin suuntiin ja jatkoivat omia polkujaan pitkin.

Sumutassu kiirehti leiriä kohti ripeästi. Häneltä oli mennyt turhan kauan aikaa laventelin hakemiseen, kiitos Muratin, mutta se oli ollut sen arvoista. Jännitys kipristeli parantajaoppilaan tassuissa, kunhan kuvitteli miltä hänen emonsa näyttäisi. Olisiko tuo samanlainen kuin hän itse? Vai Muratin kaltainen? Vai täysin erilainen? Pitäisikö hän edes hänestä? Sumutassun jännitys alkoi muuttua hermostukseksi. Mitä hän oli mennyt tekemään! Hän aikoi tavata erakon, tai ehkä jopa kotikisun heidän reviirillään kenenkään tietämättä! Jos Vaahtokukka tai kuka tahansa saisi tietää... Sumutassu nielaisi levottomana.
>Tyhmä, tyhmä, tyhmä!< tämä on paljon pahempi kuin se, että hän lähti Kuulammelle ja Sadetassu seurasi häntä. Paljon, paljon pahempi! Polku leiriin alkoi hahmottua ja Sumutassu huomasi, että hämärä alkoi laskeutua. Naaras puikkelehti nopeasti alas leiriin varoen etteivät laventelit kolhiintuisi kallion seinämiin. Hän kulki aukion poikki, jossa kissat alkoivat valmistautua nukkumaan käymiseen. Surusade istui vartiossa täysin paikoillaan ja Kauriinloikka istui tuon viereen. Sadetassu katosi oppilaiden pesään haukoitellen, mutta Sumutassu saattoi arvata, että musta naaras seurasi häntä katseellaan pesästä. Tiikerimyrsky istui vielä rotkon seinämän varjossa Kurjenhuudon kanssa lavat lysyssä. Sumutassu hidasti ja tarkasteli hetken nuorta soturia huolissaan. Parantajaoppilas livahti kallion koloon, joka vei parantajan pesään.
"Sumutassu! Vihdoinkin! Mikä ihme sinulla kesti?" Vaahtokukka oli heti häntä vastassa. Sumutassu pisti merkille, että Kultakukka makasi yhdellä sammalvuoteella, kylki kohoillen hiljaa.
"Onko hänellä-" Sumutassun ääni hiipui, kun hän antoi laventelit Vaahtokukalle.
"Vilustunut vain. Pidän häntä täällä, jottei tauti pahene", Vaahtokukan äänestä kuului helpotus. "Mutta mikä niiden laventelien kanssa kesti?"
"Minä en löytänyt niitä aluksi. Jouduin kaluamaan koko aukion läpi, jotta löysin nuo", Sumutassu heilautti häntäänsä laventelien suuntaan ja vältteli mestarinsa katsetta. Valehtelu ei tuntunut hyvälle, mutta minkäs mahtoi. Ei hän totuuttakaan voinut kertoa. Sumutassu haukoitteli vähän.
"Minä teen hauteen Kultakukalle, sinun on paras käydä lepäämään", Vaahtokukka naukui ottaessaan laventelit.
"Harjoittelemme taas huomenna taisteluliikkeitä", Sumutassu nyökkäsi vähän ja katosi syvemmälle pesään. Naaras asettui sammalvuoteelleen pehmeästi etsien hetken mukavaa asentoa. Sitten hän sulki keltaiset silmänsä.
>Kolme yötä...<

//Olin laiska enkä jaksanut tarkistaa kirjoitusvirheiden varalta:D Pahoitteluni//
Vastaus:30 kp:ta!

-Tiikeri

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tiikeritassu, Tuuliklaani
06.07.2015 18:18
Heräsin ja nousin ylös. Venyttelin väsyneenä.
*Missäköhän Närhitassu on?* mietin. Kollin makuusija oli tyhjä. Astuin eteenpäin. Yllättåen kylkeäni kirpaisi.
"Mi-?" Huomasin ison viillon kyljessöni.
*Mistä tuo on tullut?* pohdin ja tassuttelin pois pesästä. Yllätyäen kaaduin kun joku tönäisi minua.
"Närhitassu!" Älähdin hiljaa. Kolli katsoi minua tiukasti.
"Tule", tämä ärähti ja lähti kulkemaan pois leiristä.
"Meillä on puhuttavaa". Kollin ääni oli tiukka. Seurasin ihmeissäni kollia ulos leiristä ja kauas reviirin reunalle.
Närhitassu pysähtyi.
"En edelleenkään meinaa uskoa uneani", kolli mutisi.
"Mitä unea?"
Närhitassu kääntyi silmät salamoiden minua päin.
"Vai mikä uni? Olit siinä itsekin!"
"En tiedä mistä puhut!" Älähdin turhautuneena.
*Mistä hän puhuu? Näin viime yönö vain tavallista unta partiosta, eikä Närhitassu edes ollut siinä mukana!*
"Älä viitsi esittää tietämätöntä! Tiedän että tiedät!" Närhitassu murisi niskakarvat nostaen.
"Vannon Tähtiklaanin nimeen etten tiesä mistä puhut!"
Närhitassu murahti.
"Vai Tähtiklaanin!"
"Niin!"
"Siitä unesta päätellen et ole edes uskollinen muulle kuin Pimeydeb Metsälle!" Närhitassu ärähti.
"Mu- mutta olen uskollinen Tähtiklaanille, en Pimeyden Metsälle!" Huudahdin.
*Olen uskollinen Tähtiklaanille!* vahvistin mielessäni. Närhitassu paljasti kyntensä.
"Mitä kuvittelet tekeväsi?" Murisin kollille.
"En aio vain seistä tässä kun sinä tapat kaikki!"
"Mitäh...?!" Älähdin ja katsoin kollia silmiin.
"En tiedä mistä puhut!"
Kollin katse heltyi ja tämä veti kyntensä esiin.
"Et taida todellakaan muistaa, vai mitä?" Närhitassu murisi. Pudistin päätäni hämilläni.
"Hyvä on! Mutta muista, että tapan sinut jos yritätkään tehdä jotain jollekulle tuuliklaanilaiselle!" Kolli murisi ja kääntyi poispäin. Katsoin hiljaa kollin lähtöä. Mitä kolli oli tarkoittanut?

//sori lyhyys... :3//
Vastaus:Voisit yrittää kuvailla tekstiä siis vähän enemmän :). 10 kp:ta

-Tiikeri

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Haukkatassu, Tuuliklaani
04.07.2015 18:56
”Tämä on Jokiklaanin raja, kuten varmaan jo arvasitkin”, Takiaiskorva kertoi pysähtyessään Haukkatassun kanssa kaksijalkojen rantaan johtavan polun toiselle puolelle. Vaalea, valkoisin kuvioin merkitty hontelo naaras jäi kollin vierelle seisomaan ja katseli sen yli kauempana takana kohoavia rakennuksia, joita kiersi matala puinen aita. Toinen aita halkoi alueen kahtia. Niiden välistä Haukkatassu näki vilahduksen puurykelmästä ja sen luona olevasta piirteettömästä tummasta hahmosta, jota hän ei osannut rekisteröidä miksikään tietyksi esineeksi tai eläimeksi.
”Mitä tiedät jokiklaanilaisista?” oppilas kysyi mestariltaan katse yhä eteen avautuvassa maisemassa. Hän olisi kovasti tahtonut käydä tutkimassa lähempää, mutta Takiaiskorva ei taatusti antaisi siihen lupaa. Klaanikissojen ei kuulunut olla tekemisissä kaksijalkojen ja niiden pesien ja esineiden kanssa, se oli kaikille itsestään selvää.
”He ovat kalanaamoja”, valkoinen kolli maukaisi virnistäen. Haukkatassu vilkaisi soturia kiinnittäen häneen vihdoin hieman huomiota, ja kirkkaanvihreissä silmissä käväisi epäuskoinen, huvittunut pilke. Takiaiskorva nyökytti kuin vakuuttaen asian olevan niin.
”Kalanaamoja, joista sinä et näytä tietävän mitään järjellistä”, nuori kissa huomautti. Mestarin ilme vaihtui närkästyneeksi, ja hän avasi suunsa tehden aivan niin kuin Haukkatassu oli laskenutkin tapahtuvan.
”Totta kai tiedän, pentu. He ovat melkein poikkeuksetta hyväkuntoisia, koska heidän reviirillään on joki täynnä kalaa ja he lihottavat itsensä lehtikadoksi. Jokiklaanilaiset ovat taitavia uimaan ja kalastamaan. Yleinen luulo on, että jokiklaanin kissa on itsekäs ja ylpeä, mutta se ei kovinkaan usein pidä paikkaansa”, Takiaiskorva maukui painottaen ensimmäisen lauseen neljättä sanaa. Pieni hymy tanssi Haukkatassun huulilla hänen nyökätessään soturille.
”Kappas vain, et olekaan niin tyhmä kuin luulin”, hän naukaisi. Takiaiskorva katsoi oppilastaan ihmeissään, jolloin tämä ei enää voinut pidätellä nauruaan vaan kierähti maahan ja vapautti sen. Haukkatassu vilkaisi samalla mestariaan ja virnuili, kun hänen kasvoilleen levisi hitaasti ymmärrys.
”Senkin hiirenaivo!” hän älähti sitten ja läimäisi tätä niin, että tähdet vain vilisivät silmissä.
”Ansaan menit”, nuorempi kissa härnäsi noustessaan ylös ja ilmehtiessä härnäävästi mestarilleen. Takiaiskorvan häntä huiskaisi ilmaa, ja kolli pudisteli päätään kuin olisi pitänyt Haukkatassua toivottomana tapauksena ja yksinkertaisesti luovuttanut.
”Noh, paina Jokiklaanin tuoksu mieleesi niin jatketaan matkaa.”

Haukkatassu nosti leukaansa ja kohotti kuonoaan vihreän katseen harhaillessa uteliaana uudenlaisessa näkymässä. Joki mutkitteli hopeisena nauhana rinteeltä ja laski alas järveen. Sen solina oli kuin kaunista musiikkia, joka kantautui naaraan tassujen juuresta, ja tuuli kahisutti molemmilla rannoilla kasvavien muutamien koivujen lehtiä. Se pörrötti Haukkatassun turkkia ja toi hänen nenäänsä monia erilaisia riistan ja aluskasvillisuuden tuoksuja, joihin sekoittui myös tuntemattoman klaanin vieras mutta miellyttävä, metsäinen haju, joka oli aivan toista kuin Jokiklaanille ominainen kalainen ja kirpeä. Naaras ei nähnyt kovin pitkälle metsään, koska aluskasvillisuus oli esteenä. Hajumerkit olivat rajalla voimakkaita ja tuoreita, joten aamupartio oli luultavasti juuri kulkenut ohi ja vahvistanut ne. Ajatus vihollisklaanin kissoista tuon kiehtovan metsän kätköissä sai Haukkatassun käpälät kihelmöimään, ja hän nuolaisi huuliaan. Yksi asia kuitenkin kummastutti häntä. Miksi joki oli asetettu rajaksi, kun sen takanakin oli vielä jonkin verran nummea, jota Tuuliklaani olisi voinut hyödyntää? Eivät muut klaanit sellaisesta maasta perustaneet.
”Myrskyklaani”, Takiaiskorva lausahti huomatessaan oppilaansa katseen. ”He ovat voimakas ja oikeudenmukainen klaani, joka osaa kyllä pitää kiinni rajoistaan ja puolustaa oikeuksiaan. Myrskyklaanilaiset eivät hyökkää turhan takia.” Kollin ääni oli kummallinen, kuin hänellä olisi jotain salattavaa joka liittyi Myrskyklaaniin. Haukkatassu vilkaisi häntä nopeasti ja nyökkäsi kääntäen taas huomionsa metsään, vaikka hänen ajatuksensa harhailivatkin. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi kokoontumiseen ja näkisi muut klaanit omin silmin pyhän aselevon vallitessa. Kerran kuussa täydenkuun aikaan yöllä kaikki neljä kokoontuivat järvessä sijaitsevalla saarella, johon pääsi kaatunutta puunrunkosiltaa pitkin. Takiaiskorva luultavasti kuuluisi myös myrskyklaanin joukkoon, olihan hän Haukkatassun mestari. Ja silloin naaras tarkkailisi hänen käytöstään. Mestarin outo äänensävy kuitenkin haihtui oppilaan mielestä kuin aamukaste auringossa, kun soturi maukui kireällä äänellä:
”Minusta meidän pitäisi valloittaa tuo joen takana oleva nummialue. Saisimme sieltä elintärkeää riistaa lehtikadon aikaan, eikä Myrskyklaani muutenkaan tee tuollaisella maalla mitään, eihän se edes osaa saalistaa kaneja. Rajat on asetettu aivan typerästi. Mutta Ruostetähti ei aio hyökätä, ainakaan vielä. Niin hän sanoo. ”Haukkatassun korvat heilahtivat, ja hän katsahti uudelleen aluetta. Kauempana hyppelehti kani, jonka nenä värisi ja silmät tuijottivat kahta kissaa joen takana. Pitkät, mustakärkiset korvat kääntyilivät.
”Aivan kuin se tietäisi, ettemme voi napata sitä”, Haukkatassu huomautti ja tuhahti kanille, joka vain nousi takajaloilleen, kallisti päätään ja kiepahti sitten ympäri pinkaisten kohti metsää. Takiaiskorva katseli sen katoamista ja naksautti paheksuvasti kieltään.
”Niinpä. Toivon vain, että asia korjaantuu”, kolli vastasi kääntäen lauseen lopun puhahdukseksi. Haukkatassu kosketti hänen lapaansa hännällään ja kääntyi nummeen päin naukaisten lapansa yli:
”Palaammeko leiriin?”
”Toki.” Takiaiskorva oli hetken hiljaa ja loikki naaraan vierelle. ”Kerron sinulle vielä Varjoklaanista, jonka reviiri on Myrskyklaanin ja Jokiklaanin välissä. Meillä ei ole sen kanssa yhteistä rajaa ja siksi vaara kahakoista on hyvin pieni, muttei aivan mahdoton. Varjoklaani on ylpeä, salakavala klaani, joka elää mäntyjen ja kuusien metsässä, mihin tihkuu vain vähän valoa. Sen kissat eivät kaihda likaisiakaan keinoja, ja taistelussa kannattaa vahtia selustaansa..”

”Hei! Oletko sinä se uusi oppilas?” punertava, pehmeäturkkinen ja solakka tuuliklaanilainen kysyi lähestyen uteliaana nokkospensaikon edustalla karvojaan sukivaa Haukkatassua, joka äänen kuullessaan nosti päänsä ja katsoi tätä ystävällisesti.
”Kyllä vain. Tulin juuri Takiaiskorvan kanssa kiertämästä rajoja”, hän vastasi ja nyökkäsi tervehdykseksi. Uusi pesätoveri hymyili ilahtuneena ja istahti hänen viereensä vetäen tuuhean hännän kehoaan vasten.
”Minä olen Nokkostassu. Yöpilvi on mestarini”, tämä kertoi. Haukkatassu virnisti varovasti ja loihti kasvoilleen osaaottavan ilmeen kuullessaan Yöpilven nimen.
”Miten pärjäät hänen kanssaan?” tuore oppilas tiedusteli. Yöpilvi osasi olla klaanin äkkipikaisimpiin ja älykkäimpiin kuuluva kissa, mutta taitava soturi hän oli, sitä ei voinut kieltää.
”Hyvin, hän todella osaa opettaa”, Nokkostassuksi itsensä esitellyt naaras ilmoitti painottaen sanaa ’osaa’. Virne viipyili hänenkin kasvoillaan, ja vasta nyt Haukkatassu näki hänen silmänsä. Ne olivat kauniit ja kiehtovat, vihreässä näkyi sävähdys rusehtavaa. Vanhempi kissa kohtasi Haukkatassun katseen hymyillen, ja hän vastasi hymyyn pienesti ennen kuin käänsi häkeltyneenä katseensa toisaalle.
”Silmäni ovat sinusta kummalliset, niinkö?” Nokkostassu naukui Haukkatassun vierestä, ja hänen äänessään kupli nauru.
”Kauniit ne vain ovat”, vaalea, hontelo kissa vastasi toinen korva kaksin kerroin taittuneena. ”Pidän niistä.”
”Sepä mukavaa. Minä taas pidän sinun kehostasi, kasvoistasi ja sinun silmistäsi, olet aito tuuliklaanilainen ja ne ovat ilmeikkäät”, Nokkostassu sanoi vilpittömästi painottaen silmistäsi- sanan edessä olevaa sanaa ’sinun’. Haukkatassu käänsi päätään ja etsi hänen katseestaan jotain teennäistä, muttei nähnyt kuin lämpöä. Hän tunsi pitävänsä Nokkostassusta ja kiitti mielessään Tähtiklaania, kun oli saanut niin nopeasti hienon ystävän.
”Ihanko totta? Vaikka juureni eivät ole täällä Tuuliklaanissa sydämeni kanssa?” naaras kysyi kuitenkin varmuuden vuoksi, ja Nokkostassu nyökkäsi hymyillen.
”Ihan totta. Haluatko muuten jakaa kanssani? Sinun täytyy olla nälkäinen ja väsynyt, jos tulit rajoja kiertämästä. Muistan oman ensimmäisen päiväni”, ketunpunainen oppilas maukui. ”Sitten voit varmaankin mennä pesään ja nukkua vähän, muistelisin että Lovikorva määräsi sinut vasta iltapartioon ja siihen on vielä aikaa. Nyt on vasta aurinkohuippu.” Ehdotus kuulosti houkuttelevalta, ja Haukkatassun maha kurisi kuin hoputtaakseen häntä pitämään kiirettä. Lihaksia särki hieman ja oppilasta oikeasti väsyttikin, nyt kun hän oikein pysähtyi tunnustelemaan oloaan.
”Kiitos, jaan mielelläni ja teen niin”, hän naukaisi ja nousi jaloilleen. Nokkostassu väräytti korviaan ja lähti tassuttamaan Haukkatassun vierellä kohti tuoresaaliskasaa, jonka luona oli jo muutama kissa aterioimassa. Haukkatassu antoi uuden ystävänsä valita saaliseläimen ja haukkasi suuresta myyrästä palan vasta Nokkostassun jälkeen. Lihan mehukas, lämmin maku levisi Haukkatassun kielelle, ja hän tunsi riistaeläimen veren nielaistessaan palan ja puraistessaan nälkäisenä lisää pitäen kuitenkin huolen siitä, että punainen pesätoveri saisi syödä niin paljon kuin tahtoi. Hän oli sen ansainnut, ja Haukkatassu tunsi kiitollisuutta ja riemua siitä, että Tähtiklaani antoi heti ensimmäisenä oppilaspäivänä näin upean alun orastavalle ystävyydelle.
Vastaus:30 kp:ta! Teksti on hyvin kirjoitettu ja sitä on helppo seurata!

-Tiikeri

 






META TAG (title): Warriorcats Rope









-->











--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Haukkatassu, Tuuliklaani
03.07.2015 18:41
Haukkatassu katseli uteliaana mestariaan, joka istui sotureiden pesällä häntä etukäpälillään ja oli uppoutunut keskustelemaan vaaleanharmaan, pitkäkarvaisen naaraan kanssa. Tuuliklaanilainen ei tiennyt solakan soturin nimeä, mutta muisti hänet ulkonäöltä. Hän oli sama kissa, joka yllätti Haukkatassun hiippailemasta yömyöhään pois leiristä. Pentuajan muisto kuumotti yhä tuoreen oppilaan poskia. Vihreäsilmäinen naaras halusi tutustua klaanitovereihinsa mahdollisimman pian yksi yö sitten pidettyjen nimitysmenojensa jälkeen, mutta vielä enemmän häntä innosti ajatus nummen tutkimisesta ja taistelu- sekä metsästysharjoituksista. Aurinko oli vielä matalalla, puoliksi leirinä toimivan suuren kuopan reunan yläpuolella, ja syvänsinisellä taivaalla kiisi pilviä. Ruoho kutitti Haukkatassun polkuanturoita ja tuulen mukana nenään virtaavat monet tuoksut saivat hänen viiksensä värisemään. Hänen tassujaan kihelmöi elinvoima, ja kupliva odotus pulppusi rinnassa, mutta vilkaistessaan kärsimättömästi komeaa valkoista kollia pensaikon edustalla kiireen tunne kasvoi. Takiaiskorva puhui edelleen pesätoverinsa kanssa eikä näyttänyt edes huomanneen oppilaansa vaivoin pidäteltyä intoa lähtöä kohtaan. Haukkatassu tuhahti ja ravisteli itseään, polkaisten heti perään maata kiukustuneena tassuillaan ja lähtien loikkimaan kohti ylös nummille nousevaa rinnettä. Jos Takiaiskorva ei tulisi, hän menisi yksin. Saisipahan ajattelemisen aihetta! Häntä viuhtoen nuori naaras hyppelehti ylöspäin ja jäi hetkeksi kuopan reunalla kasvavan piikkihernepensaan taakse. Hän kurkisti oksien välistä ja näki mestarinsa nousseen seisomaan. Takiaiskorva sanoi hymyillen jotain keskustelutoverilleen, joka nauroi hyväntahtoisesti ja vastasi. Sitten soturi kääntyi ja lähti astelemaan kohti tuoresaaliskasaa, jossa oli muutama eläin eilisillan tähteinä. Mennessään hän pyyhkäisi Takiaiskorvan lapaa hännällään. Suuri kolli katsoi kauniit tummanvihreät silmät lämpiminä hänen kulkuaan. Haukkatassu ei jäänyt katselemaan enempää, vaan voitonriemuisesti virnistäen kiepahti ympäri ja kompasteli kokonaan pois rinteeltä. Ei kai mestari vain ollut ihastunut? Pitäisi kysyä myöhemmin kuka naaras oli ja kiusoitella häntä. No, Takiaiskorva tulisi kohta jäljittämään hänet, mutta voisihan hän aina mennä vähän matkaa yksikseen edeltä. Naaras olisi tahtonut pysähtyä lyhyeksi hetkeksi vilkaisemaan ympärilleen ja nauttimaan uudesta kokemuksesta, mutta lähti vastahakoisesti jatkamaan matkaa. Hän kohotti kuonoaan haistellen samalla yön raikastamia tuoksuja ja räpäytti silmiään tuntiessaan kasteisen ruohikon polkuanturoitaan vasten. Haukkatassu tunnisti mullan, ruohon ja kanin voimakkaat hajut, mutta ei monia muita. Yksi oli miellyttävä ja toinen niistä taas vaimeana havaittava löyhkä, joka kulki lämpimän tuulenvireen mukana. Vapautunut olo levisi häneen, kun hän katseli eteensä avautuvaa nummea ja käveli eteenpäin. Muutamien ketunmittojen päässä oleva heinikko näytti lupaavalta piilopaikalta, ja Haukkatassu nyökkäsi tyytyväisenä sukeltaen korkeiden, tiheästi kasvavien korsien sekaan. Ne heiluivat hurjasti ja asettuivat hiljalleen aloilleen kissan kyyristyttyä. Vaiti ja tarkkaavaisena naaras tuijotti heinikon seasta hieman kauempana olevaa rinteen reunaa. Kului vain pari minuuttia, kun alkoi kuulua askeleiden ääntä. Haukkatassu painautui entistäkin matalammaksi, aivan maata vasten, ja seuraavassa hetkessä näkyviin ilmestyi valkoinen pää ja tummanvihreät silmät. Takiaiskorva jäi rinteen reunalle seisomaan ja nuolaisi huuliaan katsoen suoraan heinikkoon. Kollin ilme oli sekä ärtynyt että huolestunut. Oppilas nielaisi hiljaa ja tunsi hännänpäänsä vääntyilyn maassa.
”Turhaan piileksit siellä heinikossa, tule vain esiin niin voimme aloittaa aamun harjoitukset”, Takiaiskorva maukui hitusen huvittuneella äänellä. Hänen viiksensä värisivät hieman, ja toinen etutassu polkaisi maata. Sekunnin epäröinnin jälkeen vaalea naaras nousi ja tassutti mestarinsa eteen toinen korva niskaa vasten ja toinen valppaasti pystyssä.
”Mistä tiesit, että olen täällä?” hän kysyi kummastuneesti. Vanhempi kissa katsoi häntä kauniit tummanvihreät silmät avoimina ja hyväntuulisina, ja väkisinkin Haukkatassusta tuntui, että hän oli nolannut itsensä. Mutta miten Takiaiskorva oikeasti oli löytänyt hänet?
”Ensinnäkin, tuuli kuljetti tuoksuasi minua kohti, ja toiseksi, näin sinun kuonosi vilahtavan heinikossa. Lisäksi paikka oli ilmiselvä”, kolli naurahti ja hymyili kiusoittelevasti.
”No voihan hiirenpapanat”, hontelo oppilas irvisti. ”Minä kun luulin, että olin valinnut loistavan paikan piilokseni!” Hänen mestarinsa nauroi ääneen, ja tuijotettuaan kollia hetken hän virnisti tahtomattaan itsekin. Ei ketunläjä, Tähtiklaanin nimeen naaras harjoittelisi kunnon soturiksi jotta voisi olla hyödyksi Tuuliklaanille.
”Katsokin, että opetat minut kulkemaan salassa”, Haukkatassu komensi. Takiaiskorvan korvat heilahtivat ja hän nyökkäsi härnäävä katse silmissään. Haukkatassu katsoi häntä ylenkatseellisesti ja irvisti huitaisten kollia kynnettömällä tassulla kuonoon.
”Hei!” Takiaiskorva älähti ja loikkasi hänen kimppuunsa. Ei puhettakaan, että nuori, kokematon ja hontelo, vastanimitetty oppilas olisi pärjännyt kokeneelle, vanhemmalle ja suurikokoiselle mestarilleen. Ei, Haukkatassu painettiin pehmeään maahan selälleen ja Takiaiskorva asettui seisomaan hänen yläpuolelleen virnuillen ja pilke silmäkulmassa. Kolli piteli häntä voimakkailla tassuillaan maassa, ja Haukkatassun kurkottaessa päällään puraistakseen hänen jalkaansa hän työnsi tämän pään helposti takaisin ja laski toisen etutassunsa kaulalle.
”Hyvä on, sinä voitit. Mene pois päältäni, senkin olio”, vaalea tuuliklaanilainen kähisi ja sähähti perään leikkisästi. ”Tahdon jo liikkeelle!” Takiaiskorva siirtyi kauemmaksi ja päästi hänet nousemaan. Haukkatassu kierähti käpälilleen ja ravisteli turkkiaan, joka meni vain entistä pahemmin sotkuun. Murahtaen naaras painoi päänsä ja nuolaisi rintaansa kohottaen katseensa sitten mestariinsa ja kumartaen tälle kevyesti.
”Ensimmäiseksi siis kierrämme rajat aamulla, ja illemmalla tulet partioon. Huomenna järjestän jotain muuta tekemistä harjoituksiin. Lähdetään, tuhlasimme jo liikaa aikaa pelehtimiseen. Vaikka oli se hauskaa.. älä kuitenkaan enää tee noin ja lähde mitään sanomatta tiehesi, jooko?” suuri valkoinen soturi maukui ja katsoi oppilastaan tiukasti kauniilla tummanvihreillä silmillään. Haukkatassu nyökkäsi, ja hänen katseensa pehmeni hieman. ”Hyvä, lähdetään siis. Oletko valmis?”
”Enemmän kuin valmis!” naaras vastasi virnistäen ja lähti seuraamaan Takiaiskorvaa kohti kanervanummea.

//Huono, lyhyt, kökkö aloitustarina joka on kuukausia myöhässä :'DD Jatkan toivottavasti pian ja palaan kiusaamaan teitä tuherruksillani, jotka myös toivon mukaan tästä paranevat >:3 Hienoinen kiire saattaa tämänkertaisesta heijastua//
Vastaus:Tämä ei ole missään nimmessä huono eikä kovin lyhytkään tarina. Erinomainen alotustarina! 25 kp:ta!

-Tiikeri

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Huurretassu,Jokiklaani
03.07.2015 12:26
Sääskisydän istuskeli vaitonaisena parantajan pesän nurkilla. Tämä tuijotti keskittyneen oloisena yrtti seosta, jotka kellastuneilla kynsillään sekoitti.
"Huurretassu" Mustakynnen ääni kutsui. Käänsin päätäni, pesän edessä seisoi Mustakynsi ja Mehiläistassu.
"Oletko valmis?" Mustakynsi uteli. Tuijotin tätä hetken hölmistyneenä. #Valmis mihin?# Ennen kuin muistin. Sääskisydän oli ilmoittanut, että tarvitsin taisteluharjoitusta ja käskenyt Mustakynnen ottaa minut mukaan harjoittelemaan. Tassutelin kaksikon luo. Huomasin kuinka Mustakynsi katsoi ylitseni kohti Sääskisydäntä.
"Tuota… Onko hän kunnossa?" Mustakynsi naukui matalalla äänellä. Vilkaisin harmaata parantajaa. Tämä tosiaan näytti olevan vain varjo entisestään. Naaraan harmaaturkki oli sotkuinen ja tämä kyyhötti nurkassa. Vasta nyt tajusin, miten kamalalta tämä näytti.
"En.. tiedä" Sain sanotuksi. Kieltämättä vanha parantaja oli ollut kovin etäinen viime aikoina, ja sysännyt minut jonkun soturin avuksi tai keräämään yrttejä.
"Parantaja, joka ei osaa parantaa itseään" Mehiläistassu tuhisi. Mustakynsi läimäytti oppilasta hännällään korvalle.
"Älä puhu noin epäkunnioittavaan sävyyn" Mustan kollin ääni oli tiukka. "Mennään nyt" Tämä ohjasi meidät metsää kohden.

Puiden latvat huojuivat lämpimässä tuulessa.
"Oletko koskaan taistellut?" Mustakynsi kysyi. Pudistin päätäni hiukan, en ikinä edes ollessani erakko ollut taistellut kenenkään kanssa.
"Ei haittaa, opetan sinulle pari hyvää tekniikkaa, joiden avulla pärjäät" Musta kolli lupasi.
"Mustakynsi on paras opettamaan taistelu liikkeitä" Mehiläistassu kuiski korvaani, tämä hädin tuskin pysyi hetkeäkään hiljaa tai edes paikoillaan, vaan loikki minun ja Mustakynnen ympärillä höpöttäen kaiken näköistä. Vilkaisin mustaan soturiin, joka näytti kyllästyneeltä, muttei sanonut sitä ääneen.
"No niin olemme perillä. Minä näytän mallia, tehkää te perässä" Mustakynsi opasti. Nyökkäsin ja istuuduin nurmikolle. Pidin katseeni tiiviisti mustassa soturissa, joka pudottautui taidokkaasti matalaksi, tämä jännitti takajalkansa lihakset ja loikkasi eteenpäin. Kääntyen ilmassa ja huitaisten ilmaa, jossa ilmeisesti taistelutilanteessa olisi ollut kissa.
"Tämä on yksinkertainen liike. Teidän vuoro, Mehiläistassu voit aloittaa ensin." Raidallinen kolli kohotti tyytyväisesti kuonoaan. Tämä pudottautui matalaksi aivan kuten Mustakynsi, vaikkei näyttänyt yhtä vakuuttavalle. Nuoren kollin jaloissa oli voimaa, sillä tämä loikkasi todella korkealle kääntyen ilmassa ja pudoten sitten jaloilleen. Minun oli pakko tuijottaa tätä kaikkea suu auki. Miten oli edes mahdollista tehdä tuollainen liike.
"Huurretassu aiotko yrittää" Mustakynsi herätti minut ajatuksista.
"Juu" Vastasin hiljaa ja kyyristyin. Keräsin kaikki voimani takajalkoihin ja loikkasin ylöspäin ja käännyin. Hädin tuskin pysyin pystyssä, kun osuin maahan. Horjahdin hiukan. Mustakynsi pudisteli päätään.
"Jos olisit tehnyt noin olisit tippunut suoraan vihollisen eteen" Tämä selitti. Tuijotin nolona maahan, vältellen Mehiläistassun katsetta, en tahtonut nähdä tuon silmissä sitä tyytyväisyyden pilkettä. Siinä missä muut taistelivat vihollista vastaan, minä en voinut tarjota muuta kuin murskattuja juuria ja kasveja. Tunsin oloni turhaksi.
"Kuono ylös, ehkä tuo ei vain ollut sinulle sopivat liike. Testataan toista keinoa" Mustakynnen ääni oli terävä, mutta opettavainen. #Ehken ole ainoa, joka epäonnistuu helpoimmassa liikessää#
"Mehiläistassu seiso siinä. Huurretassu tule tänne" Mustakynsi asetti meidät vastakkain.
"Hyvä" Tämä naukui tyytyväisenä. "Huurretassu hyökkää Mehiläistassun kimppuun." Käänsin vihreät silmäni mehiläistassusta Mustakynteen. Katsoin tätä silmät lumpeen lehden kokoisina. En osannut kuin yhden liikkeen, tai no en edes sitäkään. Samassa Mehiläistassu syöksyi minua kohden. Yllätyksestä kaaduin kumoon. Raidallinen kolli painoi minua tassulla maata vasten. Kiemurtelin tämän alla.
"Lopeta tuo sätkiminen ja käytä takajalkoja" Kiukkuinen ääni sähisi. Lopetin sätkimisen. Ääni ei todellakaan ollut Mustakynnen saati sitten Mehiläistassun, tuo ääni kuului naaraalle.
"Toimi" Sama ääni komensi. Se sai minuun vauhtia. Kokosin voimani takajalkoihin ja potkaisin Mehiläistassun suojaamatonta vatsaa. Kolli lensi vain hiukan taaksepäin, mutta kuitenkin sen verran, että ehdin päästi takaisin jaloilleni. Raidallisen oppilaan häntä heilui puolelta toiselle. #Minun tilaisuuteni# Tajusin ja syöksyin oppilasta kohden. Sisälleni oli syttynyt jokin tuntematon taistelun tahto jota ennen en ollut tajunnut.
"Riittää" Mustakynsi huusi lopulta, kun olimme painineet tarpeeksi. Peruutin pari askelta.
"Hyvin taisteltu verrattuna siihen, että olet viettänyt elämäsi yrttien keskellä" Mehiläistassu tuhahti.
"Kiitos" Vastasin.
"Riittää tältä erää. Palataan leiriin" Mustakynnen johdolla lähdimme marssimaan takaisin päin.

Palasin parantajan pesään. Tunsin uupumusta, olisin voinut vaikka heti nukahtaa niille tassun sijoille.
"Menikö hyvin" Sääskisydämen ääni oli hiljainen, kuin pieni kuiskaus.
"En tiedä" Naukaisin ja kävelin tämän vierelle. Naaras tuijotti edessään olevaan seinämää.
"Halutko soturiksi?" Sääskisydän kysyi aivan yllättäen.
"En" Huudahdin, miten Sääskisydän kehtasi kysyä tuollaista. Luulin hänen tietävän kuinka kovasti tahdoin parantajaksi.
"Hyvä" Parantaja naukui. "Oletko tavannut enää Herukkalehteä" Tämä naukui kääntäen siniset silmänsä minua kohden. Niissä oli syyttävä pilke. Musta naaras oli vieraillut unissani, jotkut tähtiklaanilaiset olivat kieltäneet minua tapaamasta häntä, mutten mielestäni ollut kertonut asiasta Sääskisydämelle.
"Kuulin viime yönä, että hän on käynyt tapaamassa sinua, etkä ole totellut esi-isiäsi jotka kielsivät sinua näkemästä häntä" Sääskisydämmen äänessä oli inhoa.
"Herukkalehti on yhtä lailla esi-isäni niin kuin muutkin" Puollustin mustaa naarasta.
"Hän on petturi" Parantaja sähähti yllättäen. Hätkähdin ja peruutin pari askelta. #Petturi# Sääskisydämmen huuto kaikui mielessäni.
"Ei se sinun vikasi ole kun et tiedä, minä en kertonut" Harmaa naaras mutisi hiljaa niin kuin tämän sanat olisivat tarkoitettu hänelle itselleen.
"Älä tapaa häntä enää ikinä. Hän ei kuulu tähtiklaaniin" Sääskisydän murisi. Pysyin vaiti, en viitsinyt kertoa että olin kuullut Herukkalehden äänen tänään taistelu harjoituksissa. Sääskisydän jupisi jotain.
"Näytähän mitä opit" Sääskisydän ehdotti. Nyökkäsin.
Vastaus:Hieno tarina! Saat tästä 20 kp:ta!

-Tiikeri

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Närhitassu, Tuuliklaani
03.07.2015 12:20
Venyttelin ja nousin nukkumapaikaltani. Tiikeritassu ei ollut vielä herännyt.
*Hyvä!* ajattelin.
*Saan olla hetken rauhassa!* Kävelin varapäällikkön luokse.
"Pääsenkö johonkin partioon?" Kysyin.
"Sopii, voit menä Sudenmarjan, Takoaiskorvan sekö Yöpilven mukaan".
Nyökkäsin ja tassuttelin kolmen muun luokse.
"Lähdetään saalistamaan!" Takiaiskorva sanoi ja lähti johtamaan partiota.

Myöhemin olin löytänyt pienen kanin ja varpusen.
*Etsin vielä pari saalista ja palaan muiden luokse*, mietin ja haistelin ilmaa. Kuonooni putkahti myyränhaju. Näin myyrän ja lähdin hiipimään sitä kohti. Loikkasin ja tapoin saaliini. Nostin saaliini ylös ja lähdin muiden luokse.
Takiasikorva oli saanyt kaksi kania, Yöpilvi kolme myyrää ja kyyhkysen ja Sudenmarja kaksi myyrää ja hiiren.
"Hyvä saalis", Yöpilvi mumisi saaliit suussaan.
"Palataan leiriin. Olemme olleey täällä melkein koko päivän!" Sudenmarja murahti. Nyökkäsin ja lähdin muiden perässä kohti leiriä.
Leiriin päästyämme vein saaliini tuoresaaliskasaan ja valitsin siitä myyrän. Siirryin kauemmaksi syömään sitä. Tiikeritassu tuli luokseni hiirwn kanssa.
"Hei!" Naaras tervehti.
"Hei", murahdin.
*Olin jo kuvitellut saavani olla koko päivän rauhassa!*
"Niin, no...", Tiikeritassu mumisi.
"Pyydän anteeksi siitä eilisestä... entä jos unohdetaan se ja ollaan ystäviä?"
"No kaipa se käy", mutisin. Ainakaan en joutuisi kuuntelemaan sitä höpinää sukulaisuudesta enää niin paljon.
"Haluaisitko mennä saalistamaan kahdestaan?" Tiikeritassu kysyi.
"Öh? Ai nyt?"
"Ei tietenkään hölmö!" Naaras naurahti ja läimäisi korvaani hellästi.
"Vaikkapa huomenna?"
Nyökkäsin hiljaa.
"Sopiihan se!" Syötyämme lähdimme opilaiden pesään ja käperryin pesän reunalle. Tiikeritassu käpertyi hieman kauemmas. Nukahdin nopeasti.

Olin pimeässä metsässä.
"Mikä tömä paikka on?" Mietin kummissani. Haistoin tutun tuoksun.
*Tiikeritassu!*
"Närhitassu!" Kuulin naaraan äänen.
"Tule tänne!" Juoksin naaraan luo. Tämän vieressä oli toinen kissa. Kavahdin taaksepäin.
"Kuka hän on?" Ärähdin.
"Minun isäni ja sinun isäsi veli! Hiirihäntä!"
"Hiirihäntä! Se petturiko?" Ärähdin muistaessani kollin.
"Niin. Muistat siis minut", kolli vastasi tyynesti.
"Närhitassu! Liity sinäkin Pimeyden metsänn!" Tiikeritassu ulvahti innoissaan.
"Voimme hallita kaikkia klaaneja.
"Mitäh?! Ei ikinä! Minä olen uskolinen Tähtiklaanille!" Vastasin kiukusta kihisten. Lähdin juoksemaan pois päin. Tiikeritassu siirtyi eteeni.
"Hyvä on. Mutta jos kerrot tästä kenellekään, lupaan että tapan kaikki Tuuliklaanista!" Värähdin.
Jajuoksin pois.
*Mitä minä nyt teen?*

//sori lyhyys//
Vastaus:Voisit kokeilla tulevaisuudessa kuvailla tapahtumia enemmän :). Näin lukija saa paremman kuvan siitä, missä mennään. Esimerkiksi: *Saan olla hetken rauhassa!*Kävelin varapäällikön luokse. = *Saan olla hetken rauhassa!* Ajattelin helpottuneena ja kävelin nopeasti varapäällikön luokse. Lihavoittamalla lauseita tarinasta saa sujuvaa luettavaa. Saat 15 kp:ta!

-Tiikeri

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kaislakukka, Jokiklaani
02.07.2015 19:04
Kaislakukka¬¬¬ pyöritti tassullaan kyllästyneenä sammalpalloa edestakaisin edessään. Pallo pääsi vierähtämään kauemmas ja Kaislakukka kurotti vaistomaisesti tassullaan napatakseen sen taas haltuunsa. Mutta pallo pääsi pysähtymään rauhassa kun Kaislakukka ähkäisi tuskastuneena ja vetäytyi hitaasti taas paikoilleen sammalpedilleen. Kaislakukka puuskahti ja laski päänsä etutassuilleen.
”Onko sinulla kipuja? Haluatko unikonsiemeniä?” Huurretassu oli nopea huomaamaan potilaidensa ahdingon. Kaislakukka oli pudistamaisillaan päätään, mutta hymähti sitten myöntävästi voitettuna.
”No yksi vain. Jos sitten saisi nukuttua kun yö meni taas muuten hampaita kiristellessä…” Kaislakukka mumisi samalla kun Huurretassu jo kääntyi käymään läpi yrttivarastoa. Kaislakukka kiitti pienestä tummasta siemenestä, jonka Huurretassu toi huolella aivan Kaislakukan nenän alle niin ettei naaraan tarvitsisi muuta kuin kielellään lipaista. Kaislakukka kumartui siemenen puoleen, mutta pysähtyi kunhan näki sivusilmällä Huurretassun katoavan taas omiin puuhiinsa vahtimasta.
Kaislakukka jäi tuijottamaan pientä mustaa hippusta tassujensa välissä. Saisikohan hän enää ikinä rauhallista unta ilman noita siemeniä? Jos unet eivät olleet parantuvien kylkiluiden kivun värittämiä, ne olivat täynnä painajaisia kohti ryntäävistä korskuvista isoista eläimistä ja kavioiden töminästä maata vasten. Kuin maailmassa ei olisi enää muuta kuin joka puolelta lähestyvä vaara, jolle yksi pieni kissa ei voi mitään.
”Hei, Kaislakukka. Onko nyt hyvä vai huono hetki?” Kaislakukka nosti innostuneena katseensa. Kaikki vierailijat, kaikki mikä vei ajatukset pois kivusta ja painajaisista oli tervetullutta. Illankuiske oli päässyt jo parantajan pesän varjoon joentörmässä, mutta pysähtyi odottamaan vastausta. Kaislakukka näki kauempana myös Perhonsiiven, joka vaikutti ohjeistavan Teeritassua ja Pikkutassua molempia.
”Ikinä ei ole huono hetki. Paitsi jos kerrankin saisi nukuttua kunnolla, niin en haluaisi herätä puoleen kuuhun”, Kaislakukka totesi. Hän oli jo kauan aikaa sitten kyllästynyt ja väsynyt esittämään vahvempaa kuin mitä oli. Vaikka parantajat muuta väittivät, Kaislakukasta tuntui yhä yhtä rikkinäiseltä kuin herätessään ensimmäisen kerran parantajan pesässä onnettomuutensa jälkeen. Siitä oli jo melkein kokonainen kuunkierto, klaanien tapaaminenkin oli tullut ja mennyt.
Illankuiske asteli Kaislakukan luokse antaen pari nopeaa nuolaisua korville. ”Sinun pitää vain jaksaa olla toiveikas. Parantajat tietävät mitä tekevät ja vaikka et sitä itse uskoisi, näytät päivä päivältä paremmalta”, Illankuiske lohdutti lempeällä äänellä ja Kaislakukka nojasi lohdulliseen, tuttuun turvalliseen ja lämpimään kosketukseen, jopa kehräsi lyhyesti. Pitkä kuuma jakso oli saanut joen veden laskemaan ja jokiklaanilaiset joutuivat tekemään enemmän töitä kuin aiemmin saadakseen kalaa saalispinoon. Tämä tarkoitti sitä, että Kaislakukka oli joutunut olemaan enemmän yksin viime päivinä.
Illankuiske käpertyi Kaislakukan viereen, tarkasti terveen kyljen puolelle. Kaislakukka haistoi joen kosteuden ja kalan tuoksun Illankuiskeen turkista. Emo oli kuin olikin ollut taas kalastamassa, ja ilmeisesti saanut saalistakin tällä kertaa.
”Hei, Kaislakukka, miten voit tänään?” Perhonsiipi tervehti. Kaislakukka näki vilaukselta kuinka aiemmin ohjeistettavina olleet oppilaat pinkoivat rinnakkain samaan suuntaan jonnekin leirin ohi. Voi kunpa saisi taas juosta, tuntea viherlehden lämmön kasvoilla, tuulen tempomassa turkkia, joen viileyden ja raikkauden veden virratessa ympärillä…
”Kaislakukka, Perhonsiipi esitti kysymyksen sinulle”, Illankuiskeen ääni keskeytti Kaislakukan unelmoinnin. Äänessä oli huvittavasti emomaista torumista ja huolta.
”Anteeksi, olin ajatuksissani. Voin tänään paremmin kuin eilen, vaikka toivoisin voivani jo vielä paremmin”, Kaislakukka vastasi vaihtaen samalla vaivalloisesti asentoa. Heti ensimmäisinä toipumispäivinä Kaislakukan oloa olivat eniten hankaloittaneet pään iskusta johtuvat huonovointisuus, järkyttävä jomotus ja sellainen huimaus että Kaislakukka oli vain maannut pitkin pituuttaan vasten maata silmät kiinni ja anellut koko ajan lisää unikonsiemeniä. Mutta se oli mennyt onneksi nopeasti ohi, ja nyt Kaislakukka olisi ilomielin toivottanut ainakin osan pään tärähdyksen oireista takaisin jos luut vain voisivat parantua jotenkin nopeammin.
”Tämä parantanee oloasi entisestään”, Perhonsiipi kehräsi. Kaislakukan suu kohosi hymyyn kun Perhonsiipi kävi nopeasti jolkottaen hakemassa juuri parantajien pesän ulkopuolelle jättämänsä ison taimenen. Kaislakukka ei aikaillut upottaessaan hampaansa tuoreeseen kalaan – Kaislakukka ei ollut vielä syönyt kunnolla sinä päivänä ja ruokahalu sentään oli palautunut jo.
”Mustakynsi lähettää terveisiä ja pahoittelut ettei voi olla paikalla. Isäsi vetää Sammalturkin kanssa kunnon taisteluharjoituksen meidän kaikkien oppilaille kerralla niin että saamme vähän vapaata aikaa Illankuiskeen kanssa. Mustakynnellä ja Sammalturkilla oli jo oma yhteinen vapaailtansa.” Sanojensa päätteeksi Perhonsiipi loi hellän katseen Illankuiskeeseen johon Illankuiske vastasi kehräten. Kaislakukka pyöräytti silmiään ja rouskutti kalaa entistä innokkaammin.
”Me jätämme sinut nyt ruokailemaan rauhassa. Sano toki jos kaipaat jotain – ihan mitä tahansa”, Illankuiske maukaisi noustessaan taas jaloilleen. Kaislakukka oikeastaan lipoi enää vain huuliaan, kalasta ei ollut paljon jäljellä. Mutta Illankuiske yritti keksiä jotain järkevää sanottavaa läksiäisiksi.
”Sanon kyllä. Menkää te nyt vain, ennen kuin aurinko laskee, tai mitä lie…” Kaislakukka mutisi katse maassa. Illankuiske laski häntänsä hetkeksi Kaislakukan kyljelle, sille kipeälle, mutta hellästi. Ei ollut mitään sanottavaa, Illankuiske ei voisi parantaa Kaislakukkaa tai ottaa vielä pitkään aikaan mukaan.
Kaislakukka nosti katseensa vasta aivan viime tingassa ja katseli haikeuden valtaamana kuinka Illankuiske ja Perhonsiipi kävelivät turkit hipoen tiehensä, hännät yhteen kiedottuina. Melkein samassa parantajan pesälle tuli seuraava pariskunta.
”Tuliturkki, älä nyt ala vastustelemaan näin lähellä! Lupasit käydä edes näyttämässä sitä tassua”, Kaislakukka kuuli Kylmäpuron moittivan. Kylmäpuro tuli ensimmäisenä esiin, kääntyen katsomaan jonnekin tulosuuntaansa. Kaislakukka kuuli Tuliturkin vähättelevän vastauksen ennen kuin näki kollin vilaukselta. Tämä oli jo kääntynyt lähteäkseen.
”Huurretassu, täällä olisi avuntarvitsija, joka pääsee karkuun jos et tule pian”, Kaislakukka kutsui matalalla äänellä, hitusen huvittuneena. Huurretassu riensi pian pesän suulle niin, ettei Tuliturkki päässyt enää kauemmas. Kylmäpuro nyökkäsi lyhyesti kiitollisena Kaislakukalle ennen kuin kumartui Huurretassun seuraksi tutkailemaan yhä vain nurisevan Tuliturkin toista takatassua. Nurina vaihtui hetkesi kivun vinkaisuun ja Kaislakukka kuuli Kylmäpuron hihkaisevan: ”Mitäs minä sanoin!” mutta sitten kuului vain taas muminaa josta Kaislakukka ei saanut selvää. Kaislakukka alkoi etsiä katseellaan taas sammalpalloaan.
Kaislakukka jäi lopulta vain tuijottamaan sammalpalloa. Rintaa vihloi, mutta tämä kipu ei johtunut mistään seikkailuvammasta. Kaislakukka ei ollut ikinä liiemmin välittänyt mistään leirin juoruista, mutta kun joutui täysin pimentoon niin huomasi vasta kuinka paljon leirissä voikaan tapahtua. Kylmäpuro ja Tuliturkki olivat ilmeisemmin yhdessä kuin aiemmin. Ja myös ilmeisesti Mustakynsi ja Sammalturkki olivat alkaneet viettää enemmän aikaa kahden kesken – Kaislakukka ei viitsinyt keneltäkään kysyä minkä tyyppisesti vaan pitäisi itse nähdä. Joka tapauksessa Kaislakukalle tuli outo olo. Mustakynsi oli hänen isänsä, ja Illankuiske emo, mutta nuo kaksi kissaa eivät olleet muuta kuin tuttavat keskenään, ilman kuitenkaan merkkiä kaunoista tai vanhasta välirikosta. Mitä oli tapahtunut?
”Kiitos kovasti, Huurretassu. Minä pidän huolen että Tuliturkki ei riehu liikaa pariin päivään tuon tassunsa kanssa”, Kylmäpuron kiitokset keskeyttivät Kaislakukan pähkäilyn.
”Minä mitään enää riehu, en ole pentu…” Tuliturkki puuskahti, mutta katseli kuitenkin Kylmäpuroa silmät tuikkien. Ei lyhyttäkään vilkaisua parantajan pesässä kyyhöttävän Kaislakukan suuntaan. Kaislakukka sen sijaan ei saanut silmiään irti tummanruskean kollin oransseina leimuavista silmistä eikä saanut myöskään tukahdutettua kateuden vihlaisua Kylmäpuroa kohtaan, vaikka vaalea naaras oli aina ystävällinen ja kohtelias Kaislakukkaa kohtaan. Lopulta parivaljakko jätti parantajan pesän samaan tapaan kylki kyljessä kuin Illankuiske ja Perhonsiipi hetkeä aiemmin.
Kaislakukka oli taas yksin, taustalla hääräävää Huurretassua lukuun ottamatta. Sääskisydän oli lähtenyt aamulla jonnekin pidemmälle yrttienhakureissulle yksin, sillä Kaislakukan takia jommankumman parantajan piti olla koko ajan pesässä vahtimassa. Sitten Kaislakukka haistoi yhtäkkiä makean, täyteläisen raikkauden, joka ei lähtenyt mistään yrteistä. Se oli kuin lämpimän päivän jälkeisen viherlehden metsän mehevä tuoksu, ja jotenkin siinä oli mukana myös lehtikadon kirpeän pakkasyön raikkaus. Kaislakukka oli tuntevinaan hännän pyyhkäisyn taas kyljellään, vielä kevyemmän kuin Illankuiskeen aiemmin.
”Mene pois”, Kaislakukka sihahti hiljaa ääneen. Tuoksu voimistui, ja Kaislakukka käänsi ärtyneenä katseensa pois parantajan pesän suulta jota oli jäänyt tuijottamaan Kylmäpuron ja Tuliturkin jälkeen. Silmänräpäyksen ajan ilma pesän suulla näytti väreilevän, jonkun kissan muotoja myötäillen. Kaislakukan niskakarvat nousivat pystyyn.
”Jätä minut rauhaan. Sinun ei pitäisi olla täällä, ei näin”, Kaislakukka mutisi tassuilleen. Siinä se musta siemen odotti edelleen niiden välissä. Kaislakukka odotti hetken, ja kun tuoksu tai toisen kissan läsnäolon tunne eivät hälvenneet, Kaislakukka lipaisi siemenen suuhunsa ja kävi maahan silmät tiukasti kiinni rutistettuina.
Jos painajaisten ja kivun täyttämästä unesta piti jotain hyvää etsiä, niin se oli ainoa paikka, jonne Hopeakaiku ei vieläkään päässyt Kaislakukkaa seuraamaan. Kaislakukka ei tiennyt mitä Hopeakaiku oli keksinyt tai mitä tämä aikoi kun sillä tavalla esiintyi todellisessa maailmassa niin kuin pentuna viimeksi, kun ei vielä puhunut Kaislakukalle pään sisälle. Mutta Kaislakukalla oli joka tapauksessa paha aavistus siitä. Hopeakaiku oli saanut kokea jotain uutta, ja jos Kaislakukka yhtään siskoaan tunsi, tämä ei antaisi periksi ennen kuin olisi tyytyväinen. Kaislakukka yhtä lailla pelkäsi ja odotti sitä hetkeä kun Hopeakaiku taas päättäisi puhua hänelle ja kertoisi tai jättäisi kertomatta mitä puuhasi. Kaislakukka pelkäsi Hopeakaikua ja sitä, mihin kaikkeen tämä pystyisi.
Vastaus:Silmiini ei tainnut osua yhtäkään oikeinkielisyysvirhettä. Jatka vain samaa rataa! 30 kp:ta

-Tiikeri

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tiirajuova, Tuuliklaani
01.07.2015 17:38
Tiirajuova tuijotti Routakynnen ruumista jähmettyneenä. Helakan punainen veri valui maahan suuren kollin haavoista muodostaen suuren lammikon maahan. Tiirajuova itse ei ollut vahingoittunut vakavasti, lukuunottamatta arpia rinnassa, jotka Routakynsi oli repinyt auki. Verenvuoto oli jo tyrehtynyt suurimmaksi osaksi, mutta hänen rintaansa pitkin kulki silti verivanoja ja veripisaroita putoili maahan hiljalleen. Tiirajuova hengitti hitaasti sisään ja ulos. Hän ei saanut katsettaan irti Routakynnen kehosta, kasvoista, jotka olivat vääntyneet viimeiseen kuolemaa uhmaavaan irvistykseen, kylkeen, joka ei enään kohoillut hengityksen tahdissa ja kynsiin, joita kolli ei enään ikinä voisi käyttää pahaan.
>Mieti mikä ajoi sinut tähän Pimeyden Metsässä. Sinulla on aikaa ja paljon< Tiirajuova värähti vähän.
"Palataanko leiriin?" Närhitassun säikähtänyt ääni kantautui Tiirajuovan tajuntaan heikkona kuin kuiskaus. Tiirajuova nyökkäsi kankeasti ja Närhitassu sanoi jotain, mutta puhe puuroutui Tiirajuovan ajatuksissa ja hänen oppilaansa lähti. Kolli horjahti vähän ja asteli hiljaisin askelin Routakynnen luokse. Tiirajuova pysähtyi hetkeksi entisen tuuliklaanilaisen viereen. Kolli huokaisi hiljaa ja alkoi kaivaa hitaasti maata.

Kun kuoppa oli tarpeeksi syvä, Tiirajuova otti Routakynnen niskanahasta kiinni ja veti itseään isomman kollin kaivamaansa hautaan. Routakynnen ruumis jäi makaamaan selälleen kuoppaan, tassut sojottaen kaikkiin ilmansuuntiin. Tiirajuova alkoi kuopia maata takaisin kuoppaan, kunnes Routakynsi oli kadonnut maan alle. Tiirajuova lopetti kuopimisen hitaasti. Häntä alkoi heikottaa nyt, kun taistelun tuottaman adrenaliinin virta heikkeni hänen suonissaan. Hän asteli kanervikkoon horjahtavin askelin.

Matka leiriin tuntui jatkuvan ikuisesti. Tiirajuovan teki mieli vain käpertyä nukkumaan kuiden ajaksi, mutta työ ei ollut vielä ohi. Hän saapui leiriin lopulta ja kolli kulki Närhitassun ohitse. Tiirajuovan oppilaan kanssa keskusteli vieraan näköinen nuori naaras, mutta Tiirajuova ei jaksanut kiinnittää huomiota siihen.
"Tiirajuova!" Tiirajuova käänsi päätään hiukan kun kuuli Varissiiven äänen.
"Mitä ihmettä sinulle on tapahtunut?", ruskearaidallinen naaras ravasi hänen luokseen. Kolli heilautti häntäänsä hiukan.
"Kerron myöhemmin. Minulla on asiaa Ruostetähdelle. Missä hän on?"
"Kaiketi puhumassa Tähtisumun kanssa", Varissiipi vastasi silmät huolestuneena tuikkien. Tiirajuova nyökkäsi vähän ja lähti parantajan pesää kohti suoristaen ryhtiään vähän. Kolli sujahti suojaisaan pesään ja hän joutui räpyttelemään silmiään, jotta hän kykeni erottamaan Ruostetähden mustan hahmon ja Tähtisumun kullanruskean turkin.
"Ruostetähti, minulla on tärkeää asiaa", Tiirajuovan ääni oli vahvempi kuin mitä hän oli uskonut. Päällikkö käänsi katseensa häneen hitaasti.
"Tiirajuova? Mitä on tapahtunut?" Tähtisumu nousi jaloilleen melkein samantien ja parantaja tassutti ripeästi Tiirajuovan luokse.
"Kerro samalla kun Tähtisumu hoitaa haavasi", Ruostetähti komensi tyynellä äänensävyllä. Tiirajuova tiesi heti miten astella sanansa, kun hän alkoi selittää tapahtumia alusta asti.

Tiirajuova lepäsi aukion laidalla kerällä. Hänen olonsa oli kohonnut heti sen jälkeen, kun hän oli saanut kerrottua Ruostetähdelle tapahtuneesta. Nyt hän saisi levätä rauhassa, ainakin hetken. Tiirajuova sulki silmänsä ja nukahti pian.

//Vähän pätkän tapanen:D //
Vastaus:Pätkän tapainen.. ei, pikemminkin keskimittainen ja hyvä, ytimekäs tarina :D Kun repliikki päättyy kysymysmerkkiin, ei pilkkua tule, pelkästään tämä --> " mikä lieneekin xD Muita virheitä en löytänyt *Taptap* Jatka pian :DD Brr, saat 28 kokemuspistettä

~ Routasusi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kotkatassu - Varjoklaani
29.06.2015 14:06
"Keltaturkki, milloin lähdemme?" valitin kovaan ääneen. Olin herännyt juuri hetkeä aiemmin ja olin hieman äkäinen.
"Älä hoputa, lähdemme nopeammin kuin uskotkaan kunhan olet hetken hiljaa", Keltaturkki maukui. Painoin pääni alas ja katsoin tassujani. Yritin kovasti olla hiljaa mutten oikein osannut aina olla hiljaa.
"Hei, aivan oikeasti", mutisin puoliksi itselleni.
"Kotkatassu", Keltaturkki sanoi ankaralla äänensävyllä. Istuin alas ja rauhoituin - tai ainakin yritin rauhoittua.
#Milloin edes saamme lähdettyä?# mietin äkäisenä. Kun olin istunut hiljaa hetken miettien hieman asioita, Keltaturkki sanoi:
"Voisimme nyt kenties lähteä", pomppasin ylös nopeammin kuin ikinä ennen.
"Vihdoinkin, ensimmäinen päiväni muualla kuin leirissä!" hurrasin. Minut oltiin siis juuri nimitetty oppilaaksi.
"Mukavaa että olet innokas", Keltaturkki kehräsi iloisena.
"Tietenkin olen, en aikonut viettää koko elämääni täällä", sanoin. Keltaturkki naurahti ja sanoi:
"Lähdetään", lähdin oitis juoksemaan kohti leirin uloskäyntiä. Odotin hetken että Keltaturkki tulisi ja sitten kun hän oli luonani, kysyin:
"Mitä muuten harjoittelemme tänään?" Keltaturkki mietti hetken ja sitten sanoi:
"Saalistusta. Miltä kuulostaa?"
"Mukavalta", vastasin vaikka olin mieluummin ehkä koettanut taistelua.
"Milloin taistelemme?" kysyin.
"Tarkoititko että milloin me harjoittelemme sitä?" Keltaturkki kysyi.
"Niin", sanoin.
"Katsotaan nyt, hetki kerrallaan", Keltaturkki vastasi.
"Jaa, selvä sitten", sanoin.

//jatkan itse, lyhyt tuli koska tein puhelimella...
Vastaus:Ihan kiva pätkä, pari repliikkivirhettä ja saman verran yhden sanan toistamista kaksi kertaa lauseen sisällä. Huomauttaisin myös, että vastanimitetyt oppilaat eivät lähde mestariensa kanssa ensimmäiseksi taistelemaan tai metsästämään, vaan vakiintuneeksi ja käytännölliseksi tavaksi on muodostunut rajojen kiertäminen. Repliikkivirheistä siis, älä pistä:

Keltaturkki sanoi:
"Voisimme nyt kenties lähteä", pomppasin ylös nopeammin kuin ikinä ennen.

Vaan:

Keltaturkki sanoi:
"Voisimme nyt kenties lähteä." Pomppasin ylös nopeammin kuin ikinä ennen.

Kuten sanoin, silti ihan kiva pätkä vaikkei sisällössä juuri tapahtunutkaan mitään, toivottavasti jatkat pian :D Kokemuspisteitä saat 6

~ Routasusi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tiikeritassu, Tuuliklaani
27.06.2015 16:55
"Tiikeritassu, Tiikeritassu!"
Katsoin ympärilleni.
#Missäköhän Närhipentu on...?# mietin.
Kuljin leirissä ja etsin pentutarhaa. Kun viimein löysin sen, kysyin naaraalta;
"Ööh... anteeksi että häiritsen, mutta tunnetko sellaista kissaa kuin Närhipentu?" Katsoin epäröiden naarasta.
"En. Tarkoitat varmaan Närhitassua. Hän on jo oppilas. Kuka sinä muuten
olet?" Naaras kysyi.
"Olen Tiikeritassu!" Esittäydyin innoissani.
Emo tutkiskeli hajuani.
"Oletko klaanikissa vai erakko?" Hätkähdin. Olin kyllä nyt klaanikissa, mutta joku saattaisi kuitenkin vielö huomata erakon tuoksuni. Laskin häntäni alas.
"Olen... Mutta nyt aion harjoitella soturiksi!" Puolustauduin. Emo nyökkäsi hiljaa.
"Närhitassu on kai ulkona mestarinsa Tiirajuovan kanssa. Hän palaa varmasti pian". Kiitin naarasta ja lähdin ulos pesästä.
Näin harmaaturkkisen kollin juoksevan leiriin. Oppilas jäi hetkeksi vetämään henkeä, ennenkuin tassutteli leiriin.
#Hmm...Närhi... tassu?# Menin kollin luokse.
"Kuka olet?" Oppilas kysyi uhmakkaasti. Säikähdin hieman ja kavahdin taaksepäin.
"Närhipentu! Sinäkö? En uskonut löytäväni sinua näin pian!" Hämmästelin.
"Nimeni ei ole Närhipentu vaan Närhitassu!" Kolli sähähti.
"Ja miten niin ' löytäväsi'?" En vastannut heti.
#Närhitassu! Minä löysin sinut!#
"Erakko?" Närhitassu murahti.
"Melkein odotin sinun olevan kotikisu!"
Loukkaannuin hieman kollin sanoista.
#En ole kotikisu!# olisin halunnut huutaa.
#En ole kotikisu niinkuin emoni! Olen klaanikissa!#
"Kuka olet ja mitä teet täällä?" Närhitassu toisti.
"Öh... olen Raita-siis Tiikeritassu!" Korjasin.
"No päivää, öholenraitasiistiikeritassu!"
#Hiirenaivo!#
"Pelkkä Tiikeritassu, sopiiko? " kysyin yrittäen pysyä rauhallisena.
"Isäni kuoli, ja hän käski minua etsimään sinut!" Selitin.
"Sama se, kuka sinut lähetti tänne! Mutta pysy poissa tieltäni!" Närhitassu murisi ja kääntyi pois päin minusta. Kolli lähti kävelemään.
Aloin hätääntyä.
#Ei sen näin pitänyt mennä!#
"Mu-mutta... olen sinun siskosi!" Huusin kollin perään, ehkäpä hieman liiankin kovaa. Närhitassu käännähti nopeasti tuijottamaan minua järkyttyneenä.
"Minulla ei ole siskoa! Ainoa sisareni oli Kettupentu, ja hän on kuollut!"
Värähdin. Oliko minulla toinenkin velipuoli?
"Anteeksi...", kuiskasin ja tassuttelin pois velipuoleni luota.
Kuljin oppilaiden pesään ja käperryin nukkumaan. Ennen kuin suljin siomöni, huomasin Närhitassun käpertyvän toiselle pedille kauas minusta. Suljin silmöni ja vaivuin uneen.

Aamulla heräsin varhain. Nousin ylös ja venyttelin. Menin ulos pesästä ja etsin katseellani mestriani Mustahaukkaa. Näin kollin kauempana ja menin tämän luokse.
"Voimmeko mennä harjoittelemaan?" Kysyin.
"Ei vielä tänään. Voit mennä partioon, jos haluat". Nyökkäsin innoissani.
"Voit mennä Piikkihernejännän, Yöpilven, Nokkostassun ja Närhitassu mukaamn", Mustahaukka sanoi. Etsin katseellani Närhitassua. Löysin tämän kahden soturin ja oppilaan luota. Nyökkäsin vielä mestarilleni ja pinkaisin partion luokse.
"Mustahaukka sanoi että voin tulla mukaan", selitin kellanruskealle soturille. Piikkihernehäntä nyökkäsi jablähti johtamaan partiota. Vilkaisin Närhitassua. Kolli näytti ärtyneeltä.
#Hän ei olisi halunnut minua mukaan#, huomasin. Laskin pääni ja kuljin Nokkostassun vieressä."Hei! Olen Nokkostassu!" Oppilas tevehti.
"Minä olen Tiikeritassu". Hymyilin.
Jatkoimme partiota.

Ilta olinjoa alkanut hämärtää. Olin saanyt metsällä yhden kottaraisen. Isäni Hiirihäntä oli opettanut minulle jo hieman saalistusta.
Haukotelin väsyneenä. Partioreissu oli mennyt hyvin, eikä Närhitassukaan ollut alkanut hankalaksi.
Käperryin nukkumaan,

Uni;
Olin pimeässä metsässä.
#Onko 'tämä' muka Tähtiklaani?!# Katselin ympärilleni. Tuijotin yötaivasta, jossa loisti täh- ei. Taivaalla ei ollut yhtäkään tähteä.
#Ei tämä ole#, ajattelin pudistaen päätäni.
Näin liikettä syvällä metsön siimeksessä. Haistelin ilmaa. En haistanut muukalaista. Nyrpistin nenääni. Ympärilläni oli paljon sairaita puita ja saaliseläimistä ei ollut tietoakaan.
"Tiikeritassu". Kuulin hiljaisen äänen takaani. Hätkähdin tunnistessani hajun...
"Isä!" Kolli nyökkäsi.
"Mikä tämä paikka on?" Kysyin Hiirihännältä.
"Pimeyden Metsä"
"Mutta... luulin että menisit kuollessai Tähtiklaaniin! Kuten kaikki muutkin hyvät kissat... Ja että kaikki pahat kissat joutuisivat Pimeyden Metsään!" Murisin.
"Tiikeritassu... liity Pimeyden Metsään, niin autan sinua tulemaan päälliköksi... etkä vain Tuuliklaanin... vaan kaikkien klaanien päälliköksi!"
Tuijoyin isääni. Pohdin isäni sanoja ja mietin, mitä vastaisn. Olisinko lojaali klaanillenin ja Tähtiklaanille, vai liittyisinkö Pimeyden Metsään, ja johtaisin kaikkia klaaneja!

//Jatkan myöhemmin. Sori lyhyys//
Vastaus:Jonkin verran kirjoitusvirheitä jotka haittasivat lukemista, erityisesti pistin merkille, että muutamissa kohtaa oli ä-kirjaimen tilalle luikahtanut ö-kirjain. Repliikkivirheitä pari - yksi puheenvuoro jäänyt samalla riville muun tekstin kanssa, ja jos lause päättyy "..." tähän, ei siihen tule pilkkua. Eli siis näin:

"Anteeksi..." kuiskasin ja tassuttelin pois velipuoleni luota.

Ei näin:

"Anteeksi...", kuiskasin ja tassuttelin pois velipuoleni luota.

Kenties hieman sekava tarina, mutta pituus oli ihan hyvä ja lukeminen sujui silleen että jees. :'3 Pistetilillesi tipahtaa lukema.. ymm ömm.. 36, mitähän seuraavassa tarinassa tapahtuu? :D Mielenkiintoista olisi saada tietää

~ Routasusi