--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Närhitassu, Tuuliklaani.
25.06.2015 14:15
Katsoin hieman säikähtäneenä kollin ruumista.
"Palataanko leiriin?" Kysyin. Tiirajuova nyökkäsi hiljaa.
"Menen edeltä!" Sanoin ja lähdin nopein askelin kohti leiriä.
*Mitäköhän päällikkökin tästä ajattelee?* pohdin. Kun saavuin leiriin, en muistanut katsoa eteeni ha törmäsin johonkin nuoreen kissaan. Kaaduin taaksepäin. Nöin edessäni leveähartusen naaraan joka tuijotti minua silmät pyöreinä.
*Kuka hän on?* mietin tuijottaessani naarasta. Oppilas ravistutti päätään ja katsahti vielä kerran minuunpäin. Kuulin takaani Tiirajuovan askeleet. Mestarini oli näköjään palannut. Vilkaisin mestariani, mutta Tiirajuova ei näyttänyt myöskään tuntevan naarasta.
"Kuka olet?" Kysyin tiukasti.
"Närhipentu! Sinäkö? En uskonut löytäväni sinua näin pian!" Naaras huudahti hämmästyneenä.
"Nimeni ei ole Närhipentu, vaan Närhitassu!" Ärähdin.
"Ja miten niin 'löytäväsi'?"
Haistelin uutta tulokasta.
"Erakko?" Kysyin oppilaalta.
"Melkein odotin sinun olevan kotikisu!" Murahdin,
"Kuka olet ja mitä teet täällä?" Toistin tiukasti.
"Öh... olen Raita-siis Tiikeritassu!" Naaras vastasi.
"No päivää, Öhraitasiistiikeritassu!" Tervehdin ivallisesti.
Naaraan palava katse porautui suoraan minuun.
"Pelkkä Tiikeritassu, sopiiko?" Naaras vastasi oudon rauhallisesti.
"Isäni kuoli, ja hän käski minun etsiä sinut!" Tiikeritassu selitti.
"Sama se, kuka sinut lähetti tänne! Mutta pysy poissa tueltöni!" Murudin ja ohitin naaraan.
"Mu-mutta... olen sinun siskosi!" Käännyin ja jäin tuijottamaan naarasta.

//sori lyhyys ja kirjoitusvirheet//joku?//
Vastaus:Lyhyt, muutama kirjoitusvirhe, repliikeistä pisti silmään pari erinäistä asiaa eikä tarinassa tapahtunut paljon, mutta ne vähät tapahtumat olivat kyllä ihan mielenkiintoisia ja mietin jo, mitä tästä tulee seuraamaan :D Huuto- ja kysymysmerkin ollessa kyseessä ei seuraava lause ala isolla vaan pienellä, tähän tapaan:
"Pelkkä Tiikeritassu, sopiiko?" naaras vastasi oudon rauhallisesti.
Ymmärsit varmaan :'3 Ajatuksissa on ihan oikein * tämän jälkeen pieni alkukirjain seuraavassa lauseessa. Saat 6 pistettä ^^

~ Routasusi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kettutassu, Tuuliklaani
18.06.2015 18:55
Kettutassu venytteli nautinnollisesti, ja päästi samalla pitkän ja mahtavan haukotuksen. Oli aamu, ja Kettutassu oli herännyt ensimmäisenä, mikä oli todella outoa, sillä yleensä naaras oli se, jota sai viimeisenä herätellä.
Kettutassu tepasteli aukiolle. Vain Sudenmarja istui aukiolla, hän oli ollut vartiossa.
"Oletpas sinä aikaisin liikkeellä, Kettutassu!" Sudenmarja sanoi melkein kuiskaten, sillä kukaan ei ollut vielä herännyt.
"En itsekään ymmärrä miten heräsin näin aikaisin", Kettutassu kehräsi hilpeästi, ja alkoi sukimaan turkkiaan, joka oli hienoisesti pörrössä yön jäljiltä.

Suittuaan turkkinsa Kettutassu päätti mennä herättämään Apilatassun, vaikka tämä todennäköisesti saattaisi närkästyä näin aikaisesta herättämisestä, mutta lähti kuitenkin oppilaiden pesälle. Kettutassu tassutti Apilatassun viereen ja töytäisi tätä kylkeen, mutta kolli vain murahti unissaan ja käänsi kylkeä.
"Herää jo senkin ketunläjä!" Kettutassu sihahti Apilatassulle. Hän ei vieläkään herännyt.
"Jos et nyt herää, mäyrät hyökkäävät!" Kettutassu suhahti lempeästi Apilatassun korvaan. Apilatassu hätkähti ja hyppäsi seisomaan kuultua sanat: "mäyrät hyökkäävät", hurjasti sähisten.
"Missä mäyrät?" Apilatassu sähisi.
"Ei täällä ole mitään mäyriä hupsu! Sanoin sen vain siksi että heräisit!" Kettutassu nauroi. Apilatassu kääntyi katsomaan Kettutassua ensin vihaisesti, mutta sitten hän yhtyi Kettutassun nauruun.
"Näytit tosi hassulta kun pomppasit seisomaan!" Kettutassu kehräsi Apilatasulle, ja matki tämän säikähtänyttä ilmettä.
"Mutta mennään nyt, ettei herätetä muita", Apilatassu kuiskasi hetken kuluttua. Kettutassu nyökkäsi, ja he hipsivät hiljaa aukiolle.
"Kysytäänkö pääsisimmekö samaan partioon?" Apilatassu ehdotti.
"Joo! Herätetään Varissiipi ja kysytään häneltä, koska Sudenmarja on jo hereillä", Kettutassu naukaisi. He lähtivät kohti sotureiden pesää. Päästyään pesälle, he tassuttivat herättelemään Varissiipeä. Kun Varissiipi oli herännyt, hän seurasi Kettutassua ja Apilatassua aukiolle, Sudenmarjan luokse.
"Voisimmeko mennä Apilatassun kanssa samaan partioon tänään?" Kettutassu pyysi anovasti Varissiiveltä.
"Jooko?"
"Kävisikö tämä sinulle Varissiipi?" Sudenmarja kysyi Varissiiveltä.
"No mikäpä ettei. Kysytään jos he pääsisivät johonkin partioon", Varissiipi naukui.
"No, sitten minullekkin käy", Sudenmarja kehräsi.
"Jee! Me päästään samaan partioon!" Kettutassu ja Apilatassu hihkuivat.
"Mutta menkäähän nyt syömään jotain, teillä on varmasti nälkä", Sudenmarja kehotti. Kettutassu nyökkäsi ja Apilatassu huikkasi Sudenmarjalle:
"Joojoo!" ennen kuin kolli ampaisi tuoresaaliskasalle.

Kun Kettutassu ja Apilatassu olivat syöneet, he istuskelivat hetken odottamaan ja vaihtamaan kieliä jotta klaani heräilisi.
Pian koko klaani oli hereillä, ja Lovikorva jakoi partioita:
"Yöpilvi johtaa metsästyspartiota, mukanaan Mustahaukka, Nokkostassu ja Tervatassu. Varissiipi johtaa rajapartiota, mukanaan Piikkihernehäntä, Kettutassu ja..."
"Voisiko Apilatassu tulla Kettutassun kanssa samaan partioon?" Varissiipi keskeytti.
"Kyllähän se käy. Varissiiven mukaan lähtevät siis Piikkihernehäntä, Kettutassu ja Apilatassu", Lovikorva sanoi.
"Tulkaa!" Varissiipi huudahti Piikkihernehännälle, Kettutassulle ja Apilatassulle. Kettutassu ja Apilatassu juoksivat heti Varissiiven edelle ja Piikkihernehäntä jäi pitämään perää.
"Hei! Kukas se johtaa partiota?" Varissiipi huudahti kun oppilaat juoksivat jo kaukana edellä.
"Ömm... Sinä..." Kettutassu vastasi palattuaan takaisin Apilatassun kanssa.
"No, menkääpäs taakseni!" Varissiipi sanoi. Apilatassu nyökkäsi, ja he asettuivat Kettutassun kanssa Varissiiven taakse.

Hetken käveltyään Apilatassu pysähtyi niin äkisti, että Kettutassu törmäsi häneen ja kaatui.
"Miksi pysähdyit? Törmäsin sinuun senkin ketunläjä!" Kettutassu kehräsi ja nousi jaloilleen.
"Haistan jotakin", Apilatassu sanoi. Kun Kettutassu raotti suutaan, hänkin haistoi sen.
"Kettu!" naaras kuiskasi.
He hiipivät hieman hajun suuntaan, ja löysivät ketunhajun lähteen, ketunpesän.
Kettutassu haistoi myös jotakin muuta. Se tuoksui pehmeälle, turvalliselle, ja... ja... maidolle!
"Ketulla on pentuja!" Kettutassu kuiskasi.
"Hyvin huomattu", Varissiipi kehui. Kettutassun sisällä ilo pursusi ulos. Hän haistoi että ketulla on pentuja, ja mikä parasta, hän saattaisi päästä taistelemaan kettua vastaan!
"Meidän täytyy hakea muita, sillä emme tiedä montako poikasia on, ja kuinka isoja ne ovat", Piikkihernehäntä huomautti.
"Juuri niin", Varissiipi sanoi. Samalla he huomasivat neljä kissaa jotka tassuttelivat varovasti kohti ketunpesää. Piikkihernehäntä tunnisti heidät ja huudahti hiljaa:
"Yöpilvi, Mustahaukka, Nokkostassu ja Tervatassu! Tulkaa tänne!" Kissat kääntyivät äänen suuntaan ja lähtivät hiljaa tulemaan heitä kohti.
"Tuolla pesässä on kettu poikasineen", Varissiipi ilmoitti Yöpilvelle. Naaras nyökkäsi.
"Meidän täytyy kertoa Ruostetähdelle", Mustahaukka sanoi.
"Niin täytyy. Jos vaikka Tervatassu ja Piikkihernehäntä lähtisivät kertomaan ketusta, ja me jäämme vartioimaan, ettei kettu pääse leiriin", Varissiipi ehdotti. Piikkihernehäntä nyökkäsi, ja Tervatassu lähti hänen peräänsä.

Kun Piikkihernehäntä ja Tervatassu olivat lähteneet, kissat odottivat hiiren hiljaa, jos kettu tulisi ulos pesästään.

Hetken päästä pesästä työntyi esiin kuono. Sen jälkeen pää, ja punaruskeaturkkinen vartalo.
Kettutassu ei ollut ikinä ennen nähnyt kettua, ja nyt hän ymmärsi miksi hänen nimensä oli Kettutassu. Hänen turkkinsa oli saman värinen kuin ketun, ja hänen hännänpäänsä oli myös valkoinen, aivan kuin ketun.

Kettu asteli ulos, perässään yksi pikkuinen pentu. Sitten se huomasi kissat. Se haukahti, ja lähti syöksymään kohti kissoja. He hajaantuivat, ja lähtivät juoksemaan eri suuntiin. Kettu lähti seuraamaan ensimmäistä kissaa joka eteen sattui. Kettu juoksi Apilatassun perässä ja yritti huitoa tätä. Mustahaukka lähti ketun perään, ja hyppäsi tämän niskaan, ja puraisi ketun korvaa. Kettu ulahti ja kääntyi ravistelemaan Mustahaukan pois.

Kettutassu puolestaan lähti hiipimään kohti ketunpentua, joka oli vähän häntä isompi. Sitten naaras hyppäsi pahaa aavistamattoman ketunpennun selkään ja kaatoi tämän maahan. Kettu vingahti ja yritti huitoa Kettutassua. Kettutassu huomasi ketun olevan vahva, vaikka se olikin pieni. Kettutassu puraisi ketunpoikasta jalkaan, jolloin tämä haukahti. Ketunpennun emo pysähtyi äkisti ja kääntyi kohti pentuaan.
Kun se huomasi Kettutassun puremassa pentuaan, se lähti pinkomaan kohti Kettutassua. Kettutassu ei huomannut kettua, ja kun Apilatassu jostain kaukaa huusi varoituksen, kettu oli jo ehtinyt Kettutassun luo. Kettu huitaisi Kettutassun ilmaan, ja puraisi tätä jalkaan. Kettutassu vingahti kun terävä kivun aalto osui jalkaan. Kettu huitaisi Kettutassun vielä ilmaan, ja kun Kettutassu laskeutui mahalleen maahan, hänen keuhkoistaan tyhjenivät ilmat, ja maailma pimeni.

--------

Kettutassu heräsi pistävään kipuun rinnassa, ja jalassa. Hän huomasi olevansa parantajan pesässä.
"Heräsithän sinä!" Tähtisumu naukaisi Kettutassulle. Kettutassu yritti nousta ylös, mutta kipu kyljessä ja jalassa pakottivat hänet makaamaan vuoteelle.
"Mi-missä ke-kettu on?" Kettutassu kysyi hieman pökerryksissä.
"Kettu on häädetty pois. Siitä ei ole enää huolta", Tähtisumu rauhoitteli. Kun Kettutassu katsahti jalkaansa, hän huomasi että se vinksotti oudosti.
"Mitä minun jalalleni on tapahtunut!?" Kettutassu huudahti kauhuissaan.
"Ei mitään vakavaa. Jalkasi on vain mennyt sijoiltaan, ja minun täytyy laittaa se paikoilleen nyt. Se ei satu paljoa, ihan pikkuisen vain", Tähtisumu kertoi. Sitten hän otti Kettutassun jalasta hampaillaan kiinni, ja vetäisi.
"Auu!" Kettutassu huudahti, mutta huomasi sitten, että hänen jalkansa oli nyt oikealla paikallaan, ja että sitä sattui paljon vähemmän.
"No, eihän se nyt niin paljoa sattunut?" Tähtisumu kysyi.
"E-ei", Kettutassu naukaisi.
"Ota tästä unikonsiemeniä niin saat nukutuksi etkä tunne kipua jalassasi", parantaja naukui ja työnsi hänen eteensä muutaman unikonsiemenen.
"Mu-mutta, entä muut?" Kettutassu kysyi, ja tarkoitti sanoillaan kylläkin melkein vain pelkkää Apilatassua.
"Apilatassu on kunnossa", Tähtisumu sanoi, arvaten ketä Kettutassu sanoillaan tarkoitti.
"Vo-voisiko A-apilatassu tulla kä-käymään täällä?" Kettutassu kysyi hiljaa.
"Vähäksi aikaa vain. Sitten syö nuo unikonsiemenet ja ala nukkumaan".
Kettutassu nyökkäsi.

Hetken kuluttua Apilatassu tassutteli parantajan pesään. Hänellä ei ollut kuin vain muutama pikku naarmu.
"O-oletko kunnossa?" Kettutassu kysyi.
"Olen, entä sinä?" Apilatassu vastasi hieman huolta äänessään.
"Voin ihan hyvin, paitsi että jalkaan ja rintaan koskee vähäsen", Kettutassu naukui.
Apilatassu päästi helpottuneen huokauksen:
"Jos yrittäisit nukkua nyt, niin paranet nopeammin".
Kettutassu katsahti Apilatassua silmiin, ja kuiskasi:
"Voisitko jäädä viereeni vielä ihan vähäksi aikaa?"
"Voin minä varmaan", Apilatassu kuiskasi takaisin. Apilatassu painautui Kettutassun kylkeen, ja silitti hännällä tämän selkää. Apilatassu sulki silmänsä, ja Kettutassu söi unikonsiemenet. Uni vei Kettutassun ja Apilatassun ihanaan maailmaan.

Kun Tähtisumu palasi pesälleen, nukkuivat kaksi kissaa vierekkäin, toisiinsa painautuneena.

//Tässä tämmönen tarina:)
Mulle tuli tossa alussa sellanen että luulin Apilatassun mestariksi Tiirajuovaa XD
Onneks muistin että Närhitassun mestari on Tiirajuova, ja että Sudenmarja on Apilatassun mestari:)
Onneks muistin sen ennen kuin lähetin tän:D
Vastaus:Hyvä että muistit :DD Pitkä, hyvä tarina, tosin olisi plussaa jos käyttäisit Kettutassu - sanan sijasta enemmän jotain muuta kuvaavaa sanaa, eikä ympäristön kuvaileminenkaan olisi pahitteeksi. En oikein ymmärtänyt tuota lausetta 'Suittuaan turkkinsa Kettutassu päätti mennä herättämään Apilatassun, vaikka tämä todennäköisesti saattaisi närkästyä näin aikaisesta herättämisestä, mutta lähti kuitenkin oppilaiden pesälle', tuo viimeinen sivulause tuntui jotenkin väärältä ja ylimääräiseltä tuossa, samoin se että sama sana oli tungettu kaksi kertaa yhteen sivulauseeseen (Anteeksi nyt kun kuulostan pikkutarkalta valittajalta.) :'3 Itse olisin pistänyt esimerkiksi näin:
Suittuaan turkkinsa Kettutassu päätti mennä herättämään Apilatassun, vaikka tämä todennäköisesti saattaisi närkästyä näin aikaisesta ajankohdasta. Naaraan onnistui kuitenkin työntää tosiasia hetkeksi sivuun ja lähteä siitä huolimatta loikkimaan kohti oppilaiden pesää.
Niin, ja niitä kuvaavia sanoja voisivat olla esimerkiksi naaras, oppilas, tuuliklaanilainen, hän. Älä pahastu höpöttämisestäni tai ota sitä itseesi, et ole ollenkaan huono kirjoittaja vaikka olenkin erinomainen antamaan sellaisen kuvan kaverille kuin kaverille :D Hihhei, saat 39 kokemuspistettä

~ Jatkoa odotellen, Routasusi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Myrskypentu, Varjoklaani
15.06.2015 20:00
”Ääh väistäisit edes sen verran että näkisi tai kuulisi mitä tapahtuu”, Myrskypentu valitti kun Susikynsi itsepintaisesti istui pentutarhan suulla. Jäkäläpentu ja Viimapentu tyytyivät tuijottamaan suurin silmin emoaan. Pakkaspentu istui kauempana ja viuhtoi pientä häntäänsä yhtä kärsimättömänä kuin Myrskypentu, mutta ei yrittänyt koko ajan löytää jotain aukkoa josta mahtuisi pujahtamaan Susikynnen ohi niin kuin Myrskypentu. Susikynsi vain sai pidettyä hämmästyttävän hyvin huomionsa sekä pennuissa että leirin aukion kiihtyneessä tohinassa, joten tehtävä tuntui mahdottomalta.
Myrskypentu laskeutui matalaksi, heilutti takamustaan ilmassa niin kuin oli nähnyt vaanimista harjoittelevia oppilaiden tekevän ja syöksyi vielä kerran niin nopeasti kuin pystyi kohti aukkoa istuvan Susikynnen etujalkojen ja vatsan välissä. Susikynsi veti jalkansa vasten itseään viime hetkellä ja Myrskypentu jäi kevyeen puristukseen, kykenemättä liikkumaan.
”Rauhoitu nyt Tähtiklaanin tähden Myrskypentu, on tärkeä kuulla mitä on tapahtunut”, Susikynsi suhahti ja vilkaisi Myrskypentua tuimasti. Susikynsi ei kuitenkaan pyyhkäissyt Myrskypentua taakseen niin kuin aikaisemmilla kerroilla joten Myrskypentu todella rauhoittui vihdoin ja terästi aistejaan. Rajapartio, johon ilmeisesti olivat kuuluneet ainakin eniten äänessä olevat Pihlajakynsi, Keltaturkki ja Kotkatassu, oli palannut kierrokseltaan ja tuonut mukanaan uutisia, jotka olivat saaneet kaikki aukion kissat kiihdyksiin.
”Se oli vain merkityksettömän pieni rajakahakka, niin kuin olen monta kertaa selittänyt, älkää nyt sotajoukkoa kerätkö”, Keltaturkki maukaisi kyllästyneen kuuloisena. Naaras vaikutti joukon rauhallisimmalta, muilla hänen ympärillään olivat karvat enemmän tai vähemmän pörrössä ja joillakin näytti olevan lisäksi vaikeuksia pitää hampaat ja kynnet piilossa. Myrskypentu katseli silmä kovana ja haisteli ilmaa, vieraita tuoksuja. Verta. Myrskypennun pienet karvat nousivat pystyyn. Ilmassa oli myös vieraiden, toisen klaanin kissojen tuoksua!
”Pieni!? Sammaltassu on parantajan pesässä! Olisiko selkkaus ollut mielestäsi pieni vielä jos oma oppilaasi olisi haavoittunut?” Pihlajakynsi mourusi ääntään kohottaen tyytymättömänä. Hänen ympärillään kissat maukuivat vihamielisinä kannustavasti.
”Sammaltassu ei olisi haavoittunut jos ei olisi rynnännyt täyttä juoksua vanhemman oppilaan kimppuun ennen kuin kukaan on ehtinyt sanomaan mitään! Toiminut liian äkkipikaisesti niin kuin eräs mestari jonka tiedän”, Keltaturkki näpäytti ja astui samalla haastavasti kuono korkealla kohti Pihlajakynttä. Kissat rajapartion ympärillä ottivat pieniä askeleita kauemmas aistien lähestyvän kahakan. Aiemmin mestarinsa Keltaturkin rinnalla seisonut Kotkatassu vilkuili kinastelevia sotureita epävarmana, tietämättä pitäisikö olla jommankumman puolella vai painua vain taka-alalle niin kuin muutkin.
”Myrskyklaanin oppilas oli meidän rajamme sisällä ja jahtasi meidän oravaamme!” Pihlajakynsi sähähti.
”Nimenomaan jahtasi, ei jahdannut enää heti kun ylitti rajan ja ylitti myös aivan vain askeleen verran. Ja vaikka olisi jahdannutkin, ensin puhutaan sitten hyökätään. Saisit Sammaltassun kanssa olla kiitollinen että Myrskyklaani lupasi unohtaa tämän tarkoituksettoman selkkauksen vaikka Koivutassullekin tuli varmasti paikattavia haavoja”, Keltaturkki selitti huomattavan paljon rauhallisempaan äänensävyyn kuin Pihlajakynsi. Pihlajakynnen kasvoille kohosi ilkeä virne, jota Myrskypentu näki Keltaturkin sävähtävän aavistuksen.
”Tietenkin olet Myrskyklaanin, oman rakkaan veljesi klaanin puolella, puoliklaanilainen”, Pihlajakynsi syytti myrkyllisellä äänellä. Keltaturkki hermostui heti ja sähähti päin Pihlajakynnen naamaa. Kissat kyyristyivät sähisten ja karvat pystyssä, kynnet ja hampaat esillä. Myrskypennun läpi kulki kylmä väristys.
”Mitä Tähtiklaanin nimeen täällä tapahtuu? Lopettakaa heti!” kajahti sitten arvovaltainen maukaisu aukiolla. Tunturituuli asteli sotureiden pesästä arvokkaan hitaasti. Kollin turkissa oli sammalpedin hippusia ja turkki oli sieltä täältä pystyssä, Tunturituulen oli täytynyt juuri herätä. Mutta metsän rohkeinkaan kissa ei olisi uskaltanut näyttää huvittuneisuuttaan Tunturituulelle nyt kun kolli antoi syvän tummansinisten silmiensä katseen porautua vuoroin kuhunkin aukion kissaan. Katse pysähtyi melkein toistensa kurkkuihin käyneiden rajapartiolaisten kohdalle.
Enempää Myrskypentu ei ehtinyt nähdä tai kuulla, kun Susikynsi vihdoin huomasi Myrskypennun kurkkivan tapahtumia jalkojensa juuressa.
”Nyt sisälle pesään te kaikki siitä”, Susikynsi määräsi ja keräsi pennut luokseen omalle sammalpedilleen, kävi makuulle ja kietaisi hännällään pennut tiukasti vasten itseään. Se alkoi käydä jo haastavammaksi kun pennut aina vain kasvoivat isommiksi ja vahvemmiksi.
”Olisin halunnut nähdä enemmän! Ne melkein tappelivat keskenään! Ja kaikki mokomien oravanaivoisten Myrskyklaanilaisten syytä”, Myrskypentu puuskahti.
”Joo! Sammaltassukin on parantajan pesässä! Sammaltassu kertoo aina parhaat metsästystarinat!” Pakkaspentu säesti. Susikynsi pudisti päätään ja huokaisi.
”Eivät asiat nyt aivan noin ole. Eikä teidän kuuluisi vielä tuollaisia miettiä. Odotellaan täällä nyt ensin että kaikki rauhoittuvat ja käydään sitten vaikka kävelyllä…” Susikynsi yritti ohjata kiihkoilevien pentujensa ajatuksia muualle.
Pakkaspentu uppoutui pian Viimapennun ja Jäkäläpennun kanssa muistelemaan niitä Sammaltassun ja muidenkin oppilaiden kertomia jänniä tarinoita. Myrskypentu kuunteli vain puolella korvalla. Tarinat olivat moneen kertaan kerrottuja ja kuultuja jo, tylsiä. Voi milloin pääsisi itse kokeilemaan sitä kaikkea? Toistaiseksi Myrskypentu sai tyytyä vain painamaan tämänkin päivän jännät tapahtumat ja tiedonmuruset tarkasti mieleensä, kuvittelemaan minkälaista olisi ollut olla mukana kyseisessä rajapartiossa. Kun Myrskypennun vuoro tulisi, yksikään Myrskyklaanilainen ei uskaltaisi tulla enää hännänmitan sisälle rajasta…
Vastaus:Montako kertaa uskallan sen sanoa, ennen kuin alan kuulostamaan pakkomielteisesti hokevalta idiootilta? :D Mutta näin on, taitavaa, sujuvaa tekstiä, lauseista todella löytyy sisältöä ja tarinaa oli mukava lukea. Myrskypennun elämää on hienoa seurata.. milloin kirjoitat taas? :DD Tämä ei ollut mikään hirveän pitkä, mutta vaihteeksi vähän lyhyempääkin tarinaa oli kiintoisa lukea ja omasta mielestäni niitä on mukava myös kirjoittaa. Tapahtumia ei ollut kuin oikeastaan vain se yksi keskeinen asia, jonka ympärille kaikki rakentui, mutta se ei juuri haitannut, koska kaikki oli ytimekkäästi kirjoitettu eikä tässä selitetty turhia tai sooloiltu yhtään. Täräytän 32 kokemuspistettä ^^

~ Routasusi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Sadetassu, Myrskyklaani
10.06.2015 21:18
Sadetassu paineli hiirensappea Kultakukan lavassa olevaan punkkiin. Haju oli kuvottava ja hänen tassunsakkin olivat pahanhajuisen aineen peitossa. Sadetassu oli joutunut hoitamaan klaaninvanhimpia rangaistukseksi, kun hän oli livahtanut yöllä leiristä Sumutassun perään.
>Sentään Ratamohäntä ei tiedä mitä oikeasti kävi< Sadetassu pohti. He olivat sanoneet käyneensä etsimässä yrttejä, vaikka oikeasti Sumutassu oli käynyt Kuulammella vaihtamassa unia Tähtiklaanin kanssa.
"Noin", Sadetassu murahti kun punkki irtosi.
"Kiitos, eiköhän tässä ollut kaikki tältä erää", Kultakukka naukui pehmeästi, mutta hiukan käheällä äänellä.
"Voit palata omiin tehtäviisi, mutta tule huomenna vaihtamaan makuualustat", mutisi Pitkähäntä, joka makasi sammalpedillään vähän matkan päässä.
"Totta kai!" Sadetassu naukaisi iloisesti ja lähti pyörittämään hiirensappista sammalta pois pesästä.
"Muista pestä tassusi", Kultakukka kehräsi huvittuneena. Sadetassu heilautti häntäänsä hyvästiksi ja asteli aukiolle. Aurinkohuippu oli jo ohitse, mutta taivas oli tumma ja sadepisarat hakkasivat maata tinhaa tahtia. Lukkikoiven johtama partio palasi juuri leiriin. Musta kolli oli läpimärkä.
"Hei Sadetassu!" Saarniturkki asteli hänen luokse pitkin askelin.
"Ratamohäntä pyysi minua viemään sinut metsästyspartioon. Lähdemme ihan pian, vie tuo hiirensappi pois täältä ja pese tassusi", harmaa soturi määräsi rauhallisesti vettä viiksistä valuen.
"Haen vielä Tiikerimyrskyn mukaan", kolli jatkoi. Sadetassu nyökkäsi ja lähti kiikuttamaan sammalta nopeasti ulos leiristä. Sadetassu hautasi tupon maahan ja löysi pienen puron, jossa hän pesi tassunsa huolella. Kun oppilas palasi leiriin, Surusade istuskeli alhaalla lähtövalmiinnäköisenä.
"Hei!" Sadetassu hihkaisi. "Tuletko mukaan Saarniturkin metsästyspartioon?" harmaa kolli nosti katseensa mustaan naaraaseen.
"Jep", tuo hymyili. Surusateen kyljessä oli arvet mäyrän iskusta ja pieni pala nousi Sadetassun kurkkuun. Tuo oli muistutus hänen velastaan Surusateelle. Kolli oli melkein päässyt hengestään naaraan takia. Sadetassu avasi suutaan kiittääkseen, jälleen, mutta samassa Saarniturkki putkahti heidän luokseen Tiikerimyrsky perässään.
"Surkea sää", Surusade tuhisi ja ravisti päätään niin, että pisarat lentelivät.
"Saa nähdä tuleeko saalista", Saarniturkki katseli taivasta. "Mutta lähdetään jo, ehkä se siitä helpottaa", Sadetassu nyökkäsi ja partio lähti nousemaan ylös rotkosta. Sadetassu loikki sisarensa perässä.
"Toivottavasti Tulitähti tekee minusta pian soturin", Sadetassu yritti aloittaa keskustelua Tiikerimyrskyn kanssa, mutta naaras tuijotti eteenpäin lasittuneena ja kompasteli ihan kuin hän ei olisi varma minne hän oli kävelemässä. Sadetassu sulki suunsa hitusen ärtyneenä ja pettyneenä.

Sää ei ollut yhtään parempi metsässä. Sade ei osoittanut tippaakaan laantumisen merkkejä, mutta puut antoivat sentään vähän suojaa. Vaikka mitä se nyt enään auttoi kun Sadetassu oli jo kastunut kokonaan.
"Mennään järven tuntumalle vanhan tammen läheisyyteen", Saarniturkki huikkasi lapansa ylitse. "Hajaannutaan vasta siellä ja tavataan siellä." loppu partio murahti hyväksyvästi. Sadetassu maisteli ilmaa vähän väliä pystyäkseen hahmoittamaan missä kannattaisi metsästää. Sateen raikas tuoksu peitti ensin alleen melkein kaiken muun, kuten myöskin kostean mullan haju, mutta pian Sadetassu haistoi jo varpusen heikon hajujäljen ja tuoreemman hiiren tuoksun. Hänen tassujaan kutkutti lähteä jäljittämään saalista, mutta seurasi kuuliaisesti Saarniturkkia.

"Noniin. Minä lähden tulosuuntaan", Saarniturkki naukui, kun he istuivat vanhan tammen juurella. Sadetassu nytkäytti korviaan vähän. Hän olisi halunnut sinne.
"Minä lähden Varjoklaanin rajan suuntaan", Surusade ilmoitti väliin puhdistaen korvantaustaan.
"Meille jäi sitten kai Tuuliklaanin raja", Sadetassu naukaisi siskolleen, joka istui hänen vieressään sateen suojassa. Tiikerimyrsky oli tuijotellut tassujaan ja hätkähti.
"Mitä?"
"Tuuliklaanin rajalle metsästämään", Tiikerimyrsky tuijotti häntä hetken tyhjästi, mutta nyökkäsi lopulta.
"Vauhtia tassuihin niin pääsemme leiriin ennen kuuhuippua", Saarniturkki murisi ja livahti pensaikkoon. Surusade katosi toiseen suuntaan ja kaksi naarasta jäi kahdestaan suuren puun juurelle.
"No mennääs sitten", Sadetassu naukaisi ravistaen vesipisarat turkistaan. "Tuodaan niin paljon saalista, ettei kukaan jaksa syödä kaikkea!"
Tiikerimyrsky nytkäytti korviaan ja lähti laahustamaan eteenpäin. Sadetassu kiri siskonsa vierelle.
>Hassua. Yleensä soturi ohjaa oppilasta, mutta osat tuntuu vaihtuneen< Sadetassu ohjasi lempeästi siskoaan eteenpäin. Toisaalta Sadetassu oli hiukan Tiikerimyrskyä vanhempi ja pian hänestäkin tulisi soturi, joten tuskinpa tämä niin outoa oli. Sadetassu piti suutaan vähän raollaan, jotta pystyisi vainuamaan saaliin. Pian hän haistoi linnun tuoretta tuoksua. Naaras unohti siskonsa hetkeksi ja lähti pujottelemaan tuoksua kohti. Sadetassun musta turkki sulautui täydellisesti varjoihin ja hän liikkui täysin äänettömästi. Sadetassu erotti pulskan linnun hahmon pensaikon takana. Naaras virnisti vähän ja kiersi suuren puun rungon taakse. Varpunen oli vain parin ketunmitan päässä. Sadetassu keinutti vähän lapojaan ja hiipi vielä vähän matkaa yrittäen pysyä linnun takana. Naaraan sydän löi kiivaasti odotuksen innosta. Hän survaisi maata takajaloillaan ja loikkasi kurotellen etutassuillaan lintua. Lintu nosti päätään ja levitti siipiään, mutta liian hitaasti. Sadetassu iski tassullaan tuota päähän ja pureutui saaliin niskaan. Lintu valahti hervottomaksi ja Sadetassu nuolaisi huuliaan ylpeänä.
"Ei saalistaidoissani ainakaan ole valittamista", naaras puhui ääneen ja sulki suunsa. Mutta mitäs olikaan käynyt viime kerralla, kun hän oli metsästänyt lintua? Hän oli melkein hukkunut omaa typeryyttään. Se oli ollut typerin temppu koko hänen elämässään. Ilman sitä erakkoa hän olisi hukkunut ihan varmasti. Sadetassun mielen syövereistä nousi erakon- Myrskyksi hän oli nimensä sanonut- eriväriset, tutkivat silmät. Sadetassu seisahtui hetkeksi kokonaan. Oliko hän edes sanonut omaa nimeään tai kiittänyt henkensä pelastamisesta? Kaikki oli kulkenut sumussa sen ajan kun hän oli ollut lähellä jäätyä hengiltä. Sadetassu ravisti päätään terävästi. Hän noukki linnun maasta aikeissa palata Tiikerimyrskyn luokse, mutta samassa uusi haju tavoitti hänen aistinsa. Sadetassu kurtisti kulmiaan ja laski saaliinsa uudelleen maistellen ilmaa tarkasti. Se oli kissa ja hajussa oli jotain tuttua... Mutta hän ei kyennyt muistamaan mitä. Sadetassu hautasi linnun nopeasti katajan juurelle ja lähti seuraamaan toistamiseen hajujälkeä. Naaras puikkelehti ketterästi eteenpäin pensaiden alitse ja kivien yli.

Ennenkuin hän edes huomasikaan järven pilke alkoi välähdellä puiden välistä. Vieraan kissan haju myös vahvistui ja Sadetassulle oli jo selvinnyt ettei se kuulunut minkään klaanin kissalle. Sadetassu siristeli silmiään ja kapusi nopeasti koivun runkoa pitkin oksalle. Hän näkisi korkealta paremmin. Naaras nousi oksalle parin ketunmitan korkeudella. Sadetassu luikerteli oksien ja lehtien välitse eteenpäin, kunnes hän näki kunnolla alas. Järvi kiilsi jo lähellä, rantaan ei ollut matkaa kuin noin puun mitta ja Sadetassu erotti harmaan turkin liikettä alhaalla. Naaras kurtisti kulmiaan. Jykevä kissa asteli metsässä pehmein askelin. Oliko se? Sadetassu perääntyi oksalta puum rungon lähelle ja alkoi laskeutua takaperin alas. Hän pusersi kyntensä puuhun ja loikkasi maahan ketunmitan päästä. Sadetassu suoristautui ja höristi korviaan. Kissa jatkoi matkaa, joten tuo ei ollut kuullut häntä. Sadetassu puikkelehti eteenpäin kiertäen erakon edelle. Naaras istahti alas kärsivällisenä ja samassa askeleet hidastuivat. Hän oli varmaan vainunnut Sadetassun.
"Näin jo sinut", naaras murisi kuuluvasti. "En halua riitaa, haluaisin vain jutella." Hetken hiljaisuuden jälkeen pensaikkojen kahahtelu kertoi, että erakko lähestyi. Sadetassu naulitsi katseensa pensaikkoon ja Myrsky tuli esiin. Naaraan katse törmäsi heti varautuneisiin silmiin ja liukui siitä vahvaan olemukseen. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässään Sadetassu jäi täysin sanattomaksi.
"Minulla ei ole mitään pahoja aikomuksia", Myrksyn ääni oli syvä ja vahva, mutta myös tunnusteleva ja varovainen.
"... En minä sitä... Minä vain... Kiitos ja nimeni on Sadetassu", Sadetassu heilautti häntäänsä hiukan kiusaantuneena. Myrsky tuijotti häntä hetken niin, että sydän tuntui jättävän pari lyöntiä väliin. Kun Sadetassu avasi suutaan puhuakseen terävä kauhunkiljaisu halkoi ilmaa. Linnut nousivat ilmaan muista rääkyen ja sirkuttaen. Ääni oli ollut Tiikerimyrskyn.
"Tiikerimyrsky!" Sadetassu kääntyi kannoillaan unohtaen Myrskyn ja rinnassa hakkaavan tunteen. Mitä hänen siskolleen oli tapahtunut? Ääni oli jo lakannut ja Sadetassu lähti kiitämään metsän halki. Sadetassu pujotteli puiden lomassa kuin varjo ja nopeasti kuin salama.
"Tiikerimyrsky!" hän ulvoi voimiensa takaa, muttei saanut vastausta. Sadetassu saapui paikalle jossa hän oli eronnut sisarestaan ja lähti seuraamaan naaraan tuoksua.

Sadetassu saapui pienelle aukiolle, joka oli ihan metsän rajalla. Sen toisella puolella alkoi Tuuliklaanin nummet. Sadetassu huomasi melkein heti Tiikerimyrskyn, joka kyhjötti puun juurella silmät lasittuneina kauhusta ja poskessa verta valuva viilto. Sadetassun sisaren edessä seisoi suuri valkea kolli, jonka hirvittävän pitkät kynnet olivat veren peitossa. Sadetassu sähisi ja syöksyi vieraan kissan ja siskonsa väliin.
"Kynnet irti siskostani!" Sadetassu huitaisi erakkoa kuonoon koko voimillaan. Kolli väisti ja perääntyi pari askelta. Sadetassu pörhisti karvojaan ja sähisi korvat luimussa.
"Söpöä. Luulet voivasi pelastaa sisaresi", kolli murisi pehmeästi. "Mutta minulla on keskenjääneitä asioita hänen kanssaan. Astu syrjään, niin hoitelen sinut myöhemmin." Kaksi kertaa suurempi kissa hymyili mielipuolisesti. Sadetassun siniset silmät siristyivät pelkiksi sirpeiksi. Naaras viuhtoi pörhistyneellä hännällä maata ja kävi varomattomaan hyökkäykseen suoraan edestä päin.

Vastaus:Jännä pitkä tarina ja jäi kutkuttavaan kohtaan. Tykkään kuvailuistasi - voisi vähän ottaa oppia omiinkin. Teksti on sujuvaa ja kuvailevaa.

Saat 45 kp

- VaraYP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tiikerimyrsky, Myrskyklaani
02.06.2015 21:07
”Tiikerimyrsky!” Valju ääni kantautui jostain kaukaa naaraan tajuntaan. Hän raotti vaivalloisesti silmiään ja yritti tarkentaa katsettaan. Hetken kuluttua hään ymmärsi tuijottavansa tiheään saniaisseinämään. Hän oli parantajan pesässä.
”Tiikerimyrsky”, Vaahtokukan ääni kajahti aivan Tiikerimyrskyn takaa. Naaras pomppasi säikähtäneenä pystyyn ja kiepahti kannoillaan. Parantaja räpytti taivaansinisiä silmiään helpottuneena. ”Heräsithän sinä. Pelkäsin että menetit liikaa verta”, läikikäs naaras maukui hymyillen. Tiikerimyrsky kurtisti hämillään kulmiaan. Vaikka Vaahtokukka oli suoraan edessä, hänen äänensä kuulosti liian kaikuvalta liian epätodelta. ”Miksi…mitä minä teen täällä?” raidallinen naaras kysyi hermostuneena. Vaahtokukka kohotti kulmiaan. ”Kultapieni…taisit lyödä pääsi kun sinua tuotiin leiriin. Onneksi ehdin tyrehdyttää verenvuodon. Sinulla voi olla aivotärähdys. Se ei ole mitään vakavaa. Se paranee ajan myötä. Parasta ettet nyt vain lähden hoippuroimaan, sillä tasapainoaistisi voi heittää etkä pääsisi enää ylös”, parantaja naukui rauhoittavasti ja poistui Tiikerimyrskyn näköpiiristä omaan pesäänsä. ”Annan sinulle vähän yrttejä helpottamaan oloa ja haen sinulle ruokaa. Ei mitään hätää…paranet aivan täysin.” Tiikerimyrsky katseli avuttoman ympärilleen. Lintujen laulua ei kuulunut. Eikä tuulta. Koko tilanne vaikutti oudolta. Leiriaukealta ei kuulunut tavanomaisia ääniä. Oli luonnottoman hiljaista.
Vaahtokukka palasi ja laski yrtit Tiikerimyrsky tassujen eteen ja poistui pesästä. Naaras jäi hämmentyneenä tuijottamaan parantajan perään. Hän havahtui tuntiessaan jonkun kuuman valuvan etujalkoja pitkin. Verta. Rintahaavoista valui verta. ”Vaahtokukka!” Tiikerimyrsky huusi. Ei vastausta. Veri kerääntyi lammikoksi naaraan etujalkojen juureen kimallellen auringonvalossa kammottavan rubiininpunaisena. ”EI…minä vuodan kuiviin”, Tiikerimyrsky parahti.
”Tiikerimyrsky!” Huuto kuului syvemmältä metsästä. Se kuulosti niin tutulta….niin kirotun tutulta. Varjotuuli! Tiikerimyrsky kääntyi. ”Varjotuuli!” Vastauksena kuului pelkkä kivunsekainen vaikerrus. ”Varjotuuli! Varjotuuli vastaa!” Tiikerimyrsky kirkaisi. Hiljaisuus. Tiikerimyrsky syöksyi metsään.
”Varjotuuli!” Tiikerimyrsky ulvoi. Veri teki maan liukkaaksi hänen allaan. ”Varjotuuli!” Vastausta ei enää kuulunut. Mutta Tiikerimyrsky oli varma suunnasta. Järven kimallus. Järvi! Paikat näyttivät kammottavan tutuilta.
Tiikerimyrsky törmäsi aukiolle ja lensi nurin suoraan tahmeaan verilammikkoon. Naaras pärskähti ja ravisteli veren silmistään. ”Varjotuuli…” Hän tajusi kauhukseen tuijottavansa harmaan kollin elottomiin silmiin. ”EI!” Tiikerimyrsky rämpi liukastellen kauemmas. ”Ei! Varjotuuli! Älä jätä minua…ei…” Tiikerimysky tärisi. Varjotuuli. Raadeltu ruumis hänen tassujensa edessä. Oli Varjotuuli. Kuolleena.
”Olisit juossut nopeammin. Sinä hänet tapoit. Et tehnyt mitään.”

Tiikerimyrsky säpsähti hereille täristen. Kylmää vettä nuorui hänen selkäänsä pitkin. Rankkasade rummutti maata. Se oli ollut unta.
Tiikerimyrsky räpiköi pystyyn. Haavat eivät vuotaneet. Jäljellä olivat vain arvet. Naaras törmäsi ulos kylmään sateeseen. Hän antoi tukkinsa kastua läpimäräksi toivoen sen vievän pois iljettävän veren hajun. ”Varjotuuli”, hän kuiskasi. Hänellä oli vain kauhistuttava tunne siitä, että ruumis oli yhä siellä. Yhä siellä rannalla, sateessa…raadeltuna.
”Tiikerimyrsky?” Saarniturkki ilmestyi naaraan vierelle. ”Minä vien Sadetassun ja Surusateen metsästyspartioon. Tuletko mukaan?” Kolli kysyi kallistaen kysyvästi päätään.
Tiikerimyrsky tuijotti tyhjästi Saarniturkkiin veden nuoruessa hänen turkillaan. Varjotuuli seisoi sateessa parantajan pesän edustalla. Sade himmensi kollin ääriviivoja niin, että tämä näytti pelkältä varjolta.
Saarniturkki tökkäisi Tiikerimyrskyä. Naaras räpytti silmiään. Varjotuuli oli poissa.

//en osaa taas kirjottaa kun en oo pitkää aikaa kirjottanuXD//
Vastaus:Oi voi, Tiikerimyrsky ei vain tunnu saavan rauhaa :/ Kiva lyhyt tarina

Saat 23 kp

-VaraYP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Usvapyörre, Varjoklaani
02.06.2015 21:05
Taivas oli täysin musta ja raskaat sadepisarat läiskähtelivät maahan. Ukkonen jylisi kuin tusina hirviöitä Ukkospolulla. Usvapyörre juoksi mäntyjen välissä korvat luimussa.
"Tunturituuli!" tämä ei ollut Varjoklaanin reviiri. Kaikkialla kohosi vieraan näköisiä puita ja maasto oli tuntematonta. Silti Usvapyörre haistoi kumppaninsa hajun. Usvapyörre puski tuulta ja sadetta vasten. Suuret männyt huojuivat tuulessa ja salama iski taivaalla niin, että rätisi. Sitä seuraava jyrinä oli korvia huumaavaa. Usvapyörre maisteli ilmaa levottomana. Hänen turkkinsa oli läpimärkä ja naaras värisi kylmästä. Usvapyörre hätkähti kun hän haistoi jotain uutta. Verta. Naaras kiristi tahtia levottomana. Samassa hän kompastui johonkin. Naaras lensi nurin ja ulahti vähän. Usvapyörre rämpi pystyyn katsomaan mihin oli kaatunut. Naaraan silmät laajenivat kun hän näki mustan turkin. Hän alkoi täristä rajusti.
"Tunturituuli?!" suuri kolli makasi maassa täysin liikkumatta. Usvapyörre syöksyi kumppaninsa viereen ja ravisteli tätä käpälät täristen.
"Herää", naaras inisi ääni särähdellen. Kollin kurkussa oli syviä haavoja ja tuon silmät olivat ummessa. Maa oli värjäytynyt verestä.
"Et voi olla kuollut!" Usvapyörre painautui Tunturituulen viileää kehoa vasten. Kollin kylki ei liikkunut, vain tuuli heilutti tuon mustaa turkkia.
"Ei ei ei..." Usvapyörre puri hampaansa yhteen. Samassa hän kuuli askeleita takaansa. Naaras kiepsahti ympäri säikähtäneenä.
"Kuka siellä?!" varjoissa näkyi vain yksi silmäpari, joka oli verenpunainen.
"Ei... S-sinä..." Usvapyörre perääntyi askeleen ja kissa hyökkäsi hänen kimppuunsa.

Usvapyörre säpsähti hereille kauhuissaan, ties kuinka monetta kertaa jo.
"Usvapyörre..." Tunturituuli naukaisi unisena, mutta rauhoittavana. Tunturituuli oli elossa! Se oli ollut vain unta. Usvapyörteen hakkaava sydän rauhoittui hitaasti.
"Taasko painajainen?" naaras nyökkäsi surkeana pimeässä pesässä, ilman että sai sanaakaan vielä suustaan. Hän oli nähnnyt painajaisia melkein joka yö kun hän oli joutunut taisteluun sitä raakaa erakkoa vastaan. Usvapyörre oli nukkunut huonosti ja se vaikutti kaikkeen. Hänen mielitilaansa, metsästykseen, tarkkaavaisuuteen...Usvapyörre laski päänsä tassuilleen rättiväsyneenä, ja samalla hitusen peloissaan. Painajaiset olivat ahdistavia ja kammottavia. Hän ei halunnut nukkua. Mutta häntä väsytti. Tunturituuli painautui häntä vasten hiljaa.
"Koeta nukkua. Jos heräät vielä tämän yön aikana, haen sinulle unikonsiemeniä", Tunturituuli kuiskasi hänen korvaan. Naaras kehräsi pienoisesti ja hautasi kuononsa mustan kollin turkkiin.
"Mitä minä tekisinkään ilman sinua..." hän mumisi hiljaa, ja pian hänen silmänsä painuivat uudelleen kiinni.

Kun Usvapyörre heräsi, hänen silmilleen heijastui lehtokadon auringon kirkas säde. Naaras siristi silmiään ja käänsi päätään väsyneenä. Tyhjä sammalpeti hänen vieressään kertoi että Tunturituuli oli jo lähtenyt.
>Varmaan aamupartioita järjestämään< naaras ajatteli ja haukoitteli suuresti. Usvapyörre ummisti silmänsä uudelleen, mutta joku tökkäisi häntä kylkeen ilkeästi.
"Ylös siitä. Olet aamupartiossa", Haukkaroihu murisi hänen korvaansa. Usvapyörre painoi harmaat korvansa niskaa vasten ja kömpi jaloilleen. Hän mulkaisi kollia äkäisenä. Haukkaroihu kiepsautti leveän päänsä tulosuuntaan ylimielisesti ja asteli häntä vääntyillen kuin käärme pois pesästä. Usvapyörre seurasi kollia puoliunessa. Haukkaroihu ei jäänyt odottelemaan vaan marssi suoraan Tammiturkin ja Savusumun luokse. Usvapyörre seurasi kollia unisena.
"Pysytkö hereillä ollenkaan partiossa?"Tammiturkki murahti happamana Usvapyörteelle. Naaras siristi silmiään ja huomasi Tunturituulen, joka istui kauempana Revontulitähden kanssa. Kollin katse hakeutui häneen kokoajan ja tummat silmät olivat täynnä huolta. Usvapyörre nytkäytti korviaan.
"Voin mitä parhaimmin", naaras vastasi itsevarmasti ja Haukkaroihu pyöräytti silmiään.
"Mennään nyt jo. Ei tässä ole koko päivää aikaa", kolli marssi ulos leiristä ja loppu partio seurasi tuota.

Vasta leirin ulkopuolella Usvapyörre huomasi, että maa oli kostea. Yöllä oli siis satanut. Naaras nytkäytti korviaan vähän ja haukoitteli. Hän katseli ympärilleen leppoisasti.
>Täällä on niin kaunista...< suuret männyt kohosivat kuin vuoret kohti taivasta ja Aurinko loi valoisia täpliä maahan. Usvapyörre pysähtyi haukoittelemaan uudelleen. Naaras ravisteli päätään, jotta heräisi edes vähän. Tammiturkin turkki katosi puiden sekaan.
"Ketunläjä. Pitää ottaa heidät kiinni", Usvapyörre mumisi ja kiristi tahtiaan.

Usvapyörre oli vajonnut mietteisiinsä eikä huomannut Haukkaroihua joka kyhjötti puun takana piilossa. Raidallinen kolli loikkasi hänen eteensä karjahtaen, säikäyttääkseen hänet. Usvapyörre kiljahti kauhusta ja vaistonvaraisesti, uhattuna hän paljasti kyntensä ja huitaisi tassullaan Haukkaroihua päin. Kynnet upposivat kohteeseensa ja verta purskahti maahan. Haukkaroihu karjahti uudelleen, nyt kivusta. Kolli lysähti istumaan ja painoi etukäpälällään kuonoaan, josta tihkui verta vanoina.
"Oletko ihan sekaisin?!"hän ärähti ja heilutti jykevää päätään niin, että kuonosta lensi veripisaroita ympäriinsä. Usvapyörteen karvat laskeutuivat, ja hän vilkaisi kynsiään. Ne olivat punertavan veren peitossa, Haukkaroihun veren. Naaraan korvat painuivat luimuun ja silmät laajenivat kauhusta. Hän oli satuttanut klaanitoveriaan! Haukkaroihu paljasti hampaansa hurjaan murinaan ja kolli oli loikkaamassa häntä kohti. Samassa Tammiturkki syöksähti tuon eteen.
"Mieti mitä olet tekemässä"soturi murisi Haukkaroihun korvaan matalalla äänellä. Usvapyörre tuijotti Haukkaroihun raivosta leiskuvia silmiä perääntyen askeleen ja sitten toisen. Hän kiepahti ympäri ja syöksyi metsään, vetäen kyntensä takaisin sisään.
"Usvapyörre!"Savusumun huuto kantautui Usvapyörteen korviin ja naaras kiihdytti vauhtiaan lisää. Pitkät puut vilistivät hänen sivuillaan kun hän loikki hurjaa vauhtia eteenpäin. Naaras kiersi leirin ja jatkoi matkaa kohti rajaa. Hänen päässään humisi ja jalat värisivät. Missään ei ollut enään järkeä! Usvapyörre iski kyntensä liukkaaseen männyn kaarnaan ja polkaisi sitä pitkin ylös monien ketunmittojen korkeuteen jykevälle oksalle. Sinne hän jäi kyhjöttämään neulastan suojaan tarkkailemaan maata allaan.

Naaras upotti kyntensä oksaan ja sulki silmänsä. Mitä hän oli juuri tehnyt? Miksi Haukkaroihu ei jättänyt häntä rauhaan, vaan ärsytti ja ärsytti yli rajan uudelleen ja uudelleen? Vaikka hän yritti kuinka sopeutua muiden joukkoon, aina hänet torjuttiin. Hänen klaanin päällikkö oli sysäissyt hänet kaatuvan puun alle! Usvapyörre irvisti ja pidätti kyyneleitä. Hän vihasi Haukkaroihua, Revontulitähteä, kaikkea!
>Olisi pitänyt lyödä toisenkin kerran sitä ylimielistä karvakasaa!<Usvapyörre ajatteli katkerana. Hän katui kumminkin ajatusta heti. Se oli ollut väärin. Todella väärin. Satuttaa omaa klaanitoveria! Mitä hän oli ajatellut?!
>Olen yrittänyt tosissani olla sellainen kuin varjoklaanilaisen pitää muttei se riitä<naaras ajatteli turhaantuneena. Hänen pitäisi vain häipyä. Mikään ei odottanut häntä leirissä. Paitsi Tunturituuli. Usvapyörre painautui lähemmäs puun runkoa kun tuuli sai koko mahtavan männyn huojumaan. Tunturituuli. Usvapyörteen suupieliin nousi pakolla hymy. Hän rakasti kollia,ihan tosissaan rakasti, mutta hän ei kyennyt elämään näin. Että kaikki oli häntä vastaan, että hänen piti elää omaa luontoaan vastaan, muuttaen itseään jotta miellyttäisi muita. Mutta Tunturituuli oli varapäällikkö ja sopi hyvin klaaniin. Hän ei ikinä lähtisi klaanista. Naaras ei voisi hylätä kollia noin vain. Eihän voisi tehdä sitä mitenkään.
>Ehkä kaikki muuttuu paremmaksi ajan kanssa...< Tai sitten ei. Usvapyörre huokaisi surkeana ja jäi istumaan puun oksalle. Hänellä ei olisi mikään kiire leiriin...

// Vähän kökkö:/ //

Vastaus:Ei ollut yhtään kökkö kuule :> hyvin jaksotettu ja kirjoitettu tarina ja pysyi mukana vaikka oli paikasta toiseen hyppimistä. Usvapyörteen tarinoita ei ollut tullut luettua taas vähään aikaan, mutta tähän oli helppo päästä mukaan.

Saat 37 kp.

- VaraYP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tiirajuova, Tuuliklaani
01.06.2015 17:39
Tiirajuova tuijotti kollin meripihkan värisiin silmiin pelottomasti.
"Luuletko voittavasi minut?" Tiirajuova murisi pehmeällä äänellä.
"Et tiedä mihin pystyn!" Tiirajuova syöksähti eteenpäin kuin käärme. Hän ei ollut yhtä vahva kuin veljensä Tunturituuli tai isänsä Roihukynsi, mutta hän oli perinyt tuon pelottoman ja armottoman luonteen, mikä pääsi välillä irti. Tiirajuovan kynnet liukuivat esiin ja Routakynsi liukui sivuun väistääkseen. Routakynsi heilautti teräviä kynsiään ja Tiirajuova väisti iskun pyöräyttämällä itseään maata vasten. Kolli loikkasi jaloilleen ketterästi.
"Sinun kaltaiset petturit eivät kuulu tänne"
"Heikojen on turha saarnata!" Routakynsi kävi rajuun hyökkäykseen ja Tiirajuova joutui väistelemään kynsiä ja hampaita todenteolla. Tilaisuuden tullen hän löi Routakynteä kuonoon niin, että veri purskahti. Kolli rääkäisi ja perääntyi pari askelmaa raivostuneena.
>Kai sinä parempaakin osaat?<Tiirajuova kuuli yllättäen kiusoittelavan äänen viereltään, jonka hän tunnistaisi missä tahansa. Kolli ei voinut irroittaa katsettaan vastustajastaan, mutta hän saattoi aistia Vatukkatassun vierellään.
>Pakoon ei luikita kun klaanikissaksi on synnytty eikös vain? Maksa minunkin kalavelkani tuolle< Routakynsi oli pysähtynyt pyyhkimään kipeää kuonoaan ja Tiirajuova oli menettänyt aloitekykynsä. Mitkä velat?
>Älä viitsi! Luuletko että olen niin kömpelö, että olisin kuristanut itseni ketunansaan?< Vatukkatassun ääni oli todella ärtynyt.
Ei kai vain Routakynsi... Tiirajuovan korvat nykivät ja kynnet pusertuivat maahan. Veri pauhasi korvissa niin kovaa, että kaikki muu katosi. Routakynsi... Routakynnen takia... TUONKO takia Vatukkatassu kuoli?! Routakynsi kääntyi uudelleen Tiirajuovan puoleen valmiina hyökkäämään.

"Mihin tämä maailma on mennyt?" Tiirajuovan oli hiljainen, mutta rätisi raivoa. "Vallan takia tehdään mitä vain. Raivataan muut pois tieltä, satutetaan, valehdellaan ja juonitaan... Luuletko, että olet ainut, joka on peittänyt kyntensä vereen?" Tiirajuova oli kantanut taakkaa siitä, että hän oli itse surmannut Roihukynnen verisesti jo pitkään. Mutta sen kolli oli ansainnut, siitä ei ollut epäilystäkään.
"Tappaminen ei ole ikinä ratkaisu. Kenelläkään ei ole oikeutta viedä toisten henkeä", Routakynsi tuijotti häntä ilmeettömänä.
"Luonto vain tuhoaa heikot. Niin se menee ja tulee menemään"
"Sitten tänään luonto tuhoaa sinut Routakynsi, minun kynsieni kautta", Tiirajuova silmät leimahtivat liekkeihin.
"Ne ovat heikkoja, jotka eivät pysty ajattelemaan ketään muuta kuin itseään ja valtaa. Eivät ne, jotka elävät pyytteettömästi ja muita auttaen ja tukien. Sota ei ole selviytymistapa", Tiirajuova sähisi.
"Puhe riittää! Lähetän sinut Tähtiklaanin luokse!" Routakynsi rynnisti eteenpäin kuin myrsky.
"Vain MINÄ voin tehdä Tuuliklaanista vahvan! Ruostetähti on liian heikko ja lempeä, Lovikorva vanha ja kokeneimmat soturit kuten sinä ja Mustahaukka hölmöjä rauhanedustajia, jotka kouluttavat vain lisää heikkoja sotureita!" Tiirajuova ei ehtinyt kunnolla väistää vaan kynnet vetivät rinnassa olleen arven auki. Kolli pyörähti kauemmas ja kävi vastahyökkäykseen salamannopeasti. Taistelu pitäisi saada loppumaan, ennenkuin hän väsyisi.
"Vahvuus ei ole kynsissä ja hampaissa pelkästään Routakynsi. Vahva soturi on uskollinen, oikeudenmukainen ja puhdas sydäminen! Ne jotka haluavat valtaa ja verta joutuvat tielle, joka tulee loppumaan kuten alkoikin, veren vuodatukseen!" Tiirajuova iskeytyi isomman soturin kylkeen ja kaksikko kieri aukion halki. Routakynsi polkaisi hänet kauemmas ja Tiirajuova kompuroi pystyyn. Routakynnen kuonosta tihkui yhä verta ja Tiirajuova oli onnistunut repimään ilkeän näköisen haavan luopion kylkeen. Tiirajuovalta itseltään puuttui karvatuppo lavoista ja vanhasta arvesta valui verta hiljalleen. Kolli viuhtoi häntäänsä vinhasti. Hänen pitäisi voittaa jotenkin. Koko Tuuliklaanin puolesta.
"Joko puhti loppui!?" Routakynsi nauroi ja loikkasi. Tiirajuova livahti pois alta ja kiersi suuren kollin taakse. Juuri kun hän oli hyppäämässä Routakynsi potkaisi hiekaa hänen kasvoilleen. Pikkukiviä sinkoutui hänen silmiinsä ja Tiirajuova liukui pysähdyksiin. Kolli ravisteli päätään hetken kykenemättä näkemään mitään ja samalla Routakynsi iski hampaansa hänen takajalkaan lujaa. Tiirajuova ulahti ja yritti kääntyä puremaan kissan irti, mutta Routakynsi kiskaisi hänet nurin ja puristi leukansa kollin kurkun ympärille.
"Tuo oli likainen temppu!" Tiirajuova yritti rimpuilla irti. Kun Routakynsi kiristi otettaan tukehtumisen tunne hyökyi hänen ylitse. Tiirajuova avasi suutaan ja yritti haukkoa henkeä.
>Pakko... Saada... Henkeä...< Tiirajuova yritti lyödä Routakynteä, mutta hänen käpälänsä haparoivat tyhjää. Samassa vaaleanharmaa välähdys syöksyi hänen ohitse ja törmäsi Routakynteen. Routakynsi horjahti ja kollin ote kirposi Tiirajuovan kurkusta. Tiirajuova kieri kauemmas haukkoen henkeään. Närhitassu seisoi uhmakkaasti Routakynnen edessä.
"Sinun olisi vain pitänyt mennä leiriin", Routakynsi murisi hiljaa. Tiirajuova painautui maata vasten yrittäen vaikuttaa liikuntakyvyttömältä. Kun Routakynsi ei huomaisi...
"Hoitelen sitten sinut ensin!" Routakynsi syöksyi nuoren oppilaan kimppuun ja Närhitassu väisti kiireellä. Routakynsi huitoi kynsillään oppilaan suuntaan, mutta Tiirajuova ei ehtinyt erottaa, että yksikään isku olisi osunut. Kollin pitäisi tasata hengitys. Mahdollisuuksia oli tasan yksi, eikä Närhitassu pärjäisi kauaa kokeneempaa soturia vastaan. Tiirajuova katsoi kun kaksikko lähestyi häntä syöksähdellen, väistellen ja huitoen. Tiirajuova siirsi vähän takajalkojaan, jotta pystyisi ponnistamaan paremmin. Hän painoi kyntensä maahan ja jännitti lapojaan.

Routakynsi horjahti hiukan.
>NYT!< Tiirajuova polkaisi maata ja syöksyi ilmaan. Närhitassu väisti kiireellä törmäystä, mutta Routakynsi ei ollut yhtä onnekas. Tiirajuova paiskautui kollin kanssa maahan. Kolli toimi salamannopeasti ja viilsi tuon kurkkua kynsillään, ennenkuin hän paiskautui selälleen kanervikkoon. Tiirajuova rämpi pystyyn varoen kipeää jalkaansa, kun Routakynsi korahti oudosti. Kollin kaulasta alkoi valua verta nopeasti. Todella nopeasti. Tiirajuova tuijotti tapahtumaa ilmeettömänä ja lopulta Routakynsi kaatui maahan silmät lasittuneina.

//Tässä ny tämmöne//
Vastaus:Hienoa taistelukuvausta :D En tiedä olenko vähän hidas tai väsynyt tai molempia, mutta välillä oli vähän vaikea pysyä dialogissa kärryillä kuka sanoi ja mitä.

Saat 36 kp

- VaraYP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Närhitassu, Tuuliklaani
01.06.2015 08:02
"Nyt saat kokeilla metsästää ihan itse, kunhan et mene liian kauas tai tee mitään hölmöä", Tiirajuova naukui.
Astelin hiljaa mutta nopeasti pois Tiirajuovan lkuota. Olin haistanut saaliin.
*Jänis!*
Hetken kuluttua näin pitkäkorvaisen kanin loikkivan kolmen ketunmitan päässä minusta.
*Usko pois, et pääse pakoon*, ajattelin. Kani ei ollut kummoinen iso, mutta kyllä sillä pari kissaa ruokkisi.
Virnistin, kun kani lähestyi huomaamatta minua. Hiivin hitaasti kohti saalista ja loikkasin tarkasti kanin päälle. Kani rimpuili, mutta ei ehtinyt päästä karkuun kun puraisin sitä kurkusta. Kani retkahti rennoksi.
"Kiitos Tähtiklaani!" Sanoin hiljaa katsoessani taivaalle. Tiirajuova olisi varmaan iloinen tästä saaliista.
Hätkähdin nähdessäni kottaraisen lentelevän matalalla lähelläni. Siristin silmiäni keskittyneesti.
Hiivin saalista kohti. Yllättäen kuulin ääntä takaani. Kottarainen lensi pois nopein siiven iskuin.
"Mi- Oliko ihan pakko-", aloitin ja käännyin katsomaan taakseni äänen suuntaan.
Näin edessäni juovikkaan soturin edessäni. Tuijotin soturia hetken vihastuneena, mutta hillitsin itseni.
"Mitä sinä täällä teet? Etkö ole partiossa?" Kysyin päättäväisenä.
"Siksi. Sinun pitää mennä leiriin", Routakynsi käski.
"Siis miksi minun pitää nyt jo mennä leiriin?" Puhuin selvällä äänellä.
*Miksi minun pitäisi jo myt mennä leiriin?* ajattelin.
"Koska minulla on asiaa mestarillesi. Hänen täytyy tulla tarkistamaan eräs asia", Routakynsi selitti.
"Mutta..."
"Ei muttia!" Soturi murahti kärsimättömänä.
*Mikä saa hänet noin kiihtymään?* ajattelin.
*Ja mitä asiaa hänellä on Tiirajuovalle?*
"Palaan leiriin heti!" Ärähdin ja lähdin leiriin päin. Pysähdyin.
"Kerrothan Tiirajuovalle, että sain jäniksen kiinni?" Kysyin. Otin kanini maasta.
"Toki", Routakynsi vastasi ja juoksin kanervikkoon.
Pysähdyin kanervikon sekaan.
Routakynsi murisi luultuaan minun lähteneen;
"Tiedän, että olet siellä". Tiirajuova astui esiin.
"Mitäs asiaa sinulla oli?" Mestarini murisi rauhallisesti.
"Minulla on ongelma. Sinä nimittäin". Mestarini niskakarvat nousivat pystyyn.
"Kuten sanoin aikaisemmin, Lovikorva alkaa olla vanha. Apilatassu sai minut tajuamaan, että yksi asia voi pilata suunnitelmani. Sinä". Mestarini siristi silmiään.
Valmistauduin hyppäämään mestarini avuksi, jos Routakynsi aikoisi hyökätä.
"Ja hankkiudun ongelmista eroon aina", Routakynsi virnisti ja hänen kasvoilleen lankesi mielipuolinen hymy.
Koukistin jalkojani valmiina hyppyyn. En antaisi Routakynnen voittaa Tiirajuovaa, vaikka mestarini pärjäisikin taistelussa, halusin varmistaa sen.
Siristin silmiäni hieman valmistuneena.

//Tiirajuova?//
Vastaus:20 kp:ta!

-Tiikeri

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tiirajuova, Tuuliklaani
29.05.2015 07:37
Tiirajuova venytteli pikaisesti ja nousi tassuilleen. Kolli avasi leukansa mahtavaan haukotukseen niin, että terävät hampaat paljastuivat. Tiirajuova vilkaisi vierellään olevaa tyhjää makuupaikkaa. Peti oli jo viileä, joten Varissiipi oli herännyt aikaisin.
>Varmaan Kettutassua kouluttamassa< kolli ajatteli ja kääntyi nuolemaan selkäturkkiaan. Hän nyppi hampaillaan heiniä ja kanervahippuja turkistaan ja ravisteli lopulta itseään. Tiirajuova kietaisi häntänsä ympärilleen ja katseli leiriä. Tähtisumu asteli kohti Aamukukkaa, joka makoili aurinkoisella laikulla, suussaan yrttinippu. Kolli seurasi katseellaan kullanruskean naaraan kulkua, mutta hänen huomionsa kiinnittyi Tervatassuun, joka kulki parantajan ohitse ripein askelin. Harmaaruskea oppilas loikki mestarinsa Piikkihernehännän luokse. Tiirajuova räpäytti silmiään.
>Minun pitäisi suunnitella mitä teen Närhitassun kanssa< Tiirajuovasta tuntui oudolta sanoa Närhitassu, eikä Vatukkatassu. Ikävä riipaisi uudelleen kollin rintaa ja Tiirajuova paineli maata tassuillaan.
"Voisin harjoitella hänen kanssaan taistelutaitoja... Mutta teimme sitä eilen..." Tiirajuova pohti puoliääneen. Kolli huomasi silmäkulmallaan Routakynnen jykevän hahmon, joka marssi kohti Lovikorvaa.

Tiirajuovan ajatus keskeytyi. Varapäällikkö ja soturi olivat vain parin ketunmitan päässä hänestä.
"Voisin viedä partion kauimmaiselle
rajalle", Routakynsi naukui syvällä äänellä. Lovikorva nyökkäsi vähän.
"Tiirajuova!" varapäällikkö korotti ääntään ja raidallinen kolli nosti päätään.
"Ehditkö lähteä Routakynnen kanssa rajapartioon?" Tiirajuova pysyi ilmeettömänä. Ei hän tuon kanssa menisi partioon, ellei olisi pakko.
"Menen harjoittelemaan Närhitassun kanssa", kolli murahti. Routakynsi käänsi meripihkanvärisen katseensa häneen.
"Voit ottaa hänet mukaan", Tiirajuova siristi silmiään. Miksi Routakynsi halusi hänet välttämättä partioon? Kollin oman käsityksen mukaan he vihasivat toisiaan.
"Olen viemässä hänet metsälle. Emme ole harjoitelleet metsästystaitoja vähään aikaan ja lupasin hänelle, että menemme metsälle", Tiirajuovan häntä nyki. Routakynnen silmät kiiluivat pahaenteisesti.
"No otan jonkun toisen mukaani. Olisiko Mustahaukka ja Varissiipi?" soturi ehdotti Lovikorvalle ja Tiirajuovan niskakarvat nousivat koholle.
"Varissiipi lähti Kettutassun kanssa aikaisin aamulla harjoittelemaan", Tiirajuova naukui. >Onneksi< hän lisäsi päässään. Samassa soturi huomasi Närhitassun, joka asteli hänen luokseen.
"Voisimmeko mennä metsästämään?" Närhitassu räpäytti kohteliaasti silmiään varapäällikölle ja kahdelle soturille. Tiirajuova oli huokaista helpotuksesta. Närhitassun ajoitus oli täydellinen.
"Olin juuri tulossa hakemaan sinua. Olin juuri suunnittelemassa sitä, mutta haluan ennen sitä tarkistaa vielä metsästystaitosi", kolli selitti häntäänsä heilautellen. Närhitassu nyökkäsi kuuliaisesti.
"Oletko jo syönyt?" oppilas ravisti päätään.
"Onko sinulla nälkä?" taas päänpudistus.
"Hyvä sitten mennään", Tiirajuova nousi tassuilleen ja lähti astelemaan kohti leirin sisäänkäyntiä heilauttaen hyvästiksi häntäänsä Lovikorvalle ja Routakynnelle. Närhitassun kevyet askeleet kertoivat, että kolli seurasi häntä.

>Hän on ihan erilainen kuin Vatukkatassu...< Tiirajuova mietti itsekseen. Se ei ollut huono asia tietenkään. Närhitassu oli rauhallinen ja kuunteli aina tarkasti, kun taas Vatukkatassu oli ollut töykeä eikä kuunnellut melkein oikeasti koskaan. Kolli ravisti tiukasti päätään. Hänen pitäisi lopettaa Närhitassun vertailu Vatukkatassuun.

Tiirajuova valitsi suojaisan aukion ja istui alas.
"Noniin, näytä miten saalistat linnun", Närhitassu asettui vaanimisasentoon ja alkoi edetä yllättävän hyvin. Kollin häntä pysyi liikkumatta suorassa, niin ettei se kahisuttanut kanervia ja tuo asetteli tassunsa varoen.
"Hyvä nyt voit lopettaa", oppilas suoristautui takaisin istumaan. Tiirajuova maistoi vähän ilmaa.
"Nyt saat kokeilla metsästää ihan itse, kunhan et mene liian kauas tai tee mitään hölmöä", Tiirajuova naukui. Närhitassu nyökkäsi ja kolli nuuhki hetken ilmaa. Sen jälkeen kissa katosi kanervikkoon innoissaan. Tiirajuova hymyili pienesti. Hän oli ollut haistavinaan jäniksen hajua aikaisemmin. Tuoksu kantautui eri suunnasta kuin mihin Närhitassu oli lähtenyt. Tiirajuova nousi jaloilleen ja asteli kanervikkoon varoen ettei pitäisi ääntä yhtään. Kolli seurasi tuoksuvanaa korvat höröllä.

Pian Tiirajuova erotti kanervien seassa harmaan turkin liikettä. Kolli painui alemmas ja lähti hiipimään eteenpäin. Tiirajuova piti suutaan raollaan. Jänis. Kissa virnisti vähän ja lähestyi eläintä äänettömästi. Hän oli juuri hyökkäysetäisyydellä kun jänis nosti päätään. Tiirajuova sähähti ja loikkasi kiireellä. Jänis pinkaisi karkuun ja Tiirajuova syöksähti täyteen juoksuun.
>Turhaan juokset!< Tiirajuova huitaisi jäniksen takajalkoja ja saalis heitti kuperkeikkaa kykemättä nousemaan jaloilleen. Tiirajuova iski jäniksen maahan ja puri sitä niskaan. Jänis valahti veltoksi ja Tiirajuova puhahti. Hän mumisi kiitoksensa ja höristi korviaan.
"Mitäköhän se säikähti...?" Tiirajuova mietti puoliääneen ja maisteli ilmaa. Tuuli kantoi heikkoa, mutta tuoretta kissan hajua. Routakynsi ja... Närhitassu? Kolli siristi silmiään. Mitä Routakynsi täällä teki? Hänenhän piti olla ihan toisella puolella reviiriä! Tiirajuova peitti jäniksen nopeasti ja lähti tuoksun suuntaan. Kolli ravasi ripein askelin eteenpäin kulmat kurtussa. Hänellä oli huono aavistus tästä.

Lopulta Tiirajuova näki Routakynnen juovikkaan turkin kanervien seasta ja jäi piiloon odottamaan. Närhitassun pienempi hahmo piirtyi suuremman kollin edessä.
"Siis miksi minun pitää nyt jo mennä leiriin?" oppilaan ääni kantautui selvänä Tiirajuovan korviin.
"Koska minulla on asiaa mestarillesi. Hänen täytyy tulla tarkistamaan eräs asia", Routakynsi naukui tasaisella äänellä.
"Mutta..."
"Ei muttia!" Routakynsi murisi selvästi kärsimättömänä.
"Palaa leiriin heti"
"Kerrothan Tiirajuovalle, että sain jäniksen kiinni?" Närhitassun mumisi.
"Toki", Närhitassu katosi kanervikkoon ja hetken aikaa oli hiljaista.
"Tiedän, että olet siellä", Routakynsi murisi lopulta. Tiirajuova luimisti korviaan ja astui piilostaan.
"Mitäs asiaa sinulla oli?" Tiirajuova murisi viileästi.
"Minulla on ongelma. Sinä nimittäin", Routakynnen silmät hehkuivat. Tiirajuovan niskakarvat nousivat pystyyn.
"Kuten sanoin aikaisemmin, Lovikorva alkaa olla vanha. Apilatassu sai minut tajuamaan, että yksi asia voi pilata suunnitelmani. Sinä", Tiirajuova siristi silmiään. Routakynsi liutti terävät kyntensä esiin.
"Ja hankkiudun ongelmista eroon aina", Routakynnen kasvoille nousi mielipuolinen hymy.

// Eihän tähänkään tarinaan menny ku vaa sata vuotta:D//
Vastaus:25 kp:ta!

-Tiikeri

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Huurretassu,Jokiklaani
28.05.2015 12:56
Tassutelin klaanivanhimpien pesää kohden yrttinippu suussani.
"Iltaa Huurretassu" Usvajalka naukui tervehdyksensä. Laskin yrtit varoen maahan.
"Hei" Naukaisin lyhyesti. Silmäilin kaikkia kolmea vanhusta, jotka lepäsivät omilla makuualustoillaan.
"Voisin aloittaa sinusta Usvajalka. Lonkkasi ovat kulma olleet viime päivien aikana kipeät" Mau`uin. Usvajalka nyökkäsi. Valitsin yrtti pinosta fenkolin ja astelin harmaan naaraasn luo.
"Juo tämä varren neste" Opastin ja halkaisin varren, ja sieltä valui maahan läpinäkyvää nestettä. Usvajalka päästi naurun tapaisen murahduksen.
"Jos sen tuosta juon, niin saan suuhuni hiekkaa ja kiviä. Ehkä on parempi jos vain kaataisit sen suoraan suuhuni" Usvajalka ohjeisti. Katsoin vanhusta hämmentyneen, osasiko tämänkin yrttejä.
"Sääskisydän yleensä tekee niin" Usvajalka naukui, herättääkseen minut ajatuksista. Nyökkäsin nolostuneena. #Miksi nyt? Juuri kun sain ilman Sääskisydäntä hoitaa klaanivanhimmat teen heti virheen# Valitin mielessäni. Tein niin kuin Usvajalka oli ehdottanut, kaadoin nesteen suoraan vanhuksen suuhun.
"Onko muita kipuja?" Utelin. Usvajalka pudisti päätään, joten siirryin Kurnumahan luo. Tämän lavassa oli pieni naarmu, jonka kolli oli saanut piikkipensaasta. Vaikka naarmu ei ollut suuri, oli se tulehtunut lämpimän ilman takia. Tein Sääskisydämmen valikoimista yrteistä seoksen, jonka hieroin haavan päälle.
"Olen nyt valmis, vaivaako sinua jokin?" Loin kysyvän katseen Varjoturkkiin.
"Ei" Tämä vastasi lyhyesti. Keräsin käyttämättä jääneet yrtit ja palasin parantajan pesälle.
"Menikö hyvin?" Sääskisydän kysyi nostamattaan katsetta hauteesta, jota sekoitti kynnellään.
"Kyllä, tein tosin yhden virheen" nAuuin ja pidin pienen tauon. "Valutin fenkolin nesteen maahan" Parantajan pesässä oli hiljaista, mutta sitten Sääskisydän päästi pienen naurun purskahduksen.
"Selvä, kiitos avusta. Voit mennä pesemään tuon tahnassa olevat tassusi ja tuo samalla malvan lehtiä" Parantja käski. Vilkaisin tassuani jolla levitin tahnaa Kurnumahan naarmulle.
"Selvä" Käännyin ympäri ja suuntasin askeleeni puroa kohden.

Ilta aurinko heijastui puron pinnasta. Upotin etutassuni veteen, jostain syystä jokin veti minua syvemmälle. Asetin toisenkin etutassuni joen kiviselle pohjalle. Vesi oli vielä viileää, mutta pian viherlehden aikana se muuttuisi lämpimämmäksi. Havahduin siihen, kun kuulin pienen rysäyksen takaani. Käänsin katseeni, ja huomasin jäniksen joka kiitti täyttä vauhtia kauemmaksi minusta. En edes yrittänyt saalistaa sitä, olin vain käynyt yhdessä metsästysharjoituksessa joten kokonaisen jäniksen saaminen kiinni vaatisi ihmeen. Huokaisin syvään, nyt olisi kai etsittävä niitä Sääskisydämmen pyytämiä malvan lehtiä. Onneksi puron lähellä oli paikka missä kasvoi monia eri yrttejä, joten varmasti sieltä löytyisi jokunen malvakin.

Aurinko oli jo laskenut taivaanrannan taakse, kun palasin leiriin. Asetin lehden omalle paikalleen ja astelin sitten tuoresaaliskasalle. Valitsin suht tuoreen viiriäisen ja astelin kauemmaksi syömään sitä. Ruoka seuraa ei juuri ollut,sillä moni oli jo mennyt nukkumaan tai heillä oli muuta tekemistä. Ensimmäiset tähdet olivat ilmestyneet tummenevalle taivaalle. Kotin katseeni niihin. Tähdet näkyivät kirkaammin lehtikadon aikana, silloin taivas oli lähes tulkoon musta. Tuijoteltuani tähtiä niin pitkään,että niskaan sattui meni omalle makuupaikalleni. Käperryin tiiviiksi harmaaksi keräksi ja suljin silmäni. KUulin tasaista hengitystä ympärilläni ja lopulta vaivuin uneen.

"Avaa silmäsi" Tuntematon ääni kehoitti. Avasin varoen silmäni. Katselin hämmmentyneenä ympärilleni. Ympärilläni oli ohutta sumua ja metsä. Varjoisa metsä, aivan kuin aurinko olisi lakannut paistamasta tähän paikkaan. Vasta sitten hoksasin mustan naaraan. Tämä sulautui tumman sävyiseen metsään hyvin, vain tämän kellertävät silmät erottuivat kirkaasti. En tunnistanut kissaa, hän ei ollut se joka oli ensimmäisissä ennen unissani vieraillut. Paikkakaan ei ollut minulle tuttu.
"Missä ole?" Sain kysytyksi. Musta naaras hymyili hiukan.
"Sillä ei ole merkitystä" Tämä viittoi minua lähemmäksi. "Seuraa minua, pysy aivan kannoillani täällä eksyy helposti" Kävelin naaraan vierelle. #Miten voin eksyä unessani# Mietin. Tumma naaras käveli määrätietoisesti eteenpäin yhä syvämmälle metsää. Tuuli heilutti puita, ja jostain kuului sähähdys. Säpsähdin hiukan.
"Älä pelkää" Mustan naaraan ääni oli kylmä. "Älä ikinä näytä pelkoasi tai heikkouksiasi" Samassa kissa pysähtyi.
"Istu" Naaras nyökkäsi maata kohden. Laskin takamukseni kylmälle maaperälle ja kiedoin häntäni jalkojen suojaksi lämmittämään. Msuta naaras otti ryhdikään asennon.
"Tervetuloa Huurretassu!" Tämä naukui kuuluvalla, mutta jotenkin kylmällä äänellä. Tämän sanat nostattivat kylmiä väreitä selkääni pitkin.
"Olen Herukkalehti, entinen parantaja" Musta naaras esittäytyi. Nyökkäsin hiukan. Mieleeni ei tullut,että Sääskisydän olisi ikinä maininnut ketään Herukkalehteä.
"Etkö tahtoisikin olla mahtavin parantaja koko metsässä?" Herukkalehti kysyi. Nyökkäsin.
"Et pärjää pelkillä Sääskisydämmen opeilla, jos tahdot olla mahtavin parantaja" Herukkalehti sanoi ja heilautti häntäänsä hermostuneen oloisena.
"Kuinka niin?" Katsoin mustaa kissaa hämmentyneen. Mielestäni Sääskisydän oli hyvä opettamaan. Herukkalehti pyöräytti silmiään.
"Tavalliset opit eivät riitä, minä voin opettaa sinulle jopa sinun unissasi uusia asioita. Opit enemmän ja mitä enemmän osaa sitä parempi on" Herukkalehti naukui ja hymyili kummallisesti.
"Minkä klaanin parantaja olet? Sääskisydän ei ole kertonut sinusta" Utelin. Herukkalehti oli hetken hiljaa.
"Jokiklaanin tietenkin, en minä muiden klaanien kissoille ilmestyisi" Tämä naukui. "Ja ehkä Sääskisydän ei vain ole muistanut mainita minua. Historiani ei ole kovin ihmeellinen, olin vain parantaja ilman suuria saavutuksia. En tahdo,että niin käy sinulle" Herukkalehti maukui. Nyökkäsin.
"Tule. Opastan sinulle reitin mitä pitkin pääset missä hyvänsä tähtiklaanin unessa tulemaan luokseni. Pidä se mielessäsi sillä sitä pitkin sinun pitää myös palata" Herukkalehti naukui ja lähti reipasta vauhtia kävelemään. Seurasin tätä ja yritin painaa reitin mahdollisimman hyvin mieleeni. Edessä päin näkyi jokin pieni valon kajastus.
"Jatka tästä eteenpäin. Näemme pian" Herukkalehti kääntyi ja sukelsi salamannopeasti pensaikkoon. Vedin henkeä ja jatkoin matkaani valoa kohden. Mitä lähemmäs pääsin sitä kirkkaampi valo oli. Samassa tajusin. Kaikki tuo valo tuli auringosta. Saavuin niitylle. Vilkaisin taakseni. Erotin tuon tumman sävyisen metsän,jonka ylle oli laskeutunut ohut sumu.
#Tähtiklaanilla on valtava alue# Mietin.
"Huurretassu" Ääni oli huolestunut. Kauempaa asteli täplikäs naaras, Teerenlento. Kissan joka oli ilmoittanut Sääskisydämmelle minun olevat seuraava parantaja. Tämä viittoili hätäisesti minua luokseen. Kiihdytin askeleitani.
"Älä ikinä, ikinä" Mene tuonne takaisin. Teerenlennon ääni oli vihaisen ja huolestuneen sekoitus.
"Mutta..Herukkalehti tarjosi koulutusta, oppisin enemmän" Säikähdin tähtiklaanin kissan äkillistä raivoa.
"Herukkalehti ohjaa sinut tuhoon. Hän on pimeyden metsässä, jonne sinulla ei ole mitään asiaa" Teerenlento katsoi ylitseni halveksuvasti kohti tumma metsää,mikä tuntui jatkuvat pitkälle. Vaikenin, siksi Herukkalehti ei kertonut missä olin.
"Nyt sinun on aika herätä, ja muista jos koskaan unessasi olet tuolla tule sieltä pois" Teerenlennon ääni kuului vielä, kun näin kaiken sumeana. Hitaasti kaikki pimeni suljin silmäni. Seuraavassa hetkessä olisin taas makuualustallani turvassa. Jokin silti jäin vaivaamaan mieltäni. Tahdoin tietää lisää Herukkalehdestä.

/En osaa enää oikein kirjoittaa pidin liian pitkän tauon. Ja nukkuuku parantajan oppilas parantajan pesässä vai oppilas pesässä?/
Vastaus:25 kp:ta! JA parantajaoppilaat nukkuvat tietämäni mukaan parantajain pesässä.

-Tiikeri

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kaislakukka, Jokiklaani
27.05.2015 18:19
”Vau, et ole märkä.” Kaislakukka avasi silmänsä. Hän ei ollut enää vesiputouksen alla kallion ympäröimänä.
”Hopeakaiku!” Kaislakukka maukaisi pidättelemättömän riemuissaan.
Hopeakaiku kallisti päätään virnistäen. Vaaleanvihreät silmät tuikkivat. Turkki oli samaa harmaan sävyä kuin Kaislakukalla, mutta hohti ja aaltoili taianomaisesti tähtien valossa hopeaisella niityllä, Hopeahännän alla. Kuuta ei enää näkynyt.
Kaislakukka nousi kankeasti jaloilleen, hän ei muistanut että olisi käpertynyt nukkumaan. Hopeakaiku asteli lähemmäs, ja hänen askeleensa jättivät jälkeensä tähtien hohdetta. Kaislakukka meinasi heti pyllähtää taas takamukselleen, kun Hopeakaiku riensi puskemaan häntä kuuluvasti kehräten. Kaislakukka hautautui vastaavasti Hopeakaiun turkkiin, haistoi yhtä lailla talven kylmyyden kuin elävän ja vehreän maan, mutta myös jotain tuttua ja turvallista jonka täytyi olla Hopeakaiun oma tuoksu. Kaislakukkakin kehräsi niin että värisi kauttaaltaan ja nautti siskonsa läsnäolosta.
Kaislakukka huokaisi onnellisena painaessaan lopuksi otsansa vasten Hopeakaiun otsaa.
”Olen niin kovasti odottanut tätä”, Hopeakaiku maukaisi tunteen paksuntamalla äänellä.
”Niin minäkin”, Kaislakukka vastasi vilpittömästi. Tuntui mahtavalta, oudolta mutta mahtavalta, että Hopeakaiku oli nyt siinä, oikeasti, elävänä, koskettavissa, haistettavissa, kuultavissa hänen edessään.
Aivan liian pian Hopeakaiku kuitenkin nosti päänsä pois ja Kaislakukka kohotti katseensa ymmällään.
”Minähän lupasin näyttää sinulle valtakuntani, seuraa perässä jos pystyt!” Hopeakaiku heitti haasteen virnistäen ja ennen kuin Kaislakukka ehti älähtääkään, hänen siskonsa kääntyi kannoillaan ja ponkaisi niin innokkaasti liikkeelle että meinasi liukastua heinikossa. Mutta Hopeakaiku oli niin kaunis, että sekin näytti majesteettiselta. Kaislakukka räpytti silmiään hetken hämillään ennen kuin sai riemun vetreyttämät tassunsa liikkeelle.
”Tuolla on se sumu”, Hopeakaiku maukaisi hengästyneenä kun oli pienen pyrähdyksen jälkeen saavuttu lähemmäs taivaanrannassa vellonutta harmautta. Kaislakukka katseli yhä kaukaisuudessa vellovaa synkkää usvaa, jota tähtien valo ei tuntunut pystyvän valaisemaan tai haihduttamaan. Kaislakukka värähti. Mutta sitten Kaislakukka ei pystynyt enempää tuijottelemaan, kun Hopeakaiku pinkaisi juoksuun, tällä kertaa loputtoman oloisena avautuvalle nummelle. Kaislakukka loikki perässä ja saavutti Hopeakaiun pian. Kaislakukan sisimmän valtasivat yhtä aikaa into ja rauha, hänen saadessa juosta siskonsa vierellä ensimmäistä kertaa kunnolla. Kaislakukka näki sivusilmällä Hopeakaiunkin hymyilevän ja tämän silmissä tanssivat tähtien valo ja jaetun vapauden ilo. Juokseminen tähtien valossa kylpien tuntui hopeisen niityn yli lentämiseltä – se myös loppui aivan liian pian.
”Tuolla alkaa Tähtiklaani, luulen”, Hopeakaiku esitteli sisarusten kiivettyä nummen päälle. Kaislakukka siristi silmiään ja näki kaukaisuudessa niityn loppuvan metsikköön, joka näytti viherlehden öiseltä metsältä. Oikeassa maailmassa puissa ei ollut vielä noin paljon lehtiä. Innokseen Kaislakukka uskoi näkevänsä myös veden kimmellystä puiden välistä. Vaikutti mahtavalta kalastus- ja uintipaikalta, varsinkin ystävän, siskon kanssa… Mutta Hopeakaiku ei enää kirmannutkaan seuraavaan paikkaan, tuijotti vain kaukaisuuteen vähemmän ryhdikkäänä kuin aiemmin.
”Emmekö voisi viettää aikaa vielä yhdessä? Käydä tuolla?” Kaislakukka kysyi toiveikkaana. Hopeakaiku pudisti apeana päätään ja nyt vasta Kaislakukka älysi tunnelman todella muuttuneen. Hopeakaiun kasvot oli vallannut haikeamielisyys ja silmiä sumensi suru.
”Luulen, että sinun pitäisi mennä nyt”, Hopeakaiku sanoi ohuella äänellä.
”Miksi, vastahan minä tulin! Sinun piti näyttää kunnolla mitä kaikkea täällä on, minun piti saada olla kanssasi”, Kaislakukka huudahti pelästyneenä. Oliko hän tehnyt jotain väärin, oliko jokin mennyt pieleen?
Hopeakaiku huokaisi lyhyesti ja käänsi päänsä takaisin kohti Tähtiklaanin metsikköä.
”Minusta vain tuntuu, että siihen ei ole aikaa. En ole myöskään ikinä käynyt tuolla, menetän yhteyden sinuun jo matkalla. En usko että Tähtiklaanissa tiedetään edes minusta, olen vain piilosta katsellut joskus kaukaa…” Hopeakaiku mutisi, kuin pahoillaan siitä että ei ollut käynyt valmiiksi suunnittelemassa reittiä yhteistä ajanviettoa varten.
Kaislakukka astahti vielä eteenpäin puskemaan siskonsa kaulaa vasten ja nuolaisi tätä lohduttavasti korvien välistä. ”Ei se mitään, ei se tietenkään haittaa. Pääasia… Pääasia on että voit olla kanssani, niinhän?” Kaislakukka kysyi toiveikkaana, vähän epäröiden. Hän ei lisännyt ääneen sitä vaihtoehtoa, että eihän Hopeakaiku astelisi Tähtiklaaniin muiden kissojen luokse, jos se kerran tarkoittaisi eroa Kaislakukasta. Halusihan Hopeakaiku tätä oikeasti?
Kaislakukkaa kylmäsi, kun Hopeakaiku loi yhden katseen vielä Tähtiklaanin metsikköön. Kaislakukka ei pystynyt kuitenkaan tulkitsemaan siskonsa katseesta sitä kaipausta jota odotti sieltä niin kovasti löytävänsä. Sitten Hopeakaiku katseli taas Kaislakukkaa, vieras selittämätön iätön viisaus kirkkaissa silmissään.
”Aivan. Haluan olla sinun kanssasi. Mutta emme voi enää tehdä sitä näin, pelkään. Matkassa oli liian monta vaaraa sinulle, enkä halua sinun vielä…” Hopeakaiku laski katseensa hämillään. Kaislakukka ei osannut vastata vaan pidätti hengitystään jännittyneenä, peläten pahinta, sitä että Hopeakaiku oli oikeassa. Sitä, että he eivät voisi tavata enää näin, elävänä ja kuolevana, vaan molempien pitäisi olla… Mutta Kaislakukasta tuntui siltä, että hän ei haluaisi jättää Hopeakaikua vaan olla täällä näin, siskonsa kanssa, aina. Siihen täytyi olla keino. Ajatuskin erosta särki sydämen pieniksi sirpaleiksi.
”Sinun pitää vielä elää, Kaislakukka. Meillä on kaikki aika sitten kun on oikea hetki tavata taas näin”, Hopeakaiku selitti tiukan käskevästi. Kauhukseen Kaislakukka huomasi pystyvänsä näkemään vaalenevan taivaan Hopeakaiun läpi.
”Ei vielä! Annan minun jäädä edes hetkeksi, ole kiltti, Hopeakaiku”, Kaislakukka aneli. Oli vaikea muistaa, että Hopeakaiku seuraisi häntä kyllä edes jollakin tasolla oikeaan maailmaan. Mutta se oli niin kalpeaa verrattuna tähän kohtaamiseen, kun Kaislakukka sai oikeasti olla siskonsa kanssa.
”En… En voi tälle mitään. Olen pahoillani. Rakastan sinua”, Hopeakaiku maukaisi nopeasti hälvetessään yhä lisää. Luonnottomasti lisääntyvä taivaan kirkkaus alkoi sokaista Kaislakukkaa ja tämä räpytteli kiivaasti silmiään pystyäkseen erottamaan vielä Hopeakaiun.
”Minäkin rakastan sinua, Hopeakaiku”, Kaislakukka maukaisi, hänen oma äänensä kaikui aavemaisesti.
Sitten kirkkaus muuttui jossain vaiheessa pimeydeksi, sillä Kaislakukka avasi silmänsä ja huomasi olevansa taas lammen reunalla. Vesiputous oli jotenkin toisella puolella lampea ja reitti ylös lähti aivan Kaislakukan takaa. Kaislakukka nosti katseensa taivaalle, mutta ei osannut säikähtää sitä, että aurinko oli jo melkein noussut. Että yhdessä vietetty hetki Hopeakaiun kanssa ei ollutkaan vain samanlainen hetki tässä maailmassa, vaan oli kulunut jo puoli yötä todellista elämää. Kaislakukka inhosi sitä että oli liian järkevä ymmärtämään, ettei Tähtiklaani ollut elävien kissojen paikka, että hän ei todellakaan voisi käydä siellä niin usein kuin haluaisi. Kaislakukka sulki silmänsä ja hautasi kasvonsa tassuihinsa voimattomana, teki mieli valittaa ääneen kuin pieni pentu. Jos jotain näin epäreilua oli olemassa, oliko millään enää mitään väliä.
”Nouse ylös, Kaislakukka, sinun on palattava pian omiesi pariin minne kuulut”, Hopeakaiun ohut ääni tavoitti kuitenkin Kaislakukan.
”Mutta minä kuulun sinun luoksesi”, Kaislakukka huudahti tuskastuneena ääneen, ääni vaimentui tassujen turkkiin.
”Minä olen luonasi, aina”, Hopeakaiku lupasi. Kaislakukka nosti päänsä hitaasti. Ääni tuntui loittonevan.
”Onko kaikki hyvin, Hopeakaiku?” Kaislakukka kysyi sysäten voimallisesti sivuun itsesäälinsä.
”Olen vain väsynyt. Mutta kuljen kyllä kanssasi, kuin varjo, niin kuin ennenkin”, Hopeakaiku selitti. ”Kuka se tässä nyt on dramaattinen höpsö”, Hopeakaiku lisäsi. Kaislakukka pystyi ilokseen kuvittelemaan virnistyksen Hopeakaiun kasvoilla elävästi, nyt kun oli saanut nähdä sen edes kerran oikeasti. Kaislakukka nyökkäsi itsekseen ja nousi huojuen kankeille jaloilleen. Kuin olisi oikeasti nukkunut koko yön kylmällä ja kovalla kalliolla. Kaislakukka käänsi päättäväisesti selkänsä eikä vilkuillut olkansa yli mystisyytensä menettäneeseen Kuulammelle lähtiessään.

”Voihan ketunläjä”, Kaislakukka sihahti ääneen. Tuuliklaanin niitty kylpi nousevan auringon valossa. Kaislakukka oli suunnitellut kiertävänsä sen ja hevospaikan kautta Jokiklaanin reviirille kun kerran toinen reitti oli ollut yöllä niin hidas. Mutta nyt molemmat näyttivät yhtä huonoilta vaihtoehdoilta. Ainoa mahdollinen, naurettava vaihtoehto vaikutti olevan järven yli uiminen. Kaislakukka luimisti korvansa ja mietti kuumeisesti.
”Teillä ei ole mitään velvollisuutta kaiken tänä yönä tekemäni jälkeen, mutta Tähtiklaani suojelkaa kulkuani. En halua hankaluuksia tai vahinkoa kenellekään”, Kaislakukka mietti yrittäessään pitää ajatuksensa selkeinä hyökyvästä pelosta huolimatta. Lopulta tuulensuunta ratkaisi Kaislakukan reittivalinnan. Tuuli laski alas nummelta järvelle ja Kaislakukka toivoi että se veisi hänen tuoksunsa kokonaan veden vietäväksi. Lisäksi mitä nopeammin pääsisi pois vieraiden alueelta sen parempi, hän päätteli, ja lähti juoksemaan aivan järven rantaa myöten Tuuliklaanin reviirin toiselle puolelle.
Heinikko ei tarjonnut mitään suojaa, piti vain luottaa että turkki sulautuisi edes vähän rantakivikkoon. Jälleen Kaislakukka saattaisi aiheuttaa selkkauksen klaanien välille jos paljastuisi. Vatsassa velloi ja tassut rummuttivat rantahietikkoa vasten kuin olisi jo ollut lauma toisen klaanin kissoja perässä. Vaikka Kaislakukka oli syönyt hyvin ennen lähtöään, nälän heikkous hiipi pian jäseniin ja sumensi aisteja. Jaloista katosivat nopeasti tunto ja voima. Mutta toisen klaanin reviirillä metsästäminen olisi vihoviimeinen virhe.
”Hetkinen… Ei!” Kaislakukka kompasteli pysähdyksiin älytessään, että haistoi järven vetisen raikkauden. Tuulensuunta oli kääntynyt, varmasti Kaislakukka haistettaisiin kohta Tuuliklaanin leirissä asti kun tuuli kerran sai puhaltaa niittyisellä reviirillä niin vapaasti. Kaislakukka vilkuili villinä ympärilleen, mutta ei ollut mitään näkösuojaa, ei mitään koloa johon käpertyä odottamaan yötä tai jotain muuta typerää vastaavaa. Nälkäkin kivisti vatsassa aina vain pahemmin ja väsymys painoi tassuja. Teki mieli käpertyä paikoilleen ja valittaa kuin pentu, kunnes emo tulisi hakemaan kotiin.
”Ryhdistäydy nyt”, Kaislakukka käski itseään ja katseli ympäristönsä vielä kerran tarkasti läpi, kaikki aistit valppaina Tuuliklaanin partion varalta. Hän ei ollut vielä paljastunut, vaikka Jokiklaanilaisen tuoksu reviirillä herättäisi varmasti kysymyksiä ja närkästystä jos Tuuliklaanilainen sattuisi sen poimimaan. Kaislakukka ei varmasti pääsisi nopeilta Tuuliklaanilaisilta karkuun vaikkei olisikaan ollut reissussa jo koko edeltävää yötä itseään väsyttämässä.
Kaislakukka nyrpisti nenäänsä haistaessaan jotain muuta ja saman tien ajatukset raksuttivat suunnitelman kokoon.
”Mahtavaa!” Kaislakukka huudahti ääneen rientäessään hajun lähteelle. Harvoin yksikään kissa on varmaan innostunut niin läjästä ketun jätöksiä. Kaislakukalla ei ollut varaa empiä vaan hän kiehnäsi läjässä läpikotaisin. Jopa ketut itse kaihtaisivat nyt häntä ja Jokiklaanin haju tuskin puskisi sen naamion läpi jonka Kaislakukka oli itselleen keksinyt.
Kaislakukka hengitti mahdollisimman pinnallisesti jatkaessaan juoksuaan, mutta silti haju oli läpitunkevan kamala ja tyhjä vatsa velloi ja kipristeli pahemmin kuin aiemmin. Oksentamiseen nyt ainakaan ei olisi aikaa. Kaislakukka yritti vain sulkea hajun pois mielestään ja keskitti väkipakolla kaikki ajatuksensa ja aistinsa edessä avautuvaan maastoon. Piti yhä päästä mahdollisimman pian turvalliselle alueelle.
”Hei, sinä siellä! Harmaa kissa, pysähdy!”
Kaislakukka oli kompastua kun kääntyi miettimättä vilkaisemaan säikähtäneenä olkansa yli. Kolme hoikkaa, pitkin loikin etenevää Tuuliklaanilaista jahtasi häntä. Kaislakukka ei tietenkään ollut haistanut naamionsa läpi Tuuliklaanin partiota, kun sellainen lopulta kohdalle sattui, vaan oli vain hölmösti jatkanut juoksuaan ja paljastanut itsensä.
”Hiirenpapanat”, Kaislakukka sihahti ja repi väsyneistä jäsenistään vielä enemmän voimaa ja nopeutta askeliinsa. Sentään ketunjätökset hoitivat tehtävänsä eivätkä häntä jahtaavat kissat tienneet kenen kanssa olivat tekemisissä. Hyvällä tuurilla luulisivat erakoksi ja jättäisivät rauhaan kunhan Kaislakukka pääsisi rajan yli. Hevospaikan aidat ja ruskeat isot eläimet näkyivät jo, niin tuskastuttavan lähellä samalla kun jalat alkoivat painaa sietämättömästi ja juoksu kävi laahaavaksi. Hengitys tuli puuskissa ja ketunjätösten löyhkä poltti kurkunperällä.
”Odota!”
Kaislakukka kuuli huudot jo lähempää, mutta ei uskaltanut kääntyä katsomaan peläten kompuroivansa pysähdyksiin. Kaislakukka sukelsi hevospaikan aidan ali ja lähti juoksemaan suorinta reittiä rajatun alueen toiselle puolelle, ei ollut aikaa väistellä hevosia.
Kaikesta huolimatta Kaislakukka jarrutti säikähtäneenä pysähdyksiin, kun kuuli korvia vihlovaa kimeää korskumista. Kaikki hevoset hänen ympärillään tuntuivat yhtyvän kuoroon ja lähtivät juoksemaan kaikkiin eri suuntiin, toisiinsa törmäillen, ja Kaislakukka loikki hätäisesti pois suurien ja voimakkaasti maata tömistävien jalkojen alta. Mikä niille tuli, eivät ne ennen olleet kissoista välittäneet?
… Paitsi että nyt Kaislakukka haisi aivan ketulta. Kaislakukka ei enää yrittänytkään päästä Jokiklaanin reviirille vaan loikki vain epätoivoisena isojen ja villiintyneiden eläinten jaloissa, yrittäen päästä pois niiden seasta. Mutta joka suunnalla tuntui olevan toinen toistaan isompia ja voimakkaampia villiintyneitä hevosia, jotka yhtä lailla yrittivät päästä pois Kaislakukan luota ja jotkut yrittivät selvästi talloa hänet vaarattomaksi muhennokseksi.
”Varo!” Kaislakukka kuuli huudahduksen, mutta ei tiennyt mistä se tuli. Suuri jalka iskeytyi vasten kallonsivua ja maailma muuttui sumeaksi sutuksi ja korvissa soi. Kaislakukka näki epämääräisen ruskean hahmon lähestyvän, mutta jalat eivät totelleet ja jotain iskeytyi vasten kylkeä. Kaislakukka lensi kaaressa ilmassa tömähtäen vasten aitaa. Järvi kimmelsi niin lähellä toisella puolella, se pyöri Kaislakukan näkökentässä täyttäen koko maailman. Sitten näkökenttään alkoi valua pimeys reunoilta, Kaislakukka toivotti rauhoittavan lopullisuuden tervetulleeksi. Tämä taisi olla tässä.
Joku riuhtaisi Kaislakukan jaloilleen ja tuki häntä hyvin, jalat eivät yhtään tärisseet tai antaneet periksi.
”Minä se olen. Minun on pakko.”
Kaislakukan mieli oli liian sumea tunnistamaan äänen. Mutta sen verran hän vielä tiesi, että ei ollut normaalia, että jalat liikkuivat itsekseen. Pari ensimmäistä askelta olivat huojuvia ja nykiviä, Kaislakukan pää roikkui puolelta toiselle hervottomana ja maailma pyöri, häntä laahasi kivuliaasti perässä. Mutta sitten kun hevosten korskunta ja jalkojen töminä lähestyivät, Kaislakukka saikin juostua ajoissa pois alta. Jalat ponnistivat taas vakaasti ja voimakkaina maasta kiihtyvästi vauhtia vaikka koko muu keho oli voimaton ja tuntui vain raahautuvan hallitsemattomasti perässä. Kaislakukka erotti aidan toisen reunan lähestyvän nopeasti. Kaislakukka sukelsi sen alta toiselle puolelle ja romahti naamalleen ruohikkoon. Mutta hevoset eivät enää yltäneet hänen luokseen – hän oli turvassa.

Kaislakukka ei muistanut milloin oli menettänyt tajunsa lopullisesti. Joka tapauksessa hän heräsi siihen, että joku tökki kipeää kylkeä. Kaislakukka havahtui kivusta vinkaisten.
”Hei. Oletko Jokiklaanista vai et?” Joku kysyi tiukasti. Kaislakukka avasi silmänsä ja sai katseensa hädin tuskin tarkentumaan, kaikki näkyi kahtena. Lisäksi kylkeä jomotti ja kuumotti, pää tuntui yhdeltä turvonneelta kipeältä kiven järkäleeltä ja korvissa soi vieläkin. Ja Kaislakukka oli niiden kolmen Tuuliklaanilaisen ympäröimä. Tummanharmaa kolli, musta naaras ja vielä joku kellanruskea kolli, nimet pakenivat mielestä.
”Olen”, Kaislakukka maukaisi, kieli tuntui paksulta ja kömpelöltä suussa. Tuuliklaanilaiset vaikuttivat varmistavan nopeasti keskenään sanoja vaihtaen, että olivat kuulleet oikein. Kaislakukan täytyi sössöttää kuin suu olisi täynnä sammalta.
”Mitä teit Tuuliklaanin reviirillä?” sama kissa jatkoi tylysti ja lyhyesti. Kaislakukka ihmetteli miksi sai niinkin tylyn vastaanoton. Eivätkö muut kissat nähneet että hän oli tuskissaan ja hädin tuskin ymmärsi saati pystyi vastaamaan yhtään mihinkään? Sitten Kaislakukka vasta katseli Tuuliklaanilaisia kunnolla. Kaikkien kasvoilla oli peittelemätön pelko ja asennot olivat jännittyneet, jonkun hampaat olivat paljastuneet sähähdykseen.
”Minä…” Ajatukset muotoutuivat vielä hitaammin kuin sanat. Oli vaikea muistaa ensinnäkään mitä oli tapahtunut saati keksiä valhe sille mitä muka oli tapahtunut. Muistot palautuivat tiputellen, mutta päähän tulleen iskun jälkeen Kaislakukka ei muistanut mitään.
”Törmäsin ketunpesään. Kettu… Kaksi kettua jahtasi minua enkä älynnyt päätyneeni Tuuliklaanin puolelle.” Toivottavasti yleinen puheen kankeus peittäisi valheen jäljet. Ja jos tuuliklaanilaiset etsisivät kettua reviiriltään, niin ainakin siellä olisi jätöksiä todisteena Kaislakukan sanoille.
”Mitä tapahtui?” Kaislakukka mumisi kun muistijälki peittyi aina vain räjähtävään kipuun, ja silloin Kaislakukka oli ollut vielä hevosaitauksessa eikä sen ulkopuolella.
Tuuliklaanilaiset vilkuilivat taas toisiaan, yhtä jännittyneinä kuin aiemmin mutta eivät sentään vaikuttaneet suuttuvan enemmän tai suunnittelevan hyökkäystä. Mitä Kaislakukka muutenkaan olisi pystynyt siinä tilassa tekemään? Antaisivat hänen nyt vain painautua vasten viileää maata niin että maailma lakkaisi toivottavasti pyörimästä. Lopulta yksi tuuliklaanilaisista, porukan vanhimman oloinen soturi, asteli porukan kärkeen. Muut pörhistivät karvansa ja toinen jälkeen jääneistä kissoista sähähti lyhyesti, mutta tumma kolli heilautti häntäänsä hiljentäen muut. Kaislakukka huomasi kollin olevan yhä jännittynyt, mutta tämän kasvoilla oli neutraali ilme.
”Olit paikalla kun Ketunaskel kuoli”, soturi aloitti lyhyesti ja Kaislakukka tunnisti Mustahaukan. Kaislakukka nyökkäsi hitaasti. Mustahaukka taas pudisti päätään nenäänsä nyrpistäen, Kaislakukka haisi edelleen varmasti kamalalta vaikka Kaislakukan omat aistit tuntuivat nyt turtuneilta.
”Mistä lähtien Jokiklaanissa on kasvatettu näin tyhmiä sotureita… Luulimme että kuolit tuolla hevosten jalkoihin”, Mustahaukka aloitti huokaisten, mutta kurtisti sitten kulmiaan, ”Sitten hortoilitkin omin jaloin pois, mutta et suinkaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Et vastannut kutsuihimme vaan juoksit tai ennemminkin raahauduit kuin riivattu. Sitten kun saavutimme sinut olitkin tajuton. Osaatko kertoa mitä tapahtui?”
Kaislakukka pudisti hitaasti päätään ja puristi sitten tiukasti silmänsä kiinni. Maailma oli pienenkin liikkeen takia alkanut heilua pahemmin ja vatsassa velloi.
”Minun oli pakko ottaa sinut haltuun, olisit muuten kuollut.” Kaislakukan silmät levisivät äkkiä kauhusta suuriksi hänen kuullessaan Hopeakaiun hiljaiset, anteeksipyytävät sanat. Kaislakukan sisälle hyökyi kuristava kylmyys ja hän ei pystynyt hetkeen hengittämään. Hopeakaiku oli…
”Ja se tuntui niin kaikki aidolta ruohikko ilma tuuli kaikki”, Hopeakaiku jatkoi hengästyneen kuuloisena, kuin sanoja olisi ollut niin paljon että ne kaikki meinasivat vain ryöpytä yhtä aikaa pidättelemättöminä. Kaislakukan suu avautui hitaasti mutta sanoja ei tullut, ei ääneen eikä ajatuksina. Tuuliklaanilaiset saivat odottaa odottamistaan.
”Ei tästä tule mitään”, Mustahaukka lopulta puuskahti. ”Yöpilvi mene hakemaan Jokiklaanin leiristä parantaja. Kaislakukka ei ole aiheuttanut itsensä lisäksi meille muuta harmia kuin tuonut kenties kaksi kettua reviirillemme eikä ansaitse sen takia kuolla. Piikkihernehäntä, palaa takaisin leiriin, varoita ketuista ja käy hakemassa lisää sotureita. Yrittäkää jäljittää missä ne ketut voisivat mahdollisesti olla. Minä jään tänne vahtimaan parhaani mukaan ettei tämä nuori onnekas typerys lopultakaan heitä henkeään meidän vahtivuorollamme”, Mustahaukka luetteli. Muut tuuliklaanilaiset tottelivat nopeasti, iloisina kun pääsivät pois sen sotkun luota minkä Kaislakukka oli itsestään tehnyt.
Kun kissat olivat lähteneet matkoihinsa, Mustahaukka kääntyi kannoillaan. Kaislakukka oli liian voipunut nostaakseen päänsä ja seuratakseen, mihin tämä meni. Kaislakukka vain tuijotti eteensä pinnallisesti ja nopeasti hengitellen, kyljen jomotus alkoi käydä pahemmaksi ja voitti jo pään kivun. Sitten Kaislakukka tunsi viileän rauhoittavan veden turkillaan. Mustahaukka oli käynyt kastamassa sammalta järvessä ja pesi nyt Kaislakukan saastaista turkkia.
”Edes taitavin parantaja ei pystyisi näkemään mitään tämän sotkun alta”, Mustahaukka murahti. Kaislakukka irvisti itsekseen. Asiat eivät olisi voineet mennä pahemmin pieleen. Enää puuttui että Kaislakukka olisi todella kuollut – tai että joku häntä jahdanneista Tuuliklaanilaisista olisi kuollut tai loukkaantunut hänen tyhmän seikkailunsa takia.
”Eikö tapaamisemme muka ollut tämän arvoista?” Hopeakaiku kysyi äänellä, josta Kaislakukka ei pystynyt tulkitsemaan mitään. Kaislakukka vain pudisti huokaisten päätään.
”Ei nyt, Hopeakaiku”, Kaislakukka ajatteli anellen. Lamauttava kylmyys meinasi taas ottaa vallan, mutta Kaislakukka sysäsi Hopeakaiun ja kaiken tähän liittyvän sivuun.
”En ole kuuro tai sokea. Sinä olit se joka tiesi nimeämisseremonian sanat Ketunaskeleen kuollessa. Eikä ainakaan Illankuiske odottanut sitä”, Mustahaukka ilmoitti yhtäkkiä ja sai Kaislakukan hätkähtämään suorapuheisuudellaan. Kaislakukka ei tiennyt mitä sanoa, vaan kohotti kysyvänä katseensa. Mustahaukka oli lopettanut hetkeksi pesemisen ja kohtasi Kaislakukan katseen, läpitunkevan tutkiskelevana. Kaislakukka melkein toivoi että Mustahaukka olisi jättänyt hänet yksin kärsimään – nyt selvästi Mustahaukka halusi vain kuulustella häntä huolehtimisen varjolla.
”Sinussa on jotain hyvin erityistä.”
Kaislakukka ei ehtinyt vastata, kun kuuli useiden kissojen lähestyvät askeleet.
”Kaislakukka!” Illankuiske huudahti ensimmäisenä ja sysäsi Mustahaukan voimallisesti syrjään rientäessään nuolemaan Kaislakukan turkkia. Mustahaukka ei ollut ehtinyt vielä pestä sitä kohtaa joten Illankuiske kavahti irvistäen nopeasti taemmas.
”Mitä ihmettä sinulle on tapahtunut?” Illankuiske henkäisi. Sitten Illankuiske saikin olla seuraava sivuun sysättävä kun Sääskisydän ehti paikalle ja Huurretassu seurasi pian kannoilla suunnaton yrttitukko suussaan – aikoivatko parantajan pakottaa hänet syömään kaiken tuon?
”Yöpilvi kertoi jo minkälaiseen käsittelyyn jouduit hevosten seassa, sinun ei tarvitse puhua. Syö nämä ensin kaiken sisäisen verenvuodon hidastamiseksi ja sitten nämä, sinun täytyy olla tuskissasi. Saat rankasti kivunlievitystä, melkein nukut kun kannamme sinut leiriin. Jos sinua siis pystyy liikuttelemaan turvallisesti”, Sääskisydän mumisi tunnustellessaan Kaislakukkaa läpikotaisin tassuillaan. Kaislakukka inahti pari kertaa kivusta kunnes Huurretassu antoi hänelle lehtiä pureskeltavaksi ja muuta ajateltavaa. Tummat lehdet tuntuivat suussa limaisilta ja maistuivat kitkeriltä ja meinasivat tulla ylös mutta Kaislakukka nieleskeli kunnes vatsa rauhoittui.
”Hyvä on, Huurretassu, voit antaa unikonsiemenet. Kaislakukan pystyy siirtämään leiriin, mutta sitä parkumista kukaan ei kestäisi kuulla”, Sääskisydän ohjeisti riuskasti. Kaislakukka värähti kun Huurretassu tyrkkäsi pieniä siemennykeröitä häntä lähemmäs. Kaislakukka lipaisi ne halukkaasti kielellään suuhunsa hermostuttuaan pelkästään kuvitellessaan, minkälainen tuska olisi muuten luvassa kun häntä alettaisiin kantamaan leiriin. Onnekseen Kaislakukka alkoi melkein heti tuntea pehmeän unen tietoisuutensa rajoilla. Kaislakukka etsi vielä katseellaan kissojen joukosta Mustahaukan, joka istui kauempana Yöpilven kanssa.
”Kiitos”, Kaislakukka muodosti väsyneenä sanat suullaan. Mustahaukka vain räpäytti silmiään eikä Kaislakukka ollut varma oliko tämä huomannut. Viimeinen asia, mitä Kaislakukka näki, olivat käännetyt ja loittonevat tuuliklaanilaisten selät.

//Tässä tämä ns. suora jatko, sitten lyhyempiä pätkiä jatkossa...
Vastaus:30 kp:ta tästäkin! Erittäin hyvää tekstiä.

-Tiikeri

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Myrskypentu, Varjoklaani
21.05.2015 10:06
Myrskypentu ravisteli päätään, kun nenälle tipahti pisara. Musta pentu vetäytyi syvemmälle isolehtisen kasvin alle ja painautui kiinni sisaruksiinsa.
”Mentäisiinkö jo takaisin pentutarhaan, alkaa sataa enemmän ja minulla on kylmä…” Viimapentu valitti ja loi kaipaavan katseen pentutarhan suuaukolle. Pennut kyyhöttivät Varjoklaanin leirin keskelle kasvamaan päässeen matalan pusikon alun alla. Tavallisesti ne harvennettiin pian pois, mutta nyt klaanin kissoilla oli kiire keskittyä korjaamaan leirin suojausta kun lehtien kasvettua aukot olivat paljastuneet.
”Ei vielä, haluan katsoa jos voisimme mennä auttamaan korjauksissa. Pääsisimme ehkä jopa käymään leirin ulkopuolella!” Jääpentu selitti. Myrskypentu nyökkäsi kannustavasti ja katseli silmä kovana, kuinka hänen isänsä Savusumu raahasi suunnattoman ison näköistä oksaa leiriin. Se ei mahtunut sisäänkäynnistä ja pari muuta kissaa riensi harventamaan karahkaa paloiksi.
Niin pienet kuin isotkin kissat hypähtivät kun taivas karjaisi jyrähtävästi. Soturit naureskelivat keskenään hetken ja jatkoivat hommiaan. Myrskypentu ei kiinnittänyt enää näihin huomiota, vaan asteli suojastaan lumoutuneena sateeseen. Pennun katse oli kiinnittynyt taivaalle, joka pilkisti tumman harmaan vellovana korkeiden mäntyjen lomasta.
”Mikä se oli? Mahtava ääni!” Myrskypentu maukaisi innoissaan.
”En tiedä, mutta mentäisiinkö nyt?” Myrskypentu kuulikin yllättäen Jääpennun hermostuneen maukaisun. Myrskypentu kääntyi kannoillaan. Viimapentu ja Jäkäläpentu olivat jo kadonneet kokonaan, heidän oli täytynyt pinkoa niin lujaa kuin pienillä jaloilla pystyi heti jyrähdyksen jälkeen. Jääpentu puolestaan odotti vielä puolessa välissä matkalla pentutarhaan ja katseli Myrskypentua anelevasti.
”Mutta tämähän on jännittävintä ikinä!” Myrskypentu valitti. Myrskypentu ehti juuri ajoissa kääntää katseensa taivaalle, kun loistava kynnen viilto halkaisi taivaan ja sitten jyrähti heti uudestaan, vielä kovemmin kuin aiemmin. Maa tuntui tärähtävän jalkojen alla, Myrskypennun pieni sydän hakkasi innostuksesta. Myrskypentu pälyili kiivaasti taivaalle jotta seuraavakaan välähdys ei menisi ohi.
”Nyt mennään, saat vielä valkoyskän kun kastut noin.” Myrskypentu vingahti yllättyneenä kun Susikynsi nosti niskasta pennun ilmaan ja lähti kantamaan kohti pentutarhaa. Jääpentu käveli vierellä korvat luimussa ja hyvin eri tavalla ympärilleen pälyillen kuin Myrskypentu. Viimapentu ja Jäkäläpentu kyyhöttivät jo yhdessä pesässä, Jääpentu loikki sisarustensa luokse mutta Myrskypentua Susikynsi ei päästänyt vapaaksi.
”Ukkosmyrsky voi olla muutenkin vaarallinen. Kova tuuli voi puhaltaa jopa ison kissan kumoon tai tiputtaa oksia varomattoman niskaan. Puhumattakaan siitä, että salama voi sytyttää tulipalon…” Susikynsi selitti alkaessaan nuolla vastustelevaa Myrskypentua lämpimäksi.
”Ukkosmyrsky…” Myrskypentu toisti vain ihaillen. Jääpentu pyöräytti silmiään ja painautui syvemmälle lämmittelemään Viimapennun ja Jäkäläpennun väliin. Susikynsi päästi Myrskypennun käsittelystään ja kiersi häntänsä kaikkien pentujensa ympärille. Myrskypennunkin täytyi myöntää, että pehmeässä lämmössä oli mukavampaa kuin ulkona sateessa.
”Myrskyn jälkeen on aina luonto kauneimmillaan. Voidaan käydä leirin ulkopuolella kävelyllä jos nyt kiltisti odotatte täällä”, Susikynsi lupasi. Pennut vinkaisivat innoissaan. Myrskypennun ainakaan ei ollut vaikea odotella, sillä pieni pentu haukotteli pinkki suu suurena ja nukahti loittonevan ukkosen ja emon sekä sisarusten lämmön tuuditukseen.

//tämän päivän sään inspiroima~~
Vastaus:20 kp:ta!

-Tiikeri

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kaislakukka, Jokiklaani
20.05.2015 10:11
”Hei, Kaislakukka.”
Kaislakukka hätkähti ensin epäominaisesti katselemaan ympärilleen ennen kuin älysi puhujan olevan Hopeakaiku. Kaislakukka kumartui nuolaisemaan tassuaan ja veti sen korviensa ylitse, yhtäkkiä hyvin keskittyneenä pesemään tomerasti turkkiaan.
”Älä huoli, ei kukaan kiinnittänyt huomiota siihen että olit yhtäkkiä kuin ampiaisen piston saanut”, Hopeakaiku kehräsi hyväntahtoisen huvittuneena. Äänessä oli kuitenkin pientä huolta taustalla.
”Minä vain…” Kaislakukka ajatteli selityksen alun ja nosti huokaisten katseensa takaisin sinne, mikä oli alun perin kiinnittänyt hänen huomionsa niin tiiviisti. Kaislakukka kiersi häntänsä tassujensa suojaksi. Harmaa kissa istui liikkumatta uudet lehdet kasvattaneen puskan varjossa jokiklaanin leirin aukion reunamilla, aavistuksen kumartuneena, selvästi piilotellen omassa leirissään.
”Taas, Kaislakukka?” Hopeakaiku murahti huokaisten Kaislakukan pään sisällä. Kaislakukka painoi katseensa, turkkia kihelmöi epämiellyttävästi. Aina vähintään Hopeakaiku sai hänet kiinni kaikesta. Mutta sitten Kaislakukka taas vilkaisi leirin toiselle puolelle kulmiensa alta, saalispinon luokse. Tuliturkki jakoi Kylmäpuron kanssa erityisen isoa kalaa. Tuliturkki tarjoutui repimään piikikkään selkäevän pois ensin häiritsemästä, ja pelleili sillä jotain Kylmäpurolle. Kissojen katseet eivät irronneet toisesta hetkeksikään.
”Menetetty tapaus, kuule. Näethän sinä sen itsekin. Ja jos pentuja haluat, niin en suosittelisi senkään takia, tiedäthän”, Hopeakaiku selitti laiskasti. Kaislakukka saattoi kuvitella Hopeakaiun tekevän jotain muuta samalla kun puhui… Mitä nyt siellä jossain saattoikin tehdä.
”Heittelen heinänkortta tassulla ilmaan, vikkelä tapaus, meinaa koko ajan karata.” Kaislakukka ei voinut kaikesta huolimatta olla pudistamatta päätään huvittuneena hymähtäen.
”Voidaanko tänään metsästää jotain maalla? Ollaan kalastettu niin monena kertana että minulla tulee kohta suomuja korvistakin.” Kaislakukan korvat värähtivät äänten suuntaan kun hän kuuli nuoren oppilaan nopeatahtista puhetta. Kaislakukka kääntyi seuraamaan kulkijoita, oppilas ei ollut yksin. Teeritassu kulki Illankuiskeen kanssa, tai ennemmin mestarinsa ympärillä yliaktiivisena loikkien.
”Käydään ensin kalastamassa, en ollut eilen aivan vakuuttunut tekniikastasi ja et tunnista vielä parhaita kalapaikkoja”, Illankuiske selitti rauhallisesti, kulkiessaan sulavasti vain pienin elein jaloissaan pyörivää oppilasta väistellen kohti leirin uloskäyntiä. Kaislakukka tunsi sympatian pistoksen kun näki oppilaan innon laantuvan hetkessä.
”…Hyvä on, Illankuiske”, Teeritassu myöntyi ja jäi kulkemaan pari askelta jäljessä Illankuiskeen takana, häntä melkein maata raahaten. Kuin koko päivä olisi nyt pilalla. Kaislakukan teki melkein mieli mennä sanomaan Teeritassulle, että nauttisi nyt kuitenkin vielä oppilasajasta kun ongelmat olivat niinkin vähäisiä. Kaislakukka kuitenkin jännittyi kun näki Teeritassun pysähtyvän saalispinon kohdalle. Tuliturkin ja Teeritassun välillä vaihdettu katse oli hyvin pikainen, kuin kissat eivät olisi edes oikeasti nähneet toisiaan. Nyt Kaislakukka tunsi säälin vihlaisun Teeritassua kohtaan – Kaislakukka itse muisti kuinka Mustakynsi oli ollut hänen oppilasajassaan innokkaasti mukana ja kannustamassa. Mutta Teeritassu ja Tuliturkki vaikuttivat olevan hädin tuskin klaanitovereita saati isä ja pentu. Teeritassu jatkoi kuitenkin matkaansa leirin suuaukon läpi aavistus hyppelyä taas askelissaan kuin kohtaamista ei olisi tapahtunut. Kai sellaiseenkin tottuu.
”Voi että olisi niin hyvä isä pennuille”, Hopeakaiku ilkkui väliin. Kaislakukka tuhahti vastaukseksi.
”Pikkupuro kuoli pentujen synnytyksessä. Varmasti tilanne olisi eri jos niin ei olisi käynyt”, Kaislakukka huomasi omaksi nolostuksekseen kiirehtivän puolustamaan Tuliturkkia.
”Varmasti, sanot?” Hopeakaiku jätti vain kysymyksen ilmaan. Kaislakukka nousi ylös ja venytteli nopeasti raajojaan, hän oli unohtunut taas istuskelemaan liian pitkäksi aikaa. Kaislakukka asteli kohti leirin suuaukkoa aikomuksenaan käydä vähän metsästämässä itsekseen, jotta saisi ajatukset muualle. Saalispino oli täynnä, joten Kaislakukka saisi metsästää itselleen mitä lempiherkkua sitten mielikin. Jos vaikka löytyisi pullea vesimyyrä…
”Olet oikeassa, se uni saattoi johtua vain siitä vanhasta kalastakin jonka söin eilen. Eli ei kannata käydä Kuulammella?” Kaislakukka pysähtyi kuullessaan hermostuneen maukaisun parantajien pesän suulta. Kaislakukka empi hetken, yksi tassu ilmassa, mutta uteliaisuus vei voiton. Kaislakukka kääntyi kannoillaan ja asteli lähemmäs keskustelevaa Huurretassua ja Sääskisydäntä kunnes seisahtui tapittamaan suurella mielenkiinnolla kieliä vaihtavia ja auringossa paistattelevia vanhimpia, selkä parantajien pesää kohti mutta korvat höröllään.
”En usko, että Tähtiklaanissa osattaisiin tulkita untasi sen kummemmin”, Sääskisydän kuului naurahtavan.
”Menehän nyt Huurretassu valmistelemaan haude Usvajalan lonkalle niin kuin näytin. Jätetään esi-isämme rauhaan ainakin seuraavaan puolikuuhun asti – paitsi jos unesi toistuu tai tapahtuu jotain muuta pahaenteistä.” Kaislakukka kääntyi ympäri kiinnostuneena, mutta näki enää vain Huurretassun nyökkäävän parantajalle ja tämän vaalean hännän katoavan sitten viimeisenä parantajan pesään. Sääskisydän käänsi katseensa taivaalle miettivän näköisenä ja Kaislakukka päätti jatkaa matkaansa ennen kuin hänen salakuuntelunsa huomattaisiin.
”En tiennyt, että parantajat voivat noin vain käydä Kuulammella tapaamassa Tähtiklaanin kissoja, muulloinkin kuin puolenkuun aikaan”, Kaislakukka mietti itsekseen tassujen viedessä hänet pois leiristä ilman päämäärää. Kaislakukan ajatukset tuntuivat sillä hetkellä villiltä virralta.
”Minä en ole ikinä pystynyt edes tulemaan kenenkään uniin. Arvaa vain olenko yrittänyt päästä luoksesi joka yö”, Hopeakaiku valitti. Kaislakukka huomasi saapuneensa yhdelle jokiklaanin reviirin joenhaaroista. Kaislakukka istahti keskipäivän auringon lämmittämälle kivelle. Leppeästi virtaavasta joen vedestä erottui Kaislakukan peilikuva selvärajaisena, mutta tumman läpikuultavana. Voi kunpa se olisi toinen kissa, hänen siskonsa, eikä vain kalpea peilikuva.
”En minä muutenkaan saisi talsia Kuulammelle itsekseni mistään syystä”, Kaislakukka kiirehti lyttäämään orastavat ajatuksensa, ”Ja jos pääsisinkin ihmeen kaupalla saattopartioon jos jostain syystä parantajat lähtisivät käymään siellä muulloin kuin puolen kuun aikaan, en saisi varmastikaan mennä… Noh, mitä siellä sitten tapahtuukin mikä antaa yhteyden Tähtiklaaniin”, Kaislakukka luetteli katse edelleen joessa.
”Mitäköhän ihmeellistä siellä oikeasti tapahtuu? Syövätkö ne jotain ihme yrttejä tai jotain?” Hopeakaiku arvuutteli nyt huvittuneen oloisena. Kaislakukka ei voinut olla iloinen Hopeakaiun piristymisestä, vaan pudisti päätään nopeasti.
”Meidän ei pidä miettiä sellaisia, ne ovat parantajajuttuja”, Kaislakukka maukaisi tiukasti ääneen.
”Vain parantajatko saavat pitää yhteyttä esi-isiinsä? Muilleko se on ikuinen heihei tai ainakin siihen asti että kuolema korjaa? Tuliturkkikaan ei saa nähdä Pikkupuroa vain siksi että ei ole parantaja?” Hopeakaiun äänensävy muuttui hetkessä turhautuneeksi ja vihaiseksi.
”Tuota…” Kaislakukka huokaisi lyhyesti. ”Olen kuullut, että muutkin voivat kyllä nähdä unia rakkaistaan.” Kaislakukka melkein pidätti hengitystään sanojaan seuranneen tauon aikana.
”…Niinpä tietysti”, Hopeakaiku puuskahti. ”Kun minähän en ole edes kunnon Tähtiklaanikissa, vain tällainen väliinputoaja, turhake.” Kaislakukka pyöräytti silmiään. Hän kuuli, ettei Hopeakaiku ollut aivan tosissaan murtunut.
”Etkä ole. Olet ainutlaatuinen, tämä mitä meillä on ainutlaatuista. En ainakaan tiedä muita tapauksia, kun sisko ei ole suostunut päästämään irti edes kuoleman takia”, Kaislakukka selitti vakaalla, mutta lämpimällä äänensävyllä.
”Se ei ollut minun valintani, en ainakaan muista, siitä on niin kauan. En tunne itseäni kuolleeksi, en ole mikään raato. Olen… Voi kunpa näkisit, minut, tämän kaiken”, Hopeakaiku huokaisi osaamatta päästää aiheesta irti.
”Ole kiltti ja tule Kuulammelle, ehkä voisimme edes yrittää tavata.”
Kaislakukka kavahti kiveltään kauemmas jaloilleen, kuin ehdotus olisi tullut hänen peilikuvaltaan joesta.
”Ei, en! Se olisi niin monella tavalla väärä asia tehtäväksi!” Kaislakukka huudahti ääneen.
”Etkö muka ole halunnut tavata minua, joka yö, niin kuin minä sinut?” Hopeakaiku tiuskaisi. Kaislakukka luimisti korviaan ja painoi katseensa häpeissään. Ei, varmastikaan ei yhtä paljon kuin Hopeakaiku… Koska Kaislakukalle Hopeakaiku oli pitkään ollut vain suunnilleen mielikuvitusystävä, ei sisko.
”Pyydän, sitten tietäisin että olisin tehnyt kaikkeni”, Hopeakaiku aneli.
”Ethän ole harhaillut sellaisiin paikkoihin mistä puhuimme aiemmin, yrittänyt mitään vaarallista?” Kaislakukka kiirehti varmistamaan sähähdystä äänessään.
”No en tietenkään, niinhän minä lupasin. En sen sakean hohtavan sumun läpi. Mutta ehkä jos et halua edes yrittää tätä niin pitäisiköhän…” Kaislakukka ärähti vihaisena keskeyttäen Hopeakaiun johdattelevat puheet.
”Älä kiristä minua. Älä mene sinne sumuun, piste”, Kaislakukka päätti kaikella auktoriteetilla jonka pystyi ääneensä vuodattamaan. Emomaisella äänellä.
”No hyvä on. Mutta aivan kuin et oikeasti haluaisi tavata minua”, Hopeakaiku totesi loukkaantuneena.
Kaislakukka laski katseensa ja antoi turkkinsa taas laskeutua sileäksi. Hän ei edes huomannut missä vaiheessa oli alkanut käyttäytyä kuin taistelisi näkymätöntä vihollista vastaan. Ainakin se oli varmaa, että Hopeakaiku tuntui tällä hetkellä olevan enemmän elossa ja oikeasti läsnä, ennemmin kuin jokin mielikuvitusystävä, enemmän kuin vielä koskaan. Aidosti tunteva kissa jolla oli toiveet ja haaveet kuin kenellä tahansa muulla.
”Ehkä minun pitäisi sitten kokeilla”, Kaislakukka myöntyi. Toisaalta pahaenteisyys meinasi nostaa taas karvat pystyyn ja toisaalta vatsassa alkoi kipristellä miellyttävä jännitys ja odotus.
”Kiitos”, Hopeakaiku lausahti helpottuneena. ”Nyt sinun olisi parasta metsästää ja syödä kunnolla ja lähteä sitten heti matkaan, kun pimeä laskeutuu suojaksi. Jos menet käymään leirissä välillä keksit vain kömpelöitä selityksiä iltareissulle. Laskettelet luikuria sitten kun palaat takaisin – jos kukaan edes huomaa että olet poissa, soturit saavat liikkua aika vapaasti.” Kaislakukka ei vastannut Hopeakaiun pieneen kiusantekoon innostuneen suunnittelun lomassa, koska suurilta osin Hopeakaiku oli oikeassa. Kaislakukka nyökkäsi vain itsekseen.
”Samalla pitää muistella, missä Kuulampi on. Varmasti olen kuullut sen joskus, jossain keskustelussa tai kai silloin kun pääsin ensimmäisen kerran kiertämään reviirin…”

Kaislakukka tiesi heti, että oli valinnut väärän reitin ja kirosi itseään siitä, ettei voinut muistaa mitä reittiä Huurretassu ja Sääskisydän olivat käyttäneet. Kuulampi tuntui olevan lähempänä jos kiertäisi järven vasemmalta puolelta… Paitsi että Kaislakukka älysi hyvin pian, että nyt hänen täytyisi hiippailla joka ikisen reviirin läpi, kolme yöpartiota väisteltävänä. Matkasta tulisi jopa hitaampi kuin hevospaikan ja Tuuliklaanin reviirin kautta kulkiessa. Kaislakukka sihahti kirouksen hampaidensa välistä kun painautui matalaksi järven mutaa vasten rantakielekkeen alle haistaessaan Myrskyklaanin partion. Taas pitäisi vain odottaa että ne kulkisivat ohi, kun enää ei ehtinyt kääntymään takaisinkaan.
Kaislakukka ei epäröinyt kulkea rantavedessä paremmassa näkösuojassa, mutta äänettömämpää olisi ollut, jos olisi kulkenut aivan sen muutaman hännänmitan päässä rannasta ei kenenkään maalla. Kaislakukka ei kuitenkaan luottanut siihen, että neutraalialue pätisi tavalliselle yksinäiselle soturille kokoontumisen ulkopuolella, joten parempi pysytellä pois näkyvistä ja antaa järven peittää klaanituoksu. Kaislakukka huokaisi lopulta helpotuksesta Myrskyklaanin partion äänien ja hajujen haihtuessa ja lähti jatkamaan matkaansa. Sulavista tassunaskelista lähtevä loiske olisi peittynyt järven vienoon aaltoiluun jos olisi yhtään tuullut. Kaislakukka nosti katseensa taivaalle. Kuu oli aivan ohut sirppi, kuin kynnenviilto, ja pilvi oli pysähtynyt taivaalle osin sen päälle. Niitä ympäröivät hopeahännän lukemattomat Tähtiklaanin soturit, jotka loistivat kylmää valoa kuin arvostellen Kaislakukan seikkailua. Taivas peilautui järvestä täsmälleen samanlaisena, värekään ei häirinnyt kuvaa kun Kaislakukka pysähtyi hetkeksi. Oli kuolettavan hiljainen yön hetki, ja vain Kaislakukka oli rikkomassa sitä.
”Aamu koittaa pian. Pidä kiirettä.” Kaislakukka ei vastannut Hopeakaiun kehotukseen muuta kuin rikkomalla taas hiljaisuuden jatkaessaan matkaansa.
Kaislakukka yritti ensin seurata matalana heinässä ryömien pientä virtaa, jonka uskoi johtavan Kuulammelle Tuuliklaanin reviirillä. Kunpa edes tuulisi, nyt Kaislakukka oli ainoa joka heiniä heilutti kulkiessaan. Oli todella turvaton olo, varmasti hän näytti kuin kömpelöltä mäyrältä joka yritti piiloutua nurmikkoon ja Tuuliklaanilaiset näkisivät hänet jo kaukaa jos sattuisivat katsomaan. Kaislakukka ei pystynyt kaiken lisäksi keskittymään kunnolla kuuntelemaan tai haistamaan partioiden varalta, kun matalana ryömiminen vei niin kovasti keskittymistä ja oli siitä huolimatta tuskallisen hidasta. Miten jotkut voivat metsästää aina vain tällä tavalla vaanien, kalastaminen sentään oli helppoa! Suureksi osaksi paikallaan pysymistä.
Lopulta heinikko muuttui kallioiseksi maastoksi jossa ei enää kasvanut paljon mitään. Kaislakukka veti pari kertaa henkeä ja pinkaisi juoksuun, pitäisi vain luottaa siihen että harmaa turkki sulautuisi kiviin. Lopulta maasto nousi jyrkemmin ja Kaislakukan piti hidastaa hengästyneenä kulkuaan ettei kompastelisi teräviin kallion reunoihin tai irtokiviin. Kivisessä maastossa kulki vain aivan kapea, yhden kissan mentävä polku jota seurata. Täyteen pysähdykseen Kaislakukka jähmettyi kun aivan yllättäen hän pääsikin reitin huipulle.
”Vau, Hopeakaiku. Miksi ihmeessä vain parantajat saavat käydä ihailemassa tätä näkyä?” Kaislakukka kuiskasi ääneen. Kivien lomasta virtasi kimalteleva vesiputous pieneen lampeen, kuin sulaa tähtien valoa. Lammesta heijastuivat kuu ja tähdet, kirkkaampina kuin järvestä ikinä. Kaislakukka tunsi jännityksen valuvan pois jäsenistään ja rauhoittavansa ensimmäistä kertaa sitten lähdettyään Jokiklaanin reviiriltä.
”Ehkä ne eivät käy vain tuijottelemassa jotain lätäkköä. Sinuna tuijottaisin lyhyesti taivasta – näetkö jo vaaleamman taivaanrannan”, Hopeakaiku maukaisi tylysti. Kaislakukka tunnisti kuitenkin siskonsa äänen värisevän samasta odotuksesta, mitä Kaislakukka taas tunsi. Hopeakaiun hoputtelusta huolimatta Kaislakukka asteli hitaasti, omasta mielestään arvokkaasti kallion reunaa kiertävän reitin alas lammelle. Kaislakukka värähti älytessään, että epätasaisuus hänen tassujensa alla johtui kymmenistä, sadoista kallioon painautuneista ikivanhoista kissan tassunjäljistä. Kaislakukka joutui terästäytymään että sai jatkettua matkansa loppuun asti. Hänestä tuntui vielä enemmän kuin aiemmin siltä, että hän ei kuulunut tänne, jännitys ja uhkan tunne palasivat vatsan pohjalle myrkyllisen vellovina.
”Mitäs sitten?” Kaislakukka kysyi ääni värähtäen pysähdyttyään lammen rannalle. Kaikki oli liikkumatonta ja hiljaista, vesiputouksen lorinaakin hädin tuskin kuuli. Kaislakukka katseli ympärilleen, vilkaisi jopa taivaalle kuin odottaen ohjeiden tipahtavan sieltä. Taivas tosiaan oli muuttumassa vaaleammaksi. Noh, ei Kaislakukka muutenkaan olisi uskaltanut käydä Hopeakaiun luona muuta kuin hetken. Kaislakukka vilkaisi tuloreittiään kuin odottaen kaikkien parantajien seisovan siellä vihaisena, kenties vihaisten Tähtiklaanilaisten sotajoukko ympärillään. Mutta Kaislakukka oli yksin.
”En tiedä. Se lampi on se juttu kuitenkin. Pitääköhän sinne mennä uimaan?” Hopeakaiku ehdotti. Kaislakukka pudisti päätään epäilleen. ”En usko että muiden klaanien parantajista kaikki osaavat edes uida kunnolla… Ja lampi on syvä. Miten voisi keskittyä yhtä aikaa uimaan ja käymään Tähtiklaanissa?” Kaislakukka oli joka tapauksessa saanut päähänsä, että Tähtiklaanissa mentäisiin nimenomaan käymään, niin kuin muidenkin klaanien reviireillä saattoi pistäytyä. Käviväthän kaikki parantajat yhdessä Kuulammella ja jos jokainen saisi vierailijan yhtä aikaa tänne, olisi vaikea keskittyä omaan keskusteluun muiden joukossa.
Kaislakukka lähti epävarmana kiertämään lampea, kunnes tuli aivan sen pienen vesiputouksen kohdalle. Se laski kalliolle ja valui siitä pienen matkan lammelle. Kaislakukka istahti paikoilleen ja kiersi häntänsä jalkojensa suojaksi. Yön viilentämän kallion kylmyys hiipi jo luihin ja ytimiin, mutta veden tuttu loiske ja turkille laskeutuva kosteus tuntuivat rauhoittavilta ja turvallisilta. Kaislakukka tuijotti vesiputoukseen, pyöritellen kaikkia mahdollisia villejä kuvitelmia ja mahdollisuuksia mielessään. Vesiputous kimmelsi aina vain yhtä loistavasti tähtien valossa. Ennen kuin Kaislakukka huomasikaan mitä teki, hän kumartui vähän kerrallaan eteenpäin, kohti vesiputousta, suu raollaan niin että veden kylmä raikkaus maistui kitalaessa. Juuri ennen kuin Kaislakukka työnsi kuononsa ryöppyävään veteen, hän käänsi katseensa ylös. Kuu oli suoraan yläpuolella. Sitten Kaislakukka astui vesiputoukseen antaen veden täyttää kaikki aistinsa rauhalla, niin kuin monta kertaa aiemmin. Vesi oli kylmintä ja raikkainta mitä Kaislakukka oli ikinä maistanut, kuin tähtien valoa tai kuun hohdetta.

//Tähän tulee vähän myöhemmin niin kuin suoraa jatkoa... Hirmu pitkäksi venähti
Vastaus:30 kp:ta! Ei pituus ole yhtäään haitaksi XD!

-Tiikeri

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Närhitassu, Tuuliklaani
13.05.2015 18:48
Heräsin aamuauringon paisteeseen. Siristin silmiäni ja nousin ylös. Venyttelin ja astelin leirin keskelle. Räpyttelin silmiäni astuessani auringon paisteeseen.
#Onkohan Tiirajuova jo herännyt?#, ajattelin vilkuillen ympärilleni. Näin monia muita klaanilaisia. En nähnyt mestariani.
"Onkohan hän jossain partiossa?", mutisin hiljaa itsekseni.
#Tai sitten hän vielä nukkuu#, ajattelin. Astelin ulos leiristä. Olisipa Tiirajuova partiossa tai sitten nukkumassa, en pääsisi vielä uudelleen harjoittelemaan. Tuhahdin ärtyneesti. Aukaisin leukani haukotukseen. Ravistin päätäni karistaakseni väsymyksen itsestäni. Kuulin takaani räsähdyksen. Käännyin salamana katsomaan taakseni. Huokaisin syvään huomatessani äänen johtuneen vain kahdesta pennusta, jotka olivat leikissään ajautuneet ulos pentutarhasta. Katseeni osui naaraaseen, joka astui ulos pesästä katsoen hymyillen pentujensa leikkitaistelua.
Hymyilin hieman. Ainakin joillakin oli jotain tekemistä. Mieleeni muistui eräs päivä, jolloin Kettupentu oli vielä hengissä. Silmistäni valui kyynel kun muistelin veljeäni.
//Tarkoitan sitten Närhitassun veljeä Kettupentua, en elossa olevaa Kettutassua//
Kaivoin muistoistani esiin sen päivän, jolloin olimme leikkineet keskenämme ensimmäisenä päivänämme ulkona, poissa pentutarhasta...

"Ota kiinni, jos saat!", huudahdin veljelleni. Kettupentu murisi leikkisästi ja huitaisi tassullaan otsaani. Väistin viime hetkellä. Kettupentu huomasi epäonnistuneensa hyökkäyksessä ja kamppasi minut. Älähdin ja kaaduin kyljelleni maahan.
"Mr-rauuuh!", Kettupentu karjaisi ja hyppäsi leikkisästi päälleni. Kamppailimme hetken maassa.
Emomme asteli ulos pesästä ja suuntasi luoksemme.
"Teidän kahden kannattaisi jo lähteä takaisin pentutarhaan", emomme sanoi tullessaa luoksemme.
Kettupentu tuhahti tylsistyneenä. Katsoin emoomme anelecasti ja miu'uin niin vastuttamattomalla äänellä kuin pystyin;
"Onko ihan pakko?".
"On, voitte jatkaa leikkiä sisällä", emoni vastasi lempeällä äänellään.
Yllättäen hätkähdin ja seisoin taas leirin ulkopuolella.
"Tiirajuova on jo herännyt, jos aiot kysyä häneltä, että meneykö harjoittelemaan", eräs oppilas kertoi.
"Kiitos", kiitin ja tassuttelin sotureiden pesän edessä olevan Tiirajuovan luokse.
"Voisimmeko mennä metsästämään?", kysyin kollilta(?).

//Tiirajuova?//

Vastaus:Kiva tarina, paljon söpöä pentujen telmimistä :> Jonkin verran oli kirjoitusvirheitä ja eniten sellaisia, jotka olisi helppo poimia tarkistuslukukerralla tai kirjoitusohjelmalla jossa on oikolukuominaisuus.

Saat 11 kp

- VaraYP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Savupuro, Myrskyklaani
08.05.2015 14:01
Istuin pentutarhan ulkopuolella, taisto oli juuri loppu ja klaanit menneet omille reviireilleen. Minulla ja Saarniturkilla on jo kolme tervettä pentua. Pörröpentu, Hallapentu ja Kuurapentu, he olivat kasvaneet viimekerrasta kun olivat syntyneet, pian huomasin Kuurapennun juoveksevan minun turkkiin kiinni itkien.
"Mikä hätänä kulta?" naukaisin pienikokoiselle naaraalle joka itki sylissäni.
"Pörröpentu ja Hallapentu kiusaavat!" Kuurapentu vikisi ja katsoin poikiini paheksuvasti.
"Kulkaas nuoretmiehet!" aliitin korottaen ääntäni ja veljeksit laahustivat luokseni häntä maassa tietäen että torunheitä.
"Ymmärrättehän ettei kiusaaminen kannata", naukaisin tiukasti mulkoillen Hallapentua ja Pörröpentua jotka katsoivat tassuihinsa.
"Toivon etten joudu sanomaan tätä uudelleen", maukuin ja pennut taas ryntäsivät leikkimään. Saarniturkki loikki luokseni myyrä hampaissaan ja sitten hän laski sen maahan, Saarniturkki asettui vierelleni istumaan ja katselimme pentujamme.
"Miten voit?" vaaleanharmaa turkkinen soturi kysyi istuessaan viereeni ja käänsi katseeni Saarniturkkiin.
"Eipätässä kehumista, tulen hulluksi tuolla pentujen alla", tuhahdin vastaukseksi ja katsoin taas pentuihin.
"Pystyisiköhän Lehväpilvi huolehtimaan peenuista niin voisimme mennä vaikka metsälle?" Saariturkki ehdotti ja käänsi tass hänene iloisen katseeni, hymyilin levesti ja nyökkäsin.
"Hyvä on minä kysyn", vastasin ja loikin Lehväpilven luo joka vaihtoi kuulumisisa Surusateen kanssa.
"Viitsisitkö vahtia pentuja jos kävisin meysällä Saarniturkin kanssa?" naukaisin kunigattarelle.
"Toki", Lehväpilvin suostui ja räpäytin tälle silmiäni. Juoksi harmaan kumppsnin luo, metsässä riistan tuoksu tulvahti nenääni. Kuulin saniais pensaan lähellä rapinaa ja näin hiiren siinä. kyyrityin ja lähdin hiipimään hiirtä kohti, loikkasin sen kimppuun salaman nopeasti. Hiiri roikkui suusani velttona ja Saarniturkki naurahti hilpeaäti.
"Taitosi eivät ole muuttuneet yhtään", hän tokaisi ja hyppäsi variksen kimppuun joka lensi hänen yläpuolellaan. Auringonhuipun aikaan palasimme leirriin.
Vastaus:Kiva pikku tarina, kivan arkista kaiken taistelun ja uhan vastapainoksi. Aika paljon oli tällä kertaa kirjoitusvirheitä. Yritä vain jaksaa kirjoittaa tarkasti ja tarkistaa tarinat itse kunnolla aina ennen lähettämistä, niin lukijan ei ole hankala saada selvää eikä tarvitsisi sen takia kp:eitä vähentää hyvistä tarinoista. Harrastusmielessähän kaikki näitä kirjoittavat, mutta olisi hyvä oppia ajoissa hyvä kirjoitusrutiini sitäkin varten, kun koulussa pitää jossain vaiheessa alkaa kirjoittaa pitkiä koevastauksia ja esitelmiä.

Saat 9 kp

- VaraYP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Sumutassu, Myrskyklaani
06.05.2015 18:21
Oli kulunut pari päivää siitä kun Sumutassu oli törmännyt erakkoon nimeltä Muratti - joka väitti olevansa hänen veli-. Sumutassu ei tiennyt mitä uskoa. Naaras sekoitti tassullaan yrttejä yhteen
"Sumutassu mitä ihmettä sinä teet!?" Vaahtokukka murisi yllättäen. Sumutassu nosti hätkähtäen katsettaan.
"M-minä... Teen haudetta Lummeta-tassun haavalle", naaras änkytti säikähtäneenä.
"Tajuat kai että valutit juuri hiirensappea sinne?" vanhempi parantaja murisi.
"Nyt se on käyttökelvotonta", Sumutassu tuijotti haudetta hölmistyneenä.
"Mikä ihme sinulla on ollut viime aikoina? Eilen annoit karhunvatukkaa Ratamohännälle kun hän valitti vatsakipuja!" Vaahtokukan katse oli tiukka, mutta ymmärtäväinen.
"Minä... Minä... Olin vain ajatuksissani...", Sumutassu mumisi. Hänestä tuntui pahalta valehdelle mestarilleen, muttei hän voinut kertoa Muratista. Vaahtokukka ei irroittanut tutkivaa katsetta hetkeen oppilaastaan, mutta nyökkäsi lopulta.
"Anna se haude tänne, niin käyn viemässä sen pois. Tee sinä uusi ja koeta keskittyä tällä kertaa", Sumutassu nyökkäsi vähän, kohtaamatta mestarinsa katsetta. Parantajaoppilas kaivoi uusia lehti esiin ja alkoi jäystää niitä suussaan, kun Vaahtokukka kiikutti pieleen menneen hauteen pois. Vaikka naaras yritti keskittyä johonkin muuhun, Muratti palasi aina hänen mieleensä.
>Minun on pakko mennä Kuulammelle... En saa muuten vastauksia< Sumutassu sekoitti hauteen nopeasti ja tassutti Lummetassun luokse. Parantajaoppilas hieroi hauteen haavaa vasten.
"Voitkin jo palata tänään oppilaiden pesään", tabby-kuvioinen naaras ilmoitti. Lummetassun silmät syttyivät innokkaaseen liekkiin.
"Kiitos!" Sumutassu nyökkäsi hitusen.
"Tiedätkö muuten ketkä ovat tänään yövartiossa?" Lummetassu räpäytti silmiään hölmistyneenä.
"Öh... en?" Sumutassu nytkäytti toista korvaansa kiusaantuneena ja viuhtoi tuuhealla hännällä.
"Ei se mitään", naaras naukui hiljaa ja tassutti ulos pesästä. Hän istahti kivelle ja katseli klaania. Surusade lämmitteli auringossa ja kollin kylkeä halkoivat syvät haavat, jotka mäyrä oli aiheuttanut. Sadetassu oli sisarensa Tiikerimyrskyn kanssa ja klaanin vanhin oppilas tuntui selittävän mitä hän oli tänään oppinut Ratamohännän kanssa. Ainakin musta naaras kovasti näytti esittävän taisteluliikkeitä.
>Hänestä tulee varmaan pian soturi...<Sumutassu ajatteli ja käänsi katseensa pentutarhan suunnalle. Suojaisesta pesästä vilisti esiin Kuurapentu, perässään sisaruksensa Pörröpentu ja Hallapentu. Pennut hihittivät jotain ja vaikutti siltä, että villi kolmikko suunnitteli jotain. Sumutassu hymähti vähän. Pennut olivat todella suloisia. Silti Sumutassu itse ei halunnut pentuja, eihän hän muuten olisi alkanut edes parantajaksi jos olisi halunnut. Hän ei oikeastaan tiennyt edes miksi ei halunnut, mutta silti hän tuli mainiosti toimeen pentujen kanssa. Savupuro tassuttti myös ulos pentutarhasta ja kuningatar naukui jotain pennuilleen. Sumutassun ajatukset kiertelivät hetken kehää ja pian ne palasivat taas hänen suunnitelmiinsa. Naaras ei aikonut kertoa Vaahtokukalle, koska kyseessä oli hänen henkilökohtainen asia. Jos hän olisi nopea hän voisi jopa ehtiä ennen aamunkoittoa takaisin. Sumutassu nosti katseensa taivaalle.
>Teenhän oikein?< mestarille valehtelu ja selän takana toimiminen ei tuntunut hyvältä, mutta hän halusi tietää totuuden itsestään, Muratista ja kaikesta.

Kun Vaahtokukka nukahti lopulta Sumutassu ponnisti hiljaa jaloilleen.
"Anteeksi, en vain voi odottaa", naaras naukui hiljaa ja hipsi Surusateen ohitse joka makoili sammalpedillä lähellä Vaahtokukkaa. Parantajaoppilas livahti ulos pesästä ja vilkuili kiireellä ympärilleen. Okakynsi istui vartiossa leirin keskellä selkä häneen päin. Silti matkaa tarpeidentekopaikalle vievälle tunnelille oli matkaa. Sumutassu veti syvään henkeä ja lähti hiipimään eteenpäin. Hän varoi ettei tiputtanut pikkukiviä tai astunut lehtien päälle. Naaras tassutti aavemaisen hiljaa eteenpäin sulautuen leiriä suojaavien kallioiden varjoon. Sumutassun sydän hakkasi niin kovaa, että hän ajatteli Okakynnen kuulevan jo sen. Kissanmitta ennen tunnelia Sumutassu katsoi lapansa ylitse Okakynttä. Kolli katseli taivasta korvat höröllään mietteliään näköisenä. Sumutassu hengitti hitaasti ja hiljaa sisään ja sujahti tunneliin.

Pian Sumutassu kiisi Myrskyklaanin reviirin halki. Naaras kulki suorinta mahdollista reittiä ylittäen suurin loikin pieneksi kissaksi pensaita, puunrunkoja ja kiviä. Kuulammelle ei olisi pitkä matka ja kuu oli vasta nyt huipussaan. Jännitys kipristeli Sumutassun varpaita. Tämä oli ensimmäinen kerta kun hän meni yksin Kuulammelle ja vieläpä ilman, että hän kertoi kenellekkään. Parantajaoppilas hidasti vähän, jotta hän voisi tasata hengityksensä. Myrskyklaanin reviirin raja ilmestyi naaraan eteen. Tuolla, pensaiden ja puiden takana odotti paikka, jossa hän saattoi kuulla totuuden. Mutta halusiko hän oikeasti kuulla sen?
>Ehkei tämä ollut hyvä idea...< Sumutassu empi. Mutta Muratin hehkuva katse oli näyttänyt niin varmalta kun kolli oli sanonut, että Sumutassu oli hänen siskonsa. Parantajaoppilas veti syvään henkeä. Haluaisi. Naaras astui rajan ylitse ja käveli hitaasti eteenpäin. Jokaisella askeleella hänen tiedonjanonsa kasvoi ja jokaisella askeleella Tähtiklaanin läsnäolo tuntui vahvempana. Maa alkoi laskeutua alaspäin notkoon ja Sumutassu pujotteli pensaiden halki. Naaras pysähtyi katsomaan Kuulampea. Se hohti tähtien kylmää valoa ja vedenpinta keinui hiljaa. Sumutassu sipsutti lähemmäs ja asettui mukavaan asentoon järven rantaan. Naaras laski päätään ja kosketti kuonollaan veden pintaa sulkien silmänsä.

Sumutassu avasi silmänsä. Hän makasi niityllä jota pyyhki hiljainen tuuli. Naaras kömpi istumaan ja katsoi ympärilleen.
"Hei?" ketään ei näkynyt. Sumutassu lähti astelemaan pitkässä heinikossa eteenpäin. Niitty näytti jatkuvan ikuisuuden ja sitä reunusti rehevät lehtipuumetsät. Lopulta Sumutassu sai näkyviinsä kissan hahmon.
"Hei!" Sumutassu hihkaisi ja rämpi eteenpäin. Kissa käänsi päätään vähän.
"Tervehdys pikkuinen", valkea naaras kääntyi kokonaan ympäri. Tuon turkki hohti kuin lumi Auringon valossa ja tuon silmät olivat kuin kaksi jäänpalaa.
"Etsit vastauksia", naaras naukui hiljaa ja lempeällä äänellä. Sumutassu nyökkäsi aavistuksen.
"Kuka sinä olet?"
"Nimeni on Lumi", valkea naaras aloitti. "Olen emosi sisko", Sumutassu räpäytti silmiään.
"Onko Muratti oikeasti veljeni?" Naaras kysyi suoraa. Lumi katsoi häntä hetken rauhallisesti ja nyökkäsi lopulta.
"Meidän suvussamme on kissoja, jotka ovat suuria voimiltaan ja mieleltään, nopeampia kuin tuuli ja ovelempia kuin yksikään elävä olento. Sukusi on jotain paljon mahtavampaa kuin odotatkaan. En voi antaa sinulle liikaa vastauksia. Sinun pitää löytää ne itse", Lumen taakse ilmestyi ensin yksi, sitten toinen ja useampi musta kissan hahmo. Lopulta niitä oli yhteensä kuusitoista ja Muratin liikkumaton hahmo.
"Sinun pitää selvittää itse juuresi", Lumi kuiskasi.
"Muista, meidän veremme virtaa kuin joki, joka haarautuu useaan suuntaan. Et pysty seuraamaan kaikkia kerralla", samassa Sumutassu hätkähti hereille Kuulammen rannalla. Naaras rämpi pystyyn.
"Veremme virtaa kuin joki..." Muratti oli hänen veljensä! Ihka oikea veli!
"Miksi sinä tänne tulit?" Sumutassu oli hypätä nahoistaan kun ääni kajahti hänen takaansa. Parantajaoppilas kiepsahti ympäri säikähtäneenä. Sadetassu istui hänen edessään pää kallellaan.
"Mitä sinä täällä teet?" yllättävä ärtymys pyyhki säikähdyksen.
"Minä kysyin ensin", Sadetassu ilmoitti itsepäiseksi.
"Tänne ei ole asiaa muilla kuin parantajilla ja päälliköillä!"
"Miksi sitten parantajaoppilas hipsi salamyhkäisesti ulos leiristä, jos hän saa rauhassa kulkea tänne?" Sadetassu naukui tyynesti. Sumutassun hännän viuhdonta alkoi laantua, kun hän tajusi miten paljon aikaa oli kulunut.
"Me olemme pulassa jos emme ehdi leiriin ajoissa!" Sumutassu naukui säikähtäneenä. Aamu sarasti jo. Suunnitelma oli pettänyt pahemman kerran ja nyt Sadetassukin oli vielä sotkeutunut koko jupakkaan. Sumutassu ei uskaltanut edes ajatella mitä Vaahtokukka saati itse Tulitähti sanoisi!
"No vauhtia sitten", Sadetassu hihkaisi ja katosi pensaikkoon. Sumutassu säntäsi oppilaan perään.

//Sumullekkin tarina samaan syssyyn:D//

Vastaus:Mukavaa luettavaa, Sumutassu ehti viettää monta jännää hetkeä... Ja pääsi ainakin alkuun vastausten etsinnässä. Kivaa hyvin kirjoitettua parantajapuuhaa. Arvostin erityisesti hyvää kertausta auttamassa tarinaan sisään sellaisenkin, joka Sumun tarinoita ei ole vähään aikaan lukenut.

Saat 36 kp

- VaraYP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tiirajuova, Tuuliklaani
06.05.2015 08:45
Tiirajuova töytäisi Varissiiven kylkeä hellästi.
"Herätys. Lupasit viedä Kettutassun metsälle", kolli naukui pehmeästi. Raidallinen naaras raotti aluksi silmiään ja loikkasi jaloilleen. Varissiipi ravisteli itseään. Tiirajuova virnisti huvittuneena ja tassutti aukion poikki. Varissiipi loikki hänen ohitse kohti oppilastaan, joka makoili aukion laidalla Haukkatassun kanssa. Tiirajuova istahti alas ja katseli kun hänen kumppaninsa johdatti innokkaan naaraan ulos leiristä. Kollin sydäntä riipaisi kun Kettutassun ulkoisesta olemuksesta tuli mieleen Vatukkatassu. Hän huokaisi raskaasti. Miksi? Jos hän olisi ollut nopeampi... Kaikki tuntui katoavan hänen ympäriltäään yksi kerraltaan. Hiekkaturkki, Tihkukynsi, Lummesydän, Vatukkatassu, Kastanjatähti... Sudenmarja oli alkanut vältellä häntä, ja nyt kun Varissiivellä oli oppilas, he eivät ehtisi viettää niin paljon aikaa yhdessä. Tiirajuova tuijotti raidallisia käpäliään masentuneena.
"Haloo? Tiirajuova!" Tiirajuova hätkähti ja nosti päätään. Yöpilvi tuijotti häntä pistävästi.
"Saisinko huomiosi?"
"Ah, anteeksi, olin ajatuksissani..."
"Routakynsi haluaa sinut rajapartioon minun, hänen ja Apilatassun kanssa", naaras jatkoi välittämättä hänen selityksistään. Tiirajuova huomasi tummansävyisen kollin istuvan kauempana Apilatassun seurassa.
"Selvä homma..." Tiirajuova olisi halunnut vain sanoa, ettei hän ollut tulossa. Hän halusi pyöriä itsesäälissä ja kaiken päätteeksi hän ei yhtään pitänyt Routakynnestä. Kolli muistutti jotakuta, mutta Tiirajuova ei saanut päähänsä ketä. Silti aina kun heidän katseensa kohtasivat, hänen koko kehoaan kylmäsi. Tiirajuova nousi tassuilleen ja seurasi Yöpilveä Routakynnen luokse. Tummanraidallinen kolli nousi tassuilleen.
"Me tarkistamme Myrskyklaanin rajan", Routakynsi maukui syvällä äänellä. Tiirajuova nyökkäsi levottomana.
"Menoksi", Apilatassu hyppeli eteenpäin riemuissaan. Tiirajuova löntysti happamana eteenpäin ja Routakynsi asettui johtoon Yöpilven kanssa. Partio poistui leiristä tuulisille nummille. Sää oli kohtuu kurja. Nummien vähäinenkin kasvusto huojui tuulessa kuin ne olisivat juuri lähdössä irti juuriltaan ja puhuri oli niin kova, että hyvä ettei Tiirajuova lentänyt tassuiltaan. Apilatassu painautui lähemmäs maata, jotta saisi pidettyä tasapainon ja Yöpilvi luimisti korviaan ärtyneenä. Routakynsi ei melkein edes huojahtanut tuulen iskiessä kollia vasten. Mitä enemmän hän mietti ketä Routakynsi muistutti, sitä vähemmän hän muisti. Partio puski tuulen halki ja kanervat tarjosivat suojaa vähän. Tiirajuova maistoi ilmaa vähän. Ilma maistui raikkaalle ja tuuli kannatti Myrskyklaanin metsien tuoksua. Sen mukana tuli herkullinen riistan tuoksu, mutta itse nummilla ei näkynyt mitään merkkiäkään saaliseläimistä. Apilatassulla näytti olevan hankaluuksia edetä kovassa tuulessa ja Tiirajuova hidasti, jotta oppilas pääsisi hänen taakse tuulensuojaan edes vähän.
"Kiitos", vaalea kolli mumisi keskittyneesti. Routakynsi ja Yöpilvi kulkivat vain hännänmitan heitä edellä.
"Lovikorva on jo vanha soturi. Hän liittyy varmaan pian klaaninvanhimpien joukkoon", Routakynsi maukui sen verran kovalla äänellä, että Apilatassu ja Tiirajuova kuulivat.
"Kenetköhän Ruostetähti nimittää sitten varapäälliköksi?" Apilatassu kiri sotureiden rinnalle.
"Ei nyt hoppuilla. Lovikorva on täysin voimissaan ja pystyy palvelemaan klaania varapäällikkönä vielä kuita", Tiirajuova, jonka huomio alkoi kiinnittyä keskusteluun murisi ja loikki Yöpilven rinnalle.
"Sanoisin, että hyviä vaihtoehtoja olisit sinä, Routakynsi", Routakynnen katse muuttui omahyväiseksi. "Mutta myös Piikkihernehäntä ja Takiaiskorva ovat hyviä sotureita", Yöpilvi jatkoi rauhallisella äänellä. Tiirajuova seurasi sivusilmällä Routakynnen ilmeitä. Omahyväinen ilme suli ja katse muuttui täysin tyyneksi. Silti kollin meripihkanvärisissä silmissä kyti jokin. Kunnianhimo?
"Et sinäkään olisi hassumpi varapäällikkö Yöpilvi", Tiirajuova muutti nopeasti keskustelun suuntaa. Musta naaras vilkaisi häntä yllättyneenä ja kiitollisena.
"Jaa, itse en havittele paikkaa. Pidän elämästäni tälläisenä", Yöpilven sanat hohkasivat päättäväisyyttä. Tiirajuova nytkäytti korviaan.
"Minun mielestäni Tiirajuovasta tulisi hyvä varapäällikkö!" Apilatassu ilmoitti kuuluvasti. Tiirajuovan askeleet hidastuivat hämmästyneinä. Hyvä varapäällikkö? Hän ei ollut ikinä ajatellut sitä. Hetken ajan tassuissa kihelmöi vallanhimo. Millaisen vallan sillä asemalla saisi! Kaikki kunnioittaisivat häntä... Samassa puhdas järki nosti päätään. Mutta minkälainen vastuu se olisi. Jokainen käsky, ele ja päätös saattaisi johtaa jonkun kuolemaan. Varapäällikön asemaa ei voinut aliarvioida. Tiirajuova huomasi Routakynnen tuijottavan häntä yllättävän vihaisen näköisenä. Yöpilvi oli jo edempänä Apilatassun kanssa. Keskustelu oli näköjään tyrehtynyt Apilatassun mielipiteen jälkeen. Vaikkei kumpikaan sanonut mitään, ilmeet ja kehonkieli kävivät näkymättömän keskustelun.
"Älä asetu tielleni", Routakynnen katse kertoi uhkauksen. Tiirajuova ei irroittanut katsettaan ja hän pysyi hievahtamatta.
"Minä teen mitä huvittaa", Tiirajuova ei pelännyt Routakynttä yhtään. Routakynsi oli jopa hitaampi juoksemaan kuin hän. Ja Tiirajuovan veressä oli sentään Myrskyklaanin verta! Sitä paitsi kolli tiesi, että hän oli ketterämpi kuin tuo.
"Oletteko tulossa?" Yöpilven huudahdus rikkoi rätisevän kireyden heidän välillään.
"Juu!"Routakynsi käänsi katseensa ensin ja ravasi muun partion perään. Tiirajuova seurasi kollia epäluulon paisuessa aalloksi hänen sisällään. Nyt hän oli varma, että soturi muistutti jotakuta. Mutta hän ei vain keksinyt ketä. Tiirajuova kiri suuren kollin ohitse ripeästi Yöpilven ja Apilatassun seuraan. Myrskyklaanin metsä ilmestyi näkyviin kun partio kipusi pienen kukkulan päälle.
"Mitä haistat Apilatassu?" Tiirajuova kysäisi puolisisarensa oppilaalta. Kolli siristi silmiään ja maistoi ilmaa.
"Hmm... Tuoretta Myrskyklaanin hajua", Apilatassu ilmoitti hetken miettimisen jälkeen. Tiirajuova teki samoin ja huomasi Apilatassun olevan oikeassa.
"Varmaan vain rajapartio", Yöpilvi murahti. "Mutta kannattaisi silti varmaan käydä tarkistamassa asiaa lähempää", naaras vilkaisi Routakynttä kysyvästi. Partionjohtaja nyökkäsi.
"Merkitään samalla omat rajamme uudelleen", Routakynsi lähti laskeutumaan rajaa kohti. Tiirajuova tassutti rauhallisesti eteenpäin ja lopulta partio seisoi rajan edessä.
"Yöpilvi käy sinä merkkaamassa rajaa tuolla päin", Routakynsi heilautti häntäänsä. Musta naaras nyökkäsi ja katosi kanervikkoon. Tiirajuova huomasi hitusen liikettä rajan toisella puolella. Myrskyklaanin partio oli yhä rajan lähellä ja tarkkaili heitä. Tiirajuovan turkkia kihelmöi ja epäilemättä Routakynsi oli huomannut nuo myös. Samassa Apilatassun korvat pongahtivat eteenpäin. Vähän matkan päässä oli jänis. Mutta se oli Myrskyklaanin puolella. Nuori oppilas ei tuntunut tajuavan sitä, vaan vilkaisi Routakynttä. Soturi nyökkäsi vähän ja Tiirajuovan läpi kulki järkytys. Routakynsi tiesi, että jos Apilatassu ylittäisi rajan Myrskyklaanilaiset näkisivät ja oppilas rikkoisi soturilakia. Apilatassu alkoi hiipiä eteenpäin huomaamatta Myrskyklaanin kissoja, jotka tarkkailivat tilannetta pensaikosta valmiina puolustamaan reviiriään. Tiirajuova tallasi oppilaan hännän päälle.
"Au!" jänis nosti päätään ja juoksi pensaikkoon.
"Miksi sinä noin teit?" kolli valitti. "Olisin saanut sen kiinni!"
"Apilatassu sinä melkein ylitit rajan", Tiirajuova murisi matalasti. Raja oli vain parin käpälänmitan päässä, mutta hämääntyminen oli ymmärrettävä. Siinä kohdassa rajamerkit eivät olleet kovin tuoreet ja metsä alkoi vasta parin ketunmitan päästä. Apilatassun silmät laajenivat säikähdyksestään.
"Anteeksi en minä tajunnut!" oppilas miukui odottaen läksytystä häneltä. Mutta ei Tiirajuova ollut Apilatassulle vihainen. Mitä Routakynnen päässä liikkui?! Yrittikö soturi varta vasten saada Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin huonoihin väleihin?
"Ei se mitään. Et huomannut sitä. Pääasia ettei rajaa rikottu", hän korotti sen verran ääntään, että myrskyklaanilaiset kuulivat.
"Emme kaipaa turhia ongelmia", samalla Yöpilvi palasi.
"Mitä täällä tapahtuu?"
"Ei mitään ihmeitä. Kunhan vain lähellä oli, että välimme Myrskyklaaniin olisivat kiristyneet kuin hiiren häntä. Emmeköhän nyt voi palata leiriin", Tiirajuova tuijotti Routakynttä. Mihin tuo pyrki?

Tiirajuova painautui Varissiiven lämmintä kylkeä vasten. Naaras tuhisi jo unessa. Tiirajuova sen sijaan ei tahtonut saada unta. Hän tuijotti Hopeahäntää käyden yhä mielessään päivän tapahtumia. Miksi hän ei keksinyt sitä? Mikä oli Routakynnen tavoite, miksi hän piti Tiirajuovaa uhkana, miksi hän oli yllyttänyt Apilatassua rikkomaan rajan ja ketä hän muistutti? Tiirajuova huokaisi ja käänsi kylkeään. Kolli ummisti silmänsä ja juuri kun hän oli nukahtaa, ajatus iski häneen kuin salama kirkkaalta taivaalta. Roihukynneltä! Routakynnen katseessa oli samanlaista kunnianhimoa, omahyväisyyttä, julmuutta ja ilkeyttä joka oli paistanut Tiirajuovan isän katseesta. Jos Routakynsi oli yhtään kuin Roihukynsi, Tuuliklaani oli vaarassa. Ja Tiirajuova oli vannonut puolustavansa klaania jopa hengellään. Routakynnestä pitäisi päästä eroon, koko klaanin tähden!

// Vähä säpinää Tiiran tarinoihi!:D Mut joo alku poikkee vähä Kettutassun tarinast,koska kun sain tarinan valmiiks, huomasin et Ketun tarina oli tullut ja olin vain yksinkertaisesti liian laiska korjaamaan sitä. Eli tämä minun piikkiini:) //
Vastaus:Odotan aina innoilla Tiirajuovan tarinoita! Teksti oli elävää ja kuvailevaa. Tarinassa oli helppo pysyä mukana ja nähdä tapahtumat edessään. Kissat ovat luonteeltaan yksilöllisiä ja en muista milloin olisin viimeksi odottanut näin kovasti penkin reunalla mitäköhän joku seuraavaksi sanoo. Paljon jännitteitä kissojen välillä... Ja sitten nauroin ääneen kun Tiirajuova tallasi Apilatassun hännän päälle XD Keskeytys yleiskireään ilmapiiriin, edes hetkeksi. Mutta jeejee, säpinää Tiirajuovan elämään...
Todella viihdyttävä tarina. Saat 45 kp.

- Väliaikinen YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kettutassu, Tuuliklaani
02.05.2015 13:13
Kettutassu haistoi jäniksen mehevän lihan tuoksun. Hän käännähti ympäri, ja huomasi jäniksen vähän matkan päässä. Kettutassu hiippaili vähän lähemmäs, ja sitten hän pinkaisi juoksuun. Jänis huomasi kuitenkin naaran, ja Kettutassu ei saanut sitä kiinni. Kettutassu tuhahti turhautuneena. Sitten hän tunsi jonkin tökkivän hänen kylkeään. Kettutassu käännähti ympäri, mutta ei nähnyt mitään. Sitten hän tunsi sen uudestaan, mutta nyt kovempana. Kettutassu sähähti. Sitten hän kuuli utuisen, mutta kovan äänen sanovan: "Kettutassu! Herää jo! Varissiipi haluaa että menette tutkimaan rajoja!"
Sitten naaras heräsi. Hän räväytti silmänsä auki, ja säikähti pahasti, sillä Apilatassun naama oli hänen silmiensä edessä. "Iik!" Kettutassu kiljahti, mutta sopersi sitten hölmistyneenä kun hän huomasi että se olikin vain Apilatassu: "Hih... Taisin vähän pelästyä... Mutta ei se mitään!" Kettutassu lisäsi vielä kun näki kollin anteeksipyytävän ilmeen. Apilatassun huulilla käväisi hymy, kun hän kertoi Kettutassulle: "Varissiipi odottaa sinua. Te menette tutkimaan rajoja. Ja muuten, sain herättää sinua varmaan puoli päivää ennen kuin heräsit! Sinun täytyy oppia heräämään ajoissa nyt kun olet oppilas!"
"Joo joo herra päällikkö!" Kettutassu naurahti ennen kuin hän lähti etsimään Varissiipeä. Kettutassu katseli ympärilleen, ja huomasi mestarinsa melkein heti. Hän pinkaisi juoksuun, ja melkein törmäsi Varissiipeen sillä naaras ei ehtinyt kunnolla jarruttaa. "No tulitpas sinä vauhdilla!" Varissiipi tokaisi. "A-anteeksi kun olen myöhässä", Kettutassu sopersi mestarilleen. "No mutta ethän sinä ole yhtään myöhässä!", Varissiipi naukaisi ja iski leikkisästi silmää. "Mutta nyt meidän täytyy mennä. Emmehän halua kuluttaa koko päivää täällä leirissä?"
Kettutassu pudisti päätään. Sitten he lähtivät ulos leiristä. Kun Kettutassu ja Varissiipi olivat ulkona, Varissiipi naukaisi: "Lähdetään ensiksi kohti myrskyklaanin rajaa, ja kierretään järven rantaa myöten hevospaikalle." Kettutassu nyökkäsi innoissaan. Sitten he lähtivät tassuttelemaan kohti myrskyklaanin rajaa.
Kun he olivat kävelleet vähän matkaa, Kettutassu kysyi: "Oletko sinä ikinä nähnyt todentuntuisia unia?" Varissiipi katsahti hieman hämmentyneenä oppilastaan, mutta vastasi sitten: "Olen minä kai joskus nähnyt jotain unia, mutta en nyt oikein muista minkälaisia unia ne olivat. Eivät ainakaan mitään tärkeitä." Kettutassu katsahti mestariaan, ja päätti kertoa, että hän oli nähnyt joitain unia: "Minä olen nähnyt joitain unia. Esimerkiksi silloin, kun olin pentu, näin unta että saalistin, ja sain jäniksen kiinni! Mutta en jaksanut kantaa sitä leiriin, joten päätin syödä sitä vähäsen. Mutta kun haukkasin jänistä, heräsin siihen, että häntääni vihloi. Sitten Tähtisumu tuli paikalle ja hän laittoi häntään jotain yrttiä ja hämähäkinseittiä, koska olin jäniksen siasta puraissut omaa häntääni." Varissiipi naurahti: "Minunkin pitäisi varmaan syödä häntääni, jos se maistuu ihan samalle kuin jänis!" Kettutassun suu kaartui hymyyn, kun he lähtivät jatkamaan matkaa. Pian punaruskea naaras haistoi jotain kummaa. Hän kysyi Varissiiveltä: "Mikä tuo haju on?"
"Se on myrskyklaanin haju. Paina se mieleesi", Varissiipi vastasi. Sitten Kettutassu huomasi, että heidän edessä oli puro, ja puron toisella puolella paljon paljon puita. "Onko tuolla myrskyklaanin reviiri?" Kettutassu kysyi hämmästyneenä. "Kyllä vain. Myrskyklaanilaiset tykkäävät elää puiden alla. He haluavat piilotella siellä, eivätkä he näe puiden alta Hopeahäntää", Varissiipi kertoi ja samalla kun hän vahvisti rajamerkkejä. Sitten Varissiipi viittoi hännällään Kettutassun mukaansa. Kettutassu seurasi Varissiipeä puron vartta pitkin. Hän koetti varovasti puron vettä, ja se oli jääkylmää, inhottavaa sekä märkää. Naaras ravisteli tassunsa kuivaksi. Sitten hän näki edessään järven. Sen suuruus hämmästytti Kettutassun vieläkin, vaikka hän oli jo nähnyt sen pentuna kun naaras oli karannut leiristä. Kun he olivat melkein rannassa, Varissiipi pysähtyi ja sanoi: "Tästä, missä me nyt seisomme, tuonne järven rantaan, on ei-kenenkään-maa. Tästä kulkevat kaikki Myrskyklaanilaiset kokoontumiseen, ja Jokiklaanin parantaja ja parantajaoppilas kuulammelle vaihtamaan kieliä Tähtiklaanin kanssa." Kettutassu nyökkäsi ja sanoi: "En tiennyt sitä silloin, kun lähdin pentuna yksin leiristä, ja näin järven. Minä kävin ihan tuolla rannassa", Kettutassu kertoi, ja osoitti hännällään rantaan. "No... Nyt sinä tiedät senkin!" Kettutassu nyökkäsi, ja tunsi, kuinka hänen vatsansa sanoi: "Tahdon ruokaa!", ja kuinka hänen jalkansa alkoivat jo hieman väsymään näin pitkästä kävelemisestä. Kettutassu venytteli hieman, ja Varissiipi kysyi häneltä: "Väsyttääkö käveleminen? Voisimme pysähtyä tähän hetkeksi, ja minä voisin saalistaa meille vähäsen, sillä nyt kun hiirenkorva on tulollaan, jäniksiäkin varmasti on huomattavasti enemmän." Kettutassu epäröi hetken. Hän ei halunnut, että Varissiipi luulisi että hän ei jaksaisi tehdä mitään, mutta toisaalta, Kettutassun jalat olivat melkein hyytelöä, ja hänellä oli nälkä, joten hän päätti suostua. "Hyvä on", Kettutassu naukaisi, ja kävi istumaan kun Varissiipi lähti etsimään saalista.
Yhtäkkiä Kettutassun nenään lehahti jäniksen maukas tuoksu. Hän käännähti ympäri, ja näki kuinka pullea jänis loikki häntä kohti. Sitten Kettutassu huomasi apilatassun juoksevan jäniksen perässä. Jänis ei huomannut Kettutassua, sillä se keskittyi pakenemaan Apilatassua. Jänis juoksi todella lähelle Kettutassua, ja se huomasi kissan liian myöhään, sillä Kettutassu hyppäsi yhtään empimättä jäniksen niskaan ja tappoi sen yhdellä puraisulla. "Hienoa Kettutassu!" Apilatassu huudahti juostuaan Kettutassun luokse. "Kiitos!" Kettutassu vastasi iloisesti. Samassa Kettutassu tunsi tutun tuoksun. "Varissiipi! Minä sain jäniksen kiinni!" Kettutassu huudahti Varissiivelle kun tämä tuli heidän luokseen jänistä suussa roikottaen. "Hienoa", Varissiipi mumisi iloisesti karvaa suu täynnä. "Jänis huomasi minut liian aikaisin, ja en saanut sitä kiinni, mutta sitten Kettutassu juoksi jänistä vastaan ja hän sai sen!" Apilatassu kehräsi. "Hienoa hienoa! Mutta oletko Sudenmarjan kanssa metsästämässä?" Varissiipi kysäisi Apilatassulta. "Kyllä", tämä vastasi. "No, sinun täytyy varmaan nyt mennä!" Varissiipi kehotti. "Hyvä on. Hei hei Kettutassu ja Varissiipi!" Apilatassu naukaisi, ennen kuin lähti pois. "Sinä saat syödä tästä, minä sain itselleni kottaraisen joka oli eksynyt tänne. Käyn hakemassa sen", Varissiipi naukaisi ja lähti sitten hakemaan saalistaan. Kun Varissiipi vähän ajan päästä palasi, Kettutassu oli syönyt jo mahansa täyteen. Jänistä oli kuitenkin vielä vähän jäljellä ja Kettutassu sanoi että Varissiipi saisi syödä sen loppuun. Kun Kettutassu makoili nurmella ja odotti, kun Varissiipi olisi syönyt, Varissiipi sanoi Kettutassulle: "Tiedätkös, Apilatassu taitaa hieman pitää sinusta. Hän nimittäin halusi herättää sinut tänä aamuna, ja sinähän nukut Apilatassun vieressä, etkö vain?" Kettutassu tunsi punastuvansa kun hän vastasi: "Kyllä." Sitten Kettutassu päätti kysyä: "Mutta minuthan nimitettiin oppilaaksi vasta eilen, ja en ole edes tuntenut Apilatassua kuin ihan vähän aikaa vain." Varissiipi nielaisi palan kottaraisesta ja sanoi sitten: "Sinä et ehkä ole tuntenut Apilatassua kauan, mutta silloin kun karkasit leiristä kokoontumisiltana, juuri Apilatassu haistoi sinut. Hän kertoi Ruostetähdelle ja Apilatassu, Tiirajuova, Tähtisumu ja Kultatassu lähtivät etsimään sinua. Hän on tuntenut sinut silloin kun olit pentu, ja luulen että hän pitää sinusta siksi, että olet... Hmm... Jokseenkin sellainen, että jos haluat tehdä jotain, niin silloinhan sinä sen teet, ennemmin tai myöhemmin." Kettutassu nyökkäsi. Kun Varissiipi oli syönyt, he lähtivät. Kun Varissiipi ja Kettutassu olivat kävelleet vähän matkaa, Kettutassun nenään tulvahti kauhea löyhkä ja hän nyrpisti nenäänsä: "Mikä tuo löyhkä on?" Varissiipi katsahti Kettutassua, ja sanoi sitten: "Se on hevospaikka, ja siellä asuu hevosia. Ne eivät ole satuttaneet vielä kissoja, mutta ne ovat isoja. Tosi isoja." Kettutassun silmät rävähtivät auki kun hän näki hevoset. Ne olivat isoja, karvaisia, ja niillä oli suuret mustat tassut. Kun Kettutassu katseli hevosia, Varissiipi asetti rajamerkit. Sitten Varissiipi sanoi: "Haistatko myös toisen tuoksun?" Kettutassu haisteli. Hän haistoi myös toisenlaisen tuoksun. "Kyllä", Kettutassu vastasi. "Se on Jokiklaanin haju. Paina sekin mieleesi!" Varissiipi sanoi. "Mutta nyt lähdetään kohti leiriä", Varissiipi naukui ja viittoili hännällään Kettutassua lähtemään.

Kun he olivat tulleet leiriin, Kettutassun jalat olivat hyytelönä. Aurinkokin laski jo, ja Kettutassu oli väsynyt. Hän päätti mennä nukkumaan. Ennen kuin naaras ehti oppilaidenpesään, Apilatassu kutsui häntä. Kettutassu tassutti hänen luokseen. He istuutuivat vierekkäin ja alkoivat vaihtamaan kieliä.

Kun Kettutassu tunsi käpälän töykkivän häntä, hän huomasi että hän oli nukahtanut Apilatassun viereen. "Mennään nukkumaan", kolli naukaisi. Kettutassu myöntyi, ja he lähtivät kohti oppilaidenpesää. Siellä he käpertyivät kerälle ja nukahtivat.

//Tässä Kettutassun eka oppilastarina! Jippii!!!!
Vastaus:Hyvä hyvä, elävää ja viihdyttävää luettavaa! Tuuliklaanin reviiri herää eloon, metsästys- ja reviiripartiot törmäävät jänisjahdissa... Ja nuoret kissat löytävät toisensa <3. Teksti oli entistä virheettömämpää, koko ajan paranee. Aistin vain, että tarinan lopusta tuli vähän hätäinen. Lauseista tuli lyhyitä ja paikoissa alettiin hyppiä. Kirjoita vain rauhassa ja pidä vaikka taukoa jos siltä tuntuu, jätä tarina kokonaan kesken - uudestaan aloittaessa lue tarina alusta asti ja hyppää uudestaan kirjoitusinspiraation virtaan~~ Tai sitten voi kirjoittaa lyhyempiä tarinoita joita ei ole niin rankka kirjoittaa. Kyllä niistäkin kertyy pisteitä. Sitten vielä opiskelusta väsyneitä silmiä helpottaisi lukiessa jos kappalejakoja olisi enemmän. Itse vaihdan riviä aina vuorosanojen kohdalla - jos niitä on hirmu paljon niin ei välttämättä joka kerta.

Saat 34 kp tästä kivasta tarinasta :)

- Väliaikainen YP Phi

 






META TAG (title): Warriorcats Rope









-->











--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Närhitassu, Tuuliklaani
01.05.2015 12:15
Aamulla tökin hieman Kettutassya ja Apilatassua jotta he heräisivät.
"Huhuuu? Herätkää jo! En haluaisi tutkia leiri
Yksikseni!" Murahdin hieman kun kumpikaan ei herännyt.
Kävelin pois oppilaidenpesästä ja suuntasin erään soturin luo.
"Missä Tiirajuova on?" Kysyin kollilta.
"Hän lähti partioon" soturi vastasi. Huokaisin syvään tylsistyneenä ja tassuttelin ulos leiristä.
Olin nähnyt joidenkin oppilaiden harjoittelevan taistelua. Muistelin liikkeitä ja koitin tehdä niitä itse. Hyppäsin ilmaan ja kirähdin raapaisten kuviteltua soturia. En huomannut maassa olevaa oksaa ja kompuroin siihen. Nousin pystyyn ja vilkaisin ympärilleni ettei kukaan ollut vielä nähnyt sitä. Huokaisin syvään helpotuksesta, ettei kukaan ollut paikalla.
"Saalistus olisi varmaankin helpompaa kuin tämä taistelu" tuumin hiljaa itsekseni.
Laskeuduin maahan hiipimisasentoon ja aloin hiipiä kohti ilmassa leijuvaa lehteä. Hyppäsin ja painoin lehden maahan.
"Ihan hyvin ensikerraksi" mutisin itsekseni.
Päätin koittaa uudelleen. Hiivin hitaasti eternpäin, ponnistin ja loikkasin.
Lopulta nousin ylös ja kuulin partion saapuvan takaisin. Juoksin leiriin.
"Hei, Tiirajuova! Voimmeko mennä harjoittelemaan metsästystä tai taistelua?" Kysyin anelevasti.
"Emme. Mutta vien sinut opetustuokiolle vähän myöhemmin" kolli(?) hymyili.

Myöhemmin samana päivänä;

Tiirajuova johdatti minut harjoituspaikalle.
"Aloitamme opetustuokiosi saalistuksella" mestarini jertoi.
Hymyilin ja sanoin:
"Osaan jo sitä hieman. Voinko näyttää?" Tiieajuova nyökkäsi.
Painauduin maahan ja aloin hiipiä turkki maata hipoen. Ponnistin ja painoin kuvitellun saaliin maahan.
"Ihan hyvä, mutta häntäsi kahisutti kokoajan maata," Tiirajuova kertoi.
"Se säikyttäisi saaliin heti piiloon."
Nyökkäsin ja jatkoin yrittämistä. Kokoloppupäivän harjoittelimme saalistusta. Lopulta ennen hämärää menimme takaisin leiriin,

//sori lyhyys... jatkoa?//
Vastaus:Ihan hyvä aloitustarina. Vaikutti vähän siltä, että kunnon läpilukeminen ja tarkastaminen ennen lähettämistä olisi ollut hyväksi, monet pienet kirjoitusvirheet olisi varmasti tullut poimituksi pois. Teksti oli kuitenkin selkeää luettavaa ja Närhitassun tarinoita tulee olemaan mielenkiintoista seurata, tervetuloa!

Saat 9 kp

-Väliaikainen YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kettupentu/tassu, Tuuliklaani
28.04.2015 18:21
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästävä tänne suurkivelle klaanikokoukseen!" Kajahti Ruostetähden huuto Kettupennun korviin, ja hän heräsi unesta. Valkohäntä Kettupennun emo, oli jo noussut, samoin pentutarhan toinen kuningatar Saarniturkki. Kettupentu venytteli nautinnollisesti pylly pystyssä. "Kettupentu! Tule tänne nopeasti nyt!" Valkohännän innostunut naukaisu kuului pentutarhan suulta. Kettupentu juoksi emonsa luo, ja he kävelivät aukiolle. Kettupentu ihmetteli miksi Valkohäntä oli niin innoissaan, ja miksi kaikki muut klaanin jäsenet katsoivat häntä. Kun he olivat istuutuneet, Valkohäntä alkoi sukia Kettupennun turkkia. Naaras ihmetteli, miksi Valkohännän pitää yrittää tasoittaa turkkiaan nyt, koska ei Valkohäntä ole koskaan ennen alkanut nuolla hänen turkkiaan ennen klaanikokousta.
"Kettupentu, astuisitko tähän eteen", Ruostetähti naukaisi, ja Kettupentu tunsi kuinka hänen vatsassaan muljahti ikävästi. #Aikookohan Ruostetähti karkottaa minut koska lähdin leiristä ilman lupaa?# Kettupentu ajatteli kauhuissaan kun hän käveli kankeasti suurkiven juureen. Sitten Ruostetähti jatkoi: "Kettupentu olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi, sinut tunnetaan Kettutassuna". Kun Kettutassu kuuli nuo sanat hänen lävitseen kulki helpotuksen ja onnen aalto. #Minua ei karkotetakkaan!# Sitten Ruostetähti jatkoi: "Mestariksesi tulee Varissiipi. Toivon, että Varissiipi välittää sinulle kaiken oppimansa". Kettupentu katsahti ympärilleen ja näki kirjavan tummanruskean naaraan tassuttelevan suurkiven juureen.
"Varissiipi olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut loistavaa koulutusta ? (en tiedä kuka on Varissiiven mestari, pahoittelut...) ja olet osoittanut oleva hyvä saalistamaan ja vaanimaan. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Kettutassulle". Sitten Kettutassu kurkotti koskettamaan Varissiiven nenää. "Kettutassu, Kettutassu, Kettutassu!" Raikui huudot ilmaa. Kettutassu kuuli Valkohännän äänen kovimpana. Kun huudot olivat vaimenneet, punaruskea naaras tassutti emonsa luo. "Voi Kettupentu!" Valkohäntä huokaisi liikuttuneena. "Olen Kettutassu. Mutta miksi et kertonut minulle että minut nimitetään tänään oppilaaksi?", Kettutassu kysyi. Kettutassu odotti että Valkohäntä vastaisi jotain, mutta hänen suustaan ei tullut mitään muuta kuin huokauksia. Kun Valkohäntä oli huokaillut ja puskenut Kettutassua jo kauan aikaa, Kettutassu sanoi menevänsä kysymään Varissiiveltä mitä he tekevät huomenna. "Kettutassu, vaikka olet jo oppilas muista, että olet minulle aina pikkuinen pentu. Ja ajattelin, että se olisi mukava yllätys", Valkohäntä kuiskasi lempeästi Kettutassulle ennen kuin tämä lähti etsimään Varissiipeä. Hän löysi tämän sotureiden pesän luota juttelemassa jollekkin toiselle soturille, jota Kettutassu ei tuntenut. "Öm... Varissiipi, minulla olisi kysymys", Kettutassu sanoi hieman arastellen Varissiivelle. Varissiipi käännähti ympäri ja nähdessään Kettutassun, hän naukaisi iloisesti: "No, kysy pois vaan!" Soturi, jonka kanssa Varissiipi oli jutellut, huikkasi heille: "Minä lähden nyt, ja Kettutassu, nimeni on muuten Mustahaukka", kolli sanoi ja lähti sitten.
"Voisimmeko me mennä huomenna saalistamaan tai tutkimaan rajoja?" Kettutassu kysyi innoissaan. "Hmm... Mietitäänpä sitä sitten huomenna, mutta nyt sinun täytyy mennä nukkumaan jotta et huomenna nukahda pystyyn!" Varissiipi naukaisi silmät tuikkien, ja Kettutassu nyökkäsi mestarilleen ennen kuin tassutti pois. Kettutassu käveli kohti oppilaiden pesää ja huomasi Apilatassun tulevan juuri ulos pesästä. "Hei Kettutassu!" Hän huikkasi huomatessaan Kettutassun. "Hei!" Kettutassu vastasi. "Mutta missäköhän minä voisin nukkua?" Kettupentu kysäisi vielä ennen kuin Apilatassu loikki pois. "Katsotaanpas...", Apilatassu sanoi ja pysähtyi miettimään. "Jos sinulle käy, voisit tulla tähän minun ja Närhitassun väliin", kolli naukaisi ja näytti hännällään paikkaa johon hän voisi mennä nukkumaan. "Sopii", Kettutassu vastasi iloisesti ja hyppäsi omalle nukkumapaikalleen. Sitten hän kiersi pari kertaa ympyrää ennen kuin käpertyi kerälle ja sulki silmänsä. #Tämä on minun ensimmäinen yöni oppilaana! Vihdoin ja viimein olen oppilas!# Kettupentu ajatteli hymyssä suin, ennen kuin nukahti.

//Tässä oppilastarina:)Ja en tiennyt kuka on Varissiiven entinen mestari, joten pahoittelut siitä...
Vastaus:Mukava pätkä oppilasseremoniasta, aina mukava nähdä kun kissat etenevät tasoilla ahkeran ropetuksen tuloksena :) Teksti oli suurilta osin virheetöntä ja sujuvaa luettavaa. Parissa paikassa pisteiden ja muiden merkkien käyttö vuorosanojen yhteydessä vähän lipsui virheen puolelle:

Vuorosanojen päätöspisteet tulevat lainausmerkkien sisälle kun lause päättyy siihen:
"Onpas kaunis sää", Pilviturkki totesi. Sitten hän jatkoi matkaansa.
Pilviturkki totesi: "Onpas kaunis sää." Sitten hän jatkoi matkaansa.

Samoin erikoispäätösmerkin jälkeen ei tarvita pilkkua vuorosanan jälkeen, korjatut lauseet tekstistä:
"Katsotaanpas..." Apilatassu sanoi ja pysähtyi miettimään.
"...että minut nimitetään tänään oppilaaksi?" Kettutassu kysyi.

Ja itsellekin oli aikoinaan vaikea oppia luontevasti se, että erikoismerkkipäätteisen vuorosanan jälkeen lause jatkuu, ja seuraava sana on pienellä kirjaimella:
"Kettutassu, Kettutassu, Kettutassu!" raikui huudot ilmaan.

Vain pieniä kosmetiikkavirheitä luettavuuden kannalta, ja kirjoittamalla oppii, hyvää työtä!

Saat 19kp

- Väliaikainen YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Savupuro, Myrskyklaani
25.04.2015 19:49
Tassutin aukiolle missä kaikki kissat istuivat ja vaihtoivat kieliä, toivoin että kaikki olisivat paikalla. Nousin suurelle kannolle siksi että ääneni kantautuisi kauas. Muutama kissa katsahti minua halveksuvasti, koska yleensä päälliköt kuuluttavat asiansa kannolta.
"Kuulkaa kaikki!" ulvaisin ja ääneni kaikui aukion läpi, kaikkien kissojen katse kääntyi minuun ja näin edessäni suunnattoman määrän kissojen kiiluvia silmiä.
"En voi johtaa sotilaita taistoon!" aloitin äänekkäästi ja joukkiossa kävi suuri kohina.
"Mutta minulla on oma syyni siihen ja olen päättänyt valita uuden kissan johtamaan joukkoja", kerroin ja kaikki vaikenivat odottmaan valintaani hiljaa.
"Olen päättänyt kissan ja hän on......Haukkahalla", naukaisin ja kuului paljon yllättyneitä, tyrmistyneitä ja iloisia aulvaisuja. Viitoin hännälläni raidallista soturia joka asteli vierelleni.
"Kiitos Savupuro!" Haukkahalla kiitti ja katsoi minua vihreisiin silmiini.
"Olen liikuttunut valinnastasi Savupuro ja kiitän, onilo olla sijallasi", suuri raidallinen Jokiklaanin soturi naukui kirkkain sinisin silmin. Katselin vierestä kun Haukkahalla selitti kaikkea ja aloin hiipiä parantajan pesään. Asetuin sammal pedilleni mukavasti ja laskin pääni tassujeni päälle. Nukahdin sikeään uneen mutta myöhemmin heräsi siihen kun minua tökittiin hereille.
"Mitä!" sihahdin unen pöpperössä ja näin Vaahtokukan pyöreän naaman katsovan minuun.
"Sotilaat lähtevät tänään", hn naukaisin lempeästi ja minä pomppasin pystyyn, riensi aukiolle missä valmisteltiin sotilaita, katselin surun sumelemin silmin Saarniturkkia joka valmistautui myös.
#Miksi hänen täytyy lähteä, miksi hän ei voi jäädä tänne, entä hän jos ei palaa ja pennuillamme ei ole isää?" sanat pyörivät päässäni kuin tuulimylly, vaaleanharmaa kolli tassutti luokseni ja nuolaisi korvan taustani.
"Nähdää", Saarniturkki maukui ja tartuin häntä hännästä hellästi hampaillani, hän katsoi minua silmiin ja näki suruni.
"Älä lähde", naukaisin suruissani ja Saarniturkki siirtyi minun lähelle turkkiin kiinni.
"Sinun on jäätävä tänne odottamaan pentujamme", hän naukaisi ymmärtäväiesti ja painoin pääni tämän rintakehään.
"Mutta kun pelottaa ettet palaa takaisin!" kuiskasin hänen korvaansa ja Saarniturkki katsoi minuunn hymyillen.
"Älä höpsi, tietenkin palaan kun tiedän että minua odottaa terveet pennut", hän naukaisi ja lähti, tiesin että hän ei voinut vakuttaa sitä että palaako hän mutta suru sattui niin sietämättömästi. Vaahtokukka tassuti vierelleni ja talutti minut takaisin lepäämään. Halusin nukkua mutten voinut kerran tiesin Saarniturkin taistelevan, yöllä havahduin suunnattomaan mahakipuun. Pennut olivat syntymässä ja Vaahtokukka pomppasi pystyyn kuin salama vaikerrukseeni, hän alkoi hoitaa minua.
-Taistelussa-
Kissoja heittelehti ja monia makasi maassa elottomana Tähtiklaanin päässeenä. Saarniturkki katsoi kissojen rientelemistä ja syöksymistä. Hän näki edessään Tiikeritähden joka seisoi kallion päällä katsellen taistelua. Saarniturkki lähti hiipimään kallion ala reinaa pitkin Tiikeritähden luo niin ettei hän huomaisi tätä. Hän otti mukaansa Oravaliidon, Haukkahallan, Vatukkakynnen ja Keltaturkin. He hiipivät hiljaa kohti Tiikeritähteä joka ei aavistanut heidän tuloaan. Haukkahalla syöksyi isänsä kimppuun kissat rääkyntä sai melkein sydämmen pysähtymään. Tiikeritähti nakkasi poikansa sivuun ja syöksyi Keltaturkin kimppuun, hän raapaisi tätä kyljestä ja Keltaurkki rääkäisi kivuta. Saarniturkki loikkasi suuren raidallisen kollin selkään kiinni kynnet ojossa. Tiikeritähti karisti kaikki irti, mutta Haukkahalla tönäisi hänet kielekkeen reunalle ja piteli tätä kielekkeen reunalla.
"Älä kuhni Haukkahalla, tiputa hänet!" Läähätti Keltaturkki velipuolelleen, mutta kaiken käänteeksi Haukkahalla nosti isänsä ylös.
"Te Hiirenaivot, etteköte älynneet meidän liittoa!" sähisi naurahtaen Haukkahalla irvallisesti ja kaikki tuijjottivat silmät pyöreinä kahta raidallista kollia. Yhtäkkiä kova tuuli vieritti suurta kiveä kissoja kohti. Saarniturkki tarttui Haukkahallasta kiinni ettei se voisi lähteä karkuun ja Vatukkakynis Tiikeritähdestä. Juuri ennen kuin kivi törmäsi kissoihin niin Saarniturkki ja Vatukkakynsi hyppäsivät alata pois. Haukkahalla ja Tiikeritähti tippuivat kielekkeeltä alas.
"Tiikeritähti on päihitetty!" ulvaisi Saarniturkki ja klaani kissat hurrasivat. Kaikki palasivat takaisin taapaamis paikalle missä Savupuro odotti Saarniturkkia.
-Savupuron luona-
Juoksin kissoja vastaan kun näin heidän tulevan, etsin joukosta Saarniturkkia mutten löytänyt tummansini silmäsitä soturia. Suru iski sydämmeni läpi kuin nuoli kunnes kuulin takaani iloisen naukaisun.
"Savupuro?" Saraniturkki naukaisi ja syöksyin kollin syleilyyn, kosketimme neniämme ja katsoimme toisiamme silmiin.
"Missä pentusi ovat?" harmaa kolli kysyi iloisena.
"Pentumme", korjasin hymyillen, viitoin hännälläni Saarniturkkia perässäni. Parantajan pesässä kolme pientä pentua suöksyivät Saarniturkin kimppuun.
"Olisiko tuo musta kolli jolla on valkoisia läiskiä Pörröpentu?" naukaisi Saarniturkki hymyillen.
"Toki, olisiko tuo tumma valkoinen kolli Hallapentu?" maukaisin iloisena ja pieni valkoinen naaras pentu napotti kärsivällisesti.
"Olisiko tuo sitten Kuurapentu?" Tulitähti taasutti pesään. Nyökkäsimme Saarniturkin kanssa ja pennut pomppivat riemusta jaloissamme.

//Kirjotin kahella erillä tyylillä jos ei haittaa?
Vastaus:Hienoa hienoa kun vinkkejä kuunnellaan :D Toisten tarinoiden arvioiminen on aika konstikasta, kun pitäisi pystyä pitämään puhtaasti omat mieltymykset erillään. Mutta nyt luulen pystyväni sanomaan varmuudella, että tarinasta tuli värikkäämpää ja jännittävämpää luettavaa, kun se sai vähän lihaa luidensa ympärillä kuvailujen muodossa. Etenkin hyvästit ennen taistelua olivat riipaisevan hyvin kirjoitettu. Tarinassa on vain harmillisesti vielä lukuisia pieniä kirjoitusvirheitä, sellaisia sanojen näppäilyvirheitä jotka tosiaan oikeinkirjoitusohjelma voisi poimia. Niitä on sen verran paljon, että lukukokemus kärsii kun pitää usein pysähtyä miettimään mitäköhän kirjoittaja on tässä tarkoittanut, mikä tuon sanan pitäisi oikeasti olla. Kirjoitusohjelmia oikolukutoimintoineen saa ilmaiseksi netistä – tai sitten vain pitää lukea itse kärsivällisesti ja tarkasti teksti läpi ennen palautusta. Eli hyvä tarina, mutta virheet kyllä haittasivat lukemista.

Saat 29 kp

- Väliaikainen YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Surusade, Myrskyklaani
24.04.2015 14:21
"Surusade. Nouseppas nyt", harmaa kolli raotti silmiään.
"Johdat aamupartion Varjoklaanin rajalle", Ratamohäntä ilmoitti häntä vääntyillen. Surusade kömpi puoliunessa istumaan ja haukoitteli leveästi.
"Selvä juttu", hän mumisi ja ravisteli sammalhippuja turkistaan.
"Ota kenet haluat mukaan, kunhan jätät Kauriinloikalle metsästyspartiolaisia", Surusade nyökytti päätään virkeämpänä.
"Lähdenpä tästä saman tien", varapäällikkö nyökkäsi hyväksyvästi ja Surusade seurasi varapäällikköä ulos pesästä. Suurin osa kissoista oli jo hereillä. Surusade huomasi Sadetassun makoilevan oppilaiden pesän edessä.
"Hei Ratamohäntä, voisinko ottaa Sadetassun mukaan?" Surusade naukui kiireesti ennenkuin naaras lähti omille teilleen. Ratamohäntä vilkaisi soturia lapansa ylitse.
"Olin aikeissa viedä hänet kyllä metsästämään", naaras naukui mietteliäästi. Surusade salasi nopeasti viiltävän pettymyksen, joka velloi hänen sisällään kuin meri.
"Mutta, Okakynsi sanoi haistaneensa mäyrän järven tuntumassa. Minä käyn tarkistamassa asuuko se jossain lähistöllä hänen kanssa. Sadetassua on liian vaarallista ottaa mukaan, joten ota vain", Surusaden silmiin syttyi riemastunut pilke, jonka hän yritti salata Ratamohännältä. Hän halusi viettää niin paljon aikaa tyttäriensä kanssa kuin vain kykeni.
"Otan mukaani myös Tiikerimyrskyn ja Saniasturkin", Surusade kävi leiriä läpi katseellaan. Ratamohäntä nyökkäsi.
"Minun pitää mennä nyt", Surusade nyökkäsi kunnioittavasti naaraalle ja asteli Sadetassun luokse. Naaras makoili auringossa unessa.
"Huomenta", oppilas kiskaisi päänsä heti ylös ja loikkasi jaloilleen.
"Huomenta Surusade", Sadetassun äänestä löytyi kunnioitus ja ilo, muttei kollin kaipaamaa kiintymystä. Vaan miksipä löytyisi? Hänhän oli vain soturi samassa klaanissa.
"Lähdet minun, Tiikerimyrskyn ja Saniaisturkin kanssa rajapartioon", Sadetassu siristi silmiään tavalla, josta tuli heti mieleen Vaahtokukka.
"Ratamohännänhän piti viedä minut metsälle", naaras murisi pettyneenä.
"Ratamohännälle tuli muuta tekemistä", Surusade selitti hitusen jännittyneenä odottaen lisää niskurointia.
"Selvä juttu sitten. Milloin lähdetään?" Sadetassu naukui silmät kimaltaen.
"Vaikka heti, jos se sopii Tiikerimyrskylle ja Saniaisturkille", Surusade naukui. Sadetassu pomppasi jaloilleen ja lähti tassuttelemaan aukion poikki soturin rinnalla, jota ei edes tiennyt isäkseen. Ikävä ja suru viilsivät Surusateen rintaa, kun hän muisti kuinka Vaahtokukka oli kietoutunut pentujen ympärille ja kuinka Valolehti oli ottanut naaraan paikan.
"Minnes te menette?" Surusade hätkähti ajatuksistaan.
"Hei!" Sadetassu kiepsahti ympäri riemuissaan. Oppilas säntäsi puskemaan kiintymyksen merkiksi Valolehteä, joka istuskeli vähän matkan päässä. Valkea naaras nuolaisi Sadetassun päätä kehräten.
"Me olemme menossa rajapartioon", Surusade mumisi kiusaantuneesti. Hän tunsi olonsa tukalaksi naaraan kanssa, joka oli kasvattanut hänen pentunsa ominaan. Valolehti katsahti harmaaseen soturiin siristäen vihreitä silmiään varoittavasti.
"Tiikerimyrskykin tulee mukaan", Sadetassu naukui iloisesti. Valolehden epäilevä katse syventyi vain entisestään.
"Saniaisturkkikin tulee", Surusade kiirehti maukumaan.
"Ai minne?", Surusade ei ollut huomannut kullanruskeaa soturia.
"Rajapartioon jos sopii", Saniaisturkki ravisti aavistuksen päätään.
"Olen pahoillani, mutta menen arvioimaan Sulkatassun taidot", vanhempi kissa selitti. Surusade kohautti lapojaan.
"Ei se mitään. Pyydän jotakuta toi-"
"Minä tulen", Valolehti ilmoitti topakasti kesken lauseen väläyttäen varoittavan katseen Surusateelle. Vanhempi kuningatar ei antanut valinnan varaa. Surusade laski katseensa peittääkseen ärtymyksen ja tukaluutensa.
"Käyppäs sinä hakemassa Sadetassu Tiikerimyrsky", Valolehti kehräsi. Sadetassu vilisti pois ja naaras käänsi loimuavan katseensa Surusateeseen.
"Te teitte omat valintanne. Sadetassu ja Tiikerimyrsky ovat minun tyttäriäni, ovat aina olleet, muistakkin se", naaras sähisi raivolla, joka olisi voinut kuulua yhtä hyvin Leijonaklaanille. Surusade säpsähti ja Valolehden raivoisa ilme suli kun Tiikerimyrsky tassutti paikalle väsyneen näköisenä Sadetassu perässään. Surusade vilkaisi tyttäriään, mutta tunsi Valolehden pistävän katseen niskassaan.
"Noniin, mennään", Surusade murahti ja lähti tassuttamaan polkua pitkin ylös rotkosta. Hän oli silti partion johdossa ja hänen pitäisi myös käyttäytyä niin. Harmaa soturi nousi metsään ja vilkaisi että loppu partio seurasi häntä.
"Kuljetaan Vanhan tammen kautta järven rantaa pitkin puolisillalle ja jatketaan sieltä Varjoklaanin rajaa pitkin aukiolle", Surusade naukui osoittaen sanansa kolmelle naaraalle. Tiikerimyrsky ei tehnyt elettäkään ja Sadetassu polki kosteaa maata tassuillaan. Valolehti nyökkäsi hillitysti silmät ilmeettöminä.
"Liikutaan nopeasti, jotta ehdimme ennen Aurinkohuippua takaisin", Surusade naukaisi vielä ja lähti hölkkäämään metsään. Puiden ja pensaiden oksiin oli ilmestynyt jo silmuja ja ruoho alkoi kasvaa tuuheana maassa. Lintujen laulu tulvi metsässä ja pieni tuulenvire pyyhki oksistoja. Aurinko paistoi lämpimästi taivaalla. Kissat ravasivat pehmeästi lehtokadon jälkeen heräilevän metsän halki.
"Emmekö voisi metsästää jotain?" Sadetassu kysyi nuoleskellen huuliaan. Surusade muisti ettei ollut syönyt tänä aamuna mitään ja hänen vatsa murahti aavistuksen.
"Emme ole metsästyspartiossa", Valolehti huomautti. "Mutta päätös kuuluu Surusateelle. Hän johtaa partiota", Surusade nytkäytti korviaan vähän.
"Metsästään vain, mutta ripeästi", Sadetassu katosi heti pensaikkoon ja Valolehti tassutti Tiikerimyrskyn kanssa puun taakse. Surusade jäi aloilleen ja maistoi ilmaa. Hän piti korvansa höröllä, jotta kuulisi pienenkin rapistuksen. Samassa ruskea turkin välähdys kiinnitti hänen huomionsa. Läheisen harva oksaisen pensaan alla touhusi pieni hiiri. Surusade painautui maahan vaistomaisesti ja alkoi hiipiä eteenpäin. Hän varoi tarkasti oksia ja lehtiä, muttei irroittanut katsettaan hiirestä. Hän asteli kuin leijuen eteenpäin ja pysähtyi kissanmitan päähän. Hiiri ei aavistanut mitään ja kolli loikkasi kynnet esillä. Hiiri nosti päätään, muttei ehtinyt edes tajuta mikä iski, kun Surusade puraisi sitä niskaan. Hiiri valahti veltoksi ja riistan pehmeä maku tulvi Surusateen suuhun.
>Kiitos Tähtiklaani<hän mumisi hiljaa.
"Hienosti napattu!" Sadetassun hihkaisu kiiri hänen takaa. Surusade kääntyi ympäri pitäen hiiren leuoissaan.
"Minulta pääsi varpunen karkuun", Sadetassu murisi harmistuneen ja nälkäisen näköisenä.
"Ei aina voi onnistua", Surusade naukui vähän turhan lempeästi. Vaikka Tiikerimyrsky ja Sadetassu eivät ikinä saisi tietää hänestä, hän rakastaisi heitä koko sydämmestään ja antaisi vaikka henkensä heidän puolesta.
"Haluatko osan tästä?" Surusade ehdotti. Sadetassun silmät laajenivat aavistuksen.
"Oikeasti?" oppilaat harvemmin söivät soturin kanssa. Surusade nyökkäsi.
"Minulla ei ole kauhea nälkä", kolli naukui ja kumartui haukkaamaan palan hiirestä. Hän nielaisi sen nopeasti ja työnsi lopun Sadetassulle. Nuori naaras ahmaisi saaliin nopeasti nuoleskellen huuliaan.
"Kiitos", hän naukaisi mutta, Surusade ei ehtinyt vastata, kun Tiikerimyrsky ja Valolehti palasivat. Nuoren oranssin raidallisen naaraan leuoissa roikkui jänis. Surusade istahti alas odottamaan, kun kaksi naarasta kumartui aterioimaan. Kolli nuolaisi tassuaan ja pyyhkäisi korvantaustaansa. Sadetassu hautasi hiiren jäänteet ja pian Valolehti peitti jäniksen.
"Jatketaan", Surusade murahti.

Kun he saapuivat lopulta puolisillalle Surusade hidasti.
"Hidastetaan ja ollaan vähän varovaisempia. Varjoklaanin raja ei ole kaukana", Varjoklaani oli aina havitellut Myrskyklaanin reviirin osia, eikä siihen kannattanut luottaa. Valolehti nyökkäsi vakavana ja partio lähti etenemään hitaammin.
"Jos sinä ja Tiikerimyrsky uusitti rajamerkit ja minä ja Sadetassu tarkistamme rajaa pidemmältä", Surusade ehdotti. Valolehti siristi silmiään mutta, nyökkäsi.
"Tulehan", Surusade naukaisi Sadetassulle ja loikki pensaikkoon. Surusade pujotteli eteenpäin puiden lomassa tarkastellen Varjoklaanin puolella kasvavia mäntyjä. Sadetassu ilmestyi hänen vierelle.
"Noniin. Mitä haistat?" Surusade naukaisi. Hän voisi nyt testata naaraan taitoja samalla. Sadetassu pysähtyi ja maisteli ilmaa.
"No Varjoklaanin tottakai... Oravan, mutta haju on vanha ja... Mäyrän", naaraan karvat nousivat pystyyn.
"Ja se on tuore!" Surusade maistoi ilmaa ja tajusi kauhukseen Sadetassun olevan oikeassa.
"Se on varmasti se mistä Ratamohäntä puhui", kolli murisi. "Palataan muiden luokse", Sadetassu loikki samaa reittiä takaisin päin, mutta samassa pensaikko kahahti naaraan edessä.
"Varo!" Surusade syöksyi eteenpäin nopeasti. Mäyrä syöksyi eteenpäin ja Sadetassu jähmettyi täysin. Ensimmäinen silmänräpäys. Mäyrän käpälä nousi. Toinen, Surusade heittäytyi Sadetassun eteen. Kolmas, kynnet iskeytyivät alas. Kissat kierähtivät kauemmas ja polttava kipu repi Surusateen kylkeä. Hän näki vain harmaata ja tummanpunaista kyljessään.
"Surusade!" Sadetassun ääni kimitti. Surusade rämpi jaloilleen tuskissaan. Hänen kyljessään ammotti neljä syvää haavaa, joista valui verta vuolaasti. Harmaa kolli horjahti ja paljasti kyntensä sähisten. Mäyrä viskoi leveää päätään.
"Juokse!" Surusade sähisi Sadetassulle ja loikkasi eteenpäin kankeasti. Mäyrä louskutti leukojaan ja Surusade väisti juuri ja juuri pureman, joka olisi voinut murskata hänen niskansa. Haavat pistelivät kuin tulessa ja liikkuminen oli hankalaa. Samassa musta välähdys iskeytyi mäyrän lapoihin kiinni. Sadetassu päästi sotakarjahdukseen ja iski hampaansa mäyrän turkkiin. Mäyrä ärisi ja yritti kääntyä puremaan oppilasta. Surusade raapaisi otusta poskeen. Mäyrä murisi hurjasti ja yritti tiputtaa Sadetassun samalla kun, tuo syöksyi Surusadetta kohti. Surusade yritti rämpiä karkuun, mutta liukastui. Kolli rämähti kyljelleen eikä jaksanut nousta enään verenhukan takia.
"Väistä!"Sadetassu kiljui, kun mäyrä avasi leukansa. Surusade puristi maata kynsillään. Hän ei voisi kuolla ennenkuin hän voisi laskea taakkansa.
>Anteeksi Tiikerimyrsky ja Sadetassu kaikesta, anteeksi Tuulenkahina ja Kolibrinlento ja rakas Vaahtokukka... Anteeksi etten voinut tehdä enempää. Mutta jos saan kuolla pentujemme puolesta, en kadu mitään< Surusade kohtasi mäyrän tyhjien, mustien silmien katseen. Juuri kun kynnet olisivat osuneet maaliinsa, jokin tarttui Surusadetta niskasta ja heitti kauemmas. Surusade kieri maassa ja liukui pysähdyksiin. Valolehti seisoi mäyrän edessä hampaat irvessä ja Tiikerimyrsky näytti saaneen puhtinsa takaisin. Mäyrä heitteli päätään levottomana. Kahdesta kissasta se olisi selvinnyt, mutta viisi oli ihan liikaa. Kun Sadetassu, Valolehti ja Tiikerimyrsky kävivät yhteishyökkäykseen mäyrä yritti vielä hetken vastustella, mutta pakeni kiireesti Varjoklaanin rajan ylitse. Surusade puuskutti hiljaa. Hän eli. Eli. Kollin kasvoille nousi aavistuksen riemastunut hymy. Haavoja särki yhä kuin tulessa ja hän voi huonosti, mutta hän eli!
"Sadetassu, juokse leiriin edeltä ja kerro Vaahtokukalle mitä tapahtui", Valolehden ääni kantautui jostain kaukaa ja pensaikko kahisi lähtevän oppilaan jäljessä. Valolehti ja Tiikerimyrsky nostivat kollin väliinsä.
"Koeta kestää", Valolehti murisi. "Kiitos", naaras murisi hiljempaa Surusateen korvaan, niin ettei Tiikerimyrsky kuullut.
"Mitä vain heidän puolesta..." Surusade mumisi melkein ääneti.

/Tadaaaa Surulle tarina ja viimeset on kyl ikuisuus jos ei kauemminki :D//

Vastaus:Kommentoinkin jo chatissa, mutta pidin siitä, miten tarina oli ”uusilukijaystävällinen”, jos ei ole lukenut/muista mitä kaikkea Surusateen elämässä on jo tapahtunut. Kerronta oli hyvää ja jännittävää, teksti virheetöntä ja vaivatonta seurattavaa. Ihanaa kun kissat heräävät eloon pään sisällä tekstin ja oman mielikuvituksen yhteistyönä :3

Saat 48 kp

- Väliaikainen YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kaislakukka, Jokiklaani
21.04.2015 22:21
Kaislakukka pyrähti juoksuun kalastusseurueen kärkeen ja kiirehti jokiklaanin reviirin korkeimmalle kukkulalle. Järveä ympäröivän alueen mittakaavassa se oli mitätön, mutta siltä näki silti koko Jokiklaanin reviirin suunnalla, jossa maa laski järveen. Kaislakukka tiputti saaliinsa, kaksi kalaa, hetkeksi maahan ja veti syvään henkeä suu raollaan. Tuoksui elävältä ja vihreältä, ei enää vain märältä maalta ja mudalta. Matalissa pusikoissa oksat vihersivät silmuista ja nurmikkoa täplittivät värikkäät pienet kukat. Järvi leiskui punertavana laskevan auringon valossa. Kaislakukka tunsi pidättelemätöntä riemua siitä, että oli elossa ja sai elää klaanikissan elämää.
”Tosi kiva”, Hopeakaiku murahti, mutta kuulosti kuitenkin huvittuneelta Kaislakukan pään sisällä.
”Pilasit hienon hetken”, Kaislakukka vastasi ääneen kumartuessaan huokaisten poimimaan saaliinsa uudestaan pyrstöistä, vaikka olisi tehnyt mieli ottaa kalat kunnolla suuhun ja vähän maistella kurnivan vatsan tyydyttämiseksi. Kaislakukka ei vielä tiennyt saisiko hän pitää saaliinsa itse, vai tarvitsisiko sitä joku enemmän. Saaliin saaminen oli vielä vähän epävarmaa ja aina kun pilvet tummuivat ei voinut tietää sataako vettä, rakeita, lunta vai räntää.
”Jatketaan nyt vain suoraan leiriin, minä ainakin haluan ehtiä levähtämään ennen illan kokoontumista”, Kaislakukka kuuli takaansa saaliin vaimentaman maukaisun. Mustakynsi jolkotti Kaislakukan ohi yksi valtava kala suussaan, sitä ei pystynyt kantamaan pyrstöstä tai se olisi laahannut maata. Kaislakukka oli pian isänsä vierellä ja pukkasi tätä leikkisästi kyljellään.
”Sinähän halusit levähtää ennen kalastustakin. Mitä, alkaako vanhuus painaa luita?” Kaislakukka maukaisi vitsaillen, mutta tunsi pienen vihlaisun sisällään. Samalla kun hän itse kasvoi ja vahvistui, klaanin vanhimmat soturit joutuivat entistä enemmän korvaamaan kokemuksella ja älyllä voiman ja nopeuden. Mustakynsi vastasi vain raskaasti huokaisten.
”Niin se taitaa olla. En muista että viime hiirenkorvien aikaan sateisena yönä nukkuminen olisi jäykistänyt näin kovasti niveliä…” Mustakynsi totesi poissaolevana kiertäessään sammalen peittämän mättään. Mustakynnen tassunaskeliin nousi vettä, oltiin lähellä leiriä jokien haarassa. Ennen leiriin pusikon aukon läpi sukeltamista Kaislakukka nosti vielä kerran katseensa järvelle ja tunsi kihelmöintiä tassuissaan. Kuinka monta kissaa oli jo nähnyt saman auringonlaskun värjäämään kauniin järven ennen häntä? Kuinka monta kertaa klaanikissat olivat jo perinteen mukaisesti kokoontunet täysikuun aikaan? Joka tapauksessa Kaislakukka oli jälleen pääsemässä osaksi tätä iänkuista perinnettä.
”Sinähän kuljet ihan pää pilvissä, Kaislakukka. Liiku”, Kaislakukka kuuli takaansa närkästyneen naukaisun ja Kaislakukka nopeutti huomaamattaan hidastuneita askeleita Kylmäpuron kehotuksesta. ”Minäkin haluaisin ehtiä torkuille ennen kokoontumista, mutta en ole vanha vaan olin yövahdissa ja sitten auringonhuipun partiossa…” Kylmäpuro vielä selitti kulkiessaan Kaislakukan ohi ensimmäisenä saaliskasalle. Kaislakukka huomasi sen olevan niin täynnä että uskoi voivansa hyvällä omatunnolla syödä oman saaliinsa. Kaislakukka asettautui mukavasti leirin vapaalle nurkalle ja ahmi ensimmäisen kalan nopeasti.
”Onko sinulla yhä sudennälkä vai riittääkö tuosta toisesta herkullisen näköisestä eväkkäästä maistiaista?” Kaislakukka kuuli maukaisun juuri kun oli ehtinyt upottaa hampaansa seuraavan kalan niskaan. Kaislakukka kohotti silmiensä katseen hampaat yhä kalassa. Tuliturkki kallisti päätään kysyvänä ja vähän huvittuneena. Kaislakukka avasi leukansa aavistuksen vastahakoisesti ja nuolaisi suupieliään ennen kuin saattoi vastata.
”Istahda vain viereen ja syö miten paljon haluat”, Kaislakukka vastasi työntäen tassullaan kalan kauemmas itsestään. Tuliturkki tarttui heti tarjoukseen hyvällä ruokahalulla ja käpertyi niin lähelle, että turkit hipoivat melkein toisiaan. Toinenkin kala oli pian kadonnut ja Tuliturkki otti asioikseen käydä hautaamassa molempien ruotojäännökset kauemmas ennen kuin palasi paikalleen. Kissat vaihtoivat laiskasti kieliä kylläisessä hiljaisuudessa.
”Mietinkin miten olisin saanut kulumaan ajan yksin ennen kokoontumista. Kylmäpuro on hirveän kärttyinen kun joutui niin moneen partioon kokoontumispäivänä”, Tuliturkki totesi ohimennen. Kaislakukka hymähti jotain myöntävää. Hän ei olisi ikinä yksin tai tylsistynyt, mutta sitä ei kukaan muu tiennyt.
”Harvoinhan teillä on ryppyjä rakkaudessa”, Kaislakukka heitti kepeästi, mutta Tuliturkki kuulosti vastaukseksi siltä kuin olisi meinannut tukehtua karvapalloon tai ruotoon.
”Emme me… Tai siis ainakaan minun puolesta…” Tuliturkki takelteli ja käänsi ujosti katseensa. Kaislakukka kehräsi huvittuneena ja nuolaisi Tuliturkin poskea anteeksipyytävästi.
”Kunhan kiusasin. Lälläslää.” Tuliturkki käänsi katseensa takaisin Kaislakukkaan. Kaislakukka uskoi omissa kalpean vihreissä silmissään olevan sama huvittunut tuike kuin häntä katselevan kollin oransseina leiskuvissa. Kaislakukan mieleen palasi kuva laskevan auringon valossa liekehtivästä järvestä hänen katsellessaan Tuliturkkia.
”No voi yäk miten romanttista.”
Kuullessaan Hopeakaiun kommentin Kaislakukka joutui peittämään nopeasti närkästyneen ilmeensä kumartumalla sukimaan Tuliturkin turkkia kuten aiemmin.
”Pilasit taas yhden hienon hetken vaikka ei mistään sellaisesta ollutkaan kyse kuin luulet…” Kaislakukka ajatteli tuohtuneena kun Tuliturkkikin jatkoi pienen hämmennyksen jälkeen hiljaista kielten vaihtoa. Hopeakaiku vain kehräsi vastaukseksi huvittuneena hyvin samaan tapaan kuin Kaislakukka aiemmin.
Kaislakukka ei voinut silti olla tuntematta pientä kateuden pistosta kun näki Tuliturkin kulkevan unentokkuraisen Kylmäpuron rinnalla kokoontumiseen. Jos ei muuta, Kaislakukka olisi halunnut jonkun nuoremman juttukaverin kuin Usvajalan kaveriksi kulkiessaan ensimmäiseen kokoontumiseensa soturina. Usvajalka oli ensin rohkaissut hermostunutta Kaislakukkaa joka varmasti pääsisi tutustumaan muiden klaanien jäseniin, etenkin sotureihin aivan eri tavalla kuin oppilaana, mutta uppoutunut sitten ihan muiden aiheiden muistelmiin.
Vanhemmat soturit ja klaaninvanhimmat ylittivät puunrungon saareen Jäätähden johdolla, joka oli ilmoittanut jo ainakin Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin olevan paikalla. Oppilaat ja nuoremmat soturit roiskuttivat uimaan järven poikki saareen, nauttien lämpenevästä tummasta vedestä josta hopeahäntä ja kuu heijastuivat pilvettömältä taivaalta. Kaislakukka pysähtyi hetkeksi empimään, kunnes näki silmäkulmastaan Illankuiskeen viittilöivän hänelle hännällään. Illankuiske oli yksin, Perhonsiipi oli mennyt jo edeltä Mustakynnen ja Laventelikurkun kanssa puunrungolle. Kaislakukka jolkotti helpottuneena Illankuiskeen luokse.
”Muistan edelleen vain kaikkien muiden klaanien soturit isoina, vahvoina ja vähän pelottavina. Vaikea kuvitella että pelkästään soturinimen saaminen muuttaisi mitään”, Kaislakukka paljasti Illankuiskeelle, äidilleen, astuessaan oksista ja kuoresta ajansaatossa karsiutuneelle puunrungolle. Jokiklaanilaisten kulku oli varmaa ja vikkelää, ei haittaisi vaikka sattuisi horjahtamaan järveen. Tumma, hiljalleen liplatteleva vesi tuntui Kaislakukasta suorastaan houkuttelevalta, virkistävältä ja tutulta, kun Illankuiske ei vastannut mitään ensin kulkiessaan Kaislakukan perässä. Kun kissat olivat kiirehtineet saaren rannalle, Illankuiske nuolaisi rohkaisevasti Kaislakukan päälakea pari kertaa.
”Pari kuukautta ei tee ihmeitä sotureille, mutta oppilaille kyllä. Huomaat kyllä että sovit mainiosti joukkoon. Olet soturinimesi ansainnut”, Illankuiske maukaisi ja katseli tytärtään lämpimästi. Kaislakukka nyökkäsi vastaukseksi yhtä lailla Illankuiskeelle kuin varmistukseksi itselleen. Illankuiske asteli Perhonsiiven luokse joka oli jäänyt odottamaan, mutta Kaislakukkaa ei yllättäen haitannut olla enää yksin tai astella itsekseen saaren keskiaukiolla odottavan, sekaisin eri klaaneilta tuoksuvan kissajoukon sekaan. Kaislakukka ei mennyt vanhan tapansa mukaan keskenään suu vaahdossa tarinoivien oppilaiden joukkoon, vaan jäi aukion reunamille varjoihin, luoden yhden kaipaavan katseen oppilaiden suuntaan. Kaislakukka veti henkeä ja antoi katseensa hitaasti kiertää aukion kokonaan, haistellen ilmasta missä eri klaanien kissoja oli. Klaanit olivat sekoittuneet, mutta kissat pysyttelivät silti lähellä omiaan. Kaislakukka keräsi hiljalleen rohkeutta, että uskaltaisi liittyä johonkin vieraiden kissojen porukkaan tutustumaan. Kaislakukan korvat nytkähtivät puulle kokoontuneiden päälliköiden suuntaan, kun joku ilmoitti että Varjoklaani oli saapumassa.
”Olet sitten päässyt soturiksi etkä eksynyt lopultakaan klaanien reviireiltä”, Kaislakukka kuuli etäisesti tutun äänen. Kaislakukka kohotti katseensa ja näki puhujan olevan varjoklaanilainen, tuttu kolli. Setrisydän, Kaislakukka sai nimen mieleensä ja muistaessaan viime tapaamisen nosti vähän leukaansa pystyyn haastavasti.
”Niin olen”, Kaislakukka totesi lyhyesti. Setrisydämen kumppani, Yösiipi, vaihtoi kärsimättömän oloisena painoa puolelta toiselle.
”Kirkas kuutamo tänään, enteilee hyvää tälle kokoontumiselle”, Setrisydän jatkoi sitten ja nosti katseensa edelleen pilvettömälle taivaalle. Kollin harmaa turkki hohti hopeisena kuutamossa. Kaislakukka seurasi tyhjiä kommentteja latelevan kollin katsetta taivaalle poissa olevana. Yösiipi katsoi pari kertaa kumma ilme kasvoillaan molempia kissoja ja sipaisi sitten hännällään Setrisydämen kylkeä.
”Mennäänkö, päälliköt ovat kiivenneet jo puun oksille”, Yösiipi sihahti nopeasti.
”Oho, Ruostepuro on puussa eikä sen alla… Ja Jäämyrskykin!” Setrisydän maukaisi rehellisen yllättyneenä niin kovaan ääneen, että Yösiipi värähti nolostuneena ja monta kissaa kääntyi ensin katsomaan Setrisydäntä, sitten kokoontumispuuta kiivaasti supisten. Kaislakukka jäi pian yksin täysin unohdettuna, mutta Kaislakukka ei kiinnittänyt tähän paljon mitään huomiota. Ruostepurokin oksalla? Joko Tuuliklaanin päällikkö ei ollut päässyt paikalle, tai sitten toisellakin klaanilla oli uusi päällikkö… Hyvin tavatonta, näin lyhyen ajan sisään. Kaislakukka tunsi epämiellyttävän värähdyksen kulkevan lävitseen.
”… Jos haluat päästä odotuksen jännityksestä voin kertoa, että Kastanjatähtikin on täällä.”
Kaislakukka ei vastannut Hopeakaiun paljastukseen, vaan tuijotti kiihtyneenä puuta ja siellä lähinnä suru-uutisia kertovia päälliköitä. Kaiken ikäisiä kissoja ja moninaisista syistä oli otettu Tähtiklaaniin aivan lehtikadon lopun kynnyksellä. Kaislakukan häntä vispasi levottomana ja nuori kissa istui jäykkänä koko karmivan selonteon ajan. Onneksi vanhemmat soturit kuiskivat Kaislakukan ympärillä, että tällaista ei sentään ollut joka lehtikato.
Iloisempiin, tavanomaisiin uutisiin päästessä Kaislakukka ei tiennyt oliko helpottunut vai pettynyt, kun Jäätähden kertoessa Kaislakukan päässeen soturiksi hän ei saanut samanlaista suosiota kuin yleensä johtuen siitä, että kaikkien klaanien kissat olivat saaneet jo hurrata ja onnitella jo peräti kahta uutta päällikköä. Ehkä ennemmin helpottunut, Kaislakukka ei välittänyt ylimääräisestä huomiosta tai metelistä katsellessaan tassujaan korvat kuumottaen omien suosionosoitustensa aikana. Sisintä lämmitti kuitenkin kuulla kovaäänisimpinä omien tuttujen ystävien onnittelut.
Jokiklaanin selonteko oli viimeisenä, joten pian Kaislakukan kohotettua taas katseensa Tulitähti julisti kokoontumisen päättyneeksi. Kissoja alkoi virrata kohti puunrunkoa, pois saarelta.
”Mitä asiaa Setrisydämellä oli?” Kaislakukka hätkähti kuullessaan Illankuiskeen tiukan äänen.
”Ei… Ei mitään erityistä, höpisi vain jotain kuusta”, Kaislakukka selitti hämmentyneenä nojatessaan aavistuksen kauemmas likelle ilmestyneestä Illankuiskeesta. Illankuiske mittaili katsellaan Kaislakukkaa jonkin aikaa kuin epäillen tämän valehtelevan. Kaislakukka vastasi katseeseen entistä enemmän ihmeissään.
”Mentäisiinkö pian takaisin leiriin, Illankuiske? Nukahdan kohta pystyyn”, Perhonsiipi keskeytti kummallisen tuijotuskilpailun Kaislakukan onneksi. Illankuiske puuskahti lyhyesti ja mitään Kaislakukalle selittämättä riensi kumppaninsa vierelle. Kaislakukka luuli ensin suunnilleen kuvitelleensa koko epämääräisen sananvaihdon, mutta Kaislakukan ilme synkkeni kun hän näki Perhonsiivenkin vilkaisevan Kaislakukkaa olkansa yli yhtä huolestuneen ja epäilevän näköisenä kuin Illankuiske aiemmin. Mitä Kaislakukka muka teki väärin?
”Aiotko jäädä saarelle asumaan?” Kaislakukka kuuli pian seuraavan äänen. Voi tätä kissojen määrää, ja kaikki vaikuttivat ottavan Kaislakukan silmätikukseen ennen kuin Kaislakukka ehti itse tehdä mitään aloitetta. Kaislakukka puuskahti vain nopeasti töykeähkön kieltävän vastauksen tuolle jollekin myrskyklaanilaiselle nuorelle soturille ja jätti tämän taakseen. Kaislakukka tunsi tarvitsevansa nyt todella veden rauhoittavaa viileyttä ja ui mantereelle, vaikka puunrungolla olisi ollut jo hyvin tilaa. Rannalla Kaislakukka ravisteli turkkinsa kuivaksi ja jatkoi sitten rauhallisesti jolkottaen matkaansa kohti leiriä, yksin, omassa rauhassa ja helpottuneena kun ainoastaan tutut jokiklaanilaisten tuoksut ympäröivät hänet taas.
”Sellaisia muiden klaanien sotureita sitten…” Kaislakukka mutisi vähän turhautuneena ääneen, tietäen vain Hopeakaiun kuulevan. Kaislakukan mieli oli maassa senkin takia, että kokoontumisessa ei paljon iloisia ilmoitusasioita ollut.
”Ei niissä ole mitään ihmeellistä täälläkään… luulen”, Hopeakaiku selitti tunnustelevasti.
”Miten niin luulet?” Kaislakukka kysyi kummastuneena ja pysähtyi. Kaislakukka aisti Hopeakaiun pitävän empivän tauon.
”Olen ainoastaan katsellut muita kaukaa, ja silloinkin vain kun nukut koska tämä yhteys heikkenee mennessäni sinne. Jos menisin lähemmäs, kunnolla esittäytymään ja juttelemaan, en tiedä löytäisinkö takaisin”, Hopeakaiku tuntui myöntävän vastahakoisesti kuin ison salaisuuden.
Kaislakukan tassut tuntuivat yhtäkkiä paikoilleen jäätyneiltä tunnottomilta pökkelöiltä ja kylmä hyökyi lävitse kuin tulva, pysäyttäen kaiken ajatustoiminnan kokonaan hetkeksi.
”Et siis olekaan Tähtiklaanissa?” Kaislakukka kysyi hiljaa. Tähtiklaaniin pääsivät hyvää tehneet ja tarkoittaneet klaanikissat. Sitten oli jotain muuta, Kaislakukka oli kuullut klaanin vanhimpien puhuvan pimeyden metsästä monien pahamaineisten kissojen yhteydessä.
”En, jos sitä tarkoittaa se etten ole vanhojen ihme viisauksia puhuvien klaanikissojen seurassa jotka eivät ikäänny. Eivät pennutkaan, olisi ollut tylsää jäädä pennuksi”, Hopeakaiku maukaisi huvittuneena. Kaislakukka vain tuhahti tyytymättömänä vastaukseen.
”No hyvä on. Silloin kun en kulkeudu, raahaudu, mitä lie mukanasi siellä”, Hopeakaiku alkoi selittää ja sai Kaislakukan pahasta aavistuksesta huolimatta hymähtämään huvittuneena, ”olen yksin täällä, tähtien valaisemalla hopeaisella nummella. Se jokin Tähtiklaani on kukkulan takana, siellä on kaikenlaista maastoa. Toisessa suunnassa on läpipääsemättömän oloista epämääräistä kosteaa usvaa joka hohtaa ällösti syvemmällä, mutta välillä tuntuu, että saan paremman yhteyden sinuun siellä. Toisaalta en halua eksyä sinnekään ja jättää tätä nummea, tämä on ihan hyvä ja pystyn olemaan kanssasi”, Hopeakaiku päätti lannistuneen oloisena, kuin myöntäen tappionsa ja selittäen salaisuutensa Kaislakukan mielenrauhan säilyttämiseksi.
”No… No hyvä. Mutta älä mene sinne usvaan, jooko? Tämä on ihan tarpeeksi minulle, tämä yhteys”, Kaislakukka sanoi ja katui saman tien vähän sanojaan. Hän oli elossa. Hopeakaiku ei, hän sai kokea vain… Kaiun elämästä, Kaislakukan kautta. Kaislakukka kuitenkin kuuli Hopeakaiun vain puuskahtavan kepeästi ja saattoi kuvitella tämän kohauttavan lapojaan. Kaislakukka kuvitteli aina Hopeakaiun kuin vedestä heijastuvaksi peilikuvakseen.
”Hetkinen, jätät minut kun nukun. Kuka sitten vahtii selustaani?” Kaislakukka kertasi mielessään ja lähti taas liikkeelle. Taivaanranta alkoi vaaleta päivän koittaessa, kohta leirissä alettaisiin ihmetellä Kaislakukan puuttumista.
”Olet täysin turvassa omassa leirissä. Ja mistä lähtien minun on kuulunut vahtia selustaasi, missä on kaikki minä itse minä itse uho?” Hopeakaiku ilkkui kiusoitellen. Kaislakukka ravisti päätään kehräten huvittuneena.
”Okei, ansaitsin tuon.” Sitten leveä haukotus repi Kaislakukan suun ammolleen. Kaislakukka asteli juuri leiriin kun Pääskyhäntä kävi vapauttamassa Sammalturkin yövahtivuorosta. Kaislakukka käveli Sammalturkin perässä sotureiden pesään ja rojahti uupuneena omalle sammalmättäälleen, kiertäen häntänsä ympärilleen. Sammalturkki oli onneksi saanut jo varmaan kyseltyä kuulumiset kokoontumisesta aiemmin saapuneilta ja Kaislakukka sai rauhassa käydä unille.
”Kauniita unia”, Kaislakukka kuuli Hopeakaiun maukaisun. Sitten ensimmäistä kertaa ikinä Kaislakukka todella tunsi Hopeakaiun lähtevän jonnekin kauemmas. Tuntui yhtä aikaa kevyeltä ja siltä kuin jotain puuttuisi. Kummalliselta. Mutta Kaislakukka ei ehtinyt miettiä kauan, kun uni vei nuoren kissan.

//Muut olivat kirjoittaneet jo sen verran kokoontumistarinoita, etten liiemmin toistellut ilmoitusasioita...
Vastaus:24 kp

~Tikru

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kettupentu, Tuuliklaani
19.04.2015 18:03
Oli kulunut muutama kuu siitä, kun Kettupentu oli puraissut omaa häntäänsä nukkuessaan, mutta nyt pienistä hampaanjäljistä naaraan hännässä ei näkynyt enää jälkeäkään. Vaikka pentutarhassa ei ollut Kettupennun lisäksi ketään muita pentuja kuin Hiiripentu, naaraan mielestä siellä alkoi olla jo hieman ahdasta ja todella tylsää. Hän haluaisi olla jo oppilas, ja päästä ulos leiristä. Punaruskea naaras kysyi varmaan sata kertaa joka päivä emoltaan Valkohännältä:
"Voisinko mennä ulos Valkohäntä? Ole niin kiltti!" Ja tämä vastasi hänelle joka päivä tuohon samaan kysymykseen aina samalla tavalla:
"Voit kyllä mennä tutkimaan leiriä, mutta et saa missään nimessä mennä ulos leiristä! Siellä on liian vaarallista noin pienelle pennulle".
Kettupentua alkoi kyllästyttää todella paljon olo pentutarhassa.

Eräänä iltana Kettupentua ei nukuttanut. Sinä yönä oli täysikuu, ja klaanien kokoontuminen. Kettupentu oli kysynyt päälliköltä pääsisikö hän mukaan kokoontumiseen, mutta Ruostetähti katsonut häntä yhdellä silmällään ja sanonut:
"Kuulehan Kettupentu, olet vielä liian nuori jotta pääsisit kokoontumiseen, mutta kun jaksat odottaa vielä muutaman kuun, pääset oppilaana mukaan kokoontumiseen". Kettupentu oli ollut sitten pahalla tuulella koko päivän, koska ei saanut mennä mukaan kokoontumiseen. Ja illalla, kun hänen piti mennä nukkumaan, uni ei tullut. Hän olisi kovasti halunnut tavata muut klaanit kokoontumisessa. Kettupentu oli maannut emonsa vieressä todella kauan, mutta naaras ei nukahtanut. Ja aina jos Kettupentu nukahti, hänet herätti pöllön huhuilu, oksan napsahdus, tai tuulen kahina heinikossa.

Kun kuuhuippu lähestyi, Kettupennun mieleen juolahti ajatus:
#Jos en nyt saa unta, minullahan on oiva tilaisuus käydä ulkona tutkimassa reviiriä!#
Kettupentu oli innoissaan keksimästään ajatuksesta. Hän nousi varovasti ylös, ja sipsutti hiljaa ulos leiristä.
Leirin ulkopuolella kylmä yötuuli löi vasten naaraan kasvoja. Kettupentu värähti, mutta ei suinkaan kylmyydestä, vaan innostuksesta päästä viimein ulos leiristä. Sitten Kettupentu päätti lähteä kävelemään suoraan eteenpäin. Hänen ruumiinsa oli kankea pitkästä makoilusta, mutta Kettupentu ei halunnut pysähtyä venyttelemään jäseniään, vaan hän lähti juoksemaan.
Kettupentu juoksi niin nopeaa kuin pienistä jaloistaan vain pääsi. Kylmä yöilma tarttui hänen turkkiinsa kun hän juoksi. Kettupennun vauhti hidastui hieman kun hän juoksi loivaa rinnettä ylös. Rinteen päällä hän kuitenkin pysähtyi kuin seinään.

Hän näki edessään jotain uskomatonta. Hänen edessään avautui todella suuri lätäkkö. Se oli ihan valtava. Kettupentu huokaisi syvään. Hän ei ollut ikinä nähnyt noin suurta lätäkköä. Sitten Kettupentu muisti. Hän oli nähnyt muutama kuu sitten saman muotoisen lätäkön, mutta se oli ollut pienen pieni. Se pieni lätäkkö oli ollut leirissä, ja se oli jäätynyt. Siitä pienestä lätäköstä oli heijastunut Hopeahäntä. Kun Kettupentu muisteli tuota, hän huomasi, että tuosta valtavasta lätäköstä mikä nyt avautui hänen edessään, heijastui myös Hopeahäntä. Sitten Kettupentu muisti että klaanivanhimmat olivat joskus maininneet tuon suuren lätäkön tarinoissaan. #He eivät olleet kyllä sanoneet sitä lätäköksi#, Kettupentu ajatteli. #He sanoivat sitä... Oliko se Lampi? Ei, ei se ollut se. Se oli... Järvi! Niin juuri! Järvi!#
Kettupentu lähti taas juoksemaan. Hän juoksi kohti järveä. Järven rannassa hän pysähtyi. Kylmä viima puhalsi järveltä, ja laineet löivät rantaan. Se sai hänet hytisemään kylmästä.
#Taidan palata leiriin#, Kettupentu ajatteli kylmissään. Sitten hän kääntyi takaisin tulosuuntaansa, ja lähti juoksemaan.

Pientä naarasta alkoi kuitenkin pian väsyttämään, eikä hän jaksanut enää juosta. Kettupentu oli väsynyt, nälissään, kylmissään ja hän ikävöi myös Valkohäntää. Kettupentu pysähtyi hetkeksi. Hän katsoi taakseen: hänen takanaan oli vain nummia silmänkantamattomiin. Hänen molemmilla puolillakin oli nummia, sekä edessäpäin oli nummia. Yhtäkkiä Kettupentu ymmärsi olevansa eksyksissä. Kettupennun mielen valtasi pelko. Mitä jos hän nääntyisi nälkään, ja hänet löydettäisiin vasta monen kuun päästä kuolleena? Tai mitä jos häntä ei löydettäisi koskaan, ja hän kuolisi nälkään ja kylmyyteen täällä yksin, ja hänet unohdettaisiin? Kettupennun suusta alkoi kuulua pientä vikinää, joka yltyi kohta suureksi itkuksi.
Kettupentu käveli vikisten hiljaa lähimmän kiven luo, ja käpertyi sitä vasten niin, että hän pääsi suojaan tuulelta.
Nälästä, kylmästä ja ikävästä huolimatta, Kettupentu nukahti kuitenkin nopeasti.
Hän näki unta että oli leirissä lämpimässä Valkohännän vieressä maha pullollaan hiirtä...

----

Ruostetähti johti klaaninsa pois kokoontumisesta. He hölkyttivät omalle reviirilleen. Kaikki olivat järkyttyneitä kahden päällikön kuolemasta. He supisivat kiivaasti keskenään, kun yhtäkkiä Tuuliklaanin Apilatassu juoksi Ruostetähden vierelle.
"Ruostetähti! Haistan pennun!"
Ruostetähti pysähtyi ja haisteli ilmaa.
"Tosiaan, täällä on pentu. Ja se on vieläpä Tuuliklaanilainen! Tarkemmin sanottuna... Kettupentu!"
Tuuliklaanilaisten puheensorina hiljeni. Lyhyen tauon aikana, he kuulivat vain oman hengityksensä ja tuulen vinkunan. Sitten kaikki alkoivat kuiskutella uudestaan.

"Noniin, etsitään Kettupentu. Tiirajuova, Apilatassu, Tähtisumu ja Kultatassu voitte seurata tuoksua, ja etsiä Kettupennun. Tuokaa hänet leiriin kun löydätte hänet. Me menemme nyt leiriin", Ruostetähti naukui, ja katsoi puheen päätyttyä pitkään Tiirajuovaa, Apilatassua, Tähtisumua ja Kultatassua. Sitten hän kääntyi ja lähti johtamaan joukkoa kohti leiriä. Tiirajuova, Apilatassu, Tähtisumu ja Kultatassu raottivat kaikki suutaan toisten mentyä, ja alkoivat etsiä Kettupennun tuoksua. He löysivätkin se pian. Seurattuaan Kettupennun tuoksua vähän matkaa, he kuulivat heikon hengityksen kiven takaa. Tähtisumu ja Kultatassu juoksivat nopeasti kiven taa, ja Tiirajuova ja Apilatassu seurasivat perässä. He löysivät pienen punaruskean kehon kiven vierestä. Se oli Kettupentu. Kultatassu nuuhkaisi pentua. Sitten hän sanoi:
"Kettupentu nukkuu, hän ei vaikuta sairaalta mutta hänellä on varmasti kylmä ja nälkä".

Kettupennun uneen tunki kaikkia muita unen ääniä voimakkaampi ääni:
"Kettupentu nukkuu, hän ei vaikuta sairaalta mutta hänellä on varmasti kylmä ja nälkä".
Sitten Kettupentu ymmärsi että se ei ollut unta. Hän raotti silmiään. Neljä kissaa seisoi Kettupennun ympärillä. Kettupentu säikähti ensin hieman, mutta huomasi sitten että nämä neljä kissaa olivat Tuuliklaanilaisia.
"Hei Kettupentu! Oletko sinä harhaillut unissasi tänne?" Kysyi kullanruskea naaras lempeällä äänellä Kettupennulta. Kettupentu tunnisti hänet Tuuliklaanin parantajaksi, Tähtisumuksi. Hän vastasi värisevällä äänellään kissoille:
"En... En saanut illalla unta ja päätin lähteä ulos leiristä, ja sitten huomasin tulleeni järven rantaan, ja kun käännyin takaisin palatakseni leiriin, huomasin olevani eksyksissä".
Tähtisumun vieressä seisova Kultatassu, Tähtisumun oppilas, kuunteli Kettupennun tarinan ja alkoi sitten vielä tutkimaan Kettupentua. Mutta kahta muuta kissaa jotka olivat tulleet parantajien mukana, hän ei tunnistanut. Tähtisumu huomasi kun hän katsoi pitkään Tiirajuovaa ja Apilatassua, ja kertoi hänelle:
"Tässä ovat Tiirajuova ja Apilatassu".
"Hei", Kettupentu piipitti pienellä äänellä.
"Meidän pitäisi nyt mennä leiriin Kettupentu. Jaksatko kävellä sinne?" Tiirajuova kysyi häneltä. Kettupentu nousi jaloilleen ja sanoi sitten:
"Luulen niin".

----

Kun Kettupentu tuli leiriin, hän huomasi että Valkohäntä oli pentutarhan edessä Saarnijalan kanssa. Hän kuuli kuinka Saarnijalka lohdutti Valkohäntää:
"Kettupentu on vahva pentu. Ei hän ole kuollut". Sitten Saarnijalka huomasi Kettupennun ja hihkaisi Valkohännälle:
"Katso!" Valkohäntä kääntyi katsomaan ja näki Kettupennun.
"Kettupentu!" Valkohäntä huusi ja juoksi heti nuolemaan Kettupentua.
"Luulin että olit kuollut!".
"Löysimme hänet yhden kiven viereltä. Hän oli nukahtanut sinne", Tiirajuova maukui Valkohännälle, mutta Valkohäntä tuskin kuuli sitä. Hän oli niin onnellinen saatuaan pentusna takaisin.
"Voi Kettupentu! Ethän enää lähde leiristä ulos yksin ennen kuin olet oppilas?" Valkohäntä maukui Kettupennulle nuolaisujen välissä.
"En. En ennen kuin olen oppilas", Kettupentu myöntyi. Ensimmäinen kokemus oli nimittäin aika huono.

"Tule nyt nukkumaan", Valkohäntä naukui hetken kuluttua. Sitten he lähtivät yhdessä kohti pentutarhaa.

Pentutarhassa pieni punaruskea naaras painautui emonsa kylkeen kiinni. Sitten hän katsahti vielä kerran Hopeahäntää, ja kuiskasi hyvät yöt emolleen. Sitten Kettupentu antoi silmiensä painua kiinni, ja viedä hänet ihanaan unten maailmaan...
Vastaus:Hauska tarina ihanasti pennun näkökulmasta. Mahtoi tosiaan järvi olla näky pikkuiselle kissalle. Teksti oli sujuvaa ja aika lailla kirjoitusvirheetöntä. Pieni muotoiluseikka sai kohottamaan kulmia:

Sitten hän sanoi:
"Kettupentu nukkuu, hän ei vaikuta sairaalta mutta hänellä on varmasti kylmä ja nälkä".

Voi olla tyylimielipide, mutta rivinvaihto tällä tavalla muotoilussa vuorosanassa ei ole välttämättä tarpeen ja keskellä kappaletta vähän hajottaa tarinan yhtenäisyyttä. Lisäksi tälläkin tavalla muotoillussa repliikissä piste tulee hakamerkkien sisälle. Ja yleisesti kappaleiden välissä oli parissa paikassa turhan paljon tyhjiä rivejä, voi toki johtua vain suntuubin häröilystä…

Hyvä tarina, saat 38 kp

- Väliaikainen YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tiirajuova, Tuuliklaani
19.04.2015 09:49
Tiirajuova raahasi jäniksen leiriin tyytyväisenä. Metsästysonni oli ollut hyvä, ja tuoresaaliskasa ei ole ollut näin täysi moniin kuihin. Tiirajuova laski jäniksen kasaan ja hänen vatsansa ilmoitti heti vastaväitteet murisemalla kuuluvasti.
"Klaaninvanhimmat ja kuningattaret ovat syöneet jo, samaten Tähtisumu ja Kultatassu. Ota sinäkin jotain, lähdet tämän illan kokoontumiseen", Lovikorvan syvä ääni kantautui oranssinruskean kollin takaa. Tiirajuova vilkaisi varapäällikkö vähän nolostuneena ja nyökkäsi. Tietenkin juuri silloin hänen vatsansa oli täytynyt murista kuin mäyrä, kun varapäällikkö oli lähellä! Kolli kumartui tutkimaan saaliita. Hänellä oli niin iso nälkä, että hän voisi syödä koko kasan, mutta hän voisi viedä jotain myös Varissiivelle. Kolli valikoi itselleen hiukan pulskan puoleisen jäniksen ja Varissiivelle varpusen. Kolli kuljetti saaliit Varissiiven luokse joka makoili aukion toisella puolella.
"Hei", Tiirajuova mumisi suu täynnä karvaa. Hänen kumppaninsa nosti päätään.
"Hei", Varissiipi nousi istumaan kehräten ja Tiirajuova pudotti varpusen tuon jalkojen eteen ja jäniksen omiensa.
"Arvatkaas kuka lähtee kokoontumiseen!" hihkaisu kiiri Tiirajuova takaa ennen kuin hän ehti edes avata suutaan. Sudenmarja tupsahti puoliveljensä viereen suussaan hiiri.
"Sinä veikkaisin?" Tiirajuova töytäisi harmaata naarasta leikkisästi.
"Mutta niin lähden minäkin", kolli ilmoitti ja vilkaisi Varissiipeä, jonka korvat nytkähtivät.
"Taisi tulla kotivuoro minulle", naaras murisi mukamas happamasti ja kumartui repäisemään palan varpusesta. Sudenmarja laskeutui syömään hiirtään, ja Tiirajuova kävi nälkäisenä jäniksen kimppuun.
"Kerrotte minulle sitten jos jotain erikoista tapahtuu", Varissiipi naukui tyytyväisen näköisenä.
"En ole muuten syönyt noin mehukasta tuoresaalista moneen kuuhun!" Tiirajuova nyökytti päätään kykenemättä vastaamaan, koska hänen suunsa oli täynnä ruokaa.
"Kunpa lehtokatoa ei edes olisi! Yksikään klaani ei näkisi nälkää", murisi Sudenmarja nieltyään hiirensä. Tiirajuova väräytti korviaan.
"Lehtokatoa tarvitaan, jotta maa ehtisi palautua ja valmistautua uuteen viherlehden aikaan", kolli muistutti hiljaa. Sudenmarja murahti, muttei aloittanut väittelyä. Harmaan naaraan silmät paloivat odotuksesta ja innosta, mutta Tiirajuova ei pystynyt yhtymään siihen. Vaikka kokoontuminen oli aina mielenkiintoinen, se olisi nyt täysin erilainen. Kolli vilkaisi Ruostetähteä, joka nautti variksesta Lovikorvan seurassa. Mustaa naarasta mahtoi jännittää kumminkin eniten kaikista, sillä olihan tämä ensimmäinen kokoontuminen hänen ollessa päällikkö. Tiirajuova pidätti huokaustaan.
"Meidän kannattaisi levätä nyt. Minä en ainakaan halua olla puoliunessa kokoontumisen aikana", Tiirajuova naukui Sudenmarjalle.
"No minä lähden sillä aikaa metsälle kun te unikeot nukutte", Varissiipi ilmoitti kiusoittelevasti ja nousi ylös. Hoikka naaras tassutteli aukion halki ja pyysi mukaansa häntää heilauttaen Mutakynnen. Tiirajuova katseli raidallisen kissan menoa ja laahusti leirin laidalle. Sudenmarja painautui Tiirajuovan kylkeä vasten. Tiirajuova nuolaisi naaraan korvaa ja kaksikko vaihtoi kieliä hiljaisuudessa. Lopulta Tiirajuova nukahti sisarensa viereen.

"Tiirajuova herätys! Lähdemme pian", Tiirajuova raotti silmiään hiukan. Sudenmarjan kasvot olivat ihan hänen omiensa lähellä ja harmaan naaraan siniset silmät hehkuivat riemusta. Tiirajuova haukoitteli ja nousi ylös. Kolli venytteli kunnolla ja ravisteli lopulta itseään.
"Vauhtia nyt tai me jäämme jälkeen!" Sudenmarja hoputti. Muut kokoontumiseen lähtijät olivat jo kasaantuneet leirin suulle. Tiirajuova liittyi joukon hännille Sudenmarjan kanssa ja Lovikorva tarkisti, että kaikki olivat paikalla. Sitten Ruostetähti johdatti joukon ulos leiristä. Tiirajuova veti viileää yöilmaa keuhkoihinsa ja raikas tuuli pörrötti hänen turkkiaan ja kanervat heiluivat tuulessa hennosti. Kuu kipusi jo korkealla, mutta heillä oli vielä paljon aikaa päästä saarelle. Ruostetähti kiristi tahtiaan hölkäksi ja kaikki kissat seurasivat päällikköään ripeästi.

Joukko kiisi nummien halki ja he saapuivat Tuuliklaanin rajalle. Tiirajuovan läpi kulki väristys, kun hän astui ei-kenenkään-maalle. Maa muuttui kosteammaksi ja kaislat piirittivät heitä. Sudenmarja murisi tassujensa kastuessa, mutta Tiirajuova marssi eteenpäin päättäväisenä välittämättä kosteikosta. Ruostetähti heilautti häntäänsä ja loikkasi kuorettomalle puulle ja tassutteli sen ylitse saareen. Tiirajuova odotti omaa vuoroaan ja katsoi mustaa vettä, joka vaani kuin varjo kissoja, jotka tasapainoilivat rungon ylitse. Tiirajuova pomppasi Sudenmarjan perään ja upotti kyntensä liukkaaseen puuhun. Kolli pysyi hetken liikkumatta odottaen, että puu keikahtaisi hänen tassujensa alta pois. Hän ei pitänyt kauheasti vedestä, koska oli melkein hukkunut viime lehtokatona veljensä toimesta. Lopulta raidallinen kolli alkoi hivuttautua eteenpäin kangistuneena pitäen katseensa tiukasti Sudenmarjan takaraivossa. Hänen käpälänsä hädin tuskin irtosivat rungosta ja kissanmitan päässä rannasta Tiirajuova loikkasi eteenpäin kiireesti. Kun hänen kaikki tassunsa osuivat tukevalle maanpinnalle hän päästi pidättelemänsä ilman pakenemaan keuhkoistaan helpottuneena.
"Koeta nyt tulla!" Sudenmarja murisi ilmiselvästi huvittuneena veljensä toilailulle. Tiirajuova urahti ja tassutti naaraan perässä kasvillisuuteen. Tuuliklaanin hoikat kissat etenivät täysin ääneti ja aukion laidalla Ruostetähti viittoi kaikkia pysähtymään. Kissat jäivät kyyristelemään pensaikon suojaan ja Sudenmarja kohotti päätään nähdäkseen jotain.
"Varjoklaani ja Jokiklaani ovat jo tulleet!" Takiaiskorva sähähti Sudenmarjalle, kun naaras yritti työntyä eteenpäin.
"Odota nyt", Tiirajuova murisi puolisisarelleen.
"Liikkeelle lähdetään vasta, kun Ruostetähti antaa luvan, muistatkos?" Sudenmarja mutisi hiljaa itsekseen jotain ja Tiirajuova käänsi huomionsa takaisin aukioon. Hän maistoi varovasti ilmaa ja hänen suuhunsa tulvahti Jokiklaanin kalaisa haju ja Varjoklaanin lemu. Tiirajuova nyrpisti vähän kuonoaan, mutta samassa Ruostetähti antoi merkin lähteä eteenpäin. Kissat säntäsivät aukiolle tiukassa joukossa, mutta hajosivat lopulta muiden kissojen joukkoon. Ruostetähti puski kohti kahta muuta päällikköä Lovikorva vanavedessään ja Sudenmarja loikki jokiklaanilaisten seuraan. Tiirajuova pysyi hetken aloillaan ja kävi katseellaan läpi aukiolla olevia kissoja, kunnes näki veljensä jykevän mustan hahmon. Raidallinen kolli loikki eteenpäin ripeästi ja tunki varjoklaanilaisten läpi murahdellen anteeksipyyntöjä. Tunturituuli huomasi hänet ja nousi käpälilleen.
"Tiirajuova mitä ihmettä sinulle on tapahtunut?", Tiirajuova murahti vähän.
"Olin vähän tappelussa", hän heilutti häntäänsä jostai puuttui pala.
"Sellaista hullua erakkoa vastaan", Tunturituulen ilme synkkeni yllättäen.
"Valkea, jolla oli melkein verenpunaiset silmät?" Tiirajuova nytkäytti vähän korviaan.
"Juuri niin, mistä tiesit?"
"... Sama kissa kävi Usvapyörteen kimppuun", molemmat kissat olivat hetken hiljaa.
"Onko hän kunnossa?"Tiirajuova kysyi lopulta varoen ajatukset laukaten. Niillä kerroilla kun Tiirajuova oli tavannyt veljensä kumppanin, tuo ei ollut vaikuttanut kovin kovalta tappelijalta.
"On, mutta..." Tunturituulen silmät välähtivät huolissaan, mutta ennenkuin kolli ehti jatkaa ulvaisu halkoi aukiota. Tulitähden johdolla Myrskyklaani saapui aukiolle. Naaras ponkaisi paikalleen ja Ruostetähti julisti kokouksen alkaneeksi. Kissat vaikenivat ja kaikki katseet kiinnittyivät päällikköihin. Ruostetähti otti aloitusvuoron.
"Puoli kuuta sitten päällikkömme Kastanjatähti menetti henkensä kulkukissojen väijytyksessä", aukiolle laskeutui hämmentynyt ja sureva hiljaisuus.
"Matkasin Kuulammelle ja sain yhdeksän henkeäni Tähtiklaanilta", Ruostetähti jatkoi.
"Minut tunnetaan nyt nimellä Ruostetähti" Tulitähti nyökkäsi vähän.
"Kastanjatähti oli jalo päällikkö, mutta tulet varmasti johtamaan klaaniasi samalla voimalla", muut päälliköt yhtyivät naukaisuihin. Ruostetähti nyökkäsi kiitokseksi ja laski katseensa takaisin kissoihin aukiolla. Mustan naaraan katse käväisi Tiirajuovassa pienen hetken ajan.
"Myös oppilaamme Vatukkatassu kuoli puoli kuuta sitten. Hän jäi kiinni kettuansaan", Tiirajuova painoi katseensa maahan suruissaan.
"Koko klaanimme kunnioittaa hänen muistoaan", seuraavaksi eteenpäin astui Jäämyrsky.
>Missä Rastastähti oikein oli?<Tiirajuova ajatteli hermostuneena. Jäämyrsky pysyi hetken hiljaa.
"Rastastähti on kuollut", Tiirajuovan silmät laajenivat. Kaksi päällikköä kuollut yhden kuun aikana?
"Minäkin matkasin Kuulammelle ja sain yhdeksän henkeäni. Nimeni on nyt Jäätähti", Jäätähti naukui.
"Rastastähti oli yksi vahvimmista sotureista ja päälliköistä, joita olen koskaan tuntenut. Niin mieleltään kuin ruumiltaankin", Jäätähti piti päänsä pystyssä ja Revontulitähti astui näkyviin.

Kokoontuminen jatkoi normaalien puheenaiheiden parissa. Tiirajuova kuunteli osittain, mutta ennenkuin hän huomasikaan kokoontuminen oli ohitse. Tulitähti loikkasi ensimmäisenä alas ja kokosi Myrskyklaanin kissat yhdellä hännän heilautuksella. Tiirajuova vilkaisi veljeään, mutta ennenkuin ehti sanoa mitään Revontulitähti työntyi hänen ohitse, ja kuin äänettömästä käskystä kaikki varjoklaanilaiset lähtivät seuraamaan tuota. Ruostetähti ja Jäätähti istuivat vielä hetken oksalla ennenkuin naaraat loikkasivat yhtä aikaa alas ja loput kissat jakautuivat omiin ryhmiinsä. Tiirajuova kiirehti oman klaaninsa joukkoon kykenemättä karistamaan turkistaan Tunturituulen tuskaista katsetta. Ruostetähti katsoi että kaikki olivat paikalla ja sujahti pois aukiolta. Kissat seurasivat perässä supisten hiljaa tapahtumista. Tiirajuova erotti sanat 'tuhoisaa', 'kuolleita', 'Rastastähti', 'liian monta' ja 'uskomatonta'. Tiirajuova asteli eteenpäin synkkänä. Miksi Tunturituuli oli näyttänyt niin huolestuneelta, jos Usvapyörre oli kunnossa? Hänen veljensä ei ikinä hermoillut turhasta...
>Minun on pakko kysyä joskus< Tiirajuova ajatteli ja loi vilkaisun kuuhun, joka oli jo kulkunsa päässä. Aamu sarastaisi pian...

//Juu tästä ny tuli taas tämmöne:D Kaikki ei iha ehkä täsmää muide tarinoihi mut nyt ei maha mittääx3//
Vastaus:Saat 49kp ja paljon kehuja. Kirjoitusvirheetöntä, kissanäkökulmasta oikeaoppista kirjoittamista ja hyvää tarinankerrontaa, värikkäitä hahmoja eleitä ja puheita. Tiirajuovan tarinat ovat aina lemppareitani.
Pikkiriikkinen moite siitä, että kun kerran yhdessä kirjoitetaan tarinoita saman maailman ropessa, edellistä ensimmäiseksi ehtinyttä kokoontumistarinan olisi voinut myötäillä enemmän, esimerkiksi siinä missä järjestyksessä klaanit saapuivat saarelle. Eikö tämä ole yhteisten ropejen idea?

- Väliaikainen YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Illankuiske, Jokiklaani
13.04.2015 15:29
Jokiklaanin leirin elämä oli pääasiassa turvallisen yksitoikkoista päivästä toiseen. Kärppätassu ja Vaaleatassu loikkivat mestareidensa edellä pois leiristä. Laventelikurkku pujotteli turhautuneen oloisen joukon lomasta toiseen suuntaan sisälle leiriin ja riensi tekemään tohkeissaan jotain selontekoa Jäätähdelle. Kastetassu yritti raahata aivan liian isoa jänistä yksin vanhimpien pesää kohti. Eivät ne jaksaisi edes yhteisvoimin syödä sitä. Sentään Pikkutassu riensi avuksi. Jos vanhimmat tapansa mukaan jakaisivat osan ruosta sen tuoneen oppilaan kanssa, jänis kyllä katoaisi tällä joukolla.
Illankuiske käänsi katseensa kohti pentutarhaa, joka kumisi tyhjyyttään, ja nopeasti seuraavana olevaan parantajien pesään, mikä ei kyllä yhtään parantanut mielialaa. Illankuiske huokaisi ja pää laskeutui raskaasti tassujen päälle. Liian paljon kuolemaa viime aikoina. Ei pelkästään Jokiklaanissa, vaan mitä tiedonmurusista reviiripartioiden kohdatessa rajoilla saattoi päätellä, myös muissa klaaneissa oli ollut huonoa tuuria. Sairaudet, kulkukissat, koko luonto itsessään vaikutti kääntyneen klaaneja vastaan yhdellä kertaa, juuri kun lehtikadon jälkeen kaiken olisi pitänyt helpottaa. Kuin Illankuiskeen mietteitä kuunnellen tuuli yltyi hetkeksi ja Illankuiske värähti. Taivas oli ollut pilvessä jo pari päivää, ainakin Illankuiskeesta tuntui siltä. Synkkää ja koleaa. Illankuiske melkein toivoi, ettei häntä valittaisi parin päivän päästä täydenkuun kokoontumiseen, luvassa olisi varmasti vain masentavia uutisia.
Perhonsiipi asteli mitään sanomatta Illankuiskeen vierelle makaamaan tassujensa päälle ja suki kumppaninsa turkkia lempeästi. Illankuiskeen täytyi näyttää yhtä rähjääntyneeltä kuin miltä hänestä tuntui. Vesitassun… onnettomuuden jälkeen Illankuiske ei ollut saanut nukuttua kunnolla. Unet olivat täynnä painajaisia kuohuvasta verenpunertavasta joesta sekä rikkoutuneista kissoista. Sitten kun Illankuiske oli siihen vihdoin taipunut, parantajien yrtit toivat kyllä unettoman levon, mutta Illankuiskeesta tuntui silti väsyneeltä.
”Leiri tuntuu niin tyhjältä ja hiljaiselta ilman pentuja”, Illankuiske huokaisi. Perhonsiipi odotti varmasti hänen avautuvan mietteistään, mutta Illankuiskeen ei tehnyt mieli aloittaa niistä synkimmistä. Perhonsiipi keskeytti sukimisensa ja loi yhden pitkän katseen pentutarhaan, josta ei loikkinut pieniä kimeä-äänisiä karvapalloja kompastellen ulos. Sitten Perhonsiipi laski päänsä Illankuiskeen pään päälle niin, että Illankuiske saattoi painautui aivan vasten Perhonsiipeä. Tuttuun lämpöön ja turvalliseen tuoksuun.
”Sille oli syynsä, miksei Vaahterapentu ikinä päässyt oppilaaksi. Pennun elämää hän sai elää kauemmin kuin olisi oppilaana kestänyt”, Perhonsiipi sanoi hiljaa. Sen Illankuiske tiesi jo, jotenkuten. Jokin synnynnäinen vika.
”Ja Vesitassun tai kenenkään muunkaan kuolema ei ole sinun syysi.”
Illankuiske vetäytyi vaiti kauemmas ja katseli toiseen suuntaan, kuin soran lomasta pilkistävä heinä olisi yhtäkkiä ollut tavattoman kiinnostava. ”…Ei tietenkään”, Illankuiske mutisi nopeasti. Illankuiske tunsi kuinka Perhonsiipi kiersi häntänsä hänen ympärilleen. Illankuiske vastusti halua ponnahtaa ylös ja paeta paikalta. Häntä ärsytti olla sillä tavalla huolehdittavana – hän oli ihan kunnossa! Vähän vain väsynyt, ja tunsi syyllisyyttä, mutta ei hän kuoleman sairas ollut tai mitään. Illankuiske parantuisi entiselleen jossain vaiheessa ilman hoitoakin, ilman muiden vaivaa. Varmasti, siihen menisi vain aikaa niin kuin kaikkien haavojen kanssa. Mutta kuinka kauan vielä… Kuinka kauan menisi siihen, että joku aamu heräisi levänneenä ja muistot olisivat vain etäisiä tapahtumia jotka eivät tulisi enää joka ikinen päivä jossain vaiheessa mieleen lamauttavasti. Illankuiskeen silmät levisivät kun hän taas näki kuinka Vesitassu peittyi mutavesivyöryn alle.
”Et olisi voinut tehdä yhtään sen enempää Vesitassun auttamiseksi kuin Hopeapennunkaan”, Perhonsiipi lausui. Tästä oli keskusteltu jo monta kertaa, mutta aina Perhonsiipi kuulosti yhtä rauhalliselta ja lempeältä kuin sanat sanottaisiin ensimmäisen kerran.
”Sitä minä en tiedä. Riittää, että olisin määrännyt uintiharjoituksen toiselle virralle, niin kaksi nuorta kissaa eläisi vielä…” Illankuiske aloitti taas vuorostaan jossittelun turhautuneena. Illankuiske käänsi sameiden silmiensä katseen Perhonsiipeen, odottaen tämän maagisesti parantavan Illankuiskeen olon.
”En tiedä minäkään. Mutta sinä et aiheuttanut Vesitassun kuolemaan. Joki sen teki, samoin Ketunaskeleen kohdalla. Kukaan ei ole syyttänyt sinua missään vaiheessa, vain sinä itse”, Perhonsiipi vakuutti tutusti, kyllästymättä samoihin keskustelunkäänteisiin. Mutta Illankuiske valpastui hieman. Perhonsiipi kuulosti siltä kuin jatkaisi vielä, ja näytti empivältä. Perhonsiipi oli harvoin niin epävarman oloinen. Perhonsiipi käänsi katseensa leirin sisäänkäynnille, nähden siellä jotain mitä Illankuiske ei.
”Kun Tuliturkki tuli ensin leiriin Vesitassun ruumiin kanssa ja muistin teidän lähteneen yhdessä…” Perhonsiiven katseessa oli sellaista tuskaa, että Illankuiske ei ollut nähnyt sellaista katsetta edes silloin kun Rastastähti oli kuollut.
”Odotin tosissani, että seuraavaksi leiriin kannettaisiin sinut elottomana”, Perhonsiipi maukaisi hiljaa, kuin peläten muiston toteutuvan jos se lausuttaisiin ääneen. Illankuiske kiirehti nuolemaan Perhonsiiven poskea rauhoittavasti.
”Minä olen nyt tässä, elossa, ei hätää Perhonsiipi”, Illankuiske rauhoitteli.
”No ole sitten myös. Elä ja kunnioita siten kuolleita”, Perhonsiipi sanoi yhtäkkiä kiivaalla, syyttävällä äänellä ja katsoi Illankuisketta tuimasti. Illankuiske vetäytyi säikähtäneenä kauemmas ja pidätti hetken hengitystään. Ei aivan tiennyt naurahtaisiko Perhonsiipi seuraavaksi huvittuneena vai astelisiko suuttuneena pois.
”Kaikkien pitää tehdä osansa klaanille”, Perhonsiipi ilmoitti ja nousi ylös, ei kuitenkaan vihaisen oloisena. Perhonsiipi suuntasi pienen matkaa kohti saalispinoa ennen kuin kääntyi ympäri.
”Tuletko vai et? Ensin sinun täytyy syödä kunnolla, olet vain pyöritellyt ruokaa tassuillasi ja näykkinyt pennun annoksia monta päivää”, Perhonsiipi ilmoitti. Illankuiske luimisti aavistuksen korviaan. Hän toivoi ettei kukaan olisi huomannut ja huolestunut, vaivautunut… Mutta Perhonsiipi aina huomasi ja vaivautui. Illankuisketta toruttiin kuin huonosti käyttäytyvää pentua, minkä hän kyllä ansaitsi.
”Minulla ei ole oikein nälkä…” Illankuiske mutisi vilkaistessaan saalispinoa. Tänä päivänä ei ollut vielä tuotu uutta saalista ja edellisen yön sade oli kastellut kaiken vanhan vetiseksi ja epähoukuttelevaksi. Illankuiskeen helpotukseksi Perhonsiipikin nyrpisti nenäänsä hienoisesti saaliiden mytylle.
”Sitten menemme metsästämään jos pysyt tolpillasi”, Perhonsiipi jatkoi nopeasti hätkähtämättä. Illankuiske nousi kankeille jaloilleen ja parin ensimmäisen haparoivan askeleen jälkeen jolkotti häpeillen Perhonsiiven vierelle. Hänhän oli kankea kuin talviunilta heräilevä mäyrä, vaikka muka oli puuhaillut yhtä paljon leirissä kaikkea tärkeää kuin muutkin.
”Menemme joelle, kalaakin voi saada jo ihan hyvin”, Perhonsiipi jatkoi lähtiessään taas liikkeelle, antamatta Illankuiskeelle tilaisuutta pysähtyä tai vastustella. Perhonsiiven askeleet olivat sen verran rivakat että Illankuiske sai ottaa pari juoksuaskelta ennen kuin ehti tämän rinnalle. Siinä vaiheessa oli päästy jo ulos leiristä ja suunta oli sama kuin sinä kohtalokkaana päivänä.
”Mutta…” Illankuiske alkoi heti empiä tiukka, puristava tunne rinnassaan ja ääni kireänä.
”Mutta eihän jokiklaanilainen saa kehittää kammoa veteen!” Perhonsiipi heitti yleisluonteisesti kommentin ilmaan. Illankuiske painoi päänsä. Ai, senkin Perhonsiipi oli huomannut. Jos Illankuiske oli leiristä poistunut, hän oli visusti pysytellyt maakaistaleella jokien välissä, niin että niiden solinan hädin tuskin kuuli. Nytkin Illankuiske jännittyi nähdessään veden kimaltelevan pusikoiden välistä, mutta pakotti itsensä pysymään liikkeellä.
Kissat seisahtuivat solisevan joen penkereelle, lähelle kiviä ja pyörteitä joiden suojiin kalat usein jäivät. Illankuiske ei alkanut Perhonsiiven tapaan etsiä tuottoisaa paikkaa, vaan asteli varovaisin askelin hajamielisenä pitkin penkerettä ja vilkuili joen yläjuoksun suuntaan vähän väliä keskittymättä kaloihin. Taivas oli pilvessä ja joen vesi näytti virtaavan synkkänä ja luotaantyöntävänä.
”Yritäs nyt”, Perhonsiipi kehotti. Illankuiske hypähti aavistuksen, hän oli pitänyt katseensa lähinnä vain joessa eikä ollut huomannut Perhonsiiven asettuneen aivan läheiselle kivelle. Perhonsiipi ei kuulostanut sen enempää toruvalta kuin huvittuneeltakaan.
”Vilkuile olkasi yli ihan niin monta kertaa kuin haluat, mutta täällä me pysymme nyt ja tulemme jatkossakin käymään joka päivä tästä lähtien, kunnes huomaat, että sen luokan mutavyöryjä tapahtuu vain muutaman vuoden välein”, Perhonsiipi, Illankuiskeen mestarin roolin uudelleen luontevasti ottanut kumppani ilmoitti. Illankuiske vihasi ja oli kiitollinen Perhonsiivelle yhtä aikaa.
Illankuiske huokaisi itseensä turhautuneena ja asettui aivan Perhonsiiven viereiselle lohkareelle vaikka se ei ollutkaan kaikkein mukavin paikka. Ensin Illankuiske oli poissaoleva tuijottaessaan virtaavan joen syvyyksiin, välillä yläjuoksun tarkistaen, mutta hiljalleen ohi vilahtavat hopeaiset kyljet herättivät vanhat vaistot. Taidot olivat kuitenkin ruosteessa talven jäljiltä ja Illankuiske ei saanut ensimmäistä kalaa lennätettyä tassullaan rannalle asti. Kala jatkoi matkaansa pienen ilmalennon jälkeen ja Illankuiske sähähti turhautuneena.
”Ei se mitään. Kaloja ja aikaa meillä riittää kyllä”, Perhonsiipi rauhoitteli. Tavallisesti Illankuiskekaan ei olisi välittänyt sellaisesta pienestä epäonnistumisesta, mutta nyt olivat hermot kireällä. Illankuiske ei vastannut mitään Perhonsiivelle vaan kumartui lähemmäs jokea ja jännitti lihaksensa, keskittyen vain seuraavaan pahaa aavistamatta lähemmäs uivaan kalaan. Yläjuoksukin unohtui. Illankuiske iski salamannopeasti kynnet kiinni kalan kylkeen ja heitti kalan ilmaan vedestä. Illankuiske näki heti että kaari oli väärä ja kala ei taaskaan lentäisi rannalle asti, mutta ennen kuin Illankuiske ehti äännähtää pettymyksensä, Perhonsiipi ponnisti rannasta ja nappasi kalan kiinni ilmasta leukoihinsa. Molemmat molskahtivat veteen sellaisen roiskaisun saattelemana, että Illankuiskekin sai kunnon kylmän suihkun.
Ennen kuin Illankuiske ehti huolestua, Perhonsiiven pää nousi pinnalle. Paikka oli sen verran syvä, että Perhonsiiven pää juuri ja juuri yletti pinnalle ilman tarvetta uida. Kala sätki yhä elävänä vettä tippuvan Perhonsiiven leukojen välissä. Näky oli niin hulvaton, että Illankuiske taipui kaksinkerroin naurusta.
”Älä nyt, minähän sain päivän ensimmäisen kalan!” Perhonsiipi julisti voitonriemuisasti niin että Illankuiske sai hädin tuskin selvää. Illankuiske pudisti päätään huvittuneena, mutta ei vaivautunut ravistelemaan itseään sen enempää kuivaksi. Illankuiskeen näkökentän laitamilla oli vilahtanut kimalteleva kalan selkämys, joku harvinaisen tyhmä yksilö joka ei ollut paennut Perhonsiiven riehumista. Illankuiske painautui matalaksi ja näytti varmasti siltä kuin vaanisi jotain olematonta maalla olevaa saalista. Perhonsiipi oli niin hämillään että ei sanonut hetkeen mitään, mikä sopi Illankuiskeen suunnitelmaan hyvin. Illankuiske ponnisti suunnattomaan loikkaan ja sukelsi veteen kynnet ja leuat auki hurjasti mouruten kuin olisi hyökännyt toisen soturin niskaan. Illankuiske ei hetkeen nähnyt mitään ja kaikki aistit täyttyivät vedestä. Mutta kalan tuntiessaan Illankuiske puristi heti leukansa yhteen eikä eväkkäällä ollut mahdollisuuksiakaan paeta terävien kissan hampaiden otteesta.
”Luulin että tulit hulluksi!” Perhonsiipi älähti huvittuneena kun Illankuiske pääsi pinnalle. Kala hänen suussaan sätki enää vain satunnaisesti ja keskittyi haukkomaan henkeä. Sen sijaan Illankuiskeen saaliilla oli taistelutahtoa. Illankuiske pärski kovasti sätkivän kalansa ympärillä yrittäen saada suun ja nenän tyhjäksi vedestä ja hänellä oli vaikeuksia löytää jalansija sorapohjasta virtaavassa vedessä. Juuri kun paniikki pisti lyhyesti rinnassa, Illankuiske löysi tunnustelemalla veden alta kiven ja nousi sille seisomaan. Illankuiske nosti leukansa pystyyn voitonriemuisena kuin olisi saanut kiinni joen isoimman ja nopeimman kalan.
”Myönnetään, sinulla oli hienompi tekniikka ja isompi saalis. Mutta ollaan silti vasta tasoissa”, Perhonsiipi haastoi ja siristi silmiään. Illankuiske ei irrottanut katsettaan hetkeksikään Perhonsiiven kullanvärisistä, leikkisästi väikkyvistä silmistä kun paransi otettaan kalastaan niin, että sai purtua hampaansa yhteen. Kala lakkasi liikkumasta ja lämmin veri tulvahti suuhun. Illankuiske heitti kalan rannalle ja Perhonsiiven kala mätkähti pian viereen. Illankuiske vastasi sitten taas Perhonsiiven katseeseen, huuliaan lipoen. Maistuipa hyvältä pitkästä aikaa.
”Kumpi ensin rannalla saa seuraavan pisteen!” Illankuiske huudahti ja hyppäsi empimättä uimaan syvässä vedessä, jossa kahlaaminen olisi ollut hitaampaa. Illankuiske kuuli kuinka Perhonsiipi alkoi polskia aivan kintereillä kohti rantaa.
”Uit kuin yksijalkainen sorsa! Löytyyköhän parantajilta mitään yrttiä sen korjaamiseen?” Perhonsiipi vitsaili.
”Sinä taas uit vielä huonommin, koska uit tämän yksijalkaisen sorsan takana!” Illankuiske vastasi olkansa yli. Joki virtasi ympärillä, mutta joen virtaus tuntui kuin ystävän tervehdykseltä, lempeästi tuuppivalta ja kiusoittelevalta, samalta kuin Perhonsiipi.

//Löytyi vielä tällainen välitarina, kirjoitan kokoontumisen Kaislakukan näkökulmasta pian...
Vastaus:20 kp.

~Tikru

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Jäätähti,Jokiklaani
12.04.2015 13:43
"Oletko valinnut kokoontumiseen lähtiät" Laventelikurkku uteli ja katsoi minua pistävästi.
"Ilmoitan ne pian" Lupasin, varapäällikkö siristi silmiään, muttei sanonut mitään. Tuijotimme toisiamme hiljaisuudessa.
"Oliko muuta" Kysyin viileällä äänellä. Varapäällikkö pudisti päätään ja katosi ulos päällikönpesästä. Odotin hetken varmistaakseni ettei kukaan ollut pesän lähettyvillä ja päästin syvän huokauksen. Ensimmäinen kokoontumiseni päällikkönä. Pieni jännitys pisteli selkääni ja häntäni heilui hermostuneena. Onneksi klaanien välillä ei ollut mitään suurempia jänniteitä. Tosin sairaudet olivat piinanneet varmasti jokaista klaania. Ainakin Jokiklaanissa Sääskisydämmellä ja Huurretassulla oli ollut viime kuun ajan tassut täynnä työtä, moni oli saanut nuhan, joillakin se oli jopa äitynyt viheryskän tapaiseksi. Nyt sentään olimme voittamassa sairaudet. Nousin hitaasti seisomaan, vedin vielä syvään henkeä. #Älä paljasta jännityneisyyttäsi# Komensin itseäni, mielessä astellessani ulos leiriaukiolle.

Paikalla olijat kääntyivät katsomaan minua, tietäen mitä asiaa minulla oli.
"Tänään on täysikuu, joten tapaamme saarella muut klaanit" Aloitin ja liutin puhuessai katsettani kissasta toiseen. "Mukaani lähtevät Laventelikurkku, Sääskisydän, Huurretassu, Perhonsiipi, Mustakynsi, Tuliturkki, Kylmäpuro, Illankuiske, Kaislakukka, Mehiläistassu, Kärppätassu, Väärätassu, Lepinkäistassu, Huomenkukka, Kurnumaha, Varjoturkki sekä Usvajalka" Luettelin lähtijäiden nimet. Ne soturit ketkä eivät pääseet mukaan, ei asia kauheasti harmittanut, mutta oppilaat keitä en valinnut näyttivät pettymyksensä. Vaaleatassu tuijotti minua vieläkin silmät lumpeen kokoisena, niistä paistoi pettymys ja suru siitä ettei tätä valittu mukaan. Kastetassu vain kohautti lapojaan ja asteli oppilaspesään sanaakaan sanomatta. Kävelin Vaaletasssun luo, joka oli jähmettynyt samaan asentoon missä oli koko ajan ollutkin.
"Ensi kerralla sitten" Naukaisin, ymmärsin oppilaan pettymyksen, itsekkin odotin kovin kokoontumisia, vaikka tiesinkin ettei jokaiseen voinut päästä petyin aina jos nimeäni ei mainittu.
"Mutta olisin niiiin tahtonut" Vaaleatassu pitkitti sanojaan. "Minulle sanottiin,että olen edistynyt" Tämä mutisi loput lauseesti itselleen. Kallistin päätäni.
"Ymmärrän kyllä, mutta teitä tarvitaan täällä. Koskaan ei tiedä hyökkääkö tänne jokin" Selitin pienelle kissalle. Tämä näytti hämmästyneelle.
"On täysikuu" Tämä naukui. Nyökkäsi hitaasti.
"Mutta erakot, ketut tai muut petoeläimet eivät noudata sitä" Huomautin. Vaaleatassu näytti mieteliäältä.
"Eli meilläkin on tärkeä tehtävä" Tämä varmisti. Nyökkäsin hiukan. Vaaleatassu loikkasi jaloileen.
"Mahtavaa!" Tämä kiljaisi ja rynnisti muiden oppilaspesään kohde minne muut oppilaat olivat ajat sitten meneet. Pudistelin päätäni huvittuneena. Se,että tänne joku hyökkäisi oli harvinaista muttei mahdotonta. Astelin tuoresaaliskasalle josta nappasin ahvenen, minunkin oli syötävä ennen lähtöä.

Heilautin häntääni, merkiksi että lähtisimme saarta kohden. Astelin reippain askelin kuunvalaisemalla maaperällä, klaanilaisten seuratessa vain hännän mitän päässä minusta. Mitä lähemmäksi pääsimme sitä enemmän jännitys otti minusta vallan. Erotin jo kissoja kauempana. Ilmassa leijaili Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin tuoksu, he olivat jo saapuneet. Jokiklaanilaisetkin alkoivat mennä muiden seuraan, kun saavuimme perille. Metsästin katseellani muita päälliköitä. Erotin Ruostetähden punertavan turkin kaikkien muiden seasta, työnnyin kissojen läpi tätä kohden. Tulitähtikin oli hänen luonaan.
"Iltaa" Naukaisin tervehdykseni päästyäni lähemmäsksi. Tulitähti ja Ruostetähti lopettivat keskustelun ja katsoivat minua.
"Iltaa" Nämä naukaisivat lähes yhtä aikaa.
"Jokiklaani on näköjään saapunut, aloitamme heti varjoklaanin tultua" Tulitähti naukui. Nyökkäsin ja istuuduin kylmälle maaperälle. Kietaisin tuuhean häntäni tassujen suojaksi ja katselin kahta päälliköä.
"Varjoklaani on pian täällä haistan heidän vaimean lem..tuoksunsa" Ratamohäntä ilmoitti omalle päällikölleen. Eikä kestänyt kauaa, kun Varjoklaanin kissat ilmestyivät saarelle. Revontulitähti loikki luoksemme ketterästi.
"Voimme varmaan aloittaa" Tämän ääni oli matala ja hiljainen, siinä oli uhkaava sävy. Ruostetähti nyökkäsi ja nousi, Tulitähden tehden samoin. Seurasin vaittonaisena muita päälliköitä. Varapääilliköt istuivat aivan puhumispaikkamme vierellä ylväinä ja ryhdikäinä. #Jokainen tahtoo edustaa klaaniaan mahdollisimman ylväästi# Ajattelin. Päälliköt ottivat paikkansa ja ahtauduin Revontulitähden vierelle istumaan. Tämä vilkaisi minua hiukan oudoksuen. #Tämä ei tiedä Rastastähden kuolemasta# Muistutin itseäni. En välittänyt tämän tuijotuksestani vaan katsoin edessäni aukeavaa kissamäärää. Erivärinen turkkimeri oli vallannut saaren. Ympärillä tuoksui kaikkien klaanin hajut, ja kissat naukuviat äänekäästi mutten saanut selvää kenenkään puheesta. Asetuttuamme paikoillemme kaikki hiljeni. Kissojen silmäparit kääntyivät tuijotamaan päälliköitä. Ryhdistäydyin hiukan ja etsin katseellani jokiklaanilaisia, jokainen oli levittäytynyt omien ystäviensä luo. Ruostetähti rykäisi kuuluvasti merkiksi,että tahtoi aloittaa kokoontumisen.
"Tervetuloa!" Tämä naukaisi kuuluvalla äänellä. Musta naaras katseli klaanikissoja tarkaavaisena yhdellä silmällään. "Lehtikato on pian päätöksessään ja viherlehden aika koitaa toivotavasti pian, lumet ovat alkaneet sulaa nummilta, jolloin riistaa on enemmän. Myskyklaanin rajalla sijaitsevan pienen puron vedenpinta on noussut sulaneiden lumien takia" Ruostetähti naukui. #Mitä ilmoitus asiaa tuossa oli# Ajattelin hölmistyneenä. #Ai niin ehkä jotain hyötyä Myskyklaanille# Muistitin itseäni. Ruostetähti julisti ylpeästi vielä jotain pennuista,mutta se meni minulta ohi. Myrskyklaanin Tulitähti otti seuraavaksi puheenvuoron.
"Hieman ennen tätä kokoontumista Pikkupentu kuoli traagisesti hukkumalla" Tämä naukui ja painoi päänsä pienen pennun muistoksi. "Myös hiirenkorvan tulo näkyy reviirillämme, lumet ovat alkaneet sulaa ja aurinkoisimmissa kohdissa näkyy jo hiukan vihreääkin. Riistastakaan ei ole ollut viime kuun aikana pulaa" Tämä kertoi. Revontulitähti näytti mieteliäältä, tämä ilmeisesti painoi tarkasti mieleen joka sanan, kun taas minulta meni lähes kaikki ohi. "Myös leirissämme on ollut liikeellä sairautta, mutta Vaahtokukka ja hänen oppilaansa ovat onnistuneet parantamaan sairaat" Myrskyklaanin päällikkö katsoi kiitollisena parantajaa ja tämän oppilasta. Tulitähti lopetti puheenvuoronsa, vilkaisin Revontulitähteä, joka katsoi sitten minua.
"Olemme havaineet kaksijalkoja reviirillämme, hiirenkorvan aikaan ne alkavat ilmestyä pesiinsä, mutta poistuvat kuitenkin saman päivän sisällä" Revontulitähti maukui, naaraan katse oli pistävä ja tämä tuijotti jonnekkin tyhjyyteen. "Olemme myös haistaneet reviirillämme ketun, aivan jokiklaanin rajan tuntumassa" Revontulitähti käänsi katseensa minuun. Nyökkäsin, partiommekin olivat havaineet saman. "Muuten Varjoklaani voi loistavasti" Tämä naukui tyytyväisenä ja vaikeni.
"Rastastähti on kuollut" Aloitin puheenvuoroni suoraan asiasta, mikä kaikkia varmasti kiinnosti eniten, en tosin aikonut kertoa siitä yksityiskohtia. Kissat alkoivat keskustella kiivaasti jostakin. Osa naukui tähtiklaanista jotain, muuta selvää en saanut. "Minä olen uusi Jokiklaanin päällikkö" Korotin ääntäni, jotta saisin huomion. Aloin hiukan rentoutua, ei tämä niin kamalaa ollut kuin kuvittelin. Päälliköt katselivat minua.
"Klaanissamme on myöskin ollut sairautta, mutta mekin olemme voitaneet sen, olemme myöskin haistaneet saman ketun, josta Revontulitähti mainitsi, muttemme ole nähneet sitä" Vilkaisin vieressäni istuvaa harmaata naarasta. "Jäät ovat alkaneet sulaa puron pinnalta, joten voimme taas pian alkaa kalastaa, jolloin meillä on taas enemmän riistaa kuin lehtikatona" Nauuin ja lopetin puheeni siihen. Tuli hiljaista, ennen kuin Tulitähti puhui.
"Kokoontuminen on päättynyt" Tämä naukui ja loikkasi alas kissojen joukoon. Itsekkin rynnistin nopeasti omien luo ja viitoin seuraamaan. #Yllättävän rauhallinen kokoontuminen# Myönsin mielessäni ja lähdin astelemaan kissat perässäni takaisin leriämme kohden.

/En ole kauhean perillä muiden klaanien asioista, enkä osaa oikein kokoontumisista kirjoitaa niin tuli nyt tälläinen/

Vastaus:Kiva pitkä kokoontumistarina, Jäätähti on ottanut kunnolla paikkansa. Tarina oli kerronnaltaan hyvin etenevä, ja pidän aina kaikista kissamaisista lisäyksistä, kuten luontoon liittyvistä vertauskuvista ja siitä, että kissat eivät aina vain huuda tai sano vaan naukuvat, maukuvat jne. puhuessaan. Tulee autenttinen fiilis lukiessa.
Tarinassa oli hyvin vähän yksittäisiä kirjoitusvirheitä, lähinnä sellaisia tosin jotka wordin tms. oikeinkirjoitusohjelma olisi helposti poiminut korjattavaksi vähällä vaivalla. Yksi toistuva oikeinkirjoitusvirhe olivat vuorosanat: "On täysikuu" Tämä naukui. VS : "On täysikuu", tämä naukui. Eli pistettä ei tule vaan pilkku lainausmerkkien ulkopuolelle ja seuraavan sanan ensimmäinen kirjain pienellä. Samoin "Tervetuloa!" Tämä naukaisi kuuluvalla äänellä. VS "Tervetuloa!" tämä naukaisi kuuluvalla äänellä. Eli vaikka erikoispäätösmerkki tuleekin lainausmerkkien sisälle, kyseessä on yksi lause ja seuraava sana taas pienellä alkukirjaimella. Sanat eivät yhtäkkiä Ala isolla kirjaimella lauseen sisällä.

Saat 40 kp

- Väliaikainen YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Pikkupentu, Myrskyklaani
11.04.2015 21:06
Pikkupentu katseli, kuinka aurinko laskeutui puiden taakse. Naaras tahtoi katsoa tarkemmin sinne, minne tuo kuumasti hohtava taivaan sammalpallo laskeutui, mutta ei nähnyt enää muuta kuin auringon viimeisimpien säteiden sarastuksen.
"Lehväpilvi, miksi aurinko laskee. Miksei se voi olla koko ajan taivaalla- silloin talvisinkaan ei olisi kylmää", pienikokoinen naaras kysyi juovikkaalta kuningattarelta.
"Pikkupentu, Tähtiklaanikaan ei pysty pitämään aurinkoa tai kuuta koko ajan taivaalla. Meidän siis pitää hyväksyä se, miten aurinko on taivaalla vain päivisin, ja vuorottelee taivaalla olemista kuun, yön kuninkaan kanssa", naaras vastasi unen pöpperössä. Lehväpilvi oli vienyt Pikkupennun metsälle koko päiväksi. Pieni pentu oli uuvuttanut kuningattaren juoksuttaessaan tätä ympäri Myrskyklaanin reviiriä.
"Älä uuvuta häntä enää milloinkaan tuolla tavoin. Hän hourailee kuin kuolonmarjoja syönyt kotikisu", Vaahtokukka murahti, mutta katseli pian kumminkin Pikkupentua lempeällä katseella. Parantaja oli tullut auttamaan Savupuroa tämän pennun Hallapennun kuumeen hoitamisessa. Pentu oli saanut kuumeen karkaamalla leiristä, ja rämpineen kosteissa sammalissa
"Menemme huomenna Lukkikoiven ja tämän oppilaan Jaguaaritassun kanssa tutkimaan Myrskyklaanin rajoja. Esitin toiveena, että kävisimme katsomassa Myrsky,- ja Jokiklaanin erottavaa rajaa", paikalle pyrähtänyt Kuurapentu selitti Pikkupennulle. Naaras katseli tätä kirkkain silmin.
#Kuulemani mukaan, minussa oli Jokiklaanin hajua kun minut löydettiin pienenä pentuna. Jospa näen oikeat vanhempani, ja he haluavat minut takaisin!# pieni naaras huudahti mielessään. Kun tämän silmät kirkastuivat, Kuurapentu tuijotti tätä hieman hämmentyneenä ja kysyi:
"Onko ihan normaalia, että tuijotat jotakin 'ei mitään' silmät suurina ja suu ammollaan pilke silmissä". Pikkupentu pudisti päätään, ja nolostui hieman. Kuurapentu kohautti lapojaan, ja meni takaisin emonsa Savupuron viereen lepäämään. Pikkupentu käveli hiljaisena Lehväpilven luokse, ja käpertyi kerälle suurelle sammalvuoteelle.

*Skip*

Pikkupentu nousi maakuualustalta jäsenet tiukkoina. Yö oli ollut normaalia kylmempi, ja naaras oli aivan umpijäässä.
"Heräsithän sinä. Lähdemme pian, syö jotakin", Pörröpentu pelmahti Pikkupennun naaman eteen, ja tämän äänestä päätellen pikkuinen kolli oli kireänä. Pikkupentu lähti hieman kävelemään lämmittääkseen lihaksiaan, ja pian hänen näköpiiriinsä osui puoliksi syöty hiiri.
"Syö se, niin voitte lähteä", Savupuro naukui lempeästi, ja käpertyi takaisin sammalvuoteelleen. Pikkupentu tassutti hiirtä kohti, ja kun kukaan ei ainakaan toivottavasti nähnyt, naaras iski hampaansa kiinni hiiren mehevään lihaan, kuin ei olisi kuuhun saanut vettä ravitsevampaa ruokaa.
"Pikkupentu, äkkiä! Lukkikoipi odottaa jo meitä", Kuurapentu huudahti, kun tämä työnsi päänsä pentutarhan sisäänkäynnistä. Pieni naaras söi vielä pari palaa hiirestä, ja tassutti ulos pentutarhasta.
"Noniin, lähdetään!", Jaguaaripentu huudahti, kun näki myös Pikkupennun olevan
paikalla. Neljä pentua, yksi oppilas ja yksi kokenut soturi ravasivat ulos leiristä. Aurinko hipoi jo taivasta, ja Pikkupentu katseli sitä ihastuksissaan. Pikkupentu oli ollut rakastunut aurinkoon sen jälkeen, kun Juovapentu oli liittynyt Tähtiklaaniin tähän iskeneen valkoyskän johdosta. Mutta päivä aurinkoineen oli Pikkupennulle ihaninta maailmassa, koska auringon läpi Juovapentu ei näkisi sisarpuoltaan elämässä- Pikkupentu pelkäsi pentutoveriaan, oli hän elävä tai kuollut.

*Skip*

Pikkupentu katseli jokea ihastuksissaan. Mutta kun Lukkikoipi sanoi, että heidän piti lähteä, Pikkupennun valtasi surullisuus. Kun Pikkupentu kääntyi lähteäkseen, hän kompastui juureen, ja lähti kuperkeikoilla kierimään kohti jokea. Seuraavassa hetkessä Pikkupentu hulahti joen jäätävän kylmään veteen. Veden läpi naaras kuuli ainoastaan Kuurapennun kiljaisun. Koska pieni naaras ei osannut uida, tämä vain upposi syvemmälle ja syvemmälle. Pian oli vain pimeää, eikä Pikkupentu enää jaksanut pidättää hengitystään, ja tämän keuhkot täyttyivät vedestä. Naaraan silmät sumenivat, ja tämä osui joen pohjaan. Siellä terävä kivi raapaisi naarasta kylkeen, ja tämä alkoi menettämään runsaasti verta. Naaraan sydämen syke hidastui hidastumistaan, ja sitten se pysähtyi. Juuri kun naaraan sydän oli pysähtynyt, ja hän aloitti matkansa tähtikissojen riveihin, viimeisetkin ilmat naaraan kehossa alkoivat nostaa tätä pintaan. Vesi oli muuttunut veren väriseksi kohdasta, johon myrskyklaanilainen naaras oli uponnut. Kun naaraan ruumis oli aivan pinnassa, Lukkikoipi onki verisen ja elottoman pennun joesta. Kuurapentu purskahti itkuun, kun Lukkikoipi kertoi naaraan kuolleen. Lukkikoipi otti Pikkupennun niskanahasta kiinni, ja alkoi viemään tätä leiriin. Verivana seurasi surun musertamia kissoja. Pikkupentu oli matkalla Tähtiklaaniin...

// Eli joo, Pikkupentu kuoli traagisesti. Naaraan voi lisätä Tähtiklaaniin, siellä tämän henki säilyy ikuisesti. Mutta pian näette minun kirjoituksiani lisää, koska teen uuden hahmon, yllätysyllätys, Pikkupennun siskopuolen. Mutta siis, jättäkäämme hyvästit rakastetulle Pikkupennulle, hän on nyt tähtikissojen rivin jatkeena <3//
Vastaus:
Elikkäs tästä ei tule enää pisteitä, koska Pikkupentu </3 kiva kuitenkin kun kirjoitettiin kunnolla ulos ropesta. Oli melko riipaisevaa lukea kun tarinassa oli vielä viihdyttäviä pennun touhuja, vaikka tiesi kuitenkin mitä tuleman pitää...

- Väliaikainen YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Savupuro, Myrskyklaani
10.04.2015 13:09
Oli aika lähteä kohti taistelua. Parantajat jakelivat vahvistus yrttejä ja kaikkialla oli vilskettä. Savupuro katsoi emoaan hetken joka söi vahvistusyrttiä, sitten Savupuro lähti kohti emoaan.
"Nämä yrtit eivät maistu yhtään hyvälle", Tara sanoi nenää nyrpistäen yrtin kitkerälle hajulle sekä sen maulle.
"Kyllä siihen tottuu", Savupuro naukui häntää huiskauttaen.
"Olet kai oikeassa", Tara tuhahti hiljaa ja jatkoi yrtin syömistä.
"Et sitten kuole", Saupuro sanoi väliin.
"Ei sitä ikinä tiedä, jos Tähtiklaani on päättänyt että kuolen niin sitä ei voi estää", Tara sanoi yrtti suussaan.
"Niin mutta silti", Savupuro maukui itsepäisesti.
"Hyvä on, hyvä on", Tara maukaisi ja pesi itseään.
"Savupuro!" Huusi Saarniturkki.
"Mitä?" Savupuro kääntyi katsomaan harmaata kollia silmiin.
"Sinun pitää käydä parantajien luona", Saarniturkki maukui.
"Miksi?" Savupuro kysyi tiukasti.
"Vaahtokukka käski" Saarniturkki naukaisi pyöritellen silmiään.
"Hyvä on" Savupuro murahti ja tassutti väliaikaisen parantajien pesän lu.
"Oli jotain asiaa?" Savupuro aloitti kun oli astellut pesään.
"Kyllä, et voi mennä taisteluun", Vaahtokukka ,aukui.
"Ai miten niin en?" Savupuro murisi.
"Sinä saat pentuja", Vaahtokukka kivahti.
"En hän saa!" Savupuro vastusti hän ei ymmärtänyt mitä ihmettä Vaahtokukka tarkoitti ja mistä hän muka sen tietäisi.
"Kyllä nyt sokeakin huomaa mahasi", Vaahtokukka ärisi ja osoitti Savupuron pyörä mahaa.
"Mitä!" Savupuro katahti mahaansa jonka yli ei nähnyt varpaitakaan.
"Joten emme päästä sinua taistelemaan", Vaahtokukka maukui.
"Vai haluatko varantaa oman ja pentujesi hengen?" Hän lisäsi.
"En", Savupuro mutisi.
"Hyvä, sinä jäät pesäämme vahdittavaksi ja parantaja on niin paljon että jos pennut syntyvät niin se ei haittaa", Vaahtokukka totesi ja näytti Savupuron pedin.
#Kuka johtaa sitten taistelua ja pennut ovat varmasti minun ja Saarniturkin.# Savupuro ajatteli.
"Miksi olet täällä yhä, onko jokin vialla?" Saarniturkki tuli parantajien pesään.
"Noh, tavallaan jokin on vialla", Savupuro aloitti, ja Saarniturkin ilme vakavoitui.
"En voi lähteä taisteluun koska saan pentuja", Savupuro keroi katsoen Saarniturkkia sinisin silmiin.
"Kenen pentuja?" Saarniturkki kysyi.
"Sinun ja minun hölmö!" Savupuro kivahti ja Saarniturkki katsoi ensin hölmistyneen ja sitten iloisena.
"Sehän on mahtavaa!" Hän riemuitsi ja puski Saupuroa kehräten, Savupuron kurkkuun syttyi kehräys ja hän alkoi nuolla Saarnturkin korvaa.
"Mutta minun on valittava uusi kissa johtamaan partion", Savupuro naukui ärsyynnyksestä.
"Kuka se olisi?" Saarniturkki maukui.
"Olisiko.....Haukkahalla?" Savupuro maukui.
"Haukkahalla?" Sarniturkki maukui ihmeissään, miksi Savupuro valitsi juuri Haukkahallan.
"Selvä hän se on", Savupuro päätti.

Vastaus:Jeij, kohta lisää uusia pentuja ropeen! Tarinankerrontasi on viihdyttävän omaperäinen, lähinnä vuorosanoilla etenevä. Vähän kaipaisi kuitenkin kuvailuja enemmän – tällä hetkellä tarina piirtyy mieleen kissoina jotka juttelevat ja kulkevat autiudessa. Jonkin verran oli kirjoitusvirheitä. Osa sellaisia jotka esim. wordin oikeinkirjoitusohjelma voisi poimia ja osa kuten väärät sanojen taivutusmuodot täytyisi vain etsiä kärsivällisesti lukemalla tarina läpi ja tarkastamalla ennen lähettämistä.

Saat 23 kp

- Väliaikainen YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Pakkaspentu, Varjoklaani
05.04.2015 13:09
Pakkaspentu kyhjötti ahdistuneena emonsa ja sisarustensa vierellä. Pentutarhassa vallitsi kireä tunnelma, joka sai Pakkaspennun karvat sojottamaan.
Parantaja Pyynsulkakin oli pesässä ja tutki huolestuneesti Raitapentua, joka kökötti pahoinvoivan näköisenä sijaisemonsa Unikonvarren jalkojen välissä. Konnapentu ja Omenapentu, pesän vanhimat pennut, olivat painautuneet yhteen ja katselivat pelokkaina raidallista ystäväänsä.
Susikynsi yritti pysyä rauhallisena, mutta Pakkaspentu aisti emonsa ahdistuneisuuden. Harmaa kuningatar kietaisi häntänsä pentujen ympärille ja nuolaisi jokaisen päälakea vuorollaan.
"Haluaisitteko mennä ulos leikkimään? Aurinkokin paistaa niin nätisti", Susikynsi kuiskasi.
"Kysytkin!" Pakkaspentu tuhahti ja kampesi itsensä jaloilleen. Juovikas naaras johti sisaruksensa pesän suuaukolle, ja kääntyi katsomaan emoaan.
"Etkö sinä tule?" hän kysyi emoltaan ymmällään.
Susikynsi pudisti päätään.
"Jään pitämään Unikonvarrelle seuraa", naaras maukui lempeästi. Pakkaspentu kohautti lapojaan ja vilisti häntä pystyssä raittiiseen ulkoilmaan.
"Mikäköhän raitapennulla on hätänä?" hän kysyi sisaruksiltaan.
"Ehkä sillä on viheryskä", Myrskypentu naukui ja kohautti lapojaan välinpitämättömästi. Jäkäläpentu henkäisi kauhistuneena.
"Myrskypentu! Raitapentu voi vaikka kuolla, ja sinä olet noin välinpitämätön!" harmaa naaras kimitti. Viimapentu myötäili siskoaan nyökyttelemällä.
"Aivan. Tehdään nyt jotain", Pakkaspentu nurisi kärsimättömästi ja viuhtoi häntäänsä puolelta toiselle.
"Joo, mennään kiusaamaan oppilaita!" Myrskypentu huudahti. Pennut lähtivät kirmaamaan kilpaa kohti oppilaiden pesää leirin vastakkaisella laidalla.
Samassa heidän eteensä astui musta hahmo.
"Minnes matka?" kysyi tuttu, lempeä ääni.
"Savusumu!" Pakkaspentu huudahti ja loikkasi isänsä lapaa vasten. Musta kolli kehräsi ja keräsi hännällään pennut yhteen.
"Missä emonne on?" hän kysyi ja vilkuili ympärilleen etsien Susikynttä.
"Hän käski meidät ulos pentutarhasta. Raitapentu on kai sairas tai jotain", Viimapentu selitti. Savusumu kurtisti kulmiaan huolestuneena.
"Vai niin", hän naukaisi "No, ette kai te vaan olleet matkalla pois leiristä."
Pakkaspentu räpäytti silmiään. Mikseivät he olleet keksineet tuota aiemmin?
"No... emme. Olimme matkalla oppilaiden pesälle", hän maukui "mutta sinä voisit näyttää meille vähän metsää!"
"Enpä tiedä..." soturi naukui epävarmasti.
"Ole kiltti!" Jäkäläpentu nyyhkäisi ja painautui isänsä kylkeä vasten.
Savusumu pyöräytti silmiään.
"No hyvä on... Kunhan ette kerro emollenne", hän kehräsi ja hymyili.
"Kiitos, isä", Pakkaspentu kehräsi, kun soturi lähti johdattamaan heitä leirin ulkopuolelle.
"Noh, mitä haluatte tehdä?" Savusumu kysyi heiltä leirin ulkopuolella.
"Voisitko opettaa meille taisteluliikkeitä?" Pakkaspentu pyysi kirkkain silmin. Hänen pörheä häntänsä värisi innostuksesta.
Savusumu siristi silmiään leikkisästi.
"Minä olen paha kettu, ja te olette rohkeita klaanipäälliköitä, joiden tehtävä on häätää minut reviiriltänne", tuo maukui ja alkoi esittämään ärisevää kettua.
"Hyökkäykseen!" Pakkaspentu kiljaisi ja syöksyi kynnet piilossa kohti isäänsä.
"Ärrrr!" Savusumu ärisi leikkisästi, kun hautautui iloisesti hihkuvien pentujen alle.
"Tästä saat, kettu!" Pakkaspentu mourusi läpsiessään isänsä korvia pehmeillä tassuillaan.
Hänellä ei vielä koskaan ollut ollut näin hauskaa, ja hän otti ilosta kaiken irti.
Samassa heidät keskeytti leiristä kantautuva karmea mourunta. Pakkaspentu ja muut kierähtivät maahan, kun heidän isänsä kompuroi ylös.
"Mitä nyt?" valkea juovikas pentu kysyi huolestuneena.
"Parasta palata leiriin", Savusumu maukui ja lähti loikkimaan leiriin. Pakkaspentu seurasi perässä ja syöksähti suuaukosta leiriin. Kissoja kokoontui aukiolle Unikonvarren ympärille. Vaaleanruskea kuningatar kyhjötti kyyryssä ja oli painautunut kumppaninsa kylkeen. Heidän jaloissaan oli jotain, mutta Pakkaspentu ei nähnyt mitä. Hän tiesi kuitenkin varmuudella, että se oli Raitapentu.
"Menkää emonne luokse", Savusumu komensi ja viittoili hännällään Susikynteen päin, joka istui pentutarhan ulkopuolella. Pennut tottelivat oitis isäänsä ja kirmasivat emonsa luokse.
"Ei kai... ei kai Raitapentu ole kuollut?" Pakkaspentu naukaisi.
Susikynsi nuolaisi hänen päälakeaan.
"Kultaseni, hänellä oli synnynnäinen sairaus. Hänestä ei olisi koskaan tullut soturia", naaras naukui lempeästi.
Pakkaspentu ei sanonut mitään, asteli vain surullisin mielin pentutarhan suojiin.

Vastaus:Hyvää, kirjoitusvirheetöntä kerrontaa, tarinan tapahtumat piirtyivät elävästi mieleen lukiessa. Hahmopoisto otettu huomioon ja jälleen yksi kissa lähetetty Tähtiklaaniin >:D Olisi mielellään lukenut enemmänkin, pidän pitkistä lukusessioista :3

Saat 30 kp

- Väliaikainen YP Phi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kettupentu, Tuuliklaani
05.04.2015 09:05
Kettupentu raotti hieman suutaan ja haisteli ilmaa. Hän haistoi todella paljon riistaa joten hän päätti saalistaa. Kettupentu katseli ympärilleen, ja näki vähän matkan päässä pullean jäniksen, joka pomppi laiskasti eteenpäin. Vesi herahti Kettupennun kielelle. Kettupentu hiipi vähän lähemmäksi, ja sitten hän pinkaisi juoksuun. Jänis huomasi Kettupennun vähän liian myöhään, eikä se ehtinyt pakoon. Kettupentu hyppäsi jäniksen päälle ja puraisi siltä niskat poikki. Kettupentu oli hyvin ylpeä saaliistaan. Hän tarttui jänistä niskasta kiinni ja lähti kantamaan leiriin. Jänis oli kuitenkin liian raskas, eikä Kettupentu jaksanut kantaa sitä leiriin. Kettupennulla oli kuitenkin kova nälkä, joten hän päätti syödä hieman juuri saalistamaansa jänistä. Kettupentu puraisi jäniksen lihaa ja sen ihana maku levittyi hänen suuhunsa...

"Auu!!" Kettupentu heräsi säpsähtäen.
"Kettupentu! Mikä sinun on?" Valkohäntä kysyi huolestuneena Kettupennulta. Hän oli herännyt Kettupennun huutoon.
"Häntään sattuu", Kettupentu vaikeroi, ja lisäsi vielä:
"Näin unta että saalistin, ja kun aloin syömään niin heräsin siihen että häntään sattuu!"
"Minä voin vilkaista häntääsi", kuului parantajan lempeä ääni Kettupennun takaa.
"Ai hei Tähtisumu", Valkohäntä naukui parantajalle huolestuneena. Parantaja kyyristyi Kettupennun ylle tutkimaan hänen häntäänsä. Sitten hän sanoi:
"Sinulla on aika terävät hampaat, sillä olet puraissut häntääsi aika kovasti", Tähtisumu sanoi lempeästi.
"Haen vain vähän hämähäkin seittiä ja raunioyrtin juurta", parantaja sanoi ja jolkutti sitten pesälleen. Hetken kuluttua hän palasi Kettupennun luokse.
"Tämän ei pitäisi sattua", Tähtisumu maukui Kettupennulle.
"Ja vaikka se sattuisikin, minä olen pentutarhan rohkein pentu!" Kettupentu huudahti. Kettupentu kuitenkin vingahti kun parantajä paineli hämähäkin seittiä haavaan.
"Levitän vielä tämän raunioyrttihauteen häntääsi. Sitten voit alkaa nukkumaan", parantaja sanoi. Kun Tähtisumu oli mennyt, Valkohäntä naukui:
"Nuku nyt vielä vähän aikaa Kettupentu. Nyt on yö, ja huomenna on uusi päivä".
"Hyvä on", Kettupentu huokaisi. Kettupentu painautui kerälle emonsa viereen, mutta uni ei tullut. Valkohäntä hengitti tasaisesti Kettupennun vieressä. Hän oli jo nukahtanut.
#Olisinpa jo soturi# Kettupentu ajatteli. #Olisin Tuuliklaanin paras saalistaja, ja minusta tulisi sitten päällikkö!# Kettupentu ajatteli, ja makusteli nimeä: #Kettutähti, Kettutähti#. Se tuntui sopivan hänelle. Yhtäkkiä Kettupentu kuuli rasahdukden. Hän kääntyi äänen suuntaan, mutta ei nähnyt mitään. Kettupentu päätti lähteä ääntä kohti. Hän nousi varovasti ylös, ettei herättäisi Valkohäntää. Sitten hän tassutteli ulos leiristä. Kettupentu ei nähnyt kuka tai mikä äänen oli aiheuttanut. Hän huomasi maassa vain pienen lammikon, joka oli jäätynyt. Lammikosta heijastui koko Hopeahäntä. Kettupentu käänsi katseensa taivaaseen, ja näki Hopeahännän tuikkivat tähdet. Kun Kettupentu aikansa katseli Hopeahäntää, hänestä alkoi tuntua, kuin ne liikkuisivat. Kettupentu ajatteli että ehkä Tähtiklaanin soturit metsätivät parhaillaan. Kettupentu ajatteli: #Olisikohan mukavaa katsella taivaalta tänne alas? Ja miltäköhän tuntuu asua tuolla taivaissa?# Vaikka Kettupentu tiesi etää hän ei saisi vastausta, jokin hänen vaisto kuitenkin kertoi, että hän tietäisi sen joskus. Joskus. Kun Kettupentu katseli taivaalle, hän huomasi, että aurinko oli nousemassa. Sitten hän palasi pentutarhaan Valkohännän viereen. Kettupentu loi vielä yhden silmäyksen Hopeahäntään, joka alkoi jo kadota taivaalta, kun aurinko nousi, ennen kuin nukahti.

Kun kettupentu seuraavan kerran heräsi, oli jo auringonhuippu, eikä Valkohäntä ollut enää hänen vieressä. Hänen paikkansa missä hän oli nukkunut, oli vielä lämmin. Kettupentu nousi seisomaan, ja venytteli nautinnollisesti.
"Huomenta Kettupentu!" Pentutarhan toinen kuningatar Saarnijalka sanoi Kettupennulle.
"Huomenta Saarnijalka" Kettupentu naukaisi, ja kysyi vielä:
"Missä Valkohäntä on?"
"Valkohäntä on lähti syömään juuri äsken", Saarnijalka sanoi.
"Okei" Kettupentu sanoi. Sitten hän lähti tassuttelemaan aukiolle. Hän huomasi Valkohännän heti tämän valkoisesta turkistaan.
"Valkohäntä! Valkohäntä! Voinko minäkin maistaa tuoresaalista?" Kettupentu kysyi innoissaan emoltaan.
"Hmm... No voit kai sinä maistaa tästä jäniksestä pienen palasen", Valkohäntä myöntyi.
"Jee!" Kettupentu huudahti innoissaan. Hän kipitti jäniksen luo, mitä Valkohäntä oli ehtinyt jo syödä, ja haukkasi jäniksestä ison palasen.
"Mmm, hmyvmää!" Kettupentu mumisi suu täynnä tuoresaalista.
Syötyään jäniksen loppuun Valkohäntä naukui:
"Sattuuko siihen sinun häntääsi enää?"
Kettupentu katsahti häntäänsä johon oli painautunut pienet hampaanjäljet ja sanoi sitten:
"Ei!"
"Käydään kuitenkin Tähtisumun luona, jotta hän saa katsoa sitä vielä kerran", Valkohäntä sanoi ja nousi seisomaan.
"Onko pakko? Häntääni ei oikeasti satu enää!" Kettupentu naukui, ja pörhisti turkkiaan.
"Mennään nyt vaan", Valkohäntä komensi ja lähti paimentamaan Kettupentua kohti parantajan pesää.
Kun he olivat parantajan pesällä Valkohäntä huhuili:
"Tähtisumu!"
Pesästä tullut ulos Tähtisumu, vaan hänen oppilas Kultatassu.
"Tähtisumu ei ole nyt täällä, mutta voisinko minä auttaa jotenkin?" Kultatassu kysyi.
"Voithan sinäkin auttaa. Kettupentu puraisi yöllä häntäänsä, ja haluaisin että katsoisit sitä. Tähtisumu laittoi siihen hämähäkin seittiä ja jotain muuta rohtoa joka esti tulehduksen", Valkohäntä muisteli.
"Hän laittoi siihen varmaan raunioyrtin juurta", Kultatassu sanoi, ja ryhtyi tutkimaan Kettupennun häntää.
"Kettupennun häntä ei ole onneksi tulehtunut. Se paranee kyllä. Voi tosin olla että tähän jää pieni arpi, mutta en usko että se näkyisi karvojen alta" Kultatassu raportoi Valkohännälle.
"No hyvä! Onneksi ei ole mitään vakavaa. Mutta tulehan nyt Kettupentu, lähdetään pentutarhaan. Voisit vaikka mennä klaanivanhimpien luo. Uskon että he kyllä ilahtuvat kun menet sinne", Valkohäntä kehotti.
"Joo!" Kettupentu innostui, ja lähti laukkaamaan kohti klaanivanhimpien pesää. Matkalla Kettupentu törmäsi partioon, joka oli juuri saapunut leiriin.
"A-a-anteeksi", Kettupentu sopersi.
"Ai hei, sinähän olet varmaankin se Kettupentu!" musta naaras tokaisi.
"Ja nimeni muuten Yöpilvi", hän esittäytyi.
"Oletko menossa klaanivamhimipien luo?" kellanruskea naaras kysyi.
"O-olen" Kettupentu sanoi.
"No, me päästämme sinut nyt sinne", Yöpilvi naukaisi, ja väistyi jotta Kettupentu pääsisi hänen ohi.

------

"...ja sitten minä taistelin Aamukukan kanssa mäyrää vastaan. Mäyrä raapaisi minua kylkeen, mutta me saimme sen kuitenkin häädettyä pois!" Kauraviiksi kertoi Kettupennulle. Kettupentu kuunteli jännittyneenä tarinaa, jota Kauraviiksi kertoi.
"Kettupentu!" Valkohännän kutsu kuului klaanivanhimpien pesän suulta.
"Sinun pitäisi tulla nyt nukkumaan!"
Kettupentu kääntyi emonsa suuntaan ja sanoi:
"Ei vielä! Haluan kuunnella vielä tarinoita!"
"Mutta Kauraviikselle ja Aamukukalle pitää antaa nyt rauha. Nyt on jo myöhä. Tule nyt nukkumaan", Valkohäntä komensi Kettupentua.
"Menehän nyt nukkumaan" Kauraviiksi naukaisi Kettupennulle.
"Hyvä on", Kettupentu maukui. Sitten hän lähti kohti pentutarhaa. Valkohäntä loi vielä kiitollisen katseen Kauraviikseen, kun hän oli kehottanut Kettupentua nukkumaan.

"No niin Kettupentu, alahan nyt nukkumaan. Huomenna on uusi päivä! Hyvää yötä pikku karvapalloni", Valkohäntä naukaisi lempeästi.
"Hyvää yötä Valkohäntä", Kettupentu sanoi. Ennen kuin hän sulki silmänsä, Kettupentu katsahti vielä taivaalle, jossa hän näki Hopeahännän. Sitten kettupentu sulki silmänsä, ja nukahti.

//Tässä tämmönen eka tarina:) oisin voinu kirjottaa vielä pikkusen pidemmän, mutta en jaksanu enää:D//
Vastaus:Tarinasi oli mukavaa luettavaa, pari virhettä tosin löysin. Lukemista ne eivät kuitenkaan haitanneet. Saat tarinasta siis 35 kp:ta (:

? Ratchet

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Illankuiske, Jokiklaani
31.03.2015 14:42
Illankuiske haukotteli leveästi herätessään ja katseli leppoisasti ympäri sotureiden pesää. Väistyvän lehtikadon aurinko paistoi matalalta ja kalpeana, mutta lämmitti kuitenkin mukavasti. Samassa Illankuiske ponnahti jaloilleen kiireesti.
”Mikä ihme sinulle tuli, makasitko takiaisen päällä?” Perhonsiiven unelias ääni kantautui Illankuiskeen korviin. Illankuiske kumartui nopeasti nuolaisemaan kumppaninsa päälakea rauhoittavasti.
”Nuku vaan vielä kun sinulla kerran on siihen mahdollisuus. Minä taas olin luvannut Vesitassulle hakevani tämän heti auringonnousun aikaan… Ja Kaislakukan vartion loppuessa”, Illankuiske selitti vähän katkerana. Yleensä oppilaat myöhästelevät, ei mestari. Lisäksi Illankuiske menetti ainutlaatuisen tilaisuuden tervehtiä Kaislakukkaa tämän ensimmäisen vartion päätyttyä.
”Minä olen vielä hereillä”, Illankuiske kuuli Kaislakukan äänen sitten lähempää sisäänkäyntiä. Illankuiske nosti helpottuneena katseensa. Nuori soturi oli ottanut paikan sotureiden ulkokehältä niin kuin sanattoman sopimuksen mukaan kuului. Kokeneemmat saivat nukkua keskemmällä lämpimässä ja enemmän koristelluissa pesissä. Illankuiskekin joutui jo väistelemään aika montaa kissaa Kaislakukan luokse pyrkiessään vaikkei aivan korkeimmassa kastissa ollutkaan.
”Huomenta… Tai ennemmin hyvää yötä. Yö taisi olla rauhallinen ja pitkäveteinen, toivon?” Illankuiske kyseli tunnustellen. Voi kuinka hänen teki mieli vielä pitää Kaislakukkaa omana pikkuisena pentunaan.
Kaislakukka haukotteli antoisasti ennen kuin vastasi: ”Rauhallinen kyllä, mutta ei pitkäveteinen. Minulla oli paljon… ajateltavaa. Ei sitä joka päivä soturiksi pääse.” Kaislakukka hymyili lopuksi unisesti.
”Hyvä niin. Voisin uppoutua muistelmiin omasta ensimmäisestä vartiovuorostani, mutta taidan päästää sinut nukkumaan ansaitusti ja kiirehtiä etsimään Vesitassua. Olen ylpeä sinusta”, Illankuiske maukui lempeästi ja asetti häntänsä hetkeksi Kaislakukan lavalle, kuin voisi vielä kiertää tämän suojaan kuin pentuna. Kaislakukka ei peitellyt tyytyväisyyttään. Illankuiske kuuli tämän kehräävän kun nuori naaras laski päänsä tassujensa päälle ja kiersi oman häntänsä ympärilleen. Sitten kehräys muuttui pian uniseksi tuhinaksi ja Illankuiske hiippaili jatkamaan matkaansa häiritsemättä enää muita nukkujia.
”Mitä pääsen tekemään tänään?” Illankuiske oli hypähtää säikähtäneenä ilmaan kuullessaan Vesitassun innokkaan maukaisun. Illankuiskeen syyllisyys palasi kahta painavampana. Oppilas oli odottanut häntä ja loikkinut heti luokse jättäen muut oppilastoverinsa vielä juttelemaan keskenään.
”Tuota… Niin. Nyt vihdoin joki on tarpeeksi sula joten voisimme kokeilla uimataitojasi virtaavassa vedessä. Järvi taitaa olla jo aika tylsä, eikö niin?” Illankuiske sai kuitenkin ajatuksensa nopeasti kokoon. Kumpikaan ei hyötyisi siitä että hän puhkeaisi vain pyytelemään anteeksi myöhään nukkumistaan. Pitäisi kiirehtiä kirimään hukattu aika kiinni. Illankuiskeen iloksi Vesitassun silmiin syttyi vilpitön into ja oppilas nyökkäsi pontevasti ennen kuin riensi kohti leirin uloskäyntiä. Illankuiske seurasi luoden yhden kaipaavan katseen saalispinoon, viime ateriasta oli aikaa. Mutta syöminen saisi odottaa. Lisäksi Illankuiske ehti vain hätäisesti tervehtiä ystäviään ohimennen, ennen kuin leirin aamuinen kuhina vaihtui yhtä lailla yön kuin lehtikadon jäljiltä heräilevän rantametsän rauhaan.
Juuri kun Illankuiske ehti alkaa nauttia tasaisen tahdin aamukävelystä jo kuivuneella polulla, Vesitassu pysähtyi vilkuilemaan ympärilleen. Illankuiske jähmettyi ja haistoi syvään ilmaa. Ei mitään, mitään ei myöskään kuulunut.
”Miksi pysähdyit? Huomasitko jotain?” Illankuiske kysyi ymmällään oppilaaltaan siis. Ja toivoi, että ei nolaisi itseään – eihän hän voinut olla vielä niin unessa että jotain tärkeää olisi jäänyt huomaamatta?
”Minä vain mietin, kummalle virralle pitäisi mennä”, Vesitassu selitti kääntyen nolostuneena Illankuiskeen puoleen lopulta. Illankuiske yritti olla näyttämättä huvitustaan.
”Sinä saat päättää. Ihan yhtä hyviä ne molemmat ovat tämän päivän harjoitukseen”, Illankuiske antoi Vesitassulle luvan. Vesitassu katseli tassuihinsa hetken mietteliäänä ennen kuin nosti taas kirkkaiden silmien katseen.
”Mennään isommalle haaralle, Tuuliklaanin reviirin vieressä. Haluan kunnon haasteen!” Vesitassu ilmoitti ja lähti loikkimaan valitsemaansa suuntaan. Illankuiske pyöräytti silmiään. Hänen mielestään haaroissa ei ollut paljonkaan eroa. Ja Vesitassu saattaisi joutua vielä hankaluuksiin kun tykkäsi ottaa välillä isompia haasteita kuin joista selvisi. Illankuiske oli kuitenkin lupauksensa antanut ja seurasi oppilaansa jäljessä rauhallisemmalla tahdilla, väistellen vielä lumisulasta märkiä mutaisia kohtia joista Vesitassu vain roiskutti menemään. Oppilas olisi todella pesun tarpeessa joelle päästessä, Illankuiske totesi huvittuneena.
Joki kimmelsi kauniisti voimistuvassa auringonvalossa. Vesi oli aavistuksen tavallista korkeammalla ja virtasi kiivaasti, mutta tulvahuippu oli jo takana päin. Illankuiske käski Vesitassua odottamaan, kun kulki hetken joen vartta etsien sopivaa kohtaa. Kylläpä oli lehtikadon aikana ehtinyt muistikuvat joesta hälvetä. Lopulta Illankuiske löysi tutun jokiklaanilaisten käyttämän ylityspaikan, jossa pohja on tasainen ilman vedenalaisia yllätyksiä ja virtaus rauhallisimmillaan. Täydellinen kohta, tosin muut klaanilaiset eivät olisi arvostaneet sitä sen vertaa. Mokomat vesikammoiset karvapallot.
”No niin. Yritä tästä uida toiselle puolelle. Haluatko, että tulen uimaan vierelle?” Illankuiske kysyi Vesitassulta, joka oli ilmestynyt Illankuiskeen vierelle mittailemaan katseellaan ylityskohtaa. Illankuiskeen teki kovasti mieli asettua kuivalle auringon lämmittämälle rantakivelle seuraamaan kauempaa, Vesitassu oli jo tarpeeksi vahva uimari, mutta piti aina ajatella ensin oppilaan parasta.
”Kyllä minä selviän. Näet muutenkin paremmin rannalta uinko ihan vinoon tai jotain”, Vesitassu ilmoitti ja nosti kysyvästi katseensa Illankuiskeeseen. Illankuiske nyökkäsi hyväksyvästi. Aivan, sekin vielä. Ei Illankuiske voisi keskittyä vain aurinkoa paistattelemaan vaikka jäisikin nyt rannalle.
Illankuiske siirtyi kauemmas hyväksi katsomaansa kohtaan, mutta ei asettunut vielä istumaan aloilleen. Vesitassu empi hetken rannassa, mutta kun kasteli kerran tassussa, niin jatkoi matkaansa veteen samalla itsevarmuudella kuin aiemmin maalla. Illankuiske oli ylpeä oppilastaan. Illankuiske rentoutui ja asettui istumaan häntä tassujen ympärille kierrettynä kun Vesitassu otti ensimmäiset vahvat tassunvedot ja lähti etenemään kohti toista rantaa. Tässä ei kauan kestäisi, ei kannattaisi edes käydä makuulle vaikka kuinka houkutteli.
”Hyvä, muista polkea tasaisesti virtaa vastaan ja…” Illankuiskeen ääni hukkui ihmeellisen äänen alle. Illankuiske ei ollut ikinä kuullut mitään sellaista. Vesitassu ei näyttänyt reagoivan ja Illankuiske ei nähnyt mitään, joten hetken Illankuiske luuli kuulleensa harhoja. Mutta ääni voimistui, kuulosti lähestyvältä hirviöltä. Miten sellainen oli mahdollista täällä? Lopulta Illankuiske pystyi paikantamaan äänen joen yläjuoksulle. Illankuiske oli noussut jossain vaiheessa jaloilleen ja otti pari hidasta askelta lähemmäs jokea, jotta voisi nähdä mikä ihme tuollaisen äänen aiheutti joka vieläpä voimistui yhä vain lopulta korvia huumaavaksi. Illankuiskeen karvat nousivat jo valmiiksi pystyyn, ennen kuin loivan mutkan takaa syöksyi esiin ruskehtava ja samea vesimassa, joka vyöryi nopeasti kohti joen äyrien yli pidättelemättömänä kohisten.
”Vesitassu tule…! Varo!” Illankuiske takelteli huutaessaan niin että ääni murtui. Illankuiske ei kuullut edes omaa ääntään enää. Illankuiske ehti ottaa vain pari epätoivoista harppausta kohti oppilastaan ennen kuin näki tämän katoavan vesimassan alle. Vesitassu ei edes ehtinyt nähdä sen lähestyvän, kun ui vesi korvissa loiskuen. Huolimatta epätoivoisesta yrityksestään pelastaa oppilaansa Illankuiskeen itsesuojeluvaisto voitti ja hän liukui pysähdyksiin nyt hallitsemattomana tulvivan joen rannalle. Vesi nousi edelleen niin että sinä aikana kun Illankuiske haukkoi järkyttyneenä henkeään, vesi nousi melkein vatsakarvoihin asti.
Oli kulunut vain pari sydämenlyöntiä, sitten Illankuiske havahtui liikkeelle ja lähti loikkimaan joen rantaa myöten. Illankuiske kompasteli juostessaan, sillä hän piti katseensa koko ajan kiivaana virtaavassa vedessä. Jos siellä näkyisi kissan pää tai käpälä tai jotain jonka perään syöksyä, koska muuten Illankuiske saattaisi itsensä turhaan vaaraan eikä olisi hyödyksi Vesitassulle. Illankuiske uskoi kovasti kuulevansa Vesitassun kauhun maukaisuja edempänä, vaikkei nähnytkään mitään. Vesitassun täytyi olla vielä elossa, tämä ei saisi päättyä näin…
”Vesitassu minä tulen!” Illankuiske kuuli kauempaa vieraan äänen. Illankuiske pakotti tassuihinsa lisää vauhtia vaikka niitä kivisti rantakivikolla juoksemisesta ja hengittäminen pisti rinnassa. Illankuiske ehti parahiksi näkemään kuinka punaisen turkin peittämä pää katosi veden alle. Illankuiske kompuroi hämillään pysähdyksiin. Kuka se oli, mitä tapahtui? Illankuiske huokaisi helpottuneena, kun kissa palasi melkein heti pinnalle pärskivän Vesitassun niskanahka hampaissaan. Illankuiske huomasi pelastamaan rientäneen kissan olevan koon perusteella myös oppilas. Ilo jäi lyhyeksi – Illankuiskeen sydän hyppäsi kurkkuun kun hän näki molempien kissojen paiskautuvan virrasta esiin pistäviä kiviä vasten. Kissat ajautuivat erilleen ennen kuin painuivat molemmat veden alle.
”Kettutassu!” Illankuiske kuuli kauhusta kimeän huudon vastakkaiselta rannalta. Illankuiske tunnisti tuuliklaanilaisen. Kissojen katseet kohtasivat hetkeksi, molempien silmät kauhusta levinneinä.
”Voi hyvä tähtiklaani anna heidän selvitä”, Illankuiske pyysi ääneen pakottaessaan itsensä taas liikkeelle. Virta oli kuljettanut oppilaat jo varmasti edemmäs. Tuuliklaanilainen seurasi Illankuisketta turran oloisena kompuroiden.
Illankuiske ei ollut varmaan ikinä vielä juossut niin pitkää matkaa niin nopeasti. Tulvivan joen mutaisen samea vesi sekoittui järven kirkkaaseen veteen ja toi mukanaan myös risuja ja suurempia puun kappaleita, jotain kaksijalkaromuakin. Illankuiske haravoi katsellaan epätoivoisena sotkua. Miten tuolta voisi löytää kissan – miten tuolla voisi kissa edes selvitä hengissä.
”Täällä! He ovat molemmat täällä!” Illankuiske kuuli särkyneen maukaisun. Illankuiske ei epäillyt hetkeäkään kahlatessa hidastuvan mutaisen virran yli toiselle rannalle. Ei ollut väliä satuttaisiko hän itsensä sillä tavalla rynnätessään – vain niillä kahdella epäonnisella oppilaalla oli väliä.
”Voi Kettutassu…”,t uuliklaanilainen voivotteli, tummanharmaa mustaraitainen kolli jonka nimeä Illankuiske ei näin järkyttyneenä pystynyt muistamaan. Tuuliklaanilainen nosti sumean katseen Illankuiskeeseen lyhyesti ja nyökkäsi pienesti toista karvamyttyä kohti. Illankuiske veti henkeä ja käveli tassut vapisten Vesitassun luokse. Illankuiske jäi pienen matkan päähän osittain veden alla liikkumattomana makaavasta oppilaasta. Vain rauhoittuvat aallot velloivat oppilaan ympärillä tämän turkkiin tarttuen ja verestä värjäytyneenä. Illankuiske näki heti, ettei mitään ollut tehtävissä. Illankuiske laski päänsä murtuneena ja sulki silmänsä, jähmeä kylmyys valtasi kehon.
”Pitäköön Tähtiklaani sinusta huolta, siihen minä en pystynyt…” Illankuiske mumisi kuristuneella äänellä. Illankuiskeen surun hetken keskeytti selän takaa kuuluva kakominen. Illankuiske käännähti nopeasti ympäri ja näki kuinka tuuliklaanin soturi – Mustahaukka se taisikin olla - oli ponnahtanut säikähtäneenä kauemmas. Kettutassu liikehti vaimeasti, tassut haroivat tyhjää ja oppilas jaksoi hädin tuskin kannatella päätään veden yläpuolella. Illankuiske loiski tuuliklaanilaisten luokse.
”Kettutassu! Minä luulin jo että Tähtiklaani oli vienyt sinut”, Mustahaukka maukaisi ilahtuneena mutta tärisevällä äänellä. Kettutassu ei vastannut vaan piti vain tiiviisti katseensa mestarissaan, oppilaan kyljet kohoilivat kiivaasti mutta kuului vain pihinää huohotuksen sijaan. Illankuiske kumartui varovasti nuuhkimaan oppilasta lähempää. Haisi vereltä. Selvisi myös, että Kettutassu ei pystynyt vastaamaan, koska joka yrityksellä oppilaan kurkusta kumpusi vain korinaa ja verta. Illankuiske nosti hitaasti katseensa Mustahaukkaan ja pudisti pienesti päätään niin, ettei Kettutassu nähnyt. Oppilaan silmät olivat jo valmiiksi tuskasta ja hädästä levinneet. Mustahaukka katsoi vuoroin Illankuisketta ja Kettutassua, kunnes Illankuiske näki soturin lapojen painuvan ymmärryksestä.
”Kettutassu, sinä…” Mustahaukka nielaisi astellessaan huojuen kuin haavoittunut Kettutassun vierelle. ”Toimit todella rohkeasti, Kettutassu, rientäessäsi pelastamaan pulassa olevaa kissaa, kuin oikea soturi”, Mustahaukka rauhoitteli ja nuolaisi oppilaan päälakea. Kettutassu käänsi katseensa varoittamatta Illankuiskeeseen eikä tämä ehtinyt pyyhkiä sääliä ja surua kasvoiltaan. Hätä Kettutassun katseessa lisääntyi.
”Olisit ollut loistava soturi, olisin pian ehdottanut sitä päällikölle”, Mustahaukka lisäsi murtuneella äänellä, enää ei ollut tarvetta peitellä. Kettutassukaan ei selviäisi. Illankuiske puri hampaansa yhteen ettei olisi ulvonut suruaan ääneen. Tämä ei ollut oikein! Kaksi nuorta kissaa!
”Kettutassu voi olla vieläkin soturi”, Illankuiske kuuli yllättäen äänen kauempaa. Jokiklaanin partio! Kissat näyttivät olevan mutaisten roiskeiden peitossa, partion oli täytynyt huomata tulviva joki ja seurata tuhoa varmuuden vuoksi. Illankuiske yllättyi vielä enemmän todetessaan puhujan olevan Kaislakukka. Muut partiosta, Tuliturkki, Kylmäpuro ja Kärppätassu, seurasivat hitaammin askeleitaan tulvivassa jokisuistossa varoen. Vain Kaislakukka oli kuullut mistä oli puhuttu aiemmin.
”Niin, totta, tähänhän on seremonia!” Mustahaukka huudahti innostuneena, mutta sitten kolli laski taas päänsä masentuneena. ”…Seremonia johon en tiedä sanoja. Haluaisin tehdä tämän oikein, Kettutassukin haluaisi”, Mustahaukka lisäsi. Sanojen vakuudeksi Kettutassu katseli villisti, yllättävän tarkkaavaisena tilaansa nähden ympärilleen kuin hakien sanoja jostain ilmasta. Mutta oppilaan kyljet kohoilivat hitaammin ja tehottomammin, jalat eivät enää liikkuneet.
Jokiklaanin partio seisahtui kauemmas, että Kettutassu sai tilaa. Partio koostui epäonneksi lähinnä nuorista kissoista ja kaikki olivat painaneet päänsä. Kukaan ei ilmeisestikään tuntenut seremoniaa, jota onneksi täytyi käyttää vain harvoin. Klaanin vanhimmilta ei olisi aikaa juosta kysymään, Kettutassua ei voinut varmasti turvallisesti liikuttaa. Illankuiske läimäisi turhautuneena tassullaan vettä ja käänsi katseensa anteeksipyytävänä Kettutassusta. Oppilas oli katsonut häntä toiveikkaasti, Mustahaukan jälkeen Illankuiske oli seurueen vanhin soturi. Kaislakukka asteli epävarmasti aivan Illankuiskeen vierelle niin, että kissojen turkit sulautuivat yhteen. Illankuiske tunsi lohduttavan lämmön.
” …Pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen”, Illankuiske kuuli kuiskauksen vierestään. Niin hiljaa, että hädin tuskin kuuli. Se oli Kaislakukka. Illankuiske räpäytti silmiään hämmentyneenä ja oli kääntämäisillään katseensa Kaislakukkaan kysyvästi, kun Kaislakukka pukkasi päälaellaan Illankuiskeen lapaa käskevästi. Illankuiskeen katse pysähtyi Kettutassuun, joka yhä katseli häntä sumenevin, vaikkakin yhä hädän valtaamin silmin.
”Pyydän esi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen”, Illankuiske toisti tunnustellen. Hän tunsi Kettutassun lisäksi muiden kissojen katseen kääntyvän itseensä. Turkkia alkoi kuumottaa vaikka aiemmin kylmäsi niin kovasti. Kaislakukan seuraavan kerran kuiskatessa jatkon, Illankuiske toisti empimättä.
”Hän on oppinut soturilain ja antanut elämänsä klaaneja palvellen. Ottakoon Tähtiklaani vastaan hänet soturina. Hänet tullaan tuntemaan…” Illankuiske nosti katseensa Mustahaukkaan.
”Ketunaskeleena”, Mustahaukka henkäisi empimättä. Nimestä oltiin varmaan puhuttu jo aiemmin. Illankuiske näki kuinka Ketunaskel katsoi vielä ohimenevästi sekä Illankuisketta että mestariaan, kiitollisuus ja helpotus katseessaan, ennen kuin tuore soturi näki viimeisenä sinisen taivaan, jota katse lasittui peilaamaan.
Hetken oli hiljaista ja rauhallista, ei enää kakovaa tai piinallista hengitystä. Itse asiassa kaikki tuntuivat pidättävän hengitystään, vain aallot loiskuivat rantaan hiljalleen.
”Olen pahoillani, minun olisi pitänyt ehtiä varoittaa Vesitassua, tämä kaikki on minun syytäni”, Illankuiske puuskahti lopulta katkerana ja painoi katseensa. Illankuiske säikähti kun Mustahaukka kurotti Ketunaskeleen ruumiin yli työntämään päänsä aivan Illankuiskeen päätä vasten, vain karvan päähän. Kaislakukka astahti taemmas ja sähähti varoittavasti. Illankuiske saattoi kuvitella kuinka muut jokiklaanilaiset jännittyivät hänen takanaan karvat pystyssä. Mustahaukka ei välittänyt.
”Älä vain kehtaa syyttää itseäsi. Kukaan ei voi mitään luonnon mahdille, ette edes te kalat vaikka olette niin ystävää joen kanssa. Kukaan ei käskenyt Ketunaskelta pelastamaan toista klaanilaista pulasta. Tai yrittämään, he ovat molemmat nyt Tähtiklaanissa”, Mustahaukka murahti matalla äänellä ennen kuin vetäytyi kauemmas ja loi yhden surullisen katseen sinne missä Vesitassu oli. Ainakin Kylmäpuro vaikutti nyt vasta huomaavan Jokiklaanin oppilaan ja loikki järkyttyneenä maukaisten tämän luokse. Illankuiskeen sisintä vihlaisi.
”Olen kiitollinen siitä mitä Ketunaskel sai ansiostasi vielä kokea. Menkäämme nyt suremaan omiemme pariin”, Mustahaukka sitten ilmoitti ja tarttui Ketunaskeleen niskanahkaan nostaakseen oppilaan selkäänsä. Ruumis oli kuitenkin märkä, liukas ja painava. Illankuiske ja Kaislakukka auttoivat Mustahaukkaa hienotunteisesti mitään puhumatta ja katselivat, kun tämä asteli raskain askelin syvemmälle Tuuliklaanin reviirille. Jossain siellä olisi leiri ja leirissä monia kissoja, jotka tulisivat ottamaan Ketunaskeleen vastaan järkyttyneinä ja ymmällään.
”Mennään”, Illankuiske kuuli Kylmäpuron ilmoittavan lyhyesti. Tuliturkki oli ottanut Vesitassun kantaakseen. Vaikka vesi oli huuhdellut enimmät verijäljet, Illankuiskeen teki pahaa katsella kuinka hajalla oppilas oli. Ei meinannut tunnistaa Vesitassuksi, saati edes kissaksi. Ei ihme ettei Vesitassu ollut enää elossa Illankuiskeen ehtiessä paikalle. Illankuiske nieli kuitenkin kammotuksensa ja asteli painamaan kuononsa hetkeksi kylmään, märkään turkkiin.
”Olen pahoillani, ei näin kuuluisi käydä kenellekään…” Illankuiske mutisi ennen kuin jättäytyi hieman jälkeen Tuliturkin lähtiessä liikkeelle. Kaislakukka piti joukon perää ja vältteli Illankuiskeen katsetta.
”Mistä ihmeestä sinä tiesit seremonian sanat?” Illankuiske tiuskahti tyttärelleen uhkaavammin kuin aikoi. Järkytys ja väsymys olivat tehneet tehtävänsä. Kaislakukka luimisti korvansa mikä sai Illankuiskeen tuntemaan vielä enemmän syyllisyyttä – Mustahaukan olisi kuulunut kiittää Kaislakukkaa eikä häntä.
”Kunhan vain tiesin. Eihän sillä ole väliä nyt? Haluan takaisin nukkumaan elleivät joet päätä tulvia niin että vievät koko leirin mennessään”, Kaislakukka mutisi ja loikki seurueen kärkeen, niin ettei Illankuiske voisi enää kuulustella. Illankuiske olisi halunnutkin seuraavaksi tietää miten Kaislakukka oli tullut lähteneeksi ansaitusta levostaan huolimatta tulvapartioon – jos nyt partio oli vain sitä varten järjestetty. Mutta sellaisten, epäoleellisten kysymysten aika olisi myöhemmin jos ollenkaan. Pääasia oli, että ainakin toinen oppilas oli kuollut vähän helpottuneempana ja että molemmille leireille oli yleensä ruumis tuotavaksi surtavaksi ja haudattavaksi. Yhtä hyvin kissat olisivat voineet kadota järven syleilyyn. Illankuiske kääntyi luomaan vielä yhden katseen järveen, joka kimmelsi auringonpaisteessa samankaltaisesti kuin joki aiemmin. Niin kaunis. Niin petollinen.

Vastaus:Tarina oli pitkä ja hyvää luettavaa. Pidän tarinoistasi hyvin paljon, ja annan 50 kp:ta (:

? Ratchet

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tiirajuova, Tuuliklaani
30.03.2015 14:27
Tiirajuova piti tiukasti kiinni Vatukkatassun niskanahasta. Kolli raahasi oppilasta kohti leiriä mahdollisimman varoen, mutta nopeasti. Pelko kuristi kollin kurkkua, kun hän kannatteli velttoa naarasta. Selviäisikö hän? Eihän saisi kuolla. Vatukkatassulla on koko elämä vielä edessä. Mitä lähemmäs hän leiriä pääsi, sitä turhaantuneemmaksi hän muuttui. Miksei kukaan tullut jo vastaan?
"Halooh?" kolli mumisi vaimeasti suu täynnä Vatukkatassun karvoja. Leirin sisäänkäynnillä Tiirajuovaa vastaan käveli Varissiiven johdalla partio.
>Etsintäpartio<Tiirajuova ajatteli turtana.
"Tiirajuova mit-", Mutakynnen lause jäi kesken, kun kolli huomasi Vatukkatassun. Kissat pakittivat ja väistivät, jotta Tiirajuova pääsisi läpi ja Varissiipi säntäsi Tähtisumun pesälle. Leirissä oli jo valmiiksi kireä tunnelma, mutta kun tieto Vatukkatassusta levisi, klaani tuntui joutuvan melkein kaaokseen. Varissiipi lähti partion kanssa leiristä vilkaisten Tiirajuovaa lapansa ylitse ja Ruostepuro ilmestyi aukion keskelle. Varapäällikkö silmäili klaania yhdellä silmällään.
"Rauhoittukaa kaikki!" naaraan ääni kantautui melun ylitse ja kaikki hiljenivät, ainakin melkein. Ruostepuro viittoi Tiirajuovaa menemään parantajanpesälle, ja kolli nyökkäsi aavistuksen tuolle.
"Tarvitsemme toisen etsintäpartion", Tiirajuova kuunteli toisella korvalla, kun Ruostepuro otti kaiken haltuunsa.
"Kastanjatähti ei voi olla kaukana, ja me löydämme hänet varmasti"
>Mutta missä kunnossa?<Tiirajuova ajatteli hermostuneena. Hän sai vietyä Vatukkatassun Tähtisumun ja Kultatassun luokse ja parantaja kumartui heti tutkimaan naarasta. Se hetki jona Tähtisumu nosti hitaasti katseensa Tiirajuovaan, oli yksi kollin elämän kauheimmista.

Hiekkaturkki ja Tihkukynsi kuolivat hänen silmiensä edessään. Roihukynnen telottu ruumis ja Tiirajuovan omat veriset kynnet. Hunterin murhanhimoisesti leiskuvat silmät. Varissiipi, joka roikkui jäisen järven pinnalla viimeisillä voimillaan. Hukkumisen tunne. Kaikki kieppui hänen silmiensä ympärillä.
"Hän on Tähtiklaanin luona", Tähtisumun äänestä kaikui suru, salaperäisyys ja kunnioitus Tähtiklaania kohtaan. Tiirajuova avasi suutaan, mutta ääntäkään ei tullut. Jos hän olisi ollut aavistuksen nopeampi ehkei... Kolli ravisti päätään ja peruutti ulos pesästä kiireellä. Tiirajuova käännähti terävästi ympäri ja syöksyi aukion poikki. Kastanjatähti täytyisi pelastaa. Ei Tuuliklaani kestäisi useamman kissan kuolemaa samana päivänä.
>Ei, vaan sinä et kestäisi< ääni murisi Tiirajuova päässä. Sisäänkäynniltä kuului kissan surun ulvaisu. Klaanilaiset kasaantuivat kohti leirin suuta kuin äänettömästä käskystä, Tiirajuova mukaan lukien. Kolli nousi varpailleen nähdäkseen jotain, kun ensimmäinen etsintäpartio saapui leiriin. Varissiiven lavat olivat lysyssä, ja Mutakynsi ja Yöpilvi kannattelivat välissään ruskeaa möykkyä. Kastanjatähti. Tiirajuova veti äänettömästi henkeä. Tärinä alkoi hännänpäästä ja levisi pian koko kehoon. Mutakynsi ja Yöpilvi laskivat päällikön elottoman kehon aukiolle. Ruostepuro marssi partion luokse, ainut silmä järkytyksestä lasittuneena.
"Mitä tapahtui?"varapäällikön ääni särähti aavistuksen. Varissiipi suoristi ryhtinsä.
"Hän oli kuollut kun löysimme hänet. Paikka haisi kulkukissoilta", naaraan ääni oli väsynyt. Ruostepuro painoi päänsä.
"Kastanjatähti oli hieno päällikkö. Valvomme hänen ja Vatukkatassun vieressä tämän yön", Tähtisumu kantoi nuoren oppilaan ruumiin Kastanjatähden vierelle. Tiirajuova tuijotti käpäliään. Maa tuntui keikkuvan hänen jalkojen alla. Hänen pitäisi päästä pois. Nyt. Pois pois pois.
"Tiirajuova? Onko kaikki kunnossa?" Sudenmarja oli ilmestynyt kollin vierelle. Harmaan naaraan siniset silmät kiiluivat myötätunnosta. Puolisisar muistutti liikaa häntä Hiekkaturkista. Kaikista. Tiirajuovan korvissa humisi ja kolli syöksyi ulos leiristä väistäen Varissiipeä.
"Tiirajuova!" hänen kumppaninsa ulvaisi, mutta hän ei pysähtynyt.
"Anna minä hoidan tämän", Sudenmarja murisi ja syöksyi veljensä perään.

Tiirajuova tuijotti järven sulavaa jäätä hengittäen pinnallisesti. Juoksumatka oli antanut hänelle parempaa tekemistä hetkeksi ja polttava tunne keuhkoissa tuntui vain helpottavan tuskaa, joka repi hänen sydämensä paloiksi. Hänen oma kuvajaisensa heijastui sumeasti jäästä.
"Tiirajuova", Sudenmarja kyyristyi hänen viereen. Kolli ei vastannut eikä liikahtanutkaan.
"Minä tiedän, että Kastanjatähti oli ystäväsi. Sinun pitää vain kestää", Tiirajuovan korvat nykivät.
"Minä olen menettänyt liian monta läheistä... Tihkukynsi, Hiekkaturkki, Taivastapentu, Kermatassu, Kuunkajo ja nyt Vatukkatassu ja Kastanjatähti!" kolli kääntyi sisarensa puoleen.
"Sinä et voi ymmärtää!" Sudenmarja luimisti korviaan.
"Ai enkö?" naaraan ääni oli hiljainen.
"Minä en muista heitä. En muista oliko emolla siniset vai vihreät silmät tai millainen Taivaspentu oli. Ja sinä luulet että SINULLA on vaikeaa?! Sinä tunsit heidät, sinä tiedät miltä he kuulostivat ja mitä he tekivät", naaras murisi. Tuuhea turkki nousi pystyyn.
"Minä en tuntenut omaa perhettäni Tiirajuova. Sinä et ole ainut jolla on ollut vaikeaa. Näytä minulle, ei vaan koko Tuuliklaanille, että jaksat jatkaa. Tule jättämään jäähyväiset Kastanjatähdelle ja oppilaallesi, ellet ole heikko. Suru, tuska ja kipu kuuluvat tähän elämään. Jos ei kestä sitä, ei selviä", sen sanottuaan harmaa naaras nousi ja lähti, jättäen Tiirajuovan yksin. Tiirajuova kyyristeli paikoillaan vielä vähän aikaa hiljaa.
"Kultaseni..." pehmeä ääni kuiskasi hänen korvaansa. Tiirajuova hätkähti ja käänsi päätään, muttei nähnyt ketään.
"Kuka siellä?" kolli nousi ylös kankeille jaloilleen.
"Sudenmarja on oikeassa. Jos on iloa, on surua. Älä luovuta, vaan jatka. Sinun kohtalosi ei ole luovuttaa", Hiekkaturkin ääni kaikui hänen ympärilläään hiljaisena.
"Mutta entä hän? En tiennyt, että hän tuntee noin!" Tiirajuova pyöri ympäri, yrittäen nähdä vaalean turkin.
"Minä ja Tihkukynsi rakastamme häntä koko sydämmistämme. Hänen sisaruksensa ovat turvassa luonamme. Älä huoli, me vahdimme häntä", ääni katosi hiljalleen, ja Tiirajuova tunsi uuden voiman virtaavan suoniinsa. Kastanjatähti olisi Tähtiklaanissa Vatukkatassun kanssa.
"Anteeksi Vatukkatassu", Tiirajuova mumisi kohti taivasta ja livahti pensaikkoon. Kolli mietti juostessaan kaikkea maan ja taivaan välillä. Mitä Hiekkaturkki oli tarkoittanut hänen kohtalolla? Mitä hän voisi tehdä Sudenmarjan hyväksi? Ehkä tämä oli yhden aikakauden loppu, mutta Tiirajuova tiesi, että uudet haasteet odottivat. Eikä hän ollut heikko. Joten hän taistelee niiden lävitse, kaikkien puolesta. Niin Varissiiven, Sudenmarjan kuin Kastanjatähden ja Tihkukynnen. Elämä oli haasteista kaikista isoin, ja Tiirajuova oli päättänyt taistella siihen asti kunnes koittaisi aika lähteä itse Tähtiklaaniin. Siihen asti hän nauttisi jokaisesta hetkestä.
Vastaus:Muutamia kirjoitusvirheitä, mutta muuten hyvää tekstiä. Nyt näköjään alkaa se vaihe, kun kissat kuolla kupsahtelevat kautta metsän o3o *The Killer - ilme* 30 kokemuspistettä

~Routasusi~

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Malvalehti,Varjoklaani
28.03.2015 13:35
Kuulin ääniä ympäriltäni ja raotin hiukan oikeaa silmääni. Ympärilläni oli usvaa, joka peitti näkyvyyden. Avasin toisenkin silmäni ja kipusin istumaan. Tuijotin hämmentyneenä ympärilleni. #Mitä tämä on?# Mietin mielessäni. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus, jota en kehdannut rikkoa vaikka mieleni teki huuta. En erottanut mitään, enkä ketään. En haistanut muuta kuin kostean ilman, josta kaikki tämä sumu ympärilläni johtui. Mietin pitäisikö lähteä tutukimaan paikkaa vai odottaa,että jotain tapahtuisi. Kietaisin häntäni tassujen suojaksi ja jäin odottamaan. Odotin ja odotin, mutta mitään ei tapahtunut. Pieni pelonväristys hiipi sisääni ja aiheutti kylmät väreet. Pörhistin hiukan turkkiani. Ympärilläni oleva leuto sää alkoi vaihtua kylmemmäksi. Liikautin tassuani ja alla olevasta ruohikosta kuului narskahdus. Hypähdin salamannopeasti taaksepäin ja luimistin korviani. Maa oli jäätynyt. Ruoho kimalteli pimeydestä, kun kuuraa oli peittänyt ne. Vain se kohta missä äsken istuin ei ollut jäässä, mutta poistuttuani siitä kuura valloitti senkin alueen. Peruutin pienen askelin taaksepäin ja katselin epäröiden sivuille. Odottaen jonkun suuren pedon hyökkäävän ja syövän minut. #Tämä on vain unta# Koitin rauhoitella itseäni, hokemalla tätä mielessäni. #Kohta on varmasti aamu ja Mäntysydän herättää minut# Vannoin itse ja kuvitelma kumppanistani rauhoitti minua pikkuisen. Kuvittelin kuinka hän lepäsi tälläkin hetkellä vierelleäni hiljaa tuhisten. Sitten ajatukseni palasivat takaisin tänne kamalaan paikkaan. Mikään ei ollut muuttunut. Suljin silmäni tiukasti kiinni.
"Tahdon herätä" Kuiskasin toiveeni ja rikoin tämän oudon paikan hiljaisuutta. Avasin varoen silmäni, mutta olin edelleen täällä. Yksin jossakin. Pakokauhu valtasi minua hetki hetkeltä enemmän. Nyt tahdoin jo herätä. Poljin hermostuneena jäätynyttä ruohoa allani. Sitten kuului askeleita. Pystyyn nousseet niskakarvani tasoittuivat ja yritin hahmottaa mistä nämä äänet tulivat. Ne loittonivat, mutta kuulin ne kun höristin korviani. Lähdin ensin hitaasti tassutellen äänenperään, mutta sitten kuulin juoksuaskeleita. Joku yritti paeta minua. Kiihdytin askeleitani juoksuun ja liihotin jäätyneellä maaperällä. Siristin silmiäni. Sumun keskellä erottui tumma kissanhahmo, joka juoksi minua nopeammin edessä päin. Tämän askeleet vaikuttivat kevyiltä, aivan kuin hän voisi juosta niin pitkälle vain kun tahtoi hengästymättä. Kiihdytin vielä askeliani, vaikka tunsin jo kipua tassuissani. #En saa kadottaa häntä# Pakotin itseäni jaksamaan ja juoksemaan tuon perässä. Samassa tuo musta hahmo käänsin päätään. Tämän tummansiniset silmät tuijottivat minua ilmeettömänä. Jarrutin, jokin lisäsi pelon tunnettani. Kissa jatkoi matkaansa ja katosi nopeasti sumun sekaan. Tajusin,ettei vauhtini ollut pysähtynyt. Ilmeisesti olin jonkinsortin jäätyneen joen päällä, sillä liuuin sitä pitkin eteenpäin. Paljastin kynteni ja yritin saada otetta liukkaan jäänpinnalta, siinä onnistumatta. Mätkähdin mahalleni kylmälle pinnalle ja jatkoin liukumistani pyörine vimmatusti ympäri. Epätoivoisesti yritin pysäyttää itseäni, mutta vauhtini vain kiihtyi. Erotin jotain edessä päin. #Tämä on kallio, ja minä putoan# Tajusin yllättäen.
"Auttakaa" Huusin nyt leikaten hiljaisuutta,mutta turhaa. Täällä ei näköjään ollut ketään tai jos oli he eivät halunneet auttaa. Lähestyin hiumaa vauhtia kielekettä kohde. Viime hetkillä yritin saada kynsillä otetta kalliosta, mutta tipahdin nopeasti pimeyteen. Tunsin kuinka jatkoin tippumista. Käänsin itseni hännän avulla niin, että tulisin maahan jalat edellä. Tippuminen tuntui pitkältä, todella pitkältä. Luulin jo jääneeni siihen.
"Mäntysydän kiltti, herätä minut" Huusin pyyntöni pimeyteen. Nopeasti sumulaskeutui ympärilleni ja ehdin jo toivoa, että heräisin. Sumu kuitenkin kaikkosi nopeasti. Alhaalta päin kajasti valoa, niin kirkasta että kun edes katsoin jouduin sulkemaan silmäni. Tippumisvauhtini kiihtyi ja tiesin lysähtäväni pian maahan, jostain syystä en sulkenut silmiä. Halusin nähdä tämän, mutta valo jonka saavutin oli niin kirkas että se pakkotti sulkemaan silmäni.

Kun ne aukaisin olin soturipesässä. Vakaasti maassa, omassa sammalpedilläni. Huohotin hiljaa. Näin kuinka muut soturit nukkuivat tyynenä ympärilläni. Aamuauringon ensisäteet valaisivat soturipesän edustan. Tasasin hengitystäni. #Se oli uni# Rauhoitin itseäni. Mäntysydänkin vieressäni liikahti. Katsahdin kollia ja tämä katseli minua smaragdinvihreillä silmillään.
"Onko kaikki hyvin?" Tämän ääni oli huolestunut, nähdessään kauhistuneen ilmeeni. Pudistin päätäni.
"Näin vain pahaa unta" Naukaisin. Mäntysydän kosketti lapaani hellästi hännällään.
"Siltä näyttää, yritin vielä nukkua hetki. Lupaan ettet nää pahoja unia nyt" Tämä naukui varman oloisena. Katsahdin tätä kiitollisena ja suljin silmäni. Mieleeni palautui sen kissa, joka juoksi sumussa. Tämä oli katsonut minua kauniilla tummansinisillä silmillään, joista heijastui kuu ja tähdet, vaikka ympärillä oli sumua. Tämän katse oli kuin yötaivas, jonka tähdet olivat täyttäneet. Jokin tässä hahmossa jäi mieleen. Mäntysydän vaihtoi asentoa vierelläni ja itsekkin yritin rentoutua ja nukahtaa uudelleen.
Vastaus:20 kokemuspistettä

~Routasusi~

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: savupuro, myrskyklaani
28.03.2015 08:53
Savupuro makoili sotureiden pesässä. Hän oli juuri syönyt rastaan ja hän ei nyt jaksanut liikkua. Aurinko paistoi kirkasti taivaalla ja se lämmitti Savupuron turkkia hieman. Oli enää muutama päivä taisteluun ja kaikki olivat valmistautumassa siihen. Kaikki olivat hermostuksissaan ja ahdistuneita, Savupuro oi myös huolissaan ystävistään että mitä heille tapahtuu. Kun Savupuro oli kerännyt voimiaan nousemiseen niin hän tassutti pälliköiden luo. Päälliköt istuivat kahden kuusen alla juttelemassa, he näyttivät huolestuneilta ja samalla myös jännittyneiltä.
"Ai he Savupuro, odotimmekin sinua", Jäätähti maukui.
"Niin, melkein unohdin kokonaan tapaamisen", Savupuro naukui hieman tökerösti ja nolostuneena.
"Noh kuitenkin olet nyt täällä ja mennäänpä aiheeseen." Revontulitähti maukui ja levottomasti.
"Eli kun lähdemme taisteluun niin Varjoklaani ja Tuuliklaani hyökkäävät pohjoisesta ja Jokiklaani ja Myrskyklaani etelästä", aloitti Tulitähti hieman epävarmana, Savupuro katsoi hetken päällikköönsä ja katseli taas muita päälliköitä jotka hölisivät.
"Ja parantajat ja apulaiset odottavat täällä jos jotkut haavoittuvat", Maukaisi Ruostetähti heilauttaen korviaan.
"Mutta joidenkin täytyy olla myös odottamassa taistelun ulkopuolella että he voivat kantaa pahemmassa tapauksessa haavoittuneen", Jäätähti napautti terävästi, Jäätähti oli oikeassa sillä jonkun piti olla odottamassa että pitäisi kantaa joku kissa parannettavaksi.
"Ehdotan että osa oppilaista olisi kantamassa haavoittuneet kissat", Savupuro lisäsi ennen kuin Tulitähti kerkesi sanoa mitään, sillä hän näytti olevan sanomassa jotain. Mutta Savupuro ei halunnut istua päälliköiden lähellä sanomatta mitään.
"Olin juuri sanomassa samaa", Ruostetähti maukui ja heilautti korviaan tyytyväisenä ja samalla ärsyyntyneenä ettei itse kerennyt ehdottaa sitä.
"Tuo on mainio idea!" Hihkaisi Jäätähti ja Savupuron kurkkuun syttyi kehräys.
"Mutta meidän on käskettävä parantajien kerätä erittäin paljon yrttejä", Revontulitähti totesi vakavasti. Savupuro ihaili pälliköiden älykkyyttä ja rohkeutta, sillä hän haluaisi olla samanlainen.
"Selvä teemme niin", Tulitähti maukui.
"Sopiihan se myös sinulle Savupuro?" Tulitähti jatkoi hiljaa.
"Tietenkin", Savupuro naukui jykevästi.
"Jäätähti!" Ryntäsi Laventeliturkki huohottaen kuusien alle.
"Mikä hätänä?" Jäätähti nousi seisomaan.
"Mäyriä lähiseuduilla!" Laventeliturkki maukui synkästi, Savupuro pomppasi pystyyn ja ryntäsi pihalle.
"Järjestäkää partiot!" Savupuro käski vihreät silmät palaen.
"Selvä", Laventeliturkki nyökkäsi ja lähti kiireesti etsimään kissoja jotka lähtisivät häätämään mäyrän.
"Onko se mäyrä iso?" ´Revontulitähti maukui nopeasti.
"En tiedä", Savupuro pudisti päätään ja tassutti yhden partion luo, partiossa oli Haukkahalla, Vatukkakynsi, Oravaliito, Saarniturkki, ja Mustakynsi.
"Kuka johtaa pariota?" Savupuro kysyi täsmällisesti.
"Minä", ilmottautui Mustakynsi.
"Minä voin tulla mukaan", naukaisi Savupuro ja asteli joukon perälle Saarniturkin ja Oravaliidon viereen.
"Mennään!" Mustakynsi maukui ja lähti hölköttään siihen suuntaan mihin Laventeliturkki oli kertonut nähneensä mäyrän. Jonkin matkaan juostessaan he näkivät vilauksen mustavalkoisesta turkista, mäyrä oli aika pieni ja helposti häädettävä. Mustakynsi antoi hännällään merkin olla vaiti, Savupuro, Mustakynsi ja Vatukkakynsi hiipivät mäyrän taakse ja Vatukkakynsi, Oravaliito ja Saarniturkki hiipivät mäyrä eteen.
"Hyökätkää!" Mustakynsi ulvaisi ja syöksyi mäyrän niskaan muut perässä. Mutta mäyrä heti lähti rähisten karkuun.
"Äläkä luule tulevasi takaisin!" Oravaliito ulvaisi mäyrän perään vihaisesti.
"Kylläpä se lähti karkuun yllättävän nopeaa", henkäisi Saarniturkki syvään ja Savupuro asteli harmaan soturin luo.
"Se ei haittaa", Savupuro kuiskasi Saarniturkin korvaan. Sitten kaikki palasivat leiriin ja Tulitähti tassutti partion luo.
"Saitteko sen häädettyä?" Hän kysyi kiinnostuneena tietää asiasta.
"Joo ja sitä tuskin kerkesi edes hutaista kun se lähti karkuun", Haukkahalla maukui viikset väpättäen ilman naarmuja?" Tulitähti naukui.
"Juuri niin", Vatukkakynsi maukui ja heilautti häntäänsä merkiksi että menisi.
"Se oli kyllä surkea mäyrä", Saarniturkki maukui huvittuneena ja Savupuro päästi hilpeän "Mraun".
Vastaus:16 kokemuspistettä

~Routasusi~

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kastetassu, Jokiklaani
27.03.2015 17:07
Kastetassu söi hiirtä hänen mestarinsa Raskasjalan kanssa. Heidän oli tarkoitus käydä aamupartiossa. Usva vielä leijaili aavemaisesti. Oli vielä hämärää ja kostea. Pian kuitenki Kastetassu oli hotkinut hiiren mitä oli syönyt.
"Söitkö jo?" Raskasjalka kysyi.
"Söin", Kastetassu vastasi.
"Menemmekö sinne?" Kastetassu kysyi malttamattomana.
"Toki toki", Raskasjalka vastasi viikset heiluen huvituksesta. Sitten he lähtivät etdimään Kaislakukkaa, Mustakynttä ja häne oppialstaan Mehiläistassua.
"Mihin he ovat menneet?" Raskasjalka nykihännällään. Kastetassu katsoi ympärilleen ja näki vilauksen Kaislakukan harmaan turkin.
"Tuolla on Kaislakukka ja lähti tassuttamaan soturienpesän luo missä oli nähnyt nuoren naaraan.
"Siinähän te olette, missä olette olleet?" Kaislakukka heilutti häntäänsä ärtyneesti.
"Olimme etsimässä sinua", Raskasjalka maukui.
"Ai, no missä Mustakynsi ja Mehilaistassu ovat?" Kaislakukka maukui.
"Etsimme heitä myös", Kaislakukka maukui.
"Näin heidät viimeksi Jäätähden pesällä", Kaislakukka maukui.
"Mennään katsomaan ovatko he siellä", Raskasjalka maukui. Sitten Kastetassu kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan päällikönpesää kohti. Sitten hän haisteli ilmaa että olivatko he päällikönpesässä. Hänen nenäänsä tulvähti Mehiläistassun turkki jossa tuoksui riistä aina jostain syystä. Sitten hän tassutti hieman sisemmäs päällikönpesää että saisi luvan tulla sisään.
"Kastetassu tule sisään", Jokiklaanin päällikkö maukui. Kastetassu tassutti peremälle pesään ja näki Mehiläistassun ja Mustakynnen.
"Tuota Mustakynnen ja Mehiläistassun pitäisi lähteä aamupartioon", Kastetassu maukui.
"Ainiin unohdin melkein" Mustakynsimaukui.
#Onneksi en ole hänen oppilaansa jos hän unohtelee kaikkea# Kastetassu maukui.
"Mennäänköme nyt vai onko jokin tärkeä juttu keken?" Kastetassu maukui.
"Ei suinkaa menkää vain", Jäätähti maukui. Sitten he tassuttivat pesästä pois ja menivät Raskasjalan ja Kaislakukan luo.
"Mennään", Kasilakukka maukui ja huiskaisi hännällään merkin sillä hän johti partota.
Vastaus:Mm.. Tässä oli itseasiassa aika paljon kirjoitusvirheitä; olit kirjoittanut kaksi sanaa pötköön muutamankin kerran, päällikön pesä eikä sotureiden pesä tule yhteen, Mehiläistassun nimessä oli pari kertaa virheitä, sanoista puuttui välillä viimeinen kirjain ja niin edespäin. Ajattelin myös mainita, että sanan "sitten" käyttöä voisi vähentää ja/tai korvata jollakin muulla vastaavalla sanalla tai kirjoittaa lauseen vähän erilaiseksi. Lisäksi sana "maukui" oli kovassa käytössä, sitäkin voisi korvata esimerkiksi seuraavilla:

Naukaisi
Naukui
Maukaisi
Sanoi
Lausahti
Kehotti
Murahti
Huusi
Kysyi
Komensi
Lisäsi
Jatkoi

..Ja sitä rataa, mikä mihinkin tilanteeseen sopien. Kirjoitusvirheistä joudun valitettavasti rokottamaan. Tässä tarinassa ei tapahtunut kovin paljoa, mutta olen nähnyt huonompiakin. Saat kahdeksan kokemuspistettä

~Routasusi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Savupuro, Myrskyklaani
26.03.2015 05:25
Savupuro katseli kissojen töitä. Sillä hänellä itse ei ollut tekemistä. Oli enää muutama kuu taisteluun. Jännitys oli kiristynyt jokaisella. Savupuro toivoi kaikkien olevan voimissaan taistelussa. Pian hän tunsi kosketuksen lavassaan.
"Ei hätää kyllä me voitamme", Maukui Kauriinloikka ja istui sitten hänen viereen.
"En minä sitä pelkää vaan sotilaisen kunto minua huolettaa", Savupuro huiskaisi hännällään.
"Kyllä he pärjäävät", Kauriinloikka naukaisi.
"Toivon niin", Savupuro maukui ja kurkotti kuonollaa kohti taivasta silmät kiinni.
"Tuletko metsälle minun ja Saniaisturkin kanssa?" Kauriinloikka vaihtoi puheen aihetta.
"Ei tässä muutakaan tekemmistä ole", Savupuro kääntyi ja tassutti Kauriinloikan perässä Saniaisturkin luo.
"Teillä kesti", Myskyklaanin soturi huitoi hännällään.
"No olemme nyt täsä että lähdetäänkö?" Savupuro kysyi. Sitten kissat lähtivät metsään.
"Nyt on taas samanlaista kuin silloin muutimme järvelle", Kauriinloikka maukui.
"Nii paitsi ilman pentuja. kuningattaria ja klaaninvanhimpia", Saniaisturkki maukui terävästi.
#Miksi hän on teräväkielinen koko ajan?# Savupuro ajatteli närkästyneenä.
#Jos hänellä on huonopäivä niin et hänen tarvitse silti olla meille tai kenellekkään muulle vihainen#, Savupuro pörhistiturkkinsa mutta hän päkottien siloittumaan.
"Savupuro minne menet?" Kauriinloikka uloi hänen peräänsä.
"ÖÖöh kuulin riistän mutta se karkasi", Savupuro valehti niin että korvia kuumotti.
"No mennään tänne", Saniaisturkki osoitti hännällään pientä aukiota. Mutta aukio oli täyttä sammalta. Savupuro tassutti sotureiden perään. Pian hän kuuli rapinaa vatukkapensaan juurelta. Hän kyyristyi niin matalaksi että oli kuin hevosen talloma hiiri. Hän alkoi hiipa sitä lähelle. Kun jokin syöksyi nappaamaan sen. Savupuro nousi seisomaan nähäkseen kuka se kissa oli. Sitten hän näki solakan ruskea valkoisen hahmon.
"Kuka olet?" Savupuro murisi.
"Olen Kerma ja mitä teet täällä?" Kolli kysyi tiukasti.
"Olen Savupuro Myrskyklaanin soturi", avuuro esittäytyi.
"Myrskyklaani?" Kolli kallisti pätään.
"Niin meillä on oma klaani", Savupuro selitii turkki pystyssä.
"Mitä te teette täällä?" Kerma maukui.
"Odotamme taistelua", Savupuro maukui vihreät silmät palaen.
"Vainiin, mutta ettehän tapa minua sillä olen vain ohikulkumatkalla?" Kolli aneli silmät pyöreiä katsellen.
"Emme toki ja tämäei ole edes meidän reviiriä joten emme vahingoita sinua", Savupuro maukui.
"Kiitos", Kerma maukui ja lähti taas juoksemaan.
"Mikä se oli?" Saniaisturkki maukui.
"Eräs kissa vaan joka oli ohikulkumatkalla", Savupuro selitti.
"Lähdetäänkö takaisin?" Kauriinloikka maukui.
"Joo", Savupuro maukui ja kääntyi.
Vastaus:Lauseet jäivät usein hyvinkin lyhyiksi pätkiksi, niitä olisi voinut yhdistellä keskenään. Esimerkiksi, kun kirjoitit:

Savupuro katseli kissojen töitä. Sillä hänellä itse ei ollut tekemistä. Oli enää muutama kuu taisteluun. Jännitys oli kiristynyt jokaisella. Savupuro toivoi kaikkien olevan voimissaan taistelussa.

Sen olisi voinut kirjoittaa:

Savupuro katseli kissojen töitä, sillä hänellä itsellään ei ollut tekemistä. Oli enää muutama kuu taisteluun, ja jännitys oli kiristynyt jokaisella. Savupuro toivoi kaikkien olevan voimissaan taistelussa.

Myös tässä tarinassasi oli aika suuri määrä virheitä, kirjaimia oli paikoin pudonnut pois tai tullut perään yksi ylimääräinen. Muutamassa kohtaa olit kirjoittanut kaksi sanaa yhteen, toisissa oli vääriä kirjaimia. Suosittelisin koko sydämestäni, että lukisit tarinat läpi ja korjaisit virheet ennen lähettämistä, sillä niin emme joutuisi vähentämään pisteitä ja tarinoitasi olisi mukavampaa lukea. Teksti voisi sujuvampaakin olla, mutta ilman kirjoitusvirheitä näistä voisi saada enemmänkin pisteitä, ja kun pituuttakin vähän lisäisit, niin hyvin menisi. Saat yhdeksän kokemuspistettä

~Routasusi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kastetassu, Jokiklaani
25.03.2015 14:44
Kastetassu istui oppilaidenpesän edessä. Hän oli juuri vaihatnut Klaaninvanhimpien sammaleet. Sillä se oli rangaistus kun hän lähti salaa ulos leiristä yöllä eikä maininnut siitä kenellekkään. Hänen häntänsä nyki vieläkin närkästyksestä. Aurinkotassu oli saanut viheryskän ja oli parantajanpesässä parhaillaan. Kastetassu oli aivan pokki ja uupunut eikä jaksanut tehdä enää mitään. Hän toivoi ettei Rakasjalka käskisi enää tekemään mitään ja olihan jo paljon yli auringonhuipun. Häntä huolestutti koko ajan Aurinkotassu joka makasi Prantajanpesässä ilman kenenkään seuraa. Sitten Kastetassu nousi seisomaan ja lähti tassuttamaan ystävätään kohti.
"Hei, mikä on olo?" Kastetassu maukui ja istutui Aurinkotassun viereen.
"Ei ainakaan mailman paras", Aurinkotassu naurahti leikkisästi.
"Kyllä se siitä" Kastetassu kannnusti.
"Mitä muuta klaanissa tapahtuu?" Aurinkotassu maukui.
"Ei mitään kummoista", Kastetassu maukui.
"Sinun on parasta mennä ettei tämä tartu sinuun kuitenkaan", Aurinkotassu kähisi.
"Kerran kun haluat niin", Kastetassu maukui ja peruutti pois parantajanpesästä.
#Tähtiklaanin nimeen parannu Aurinkotassu!# Kastetassu ajatteli katkerasti sillä hän oli kuullut että Jäätähti ja Sääskisydän oli puhuneet ettei Aurinkotassu parantuisi. Sitten Kastetassu tassutti Väärätasun luo joka suki itseään puun alla.
"Lähdetkö kanssani syömään?" Kastetssu maukui
"Toki, minulla on muutenkin kamala nälkä", Väärätassu maukui ja nousi seisaalleen. Kaksikko tassutti tuoresaaliskasan luo. Kastetassu nappasi kasasta myyrän ja Väärätassu pääskysen. Sitten he asettuivat syömään piikkihernepensaan luo. Pian kuitenkin Sääsisydän rytäs heiän luo.
"Aurinkotassu tekee kuolemaa!" Nuori parantaja ulvoi.
"Mitä!" Kastetassu pomppasi pystyyn ja ryntäs Parantajan pesään missä Aurinkotassu makasi.
"Aurinkotassu!" Kastetassu maukui hädissään.
"Kastetassu", Aurnkotassu kähisi.
"Koeta kestää sinä pärjäät kyllä", Kastetassu ulvoi.
"Ei, mitään ei ole tehtävissä", Auronkotassun keltaiset silmät leimusivat.
"Minun on aika siirtyä Tätiklaaniin", Aurinkotassu puuskutti.
"Ei, ei vielä!" Kastetassu ulvoi mutta turhaan. Aurinkotassun kylmä ja eloton ruumis makasi maassa.
"Eiiiii!" Ulvoi Kastetassu katkerasti. Ja kaikki ryntäsivät ulos pesistään.
"Mikä nyt on?" Sammalturkki maukui Laventeliturkille.
"En tiedä", Laventeliturkki kohautti lapojaan. Kastetassu asteli raskain mielin ulos Parantajanpesästä.
"Mikä on?" Laventeliturkki ryntäsi Kastetassun luo.
"Aurinkotassu on Tähtiklaanin luona nyt", Kastetassu mumisi.
"Voi ei", Kylmäpuro maukui. Niin illalla järjestettiin hautajaiset Aurinkotassulle.

Vastaus:Kirjoitusvirheitä oli taaskin paljon, ja jotenkin minun oli vaikea pysyä tapahtumissa mukana. Tempoa olisi voinut hidastaa, ja olisi ollut mukavaa, jos kuvailua olisi sujautettu vähän sinne sun tänne tarkentamaan kaikkea. Toivon, että luet kommmenttini tämän tarinan yläpuolella olevaan Kastetassun toiseen tarinaan. Koska en millään jaksaisi jankata samoja huomautuksia samoista kirjoitusvirheistä, olisi molemmille osapuolille mukavaa, jos toteuttaisit sen vaihtoehdon, että ottaisit neuvosta vaarin ja lukisit tarinat läpi ennen lähettämistä, korjaisit virheet sun muut ja vasta sitten julkaisisit. Mutta, kannattaisi pysyä leirissä, ellei halua rangaistuksia >:D Aurinkotassun kuolema oli valitettavaa, viheryskän täytyi olla kova, jos hän kuoli siihen. :/ Heitänpä sinulle kahdeksan kokemuspistettä

~Routasusi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tiirajuova, Tuuliklaani
25.03.2015 09:51
Tiirajuova tassutteli sulavan lumen päällä Varissiipi rinnallaan. Kolli oli lentää tassuiltaan kun kova tuuli pyyhki nummia. Varissiipi painautui sähisten häntä vasten.
"Ei täältä mitään saalista löydy!" naaras ulvoi tuulen ylitse. Tiirajuova piti korvansa niskaa vasten irvistäen.
"Pakko yrittää", hän urisi kun tuuli laimeni. Varissiipi oli kyllä varmaan oikeassa. Jänikset olivat vetäytyneet pesiinsä kuten hiiretkin ja linnut piileskelivät Myrskyklaanin metsikössä suojassa tuulelta. Oranssinruskea kolli puski eteenpäin itsepintaisesti. Varissiipi seurasi häntä muristen ärtyneenä.
"Minä kokeilen tuolta päin", naaras naukaisi äkisti heilauttaen häntäänsä kanervikon suuntaan.
"Oksien alla voisi olla jotain", Tiirajuova nyökkäsi vähän.
"Minä menen myrskyklaanin rajalle jos sieltä olisi harhautunut jotain meidän puolelle. Nähdään sitten leirissä", sen sanottuaan kissat erkanivat omille reiteilleen. Tiirajuova vilkaisi Varissiipeä vielä lapansa ylitse ennen kuin rämpi kanervikkoon.

Tiirajuovan häntä värisi innoissaan kun hän haistoi variksen hajua. Kolli hiipi eteenpäin yhä lähemmäs rajaa yrittäen paikantaa mustanharmaan linnun. Hän pysähtyi hajumerkeillä närkästyneenä. Siellähän lintu hyppeli etsien jotain isolla nokallaan. Mutta tietenkin se oli ketunmitan myrskyklaanin puolella.
>Yksi hyppy ja se olisi kynsissäni...< Tiirajuova ajatteli turhaantuneena. Mutta se merkitsi rajan rikkomista. Myrskyklaanin haju oli vaimea ja houkutus oli suuri.
>Ei< hän ei päästänyt lintua katseestaan.
>Se voi harhautua tälle puolelle< toivossa oli hyvä elää, eikös niin sanottu? Lintu ei näyttänyt herkulliselta, pikemminkin sitkeältä ja kuivalta, mutta tuoresaalis oli tuoresaalis. Samassa lintu suoristi itsensä ja päästi rääkäisyn. Varis lensi Tuuliklaanin puolelle ja Tiirajuova loikkasi ilmaan.
>Ei!< lintu heilutti siipiään säikähtäneenä ja Tiirajuova sai haparan otteen sen toisesta jalasta. Varis kiskoutui alaspäin, mutta kollin ote petti. Tiirajuova laskeutui takajaloilleen ja hyppäsi uudelleen, nyt heikommin. Varis pääsi karkuun rääkyen ja Tiirajuova jäi katselemaan sen menoa närkästyneenä.
"Hiirenpapanat!"hän manasi kovaan ääneen. Kollin häntä nyki raivoisasti. Miten hän oli saattanut laskea sen karkuun? Samassa kanervikko kahahti hiljaa. Tiirajuova säpsähti ja liukui refleksinomaisesti piiloon. Kolli kurkisti piilostaan varoen. Mitään ei näkynyt. Aukio oli tyhjä ja kanervikko ei liikkunut. Tuuliklaanilainen maistoi ilmaa varoen.
>Kettu< hajusta ei voinut erehtyä. Tiirajuovan korvat painuivat luimuun. Nälkäinen kettu oli paha uhka. Etenkin yksinään olevalle kissalle. Kolli tuijotti kanervikkoja tiiviisti. Siellä se oli. Kanervien keskellä vilahteli ruosteen ruskea turkki ja suippo kuono työntyi pensaikosta. Tiirajuova painui kylmää maata vasten varuillaan. Ketun kylmät mustat silmät välähtivät oksien välistä. Tiirajuova irvisti ja paljasti kyntensä. Oli mahdollisuudet voittoon kuinka pienet tahansa hän ei päästäisi mokomaa kirppukasaa asettumaan heidän reviirille. Kolli oli onneksi tuulen alapuolella, joten kettu ei haistaisi häntä. Peto työntyi kokonaan esiin. Nuori uros, joka oli joutunut lähiaikoina tappeluun. Ketun kuonolla oli tuoreita haavoja ja repaleinen turkki. Ehkä joku toinen ja toisissa olosuhteissa oleva olisi säälinyt sitä, mutta ei Tiirajuova. Hän vain halusi sen pois reviiriltään. Kolli odotti hievahtamatta ketun seuraavaa siirtoa. Kettu nuuhki ilmaa musta kuono väristen. Se katsoi ensin nummille ja sitten myrskyklaanin metsää. Lopulta kettu jolkotti rajan ylitse myrskyklaanin puolelle ja katosi metsään valkea hännänpää heilahtaen. Tiirajuova odotti hetken kunnes tuli hiljaista ja hiipi sitten pois piilostaan.
"Onneksi se häipyi", hän murisi puoliääneen. Ikävempi juttu Myrskyklaanille, mutta parempi Tuuliklaanin kannalta näin. Tämä ei ollut kovin hyvä päivä. Kurja sää, huono metsästys onni ja vielä kettukin.
"Parempi palata leiriin... Ei täältä mitään löydy", Tiirajuova urisi ärtyneenä. >Varissiivellä oli mennyt varmasti paremmin... < kolli ajatteli harmissaan ja pujahti kanervikkoon. Tiirajuova kiristi tahtia ja säntäsi pian täyttä laukkaa jäisten nummien halki.

Leirin suulle päästyä kolli oli törmätä Punarintasiipeen.
"Oletko nähnyt Vatukkatassua?!" naaras tiuskahti korvat luimussa.
"Vatukkatassua?" Tiirajuova kysyi hölmistyneenä. Mitä hänen oppilaansa oli taas tehnyt?
"Niin Vatukkatassua, oppilastasi"vaalea naaras murisi turhaantuneena. "Muistatkos?" Tiirajuova heilautti korviaan äreänä.
"No en ole. Mitä hän on tehnyt?"
"Ongelma ei ole siinä, vaan pikemminkin siinä mitä hän ei ole tehnyt. Hänen piti vaihtaa klaaninvanhimpien makuualustat mutta häntä ei ole näkynyt koko päivänä!"naaras selitti häntä vääntyillen. Tiirajuova räpäytti silmiään. Vatukkatassu saattoi olla itsepäinen ja vastustella käskyjä, mutta ei naaras ikinä jättäisi niitä tekemättä loppujen lopuksi. Missä ja mitä oppilaalle oli tapahtunut?
"Ja Kastanjatähtikään ei ole palannut rajakierrokseltaan", kolli kääntyi takaisin nummia päin.
"Minä käyn etsimässä heitä", ennenkuin Punarintasiipi ehti vastata, Tiirajuova säntäsi takaisin kanervikkoon. Juostessaan pahat aavistukset kasautuivat hänen mieleensä. Vatukkatassu oli hänen oppilaansa ja vaikka naaras oli ärsyttävä, hänellä oli jonkinlainen yhteys naaraan kanssa. Ja Kastanjatähti. Kolli ei ollut pelkkä klaanin päällikkö hänelle, vaan myös ystävä. Tiirajuovan kurkkua kuristi ilkeästi. Hänen olisi pakko löytää heidät. Kolli loikkasi pensaikon ylitse ja nuuhki ilmaa. Kastajantähden haju leijui ilmassa heikkona. Hän oli oikeilla jäljillä. Tiirajuova piti suutaan raollaan ja seurasi hajujälkeä.

Jossain vaiheessa Tiirajuova harhautui ja tajusi löytäneensä Vatukkatassun haju jäljen. Se oli tuoreempi ja paljon vahvempi. Tiirajuova hidasti hiukan tahtia.
"Vatukkatassu?" kolli kysyi kuuluvasti. Ei vastausta. Tiirajuova veti ilmaa suuhunsa ja tassutteli hitaammin eteenpäin.
"Vatukkatassu!" hän toisti uudelleen. Samassa kolli huomasi hännän, joka pilkotti kanervikosta. Vatukkatassu. Tiirajuova syöksyi eteenpäin. Hän liiskasi kanervat edestään ja seisoi Vatukkatassun vieressä. Naaraan käpälät nykivät hiukan ja tuon suusta pääsi ilmoille kauheita tukehtumisen ääniä. Kiiltävä säe kiersi naaraan kaulaa. Naaras oli jäänyt kettuansaan. Tiirajuova toimi nopeasti ja syöksyi kiinni maassa olevaan puiseen keppiin. Maa oli vielä jäässä ja kaivaminen oli vaikeaa. Kolli sähähti kun hänen kyntensä katkesi. Maahan jäi raapimisjälkiä, eikä keppi liikkunutkaan. Tiirajuova kirosi ja tarttui keppiin ja veti kaikin voimin. Hampaisiin sattui, ja Tiirajuova päästi irti. Hän alkoi kaivaa uudelleen, varomatta kynsiään. Keppi löystyi hiukan, ja kolli kiskaisi lujaa. Keppi irtosi jäisestä maasta ja Vatukkatassu henkäisi. Kolli heitti kepin kauemmas ja kumartui naaraan ylle. Hän saattoi kuvitella mitä oli tapahtunut. Naaras oli hyökännyt saaliin kimppuun ja kaatunut rinnalleen, jolloin ansa oli takertunut tuohon. Oliko hän ollut tarpeaksi nopea, vai oliko naaras matkalla Tähtiklaaniin?

//En viittiny ny tehä mitää kuolintarinaa, ku eihä sitä viel tiiä, jos Vatukan ropettaja palaa ja en ny muutenkaa halunnu tappaa sitä ilman lupaa:D Mutta täs ny Tiiran tarina sit//

Vastaus:Hyvä tarina, tosin lauseet jäivät vähän lyhyiksi toisinaan, ja yhdyssanavirheitä löysin muutaman, mutta mukavaa kuvailua ja kertomista Tiirajuovan omista tunteista :D Vatukkatassun saat tappaa, jos haluat, sillä se on jo poistettukin ^^ Noh, jännittävää kuitenkin nähdä, mitä Kastanjatähdelle on tapahtunut ja tuleeko Vatukkatassu selviämään. Toivottavasti Myrskyklaanille ei koidu haittaa ketusta, vaikka Tiirajuovalle se luultavasti on yhdentekevää :'3 Ai niin, kokemuspisteet. Olin aivan unohtaa. Niitä siis 35

~Routasusi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: savupuro, myrskyklaani
22.03.2015 19:32
Savupuro istui Saarniturkin, Ruokoviiksen ja Vaahterahännän kanssa juttelemassa. Hän seurasi mitä kissat puhuivat. Pian hän tunsi että häntä katseli joku. Saarniturkki istui vaiti ja katseli Savupuroa. Savupuron korvia kuumotti. Miksi kolli katsoi häntä erikoisesti. Hän ei ollut nähnyt Saarniturkin katselevan häntä sillä tavalla ja hänen vatsaa kouraisi että soturi olisi jostain vihainen hänelle. Pian kuitenkin Ruokoviiksi hätkäytti Saarniturkin
"Vai mitä Saarniturkki?" Ruokoviiksi heilautti häntäänsä.
"Mitä... siis joo", Kolli änkytti niin että kaikki katsahtivat häneen hölmistyneenä.
"Mitä?" Saarniturkki katsoi kaikkia ihmeissään.
"Oletko kunnossa?" Vaahterahäntä maukui
"Miksi en olisi?" Saarniturkki luimisti korvansa ja Vaahterahäntä kohautti suuria lapojaan ja alkoi taas jutella.
"Minulla on nälkä mennäänkö syömään?" Ruokoviiksi maukui
"Joo minä voisin vaikka syödä hevosen", Vaahterahäntä maukui
"En usko että saisit napattua sitä", Saarniturkki kiusoitteli
"Se voisi olla mahdollista", Vaahterahäntä värisytti viiksiään leikkisästi.
Kun he tassuttivat tuoresaalis kasalle ja asettuivat paikoilleen kun olivat valinneet ateriansa. Savupuro söi hiirtä Vaahterahännän ja Ruokoviiksen välissä.
Kun he olivat syöneet niin he menivät Vaahtokukan ja muiden parantajien ja parantajaoppilaiden luo sillä Saarniturkkia kaksi päivää sitten oli mäyrä purrut kyljestä ja häntä piti tarkkailla ettei haava tulehtunut.
"Hienoa että muistitte tulla", Teerenlento maukui
"Minun piti kyllä muistuttaa Saarniturkkia", Savupuro maukui veikeästi
"Haava ei ole tulehtunut vielä ainakaan." Teerenlento maukui
"Hienoa", Savupuro maukui
"Mennäänkö metsään kävelemään?" Saarniturkki ehdotti
"Toki", Savupuro maukui mutta hän toivoi ettei Saarniturkki olisi mistään vihainen ja hän siksi halusi mennä jonnekin puhumaan.
"Minne mentäisiin?" Saarniturkki maukui
"Johonkin", Savupuro maukui
"Mennään vaikka johonkin mukavan näköiseen paikkaan. Ja kun Savupuro nyökkäsi niin he lähtivät tassuttamaan minne sattuu. He olivat jo kulkeneet Auringonhuippuun asti metsässä kun Savupuro näki lumoavan paikan. Se oli pensaskaari joka oli kuun muotoinen. Se oli tiheä ja siinä oli katto. Aurinko paistoi kauniisti pensaisiin.
"Miten olisi tuo?" Savupuro osoitti hännällään pensas muodostelmaa.
"Tuo on täydellinen!" Saarniturkki keräsi ja Savupuro päästi hilpeän "Mraun". Sitten he asettuivat mukavasti makoilemaan.
"Onpa kaunis päivä", Savupuro kehräsi.
"Niin", Saarniturkki nojautui Savupuroon ja hän pystyi tuntemaan tämän lämpimän hengityksen korvissaan.
"Voisin olla täällä koko päivän", savupuro kehräsi
"Niin minäkin ja varsinki jos minulla on seuraa", Saarniturkki makui
Jatkuu...

Minun oli pakko käyttää noita itse keksittyjä hahmoja sillä ne olivat jo valmiiksi minun tarinassani.
Vastaus:Yhdeksän kokemuspistettä

~Routasusi

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Hiiripentu, Tuuliklaani
22.03.2015 14:32
Luku 2

Tänään Hiiripentu oli herännyt myöhään. Valkohäntä ja Saarnijalka olivat ehtineet herätä ennen kollia, joka harmitti pentua. Hiiripentu oli pohtinut tarinaa koko aamupäivän, eikä ollut saanut mitään mietittyä.
”Hiiripentu!” Valkohäntä huusi pentutarhasta. Hiiripentu seisoi pentutarhan edessä katsoen taas leiriä. ”Niin?” kolli huusi takaisin. Pentu nuuhki viileää ilmaa. Yön aikana oli satanut valkoista lunta.
”Sinähän palellutat itsesi siellä! Mikset tule tänne lämpimään?” Hiiripennun sijaisemo kysyi. Kolli kohautti lapojaan ja nuolaisi kuivia huuliaan. ”En tiedä, täällä on vain niin kaunista”, pentu vastasi ja tiiraili leiriä. Ruostetähti seisoi aukiolla ja puhui Lovikorvan kanssa.
”Haluaisitko mennä klaaninvanhimpien luo?” Valkohäntä kysyi huolestuneesti. Hiiripentu käänsi päätään kuningattaren suuntaan ja nyökkäsi. ”Haluan!” kolli sanoi iloisemmin. Pennun sijaisemo hymyili lempeästi ja nyökkäsi hyväksyvästi.
”Tule takaisin pian, älä viivy pitkään!” Valkohäntä huusi Hiiripennun perään, joka oli jo pinkomassa lumihangessa. Lumi oli kylmää ja sai kollin hytisemään kylmästä. Pentu pudisteli kuitenkin päätään ja taisteli kylmyyttä vasten.
”Ohoh, kukas se tuolta tulee”, Aamukukan mau'unta kuului klaaninvanhempien pesästä. ”Hiiripentuko se siellä?” Kauraviiksi kysyi ja tarkkaili lumihankea. Yhtäkkiä lumihangesta hyppäsi vaalea karvapallo suoraan klaaninvanhimpien pesään.
”Terve”, Kauraviiksi sanoi ja istahti pesän suuaukolle katsomaan pentua. Hiiripentu hytisi kylmästä, mutta klaaninvanhimpien pesä oli tarpeeksi lämmin, ja sai kollin lämpimäksi. ”Anteeksi, en ole ehtinyt miettiä sitä tarinaa yhtään. Tai siis, en keksinyt mitään”, hän sanoi surullisesti. Aamukukka hymyili pennulle. ”Ei se mitään. Kyllähän Kauraviiksen vanhat, kunnon tarinatkin kelpaavat.” Naaras nauroi ja katsoi Kauraviikseä. Kauraviiksi hymyili takaisin ja naurahti sitten. Hiiripentu jäi kuuntelemaan pitkään Kauraviiksen tarinoita.

”Miten sinä aina keksit noin hyviä tarinoita?” Hiiripentu kysyi ihmetellen. Kauraviiksi nauroi. ”Kyllä sinäkin vielä niitä joskus osaat keksiä”, kolli sanoi. Pentu nyökkäsi ja nousi sitten ylös. ”Minä taidan lähteä”, Hiiripentu sanoi hiljaa. Klaaninvanhimmat juttelivat keskenään eivätkä kuulleet pentua. Hän kohautti lapojaan ja katseli hetken ympärilleen tylsistyneenä. Yhtäkkiä hän huomasi lumihangessa jonkinlaisen reiän – kaukana. Uteliaisuus voitti – joten Hiiripentu lähti hiljaa kävelemään ulos klaaninvanhimpien pesästä. Sitten hän juoksi niin nopeasti kuin pystyi lumihangessa. Reikä oli jo lähempänä – vielä hieman ja vielä vähän. Hiiripentu kurkisti koloon ja kallisti päätään. ”Huhuu?” hän kuiskasi koloon. ”Onko siellä joku? Herra jänis?” kolli kuiskasi. Ei näköjään ketään. Salamannopeasti maa katosi Hiiripennun jalkojen alta ja hän tunsi putoavansa koloon. Hän pelästyi niin, ettei saanut sanottua mitään. Kolli katsoi vain, kun kolo vain jatkui ja jatkui. Pentu näki edessään juuren, ja päätti tarttua siitä kiinni hampaillaan. Terävät hampaat menivät juuren läpi, jolloin se katkesi ja Hiiripentu putosi alas pimeyteen.

Kolli heräsi siihen, kun hän kuuli töminää. Se oli nopeaa töminää. Pentu räväytti silmänsä auki ja katsoi ympärilleen. Kolossa oli niin pimeää, että hän ei nähnyt juurikaan mitään. Seinät olivat liukkaita ja pitkiä, joten niitä pitkin ei pystynyt kiivetä. Hiiripentu näki kuitenkin kaksi valopistettä. Kaksi uloskäyntiä. Kolli henkäisi ja juoksi toiseen koloon. Kolossa haisi kauhealle, ketulle. Se oli tuore tuoksu, joka sai hänet pelästymään. Lemu oli niin kamala, että Hiiripentu yskäisi suureen ääneen. Yskäisyn seurauksena epätoivotun olion silmät aukesivat. Kolli jähmettyi paikalleen ja tuijotti pelästyneenä oliota. Ketun tarkkaavaiset silmät tunnistivat kissan – eli saaliin – tuoreen hajun. Kettu nuolaisi huuliaan. ”Ohops”, Hiiripentu sanoi hiljaa. ”Ai – eh – oliko tämä sinun kotisi, herra kettu? A-anteeksi, ei ollut tarkoitus ryntäillä – voin minä tästä – tuota – lähteä pois..” kolli änkytti ja otti askeleen taaksepäin. Yhtäkkiä kettu nousi pystyyn. Hiiripentu tuijotti ketun silmiin ja kääntyi lähtemään. Kun hän katsoi kettua, se oli aivan hänen lähellään. Kolli pelästyi ja juoksi minkä tassuistaan pääsi toiseen koloon. Hiiripentu pystyi tuntemaan ketun henkäyksen hänen niskassaan, joka sai pennun karvat nousemaan. Kollin tassut lipesivät melkein kokoajan – mutta parilla hypyllä hän sai ketun kauemmas itsestään. Hiiripennulla ei ollut mitään ideaa, missä voisi olla uloskäynti. Hänen kauhukseen edessä oli seinä. Pentu ehti juuri ja juuri jarruttaa, eikä törmännyt seinään. Kolli katsoi taakseen ja näki nälkäisen ketun. ”Apua..” Hiiripentu kuiskasi hiljaa.

//Hui
Vastaus:20 Kp

~Tikru

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Hiiripentu, Tuuliklaani
21.03.2015 12:56
Luku 1

Hiiripentu käänsi kylkeään ja möyri sijaisemonsa pehmeässä turkissa. Hän painoi kuononsa Valkohännän lämpimään turkkiin ja kehräsi hiljaa.
Kolli avasi silmiään hitaasti, ja heräsi mukavaan auringonpaisteeseen. Aurinko paistoi pentutarhan seinän läpi, ja sai Hiiripennun nousemaan makoisesta unestaan. Hän työnsi kuonollaan Valkohäntää, joka tuhisi ja käänsi kylkeään.
Kolli venytteli jäseniään, yksi kerrallaan, ja käveli ulos pentutarhasta. Ulkona oli upea ilma, ja se sai Hiiripennun hyvälle tuulelle. Hän nuolaisi tassuaan ja katsoi uteliaasti leiriä. Hän näki, kuinka sotureita – ja heidän oppilaitaan – lähetettiin partioihin. Tuuliklaanin varapäällikkö, Lovikorva antoi käskyjä kissoille. Hiiripentua teki kovasti mieli mennä kysymään, mistä varapäällikkö löysi nuo kaikki sanat ja käskyt, mutta ei kyennyt siihen.
Kolli tassutteli lämpimällä maalla ja kallisteli päätään. Oppilaat toivat kaikenlaista elävää tuoresaaliskasaan, ja se sai Hiiripennun mahan kurnimaan. Hän nuolaisi huuliaan, ja ajatteli, että ehkä tänään hän saisi sijaisemoltaan luvan maistaa hiirtä. Pentu istahti paikoilleen ja seurasi klaanin liikkeitä.
Hiiripentu oli pentutarhassa ainoa pentu. Kolli ei muistanut omasta emostaan mitään, mutta tiesi sen, että joku tiesi. Joku klaanissa tiesi hänen emostaan, mutta ei kertonut sitä. Lämmin tuuli sai Hiiripennun rauhoittumaan ja makaamaan. Hän kuuli pentutarhasta sellaista ääntä, joka tarkoitti, että Valkohäntä ja Saarnijalka olivat heränneet. Kolli oli yleensä ensimmäinen pentutarhassa, joka heräsi.

”Hiiripentu!” Valkohännän naukaisu herätti kollin mietteistään. Hän havahtui ja katsoi pentutarhaan. ”Haluatko sinäkin maistaa hiirtä?” kuningatar kysyi lempeästi ja osoitti kuonollaan raadeltua hiirtä, jota oli syöty vähän. Hiiripentu nyökkäsi, nuolaisi huuliaan ja käveli pentutarhaan. Hän suorastaan hyökkäsi hiiren kimppuun ja repäisi siitä palan irti.
”Älä syö liikaa kerralla”, Valkohäntä naurahti ja hymyili. Hiiripennusta tuntui, että tämä oli unta.
”Hyvää!” kolli kiljaisi innoissaan ja repi lisää hiirtä. Pian hän oli täynnä hiirtä, ja tuhahti unisesti.
”Voit mennä illemmalla kuuntelemaan klaaninvanhimpien tarinoita”, Valkohäntä ehdotti. Kolli nyökkäsi innoissaan ja kömpi pentutarhasta pois. Aurinko oli laskenut, se ei ollut enää ylhäällä. Varjot alkoivat peittää leiriä, mutta kissoja liikkui silti.
Hiiripentu katsoi, kun metsästyspartio tuli takaisin. Tuoresaaliskasa oli niin suuri, että kolli oli ihmeissään. Hän jahtasi omaa varjoaan, mutta tylsistyi siihen sen jälkeen, kun oli taas kerran tajunnut, että hän ei ikinä saisi sitä kiinni.
”Valkohäntä!” kolli läähätti. Kuningatar tuhahti kysyvästi. ”Voinko mennä kuuntelemaan klaaninvanhimpien tarinoita nyt?” pentu kysyi.
”Voit, kunhan et ole kuuhuippuun asti siellä”, Valkohäntä naurahti ja painoi sitten päänsä hetkeksi Hiiripennun turkkiin. Kolli juoksi suoraan klaaninvanhimpien pesään, ja läähätti sitten.
”Hei, pentu”, Aamukukka maukui lempeästi. ”Tulitko kuuntelemaan pelottavia tarinoita?” Kauraviiksi kysyi hieman iloisesti. Kollipentu nyökkäsi ja istahti kuuntelemaan Kauraviiksen tarinoita.

”Vau, taistelitko todellakin vahvinta mäyrää vastaan?” Hiiripentu kysyi Kauraviikseltä. ”Kyllä, ja voitin vielä!” klaaninvanhin sanoi heilauttaen häntäänsä. Hiiripentu räpytteli silmiään pimeässä. ”Hiiripentu!” pentutarhasta kuului Valkohännän ja Saarnijalan kutsuhuudot. ”Kohta!” Hiiripentu vastasi ja kuunteli Kauraviiksen tarinan loppuun.
”Sinun pitäisi varmaan mennä”, Kauraviiksi kehotti tarinan loputtua Hiiripennulle. ”Tiedän, mutta en halua nukkua”, kolli sanoi. Klaaninvanhin tuhahti ja painoi päänsä tassujensa päälle. ”Sinähän voisit kertoa meillekin jonkin tarinan huomenna”, Aamukukka ehdotti lempeästi. Hiiripentu nyökkäsi iloisesti ja heilautti häntäänsä hyvästiksi klaaninvanhimmille, ja kömpi sitten heidän pesästään pois. Aurinko oli laskenut, ja viimeiset säteet näkyivät tummalla taivaalla. Hiiripentu saattoi jo erottaa pilvien seasta kirkkaita tähtiä. Hänestä oli hyvin yksinäistä olla ainoa pentu pentutarhassa. Hiiripentu olisi halunnut sisaren tai veljen, mutta tiesi, ettei saisi. Kolli käveli hitaasti ja väsyneesti takaisin pentutarhaan.
”Siellähän sinä olet!” Valkohäntä maukui. ”Haluaisitko iltapalaksi hiirtä vielä?” kuningatar kysyi. Hiiripentu hymyili ja nyökkäsi. Saarnijalka lähti hakemaan tuoresaaliskasasta kahta hiirtä. Toinen oli kuningattarille ja toinen Hiiripennulle, tosin kuningattaretkin saivat syödä sitä. Hiirenliha oli makoisaa, ja se sai kollin iloiselle tuulelle. Kuuhuippuun asti hän selitti Kauraviiksen tarinoita Valkohännälle. Saarnijalka oli väsynyt, eikä jaksanut kuunnella tarinoita – kuten hän ei ikinä jaksanut – joten Hiiripentu selitti vain sijaisemolleen tarinaa. Valkohäntä nukahti aiemmin kun Hiiripentu, jota ei taaskaan nukuttanut. Kolli mietti taas Kauraviiksen tarinaa, ja Aamukukan ehdotusta. Millaisen tarinan hän keksisi? Ehkä hän ehtisi miettiä sitä huomenna. Sillä ajatuksella pentu nukahti sijaisemonsa viereen.

//Ensimmäinen tarina :3
Vastaus:Pitkä, hyvin kirjoitettu tarina, josta löytyi kuvailua muttei kaikeksi onneksi ainuttakaan kirjoitusvirhettä :D Hiiripentu on kiinnostava persoona, ja tätä tarinaa oli mukava lukea. Saatpahan tästä 27 kokemuspistettä ^^

~Routasusi~

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kaislatassu/-kukka, Jokiklaani
16.03.2015 12:23
Kaislatassu kääntyi syöksyn jälkeen sulavasti ympäri. Hän liukui sen jälkeen sulavedestä mutaisella maalla takaperin pysähdyksiin niin että rapa roiskui. Kaislatassu ravisteli mudan silmistään ja jäi huohottaen matalaksi valmiusasentoon. Kaislatassu oli jo kauan aikaa sitten lakannut välittämästä muusta kuin käytännöllisyydestä. Turkki sai mutaisena törröttää minne halusi kunhan vain olisi pois edestä. Ja mutaahan riitti, Jokiklaanin reviiri oli aina se kaikkein märin mihin vuoden aikaan tahansa saati nyt, kunnon soinen jokisuisto.
”Hienoa, Kaislatassu, juuri noin! Revit kissalta puoli kylkeä karvasta paljaaksi noin ja olet heti valmiina seuraavaan erään”, Kaislatassu kuuli Pääskyhännän kehuvan. Hyökkäysharjoituskohteena ollut Susitassu ravisteli kylkeään. Kaislatassu oli antanut kunnon läimäisyn kynnettömällä tassulla, mutta Susitassu vaikutti vain karttavan mutaista jälkeä jonka Kaislatassu oli jättänyt jälkeensä. Kaislatassu virnisti joka tapauksessa anteeksipyytävästi ja vitsikkäästi kollille. Susitassu vastasi omalla toispuoleisella hymyllä, vähän tylsistyneen oloisena.
”Pidetään pieni tauko, Kaislatassu, niin saat levätä hetken”, Pääskyhäntä huikkasi ja asteli kohti Susitassua. Kaislatassu kuuli lyhyen arvostelevan hymähdyksen ja kääntyi katsomaan taisteluharjoitusta seuraavaa uutta varapäällikköä. Kaislatassu siristi silmiään Laventelikurkulle, tämä vastasi katseeseen välinpitämättömän näköisenä. Susitassu sentään oli oikeutetusti tylsistynyt, sillä Kaislatassulle oli annettu tämän päivän harjoituksissa paljon enemmän aktiivisen hyökkääjän rooleja kuin tälle. Kaislatassu epäili tämän ja varapäällikön kutsumisen myötä, että Pääskyhäntä saattaisi ehdottaa harjoitusten perusteella Kaislatassun nimeämistä soturiksi! Jos siis kaikki menisi hyvin. Ja jos siis Kaislatassu saisi tilaisuuden näyttää taitonsa ennen kuin Laventelikurkku mokoma kyllästyisi velvollisuuteensa...
”Kyllä minä jaksan, jatketaan jooko?” Kaislatassu siis pyysi pitäen äänensä mahdollisimman tasaisena puuskaisesta hengityksestä huolimatta. Pääskyhäntä oli ollut juuri antamaisillaan ohjeita Susitassulle, mutta nyökkäsikin sitten vain lyhyesti Kaislatassulle. Susitassu ei Kaislatassun kuullen ollut ikinä valittanut mistään tai protestoinut päätöksiä. Nytkin kolli vain kohautti olkiaan ja kääntyi kuulemaan, mikä viholliskissa tai villieläin hän saisi tällä kertaa olla. Kaislatassu keskittyi vetämään pitkiä ja rauhallisia hengenvetoja, vaikka sydän hakkasi kiivaasti niin että korvissa kaikui. Voi kunpa Kaislatassu oltaisiin arvioitu metsästyksen perusteella, sitä hän oli eilen Pääskyhännän ehdotuksesta harjoitellut. Mutta nyt ei voinut mitään, arviointiin valikoitui taistelua.
”Näytä miten hyppäät mäyrän niskaan edestä päin”, Pääskyhäntä käski hetken mietinnän jälkeen ja peruutti kauemmas antaen oppilailleen tilaa. Susitassu sulki silmänsä hetkeksi ja asettui sitten yhtä aikaa köyryyn ja korkeaan asentoon, pää matalalla, matkien pistäväsilmäistä ja ärisevää mäyrää joka lähestyi nyt Kaislatassua edestä päin. Susitassu oli hyvä tässä, Kaislatassu tunsi aina pienen epävarmuuden pistoksen vaikka oli tehnyt kaiken jo ainakin sata kertaa Pääskyhännän opissa.
Kaislatassu laskeutui tottuneesti matalaksi ja... Voi ei. Kaislatassu päätyi ottamaan pari epävarmaa askelta taaksepäin kun opit menivätkin ihan sekaisin Kaislatassun päässä. Hyppää sivusta kiertäen...vai suoraan edestä?....korkealle. Varo... kynsiä? Hampaita... Mäyrä näykkäisee... tai siis puree...yleensä... mistä suunnasta? Kaislatassu päätyi ottamaan vielä askeleen lisää taemmas. Susitassu päätti edetä vähän hitaammin, kolli yritti auttaa mutta sai vain Pääskyhännän rykäisemään. Kaislatassu ei edes uskaltanut vilkaista mitä Laventelikurkku tästä jäätymisestä tuumaisi. Jos olisi ollut oikea myyrä kyseessä Kaislatassu olisi jo riekaleina, ellei kyseessä olisi hidas yksilö.
”Voi Tähtiklaanin tähden senkin vaahtopää, hyppää niin korkealle kuin pystyt suoraan edestä pään ja korkeiden lapojen yli ja varo sitä kitaa ja käänny ympäri hypätessä.”
Heti Hopeatassun äänen kuultuaan Kaislatassun tassut toimivat automaattisesti, ponnistaen voimakkaasti mutaisesta maasta niin että kuoppa jäi. Kaislatassu hyppäsi todella korkealle, niin että olisi päässyt ainakin kahden Susitassun yli halutessaan, mutta niin isoja mäyrät vain olivat. Kaislatassu kääntyi ilmassa ja laskeutui Susitassun niskaan sellaisella voimalla, että molemmat kaatuivat. Susitassu ähkäisi turhautuneena ”ei taas”, Kaislatassu ei tosin ollut varma kuulemastaan kun tuntui hautautuvan kaulaa myöten mutaan.
”Huh, tuollaisella loikalla kaatuisi täysikokoinen urosmäyräkin”, Pääskyhäntä päivitteli jolkottaessaan oppilaidensa luokse, mutta jäi turvallisen etäisyyden päähän. Ravistellessaan itseään enimmästä mudasta Kaislatassu oli kiitollinen siitä, ettei Pääskyhäntä erikseen enää maininnut Kaislatassun viivyttelyä ja jäätymistä aiemmin. Toivottavasti Laventelikurkku olisi unohtanut sen kokonaan hienon näytöksen myötä.
”Ainakin jos mäyrä olisi ollut yhtä jähmeä liikkeissään kuin sinä”, Kaislatassu kuuli arvostelevan äänen ja sävähti. Tietenkin vain huonot puolet jäisivät mieleen. Kaislatassu vilkaisi Pääskyhäntää, tämä katseli anelevan oloisesti Laventelikurkkua. Kaislatassu ei halunnut alentua samaan. Pääskyhännällä oli varmaan kiire päästä yhdestä oppilaasta. Niin oli kyllä Kaislatassulla Pääskyhännästäkin. Ei Kaislatassu tietenkään täysin valmis ja täydellinen ollut, mutta Kaislatassusta tuntui siltä, että hän jatkossa oppisi parhaiten itse ja kokeilemalla ilman alituisesti neuvoja pommittavia mestareita ja apumestareita.
”Noh, katsotaan. Hienosti näytelty, Susitassu”, Laventelikurkku antoi tuomionsa ja Kaislatassuun vilkaisematta kiirehti takaisin kohti leiriä, vältellen harjoitusaukion mutaisimpia kohtia. Kaislatassun lavat painuivat ja häntä roikkui mudassa.
”Älä välitä, Kaislatassu. Onnistuit hienosti. Laventelikurkkua on tunnetusti vaikea miellyttää ja jos joku siinä onnistuukin hän varoo saamasta aikaan yhtä ylpeää kissaa kuin itse on”, Pääskyhäntä lohdutti. Sanojen voimaa heikensi hieman se, että Pääskyhäntä vilkaisi nopeasti hermostuneena Laventelikurkun perään kuin odottaen tämän jääneen kuuntelemaan. Sitten Pääskyhäntä rykäisi vaihtaakseen aihetta.
”Mene sinä Kaislatassu ainakin pesulle järven rantaan, siellä pitäisi olla jo tarpeeksi sulaa. Sinun kanssa voisin vielä jatkaa, Susitassu. Turkin pesu välissä taitaa olla turhaa....” Kaislatassu nyökkäsi itsekseen Pääskyhännän ehdotukselle. Mestari oli kääntynyt jo hieman huvittuneena antamaan ohjeita toiselle oppilaalleen. Kaislatassun täytyi olla vielä mutaisempi, edes oma emo ei tunnistaisi.

Pääskyhännän lohdutuksen sanoista huolimatta Kaislatassu lähti pää painuksissa tassuttelemaan tiheiden pajupensaikkojen lomitse rantaan. Ei pelkästään Laventelikurkun takia, vaan myös Hopeatassun.
”Minähän olen sanonut, että et saa auttaa minua. Minun täytyy selvitä itse”, Kaislatassu puhisi ääneen kunhan uskoi olevansa tarpeeksi kaukana harjoitusaukiosta. Mitä enemmän Hopeatassu tunki hänen elämäänsä, sitä vähemmän Kaislatassu suostui puhuttelemaan tätä kuin jotain erityistä kissaa. Ei pään sisällä, vaan ääneen. Se tuntui helpottavan hirvitykseen, joka kasvoi Kaislatassun sisällä kuin jäinen lumimäkeä vierivä pallo.
”Mitäs järkeä siinä on? Jos kerran sinulla on kynnet niin miksei myös käyttää niitä. Jos tilanne olisi ollut todellinen, ilman minua sinusta olisi tullut mäyrälle herkkumuhennosta”, Hopeatassu hymähti.
Kaislatassu ei voinut olla värähtämättä siitä ajatuksesta. Hopeatassu myhäili tyytyväisenä. Kaislatassu ärähti ja pisti juoksuksi. Ilta-aurinko paistoi lämpimästi matalalta ja muta alkoi kuivua kovaksi ja jäykäksi. Se pitäisi pestä äkkiä pois.
Kaislatassu pysähtyi järven rantaan hetkeksi ihailemaan. Jää kuulsi joka päivä sinisempänä ja ohuempana. Rannasta jää oli jo vetäytynyt niin, että vesi liplatti ihanasti paljastuneita rantakiviä vasten. Kaislahäntä sulki silmänsä hetkeksi ja keskittyi kuuntelemaan veden ääntä ja nauttimaan lämmittävästä auringosta sekä elävistä, vihreyttä lupaavista tuoksuista. Lehtikato alkoi vihdoin olla takana.
”...Ymmärrätkö yhtään nyt miksi haluan olla mukana, niin paljon kuin vain pystyn?”
Kaislatassun silmät räpsähtivät auki. Hopeatassun äänessä ei ollut ikinä ollut niin paljon mitään tunteen määrää, kuin nyt tätä katkeruutta. Kaislatassu odotti hetken, josko Hopeatassu jatkaisi. Mitään ei tapahtunut ja rannalla vapaasti puhaltava tuuli kuivatti mutakuorta Kaislatassun ympärille koko ajan enemmän. Kaislatassu huokaisi pienesti ja asteli rantaveteen niin, että oli jäätävässä vedessä melkein lapojaan myöten. Jää tuli vastaan. Kaislatassu katseli hetken jäänpinnasta silmiensä tasolla heijastuvaa kelmeää auringonvaloa. Sitten Kaislatassu pidätti hengitystään ja asettui mahalleen veteen, kokonaan veden alle, ja antoi aaltojen pestä turkkinsa. Kaikki aistit täytti veden kohina ja sumeus.
”Tältäkö sinusta sitten tuntuu jos tyydyt vain katselemaan sivusta?” Kaislatassu ajatteli skeptisesti.
”Ei, teatraalinen karvapallo, ei siinä ole sellaista eroa. Mutta minulla ei ole mitään mihin tarkasti verrata joten en tiedä, tunnenko näenkö haistanko kuulenko kaiken aivan samoin. Kaiken minä kuitenkin tunnen kanssasi. Sinä taas et voi mitenkään kokea kaikkea samaa kuin minä, kun et ole täällä.”
Kaislatassu pärskähti pinnalle ja haukkoi hetken henkeään. Kaislatassu kääntyi vain nopeasti katsomaan, oliko jo puhdas, huljuutti vielä hetken turkkiaan vedessä ja loikki sitten roiskien rannalle. Siihen Kaislatassu istahti, turkki vettä tippuen ja häntä vielä vettä hipoen, palelemaan. Kaislatassu paleli muunkin kuin veden takia. Lisäksi Kaislatassu huohotti vähän, syvässä vedessä oli ollut raskasta juosta.
”Missä sinä sitten olet, Hopeatassu? Luulin, että olet aina täällä kanssani. Tai siis et ole niin kuin täällä täällä kanssani, mutta ethän ole... Ethän ole kuollutkaan?” Kaislatassu kuiskasi värisevällä äänellä. Vesi valui puhuessa suuhun ja tippui pisaroina suupielistä. Maistui makealta, ja kalan lupaukselta.
”Kyllä minä taidan olla kuollut.”
Kaislatassu tuijotti hengittämättä, silmät levällään tassujaan, joita pitkin vielä ruskehtava vesi valui.
”Minä näin kuinka Rastastähti otettiin vastaan.”
Kaislatassu painautui maata vasten kyyryyn kuin ukkosta pelkäävä pentu. Se oli ollut niin kamalaa, päällikön kuolema, kuolema oli lopullinen, voittamaton, poikkeukseton...
”Mitä sinä sitten täällä vielä teet?! Ei kai tämä ole normaalia?” Kaislatassu ulvahti pienille rantakiville.
”Rauhoitu, koko metsä kuulee kohta ja luulee että olet hullu”, Hopeatassu maukaisi vaisusti.
”Ehkä minä olenkin. Ehkä kuvittelenkin vain sinut, kaiken”, Kaislatassu naurahti ilottomasti.
”Etkä. Katso.”
Kaislatassu oli haudannut päänsä rantaan ja päänsä tassujensa alle muka äänet estääkseen. Nyt Kaislatassu kohotti katseensa hitaasti ja voipuneena. Katse kohdentui sumuisesti pieneen ruskeanharmaaseen myttyyn. Kaislatassu räpäytti silmiään hämillään vielä pari kertaa senkin jälkeen kun näki kunnolla. Kaislatassusta hiirenmitan päässä nökötti vesimyyrä leskenlehti suussaan. Kaunis keltainen hiirenkorvien ajan ensimmäinen kukka, jota vesimyyrä tarjosi vain lähemmäs Kaislatassun yhä tuijottaessa. Kaislatassu sähähti ja huitaisi vesimyyrää kukkineen tassullaan niin että rantavedessä lätsähti.
”Enkö minä ole kieltänyt sinua tekemästä mitään tuollaista?” Kaislatassu huudahti säikähdyksestä kimeällä äänellä ja vilkuili ympärilleen kuin odottaen kohta lauman oravia pomppaavan pusikosta kukkien ja pajunoksien kera.
”Ääliö. Miksi sinä säikyt jotain sellaista, joka on aivan mahtavaa? Me olemme ehkä ainoat sisarukset ikinä joilla on tällainen mahdollisuus olla yhdessä kohtalon oikuista huolimatta”, Hopeatassu selitti innokkaalla äänellä.
Kaislatassu oli ollut ryntäämäisillään metsään kuin voisi tällä kertaa muista kerroista poiketen juosta Hopeatassua pakoon. Mutta Hopeatassun sanat saivat Kaislatassun jäätymään paikoilleen, silmin jotka eivät nähneet jäistä rantaa vaan muistoja. Kaislatassun ensimmäinen muisto oli metsästä. Emon kannettavana, joku vieressä. Kaksoissisko, synnytyksessä kuollut, josta puhuttiin aina vain lyhyesti jos koskaan. Mutta Kaislatassu ei ollut osannut, ei ollut halunnut, yhdistää Hopeatassua tähän. Muistoa ja sanoja siihen melkein olemattomaan läsnäoloon, joka oli ollut ensin pennun kaveri ja suojelija, lähinnä kuvitelmaa. Josta oli sittemmin kehittynyt aivan muuta...
”Minä olen kasvanut ja oppinut, aivan niin kuin sinä. En ole kuin muut, et ole sinäkään. Me kuulumme yhteen.” Hopeatassu kuulosti mahtipontiselta ja ylpeältä. Kaislatassulle tuli mieleen Laventelikurkku. Kaislatassun pää painui. Hän ei ollut pyytänyt tai halunnut tätä.
”Onko tämä jotain Tähtiklaanin antamaa tehtävää varten?” Kaislatassu kysyi tyytymättömänä.
”Miksi sinä oikeasti kuulostat tuolta! Minä saan elää, edes jotenkin, toisin kuin olisi luullut olevan mahdollista. Ja minä voin auttaa sinua auttamaan Jokiklaania, kaikkia klaaneja, jos vain annat. Minä voin olla aivan kuin yksi oppimistasi taidoista, jos vain annat”, Hopeatassu jatkoi sovittelevammin, mutta Kaislatassu kuuli myös todellisen pettymyksen tämän äänestä. Hopeatassukin oli oppinut, mutta ei saanut Kaislatassun mielestä käyttää mitään oppimaansa. Miltä Kaislatassusta tuntuisi samassa tilanteessa? Kaislatassu huomasi ensimmäistä kertaa ajattelevan Hopeatassuna toisena kissana, eikä vain kummallisena osana itseään. Kaislatassu oli koko ajan vain halunnut vakuuttaa niin itselleen. Että Hopeatassu oli vain osa häntä, ja joo, ehkä kenties vain kuvitelmaa. Niin ei selvästikään ollut. Kaislatassun pitäisi suhtautua Hopeatassuun jatkossa eri tavalla, tai vähintään yrittää. Sen Kaislatassu oli velkaa Hopeatassulle... Siskolleen.
”No... Hyvä on. Mutta vain sellaisissa tilanteissa kun on tosi kyseessä, joku on vaarassa tai jotain. Muuten en halua että hiiret tanssivat syliini, kynteni tylsistyisivät”, Kaislatassu pyysi jo vähän huvittuneena.
”Okei. Ota kiinni”, Hopeatassu vastasi nopeasti.
Kaislatassu ei ollut kiinnittänyt huomiota vesimyyrään, joka oli... Noh, jonkinlaisesti Hopeatassun vallan alla jäänyt vain veteen makaamaan. Nyt se hypähti ensin puoli metriä ilmaan vapauduttuaan ja pinkoi sitten kohti rannan sulavia lumikinoksia ja paljastuvia heiniä. Kaislatassun tarvitsi vain kerran loikata laskeutuakseen sopivasti myyrän päälle. Kaislatassu puraisi sitä niskasta ja nousi veltto mytty suussaan pystyyn. Tuuli yltyi leppeästi, se tuntui mukavalta eikä palellut. Kaislatassu oli kinastellut Hopeatassun kanssa niin pitkään, että oli ehtinyt jo melkein kuivua.
”Hieno loikka! Mutta missä sinä olet ollut? Et varmaan vaaninut tuota koko iltaa”, Kaislatassu kuuli tutun äänen. Pääskyhäntä asteli hieman mutaisena esiin heinikosta kummeksuva ilme kasvoillaan. Kaislatassu aneli mielessään, ettei Pääskyhäntä ollut kuullut Kaislatassun yksinpuhelua.
Kaislatassu kohotti lapojaan mahdollisimman huolettomasti ja pudotti myyrän suustaan hetkeksi.
”Muta oli vain tiukassa. Halusin olla puhdas kun...” Loput sanat nielaistuaan ja hetken suutaan tyhmästi auottuaan Kaislatassu kumartui poimimaan myyrän takaisin nolostuneena. Eihän hän varmaankaan ollut päässyt lopulta soturiksi aiemmalla näytöksellään.
”Ai puhdas soturiseremoniassa? No hyvä, koska se alkaisi kunhan itse pääosallistujan sopisi saapua paikalle. Minä tiedätkös seurasin jo eilen Sammalturkin kanssa metsästystäsi. Se pelasti sinun pienen tämän päivän epäröintisi – jokainen saa tehdä virheitä kunhan vain ei liikaa”, Pääskyhäntä paljasti. Kaislatassu yritti olla näyttämättä yllättyneisyyttään tai tyytyväisyyttään. Ei hän ollut metsästäessä kiinnittänyt huomiota seuraajiin, kun oli vain tehnyt parhaansa, kuvitellen arvioinnin koittavan kohta mahdollisesti metsästyksestä. Ja sitten olikin ollut luvassa taistelua, jossa Kaislatassu ei ollut niin hyvä... Tyytyväinen Kaislatassu oli myös siksi, että Hopeatassu ei ollut auttanut metsästyksessä – Kaislatassu oli tehnyt silloin vaikutuksen ihan omin avuin!
”Mistäs sinä sen tiedät?”
”Voi, ole hiljaa jooko”, Kaislatassu mietti ja pyöräytti silmiään kunnes muisti Pääskyhännän ja sen, että tämä ei tietenkään voisi kuulla Kaislatassun päänsisäistä keskustelua. Pääskyhäntä kohottikin kulmaansa.
”Jos olet saanut ilveiltyä loppuun, kannattaisi kiirehtiä ennen kuin seremonia päätetään siirtää huomiselle”, Pääskyhäntä hymähti ja vilkaisi olkansa yli Kaislatassua vielä kerran oudoksuen ennen kuin lähti johtamaan tietä leirille. Kaislatassu oli niin innoissaan, että joutui pidättelemään itseään pyrähtämästä edelle. Hän tunsi jo kaikki reviirin kolkat ja nurkat, ja reviiri tuntui pieneltä. Miten Kaislatassu oli voinutkaan pelätä ensimmäisenä päivänään niin paljon jotain... jotain...
”Jotain uutta ja tuntematonta? Kyllä me tulemme toimeen. Lupaan kertoa kaiken minkä tiedän... tai näyttää joskus.”
Kaislatassu ei ehtinyt kysyä enempää mitä Hopeatassu tarkoitti, kun hän jo syöksyi Pääskyhännän kanssa leirin aukiolle odottavina kuhisevien kissojen sekaan.
”Täältä meidän mutainen sankari saapuu!” Vaaleatassu hihkaisi.
”En ole enää mutainen”, Kaislatassu älähti saatuaan myyrän saalispinoon.
”Ja hyvä niin, mutta et sinä seremoniakunnossakaan ole”, Illankuiske puhisi kiirehtiessään sukimaan Kaislatassun turkkia järjestykseen parhaansa mukaan. Perhonsiipi seurasi pian, mutta jäi Kaislatassun onneksi kauemmas kohottelemaan kulmiaan. Ei nyt soturiseremoniaan kuuluisi emon olla enää hössöttämässä. Kaislatassun tarvitsi vain rykäistä hiljaa ja Illankuiske hypähti taemmas kuin Kaislatassun turkki olisi yhtäkkiä polttanut. Illankuiske räpytteli silmiään hetken hämmentyneenä ja kumartui nuolaisemaan rintaansa peittääkseen nolostuksensa. Illankuiske oli toiminut aivan automaatiolla. Perhonsiipi vaihtoi huvittuneen katseen Hopeatassun kanssa, niin nopeasti ettei Illankuiske ehtinyt sen takia nolostua lisää. Hyväähän emo vain tarkoitti.
”Kerääntykööt kaikki kissat jotka ovat tarpeeksi vanhoja uimaan kuulemaan sanani!” Jäätähden ääni kajahti silloin aukiolla. Kaikki kissat kääntyivät katsomaan Jäätähteä ja kerääntyivät tämän ympärille, jättäen kuitenkin Kaislatassulle selkeän reitin. Kaikki tiesivät mistä oli kyse. Kaislatassun läpi kulki värähdys. Hän olisi ensimmäinen Jäätähden nimittämä soturi. Tämä olisi tärkeä tilaisuus muillekin kuin Kaislatassulle – Jokiklaanissa elämä jatkui. Suunnattoman hermostuksen sijaan Kaislatassun valtasi rauha – tämä ei ollut tehtävä tai velvollisuus, tämä oli etuoikeus joka Kaislatassulle oli suotu.
”Tule, pikkuinen”, Illankuiske kehotti niin hiljaa että vain Kaislatassu kuuli. Rauhan lisäksi Kaislatassun valtasi lämpö. Tassut tuntuivat kevyiltä kun ne kantoivat Kaislatassun ensin kissajoukkion keskelle. Sitten taakse jäivät häntänsä yhteen kietoneet ja kehräystä pidättelevät Perhonsiipi ja Illankuiske sekä Mustakynsi rinta niin rottingilla, että kolli varmaan kellahtaisi kohta selälleen. Pääskyhäntä nyökkäsi tyytyväisenä, kun Kaislatassu ohitti tämän viimeisenä ennen seisahtumistaan Jäätähden eteen, valppaana ja odottavana.
Jäätähti veti henkeä ja käänsi merkitsevästi katseensa pimenevälle taivaalle hetkeksi, ennen kuin aloitti perinteisin sanoin; ”Minä, Jokiklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Kaislatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?”
”Lupaan”, Kaislatassu vastasi vakaasti. Mikään sana ei ollut tuntunut aiemmin niin painavalta kielellä – tätä ei kuulunut sanoa kevyin mielin. Lupaus on lupaus. Kaislatassu kuuli Hopeatassun kuiskaavan lupauksensa samalla päättäväisyydellä.
Jäätähti nyökkäsi aivan pienesti hyväksyvästi, ilme juhlallisen tulkitsemattomana. ”Siinä tapauksessa Tähtiklaanien voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Kaislatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kaislakukkana. Tähtiklaani kunnioittaa aloitekykyäsi ja uskollisuuttasi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi!” Jäätähti sitten julisti alati mahtipontisuutta keräävällä äänellä.
Kaislakukka seisoi hetken paikoillaan hölmistyneenä. Hänen pienet seikkailunsa tulkittiin aloitekyvyksi, kunnioituksen ja kiitoksen aiheeksi? Kaislakukka havahtui kuitenkin, kun Jäätähti otti askeleen eteenpäin niin, että sai asetettua hetkeksi kuononsa Kaislakukan päälaelle. Kaislakukka kurottautui kankeasti nuolaisemaan kunnioittavasti päällikkönsä lapaa. Sitten Kaislakukan ympärillä äänet voimistuivat kuin olisi tullut pinnalle syvältä veden alta.
”Kaislakukka, Kaislakukka!” Kaikki toivottivat Kaislakukan tervetulleeksi soturina. Kaislakukka kuuli Jäätähden äänen selkeänä ja vakaana tämän saatettua ensimmäisen seremoniansa loppuun. Kaislakukka kumarsi päänsä kiitollisena, mihin Jäätähti vastasi tuikkivin silmin ja kehotti hännän nykäisyllä Kaislakukkaa painumaan juhlittavaksi. Kaislakukka kääntyi jähmein askelin mutta ei päässyt kauas kun joutui kissojen ympäröimäksi, Illankuiske, Perhonsiipi ja Mustakynsi ensimmäisten joukossa. Muut rakkaat ja ystävät eivät kaukana. Kaislakukan sisällä ei tuntunut enää ainoastaan lämpimältä, kaikki oli sulanut pehmeäksi. Niin paljon häneen luotuja innokkaita katseita ja lämpimiä toivotuksia.
”Kaislakukka, Kaislakukka”, Kaislakukka erotti kaiken hälyn lomasta sen yhden, aina mukana olevan äänen.
”Hopeakaiku, Hopeakaiku”, Kaislakukka mutisi hiljaa ääneen niin, ettei ääni oikeasti kantanut edes mihinkään. Hopeakaiku kuuli silti kyllä ja jäi kehräämään tyytyväisenä ja ylpeänä heistä molemmista. Kaislakukan ei tarvitsisi olla yksin ensimmäisessä vartiossaan, mutta sitä ei kukaan toistaiseksi tiennyt.

//Eli Jokiklaanissa on nyt uusi soturi, Kaislakukka! ^^ Löysin tuon Jokiklaanin kokoontumiskutsun, se on kuulemma virallinen... Ja muillakin klaaneilla pitäisi olla aina omansa, mutta niihin en ole törmännyt vielä

Vastaus:Ihana tarina ^^ Joissakin kohdissa oli tosin vähän epäselvää, oliko Hopeatassu kuollut vai elossa ja häntä ei kukaan muu nähnyt. Kuten tuo "Perhonsiipi vaihtoi huvittuneen katseen Hopeatassun kanssa"
Mutta, mutta...
30 Kp.

~Tikru

P.s. Laitan Kaislakukan sotureihin :)

 






META TAG (title): Warriorcats Rope









-->







 




--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tuulenkahina, erakko
15.03.2015 18:19
Ruskea kissa säntäsi pensaikkoon häntä pörhöllä. Pensaikot rytisivät kun suuri koira syöksyi kissan perään leuat louskuen. Tuulenkahina vilkuili lapansa ylitse ja sukelsi kiireesti kaatuneen puunrungon alitse. Erakko pälyili ainoalla silmällään ympärilleen ärtyneenä. Hänen pitäisi päästä parempiin asemiin. Kolli kiepahti ympäri ketterästi paljastaen kyntensä samalla. Koira ponkaisi pensaikosta valtavalla loikalla valkeat hampaat välähtäen. Tuulenkahina sähähti ja syöksyi sivuun viiltäen koiran kylkeä kynsillään. Koira uikahti kivusta ja päästi raivokkaan haukahduksen. Tuulenkahina ponkaisi koivun runkoa vasten ja syöksyi ylös oksalle sähisten hurjasti. Kapinen rakki jäi räksyttämään puun alle silmät kiiluen verenhimosta. Tuulenkahina kyräili oksalla irvistäen.
"Häivy senkin kirppukasa tai annan sinulle elämäsi löylytyksen!"koira nousi runkoa vasten jykevillä tassuillaan. Tuulenkahina oli muuttunut erakkoaikanaan hurjaksi ja peräänantamattomaksi, eikä tuo kaihtanut taisteluita. Yksisilmäinen kissa paljasti kyntensä ja loikkasi ilmaan. Koira räyhäsi riemuissaan kun kissa putosi suoraan sitä kohti. Tuulenkahina iski etukäpälillään koiran leukoja ja laskeutui ketterästi alas. Koira ravisti päätään ja syöksähti kollia kohti. Tuulenkahina loikkasi ylöspäin ja pyörähti ympäri koiran selässä. Hän iski kyntensä kiinni ja puri hampaansa koiran niskaan. Koira päästi kivun uikahduksia ja yritti tiputtaa kissan selästään. Tuulenkahina virnisti vähän kun maistoi veren, mutta samassa ruskea koira liiskasi hänet puuta vasten. Ilma karkasi kollin keuhkoista ja hänen ote kirposi. Tuulenkahina päästi kähähdyksen ja tuiskahti kyljelleen loskaan. Kolli rämpi jaloilleen, mutta koira oli nopeampi. Se iski hampaansa kissan takajalkaan.
"Ketunläjä!" Tuulenkahina rääkäisi ja koira kiskoi hänet ylös, paiskaten heti perään takaisin alas. Kolli yski ja yritti rimpuilla kun koira hakkasi häntä yhä uudelleen ja uudelleen maata vasten. Tuulenkahina rääkyi raivosta ja kivusta, kun koira puri hampaansa entistä syvemmälle hänen jalkaansa. Kipu oli raastavaa ja kun koira viskasi hänet nyt ilmaan, Tuulenkahina taipui niin, että sai hampaillaan otteen tuon kuonosta.
"Päästä irti!" kolli puri hampaansa niin lujaa yhteen kuin kykeni. Koira ulahti ja päästi irti. Tuulenkahinan veri kuohkui ja kissa ei päästänytkään irti vaan puri niin kovaa, että omiakin hampaita vihloi. Hänen suuhunsa levisi veren kitkerä maku ja koira uikutti ja ravisteli jykevää päätään. Tuulenkahina päästi irti ja tömpsähti jaloilleen horjahtaen. Koira vuosi verta kuonosta, kyljistä ja selästä ja sen silmät tuikkivat pelosta. Se oli menettänyt itsevarmuutensa, kun sitä pienempi vastustaja ei osoittanut pelon merkkejä. Tuulenkahina syöksähti kömpelösti eteenpäin rääkäisten, ja yllättäen koira kääntyi ja säntäsi pensaikkoon ulisten.

Tuulenkahina huohotti ja lysähti maahan. Jalkaa vihloi kuin se olisi tulessa. Kolli irvisti ja makasi liikkumatta maassa.
>Ei tähänkään voi jäädä< hän ajatteli itsepintaisesti ja ponkaisi jaloilleen silkalla tahdonvoinalla. Kolli irvisti hiukan ja nilkutti eteenpäin laahaten loukkaantunutta jalkaansa perässään. Jokainen liike sattui, mutta hänen täytyisi löytää turvallinen paikka.
"Tuulenkahina", kevyt ääni kuiskasi hänen toiseen korvaan. Se oli täynnä rakkautta ja lämpöä ja samaan aikaan niin tuttu, että Tuulenkahinan rintaa vihlaisi.
"Kissanminttuturkki?" kysymys oli pelkkä hämmentynyt kuiskaus. Kolli ravisti nopeasti päätään. Ei. Kissanminttuturkki oli kuollut. Siinä kaikki. Vaikka hän kuinka haluaisi, että asiat olisivat toisin, ne eivät muuttuisi. Pehmeä turkki kosketti hiljaa Tuulenkahinan kylkeä. Kolli pysähtyi ja käänsi päätään, jotta näkisi jotain. Hänen sivullaan seisoi läpikuultava hahmo. Kissan piirteet näyttivät lumesta tehdyiltä ja tuo haisi yötuulelta ja pakkaselta. Tuulenkahina erotti tuikkivat silmät joiden lämmin palo toi muistoja mieleen. Hän irvisti vähän ja perääntyi.
"Et sinä ole aito", kolli murisi tukahtuneena ja huitaisi hahmoa toisella etukäpälällään. Se katosi ja Tuulenkahina värähti hiukan.
>Ei se ole aito... Pääni vain temppuilee< kolli murisi yhä uudelleen ja uudelleen, ihan kuin hän yrittäisi vain vakuuttaa itseään.
"Tänne päin", Kissanminttuturkki seisoi vähän matkan päässä haaleat ääriviivat kimaltaen auringossa. Tuulenkahina räpäytti ainoaa silmäänsä hermostuneena.
"Sinä olet kuollut. Et voi olla täällä", hänen kyntensä painuivat maahan epätoivosta. Naaras kummitteli hänen mielessään joka yö ja joka ikinen päivä. Nytkö hän alkoi jo nähdä tuon?
"En ole koskaan kuollut kokonaan..." naaras hymyili hiukan.
"En niin kauan kuin elän sinussa ja sinä elät", Tuulenkahina luimisti korviaan.
"Tule..." Kissanminttuturkki tassutteli syvemmälle metsään.

Tuulenkahina tärisi ja lähti nilkuttamaan naaraan perään. Kolli räpytteli silmästään pois kyyneleitä, jotka pyrkivät vapaiksi. Vaikka kuka tahansa, sanoisi mitä tahansa, ei kukaan ymmärtäisi sitä tuskaa jonka saa käydä läpi joka päivä, ellei itse saa tuntea sitä. Ja ne jotka sanovat, että se helpottaa ajan myötä ovat typeryksiä. Ei se helpota. Se muuttaa kaiken. Saa sielun ja sydämmen vääntymään kieroon ja repii palasiksi kaiken sen ilon, rakkauden ja lämmön jota oli kokenut. Kääntää maan ja taivaan ylösalaisin, tuhoaa kaiken johon uskoi. Se on tappavempi ja kivuliaampi kuin yksikään haava, jonka saa taistelusta. Kipu on paljon syvempää, paljon kestävämpi ja saa kaiken tuntumaan turhalta. Eikä kukaan voisi saada sitä unohtumaan enään. Se kipu oli takertunut siihen mitä Tuulenkahinasta oli jäljellä, eikä päästäisi enään irti. Hän oli kasvanut niin, että se oli osa häntä ja se oli muuttanut hänet. Tuulenkahina laahautui sulavan metsän halki ja tuijotti Kissanminttuturkin takaraivoa -tai oikeastaan sen lävitse-. Naaras asteli pitkin askelin eteenpäin, tuuhea häntä perässä liehuen. Tuulenkahina puri hampaansa yhteen ja kiristi tahtia. Jalka vuosi yhä verta ja kipu oli muuttunut raastavasta tykyttäväksi.
"Täällä", Kissanminttuturkki pysähtyi puun juurelle. Kahden paksun juuren välistä lähti tunneli, jonka päätä ei näkynyt. Mustavalkoinen naaras sujahti sisään ja Tuulenkahina jäi suulle. Kolo haisi laimeasti ketulta. Ei hän tuonne menisi. Mutta toisaalta hän tarvitsisi jonkin suojapaikan. Lopulta kolli horjui sisälle ja lysähti makaamaan.
"Nuku vain..."

//Toi loppu kuulosti joltai Jeff Killerilt kyl:D mut Tuulelle tarina(piiiiitkästä aikaa) ja täst ny tuli vähä tälläne//

Vastaus:Hieno loppu.. :D
20 kp.

~Tikru

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kastetassu, Jokiklaani
15.03.2015 14:36
Kastetassu oli eilen oppinut kalastaan sekä uimaan.
Mutta hänellä on paljon opittavaa. Oli yö ja Kastetassu oli hereillä. Hän lähti oppilaidenpesästä ulos ja meni järvelle. Siellä hän hyppäsi veteen.Kuun valossa kalat välkehtivät kauiisti. Kun yksi kala ui kohti Kastetassua niin hän jähmettyi kuten oli opetettu. Sitten hän koukkasi kalaa kun se oli lähellä. Sitten hän heitti kalan rannalle ja jatkoi kalastamista. Aamulla kuului ulvaisu.
"Missä Kastetassu on!" Raskasjalka ulvaisi ja samassa kaikki ryntäsivät pihalle.
"Aurinkotassu missä Kastetassu on?" Raskasjalka kysyi nuorelta naaraalta.
"En tiedä", Naaras kohautti lapojaan
Kastetassu oli juuri tassuttamassa leiriin kun etsintäpartio törmäsi häneen.
"Kastetassu?" Eräs soturi maukui silmät pyöreinä.
"Missä olet ollut?" Rastasjalka työntyi joukon eteen karvat pystyssä.
"Katso hän toi kalaa!" Yksi kissa osoitti hännällään
"Olitko järvellä!" Raskasjalka sähähti
"Kyllä", Kastetassu painoi pääns maahan
"Ymmärrätkö minkä ongelman aiheutit, Jäätähti lähetti partion perääsi ja kaikki olivat huolissaan entä jos kettu tai mäyrä olisi tullut vastaan se olisi repinyt sinut riekaleiksi tai entä js olisit joutunut varjoklaanin reviirille?!" Raskasjalka murisi
"Raskasjalka hänhän oli harjoittelemassa ja hän toi riistaa", Työntyi väliin Hiilsydän
"Niin, lupaa kuitenkin ettet ikinä enää karkaa", Raskasjalka maukui
"Lupaan", Kastetassu maukui
"Ja nyt mene vaihtamaan klaaninvanhimpien pedit", Raskasjalka käski
Vastaus:Vähän nopea tempoinen tarina. Samassa lauseessa oltiin sekä oppilaiden pesässä, että järvellä.
6kp.

~Tikru

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Jäätähti,Jokiklaani
15.03.2015 12:21
Ensimmäinen yö päällikön pesässä eteni hitaasti. Nukuin levottomasti ja heräilin vähän väliä. #Miten Rastastähti pystyi nukkumaan täällä# Mietin. Pesä oli kylmä, kolkko ja varjoinen. Pimeys oli täyttänyt joka nurkan. Vihdoin ja viimein erotin pienen auringn säteen kajastavan ulkoa. Nousin seisomaan ja astelin ulos. Pirteä pakkanen pisteli turkkiani. Lumet olivat alkaneet hitasti sulamaan. #Lehtikato on pian ohi# Ajattelin tyytyväisenä.

Laventelikurkku säntäsi soturi pesästä ulos. Kolli harppoi reipaasti luokseni.
"Järjestän partiot" Tämä ilmoitti jo kaukaa, ennen kuin oli aivan kuononi edessä. Viikseni värähtivät huvittuneena, mutta yritin pitää itseni tyynenä.
"Kiitos Laventelikurkku, mutta jos järjestäisit metsästyspartiot ja minä rajapartiot" Ehdotin. En tosiaankaan tahtonut tylsistyä tätä päivää hengiltä. Tuijotellen maailman menoa. Voisin muutenkin ottaa Väärätassun mukaani jollekkin partiolle.
"Ei käy" Laventelikurkku töksäytti.
"Siis mitä?" Hämmennyin ja käänsin pistävän katseeni kolliin.
"Olen varapäällikkö ja minä huolehdin. Sinä voit levätä ja toipua tästä järkytyksestä" Tämä ehdotti. Räpäytin silmiäni.
"Ei, teemme kuten äsken sanoin" Naukaisin tiukemmin. "Kutsuisitko soturit koolle" Pyysin. Laventelikurkku nyökkäsi ja rynnisti soturi pesää kohden.
"Älä tuomitse häntä vielä" Käheä ääni kuului taempaa. Käännähdin ja erotin Usvajalan, joka tassuteli luokseni.
"Hän on kovin tungeksiva" Nauuin ja vilkaisin maata. Usvajalka naurahti käheällä äänellään.
"Muista,miten innokas sinä olit kun pääsit varapäälliköksi" Usvajalka näpäytti ja kosketti kormaani nopeasti hännällään.
"Olet kai oikeassa, toivottavasti hän rauhoittuu hieman. Onkohan hän nukkunut koko yönä yhtään" Sanoin ajatukseni ääneen.
"Sinä et ainakaan ole" Usvajalka huomautti ja käveli ohitseni. Vilkaisten vielä taakseen.
"Se on ymmärettävää" Tämä sanoi ennen kuin jatkoi matkaansa kohti tuoresaalis kasaa.

Laventelikurkku oli pakottanut näköjään koko leirin ylös, kun ympärilleni alkoi kävellä sotureita ja oppilaita. Varapäällikökin työntyi joukosta vierelleni istumaan. Katselin jokaista soturia.
"Ensimmäiseen partioon lähtevät minä,väärätassu ja Keltamopilvi. Minä johdan. Auringonhuipun hetkellä lähtevään partioon menevät Pääskyhäntä ja sinun oppilaasi" Ilmoitin. Katsoen Pääskyhäntää, kysyvästi tahtoisiko tämä lisää kissoja mukaansa, mutta kolli vain nyökkäsi. Viimeiseen auringonlaskettua lähtevään partioon menevät Illankuiske ja Tuliturkki sekä mehiläistassu. Illankuiskeen johtamana" Ilmoitin päivän partiot nopeasti. "Laventelikurkku järjestää metsästyspartiot, minun partioni valmistautukaa lähtöön" Nousin seisomaan ja astelin piirin keskeltä pois. Jäin kuitenkin istumaan kuuloetäisyyden päähän, kuullakseni mitä Laventelikurkku päätti. Väärätassu ja Keltamopilvi menivät kumpikin syömään. #Ehkä minunkin täyyisi# Ajattelin ja tajusin nälän tunteen vatsassani. Rynnistin nopeasti hakemaan hiiren ja palasin äskeiselle paikallenikin. #Rauhoitu ei Laventelikurkku ole uusavuton# Sanoin itselleni mielessä.

Laventelikurkku oli ilmeisesti nopea oppimaan tai harjoitellut sitä, mutta tämä järjesti metsästyspartiot ilman sen suurempia mietiskelyjä. Tosin Mustakynsi ei vaikuttanut iloiselta siitä ettei voisi koko päivänä kouluttaa oppilastaan. Soturit olivat kuullet sen mitä halusivat ja jokainen katosi pesiin tai syömään. Haukkasin loputkin lihat hiirestä ennen kuin lähdin leirinsisäänkäyntiä kohden.

Erotin Keltamopilven läikikään hahmon jo kaukaa. Tämän vieressä oli Väärätassu, kumpikin olivat siis jo valmiit. Tassutelin kaksikon ohi ja heilautin häntää merkiksi, että lähtisimme.
"Tarkistetaan Varjoklaanin puoleinen raja, nyt kun lumet ovat sulaneet varjoklaanilaisten riistaa löytyy paljon rajan lähettyviltä" Nauuin. Astellen tuttuja reittejä rajaa kohden.
"Jäätähti" Keltamopilvi rikkoi hiljaisuuden. Hidastin askeleitani ja vilkaisin kollia.
"Niin?" Katsoin tätä kysyvästi.
"Onko jokin hätänä, vaikutat vaivaantuneelta" Tämä maukui. Pudistin päätäni.
"Ei ole, olen vain hiukan väsynyt" Sanoin vastauksen. "Väärätassu haistatko mitään erityistä" Kysyin oppilaaltani. Kolli kohotti leukaansa vetäen lehtikadon kylmää ilmaa nenäänsä. Tämä pudisti sitten päätään.
"En minäkään" Nauuin lyhyesti.

Partio sujui vaittonaisissa merkeissä. Keltamopilvi enkä minäkään puhuneet juuri mitään erikoista. Väärätassukaan ei ilmoittanut mitään maailmaa mullistavaa. Oppilas oli onnistunut pyytämään jäniksen, joka oli ilmeisesti juossut tuuliklaanin puolelta.
"Hienoa" Mauuin kehut oppilaalle. Vilkaisten tuuliklaanin reviirin suuntaan, jota ei kuitenkaan näkynyt niin kaukana se oli.
"Haistan jotain" Keltamopilvi naukaisi yllättäen pysähtyen seinään. Kohotin kuonoani. Totta ilmassa leijaili tuoksu, tuoksu jonka minä tunsin.
"Se on aika tuore, eikä kuulu mihinkään klaaniin" Keltamopilvi maukui lähtien seuraamaan hajujälkeä. Väärätassu kannoillaan. Kuljin joukon viimeisenä. Saavutimme tunkeilijaa. Jännitin lihakseni. #Pysy rauhallisena Käskin itseäni. #Ota johto ja vältä turhia tappeluita# Kiihdytin vauhtiani ohittaen ensin Väärätassun sitten Keltamopilven, joka eteni kyyryssä.
"Vältämme taistelua jos mahdollista, kissoja on kuitenkin vain hajusta päätellen yksi" Nauuin kävellen eteen päin. Tunkeilija olisi tuon puun takana.

Astuimme esiin nähden laihan vaaleanharmaa naaraan,jolla oli tummempia raitoja. Tämä oli selkeästi laiha vaikka tämän tuuhea turkki kuinka yritti kätkeä nälkäisen kissan.
"Olet jokiklaanin reviirillä" Sanoin tunteettomalla äänellä. Kissa säpsähti ja nosti päätään. Tämä tuijotti minua vihreillä silmillään. Keltamopilvi väläytti hampaita vieressäni,mutta pysyi paikallaan. Väärätassu sen sijaa tuijotti uteliaana.
"Tiedän" Kissa naukui rauhassa. "Aina minne menenkin olen aina jonkun reviirillä" Tämä naurahti.
"Ehkä olisi parempi sitten muuttaa muualle" Vastasin. Naaras katsahti minua.
"Täällä on kotini. Järvellä" Tämä naukui ja poimi kottaraisen maasta. "Mutta voin lähteäkkin" Tämä naukui epäselkeästi saalis suussaan.
"Ei, jätä se tänne" Keltamopilvi sähähti puuttuen tilanteeseen. Naaras katsoi minua ja nyökkäsin huomaamattomana.
"Jos kerta tahdotte" Tämä murahti luoden minuun vielä anelevan katseen.
"Saatan sinut pois reviiriltämme, Keltamopilvi ja Väärätassu tarkistakaa aluetta vielä muiden tunkeilijoiden varalta, palatkaa sitten leiriin" KÄskin. Keltamopilvi nyökkäsi viittoen Väärätassu seuraamaan. Kaksikko loittoni kauemmas. Käänsin katseeni tunkeilijaan.
"Enkö ole jo toistanut riittävästi, että pysy poissa täältä" Mauuin. Naaras mulkaisi minua.
"Veit ainoan saaliini päiviin" Tämä tuhisi, näyttäen siltä että tahtoisi hyökätä kimpuuni.
"Itse jätit klaani elämän Pisara hyvä, valinta oli sinun" Maukaisin.
"Jäämyrsky, tahdotko minun kuolevan" Naaras murisi.
"En,eikä nimeni ole enää jäämyrsky" Huokaisin kyllästyneenä kiihdyttäen vauhtiani. #Metsastyspartio tai kuka hyvänsä voi nähdä meidät# Ajattelin.
"Kas kas" Naaras mutisi. "Mikäs se sitten on"
"Jäätähti" Nauuin hiljaa. Sen lausuminen tuntui edelleen oudolle. Pisara vilkaisi minua vihreillä silmillään.
"Oletko päälikkö" Tämä naukui epäuskoisena. Nyökkäsin.
"Olen, ja sinä et saa enää vierailla täällä" Mauuin tiukasti. SAavutimme rajaa joka jakoi ei kenenkään maan ja jokiklaanin reviirin. Pisara astui rajan yli katsoen minua.
"Voisitko ottaa minut takaisin klaaniin" Tämä aneli. Siristin silmiäni.
"Siksikö että olet kuolemassa nälkeen. Jätit klaanin jo kerran, miksi palaisit" Mauuin tosiasiat tälle. Pisara pysyi vaiti. Tiesin ettei tämä tahtoisi liittyä klaaniin,mutta ehdotti sitä koska oli nälkäkuoleman partaalla.
"Mene ladolle, siltä saisit kodin ja ruokaa" Ehdotin. Katse kissan silmissä vaihtui äkkiä mietteliäästä vihaiseksi.
"Olisin kotikisu. Ei ikinä. Kuolen vaikka tähän" Tämä karjui. Lähi puun linnut lehahtivat lentoon äänestä.
"Kuten tahdot,mutta pysy poissa täältä" Sähädin ja käänyin kannoillani marssien metsää kohden.
"Olet muuttunut sisko" Pisaran ääni kantautui. Pysähdyin ja vilkaisin tätä lapani yli. Naaraan silmissä oli kostonhimoinen ja vihan sekainen ilme.
"Niin sinäkin" Vastasin.
Vastaus:Muutamia kirjoitusvirheitä, muuten hyvä tarina :3 Mauuin, kirjoitetaan mau'uin.
17 kp.

~Tikru

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kastetassu, Jokiklaani
15.03.2015 09:34
Kastetassu oli muutama kuu sitten tullut Jokiklaaniin tapaamaan isäänsä Hiilisydäntä. Kastetassu kiinnostui klaani elämästä ja jäi klaaniin. Nyt hän on oppilas ja hänen mestarinaan on Raskasjalka. Nyt Kastetassu loikoili oppilaidenpesän vieressä. Pian Raskasjalka tassutti hänen luo.
"Kastetassu nouse", Raskasjalka komensi
"Mennään kalastamaan", Hän maukui
"Vihdoin, luulin sinun jo unohtaneen", Kastetassu pomppi
"En minä sellaista unohda", Raskasjalka kehräsi
"Voiko Aurinkotassu tulla myös?" Kastetassu maukui
"Jos hän saa luvan mestariltaan", Raskasjalka naukaisi. Aurinkotassu oli ¨Kastetassua kaksi kuuta vanhempi.
"Aurinkotassu!" Kastetassu ulvaisi ja nuori naaras nosti päänsä hiirestä jota söi.
"Mikä hätänä Kastetassu?" Aurinkotassu maukui
"Tuletko minun ja Raskasjalan kanssa kalastamaan?" Kastetassu maukui
"Toki, käyn ensin kysymässä Niittykukalta luvan", Aurinkotassu maukui ja nousi ylös. Sitten hän tassutti mestarinsa luo. Pian hän loikki Kastetassun ja Raskasjalan luo.
"Pääsen mukaan", Aurinkotassu maukui siniset silmät säkenöiden. Aurinkotassu oli ollut Kastetassulle ensimmäinen joka oli ollut hänelle ystävällinen ja he ovat parhaat kaverukset. He tassuttivat Purolle. Se vesi oli puhdasta ja raikasta. Sitä pitkin he tassuttivat järven rannalle. Kastetassu näki miten kalat uivat vedessä. Kastetassu kurkotti veteen ja näki kuvajaisensa. Pian häntä joku työnsi ja hän mäiskähti veteen. Hän rääkäisi hieman kun luuli että pohja oli syvä mutta vesi oli vain vatsa karvoihin asti.
"Ensin sinun on opittava uimaan", Raskasjalan viikset väpättivät. Kastetassu oli läpi märkä ja hän oli raivoissaan. Miten hänen mestarinsa kehtasi työntää hänet jäiseen veteen ja vedessä lillui jopa jäälauttoja. Pian hänen mieli leppyi ja hän alkoi kehrätä.
"Näytätkö minulle?" Kastetassu maukui
"Ethän sinä muuten oppisi", Raskasjalka maukui ja hyppäsi veteen.
"Eli kun uit sinun on oltava valppaana kaiken varalta. Voit hukkua jos et hallitse sitä. Pidä mielesi tyynenä ja rauhallisena", Raskasjalka neuvoi. Kastetassu nyökkäsi ja sulki silmänsä. Sitten yritti rauhoitta mielen ja olla tyyni. Sitten hän alkoi liikuttaa taka- ja etujalkoja edes takas. Sitten hän avasi silmänsä niin hän liikkui. Pian hän pysähtyi ja katsoi Raskasjalkaan. Kolli pursusi ylpeyttä.
"Olet luonnon lahjakkuus!" Hän kehui
"Sitten kalastus, näytätkö sinä sen Aurinkotassu?" Rastasjalka katsoi kilpikonnakuvioiseen naaraaseen.
"Toki", Aurinkotassu hyppäsi veteen.
"Kun sinä näet kalan voit pyydystää sen vedestä tai maalta. Maalta sen on helpompaa mutta voi yrittää vedestä. Kokeillaan ensin vedestä ja jos et onnistu niin maalta. Sillä se on hankalaa. Ensin on oltava paikoillaan kun näet kalan. Et saa liikahtaakkaan. Kun kala on lähelläsi koukkaa se tassullasi tai ota se hapaisiisi. No niin ymmärsitkö?" Aurinkotassu katsahti ystäväänsä.
"Yritetään", Kastetassu maukui ja etsi kalaa. Sitten hän huomasi yhden kalan. Hän jähmettyi paikoilleen ja kun kala oli lähellä niin Kastetassu koukkasi sitä tassullaan mutta se karkasi.
"Hiirenpapanat!" Kastetassu voihkaisi
"Ei se mitään se vaati harjoitusta", Aurinkotassu maukui
"Meidän on aika palata takaisin leiriin, opetit hyvin Aurinkotassu ja Kastetassu opit kuitenkin nopeasti", Raskasjalka kehui oppilaita. Kun he tassuttivat leiriin niin Kastetassun maha kurin ja tassutti tuoresaalis kasalle. Hän otti siitä kalan ja katsoi minne menisi syömään.
"Kastetassu tule tänne syömään", kuului Hiilisydämmen maukaisu. Kastetassu tassutti isänsä, Raskasjalan ja Niittykukan luo.
"Kuulemma opit paljon tänään", Hiilisydän maukui
"Kyllä", Kastetassu maukui
"Hienoa", Hiilisydän maukui ja nuolaisi Kastetassua korvasta. Jatkuu...
Vastaus:Kirjoitusvirheitä oli aika paljon. Lisäksi Jokiklaanissa ei ole Aurinkotassua, Niitykukkaa tai Hiilisydäntä.
9 kp~

~Tikru

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Susikynsi, Varjoklaani
13.03.2015 16:17
Susikynsi katseli hieman haikeana metsästyspartiota, joka pujahti ulos leiristä. Harmaa naaras kaipasi jo metsässä juoksemista ja kunnon tappeluita vihollisten kanssa. Pennut olivat kuitenkin vasta kuun vanhoja, joten oli kestettävä vielä kuusi kuuta ilman seikkailuja.
Susikynsi huokaisi ja siirsi katseensa neljään pentuun, jotka painivat pentutarhan edustalla. Häntä rupesi väkisinkin hymyilyttämään. Pentujen leikki oli niin suloista katseltavaa!
Pian pikkuiset kuitenkin kyllästyivät leikkiin ja ryntäsivät emonsa jalkoihin.
"Voisimmeko tänään maistaa hiirtä?" Jäkäläpentu kimitti innoissaan.
"Ehkä vielä ei ole sen aika", Susikynsi naurahti ja nuolaisi tyttärensä päälakea. "Mutta ehkä voisitte ottaa pienet nokoset."
"Eikä!" Myrskypentu pani vastaan ja huiski hännällään.
Susikynsi hymyili lempeästi ja keräsi hännällään pennut yhteen.
"Jos ette nuku tarpeeksi, teistä ei koskaan tule yhtä vahvoja sotureita kuin isänne", hän naukaisi ja saatteli pennut hämärään pentutarhaan.
"Missä isä muuten on?" Pakkaspentu kysyi uteliaana asettuessaan kerälle pehmeälle sammalpedille.
Susikynsi mietti mitä vastaisi kietoessaan häntänsä pienokaistensa ympärille.
"Luultavasti hän juuri nyt tekee jotain Varjoklaanin hyväksi", hän kehräsi vastaukseksi.
"Taisteleeko hän kenties myrskyklaanilaisia vastaan?" Viimapentu kysyi silmät tuikkien. Pienen kollin musta turkki oli innosta pörrössä.
Susikynsi naurahti.
"Tuskin. Eivät ne karvapallot uskalla tunkeutua Varjoklaanin reviirille", hän vastasi Viimapennulle.
"Pääsemmekö me joskus taistelemaan?" Pakkaspentu uteli korvat höröllä.
"Noh, noh... Ei kannata haastaa turhaan riitaa, mutta klaania saa kyllä puolustaa", Susikynsi naukaisi ja siveli hännänpäällään pentuja.
"Pääsemmekö muuten pian jo oppilaiksi?" Jäkäläpentu kysyi.
Susikynsi huokaisi.
"Ette vielä pitkään aikaan, olette vielä aivan liian nuoria oppilaiksi", hän maukui. "Joten nukkukaapas nyt. Illalla päästän teidät ehkä klaaninvanhimpien luona käymään."
"Jee!" Pennut hihkuivat ja hiljenivät sitten viimein. Kesti kuitenkin vielä kauan ennen kuin viimeinenkin tuhisi unessa.
"Vihdoinkin", Susikynsi tuhahti ja pyöräytti silmiään huvittuneesti. Hän nousi varovasti ylös, jottei herättäisi pentujaan, ja tassutteli ulos pentutarhasta auringonpaisteeseen.

//Tällainen lyhyt tylsä pentutarina :'D
Vastaus:Ei ollut tylsä x3 Mukava lyhkänen tarina. 10 Kp~

~Tikru

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Väärätassu, Jokiklaani
10.03.2015 21:49
Luku 2; Kummitustalo

”Rastastähti on kuollut”, pamautti Haukkahalla suoraan päin minun ja Jäämyrskyn naamaa. Kolli oli ollut hetken Teerenlennon kanssa parantajain pesässä, jossa Jäämyrkykin oli ollut mutta tullut sitten luokseni ulos. Jäämyrky oli muiden soturien kanssa löytänyt päälikön ruumiin lumihangesta, aivan kuin minulta olisi silloin sydän pysähtynyt. Minua pelotti. Tunsin kuinka yksi sydämmenlyönneistäni jäi väliin ja lyyhistyin maahan. Kehoni tärisi kun tuijotin ilmeettömillä silmilläni tummanruskean kollin jäänsinisiin silmiin. En ollut uskoa korviani, se ei voinut olla totta. Hoipuin takaisin seisaalle laskematta katsettani hetkeksikään Haukkahallan jäänsinisistä silmistä jotka olivat yhtä ilmeettömät kuin minulla enkä pystynyt päättelemään niistä juuri mitään. Oliko Rastastähti vain kuollut vai oliko hänet murhattu? Hoipertelin pari askelta kohti oppilaiden pesässä. Pala takertui kurkkuuni ja nieleskelin voimakkaasti pari kertaa. Vedin syvään henkeä ja tyhjensin keuhkoni. Minun oli rauhoituttava. Ei tämä muuttaisi asioita miksikään, vai muuttaisiko. Käänsin pääni kohti Jäämyrskyä, mestariani joka jutteli kolmen soturin kanssa, hänenstä tulisi siis päälikkö. Minun mestaristani tulisi päälikkö. Henkäisin ja tuijotin kaukaisuuteen ilman yhtäkään järkevää ajatusta. Halusin, että kaikki olisi niinkuin ennenkin. Lempeä, huolehtivainen Rastastähti kiertelisi taas leirissä ja minä olisin mestarini kanssa tutulla harjoitustuokiolla. En ihmeemmin ollut tekemisissä Rastastähden kanssa, päälikkö oli kiireinen – ja vanha. Ei siis ihme, tämä taisi olla vain luonnollinen kuolema. Olihan Rastastähdellä jäljellä vain yksi elämä ja nyt sekin oli kadonnut kollin kylmänkalseasta kehosta iäksi. Laahustin hiljalleen ympäriinsä leirissä ja silmäilin tuttua ympäristöä. Minun olisi tehnyt mieli mennä päälikön pesään piiloon, mutten uskaltanut. Hitain askelin tassuttelin oppilaiden pesän eteen jossa se sama, pieni naaras jäysti lintua. Olisi tehnyt mieli sanoa jotain, mutta koska olin mykkä niin en tietenkään voinut. Naaras oli pahalla päällä, sen huomasin sokeakin ja tämä mulkaisi minua.
"Mitä sinä siinä tuijotat?”, pieni naaras sihahti vihaisesti. Pysyin hiljaa kuin muuri, muuta en osannut ja tuijotin naaraan kipinöiviä silmiä. Hänen sanansa lävistivät minut kuin tuuli ja niissä oli jäätävä kaiku mutten antanut sen horjuttaa itseäni.
"Ei sinulla ole oikeutta tulla ivaamaan minua jos minulla on huono päivä!", naaras sihisi ja käänsin hetkeksi katseeni toiseen suuntaan nähdäkseni Jäämyrskyn ja sitten käänsin silmäni taas kohti oppilastoveriani joka pyyhki tassulla kyyneliään. Naaraan ääni alkoi vaikuttaa hermostuneelta ja tämän hillitystä katseesta päätteli, että tämä alkoi jo rauhoittua.
"Ala painua, tule takaisin kun sinulla on jotakin puhuttavaa”, naaras sihahti ja Väärätassu teki työtä käskettyä. Turha kai tuolle vatipäälle olisi yrittää selittää että olen mykkä. Tassuttelin päälikön pesän luokse ja katsahdin Jäämyrkyä.
”Voisitko mennä vaikka metsästämään itsenäisesti? Vain tänään kuitenkin. Minullan paljon kiireitä Rastastähden vuoksi. Saat ainakin tänään vähän vapaata. Katsotaan myöhemmin uudelleen”, Jäämyrsky naukui lempeästi. Nyökkäsin vastauksen ja hivuttauduin ulos leiristä. Juoksentelin hetken metsässä kun tajusin olevani aivan Tuuliklaanin ja Jokiklaanin reviirin rajalla. Olin juossut melkoisen matkan, enkä sinänsä ihmetellyt, että olin jo tällä asti. Maistelin kirpeää ilmaa jossa leijui sekaisin kahden kaalin ominaistuoksut. Samassa kuulin äkillisen äänen jostain läheltä. Minun olisi kai pitänyt paeta, mutta uteliaisuuteni heräsi ja hiippailin kohti kaksijalkojen hevospaikkaa joka tosin oli kiellettyä aluella, mutta nyt kun ei ollut mestaria voisin tehdä, mitä halusin. Työnsin pääni varovaisesti lähimmän pensaan läpi ja näin hevospaikan laidalla hylätyn oloisen kaksijalkojen pesän joka oli ulkomuodoltaan tosin paljon huterampi. Katselin ympärilleni, ketään ei näkynyt joten luikin niityn poikki kaksijalan pesän luokse ja tutkin sitä ulkoa käsin.
#Mielenkiintoista... Mitäköhän sen sisällä on?#, enempiä ajattelematta juoksin sisälle rakennukseen ja tuijottelin hetken ympärilleni tunnelma oli jotenkin aavemmainen. Otin pari askelta eteenpäin katse kokoajan tiukasti eteenpäin. Jokaisen askeleen kohdalla lattia narahti. Nielaisin, minua pelotti ja jalkani olisivat halunneet palata takaisin, mutten antanut pelolle valtaa ja jatkoin matkaa. Talo selvästi heilui myötäillen tuulen liikkeitä, se voisi romahtaa koska vain. Nielaisin ja laskin tassuni ylempään kerrokseen johtavalle rappuselle. Tuijotin yläkertaan. Aloin hitaasti hivuttautua kohti kaksijalanpesän toista kerrosta. Selkäpiitäni karmi. Tuntui jokin katseli minua ja aivan kuin olisin kuullut askeliakin. Nostelin tassujani ja liikuin hitaasti huoneesta toiseen. Paikka oli vaikuttava, mutta minulla oli edelleen huono aavistus. Tiesin että minua katseltiin. Katselin ympärilleni ja näin että jokin vilahti ovella. Lähdin takaa-ajoon mutta kadotin etsimäni. Nyt olin varma etten ollut yksin koska kuulin hitaita askelia. Liikuin nopeasti ja pidin kokoajan kaikki aistini valmiina. Olin valmis käymään jopa itseäni isomman olennon kimppuu jos olisi tarvis. Pian ne samaiset askeleet kuuluivat taas, aivan kuin joku olisi hakannut kahdella puupalikalla lattiaa. Se kuului ullakolta. Nielaisin ja suuntasin silmäni ullakkoon vieviin, homekasvuston omaaviin tikapuun tekeleisiin. Keräsin viimeisetkin rohkeuden rippeeni ja kiipesin pimeään huoneeseen jossa asui vain muutama lepakko, samassa auringovalo täytti huoneen ja näin nurkassa istuvan, varmaankin jollekin kaksijalkapennulle aikoinaan kuuluneen nuken joka hymyili minulle ivallisesti.
#E-eiväthän nuo kaksijalkojen lelut voi liikkua ilman kaksijalkaa...#, ajattelin perääntyen pari askelta kunnes törmäsin johonkin kylmään ja kosteaan. Käänsin katseeni taakseni ja näin suuren, homehtuneen teddykarhun nojaamassa minua vasten. Se jo riitti saamaan minut pakokauhun valtaan ja säntäämään ulos kaksijalanpesästä pää viidentenä jalkana. Jäin tasoittamaan sydämmenlyöntini erään puun juurelle. Takaani kuului vain ivallista naurua ja pian erotin varjojen kätköistä hahmon, mikä ei suinkaan ollut minkään henkien riivaaman nuken vaan aivan tavallisen, pyöreähkön kissan keho joka oli yltäpäältä likainen ja haisi.
”Oletpa sinä helposti säikkyvää sorttia. Monet ovat kestäneet pidempäänkin”, kolli ilkkui ja asteli lähemmäs. Talo ei siis kummitellut vaan tämä oli vain jonkun kotikisun metkuja jotka olin uskonut liiankin helposti. Eihän kummitustaloja tai zombinukkeja ollut.
”Olen muuten Roihu. Kuka sinä olet?”, likainen kolli esittäytyi. Osoitin suutani yrittäen elehtiä, että olin mykkä mutta Roihu vain katseli kummissaan.
”Mitä sä oikein yrität?”, Roihu kysyi närkästyneenä. Mietin hetken ja avasin suuhun ja elehdin kuin puhuisin mutta sitten hiljennyin ja osoitin kurkkuani koettaen saada Roihun ymmärtämään tämän pienoisen ongelman.
”Olet mykkä, arvasinko oikein?”, Roihu arvasi. Nyökkäsin vastaukseksi.
#Onneksi hän sen tään tajusi#, ajattelin helpottuneesti.
”Aika siistiä, vaikkei siinä mielessä etten varmaan koskaan saa tietää nimeäsi”, Roihu harmitteli mutta minä vain naurahdin. Ensin osoitin vain käyrää häntääni.
”Mitä sinä meinaat? Onko nimesi käyrä tai häntä?”, Roihu arvuutteli. Pudistin päätäni.
”Hmm... No miten olisi väärä?”, Roihu arvasim uudelleen. Nyökkäsin ja sitten osoitin etutassuani toisella tassullani.
”Tassu? Oletko sinäkin niitä klaanikissoja?”, Roihu ihmetteli. Nyökkäsin ja kolli näytti haltioituneelta.
”Se on mahtavaa! Väärätassu, minusta tuntuu että meistä tulee hyvät kaverti”, Roihu naurahti ja kietaisi häntänsä ympärilleni. Naurahdin takaisin.
#Niin... Kavereita...#, ajattelin ja syvennyin taas omiin mietteisiini.

//Halusin kirjoittaa jotain pelottavan oloista ja tälläinen kökkö siitä sitten tuli... Saattaa sisältää virheitä koska olin laiska kun kirjoitin ja siksi tästä tuli myöskin aika lyhyt...//
Vastaus:Ei tämä nyt niin lyhyt ollut, eikä kirjoitusvirheitäkään kauhean paljon löytynyt. Tuleekohan Roihusta ja Väärätassusta ystävät? Olen aina kuvitellut, etteivät kissat tiedä mitään zombinukeista ja kummitustaloista, mutta jokainen omalla tyylillään. :3 Saat tästä.. 17 kokemuspistettä

~Routasusi~

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Pikkutassu, Jokiklaani
10.03.2015 19:41
Pikkutassu asteli uupuneena erään kummun yli ja huokaisi helpotuksesta nähdessään edessäpäin siintävän Jokiklaanin leirin.
Viileä tuuli piiskasi naaraan turkkia ja hänestä tuntui että hän oli luita ja ytimiä myöten jäässä.
Pienikokoinen oppilas juoksi loppumatkan leirin suuaukolle ja sujahti sen läpi tullen leiriaukiolle.
Pikkutassu asteli häntäpystyssä eteenpäin, mutta naaraan häntä valahti välittömästi koipien väliin, kun oppilaan äkäisen näköinen mestari Perhonsiipi asteli uhkaavan näköisenä hänen eteensä.
Perhonsiiven katse oli kuin kylmää jäätä.
"Miten kehtaat kadota tuolla tavalla?!" Naaras sihisi vimmoissaan.
Pikkutassu loi katseensa maahan ja tunsi nolostuksen kuumottavan niskassaan.
"Minä vain....", naaras aloitti hiljaa, mutta tuon vimmastunut mestari ei antanut hänelle kunnon puheenvuoroa.
"Turha edes selittää! Meidän piti palata leiriin ja minähän käskin sinun pysytellä tiukasti kannoillani!" Perhonsiipi pauhasi ja tuon ääni nousi aina vain kovemmaksi.
Pienikokoinen oppilas yritti kohdata mestarinsa jäisen katseen, muttä käänsi sitten katseensa tassuihinsa, naaras tunsi kutistuvansa kutistumistaan mestarinsa jäisen katseen alla.
"Saat tästä hyvästä hoitaa klaaninvanhimpia neljänneskuun ajan! Tuliko selväksi?" Perhonsiipi naukui äreään sävyyn pitkän saarnansa päätteeksi.
Lysyyn painunut Pikkutassu kohotti pelokkaan katseensa mestariinsa ja nyökkäsi pelokkaasti.
"Hyvä", Perhonsiipi naukaisi jo hieman ystävällisempään sävyyn ja asteli sitten pois jättäen yhä pelosta tärisevän Pikkutassun yksinään.
Pikkutassu löntysti häntäkoipien välissä oppilaspesälle ja yritti pidätellä itkua.
Naaras löntysti tuoresaaliskasalle ja otti itselleen vain pienen peipposen, sillä ei kehdannut ottaa enempää ruokaa jos vaikka Perhonsiipi näkisi ja kieltäisi häneltä syömisen kokonaan.
Mieli myrtyneenä naaras alkoi haluttomasti näykkiä lintuaan ja tunsi samassa pienen kyyneleen valuvan poskelleen.
>>En minä sitä tahallani tehnyt..<< naaras ajatteli ja tunsi toisenkin kyyneleen valuvan poskelleen.
Naaras haukkasi palan peipposestaan ja huomasi siinä samassa edessään toisen oppilaan joka tuijotti häntä.
Pikkutassu tunsi suuttumuksen kuohahtavan sisällään, hänellä oli jo muutenkin ollut huono päivä, eikä hän todellakaan kaivannut toista oppilasta tuijottamaan häntä ja ivaamaan siitä että hän oli itkenyt.
"Mitä sinä siinä tuijotat?" naaras sihahti ja yllättyi vihamielisyydestä äänessään.
Luiseva harmaa kolli hänen edessään ei kuitenkaan vastannut mitään.
"Ei sinulla ole oikeutta tulla ivaamaan minua jos minulla on huono päivä!" Pikkutassu ärähti ja kuivasi pikaisesti kyyneleet poskiltaan.
Naaras odotti kollin vastaavan jotakin, mutta kun kolli vain hänen edessään pysyi vaiti, tunsi Pikkutassu itsensä hölmöksi kun oli edes vaivautunut puhumaan tälle.
Hänen edessään luiseva harmaa kolli, jonka vasen silmä on epätavallisen vaaleansininen ja oikea vaaleanvihertävä kallisti hieman päätään ja näytti närkästyneeltä.
"Ala painua, tule takaisin kun sinulla on jotakin puhuttavaa." Pikkutassu sihahti hiljempaa ja tunsi suuttumuksensa hieman hävenevän nyt kun hänen vatsansa oli täysi.
Naaras mulkaisi vielä vihamielisesti kollia, kun tuo kääntyi lähteäkseen ja meni itse hautaamaan linnusta jääneet luut leirin ulkopuolelle.
Naaras kuopi multaa tähteiden päälle ja palasi oppilaspesän edustalle, hän tunsi itsensä kuolemanväsyneeksi ja hakeutui omalle sammalpedilleen.
Naaras ummisti silmänsä ja vaipui samantien uneen.

-------

Pikkutassun silmät rävähtivät auki, aluksi hän ei tajunnut ympäristössään mitään omituista mutta tajusi sitten olevansa keskellä synkän puoleista metsää.
Maan yllä leijaili usva kuin paksu pilvi.
Pikkutassu tunsi sydämensä kiihdyttävän lyöntejään, paikka oli hänelle täysin tuntematon.
Pikkutassu hätkähti kuullessaan jostakin päänsä yläpuolelta ivallista raakuntaa ja kohotti katseensa ylös.
"Tervetuloa Pimeydenmetsään." Sametinpehmeä ääni naukui jostain hänen takaansa.
Pikkutassu pyörähti ympäri säpsähtäen rajusti kohdatakseen suunnattoman ison raidallisen kollin.
Vastaus:Muutama kirjoitusvirhe, mutta muuten aikas hyvää tekstiä :3 Vähän lyhyt, kuitenkin mielenkiintoinen. Kiinnostavaa nähdä aikanaan, miten Pikkutassun Pimeyden metsässä käy. Aijai kun Perhonsiipi oli vihainen D': Saat 15 kokemuspistettä

~Routasusi~

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Savupuro, Myrskyklaani
09.03.2015 18:28
Savupuro makasi sammal vuoteellaan. Hän oli toipumassa myrkytyksestä. Kolme päivää sitten hän oli ollut sokea, mutta yrtit mitä Jokiklaanin soturit olivat tuoneet niin ne paransivat hänet. Hän oli piaan valmis taas tekemään normaalejaan töitä. Haukkahalla, Rukojalka ja Niittykukka olavt saaneet vammoja kun ketut olivat hyökänneet kun he olivat keränneet yrttejä. He olivat kuitenkin jo terveitä. Saarniturkki oli ollut Savupuron kanssa koko ajan.
"Savupuro", Vaahtokukka maukuui kun hän tassutti Savupuron luo
"Mikä on olosi?" Parantaja kysyi
"Kuten ennenkin", Savupuro maukui
"Onko mikään pahentunut?" Vaahtokukka uteli
"Ei toki", Savupuro vastasi
"Hyvä, siinä tapauksessa voit jo lähteä" ,Vaahtokukka maukui
"Oikeasti, kiitos!" Savupuro pomppasi pystyyn vihreät silmät loistaen sillä hän oli masentua koko aikaaiseen makoiluun.
"Kyllä mutta älä tee mitään raskasta työtä kun olet toipunut juuri", Vaahtokukka varoitti
"Selvä", Savupuro nyökkäsi ja tassutti muisen kissojen joukkoon.
"Savupuro, oletko terve?" Maukui Vatukkakynsi joka suki itseään.
"Olen janyt voin taas auttaa", Savupuro vastasi
"Mahtavaa", Okakynsi maukui
"Huomenna me voimme kai harjoitelle taistelu liikkeitä muistin virkistykseksi", Ehdotti Kauroonloikka joka oli herännyt juuri.
"Mikä ettei", Savupuro vastasi ja muisteli kun oli ollut oppilas ja kuinka Kauriinloikka oli opettanut tarmokkaasti itseppäistä oppilastaan. Pian Savupuron kurkusta tulvahti voimakas kehräys. Saarniturkki hölkötti Savupuron luo nuolaisemaan tätä korvasta.
"Olet terve", Saarniturkki hihkaisi
"Niin olen", Savupuro nuolaisi takaisin
"Nyt kuitenkin menen syömään, mahani on melkein tyhjä", Savupuro maukui
"Tuletko mukaani?" Savupuro kysyi Saarniturkilta.
"Miksipäs ei", Saarniturkki maukui. Kun he tassuttivat metsään siellä leijaili riistan tuoksu. Vesi herahti Savupuron kielelle ja hänen oli pakko saada jotakin. Savupuro kyyristyi kun haistoi hiiren. Kun hän hiipi lhelle hiirtä se vain kerkesi nostaa katseensa kun Savupuro syöksyi sen kimppuun. Yhellä tassun heilautuksella se oli kuollut. Sitten Savupuro haistoi oravan. Kun hän katsahti ylös oksilla hyppeli ruskea hahmo. Muutaman ketunhännänmitan päähän Savupurosta se laskeutui maaha syömään pähkinää, Se ei tainnut huomata kun Savupuro lähestyi sitä hiipien. Kun hän syöksyi niin hän näki että Saarniturkki ehti ensin sen kimppuun ja hänen oli pakko kaartaa sivuun ettei törmäisi harmaaseen kolliin.
"Hiirenpapanat!" Savupuro huitaisi hännällään. Saarniturkki katsahti Savupuroon ja päästi hilpeän Mraun.
"Kerkesin ensi", Saarniturkki maukui
"Älä luulekkaan karvapallo", Savupuro maukui leikkisästi ja hyppäsi Saarniturkin kimppuun. He leikkivät kunnes eräs Varjoklaanilainen soturi asteli heidän eteensä silmät viiruina.
"Mitä te teette?" Kolli kysyi tiukasti
"Saalistimme", Saarnitukki maukui
"Minusta te juurikin säikytätte kaiken riistan pois", Kolli tyhahti
"Me vain leikimme ja sinulla ei ole valittamista mitään Myrskytuuli", Saarnitukki maukui tiukasti ja järjestelmällisesti. Myrskytuuli tuhahti ja tassutti toiseen suuntaan.
"Miksi hän on noin hiirenaivoinen?" savupuro murisi
"Hän on aina ollut!" Saarniturkki sähähti hiljaa
"Varjoklaanilaiset!" Savupuro tuhahti närskästyneenä.
"Viedään saaliit Kuulammelle takaisin", Saarniturkki maukui
"Hyvä on", Savupuro maukui. Kun he tassuttivat tuoresaalis hampaissaan oli jo lähes ilta ja aurinko hämärsi. Pian näkyi vain kaksi kissan mustaa hahmoa.

Tässä tarinassa ei tapahtuntu oikein mitään valitettavasti.:(
Vastaus:Ensinnäkin, kulta, sammalvuode tulee yhteen. Toiseksi, kun kirjoitit:
Hän oli piaan valmis taas tekemään normaalejaan töitä.
Tulisi kirjoittaa näin:
Hän oli pian valmis taas tekemään normaaleja töitä.
Eron huomaat varmaan itsekin. Laitoit Rukojalka, tarkoitit kaiketi Ruokojalkaa. Jaah.. No, paha sanoa, mutta tarinassasi on aika paljon kirjoitusvirheitä. Tarinat kannattaisi lukaista läpi ennen julkaisua ja korjata mahdolliset kirjoitusvirheet. Annoin erääseen tarinaasi korjauslistan, sen pitäisi olla tuolla alempana, eli ehdottaisin että lukaiset senkin läpi. Pituus oli ihan OK :3 Annan sinulle 15 kokemuspistettä^^

~Routasusi~

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Illankuiske, Jokiklaani
09.03.2015 17:25
Ensimmäisellä kerralla Illankuiskeen jostain syystä herätessä oli vielä hämärää ja kuunneltuaan hetken leirin rauhallista hiljaisuutta Illankuiske painautui vain tiukemmin Perhonsiiven kylkeen ja nukahti uudestaan. Toisella kerralla ei ollut enää ihan yhtä rauhallista. Illankuiske heräsi ja oli juuri toivottamaisillaan Perhonsiivelle huomenta hellien nuolaisujen kera, kun huomasi tämän tuijottavan intensiivisesti sotureiden pesän suuaukkoa kohti huomaamatta Illankuiskeen havahtumista. Ulkopuolelta kuului hermostuneita maukaisuja ja kiireisiä tassujen askeleita. Illankuiske antoi katseensa kiertää nopeasti sotureiden pesässä – kaikki muut olivat ulkona.
”Mitä tapahtuu?” Illankuiske kysyi melkein kuiskaten. Levollinen aurinkoisen aamun tunnelma oli tiessään ennen kuin oli ehtinyt kunnolla asettua. Perhonsiipi kääntyi nuolaisemaan Illankuisketta korvien välistä.
”En tiedä, mutta rauhoitu. Olet jännittynyt kuin odottaisit kohta mäyrälauman syöksyvän tänne”, Perhonsiipi yritti rauhoitella, mutta kuulosti kireältä ja nousi pian jaloilleen. Illankuiske kompuroi kiireesti perässä, kun Perhonsiipi asteli aukiolle vaivautumatta siistimään turkkiaan. Illankuiskeen täytyi näyttää ihan yhtä pöllämystyneeltä, juuri heränneeltä.
Aukiolla kissoja jutteli keskenään pienissä ryhmissä, joiden jäsenet vaihtuivat tiuhaan. Vanhimmatkin olivat tulleet ulos lämpimästä ja kuivasta pesästään, vaikka aukio oli märkä ja mutainen sulavasta lumesta. Kukaan ei vaikuttanut välittävän siitä nyt, vaikka aiempina päivinä jopa nuoremmatkin terveniveliset jokiklaanilaiset olivat epäominaisesti valitelleet kaikkialla olevista lätäköistä ja kosteudesta. Jokin oli vienyt kaikkien huomion. Illankuisketta hirvitti, mutta hän pakotti itsensä liittymään kissajoukkoon, jossa oli eniten läheisimpiä ystäviä. Sammalturkki oppilaansa Lumitassun kanssa, Tuliturkki, Kylmäpuro, Kärppätassu…
”Mitä tapahtuu? Uhkaako klaania jokin? Ovatko kaikki kunnossa?” Illankuiske pommitti kysymyksiä Sammalturkille kun tavoitti tämän katseen.
”Rauhoitu, säksätät kuin orava”, kilpikonnakuvioinen naaras vastasi äänellä, jossa oli vain aavistus huumorin kosketusta. Sammalturkki kuulosti enemmän siltä kuin olisi torunut oppilasta. Ja Illankuisketta alkoi turhauttaa se, kuinka kaikki käskivät hänen vain rauhoittua vaikka leiri oli aivan sekaisin. Vaikutti siltä, että yksikään partio ei ollut lähtenyt liikkeelle. Kukaan ei jaellut käskyjä. Missä…
”Missä päällikkö ja varapäällikkö ovat? Rastastähti ja Jäämyrsky?” Illankuiske keksi ensimmäisen asian joka oli pielessä. Mikä on saattanut olla syynä siihen että molemmat ovat poistuneet leiristä niin jättämättä ketään selkeään johtoon?
”Rastastähti lähti yöllä jaloittelemaan eikä ole palannut. Jäämyrsky, Mustakynsi, Pääskyhäntä ja Teerenlento ovat etsimässä häntä. Kukaan ei oikein tiedä mitä pitäisi tehdä…” Sammalturkki mutisi sitten ja loi toiveikkaan katseen leirin suuaukolle. Illankuiske värähti. Mikään ei ollut vielä varmaa, mutta Illankuiskeella oli paha tunne tästä. Onneksi Perhonsiipi seisoi ihan siinä vieressä lämpimänä ja turvallisena.
”Meidän pitää…” Illankuiske aloitti epävarmasti. Sammalturkki käänsi katseensa takaisin nuorempaan soturiin odottavana. Illankuiske nielaisi hermostuneena. Hän oli meinannut sanoa, että heidän pitäisi Perhonsiiven kanssa etsiä Kaislatassu. Pikkuinen saattaisi olla hämillään sellaisesta levottomuudesta leirissä. Mutta Kaislatassu ei ollut enää ihan niin pikkuinen ja Illankuiskeen piti ajatella muitakin kuin vain itseään ja omia halujaan. Perhonsiipi hipaisi hännällään Illankuiskeen lapaa rohkaisevasti. Perhonsiiven täytyi tietää mitä Illankuiskeen sisällä oli herännyt. Illankuiskeen sydän alkoi yhtäkkiä hakata ja hän kohensi ryhtiään.
”Mitä sitten on tapahtunutkin, rajat pitää tarkistaa ja saalispino täyttää. Jos vaikka Rastastähti on loukkaantunut niin hän tarvitsee kunnon ruokaa ja klaani ei saa näyttää heikolta tai epäjärjestäytyneeltä.” Sammalturkki nyökkäsi hyväksyvästi. Myös paikalla ollut Tuliturkki murahti osoittaen kuunnelleensa. Illankuiske odotti hetken ottaisiko jompikumpi kokeneemmista sotureista ohjat Illankuiskeen vihjeestä. Niin ei tapahtunut. Illankuiske tunsi kielen päällä oikeat sanat, hän oli kuunnellut ohi mennen Jäämyrskyä monta kertaa. Joten miksipä ei.
”Voisitko Sammalturkki koota yhden rajapartion? Minä voisin haalia metsästyspartioon kissoja. Mutta ota aivan välttämätön määrä vain ja palaa pian takaisin, leiri on tällä hetkellä hermostuneiden ja poissaolevien kissojen puolustama eli melko suojaton”, Illankuiske lausui hieman tunnustellen. Illankuiskeen helpotukseksi Sammalturkki vastasi vain aivan pienellä nyökkäyksellä ja vaisulla hymyllä ennen kuin kääntyi pyytämään Kylmäpuron sekä Tuliturkin mukaansa ja vielä Tuliturkin oppilaan Vaaleatassun. Vain sotureita ja yksi kokeneempi oppilas, Sammalturkillakin oli pahat aavistuksensa.
Kun partio riensi kierrokselleen, Illankuiske salli vihdoin itsensä taas huolestua Kaislatassun puolesta. Illankuiske huomasi Kaislatassun nopeasti oppilaiden pesän suuaukolle kerääntyneestä tuoreempien oppilaiden joukosta. Kärppätassu suuntasi hieman Illankuiskeen edellä kulkunsa sinne. Perhonsiipi käveli edelleen turkki Illankuiskeen turkkia hipoen.
”Onko kaikki hyvin, pikkuinen?” Illankuiske kysyi ja nuoli Kaislatassun turkista sieltä täältä sojottavia tuppoja sileämmäksi. Perhonsiipi nyppäsi hampaillaan oksan pätkän tämän selkäturkista. Kaislatassu oli varmaan yhtä lailla herännyt keskelle hälinää. Illankuiske odotti, että Kaislatassu alkaisi moittia häntä hermoheikoksi emoksi. Mutta sitä vastoin Kaislatassu painautui kiinni Illankuiskeeseen turvaa hakien.
”On…” Kaislatassu vastasi hiljaisella äänellä epävakuuttavasti. ”Mutta mitä tapahtuu? Mitä meidän pitäisi tehdä?” Kaislatassu maukaisi ja nosti vihreiden silmiensä katseen Illankuiskeeseen. Ne olivat huolesta suuret.
”Meidän pitää odottaa ja olla rauhallisia” Illankuiske maukaisi ja kietoi häntänsä Kaislatassun ympärille. Illankuiske muisti, että Kaislatassun mestari Pääskyhäntä oli myös etsintäpartiossa, joten kukaan ei ollut keksimässä Kaislatassulle järkevää tekemistä tai viemässä ajatuksia muualle. Eikö Pääskyhäntä ollutkin muuten edellisenä yönä vahtivuorossa? Illankuiske nosti katseensa leirin suuaukolle ja terästi kuuloaan, jotta kuulisi kun etsintäpartio palaisi. Perhonsiipi rauhoitteli muita nuorimpia oppilaita.
Illankuiske hypähti ja karvat kohosivat pystyyn kun leirin ulkopuolelta kantautui murtunut kissan valitus. Usvajalan oli jossain vaiheessa täytynyt mennä aivan leirin suuaukolle odottamaan. Kissat kerääntyivät kiireesti leirin suuaukolle. Illankuiske näki enemmänkin kohonneita karvoja ja jo valmiiksi järkytyksestä levinneitä silmiä. Mitään väärinkäsitystä tai hyvää ei voinut enää olla tiedossa.
Suuaukkoa ympäröivät oksat kahisivat kun joukko kissoja tuli leiriin kerralla. Sydän tuntui pysähtyvän ja hengitys kuristui kurkkuun kun Illankuiske näki Mustakynnen ja Jäämyrskyn kantavan elotonta, tummanharmaata kissaa. Kuoro järkyttyneitä maukaisuja ja valittavia ulvahduksia säesti kulkijoita, kun Rastastähti asetettiin hellästi ja arvokkaasti leirin keskelle auringon kuivaamalle maatilkulle. Illankuiske riuhtaisi katseensa irti liikkumattomasta päälliköstään, niin pienen näköiseksi muuttuneesta elottomasta karvamytystä, nähdäkseen muut tulijat. Teerenlento asteli leiriin seuraavana silmät lasittuneina eteensä tuijottavaa Pääskyhäntää tukien. Tummanruskea naaras kulki kompastellen ja mumisi itsekseen epäselvästi samalla kun Teerenlento puheli rauhoittavasti tälle. Perää piti Usvajalka, joka asteli kankeasti pää alhaalla ja häntä maata laahaten. Muut klaanin vanhimmat riensivät tukemaan kumppaniaan ja koko joukko katosi sitten parantajan pesään Teerenlennon perässä. Tuoksuvia yrttejä hakemaan, Rastastähden…. Rastastähden ruumiin valmistelua varten. Samalla kun Teerenlento täytyi etsiä kiivaasti yrttejä järkytykseen. Pääskyhännän täytyi olla aivan tolaltaan, kun päällikkö oli kuollut hänen vahtivuorollaan. Monella muullakin kissalla olisi varmasti vaikeuksia rauhoittua ja nukkua tämän jälkeen. Tämän, tämän…
Kaikki tapahtui Illankuiskeen ympärillä kuin hidastetusti. Ajatukset seurasivat toisiaan katkonaisesti ja kaikkea tuntui peittävän vaimentava matto. Ääniä, näkymää, tunteita. Perhonsiipi oli jossain vaiheessa kietonut häntänsä Illankuiskeen ympärille aivan kuin Illankuiske aiemmin pentunsa ympärille. Illankuiske värisi seistessään kuin olisi palellut. Niin hän palelikin, väristykset tulivat jostain syvältä. Mikään ei olisi ennallaan tämän jälkeen, ei olisi tuttua ja turvallista mihin palata. Rastastähti oli poissa. Jokin rikkoutui Illankuiskeen sisällä, niin kuin koko klaanissa. Mutta se rakentuisi uudelleen, ei samaksi, mutta uudeksi ja vahvaksi.
Illankuiske sai vihdoin tassunsa taas toimimaan. Kaikki klaanin vanhimmat eli Rastastähden pisimpään tunteneet, sekä monet muut kissat olivat jo asettuneet Rastastähden ympärille jättämään viimeiset hyvästinsä. Illankuiske asettui vapaalle paikalle sopivasti Kaislatassun ja Mustakynnen väliin välittämättä sen kohdan märästä maasta. Perhonsiipi kulki Illankuiskeen vierellä koko ajan kuin varjo mutta jäi vähän kauemmas odottamaan tilan vapautumista.
”Rastastähti löytyi jäältä yksin, ei tappelun tai minkään muunkaan jälkiä. Vain Rastastähti yksin…” Mustakynsi mumisi poissaolevana. Kaislatassu ei epäillyt kiertäessään häntänsä lohduttavasti Mustakynnen ympärille. Perhonsiipi ymmärtäisi kyllä. Mustakynsi oli joutunut kantamaan elämänsä painavimman taakan elämänsä pisimmän matkan.
”Hän eli viimeistä elämäänsä, niinhän?” Illankuiske varmisti. Vastaus jäi sanattomaksi. Kaikki olivat nähneet vanhenevan ja heikkenevän päällikön, mutta tässä villissä klaanielämässä tuli harvoin ajatelleeksi sitä, että jos tauti tai taistelu ei vie henkeä, niin vanhuus on se lopullinen ja väistämätön ja kavalasti kaikkein odottamattomin.
”En usko että Rastastähti oli yksin…” Illankuiske jatkoi rikkoakseen hiljaisuuden. ”Hänelle on paljon vastaanottajia Tähtiklaanissa, hän oli pidetty”, Illankuiske lausui. Illankuiske oli tehnyt kovasti töitä oppiakseen tuntemaan kaikki klaaninsa kissat kun hänet oli otettu oppilaaksi ulkopuolelta. Mustakynsi hymähti myöntävästi rauhoittuneempana.
”Rastastähden ei olisi tarvinnut tehdä sitä”, Illankuiske jatkoi sitten kuristuneemmalla äänellä ja painoi kiitollisena kuononsa mustaan turkkiin. Se oli jo kylmennyt, mutta haju oli vielä tuttu. Kaislatassu käänsi kokonaan katseensa kummastuneena Illankuiskeeseen sanojen johdosta. Mustakynsi vilkaisi nopeasti kysyvästi ennen kuin laski katseensa hienovaraisesti, kuitenkin yhä selvästi kuunnellen jos Illankuiske selittäisi sanansa.
Illankuiske ei huomannut kumpaakaan, sillä hän oli palannut ajatuksissaan oppilasseremoniaansa. Rastastähden sanoihin, jotka hän oli lausunut vain Illankuiskeelle tavallisesta seremoniasta poiketen. Läpitunkeva katse, kuin Rastastähti olisi vaatinut lupauksen jonka Illankuiske oli toteuttanut. Ja toteuttaisi jatkossakin parhaansa mukaan. Hän oli oppinut klaanikissaksi ja omistaisi jatkossakin elämänsä klaanilleen, niin kuin Rastastähti ja muutkin hänen ympärillään tekivät.
”Kiitos, että tarjosit minulle elämän ottamalla minut klaaniisi”, Illankuiske kuiskasi hiljaa ennen kuin vetäytyi kauemmas. Mustakynsi ja Kaislatassu olivat kuulleet vastaukseen Illankuiskeen aiempiin sanoihin ja tyytyivät suremaan itsekseen ja antamaan Illankuiskeen olla rauhassa. Illankuiske huokaisi raskaasti ennen kuin kohottautui jaloilleen antamaan paikkansa muille. Hänellä oli metsästyspartio johdettavana ja vain läheisimmät jäisivät joka tapauksessa valvomaan koko yöksi. Käännyttyään Illankuiske hätkähti nähdessään Jäämyrskyn istuvan kauempana leirin reunalla jännittyneen oloisena. Silmää räpäyttämättä Jäämyrsky tuijotti Rastastähteä, katse vaeltaen vain ohikiitävästi muissa kissoissa, sotureihin pidemmäksi aikaa pysähtyen. Kussakin vuorollaan, myös Illankuiskeessa jonkin aikaa. Illankuiske veti pari kertaa itseään rauhoitellen henkeä ennen kuin asteli varapäällikön puheille.
”Jäämyrsky”, Illankuiske kiinnitti tämän huomion. Jäämyrsky nosti pysäyttävän sinisten silmiensä katseen Illankuiskeeseen.
”Minä kokosin yhden rajapartion ja ajattelin mennä toisella joukolla metsästämään nyt. Käykö tämä?” Illankuiske kysyi. Hän oli pyytämättä ja ilman lupaa ottanut hetkeksi vastuun, mutta jonkunhan oli täytynyt. Jäämyrsky vain nyökkäsi poissaolevana. Jäämyrsky… Sitä nimeä sanottaisiin enää vain vähän aikaa. Jäämyrskystä tulisi päällikkö. Illankuiske seisoi hetken paikoillaan hölmistyneenä ennen kuin älysi laskea päänsä kunnioittavasti. Tuleva päällikkö.
”Jäämyrsky”, Illankuiske kuuli Teerenlennon äänen ennen kuin ehti rientää toteuttamaan aikomustaan. Teerenlento kuulosti todella kunnioittavalta, kuin puhuisi… Niin, kuin puhuisi päällikölle. Pari ohi kulkevaa kissaa pysähtyi katsomaan. Utelias oppilas, soturi joka oli myös havahtunut miettimään, mitä entisen päällikön kuolema Jäämyrskylle merkitsi.
”Meidän olisi hyvä lähteä.” Illankuiske tiesi mistä Teerenlento puhui. Vielä kerran kumartaen päänsä Illankuiske lähti. Yllätyksekseen Illankuiske huomasi Pääskyhännän jalkeilla ja rauhallisemman oloisena parantajan pesän tuntumassa ja suuntasi kiinnostuneena tämän luokse.
”Illankuiske! Yritän saada asioita rullaamaan täällä. Lähtisitkö metsästyspartioon?” Illankuiske nyökkäsi myöntävästi tyytyväisenä siitä, että vastuu oli ilmeisesti siirretty toiselle. Käskyjen jakelu oli tuntunut oudolta, vaikkakin oikealta aiemmin. Pääskyhäntä oli ilmeisesti nopeasti huomannut, että itsesyytöksissä ei ollut järkeä ja päättänyt taas tehdä voitavansa klaaninsa eteen.
”Mustakynsi, tuletko sinä myös?” Hyvä Pääskyhäntä, Illankuiske ajatteli. Muuta ajateltavaa sillekin kollille. Kyllä elämä palaisi pian taas raiteilleen, kaikki tämä kuului klaanielämään.

Vastaus:Kirjoitat laadukasta tekstiä ja tarinasi ovat pitkiä. Kuvailusi on mukavaa luettavaa, eikä kirjoitusvirheitä juurikaan löydy. Illankuiskeen tunteet ovat mielenkiintoisia, ja jään aina kaipaamaan jatkoa kirjoituksillesi. Kokonaisuudessaan kerrassaan mainio tarina, ja tosiaan, vastailinkin vieraskirjassa viestiisi. Jatka vain samaan malliin :3 Kokemuspisteitä taidan heittää sinulle 40

~Routasusi~

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Jäämyrsky,Jokiklaani
09.03.2015 16:21
Vedin syvään henkeä. Vierelläni oleva Teerenlento vilkaisi minua rauhoittavasti. Katsahdin vielä nopeasti lapani yli leiriä, jossa oli vallinnut hiljainen tunnelma. Rastastähden ruumiin löytyminen oli monelle järkytys. Mieleeni palautuivat kuvat joelta, jossa lumihangen keskellä erottui musta karvamytty. Olin vain toivonut,että se olisi vain joku eksynyt kotikisu, mutta sisimässäni jo silloin tiesin ruumiin kuuluvan päälliköllemme. Vasta nyt tajusin,että olisin tuleva jokiklaanin päällikkö. #En ikinä pysty olemaan Rastastähden katainen# Ajattelin.
"Jäämyrsky, meidän pitää lähteä tai emme ehdi ajoissa" Teerenlento keskeytti ajatukseni. "Pääskyhäntä pitää kyllä leirin järjestyksessä" Tämä vakuutteli ja lähti kulkemaan jo eteenpäin. Seurasin laikukasta parantajaa. Edessä olisi pitkä ja raskas matka kuulammelle.

Astelin Teerenlennon vierellä. Parantaja ei ollut sanonut lähdön jälkeen enää mitään. Ohitimme ladon, jonka sisältä leijaili kissojen tuoksu. Edessä päin näkyi jo tuuliklaanin reviiriä. Puutonta kartun oloista nummea. En vieläkään ymmärtänyt miten he pystyivät asumaan siellä. Pieni kylmäväre kulki lävitseni, kun laitoin tassuni rajan yli. Teerenlento näytti havaineen äkillisen jännitykseni.
"Älä huoli, he eivät voi estää meitä" Parantaja naukui.
"Tiedän kyllä, mutta olisi parempi ettemme kohtaisi ketään" Mauuin ja ryhdistin asentoani. Teerenlento mutisi jotai ja asteli perääni.

Ylitimme nummet ja saavuimme aivan tuuliklaanin ja myrskyklaanin rajalle. #Olemme pian perillä# Hätäilin mielessäni. #Entä jos Rastastähti on vaikka herännyt# Toivoin mielessän, vaikkakin se oli mahdollista. Päällikkö oli kuollut ja siirtynyt tähtiklaanin joukkoihin. Tämä ei osoittanut mitään elonmerkkiä, enää leirille päästyämme ja Teerenlentokin ilmoitti, ettei voisi herättää tätä kuolleista. Samassa kuului ääntä. Askeleita ja myrskyklaanilaisten haju vahventui. TEerenlento ei ollut moksiskaan vaan marssi eteenpäin, joten itsekkin yritin kävellä vain päättäväisenä eteenpäin, kuullen jonkun lähestyvän takaapäin.
"Seis siellä" Kuului äänekäs karjaisu. Pysähdyin ja käänsin katseeni Saarniturkkiin, jonka perässä pyyhälsivät Kirkassydän ja Savupuro reipasta vauhtia minua ja Teerenlentoa kohden.
"Mitä jokiklaani tekee täällä" Saarniturkki naukui vihaisella äänellä. Kirkassydän kosketti soturin lapaa merkiksi rauhoittua hieman.
"Olemme matkalla kuulammelle" Ilmoitin vastauksen. Saarniturkki mulkoili minua epäilevänä.
"Rastastähteä ei näy missään, vai tarvitseeko parantajanne saattajan" Tämä kiusasi. Savupurokin mulkaisi nyt Saarniturkkia ja astui hiukan eteenpäin.
"Anteeksi, hän on herännyt väärällä tassulla, mutta meitä kyllä kiinnostaisi teitää mitä teette täällä" Naaras naukui.
"Olen matkalla hakemaan yhdeksää henkeäni" Kerroin. Partio oli hetken hiljaa.
"Tämä siis tarkoitaa Rastastähden menehtyneen" Kirkassydän varmisti. Nyökkäsin hiukan ja yritin peittää suruni.
"Hän oli vahva päällikkö jokiklaanille" Savupuro naukui omat ajatuksensa ääneen. Saarniturkki mutisi jotakin joka kuullosti pahoittelulta.
"Kerromme tästä Tulitähdelle, tähtiklaani kulkekoon kanssanne" Kirkassydän naukui. Muuta partio ei sitten sanonutkaan vaan kolmikko lähti harppomaan eteen päin.
"Älkääkä sitten vieko riistojamme" Saarniturkin käsky kaikui kauempaa, kun he olivat kadonneet varjoihin. Pudistin päätäni huvittuneena.
"Joko menemme" Teerenlennon ääni oli hieman närkästynyt odottamisesta.
"Anteeksi, jatkemtaan matkaa" Nauuin. Teerenlento lähti puoli juoksua eteenpäni.

Edessäni oli kuulampi, jonka vesi heijasti peilikuvan jo tummenevalle taivaalle. Pari aikaista tähteä oli ilmestynyt heti auringon laskettua. #Onkohan Rastastähti tuolla# Mietin ja katselin hämärää taivasta.
"Asetu makuulleen lammen vierelle, teidät kyllä mitä tehdä sen jälkeen" Teerenlento naukui ohjeet viereltäni ja asteli sitten kauemmaksi odottamaan. Tassutelin aivan lammen vierelle, niin että etutassuni olivat melkein vedessä. Erotin oman epäselkeän peilikuvani ja vilkaisin vielä nopeasti takana olevaa parantjaa, joka oli nyt asettunut makuulleen. Tämä nyökkäsi minulle rohkaisevasti. Tuntui kuin olisin ollut taas oppilas, joka ensi kertaa näki mäyrän. Sisälläni velloi pelon ja jännityksen tunne, kun tärisevin tassuin asetuin makuulleen, sulkien silmäni.

Kului hetki, mutten kuullut mitään. #Meneekö jokin pieleen# Hätäännyin ja aukaisin silmäni. Näky rauhoittu minua hieman. Seisoin niityllä, joka oli täynnä usvaa. Kauempana erottui puiden varjoja. Oli selkeästikkin yö, mutta taivaalla ei näkynyt tähden tähteä. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. En oikein tiennyt mitä tehdä tai minne mennä, mutten ehtinyt miettiä kauaa kun erotin jonkun lähestyvn sumusta.
Kissan astellessa lähemmäksi erotin Rastastähden. Tämän silmissä oli iloa.
"Näeme taas Jäämyrsky" Tämä naukui tutulla äänellä. Mielessäni pyöri satoja kysymyksiä, mutten vain saanut kysyttyä niitä.
"Millaista on olla tähtiklaanissa" Sain yhden kysymyksen kysytyksi. Rastastähti naurahti.
"On sinun hetkesi ja kyselet minulta millaista on olla kuollut" Tämä naurahti, mutta vakavoitui sitten. "Mahtavaa. Näin kaikki menetetyt rakaani ja sukulaiset" Tämä vastasi kysymykseeni.
"Mutta sinun pitää palata" Mauuin. "En osaa olla päällikkö. Klaani..." Aloitin puhe tulvan,mutta musta naaras kosketti hännällä kuonoani.
"Älä murehdi liikoja, ei kukaan osaa olla täydellinen hetkessä" Tämä kertoi. "Mutta nyt sinun on aika saada yhdeksän henkeäsi" Rastastähti asteli niin lähelle, että pystyin tuntemaan tämän tasaisen hengityksen.
"Tällä hengellä annan sinulle oikeudenmukaisuutta, käytä sitä silloin kun sinun tulee tehdä tärkeä päätös arvioidessasi muiden kissojen tekoja" Rastastähti naukui ja kosketti sitten kuonoani. Silmissäni välähti laumoittain kissaja, eri klaanista. Kipu viilsi minut ja purin hampaani tuskassa yhteen. Sitten kipu lakkasi. Aukaisin varoen silmäni. Rastastähti oli paakittanut taakse päin.
"Johda jokiklaania niin kuin parhaaksi. TEet minä luotan sinuun" Päällikkö naukui ennen kuin tassuteli sumuihin. Seuraavana paikalle saapui kullanvärinen laikukas naaras.
"Olen Leoparditähti, johdin klaania kauan, vielä silloin kun klaanimme asui metsässä" Naaras naukui päättäväisenä astuen eteeni.
"Tällä hengellä annan sinulle taidon opettaa, käytä sitä kun koulutat klaanisi uusia sotureita, muista ettemme kaikki ole samanlaisia" Leoparditähti kosketti kuononani. Näin pieniä ja nuoria lähes pennun ikäisiä kissoja, jotka katsoivat minua odottaen. Heidän silmissään näkyi innokkuus. Nyt kipu ei ollut suuri,mutta tuntui kuin joku olisi raapaissut minua. Sitten Leopasditähti kulki varjoihin. Paikalle oli jo saapunut purtava kolli, joka odotti sivummalla.
"Olen tammisydän" Tämä naukui ilman sen suurempia esittelyjä tämä lausui:
"Tällä hengellä annan sinulle itsevarmuutta, käytä sitä kun teet päätöksiä ja luota itseesi" Kolli naukui ja kosketti kuonoani. #Mutta pienikin virhe voi olla kohtalokas# Ajattelin ja tunsin kivun lävistävän minut nyt kolmannen kerran,mutta vain parin sekunnin ajan. Tammisydän katsoi minua ja nyökkäsi nopeasti kadoten samaan suuntaan minne muutkin tähtiklaanin kissat olivat menneet.
Harmaa naaras käveli luokseni.
"Usvatähti" Henkäisin tunnistettua naaraan. Tämä nyökkäsi.
"Tällä hengellä annan sinulle myötätuntoa, käytä sitä huolehtiessasi sairaista,vanhoista,nuorista ja klaanien kissoista" Usvatähti naukui. "Äläkä myöskään pidä erilaisuutta esteenä" Tämä kuiskasi nopeasti ennen kuin painoi kuononsa omaani vasten. Nyt tunsin viiltävän kivun. Näin ensin nuoren kissan, sitten loukaantuneen ja viimeiseksi vanhan. Ympärillä leijui pelon haju ja kaukaisuudessa kuului avun huutoa. Usvatähti otti askeleita taaksepäin. Nyökäten minulle.
"Kiitos" Nauuin. Tämä henki olisi tarpeellinen. Usvatähti tuntui tajuavan ajatukseni.
"Kaikki yhdeksän ovat tärkeitä" Tämä naukui ennen kuin katosi. Seuraavaksi eteeni tuli mustapilkullinen valkea naaras.
"Olen Vatukkamarja olin jokiklaanin parantaja aikoja sitten" Tämä naukui ystävällisellä äänellä. "Tällä hengellä annansinulle taidon suojella, tarvitset sitä kun johdat klaaniasi. Pidä se turvassa" Parantaja maukui koskettaen kuonoani. Purin hampaani yhteen, tuntui kun kokonainen lauma kissoja olisi hyökännyt kimppuuni.
"Kestä se" Vatukkamarjan ääni tuntui kuuluvan kaukaisuudessa. Avattua silmäni olin taas yksin. Kesti hetken ennen kuin seuraava saapui paikalle. Paksu turkkinen kolli hölkytteli lähemmäs.
"Olin jokiklaanin päällikkö kauan kauan sitten, silloin kun Vatukkamarja oli parantaja. Nimeni on Raetähti" Tämä aloitti. Kollin silmissä ei näkynyt mitään aivan kuin ne olisivat tyhjät ja nuo sanat olisivat tunteettomat.
"Tällä hengellä annan sinulle rohkeutta, tarvitset sitä tulevaisuudessa" Tämä maukui matalalla äänellään. En tuntenut kipua, mutta tunsin kuinka vajosin pimeyteen. Putoamiseni kiihtyi ja nyt näin allani maata. Lysähtäisin siihen pian, juuri ennen kuin osuin maahan huomasin olevani niityllä. Huohotin hiljaa pelästyksestä.
"Rohkeutta" Raetähti naukui salaperäisesti ennen kuin hölkytti pois. Seuraavaksi paikalle saapui Kiviturkki.
"Tällä hengellä annan sinulle toivoa, käytä sitä äläkä koskaan pidä mitään mahdottomana" Kollin ääni oli käskevä, muttei ilkeä. Tämä kosketti kuonoani. Erotin pienen valon välkähdyksen. Sitten se oli siinä. Tuijotin Kiviturkki silmiin. Kolli näytti huvittuneelta. #Oliko se siinä, ei kipu tai muuta# Hämmästelin mielessäni. Kiviturkki ravisti päätään ja hölkytteli tiehensä. Sitten paikalle käveli vaaleanruskea naaras.
"Olen okrahäntä elin niinä aikoina kun raetähti oli päällikkö" Tämä kertoi ja käveli lähemmäs. Naaras tuoksui pentutarhalle ja huokui lämpöä.
"Tällä hengellä annan sinulle rakkautta. Rakasta kaikkia klaanisi jäseniä pikkupennuista vanhuksiin" Tämä kuiskasi. Suljin silmäni. Erotin pentuja ja vanhuksia juttelemassa toisillee. Paikka tuntui turvalliselta ja makea tuoksu leijaili ympärillä. Sitten palasin taas sumuiselle niitylle. Okrahäntä oli poissa. Oloni oli rauhallisempi nyt. #vielä yksi# Ajattelin ja tähyilin ympärilleni, mutta mitään ei tapahtunut. Kukaan ei enää tullut. Kesti hetken ennen kuin varjoista alkoi erottua taas uusi hahmo. Tämä oli vaaleanharmaa ja tuo kipitti lähemässä reipasta vauhtia. Nyt erotin tulijan olevan naaras. Kohotin kuonoani. Ilmaan leijaili tutun oloinen tuoksu.
"Hei Jäämyrsky" Tulija tervehti jo kaukaa. Erotin emoni, jonka silmistä paistoi ylpeys.
"Ihana nähdä sinua" Tämä naukui. En saanut sanoja suustani. Emoni asteli aivan vierelleni ja kosketti kuonoani.
"Tällä hengellä annan sinulle kärsivällisyyttä, kaikki ei tapahdu heti vaikka haluaisit" Emoni ääni toi muistoja mieleen. En edes keskittynyt siihen kuinka pienen pieni kipu lävisti minut, vaan kosketin emoni kuonoani, mutta tämä astui taakse päin lopulta ja nyökkäsi peruuttaen vielä pari askelta. Kaikki henkien antajat palasivat paikalle. Rastastähti otti askeleen eteenpäin.
"Olet saanut yhdeksän henkeäsi,elä jokainen elämäsi arvokaasti jokiklaanin parasta ajatellen. Tervehdin sinua nyt uudella nimelläsi: Jäätähti" Vanha päällikö naukui kuuluvasti. "Jäätähti, Jäätähti" Muut tähtiklaanin kissat huusivat nimeäni. Rastastähtikin toisti nimeni pari kertaa ennen kuin heilautti häntäänsä merkiksi hiljentyä.
"Olet nyt Jokiklaanin päällikkö" Tämä ilmoitti. En oikein tajunnut sitä hetkeä. Sisälläni myllersi niin monia eri tunteita. Hitaasti tähtiklaanin kissat alkoivat himmentyä ja katosivat lopulta kokonaan. Rastastähden haaleat piirteet näkyivät vielä.
"Tiedän että pystyt siihen, sinun pitää luottaa itseesi" Tämä naukui hiljaa ennen kuin katosi kokonaan, muiden mukana. #Rastastähti ei et saa jättää minua# Minun teki mieli huutaa tuo mutten saanut sanoja suusta.
"Luota itsesi" Kuului vielä vaimea käsky. Ryhdistäydyin. #He ovat oikeassa, olen nyt jokiklaanin päällikkö# Muistutin itseäni.
"Jäätähti" Lausuin nimeni. Sulkien silmäni.

Kun avasin ne näin taas kuulammen. Aurinko alkoi hitaasti kivuta puiden takaa. Teerenlento katsahti minua kun liikahdin. Tämä katsoi kysyvästi minua. Nyökkäsin hieman.
"Lähdetään" tämä nousi seisomaan. "Jäätähti" Tämä kuiskasi nimeni hiljaa. Se tuntui jotenkin niin oudolle. En olisi enää Jäämyrsky niin kuin ennen vaan nyt olin päällikkö.
"Edessä on vielä matka leiriin" Teerelento naukui. Tassutelin parantajan vierellä reviiriämme kohden.

Leirissä moni leiriaukiolla olija kääntyi katsomaan minua. Hitaasti yksi kerrallaan kaikki tulivat onnitelemaan minua. Kiitin kaikkia parhaani mukaan. SAmassa tunsin kevyen tönäisyn lavassani. Erotin Usvajalan.
"Olen ylpeä sinusta" Entinen mestarini kähisi.
"Olit hyvä mestari" Nauuin tälle.
"Kenestä tulee uusi varapäällikkö" Joku huusi väkijoukosta.
"Ilmoitan sen pian" Mauuin nopeasti. #totta kenet valitsen varapäällikökseni# Ajattelin hätäisenä katsellen ohi mennen sotureitani. sitten katsahdin Teerenlentoa anosvasti.
"Sinun päätös, mutta kerro minulle ennen kuin julistat sen lopullisesti" Tämä naurahti hiukan tassutellen parantjanan pesän varjoihin. #Nyt minun tulisi nukkua päällikönpesässä# Katsoin yksinäistä luolaa kohden ja lähdin hitaasti tassutelemaan sinne. Vaaratassu ilmestyi vierelleni. Katsahdin oppilastani. Tämä nyökkäsi päällikönpesää kohden ja asettui sitten makuulle vielä tyrkäten maata hellästi kuonollaan. Katsoin mykän oppilaan elehdintää.
"Kiitos" Naukaisin. "Voit levätä tämän päivän tai kysyä tahtooko joku sinut mukaansa partioon" Mauuin tajuttuani mitä oppilas tarkoitti. Tämä oli vaihtanut Rastastähden vanhat sammaleet uusiin. AStuin päällikön pesään ja vedin henkeeni vielä haaleaa rastastähden tuoksua joka leijaili pesässä.
"Tarvitsen apuanne jotta jokiklaani saa arvoisensa päällikön" Nauuin hiljaa.

/ja näin Jäämyrskystä tuli Jäätähti/
Vastaus:Muutamia kirjoitusviheitä löysin, Kuulampi on erisnimi ja kirjoitetaan isolla. Lisäksi, kun kirjoitat "mauuin" se tulisi kirjoittaa "mau'uin." Ja repliikkivirheitäkin oli, puhemerkkien jälkeen tulee pilkku ja kirjain on pieni, eli näin:
"Kiitos", naukaisin.
Joitakin normaaleja virheitäkin oli, kirjainten puuttumista, kirjain väärässä paikassa yms...
Mutta muuten hyvä tarina, paikoin oli mukavaakin kuvailua ja pituudessakaan ei valittamista :3 Saat siis 32 kokemuspistettä

~Routasusi~

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Sumutassu, Myrskyklaani
09.03.2015 14:06
"Tarkista sinä Sumutassu Lummetassun jalka", Vaahtokukan ääni herätti Sumutassun haaveistaan. Parantajaoppilas katsoi mestariaan hetken hölmistyneenä ja nyökkäsi sitten kun ymmärsi mitä Vaahtokukka oli sanonut. Naaras sipsutti sammalpedillä makaavan oppilaan luokse hiljaa.
"Kääntyisitkö vähän niin näkisin jalkasi?" Sumutassu pyysi varoen. Lummetassu vääntyi parempaan asentoon ja Sumutassu kurkotti päätään. Harmaa naaras purki hämähäkinseitin jalan ympäriltä hellästi pois ja nuuhkaisi haavaa. Haava haisi hiukan ja pieni alue sen ympäriltä oli punertava.
"Vaahtokukka.", Sumutassu naukaisi ja käänsi päätään mestarinsa puoleen.
"Haava näyttää vähän tulehtuneelle.", valkea parantaja asteli hänen luokse ja Sumutassu antoi tilaa.
"Olet oikeassa.", parantaja mumisi puoliääneen tarkastellessaan haavaa.
"Hakisitko vähän kehäkukkaa?" Sumutassu nyökkäsi ja sipsutti peremmälle pesään. Parantajaoppilas kurkotteli kallionkolosta kehäkukkaa ja sai vedettyä ulos vain pari terälehteä.
>Tämäkin vielä...< naaras ajatteli hiljaa ja vei kuivat lehdet varoen Vaahtokukalle.
"Näin vähän?", parantaja murahti.
"Onneksi lehtokato on pian ohitse.", Sumutassu naukaisi. Heidän yrttivarastonsa olivat lopuillaan.
"Olisin muuten antanut sinun tehdä tämän, mutta haluaisin sinun käyvän tarkistamassa kaislat. Ne alkavat kasvaa näihin aikoihin.", Vaahtokukka naukui, keskittyen Lummetassun jalan hoitoon. Sumutassu nyökkäsi vaitonaisena ja työntyi ulos pesästä. Naaras siristeli silmiään kirkkaassa valossa. Auringon valo heijastui silmille sokaisevasti, ja hän sai odottaa kauan ennen kuin alkoi nähdä jotain. Aurinkohuippuun ei ollut pitkä aika.
>On paras lähteä nopeasti, että ehdin< Sumutassu ajatteli ja asteli alas rotkoon. Parantajaoppilas kulki aukion halki tervehtien vastaan tulevia kissoja hiljaa. Naaras kapusi pois rotkosta varoen askeleitaan tarkasti.

Metsään päästyään Sumutassu päästi vapautuneen henkäisyn ja nuuhki ilmaa. Vihdoin yksin. Vain hän ja hänen ajatukset. Lumi hänen tassujensa alla oli muuttumassa märäksi loskaksi, ja harmaa tabbynaaras ravisteli kaikkia käpäliään vuoronperään. Sumutassu nytkäytti korviaan hiukan ja tassutteli syvemmälle metsään. Linnut lauloivat kauniisti, ja puut huojuivat viileässä tuulessa. Sumutassu pörhisti turkkiaan ja heilautteli tuuheaa häntäänsä.
>Parempi kiristää tahtia< parantajaoppilas jolkotteli eteenpäin reippaasti. Maa litisi hänen tassujensa alla. Viereisestä puusta putosi yllättäen naaraan lavoille lunta ja hän loikkasi säikähtäneenä eteenpäin.
"Äh... Se oli vain lunta.", Sumutassu mumisi itsekseen yrittäen rauhoittaa hakkaavaa sydäntään. Hän jatkoi matkaa tarkkailen metsää valmiina pinkaisemaan karkuun.

Järven ranta alkoi näkyä hiljalleen puiden välistä. Loppumatka oli ollut rauhallinen ja Sumutassu oli onnistunut rentoutumaan. Kumminkin, mitä lähemmäs metsän rajaa naaras pääsi, sitä kyyrympään hän painui. Parantajaoppilas laski korvansa luimuun varovaisena. Ei sitä ikinä voinut tietää mikä kulman takana vaani. Sumutassu luikerteli pensaan alle vetäen tuuhean häntänsä vierelleen. Naaras kurkisti aukealle keltaiset silmät valppaina.
>Tyhjä.<rantaviiva oli tyyni ja hiljainen, eikä missään näkynyt ristin sielua. Hän ei pitänyt aukeista paikoista. Ne olivat jotenkin turvattoman oloisia. Sumutassu liukui ulos pensaikoista hitaasti ja sipsutti rannan tuntumaan. Jää oli nyt erilainen kuin kuu sitten. Se nyt loskainen ja veden peitossa. Eikä hän halunnut uimasille.
"Mutta kaislat.", hän mutisi ääneen ja käänsi päätään. Pitkävartisia kasveja kasvoi järven rannalla parin ketunmitan päässä. Sumutassu asteli lähemmäs ja pysähtyi ihan rantaan. Naaras kurotti eteenpäin ojentaen tassuaan. Hän nojasi vahvasti toiseen etujalkaansa ja yritti kurotella toisella kaisloja. Samassa tassua jolla hän seisoi vihlaisi raastavasti. Sumutassu päästi älähdyksen ja veti tassunsa ilmaan ja rämähti vatsalleen pehmeälle jäälle.
"Yh!"naaras ponkaisi tassuilleen äkkiä, vesi valuen vatsakarvoistaan, mutta molempia tassuja vihloi niin, että Sumutassu halusi uikuttaa ääneen. Naaras pakitti kauemmas jäältä ja lysähti vatsalleen upottaen käpälänsä lumeen hammasta purren. Kipu helpotti aavistuksen, mutta ei läheskään niin paljoa, että hän voisi olla huomioimatta sitä.
"Upota ne veteen.", Sumutassu säpsähti ja ponkaisi jaloilleen kaikki karvat pystyssä.
"Kuka siellä?!", nyt hän jätti kivun taka-alalle ja irvisti enemmän kauhuissaan kuin hurjistuneena. Pakoon. Ajatus kumpusi jostain hänen mielensä syövereistä vanhasta tottumuksesta. Pensaikko kahahti ja Sumutassun kaikki lihakset ulvoivat juoksemaan. Solakka harmaa pilkullinen kissa liukui pensaikosta ääneti. Sumutassu perääntyi askeleen säpsähtäen kipua.
"Tämä on myrskyklaanin reviiriä! Häivy tai revin turkkisi irti!", parantajaoppilas sähisi. Kumpa hänen bluffi menisi läpi. Jos kolli haluaisi taistella, hän olisi pulassa.
"Miten muka Sumu?", kolli naukui keltaiset silmät tuikkien.
>Sumu?<naaras jäi sanattomaksi.
"Ei sinulla ole mitään millä repiä turkkiani irti. Ei ole minullakaan.", kolli käänsi käpäläänsä ja näytti tassuaan. Vaikka tuo jännitti jalkansa, kynsiä ei liukunut esiin. Sumutassun korvat painuivat hämmentyneenä luimuun. Mistä tuo kissa tiesi ettei hänellä ollut kynsiä? Saati hänen entisen nimensä?
"Se ei ole Sumu vaan Sumutassu.", naaras murisi epäluuloisesti.
"Minä olen etsinyt sinua.", kolli naukui hiljaa.
"Kuka sinä olet? Miten tiedät nimeni?"Sumutassu tinttasi hermostuneena. Kolli katsoi hän suoraan silmiin.
"Minä... Minä olen veljesi"

//tandandaa:D ikuisuuksii en oo tehny Sumulle tarinaa, mut tässä se nyt on hiukan lyhyen puoleinen, mutta tuohon oli niin täydellinen lopettaa:D//
Vastaus:Mukavan pitkä, kuvaileva tarina, jossa teksti on sujuvaa ja pysyy mielenkiintoisena jokaisen hetken ajan :3 Kirjoitusvirheitä en juurikaan löytänyt, mutta repliikeistä muutaman sanasen ajattelin sanoa. Eli kun kirjoitat:
"Se ei ole Sumu vaan Sumutassu.", naaras murisi epäluuloisesti.
Se tulisi kirjoittaa:
"Se ei ole Sumu vaan Sumutassu", naaras murisi epäluuloisesti.
Eli puhemerkkien jälkeen tulee pilkku.
Toinen juttu repliikeistäsi, kun kirjoitat:
"Kuka siellä?!", nyt hän jätti kivun taka-alalle ja irvisti enemmän kauhuissaan kuin hurjistuneena.
Tulisi kirjoittaa:
Toinen juttu repliikeistäsi, kun kirjoitat:
"Kuka siellä?!" nyt hän jätti kivun taka-alalle ja irvisti enemmän kauhuissaan kuin hurjistuneena.
Pilkku jää pois :D
Ää, ei saa jättää tarinoita noin jännään kohtaan :D Jatkathan pian? Saat 22 kokemuspistettä^^

~Routasusi~

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Väärätassu, Jokiklaani
08.03.2015 21:58
Luku 1

Tunsin viiltävän kivun kyljessäni. Se sai minut hereille. Räpyttelin väsyneesti erivärisiä silmiäni ja loin katseita ympärilleni. Näin valkean naaraan joka heilutteli edestakaisin pitkää häntäänsä jonka pää oli musta. Vedin silmäni nopeasit kiinni kun kirkas auringonvalo ryöpsähi kasvoilleni ja siristelin hetken silmiäni tottuakseni valoon.
”Jäämyrsky etsii sinua”, naaras sanoi kuivakasti ja tassutteli poispäin. Kampesin itseni kankeille tassuilleni ja hoipertelin hetken paikoillani kunnes löysin tasapainon ja otin pari hidasta askelta kohti oppilaiden pesän suuta.
#Aina se etsii minua...#, ajattelin näreästi ja vetäydyin ulos oppilaiden pesästä. Asetin tassuni valkeaan lumeen ja irvistin hieman kylmyydelle. Hipsin rauhallisesti kohti sotureiden pesää jossa Jäämyrsky tapasi aina majailla ja hoitaa klaanin asioita. Niin juuri, tietysti juuri minulle tuli se suuri ja mahtava kunnia saada varapäälikkö mestariksi. Tuhahdin, vaikkei se tuskin mihinkään kuulunutkaan, olin nimittäin mykkä. Usein se häiritsi minua kun koetin esittää asioitani muille mutta olin tottunut elämään sen kanssa. Sitten käänsin katseeni käyrähköön häntääni. Heilautin sitä pari kertaa. Se tavanomaisesti vain laahasi perässäni pelkkänä painolastina koska olin pentuna onnistunut vääntämään sen väärään asentoon ja siksi se nyt näytti tältä. Siksi minä olin nyt Väärätassu. Keskityin niin kovasti omiin ajatuksiini etten huomannut edessäni olevaa pientä, hopeanharmaata naarasta johon sitten tietenkin törmäsin. Tömähdin pehmeään hankeen ja sain lunta silmiini. Siristin niitä ja näin tärisevän kissan edessäni.
#Mitä tuo pikkupentu oikein tuossa seisoo muiden tiellä.#, irvistin hiukan ja sain säikäytettyä naaraan pois ja katselin hetken tuon menoa. Olipas se helposti pelästyvää sorttia, mutta parempi minulle. Kierähdin takaisin tassuilleni ja tutkin hetken ympäristöäni, koska suurin osa Jokiklaanin kissoista oli kokoontunut Suurkiven juurelle.
#Mitä tuolla nyt taas tapahtuu?#, pudistin päältäni loputkin lumet ja hipsin kissajoukon keskellä istuvaa siroa, hopeanharmaata naarasta joka silmäili ympäristöään pistävän jäänsinisillä silmillään. Se oli Jäämyrsky. Tunnistin varapäälikön ulkomuodon vaikka pimeässä, koska hän oli minun kohdallani erityisen ankara pienen puutteeni vuoksi. Istuin varapäälikön viereen, tuo käänsin pistävän tuijotuksensa minuun. Koetin elehtiä asiani hänelle osoittamalla ensin Kärppätassua, Sitten Jäämyrskyä ja lopuksi itseäni.
”Aa... Kärppätassu siis sanoi että kaipaan sinua. Hyvä sillä nyt meillä on tärkeä tehtävä. Päälikkö antoi meidän hoitoomme viimeaikaisen kettuongelman. Meidän pitää vain häätää ne reviiriltä etteivät ne ryöstä meiltä riistaa.”, Jäämyrsky kertoi asiansa ja nyökkäsin nopean vastauksen ja käänsin sitten pääni taas kohti Suurkiveä. Höristin korviani kuullakseni paremmin.
”Jokiklaanin kissat. Minulla on teille surullisia uutisia. Tänään yksi meistä on poistunut joukostamme. Orapihlajapiikki joutui taistelemaan kettua vastaan lähellä sulaa jokea ja taistelun aikana molemmat tippuivat kuohuvaan jokeen ja hukkuivat. Olen täten määrännyt että arvoisa varapäälikkömme Jäämyrsky ja hänen nuori oppilaansa Väärätassu tutkivat reviirin siltä varalta ettei kettuja ole enempää.”, Rastastähti naukui arvokkaasti. Jäämyrsky puolestaan röhisti rintaansa kuullessaan päälikön kehut ja näytti hiukan mairealta kun sai itselleen näin arvokkaan tehtävän, vaikka olikin itse varapäälikkö. Jäämyrskyn pullistelu huvitti minua mutta koetin pitää mölyt mahassani etten saisi rangaistuksia.
”Nyt kaikki mahdolliset partiot lähtevät metsästämään riistapulan vuoksi että saamme klaanin ruokittua. Kaikki muut voivat palata hoitamaan omia hommiaan ja Jäämyrsky ja Väärätassu taas, te lähdette nyt kettujahtiin.”, Rastastähti päätti kokouksen ja alkoi keskustella sotureiden kanssa siitä kuka lähtisi minkäkin partion mukaan. Loin pitkän katseen Jäämyrskyyn ja vedin syvään henkeä. Tästä ei hyvää seuraisi.

//Kirjoitin jotain koska oli tylsää, ei nyt mikään mielenkiintoinen, mutta jostain on aina aloitettava... No toivottavasti joku jaksaa tämän tylsän pätkän lukea XD
Vastaus:Ehkä vähän lyhyt, muttei yhtään paha :D Varapäällikköön ja päällikköön tulee kaksi l-kirjainta, ja repliikkivirheitä bongailin myös, eli kun kirjoitat:
”Nyt kaikki mahdolliset partiot lähtevät metsästämään riistapulan vuoksi että saamme klaanin ruokittua. Kaikki muut voivat palata hoitamaan omia hommiaan ja Jäämyrsky ja Väärätassu taas, te lähdette nyt kettujahtiin.”, Rastastähti päätti kokouksen ja alkoi keskustella sotureiden kanssa siitä kuka lähtisi minkäkin partion mukaan.
Tulisi kirjoittaa:
”Nyt kaikki mahdolliset partiot lähtevät metsästämään riistapulan vuoksi että saamme klaanin ruokittua. Kaikki muut voivat palata hoitamaan omia hommiaan ja Jäämyrsky ja Väärätassu taas, te lähdette nyt kettujahtiin”, Rastastähti päätti kokouksen ja alkoi keskustella sotureiden kanssa siitä kuka lähtisi minkäkin partion mukaan.
Muuten mukava tarina, jossa oli myös hyvää kuvailua. :3 Saat... 16 kokemuspistettä :D

~Routasusi~

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Rastastähti, Jokiklaani
08.03.2015 15:59
Luku 50; Valo

Kuun kelmeä valokaistale tunkeutui pienestä sisäänkäynnistä sisälle Jokiklaanin päällikön pesään. Oli keskiyö, ja leirissä valvoi vain kolme kissaa; Huomenkukka, joka hyssytteli pientä painajaista näkevää pentua, yövartiossa oleva, tosin vähän väliä nukahteleva Pääskyhäntä ja Rastastähti. Vanha, raidallinen päällikkö makasi kuun valossa kylmällä pedillään vailla unta, tuijottaen ilmeettömästi kiviseinää. Hän kaipasi lämpöä vierellään, sitä lämmintä, vaaleanharmaata turkkia ja hiljaista, lempeää kehräystä. Nyt siitä ei ollut jälkeäkään, ja kun naaras avasi suutaan hengittääkseen yöilmaa pehmeästi keuhkoihinsa, pesässä ei haissut muu kuin tyhjyys. Hänen siniset, paljonnähneet silmänsä siirtyivät seinästä käpäliinsä, jotka olivat heikot kuin ikivanhan, raihnaisen puun juuret.
Rastastähti murahti inhosta ja nousi ylös kuin todistaakseen itselleen, ettei ollut heikko. Silti hänen lihaksiinsa ja rintaan sattui.

Päällikkö työntyi ulos pesästään ja katsoi leiriänsä ylpeänä. Hänen klaaninsa oli vahva, joka ikinen sen kissoista. Äkillinen kipu syvällä hänen rinnassaan pakotti naaraan käpertymään kippuraan kuin salamaniskusta. Se oli viiltävä kipu, suorastaan polttava. Naaras oli joutunut tuntemaan kipua useaan kertaan pitkän elämänsä aikana, mutta ei koskaan tällaista. Hän luuli pyörtyvänsä siihen paikkaan, kunnes kuuli hennon äänen tuulessa. Hän ei erottanut sanoja, mutta onnistui nostamaan päätään ja näki pienen, kevyen valon syvällä metsässä. Se kutsui häntä luoksensa, mutta päällikkö ei uskaltanut seurata sitä. Miten klaani pärjäisi ilman häntä? >Ei, mitä minä oikein ajattelen? Enhän minä ole klaaniani jättämässä. Kyllä he hetken pärjäävät, eihän täällä edes ole minkäänlaista vaaraa.< Kipu lieveni ja kissa onnistui nousemaan jaloilleen. Hän asteli kohti valoa, joka pakeni yhä kauemmas mitä lähemmäs hän sitä seurasi. Pääskyhäntä hätkähti nähdessään päällikön tulevan häntä kohti, ja avasi suunsa kysymykseen, mutta ei ehtinyt esittää sitä, kun saikin jo vastauksen: ”Älä huoli, käyn vain hieman jaloittelemassa. Tulen takaisin viimeistään auringonnousuun mennessä.”
Pääskyhäntä nyökkäsi ja heilautti häntäänsä hyvästiksi. Rastastähti asteli soturin ohitse ja saapui leirin ulkopuolelle. Kaikkialla ympärillä oli lunta, mutta se sulaisi pian hiirenkorvan ajan lämpimien aikojen mukana pois. Pajupuiden välissä loisti jälleen valo, joka kuiski erottamattomia sanoja. Rastastähti käveli sitä kohti ja huomasi sen johtavan häntä kohti järveä. Jossain huhuili pöllö, ja lumisesta pensaikosta kuului rasahdus. Hiiri, Rastastähti ajatteli. Hän asettui metsästysasentoon ja hiipi ääntä kohti äänettömästi. Hän pystyi erottamaan pienen eläimen ruumiin pensaikon vierestä, jossa se nakersi jostain löytämäänsä siementä. Kun naaras oli juuri ponnistamassa hyppyyn, taivaalta kiisi täyttä vauhtia se sama pöllö, jonka hän oli kuullut huhuilemassa. Päällikkö ehti väistää pöllön hyökkäyksen, mutta se ei ollut edes yrittänyt osua häneen vaan hiireen. Jyrsijä ei ehtinyt ääntä päästää, kun pöllö nappasi sen kynsiinsä ja mursi sen niskan. Lintu läpytti suurilla siivillään takaisin yötaivaan pimeyteen ja pian hävisi näkyvistä. Rastastähti tuhahti äreänä ja vilkaisi pientä puolisyötyä siementä, jonka hiiri oli pudottanut. Hän potkaisi turhautuneena sen päälle lunta ja kääntyi etsimään valoa. Se oli kadonnut näkyvistä. Taivaalla lensi taas pöllö, mutta ei sama kuin äsken. Itseasiassa se ei edes ollut pöllö, vaan enemmänkin kotkamainen, ja se loisti. Rastastähti siristi silmiään, ja ymmärsi sen olevan se sama valo.
Pian hän jo seurasi sitä jälleen, kunnes se laskeutui maahan ja liikkui nopeasti kuin lisko varjoissa loistaen lämmintä valoaan. Rastastähti löysi itsensä juoksemassa sen perässä kiihkeästi, kuin se olisi pakko saada kiinni. Pian hän saapui järvelle, jossa valo jatkoi vielä matkaansa jäälle. Hetken tummanharmaa kissa mietti. Hän ei tahtonut astua jäälle, ei nyt, kun se voisi tuosta vain sortua hänen allaan. Vaikkakin hän osasi uida, ei hän silti tohtinut mennä pulikoimaan koska olisi voinut vilustua, joka ei todellakaan olisi hyvä asia näin vanh... Siis ei toki vanhalle kissalle, eihän Rastastähti vanha ollut. Ei ainakaan omasta mielestään.

Ei kuitenkaan kestänyt aikaakaan, kun hän jo tepasteli jäällä valon perässä, joka liikkui hennosti vain parin hännänmitan päässä Jokiklaanin päälliköstä. Pakkasessa valo näytti pieniltä leijuvilta jääkiteiltä, kuin sirpaleilta. Sitten se pysähtyi.
Rastastähtikin pysähtyi, yllättyneenä. Hän oli jo jonkin matkan päässä rannasta, melko lähellä saarta. Muiden klaanien reviirit avartuivat valkeina hänen ympärillään. Hän ei tiennyt, mitä oli kuvitellut. Ehkä hän oli ajatellut seuraavansa valoa ikuisesti, koska ei ollut lainkaan arvannut pysähtyvänsä jossain vaiheessa. Kipu hänen rinnassaan alkoi jälleen polttaa kuumana ja hän joutui istumaan, jotta ei kaatuisi lumihankeen.
”Kaikki hyvin, kulta”, sanoi tuttu ääni ja joku painoi kuononsa naaraan otsalle parantaen kivun. Rastastähti haistoi tutun tuoksun ja hymyili surullisena.
”Voi, miten minulla onkaan ollut ikävä...”
Hänen edessään seisoi se sama valo, kirkkaana kissan hahmossa. Sen turkki oli kiiltävä ja kimalsi tähtien valossa. Väriä oli hankala erottaa, sillä hahmo oli läpikuultava. Mutta äänen ja iloiset, siniset silmät Rastastähti tunnistaisi milloin tahansa.
”...Sirpalesydän.”
Kolli hymyili ja nuolaisi kumppaniaan poskelle. ”Olen pahoillani. En olisi tahtonut jättää sinua, vannon sen.”
”Kyllä minä tiedän”, Rastastähti vastasi. ”Ei kukaan estä kuolemaa.”
Sirpalesydän oli hyvässä kunnossa, jälleen nuori ja vahva. Toisin kuin Rastastähti, joka olisi voinut olla tuon emo iän perusteella.
”Miten metsästys sujuu Tähtiklaanissa? Siellä on varmaan vähän enemmän riistaa kuin täällä”, päällikkö kysyi kevyesti.
”Noh”, tokaisi Sirpalesydän. ”Siellä riittää metsästettävää. Varsinkin vesimyyriä. Ne ovat hyvin maukkaita, pidät niistä varmasti!”
Sen kuultua Rastastähti ymmärsi, minkä takia hänen kuollut kumppaninsa oli jälleen täällä, elävien joukossa. ”Ei...”, hän älähti. ”En minä voi jättää klaaniani.”
Sirpalesydän silmistä katosi ilkikurinen katse. ”Ymmärrän... mutta kestätkö sinä varmasti? Olen seurannut sinua, ja nähnyt kuinka sinuun sattuu. Elät viimeistä elämääsi, Rastastähti, ja sinulla on oiva varapäällikkö, josta tulisi mahtava seuraaja. Kai sinä ymmärrät, että et voi paeta kuolemaa ikuisesti?”
Rastastähti ymmärsi sen. Hän oli aina pelännyt kuolemaa, ihan pienestä asti, kun oli käynyt Pimeydenmetsässä kuolleiden joukossa luvatta harjoittamassa kykyjään. Silti hän ei tahtonut lähteä, hän ei tahtonut jättää klaaniaan.
”Meillä on ikävä sinua, Rastastähti”, kuului neljän kissan suusta yhtä aikaa, ja Rastastähti huomasi Sirpalesydämen takana lisää kimaltelevia kissoja. Hän tunnisti pienehkön naaraan, jolla oli pitkä, punertava turkki, solakan ja tumman kollin, sekä kaksi ruskeaa, hyvin tuttua kissaa. Hän tunnisti perheensä.
”Tule, Rastastähti. On aika.”

Jälkinäytös

”Herää, senkin karvapallo!”
Pääskyhäntä heräsi hätkähtäen vartiopaikaltaan. Hänen edessään seisoi klaanin varapäällikkö Jäämyrsky.
”Pääskyhäntä, mitä tämä oikein on? Sinun kuului olla vahtivuorossa, ei torkkuvuorossa!” hopeanharmaa naaras tiuskaisi, mutta ei vaikuttanut olevan vakavasti vihoissaan.
”Anteeksi”, Pääskyhäntä takelteli. ”En tiedä, mikä minuun meni. Onhan kaikki hyvin?”
”Joo, muuten kyllä ehkä”, kahden naaraan luokse tömisteli Mustakynsi. ”Mutta päällikkömme on kadonnut! Hienoa, Pääskyhäntä!”
Tummanruskea raidallinen naaras painoi päänsä häpeissään, kunnes muisti viime yön. ”Rastastähti lähti yön aikana metsään. Hän.. hän sanoi tulevansa takaisin viimeistään auringonnousuun mennessä.”
”No, auringonnousu meni jo”, Mustakynsi töksäytti.
”Ei se minun vikani ole!”
”Rauhassa nyt. Jos Rastastähti ei ole palannut, meidän kannattaisi etsiä hänet, tiedättehän”, Jäämyrsky sanoi. ”Hän elää viimeistä elämäänsä.”
”Ethän tarkoita...?” Pääskyhäntä kysyi silmät suurina. ”Voi ei!”
”Mustakynsi”, Jäämyrsky maukui savunmustalle kollille. ”Hae Teerenlento, ja käske häntä ottamaan mukaan joitain yrttejä, kuten paleltumista vastaan.”
Soturi nyökkäsi ja ryntäsi parantajanpesälle päin.
Pääskyhäntä oli yhä kauhuissaan. ”Tämä on minun vikani! En olisi saanut antaa Rastastähden lähteä yksin! Hänellähän on ollut jonkinlaisia kipuja lähiaikoina!”
”Älä syytä itseäsi. Tärkeintä on, että löydämme hänet.”

Partio, johon kuului Jäämyrsky, Pääskyhäntä, Mustakynsi ja Teerenlento, saapui järvelle. Yön aikana oli satanut lunta, joka oli peittänyt kaikki jäljet, mutta partio oli onnistunut haistamaan päällikön tuoksun. Mustakynsi maisteli ilmaa ja seurasi tuoksujälkeä jäälle.
”Sinun ei kannattaisi mennä sinne”, Teerenlento huomautti. ”Jää voi olla heikko.”
”Mutta tänne Rastastähti on mennyt!”
Pääskyhäntä katsahti Jäämyrskyä kysyvästi silmiin, ja varapäällikkö kohautti lapojaan. Tummanruskea raidallinen naaras loikki Mustakynnen perään ja ohitti kollin. Hän katseli ympärilleen varovaisesti ja varoi askeleitaan.
”Jäljet loppuvat tähän”, kolli sanoi ja pysähtyi. ”Jäässä ei näy minkäänlaista reikää...”
Pääskyhäntä huokaisi helpotuksesta ja huomasi sitten ketunmitan päässä lumessa jotain tummanharmaata. Hän nielaisi ja asteli sen luo, ja epäonnekseen se oli juuri se, mitä hän pelkäsi löytävänsä.

//Helou c: Pahoittelen suuresti sitä, että en ole kirjoitellut tänne yhtään mitään suunnilleen puoleen vuoteen! No, Rastastähdellä kun on aikalailla kaikki perheenjäsenet ja ystävät kuolleet, niin en näe mitään syytä, miksi sillä enää tänne kirjoittelisin. Joten siis, tämä on Rastastähden viimeinen tarina ja samalla kuolintarina. En ole oikein muiden tarinoita lueskellut, joten tää ei ehkä ihan passaa niiden kanssa yhteen, tai jotain. Lisäksi mulla on *köh köh* vähän kirjoittelutaito ruosteessa että anteeksi jos oli tylsää luettavaa xD Tuntui pahalta tapattaa rakas Rastastähteni, mutta hän nyt kuoli jonkin sortin sairauteen. Toivoisin samalla että Jokiklaanista poistettaisiin Rastastähden lisäksi myös Huminapilvi ja NPC-hahmo Symbolihäntä, koska se oli alunperin minun keksimäni ellei sitä täällä muisteta.

Saa nähdä, liitynkö tänne jossain välissä uudelleen, mutta nyt toistaiseksi tämä on näkemiin. :)
Vastaus:Pitkä tarina, sujuvaa ja hyvää kuvailua. Rastastähden ajatuksista oli kiva lukea. Ei ollenkaan tönkkö, ja pidin tästä itseasiassa aika paljonkin. :3 On todella harmi, että näin nyt kävi, mutta toivottavasti polkusi johtaa vielä takaisin tänne, ja kaikkea hyvää sinulle :D Lisään tässä joku päivä Tähtiklaanin ja siirrän Rastastähden sinne. *Tekee kunniaa* Epäaktiivisuudesta en tee suurta numeroa, koska niin moni muukin on ollu hiljainen täälläpäin. Saat tästä 35 kokemuspistettä, lisään ne Rastastähdelle näkyviin kunhan profiili on Tähtiklaanissa. c:

~Routasusi~

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Huurretassu,Jokiklaani
08.03.2015 11:48
"Huurretassu" Teerenlennon ääni kaikui parantajan pesän varjoista. Tassutelin varis suussa ääntä kohti. Pesässä tuoksui erinlaiset yrtit jotka osasin jo jotenkin tunnistaa. Teerenlento hämmensi kyntensä kärjellä vihreän väristä seosta. Laskin variksen varoen maahan ja nostin katseeni sitten mestariini. Tämä lopetti seoksen teon ja asteli variksen luo. Varoen parantaja nuuhkaisi tätä. Teerenlento vilkaisi minua tummanvihreillä silmillään ja istuutui kietoen häntänsä siististi tassujen suojaksi.
"Voisit etsiä kissanminttua. Lehtikato on vaihtumassa pian viherlehden ajaksi, jolloin on mahdollisuus sairastua viheryskään" Teerenlento naukui ennen kuin iski hampaansa mehukaan näköiseen varikseen. Tunsin vatsassani pienen nälänpiston, mutten maininnut asiasta.
"Selvä" Naukaisin ja lähdin tassutelemaan ulos pesästä.
"Palaa ennen auringon huippua" Teerenlennon komento kaikui takaani, kun astuin leiriaukiolle.

Jouduin hetken räpyttelemään silmiäni. Ilma oli viileä, mutta lehtikadon kirkas aurinko paistoi taivaalta lumipenkkoihin, joka heijasti valon ympäriinsä. Pyyhälsin kohti metsää. #Voisin käydä ensin viherlehden kaksijalkalassa# Ajattelin. Siellä kasvatettiin erityisesti viherlehden aikaan erinlaisia yrttejä, joita pystyi vielä löytämään lehtikadonkin aikana lumen alta. Matkalla sinne mietin miksi nämä kaksijalat kävivät täällä vain viherlehden aikaan. Teerenlento oli sanonut, että oli parempi kun ne eivät käyneet järven alueella kuin vain harvoin. Ylhäältä kuului variksen ääni. Vilkaisin ylöspäin ja näin kuinka suuri lintu lensin kirkaan sinisellä taivaalla. #Muuttavatkohan kaksijalat muualle niin kuin osa linnuista# Mietiskelin, huomaamatta päässeeni perille.

Kaksijalkojen punertava pesä oli hukkunut lumen alle. Sisällä oli pimeää ja pihassa ei ollut yhtiäkään jälkiä. Tarvoin pesän juurelle, jossa kaksijalat yrttejään usein pitivät. Vatsaani tarttui pieniä lumipaakkuja. Kaivoin tassuillani lunta sivummalle ja löysin hieman jäätyneitä kissanminttuja. Ne rasahtelivat kun nostin ne suuhuni. #Kylmää# Ajattelin,kun kylmät yrtit jäädyttivät suutani. Minun oli pakko pudottaa ne takaisin lumihankeen. Samassa tajusin jotain. Outo haju leijaili lähistöllä. Varjoklaanin raja oli lähellä, joten se saattaisi olla varjoklaanin partio. Nyt erotin myös askeleita kaukaa. Ne olivat vaimeita ja tulivat rajan läheisyydestä. Otin yrtit suuhuni vaikkei ne olleet yhtään ehtineet sulaakkaan ja lähdin hipsimään rajaa kohden.

Jäin turvallisen matkan päähän rajasta, niin ettei minua voitaisi syyttää sen ylittämisestä. Näin kuitenki varjoklaanin puolelle, jossa oli synkän oloista havumetsää. Kohotin hieman kuonoani. Tulija olisi yksin ja ilmestyisi pian eteeni. Katselin uteliaana vihollisen puolelle. Äänestä päätellen tulija lähestyi. Sitten erotin pieni kokoisen vaaleanruskean naaraan, joka tassutelin aivan rajan vierttä pitkin. Tuijotin tätä hiljaa. Varjoklaanilainen tajusi minuat ja pysähtyi. Tämä käänsi vaaleanvihreät silmänsä minuun.
"Onko jokin hätänä?" Tämä kysyi. Vaikka kaikki sanoivat Varjoklaanilaisten olevan ilkeitä, naaraan ääni oli lempeä ja ystävällinen, joten uskaltauduin pari askelta lähemmäs. Teerenlentohan oli aina kehoittanut tutustumaan muidenkin klaanien kissoihin.
"Ei ole" Naukaisin nopeasti. "Haistoin vain sinut joten tulin katsomaan" Kerroin. Varjoklaanilainen käänsi päätään. Tämä oli suloisen näköinen, sillä naaraan korvat olivat hiukan normaalia suuremmat.
"Oletko ollut kauean oppilas?" Kysyin kohteliaasti. Kissa räpäytti silmiään aivan kuin ei olisi tajunnut kysymystään.
"Olen soturi" Tämä mutisi hieman loukaantuneena. Katsahdin tassuihini nolona.
"Anteeksi, en ole tavannut vielä kaikkia klaanien kissoja" Mauuin pahoittelevasti ja vilkaisin naarasta.
"Et ole ensimmäinen, joka luulee noin" Tämä naurahti. "Sinä olet varmaan Huurretassu, jokiklaanin parantjanoppilas" Tämä uteli ja vilkaisi jalkojeni juuressa olevia yrttejä. Nyökkäsin ja kohotin kuonoani hiukan.
"Olen Malvalehti varjoklaanin soturi, kuten varmaan jo päättelit" Tämä naukaisi leikkisästi ja oli jo lähdössä jatkamaan matkaa.
"Odota, Miksi kaikki sanovat että varjoklaanilaiset ovat julmia" Huudahdin Malvalehden perään. Tämä kääntyi ja räpäytti silmiään.
"Koska me olemmme pelätyin klaani, mutta kaikki kissat ovat omia persoonia" Tämä naukui vastauksen ja lähti sitten reipasta vauhtia kauemmas rajasta. Katselin vielä hetken Varjoklaanin puolta ennen kuin tajusin nostaa katseeni taivaalle. Auringonhuipun hetki oli mennyt ajat sitten. Kiireesti otin yrtit suuhuni ja lähdin juoksemaan leiriä kohden.

Leirissä suuntasin heti parantjan pesälle. Teerenlentoa ei näkynyt missään, mutta asetin kissanmintun oikealle paikalle, sitten vilkaisin leiriaukiota kohden. Teerenlento oli tulossa pesää kohti yhdessä Varjoturkin kanssa. Astuin sivummalle, jotta kaksikko pääsi sisälle. Teerenlento katsoi minua. Tämä kuiskasi Varjoturkille jotain ja vanhus käveli pesän nurkalle.
"Olet myöhässä" Teerenlento naukui hiljaa minulle. "Ja haiset varjoklaanille" Tämä lisäsi nopeasti.
"Tapasin erään varjoklaanin kissan, mutten ylittänyt rajaa" Sanoin kiireesti. Teerenlennon silmissä välähti viha.
"Ylittikö ne kirppukasat rajan" Tämä sähähti hiukan kovemmin, mutta hiljeni sitten ja vilkaisi Varjoturkkiin päin. Vanhus oli tuskin kuullut mitään. Pudistin päätäni.
"Ei hän käveli vain aivan rajan tuntumassa ja juttelimme" Tunnustin. Teerenlento nyökkäsi.
"Toivottavasti et paljastanut mitään tärkeää, menehän nyt syömään jotain. Sen jälkeen voisit auttaa Usvajalkaa jolla on ollut nivelkipuja" Teerenlento ohjasti ja tassuteli sitten Varjoturkin luo. Vilkaisin kaksikkoa ja rynnistin sitten tuoresaalis kasaa kohti.
Vastaus:Mukavan pitkä tarina, saat 26 kokemuspistettä :3 Repliikkivirheitä löysin, eli kun kirjoitat:
"Ei ole" Naukaisin nopeasti.
Tulisi kirjoittaa:
"Ei ole", naukaisin nopeasti.
Pilkku puhemerkkien eteen ja seuraava kirjain pienellä. Laitoit lisäksi "mauuin" joka tulisi olla "mau'uin."
Muuten hyvä :D

~Routasusi~

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Savupuro, Myrskyklaani
06.03.2015 22:12
Kastepisarat kimmelsivät kuuvalossa. Oli enää neljäkuuta että he lähtisivät hyökkäämään. Pelko kuohysi Savupurossa. Hän joutuisi tappamaan oman isänsä, mutta hän ei käsittänyt minkä vuoksi hänen isänsä oli oltava vallan himoinen. Ajatus pisti hieman Savupuron mieltä. Hänellä oli tehtävänä hakea klaanit järjestyksessä ja viedä kaikki Kuulammelle. Hän tassutti nyt Varjoklaanin rajaa kohti. Hän haistoi väkevän Varjoklaanin kitkerän hajun. Pian Varjoklaanin partio näkyi edessä päin. He olivat tienneet odotta sillä Tulitähti oli olmoittanut tarkan ajan milloin soturit ja oppilaat haettaisiin.
"Tulitko yksin?" Varjoklaanin soturi maukui ja katsoi Savupuron taakse.
"Kyllä, halusin hakea sotilaat otse." Savupuro maukui
"Hyvä on, seuraa meitä niin haemme sotiilat." Varjoklaanin Hiekkasiipi maukui. Pian he olivat Varjoklaanin leirissä jossa odotti rivillinen sotureita ja oppilaita.
"Tässä on meidän kaikki soturit ja oppilaat." Hiekkasiipi naukui
"Montako heitä on?" Savupuro maukui
"Noin 21." Revontulitähti tassuti heidän luo
"Ovatko kaikki valmiitä lähtöön?" Savupuro maukui
"Kyllä." Revontuli tähti nyökkäsi
"Nyt lähdemme kohti Jokiklaania ja täst edes johtaa Savupuro!" Revontulitähti kajautti ja kissat lähtivät matkaan.
"Tuliko myös Pyynsulka myös mukaan?" Savupuro kysyi Revontulitähdeltä joka asteli hiukan taempana Savupuroa.
"Kyllä." Hän nyökkäsi
"Hienoa." Saupuron silmät kiiluivat
"Me tarvitsemme kaikki parntaja." Savupuro makui
Oli jo melkein yö kun he saapuivat Jokiklaanin reviirille. Sillä porukkaaoli niin paljon ja tikkuja ja haavoja olitllut niin Pyynsulka oli joutunut hoitamaan haavoja joten joukko kulki hitaammin.
"Hei!" Kajahti Rastastöhden ääni sillä Jokiklaani oli tullut vastaan.
"Teillä kesti." Rastastähti maukui
"Tuli ongelmia matklalla." Savupuro naukui
"Vainiin." Rastastöhti heilautti häntäänsä
"Montako sotilasta tulee?" Savupuro maukui
"22 kaikkiaan." Rastastähti naukui
"Tuleeko Teerenlento?" Savupuro uteli toveissaan
"Valitettavasti ei sillä hän joutuu hoitamaan Varjoturkkia koska hänellä on viheryskä." Rastastähti maukui ja painoi päänsä
"Ei se mitään, mutta onko Huurretassu valmis auttamaan vaikkei Teerenlento ole mukana?" Savupuro maukui
"Uskoisin."Rastastähti maukui
"Lähdetäänkö?" Savupuro ehdotti
"Toki, taisteluun saakka te tottelette nyt Savupuroa!" Rastastähti ulvaisi ja Savupuro antoi merkin lähteä. Viimeinen paikka oli Tuuliklaani ja Myrskyklaanin sotureita ei tarvinnut hakea sillä Tulitähti johdaati heidät edeltä Kuulammelle. Joukkio yöpyi ja jatkoi matkaa aamulla. Joukosta kuului välillä valitusta tai tappelun ääniä ja Savupuro tai jompi kumpi Päälliköistä joutui raivostumaan ja keskeyttää tappelu. Pian Savupuro pysähtyi kuitenkin hän haistoi kissan.
#Tuttu haju.# Savupuro ajatteli ja pian kuului maukaisu.
"Savutassu.!" Maukui Tara
"Kotikisu!" Kissat sähisiät
"Lopettakaa hän on emoni!" Savupuro säisi
"Kuulin että johdat joukkuja." Tara maukui
"Joo, mutta en ole enää Savutassu vaan Savupuro." Savupuro maukui ylpeästi
"Olet saanut soturinimesi." Naaraan silmät kiiluivat ylpeydestä.
"Kyllä, mutta mitä teet täällä?" Savupuro naukui
"Tulen mukaasi." Tara maukui
"Älä tule en halua menettää sinua." Savupuro vastusti
"Kylläpäs tulen." Tara intti
"Hyvä on jos lupaa ette kuole." Savupuro maukui
"Lupaan." Tara vakuutti
"Selvä." savupuro maukui ja tiesi ettei hänen emonsa välttämättä voinut pitää lupausta.
Kun he olivat Tuuliklaanin rajalla siellä ei näkynyt kissan hujausta. Ei edes leirissä. Savupuro tiesi ettei voinut jäädä odottamaan jos he olivat jossakin joten he lähtivät kohti Kuulampea. Pian he erottivat kissan hahmoja.
"Savupuro ja muut saapuivat!" Maukaisi Surusade
"Tuuliklaani oli tullut edeltä." Vaahterahäntä maukui
"Ymmärrättekö että teidän oli tarkoitus odotta leirissä tai reviriillä!" Savpuro sähisi korvat luimussa
"Ajattelimme tulla edeltä." Kastanjatähti maukui
"Ajattelitte, olisitte vain odottaneet!" Savupuro ulvoi
"Teitä ei näkynyt." Kastanjatähti murisi
"Tähtiklaann tähen eikö tullut mieleesi että olisimme voineet olla myöhässä!" Savupuro ulvoi ja kaikki hiljenivät ja tuijjottivat Savupuroa silmät pyöreinä.
#Mitä minä teen, miksi huudan Tuuiklaanin päällikölle näin kun on onni että he suostuvat auttamaan!# Savupuro ajatteli kauhuissaan
"Anteeksi!" Savupuro maukui ja istui maahan ja roikotti päätään.
"Saat anteeksi, mutta mikä sai sinut raivostumaan noin?" Kastanjatähti maukui ja kallisti päätään
"En tiedä mikä minuun meni." Savupuro maukui
"Tule niin tutkin sinua hiean." Vaahtokukka naukui ja viittoi hännällään ulos luolasta.
"Katsotaas." Vaahtokukka naukuija silmäili Savupuroa joka roikotti päätään.
"Oletko syönyt mitään eptävallista?" Vaahtokukka kysyi
"Ööh.." Savupuro ei kerennyt vastata
"Olivatko ne tälläisiä marjoja?" Vaahtokukka osoitti hännällään mustikan näköistä sinistämarjaa.
"Kyllä." Savupuro nyökkäsi
"Ne ovat sudenmarjoja." Vaahterahäntä maukui synkästi
"Mitä ne ovat?" Savupuro kallisti päätään
"Ne ovat myrkyllisiä, montako söit?" Vaahtokukka naukui
"Kaksi." Savupuro maukui
"Selvä, ne aiheuttavat että yksi aisteistasi heikentyy kokonaan." Vaahtokukka maukui
"Voiko sitä postaa?" Savupuro maukui
"Voi mutta tietyillä yrteillä." Vaahtokukka maukui
"Missä niitä on?" Savupuro hätäili
"Lammella, ne ovat vesikasveja." Vaahtokukka maukui
"Paljonko minulla on aikaa?" Savupuro hätäili
"Noin päivä." Vaahtokukka maukui
"Lähetä kolme Jokikaanilaista hakemaan niitä." Savupuro maukui
"Selvä." Vaahtokukka maukui ja ryntäsi takaisin luolaan Savupuro peräsään.
"Menkää nopeasti." Vaahtokukka maukui Haukkahallalle, Ruokojalalle ja Niittykukalle.
Haukkahalla johti partiota.
"Kannattaako meidän edes hakea niitä kasveja yhden Myrskyklaanin kissan vuoksi." Rukojalka maukui
"Se yksi Myrskyklaanin kissa sattu olemaan minun sisarpuolenei." Haukkahalla ärähti ja Ruokojalka sähähti pienesti.
"Tuolla." Niittykukka maukui ja kolmikko hölkötti lammelle ja sukelsivat ottamaan kasveja. Kuun he nousivat pintaan heitä odotti yllätys. Kettu perhe seisoi heidän edessään. Kuola valui kettujen suusta.
"Voi ei!" Ruokojalka murisi suu täynä yrttiä.
Kissat nousivat lammesta ja laskivat yrtit hitaasti suustaan. Kun kissat hyökkäsivat yksi yhtävasta silti ketut olivat yllättävän sitkeitä. Yksitellen yksi ketuista karkasi ja pian he olvat häätäneet ne pois. Ruokojalan korvat olivat irti ja jalka raadeltu. Niittykukan kaunis turkki oli epäsiisti ja kurkku vuoti verta ja Haukkahalla tuskin tajuissaan. Kissat poimivat yrtit suuhunsa heiveröisesti ja talsivat takaisin Kuulammelle. Savupuro oli kuoleman kielissä ja hän tarvitsi pikaista apua. Monet luulivat että toivo oli mennyt. Kun yrtinhakijat saapuivat Vaahtokukka laki tehdä jauhetta yrteistä ja muut parantajat hoitivat muiden vammat.
"Kestä Savupuro pystyt siihen." Kuului lämmin kuiskaus hänen korvaansa. Se oli Saarniturkki joka oli ollut Savupuron vieressä koko ajan vaikka Savupuro oli tuskin elossa. Pian Savupuron kipu helpotti ja kaikki olvat ennallaan paitsi että hän ei saanut vielä poistua alustaltaan vaan olla siinä yön yli ainakin. Jatkuu....
Vastaus:Hyvän mittainen tarina, mutta melkoisen paljon kirjoitusvirheitä tässä kylläkin oli, joten niistä joudun miinustamaan pisteitä. Teksti oli ihan OK. :3 Saat 16 kokemuspistettä^^

~Routasusi~