--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Nokkostassu myrskyklaani
05.10.2014 11:16
Jäin paikalleni pelosta kankeana.
"Ku-kuinka hän on elossa?" Mau'uin hiljaa ääni väristen.
Tulitähti kääntyi katsomaan minua pelosta suurentuneilla silmillään.
"En tiedä." Hän maukui.

Katsahdin maahan. Tulitähti nuolaisi minua päälaelta.
"Älä pelkää. Kukaan ei anna hänen satuttaa sinua, eikä ketään muutakaan." Tulitähti maukui.
Yritin nousta ylös, mutta jalkani pettivät. Olin liian peloissani. Tulitähden sanat kuitenkin lohduttivat, ja nukahdin siihen paikkaan.
Jotkut oppilaista tulivat viereeni ja nukahtivat. Olin kyljelläni. Jonkun lämmin selkä oli selkääni vasten.

Kun heräsin aamulla, kaikki kissat olivat jossain. Nostin päätäni ja jotkut kissat lähtivät leiristä, toiset korjasivat sitä.
Nousin hitaasti ylös. Menin tuoresaaliskasalle, ja otin sieltä hiiren. Maa allani tuntui kylmältä joten istahdin syömään samaan paikkaan jossa olin nukkunut. Siinä oli lämmin.

//Oli iha sika lyhyt mut piti lähtee kauppaan :/ //
Vastaus:16 kpeeta :3

~Ratchet

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: savutassu
Kotisivut: http://myrskyklaani/
04.10.2014 19:16
Matka:

Kaikki katsoivat järkyttyneenä.Miten muka Tiikeritähti olisi elossa jos hän oli kuollut.
"Mitä sinä tälläteet sinunhan ei pitäisi olla elossa!" Tulisydän murisi.
"Niin mutta palasi." Tiikeritähti sanoi irvaillen.Sitten klaanissa alkoi hirveä hälinä kuului välillä hätäisiä huutoja.
"Mitä täällä melutaan?" Tulitähti astui pällikön pesästään ja hänen silmänsä kasvoivat aivan pyöreiksi.
"Mitä sinä täällä teet,sinunhan ei pitäisi olla elossa!" myrsyklaanin pällikkö kivahti.
"No tulin tapaamaan vain jälkeläisiäni." raidallinen kolli maukui rauhallisesti.Sitten hän vilkuili klaaniin.Sitten Vatukkakynsi astui esiin.Mutta Savutassu oli ällistyksestä paikoillaan mutta samalla kauhusta.
"Minä aistin että täällä on vielä yksi." Tiikeritähti maukui.Sitten hän lähti tassuttelemaan klaania pitkin ja käveli suoraa Savutassun luo.Savutassu katsoi tiikeritähteä kauhuissaan.Sitten Tiikeritähti kumartui haistelemaan Savutassua sillä hänessä oli Taran hajua.
"Olisitko se sinä?" Tiikeritähti tuumi.
"Kyllä hän väittää niin." Vatukkakynsi maukui.Sitten taas Tiikeritähden katse kääntyi Savutassuun.sitten suuri kolli nousi.
"Seuratkaa." Hän käski.Mutta Savutassu oli hämillään mutta Kauriinloikka työnsi hänet liikkeelle.
"Et voi mennä Savutassu." Vaahterahäntä maukui.Savutassu käänsi katseensa ystäväänsä.
"Älä huoli ystävä." Savutassu kuiskasi nuoren soturin korvaan.Vaahterahäntä,kauriinloikka ja muut klaaninkissat jäivät katsomaan kolmen kissan menoa ja katoavan illan häärään.
Savutassu juoksi isänsä ja velipuolensa kanssa jokiklaanin rajalle.
"Onko tämä Jokiklaanin alue." raidallinen kolli kysyi.
"Kyllä." Vatukkakynsi maukui.
kun he olivat käyneet Joki ja Varjoklaanissa niin he menivät metsään joka oli kaukana klaaneista.
"No niin olemme perillä." Tiikeritähti maukui.Kaikki lysähtivät maahan läkähtyneinä.
"No mitä me täällä teemme?" Haukkahalla kysyi.
"Kerron kohta voitte nyt juoda ja syödä riistaa." Tiikeritähti sanoi.
Kaikki lähtivät hakemaan riistaa tai purolle joka oli lähellä.
"Mikä on nimesti nuori naaras?" Tiikeritähti kysyi.
"Ööh.. Nimeni on Savutassu." Savutassu esittäytyi.
"Vai Savutassu." Tiikeritähri maukui hiljaaja näytti miettivän jotain.Yhtäkkiä hän katsoi taas Savutassua.
"Näytät aivan emoltasi Taralta." Tiikeritähti sanoi.Savutassu pysyi aivan vaiti.Sitten Tiikeritähti käänsi taas päänsä.
Savutassu lähti saalistamaan sillä hänellä oli kiljuva nälkä.Sitten hän tuli takaisin kahden myyrän kanssa.Hän tassutti isänsä luo.
"Anteeksi mutta haluatko toisen myyristä?" savutassu kysyi.
"Mikä ettei." Tiikeritähti maukui.savutassu laski myyrän tiikeritähden eteen ja tassutti takaisin muiden luokse.Sitten Tiikeritähti alkoi syömään myyrää jonka sai.
#Ei minusta hän ole niin paha mitä muut väittävät.#Savutassu ajatteli.Kun hän alkoi syömään myyrää niin kaikki muut alkoivat jotan puhua Savutassusta mutta hän ei kuullut mitä.
Yhtäkkiä kaikki katsoivat hetken Savutassuun ja käänsivät päänsä takaisin.
"No niin onko kaikki levänneet?" Tiikeritähti kysyi.kaikki vastasivat myöntävästi.
"niin minne me olimme menossa?" Keltaturkki kysyi.
"Me olemme menossa keskiyön luo." Tiikeritähti keroi.
"Keskiyön luo,miksi?" Vatukkakynsi maukui ihmeissään.
"Koska haluan tietää kenestä teistä valitsen seuraajakseni." Tiikeritähti maukui.
Savutassu ei ymmärtänyt mitä hän tarkoitti seuraajalla.Mutta muut taisivat ymmärtää ja vaikutti siltä että se ei ollut hyvä asia päätellen muiden ilmeestä.He olivat kävelley pitkän matkaa ja oli jo piaan aamu.Kaikkien turkeilla oli aamun kastetta.
"Tiikeritähti voisimmeko levätä olemme kävelleet koko yön." Perhossiipi kysyi uupuneena.
"No hyvä on nukutaan sitten." Tiikeritähti lupasi.
Sitten kaikki asettuivat kuusien alle nukkumaan.Kun kaikk olivat nukkuneet jonkin aikaa niin Savutassu heräsi hirveään rapinaan lähistöllä.savutassu lähti katsomaan mistä rapina kuului.Savutassu hiipi hiljaa ja varovasti kunnes hänen eteensä syöksähti kettu.Savutassun rääkäisy säikähdyksestä herätti muut ja he pinkoivat sinne mistä Savutassun rääkäisy kuului.Kun he olivat siellä niin he näkivät Savutassun tappelevan ketun kannssa.savutassu raapi ja puri kettua mutta kettu kerkesi purra Savutassua Kyljestä mutta Savutassu puraisi niin lujaa kettua kuonosta että se lähti karkuun.Kaikki katsoivat Savutassua sitten perhossiipi ryntäsi hänen luokseen.
"Vahdi keltaturkki ettei savutassu nukahda niin minä haen metsästä yrttejä."perhossiipi maukui.
"Minä voin tulla mukaan."vatukkakynsi maukui.perhossiipi räpäytti silmiään ja he lähtivät metssän pimentoon.Tiikeritähti tarkkaili hämmästyneenä Savutassua ja näytti jälleen tuumivan jotain.Piaan Perhossiipi ja Vatukkakynsi tulivat takaisin.perhossiivellä oli sussaan Kamomillanlehti ja hämähäkinseittiä.Sitten Perhossiipi antoi pureskeltavaksi Savutassulle Kamommillanlehden ja sillävälin hän sitoi hämähäkinseittiä pureman ympärille.
"Jatketaan matkaa." Tiikeritähti maukui.
"Mutta Savutassu on haavoittunut ei hän voi rasittaa itseään." Perhossiipi maukui.
"Ei hätää kyllä minä pärjään." Savutassu maukui ja nousi jaloilleen.Sitten hän melkein jkaatui mutta Haukkahalla ja Keltaturkki tulivat hänen tuekseen ja alkoivat taluttaa häntä.He olivat nyt lähellä keskiyötä sillä lähellä haisi mäyrä.
"Mitä kuusi kissaa tekee tällä päin?" Kuului kysymys läheisestä puskasta.Sitten keskiyö astui esiin.
"Me tulimme kysymään kohtalostamme." Tiikeritähti maukui.
"Vai kohtalosta...voin ehkä auttaa seuratskaa." keskiyö sanoi.Kun kaikki olivat mäyrän luolasta savutassulla aukesi ketun purema haava ja se vuoti verta.
"Savutassu!" Perhossiipi maukui.
"Lakekaa hänet äkkiä maahan." Vatukkakynsi maukui.
"Savutassu älä liiku ettet vuoda nopeammi kuiviin ja äläkä nukahda." Perhossiipi maukui.Savutassu yritti noudattaa parantajan käskyä mutta häntä väsytti aivan hirveästi.

Vastaus:28 kp:ta !

_Venttu_

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kettu,Erakko
04.10.2014 11:11
Astelin eteenpäin pudonneiden lehtien seassa. Lehtikato teki tuloaan ja ilma viileni päivä päivältä. Kuljin pientä varjoista metsä aluetta ympäri etsien jotain missä voisin yöpyä ja asua,kun eilen olin uhonnut Yölle ja Viillolle,ettei kukaan tulisi komenstelemaan minua. Olin päättänyt jäädä asumaan tänne,vaikka siinä oli aika suuri riski. En osannut mitään ja jos kohtaisin Viillon alaisina olevian kissoja olisin seuraavassa hetkessä vain karvamöykky tuolla maassa. Tassutelin hermostuneena ympäriinsä. #Miten ikinä opin mitään# Mietin. Jostain kuului lehtien ääntä. Jännitin lihakseni ja haistelin ilmaa.
"Yö. Tule esiin toki" Naukaisin tyhjyyteen. Oli hetken hiljaisuus,mutta sitten aluskasvillisuuden joukosta asteli kaunis musta naaras.
"Haistan pelkosi vaikka kuinka kauas" Naaras huomautti ensimmäisenä. Huokaisin ja rentoutin itseni.
"Mitä asiaa?" Kysyin sitten ja tuijotin Yötä tämän tummansinisiin silmiin.
"Tulin vain katsomaan oletko elossa" Tämä naukui.
"No olen kuten näet" Tuhahdin. Yö katsoi minua pitkään ilmeettömästi.
"Olen pahoillani oikeasti,etten kertonut Viillon olevan kumppanini" Yö rikkoi välillämme vallitsevan hiljaisuuden.
"Olisit voinut kertoa,etkä vain hiippaila täällä kaiken laisten murhaajien seurassa" Töksäytin ja astelin Yö eteen. Vaikka musta naaras oli minua vanhempi ja suurempi uskaltauduin silti haukkua tämän kumppani.
"Vaikka Viilto onkin luonteeltaan.. No tuota.." Yö aloitti.
"Raakaa? Aggressiivinen? Murhaaja?" Luettelin ja loin mustaan naaraaseen pistävän silmäyksen. Yö vain nyökkäsi hieman.
"Välitän hänestä silti" Yö naukui. "Vaikka valehtelin sinulle, et voi päättää tunteistani. Haluan silti opettaa sinua. Olet minulle kuin oma pentuni" Yö maukui tyynesti ja tuijotti minua. En sanonut mitään tuijotin vain takaisin ja kuuntelin kuinka koko alueelle tuntui laskeutuvan hiljaisuus.
"Olet kai oikeassa" Huokaisin. "Mitä minun pitäisi tehdä nyt? Marssiakko viillon eteen ja pyytää anteeksi? Sitä en ainakaan tee" Maukaisin. Yö pudisti päätään.
"Sinun ei tarvitse olla Viillon tai tämän alaisten kanssa missään tekemisissä ellet halua. Voit asua täällä järjestän sen jos tahdot. Voin auttaa sinua oppimaan taistelu liikeitä ja metsästämään" Yö ehdotti ja kosketti hännällään kuonoani. Tunsin kylmienväreiden kulkevan selkääni pitkin. Nyökkäsin vain. Yön katse kirkastui siltä seisomalta.
"Hyvä voimme heti mennä opettelemaan metsästystä, mutta on yksi taito mitä en osaa opettaa" Yö naukui ja lähti astelemaan metsän varjoihin. Nousin ylös ja loikin naaraan perään.
"Mikä?" Utelin. Olin aina pitänyt Yötä jonain mestarina joka osasi kaiken. Mikä olisi vaikea taito mitä Yökään ei osannut.
"Uiminen" Musta kissa naukui. "Jos tahdot oppia vieläkin paremmaksi sinun kannattaa vakoilla klaanien harjoitustuokioita,mutta varo jäämästä kiinni" Yö opetti. Nyökkäsin.
"Jokiklaani osaa uida todella hyvin,joten se klaani on sinulle paras opettaja" Yö kertoi. "Itse inhoan vettä ja uimista" Tämä jatkoi ja johdatti minut hyvälle kohdalle. Yö katseli ympärilleen äkkiä.
"Missä muuten asut?" Tämä kysyi äkillisesti.
"Ömm.. En vielä missään" Nauuin ja tuijotin maahan.
"Näytän sinulle sitten pari hyvää paikkaa saat valita mikä on paras" Yö naukui. Nyökkäsin ja seurasin kuuliaisesti Yötä. Yö tassuteli määrätietoisesti aluetta ympäri.
"Joku suojaisa pesä" Tämä mumisi itselleen,kun käveli sinne tänne. Vilkaisin mustaa naarasta.
"Tuota missäköhän se pesä on? Olemme kävelleet aika kauan" Huomautin ja nyökkäsin taivaalle,jossa puiden lomasta näkyi jo aurinko. Tassujanikin alkoi särkeä.
"Aivan pian olemme ensimmäisessä kohteessamme. Se on kyllä aika lähellä Viillon leiriä" Yö naukui epäröiden.
"Aivan sama. Kunhan pääsen pian lepuutamaan tassujani" Huokasin. Yö näytti huvittuneelta.
"Odota vaan. Seuraava kohteemme on aivan tämän alueen rajalla. Nyökyttelin vain ja seurasin Yötä.
"Tuolla"Yö naukaisi ja osoitti kuonollaan kohti kaatunuttä puunrunkoa.
"Puunrungossako asun?" Hölmistyin.
"Et tietenkään" Yö nauroi ja asteli rungonviereen. "Tai voithan sielläkin asua jos tahdot,mutta tämä on parempi mielestäni" Yö nauroi ja työntyi puunrungon ali. Tuijotin tätä.
"Eikö olisi helpompi kiertää?" Tuijotin mustaa naarasta joka katosi paksun puunrungon alle.
"Ei ole! Ala tulla" Tämä ärähti. Huokaisin ja menin samaa reittiä kun yö. Puunrungon ali oli vaikea päästä. Sain kulkea aivan vatsa maassa,mutta kun tulin puunrungon ali ymmärsin mitä Yö oli tarkoittanut sanalla hyvä pesä paikka. Nousin seisomaan ja tuijotin hölmistyneenä eteeni.
"Mehän olisimme voineet kiertää" Töksäytin,kun edessäni oli kivi keko minkä suuaukkoa suojasin kivistä roikkuvat kasvit.
"Niin,mutta opitpahan samalla ryömimään" Yö nauroi ja lopetti turkkinsa pesemisen,joka oli vaihtanut värin ruskean sävyiseksi. Yö asteli pesän eteen.
"Sinä ensin" Tämä käski. Työnnyin kasvien välistä kivikasan suojaa. Sen oli sisältä pieni ja lattiana oli hiekkaa.
"Asuin ennen itse täällä" Yö kertoi. Nyökkäsin. Nurkassa lojui varmaan todella vanhat makuualustat.
"Kaipaa hieman siistimistä,mutta hyvä pesä sinulle. Vai?" Yö kysyi ja istui. Tilaa ei ollut paljon,mutta juuri sen verran,että saisin laitettua uudenmakuualustan ja vapata tilaa jäisi hieman.
"Tämä on hyvä" Nyökkäsin. Yö näytti tyytyväiselle.
"Tästä on lyhyt matka järvelle sekä Viillon leiriin,josta löydät minut jo on asiaa" Yö naukui tyytyväisenä. Nyökkäsin hieman. Hätkähdin. Ulkoa kuului ääntä. Yökin kuuli sen ja musta naaras asteli ulos pesästä. Jäin itse varjoisen ja pimeän luolan uumeniin. Yritn kuunnella mitä Yö puhui, sillä kuulin epämääräistä puhetta. Hiivin hieman lähemmäksi.
"Yö, sinun olisi palattava leiriin Viillolla on kerrotavaa" Tuntematon ääni sanoi. Uteliaisuuteni otti vallan ja astelin aivan pesän suulle ja erotin Yön jota vastapäätä seisoi todella tumman harmaa kolli, lähes musta. Kollin hännän pää oli tosin vaaleanruskea samoin etutassut.
"Sinun pitäisi lakata auttamasta sitä pentua" Kolli maukui. Siristin vihaisena silmiäni ja olin jo juosta ulos,mutta hillitsin itseni. Yö tuntui olevan kuitenkin rauhallinen.
"Sano,että tulen pian" Yö naukui kollille,joka oli sanomassa juuri jotain,mutta Yö kääntyi ympäri ja marssi kohti pesää. Peruutin äkkiä pari askelta,jotten näyttäisi siltä,ettö olisin kuunnellut heitä.
Kollikin känätyi ja juoksi varjoihin. Yö palasi pesään ja katsoi minua.
"Utelian ainakin olet" Tämä nauroi. "Kuule asetu tänne asumaan. Tavataan seuraavan kerran,kun on puolikuu" Naaras naukui. "Muista,jos tahdot oppi sitä ennen jotian klaanit ovat lähellä" Tämä naukui ja lähti sitten. Tuijotin vain hölmistyneenä mustan kissan perään. Ravistelin itseäni.

#No niin mistä aloittaisin# Mietin ja käännyin katsomaan vanhaa makuualustaa. #Tuo pitää ainakin viedä pois# Kokosin vanhat makuualustan rippeet kokoon ja vein ulos. Vilkuilin ympärilleni hieman pelokkaana. En tuntenut aluetta. Jos saisin valita olisin omassa oikeassa kodissani nyt ja leikkisin punan kanssa ja tuli varmaan valittaisi vieressä jostain. Ajatus tuosta sai minut hymyilemään,mutta kohtasin silti karun ja yksinäisen totuuden. Minulla oli vain Yö ja Tuli joka asui nyt vielä kauempana kuin ennen. Revin kivistä irti sammaletta niin paljon kun sain ja kannoin sen sitten vaivalloisesti pesään. Asettelin sammaleet tasaiseksi alustaksi ja palasin hakemaan lisää. Tunsin kuinka silmäni painuivat kiinni pakosti. Olin nukkunut todella vähän,kun toin toisen sammal erän sisälle ja taputtelin sen toisten seuraksi asetuin makuulleni siihen. Suljin silmäni ja vajosin uneen.

Seisoin entisen kotini edessä. Haistoin kaikki tutut tuoksut ja näin aurinkoisen taivaan,jonka alla erotin siskoni Punan liekinvärisen turkin. Pieni naaras pesi turkkiaan ja nautti auringon valosta. Ketun kolosta työntyi kilpikonnakuvioinen naaras. #Emo# Valtava ilo täytti minut,kun juoksin tämän luo.
"Emo" Kiljaisin. Kilpikonnakuvioinen naaras kääntyi ja tuijotti minua. Pysähdyin. Emoni tuijotti minua jotenkin vieraasti.
"Emo? Puna?" Toistin kahden kissan nimiä.
"Kettu?" Puna kysyi. Nyökkäsin. Emonikin katsoi minua nyt lempeämmin.
"Oletko sinäkin kuollut" Tämä kysyi ja kosketti kuonoani.
"En todellakaan" Töksäytin hölmistyneenä.
"Miten olet sitten täällä" Puna kysyi ja tuli emoni viereen.
"En tiedä. Missä edes olen?" Nauuin.
"Tähtiklaanissa ja täällä on kaikki kuolleet sukulaisemmekin" Emoni naukui hyväntuulisena. "Puan pysy täällä niin minä näytän Ketulle paikkoja" Emoni naukui ja viittoi minua seuraamaan. Katselin ympärilleni. Tarkemmin katsottuna kaikki näyttivät unen omaisilta. Emoni käveli selkeästi kissojen tallaamaan polkua pitkin.
"Luulin,etten näkisi sinua vasta kun kuolet" Emoni naukui. "Miten voit? Entä miten Tuli voi?" Emoni tuohotti samalla,kun käveli eteenpäin.
"Voin ihan hyvin" Nauuin. Se oli kyllä vain pieni osa totuudesta. "Ja Tulesta en tiedä. Hän tahtoi asua yksin" Kerroin. Emoni nyökkäsin.
"Tuli on aina ollut itsenäinen" Tämä naurahti. "Mutta ihana nähdä sinua. Ihmeellistä,että pääsit tänne" Emo naukui.
"Mikä on tähtiklaani?" Kysyin. Muistin kuinka emoni mainitsi sen.
"Paikka jonne kuolleet klaanikissat menevät" Emoni naukui.
"Mutta ethän ole klaanikissa?" Hämmästyin. Mitä minulta oli jätetty kertomatta.
"En ole,mutta sukuni on joten itsekkin olen uskonut aina tähtiklaaniin. Toivon,että sinäkin" Emoni naukui. "Tulehan niin näytän sinulle sukulaisia joista sinulla ei ole tietoakaan" Emoni innoitsi kuin pieni pentu. Tunsin kuinka maa allani tuntui huteralta. Horjahdin ja kaaduin. Suljin silmäni ja tunsin kuinka tömähdin pehmeälle nurmikolle. Avasin silmäni ja tunsin kuinka sydämmeni oli jättää pari lyöntiä välistä. Maisema oli eri. Olimme jonkin laisella aukiolla. Näin taas Punan,joka jutteli parin muun nuoren kissan kanssa. Emoni viittoi joillekkin kissoille,jotka astelivat ympärilleni.
"Katso Kettu. Tämä on sukusi" Emoni kuiskasi korvaani. Tuijotin ympärilläni olevia erinäköisiä kissoja. Emoni asettui yhteen tyhjään väliin. Tunsin itseni pieneksi,kun kaikki ympärilläni olevat kissat katselivat minua. Sitten eräs todella vanha naaras alkoi puhua. Tämä katseli minua ruskeilla silmillään.
"Olen tätisi isänpuolelta. Kuulun tuuliklaaniin ja nimeni on Arpijalka" Naaras naukui. "Huomaat varmaan mistä nimeni on tullut" Tämä naurahti ja näytti yhtä jalkaanas joka oli täynnä arpia ja se oli vääntynyt oudosti. Sitten kissa peruutti.
"Minä olen Jokisimpukka, Isoäitisi isäsi puolelta" Luonnonvalkea naaras asteli nyt eteen. Tällä oli huomiota herättävät siniharmaat korvat ja tassut. Tämä ei sanonut enempää vaan peruutti. Samassa kuului korvia särkevä ääni. Kaikki kääntyivät katsomaan toisiaan.
"Sinun on mentävä näemme pian" Emoni otti puheenvuoron ja harppoi luokseni.
"Me kaikki tuomme sinua enemmin tai myöhemmin tiedät kaiken" Tämä sanoi ja kosketti kuonoani. Tunsin kuinka katseeni sumeni. Sitten kun avasin silmäni näin harmaan pesäni. #Mikä oli tuon unen tarkoitus# Mietin ja olisin toivonut,että olisin saanut jäädä tuonne missä oli kaikki sukulaiseni. Vaikken tiennyt,että yksi heistä oli lähempänä kuin koskaan.

/Joo outotarina/
Vastaus:36 kp:ta !

_Venttu_

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Nokkostassu, myrskyklaani
03.10.2014 16:35
Minut oli juuri nimitetty.

Iltapäivällä päätin mennä tutustumaan muihin oppilaisiin. Ainoa oppilas lisäkseni, joka oli leirissä oli Savutassu. Hän oli syömässä tuoresaalista.
Tassuttelin hänen luokseen mutta matkalla hänen luokseen otin hiiren tuoresaaliskasasta.
"Hei Savutassu. Näin sinut eilen mestarisi vieressä nimitysmenojeni yleisössä." mau'uin.
"Ai hei. Olet se uusi oppilas. Onko Pääskynsiipi hyvä mestari?" Savutassu kysyi.
"Aivan loistava. Kävimme tänään vähän seikkailemassa. Hän näytti minulle Varjoklaanin reviirin rajan." maukaisin täpinöissäni.
"Kiva kuulla." Savutassu maukui.

Aloin syödä hiirtäni. Savutassu oli jo syönyt, mutta makoili vieressäni ja me juttelimme kaiken laista.
"Miten päiväsi on sujunut?" kysyin kun olin saanut hiireni syötyä.
"No, kävin auttamassa klaaninvanhimpia. Autoin heitä vaihtamaan sammaleet makuupaikoillensa." Savutassu kertoi. "Entä sinä Nokkostassu?"
"Kuten jo kerroin, kävin Pääskynsiiven kanssa katsomassa Varjoklaanin rajat. Kun ylitimme vanhan Ukkospolun, olin pakahtua pelosta. Vaikka se on vanha, siinä silti kulkee hirviöitä!" kerroin päivästäni ja varoitin Savutassua vanhan Ukkospolun hirviöistä.
"Onneksi minun ei tarvitse käydä siellä niin usein." Savutassu huohotti.

//Tollanen sopivan pitunen alotustarina tällä kertaa. Tabletilla ku kirjottaa ni siinä väsyy kädet! :D//
Vastaus:15 kp:ta ! Annan 15, koska tämä oli ensimmäinen tarinasi. ;)

_Venttu_

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Illankuiske, Jokiklaani
02.10.2014 21:30
Lehtisateen matalaa metsikköä valaisi vuodenajalle harvinaisen lämmin ilta-aurinko. Pudonneet värikkäät lehdet peittivät maan jo kokonaan. Illankuiske jolkotti metsästyspartion viimeisenä, kevyesti puuskuttaen. Ja naaras jäi yhä enemmän jälkeen. Illankuiske näki kuinka toiseksi viimeisenä kulkeva Mustakynsi vilkaisi kysyvästi olkansa yli. Illankuiske loi synkän väriseen kolliin niin pistävän katseen, että Mustakynsi antoi naaraan olla. Sitä paitsi Mustakynnen oppilas Ruskatassu oli jättäytynyt vähän jälkeen voidakseen kai kysyä jotain Mustakynneltä. Oppilaan ilme oli mietiskelevä. Illankuiske tyytyi kävelemään katse maassa ettei tarvitsisi käydä tuijotuskilpailua enää muiden kanssa. Uljaan metsästyspartion perää piti nyt hitaasti pää ja häntä painuksissa asteleva kirjava naaras.
”Tämä näyttää hyvältä paikalta metsästää pieneläimiä”, joukkoa johtava Pääskyhäntä ilmoitti. Illankuiskeen täytyi pinnistellä kuullakseen. Toisaalta hyvä, ettei häntä oltu jääty odottamaan. Illankuiske yritti kiinnittää mahdollisimman vähän huomiota itseensä, teki vain kaiken aina kiltisti mitä pyydettiin vaikka olisi väsyttänyt tai ollut tavallista enemmän nälkä, tai vatsaan sattunut… Mutta nytkin Illankuiske ähkäisi itsekseen pettymyksestä. Pentuvatsan kanssa kaikkein vaikeinta oli juuri vaaniminen. Onneksi vesimyyrien kanssa oli tullut harjoitusta pohjalle kun…
Mokoma ketunläjä Setrisydän.
”Kalaa ei ollut mielestäni saalispinossa kovin paljon jäljellä lähtiessämme, jospa osa jatkaisi matkaa joelle?” Illankuiske maukui omiinkin korviin vähän turhan kireällä ja toiveikkaalla äänellä. Kaikkien katseet kääntyivät naaraaseen ja Illankuiske peitti epävarmuutensa nuolemalla rinnan turkkiaan. Illankuiske oli välttänyt ruoan ahmimista ja ainakin omasta mielestään naaras oli onnistunut peittämään sen, että odotti pentuja. Tai pentua. Vatsa oli niin pieni.
”Ihan hyvä idea. Minä voin tulla mukaan, olin muutenkin suunnitellut Ruskatassulle kalastusharjoitusta”, Mustakynsi myöntyi pian Illankuiskeen helpotukseksi. Mutta taas naaraan piti tehdä kaikkena peittääkseen muiden silmiin oudolta näyttävä reaktio. Ruskatassu oli onneksi hihkaissut ”Jes” ja pompannut ilmaan innoissaan pari kertaa, kiinnittäen muiden huomion itseensä.
”No niin, rauhoitupa nyt senkin tomppeli pupu”, Mustakynsi murahti vetäen häntänsä toruen innokkaan, väärään suuntaan hyppeleksivän oppilaan korvien yli. Ruskatassu irvisti anteeksipyytävästi ja suunnisti sitten hetken ilmaa haisteltuaan oikeaan suuntaan. Paljon herkempi oppilas ei olisi tullut toimeen kiivaan ja suorapuheisen Mustakynnen kanssa. Ahdistuksestaan huolimatta Illankuiske kehräsi huvittuneena, ennen kuin jolkotteli Mustakynnen ja Ruskatassun perään.
Pääskyhäntä saisi hoitaa metsästyksen Keltamopilven kanssa, sopi varmaan molemmille. Illankuiske tunsi taas kateuden pistoksen kun kissat vaihtoivat lämpimän katseen ja kietoivat häntänsä yhteen ennen kuin lähtivät eri teille. Ällöttävää. Väärin. Tuota Illankuiske ei saisi ikinä kokea, eikä enää haluaisikaan… Siinä vain satuttaisi itsensä taas lopuksi. Sydämen tarjoaminen jonkun toisen haltuun oli aivan typerää. Illankuiskeesta oli tullut katkera ja pessimistinen. Illankuiske käänsi päättäväisesti selkänsä ja moitti itseään, kun oli jäänyt niin paljon kalastuspartiosta jälkeen, että tahtia täytyi tiukentaa hengästymiseen asti.

--------

Joella kalaa oli vähän huonosti liikkeellä. Mustakynnellä meni kaikki aika ja huomio opettaa Ruskatassua kalastamaan ja saamaan kiinni edes ne vähäiset eväkkäät joita joen pohjalla sujahti ohi kimaltaen. Illankuiske sai rauhassa kököttää vaanimassa auringon lämmittämällä vakiokivellään, ihanaa, aivan paikoillaan, ilman että tarvitsi raahata ylimääräisen painavaa mahaa. Monta kalaa sujahti Illankuiskeen ohi, melkein tassuihin hypäten, mutta naaras oli vaipunut ajatuksiinsa eikä ollut näkevinään niitä.
Huomattuaan kantavansa pentuja Illankuiske oli mennyt ensin paniikkiin. Hetken naaras oli muka tuntenut kaikkien klaanitovereiden tietäväiset ja syyttävät katseet turkissaan kunnes oli todennut, että kukaan ei ollut huomannut kirjavan naaraan tilaa. Illankuiske oli ensin suunnitellut vuodattavansa kaiken tapahtuneen klaanipäällikölle ja karkottavansa itse itsensä elämään hylkiönä, jossain kaukana kaikesta. Mutta siihen ei ollutkaan tarvetta, ja tosi asiassa klaanin – ja Perhonsiiven – lopullinen jättäminen olisi rikkonut Illankuiskeen sydämen. Eikä naaras olisi varmaan edes yksin luonnossa pärjännyt pentujen kanssa.
Pentujen kanssa… Illankuiske ei halunnut näitä pentuja. Pentujen isä ei ollut tuntevinaan Illankuisketta. Setrisydäntä ajatellessa Illankuiske tunsi joka kerta vain myrkyttävää vihaa karvanpäitään myöten. Mutta oli Illankuiske itsekin tehnyt tietoisesti väärin ja tullut johdatetuksi ansaan. Illankuiske vihasi myös omaa typeryyttään, hyväuskoisuuttaan ja heikkouttaan. Yksi pieni sana, ei, olisi säästänyt Illankuiskeen tältä vaivalta ja häpeältä.
Niinpä Illankuiske oli laatinut suunnitelman, niin että voisi jättää Setrisydämen ja kaiken tähän liittyvän taakseen. Hukuttaa omien virheidensä painon vaikka jonkun oppilaan saamiseen ja opettamiseen. Sitä varten Illankuiskeen olisi hankkiuduttava pennuista eroon. Synnytys oli lähellä, eikä Illankuiskeen mielestä kukaan ollut vieläkään huomannut naaraan tilaa. Täydellistä. Illankuiske synnyttäisi pennut salaa, Varjoklaanin reviirin puolella ja huolehtisi, että pennuissa olisi vain Varjoklaanin haju. Sitten Illankuiske jättäisi ne jonnekin reviiripartion löydettäväksi. Pennut olisivat sen jälkeen Varjoklaanin, ja toivottavasti etenkin jotenkin Setrisydämen sotku. Kunpa pennut olisivat ulkonäöltään kopioita isästään. Illankuiske tunsi julmaa mielihyvää kerratessaan jälleen nerokkaan suunnitelmansa. Kaikki voisi palautua entiselleen.
”Illankuiske, onko kaikki hyvin?” Mustakynsi oli Illankuiskeen huomaamatta jättänyt Ruskatassun kalastamaan vähän kauemmas ja astellut naaraan luokse.
”On, miten niin?” Illankuiske napsautti kireällä äänellä nopean vastauksen.
”Et ole saanut vielä yhtäkään kalaa ja olet vain paikoillasi, täriset välillä, eihän sinulla ole kylmä? Ethän ole sairastumassa?” Mustakynsi kavensi silmiään epäilevänä. Sanat olivat kyllä ystävälliset, mutta musta terävä kolli epäili jotain. Onneksi kolli, niin ei ehkä älyäisi niin nopeasti Illankuiskeen salaisuutta.
”Ei minulla ole hätää. Mene nyt vain katsomaan Ruskatassun perään, minusta näyttää siltä että oppilaasi saa kohta kylvyn kalojen sijaan”, Illankuiske pyysi. Naaras ei saanut pidettyä ääntään niin vakaana kuin olisi toivonut. Sisäinen kiireen tunne kertoi, että nyt synnytys taisi olla lähellä. Aiemmin Illankuiske oli halunnut vain pysyä paikoillaan leväten, nyt teki mieli talsia hermostunutta ympyrää. Senkin takia, että varjoklaanin raja oli aivan toisella puolella jokiklaanin reviiriä. Kalastus ei ollut ehkä sittenkään hyvä idea.
Mustakynsi mittaili katseellaan vielä Illankuisketta arvioivasti. Illankuiske vastasi räpäyttämättä tuijotukseen. ”Hyvä on sitten. Menkööt tällä kertaa. Mutta en pidä siitä että minulle jätetään asioita kertomatta”, Mustakynsi murahti tyytymättömänä.
”Niin, et pidä siitä että et pysty pelottelemaan kaikkia kissoja puhumaan”, Illankuiske tuhahti vastaavasti. Illankuiske oli mennyt liian pitkälle. Mustakynnen niskakarvat nousivat aavistuksen, mutta sitten kolli rauhoittui ja sähähti vain lyhyesti hampaansa paljasten. Mustakynsi kiivastuu helposti, mutta toisaalta ei pienestä ota nokkiinsa. Mustakynnen ego oli niin suuri, että sitä ei helpolla kolhita. Nytkin kolli onneksi päätti olla painostamatta enempää kummallisesti käyttäytyvää Illankuisketta.
”Naaraat”, Illankuiske uskoi kuulleensa Mustakynnen sähähtävän kollin luovuttaessa siltä erää.
Heti kun Mustakynsi oli kääntänyt selkänsä, Illankuiske luikki takaisin metsään joen rannalta korvat höröllä ja muutkin aistit valppaina. Tästä tulisi pitkä matka, kukaan ei saisi nähdä Illankuisketta ja matkanteko oli nyt vaikeaa. Mustakynsi oli nähnyt pienet väristykset jotka kulkivat toistaiseksi vielä satunnaisesti Illankuiskeen vatsan yli, mutta vielä Illankuiske ei tuntenut itse niitä. Ne voimistuisivat pian.

-------

Illankuiske oli todella tuskissaan löydettyään sopivan suojaisan pienen sammalkuopan juuri ja juuri varjoklaanin reviirin sisältä. Loppumatkasta Illankuiske ei ollut voinut enää keskittyä välttelemään muita kissoja vaan oli pystynyt etenemään pitämällä katseen tiukasti vain edessään iltahämärän läpi. Vielä tuon kiven yli, vielä tuon puun ympäri…
Illankuiske kävi vaikeasti makuulle. Mitä hän oli oikein kuvitellut! Kyllä nyt kaipasi leiriin, parantajan rauhoittavia sanoja, pehmeää pentutarhaa, oloa helpottavia ja synnytystä nopeuttavia yrttejä, yleensä mitä ja ketä tahansa muuta ympärille ettei tarvitsisi olla yksin. Mutta Illankuiske oli päättänyt luopua kaikesta siitä voidakseen päästä näistä pennuista eroon. Päästäkseen Setrisydämestä eroon. Setrisydän mielessään Illankuiske otti läheisen paksun oksanpalan suuhunsa ja puri sitä kivuliaan vatsan poikki kulkevan sysäyksen vavisuttaessa kehoa. Ääntäkään Illankuiske ei päästänyt, ei voisi päästä koko synnytyksen aikana, jottei häntä löydettäisi ja yhdistettäisi pentuihin. Illankuiske ehti hädin tuskin haukkoa henkeä välissä ennen kuin joutui ottamaan kitkerän makuisen oksan takaisin suuhunsa. Matala ulina kantautui naaraan kurkusta ja Illankuiske työnsi kuononsa sammalikkoon peittääkseen äänen. Veren makea tuoksu vahvistui, Illankuiske haistoi sen sammaleen maantuoksun läpikin.
”Tähtiklaani auta minua. Antakaa anteeksi… Anna anteeksi… Perhonsiipi…. Perhonsiipi…” Illankuiske ei pystynyt ajattelemaan mitään selkeää, kivun sumu täytti kaiken.
Lopulta yön jo todella pimennyttyä kipu helpotti. Vaisto ajoi Illankuiskeen rikkomaan hampaillaan pussin jossa pentu syntyi. Suunnattoman iso pussi, Illankuiske oli nähnyt vastasyntyneitä pentuja ja ne olivat yleensä pienempiä. Illankuiske epäröi hetken ennen kuin repi kalvon auki. Illankuiske vaikeni hengittämättä, kun pussista paljastui kaksi pentua. Sama pussi, sama kaikki. Kaksoset. Kaksi täysin samanlaista harmaata naaraspentua. Ei ihme että synnytys oli sattunut. Sitten Illankuiske hätkähti ja alkoi nuolla pentuja puhtaaksi ja vastakarvaan lämmittääkseen ja auttaakseen niitä hengittämään.
Ensimmäinen pentu veti pian väräjävän ensihengityksensä ja maukui käsittämättömän ohuella äänellä. Illankuiske keskittyi helpottuneena nuolemaan toista pentua, ylpeänä itsestään. Kyllähän tämä näytti järjestyvän tästä lopulta. Mutta vaikka naaras kuinka ja kuinka nuoli, toisen pennun jo Illankuiskeen huomaamatta onnistuttua mönkimään maidon luokse vatsan kaarelle, toinen harmaa karvamytty pysyi elottomana. Illankuiske nuoli ja nuoli, mutta pentu kylmeni koko ajan liikkumatta ollenkaan. Illankuiske nuoli vielä silloinkin kun toinen pentu sai vatsansa täyteen ja alkoi miukua kylmyyttään.
Lopulta Illankuiske veti uupuneena ja murtuneena päänsä kauemmas ja nuoli nopeasti rauhattomana tärisevää ja vikisevää, elossa olevaa pentua. Koska tämä toinen… Vaikka Illankuiske kuinka… Jostain syystä… Lämmettyään toinen pentu ryömi siskonsa viereen pienen matkan ja nukahti. Kaksi niin samanlaista pehmeän harmaata pentua… Joista toinen ei avaisi ikinä silmiään. Illankuiske katseli surun sumentamin silmin ihania, kauniita pentujaan. Illankuiske tunsi vain suunnatonta rakkautta lämpimänä rinnassaan. Miten hän oli kuvitellut voivansa hylätä molemmat, käyttävänsä vain koston välikappaleina, etenkin nyt kun… Katkeruuden ja surun pisto meinasi saada Illankuiskeen ulisemaan ääneen, tämä oli varmasti rangaistus kaikista virheistä. Illankuiske tukahdutti tunteen, piti ajatella pentujen parasta.
Väsymys painoi jäsenissä ja kipu viilsi vatsaa, kun Illankuiske kampesi itsensä pystyyn, vaikka olisi kovasti tehnyt mieli nukahtaa eikä mielellään herätä ikinä. Toinen pennuista alkoi ynistä rauhattomasti. ”No niin, rauhoitupas nyt niin kuin siskosi”, Illankuiske rauhoitteli lempeällä äänellä poimiessaan molemmat pennut varovasti suuhunsa. Toinen roikkui elottomana, toinen haroi pienillä käpälillään ja aukoi pientä pinkkiä suutaan kimeästi naukuen. Illankuiske käänsi päättäväisesti selkänsä varjoklaanin reviirille ja suuntasi kohti kotia.

//eli yksi pentu vain :< aion kyllä pelata sillä, kirjoitan tiedot myöhemmin kun en kuitenkaan vielä ala roolia...
Vastaus:Tästä saat 37 kp:ta !

Tarinaasi oli oikein mukava lukea. Jään odottamaan jatkoa! :)

_Venttu_

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tiny, Erakko
02.10.2014 20:53
Luku 1

Ilmassa kiiri linnun laulun ensimmäiset sulosäveleet. Yö vaihtui päiväksi ja kuu antoi tilaa auringolle kadoten tummalta taivaalta antaen auringonvalon ottaa syleilyynsä koko metsä. Pikku eläimet tuhisivat vielä koloissaan mutta auringon huumaava lämpö herätti nekin ja yksi toisensa jälkeen pikku otukset kurkkivat piiloistaan. Puut notkuivat levollisesti heikossa tuulessa ja lehtien havina loi ilmaan tunnelmaa. Pian auringon kirkkaimmat säteet ylettivät myös vanhaan mäyränkoloon, suuren kuusen juurelle. Kolo ei tietenkään ollut asuttu – vai oliko sittenkin. Kolon perältä kuului tyytyväistä tuhinaa ja jo heti ovelta näki pienehkön, punaruskean kollin nukkumassa omalla sammalpedillään odottaen aamun valkenemista. Lämpimät auringonsäteet valaisivat kollin kasvot ja tämä siristi hiukan vaaleanvihreitä silmiään. Kissa nosti päänsä hitaasti ylös ja loi hitaita silmäyksiä ympäristöönsä. Tämä nousi kankeille, valkeille tassuilleen ja venytteli jäsenensä oikein kunnolla ja päästi ilmoille pitkän haukotuksen.
>Pakko sitä kai on herätä<, tuo ajatteli ja töyntyi ulos kolosta. Aurinko oli jo noussut korkealle taivaalle ja viileä tuuli oli yltynyt. Oli miltein syksy. Lehdet puissa alkoivat kellastua ja pudota hiljalleen maahan. Riista väheni entisestään ja pian koittivat vaikeat ajat yksinäiselle erakolle joka ei muutenkaan meinannut saada kunnolla syödäkseen. Tiny, siis tuo kissa oli ollut aina yksin eikä tätä kukaan ollut melkein koskaan auttanut missään. Agressiivinenkin se oli ja hyvin vähäpuheinen ja se todellakin viihtyi yksin. Ystäviä sillä toki myös oli vaikka vain todella vähän. Taas tuon pitäisi etsiä itselleen edes jotain suuhunpantavaa. Jos tällä kertaa viitsi taas käydä kurkkaamassa hiukan jollakin niien klaanien reviireiltä joista Tiny oli jo pentuna kuullut tarinoita ympäri maailmaa matkaavilta kulkureilta. Tuolloin hän tosin oli ollut vielä niin nuori että uskoi varmasti kaiken potaskan. Ei siellä koskaan mitään näkynyt mutta riistaa oli sitäkin enemmän. Pienintäkään ajatusta enää klaaneihin kohdistamatta kolli käveli määrätietoisesti kohti avoimien nummien täyttämää, lähes puutonta aluetta riistan löytämisen toivossa.
”Sieltä löytyy taatusti jotain syötävää”, kolli mutisi ja liikkui varmoin askelin tietämättään kohti Tuuliklaanilaisten reviiriä. Reviirin reunalla kolli tunsin heti kuinka tuuli yltyi yltymistään pörröttäen tämän punaruskean turkin. Valkeista tassuista pistivät esiin haalean maidonvalkeat kynnet ja ne upottautuivat kosteaan maahan. Kollin sisällä paloi epäillys siitä mitä tuolla kohtaisi mutta pakko sinne nyt oli mennä jos halusi syödä. Kolli otti pari epävarmaa askelta eteenpäin ja mietti pitäisikö sittenkin kääntyä takaisin. Ei. Nyt ei peräännytä. Kolli jatkoi tassuttelua eteenpäin ja katseli ympärilleen. Reviirillä oli oikeastaan aika kaunista jos nyt tykkäsi karusta ja puuttomasta maisemasta. Kaukana horisontissa piirtyi järvi ja tuuli kuiski hiljaa harvakseltaan kasvavien puiden latvoissa. Tiny nosti vauhtinsa juoksuksi ja juoksi kohti järveä. Järvessä ainakin olisi kalaa jos muuta riistaa ei olisi saataville. Kolli maisteli ilmaa mahdollisen riistan toivossa mutta ilmassa tuoksui vain voimaan tuoksuisen aluskasvillisuuden vaimea vivahde ja erilläisten kissojen tuoksuja joka siis kertoi sen että alue oli asuttu. Mutta tuskin mitään klaaneja silti oli. Sehän saattoi olla vain joku erakkoyhdyskunta joka lähtisi ennenmmin tai myöhemmin muualle. Kolli ohitti paljon puuttomia puita karulla reviirillä ja saapuikin pian järven rantaan. Tottuneesti kolli kahlasi hiukan syvemmälle ja joi pari suullista vettä. Se oli ihanan viileää, vaikka niin oli jo ilmakin. Kollin valkea vatsa koski juuri ja juuri vedenpintaa ja tämän liikkeet rikkoivat järven peilityyniin pinnan. Kolli katseli ympärilleen sillä tämä vaistosi että siellä oli myös joku muu. Tämä maisteli ilmaa ja löysi kuin löysikin ilmasta vaimean kissan tuoksun. Samassa erään yksinäisen puun takaa ilmestyi myrkynvihreinä kiiltelevät suuret silmät jotka tuijottivat Tinya.
”Kuka olet?”, kissa sihahti ja asteli esiin. Tulija oli pieni, tummanruskea naaras joka mulkoili Tinya vihaisesti myrkynvihreillä silmillään ja sähähteli aika ajoin. Naaraan keho oli kokonaan mustien juovien peitossa ja tuon tassut olivat valkoiset. Kolli kahlasi pois järvestä tuijottaen naarasta vaaleanvihreät silmänsä kimaltaen auringossa. Onneksi naaras oli itsekin melko pieni, näytti Tinyn silmissä melkein pentuikäiseltä muttei Tinyn koossakaan ollut kehumista. Kolli asettui valmiiksi hyökkäysasentoon jos naaras vaikka hyökkäisi kimppuun. Tämä kuitenkin käveli lähemmäs kollia melko tyynesti. Laiha kissa maisteli pari kertaa ilmaa ja tuijotti edelleen silmät pieninä viiruina kohti Tinya.
”Et haise miltään klaanilta joten tuskin kuulut meihin... Häivy hyvänsään aikana!”, naaras sihahti ja laskeutui hyökkäysasentoon. Tiny haistoin heti naaraan turkista alueella leijuvan ominaishajun ja naulitsi katseensa tähän lopullisesti kun naaras sanoi sanan klaanilta.
”Ovatko ne kissaklaanit muka totta? Olen kyllä kuullut niistä mutten tietenkään uskonut koska eihän sellainen nyt voi olla totta. Ovatko kaikki klaanissa noin pieniä ja laihoja? On teilläkin hyvät oltavat täällä”, Tiny nauroi naaraalle. Naaras vastasi pitkällä sihaisulla ja murahti äänekkäästi tälle aivan kuin valmistautuisi hyökkäämään. Kolli laskeutui itsekin takaisin hyökkäysasentoon ja odotti että naaras hyökkäisi hänen kimppuunsa.
”Klaanit ovat totta! Täällä missä nyt olemme asuu Tuuliklaani. Minä olen Rastastassu ja kuulun Tuuliklaaniin. Täällä asuvat myös kolme muuta klaania. Varjoklaani sijaitsee vastarannalla ja Myrsky- sekä Jokiklaani asuvat sen vieressä. Kerro seuraavaksi nimesi niin tiedän millä nimellä kutsun sinua kun tapan sinut luopio!”, Rastastassu sihisi mutta Tiny ei korviaan lotkauttanut moiselle suunsoitolle. Kolli mulkaisi vain hiukan viekkaasti Rastastassua ja upotti hermostuksesta kyntensä maahan.
”Ensinnäkin. Klaanit eivät kiinnosta minua. Toiseksi nimeni on Tiny ja kolmenneksi. Se olet sinä joka tässä kuolee jos kuka. Ja vielä en ole luopio vaan erakko jos saan pyytää...”, kolli murisi vastauksen ja loikkasi ruskean naaraan päälle. Rastastassu ei osannut odottaa iskua ja kaatui kyljelleen kovalle maalle. Tiny upotti kyntensä naaraan kylkeen ja tämä ulvoi kivusta. Alkoi kova taisto elämästä ja kuolemasta. Kaksikko pyöri alas loivaa mäkeä yhtenä punatummanruskearaita möykkynä. Mäen alla kissat erkanivat – molemmat veren peitossa luoden toisiinsa aina vain entistä vihaisempia ilmeitä.
”Et ole yhtään hassumpi taistelija”, Rastastassu myönsi. Tinyn poskille nousi pieni puna koska kukaan ei aiemmin ollut häntä kehunut ja Rastastassu tuntui kyllä muutenkin mukavalta naaraallta vaikka olikin klaanikissa.
”Et itsekään ole huono NAARAAKSI”, kolli huomautti ja kehräsi vähän. Molemmat alkoivat sukia hiekkan ja veren peittämiä turkkejaan taas puhtaaksi. Tinyn punaruskea turkki oli aivan pörröllään ja kolli nuoli tarmokkaasti turkkinsa puhtaaksi. Mutta sitten kollilla välähti. Tämä kahlasi veteen ja alkoi uida. Rastastassu tuijotti kollin menoa silmät pyöreinä.
”Mitä sinä tuijotat? Etkö muka ole koskaan nähnyt kissan uivan?”, Tiny kysyi ja uiskenteli sinne tänne samalla kun ärsyttävä lika irtosi helposti tuon turkista.
”E-en koska vain Jokiklaanilaiset osaavat uida. Me Tuuliklaanilaiset kartamme parhaamme mukaan vettä koska me emme osaa edes uida”, naaras kertoi.
”Oletko edes koskaan yrittänyt?”, Tiny kysyi. Kysymys tuli selvästi yllätyksenä Rastastassulle joka katseli hiukan hämillään tassuihinsa.
”No en...”, tämä mutisi itsekseen.
”No sitten on aika kokeilla”, Tiny päätti ja nousi takaisin rannalle, pyristeli enimmät vedet turkistaan ja tarrasi kiinni Rastastassuun.
”Hei, mitä sinä teet?!”, Rastastassu panikoi muttei ehtinyt sanoa mitään ennen kuin Tiny oli jo kiskonut pienen naaraan veteen. Hädissään oppilas pärski takaisin rannalle ja hengitteli hyvin nopeasti ja loi vihaisen katseen Tinyyn.
”Yrititkö sinä hukuttaa minut?”, naaras sihahti.
”En vaan pestä turkkisi. Katso nyt. Melkein kaikki lika on tiessään”, kolli huomauttu tälle. Naaras loi katseita turkkiinsa ja huomasi todellakin olevansa lähes puhdas. Tosin molemmat kissat oikein valumalla valuivat vettä. Molemmat alkoivat pian kylläkin nauraa koko tapahtuneelle ja nämä kaksi päätyivät juttelemaan vähän sitä sun tätä.
”Oikei nyt saan kyllä selittää oikein olan takaa mistä tässä klaanihommassa on oikein kysymys!”, Tiny vaati Rastastassulta.
”No hyvä on. Klaanit ovat siis Myrsky-, Joki-, Varjo- ja Tuuliklaani. Jokainen klaani on jaettu eri arvoasteikkoihin jotka ovat päälikkö, varapäälikkö, parantaja, parantajaoppilas, soturit, soturioppilaat, kuningattaret, pennut ja klaaninvanhimmat. Minä olen soturioppilas joka tarkoittaa että harjoittelen mestarini kanssa soturin elämää. Parantajaoppilas puolestaan on parantajan oma oppilas joka opettelee yrttejä ja sellaista. Päälikkö päättää klaanin asiat ja varapäälikkö auttaa päälikkö ratkaisemaan kaikki ongelmat. Soturit puolestaan ovat klaanin selkäranka koska he suojelevat klaania. Minä aion olla koko klaanin paras soturi! Kuningattaret huolehtivat alle kuuden kuun ikäisistä pennuita joista vanhemmiten tulee oppilaita. Ja klaaninvanhimmat ovat klaanien vanhimmat ja viisaimmat kissat jotka ovat jääneet pois tehtävistään ja viettävät rattoisia päiviä omassa pesässään ilman huolia ja murheita”, Rastastassu selitti Tinylle ykstyiskohtaisesti miten klaanissa asiat hoituvat.
”Kuulostaa mielenkiintoiselta”, Tiny myönsi kuunnellen korvat höröllä mutta sitten Rastastassu säpsähti hiukan katsoi hetken kohti aurinkoa.
”On jo auringonhuipun hetki. Minun on pakko mennä. Mestarini Susi kynsi varmaan odottaa jo kärsimättömänä minua. Sinunkin on parempi lähteä ettet saa ketään klaanimme sotureista kimppuusi”, Rastastassu naukui ja katosi saman tien. Tiny jäi vielä hetkeksi tuijottamaan naaraan perään mutta alkoi sitten itsekin juosta kohti tulosuuntaansa. Kuitenkin kesken juoksun tämän vatsa muistutti että Tinylla oli edelleen nälkä. Kolli hidasti vauhtia nähdessään näköpiirissä jäniksen. Vesi herahti heti kollin kielle ja kolli alkoi hiipiä kohti eläintä. Kun hän oli tarpeeksi lähellä kolli loikkasi komeassa kaaressa eläimen niskaan ja puri siltä niskat poikki. Kissa jatkoi matkaansa reviirin tuolle puolen jänis suussaan ja katosi lopulta tiheään aluskasvillisuuteen.

♦ ♦ ♦

Ollessaan säällisen matkan päässä Tuuliklaanin reviiriltä Tiny asettui syömään nappaamaansa jänistä. Hetkeäkään epäröimättä kolli upotti terävät hampaat jäniksen pehmeään lihaan ja alkoi ahmia sitä nopein haukkauksin. Jänis olin pian paremmissa suissa ja Tiny nuoli vielä viimeiset lihanrippeet viiksistään. Jänis olin herkullista näin pitkän päivän jäljiltä. Olisi varmaan parempi jos Tiny painuisi heti nukkumaan. Ilta todellakin alkoi jo tehdä tuloaan ja aurinko oli vetäytymässä mailleen. Tiny jatkoi tassuttelua eteenpäin kuun hopeisen valon johdattamana mutta mikä Tinya odottikaan pesänsä edessä. Hänen vanha ystävänsä, erakko nimeltä Tuhkimo seisoi kahden pentunsa kanssa pesän edessä kyyneleet silmissä. Kolli säntäsi ystävänsä luo joka loi kolliin pitkän ja surumielisen katseen. Kilpikonnakuvioisen naaraan sinisistä silmistä saattoi helposti aistia valtavaa kipua ja surua.
“Mitä on tapahtunut?”, kolli kysyi empimättä.
“Mäyrä hyökkäsi kimppuumme...”, Tuhkimo sopersi vastauksen.
“Ei kai? Missä muuten Kipinä on?”, kolli kysyi aivan yllättäen.
“Hä-hä-hän on ku-ku-kuollut”, Tuhkimo änkytti kyyneleet silmissä. Jokin riipaisi Tinya tosi syvältä sisimmästä. Kolli ei voinut ajatellakaan että niin mukava ja rehti kissa kuin Kipinä saisi sellaisen lopun mäyrän kynsissä.
“Miksi tulitte luokseni?”, Tiny kysyi lopulta kerättyään tarpeeksi rohkeutta. Tuhkimo katsoi tätä ensin surullisena mutta väänsi kasvoilleen sitten jonkin hymyntapaisen.
“Pesämme tuhoutui hyökkäyksessä... Saisimmeko nukkua täällä? Vain yhden yön”, Tuhkimo pyysi vedet silmissä. Tiny avasi suunsa sanoakseen jotain muttei keksinytkään oikeita sanoja. Kolli vain nyökkäsi tyynesti ja työntyi koloonsa kolme muuta kissaa perässään. Kolli asettui tavanomaiselle nukkumapaikalleen ja Tuhkimo asettui nukkumaan parhaaksi katsomalleen paikalle. Naaras kietoi häntänsä pentujensa Pilven ja Lumikin ympärille. Pennut olivat kuin kaksoset. Ne olivat molemmat aivan vitivalkoisia ja niiden turkeissa oli hopeisia juovia. Ne erotti vain siitä että Pilven vasemman silmän päällä oli musta läiskä ja Lumikillä oikean silmän. Pilvi oli pennuista teoriassa vanhempi ja vahvempi, olihan tuo muutenkin kolli. Pienempi ja heiveröisempi Lumikki yleensä vain seurasi vierestä veljensä kohellusta. Pennut tuhisivat nyt jo kiltisti emonsa kyljessä ja Tuhkimokin koetti yrittää nukkua. Tiny painoi päänsä valkeiden tassujensa varaan ja katseli hetken aikaa pesän ulkopuolella olevaa tähtitaivastaivasta. Kipinä oli siellä jossain, aivan varmasti.

♦ ♦ ♦

Tiny oli tänä aamuna varhain liikkeellä. Kolli oli noussut huomattavasti aiemmin kuin Lumikki ja pennut. Kolli päätti etsiä koko konkkaronkalle vähän aamupalaa. Tämä maisteli rauhallisesti ilmaa ja mietti mistä kannattaisi lähteä etsimään ruokaa. Ainakin vanhalta ladolta saattaisi löytyä jokunen hiiri aamiaiseksi. Kolli pyöritteli ajatusta mielessään ja päätti kuitenkin kaiken varalta käydä katsomassa koska mitään muutakaan paikkaa ei nyt ollut saatavilla. Klaanien reviireille kolli ei viitsinyt nyt mennä koska saattoi törmätä johonkuhun toiseen kuin Rastastassuun joka ei ehkä ollut niin reilu kuin nuori naaras. Kolli alkoi hölkätä hitaasti kohti latoa maistellen samalla ilmaa mahdollisen riistan löytymisen toivossa. Yhtäkkiä pensaassa rasahti jokin. Kolli lamaantui paikoilleen ja jäi tuijottamaan pensasta. Tämä maisteli ilmaa tarkkaavaisesti mutta ei kuitenkaan haistanut mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Kolli otti pari epävarmaa askelta kaemmas pensaasta kun taas risahti. Samassa ilman täytti pistävä mädäntyneen riistan tuoksu ja Tinya oksetti. Pensaasta alkoi kuulua puheensorinaa.
“Ja minä kun olin aivan varma että se oli vielä eilen tuore”, kuului tuttu, melko käheä ääni pensaan takaa.
“Eilen oli eilen ja tänään oli tänään. Emme me tätä voi syödä”, toinen ääni sihahti toiselle vihaisen oloisesti. Tiny työnsi päänsä pensaaseen ja näki tutun erakkokaksikon nahistelemassa mädäntyneestä variksesta.
“Miska ja Miika!”, Tiny kiljahti iloisena.
“Tiny!”, kaksi kollia vastasivat yhtä aikaa.
“Hauska nähdä teitä pitkästä aikaa. Miten teillä on mennyt? Millaista oli kiertää maailmaa?”, Tiny alkoi heti kysellä. Kolli pursusi kysymyksiä siitä mitä kaksikko oli tehnyt koska siitä oli varmaan jo vuosia kun Miska ja Miika olivat lähteneet kiertämään maailmaa.
“Hienoahan se oli päästä vähän katselemaan ympärilleen mutta mukava oli kotiinkin välillä palata. Olimme juuri menossa tapaamaan Tuhkimoa ja Kipinää sekä niitä kahta pentua joista olemme tässä matkalla kuulleet Oskarilta. Onko niillä muuten jo nimet?”, Miska kysyi innoissaan. Samassa Tinyn ilme synkkeni.
“No pentujen nimet on Pilvi ja Lumikki mutta Kipinä... Hän... Hän on...”, Tiny sanoi hiljaa ja nielaisi lopuksi.
“Ei kai hän vain ole?”, Miika kysyi surullinen sävy äänessään. Tiny vain nyökkäsi ja laski päänsä alas. Miska ja Miika tekivät samoin.
“Otamme osaa. Tiedämme että hän oli sinulle kuin isä”, kaksi kissaa sanoi yhteen ääneen.
“Niin... Mutta olen nyt menossa metsästämään vanhalle ladolle. Tuletteko mukaan?”, Tiny kysyi yrittäen kääntää puheenaiheen johonkin iloisempaan. Kollit nyökkäsivät ja kolmikko jatkoi yhdessä matkaa ladolle. Matkalla jokainen kissa oli melko vaisun oloinen koska selvästi Kipinän kuolema ei ollut kenellekään ainakaan mieluinen yllätys. Ladolle saavuttuaan kissat erkanivat etsimään ruokaa. Tiny lähti ladon sisälle jossa hiiret elämöivät yleensä. Kolli maisteli ilmaa ja tunnisti heti tutun hiiren hajun joka kantautui heinäpaalien takaa. Kolli kömpi kasan päälle ja näki hiirilauman jyrsimässä jotain siemeniä. Hitaasti ja varovasti Tiny laskeutui alas, aina vain lähemmäs ja lähemmäs hiiriä kunnes äkkiarvaamatta loikkasi niiden keskelle. Hiiret alkoivat vikistä kovaäänisesti kun Tiny paiskoi niitä yksi toisensa jälkeen kuolleiden hiirien ruumiita ympäriinsä. Tiny sai napattua ainakin tusinan kunnes loput ehtivät kadota taas piiloihinsa. Tiny keräsi hiiret kokoon ja tuijotti niitä vesi kielellä. Kolli nappasi kaikki suuhunsa joten tämän suu oli aivan täynnä hiiriä. Ylpeänä nuori kolli käveli saaliinsa kanssa pihalla jossa Miska ja Miika jo odottivatkin tätä. Kavereiden suut loksahtivat siltä seisomalta auki kun he näkivät Tinyn hiirisaaliin.
“Näköjään et tarvinnutkaan meitä metsästysavuksi kun kerran itsekin sait noin paljon”, Miska sanoi ja osoitti tassullaan kohti hiiriä. Tiny yritti mumista jotain vastaukseksi mutta muistis sitten että hänen oli ruokittava kolme suuta enemmän. Hän alkoi sännätä hiiret suussaan kohti pesäkoloaan Miska ja Miika kannoillaan. Kahdella muulla kissalla oli suussaan vain pari pientä hiirtä mikä selvästi tarkoitti sitä että Tiny oli saanut eniten mutta sitä Tiny ei ehtinyt kauheasti kehuskella koska Tuhkimo oli taatusti jo herännyt ja hyvin nälkäinen. Tiny oli oikeassa sillä juuri silloin kilpikonnakuvioisen kissan pää työntyi ulos pesästä ja Tuhkimo vilkuili ympärilleen hetken. Kissat seisahtivat naaraan eteen ja laskivat saaliinsa.
“Toimme vähän ruokaa”, Tiny ilmoitti.
“Ai vähän? Tätähän on vaikka kuinka paljon. Kiitokset teille”, Tuhkimo kiitti ja nappasi suuhunsa pari mehukkaan näköistä hiirtä. Tiny, Miska ja Miika tekivät samoin asettuen jokainen syömään taholleen omaa ateriaansa. Tiny upotti hampaansa hiiren lihaan ja söin harmaan eläimen nopein haukkauksin. Hän söi ainakin neljä hiirtä. Tiny ei ollut koskaan syönyt niin paljon, jotain niin hyvää. Hiiristä ei jäänyt jäljelle murustakaan ja pian kissat asettuivat taas sukimaan pörröisiä takkuturkkejaan ojennukseen. Tuhkimo alkoi taas syöttää pentujaan ja kukin erkaantui omiin tehtäviinsä. Tiny päätti mennä hiukan taas vilkaisemaan Tuuliklaanin reviirille. Kuka tietää vaikka hän törmäisi tuttuihin. Kuten Rastastassuun. Kolli hipsi poispäin muista ja katosi aluskasvillisuuden joukkoon nopeasti. Pian alkoi olla jo taas ilta. Aika kului niin mahdottoman nopeasti että eihän päivän aikana ehtinyt edes tehdä kaikkea mitä halusi. Tottunein askelin Tiny jatkoi matkaansa kohti tuttua, puutonta reviiriä jossa puhalsi raikas tuulenvire. Kolli asteli reviirille ja veti syvän henkäyksen Tuuliklaanilaiseten tuoksua. Se oli jo tuttu ja melko turvallinen. Kaukana häämötti taas Tinylle jo tuttu paikka – järvi. Kolli alkoi juosta nopein askelin pitkin avaria nummia katsellen haltioissaan ympärilleen. Kaikkialla oli niin kaunista kun syksyn väriloisto laskeutui reviirin ylle. Matala aluskasvillisuus, kaikki ruohot yms olivat jo kauniin oranssin väripeitteen alla. Järvi puolestaan kimalteli kauniisti auringossa kuten aina ja sen pintä oli peilityyni. Tiny laskeutui alas järvelle ja katsoi kuvajaistaan veden pinnasta. Kolli laski hitaasti päänsä alemmas ja rikkoi kuonollaan peilikirkkaan vedenpinnan ja joi pari suullista viileä vettä. Kaikki oli niin rauhallista juuri nyt. Linnut lauloivat, puut heiluivat tuulessa, aurinko paistoi... Kaikki oli täydellistä. Kolli asettui makaamaan rannalle ja odottamaan sitä kun hänen uusi ystävänsä saapuisi paikalle. Kuitenkin pian jostain alkoi kuulua puhetta. Tiny lamaantui koska ei tunnistanut tulijoita ja säntäsi nopeasti puuhun kaiken varalta. Kolli nökötti oksalla kuin orava ja tärisi hiukan pelosta. Kollista oli tullut hiukan säikky viime aikoina muttei tuo tiedä miksi. Yleensä Tiny oli seikkailunhaluinen ja uhkarohkea mutta ehkä ikä alkaa viisastuttamaan tätäkin jääräpäätäm ettei Tinykaan ihan suin päin surmansuuhun hyppää.
>Sieltä ne tulevat<, Tiny ajatteli pidättäen raskasta hengitystään. Aurinko piirti kissojen varjot maahan ja hitain askelin laihat kissat ilmestyivät paikalle kaikki nauraen kovaäänisesti. Niiden tuoksusta päätelle nekin olivat erakoita. Hyvä niin. Tiny uskaltautui laskeutua puusta vieraiden nähtäville mutta sitten yksi kissoista huomasikin hänet.
“Mitä sinä täällä teet pentu?”, tuo örisi.
“Taidat olla yksi niistä klaanikisuista”, töinen ärähti.
“Ei hän taida olla. Ne muut haisevat niin iljettävälle. Tämä taitaa olla myöskin erakko”, kolmas mutisi äänekkäästi.
“Niin, en kuulu klaaniin... Olen erakko kuten te”, Tiny puolustatui ja perääntyi pari askelta taaemmas lähteäkseen lipettiin.
“Älä nyt vielä lähde. Meillä on juttu kesken”, suurin kissoista örisi ja asettui tukkimaan Tinyn tien vapauteen. Kissat nappasivat Tinyn mukaansa ja kiskoivat kollin rantaan. Pienikokoinen erakko ei pystynyt vastustelemaaan koska oli huomattavasti heikompi.
“No niin... Mikä on nimesi?”, suurin kissoista kysyi. Tiny ei pystynyt vastaamaan vaan tärisi paikoillaan kuin haavanlehti.
“Hän kysyi sinulta kysymyksen!”, toinen ärähti ja paljasti pitkät kyntensä.
“O-olen Tiny”, kolli sopersi vastauksen ja kyyristyi maahan niin pieneksi kuin ikinä kykenikään ja mietti kokoajan kuumeisesti miten voisi karata.
“No niin mitä tekisimmekään sinulle?”, kolmas ja pienin kissa kysyi paljastaen vitivalkoiset ja veitsenterävät hampaansa.
“Tapetaan se!”, yksi ehdotti.
“Ei... Siitä voi olla meille hyötyä”, suurin ja selvästi kissojen johtaja naukui. Samassa kissojen takaa alkoi kuulua kovia ääniä. Aivan kuin tusina kissoja olisi juossut paikalle. Samassa Tiny kuuli tutun äänen.
“Tiny! Oletko se sinä?”, Rastastassun ääni kantautui kollin korviin.
“Rastastassu! Tulitko auttamaan minua?”, Tiny kysyi helpottuneena.
“Kyllä, me tulimme auttamaan”, naaras sanoi ja tummanruskean kissan taakse ilmetyi lauma vihaisena sähiseviä kissoja. Kolme erakkoa pelästyivät niin pahanpäiväisesti että kipittivät pää kolmantena jalkana karkuun.
“Ki-kiitos”, Tiny sopersi hämillään.
“Onneksi ehdin ajoissa. Nuo erakot olisivat tehneet sinusta selvää jälkeä”, Rastastassu naukui huojentuneen oloisena.
“Rastastassu. Tunnetko tämän kollin?”, kysyi vaaleanharmaa pitkäkarvainen naaras jolla on siniset silmät.
“Kyllä mestari. Tämä on Tiny. Hän on se kolli josta kerroin. Hän on nyt minun ystäväni”, Rastastassu sanoi ja hymyili Tinylle hiukan.
“No se on soturilain vastaista mutta menköön nyt tämän kerran ohi korvien. Hei sinä. Tinyko se nyt oli. Osoitit suurta rohkeutta kun harhautit niitä erakkoja että ehdimme tulla hätiin ja häätää ne täältä koska ne ovat olleet ongelma jo pitkään”, Sudenmarja kehui.
“Ai harhauttaa? Juu, niin...”, Tiny myönteli.
“Siksi kysynkin sinulta. Haluatko liittyä Tuuliklaaniin?”, Susikynsi kysyi mahtipontisesti. Kysymys tuli Tinylle ihan nurkan takaa. Hänestäkö klaanikissa? Tuskimpa. Mutta tarjous jotenkin houkutteli Tinya.
“Hmm... Saanko hetken aikaa miettiä vastaustani?”, Tiny kysyi.
“Hyvä on. Huomenna kun aurinko on korkeimmillaan Rastastassu on sinua vastassa klaanimme rajoilla. Kerro hänelle vastauksesi silloin”, Sudenmarja naukaisi. Nyökkäsin ja hyvästelin heidät suunnaten taas kohtia kotia. Mitä minun oli oikein tehtävä?

//3118 sanaa. 8DPääsin tavoitteeseeni eli yli 3000 sanaan. xD Tosin toi loppu on aika tönkkö koska en jaksanut enää kirjoittaa. :3

Roskapostisuojaus: Paljonko on kolme plus seitsemän?
Vastaus; 10
(Heh... Heh... Viisas kun olen. 8D Ja tämä oli ihan turha maininta koska kaikkihan sen jo tietää. xD)
Vastaus:Oletkos koskaan miettinyt jonkun kivan pikku romaanin kirjoittamista minun kiusaamisen korvikkeeksi? x) Juu antaa olla, mutta saat tästä 43 kp:ta (onko liian vähän?) sen takia, että tämä sinun tarinasi oli pitkä ja sisälsi vain muutamia kirjoitusvirheitä. :))

_Venttu_

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: savutassu
Kotisivut: http://myrskyklaani/
02.10.2014 17:12
Vanha vihollinen:

Savutassu oli nukkumassa yhtäkkiä hän hätkähti kun kuuli kissojen mouruntaa.Hän syöksähti oppilaiden pesästä ulos.Hän joutui hetken maistelemaan ilmaa ja katsomaan mitä ympärillä tapahtuu.Sitten hän näki kissan jota muut klaanin soturit piirrittivät.Savutassu tassutti lähemmäs ja tunnisti kissan.
"Lopettakaa!" Savutassu huusi.Kaikki tuijjottivat Savutassua.
"Ja miksi me muka tottelisimme sinua? "Hallaviiksi kysyi töykeästi.
"Ei teidän tarvitsekkaan mutta hän ei ole vihollinen." Savutassu maukui ääntään korottaen.
"Miten niin muka ei ole vihollinen!" Valkoinen naaras makui ja katsoi Savutassua vihaisin silmin.Hallaviiksi ei ollut pitänyt muutenkaan ikinä Savutassusta koska hänkin tiesi että Savutassu ei ollut klaanissa syntynyt ja aina Savutassu ja Hallaviiksi ovat tapelleet.
"Koska tuo kissa on Savutassun emo Tara! "Kuului Kauriinloikan voimakas maukaisu.
kaikki perääntyivat kauvemmas Tarasta.Savutassu räpäytti silmiään kiitollisena mestarilleen ja tassutti emonsa luo.Hallaviiksi mulkoili sivusta närkästyneenä.
"Miksi tulit tänne kun joudut pulaan?" Savutassu maukaisi.
"Koska minulla on sinulle tärkeää kerrottavaa." Tara makaisi.Stten hän supitti Savutassun korvaan mitä muut kissat eivät kuulleet.Savutassu katsoi häntä hämmästyneenä ja samalla huolissaan.
"Oletko varma?" Savutassu kysyi vakavana.
"Kyllä." Tara maukui.
"Vainiin mutta sinu on mentävä lupaan hoitaa asian." Savutassu sanoi.Tara nyökkäsi ja lähti juoksemaan.
"No mitä hän sanoi." Kauriinloikka keroi.
Savutassu oli hetken vaiti.
"Isäni on etsimässä minua." Savutassu maukui huolissaan.
"Ja kuka on isäsi?" Vatukkakynsi kysyi.Savutassu katsoi Vatukka kynttä vihrein silmin sillä hän ei tohtinut mainita että he olisivat sisarpuolia.
"Eräs kissa vain." Savutassu maukui lopulta.
"Jaahas." Vatukkakynsi maukui.Mutta Kauriinloikka aavisti jotain kun hän katsoi Savutassua sillä tavalla.
"Mikä hänen nimensä on?" Kauriinloikka maukui.
"Minähän sanoin jo että en tiedä." Savutassu maukui.
"Savutassu minä tunnen sinut ja sinä et nyt puhu totta."Kauriloikka vastasi.
"Noh isäni on ei niin suosittu kissa.....hän on Tiikeritähti." Savutassu maukui alakuloisena.
Kaurinloikan silmät laajenivat pyöreiksi.
"Mutta miten?" Kolli kysyi hämillään.
"Sitä minäkin." Harmaa naaras vastasi.Sattumalta Vatukkakynsi kuuli mitä he puhuivat.
"Että mitä!" Vatukkkynsi maukui.
"Ei mitään kuulit väärin." Kauriinloikka maukui.
"En kuullut puhuitte jotain Tiikeritähdestä ja että hän on minun sisarpuoli." Vatukkakynsi mamukui.Sitten klaanin kissat katsoivat heita kolmea silmät pyöreinä.
"Että puhuitteko muka Tiikeritähdestä."Tulisydän maukui.
"Savutassu väittää että hänen isänsä on etsimässä häntä." Vatukkakynsi maukui.
"Mutta minä olen tappanut hänet hänen pitäisi olla kuollut." Tulisydän maukui.
"Niin mutta.." Savutassu maukui mutta ei kerennyt loppuun kun kuului vieras ääni.
"Pitkästä aikaa ystävät."Maukui tuttu ääni.
Kaikki kissat katsahtivat suu ammollaan.
"Se se on Tiikeritähti." yksi klaanin kissoista maukui.

Sori ei oiken nyt inspannut.
Vastaus:Kiva tarina :) Antaisinkohan tästä nyt... 22 kpeetä c:
~Ratchet

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: savutassu
Kotisivut: http://myrskyklaani/
01.10.2014 19:32
Paljastus:

Tähdet loistivat kirkkaasti taivaalla.Savutassu juoksi metsää pitkin niitylle missä hänen oli tavattava emonsa Tara.Kun hän näki jälleen niityn ketään ei vielä ollut siellä.Savutassu jäi seisomaan keskelle niittyä.Kunnes hän näki mustan hahmon tassuttavan häntä kohti.
"Hei Savutassu."Tara maukui iloisena.
"Hei Tara."Savutassu maukui innoissaan.Kissat nuolaisivat toisaan korvasta.
"Noh kerroppas minkalainen klaanisi on?"Tara maukui tohkeissaan.
"Se on aika suuri sellä on mukavia oppilaita,sotureita ja klaaninvanhimpia."Savutassu maukui.Tara katsoi häntä kummissaan kun ei ymmärtänyt mistä Savutassu puhui kun hän ei ollut klaaneissa.
"Öööh..#Miten kertoisin tämän#..No soturi on täysikasvuinen koulutuksen käynyt kissa,oppilas on joka harjoittelee soturiksi ja klaaninvanhin on vanha kissa joka ei voi enää taistella.
"Vainiin."Tara maukaisi.
"Entä sinä oletko kotikisu,kulkuri vai erakko?"Savutassu kysyi.
"Noolen kotikisu"Tara vastasi.
"Entä isäni kuka hän on?"Savutassu uteli.Mutta Tara meni vaimeaksi.
"Tuota isäsi on......kuollut."Tara vastasi surullisena.
"Aha no mikä on hänen nimensä?"Savutassu maukui.
"Hänen nimensä on Tiikeritähti."Tara keroi.Savutassua särkytti.Miten hänen isänsä olisi Tiikeritähti!
"Hiiren papanat,en minä voi olla Tiikeritähden pentu!"Savutassu maukui raivoissaan.
"Mutta mitä pahaa siinä on?"Tara kysyi hämmentyneenä.
"Ai että mitä....etkö tiedä mitä hän on tehnyt?!"Savutassu maukui.Tara katsoi hölmistyneenä Savutassua.
"Noh hän on satuttanut monia kissoja,yllyttänyt koira myrskyklaanin kimpuun ja havitellut valtaa!"Savutassu maukui karvat pystyssä.
"No en voi sille mitään jos isäsi ei miellytä mutta et voi sille mitään!Tara sähisi ja kääntyi lopulta hän lähti juoksemaan pois päin.Mutta läheisessä pusikossa suuammollaan Lovikorva kuunteli mtä he puhuivat.Savutassu lähti pöyristyneenä kohti leiriään.Kun hän asettu nukkumaan häntä risoi vieläkin että hän on Tiikeritähden pentu.Mutta lopulta Savutassu nukahti.Aamulla Savutassu heräsi ja tassutteli suoraa tuoresaalis kasalle sillä hänellä oli suden nälkä.Hän meni Vaahtera tassun luo syömaan metsäjänistään.Oranssi kolli mussutti oravaa.
"Missä olit yöllä?"Vaahteratassu kysyi.Savutassu keskeytti syönnin ja katsoi oppilas toveriaan silmiin.
"Miten niin?"Savutassu maukui.
"No minä ja Kauriinloikka etsimme sinua yöllä.
"Olin asioilla."Tummanharmaa naaras vastasi.
"Jaahas."Vaahteratassu maukui.
"Minut muuten nimitetään soturiksi tänään."Vaahteratassu kehui.
"Sepä hienoa."savutassu maukui ja nuolaisi Vaahteratassun lapaa.Kun he olivat syöneet he jäivät hetkeksi vaihtamaan kieliä ja piaan päällikkö kuulutti kaikki kissat koolle.Vaahteratassu tassutti päällikön luo ja kaksi muuta oppilasta myös.
"Minä Tulitähti Myrskyklaanin päällikkö pyydän esi isiäni kääntämään katseensa thän oppilaaseen.Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi.Vaahteratassu lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa klaaniasi henkesi uhalla?Päällikkö kysyi
"Lupaan"Vaahteratassu vastasi
"Siinä tapauksessa Tähtikaalin voimien kautta annan sinulle soturinimesi.Vaahteratassu tästä lähtien sinut tunnetaan Vaahterahäntänä.tähtiklaani kunjoittaa rohkeuttasi ja päättäväisyyttäsi ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi.Pällikkö kertoi.
Sitten Vaahterahäntä nuolaisi päällikön lapaa ja tassutteli Savutassun ja mestarinsa luokse.
"Onnea Vaahterahäntä"Savutassu ja Alppikukka maukuivat.
"Kiitos."Vaahterahäntä maukui.Sitten hirveänä kissoja ryntäsi Vaahterahännän ympärille ja toistiva hänen nimeään.
"Sinä pidät hänestä."Kauriinloikka maukui.
"Mitä siis en miksi pitäisin"Savutassu sanoi jyrkästi.
"Katsot häntä sillä tavalla."kauriinloikka maukui.
"Ei kun pidän häntä oikein hyvänä ystavänä."Savutassu kierteli.
"Vai sillä tavalla."Kauriinloikka pyöritteli silmiään ja lähti soturien pesään.Savutassu lähti nykkymaan oppilaiden pesään.
Vastaus:Olisikohan se nyt sitten 24 kp:ta ? Eiköhän. :)

Tarinasi ovat oikein kivoja ja teksti on lähes virheetöntä. Hieman kuitenkin jäi häiritsemään se, ettei puheenvuorojen ja lopetusmerkkien jälkeen ole välilyöntejä. Se kun korjaantuu, saatat saada jatkossa muutaman lisäpisteen. ;)

_Venttu_

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: savutassu
Kotisivut: http://myrskyklaani/
25.09.2014 19:15
:Totuus.

Savutassun jalka ol jo parantunut.Hän istui nyt riista kasan vieressä.Hän halusi syödä mutta hänellä ei vain ollut nälkä.Häntä ihmetytti kissa jonka hän näki unessaan.Yhtäkkiä hän säpsähti kun kuuli äänen.
"Kuunteletko minua?"Yksi Savutassun oppilas ystävistään kysyi.
"Mitä oletko ollut siinä koko ajan?"Savutassu kysyi hämmästyneenä.
"No aika kauankin."oppilas maukaisi.
"Ai anteeksi olin aja tuksissani."Savutassu pahoitteli.
"No ei se mitään."ruskea kolli sanoi.
Savutassu lähti kävelemään mestariaan kohti.
"Kauriinloikka..."Savutassu maukui ja hetkessä mestari käänsi päänsä oppilaaseen.
"Mikä hätänä?"Kauriinloikka kysyi.
"Ei mikään mutta.."
"Mutta mitä?"Kauriinloikka maukui mietteliäänä.
"Että selvittäisitkö kanssani sen unen minkä näin?"Savutassu kysyi.
"No hyvä on."mestari sanoi.
"Hienoa, lähdetäänkö yöllä tutkimaan?"Savutassu kysyi.
"Joo mut.."Kolli ei kerennyt sanoa asiaansa kun Savutassun paras ystävä tunkeutui jutteluun.
"Mistä te puhutte."nuori oranssi kolli kysyi.
"Ööh eipä kummempia."Savutassu maukui salaperäisesti.
Oranssi kolli katsoi Savutassua keltaisilla silmillään.
"Salaatte jotain"Vaahteratassu sanoi ja silmäili Savutassua.
"Miksi salaisimme?"Kauriinloikka maukui.
"Vainiin.."Vaahteratassu maukui ja lähti kävelemään poispäin.
"Viuh..se oli lähellä"Savutassu sanoi.
"Älä muuta sano, sinun ystäväsi on aika sitkeä"Kauriinloikka maukui.Oli tullut yö ja kaksi varjoa hiipi leirin yli.Arvaat varmaan keitä ne oli.Kauriinloikka ja Savutassu tietenkin mutta heitä surasi joku muukin.
"Minne suuntaan?"kauriinloikka maukui.
"Mennään niitylle siellä se kissa oli."Savutassu vastasi.Sitten kaksikko lähtivät kohti niittyä.Sitten kuului ääni.
"Arvasin että lähdette jonnekkin"Ääni sanoi.
Kissat hyppäsivät ilmaan säikähdyksestä.
"Vaahteratassu!Kissat sähähtivät.
"Miksi seuraat meitä?"Savutassu maukui vihaisena-
"Kyllä kai nyt hiirenaivokin älyää että te valehtelette."oranssi kolli maukui.
"Emme voi päästää sinua menemään yksin metsässä leiriin ja vielä pimässä joten ethän kerro kenellekään tai revimme sinulta korvat."Kauriinloikka maukui.
"Hei en ole mikään pikku pentu."oppilas maukui.
"Mutta lupaatko?"Savutassu katsoi Vaahteratassua vihreillä silmillään.
"Lupaan"oranssi kissa sanoi.
"Selvä mennään tuonne niitylle"Savutassu maukui ja osoitti hännäällään niittyä.Kollit nyökkäsivät ja lähtivät hänen perään.
Kun he olivat niityn reunalla niin keskellä niittyä näkyi kissanhahmo.He lähtivät hiipimään kissaa kohti.Kissa selvästi söi jotain kun sillä oli pää massa.Sitten kissa nosti päänsä ja lähti juoksemaan mutta samassa Savutassu säntäsi perään ja kauriinloikka ja Vaahteratassu jäivät seisomaan.
"Odota Savutassu!Vaahteratassu maukui.
"Onpahan hän nopea juoksemaan ja tuollaisessa maastossa"Vaahteratassu ihmetteli mutta Kauriinloikka ei ollut kovinkaan ihmeissään vaan ylpeä oppilaastaan.Samaan aikaan Savutassu syöksähti kissan kimppuun ja kissa rääkäisi.Kollit pinkaisivat juoksuun.Kun kollit saapuivat paikalle niin Savutassu piteli maassa sätkivää kissaa.
"Kuka olet."Savutassu kysyi.
"Luuletko että kerron sen sinulle?"kissa sähähti.
"Emme satuta sinua kerro vain nimesi."Kauriiloikka maukui ja hännän heilautuksella käski Savutassun päästää otteen kissasta.Savutassu pomppasi sivulle.Kun kissa nousi jaloilleen samassa Savutassu huudahti.
"Tuo on se kissa unestani!"hän huusi.
Sitten kissa käänsi katseensa Savutassuun hämmentyneenä.
"Anteeksi..."Kissa sanoi äkäisenä ja sitten kissan silmät pyöristyivät.
"Etkai ole..."Kissa maukui.
Kaikki katsoivat kissaa hämmentyneenä.
"Ole yksi minun pennuistani!"Kissa sanoi.
Kaikkien silmät pyöristyivät.
"Mitä miten minä voisin olla pentusti kun emoni on Sädepilvi."Savutassu maukui.
"Vai se olet sinä en meinannut tuntea sinua."Kauriinloikka maukui.
"Mistä oiein puhut?"savutassu maukui.
"Kun olit hyvin pieni pentu sinut tuotiin klaanimme,emosi ei voinut kasvattaa sinua ja Sädeviiksi oli menettänyt pentunsa joten hän otti sinut hoiviinsa."Kauriinloikka kertoi.
"Mutta mutta."Sautassu maukui.Sitten hän ryhdisti asenteensa.
"Va vai niin no mikä on nimesi?"Savutassu maukui.
"Nimeni on Tara"Harmaa kissa maukui.
"Selvä."savutassu maukui ja kääntyi.
"Lähdetään."Hän sanoi.
"Mutta etkö aijo tutustua häneen?"Kauriinloikka maukui
"Mennään!"Savutassu maukui.Kollit lähtivät perään ja jonkin matkan päässä Savutassu kiepsahti ympäri ja juoksi Taran luo.
"Kuun päästä yöllä samaan aikaan tänne."hän kyiskasi Taran korvaan ja nuolaisi hänen lapaa jat juoksi takaisin Kauriinloikan ja Vaahteratassun luokse.
Vastaus:Pitkä tarina! Jaa että Tara :) Saat 17 Kokemuspistettä.

~ Niga

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Nokitassu, Myrskyklaani
24.09.2014 17:50
Nokitassu laahusti haukotellen Kirkassydämen perässä metsässä. Oli aivan aikainen ja hyytävän kylmä aamu ja läikikäs naaras oli viemässä häntä taisteluharjotuksiin.
"Tässä on hyvä paikka", Kirkassydän maukaisi hengitys huurruten ja käski Nokitassua istumaan. Musta kolli kietoi häntänsä siististi ympärilleen ja kuunteli mestarinsa opetusta.
"Monet oppilaat tekevät ensimmäisissä taisteluharjoituksissaan sen virheen että paljastavat silmillään minne hyökkäävät. Silloin vastustajan - tässä tapauksessa minun - on helppo väistää isku ja yllättää sitten harhaan osunut hyökkääjä", naaras selosti ja tarkkaili ainoalla vihreällä silmällään Nokitassua. Aivan, Kirkassydämellä oli vain yksi silmä, sillä tuo oli nuorempana joutunut koiralauman hyökkäyksen kohteeksi. Nokitassu oli kuitenkin jo tottunut mestarinsa poikkeavaan ulkonäköön, eikä välittänyt.
Kirkassydän nousi ripeästi seisomaan ja otti tukevan asennon.
"Sinä hyökkäät ensimmäisenä", Kirkassydän maukui ja hymyili Nokitassulle. "Ota huomioon kokoni ja kokemukseni."
Nokitassu nyökkäsi ja alkoi kiertelemään hitaasti Kirkassysdäntä. Jos hän pääsisi naaraan sokealle puolelle hän voisi yllättää tämän. Nokitassu teki päätöksensä ja yritti syöksähtää Kirkassydämen sivulle niin ettei tuo näkisi hänen hyökkäävän. Soturi oli kuitenkin pahuksen nopea ja pyrähti pakoon Nokitassulta. Nuori kolli yritti vielä muutaman kerran, mutta Kirkassydän varjeli tarkasti sokeaa puoltaan. Nokitassu päätti siis muuttaa taktiikkaansa.
Oppilas syöksyi suoraan mestariaan kohti, mutta naaras otti hänet etukäpälillään vastaan ja painoi maahan. Nokitassu sulki silmänsä ja rentoutti lihaksiaan. Sitten aivan yllättäen hän ponkaisi ilmaan aikeinaan paiskata Kirkassydän maahan, mutta soturi osasi varautua ja loikkasi ketterästi ilmaan. Nokitassu heilautti turhautuneena häntäänsä ja mulkoili mestariaan. Tuo oli kovin hyvä taistelemaan yhdellä silmällä, eikä Nokitassusta näyttänyt olevan tälle vastusta. Kolli päätti kuitenkin olla antamatta periksi ja kyyristyi matalaksi tarkkaillen Kirkassydäntä, joka oli myöskin kyyristynyt. Nokitassu puuskahti ja oli loikkaavinaan kohti Kirkassydäntä, mutta liitikin naaraan sivulle. Kirkassydän yritti syöksähtää hänen kimppuunsa, mutta Nokitassu onnistui koukkaamaan tältä jalat alta. Kirkassydän mätkähti maahan ja Nokitassu painoi mestarinsa tiukasti alleen.
"Hienoa, Nokitassu!" Kirkassydän kehui. Nokitassu onnistui hymähtämään ja nousi huohottaen mestarinsa päältä. Kolli oli ylpeä onnistuttuaan päihittämään mestarinsa ja odotti innolla pääsevänsä tositoimiin. Jos hän vaikkapa kohtaisi ketun...
"Nyt voimme vaikka palata leiriin", Kirkassydän maukui ja kääntyi kohti Myrskyklaanin leiri. Nokitassu loikki hänen peräänsä häntä ylpeästi pystyssä.

//Minitarina Noelle, jolla en oo kirjottanu pitkään aikaan.//
Vastaus:Hyvä Nokitassu, alat oppimaan X) Saat 16 kokemuspistettä.

~ Niga

 






META TAG (title): Warriorcats Rope









-->







 




--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kettu,Erakko
20.09.2014 10:10
Hätkähdin hereille. Vilkuilin ympärilleni etsien katseellani Yötä. #Mihin hän on mennyt# Mietin ja nousin ylös.
"Yö" Kutsuin mustaa naarasta hiljaa. Kuulin vain puiden kahinan. Astelin ulos pesästä kirkaaseen kuun valoon. Yö taivas oli täysin pilvetön. En tunetunut tippaakaan väsymystä,joten päätin harjoitella sitä missä olin huono eli kiipeämisessä. Paljastin kynteni ja kapusin kohti puuta. #Käytä häntää# Muistutin itseäni ja heivasin itseni oksalle istumaan. Nousin hitaasti ja varoen seisomaan. Tassutelin oksaa pitkin eteenpäin. #Minusta ei oravaa tule# Ajattelin. Horjahdin ja menetin tasapainoni. Tipuin kohti maata. Käänsin itseni jaloilleni ja tipahdin maahan. Huokasin. #En tee mitään ennnen kuin tämä sujuu# Päätin ja kipusin uudelleen puuhun. Kävelin hitaasti eteenpäin. #Hyvin menee# Kannustin itseäni. Putosin taas ja koitin uudelleen.Lopulta onnistuin. Tunsin suurta ylpeyttä,kun pääsin oksan päähän. Koska oksa ei ollut kovin korkealla maanpinanasta tiputtauduin alas. Olin tyytyväinen itseeni. Eihän kiipeäminen ollutkaan niin vaikeaa kuin oletin. Vilkuilin ympärilleni. Kylläpä Yö oli kauan poissa. Päätin lähteä etsimään häntä vaikkei minulla ollut tietoa mihin päin hän oli edes mennyt. Haistelin ilmaa. Jäljet johtivat hieman kohti järveä. Lähdin tassutelemaan reipaasti hajumerkin perässä. Vähän ennen järveä Yö oli kääntynyt kohti tiheää metsää. Käännyin sinne. Haju jälki alkoi olla tuoreempi. Kävelin metsikössä mahdollisimman hiljaa,sllä en tiennyt mitä vaaroja täällä oli.
"Kas kas. Mikäs pentu tänne on eksynyt" Kuului kylmä ääni yllättäen. Tunsin kylmien väreiden kulkevan selkääni pitkin. Käännyin ja kohtasin itseäni suuremman todella tumman harmaan kollin. Tämä tuli kuononi eteen.
"Odotan vastausta" Tämä naukui.
"Kävelen" Vastasin kollille. Tämä tuijotti minua pitkään.
"Valitsit huonon paikan kävelylle pentu" Kolli nauroi paha enteisesti. Tämä tuijotti minua murhaavasti.
"En ole pentu" Maukaisin ja kohotin kuonoani. Kolli päästi huvittunutta naurua. Paljastin kynteni.
"Jos tahdot taistella niin olen valmis" Sähähdin. Kolli vakavoitui.
"Tuollaisen rääpäleen voitan hetkessä" Tämä nauroi. "Mutta harva tänne eksyy kävelemään" Tämä naukui.
"No minäpä eksyin. Kävelen missä haluan" Mauuin itsepäisesti, vaikka sisimmässäni tiesin,että uhoaminen tuolle murhanhimoiselle kollille oli riskialtista.
"Onhan täällä kävellyt muitakin" Huomautin ja nyökkäsin kuonollani kohti tassun jälkiä.
"He ovat minun vallassani" Kolli naurahti. Hätkähdin. Siis mitä? Meinasin parkaista.
"Viilto! Jätä pentu rauhaan" Naaraan ääni kuului. Yö, tajusin.Tunnistin naaraan äänen missä vain vaikken häntä kauaa ollut tuntenut oli musta kissa minulle tärkeä,mutta mielessäni ei vellonut ilo vaan pikemmin viha. Miksi kaikki oli tälläistä. Yökin liikkuu epäilyttävillä alueilla.
"Yö, sinä et määrää täällä" Kolli naukui. Tämän nimi oli siis ilmeisesti Viilto.
"Tässä kohtaa määrään. Pentu on minulle tärkeä. Hän asuu luonani" Yö asteli vierelleni. Viilto ei sanonut mitään tuijotti vain minua ja sitten Yötä.
"Kunnianhimoinen hän on. Hyvä lisä meihin" Kolli naukui tyytyväisenä. Yö nyökkäsi. #Mistä lähtien hän on päättänyt kohtalostani# Ajattelin vihaisesti.
"Ei. Kukaan ei päätä kohtaloani puolestani" Sähähdin vihaisena. Näin yönkin hätkähtävän.
"Mutta tämä olisi loistavaa voisit olla hyvä lisä meihin ihan oikeasti" Yö naukui ja vaihtoi paikan Viilon viereen. Viha velloi sisälläni nyt täysin.
"Kukaan ei koskaan tule määräämään minua. Voin joskus auttaa teitä,mutta ei en ole kenenkään vallan alla" Ärähdin. "Tapaamme joskus. Minä en lähde täältä mihinkään. Tulen asumaan nykyään täällä halusitte tai ette" Sähisin. Yö oli sanomassa jotain,mutta viilto ehti ensin.
"Sitten tapaamme seuraavan kerran ikävämmissä merkeissä" Tämä sähähti ja marssi pois. Yö jäi tuijottamaan minua.
"Harkitse vielä kerran" Tämä aneli.
"Ei. Sinäkin kuulut noihin...Noihin murhaajiin. Minusta tulee mahtava ilman sinua" Uhosin ja käännyin. En pystynyt enää edes katsomaan Yöhön. Juoksin pois. En tiedä minne menisin,mutta sillä ei olisi väliä. Jäisin tänne ihan vain vaikka kostaakseni,mutta silti jokin sanoi että en saisi alkaa ilkeäksi. Huokaisin ja käperryin maahan.
"Autakaa joku. Mitä teen?" itkin hiljaa. Nyt kaikki sisälläni ennen piilossa pidetty vihani purkautui täysin ja tuntui hallitsevan minua.
"Minusta tulee mahtava" Uhosin itkuisena. #Ensi töikseni lopetan itkemisen# Päätin. Tarvitsin nyt vain jostain oppia. Ja sitä varten klaanit olivat. Voisin vakoilla heitä ja oppi jotain. Hitaasti loppu yön aikana suunnitelmat alkoivat selventyä mielessäni. Minusta ei tulisi täysin paha,mutta ei nyt täysin hyväkään. Hymyilin tyytyväisenä. Onnistuin löytämään täydellisen pienen luolan jonne asetuin nukkumaan. Suljin silmäni.

Heräsin auringonlaskun aikaan siihen kun Yö istuin pesässäni.
"Häivy" Käskin.
"Ei. Rauhoitu. Etkö näe sinusta on tulossa kissa jota hallitsee viha" Yö naukui rauhallisena ja kosketti kuonoani.
"Mitä väliä" Naukaisin ja tuijotin Yötä.
"On sillä väliä. Olen pahoillani,kun en kertonut sinulle,että olen uskollinen Viillolle,mutta hän on kumppanini välitän hänestä. Vaikka hän onkin murhanhimoinen" Yö naukui.
"Aivan sama minun ei tarvitse kestää tälläistä. Emoni menetys oli liikaa,sitten Tuli jätti minut yksin ja häipyi ja nyt sinäkin olet petturi" Mauuin
"Ei en ole. En ole valehdellut sinulle" Yö maukui rauhallisesti. "Ole kiltti ja unohda menneet anna minulle anteeksi. Teen sinusta parhaan kissan koko metsässä. Olet minulle tärkeä" Yö maukui. Siristin silmiäni,mutta silti tarvitsin jonkun joka auttaa.
"Olkoon" Huokaisin. Yö nyökkäsi tyytyväisenä.
"Vaikka olet täällä kukaan ei tee sinulle mitään. Sen verran päätös valtaa minulla on. Vaikket uskoudukkaan viillolle voit oppia häneltä ja muilta kissoilta" Yö naukui. "Lepää tämä päivä. Haen sinut ennen iltaa niin pääset harjoitelemaan taisteluliikkeitä" Yö maukui ja lähti. Katsoin yön perään. #Hän on oikeassa unohda mennyt ja viha.Minusta tulee vahvempi jos en anna vihan hallita. Ja yästä voi olla jotain hyötyä# Ajattelin ja jatkoin unta.

/tälläinen tosi lhyt ja sekava tarina xD/
Vastaus:Saat 15 Kokemuspistettä.

~ Niga

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Huurretassu,Jokiklaani
18.09.2014 18:11
//Näin aluksi voisiko joku korjata sen "lyhyen ulkonäkö kohdan" (toivottavasti tajuatte xD) Sillä huurteella ei ole ruskeita silmiä//

Heräsin aurinkoiseen,mutta hieman viileään aamuun. Pörhistin turkkiani jotta tuntisin oloni lämpimämmäksi. Tassutelin ulos oppilaspesästä. Katselin ympärilleni. #Lehtisade on aivan kohta täällä# Ajattelin nähdessäni upeat puut jotka olivat vaihtaneet värinsä punaisen ja oranssin sävyisiksi. Istuuduin leirin laitamille ja laitoin hännän jalkojeni suojaksi. Näin kuinka sotureita alkoi heräillä. Teerenlentokin asteli pesänsä suojista valoon. Tämä huomasi minut ja tuli minua kohti.
"Huomenta" Naaras maukui ystävällisesti.
"Huomenta" Vastasin.
"Oletko valmis opettelemaan yrttejä" Parantaja kysyi.
"Totta kai" Maukaisin iloisena. Teerenlento nyökkäsi hymyillen ja viittoi seuraamaan. Kävelimme parantajan pesälle. Matkalla näin Mustakynnen joka mulkaisi minua vihaisena. Teerenlentokin huomasi asian ja vilkaisi minua nopeasti.
"Älä välitä Mustakynnestä hän löytää moitittvaa kaikista, jopa tähtiklaanista" Parantaja kuiskasi minulle ja asteli sitten pesänsä varjoihin. Seurasin tätä uteliaana. Haistoin erillaisten yrttien tuoksut. Teerenlento otti pari yrttiä ja laittoi ne eteeni.
"Haistele niitä ja tutki niin opit parhaiten. Jokaisen yrtin oppii lopulta tunnistamaan pelkän hajunperusteella" Teerenlento kertoi. "Muistatko kun käytin tuota sinun haavojesi hoitoon" Parantaja naukui. Katselin kellertävää kukkaa.
"Sen nimi on kehäkukka. Se auttaa haavoihin jotka ovat tulehtuneet" Teerenlento kertoi. Nyökkäsin ja tuijotin yrttiä. Teerenlento laittoi sitten sen sivuun.
"Pieniin ja tulehtumattomiin haavoihin kannattaa käyttää vain hämähäkinseittiä" Parantaja neuvoi ja otti sitten uuden yrtin.
"Tämä on unikko. Tästä käytetään vain siemenet" Teerenelnto jatkoi yrttien esittelemistä. Nyökyttelin vain välillä. Auringonhuipun hetkeen mennessä olin oppinut sen miltä kehäkukka,unikkonsiemenet,kissanminttu ja takiaisen juuri näyttä sekä mihin niitä käytetään.
"Voisit järjestellä nyt yrttini niin minä käyn sillä välin syömässä. Jokainen omiin pinoihin. käytä kuonoa vaikket tiedä mitä ne on mutta älä maista mitään mitä et tunne. Tuo on hyvä muistaa vaikkei minulla kyllä mitään tappavia myrkkykasveja olekkaan täällä tällä hetkenllä" Teerenlento naurahti ja pujahti sitten ulos. Käännyin yrtti kasojen puoleen. Aloin lajitella niitä omiin pinoihinsa. Samalla muistot palautuivat mieleen. siirtelin tassulla yrttejä omiin pinoihin ja tuijotin niitä surullisena. Ravistelin itseäni. #Nyt lopeta se valittaminen" Ärähdin itselleni mielessä. Joku saapui pesään. Käännyin ja näin Mustakynnen ärtyneen ilmeen.
"Missä Teerenlento?"Tämä kysyi.
"Hän lähti hetki sitten syömään" Kerroin. Muuta en ehtinyt sanoa,kun musta kolli harppoi ulos pesästä. Huokaisin ja laitoin viimeisetkin yrtit omille paikoileen. Ei yrteissä ollut paljoa järjestelemistä,koska Teerenlento piti pesänsä aina siistinä. Nousin sitten seisomaan ja lähdin itsekkin etsimään Teerenlentoa. En ehtinyt juuri pesänsuuaukosta pidemmälle,kun näin teerenlennon joka jutteli Mustakynnelle ja parantajan toisella puolella ontui Perhonsiipi. Kolmikko pyyhälsi ohitseni.
"Tulehan Huurretassu pääset parhaaseen mahdolliseen oppitilanteeseen eli näkemään mitä parantajan työhön kuuluu" Parantaja huikkasi minulle. Tassutelin heidän perässä.
"Mustakynsi jutellen kanssasi myöhemmin" Teerenlento sanoi mustalle kollille joka nyökkäsi happamana ja meni pois.
"Käy makuullee Perhonsiipi" Teerenlento kehoitti.
"Haavat eivät ole syviä,joten sinulle riittää vain hieman hämähäkinseittiä. Huurretassu antaisitko hämähäkinseitin?" Parantaja pyysi.
"Juu" Sanoin ja tassutelin hämähäkkinseitin luo ja otin sitä tassuuni. Ojensin sen Teerenlennolle.
"Kiitos. Katsohan. Tämä haava ei ole syvä eikä iso,mutta sellaisessa kohtaa että verta tulee paljon" Teerenlento kertoi ja painoi hellästi tassullaan hämähäkinseittiä Perhonsiiven tassulle.
"Astuitko siis piikkiin" Teerenlento varmisti Perhonsiiveltä joka nyökkäsi.
"Tassuissa olevat haavat vuotavat usein todella paljon siksi niitä kannattaa painaa hetki" Teerenlento opetti. Pesään ilmestyi Vaaletassu.
"Varjoturkki valittaa lonkkiaan" Oppilas naukui.
"Selvä käy kohta katsomassa häntä" Teerenlento ilmoitti. Vaaleatassu katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Sitten vanha parantaja katsoi minua.
"Tai käy sinä. Ota mukaan hieman fenkolia" Tämäm ehdotti.
"Toki,mutta mikä on fenkoli" Nauuin epävarmana ja silmäilin yrtti pinoja.
"Tuo" Teerenlento osoitti kohti yhtä yrttiä. Otin sen suuhuni. "Varren sisällä on nestettä mikä potilaan tulee juoda. Varmista myös,että Varjoturkilla on kuivat sammaleet makuualustana senkin voi aiheuttaa lonkka kipuja" Teerenlento huikkasi perääni.

Tassutelin kohti klaanivanhusten pesää. Olin täristä innosta. Tämä oli ensimmäinen tehtäväni mitä sain tehdä yksin. Astelin klaanivanhimpien pesään ja menin tummanharmaan naaraan luo.
"Vaaleatassu kertoi,että lonkkasi ovat kipeät" Nauuin.
"Kyllä,mutta odotin kyllä Teerenlentoa en kesken kasvuista pentua" Naaras murisi kärttyisästi.
"Olen oppilaan ikäinen ja Teerenlento antoi minulle luvan hoitaa sinua" Maukaisin ja rikoin varren.
"Juo tämä" Käskin. Varjoturkki joi felkolin nesteet. Painoin tämän makuualustansammalia jotta huomaisin olisiko ne märät.
"Makuualustasi on kuiva. Lonkka kipu johtuu siis jostain muusta" Nauuin.
"No selvitä mistä se johtuu" Varjoturkki murisi. "Minä haluan tietoa en arvailuja. Mene ja kysy Teerenlennolta" Vanha naaras murisi.
"Ei tarvitse minä olen tässä" Teerenlento naukui pesän suuaukolta. "Varjoturkki kohtele oppilastani paremmin hän yrittää auttaa vaikka aloitti vasta tänään" Teerenlento naukui terävästi ja asteli vierelleni. Katsoin mestarinani kiitollisena.
"Syy voi olla viilenevän ilman jolloin vanhuksien jäseniä alkaa kolottaa" Teerenlento opetti. Varjoturkki vain käänsi päätään.
"Tulehan" Teerenlento komensi sitten ja lähti pois pesästä. Tassutelin tämän perään.
"Älä välitä. Pian kuitenkin saat klaanin luottamuksen" Parantaja naukui. "Vaihtaisitko minun makuualustani sitten voit levätä loppu päivän" Tämä maukui. Nyökkäsin ja suuntasin askeleeni metsään.

Löysin äkkiä hyvän sammalpaikan missä sammaleet oli tarpeeksi kuivia. Irrotin sitä ja otin sitä niin paljon,että sen leiriin kantaminen oli haasteellista. Lopulta kuitenkin onnistuin saamaan sammaleet Teerenlennon pesälle. Levitin niistä tasaisen alusta. Sitten tassutelin kohti tuoresaaliskasaa. Olisin voinut vaikka syödä sen kokonaan,mutta otin kottaraisen. Söin sen hyvällä ruokahalulla. Vilkaisin sitten aivaalle. Aurinko oli laskemassa. Tassutelin kohti oppilaspesää.

Makuualustani sijaitsi aivan oppilaspesän reunamilla omissa oloissa. Asetuin siihen makuulleni. Suljin silmäni ja kuuntelin kuinka pari oppilasta keskustelivat kilpaa päivästään. Mukaan liittyi monia muitakin jotka alkoivat selostaa kovaan ääneen. Kukaan ei tuntunut kuuntelevan mitä muut teki vaan kaikki meni yhdeksi leikki tappeluksi. Vilkaisin painivia oppilaita silmäkulmani alta. Hetken päästä joku tömähti kylkeeni. Aukaisin silmäni. Näin Mehiläistassun ja Töyhtötassun.
"Anteeksi. Ei ollut tarkoitus herättää" Mehiläistassu naukui äkkiä. Mietin mitä vastasisn.
"Ei se mitään. En edes nukkunut,mutta olkaa ensi kerralla varovaisia ja leikkikää ulkona" Mauuin loputa. Mehiläintassu ja Töyhtötassu vetäytyivät pesän toiselle laidalla keskustelemaan. Muutkin tuntuivat laskeneen ääntään ja kaikki alkoivat hiljalleen ruveta nukkumaan. Väsymys otti lopulta minustakin vallan ja nukahdin.
Vastaus:Ok, ok ;D Saat 17 kokemuspistettä!

~ Niga

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Illankuiske, Jokiklaani
18.09.2014 16:47
//Olen halunnut kirjoittaa kokoontumistarinan jo jonkin aikaa… Toivottavasti tapahtumat ja faktat osuvat kohdilleen, hirveästi en kuitenkaan niihin varaa kirjoitustilaa //

Illankuiske asteli innoissaan laumatovereidensa ympäröimänä kohti puunrunkoa, jota pitkin pääsisi tassut kuivina kokoontumissaarelle. Uiminen ei sinänsä yhtäkään jokiklaanilaista haitannut, mutta jos halusi päästä vaihtamaan kuulumisia muiden klaanilaisten kanssa, kannatti turkki pitää kuivana. Muut eivät varmasti tykkäisi kosteutta huokuvasta keskustelukumppanista näin kirpeänä lehtisateen iltana. Ja keskustella Illankuiske halusikin johonkin toiseen klaaniin kuuluvan kissan, Setrisydämen kanssa…
Illankuiske tunsi miellyttävää kihelmöintiä korvista hännänpäähän asti kun muisteli yötä, jonka oli saanut viettää öisen metsästyskumppaninsa kanssa. Tämän jälkeen Illankuiske oli pettymyksekseen ehtinyt vaihtamaan vain pari sanaa Setrisydämen kanssa. Seuraavalla öisellä tapaamiskerralla kolli oli nimittäin kertonut pahoitellen, että hänen öiset poissaolonsa olivat alkaneet herättää huomiota ja olisi hyvä pitää tapaamisissa taukoa. Illankuiske oli ollut yhtä lailla pahoillaan, mutta vakuuttanut ymmärtävänsä. Nuorella naaraalla ei ollut hetkeen ollut mitä odottaa ennen kuin tämä muisti lähestyvän täysikuun ja klaanien kokoontumisen. Illankuiske oli ollut niin ahkera partioihin ilmoittautuja ja tuoresaalispinon kasvattaja, että naaras oli ensimmäisten joukossa valittu pääsemään kokoontumiseen.
”Minä taidan käydä tervehtimässä paria Tuuliklaanin seniorisoturia, mihin sinä suuntaat?” Illankuiskeen ajatukset keskeytettiin. Illankuiske oli kulkenut kuin pää pilvissä ja oli puunrungolta laskeuduttuaan jäänyt seisomaan vain paikoilleen. Sammalturkki kallisti päätään kysyvästi, vähän hämillään. Yleensä Illankuiske jutteli ystävänsä kanssa enemmän, nyt hiljaisuus oli vallinnut kahden kissan välillä matkan ajan. Hiirenpapanat, jos Illankuiske ei olisi huolellisempi kohta hänenkin käyttäytymisensä alkaisi herättää huomiota. Nytkin täytyisi äkkiä keksiä jotain järkevää, seniorisotureiden seuraan nuoren naaraan ei olisi tuppautuminen luontevasti… Tämä koski myös Setrisydäntä, Illankuiske ei voisi mitenkään selittää miksi naaras oli suuntaamassa juuri tämä soturin luo.
”Minä, tuota… Varjoklaani! Koska, mietin… Kaksijalat, niin, minua kiinnostaa tietää onko niistä kaksijaloista ollut vielä ongelmia. Niistä, jotka… Ne jotka tulivat viemään pois ne järvellä murisevat hirviönsä puolisillalta. Kysyn vain nopeasti ensimmäiseltä Varjoklaanilaiselta jonka näen.” Ja tämä olisi ”sattumalta” Setrisydän, Illankuiske huolehtisi. Illankuiske meinasi jo virnistää innostuneena omasta nokkeluudestaan, mutta pakottautui pitämään ilmeensä peruslukemilla.
Sammalturkki mittaili Illankuisketta katseellaan pitkään. Turkin alla kuumotti. Periaatteessa Illankuiske ei sepittänyt mitään olemattomia; vaikka kaksijalkoja oli vähemmän lehtisateen saavuttua niitä tuli yhä järvelle silloin tällöin. Mutta pentukaan ei olisi ollut vakuuttunut Illankuiskeen takeltelusta…
”Hyvä on, kerrothan sitten minullekin”, Sammalturkki lopulta totesi aika kalsealla äänellä. Vanhempi naaras tiesi milloin hänelle valehdellaan, mutta ei alkanut painostamaan Illankuisketta. Joukko Tuuliklaanin sotureita oli kiertänyt esiin saaren rantaa pitkin ja joukon kärjimmäinen musta naaras viittoi selvästi Sammalturkkia tulemaan mukaan. ”Tullaan, Yöpilvi!” Sammalturkki lupasi käännähtäessään, mutta loi vielä yhden läpitunkevan katseen olkansa yli Illankuiskeen. Sellaisen jos jotain tällaista vielä tapahtuu toiste niin et pääse yhtä helpolla -katseen. Illankuisketta kylmäsi. Sammalturkki oli oikeassa ja tarkoitti hyvää, mutta ei voinut ymmärtää kuinka paljon Illankuiske tätä tarvitsi… Toinen vaihtoehto olisi ollut lähteminen klaanista, Illankuiske ei olisi kestänyt olla Perhonsiiven seurassa.
Jäätyään rannalle yksin Illankuiske suuntasi syvemmälle saarelle, tihenevän aluskasvillisuuden läpi luikertaen. Varjoklaanilaiset asettautuivat ennemmin mukavasti puskien ja puiden varjoon kuin talsivat avoimella rannalla, joka taas tuntui Tuuliklaanilaisille tutummalta. Keskusaukiolle saavuttuaan Illankuiske haistoikin Varjoklaanin pistävän tuoksun vahvempana. Nyt piti vain erottaa enää se tuttu tuoksu muiden joukosta.
Illankuiske näki ennemmin kuin haistoi Setrisydämen. Aukion toisella puolella komea kolli istui mukavasti mutta valppaana, tummanharmaa turkki kiilsi hopeisena täyden kuun valossa. Mutta Illankuiskeen harmiksi kolli ei ollut yksin. Joku musta Varjoklaanin naaras istui Setrisydämen vieressä ja molempia jututtamassa oli hajusta päätellen joku Myrskyklaanilainen. Nuoren vaalean naaraan häntä nyki kiihtymyksestä puolelta toiselle. Setrisydän murahteli matalalla äänellä jotain vastauksia, musta naaras vain katseli jotenkin ylimielisen oloisena vierestä. Illankuiske lähestyi joukkoa pitkin askelin epävarmuudestaan huolimatta, jolloin myrskyklaanin soturi käänsi päänsä. Illankuiske meinasi pysähtyä niille sijoilleen nähdessään aiemmin piilossa olleen raadellun puolen tämän kasvoista – soturin täytyi olla Kirkassydän. ”Jatketaan myöhemmin”, Kirkassydän huikkasi nopeasti ja loikki omien klaanilaistensa luokse.
Illankuiske jäi hölmistyneenä niille sijoilleen hetkeksi katselemaan Kirkassydämen perään. Toisaalta naaras oli tullut ihan muissa asioissa joukon luokse, toisaalta tätä taas alkoi kiinnostaa mistä oli ollut kyse. ”Ei koske teitä”, Illankuiske kuuli Setrisydämen toteavan ja naaras napsautti katseensa kolliin. ”Olisi pitänyt osata odottaa, että juorut lähtevät heti leviämään kuin puusta lentoon säikäytetyt linnut”, Setrisydän huokaisi dramaattisesti. ”Mäntysydän joutui kaksijalan nappaamaksi pesään joksikin aikaa, mutta saimme vapautettua hänet ja kyseisen kaksijalan kotikisutkin harkitsevat pari kertaa ennen kuin käyvät uhittelemaan uudestaan klaanikissoille. Pesä on Varjoklaanin ja Myrskyklaanin reviirin rajalla. Ei koske teitä”, Setrisydän selitti selkeällä äänellä kuin hiirenaivolle. Koko sen ajan musta naaras Setrisydämen vieressä katseli Illankuisketta mittailevasti kuin jotain saalista.
”Nyt kun se on pois alta, mitä asiaa, Jokiklaanilainen?” Musta naaras maukaisi aivan yhtä ylimielisesti kuin miltä näytti. Setrisydän vain katseli Illankuisketta yhtä uteliaan oloisena kuin klaanitoverinsa, ei vaivautunut esittelemään Illankuisketta tai mitään.
”Minä vain… Kun Setrisydän…” Illankuiske kompasteli taas sanoissaan. Miksi Setrisydän käyttäytyi niin kumman etäisesti? Tottahan heidän tapaamisensa piti salata, mutta tämä oli jo liikaa, Illankuiske oli loukkaantunut. Toisaalta Illankuiskeen teki mieli kääntyä kannoillaan ja luikkia pakoon, toisaalta taas paljastaa kyntensä. Tässä ei ollut mitään järkeä. Ja niskakarvoja kihelmöi niin kuin jotain pahaenteisempää olisi vielä luvassa.
”Minäkö? Tiedät nimeni? Kukahan sinä mahdat olla?” Setrisydän kummasteli. Niin luontevasti, että Illankuiske luuli ensin jututtavansa aivan vierasta kissaa, erehtyneensä. Mutta ei, kyllä tämä oli Setrisydän. Oliko Illankuiske muka nähnyt unta kaikki ne yöt kun oli ollut tapaamassa Setrisydäntä? Illankuiskeen teki mieli ulista paniikkiaan ääneen, mutta sai vaivoin rauhoituttua. Ehkä Setrisydän pilaili. Tosi ilkeä pila.
”Tietenkin tiedän nimesi. Illankuiske, muistatko? Tapasimme…” Illankuiskeen täytyisi valita sanansa tarkoin. Muuten tässä oltaisiin kohta tosi syvässä suossa. Illankuiske ei epäillyt hetkeäkään etteivätkö hänenkin salaisuutensa voisi lähteä lentoon. ”Tapasimme rajalla kun metsästim… metsästin.” Mustan naaraan silmät kapenivat viiruiksi. Tämä mulkaisi Setrisydäntä jäätävästi ja nykäisi päätään kysyvästi Illankuiskeen puoleen.
”Ah, se yksi satunnainen kerta. Minähän tapaan muiden klaanien kissoja tuon tuosta, partioilla etenkin, enkä voi kaikkea muistaa. Niin anteeksi, annan kun esittelen Yösiiven, kumppanini”, Setrisydän selitti ja pyyhkäisi häntänsä rauhoittavasti Yösiiven selän yli. Yösiipi käänsi taas tyytyväisenä katseensa Illankuiskeeseen ja kiersi häntänsä yhteen Setrisydämen hännän kanssa. Nyt Illankuiskeen teki todella mieli paljastaa kyntensä ja upottaa ne molempien virnuileviin kasvoihin. Toisaalta taas naaras tunsi jäsenensä painaviksi ja kylmiksi, kuin olisi jääveteen upotettu. Setrisydän ei ollut tuntevinaankaan häntä ja lisäksi tällä oli kumppani.
”H-hauska tavata”, Illankuiske sai vaivoin sanottua sähisemättä. ”Vaikutatte onnellisilta yhdessä”, Illankuiske pakottautui kehumaan muka luontevasti. Mutta onneksi ainakin Yösiipi keskittyi olemaan taas ylimielinen ja katselemaan Setrisydäntä ihailevasti.
”Totta kai. Mehän olemme luodut toisillemme, vaikka löysimme toisemme vasta äskettäin. Katsos kun tiesin kyllä että Setrisydän on aivan hullaantunut minuun, mutta en halunnut kehrätä heti ensimmäiselle kollille joka vähän vikittelee. Mutta sitten kun vaikutti siltä että Setrisydän viettää yönsä jonkun muun kanssa… Onneksi kyse oli vain metsästysretkistä, mutta päätin ottaa Setrisydämen silloin ennen kuin asiat monimutkaistuvat”, Yösiipi selosti katse koko ajan Setrisydämessä.
Ottaa… Yösiipi puhui kumppanistaan kuin omaisuudesta jonka voi ottaa ja jättää miten haluaa. Miten kukaan haluaisi olla sellaisen kissan kanssa! Mutta vaikka Illankuiske kuinka yritti etsiä jotain pilkettä Setrisydämen silmistä, viestiä hänelle, pikku kalalle, niin ei mitään. Setrisydän oli ensimmäistä kertaa sinä iltana vilpitön katsellessaan vähintään yhtä yököttävän ihailevasti Yösiipeä.
Illankuiske ymmärsi nyt koko tilanteen, ansan johon oli loikkinut iloisesti ja typerästi. Setrisydän oli vain käyttänyt häntä saadakseen toisen naaraan kiinnostumaan itsestään. Miten ihmeessä Illankuiske oli voinut luulla, että joku toisen klaanin vanhempi soturi kiinnostuisi hänestä... Koska kyllä Illankuiske oli ehtinyt jo vähintään ihastua Setrisydämeen ja toivoa tunteilleen vastakaikua. Mutta taas vain Illankuiske oli satuttanut itsensä.
”Oli hauska tavata”, Setrisydän huikkasi Illankuiskeen perään. Illankuiske oli huomaamattaan kääntynyt lähteäkseen vaikka olo tuntui halvaantuneelta. Illankuiske pysähtyi hetkeksi huojuen paikoilleen kuin haavoittunut, mutta jatkoi sitten kankeaa vaellustaan kohti klaanitovereitaan.
”Onko kaikki kunnossa?”
”Etkö jää kuuntelemaan päälliköiden tiedonantoa?”
”Illankuiske mihin matka?”
”Illankuiske?”
Illankuiske kuuli enemmän kuin yhden maukaisun. Naaras jatkoi matkaansa vastaamatta, tuijottaen eteensä mitään näkemättä. Kaikki Setrisydämen kanssa yhdessä vietetty aika kertaantui Illankuiskeen päässä yhä uudestaan ja uudestaan, ne muistot naaras vain näki. Kaikki leikkisät letkautukset ja ystävälliset teot, kaikki vain huijausta ja teeskentelyä joiden läpi Illankuiske ei ollut nähnyt ajoissa eikä nähnyt vieläkään. Aivan kuin muistojen Setrisydän ja tuo Setrisydän tuolla aukiolla olisivat kaksi eri kissaa. Illankuiske yritti selittää tapahtuneen jotenkin toisin itselleen voimatta uskoa että häntä todella oli huijattu. Miten tässä oli päässyt käymään näin? Miten Setrisydän oli saattanut vain leikkiä hänen kanssaan niin eikä Illankuiske ollut osannut epäillä mitään? Illankuiske vikisi ääneen kuin emon hylkäämä pentu. Tuntui taas niin samalta… Sisällä oli vain iso kylmä tyhjä paino.
Illankuiske kiihdytti kömpelöiden tassujensa askeleet juoksuksi saavutettuaan puunrungon. Naaras oli kompuroinut pusikon läpi ja poiminut mukaansa oksanpätkiä ja kuivia lehtiä, mutta ei välittänyt niistä. Illankuiske liukasteli puunrungon yli ja suuntasi leiriin, toivoen voivansa vain nukkua loppuelämänsä ilman että tarvitsisi muistaa tai tuntea mitään.

Vastaus:Woow! Saat 30 Kokemuspistettä!

~ Lu$y Vara-Yp

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Ruskatassu, Jokiklaani
16.09.2014 20:42
Heräsin lämpimään ilmaan ja venyteltyäni oikein makeasti lähdin kohti tuoresaalis kasaa. Otin kasasta itselleni hiiren ja söin sitä siististi näykkien.
#Voisin kokeilla livistää tutkimaan muiden klaanien tuoksuja ja asioita.# Pohdin mielessäni. Olin utelias näkemään muita klaaneja, mutta taas oli kiellettyä mennä toisten klaanien reviirille.... Ainakin omasta mielestäni.

Söin kalan ripeästi loppuun ja olin juuri livahtamaisillani pois leiristä, kun kuulin tutun naukaisun:
"Ruskatassu! Odota!" Huokaisin hiljaa ja käännyin kohti mestariani, kysyvä ilme kasvoillani.
"Tehtäväsi on metsästää klaanin vanhimmille", hän naukui jalähti yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin.
#Se siitä mukavasta päivästä.# Ajattelin lähtiessäni metsästämään.

Etsin jotain hyvää hajujälkeä, mutta ikäväkseni en löytänyt yhden yhtäkään.... Tai en jaksanut kunnolla nuuhkia. Jäljelle jäi vain kalastus. En pidä kalastuksesta, koska siinä joutuu menemään veteen. En minä vettä inhonnut, mutta en oikein pitänytkään siitä. Häntä maata laahaten tassuttelin purolle ja astuin hitaasti hiukan viileään veteen.

Odottelin aikani turkki läpi märkkänä ja inhottavan tuntuisena, että kala uisi lähelle. Pian odotus palkittiin, kun hopeinen välähdys tuli ja loiskahdin veteen. Kastuin läpi märäksi, mutta sain, kuin sankin kiinni kalan. Itseeni tyytyväisenä tapoin pyristelevän saaliini ja kannoin sen rantaan.

Kalan ihana ja viekoitteleva tuoksi tuli kuonooni ja lipaisin hitaasti huuliani. Teki kovasti mieli syödä tuo hopeasuomuinen saalis, mutta se oli tarkoitettu klaaninvanhimmille. Palasin takaisin veteen ja jäin taas odottamaan.

Lopulta metsästysretki meni ihan puun alle. Sain loppujen lopuksi vain yhdenkitättömän kalan. Häntä koipien välissä tallustelin leiriin ja vein sen vanhuksille. Livahdin äkkiä pois ja hain itselleni ruokaa. Näykkin vain pieni paloja, koska minua vaivasi edelleen se, että en ehkä tehnytkään minulle annettua tehtävää kunnlla? Huonot ajatukset edelleen päässä liikkuen jätin yli puolet syömättä tuoresaalistani ja tallustelin vain pesälle. Pesälle päästyäni menin sammalvuoteelleni makuulle ja suljin silmäni. Vaivuin lopulta rauhattomaan uneen.

//Eeh.... Ensimmäinen tarinani täällä ja lyön vetoa, että meni penkin alle....//
Vastaus:Ei se nyt niin paljon penkin alle mennyt kuin mitä minun äidinkielen kokeeni yleensä X) Saat kumminin 20 Kokemuspistettä.

~ Lu$y Vara-Yp

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Malvalehti,Varjoklaani
15.09.2014 19:09
Heräsin. Aukaisin vihreät silmäni ja vilkaisin vierelläni nukkuvaa Mäntysydäntä,joka viimein oli löytynyt. Olin pari päivää vain tallustellut leiriä hermostuneena ympäri,kun Mäntysydän oli joutunut kaksijalan kaapaamaksi. Kollilla oli nyt naarmuja ja haavoja taistelusta kotikisuja vastaan. Nojasin hellästi kolliin, joka mumisi jotain.
"Herää. Aurinko on noussut aikoja sitten" Nauuin. Onneksi olin ollut yönpartiossa niin sain nukkua hieman pidempään ja no Mäntysydän oli saanut pari päivää lepoaikaa. Kolli aukaisi silmänsä.
"Tule tarvitset ruokaa" Naukaisin ja autoin kollin pystyyn. Kävelimme ulos.
"Sinun pitäisi pyytää Pyynsulkaa vilkaisemaan tuota haavaa. Se näyttää tulehtuneelta" Huomautin ja nyökkäsin kohti kollin lapaa,jossa oli syvä haava.
"Se paranee kyllä" Tämä vakuutti.
"Menet sinne tai minä vien sinut Pyynsulan luo" Sanoin tiukasti,mutta kaiken takana oli vain huoli kumppanistani.
"Olkoon,mutta myöhemmin" Tämä huokaisi ja otti suupalan hiirestään. Revontulitähti istui kauempana parin muun soturin kanssa. He tuntuivat juttelevan päivän partioista ja varjoklaanin tilanteesta.
"Malvalehti muista,että vaikka Mäntysydän saa levätä sinun tulee käydä metsästämässä ja partioissa" Päällikkö naukui yllätäen.
"Toki. Ajattelin käydä pian metsästämäss" Naukaisin.
"Jaksatko lähteä yöpartiooni" Yösiipi naukui. Tämä oli keskustellut Revonstulitähden kanss. Nyökkäsin. Päällikkö,Yösiipi ja Setrisydän jatkoivat ateriaansa.
"Harmi ettet voi tulla mukaani"Naukaisin Mäntysydämmelle. Tämä nyökkäsi.
"Tulen heti kun paranen" Tämä lupasi. Hymyilin ja kosketin kollin kuonoa. Olin syönyt oman ruokani.
"Unikonvarrella taitaa olla asiaa" Mäntysydän huomautti ja tuijotti taakseni. Käänsin päätäni ja näin pitkäjalkaisen kuningattaren jolla oli huolestunut ilme.
"Malvalehti ole kiltti ja auta minua tämä päivä pentujeni kanssa" Tämä pyysi.
"Voin kai minä. Menen vasta yöksi partioon,mutta minun tulisi metsästääkkin" Naukaisin epäröiden.
"Voit tehdä sen muulloin on kyse pentuni terveydestä" Naaras ärähti. Nyökkäsin.
"Menethän käymään Pyynsulan luona näyttämässä haavaasi ja lepää loppu päivä" Kuiskasin Mäntysydämmelle.
"Kyllä kyllä" Tämä naurahti. Hymyilin aj kosketin kollin kuonoa hännälläni ja tassutelin sitten Unikonvarren perässä pentutarhaan.

Pentutarhassa oli mukavan lämmin.
"Ajattelin viedä pennut ulkoilemaan ja haluan jonkun soturin mukaan jottei kellekään satu mitään" Unikonvarsi ilmoitti.
"Tulen toki" Naukaisin. Olin kyllä mielessäni ajatellut,että joku pennuista olisi ihan kunnolla sairas ja minun pitäisi vahtia sitä, mutta käy tämäkin.
"Pennut! Nyt lähdemme ulos leiristä" Unikonvarsi ilmoitti pennuille. "Eikä kukaan poistu näkö etäisyydeltäni tai pääsee ulos leiristä vasta oppialsikäisenä" Kuningatar määräsi. Naurahdin hieman. Unikonvarsi oli tiukka,mutta välillä turhankin huolehtiva emo. Lähdin kulkemaan kohti metsää. Kolme pentua ja Unikonvarsi perässäni. Hyvä kun pääsimme ulos leiristä niin pennut säntäsivät erisuuntiin tutkimaan eri asioita. Unikonvarsi katsoi minua huvittuneena.
"Ymmärrätkö miksi tahdon jonkun mukaan. Ennen pitkää joku on vaikeuksissa" Tämä huokaisi. "Kaikki pysyy näköetäisyydellä" Tämä karjasi pennuille, jotka tuskin kuulivat tätä. Tassutelin Omenapennun luo joka tuijotti silmät lumpeenlehden kokoisina puuhun jossa istui orava. Kirjava naaras katsoi minua.
"Saanko yrittää metsästää sen" Naaras kysyi.
"Et. On parempi,että odotat olevasi oppilas ja harjoittelet hieman helpommilla saaliseläimillä" Naukaisin.
"Näytä minulle miten orava pyydetään" Pentu aneli.
"Joo näytä" Konnapentukin innostui ja pomppi paikalle Raitapentu perässä. Nyökkäsin ja kapusin ketterästi puuhun. Hiivin ja samalla tasapainoihin oksalla kohti oravaa. Sähähdin niin,että orava huomasi minut. Olin opetellut tämän omituisen taktiikan itse,mutta se ei aina toiminut. Orava lähti juoksemaan runkoa pitkin alas ja kun saalis oli maassa olin minä vahvampi kuin puunoksalla heiluessa. Juoksin oravan perään ja puraisin saaliseläimen kuoliaaksi. Käännyin sitten katsomaan pentuja ja Unikonvartta. Pennut tuijottivat minua rivissa.
"Mahtavaa" Raitapentu kiljui. "Minusta tulee paras kissa koko metsässä" Tämä uhosi ja pomppasi Konnapennun päälle. Pian kaikki kolme pentua painivat keskenään.
"Itsellänikin on välillä ikävä metsästystä ja partioita,mutta pennut ovat minulle kaikkeni" Unikonvarsi jutteli minualle hiljaa.
"Uskon" Naukaisin ja hautasin oravani huolellisesti. Teimme pienen lenkin leirinlähellä ennen kuin palasimme leiriin. Pennut tuntuivat pysähtelevän joko tutkimaan ihan kaikki heinät läpi tai sitten he juoksivat kaikki kolme erisuuntaan. Lopulta pääsimme leiriin. Olimme poikenneet hakemaan oravani.
"Ymmärrätkö miksi kutsuin sinut mukaan" Unikonvarsi nauroi. Vaikka kunika vahdimme pentuja oli Omenapentu silti onnistunut saamaan pari naarmua jostain.
"Voitko viedä hänet parantajalle" Unikonvarsi pyysi.
"Toki" Maukaisin. "Omenapentu tule käydään Pyynsulan luona" Kutsuin pentu joka ryntäsi luokseni. Näin Mäntysydämmen ja viitoin tämän luokseni.
"Menään jo" Omenapentu valitti.
"Kohta" Sanoin. Mäntysydän tuli luokseni.
"Vietkö tuon tuoresaaliskasaan minä vien Omenapennun parantajan pesälle" Nauuin. Tunsin kuinka Omenapentu leikki hännälläni.
"Kävitkö sinä itse siellä" Tivasin äkkiä.
"Kävin. Kaikki on hyvin sain jotain ihme hauteita ja käski levätä" Mäntysydän nauroi. "Jos se pahenee niin pitää käydä uudelleen" Tämäm naukui ja lähti sitten kohti soturipesää.
"Tulehan" Sanoin Omenapennulle ja hailautin häntääni sivuun. Omenapentu juoksi parantajan pesää nedeltä. Huokaisin ja menin perässä. Vanha parantaja tutki pennun haavat.
"Ei mitään väkävää. Et tarvitse edes hämähäkinseittiä" Tämä huokaisi pennulle. Omenapentu näytti pettyneeltä.
"Se on hyvä. Se osoittaa,että olet varmasti vahva naaras,kun haavt eivät edes vuoda" Kehuin naarasta piristääkseni tätä.
"Oikeasti" Pennun silmät kirkastuivat. Nyökkäsin ja kosketin pennun kuonoa.
"Nyt palataan emosi ja sisartesi luo" Maukaisin ja saatoin Omenapennun pentutarhaan.
"Kiitos vielä kerran. Tiesin kyllä ettei omenapennulla ole mitään vakavaa,mutta hän tahtoo niin kovasti aina Pyynsulan luo" Unikonvarsi naukui ja nyökkäsi kohti omenapentu joka selosti muille mitä Pyynsulka oli sanonut.
"Hei sitten" Sanoin ja lähdin soturipesälle. Ehtisin vielä levätä ennen kuin menisin partioon.
Vastaus:Ai jai jai... Omenapentu taas vauhdissa! Saat 22 Kokemuspistettä.

~ Lu$y Vara-Yp

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Usvapyörre, Varjoklaani
15.09.2014 17:09
Usvapyörre nojasi Tunturituulen kylkeen. Naaras kehräsi onnellisen. Kuinka hän oli pelännytkään sitä olisiko kolli palannut enään Varjoklaaniin, hänen luokse.
"Usvapyörre?"pesän suulta kuului tuttu pisteliäs naukaisu.
"Niin Haukkaroihu?"naaras töksäytti takaisin äreissään.
"Revontulitähti oli määrännyt sinuun metsästyspartioon saanen muistuttaa. Varjotuuli ja Pihlajakynsi odottavat jo sinua."Haukkaroihun kasvoilla kävi ivallinen hymy.
"Kettu! Se partio!"läikikäs naaras loikkasi jaloilleen ja äskeisestä raukeudesta ei ollut tietoakaan.
"Äläkä enään sinä katoa minnekkään"Usvapyörre nuolaisi Tunturituulen korvaa ja pyyhälsi ulos tuuhea häntä heilahtaen, jättäen kumppaninsa torkkumaan pesään. Leirin suuaukolla istui Varjotuuli joka näytti jo perin kyllästyneeltä odottamiseen. Pihlajakynsi haukotteli hiukan.
"Anteeksi en edes muistanut koko partiota"Usvapyörre naukui kiireellä. Varjotuuli tuhahti.
"Luulisi että klaani laitetaan etusijalle."Pihlajakynsi mulkaisi hiukan nuorempaa soturia.
"Ei se mitään Usvapyörre, ihan ymmärrettäväähän se oli"kellanpunainen kolli naukui ilme värähtämättäkään.
"Mutta meidän tulee kiirehtiä jos haluamme ennen auringonlaskua takaisin."Usvapyörre nyökkäsi. Pihlajakynsi asettui partion johtoon, ja kissat lähtivät leiristä.

----
"Minä lähden kohti Jokiklaanin rajaa"Pihlajakynsi naukaisi.
"Minä voin mennä Myrskyklaanin suuntaan"Varjotuuli naukaisi salamannopeasti. Usvapyörre vilkaisi kollia. Varjotuulen silmät kiiluivat odottavasti.
>Mitä hän suunnittelee?<Usvapyörre mietti päässään.
"Minä metsästän sitten jossain lähimaastossa"Usvapyörre naukaisi ja heilautti häntäänsä.
"Pyyntionnea!"hän vielä huikkaisi kolleille ennenkuin livahti mäntyjen sekaan. Usvapyörre hengitti raikasta ilmaa pirteänä. Tänään tulisi varmasti hyvin saalista. Nyt hän haistoi ilmaa tarkkaavaisena. Mäntyjen kirpeä ja samalla niin tuttu haju, tuntui ensin peittävän kaiken alleen. Jonkin sortin rastaan vieno haju kumminkin tavoitti Usvapyörteen kuonon, mutta se oli jo laimea. Naaras huiskautti häntäänsä ja jatkoi matkaansa pirtein askelin. Mäntyjen oksat kohosivat monien ketunmittojen korkeiteen hänen yllään. Ne eivät tuntuneet yhtään uhkaavilta, vaan loivat pienen pienoista hämäryyttä metsään. Pudonneet neulaset pistelivät vähän naaraan polkuanturoita.
"Tästä kuivikosta ei edes löydy sammakoita... Pitää mennä enemmän Myrskyklaanin rajan suuntaan.

Usvapyörre kääntyi ja suuntasi kohti Myrskyklaanin rajaa. Naaras kiristi tahtiaan ja lähti juoksemaan metsikön halki. Ilmavirta liehutti soturin turkkia ja auringonläiskät vilahtelivat turkkia pitkin kuin tähdenlennot. Usvapyörre loikkasi silkasta ilosta kannon yli ja ponkaisi siitä vielä vauhtia vielä. Pikku hiljaa naaras kumminkin alkoi hengästyä ja hänen oli pakko hidastaa. Lopulta naaras pysähtyi huohottamaan. Kun Usvapyörre katseli ympärilleen, hän huomasi että Myrskyklaanin raja oli jo lähellä. Maakin oli jo kosteampaa, ja kauempaa kuuluva kurnutus kertoi että sammakoita olo saatavalla. Usvapyörre kyyristyi tarkkailemaan maaperää. Pieni liike paljasti ison sammakon joka hyppi eteenpäin, ja pysähtyi välillä kurnuttamaan. Usvapyörre hymyili hiukan ja naaras lähti hiipimään eteenpäin mahdollisimman hiljaa. Hänen käpälänsä upposivat välillä lotisten kosteaan sammaleeseen, ja inhonväristykset kulkivat hänen kehonsa läpi. Lopulta hän loikkasi niin että vettä loiskahti ja sammakko yritti pompata karkuun. Usvapyörre litisti hitaan sammakon etutassujensa alle ja se päästi tukahtuneen kurnautuksen. Kissa hihkaisi riemuissaan ja viskasi saaliinsa ilmaan toisella käpälällään. Usvapyörre pomppasi takaisin sammakon kimppuun ja näykkäisi sitä. Se kurnutti kauhistuneena, ja Usvapyörre iski hampaansa siihen. Limainen otus veltostui heti ja Usvapyörteen häntä nousi kippuraan tyytyväisenä. Kyllä tällä jo oppilaan ruokkisi ihan hyvin.

Usvapyörre lähti kantamaan saalistaan suuren kuusen alle. Sammakko oli limainen joten se oli pudota koko ajan. Usvapyörre joutui ottamaan paremman otteen useaan kertaan, ennen kuin hän sai tiputettua sen matalaan kuoppaan. Sitten naaras kääntyi ja kuoputti multaa sen päälle. Pian kolo oli taas täyttynyt ja Usvapyörre puhahti.
"Mitenköhän Varjotuulella sujuu?"Usvapyörre mietti. Varjotuuli olisi varmaan jossain lähistöllä metsästämässä.
"Voisin käydä katsomassa"hän arvasi että nuori ja ylpeä soturi ei haluaisi vanhemman soturin seuraavan itseään,mutta Usvapyörrettä häiritsi yhä kollin outo käytös. Miksi hän oli halunnut niin kiivaasti Myrskyklaanin rajan suuntaan? Laikukas kissa lähti kävelemään päättäväisesti Myrskyklaanin rajaa kohti.

----

Metsän hiljaisuus oli epäilyttävää. Ei linnun laulua, tai mitään.  Mikä oli säikäyttänyt eläimet? Usvapyörre käveli eteenpäin varaantuneempana. Tuuli tuuli juuri huonoon suuntaan, niin että Usvapyörre ei kyennyt haistamaan mitä edessä oli, vaan pikemminkin jos jotain oli hänen edessään, se haistaisi hänet ennen kuin hän ehtisi sanoa edes 'ketunläjät'. Naaras veti syvään henkeä, yrittäen saada edes jonkinlaista tietoa mitä edessä olisi. Sitten tuuli teki pyörteitä ja Usvapyörre haistoi pienen, melkein huomaamattoman hetken ajan veren lemun. Naaras pysähtyi kuin seinään. Haju oli jo hävinnyt, eikä hän haistanut lemua vaikka kuinka haisteli. Tuuli oli jo lakannut pyörteilemästä.
"Verta..."vai oliko? Oliko hänen mielikuvituksensa vain keksinyt sen kun hän yritti keskittyä haistamaan edes jotain? Joko niin tai näin, Usvapyörre ei voinut jättää asiaa siihen.

Soturi kiisi männykön halki kiireellä. Paha aavistus kolkutti hänen takaraivossaan, ja kun tuuli kääntyi naaras haistoi veren.
”Olin siis oikeassa!”naaras kiristi tahtiaan lisää. Samassa todella läheltä kuului ärjäisy. Usvapyörre säpsähti ja hidasti hiukan. Korvat höröllään naaras loikkasi pensaikon ylitse, ja törmäsi aukiolle. Näky järkytti soturin. Verta oli roiskunut joka paikkaan, ja aukion keskellä makasi verinen kissan ruumis. Vähän matkaa ruumiista, järkyttävän kokoinen valkoinen kolli jonka turkkia koristi veriset laikut, piteli maassaan, oletettavasti oppilasta. Kolli nosti käpäläänsä aikeina tappaa kissan yhdellä iskulla.

Usvapyörre säntäsi eteenpäin, paljastaen kyntensä ja ulvaisten. Hän iskeytyi suoraan kissan kylkeen, saaden yllättyneen vastustajan horjahtamaan. Oppilas rämpi kauemmas, aukion laitamilla tärisevän mustaraitaisen naaraan luokse. Usvapyörre murisi kissalle hurjasti.
”Olet Varjoklaanin reviirillä! Sinulla ei ole oikeutta kulkea maillamme, joten poistu, tai saat katua!”kolli paljasti luonnottoman pitkät kulmahampaansa.
”Ihan kuin sinusta olisi minua Hunteria estämään, senkin ketunraato”murhaaja murisi. Usvapyörre ulvaisi ja loikkasi suoraan Hunteria kohti. Kolli nousi takajaloilleen, ja Usvapyörre yritti potkaista kissaa vatsaan takajaloillaan. Mutta Hunter oli nopeampi. Hurjan pitkät ja terävät kynnet jotka olivat veren peitossa iskeytyivät Varjoklaanilaisen kylkeen.
”GJIAH!”naaras kiljaisi ja iski hampaansa Hunterin käpälään. Kolli ärähti, ja potkaisi naaraan kauemmas. Verta lensi ohuena siimana ilmassa, mutta nyt se oli Hunterin verta. Usvapyörre rämpi pystyyn, veren valuessa syvistä kynnenjäljistä kyljessä. Hunter varasi hiukan painoaan takajaloilleen ja nuoli vertaan tassustaan.
”Johan tempun teit. Tulet katumaan sitä”kolli murisi, putsaten käpälänsä ilman mitään kiirettä. Usvapyörre yritti kerätä voimiaan. Lopulta Hunter kohotti katseensa suoraan Usvapyörteen omaan, ja kolli loikkasi eteenpäin. Usvapyörre ei edes tajunnut mitä tapahtui, kun hän oli jo maata vasten painettuna. Pakokauhu alkoi velloa soturin sisällä. Hunter hymyili mielipuolisesti ja iski kyntensä Usvapyörteen kasvoihin. Usvapyörre kiljaisi kivusta. Veri peitti puolet naaraan kasvoista, eikä hän nähnyt mitään toisella silmällään. Kipu vyöryi hänen ylitseen kuin musta aalto, ja aalto yritti nielaista Usvapyörteen sisäänsä. Naaras oli jo puoliksi tajuton. Hän hädin tuskin tunsi kuinka Hunter repi kynsillää hänen kylkiään. Usvapyörre päästi vielä kimeän kiljaisun ja toivoi että joku kuulisi ja tulisi. Pian... Samassa kaikki musteni.
//Usva ei sitte kuollu, ja juu oli vähä jännä, alku oli tehty puhelimel ja nyt tää mun open office ei kyl tykkää musta 3: :D//
Vastaus:OMG, MIKÄ PITUUS?! Saat 45 Kokemuspistettä!

~ Lu$y Vara-Yp

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Pikkupentu, Myrskyklaani
14.09.2014 20:42
Katselin kuinka Juovapentu tuhisi torkkuvan Lehväpilven vatsaa vasten painautuneena.
"Mikä nössö" sylkäisin hiljaa sanat suustani halveksuen suurta juovikasta pentua. Hiivin ulos maidon hajuisesta, lämpimästä ja turvaisasta pesästä. Olin edellisenä päivänä etsinyt kelpuutettavaa pakoreittiä, ja olin sellaisen löytänyt. Jos pääsisin leriinvartijan vartioivan silmän alta, olisin päässyt vapauteen. Otin pesän edustalta pikkukiven, ja hiippailin vartijan taakse. Kun oli aivan hiiren hiljaista, heitin pikkukiven leirin ulkopuolelle. Vartijana toiminut Surusade oli selvästikin huomannut sen, sillä hän höristi korviaan, ja alkoi hiipiä heittämääni kiveä kohti. Hyppäsin pensaikkoon leirin vierustalle, ja lähdin hiipimään pois päin leirin sisäänkäyyniltä.
"Apua, Pikkupentu on kadonnut!" kuului Lehväpilven huudahdus.
"Ketunläjät. Tuon taliaivon takia koko leiri alkaa etsiä minua!" ärähdin ja pomppasin pois pensaista. Lähdin juoksemaan vapaana metsässä, ja jätin Myrskyklaanin taakseni. Olin vasta kaksi kuuta vanha, joten tarvitsen maitoa. Mutta en mene enään leiriin syömään. Syöminen nukuttaa. Ja sitten hieno pakoni on vain historiaa. Ei. Etsin jonkun naaraan ja pakotan hänet ruokkimaan minut.

Etsin mahdollista imettäjää tuntikausia, mutta en löytänyt ketään joka olisi kelvannut. Pian haistoin jotain herkullista. Maitoa! Jossain oli maitoa antava naaraskissa, joka saisi antaa minulle ravintoa!

Juoksin kohti maidon alkupistettä. Juostessani nälän vallassa en huomannut juoksevani takaisin tulosuuntaan. Ennen kuin huomasinkaan, olin pompannut kiinni Lehväpilven niskanahkaan ja palannut leiriin pentutarhan takaa.
#Ompa noloa. Juovapentu varmasti nauraa katketakseen, mutta kyllä hänen hymy hyyttyy kun katkaisen hänen kurkkunsa ensi yönä# murahdin mielessäni. Mutta kun palasin pentutarhaan, huomasin Juovapennun kasvoilla halveksuvan ilmeen sijaan uskoa ja pahuutta.
"Hieno karkaus. Ensi kerralla muista herättää minut mukaan" Juovapentu naukaisi ja käpertyi kerälle sammalvuoteelle, katsahtaen nopeasti minuun. Olin hieman ihmeissäni, mutten välittäyt, vaan käperryin pentutoverini rinnalle sammalvuoteelleni maidontuoksuiseen pesään. Tunsin Lehväpilven emomaisen katseen niskassani, mutta sisimmässäni tiesin ettei tuo kuningatar ollut oma emoni. Ja aijon vielä jonakin päivänä selvittää sukuni juuret, ja tahdon tietää sen sisälläni olevan vihan liekin syntyperän.

//Onko ok?
Vastaus:Juu, oli 'ihan' ok ;D *aplodeja x 3* Saat toki KP pisteitäkin tästäkin stoorista. Vai saatko..? No tottahan toki saat xD Saatkin 30 Kokemuspistettä!

~ Lu$y Vara-Yp

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Alexandra, kotikisu
13.09.2014 17:23
Alexandra istui aidalla auringonlaskun aikaan ja katseli nummille. Hän arpiaan kirveli vieläkin, eikä hän enää oikein luottanut vieraisiin kissoihin.
Läikikäs naaras hypähti aidalta ja tassutteli kauemas hevospaikasta, lähemmäs nummia. Hän oli yksin, sillä Mustikka oli sanonut menevänsä nukkumaan. Alexandra huokaisi ja nuuski viileää ilmaa. Hän mietti millaista olisi elää vapaana, saalistaa oma ruokansa ja tuntea aina tuulen kosketus viiksissään. Toisaalta villillä kissalla ei olisi rapsuttelevia kaksijalkoja ja lämmintä makuusijaa niiden pesässä.
Samassa Alexandra terästäytyi. Vahva vieraan kissan haju leijui ilmassa ja vahveni koko ajan. Pian näkyviin tuli kissa, joka lähestyi Alexandraa nummilta. Alexandra saattoi haistaa kissan olevan nuori kolli, ei paljon häntä vanhempi. Kotikisu köyristi selkänsä ja yritti piiloutua ruohikkoon.
Muukalainen lähestyi nopeasti ja nyt Alexandra saattoi nähdä sen olevan suurikokoinen ruskea kolli, jolla oli haaleammat raidat.
Kolli pysähtyi vähän matkan päähän Alexandrasta ja nuuhki ilmaa. Sitten hän huomasi ruohikossa kyyristelevän kotikisun ja asteli lähemmäs.
"Onko jokin hätänä?" kolli kysyi ystävällisellä äänellä.
"Ä-älä tule lähemmäs!" Alexandra änkytti ja nousi ylös ruohikosta. Ruskea kolli otti askeleen lähemmäs.
"En tahdo-", kollin lause jäi kesken, kun Alexandra rääkäisi ja loikkasi kollin kimppuun. Kolli ulvaisi yllättyneenä ja kaatui selälleen. Alexandra painoi kyntensä muukalaisen kaulalle ja katsoi tuota silmiin. Kollin lämpimän vihreät silmät kiilsivät yllättyneinä, mutta hän ei yrittänyt puolustatutua.
"Nousisitko pois päältäni? En aio tappaa sinua", kolli maukui.
Alexandra meni ymmälleen ja nousi pois kollin päältä. Kolli nousi istumaan ja ravisteli sotkuuntunutta turkkiaan.
"Mikä on nimesi?" Raidallinen kolli kysyi ja kallisti päätään. Alexandra sävähti.
"Mitä se sinulle kuuluu?" hän tiuskaisi. Kolli näytti masentuvan hieman Alexandran vihoittelusta.
"Olen Alexandra", Alexandra naukui hiljaa huomattuaan kollin ilmeen. "Entä sinä?"
"Olen Kotkansulka", raidallinen kolli maukaisi.
"Oletko klaanikissoja?" Alexandra kysyi varautuneesti ja kyyristyi hieman.
"En. Isäni on klaanikissa ja äidillänikin oli jotain sukua klaanissa. Siksi minulla on tällainen nimi, mutta en ole enkä tule olemaankaan klaanikissa", kolli maukui lempeästi ja kietoi tuuhean häntänsä käpäliensä ympärille. Alexandra nyökkäsi ja rentoutui huomattuaan ettei Kotkansulka satuttaisi häntä. He istuivat hetken aivan hiljaa, kunnes Kotkansulka rikkoi hiljaisuuden.
"Onko sinulla nälkä?" kolli kysyi.
"Ehkä hieman", Alexandra vastasi.
"Tule sitten", Kotkansulka maukui ja lähti ravaamaan kohti nummia. Alexandra seurasi hieman epäröiden perässä ja pohti olisiko viisasta seurata Kotkansulkaa. Pian Kotkansulka pysähtyi ja pysäytti myös Alexandran.
"Katso ja opi!" kolli kuiskasi hilpeästi ja lähti nopeasti hiipimään kohti pensaikkoa. Alexandra katseli uteliaana, kun Kotkansulka syöskyi pensaikkoon ja palasi sieltä sitten suuri jänis suussa.
Samassa kuului raivokasta ulvontaa. Alexandra käänsi säikähtäneenä päänsä ja huomasi kolmen kissan juoksevan heitä kohti nummilta. Kotkansulka mutisi jotain sellaista kuin "juokse" ja lähti pinkomaan karkuun. Alexandra lähti perään eikä katsonut taakseen ennen kuin Kotkansulka pyähtyi. Takaajahtaajia ei näkynyt enää.
"Tuuliklaani", Kotkansulka puuskutti laskettuaan jäniksen maahan.
"Missä olemme?" Alexandra kysyi ja katsoi epäilevästi Kotkansulkaa.
"Emme kovin kaukana kodistasi, luota minuun", kolli vastasi ja kyyristyi jäniksen eteen.
Alexandra istui vain puuskuttaen paikoillaan, joten Kotkansulka katsahti häneen.
"Tule syömään", kolli kehotti ja viittoi hännällään viereensä. Alexandra epäröi, mutta asteli sitten Kotkansulan viereen ja kyyristyi aterioimaan. Jostain syystä Alexandra pani merkille kaikki kosketukset kolliin. Kylkien hipaisut toisiaan vasten ja viiksien osuessa toisen viiksiin.
Pian jänis oli syöty ja Alexandra kylläinen. Naarasta alkoi väsyttää ja tämä avasi suunsa haukotukseen. Aurinko oli jo laskenut ja kuu nousi taivaalle.
"Lähden nyt", Alexandra naukaisi ja nousi ylös.
"Minä saatan sinut", Kotkansulka maukui ja asteli hänen vierelleen. Alexandra oli mielissään kollin tullessa mukaan, mutta kohotti kulmiaan.
"Miksi?" läikikäs naaras kysyi uteliaasti. Kotkansulka punehtui ja nuolaisi rintaansa.
"Koska, tuota...ööh", kolli änkytti. Alexandra naurahti.
"Ei siitä mitään haittaa ole", naaras naukaisi ja lähti tassuttelemaan kohti hevospaikkaa, jonka valot näkyivät kaukana.
Kaksikko loikki nummilla ja varoi joutumasta Tuuliklaanilaisten kynsiin. Pian he saapuivat aidalle, jossa Kotkansulka hyvästeli hänet.
"Toivottavasti tapaamme vielä", Kotkansulka maukaisi, pyyhkäisi tuuhealla hännällään Alexandran kylkeä ja lähti tassuttelemaan poispäin. Alexandra tunsi tyhjän kolon sydämessään, joka suureni jokaisella Kotkansulan askeleella kauemmas.
"Kotkansulka!" Alexandra huusi ennen kuin kolli ehti kauemmas ja viittoi hänet takaisin luokseen. Ruskea raidallinen kolli loikki häntä pystyssä hänen luokseen.
"Emmekö, öh... voisi tavata vielä? Katsos kun olet... mukava" Alexandra kähisi ja punehtui raivokkaasti turkkinsa alla. Kotkansulka katsoi häntä silmät loistaen.
"Kävisikö huomenna? Heti aamulla vaikkapa?" raidallinen kolli kysyi vihreät silmät suurina. Alexandra nyökkäsi. "Huominen sopii hyvin."
Kotkansulka kehräsi ja astui lähemmäs nuolaistakseen Alexandran korvaa. Alexandra punastui jälleen.
"Hyvää yötä sitten", Alexandra naukaisi ja loikki vikkelästi kaksijalkojen pesän edustalle ja pujahti sisään. Hän ei malttanut odottaa huomista tapaamistaan Kotkansulan kanssa.

Vastaus:Juu, kyllä minulla on nälkä x) No ei sentään. Hyvä tarina *tapu tapu* Saat 35 Kokemuspistettä.

~ Lu$y Vara-Yp

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Mäntysydän, Varjoklaani
13.09.2014 16:03
Mäntysydän istui kaksijalan pesässä. Ruskean kollin lavat olivat painuneet epätoivosta lysyyn ja tuo katsoi surullisena läpinäkyvällä aineella suljettua aukkoa josta näki ulos. Hän ei ollu ollut pesässä vankina edes vuorokautta, mutta sydäntä kylmäsi jo ikävä. Miltä Malvalehdestäkin tuntui, kun Mäntysydän oli ollut kadoksissa jo jonkin aikaa? Mäntysydän huokaisi ja katsoi sitten kahta kotikisua jotka olivat käpertyneet yhdeksi keräksi makuusijalleensa. Mäntysydämen valtasi murhanhimo. Hän paljasti kyntensä ja tyydytti himonsa repiä kotikisujen sisuskalut pihalle katselemalla ympäri pesää. Kolli huomasi jonkin suuren, värikkään ja pehmoisen roikkuvan narulla kiinni jostain rakennelmasta. Tuo jokin pehmeä tuoksui vahavsti kahdelta kotikisulta, joten Mäntysydän arveli sen olevan niiden lelu. Ruskea kolli siristi silmänsä ja iski hampaansa pehmoiseen pallukkaan. Kolli repi ja riuhtoi, kynsi ja raastoi. Pian kotikisujen lelusta oli jäljellä enää riekaleita maassa. Tyytyväisenä itseensä Mäntysydän loikkasi rakennelman ylimpään osaan. Sieltä näki kätevästi ulos.
Mäntysydän käpertyi tiukaksi keräksi ja katseli tuttua reviiriään läpinäkyvän aineen läpi. Pian kuitenkin tämän silmät alkoivat sulkeutua ja pian kolli vaipui varautuneeseen uneen.
Aamuauringon säteet herättivät Mäntysydämen ja hyvä niin, sillä kotikisut lähestyivät Mäntysydäntä kynnet esillä ilmeisesti aikoen taas kiusata häntä. Soturi irvisti ja pullisteli lihaksiaan, jotta näyttäisi mahdollisimman vaikealta voitettavalta.
"Älkää tulko lähemmäksi!" Mäntysydän sähisi ja huitaisi kynnet esillä ilmaa. Suurempi kotikisuista pärskähti selvästi pidätellen nauruaan. Se sai Mäntysydämen raivostumaan entistä enemmän.
"Minä olen täyden soturikoulutuksen saanut villikissa! Te olette pelkkiä lihavia, heikkoja kaksijalkojen leluja!" kolli sihisi. Pienempi kotikisu sihisi.
"Heikkoja vai? Tule tänne ja taistele, jos uskallat!"
Mäntysydän ei pitänyt siitä, että häntä yllytettiin, mutta nyt hän ei välittänyt. Suljettu tila teki hänet hulluksi. Mäntysydän rentoutti lihaksiaan ja syöksähti sitten aivan yllättäen suuremman kotikisun kimppuun. Kolli ei osannut varutua vaan kaatui selälleen Mäntysydämen alle. Nopeasti Mäntysydän painoi kyntensä syvälle - mutta ei tappavan syvälle - kotikisun kurkkuun ja piti tämän takajalat aloillaan. Sitten soturi käänsi katseensa pienempään kotikisuun, joka ei ollut ehtinyt tehdä mitään.
"Jos hyökkäät kimppuuni, surmaan hänet. Jos inahdatkaan, surmaan hänet", Mäntysydän sihisi pienelle kotikisulle, vaikka aikoi tappaa heidät kuitenkin. Kotikisu pohti Mäntysydämen sanoja ja irvisti sitten. Kotikisu yritti loikata Mäntysydämen päälle, mutta soturi loikkasi kohti. Hän iski hampaansa kotikisun lapaan ja raastoi kynsillään tuon vatsaa. Mäntysydän tunsi voitonriemua, kun veri virtasi hänen suuhunsa ja kotikisun vatsan ohut nahka repesi. Samassa voimakkaat käpälät iskeytyivät Mäntysydämeen takaapäin ja käänsivät tämän ympäri. Suurempi kotikisu oli tullut loukkaantuneen kaverinsa avuksi ja pureutui nyt Mäntysydämen kaulaan. Mäntysydän kähisi. Hän tunsi veren valuvan kaulaansa pitkin ja sotkevan hänen lyhyen turkkinsa. Minä hetkenä hyvänsä kotikisun hampaat uppoaisivat liian syvälle ja silloin... Mäntysydän ei ajatellut enempää. Kolli tarttui kynsillään kotikisun lapaan ja yritti raajoillaan kaataa kotikisun. Mäntysydämen onneksi yritys onnistui ja kotikisu kaatui päästäen irti Mäntysydämen kaulasta. Ruskea soturi loikkasi kauemmas ja kapusi kaksijalkojen rakennelman korkeimpaan kohtaan raskaasti hengittäen.
Samassa alkoi kuulua kolinaa ja kaksijalka ilmestyi näkyviin. Se ulvaisi ja tömisteli pienemmän kotikisun luokse, joka makasi täristen ja verisenä maassa. Suurempi kotikisu mulkoili Mäntysydäntä pahasti ja hinkkasi sitten itseään kaksijalan jalkaan. Kaksijalka mörähti ja rupesi sitten huutamaan Mäntysydämelle joka kyyristyi matalaksi. Se olisi luultavasti kuristanut Mäntysydämen, jollei ulkoa olisi alkanut kuulua tuttua mekkalaa. Karjuntaa ja mouruntaa. Mäntysydän höristi korviaan ja katsoi ulos toiveikkaasti. Varjoklaani partio oli kaksijalan pesän pihamaalla. Mäntysydän tunnisti Malvalehden, Keltaturkin, Tammiturkin ja Savusumun. Kaikki olivat suunnanneet päänsä korkealle ja mourusivat kovaa. Kaksijalka aloitti taas mekkalan ja kiskaisi oven auki. Mäntysydän huomasi tilaisuutensa tulleen. Kun kaksijalka keskittyi möykkäämään hänen klaanitovereilleen, Mäntysydän pujahti hänen vierestään ja säntäsi vapauteen. Klaanitovereiden naamoilla näkyi onnistumisen riemua, kun he lähtivät pakoon Mäntysydämen päästyä ulos. Mäntysydän juoksi jonkin matkaa ja pysähtyi sitten Malvalehden vierelle. Ruskea kolli kehräsi vaimeasti kietoessaan kehonsa vaaleanruskean naaraan ympärille ja nuollessa tämän korvia.
"Sinusta vuotaa verta", Malvalehti huomautti huolestuneesti ja nuoli Mäntysydämen kaulan haavaa.
"Ei se ole vakavaa" Mäntysydän maukaisi.
"Sinut on silti saatava leiriin", Keltaturkki huomautti. "Seuratkaa."

//Pätkis//
Vastaus:24 Kokemuspistettä. Yllättävän sitkeitä kotikisuja, oletko varma ettei kisusi ole tulleet minun Kaksijalanpesääni minun mussukoitteni kanssa tappelemaan? X)

~ Lu$y Vara-Yp

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Susikynsi, Varjoklaani
13.09.2014 16:01
Susikynsi laahusti leiriin palaavan partion hännillä. Hänen vatsansa oli paisunut entisestään ja hän jäi koko ajan jälkeen muista. Varjotuuli näpäytti hänen kylkeään hännällään ja tiuskaisten kehotti lisäämään vauhtia.
"Älä siinä komentele!" Susikynsi tiuskaisi Varjotuulelle ja pörhisti niskakarvojaan. Kolli tuhahti ja loikki edemmäs takaisin partion johtoon. Savusumu jättäytyi hänen vierelleen.
"Sinun pitäisi muuttaa jo pentutarhaan", musta kolli kuiskasi Susikynnen korvaan. Harmaa naaras pyöritti sinisiä silmiään.
"Kyllä minä jaksan!" hän murahti.
"Ihan oikeasti. Jos joudumme taisteluun, olet helpompi vastus kuin me muut", Savusumu mourusi huolissaan. Susikynsi mulkaisi tätä.
"Väitätkö sinä, että-"
"En! Mutta sinä odotat pentuja, Susikynsi. Meidän pentujamme", kolli maukui ja katsoi silmiään räpäyttämättä Susikynttä. Harmaa naaras oli tiuskaisemassa jotain, mutta painoikin kuononsa Savusumun kuonoa vasten. Kolli oli tietenkin oikeassa, hänen oli jo korkea aika muuttaa pentutarhaan.
"Lupaan, että leiriin päästyämme suuntaan suorinta tietä pentutarhalle", Susikynsi naukaisi hiljaa. Savusumu kehräsi.
"Etkö kuitenkin söisi ensin kanssani?" tämä kysyi. Susikynsi nyökkäsi ja törmäsi suoraan päin pysähtynyttä Varjotuulta. Soturi ei kuitenkaan sattunut edes huomaamaan törmäystä vaan nuuski keskittyneesti ilmaa.
"Mäyrä", tämä kuiskasi pahaenteisesti. Inhottava tunne lävisti Susikynnen ja tuo haisteli ilmaa. Nyt hän saattoi helposti huomata mäyrän hajun ilmassa, ja mikä pahinta, haju oli tuore ja tuli läheltä. Oksat kahisivat kolmen kissan edessä ja paljastivat nuoren mäyrän. Susikynsi oli ensimmäistä kertaa elämässään haluton taistelemaan.
Mäyrä katseli kissoja ilkeillä mustilla silmillään ja lähti lyllertämään heitä kohti. Savusumu päästi uhmakkaan rääkäisyn ja loikkasi mäyrän kylkeen. Varjotuuli tähtäsi suoraan kaulaan. Susikynsi paljasti kyntensä valmiina puolustamaan itseään ja syntymättömiä pentujaan. Savusumu kuitenkin esti hänen aikeensa.
"Palaa leiriin!" kolli komensi.
"Mutta-"
"Palaa leiriin!" Savusumu karjaisi kovempaa. Susikynsi katsoi epätoivoisena taistelua ja lähti sitten pinkomaan kohti leiriä. Vatsa tuntui painavalta ja hidasti etenemistä. Naaras ei kuitenkaan pysähtynyt ennen kuin oli leirissä.
"Apua! Savusumu ja Varjotuuli tarvitsevat apua!" hän rääkyi ja lysähti hengästyneenä maahan. Muutama soturi aukiolla höristi korviaan ja pinkaisi leiristä ulos. Susikynsi hoippui heidän peräänsä, mutta vaaleanruskea raidallinen naaras loikkasi hänen eteensä. Unikonvarsi.
"Sinä lähdet vain ja ainoastaan pentutarhaan", kuningatar maukui ja lähti työntämään Susikynttä kohti suojaisaa pensaikkoa. Unikonvarren omat pennut jotka olivat jo melkein valmiita oppilaiksi loikkivat heitä vastaan. Susikynsi työntyi hitaasti sisälle pesään ja asettui yhdelle suojaisimmasta sammalpedeistä. Naaras laski päänsä etukäpäliensä päälle ja kietoi tuuhean häntänsä ympärilleen. Ei kulunut paljon aikaa kun Savusumu asteli pentutarhaan kaksi rastasta suussaan. Susikynsi kehräsi helpottuneena kun kolli asettui makaamaan hänen viereensä ja pudotti toisen rastaista hänen eteensä. Savusumulla ei ollut paljon haavoja, mutta taistelu oli selvästi uuvuttanut hänet.

//Jäi tyhmään kohtaan xP. Ja voisko Susikynnen lisätä kuningattariin? Ei kymmentä koopeetä enemmän kiitus :3//

Vastaus:Uuuuu, sä ansaitset enemmän kuin 10 Kokemuspistettä! Mä en kuuntele sua X) Saat 21 Kokemuspistettä ja sillä siisti xD

~ Lu$y Vara-Yp

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Jäämyrsky,Jokiklaani
13.09.2014 10:34
//jatkuu

Tassutelin perhonsiipi ja Vaaleatassu perässäni aivan jokiklaanin ja ei kenenkään rajalla. Haistoin selkeästi tuuliklaanin. Käännyin ja vilkaisin Perhonsiipeä.
"He ovat kyllä aivan rajan lähettyvillä" Tämä totesi. Nyökkäsin.
"Mutta eivät ole vielä ylittäneet rajaa" Naukaisin.
"Tuolla" Vaaleatassu sähähti ja nyökkäsi rajan taakse jossa vilahti vaalean ruskea naaras.
"Punaritnasiipi" Sähähdin. Ruoskea naaras katosi jäniksen persässä pensaikkoon.
"Perhonsiipi seuraa rajaa myöten minne hän menee" Komensin ja näin kuinka Punarintasiipi juoksi kauemmaksi,mutta yhä lähemmäs rajaan.
"Mennään. Hän taitaa ylittää rajan hetkellä minä hyvänsä" Naukasin ja säntäsin tuuliklaanilaisen perään. Vaaleatassu ja Perhonsiip itottelivat. Erotin kuinka Punarintasiipi lähestyi rajaa. Jänis oli tulossa puolellemme. Kiihdytin askeliani, sillä tuuliklaanin naaras oli nopea. Jänis ylitti rajan ja Punarintasiipi siinä sivussa. Tönäisin naaraan kumoon.
"Vai metsästysretkellä" Naurahdin ja vilkaisin taakseni. Näin kuinka jänis loikki pakoon. Punarintasiipi kiemurteli otteessani.
"Tuolla olisi ruokkinut parikin pentua" Tämä sähisi ja lopetti rimpuilun.
"Niin. Niin olisi, mutta eipä ruokitakaan sillä jänis on nyt jokiklaanin" Maukaisin. Vaaleatassu istui ja tuijotti kaikkea jännityneenä. Haistoin samassa ilmassa jotain outoa. Se ei ollut tuuliklaani. Tunnistin kuka liikkui reviirillämme. Perhonsiipi oli sanomassa jotain.
"Menkää rajaa pitkin tuonne. Ota Vaaleatassu minä hoidan tämän tuuliklaani asian" Maukaisin Perhonsiivelle. Kultainen naaras katsoi minua.
"Tuoksu tulee kyllä ihan toisesta suunnasta" Tämä sanoi varoen. Vaaleatassu nyökkäsi.
"Tiedän,mutta tarkistakaa tuo puoli. Palatkaa sitten leiriin. Minä menen tuonne suuntaan. Uskon,että saamme juteltua Punarintasiiven kanssa nopeasti" Sanoin ja vilkaisin jäätävästi tuuliklaanin ruskea soturia jota yhä painoin maata vasten. Perhosiipi ei väittänyt vastaan vaan lähti.
"Miksen saa tulla sinun mukaan?" Vaaleatassu kysyi.
"Mene nyt Perhonsiiven. Minun tulee keskustella kahden kesken Punarinstasiiven kanssa joka varmaan kertoo sitten puolestani terveiset Kastanjatähdelle" Naukaisin. Vaaleatassu nyökkäsi hieman ja tassuteli sitten Perhonsiiven perään. Käänsin katseeni takaisin tuuliklaanin naaraaseen.
"Oletan,että kun päästän irti et hyökkää kimppuuni etkä myöskään karkaa" Naukasisin. "Voin toki tappaa sinut nyt jos tahdot" Naurahdin. Toivon,että saisin asian Punarintasiiven kanssa äkkiä selvitettyä sillä tunnistin yhä lähemmäs tulevan kissan hajun. Punarintasiipi nyökkäsi, joten vapautin tämän otteesta toivoen,että hän piti sanansa.

Tuuliklaanin naaras istui minua vasta päätä.
"No mitä tarinaa alat selostaa?" Tämä sähähti vihaisena.
"En mitään vaan kerron totuuden. Sinä ja säälittävä klaanisi pysytte tästä lähtien poissa jokiklaanin reviiriltä vaikka kaikka järven jänikset juoksisivat puolellemme" Naukaisin kylmästi. Punanrintasiipi pörhisti turkkiaan.
"Sinä et uhkaile minua. Me tarvitsemme ruokaa ja emme voi mitään jos jänis juoksee tänne. Lupaan,että me otamme vain jäniksen ja palaamme sitten omalle puolellemme" Naaras naukui ja vältti katsettani.
"Luulitko,että uskoisin satuasi? Vai,että omalle puolellenne mistä lähtien olette omistaneet saaren?" Maukaisin terävästi. Punarintasiipi ei vastannut.
"Et ole Jokiklaanin päällikkö" Tämä sanoi lopulta.
"En,mutta olen varapäällikkö. Juttelen asiasta Rastastähden kanssa" Naurahdin. "Mutta jos tämä alkaa tulla teille tavaksi tapaamme sitten ikävimmissä merkeissä" Maukaisin ja nousin seisomaan. Punarintasiipi sähisi jotain.
"Kerro terveiset päälliköllesi ja klaanillesi" Mauuin naaraan perään joka juoksi rajan yli.

Katselin tyytyväisenä naaraan perään. Vilkaisin sitten taakseni.
"Tule esiin" Naukaisin metsälle. Pitkä heinä alko liikkua ja sieltä asteli esiin kellanpunainen kolli. Tämä tassuteli luokseni.
"Näetkö mitä sinusta on tulossa?" Tämä naurahti. "Et omista elämääsi enää typerälle tähtiklaanille olet vahvempi" Kolli naukui.
"Tiedän,mutta en ole hylännyt silti tähtiklaania täysin" Huomautin. "Ja mitä sinuun tulee? Mitä teet täällä?" Kysyin.
"Tulin tervehtimään" Kolli naurahti.
"Ja melkein tulit kuolemaan. Perhonsiipi ja Vaaleatassu haistoivat sinut" Maukaisin kylmästi. "He tuskin olisivat kohdanneet sinua rauhan omaisesti. Olisit voinut olla vaikka nyt Pimeyden metsässä Vaahteranlehti hyvä" Naukaisin. Kolli kallisti päätään ja hymyili murhaavasti.
"En minä täällä enää paljoakaan liikuskele. Minulla on oma reviirini" Vaahteranlehti naukaisi.
"Se on hyvä sillä nyt häivy klaanin reviiriltä" Maukaisin.
"Et ole sitten muuttunut yhtään. Muistutuksen vuoksi minä poistun milloin itse haluan" Tämä naukui viileällä äänellään. Nousin seisomaan ja kohtasin kollin katseen.
"Kuten tahdot,mutta jos soturini saavat sinut kynsiinsä vastaat itse omista seurauksistasi" Maukaisin ja lähdin kulkemaan kohti leiriä. Kuulin takaani vielä Vaahteralehden äänen.
"Olin väärässä sinä olet muuttunut. Huomaatko sen itsekkin, mutta et voi tasapainoilla tähtiklaanin ja pimeyden metsän välillä. Valitse jompi kumpi" Tämä nauroi pilkallisesti. Kohotin kuonoani ja tassutelin nopeammin koti leiriä,mutta pysähdyin.
"Ei minun ei tarvitse" Naukaisin tyytyväisenä ja jatkoin matkaani.

Matkalla mietin Vaahteralehden sanoja ja tekojani. Luopio oli oikeassa tavallaan,mutta en osannut päättää luotinko enemmän tähtiklaaniin viakko toivoinko olevani joskus mahtava ja päätyä lopulta pimeyden metsään. Huokaisin. En murehtisi tätä se selvitköön joskus toisten. Tajusin olevani jo perillä leirissä. Perhonsiipi tuli luokseni.
"Näimme tuuliklaanilaisia,mutta he eivät ylittäneet rajaa" Naaras naukui. Nyökkäsin.
"Selvä. Menen kertomaan tapahtuneesta Rastastähdelle" Naukaisin. Perhonsiipi nyökkäsi ja asteli pois. Itse kävelin Rastastähden luo.
"Minulla on juteltavaa" Naukaisin. Rastastähti nosti päätään tämä tuijotti pesänsä seinää poissaolevasti.
"Kyse on varmaan tuuliklaanista?" Tämä naukui. Nyökkäsin.
"Kohtasin Punarintasiiven joka ylitti rajan. Sanoin hänelle ettei yhdelläkään tuuliklaanilaisella ole asiaa reviirillemme" Maukaisin. Rastastähti nyökkäsi.
"Niin olet oikeassa, jos asia jatkuu otan sen puheeksi Kastanjatähden kanssa,mutta en tahdo että taistelemme turhan takia. Toivotavasti Kastanjatähti ymmärtäisi sen" Päällikkö naukui. "Voit mennä ellei sinulla ole mitään muuta kerrotavaa" Pudistin päätäni ja astelin ulos. Huokaisin ja menin soturipesään jossa käperryin omalle makuualustalleni. Suljin silmäni ja nukahdin.
Vastaus:Hyvä tarina, taidan päästä kaikkien tarinoista perille =) Saat 29 Kokemuspistettä.

~ Lu$y Vara-Yp

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Pikkupentu,Jokiklaani
12.09.2014 16:38
Luku 1
Kuinka päädyin Jokiklaaniin

Yö oli laskeutunut järven ja sitä ympäröivien klaanien reviirien ylle. Hento tuulenvire keinutti hieman puiden latvoja kahisuttaen hieman lehtipuiden lehtiä. Jossakin puussa yläpuolella kuului huhuilevan pöllön aavemainen ääni. Lähistöltä kuului Jokiklaanin reviirillä sijaitsevan joen solina. Aivan hevospaikan aitaa vasten käveli tumma kaksijalan hahmo, jolla oli jotakin kainalossaan. Tähdet loistivat tummalta yötaivaalta, jolle oli alkanut kerääntyä tumman näköisiä pilviä, jotka raskaina ja tummina lipuivat eteenpäin peittäen tähdet edetessään.
Tumma kaksijalan hahmo vilkuili varuillaan olevan näköisenä ympärilleen ja hivuttautui eteenpäin. Se asteli hieman kömpelösti pimeässä, kainalossa oleva musta laatikolta näyttävä möykky oli ilmeisesti raskas kantaa. Kaksijalka haparoi eteenpäin Jokiklaanin reviirillä, se pysähtyi hetkeksi kuullessaan edessään joen verkkaisen solinan yhä kovempana, sitten se mutisi jotakin epäselvää ja asteli eteenpäin pimeässä.
Pian kaksijalka saapui järven rannalle, aivan sen vieressä solisi joki, joka virtasi verkkaisesti halki Jokiklaanin reviirin ja jonkin matkan päässä myös tuon kyseisen klaanin leiristä. Kaksijalka tuijotteli jonkin aikaa eteensä järvelle, kun laatikosta kuului muutamia heikkoja naukaisuja. Kaksijalka hätkähti hieman ääntä ja raotti hieman räsyistä liinaa joka oli laitettu laatikon päälle.
Laatikon pimeydessä kiiluivat kolme pelokasta silmäparia. Kolme pelokasta säälittävän pientä kissanpentua vinkui ja kitisi peloissaan. Kaksi niistä oli kolleja ja kaikista pienin oli naaras. Toinen kolleista oli aivan pikimusta, vain hännänpää oli valkea. Toinen kolli taasen oli hieman isompikokoinen kuin sisarensa ja tuon turkki oli harmaan ja valkoisen kirjava. Pennuista kaikista pienin, harmaa naaras jonka turkkia halkoivat mustat juovat ja kiekurat näytti niin pieneltä ettei se voisi edes selvitä hengissä.
Kaksijalka murahti hieman jotakin ja veti räsyliinan jälleen laatikon peitteeksi, välittämättä yhtään pentujen sydäntä särkevästä maukunasta. Sitten tuo kumartui joen ylle laatikko karvattomissa käpälissään ja laski sen veteen, niin että vesi roiskahti. Heti kun laatikko kosketti vettä kaksijalka irroitti otteensa siitä. Veden voimakas virta tarttui oitis laatikkoon ja lähti kuljettamaan sitä mukanaan verkkaista tahtia. Pentujen kimeät hätähuudot kajahtelivat aluksi voimakkaina kaksijalan korviin, mutta loittonivat sitten, kunnes ne kuuluivat vain aivan vaimeina.
Pilvet olivat harmaana massana peittäneet koko taivaan ja juuri silloin jyrähti ja muutamia suuria pisaroita läiskähteli sinne tänne, kunnes se tasoittui tasaiseksi kaiken kastelevaksi kaatosateeksi. Salama repi taivaan kahtia ja näytti valaisevan koko taivaan.
Kaksijalka vain naurahti käheästi ja nousi ylös, sitten se käänsi selkänsä joelle ja lähti astelemaan pois, mutta kiihdytti sitten juoksuun. Se ei välittänyt vaikka se vielä kuuli vaimeita pentujen maukaisuja takanaan,vaikkakin ukkosen jyly peitti ne pian alleen. Kaksijalka käveli muina miehinä poispäin, kuin kissanpentuja ei olisi koskaan ollutkaan.

(Näkökulman vaihdos)

Naaras makasi hiljaa ja liikkumatta veljiinsä nojaten laatikon pohjalla. Tuon hengitys oli nopeaa ja naaras tunsi nälän kurnivan hieman vatsassaan. Kellään kolmesta pennusta ei ollut edes vielä minkäänlaisia nimiä ja kaikki kolme näyttivät pienikokoisilta ja nälkiintyneiltä.
Pennut olivat syntyneet jonkinverran etuajassa ja siksi paha kaksijalka oli vienyt heidät emoltaan, joka oli tuon miespuolisen kaksijalan lemmikkinä. Kaksijalka oli heti pentujen synnyttyä ajatellut että ne olivat liian heikkoja selviytyäkseen, joten se oli päättänyt hankkiutua pennuista eroon.
Naaras tarkasteli veljiään suurilla pyöreillä silmillään, eikä edes oikein ymmärtänyt tilannetta, se ei osannut oikein pelätä tai olla hirveän hädissään, vaikka vaistosikin kaksijalan inhon itseään ja veljiään kohtaan, mutta ei pieni viaton pentu vielä voinut ymmärtää mitään sellaista, että se yritettäisiin saada hengiltä heittämällä jokeen. Eikä sen kuulunutkaan, naarashan oli vasta pikkuruinen pentu, joka oli vain noin kahden viikon ikäinen.
Yhtäkkiä pentu tunsi pienen tärähdyksen ja sitten naaras tunsi laatikon liikkuvan kovaa vauhtia eteenpäin, se sai pennun miukumaan peloissaan. Laatikko alkoi keinua ja keikkua, se hytkyi hillittömästi sinne tänne ja pennut kaatuilivat laatikon pohjalla. Naaras tunsi että laatikon pohja tuntui hieman märältä pienten tassujen alla ja se tunsi kuinka laatikko keikkui joen vinhan veden varassa.
Vesi pyörteili ja roiskahteli, se keinutteli laatikkoa armotta sinne tänne, niin että se jo melkein keikahti nurin. Pennut valuivat laatikon seiniä vasten kitisten ja vinkuen, ne kaipasivat kaikki jo emoaan. Vettä roiskahti yli laatikon reunojen, niin että pennut kastuivat. Yhtäkkiä laatikko kolahti jotakin vasten ja tuntui pysähtyvän, laatikko oli osunut isoon kiveen, joka pilkotti veden alta.
Vettä oli roiskunut joesta pentujen päälle ja ne olivat nyt aivan märkiä ja kylmissään. Pennuista vanhin oli kaikista kärsivimmän näköinen, se näytti kouristelevan hieman, mutta eiväthän sen veli ja sisko millään voineet ymmärtää mitään sellaista, että veli oli matkaamassa pois heidän luotaan.
Naaraspentu käpertyi aivan vasten mustaturkkista veljeään ja pennut katselivat vaitonaisina harmaan ja valkoisen kirjavaa kollipentua, joka oli valahtanut veltoksi heidän edessään ja tuijotti lasittunein silmin yhä elossa olevia pentuja. Pieni naaraspentu katseli velttona makaavaa veljeään, pentu ei millään ymmärtänyt miksi veli oli tuollainen. Naaraan toinen veli, joka oli pikimusta, lukuun ottamatta hännänpäätä, työntyi hieman lähemmäs sisartaan. Heitä molempia pelotti, mutta kaksi pientä pentua olivat aivan avuttomia kahdestaan.
Pennut olivat täysin luonnon armoilla.
Vastaus:Paha Kaksijalka! Saat ihunasta tarinasta 32 Kokemuspistettä!

~ Lu$y Vara-Yp

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tiikeritassu, Myrskyklaani
12.09.2014 15:50
Pureskelen hitaasti hiirenluuta oppilaiden pesän edustalla ja katselen....tai oikeastaan en katsele yhtään mitään. Tuijotan vain jonnekkin. Ja kuitenkin mieleeni palaa Varjotuulen lempeä ääni ja hänen tumman turkkinsa kosketus...
"Tiikeritassu kuuletko minua?" Saarniturkki seisoo edessäni hännänpää vääntyillen. Hätkähdän ja kohdistan katseeni mestarini silmiin. "Ai, en huomannut sinua", nau'un nopeasti ja kompuroin pystyyn. Saarniturkki luo minuun tuikeasti katseen. "Olet ollut niin poissaoleva viime päivinä että ihme jos saat sokean hiiren kiinni. Emme voi jatkaa koulutusta niin että et kuuntele ollenkaan", soturi maukuu hiukan terävästi. Tuijotan vain tyhjästi häneen. Ajatukseni laukkaavat taas Varjotuuleen. "No niin, siinä se nähdään. Et kuuntele minua edes nyt. Tuollainen saa nyt loppua. Voit haaveilla pesässä mielin määrin mutta yritä nyt pysyä maan pinnalla kun koulutan sinua", Saarniturkki tuhahtaa ja ravistelee minua.
"Anteeksi. Kyllä minä lupaan kuunnella", sanon hetken kuluttua hännänpää vääntyillen. Saarniturkki nyökkää vakavasti. "Ja koska harjoittelimme aamulla metsästystä, saat painua nyt heti saalistamaan. Ja pidäkin huoli että tuot klaanille syötävää, tai laitan sinut henkilökohtaisesti puhdistamaan klaanivanhimpien turkit seuraavan kuun ajan", mestarini määrää ja näpäyttää korvaani hännällään. Nyökkään ja yritän näyttää keskittyneeltä. Avaan suuni vastatakseni, kun panen merkille että se oli käsky. Ei siis auta sanoa että 'kyllä minä menen'. Nyökkään vain uudestaan ja jolkutan nopeasti suuaukolle.
Tassutelemaan kauemmas leiristä päähäni tunkeutuu taas kuva Varjotuulesta järven rannalla kuun hohteessa. Seisahdun paikalleni, kuten tuhat kertaa tämän päivän aikana. >voisin käydä järvellä... hän sattuisi olemaan siellä< ajattelen ja piristyn heti. Voisin metsästää matkan varrella. Nostan korvani päättäväisesti pystyyn ja suuntaan järvelle. Raidallinen turkkini kiiltää meripihkanvärisenä vielä vihreiden lehtien joukossa.
Yritän parhaani mukaan etsiä riistaa matkan varrelta, mutta käytännöllisesti katsoen ajatukset riistan liittyen liukuvat jonnekkin kauas. Ravistan kärsimättömästi päätäni. >Metsästä se jänis niin pääset siitä hommasta< sanon itselleni ja keskityn ympäristööni. Lehvistöt yläpuolellani pullistelevat varmasti lintuja, mutta pidän enemmän maariistasta. Nuuhkin vastaani puhaltavaa tuulenvirettä. Aivan kuten arvelinkin. Tästä osasta metsää saa yleensäkin jäniksiä. Nuoren yksilön haju kantautuu houkuttelevana aivan läheltä. Käpäliäni kihelmöi rynnätä suoraan päälle, mutta tiedän, että jänikselle on niin tarkat korvat, että se säntää tiehensä ennenkuin olen ottanut kolmeakaan juoksuaskelta. Siispä etenen hiljaa. Laskeudun matalaksi ja hiivin vaivihkaa eteenpäin.
Pysähdyn muutaman kerran varmistuakseni ettei jänis ole huomannut minua. Eikä se ole. Elikko nuuskii maata pienen pensaan juurella. Se on varmaan löytänyt jotain erikoisruohoa josta se pitää. Pyöräytän silmiäni. Saaliseläimen ovat aina täsmälleen yhtä tyhmiä.
Otan vielä muutaman hiljaisen askelen, kunnes olen ihanteellisella loikkaetäisyydellä. Työnnän Varjotuulen pakolla pois mielestäni. Jos en saa saalista, joutuisin hoitamaan klaanivanhimpia koko seuraavan kuun.
Jänis kääntyy selin minuun. Ja se on virhe. Ponnistan salamannopeasti eteenpäin ja isken eläimen niskan poikki. Se ei ehdi edes äännähtää. Pidän saaliin tukevasti leuoissani.
Peitän saaliini lehtikasaan suojaan ketuilta ja jatkan järvelle innokkain askelin. Haistan tuulenvireessä jo Varjoklaanin hajumerkit. Järvi välkkyy vasemmalla puolellani. "Olethan odottamassa minua?" Kuiskaan itsekseni. Nuuhkaisen muutaman kerran ilmaa. En kiinnitä tuuleen muuta huomiota kuin sen, että se alkaa puhaltaa nyt enemmän järveltä.
Ilmavirran mukana kantautuu Varjoklaanin hajumerkit, kuten oletin, sekä myös riistan mehevää tuoksua. Sitten on vielä jokin haju... En heti osaa yhdistää sitä mihinkään. Sitten tunnistan sen.
Verta. Jähmetyin paikoilleni. Haistan uudelleen ilmaa. Varjotuuli. Tunnistaisin hänen tuoksun tuhansien joukosta. Ei epäilystäkään. Haistan myös vieraan kissan. Silloin silmäni leviävät.
"Varjotuuli!" Kirkaisen mistään välittämättä. Syöksähtää eteenpäin. Kauhu paisuu sisälläni sitä mukaa kun lähestyn. Juoksen pensaiden läpi, ja piikit repivät turkkiani. Minun on päästävä hänen luokseen. Päästävä. Syöksyn eteenpäin, en välitä mistään. Minä vain juoksen.
Puuskutan kauhusta, kun lopulta törmään pensaiden läpi minun ja Varjotuulen tapaamispaikalle. Älähdän tyrmistyneenä.
Paikka on täynnä verta, ja sitä on roikkunut myös vihreille lehdille. Keskellä pientä nurmikkoa makaa Varjotuuli yltäpäältä veressä. Hänen päällään on valtava, verinen kolli, jolla on punaiset silmät ja valtavat kulmahampaat.
En epäröi hetkeäkään tajuttuani tilanteen. Karjaisen korviahuumaavasti ja loikkaan eteenpäin. Vieras kissa nostaa päätään, kun iskeytynyt hänen selkäänsä.
"Turha vastustella minua, pentu", kolli murisee pelottavasti ja kiepauttaa itsensä selälleen rutistaen minut alleen. Selkäni kastuu märästä, lämpimästä verestä. Sähisten ja riuhdon päästäkseni vapaaksi. En ajattele mitään muuta kuin tuon hirviömäisen kissan tappamista.
Kolli kääntyy ja iskee kyntensä rintaani. Ulvaisten ja kynteni viiltävät sotkuiseen turkkiin ammottavaan haavan, josta purskahtaa verta suoraan kasvoilleni. Kissa ei hievahdakaan päältäni. "Onko viimeisiä sanoja?" Hän kysyy ilkeästi. Varjotuuli vaikertaa hänen takanaan ja yskii verta. Kauhukseni näen että hänen rinnassaan on paljon syviä haavoja, joista pulppuaa verta.
Uhma antaa minulle voimia, ja syljen verta suoraan päälläni olevan kissan naamalle. Kolli sähähtää ja kiskaisee itseään kauemmas. Nousen tassuilleni ja murisen. Rinnastani pisaroi verta.
"Anna kun arvaan, tämä on nuori herra on sinulle tärkeä", tuntematon kissa naukuu ylimielisesti ja potkaisee Varjotuulta. Ei... Hän on minun rakas Varjotuuleni. "Ei se sinulle kuulu!" Sihisen, mutta epävarmuus pistelee käpälissäni. "Häivy täältä!"
"En ole edes esitellyt itseäni", kissa naukuu ja tönäisee minut kevyesti kauemmas, kun yritän päästä Varjotuulen luo. Päästän tuskaisan huudon. "Nimeni on Hunter", kissa jatkaa.
"HÄIVY!!" Karjun täytä kurkkua ja loikkaan eteenpäin. Hunter nauraa ja heilauttaa kynsiään. Paiskautui taas maahan ilkeät haavat kyljessäni. Hunter potkaisee minut puuta vasten. Sokaisevaa kipu välähtää silmissäni, kun valun maahan sähisten ja sylkien verta.
"Tiikeritassu..." Kuulen juuri ja juuri Varjotuulen kähinän. Sitten Hunter astelee eteeni. "Hyvästi, kyyhkyläinen."
Siinä samassa pensaista syöksyy tuttu hahmo. Kurkitassu. Myrskyklaanin oppilas puskee Hunteria kylkeen ja lennättää tämän maahan.
Voin vain katsella järkyttyneenä, kun kaksi kissaa tappelevat elämästä ja kuolemasta. Hunter näyttää kipuavan niskan päälle kerta toisensa jälkeen, mutta Kurkitassu ei anna periksi. Sitä jatkuu ikuisuuden.
Varjotuuli kiljuu ja kolahtelee, kun Hunter tahallaan riipaisee häneen haavan ohi kieriessään. Enkä voi tehdä mitään. Ei..."Varjotuuli!" Ulisen niin perinpohjaisen epätoivoisena, että Kurkitassu vilkaisee minua. Ja se oli kohtalokas veto. Hunter paiskaa oppilaan kauemmas ja työntää Varjotuulen eteeni.
"Katso ja kuuntele", tämä murisee. Hän upottaa kuolettavan hitaasti kyntensä Varjotuulen selkään. Kolli rääköisee. Yritän kompuroida Hunterin kimppuun, mutta en vain pääse ylös. "Murhaaja" sähisen kauhusta ja pelosta sekaisin. Varjotuulen katse on nauliintuneet jonnekkin kaukaisuuteen. Hunter vetää kynsiään hitaasti kollin selkää pitkin. Ja veri valuu. Se valuu suoraan etutassuilleni. Silloin en tiedä mitä teen.
Huudan, kilju, rääyn ja nyyhkytän. Se on kidutusta silmilleni. Hunter raatelee edessäni Varjotuulta, mutta pitää tarkasti tämän elossa. Kurkitassu makaa tajuttomana kauempana. En tajua enää mitään.
Omaa vertasi valuu maahan, ja käsitän olevani pian liian heikko. Kompuroin väkisin pystyyn ja kaadun Varjotuulen päälle. "Ei" minä kuiskaan. Hunterin kynnet osuvat selkääni. Tuska räjähtää sisälläni ja värähtelee joka puolelle kehoa.
En näe enää mitään muuta kuin mustaa. Tunnen, kuinka minut tyrkätään taas puuta vasten. Hunter haluaa että näen tämän. Hän ei suinkaan päästä minua näin vähällä.
Minut ravistellaan hereille. Hunter seisoo Varjotuulen ruumiin takana mielipuoliseksi virnuillen. Käännän katseeni rakastamani kissaan, joka on niin veressä, että tuskin tunnistan häntä. Katseemme kohtaavat. Ja sitten Hunter iskee kyntensä Varjotuulen silmiin ja kaulaan, ja elämäni räjähtää palasiksi.
Kaikki tuntuu painajaiselta. Näen, kuinka Hunter repii Varjotuulen palasiksi. Hänen verensä roiskuu päälleni. Näen kaiken, mutta en pysty sisäistämään sitä. Kaikki on kuin sumua.
Tajuan hämärästi, kuinka Kurkitassu loikkaa Hunterin selkään. Hän on kai tullut tajuihinsa. En kuule mitään, enkä tunne, vaikka tiedän että tuskan täytyisi,olla valtava.
Näen kuinka Hunter repii Kurkistassun selästään ja painaa tassunsa alle. Hänkin kuolee. Minun takiani. Ajatus uhkaa ajaa minut suoraan tajuttomuuteen, mutta sitten tapahtuu jotain.
Harmaa hahmo syöksyy aukiolle Varjoklaanin puolelta. Tunnistan hänet kokoontumisesta. Usvapyörre. Ihmettelen, mitä hän täällä tekee. Naaras loikkaa Kurkitassun avuksi.
En kiinnitä kamppailuun enää huomiota. Kaikki käy sameaksi. Tunnen vain, kuinka sydämestäni tuntuu leviävän pieniä halkeamia, jotka pikkuhiljaa valtaavat koko kehoni. Mikä vain voisi särkeä minut tuhansiksi sirpaleiksi. Lopulta kaikki pimenee.

Vastaus:Sad story... Saat 35 Kokemuspistettä.

~ Lu$y Vara-Yp

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Jäämyrsky,Jokiklaani
11.09.2014 18:48
Heräsin hieman ennen auringonnousua. Venyttelin hieman ja päästin suuren haukotuksen. Tassutelin ulos auringon paisteeseen. Näin Huminapilven joka istui vartiossa. Tassutelin tämän luo.
"Vartio vuorosi on päätynyt mene lepäämään" Käskin. Punertava kolli nyökkäsi ja nousi ylös. Tämä lähti tassutelemaan soturipesään. Istuuduin leiriaukion keskelle odottamaan rajapartion paluuta. Aurinko alkoi nousta ja sotureita heräsi. Moni kokoontui tapansa mukaan lähistölleni odottamaan kuulemaan partioista. Näin Vaaleatassun joka juoksi luokseni. Tämä pysähtyi eteeni.
"Mitä teemme" Tämä uteli ja räpytteli ruskeita silmiään.
"Kerron pian" Maukaisin. "Mene vaikka nyt kysymään tarvitseeko klaanivanhimmat apuasi. Minun pitää odottaa seuraava partio ja jakaa loput päivän partiot" Maukaisin. Vaaleatassu nyrpisti kuonoaan.
"Eikä! Ne kaikki nukkuvat vielä" Vaaleatassu valitti. Katsoin Vaaleatassu tiukasti.
"Nyt" Töksäytin. Vaaleatassu ei jäänyt intämään vastaan vaan laahusti klaanivanhimpien luo. Lopulta näin Sammalturkin jonka perässä tulivat Perhonsiipi ja Keltamopilvi. Sammalturkki maukui jotain Perhonsiivelle ja Keltampilvelle ja kaksi kissaa katosivat soturipesään. Sammalturkki sen sijaa tuli luokseni.
"Yö oli hiljainen emmekä havainneet rajoilla ketään. Kuitenkin Tuuliklaani metsästää ei kenenkään maalla" Sammalturkki naukui. "Tai ainakin haistoimme heidät siellä päin" Tämä korjasi äkkiä.
"Selvä. Meidän tulee oltava varovaisia Tuuliklaani ei saa tulla viiksikarvan vertaakaan meidän puolellemme" Maukaisin sammalturkille ja nyökkäsin merkiksi,että naaras voi mennä. Mustakynsi otti puheenvuoron. Hän oli kuunnellut niin kuin varmaan moni muukin.
"Voin lähteä vapaaehtoisena käymään ei kenenkään maalla" Tämä julisti ja kohotti päätään.
"Ei" Maukaisin terävästi. "Yksikään Jokiklaanilainen ei astu rajan yli. Emme kaipaa ylimääräisiä ongelmia sillä pian tulee lehtikato" Nauuin. Moni kissa vaihtoi katseita. Lehtikato oli harvan mieli vuodenaika. "Mutta jos Tuuliklaani ylittää rajan keskustelen sitten tarkemmin Rastastähden kanssa" Naukaisin lopulta.
"Minusta teidän kannataisi kuitenkin käydä tarkistamassa raja auringonhuipun hetkellä tai sen jälkeen, jolloin voimme saada varmistuksen asiasta ettei Tuuliklaani ylitä rajaa" Sammalturkin ääni kantautui soturipesän edestä. Nyökkäsin soturille.
"Sammalturkin ajatus ei ole huono. Käyn sillä itse ja otan Vaaleatassun mukaani. Pääskyhäntä lähde nyt partiosi kanssa ota yksisoturi ja yksi oppilas. Tarkastakaa Varjoklaanin puoli huolella" Käskin. Pääskyhäntä nyökkäsi.
"Loput partiot päätän myöhemmin,mutta minä ja Vaaleatassu käymme tarkastamassa auringonhuipun hetkellä tilanteen" Mauuin. Soturit mumisivat jotain ja katosivat kuka minnekkin.
"Pärjäättekö kahdestaan jos kohtaatte Tuuliklaanin partion" Mustakynsi ilkkui ja tämä selvästi toivoi pääsevänsä mukaan.
"Uskoisin että kyllä,mutta taidan ottaa Perhonsiiven varuilta mukaan" Maukaisin ja lähdin tassutelemaan kohti klaanivanhimpien pesää kertomaan Vaaleatassulle asiasta.
"Mutta Perhonsiiven täytyy levätä" Mustakynsi maukui.
"Ei. Perhonsiipi tulee vaikka sitten puoliunisena" Naukaisin päätäväisenä. Mustakynsi valitti vielä jotain,mutta en valittanut siitä.

Astuin klaanivanhusten pesään. Näin Vaaleatassun joka kuunteli Usvajalan tarinaa.
"Vai näin sitä pidetään klaanivanhimmista huolta" Naukaisin huvituneena.
"Usvajlaka lupasi kerto tarinan" Vaaleatassu puollustautui.
"Älä oppilasta syytä. Minä ehdotin että kertoisin tarinan" Usvajalka maukui käheällä äänellä.
"Harjoitelemmeko taistelua vaikko metsästystä" Vaaleatassu arvaili. Pudistin päätäni.
"Uimista?" Tämä kysyi.
"Ei. Vaan menemme tarkistamaan ei kenenkään maan rajaa auringonhuipun hetkellä. Tuuliklaani metsästää siellä taas" Kerroin. Vaaleatassu nyökkäsi innoisaan. Usvajalka nousi istumaan.
"Tuuliklaani on metsästänyt sieltä siitä asti kun tulimme tänne" Harmaa naaras naukui.
"Totta, mutta käyn siellä kuitenkin se rauhoittaa klaanin muita jäseniä. Etenkin Mustakynttä joka tuntuu olevan todella huolissaan tilanteesta" Maukaisin. "Tule leirinsisäänkäynnille hieman ennen auringon huipun hetkeä" Käskin Vaaleatassua.
"Saan siis kuulla tarinan lopuun" Tämä varmisti. Nyökkäsin ja marssin sitten soturipesään. Tönäisin perhonsiiven kultaista kehoa.
"Eikö täällä saa nukkua" Tämä mumisi.
"Saat,mutta tule hieman ennen auringonhuippua leirinsisäänkäynnille" Käskin.
"Tulen" Perhonsiipi mumisi ja jatkoi uniaan. Hymähdin ja asetuin itsekkin vielä lepäämään. Nukahdin yllätävän nopeasti.

Unessa oli saarella. Katselin ympärilleni ja kuuntelin tuulen kahinaa. Pensaikosta asteli puhtaan valkea naaras jolla oli hieman kullanruskeita läikkiä. Tämä istuutui eteeni ja katseli minua ruskeailla silmillään.
"Olet saanut haastavan viran" Tämä aloitti. "Olet noudattanut sitä hyvin ja palvellut klaaniasi urhoollisesti, mutta aina ei voi olla oikeassa. Olet oppinut sen usein" Naaras naukui lempeästi.
"Mitä tarkoitat?" Hämmästyin.
"Sinun pitää itse oivaltaa. Minä en kerro kaikkea niin kuin ei tähtiklaanikaan" Naaras maukui. "Mietit varmaan mitä teet täällä. Toin sinut tänne kertoakseni sinulle hyviä neuvoja ja asioita jotka välillä voi unohtaa" Tämä naukui hiljaa.
"Kuten sen,kuinka tärkeitä jotkut ovat sinulle, mutta silti sinun tulee valmistautua siihen,että menetät heidät" Naaras sanoi. "Elät klaanissa jolla on usein hyvät olot ja Rastastähti on viisas päällikkö,mutta oletko koskaan miettinyt mitä teet kun tulee nälkä ja kylmä" Naaras naukui ja katsoi minua ystävällisesti.
"Tuleevaa ei saa ajatella liikaa, se sokaisee täysin. Elän tilanteen mukaan ja sen mukaan mikä on klaanille parasta" Maukaisin ja yritin kuullostaa mahdollisimman salaperäiseltä niin kuin tuo kissa.
"Etkö koskaan ajattele että kun menet tähtiklaaniin jossain olisi parempi paikka" Naaras naukaisi.
"En" Töksäytin terävästi.
"Pimeyden metsä. Minä tulen sieltä.." Naaras aloitti.
"..Ja olet petturi joka on ilkeä ja typerä ja joka yrittää vaikuttaa tähtiklaanin kissalta ja tulee häiritsemään uniani. Ei en tarvitse apuasi enkä halua sitä" Maukaisin terävästi. Naaras vaihtoi asentoa. "Kuten tahdot ja on aikasi herätä. Minä tarjosin sinulle tilaisuutta tulla mahtavaksi" Tämä naukui.
"En tahdo. Jos tulen mahtavaksi teen sen itse ja omalla tahdollani en kenenkään avustuksella" Naukaisin ja sitten heräsin. Näin Perhonsiiven joka oli menossa kohti sisäänkäyntiä. Nousin äkkiä ylös ja juoksin tämän ja Vaaleatassun luo.
"Menään" Sanoin ja lähdin kohti rajaa. Karistin mielestäni unen. Ei en tahtoisi kenenkään apua en etenkään pimeyden metsäläisten kanssa.

//jatkuu
Vastaus:Uu... Taidan päästä jyvälle, olen hieman hidasälyinen x) Mutta saat 30 Kokemuspistettä.

~ Lu$y Vara-Yp

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tunturituuli, Varjoklaani
08.09.2014 18:27
Tunturituuli raahusti hitaasti Varjoklaanin reviirin läpi kohti leiriä. Kolli oli palannut tuhatta ja sataa katastrofiin päättyneeltä matkaltaan, ja oli nyt kuluttanut viimeisetkin voimansa. Suuren soturin häntä laahasi maata ja pää riippui uupumuksesta.
Kolli kohotti katsettaan kuullessaan askelia. Pensaista putkahti esiin Varjoklaanin nuori oppilas Kotkatassu. Raidallinen kolli hätkähti ja pörhisti turkkinsa. "Mitä sinä rupeat turkkiisi pörhistelemään, mehiläisaivo?" Tunturituuli murisi ärtyneenä tuijottaen hyytävästi oppilaaseen. Nuori kolli vavahti hiukan, mutta pysyi puolustusasemnossa. "Tunturituuli?" Hän naukui lopulta yllättyneenä nuuskittuaan valtavaa kollia tarpeeksi.
"Olet sinäkin yksi mitättömyys, kun et klaanisi soturia tunnista", Tunturituuli murisi ja kääntyi nuolemaan selkäänsä. Kotkatassun silmistä näki, että hän oli hiukan hermostunut. "Revontulitähyi oli oikeassa, kun sanoi sinun olevan elossa", oppilas uskaltautui sanomaan. Tunturituuli jäykistyi. "Että mitä? RevontuliTÄHTI?!" hän ärisi niin lujaa että lähistöllä norkoileva närhi päästi hälytyshuudon ja pyrähti tiehensä. Kotkatassu kyyristyi maahan. "Ni-niin. Hänellä taitaa olla sinulle varsin ajankohtaista asiaa. Sinun on parasta mennä heti hänen puheilleen", kolli naukui. Tunturituuli paineli maata kynsillään. "No, painu siitä metsästämään, niin otan asiasta selvää, oppilas", hän urisi lopulta. Kotkatassu näytti varsin helpottuneelta, kun pääsi pois kärttyisän soturin luota, ja puikkelehti pois näkyvistä.
Tunturituulen päässä risteili ajatuksia. Revontulitähti.....se tarkoitti sitä että Mustatähti oli joko kuollut tai haavoittunut liian pahasti jatkaakseen virassaan.
Tunturituuli irvisti. Hän inhosi yli kaiken Revontulikaikua....siis Revontulitähteä. Soturi ei ollut luottanut Tunturituuleen pätkän vertaa sinä aikana, kun hän oli ollut Varjoklaanissa.
>Menoksi vain. Parasta kertoa koko totuus heti kättelyssä< kolli päätti lopulta ja suuntasi rivakan askelein leiriin. Soturi harppoi pää ja häntä pystyssä suorastaan uhoten uhmaa, kun hän ilmestyi leiriin.
Leirissä olijoiden katseet kääntyivät oikopäätä mustaan soturiin. "Hyvää päivää kaikille", Tunturituuli tervehti vispaten häntäänsä kuin olisi palannut partiosta. Sitten hän kääntyi ja marssi Revontulitähden pesään vaivautumatta ilmoittamaan itseään.
Revontulitähti oli juuri peseytymässä, kun Tunturituuli tupsahti sisään siniset silmät Leiskuen. "Tervehdys, Tunturituuli. Arvelinkin että olet pian tulossa", päälikkö naukui silkipehmeästi kohottaen katseensa, joka toi Tunturituulen mieleen vaanivan käärmeen. Soturi nyökkäsi jäykästi. "Kotkatassu kertoi uutiset", hän ilmoitti, ja lisäsi vielä, "ja onnittelut", niin uhkaavaan sävyyn kuin ikinä kykeni. Revontulitähti ei ollut millänsäkään. "Kiitos. Varjoklaani tarvitsee kipeästi vahvoja sotureita, joten on hyvä, että sinä palasit."
Tunturituulen silmät välähtivät. Mitä peliä tämä on? Revontulitähti ei koskaan kehunut häntä mistään, ja nyt tämä. Mitä tämä oikein ajoi takaa?
"Minusta tuli päälikkö vain vähän aika sitten. Ikävä kyllä Mustatähti sotkeutui luopioiden kynsissä. Haluat varmasti mieluusti kuulla uuden varapäällikön", Revontulitähti jatkoi silmät välkkyen hieman huvittuneena. Tunturituuli väräytti korviaan. Hän ei käsittänyt. Päälikkö ei ujellusta mitään hänen matkastaan, vaan käyttäytyi kuin Tunturituuli ei olisi koskaan poistunut leiristä. Jokin oli varmasti pielessä.
"Se tieto olisi olennainen", Tunturituuli vastasi siristäen silmiään. Revontulitähti naurahti. "Olet synkistynyt sitten viime näkemän." Hänen äänessään oli jotakin, mitä Tunturituuli ei osannut tunnistaa. "Anna tulla niin pääsen lepäämään", kolli murahti. Revontulitähden silmät kimalsivat miltein vajingoniloisesti. "Minä valitsin uudeksi varapäälikökseni sinut."

//mystinen näkökulmavaihdos//

Salajuoni. Arvasin sen heti. Revontulitähti vihaa minua, mutta soi kunnian varapääliköksi. Siinä on koira haudattuna. Revontulitähti haluaa minusta jotain, tiedän sen - tai tiedän varmasti, että hän palaa halusta ottaa minut hengiltä -, mutta miten hän voisi suorittaa tavoitteensa, jos hänen varapäällikkönä vihaisi häntä henkeen ja vereen? En tiedä. Mutta Revontulitähti tietää sen varmasti.
Naaras hymyilee minulle kammottavasti. "Olen joutunut hoitamaan tehtäviäsi pikku Retkeso ajan, joten odotan, että alat toimia heti", hän naukuu. Silmäni välähtävät, ja hetken ajan minun ja Revontulitähden välillä kipinöi lanka, joka saattaisi roihahtaa tuleen hetkenä minä hyvänsä. Tuijotan päälikön silmiin etsien niistä syytä tähän. En löydä sitä. Löydän vain vakaan ja tyhjän katseen, kuin seinän, joka kätkee taakseen koiralauman.
"Tottahan toki. Menen tästä heti", vastaan lopulta. En voi hyväksyä tätä, en voi. Olen varapäälikkö. Kumarran lyhyesti, ja hetken mielijohteesta sihisen: "jos haluat hoitaa homman nopeasti, käytä kynsiäni äläkä päätäsi." Sitten ravaan nopeasti ulos pysähtymättä odottamaan Revontulitähden vastausta. Tiedän tehneeni korjaamattoman virheen. Tiedämme molemmat, että jos joudumme kahden kauas klaanista, vain toinen palaa. Ja tällä hetkellä vaikuttaa, että se palaaja en ole minä.
Sitten ryhdistäydyn. Työnnän synkät ajatukset hetkeksi mielestäni ja keskityn tehtävääni varapäälikkönä. Tassuaan ripeästi sotureiden pesälle ja kuuntelen nopean selostuksen viimeaikaisista tapahtumista Pihlajakynneltä. Revontulitähti on ilmeisesti määrännyt partiot seuraavaan iltaan asti, enkä nää syytä muuttaa mitään, joten tallustaa tuoresaaliskasalle.
Ajatukseni lipuvat takaisin Revontulitähteen. Hän ei kunnioittaisi matkaani, vaikka kuulisikin siitä. Miltein vaistomaisesti tiedän, että hän etsii minusta heikkoa kohtaa, jota kautta voi luikerrella sisääni ja ohjata minua. On vain ajan kysymys, milloin sellainen löytyy, vaikka en itse keksi itsestäni mitään. Paitsi yhden. Usvapyörteen.
Pysähdyn kuin seinään aukion puolessa välissä. Vaikka turkkini on sotkuinen ja oloni on rättiväsynyt, nostan korvani päättäväisesti pystyyn. Miten olen voinut unohtaa Usvamarjan? Ainoan kissan, johon todella luota tässä klaanissa? En tiedä sitäkään. Käännyn oikopäätä takaisin sotureiden pesälle.
Kun kumarruin ja kurkistaa sisään. Pihlajakynsi on jo lähtenyt. Ensiksi luulen pesää tyhjäksi, mutta sitten kuulen kousoittelevasti äänen: "Olet ainoa kissa, joka osaa näytellä sujuvasti sokeaa. Et huomannut minua", Usvapyörre kehrää ja raottaa sinisiä silmiään pesän varjoisassa nurkassa. Hymyilen vaistomaisesti. "Olenpahan hyvä näyttelijä", vastaan ja tassutan Usvapyörteen viereen. Hieron poskeeni hänen kaulaansa vasten. En tajunnut, kuinka olin kaivannut häntä.
Usvapyörre ei mainitse poissaoloani sanallakaan, vaikka turkistaan tunnistaa virläkin muiden klaanien tuoksua. On kuin matkani olisi pyyhitty kokonaan pois toisten mielistä. Ehkä niin on paras. Käperryn Usvapyörteen viereen iloisena ja viimein rentoutuneena.
Hetken kuluttua naaras huokaisee. "Minulla oli sinua ikävä, Tunturituuli. Pelkäsin ettet palaisi."
Kiedoin häntäni Usvapyörteen hännän ympärille. "Se asia on korjattu. En päästä sinua silmistäni", kehrään hiljaa. Alan hitaasti kertoa kaikkea mitä oli tapahtunut. Matkasta ja Revontulitähden tapaamisesta. Usvapyörre kuuntelee vaiti, mutta hänen silmänsä leviävät säikähdyksestä.
"Luuletko muka, että Revontulitähti käyttää minua aseena sinua vastaan. Hän on klaanin päälikkö!" Naaras vastustelee. Sitten hänen äänensä pehmenee. "Olet varmasti hyvin väsynyt, kun jaksat uskoa tuollaisia. Nuku, niin minä pidän huolta ettei sinua häiritä", hän maukuu.
Olen liian uupunut väittämään vastaan. Silti tiedän, että Revontulitähti haluaa minusta eroon. Tavalla tai toisella.
Juuri ennen kuin nukahdan, päätän lähteä ensitöikseni huomenna kertomaan kaiken Tiirajuovalle. Hän uskoo minua.

Vastaus:Hyvä hyvä, vaikka kirjoitusvirheitä löytyi... Usvamarja x) Meni kai nimet sekaisin. No, saatpahan kumminkin 28 Kokemuspistettä.

~ Lu$y Vara-Yp

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Tiirajuova, Tuuliklaani
06.09.2014 20:50

Tiirajuova lopetteli ateriaansa. Kolli nuoli huuliaan nopeasti. Miten hyvälle jänis olikaan maistunut. Ihan kuin hän ei olisi syönyt kuihin!

”Hei Tiirajuova!”Tiirajuova hätkähti ja nosti katseensa katsomaan Ruostepuroa joka asteli häntä kohti.

”Haluaisitko johtaa metsästyspartiota?”musta naaras kysyi heilauttaen häntäänsä.

”Toki”Tiirajuova vastasi kepeästi. Hyvän aterian jälkeen, kollista tuntui että hän pystyisi ihan mihin vain!

”Hienoa, kiitos. Ota mukaasi Sudenmarja, ja hänen oppilaansa Tulitassu ja vielä Lovikorva”Ruosteuro luetteli, ja kääntyi jo lähteäkseen. Tiirajuova heilautti korviaan ja vilkuili ympärilleen. Sudenmarja oli juuri valitsemassa itselleen syötävää tuoresaaliskasasta. Tiirajuova loikki naaraan luokse nopeasti. ”Älähän vielä syö, Ruostepuro määräsi sinut partioon”kolli kehräsi huvittuneena. Harmaan naaraan kasvoilla kävi hiukan ärtynyt ilme.

”Hyvä sinun siinä kehräillä kun sait syödä”naaras jupisi hiukan mutta tiputti pienen hiiren takaisin tuoresaaliskasaan.

”Hae Tulitassukin, minä etsin Lovikorvan”Tiirajuova naukui hilpeästi puolisisarensa yrmyilylle. Sudenmarja asteli pois hännänpää vääntyillen, kohti oppilastaan joka touhusi jotain leirin perällä. Tiirajuova väräytti viiksiään, ja kiersi katseellaan leiriä havaiten Lovikorvan keskustelemassa Yöpilven kanssa.

”Lovikorva!”nuori soturi hihkaisi vanhemmalle kollille ja asteli rauhallisesti tuon luo. Lovikorva käänsi katseensa Tiirajuovaan.

”Kas hei Tiirajuova”Lovikorva naukaisi. Yöpilvi heilautti korviaan kollille tervehdykseksi, ja Tiirajuova nyökkäsi hiukan takaisin.

”Anteeksi kun keskeytän keskustelunne mutta Ruostepuro käski sinut metsästyspartioon”Tiirajuova naukui. Lovikorva vilkaisi Yöpilveä.

”No jos käsky käy”raidallinen soturi nousi tassuilleen. Tiirajuova heilautti häntäänsä hyvästiksi Yöpilvelle, ja kolli suuntasi sisäänkäyntiä kohti. Sudenmarja tepsutteli Tulitassun kanssa paikalle.

”Eikun menoksi”Tiirajuova naukaisi ja sujahti tunneliin.

Tiirajuova hiipi kanervien seassa. Kolli oli etsimässä jotain saalistettavaa melkein Tuuliklaanin rajalla, josta alkaa ei-kenenkään-maa. Tiirajuova raotti hiukan leukojaan ja imi varoen ilmaa sisään. Hevosten haju kantautui hevospaikalta asti, mutta se ei ollut kovin vahva. Myös koiran lemua haisi ilmassa, ja se oli aika tuore.

>Pitää siis olla tarkkana<soturi ajatteli päässään. Samassa hän haistoi jäniksen herkullisen hajun. Kolli nuoli huuliaan innoissaan, ja kohotti hiukan päätään. Haju tuntui tulevan rajalta, ja Tiirajuova lähti hiipimään kanervien alla eteenpäin. Kanervien lehdet hipoivat kollin turkkia, ja pienet kukat niissä aivastuttivat kollia. Tiirajuova onnistui kumminkin pidättämään aivastuksen, ja pian hän näki kanervien lomasta ruskean jäniksen joka mussutti heinän kortta, katsellen ympärilleen varuillaan. Tiirajuova hymyili hiukan. Kohta jäniksellä olisi pahat paikat. Tuuliklaanilainen lähti hivuttautumaan varoen jänistä kohti. Kolli varoi, ettei kanervat hipoisivat hänen turkkiaan, ja paljastaisi häntä. Juovikas häntä pysyi täysin paikoillaan. Lopulta kun matkaa oli enään pari kissan mittaa, ja Tiirajuova oli valmis syöksymään esiin, jokin rasahti pensaikossa kauempana, ja jänis pakeni paikalta valkea töpöhäntä vilkkuen.

”Ketunläjät!”Tiirajuova sihisi vihaisesti.

Samassa soturi höristi korviaan. Mikäköhän säikäytti jäniksen? Kolli lähti hiipimään siihen suuntaan mistä rasahdus kuului, mahdollisimman matalana, ja suu raollaan. Kun haju tavoitti hänen kitalakensa, Tiirajuovalta meni hetki tajuta mikä se oli. Varjoklaanin haju! Varjoklaanin kissa heidän reviirillään! Mutta sen hajuun oli sekoittunut Jokiklaanin, jonkin sortin erakon ja jopa Tuuliklaanin tuoksua. Ja ehkä myös Myrskyklaanin, kolli ei ollut aivan varma. Tiirajuova liutti kynsiään hiukan esille. Kuka tahansa se olikin ja millä asialla, hänellä ei ollut mitään oikeutta tulla Tuuliklaanin reviirille. Tuuli puhalsi Tiirajuovan suuntaan, joten tunkeilija ei haistanut häntä. Pian Tiirajuova näki tumman hahmon, joka ohitti Tiirajuovan pienen piilon. Tuuliklaanilainen jännitti lapansa ja paljasti hampaansa. Hurjasti rääkäisten kolli loikkasi esiin, iskeytyen tumman Varjoklaanilaisen selkän. Kissa rääkäisi ja yritti repiä Tiirajuovan alas selästään. Kolli repi karvatukkoja irti vimmatusti, mutta isompi kolli liiskasi hänet maata vasten, ja piteli aloillaan.

”Tiirajuova!”Tiirajuova tuijotti suoraan veljensä Tunturituulen sinisiin silmiin.

”Tunturituuli?”Tiirajuova naukui kysyvästi, kun musta kolli päästi irti hänestä. Raidallinen kissa kömpi pystyyn, ja Tunturituuli kääntyi nuolemaan selkäänsä.

”Mitä sinä teet Tuuliklaanin reviirillä?”Tiirajuova tiuskahti hiukan äreänä. Tunturituuli mulkaisi häntä.

”No en ainenkaan tullut että saisit löylyttää minut. Vaikkei se Tuuliklaanilaiselta onnistuisi”Varjoklaanilainen murahti, mutta kun näki Tiirajuovan kimpaantuneen ilmeen, hän huokaisi.

”No anteeksi” ”Minunkin olisi paras pyytää anteeksi. Jos olisin tiennyt sen olevan sinä, en olisi repinyt karvojasi irti”Tiirajuova naurahti jopa hiukan. Tunturituuli murahti hiukan hilpeästi.

”Mutta mitä teet täällä?”Tiirajuova toisti kysymyksensä tiukasti.

”No se on pitkä tarina... En ehdi kertoa, minun pitää kiirehtiäo äkkiä takaisin Varjoklaaniin.”Tunturituuli naukaisi välttelevästi.

”Kerron kaiken sitten myöhemmin, käykö?”Tiirajuova nyökkäsi vähän. Tunturituuli kääntyi jo lähteäkseen, ja puolitiessään kanervikkoon, Tunturituuli katsoi häntä vielä lapansa ylitse.

”Taistelit Tuuliklaanilaiseksi hyvin. Ette kai olekkaan niin heikkoja kuin luulimme”Tunturituuli hymyili hiukan, ja katosi pensaikkoon. Tiirajuova jäi tuijottamaan veljensä perään hymyillen hiukan.

Tiirajuova palasi takaisin leiriä kohti Sudenmarja, Tulitassu ja Lovikorva mukanaan. Kolli oli kierinyt kanervissa, jotta se peittäisi edes vähän Tunturituulen hajua. Tiirajuovan suussa roikkui pieni jänis, ja Sudenmarja raahasi mukanaan varista. Tulitassu kantoi ylpeänä hiirtä suussaan, ja Lovikorva veti isoa jänistä mukanaan.
"Vie sinä Tulitassu tuo hiiri Aamukukkalle ja Kaislahännälle." Sudenmarja kehotti.
"Minä vien tämän jäniksen Tähtisumulle ja Kultatassulle"
Vastaus:UuLalaa! Hieno tarina! Saat 32 Kokemuspistettä.

~ Lu$y Vara-Yp

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kauriinloikka, Myrskyklaani
04.09.2014 18:29
Luku 1. Discussion star with a cat.

Hiljensin vauhtiani. Haistelin kiihkeänä ilmaa, ja havaitsin mustarastaan aromisen tuoksun. Katsoin ympärilleni, ja huomasin suuren puun oksalla nuokkuvan linnun. Vesi herahti välittömästi kielelleni, ja hiivin läheistä puuta kohti. Savutassu oli lähtenyt oravan perään, ja minä olin päättänyt mennä katsomaan löytäisinkö riistaa, joka oli tuottanut toivotun tuloksen. Hiivin puuhun ja aloin hitaasti hiiren hiljaa lähestyä mustarastasta. Juuri kun olin iskemässä kynteni siihen, se lehahti lentoon kuullessaan toisen linnun hätähuudon.
"Hiirenpapanat!", huudahdin ja pomppasin alas puusta. Sillä hetkellä näin partion tulevan kohti. Suin muutaman pörröisen karvan, kun huomasin Tulitähden johtavan partiota. Naaras oli niin kaunis. Mutta huomioni kiinnittyi partion mennessä ohitseni oppilastoverinsa Koivutassun kanssa partion hännillä kulkevan Savutassun. Murahdin ärtyneenä.
"Savutassu, tänne sieltä kuin olisi jo. Et ole tänään partiossa!", huudahdin äreänä oppilaalle, joka nolostuneena ravasi luoksena kun Koivutassu jatkoi matkaansa partion mukana siirtyen mestarinsa rinnalle.
"Luulin sinun menevän sen oravan perään!", sanoin äkäisenä oppilaalle joka painoi päänsä häveten rintaansa.
"Anteeksi mestari, mutta orava pääsi karkuun, ja menin Koivutassun kanssa partioon parempien riistapaikkojen toivossa.", Savutassu alkoi selittää ja huitoi häntäänsä maata laahaten nolostuneena.
"Sinun piti tulla oravan nappaamisen jälkeen tulla takaisin luokseni.", sihahdin, ja osoitin maahan kaivettua kuoppaa, jonka olin kaivanut kohtaamispaikan merkiksi jos eksyisimme toisistamme Savutassun kanssa.
"Niin juuri, oravan nappaamisen jälkeen. Koska en napannut oravaa, menin partion kanssa paremman riistapaikan toivossa, jonka sanon nyt toistamiseen. Enkö tehnyt oikein, mestari?", Savutassu kysyi päätään kallistaen. Silmäni sumentaneet vihan liekit alkoivat jo hiipua, kun tajusin oppilaan olevan oikeassa.
"No, voit hakea sen saamasi rastaan ja voimme palata leiriin.", naukaisin oppilaalle ja osoitin edellisen metsästyspaikkamme suuntaan, jonne oppilaani oli kätkeyt saamansa linnun.
"Hain sen jo aiemmin, ja vein sen leiriin samalla kun menin partion letkan jatkoksi oravan saamisen toivossa.", Savutassu sanoi eri tekosyitä keksien jaksavuuden puutteen vuoksi.
"No joko haet nyt tai haet huomenna, mutta et saa ruokaa ennen kuin haet sen rastaan.", sanoin ärtyneenä ja osoitin hieman kärsimättömänä rastaan paikan suuntaan.
"No, minä oikeasti hain sen, mutta... Söin sen jo.", Savutassu sanoi nolostuneena ja katsoi maahan mestarinsa vihoja odotellessa. Vaikka oppilaani oli tehnyt väärin, hän oli oppinut siitä huolimatta läksynsä.
"Olet kumminkin oppinut, ettei niin saa tehdä, ja se riittää minulle. Mennään leiriin, niin saat ehkä luvan syödä pienen hiiren.", naukaisin naarasoppilaalle leikkisästi ja iskin silmää tälle. Naarasoppilas nosti katseensa ja näytti paljon pirteämmältä. Oppilaani ravasi rinnallani kohti leiriä. Kun olin syönyt vatsani täyteen, ja kertonut Ratamohännälle päivän tapahtumista, menin unisena sotureiden pesälle, ja asetuin pehmeälle sammalvuoteelleni mukavaan asentoon. Olin urvahtaa jo siihen paikkaan, aivan kuin uni olisi vetänyt minua sitä kohti kuin mangetti. Kun suljin silmäni pieneksi hetkeksi, ja avasin ne uudelleen hiljaisuuden peittäen kaikki äänet.
"Tervetuloa Tähtiklaaniin, Kauriinloikka.", harmahtava kolli naukaisi.
"Kuka sinä oikein olet, ja mistä tiedät nimeni. Ylipäätään, missä minä olen?", kysyin kollikissalta kysymyksiä reippaaseen tahtiin.
"Olen Harmaaraita. Olin Myrskyklaanin tunnetun päällikön Tulitähden paras ystävä.", kolli naukaisi. Katselin kissaa hämmentyneenä.
"Onko Myrskyklaanin päälliköissä siis ollut kaksi Tulitähteä?", kysyin ymmälläni. En ollut kuullutkaan muuta kuin klaanin nykyisestä ja hurmaavasta päälliköstä.
"Et ole elänyt maineikkaan Tulitähden aikana. Mutta minä näen sisimpääsi. Olet lempeä mutta uskollinen klaanillesi, ja olet hurmaantunut klaanisi päällikköön, joka ei ole hyvä asia.", kolli naukui, ja alkoi pian haihtua ilmaan. Moni asia vilisi nyt mielessäni, ja teki niin kovasti mieli huutaa ne koko maailmalle. Nyt ennemmin odotan seuraavaa yötä. Oli jo aamu, enkä saanut enään unta, vaan nousin ja päästin yövartijan lepäämään ja menin itse sijaiseksi. Nyt minulla oli aikaa miettiä asiaa koko aamu, koska Savutassu meni harjoittelemaan Oravaliidon ja tämän oppilaan Lehtitassun kanssa. Kysymykset vailla vastauksia suhisivat päässäni sikin sokin. Mutta enemmänkin Harmaaraidan sanat hämmästyttivät minua.
#Mitä Harmaaraita tarkoitti sillä, että klaanin päällikköön hurmaantuminen ei olisi hyvä asia?#, ajattelin, ja upposin täysin ajatuksiini, jolloin ajantaju meni sekaisin. Yllättävän pian huomasin että oli jo Auringonhuipun hetki. Nousin jaloilleni, ja tassuttelin sisään leiriin. En nähnyt Savutassua missään, joten päättelin tämän olevan jo harkoittelemassa. Nostin tuoresaaliskasasta hiiren, ja ahmin sen nopein ja suurin haukkauksin. Menin katsomaan myös pentutarhaan, jossa näin Tulitähden vaihtamassa kieliä Lehväpilven kanssa.
"Ai hei Kauriinloikka. Oliko sinulla asiaa vai eksyitkö muuten pentutarhaan?", Lehväpilvi kysyi ja katsoi minua silmiin.
"Kuule Tulitähti, minulla olisi sinulle kaksinkeskeistä asiaa.", sanoin tervehdittyäni pirteää kuningatarta. Maidon tuoksu hämäsi minua, ja menin hieman sekaisin, kun minulle puhuttiin. Pian Tulitähti jo huusi minua luokseen pentutarhan ulkopuolelta.
"Kuule, näin unen, jossa oli joku Tähtiklaanin kissa Harmaaraita. Olisitko tietoinen asiasta. Ja ennen kuin kysyt, mihin tähtikissa pyrki keskustelussamme, voin sanoa, että se liittyi toiseen Myrskyklaanin päällikköön jonka nimi oli Tulitähti.", naukaisin pikaisesti purkaen kaiken jännityksen ruumiistani.
#En voi kertoa hänelle että puhuin Harmaaraidan kanssa Tulitähdestä, siis tästä hurmaavasta naaraasta.#, ajattelin kun odotin Tulitähden vastausta.
"Kerron Vaahtokukalle. Kerro heti jos saat uuden unen.", Tulitähti sanoi ja ryntäsi rivakoin askelin kohti parantajan pesää, ja oli todella lähellä ettei hän törmännyt Okakynteen. Tassuttelin takaisin sotureiden pesään, ja käperryin lämpimään pesään kauas kylmyydestä ja vääryyden tunteesta, vaikka Harmaaraidan kanssa käyty keskustelu soi edelleen päässäni...

Vastaus:Tähänpä en annakaan Kp pisteitä kun oma tarina XD

~ Lu$y Vara-Yp

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Mäntysydän, Varjoklaani
04.09.2014 17:54
Mäntysydän murahti ja huiskaisi hännällään ilmaa. Joku tökki inhottavan kovaa hänen kylkeään.
"Mäntysydän. Mäntysydän, herää!"
Ruskea kolli tunnisti Pihlajakynnen ärtyneen äänen ja räväytti silmänsä auki. Kolli huitaisi käpälillään pari kertaa pitääkseen vanhemman soturin loitommalla. Pihlajakynsi perääntyi ja Mäntysydän loikkasi ylös.
"Eikö saisi nukkua?" nuori soturi sihisi. Pihlajakynsi mulkaisi häntä pahasti.
"Ei, koska sinä lähdet partioon minun, Keltaturkin ja Kotkatassun kanssa", kellanpunainen soturi komensi ja harppoi ulos pesästä. Mäntysydän hipaisi hännällään vieressään nukkuvan Malvalehden korvaa ja loikki suuaukosta ulos sateeseen. Partio odotteli jo häntä leirin uloskäynnillä hännänpäät vääntyillen. Mäntysydämen saapuessa heidän luokseen Pihlajakynsi asettui joukon johtoon ja pujahti suuaukosta viittoen hännällään muita seuraamaan. Mäntysydän kulki partion viimeisenä aistit tarkkana riistan varalta. Yhtäkkiä kellertävä lehti leijaili hänen kuonolleen. Mäntysydän kavahti ja huitaisi lehteä vaistomaisesti tassullaan. Muut käänsivät katseensa kolliin ja katsoivat tätä oudoksuen. Mäntysydän väänsi kasvoilleen vaivaantuneen virneen.
Öh... Hioin vain sihtiäni", ruskea kolli selitteli ja lähti sitten astelemaan eteenpäin. Pian Mäntysydän hoksasi kottaraisen, mutta se oli liian korkealla puussa kollin mieleen. Kiipeily ja puissa saalistaminen ei ollut hänen heiniään. Myös Kotkatassu oli huomannut jotain. Raidallinen oppilas oli pudottautunut vaanimisasentoon. Mäntysydän nuuhkaisi ilmaa ja huomasi jäniksen hajun, jota luultavasti Kotkatassukin vaani. Partio istahti odottamaan oppilasta, mutta häntä ei kuulunut takaisin.
"Meidän on lähdettävä etsimään häntä!" Keltaturkki maukui huolissaan. Pihlajakynsi nyökkäsi ja lähti ravaamaan Kotkatassun perään. Mäntysydän seurasi loikkien vanhemman soturin perässä, kunnes he saapuivat kaksijalkalan pesän lähelle. Kaksi kissaa oli piirittänyt Kotkatassun, joka seisoi jäykkänä ja karvat pystyssä niiden välissä. Toinen kissoista, raidallinen, sihisi ja teki nopean syöksyn kohti Kotkatassua. Oppilas väisti, mutta törmäsi toista kissaa vasten. Mäntysydän, Pihlajakynsi ja Keltaturkki eivät jääneet odottamaan, vaan syöksyivät rääkyen kohti Kotkatassua ahdistelevia kissoja. Kaksikko yritti paeta, mutta soturikoulutuksen saaneet kissat olivat nopeampia. Mäntysydän sähisi ja loikkasi suuremman kissan selkään. Kissa oli kotikisu, mutta silti voimakas ja rohkea. Kolli käännähti Mäntysydämen alla ja raapaisi tätä kasvoihin. Ruskea kolli sihahti ja lennätti vihollisensa kauemmas. Mäntysydän tekeytyi mahdollisimman isoksi ja asteli kohti sähisevää kotikisua. Ruskea kolli veti kyntensä esille ja valmistautui iskemään kotikisun hengiltä. Nuo kaksi kotikisua olivat ahdistelleet klaanin kissoja ennenkin, mutta nyt Mäntysydän tekisi siitä lopun. #Varjoklaani ei anna armoa!#
Samassa jotain iskeytyi Mäntysydämeen valtavalla voimalla. Kolli rääkäisi ja kieri maata pitkin kauas vastustajastaan. Hän näki sivusilmällä kuinka Kotkatassu, Pihlajakynsi ja Keltaturkki perääntyivät nopeasti metsänsuojiin. Vihainen uroskaksijalka harppoi pesästään ja kahmaisi Mäntysydämen kouriinsa. Sen ote tuntui kuristavan jo valmiiksi heikon Mäntysydämen hengiltä. Pian kaksijalka kuitenkin laski Mäntysydämen kovakouraissesti kovalle maalle. Kolli aukaisi silmänsä ja huomasi kauhukseen olevansa sisällä kaksijalan pesässä. Kotikisut makoilivat jonkun hökkelin päällä ja virnuilivat vahingoniloisesti.
"Voimme tappaa sinut koska vain", pienempi hykerteli.
"Eikä kukaan pysty auttamaan!" toinen sihisi. Mäntysydän tunsi olonsa vielä heikoksi, mutta ei antaisi noiden kirppusäkkien pelotella itseään.
"Antaa tulla vaan!" hän murisi ja paljasti kyntensä, joissa oli vielä toisen kotikisun verta. Kumpikaan ei liikahtanut.
"Pelottaako?" Mäntysydän haastoi. Kotikisut siristivät silmiään.
"Annamme sinun kitua täällä aivan rauhassa. Tapamme sinut vasta sitten", raidallinen maukui imelästi. Mäntysydän röyhisti rintaansa ja yritti olla mahdollisimman uhkaavan näköinen.
"Minä pääsen täältä pois. Sen voin vannoa!"

//Minitarina//
Vastaus:Vai että mini..? No tässä minitarinasi Kp: pisteet; 26 X)

~ Lu$y Vara-Yp

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Lumipentu, Tuuliklaani
04.09.2014 10:56

Lumipentu hyppeli huolettoman näköisenä takaisin pentutarhaan, ei
Valkohäntä saisi tietää hänen tutkimusmatkastaan yhtikäs mitään. Hän
kurkisti pentutarhan kololle, muttei ketään näkynyt, Valkoraidan olisi
ollut pakko olla juttelemassa toisille sotureille, hän ei huomaisi
mitään eroa. Valkea pentu kiepsahti omalle nukkumapaikalleen, ja
pihahti muutaman kerran, häntä ei oikeastaan väsyttänyt, kaikki oli
pelkkää näyttelemistä pian, kun Valkohäntä tulisi. Pian Lumipennun
veikkauksen jälkeen tämä tassuttelikin pentutarhan suuaukolle.
"Lumipentu?" Valkohäntä miukaisi hiljaa "Ai, oletkin siellä" Naaras
huokaisi syvään ja käveli Lumipennun luokse "Etkö ole nukkunut jo
tarpeeksi?" Tämä heilautti korvaansa ja hymyili.
Lumipentu nosti "Unisena" päänsä ylös ja haukotteli "Juu, voisin tulla
ulos täältä" Hän miukaisi ja venyytteli jalkansa.
Valkea pentu tassutteli ulos pentutarhasta, tuulinen sää heilutteli
tämän valkeaa turkkia kun hän astui ruohoiselle pohjalle tassuillaan.
"Valkohäntä..Milloin minustakin tulee oppilas?" Lumipentu mumisi hiljaa, mutta Valkohännän kuuloetäisyydellä.
Kuningatar huokaisi "katsos Lumipentu, sinun kuuloaistit ovat huonommat kuin muilla ikäisilläsi, niitä testaillaan vielä", Valkohäntä vastasi rauhoittavan tyynellä äänellä.
"Mutta kuulen kaiken erittäin hyvin, uskoisitte jo" pentu vänkäsi vastaan "kyllä minä tiedän paremmin kuin te omat asiani" Lumipentu tiuskaisi.
Valkohäntä kääntyi toiseen suuntaan aikoen lähteä kävelemään kohti muita sotureita. Lopuksi hän käänsi päänsä Lumipentua kohti "Kai sinä sitten tiedät sen paremmin" tämä maukaisi jättäen pennun katsomaan leiriä. Pentu katseli hetken leiriä kunnes huomasi tutun oppilaan kiertämässä leiriä, se oli Kultatassu. Lumipentu loikki nopeasti tämän luokse ja alkoi hyppelehtiä tämän ympärillä häiriten tätä.
"Kultatassu! Mitä teet?" Tämä huudahti ja pysähtyi parantajaoppilaan nenän eteen.
Kultatassu näytti vähän ällistyneeltä, kun ei ollut nähnyt pennun tulevan "Tuota.. Olen menossa hakemaan yrttejä Tähtisumulle, hän pyysi niitä äsken"
Lumipentu henkäisi syvään " Saanko minä tulla mukaan?" Hän miukui innoissaan hyppien paikoillaan.
Kultatassu heilautti korvaansa "En ottaisi sinua mukaan mieluusti" hän sanoi hiljaa.
"Tulen mukaan silti!" Lumipentu tönäisi Kultatassua ja alkoi hyppiä pois leiristä Kultatassun edestä, joka hymyili hieman. Kaksikko ravasi pois leiristä molemmat eri suuntiin. Kultatassu kääntyi ja katseli pientä pomppivaa valkoista pistettä kaukaisuudessa kunnes huudahti
" Lumipentu! Järvi on täällä päin"
Nyt valkoinen läikkä alkoi lähestyä Kultatassua loikkien nopeasti takaisin "tuolla päin siis.." Lumipentu maukaisi ja alkoi loikkia Kultatassun perässä.

--Skippaus koska laiskuus--

Lumipentu ravasi alas järvelle Kultatassun perässä hiljaa.
"Noniin, nyt meidän pitää kerätä katajanmarjoja, takiaisen juuria, unikonsiemeniä ja kaisloja" Kultatassu naukui ja alkoi kiertää järveä.
"Kaisla..sen kasvin tiedän!" Lumipentu hihkaisi ja etsi pitkävartisia kasveja veden läheltä. Kultatassua vastapäässä olevassa rannikossa kasvoi muutamia kaislanippuja, joiden luokse Lumipentu juoksi. Ne olivat aika kaukana rannasta, joten Lumipentu alkoi kurottelemaan niitä vaikka se sattui Lumipennun lavassa. Juuri kun Lumipentu sai tarrattua kaislanippuun tassuillaan, hän tipahti veteen loiskien. Pentu alkoi kiljua kauhuissaan ja räpiköimään hädissään "Kultatassu! Auta!" Pentu huusi virtauksen kuljettamana. Kultatassu ei kuullut Lumipennun avunhuutoja, vaan jatkoi yrttien keräämistä toisella puolella järveä.

//joo lyhyt tuli mutta Kultatassu saa jatkaa tarinaa. Nyt pitää mennä kun vihainen ope aikoo viedä mun kännykän D:
Vastaus:Aarghh, mitä Lumipennulle käy? Jännäää... Saat 25 Kokemuspistettä.

~ Lu$y Vara-Yp

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kultatassu, Tuuliklaani
03.09.2014 20:22
Kultatassu tassutteli kohti Tuuliklaanin leiriä, joka sijaitsi notkossa suojassa tuulelta. Parantajaoppilaan suusta roikkui iso yrttikimppu, jonka hän oli koonnut järven lähellä kasvavasta suojaisasta metsiköstä. Nyt naaras oli palaamassa kotiin, ja lähestyvän lehtisateenajan aurinko vajosi metsien kaukaisten latvojen taakse kultaisena leimahtelevana pallona värjäten välkähtelevän järven veden punertavaksi.
Kultatassu oli varsin tyytyväinen itseensä. Naaras oli onnistunut löytämään runsaasti kaikkia yrttejä mitä Tähtisumulta puuttui. Parantajaoppilas kehräsi hiljaa ja loikki muutaman loikan purkaakseen energiaansa johonkin.
Yhtäkkiä läheisten pensaitten takaa putkahti pieni hahmo joka törmäsi päistikkaa Kultatassun rintaan. Naaras päästi tukahtuneesti älähdyksen ja yrtit pääsivät hänen suustaan. Lehdet lensivät ympäriinsä.
Kultatassu huitaisi takiaisen lehden pois kuonollaan ja ravisteli päätään. "Hei oikeasti, viitsisitkö ede hieman väistää seuraavalla kerralla. Yrttien kerääminen maasta ei ole mikään kiva juttu.." Hän naukui harmistuneena ja kiinnitti silmänsä törmääjään. "Lumipentu?"
Valkoinen pieni naaras silmäili aavistuksen säikähtäneenä Kultatassua. "Anteeksi...en minä huomannut sinua", pentu miukui ja katsoi parantajaoppilasta silmät suurina.
Kultatassu vilkaisi leirin suuaukko, joka oli vähän matkan päässä. "Kukas sinut muuten päästi ulos? Olen luullut etteivät pennut saa lähteä yksin leiristä", naaras tiedusteli mutta varoi kuulostamasta liian ankaralta. Eikä hän oikeastaan voinut olla kovin vihainen Lumipennulle. Kultatassu piti kovasti pennuista.
"No...tuota... Minä..." Lumipennulle takelteli yrittäen selvästi keksiä tekosyytä. Kultatassu näpäytti häntä lavalle ja kumartui poimimaan pudottamaan yrttejä. "Sinä lähdit omin päin, vai mitä?" Naaras maukui tietäväisesti hymyillen. Lumipennulle laski katseensa liikahdellen levottomasti. "No...juu", hän mumisi.
Kultatassu heilautti häntäänsä turhautuneena. "No, saat auttaa minua keräämään nämä yrtit ja viemään ne Tähtisumulle. Sen jälkeen palautan sinut pentutarhaan, etkä sitten liikahda sieltä minnekkään. Tiedäthän, että tästä seuraa rangaistus?" Parantajaoppilas maukui kurtistaen kulmiaan. Lumipentu kohotti napakasti päätään tyrmistyneenä. "En minä halua rangaistusta!" Tämä ilmoitti närkästyneenä. "Sitten kannattaisi kenties olla karkaamatta. Suu suppuun ja ala kerätä näitä. Sinähän se minuun törmäsit", Kultatassu naukui kärsivällisesti. Lumipentu näytti hetken siltä kuin olisi kieltäytymässä, mutta kumartui sitten kokoamaan lehtiä. Kultatassu päästi huvittuneen sihahduksen.
Kun kaksikko oli lopulta saanut noukittavaksi joka ainoan yrtin, Lumipentu tuhisi yhä närkästyneenä. "Se oli vain vahinko, en minä voi saada siitä rangaistusta", pieni pentu protestoi yrttien läpi kohottaessaan päätään. Kultatassu huokaisi. "Ei sinua minuun törmäämisistä rangaistaisikaan. Mutta se tuskin oli vahinko, kun karkasit leiristä. Sellaisesta voit saada rangaistuksen, sillä pentujen on pysyttävä tarhassa oppilasikään asti", naaras selitti, asteli leirin suuaukolle ja työntyi sisään. Lumipentu kipitti kiireesti hänen peräänsä.
Kultatassu suuntasi aukiolla kiireesti parantajan pesään. Lumipennun ansiosta hän oli hieman myöhässä, sillä hänen olisi pitänyt palata vielä kun aurinko oli ylhäällä, mutta nyt vain sen viimeiset säteet valaisivat taivasta. Eikä Tähtisumu ollenkaan pitäisi myöhästelystä. Naaras sihahti ärsyyntyneenä ja sukelsi saniaisten alle. Tähtisumu valmisti paraikaa jonkinlaista salvaa. Pieni kullanruskean parantaja kohotti katseensa kuullessaan Kultatassun.
"No vihdoin. Missä ihmeessä sinä oikein olet luuhannut?" Naara naukui terävästi, vaikka tämän katse oli pikemminkin huvittunut, kun hän näki. Lumipennun taapertavan sisään. "Ja mitäs hän täällä tekee?"
Kultatassu laski yrtit maahan. "No, olin palaamassa leiriin kun törmäsin Lumipentuun. Meillä meni vähän aikaa kerätä kaikki yrtit, joten olen vähän myöhässä", naaras selitti anteeksipyytävästi.
"Mitäpä tuosta", Tähtisumu murahti ja siirsi katseensa Lumipentuun, "Alappa painua pentutarhaan, Lumipentu, sillä veikkaan, että Valkohännällä on sinulle hieman sanottavaa pikku retkestäsi", naaras naukui vakavana, mutta huvittunut sävy äänessään. Lumipentu sylkäisi kantamansa yrtit maahan. Pennun mieliala oli taas ylhäällä. "Ei hän sano mitään jos en kerro!" Naaras naukaisi ilkikurisesti ja loikki häntä väpättäen ulos. Kultatassu huokaisi. "Ja minä nimenomaan varoitin häntä."
Tähtisumu nuuhki oppilaansa tuomia yrttejä. "Olit täsmälleen samanlainen, kun olisi itsekin pentu, joten äläpäs aloita. Lumipennusta tulee takuulla hyvä soturi. Nyt voisit lajitella nuo yrtit, ja sitten voit hakea meille molemmille purtavaa", naaras maukui, näpäytti ystävällisesti oppilastaan hännällään, ja kumartui työskentelemään salvan kanssa.

Vastaus:Saat 27 Kokemuspistettä. Hienosti kuvailtu tarina ja harvassa kirjoitusvirheitä :)

~ Lu$y Vara-Yp

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Malvalehti,Varjoklaani
03.09.2014 15:20
Tassutelin kohti leirinaukiota. Vilkaisin taivaalle,jossa näkyi vielä himmeästi hopeahäntä.
"Malvalehti" Ruosteturkin terävä ääni kutsui minua. Käänsin päätäni äänen suuntaan ja näin kuinka kokeneempi soturi asteli luokseni.
"Oletko menossa mihinkään partioon" Ruosteturkki uteli. Pudistin päätäni.
"Hyvä. Haeppas Mäntysydän niin lähdemme heti, jos kerta sinulla ei ole tänään muita partioita" Ruosteturkki sanoi ja kohotti kuonoaan ja marssi pois. Katsoin kuinka punertava naaras loittoni ja nousin seisomaan. Tassutelin takaisin soturipesän uumeniin. Huomasin Mäntysydämme omalla makuualustallaan. Tämä näytti nukkuvan tyytyväisenä eikä ilmeisesti ollut huomannut,että olin jo herännyt. Tönäisin ruskeaa kollia hellästi kylkeen.
"Herää jo. Pääset mukaan partioon" Nauuin kollin korvaan. Mäntysydän kierähti ympäri ja räpytteli unisia silmiään.
"Onko aurinko jo nuossut?" Tämä hämmästyi.
"On. Yritä nyt saada itsesi ylös tai Ruosteturkki tulee kohta kannustamaan sinut ylös valituksillaan" Maukaisin ja tönäisin kollia kylkeen. Mäntysydän huokaisi äänekäästi ja nousi vaivanloisesti seisomaan. Nyökkäsin tyytyväisenä ja lähdin tassutelemaan kohti leirinsisääntulo aukkoa Mäntysydän perässäni.

Näin jo kaukaa Ruosteturkin istumassa tämä hailautti häntäänsä ärtyneenä.
"Joku on nukkunut takiaisen päällä" Mäntysydän kuiskasi huvittuneena korvaani. Vilkaisin kollia huvittuneesti ja nyökkäsin. Ruosteturkki nousi ylös ja lähti marssimaan reipaasti ulos leiristä.
"Oliko hän oppilasaikaasikin tuollainen?" Mäntysydän kysyi.
"Ei nyt aivan" Naurahdin. Ruosteturkki käänsi päätään ja tuijotti meitä kylmästi. Vaikenin ja haistelin ilmaa. Ruosteturkki pysähtyi aivan yllättäen. Mäntysydänkin teki edessäni äkkijarrutuksen enkä ehtinyt reagoida vaan törmäsin suoraan kolliin.
"Ruosteturkki onko pakko pysähtyä noin yllättäen" Naukaisin tiukasti. Ruosteturkki ei vastannut vaan haisteli ilmaa.
"Jokiklaanin partio" Tämä sähähti. Haistelin ilmaa. Ruosteturkki oli oikeassa,mutta ei Jokiklaani rikkonut soturilakia tai muuta. He olivat omalla puolellaan. Itsehän me kävelimme aivan rajantuntumassa. Ruosteturkki lähti jatkamaan matkaa.
"Toivottavasti ne eivät ylitä rajaa" Ruosteturkki murisi vihaisena ja vilkuili ympärilleen aivan kuin yllätäen koko Jokiklaani voisi hypätä hänen niskaansa. Huokaisin.
"He ovat omalla puolellaan ja tuskin ylittävät rajaa ihan hetkeen" Maukaisin.
"Mistä sen voi tietää. Äläkä viitsi olla noin yliystävällinen häpäiset koko varjoklaanin" Ruosteturkki ärähti. Mäntysydän loi minuun varoittavan katseen. Tiesin ettei Ruosteturkki kannatanut tuossa mielentilassa kauheasti ärsyttää tai minulla ei olisi kohta korvia.
"Malvalehti on oikeassa, eikä hän ole häpeäksi Varjoklaanille. Hän on vain järkevä" Mäntysydän ryhtyi puollustamaan minua. Kosketin Mäntysydämmen lapaa kiitolisena nopeasti. Ruosteturkki vain mutisi jotain epämääräistä.
"En ihmettele miksi kukaan ei halunnut ilmeisesti hänen kanssaan partioon" Kuiskasin nopeasti Mäntysydämmelle.
"Älä pahoita mieltäsi tuosta. Ruosteturkki on tosiaan tainnut nukkua takiasten keskellä" Kolli naukaisi ja nuolaisi korvaani.

"Varjoklaanilaisten partio" Ääni kauempaa tuntui sanovan. Käännyin ympäri ja näin Jokiklaanin partion astelevan meitä kohti.
"Haistoimme teidät ja päätimme tulla tarkastamaan rajamme" Partion johdossa oleva hopeanvärinen naaras naukui viileästi. Tunnistin tämän Jokiklaanin varapäälliköksi. Muut kissat olivat Perhonsiipi,Mustakynsi ja Vaaleatassu.
"Emme ole ylittäneet rajaa" Ruosteturkki naukaisi tiukasti ja kohtotti uhmakkaasti päätään. Jäämyrsky tuijotti Ruosteturkki ilmeettömästi. Ruosteturkista sen sijaa näki selkeästi,että tämä voisi hyökätä hetkenä minä hyvänsä kenen tahansa kimppuun. Punertavan naaraan häntä liikkui hermostuneena puolelta toiselle. Mäntysydän vilkaisi minua ja asteli sitten Ruosteturkin luo.
"Ruosteturkki älä suotta kerjää taistelua. Jatketaan matkaa" Kuulin Mäntysydämmen maukuvan naaraan korvaan. Ruosteturkki siirsi katseensa Jokiklaanin partiosta Mäntysydämmeen sitten minuun. Nyökkäsin hieman.
"Mäntysydän on oikeassa" Naukaisin rauhallisesti.
"Anna vain käsky niin revin noinlta turkit irti" Mustakynsi tuntui sähisevän.
"Emme ole ylittäneet rajaa" Ruosteturkki sähähti.
"Mustakynsi rauhoitu. Ruosteturkki minä uskon sinua,mutta nyt jatkakaa matkaanne" Jäämyrsky keskeytti kaiken. Tuli hetken hiljaisuus. Ruosteturkki siristi silmiään,mutta kääntyi ja meni puolijuoksua pensaikkoon. Menin tämän perässä.
"Se oli lähellä. En kaipaa enää yhtään sen enempää taisteluarpea" Mäntysydän maukui. Nyökkäsin.
"Mitä nopeammin pääsemme leiriin sitä parempi. Ruosteturkki repii kohta meiltäkin korvat" Huokaisin ja katsoin edessä pyyhältävää soturia. Vilkaisin vielä taakseni ja näin,kuinka Jokiklaaninkin partio katosi pensaiden suojiin. Loppu partio sentään sujui rauhallisemmin ja Ruosteturkkikin alkoi rentoutua. Naaras ei kyllä puhunut enää mitään.
"Minä voin mennä kertomaan partiosta Revontulitähdelle" Ehdotin,kun saavuimme leiriin. Ruosteturkki nyökkäsi.
"Minä menen lepäämään. Tuntuu,että nukahdan tassuilleni" Naaras naukaisi ja marssi soturipesään. Käänsin katseeni Mäntysydämmeen.
"Tulen mukaasi" Tämä naukaisi. Nyökkäsin ja tassutelin päällikönpesälle.

Hopeanharmaa naaras istui pesässään ja näytti aavemaiselta,kuin tähtiklaanin kissa. Tämä kuuli tulomme ja kääntyi.
"Mitä asiaa" Tämä murahti.
"Tulin kertomaan aamunpartiosta" Maukaisin. "Tapasimme Jokiklaanin partion aivan rajalla,mutta he eivät ylittäneet rajaa. Muuta ihmeellistä emme nähneet" Kerroin. Revontulitähti vaihtoi asentoaan.
"Selvä. Käsken kuitenkin pitämään kaikilla silmät tarkkan Jokiklaanin reviirinrajoilla. Nyt menkään" Revontulitähti naukaisi. Nyökkäsin hieman ja tassutelin Mäntysydämmen kanssa ulos pesästä.
"Mennään syömään" Kolli ehdotti. "Minulla on kauhea nälkä. Voisin syödä vaikka sinut" Tämä naurahti.
"Mennään vain" naukaisin ja menin tuoresaaliskassalle josta valikoin mehukkaan hiiren.
Vastaus:Saat 25 Kokemuspistettä, miinustin hieman pisteitäsi kirjoitusvirheiden johdosta.

~ Lu$y Vara-Yp

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Illankuiske, Jokiklaani
02.09.2014 19:00
Illankuiske loikki olkansa yli vilkuillen ja vähän väliä kuuntelemaan pysähtyen järven rannan pitkässä kaislikossa. Ohut kuunsirppi, kuin vain viilto taivaalla, heijastui tyynestä veden pinnasta. Tähdet valaisivat yön selässä kulkevan kissan tietä – joka tosin toivoi ennemmin niin synkkää pimeyttä kuin mahdollista.
Illankuiske pysähtyi kuullessaan rasahduksen, mutta sitten kahisevasta ruohikosta vilahti vain jokin hiiri tai myyrä. Illankuiske heilautti häntäänsä turhautuneena. Noinko hän ja ajatteli, vain jokin? Jos joku olisi oikeasti Illankuiskeen nähnyt, niin naaras olisi väittänyt olevansa yömetsästysretkellä. Väittänyt… Sehän ei enää ollut totta. Ei Illankuiske ollut yönselässä hiippaillut enää pitkään aikaan aikeinaan vain metsästää vaikka naaras yritti kuinka itselleen väittää muuta. Väittää, ettei tehnyt mitään väärää. Ei, vaikka Illankuiske hiippaili melkein joka ilta rajalle ja vietti suuren osan öistään jalkeilla, kompastellen sitten väsyneenä päivällä kaikessa mitä tekikin.
Omantunnon pistoksesta huolimatta Illankuiske jatkoi matkaansa, saavuttaen pian päämääränsä. Naaraan viikset värähtivät huvituksesta, kun tämä tunnisti hopeaisina kuun valossa hohtavat rantakivet. Ne samat, joilta Illankuiske oli kompastunut järveen kohdatessaan ensi kerran…
Illankuiskeen ajatukset katkesivat. Naaras valpastui ja kohotti päänsä korkealle ilmaan haistaakseen paremmin. Naaras haistoi Varjoklaanin, mutta ei odottamaansa, tuttua Setrisydämen tuoksua vaan joitain muita kissoja. Illankuiske empi hetken ennen kuin hiippaili läheisen kaislikon taakse piilopaikkaan, josta näki hyvin klaanien reviirien rajan. Illankuiske kyyristyi matalaksi mutta kuitenkin kevyesti tassujensa päälle, kuin vaanien. Hyppäämään esiin taisteluvalmiina tunkeilijoiden niskaan jos nämä uhkaisivat Illankuisketta tai edes astuisivat liian lähelle rajaa. Viime aikoina, silloin kun jaksoi, Illankuiske oli ollut epätoivoinen osoittamaan uskollisuutensa klaanilleen vakuuttaakseen muut – ja itsensä.
”Oletko varma tästä, Ruosteturkki?” Illankuiske erotti jo maukaisun. Illankuiske oli kuin paikalleen jäätynyt patsas, vain viiksikarvat värähtelivät hengityksen tahdissa. Naaras toivoi, etteivät turkin vaaleammat kohdat erottuisi kaislikon läpi.
”Pihlajakynsi, sinun tarvitsee vain seistä vahdissa. Itse Revontulitähti tulee huomenna seuraamaan Kotkatassun metsästystä. Haluan, että oppilaani menestyy paremmin kuin hyvin. Käväisen vain jokiklaanin puolella ajamassa vesimyyriä lisää tälle puolelle, toivottavasti ne tärisevät koloissaan vielä aamullakin valmiina Kotkatassua varten. Se kissa ei osaa vaania saalista vaikka myyrät pomppisivat sen hiirenaivon edessä… Pitää kaikki tehdä itse ja neuvoa oikea paikka.”
Illankuiskeen niskakarvat nousivat pystyyn. Tämä ei suoranaisesti ollut toisen klaanin saaliin varastamista, ei vielä, huomenna se alkaisi… Mutta vastassa oli kaksi kokeneempaa soturia. Illankuiske mietti kuumeisesti, miten häätää tunkeilijat ja tehdä selväksi olla yrittämättä mitään tällaista enää uudestaan. Apua ei varmaan ehtisi hakea, nämä kissat eivät olisi jäämässä metsästämään.
”No, no… Hyvä on. Mutta jos jäät kiinni niin en ollut täällä”, Illankuiske kuuli Pihlajakynnen jatkavan.
”Ja sinä ainakaan et kerro eteenpäin, ethän?” Ruosteturkki maukui muka lempeästi, mutta Illankuiske tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn. Illankuiske uskoi Pihlajakynnen vastanneen jotain pelkällä eleellä, kun ei kuullut maukaisua. Molemmat varjoklaanin kissoista olivat toistaiseksi vielä osittain heinikon kätköissä.
Illankuiske näki, kuinka heinikko aivan rajalla raottui ja tumman punaruskea naaras liukui varoen esiin ympärilleen vilkuillen. Ruosteturkki taatusti tiesi, että teki jotain kiellettyä. Kun naaras alkoi nuuhkia ilmaa ja kääntyi vaanimaan läheisen mättään suuntaan, Illankuiske asteli piilostaan esiin. Ei kynnet esillä hyökäten, ehkä tästä selviäisi vielä puhumalla.
”Oletko eksynyt? Varjoklaanin reviiri on tuolla päin”, Illankuiske tervehti viittoen hännällään Ruosteturkin tulosuuntaan. Parempi olla näyttämättä, että Illankuiske oli jo hyvän aikaa vakoillut toisen kissan touhuja. Illankuiske vilkaisi kuitenkin vaivihkaa suuntaan, jonne Pihlajakynsi oli jäänyt. Kellanpunainen kissa oli laskeutunut piiloon pusikko eikä tainnut huomata, että Illankuiske kyllä tiesi tämän läsnäolosta.
”Jos sinä pikkuinen vain luikit sinne mistä tulitkin. Ette te muutamaa vesimyyrää kaipaa”, Ruosteturkki vastasi samalla vääristyneen lempeällä äänensävyllä, jonka Illankuiske oli kuullut aiemmin. Illankuiskeella oli vaikeuksia pitää niskakarvansa sileinä. Äänensävy oli niin hyytävä ja lisäksi Ruosteturkki ei edes peitellyt miksi oli ylittänyt rajan. Tästä ei kyllä pelkillä sanoilla selvittäisi.
Illankuiske ehti hädin tuskin paljastaa hampaansa ja kyntensä, kun kuuli hyökkäävän ulvaisun. Illankuiske ehti juuri kääntyä päälleen loikkaavan Pihlajankynnen alta pois. Pihlajankynnen silmistä näkyi vain lyhyt hämmennyksen hetki, ennen kuin kolli kääntyi vain yhden tassun varassa ja loikkasi tämän nopeuden aliarvioineen Illankuiskeen niskaan. Illankuiske tunsi terävät hampaat nahassaan ja rääkäisi kivusta samalla kun molemmat kissat kaatuivat sähiseväksi kynsien ja hampaiden keräksi maahan. Illankuiske oli alakynnessä isomman ja kokeneemman kollin alla, Ruosteturkin tarvitsi vain seurata vierestä.
Illankuiske oli onnistunut kierähtämään niin, ettei Pihlajankynsi enää painanut hänen vatsaansa maahan vaan naaras oli selkä vasten maata. Mutta Pihlajan kynnen hampaiden ote jossain Illankuiskeen niskassa piti. Illankuiske haukkoi henkeä kuristavassa otteessa. Illankuiske yritti voimattomasti potkaista takajaloillaan kollia vatsaan. Pihlajankynsi oli liian iso pois päältä heitettäväksi. Aikoisivatko nämä kissat kylmäverisesti murhata hänet? Veren hyytävä pakokauhu kesti vain lyhyen hetken.

”…mitä alueita ei kannata tarjota noin vain vastustajalleen kynsittäväksi…”

Illankuiske huomasi kirkastuneessa mielessään ajattelevansa Perhonsiipeä. Ensimmäistä taisteluoppituntiaan. Kettuja. Suunnattomin ponnistuksin Illankuiske kohotti päätään maasta välittämättä niskaansa repivästä kivusta ja hautasi hampaansa tarkasti Pihlajakynnen kaulaan. Ei syvälle, siihen eivät voimat riittäneet, Pihlajankynsi ei näyttänyt mitenkään huomaavankaan, mutta tyytyväisenä Illankuiske maistoi lämpimän veren runsaana suussaan. Naaraan antaessa päänsä mätkähtää takaisin maahan verta pisaroi naaraan turkille. Yksi niistä paikoista jotka Teerenlento oli kertonut. Se näytti toimivan, kohta Pihlajankynnen olisi pakko huomata jotain.
”No niin eiköhän tuo riitä anna minä kynsin siltä vielä korvat niin että tämä meidän pikkuinen varmasti muistaa meidät loppu säälittävän elämänsä”, Illankuiske kuulikin Ruosteturkin kyllästyneen äänen odottamatta. Pihlajankynsi jäi pitelemään pientä naarasta aloillaan ja säikähtänyt Illankuiske ei pystynyt liikkumaan Ruosteturkin askelten lähestyessä. Illankuiske ei voinut olla kääntymättä katsomaan lähestyvää naarasta. Moni muu kissa olisi ottanut sota-arvet ilomielin vastaan, mutta hänen kauniit korvansa… Kun se olisi niin järjetöntäkin, Illankuiske oli voitettu ja vaaraton jo!
”Väistä vähän, köntys”, Ruosteturkki sylkäisi sanat suustaan Pihlajankynnelle. Mutta kolli ei liikkunut eikä vaikuttanut kuulleen. Illankuiske kääntyi takaisin Pihlajankynnen puoleen ja kohtasi tämän kauhusta laajenneet silmät. Kolli oli huomannut alati kasvavan veriläikän Illankuiskeen rinnan turkissa ja todennut, että veri oli hänen omaansa.
”Mitä, mitä, milloin…” Kolli takelteli. Illankuiske siristi tyytyväisenä silmiään. Ruosteturkkikin käänsi katseensa Illankuiskeesta Pihlajakynteen, mutta naaras ei paljastanut tunteitaan vaikka piti katseensa kiinnittyneenä Pihlajankynnen haavaan. Illankuiske tiesi sen olevan pieni, mutta verta oli vaikuttava määrä.
”Jos et halua kuolla, parempi kipittää parantajan pesälle ja keksiä jokin hyvä selitys tuolle mennessäsi”, Illankuiske sähisi lisäten vettä myllyyn. Viimein Pihlajankynsi kompuroi Illankuiskeen päältä kuin kuolemaa tekevä. Illankuiske toivoi sanoistaan huolimatta, että näin ei ollut. Hän halusi vain säikäyttää molemmat kissoista kimpustaan ilman suurempaa tappelua.
”Sinä senkin pikku ketunläjä”, Illankuiske kuuli hyytävän raivokkaan sähähdyksen. Illankuiske kohottautui nopeasti jaloilleen ja kyyristyi sähisten kun Ruosteturkki kuitenkin kohotti tassunsa paljastetuin kynsin, valmiina tappeluun. Illankuiskekin oli, jos tilanne vielä sitä vaati.
”Ruosteturkki! Mennään, ole kiltti!” Pihlajankynsi aneli. Kolli oli ilmeisesti yrittänyt nuolla haavaansa, mutta nyt tämä alkoi jo näyttää siltä kuin olisi käynyt verikylvyssä. Ruosteturkki empi hetken, vaihtaen katseensa Illankuiskeesta Ruosteturkkiin ja taas Illankuiskeeseen, ennen kuin ärähti turhautuneena ja syöksyi Pihlajakynnen edeltä pusikkoon huitaisten Illankuisketta hännällään tämän ohittaessaan.
Ei mitään ”tämä ei jää tähän” tai ”saat vielä maksaa”. Varjoklaanin kissat katosivat vain yhtä pian kuin olivat ilmestyneetkin. Jollei Illankuiskekin olisi ollut veressä ja lukuisia jäseniä särkenyt, naaras olisi epäillyt koko kohtausta kuvitelmaksi. Illankuiske kuunteli vielä hetken varmistaakseen, että varjoklaanilaiset todella loittonivat. Korvat pystyssä, lihakset jännittyneinä. Hiljaisuuden jatkuessa ja hajujen hälvetessä naaras istahti ja kääntyi rasittuneesti huokaisten nuolemaan lämmintä ja tahmeaa kohtaa selässään, maistaen nyt oman verensä. Suurempi osa Illankuisketta peittävistä roiskeista oli Pihlajakynnen verta, mutta niskassa sykki inhottavan kuumasti. Haava oli isompi kuin Pihlajankynnellä, mutta ei niin pahassa paikassa, verentulo oli melkein jo lakannut.

”Se oli aika jäätävää katseltavaa.”

Illankuiskeen olisi kuulunut olla taas valmiina hyökkäämään, mutta jotenkin Illankuiske oli osannut odottaa tätä ääntä. Illankuiske käänsi vain kankeasti katseensa Setrisydämen puoleen. Taistelun huuman kadotessa kaikki liikkeet vihloivat ikävästi jo valmiiksi jomottavia jäseniä.
Tummanharmaa kissa asteli rauhallisesti esiin rannan kaislikosta, harmaa turkki oli sulautunut hyvin rantakivikkoon. Setrisydämen klaanitoveritkaan eivät varmaan olleet tienneet kollin lymynneen siellä… Mutta kuinka pitkään? Tarpeeksi pitkään tietääkseen, mitä Illankuiske oli taistelussa tehnyt Pihlajakynnelle.
”Eikö sinun olisi pitänyt auttaa klaanitovereitasi?” Illankuiske murahti keskittyessään taas nuolemaan turkkiaan puhtaaksi. Hän oli vihainen Setrisydämelle. Tämä oli vain pelkurin tavoin piilotellut, kun olisi voinut auttaa klaanitovereitaan… Tai oikeastaan salaa Illankuiske toivoi, että Setrisydän olisi auttanut häntä. Illankuiske oli ehtinyt jo todella pelätä.
”Olisin auttanut jos olisin ehtinyt. Mutta ymmärrätkö edes, kuinka nopeasti kaikki oli jo ohitse? Nyt tiedän mistä nimesi tulee. Ruosteturkki ehti hädin tuskin karvansa pörhistää! Se tulee olemaan kiukkuinen kuin ampiainen jonkin aikaa. Ei voi edes kertoa kenellekään, mitä tapahtui”, Setrisydän myhäili huvittuneena. Ääni tuli läheltä, Setrisydän oli astellut vaivihkaa lähemmäs. ”Kyllä minä klaanitovereideni puolia pidän, mutta Ruosteturkin myyräsuunnitelma oli vähintäänkin hölmö. Ja väärin, monella tasolla.”
Illankuiske kohotti katseensa yllättyneenä, kun Setrisydän kurottautui nuolemaan Illankuiskeen turkkia verestä puhtaaksi. ”Taistelit hienosti, pikku kala.” Illankuiske tunsi lämmön läikehtivän rinnassaan. Lähinnä Illankuiske olisi kaivannut Perhonsiipeä nuo sanat sanomaan ja ilman lisänimitystä, mutta tämä osui tarpeeksi lähelle. Illankuiske olisi ollut niin yksin ilman Setrisydäntä.
”Luulen, että se toimii vain kerran. Nyt Pihlajankynsi osaa varoa, samoin varmaan Ruosteturkki… Ja sinäkin” Illankuiske totesi. Oli hyvä peittää kehun aikaansaama nolostus nuolemalla rintaa verestä. Samalla Illankuiske huomasi tarkoittamattaan vihjaavan, että kyllä heidän täytyisi joskus taistella, kissat eri klaaneista. Tänään olisi voinut käydä toisin, jos rajakahakka olisi jatkunut pidempään ja alkusyy olisi ollut jotain muuta. Olisi ja olisi. Tulisi. Niin tulisi vielä käymään.
”Minun pitää saada itseni pian puhtaaksi ja kiirehtiä leiriin, ennen kuin poissaoloni huomataan”, Illankuiske vaihtoi puheenaihetta. Jos ei muuta, niin Illankuiske piti Setrisydäntä ainakin ystävänään eikä halunnut joutua kohtaamaan tätä taistelussa. Setrisydän lopetti hetkeksi Illankuiskeen turkin puhdistamisen ja kohtasi tämän katseen. Setrisydän odotti hetken, miettivän näköisenä. Kollin tummanharmaa turkki kiilsi yhä kirkkaalta taivaalta hämyisenä loistavan kuun valossa hopeana. Tummat silmät näyttivät tuikkivan hämärässä.
”Olet väsynyt. Mitä jos jäisit tänne kanssani?”
Illankuiske nousi hermostuneena jaloilleen. Tämä nyt ainakaan ei olisi oikein. ”Mutta kun leirissä varmasti huomataan”, Illankuiske kieltäytyi. Naaras oli pettynyt itseensä kun ei onnistunut peittämään innostusta äänestään täysin. Illankuiske todella piti Setrisydämestä ja väsymys oikeasti painoi tassuissa. Näkökenttä pyörähti kun oli noussut liian nopeasti ylös.
”Antaa niiden huomata. Voin auttaa aamulla saalistamaan niin voit palata runsaan saaliin kanssa ja sanoa olleesi metsällä koko yön. Vähemmän se herättää kysymyksiä kuin se, että hoipertelet nyt uuvuksissa ja verisenä leiriin”, Setrisydän suostutteli vielä. Illankuiske ei pitänyt siitä kuinka levollinen ja itsevarma kolli oli. Kuin tämä voisi lukea Illankuiskeen ajatukset. Kun kyllähän Illankuiske itse tiesi, mihin hänen sydämensä veti.
”Hyvä on”, Illankuiske maukaisi voitettuna. Sanat tuntuivat kohtalokkailta kuin Illankuiske olisi juuri antanut kuoleman tuomion jollekin.
Setrisydän ei tuntunut huomaavan tai ei ainakaan osoittanut välittävänsä Illankuiskeen äänensävystä. Kolli astahti eteenpäin nuolaisemaan Illankuiskeen poskea. ”Kiitos. Et tule katumaan.”
”Eihän sielläkin ole verta?” Illankuiske säpsähti. Ei niinkään sitä, että verta olisi todella kaikkialla, vaan Setrisydämen elettä.
”Ei tietenkään, pikku kalani. Niin kuin ei täälläkään.” Setrisydän nuolaisi Illankuisketta seuraavaksi korvien välistä. Illankuiske sulki hetkeksi silmänsä, kun voiden siten väittää itselleen, ettei mitään väärää olisi tapahtumassa. Ettei Illankuiske voisi satuttaa itseään niin kuin viimeksi kun oli luullut olevansa näin läheinen jonkun kissan kanssa, Perhonsiipi…
Illankuiske päätti sysätä kaikki ahdistavat ajatukset - ennen kaikkea Perhonsiiven - sivuun ja astahti eteenpäin niin, että naaraan veren tahrima turkki pyyhkäisi Setrisydämen turkkia. Setrisydän vilkaisi nyt samalla lailla kuin Illankuiskella punaisena kiiltävää turkkiaan ja sitten Illankuisketta, ilkikurinen pilke silmissään. ”Voi voi. Nyt sekin pitää nuolla puhtaaksi”, kolli muka pahoitteli.
”Anteeksi, en huomannut”, Illankuiske vastasi ja tiesi, että hänen vihreiden silmiensä ilme oli peilikuva Setrisydämen tummille, usein niin tulkitsemattomille silmille. Mutta nyt ne olivat samat.

//Niin siis saahan naaras odottaa jo pentuja vaikka pisteet eivät aivan riittäisi? Odotusaikaahan voi venytellä tarpeen mukaan, pennut syntyvät vasta kun pisteet riittävät~~
Vastaus:How you can do that.?! Aivan mahtipitkä tarina, jonka takia annankin sinulle 45 Kokemuspistettä!

~ Lu$y Vara-Yp

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Susikynsi, Varjoklaani
02.09.2014 15:59
Susikynsi loikkasi kynnet esillä kohti nuorta mustarastasta, mutta oli aivan liian hidas. Lintu pyrähti rääkyen ilmaan ja katosi puiden latvoihin. Susikynsi tömähti kömpelösti maahan saaden kynsiinsä pelkkää ilmaa. Naaraan häntä huiski turhautuneena ja tämä paljasti hampaansa.
"Mikä minua vaivaa?" naaras kysyi itseltään sihisten. "Olen hitaampi kuin etana!"
Susikynsi oli tosiaankin hidastunut ja kömplömpi. Hän oli jo jonkin aikaa tuntenut olonsa raskaammaksi. Susikynsi mulkaisi vatsaansa, joka oli hieman paisunut.
#Nyt saa kyllä herkuttelu minun osaltani riittää!# Susikynsi ajatteli ja lähti harppomaan takaisin leiriin. Matkalla Susikynsi kuitenkin haistoi oravan. Läheisesti juurakosta kuului rapinaa ja oranssinvärinen häntä tuli näkyviin. Susikynsi pudottautui vaanimisasentoon ja lähti hipsimään kohti saalistaan. Orava oli vanha, todella vanha, eikä se huomannut Susikynttä ennen kuin oli liian myöhäistä. Harmaa naaras ponkaisi ilmaan ja nappasi oravan leukoihinsa. Se säksätti hädissään, kunnes Susikynsi tappoi sen puremalla kovempaa.
"Tämä saa kelvata klaanille", Susikynsi mumisi oravansa takaa ja lähti löntystämään leiriin.
Leirin suuaukko häämötti jo edessä, kun raskas vesipisara tipahti Susikynnen kuonolle. Naaras pärskähti ja kiristi tahtiaan. Hän työntyi leirin suuaukosta sisään ja suuntasi suoraan tuoresaaliskasalle, joka oli jo melko suuri. Susikynsi pudotti vanhan oravansa kasaan ja istahti valikoimaan itselleen ruokaa. Tuo jänis oli liian iso, ja ruipelo käärmekin oli liian pitkä. Kasaa tutkailtuaan Susikynsi löysi pienen liskon, joka riitti hädin tuskin ruokkimaan vastanimitetyn oppilaan. Siitä ei ainakaan vatsa paisuisi. Susikynsi poimi liskon suuhunsa, kun joku maukui hänen takaansa:
"Ja tuonko sinä aiot syödä pitkän päivän päätteeksi?"
Susikynsi käänsi päänsä ja näki takaanaan Savusumun seisomassa. Susikynsi vilkaisi nolona vatsaansa.
"Olen hieman lihonnut, joten ajattelin syödä hieman vähemmän tänään", naaras naukaisi ja viittoi päällään vatsaansa kohti. Savusumu kurtisti kulmiaan ja katsoi Susikynnen vatsaa mietteliäänä. Sitten kolli ravisteli päätään.
"Jos niin haluat", Savusumu naukaisi. Susikynsi nyökkäsi ja kyyristyi syömään liskoaan.
"Etkö sinä syö?" hän kysyi Savusumulta, kun kolli istahti hänen viereensä.
"Minä olen jo syönyt", Savusumu vastasi.
"Selvä", Susikynsi maukaisi ja haukkasi palan liskostaan. Lisko ei todellakaan ollut yhtä hyvää kuin vaikkapa hiiri, mutta Susikynsi ahmi sen silti mahaansa. Nälkä jäi kuitenkin kurnimaan naaraan vatsaan. Susikynsi huokaisi ja nousi ylös.
"Taidan mennä nukkumaan", Susikynsi maukaisi.
"Selvä, minä tulen kohta perässä", Savusumu naukui. Susikynsi nyökkäsi ja tassutteli sotureiden pesään. Naaras lysähti sammalpedilleen ja käpertyi tiukasti kerälle. Hän nukahti välittömästi.
Susikynsi heräsi keskellä yötä vatsassa tuntuvaan kipuun. Naaras ähkäisi hiljaa ja kiepahti selälleen. Savusumu oli käpertynyt hänen viereensä. Musta keho kohoili hengityksen tahdissa. Susikynsi sulki silmänsä ja upotti kuononsa Savusumun lämpimään turkkiin hakien rauhoitusta. Kipu tuntui silti naaraan vatsassa, joten tämä nousi istumaan.
#Johtuukohan kipu siitä, että söin niin vähän?# Susikynsi mietiskeli, mutta tuli siihen tulokseen, että kipu ei ollut nälkää. Hänen olisi parasta käydä aamulla Pyynsulan puheilla. Susikynsi huokaisi äänettömästi ja käpertyi takaisin sammalpedilleen. Kipu hälveni hiljalleen ja naaras sai taas unen päästä kiinni.
Aamulla Susikynsi heräsi jonkun sivellessä hänen kylkeään hännällään. Savusumu istui hänen vierellään ja hymyili.
"Lähdetkö metsälle kanssani?" kolli kysyi virkeänä. Susikynsi nousi ylös makuusijaltaan ja pudisti päätään.
"En voi. Minun on päästävä Pyynsulan puheille", hän naukui hiljaa. Savusumun rento ilme muuttui huolestuneeksi.
"Miksi? Onko jokin vialla?" Savusumu kysyi ääni täynnä huolta. Susikynsi katsoi ahdistuneena Savusumua.
"Minulla oli vatsakipuja yöllä", naaras maukui.
"Siinä tapauksessa mene vain", Savusumu sanoi ja puski Susikynnen lapaa. Susikynsi nyökkäsi ja tassutteli parantajan pesälle. Naaras työnsi päänsä epävarmana sisään ja astui sitten pesään kokonaan. Pyynsulka oli omalla sammalpedillään sukimassa turkkiaan ja tämän oppilas Loistetassu nukkui vielä.
"Huomenta", Susikynsi yskähti. Pyynsulka kohotti päänsä.
"Kas, Susikynsi", kolli naukaisi. "Mikä sinut tänne tuo?"
Susikynsi istahti alas ja katsoi parantajaa.
"Noh... tuota, olen lihonnut yllättäen. Ja yöllä minulla oli vatsakipua", Susikynsi maukui. Pyynsulka kuunteli korvat höröllä ja katsoi Susikynttä ilmeellä, joka kertoi että kollilla oli omat aavistuksensa.
"Oletko syönyt tavallista enemmän ja liikkunut vähemmän?" Pyynsulka kysyi. Susikynsi pudisti päätään.
"Olen mielestäni syönyt aivan normaalisti ja liikkunut normaalisti", naaras vastasi. Pyynsulka nyökkäsi ymmärryksen merkiksi ja viittoi hännällään Susikynnen sammalpedille makaamaan. Susikynsi ojentautui suoraksi sammaleilla ja antoi Pyynsulan painella vatsaansa. Loistetassukin oli herännyt ja katseli nyt uteliaana mestarinsa touhuja.
Hetken paineltuaan Pyynsulka siirtyi kauemmaksi ja väläytti Susikynnelle hymyn, joka kertoi, että kaikki on hyvin tai jopa paremminkin. Susikynsi nousi epävarmana istumaan.
"Eli... mikä minua siis vaivaa?" naaras kysyi. "Onko vaivani vaarallinen?"
"Ei se kovin vaarallinen ole", parantaja vastasi lempeästi. Susikynsi kurtisti kulmiaan.
"Kyse ei siis ole mistään kovin suuresta asiasta?" naaras kysyi. Pyynsulka naurahti.
"No sanotaan vaikka, että jos et pidä pentuja kovin suurena asiana...", kolli maukui.
"Pentuja?"
"Sinä saat pentuja, Susikynsi! Pian pääset muuttamaan pentutarhaan", Pyynsulka huudahti. Susikynsi töllötti Pyynsulkaa kuin ei olisi ymmäränyt, mitä tuo virkkoi. Sitten riemu valtasi hänet.
"Saan pentuja", hän toisti. Hänen silmänsä tuikkivat ja tassut tärisivät.Pyynsulka naurahti pienesti. "Saanko kysyä, kuka on niiden isä?"
"Savusumu!" Susikynsi huudahti. Hän kiitti Pyynsulkaa ja suorastaan tanssahteli ulos pesästä. Savusumu tuli hämmästyneenä häntä vatsaan. Susikynsi jähmettyi.
#Kuinka kerron Savusumulle pennuista? Ilahtuuko hän vai onko hän vihainen?# Susikynsi ajatteli. Savusumu siristi meripihkanvärisiä silmiään.
"Oletko kunnossa? Eihän sinulla todettu mitään vakavaa?" kolli kysyi. Susikynsi hymyili leveästi.
"Olen elämäni kunnossa!" naaras kehräsi ja kietoi heidän häntänsä yhteen. Susikynsi tunsi Savusumun rentoutuvan vieressään ja tämä nuolaisi hänen poskeaan.
"Tule kävelylle kanssani", Susikynsi maukui ja irtautui Savusumusta. "Minulla on tärkeää asiaa."
"Minä tulen", Savusumu vastasi. Kollin silmät loistivat ja Susikynnelle tuli tunne, että kolli aavisti mitä hän aikoi kertoa. Susikynsi pyyhkäisi tuuhealla hännällä kollin kylkeä ja lähti hyvillä mielin tassuttelemaan ulos leiristä. Susikynnen mielestä metsä näytti tänään kauniimmalta kuin ennen. Kaikki oli kauniimpaa. Linnut lauloivat, aurinko paistoi, villin luonnon tuoksu leijaili ilmassa.
"Oletpas sinä hyvällä tuulella tänään", Savusumu palautti hänet maanpinnalle. Susikynsi vain hymyili ja nyökkäsi. Pian järvi siinsi kaksikon edessä. Susikynsi huokaisi ja ravasi edeltä istumaan sammalpeitteiselle kivelle järven rannassa. Susikynsi katseli kaukaista vastarantaa ja kääntyi sitten hetken päästä Savusumun puoleen. Kolli istui aivan harmaan naaraan vieressä ja katseli tätä meripihkaisilla silmillään.
"Oliko jokin erityinen syy, miksi kutsuit minut kävelylle?" Savusumu kysäisi. Susikynsi kakisti kurkkuaan.
"Tuota... aivan", Susikynsi naukaisi. "Minä odotan pentuja."
Savusumu katseli häntä hetken. Meripihkanvärisissä silmissä näkyi rakkautta ja iloa, mutta myös epävarmuutta.
"Kuka - kuka on niiden isä?" Savusumu kähisi.
"Sinä tietenkin!" Susikynsi huudahti. Pelko valtasi naaraan mielen. Eikö Savusumun halunnutkaan heidän yhteisiä pentujaan?
Savusumun silmissä näkynyt epävarmuus oli kuitenkin vaihtuntu silkaksi riemuksi.
"Mahtavaa! Pennuistamme tulee metsän kauneimmat kissat!", kolli henkäisi ja hukutti Susikynnen nuolaisuihin. Susikynsi kehräsi ja nojautui kumppaniinsa.
"Rakastan sinua", Susikynsi naukaisi.
"Niin minäkin sinua."
Elämä oli juuri tällä hetkellä täydellistä!

//Tämmöne tarina tällä kertaa :3. Eli Susikynsi odottaa nyt niitä sen pentuja.//
Vastaus:Ihuna tarina <3 Saat 28 Kokemuspistettä!

~ Lu$y Vara-Yp

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Lumipentu, Tuuliklaani
02.09.2014 13:27
//joo pakko sanoa että nuo ärsyttävät rivinheitot johtuivat viime tarinassa kännykän takia, kun se jotain sepasi//

Lumipentu istuskeli klaanin sisäänkäynnillä ja yritti paeta ulos leiristä vähän väliä. Valkohäntä oli varmaan unohtanut Lumipennun, sillä vaihtoi kieliä muiden sotureiden kanssa. Leirin ulkopuolella olisi varmaan todella siistiä, siellä olisi niin paljon enemmän tilaa. Juuri oikealla hetkellä Lumipentu pujahti ulos leirin suuaukosta ja juoksi nopeasti pois näkyvistä.
"Tein sen! Pääsin pois leiristä" Lumipentu hihkaisi. Nyt kukaan ei saisi nähdä tätä. Olihan se tylsää olla ainoa pentu koko klaanissa. Lumipennun mielestä hän oli valmis oppilaaksi jo nyt. Ruohikossa liikkui jokin pieni eläin, se oli varmasti hiiri.
"Hahaa! Löysimpäs sinut" Lumipentu sähisi ja alkoi vaania hiirtä kohti.
Sitten pentu hyppäsi omituisessa kierteessä hiiren viereen, eikä saanut napattua tätä. Lumipentu alkoi jahdata hiireä kovaa vauhtia pellolla eikä keskittynyt mihinkään muuhun. Hiiri alkoi hidastaa vauhtiaan huomattavasti, mutta oli kuitenkin liian vikkelä Lumipennun kömpelyyteen verrattuna. Hiiri oli myös liian pieni, eikä Lumipentu osannut keskittyä lyöntien tähtäämiseen. Äkkiä Lumipentu jysähti jotain päin ja hiiri pääsi juoksemaan pakoon.
"Voi ketunläjä! Olin niin lähellä!" Lumipentu kirosi ja peruutti taaksepäin, hänen edessään oli tuuliklaanin parantajaoppilas, joka oli ollut keräämässä yrttejä leiriin.

//Kultatassu saa luvan jatkaa tästä eteenpäin :3

Jaa Lumipennusta ei tule vielä sitten oppilas.
Vastaus:Saat 10 Kokemuspistettä. Hieno tarina, jännitävään kohtaan jäi. Odotan jatkoa :)

~ Lu$y Vara-Yp

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Fanny, erakko
31.08.2014 16:50
Fanny makoili pienen pesäonkalon suulla pää sirojen mustien etutassujen päällä. Naaras tunsi piakkoin syntyvien pentujen liikkeen vatsassaan, ja ynähti hiljaa. Ne syntyisivät hetkenä minä hyvänsä, ja Kiivasmieli oli ties missä.
Fanny höristi toiveikkaana korviaan kuullessaan tassujen askeleita, mutta tulija oli vain vanha naaras Nessa, joka palasi ilmeisesti metsästämästä, koska tämän suusta roikkui jänis. "Terve", hän mumisi ja pudotti saaliin maahan. Fanny heilautti tervehdykseksi korviaan ja kömpi istualleen. "Oletko nähnyt Kiivasmieltä?" Hän kysyi huolestunut pilke silmissään. "Näin hänet aamulla täällä, mutta sen jälkeen ei ole kuulunut mitään", Nessa maukaisi ja töytäisi jänistä Fannya kohti. "Tämä on sinulle."
Fanny nieli vastalauseensa ja kumartui hyvillään repäisemään palan jäniksestä.
"Pennut taitavat syntyä pian", Nessa huomautti, kun Fanny pureskeli viimeisiä tähteitä ateriastaan. "Luulen niin", naaras vastasi nielaistuaan palan. Hän nuolaisi viiksiään ja väräytti häntäänsä hermostuneena.
Nessa hymyili myötätuntoisesti. "Hei, minäkin olen saanut monta pentuetta elämäni aikana. Ei se ole niin kamalaa", naaras kähisi karhealla äänellään. Fanny kohautti lapojaan. "Ensimmäinen kerta. Totta kai se hermostuttaa", hän huomautti kärsimättömänä. "Tietysti. Yritän vain auttaa. Et ole kovin hyvässä kunnossa vieläkään. Et ole parantunut niistä haavoista, jotka sait siellä luolassa", Nessa maukui vakavana ja katsoi Fannya huolissaan.
Fanny puri huultaan ja katsoi toisaalle. Vihjasiko Nessa, ettei hän ollut henkisesti vakaa? Ettei hän ollut parantunut sisältä. Ajatus tuntui pelottavalta.
"Taidanpa jäädä luoksenne täksi yöksi. Luulenpa että pentusi päättävät tulla ulos piakkoin", Nessa jatkoi hetken kuluttua. Fanny nyökkäsi. "Sopiihan se", hän mumisi ja kävi takaisin makuulle. Nessa käpertyi torkuille puun juurelle jättäen naaraan rauhaan.
Fannya sulki silmänsä. Painajaiset vaivasivat häntä joka yö, ja päivällä häntä pelotti pentujensa puolesta, kuin jokaisen puun takana väijyisi luopio. Naaras upotti kyntensä maahan. Ei hän ollut enää se pirteä nuori naaras joka kohtasi Kiivasmielen Murskyklaanin reviirillä.
Fanny uikahti. Nessa selvästi piti häntä jotenkin epävakaana. Olihan se totta että viime aikoina Fannyn mieliala oli ailahdellut ääripäästä toiseen ja takaisin. Hän oli monasti nähnyt Kiivasmielen ja Nessan keskustelevan keskenään. Olisivatko he voineet puhua hänestä?
Katkeavan oksan ääni sai Fannyn ponnahtamaan jaloille ja kiskomaan hänet taas nykyhetkeen. "Rauhoitu, minä vain", Kiivasmielen ääni maukaisi, ja kolli asteli esiin pensaikosta pari hiirtä hampaissaan. Kolli katsoi Fannya huolestuneena silmiin ja kosketti tämän kuonoa omallaan. "Onko kaikki hyvin?" Tämä kysyi.
Fanny hymyili väkinäisesti. "Kaikki hyvin", hän vastasi.

Fanny heräsi äkisti. Hän oli käpertynyt onkaloon Kiivasmielen viereen ja kuu hopei kaksikon turkit. Nessa nukkui onkalon toisella puolella.
Fanny ei ehtinyt edes miettiä, mikä hänet herätti, kun valtava kipu iski hänen vatsaansa ja värähtel pitkin selkäydintä. >Pennut< naaras kirkui ajatuksissaan ja yritti kaikin voimin estää parkaisua joka kohosi hänen kurkkuunsa. Hän kurotti käpäläänsä ja töytäisi Nessaa. Naaras kiskaisi päänsä ylös. "Pennut vai?" Hän kuiskasi puoliunessa. Fannyn pakokauhuinen katse kaiketi vastasi hänelle, sillä vanha naaras nousi heti tassuilleen ja töykki varovasti Fannyn vatsaa tämän uikuttaessa hiljaa.
"En voi nyt hakea yrttejä, mutta kestät kyllä. Hengitä rauhallisesti ja ponnista", Nessa maukui. Fanny totteli kykynsä mukaan. Hän veti henkeä ja ponnisti. Verta pisaroi maahan. "Uudestaan", Nessa sihisi.
Fannya alkoi huimata, kun verinoro suureni. Naaras ponnisti kaikin voimin. Nessa katosi usvaan joka peitti kaiken näkyvistä. Fanny tunsi vain kivun selkäpiissään. Hän ponnisti uudestaan. Jokin oli pielessä. Kaikki pimeni ja kipu hellitti.

"Fanny! Fanny herää! Tiedän että pystyt siihen!" Nessan ääni tunkeutui Fannyn mieleen kuin jostain kaukaa. Naaras ponnisteli saadakseen silmänsä auki.
Fanny makasi kuivuneesta verilammikossa. Nessa oli kyynistynyt hänen eteensä ja ravisteli häntä. Kiivasmieli istui kyyryssä taempana ja oli kietonut häntänsä suojelevasti kolmen pienen pennun ympärille. Kolli tuijotti ahdistuneena Fannya haluten ilmiselvästi olla hänen vierellään.
"Fanny!" Nessa toisti jälleen kerran ja ravisteli naarasta käpälällään. Fanny räpäytti silmiään. "Olen hereillä" hän mumisi. Nessa huoahti helpotuksesta. "Kiivasmieli, tuo ne äkkiä tänne. Ne tarvitsevat maitoa", naaras käski. Kiivasmieli kantoi kiireesti pikkuruiset nyytit Fannyn vatsan viereen. "Luulin että kuolisit", Kiivasmieli kuiskasi Fannylle ja nuolaisi hänen poskeaan.
Fanny katsoi tyhjästi pentuja, jotka tarrasivat hänen vatsaansa ja alkoivat imeä maitoa. "Mitä...mitä tapahtui?"
"Menetetty veri ja kipu saivat sinut menettämään tajuntasi. Kaikki pennut selvisivät", Nessa kertoi lempeästi. Fanny kietoi tuuhean häntänsä kolmen pienokaisten ympärille. "Ne ovat kauniita."

//nyt sain sen tarinan viimein tehdyksi XD Kiivas jatkoa?//

Vastaus:Ah ihanaa ;v; Olen jo alottanutkin sen tarinan. Löl
Saat TOTTAKAI 40 kp:eetä ;))))

~Etsijä kirjoittaa Kiivaksen stooria

 






META TAG (title): Warriorcats Rope









-->











--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Sadepentu, Myrskyklaani
30.08.2014 13:43
Sadepentu kääntyili parantajan pesässä turhaantuneena. Naaras huokaili vähän väliä, ja nyhti kynsillään sammalia.
”Miksi minusta ei tule jo oppilasta?”naaras mumisi turhaantuneena, ja repäisi ison palan sammalta makuupaikastaan. Hän oli täysin terve, ainakin omasta mielestään. Vaahtokukka oli yhä eri mieltä. Sadepentu oli jo todella kyllästynyt makoilemaan joka päivä pesässä.
”Tiikeritassustakin tulee soturi ennenkuin minä pääsen täältä pois!”naaras mumisi äreänä. Syvemmältä pesän uumenista asteli esiin Sumutassu. Harmaaraidallinen parantajaoppilas tepsutteli Sadepennun ohitse, kohti pesän suuaukkoa. Musta naaras nousi kiireesti jaloilleen.
”Minne sinä menet?”Sadepentu uteli heti toiveikkaana. Sumutassu vilkaisi häntä arasti.
”Keräämään yrttejä...”naaras heilautti korviaan.
”Saanko tulla mukaan?”Sadepentu kysyi anovin isoin silmin.”Minä kuolen täällä tylsyyteen!”
”En nyt tiedä...”Sumutassu liikehti hermostuneena. Sadepentu otti askeleen eteenpäin, ja Sumutassu otti yhden taaksepäin. Tätä jatkui niin kauan kunnes Sumutassu oli pesän seinää vasten, ja Sadepentu oli työntänyt naamansa melkein Sumutassun omaan kiinni.
”Joookooo?”Sumutassu tuijotti häntä ahdistuneena.
”Hyvä on”parantajaoppilas livahti Sadepennun anovan tuijotuksen alta pois.
”Jes! Olet paras Sumutassu!”Sadepentu hihkaisi ja loikki ulos pesästä saman tien. Sumutassu seurasi häntä sen näköisenä, että katui sitä että hän päästi Sadepennun mukaan.

Aurinko oli jo korkealla taivaalla, ja leiri oli aika tyhjä. Surusade istuskeli sotureidenpesän edessä, ja Tihkuviiksi asteli tuoresaaliskasalle. Kurkitassu makoili tylsistyneen näköisenä oppilaiden pesän edessä, ja Sadepentu oli erottavinaan sisarensa makaamassa pesässä. Surusade nousi paikoiltaan huomatessaan Sadepennun ja Sumutassun kapuavan ylös rotkosta.
”Odottakaas”harmaa soturi naukui tiukalla äänellä. Sadepentu hidasti äreänä.
”Minne sinä Sadepentu luulet meneväsi kipeänä?”
”En minä ole kipeä!”naaras tiuskahti niin vihaisesti, että Surusade luimisti korviaan yllättyneenä.
”Hän on minun kanssani Surusade... Hän lähtee avukseni etsimään yrttejä”Sumutassu naukui hiljaa, vilkaisten Surusadetta ja laskien sitten kiireesti katseensa omiin tassuihinsa. Sadepentu tuijotti uhmakkaasti Surusateen kastanjan ruskeisiin silmiin. Yllätyksekseen naaras näki niissä... Huolta?
”No menkää sitten, mutta jos ette palaa auringonlaskun aikaan pyydän Tulitähteä lähettämään partion peräänne.”Surusade naukui lopulta heilautellen häntäänsä.
”Kiitos Surusade!”Sumutassu ja Sadepentu naukaisivat kuin yhdestä suusta, ja kipusivat pois rotkosta kiireesti, katsoen mihin astuivat.

”Meidän pitäisi löytää kaislaa, kehäkukkaa ja katajanmarjoja.”Sumutassu naukui mietteliäänä. Sadepentu oli keskittynyt seuraamaan kirjavaa perhosta, joka lenteli kukasta toiseen.
”Siis mitä?”naaras kysyi hätkähtäen. Sumutassu huokaisi.
”Meidän pitää etsiä kaislaa kehäkukkaa ja katajanmarjoja.”Sumutassu toisti uudelleen.
”Jaa”Sadepentu naukaisi, ja molemmat hiljenivät.
”Mutta mitä ne ovat?”naaras kysyi hetken kuluttua pää kallellaan. Sumutassu vilkaisi Sadepentua hölmistyneenä.
”Ai niin, ethän sinä voi tietää mitä ne ovat... No sinä voit etsiä katajanmarjoja. Ne kasvavat isossa pensaassa, jossa on pieniä neulasia. Marjat ovat sinisiä.”Sadepentu höristi korviaan innoissaan.
”Selvä!”naaras käännähti ja kipitti pensaikkoon.
”Älä mene kauas!”Sadepentu tuskin kuuli Sumutassun pyyntöä, kadotessaan metsään.
”Ainiin ja katajat kasvavat kuivassa!”

------------------------------

”No voi ketunläjät! Miten vaikeaa sinisten marjojen löytäminen voi olla!?”Sadepentu kirosi itsekseen, ja loikki eteenpäin. Naaras tuijotti tarkasti jokaiseen pensaaseen, ikäänkuin tahdonvoimalla hän saisi taiottua katajanmarjoja niihin. Samassa hän astui lätäkköön, ja vettä roiskahti niin että se kasteli naaraan vatsakarvoja.
”Yh!”Sadepentu tuhisi ja veti käpälänsä pois. Hän ravisti sitä niin että vesipisarat lensivät kaaressa ympärissään. Yllättäen naaras huomasi matalan pensaikon jossa kasvoi kirkkaan punaisia marjoja.
”Korkea pensas, jossa on pieniä neulasia, ja siniset marjat... Eivät nuo ole niitä”Sadepentu mumisi tassutellen lähemmäs pensasta.
”Mutta kai nuokin kelpaavat”naaras ajatteli ja ravisti yhtä oksaa. Sammaleille putosi viisi punaista marjaa. Sadepentu kallisti päätään.
”Miltäköhän ne maistuvat?”naaras laski päätään, aikeina napata yhden marjoista suuhunsa.

Samassa läheinen pensas kahahti. Sadepentu kiskasi päänsä ylös, karvat pystyssä.
”K-kuka siellä?”naaras vilkuili villisti ympärilleen ja otti pienen askeleen taaksepäin. Pensaikossa lymysi jokin iso, tumma hahmo. Sadepentu raotti hiukan suutaan ja haistoi ilmaa. Mikä ikinä se olikaan, se löyhkäsi variksenruualle, eikä se varmasti ollut kissa. Naaras hiipi taaksepäin varoen. Mikä se sitten olikaan hän ei halunnut tehdä siihen lähempää tuttavuutta. Otus loikkasi varoittamatta eteenpäin. Se seisoi vain vajaan ketunmitan Sadepennun edessä. Kissa jähmettyi hetkeksi. Oranssinruskea turkki, suippo kuono... Paksu häntä jonka pää on valkoinen. Otus sopi täsmälleen Tiikeritassun kuvaukseen...
”KETTU!”Sadepentu kiljaisi. Naaras pyörähti kannoillaan ja säntäsi pensaikkoon ulvoen kauhuissaan. Käpälien jyskeestä päätellen, kettu havitteli makupalakseen häntä.
>Se syö minut se syö minut!<Sadepentu juoksi, hiukan lipsuen karkuun. Kettu loikkasi kaaressa pensaan ylitse, ja matkaa oli enään vajaat kaksi kissanmittaa. Naaras sujahti piikkihernepensaan alta. Terävät piikit repivät karvatukkoja, ja Sadepentu kiskoi itseään pakokauhuisena irti. Hän pääsi irti ja tuiskahti kuonolleen. Kettullakin oli vaikeuksia päästä irti pensaasta, ja se päästi äreän murahduksen. Sadepentu nousi jaloilleen, ja juoksi eteenpäin. Pieni etumatka ei auttaisi mitään. Sadepennulla ei ollut aavistustakaan missä hän oli, ja hän ei pääsisi kettua karkuun mitenkään. Naaras vilkaisi lapansa ylitse, ja kiljaisi. Kettu kurotti kaulaansa ja yritti napata kissan hännän leukoihinsa. Sadepentu kiskasi häntänsä pois alta, ja ketun leuat napsahtivat yhteen äänekkäästi.
”Apuaaah!”kissa ulvoi. Kettu kohotti päätään ja paljasti hampaansa. Kohta se iskisi hampaansa Sadepentuun ja peli olisi menetetty.

”Hiirenläjä!”karjaisu kajahti pensaikosta, ja Sadepentu ehti nähdä vain harmaan vilahduksen, joka loikkasi pensaasta, kun naaras kaatui rämähtäen. Kettu päästi kivun ulvaisun ja Sadepentu taivutti päätään nähdäkseen mitä tapahtui. Kettu yritti purra Saarniturkkia, joka roikkui ketun selässä, hampaat tiukasti sen niskassa. Soturin lihaksikkaat takajalat potkivat ketun luisevaa selkää.
”Juokse Sadepentu suoraan eteenpäin!”Saarniturkki ärisi, ennenkuin kolli loikkasi irti ketusta. Kettu ärjähti ja syöksähti soturia kohti hampaat esillä. Saarniturkki väisti ketterään.
”JUOKSE!”Sadepentu rämpi pystyyn säikähtäneenä, väsyneenä ja hämmentyneenä. Naaras peruutti hetken, silmät nauliintuneina Saarniturkkiin joka näykki ja raapi kettua, väistellen samalla pedon leukoja, sitten hän kääntyi ympäri ja säntäsi metsikköön.

-------Leirissä-----------

”Siis mitä?! Kettu?!”Vaahtokukka murisi kun Saarniturkki kertoi parantajalle tuima ilme kasvoillaan mihin liemeen Sadepentu oli itsensä hankkinut. Sumutassu istui lavat lysyssä Sadepennun vieressä. Musta naaras melkein tunsi kuinka hermostunut, ja pahoillaan nuori parantajaoppilas oli.
”Kiitos Saarniturkki... Voit mennä minä pidän heistä huolta”Myrskyklaanin parantaja huokaisi. Saarniturkki nyökkäsi ja poistui pesästä.
”Ja te kaksi...”Vaahtokukka käänsi kipinöivän katseensa kahteen naaraaseen.
”Mitä te oikein ajattelitte?! Sumutassu sinä et voi huolehtia pennusta, kun et osaa taistella vielä itsekkään! Ja Sadepentu et voi poistua leiristä kun olet pentu ja kipeä!”Vaahtokukka raivosi.
”A-anteeksi”Sumutassu änkytti, pitäen tiukasti katseensa maassa. Anteeksipyynnön sijaan Sadepentu loikkasi jaloilleen karvat pystyssä.
”Minun ei kuuluisi olla pentu enään! Minun pitäisi olla oppilas, enkä minä ole kipeä!”nuori naaras murisi parantajalle takaisin. Vaahtokukan ilme oli niin tuima, että jos Sadepentu ei olisi ollut niin vihainen, hän olisi kavahtanut katsetta, mutta naaras tuijotti samalla liekillä takaisin Vaahtokukan melkein saman sävyisiin silmiin.
”Silti! Et saa poistua leiristä ilman lupaa, saati parantajaoppilaan kanssa joka ei pysty puolustamaan sinua!”Sumutassun lavat painuivat entistä lysympään jos se oli edes mahdollista.
”Sinä olet ainoa joka on estänyt oppilaaksi nousemisen, mutta et voi pitää minua täällä!”sen sanottuaan Sadepentu kääntyi ja marssi sammalpedilleen.
”Toivottavasti olet ylpeä”hän sihahti Vaahtokukalle vielä, ennenkuin sulki silmänsä.

”Herää!”kuului ärmeä käsky, ja Sadepentu avasi silmänsä. Pelkän maiseman vilkaisu kertoi jo missä hän oli. Mustat kuihtuneet puut, ja harmaanmusta taivas. Naaras oli taas joutunut Pimeyden metsään.
”Tiikerivarjo”Sadepentu naukaisi rauhallisesti. Hän ei saanut panikoida, vaikka kauhu kasvoi huimalla vauhdilla hänen sisällään.
”Olen yllättynyt”raidallinen kolli aloitti. ”Näytit sisukkuutesi aiemmin. Et antanut sen Tähtiklaanin edessä ryömivän parantajan määräillä sinua.”Sadepentu puri hammasta. Tiikeritassu oli sanonut että pitäisi pistää vastaan, mutta naaraalla oli muuta mielessä... Tiikerivarjo voisi tappaa hänet. Joten miksi hän ei toimisi hetken ajan kollin mielipuolisten ajatusten mukaan, ja yrittäisi sitten, kun hän olisi vahvempi, lopettaa tämän kaiken. Toivottavasti hän olisi tarpeeksi hyvä valehtelija.
”En tietenkään. Miksi minun pitäisi antaa sellaisen kissan määräillä itseäni joka ei tiedä mitään soturin elämästä?”Sadepentu tarvitsisi koko Tähtiklaanin voiman apuunsa jos Tiikerivarjo näkisi hänen lävitse.
”Hienoa. Pian sinusta tulee oppilas, ja minun koulutukseni avusta sinusta kasvaa metsän suurin taistelija”Tiikerivarjo murisi ylpeästi.
”Mutta entä Tiikeritassu?”Sadetassu tuijotti Tiikerivarjoa suoraan silmiinsä.
”Jos hän ei lopeta niskurointiaan, hän tulee katumaan sitä”kolli murisi pahaenteisellä äänellä. Sadepentu pidätti kauhun väristystä.
”Mutta se ei ole sinun huolenaiheesi. Valmistaudu nimitykseesi, ja näytä kaikille klaaneille mihin sinusta on”sen sanottuaan Tiikerivarjo, ja Pimeyden metsä alkoivat väreillä. Metsä katosi kuin aamu-usva, ja pimeys nielaisi Tiikerivarjon. Sadepentu jäi yksin pimeyteen.

//Kai tällä nyt saa edes sen 9 kp:eetä että Sateesta tulee oppilas? :D//
Vastaus:Ei, kun saat 8 kp:eetä :DD
Ai vaan. Näin ah pitkästä tarinasta saat toki 1 kp:een. Eikun xD 42 kp:eetä öwö

~Etsijä

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Lumipentu, Tuuliklaani
30.08.2014 13:16
"Lumipentu, saisit luvan herätä nyt.." Kuulin tutun äänen kantautuvan pentutarhan sisäänkäynniltä, se oli Valkohäntä,

Sijaisemoni, joka oli alkanut huolehtia minusta jo pienenä.
"Mhmm..Ihan..pian" Mumisin ja vaihdoin kylkeä. Maa oli

ihnottavan kostea, syksy oli alkanut jo tulla, eikä päivät olleet enään niin lämpimiä.
"Lumipentu! Nyt nouse ylös,

pentutarha puhdistetaan tänään" Valkohäntä maukaisi ja töni minua ulospäin
"Lopeta! Osaan kävellä itsekin" Murahdin ja

nousin seisomaan. Haukottelin ja yritin hidastella, pentutarhassa oli niin lämmintä, en halunnut ulos! Massutin hetken

aikaa kostuttaen kuivan kieleni ja marssin pentutarhasta ulos tuhahtaen. Istahdin maahan leirin aukiolla, ilma oli hyvin

viileää, tärisin kylmyydestä ja yritin saada turkkini vielä pörröisemmäksi. Hoputin soturioppilaita puhdistamaan

pentutarhan nopeasti mielessäni ja purin hampaita yhteen kylmyyden takia. Valkohäntä asteli viereeni ja näki, että minulla

oli kylmä. "Pääset pian takaisin sisälle, Lumipentu" Hän sanoi ja kietoi pörröisen häntänsä ympärilleni lämmittääkseen

minua. "Kiitos.." Miukaisin tärisevällä äänellä ja katsoin Valkohäntää.

¤¤¤¤¤¤¤ Päivällä ¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Ilma oli lämmennyt vähän, mutta mielestäni tämä päivä oli ollut kylmä kokoajan. Onneksi pentutarha oli nyt putsattu ja sain

lämmitellä siellä yksin, olinhan minä ainoa pentu tällä hetkellä. Kyyhötin tarhan nurkassa ja yritin nukkua, ehken

ajattelisi silloin kylmyyttä. Vaihtelin kylkeä vähän väliä ja muotoilin ruohomätästä minkä päällä makasin vähän väliä,

mutta en saanut nukutuksi. Tuhahdin ja istahdin alas ruohotuppojen päälle ja katselin ulos.
"Lumipentu?" Tuttu ääni kuului,

en vain muistanut mistä se oli tuttu. Hmm..Olikohan se joku klaaninvanhimmista joka pyysi seuraa? Ei, ei se ollut, olisin

muistanut sen. "Lumipentu, oletko siellä?" Sama ääni kysyi ja tällä kertaa vastasin "Kyllä, kuka olet? Tule tänne

pentutarhaan nyt" Hetken hiljaisuus vallitsi Lumipennun korvissa, mutta sitten eteeni ilmestyi oranssinruskea naaraskissa,

jonka läpi näin pentutarhan suuaukon.
"Mesisydän? Oletko se sinä?" Kysyin ja mieleeni tuli viime kerta kun näin tämän

naaraan, sain puhua hänen kauttaan omalle emolleni. "Kyllä vain, minä se olen" Naaras hihkaisi ja katsoi minua.
"Olet kasvanut viime näkemisestämme" Hän huomautti ja istahti alas.

"Haha, niimpä, meidän pitäisi tavata useamminkin!" Huudahdin Tähtiklaanin soturille.
Nyt tämä hiljeni hetkeksi ja katsoi

tassujaan "Eh, se ei ole niin helppoa, minulla on muitakin kiireitä kun kavereiden kanssa oleminen, minun pitää auttaa

muita klaaneja ja vahtia tapahtumia" Mesisydän huokaisi.
"Ai, no ei se mitään, mitä emolleni kuuluu?" Kysyin Mesisydämeltä kiinnostuneena.
"Hyvää" Naaras vastasi ja katsoi ulos "Minun pitää mennä, nähdään taas joskus!" Hän huudahti ja juoksi pois pentutarhasta.

Katsoin hänen menoaan sisäänkäynniltä, Mesisydän juoksi hetken aikaa kunnes katosi kuin tuhka tuuleen. Sitten heräsin.

Heräsin omalta ruohomättäältäni, olin nukahtanut kesken petaamisen. Ravistelin päätäni ja nousin ylös, ulkona paistoi

aurinko eikä ollut enään niin kylmä kuin aamulla. Astelin ulos pentutarhasta ja katselin leirin tekemisiä, olin juuri nähnyt Tähtiklaanin soturin jo toisen kerran.

//Aaika lyhyt tuli mutta oli pakko tehdä tämäkin tapaaminen cx//

Vastaus:Hmm. Tuolla olet tehnyt noita kahden rivin välejä, ja joissakin kohtia on niin että rivi vaihtuu inhottavasti kesken lauseen, esim
"Lumipentu! Nyt nouse ylös,

pentutarha puhdistetaan tänään"

Ja koska noita on paljon, sakotan siitä mukavasti.

Saat 25 kp:eetä.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Illankuiske, Jokiklaani
29.08.2014 15:41
Illankuiske avasi hitaasti silmänsä, olettaen heräävänsä sotureiden pesästä jokiklaanin leiristä. Illankuiske oli rajapartiosta uupuneena aikonut ottaa vain pienet torkut ja lähteä sitten metsästämään muutaman soturin kanssa. Iltametsästys, josta voisi hämärän turvin luikkia Varjoklaanin reviirin rajalle Setrisydäntä tapaamaan…

Auringon olisi pitänyt vielä paistaa lämpimästi ja pesän kylpeä puskien oksien läpi siilautuvassa valossa. Mutta Illankuiske räpytteli silmiään hämillään hämärässä. Usvaa kierteli kissan ympärillä ja Illankuiske huomasi makaavansa elottomalla kuivalla ruoholla pehmeän, kaunein kivin koristellun pesänsä sijaan.

Illankuiske kohottautui varoen jaloilleen, korvat pystyssä pienimmänkin vaaran kuulemiseksi ajoissa. Tämä oli täysin vieras paikka. Illankuiske katseli ympärilleen ja näki vain pyörteilevää usvaa, joka nousi läpinäkymättömäksi seinäksi joka puolella naaraan ympärillä.

"Onko täällä ketään?" Illankuiske maukaisi tyhjyyteen. Kosteus tunkeutui kissan turkin läpi ja sai soturin värähtämään kylmästä. Vain kylmästä, ei täällä vaikuttanut olevan mitään pelottavaa...

Illankuiske käännähti salaman nopeasti ympäri niskakarvat pörrössä, kun kuuli ruohon kahinaa takaansa. Joku lähestyi. Usva ei väistynyt, Illankuiskeen kynnet tulivat esiin ja pureutuivat kuivaan maahan kun askeleet lähestyivät vain. Yhtäkkiä nousi luonnoton kova tuulenpuuska ja usvaan avautui aukko kuin jonkin ison eläimen haukkaamana. Illankuiske siristi silmiään nähdäkseen paremmin. Muutaman loikan päässä seisoi harmaa kissa, jonka turkki vaikutti välillä pyyhkiytyvän ympäröivän usvan mukaan ja kiinteytyvän sitten taas osaksi kissaa. Vain vihreinä tuikkivat silmät pysyivät terävinä.

"Oletko... Oletko tähtiklaanista? Kuolinko minä?" Illankuiske kysyi ääni väristen. Usvakissa ei vastannut. Sitä vastoin Illankuiske luuli näkevänsä vielä pahempia harhoja, kun usvasta häntä tuijottivatkin yhtäkkiä kaksi paria silmiä. Kaksi aivan samanlaista usvakissaa, kaksi aivan samanlaista silmäparia.

Hetkeksi molemmat kissat kiinteytyivät niin, että Illankuiske erotti yksittäiset karvat kissojen turkeista, silmien pienet liikkeet kun kissat katselivat häntä, liikahtavat korvat kun Illankuiske häntää heilauttaessaan pyyhkäisi rahisevaa ruohoa. Kissat vaikuttivat hämmentävän tutuilta ja Illankuiske tunsi olonsa turvalliseksi.

Sitten toinen kissoista alkoi taas muuttua enemmän usvaksi ja vaikutti katoavan kokonaan Illankuiskeen silmien edessä. Illankuiske tunsi käsittämättömän hädän pyyhkäisevän ylitseen ja jäätävän jäseniä. Aivan kuin Illankuiskeen olisi pitänyt tietää, että nyt tapahtui jotain kauheaa, mutta unohtanut, mistä tarkalleen on kyse. Samassa kaikki usva pyyhkiytyi suunnattoman tuulenpuuskan mukana pois, Illankuiske joutui painumaan kyyryyn ja puristamaan silmänsä tiukasti kiinni toivoen, ettei tempautuisi mukaan. Sitten tuli hiljaisuus. Illankuiske raotti varovasti silmänsä auki ja huomasi seisovansa vehreällä nummella, tähtien valon muuttaessa vienossa lämpimässä tuulenvireessä heiluvat heinät hopeisiksi. Illankuiske nosti kiitollisena katseensa yllään tuikkivaan hopeahäntään.

Illankuiske laski katseensa, aivan kuin joku olisi kutsunut häntä nimeltä. Hätkähtäen Illankuiske huomasi harmaan vihreäsilmäisen kissan seisovan yhä siinä missä aikaisemminkin. Yhden vain. Mutta tämän harmaan kissan ympärillä kiemurteli vielä viipyvästi usvaa... Ei, Illankuiske oli näkevinään alati muotoaan muuttavassa, välillä kuin toisen kissan varjoksi asettuvassa usvassa vihreänä tuikkivat silmät. Se oli se toinen...

Illankuiske yritti ottaa askeleen lähemmäksi, nähdäkseen molemmat hopeiset, usvaiset kissat paremmin, mutta yhtäkkiä maa katosikin naaraan alta. Illankuiske ei ehtinyt ulvoa kauhusta, kun avasikin silmänsä turvallisesti omassa pesässään, joka kylpi lämpimässä auringonpaisteessa.

"Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikäyttää", Illankuiske kuuli äänen. Sammalturkki otti ymmällään askeleen taemmas. Illankuiskeen oli täytynyt säpsähtää säikkynä hereille. Illankuiske nousi makuusijaltaan pudistellen sammaleen korsia turkistaan. Suuresta määrästä päätellen Illankuiske oli piehtaroinut unissaan levottomana... Koska unihan se vain oli? Ne eivät vaikuttaneet tähtiklaanin kissoilta, joista Illankuiske oli kuullut. Se ei ollut viesti tai enneuni tähtiklaanilta, eihän? Vain liian vanhan hiiren syömisen jälkivaikutus...

"Ei se mitään, näin vain aika villiä unta", Illankuiske vakuutti ystävälleen. Sammalturkki kallisti päätään kiinnostuneena, mutta Illankuiske pyyhkäisi ärsyyntyneenä hännällään. Kissa ei halunnut puhua siitä.

"Mennään metsästämään, olin selvästikin liian levoton torkkuja varten." Sammalturkki kääntyi painostamatta onneksi enempää, kiertäen lähellä poistumisaukkoa nukkuvan Perhonsiiven. Perhonsiipi oli siirtynyt monien soturitovereidensa yllätykseksi sinne nukkumaan Illankuiskeen vierestä, vaikka seniorisoturit nukkuivat yleensä pehmeämmillä ja lämpimämmillä paikoilla pesän keskellä. Illankuiske oli monta kertaa ollut aivan varma, että Sammalturkki ottaisi viilenneet välit Perhonsiiven kanssa puheeksi, mutta niin kuin nyt niin aina silloinkin Sammalturkki osoittautui hienovaraiseksi. Hyvä ystävä, kuunteli silloin kun siihen oli oikeasti tarvetta ja halua.

Illankuiske pyyhki pian sekä Perhonsiiven menettämisen että oudon unen painostavat tunteet mielestään ja loikki tyytyväisenä metsästyspartion kärjessä. Mitä enemmän ja mitä nopeammin Illankuiske saisi saalista, sitä nopeammin tämä voisi pyytää jotakuta kantamaan saaliin leiriin ja lähteä velvollisuutensa tehneenä ja tyytyväisenä kohti rajaa. Kenelläkään ei olisi tarvetta nyrpistää nenäänsä, jos jo ahkerasti klaanin ruoan eteen työskentelevä kissa haluaisi vielä lähteä kokeilemaan saaliin hakua toisesta paikasta. Illankuiske yksin oli viime aikoina huolehtinut vesimyyrävaihtelun tuomisesta klaanin ruokavalioon. Hän kun olikin siinä klaaninsa paras, aivan yhtäkkiä ja kenenkään arvaamatta.

Vastaus:Hoo, pitkä pitkä!
Milenkiintoinen taria. Jaiks.
Saat 40 kp:eetä.

~Etsijä

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Alexandra, kotikisu
24.08.2014 13:25
Alexandra seisoi jäykkänä kuin patsas ja karvat pystyssä vastakkain kulkukissan kanssa. Nuori naaras oli lähtenyt aamukävelylle, mutta oli kohdannut tämän pedon. Kulkukissa astui askeleen lähemmäs hampaat esillä.
"Mitä teet reviirilläni?" kolli sihisi ja huitaisi ilmaa kynnet esillä. Alexandra epäröi. Naaraan kynnet olivat esillä ja karvat sojottivat pystyssä, mutta epävarmuus oli vallannut hänet. Hän ei ollut koskaan ennen taistellut. Ei tosissaan.
"M-minä-", Alexandra aloitti, mutta kollin ulvahdus peitti hänen sanansa alleen. Kulkukissa syöksyi muristen kohti Alexandraa. Läikikäs kotikisu yritti väistää, mutta kulkukissa oli nopea. Valtavat kynnet vilahtivat ja Alexandra tunsi viiltävää kipua kasvoissaan. Naaras perääntyi muutaman askeleen ja tekeytyi pieneksi. Helakanpunaista verta tihkui hänen naamastaan ja värjäsi maata punaiseksi
"Mitä sinä teit minulle?" Alexandra uikutti. "En minä halunnut taistelua!"
Kulkukissan suuri varjo kohosi hänen ylleen.
"Liian myöhäistä, astuit jo reviirilleni", kolli sihisi viileästi. "Se oli kohtalokas virhe. Nyt revin sinut kappaleiksi hitaasti ja tuskallisesti."
Tuon kulkukissan itsevarmuus ja uskomaton röyhkeys sai raivon kuplimaan Alexandran sisuksissa. Vikkelyyttään hyväksi käyttäen naaras pinkaisi kulkukissan taakse ja ponkaisi kissan selkään. Kulkukissa rysähti vatsalleen, onnistui kääntymään ja tarttui kynsillään Alexandran kylkiin. Nuori kotikisu tunsi hukkuvansa raidalliseen karvaan, kun kolli painoi hänet maahan ja takoi hänen vatsaansa takajaloillaan.
#En saa henkeä! Minä kuolen!# kauhu valtasi Alexandran ja tämä yritti rimpuilla pois kollin painon alta. Kotikisu keräsi voimansa viimeiseen ponnstukseen ja potkaisi takajaloillaan kollia. Kolli ulvahti yllättyneenä ja hoippuroi pois Alexandran päältä. Läikikäs naaras huomasi tilaisuutensa tulleen ja lähti juoksemaan pakoon. Naaras pinkoi niin kovaa kuin pääsi, haavoista piittaamatta, eikä katsonut kertaakaan taakseen. Alexandra ei tiennyt kuinka pikälle oli juossut, kun hän pysähtyi ja hoippuroi pensaikon suojiin. Hän rojahti maahan ja jäi makaamaan lähes liikkumatta. Vain kylki kohoili heiveröisesti hengityksen tahtiin. Alexandra kuuli jostain lähistöltä loisketta, ilmeisesti järven ranta oli lähellä. Nuori naaras huomasi olevansa janoinen, mutta hänellä ei tuntunut olevan voimia nousta. Hänen kehoaan tuntui polttelevan joka paikasta. Varovaisesti ja välillä kivusta ulvaisten Alexandra kampesi itsensä ylös. Kyyneleet kirposivat naaraan silmiin, kun hän tarkasteli haavojaan. Niitä oli lavoissa, kyljissä, vatsassa... Jopa hänen kuonostaan ja vasemman silmän alta tihkui verta. Nyyhkäisten Alexandra kurkotti nuolemaan lavassaan olevaa haavaa. Siihen kirveli ikävästi karhean kielen lipoessa sitä.
Nuoltuaan haavojaan puhtaammiksi Alexandra loi katseensa tulosuuntaansa. Raidallista kulkukissaa ei näkynyt onneksi missään. Nuori naaras veti syvään henkeä. Hän kyllä kostaisisille kulkukissalle vielä joskus. Hänestä tulisi vahva kotikisu, joka osaisi käsitellä sellaisia ryökäleitä.
Alexandra nousi hitaasti seisomaan ja lähti hoippuroimaan lähemmäs järveä. Alueella tuntui kissojen tuoksu, todella monien kissojen. Alexandra ei kuitenkaan jaksanut välittää. Naaras laahautui rannalle ja kastoi tassunsa veteen. Vähitellen hän hivuttautui syvemmälle, kunnes vesi yletti hänen kaulaansa asti. Alexandra rantoutti lihaksiaan. Kylmä vesi lievitti mukavasti haavoissa tuntuvaa kipua. Vähän paremmin mielin naaras kipusi rannalle ja laahusti takaisin pensaikkoon. Hän ei halunnut vielä mennä kotiin. Hän ei haluaisi näyttäytyä kaksijaloillensa tällaisena. Ne veisivät hänet taatusti eläinlääkäriin. Alexandra oli ollut siellä joskus pienempänä. Häntä oli pistetty jollain piikillä niskaan ja tehty muita toimenpiteitä. Lisäksi eläinlääkärillä haisi inhottavalta. Sairaudelta ja oudoilta aineilta. Alexandraa puistatti pelkkä ajatuskin käydä siellä uudestaan.
Alexandra lysähti pensaikon suojiin ja sulki silmänsä. Häntä väsytti, joten pienet päiväunet olisivat paikallaan.

Alexandra heräsi lähestyviin äänin myöhään illalla. Naaras höristi korviaan ja jännitti lihaksensa valmiina pakenemaan.
"Haistan kissan, eikä se varmasti ole klaanikissa!"
"Haju on tuore. Kissa on luultavasti vieläkin täällä."
"Luultavasti jokin pulska kotikisu! Mitä se tekee Jokiklaanin reviirillän?"
#Voi ei# Alexandra ajatteli, kun äänet lähestyivät hänen piilopaikkaansa. Kotikisu nousi jaloilleen ja kurkkasi oksien läpi. Neljä kissaa lähestyi nopeasti hänen pensastaan. Alexandra huokaisi ja lähti ravaamaan pois päin kissoista kohti kotiaan. Haavoihin poltteli vielä kipeästi. Alexandra ei uskonut pääsevänsä tarpeeksi nopeasti karkuun, jos nuo kissat huomaisivat hänet. Naaraalla oli kuienkin onni matkassa ja hän onnistui pujahtamaan turvallisesti hevospaikan aidan lävitse laitumelle, jolla hevoset joskus käyskentelivät. Nyt kaksijalka oli lukinnut ne sisälle talliin. Tumma varjo istui aidalla lähellä kaksijalkojen pesää. Se hypähti alas, kun Alexandra saapui aidan luokse. Läikikäs naaras tunnisti ystävänsä Mustikan.
"Missä -", Mustikan lause jäi kesken kun hän huomasi Aleandran haavat. "Mitä sinulle on käynyt?"
Alexandra katsoi ystävänsä silmiin.
"Kulkukissa hyökkäsi kimppuuni", naaras selitti.
"Mennään heti sisälle. Siellä on meille kermaa", Mustikka naukui ja lähti edeltä kaksijalkojen pesälle. Alexandra seurasi ystäväänsä. Hän työntyi kissanluukusta sisälle ja hiipi keittiöön vältellen kaksijalkoja. Uroskaksijalka istui sohvalla. Se näytti nukahtaneen. Alexandra hipsi kupille, jossa oli kovia nappuloita. Hän otti muutaman suuhunsa ja nielaisi haluttomasti. Sitten naaras siirtyi kermakipolle Mustikan viereen ja latki nestettä suuhunsa. Se oli rasvaista, mutta hyvää.
"Tuletko nukkumaan?" Mustikka kysyi hetken päästä. Alexandra pudisti päätään.
"Etsin jonkun piilon jossa voin nukkua. En halua, että kaksijalat näkevät minua paljon", hän naukui. Mustikka katsoi häntä hetken, nyökkäsi ja kipitti heidän yhteiselle makuusijalleen. Alexandra tutkaili ympäristöään. Sohvan takana oli sopiva paikka, johon ahtautua. Alexandra hiipi sohvan luo varoen herättämästä kaksijalkaa. Naaras käpertyi ahtaalle kerälle sohvan taakse ja sulki silmänsä.

//Outo tarina//
Vastaus:Aww, kermaa :"3 saat toki 45 kp:eetä! Eikä yhtään outo tarina.

~Etsijä

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Susikynsi, Varjoklaani
23.08.2014 13:38
Susikynsi kyhjötti pensaan takana ja kurkki oksien läpi. Harmaa naaras oli päässyt partioon, jota hänen kumppaninsa Savusumu johti. Partion oli määrä tarkastaa tilanne Jokiklaanin rajalla eli kaksijalkojen viherlehtipaikassa. Monet kaksijalat pentuineen olivat kokoontuneet sinne nauttimaan viimeisistä viherlehden ajan päivistä.
"Kylläpäs ne pitävät ääntä!" Tammiturkki tuhahti Susikynnen viereltä.
"Ja niiden lemu peittää koko metsän!" Keltaturkki päivitteli. Susikynsi oli samaa mieltä, mutta ainakaan Jokiklaani ei uskaltaisi ylittää rajaa ja viedä riistaa.
"Kyllä ne pian lähtevät kun lehtisateen aika koittaa", Savusumu maukui. Susikynsi huomasi, että kolli sanoi sanan "lehtisade" innottomasti. Soturinaaras ymmärsi täydellisesti kumppaninsa tunteet. Hänkään ei ollut järin innoissaan siitä, että runsasriistainen viherlehden aika vaihtuisi pian lehtisateen ajaksi ja sitten lehtikadoksi. Lehtikato toi aina mukanaan kylmyyden ja pulan ruuasta. Kylmyyden tuoma valkoyskä tarttuisi helposti pieniin pentuihin ja varomattomiin oppilaisiin ja muuttuisi helposti kohtalokkaaksi viheryskäksi.
Susikynsi pudisti ajatukset päästään ja liikahti levottomasti. Naaras tunsi olonsa ahdistuneeksi kaksijalkojen läheisyydessä. Hän aukaisi suunsa maukuakseen muille haluavansa lähteä, kun hänen korviinsa kantautui kiivasta haukuntaa. Susikynsi käänsi salamana katseensa ja huomasi kaksi koiraa. Toinen niistä, raihnas, suurikokoinen koiravanhus katsahti uteliaasti pensaaseen, jossa partion kissat olivat, mutta käänsi sitten välinpitämättömänä katseensa. Tuollaiset koirat olivat Susikynnen mieleen. Toinen taas oli nuori, solakka uroskoira, joka oli luultavasti elämänsä kunnossa. Se riuhtoi narunpätkässä, josta kaksijalka piti kiinni kaikin voimin, ja räksytti kiivaasti. Se oli selvästi haistanut kissat. Susikynnen karvat nousivat pystyyn, kun koira sai riuhtaistua päänsä narusta ja lähti pinkomaan kissojen piilopaikkaa kohti älytöntä vauhtia. Susikynsi ei ollut koskaan nähnyt yhtä nopeaa koiraa.
"Paetkaa!" Keltaturkki ulvoi, mutta Susikynsi vain seisoi jähmettyneenä paikoillaan. Savusumu joutui töytäisemään häntä, ennen kuin tämä havahtui. Kaksi kissaa pinkoivat rinta rinnan kohti lähintä puuta, mutta koira saavutti heitä askel askeleelta. Puu häämötti jo aivan edessä, mutta Savusumu alkoi jo jäädä jälkeen kunnes koira tarttui hampaillaan kollin hännnästä. Susikynsi henkäisi. Hän ei antaisi koiran raadella kumppaniaan. Naaras pisti jarrut pohjaan ja loikkasi kynnet esillä kohti koiraa. Otus ulvahti ja päästi oitis irti Savusumusta Susikynnen kynsien upotessa sen kuonoon. Koira perääntyi hieman epävarmana ja jäi tuijottamaan saaliitaan mietiskellen. Sen kuonosta tihkui verta. Susikynsi kiitti Tähtiklaania siitä, että tämän koiran iho oli ohutta, eikä otus ollut luonteeltaan taistelija. Mutta koira ei ollut kuitenkaan luovuttanut. Se paljasti pitkät hampaansa ja jännitti hoikan kehonsa lihaksia. Susikynsi luimisti korviaan ja pörhisti karvansa, vaikka pienoinen pelko valtasikin hänet. Savusumun turkin kosketus naaraan lapaa vasten riitti kuitenkin antamaan tälle voimaa. Koiran haukahtaessa kimakasti ja lähtiessä syöksyyn Susikynsi oli valmiina. Hän ja Savusumu kaarsivat jyrkästi sivuille ja koira sai leukoihinsa pelkkää ilmaa. Susikynsi kyyristyi valmiina hyökkäämään koiran niskaan, kun pensaikon läpi harppoi ärjyvä uroskaksijalka. Se huusi jotain koiralle ja tarttui sitä niskavilloista. Susikynnen kävi melkein sääliksi otusparkaa kaksijalan huutaessa sen korvan vieressä. Samassa kaksijalka kuitenkin kiinnitti huomionsa verisiin viiltoihin koiran pitkässä, suipossa kuonossa. Se käänsi pahaenteisesti katseensa kissoihin ja kumartui heidän ylleen, jättäen koiransa uikuttamaan masentuneena. Savusumu päästi kurkustaan hurjaa murinaa ja asettui Susikynnen eteen suojellakseen tätä. Susikynsi ei olisi omasta mielestään tarvinnut suojelua, mutta oli silti kiitollinen kollille. Harmaa naaras astui kumppaninsa vierelle ja kiinnitti uhmakkaan katseensa kaksijalan silmiin. Kaksijalka vain äännähti oudosti ja laski käpälänsä alas kahmaistakseen jomman kumman kissoista mukaansa.
"Pakene!" Savusumu rääkäisi ja töytäisi Susikynttä. Naaras väisti kauemmas ja loikki kauemmas kaksijalasta. Kääntyessään hän huomasi Savusumun pureutuneen kaksijalan käpälään.
"Savusumu!" Susikynsi ulvoi ja oli säntäämäisillään kollin avuksi.
"Minä tulen!" musta kolli ulvoi ja lähti nilkuttamaan niin nopeasti kuin pystyi. Kaksijalka ei lähtenyt perään, vaikkakin mulkoili Savusumua murhanhimoisesti.
Susikynsi jolkotti kollia vastaan ja johdatti hänet vähän matkan päässä olevan pensaan taakse. Savusumu istahti huohottaen ja kohotti vasenta etukäpäläänsä. Se oli vääntynyt hieman. Susikynsi töytäisi tassua kuonollaan ja Savusumu irvisti.
"Sattuu!"
Susikynsi nuolaisi tassua hellästi.
"Meidän on saatava sinut Pyynsulan luokse", naaras naukaisi hiljaa. Samassa Keltaturkki ja Tammiturkki tupsahtivat heidän luokseen.
"Luulin jo, että koira pisti teidät poskeensa!" Keltaturkki touhotti ja vilkaisi Savusumun käpälää. "Mitä sinulle kävi?"
Savusumu huokaisi. "Sen koiran kaksijalka tarttui minua tassustani ja vetäisi ylös. Tassu taisi loukkaantua pyristellessäni vapaaksi."
"Meidän on palattava leiriin ja vietävä Savusumu Pyynsulan luokse", Tammiturkki maukui ja asettui partion johtoon. "Mennään."
Susikynsi kulki kulki joukon perällä. Savusumu nojasi häneen koko matkan ajan leiriin.
"Tammiturkki, mene sinä raportoimaan partiosta Revontulitähdelle. Minä menen Savusumun kanssa Pyynsulan luokse", Susikynsi maukui leirissä. Vanhempi soturi nyökkäsi ja katosi päällikön pesään. Susikynsi lähti saattamaan Savusumua parantajan luokse. Kaksikko työntyi suuaukosta yrtintuoksuiseen pesään. Pyynsulka oli juuri opettamassa oppilastaan Loistetassua.
"Mihin käytetään -", valkoisen kollin kysymys jäi kesken, kun hän huomasi tulijat.
"Mitäs nyt?" parantaja kysäisi. Savusumu kohotti kipeää käpäläänsä Pyynsulan nähtäväksi.
"Jaahas. Mene makaamaan tuolle sammalpedille. Tassusi on mennyt sijoiltaan", parantaja maukui ja viittoi hännällään mukavalle sammalpedille pesän nurkassa. Savusumu teki työtä käskettyä ja asettui kyljelleen. Susikynsi istahti hänen viereensä.
"No niin. Susikynsi, pidä Savusumua aloillaan", Pyynsulka maukui ja katsoi Savusumua. "Tämä voi sattua."
Susikynsi siirsi käpälänsä Savusumun lavalle ja painoi hellästi, jotta kolli pysyisi paikallaan. Pyynsulka tarttui hampaillaan jalasta ja kiskaisi voimakkaasti. Savusumu ulvaisi vertahyytävästi, mutta jalka oli entisensä. Susikynsi otti tassunsa pois Savusumun lavalta, kun kolli pyristeli istumaan.
"Tuntuu jo paremmalta", Savusumu naukaisi ja tarkasteli tassuaan.
"No, sen pitäisi olla nyt kunnossa", Pyynsulka maukui ja hymyili. Savusumu nyökkäsi kiitokseksi, mutta Susikynsi töytäisi häntä.
"Lähdetään. Minulla on nälkä", naaras nurisi ja astui uloskäynnille. Vierekkäin kissat tassuttelivat tuoresaaliskasalle ja valitsivat mieluisat saaliit. Susikynsi oli valinnut hiiren ja tassutteli sotureiden pesän edustalle roikottaen otusta hampaissaan. Susikynsi kyyristyi ja hotkaisi suuren palan tuoresaaliista. Susikynsi sulki silmänsä ja nautti hiiren aromista sekä Savusumun turkin lämpimästä kosketuksesta kyljessään. Susikynsi ahmi loputkin hiirestä ja nuoli sitten rippeet huulistaan. Savusumukin oli syönyt oman tuoresaaliinsa ja kietoi häntänsä Susikynnen ympärille. Harmaa naaras kehräsi kovaa ja rupesi sukimaan Savusumun hieman sotkuuntunutta turkkia.

//Tällainen pätkä. Ja muuten, voisiko Susikynnen ja Savusumun nimen eteen pistää tän merkin * joka siis tarkotti et kissalla on kumppani?//
Vastaus:Eikä ole pätkä u.u Tapahtumarikas tarina. 45 kp:eetä.
Ja laitan.

~Etsijä

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kettu,Erakko
21.08.2014 18:49
Heräsin siihen,kun hevostilan oviaukosta puhalsi lämmin tuuli. Vaihdoin tyytyväisenä asentoa. Avasin uniset silmäni ja näin ulos. Edessäni näin järven jonka aurinko oli värjännyt oranssiksi. Aurinko oli juuri nousemaisillaan.
"Puna. Oletko hereillä" Mumisin unisena. En tietenkään saanut vastausta. Avasin silmäni kokonaan ja vilkuilin ympärilleni. Muistin taas,että eihän siskoni enää ole elossa. Nousin seisomaan ja venyttelin. Olin nukkunut ainakin hyvin. Loikkasin lattialle, jonkun asian päältä, jota hahtuva ainakin sanoi heinäksi. Tunsin näläntunteen vatsanipohjalla. Tassutelin hevostilan oviaukon eteen ja asetuin istumaan. Kiedoin häntäni tassujen suojaksi ja ihastelin järvi maisemaa. Se sentään vei suruni eilisestä. Tajusin tuijotavani koko ajan Varjoklaanin reviirille. #Mitenköhän Tuli voi# Mietin ja ajatukseni täytti vihan ja pelon sekoitus. En ymmärtänyt miten Tuli saattoi vain sysätä minut ja lähteä matkaan. Hän ei edes tahtonut haudata Emoni taikka Punan ruumista. Aino mitä pelkäsin oli se,että mitä nyt tekisin. En tahtoisi jäädä ikuisesti asumaan hevoslatoon,mutten osannut metsästää saati sitten taistella. Pörhistin vaaleankellanpunaista turkkiani. #On kai parempi lähteä nyt,jotta löydän uuden nukkumapaikan jostain ennen yötä# Ajattelin ja vilkaisin taakseni nähden Hahtuvan rauhallisesti hengittävän kehon. Naaras ilmeisesti nukkui vielä. Nousin seisomaan.
"Joko olet lähdössä, nuorukainen" Hiljainen ääni kysyi. Vilkaisin taakseni ja näin Nessan,joka asteli hitaasti luokseni.
"Kyllä. Minun tulee löytää nukkumapaikka ennen pimeää" Naukaisin. Nessa kallisti päätään. Tämä näytti jostain syystä mietteliäältä.
"Uskotko pärjääväsi" Vanha naarras kysyi lopulta.
"Jos Tuli pärjää. Pärjään minäkin" Mau`uin päättäväisesti ja kohotin hieman päätäni näyttäen,että olin itsevarma. Nessa sensijaa puisteli päätään.
"Kuten tahdot. Olet kylläkin todella nuori. Pentu vielä. Saat kyllä palata tänne jos tahdot" Nessa sanoi. Nyökkäsi.
"Syö nyt edes jotain ennen kuin lähdet. Seuraavaan ateriaasi saattaa mennä tovi" Vanha naaras sanoi. "Etkö aijo kertoa Hahtuvalle" Tämä kysyi nopeasti. Pudistin päätäni.
"En. Ellei hän herää ennen lähtöäni. Jos ehdin jo mennä. Sano hänelle,että olen kiitollinen" Maukaisin ja astelin syvemälle hevospaikaan. Sieltä löytyisi kai pari rottaa.
"Kuten tahdot" Nessa sanoi ja lähti kulkemaan toiseen suuntaan. Haistoin hevospaikan perällä mehukkaan hiiren. Muistelin,kuinka Hahtuva oli eilen illalla metsästänyt. Pudottauduin tassujeni varaan ja hiivin hitaasti eteen päin. #Ei tämä ole vaikeaa# Ajattelin,kun lopulta tajusin mitä piti tehdä. Äkkäsin pienen hiiren seinän nurkassa ja hiivin sitä kohti kynnet paljastettuina. Loikkasin pientä hiirtä kohti ja raapaisin tätä. Hiiri olikin nopea. Osuin siihen ja jätin sille pienen naarmun. Muuten saalis onnistui pakenemaan ilman suuria vahinkoja. Pudistin päätäni. Koitin vielä pari kertaa,mutten saanut mitään. Pieni pelko hiipi sisälleni. Miten selviytyisin yksin luonnossa. #Ei. En luovuta. Kuolen mielumin sinne,kuin kaksijalkojen tassuihin# Päätin. Kolmannella kerralla sain hiiren kiinni. Se oli laiha ja vanha,mutta ruokaa kuitenkin. Söin sen nopeasti. Sitten noisin seisomaan ja tassutelin sisääntulon luo. Vilkaisin vieläkin nukkuvaa hahtuvaa. Kosketin tämän kuonoa hännälläni.
"Kiitos" Sanoin ja lähdin kohti metsää.

Katselin ympärilleni ja mietin minne menisin. Ehkä on parempi,jos en poistu kauksi vielä. Ajattelin. #En osaa vielä mitään joten klaaneista voisi olla hyötyä#. Hevosladon lähellä oli kaksi klaania. Jokiklaani ja Tuuliklaani. Katselin Tuuliklaanin karunpuoleiselle reviirille. Vain harvakseltaan puita. Se olisi siis vaarallisempi,joten tässä tapauksessa oli Jokiklaanin reviiri paljon parempi. Myrskyklaanin tai Varjoklaanin puolelle tuskin ehtisin ennen iltaa saati sitten että löytäisin nukkumapaikan. Lähdin siis kohti Jokiklaanin reviiriä. Tassutelin rauhallisesti eteenpäin ja keskityin kuuntelemaan ympärilleni. Kävelin jonkun aikaa ennen kuin saavuin Jokiklaanin rajalle. Haistoin voimakaan Jokiklaanin tuoksun. Mietin kuinka vanha haju oli. Jos se olisi vanha olisi vaara törmätä rajapartioon. Tosin en oikein tiennyt miten Jokiklaanin partiot liikkuivat. Haistelin. #Tänne päin on ainakin tulossa joitakin# Meitin,kun Jokiklaanin haju tuli lähemmäs. Tassutelin hieman kauemmas ja piilouduin kasvillisuuteen. Painauduin maata vasten. Tosin niin lähelle,että saatoin kuulla partion keskustelun. Näin kunika kolmen kissan partio tuli lähemmäs. Toivon kovasti,että tuuli olisi puolellani. En tuntenut kunnolla klaanista muita,kuin päälliköt ja varapäälliköt. Emo oli joskus kertonut niistä,mutta koskaan heitä en ollut nähnyt. Aivan partion etummaisena kulki hopeanvärinen naaras. Toinn takana olevista oli pienehkö kermanvärinen naaras. #Ilmeisesti oppilas# Ajattelin. Naaras oli minua varmaan pari kuuta vanhempi. Toinen oli jo soturi, kaunis kullanruskea sellainen. Seurasin kolmikon liikkumista äänettä.
"Täällä on käynyt joku" Hopeanvärinen naaras sanoi. Tämä kohotti kuononsa ylös päin.
"Mikä se on?" Pieni kermanvärinen naaras uteli.
"Joku tunkeilija,joka on sentään tajunnut poistua. Se ei ole klaanikissa" Hopeanvärinen naaras naukui. Suljin silmäni ja avasin ne uudelleen. #Menkää jo# Toivon mielessäni.
"Hän on kai jo poistunut" Kullanruskea naaras naukui.
"Olet kai oikeassa Perhonsiipi" Hopeanvärinen naaras naukui. "Vaaleatassu onko haju vanhakin" Naaras kysyi kermanväriseltä kissalta. Tämä hasiteli ilmaa ja sanoi nopeasti.
"Ei ole. Todella tuore"
#Hän on oppilas# Oletin. Olin kuullut,että oppilaitten nimenperässä oli tassu.
"Toivottavasti ei tule takaisin ja pysyy tuolla ei kenenkään puolella" Hopeanvärinen naaras sanoi ja lähti marssimaan pois päin. Vasta kolmikon kadotessa uskalsin rentoutua. Sain selville kahden kissan nimen.
"Jokiklaanin partiotako pakoilet" 'Jäätävän kuuloinen ääni uteli. Hätkähdin ja käännyin nopeasti. Edessäni oli musta solakka naaras, joka tuijotti minua tummansinisillä silmillään.
"Kyllä" Vastasin. Naaras nyökkäsi hieman.
"Montako kuuta vanha olet?Olet kovin pienen kokoinen" Tämä naukui. Tulijan ääni ei ollut vihainen,mutta silti jokin siinä nostatti niskakarvani pystyyn.
"Viisi kuuta" Vastasin ja yritin rentoutua.
"Seikkailetko jo ilman siskojasi tai veljiäsi" Tämä naurahti.
"Kyllä" Maukaisin.
"Eikös emosi ole opettanut,että ei kannata mennä lähelle partioita. Sinusta jää vain kasa karvoja" Naaras naukui tyynesti.
"On opettanut,mutta etsin itselleni pesää" Sanoin ja istuuduin.
"Tuon ikäisenä" Naaras hämmästyi tämä tuijotti minua epäuskoisena. "Miksi ihmeessä? Ennen aikaisen kuolemanko tahdot?" Musta kissa maukui kylmästi. Pudistin äkkiä päätäni.
"Emoni kuoli viime yönä samoin siskoni" Naukaisin nopeasti ja vaihdoin kiusaantuneena asentoa.
"Oletkin siis kokematon. Osaatko edes taistellla tai metsästää" Musta naaras maukui ja istuutui. Tämä kietoi kauniisti häntänsä tassujensa ympärille.
"Niin. Niin kai olen,kun en osaa juuri mitään" Huokaisin.
"Siltä näyttää. Ihmettelen,että selviät edes päivää joutumatta jonkun kynsiin" Musta naaras naukaisi tylysti. #Ei häntä mukaavudella ole pilattu# Ajattelin mielessäni.
"Ajattelitko suinpäin rynnätä Jokiklaanin reviirille ja asettua sinne" Musta naaras naukui hänen jäätävällä äänellään. Nyökkäsin hieman ja vaihdoin asentoa.
"Kuule. Jos tahdot voit tulla minulle yhdeksi yöksi voin opettaa sinulle hieman perusasioita mitä erakkona tarvitset" Musta naaras ehdotti. En ollut varma mitä sanoisin.
"Hyvä on" Sanoin,mutten vieläkään luottanut tuohon jäätävään ja salaperäiseen naaraaseen. Musta kissa nousi ylös ja lähti kulkemaan Jokiklaanin rajaanviertä pitkin.

Nousin ylös ja seurasin tätä epäröiden
"Nimeni on Yö" Naaras esittäytyi.
"Olen Kettu" Vastasin. Musta naaras jatkoi matkaansa ja ylitti sitten rajan.
"Asutko täällä. Sanoithan,että täällä on vaarallista" Maukaisin.
"Niin. On täällä vaarallista,mutten sanonut ettei täällä voisi asua. Kerrohan. Mitä tiedät klaaneista ttai niiden kissoista" Yö maukui terävävsti.
"En juuri mitään. Paitsi teidän varjoklaanien sotureiden nimet" Tunnustin.
"Kannataa opetella aluksi pesäsi läheisten klaanien piirteet,partiot ja kaikki kissat. Tiedät miten kukin suhtautuu tunkeilijoihin ja keitä kannataa kaartaa" Yö selosti. Nyökkäsin ja katsoin edessäni olevaa suurta kuusta joka oli kaatunut. Yö sukelsi oksien sekaan ja seurasin tätä.
"Tämä on kotini" Naaras esitteli. NYökkäsin ja katselin. Kaatunut kuusi antoi kyllähyvän suoja,mutta tilalla sitä ei oltu pilattu. Kumpaakin puolta koristi suojaavat kuusen oksat. Keskellä oli yksi pieni sammalpeti.
"Käyppä etsimässä itselleni sammalta. Ellet tahdo nukkua maassa" Yö komensi. Nyökkäsin ja livahdin takaisin ulos. Kiertelin aivan lähi maastossa ja keräsin hieman sammalta. Vilkaisin taivaalle. Aurnko oli alkanut ja laskeutua. #Eihän Yö ehdo opettaa mitään# Ajattelin ja kiiruhdin takaisin mustan naaraan pesälle. Hämmästyksekseni pesä oli tyhjä. #Minne hän meni# Hämmästyin. Laskin kuitenkin sammaleet maahan ja tein niinstä itselleni makuualustan. Istuuduin siihen odottamaan Yötä, joka palasi pian suussaan jotain kasveja.
"Syötkö noita" Utelin. Yö pudotti kasvit.
"En. Ellen ole sairas" Tämä maukui. "Olet tarkkaillut klaanien parantajia ja oppinut jotian yrteistä" Naaras kertoi. #Eli kannataa ottaa klaaneista mallia# Mietin.
"Keskity" Yö keskeytti ajatteluni. Musta naaras opetti minulle mihin hämähäkinseittiä,kissanminttua,takiaisenjuurta,kehäkukkaa ja unikonsiemeniä käytettiin. Nälkä kouraisi vatsaani.
"Miulla on nälkä voisitko opettaa metsässtystä" Pyysin. Yö kohotti katseensa yrteistä ja nyökkäsi. Tämä lähti änneti ulos. Seurasin tätä.
"Näytä minulle vaanimisesi" Tämä komensi. Pudottauduin ja hiivin eteenpäin.
"Käytä häntää tasapainottamisessa" Yö opetti. "Tuo on hyvä, nyt yritä pyytää jotain" Ihmeellisesti onnistuin heti. olisin tahtonut epäonnistua jotta kuulisin missä parantaa,mutta Yö vain nyökkäsi.
"Hyvä. Odota niin etsin itselleni jotain" Musta naaras käski. Tämä onnistui nopeasti saamaan oravan. Plasimme pesälle, jossa söimme saaliit.
"Huomenna ennen lähtöäsi opetan hieman taisteluliikeitä" Tämä naukui syötyään. Nyökkäsin ja käperryin makuualustalleni. En oiekin uskaltanut niukkua. En luottanut tuohon kylmän oloiseen naaraaseen,mutta lopulta silmäni sulkeutui ja nukahdin.
Vastaus:Jeesus, kuinka pitkä tarina. Annan 47 kp:eetä.

~Etsijä

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Illankuiske, Jokiklaani
11.08.2014 18:32
Illankuiskeen askeleet hidastuivat vasta, kun järvi alkoi kimallella matalien, pensasmaisten puiden läpi jotka kasvoivat sen rannalla, osittain vedessä. Miten Illankuiske olikaan juossut niin kauas? Ei ollut jäänyt mitään mielikuvaa joen ylityksestäkään, oli kuin olisi tunteiden sokaisemana juossut. Lopulta nuori naaras pysähtyi kokonaan ja jäi tuijottamaan tassujaan. Kaikelta tuntui menneen tarkoitus. Illankuiske oli haltioissaan ehtinyt jo suunnitella, kuinka saisi käydä kaksin metsästämässä Perhonsiiven kanssa ja käyskennellä reviirillä milloin tahtoisi, ilman luvan kysymistä, ilman muiden oppilaiden tunkeutumista seuraan mestareineen…

Illankuiske heilautti häntäänsä kiivastuen nyt äkkiä itselleen. Olisi pitänyt kuunnella Perhonsiipeä ja muita ja yrittää saada enemmän ystäviä. Koko oppilasaikansa Illankuiske oli vain viettänyt mahdollisimman paljon aikaa mestarinsa kanssa. Nyt Illankuiske näki soturin tiensä vain yksinäisenä taivaltamisena, kun tästä lähtien Perhonsiipi käyttäytyisi varmaan kuin Illankuisketta ei olisikaan.

Illankuiske pakottautui keskittymään johonkin muuhun. Kissa kohotti katseensa ja tutkaili, minne oli oikein rynnännyt. Korkea heinikko vallitsi tällä järvenpenkereellä, vaihtuen välillä kivikkoon kuivemmissa kohdissa. Kaksijalkojen kesäpaikan läheisyydestä huolimatta tämä oli hyvä vesimyyräpaikka. Voisi saman tien metsästää, jotta Illankuiskeella olisi jotain selityksenä leiristä ulos ryntäämiselleen. Saaliille oli aina käyttöä klaanissa. Illankuiske poimikin pian vesimyyrän tuoksun. Se ei ollut kovin tuore, mutta ainoa saatavilla. Rauhoittuakseen Illankuiske päätti tyytyä vaanimaan vesimyyrää, jos se vaikka olisi vielä ruoanhakureissulla turvallisen kolon sijaan. Illankuiske toivoi vain, ettei kukaan klaanitovereista olisi näkemässä – erehtyisivät luulemaan vielä Varjo- tai peräti Myrskyklaanilaiseksi. No tuskin. Illankuiske oli vielä Jokiklaanistandardeillakin surkea vaanimaan. Ainakin hankalassa tehtävässä saisi ajatukset muualle.

Illankuiske seurasi saaliin veden kielelle nostattavaa tuoksua, joka vahvistui vahvistumistaan. Naaras liu’utti tassujaan äänettömästi toisensa eteen ja vältteli korkeinta heinikkoa, jotteivät heiluvat korret tai niiden heittämät varjot säikäyttäisi jyrsijää tiehensä. Illankuiske ei vielä nähnyt sitä, mutta kuuli rapinaa edestäpäin. Sitten rapina yhtäkkiä loppui, Illankuiske jähmettyi paikoilleen. Vesimyyrä oli kuullut tai nähnyt jotain ja odotti varmasti yhtä sydän pamppaillen kuin Illankuiske, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Heinänkorsi kutitteli Illankuiskeen kuonoa. Kissa ei ollut todellakaan tottunut tähän. Illankuiske ei voinut olla liikauttamatta nenäänsä, jolloin myyrä ampaisi salaman kohti rannalla odottavaa kivikkoa ja niiden turvallisia rakoja.

Illankuiske ponnisti voimakkaasti takajaloillaan ja sai melkein myyrän tassuihinsa. Kissa loikki turhautuneena myyrän perässä jääden säntäilevästä karvapallosta koko ajan kauemmas, kunnes pyöreä jyrsijä katosi kiven koloon. Illankuiske loikkasi vielä kerran kuin voiden muka murtaa kivet altaan ja pakottaa myyrän esiin. Sen sijaan laskeutuessaan aaltojen kastelemille rantakiville kimpaantunut Illankuiske liukastui ja läiskähti päistikkaa matalaan rantaveteen. Pohja tuli kipeästi vastaan heti. Illankuiske kompuroi kyljeltään makaamaan tassujensa päälle, mutta yrittäessään nousta pystyyn liian kiireellä Illankuiskeen tassu lipesi pohjan kivikossa ja kissa mätkähti vain takaisin veteen. Illankuiske laski päänsä tassuilleen ja puhalsi turhautuneena ilmaa nenästään, vesi kupli. Pentukin olisi suoriutunut paremmin. Aivan kuin Perhonsiiven mukana Illankuiske olisi menettänyt kaikki taitonsa ja harkintakykynsä. Ja taas Perhonsiiven menetys puski mieleen, Illankuiskeen sisintä vihlaisi.

”En olekaan nähnyt Jokiklaanilaisen yrittävän hukuttautua vielä kertaakaan. Syvempi vesi voisi toimia paremmin. Vai onko tuo jokin salainen uintitreeni? Ei ihme, että muut eivät osaa uida niin kuin te, vau, en olisi arvannut.”

Jos Illankuiske olisi ollut oma itsensä, niin se olisi pompannut salamana jaloilleen valmiina puolustautumaan. Nyt kissa vain kohotti laiskasti päätään sen verran vedestä, että näki vierasäänisen puhujan.

Tummanharmaa kolli seisoi jonkin matkan päässä rannalla ja kohtasi Illankuiskeen katseen. Vesi tippui naaraan puoliksi kastuneesta naamasta, Illankuiske näki kuinka kollin viikset värähtivät huvittuneisuudesta. ”Haa haa.” Illankuiske vastasi elämään kyllästyneellä äänensävyllä ja mulkaisi kollia murhanlupaus silmissään, jos tämä ei pian jättäisi Illankuisketta rauhaan rypemään itsesäälissä. Illankuiskeen tyydytykseksi kolli otti askeleen taemmas. ”Olen vielä Varjoklaanin puolella, tiedäthän”, kolli maukaisi nyt vähemmän vahingoniloisena. Illankuiske pyöräytti silmiään. Tietenkin, joku pelkuri varjoklaanilainen. Pitäisi yrittää ehkä sen verran ryhdistäytyä, että kävisi vakuuttamassa kollille oman klaanin reviirillä pysymisen olevan erittäin hyvä idea. Ryhdistäytymisen voisi hyvin aloittaa siitä, että hoitaisi velvollisuuden klaaniaan kohtaan.

Illankuiske nousi hitaasti tassuilleen ja puoliksi ui, puoliksi kahlasi kohti kollia. Kollin silmissä välähti nopeasti epävarmuus, mutta sitten varjoklaanilainen näytti terästäytyvän ja seisoi pää ja häntä pystyssä reviirien rajalla, kohdaten lähestyvän Illankuiskeen katseen vakaasti. Silloin vasta Illankuiske ymmärsi, että tämä soturi oli nenäkkäästä käyttäytymisestään huolimatta paljon vanhempi ja kokeneempi. Oliko tämä sittenkin joku ansa, väijytys?

”Mitä soturi tekee rajalla yksin? Onko teillä kelpoja varjoklaanilaisia niin vähän, että rajapartiot hoidetaan yhden kissan voimin nykyään?” Illankuiske sähähti. Harvoin naaraan suusta tuli niin pisteliäitä sanoja edes toisia klaanilaisia kohtaan, mutta nyt Illankuiske halusi vain tulla jätetyksi rauhaan.

”Samaa voisin kysyä sinulta, kala.” Illankuiske tuhahti ja ravisteli turkkinsa kuivaksi niin, että vettä lensi varmasti varjoklaanilaisen päälle. Tavallisesti Illankuiske ei vaivautunut. Vahingoniloisena naaras huomasi kollin ottavan askeleen taemmas, ennen kuin tämä taas korjasi asentonsa haastavaksi. ”Vai näyttää teillä peräti olevan niin pulaa kissoista, että tarvitaan oppilaitakin soolopartioihin”, kolli totesi nostaen leukansa vielä enemmän arvostelevasti pystyyn jos mahdollista. Illankuiske heilautti häntäänsä suutahtaen. ”Minä olen Illankuiske”, Illankuiske ilmoitti jäätävällä äänellä. Kissa tiesi olevansa pienikokoinen, etenkin turkki kosteana, mutta kyllä hänet pitäisi soturiksi tunnistaa. Illankuiskeen ärsytykseksi kollin viikset värähtivät jälleen. Se käyttäytyi vieläkin kuin Illankuiske olisi oppilas, tai peräti leiristään eksynyt pentu. ”Setrisydän”, kolli esitteli itsensä ja kumarsi päätään muka kunnioittavasti tervehtien. Illankuiske näki härnäävän tuikkeen kollin tumman värisissä silmissä. Yhtä synkät ja vaikeasti luettavat kuin reviirinsä pimeä havumetsä.

Illankuiskeen ihmetykseksi kolli kävi yhtäkkiä levollisesti istumaan takajaloilleen ja nuolaisi toista etutassuaan vetäen sen korvansa yli. Setrisydän pesi itseään kuin olisi ollut omassa leirissään. ”Tulen tänne silloin tällöin vesimyyriä narraamaan, ne tuovat mukavaa vaihtelua saalispinoon”, Setrisydän kertoi vihdoin. Illankuiskeen niskavillat nousivat pystyyn. ”Vesimyyrät ovat jokiklaanin saalista!” naaras kivahti klaanin puolustamisen halun sytyttäessä lämpimän liekin naaraan rintaan, sinne missä aiemmin oli tyhjää ja kylmää. ”Eivät ne sitä tiedä, tällä puolella rajaa ne ovat yhtä lailla meidänkin ruokalistalla” Setrisydän selitti pysäyttäen sentään edes hetkeksi julkean rauhallisen pesutuokionsa. Illankuiskeen tassuja kihelmöi, pari muuta hänen klaanitovereistaan olisi jo kynsinyt tämän julkean varjoklaanilaisen korvat. Mutta Illankuiske huomasi malttavansa mielensä, karvat laskeutuivat taas. Illankuiske tunsi olonsa hämmentyneeksi ja istahti samoin kuin Setrisydän aiemmin.

”Vaikka tämä on kuinka miellyttävää, minulla ei ole aikaa juoruilla loppupäivää. On katsos valtava klaani ruokittavana”, Setrisydän ilmoitti painottaen sanojaan. Illankuiske ei ehtinyt suutaan avata vastasutkautukseen, kun Setrisydän nousi ja kääntyi lähteäkseen. Illankuiskeesta tuntui loukatulta - eikö sanailu jatkuisikaan? - mutta naaras teki kaikkensa, jottei se näkyisi. Setrisydän kumartui kaivamaan maata lähellä pehmeää ruohotupasta ja nousi peräti kolme vesimyyrää hampaissaan. Illankuiske tunsi kateuden pistoksen, tämä kolli ainakin osasi vaania maasaalista. Setrisydämen kääntyessä katsomaan jokiklaanin naarasta Illankuiske kuitenkin terästäytyi näyttääkseen mahdollisimman välinpitämättömältä, mutta salakavalasti palannut yövartion jälkeinen väsymys sai naaraan asennon vähän painumaan. ”Hyvä on, myönnetään. Tämä yksi taisi olla jo enemmän teidän puolella kun nappasin sen. Sait minut kiinni”, Setrisydän huokaisi ja palasi tipauttamaan vesimyyristä pienimmän juuri ja juuri jokiklaanin puolelle, aivan Illankuiskeen nenän alle. Illankuiske katsoi hölmistyneenä karvamyttyä edessään. ”Vai annatko sen sittenkin minulle, eikö kelpaa?” Setrisydän naukui härnäävästi

Illankuiske hyökkäsi poimimaan vielä lämpimän myyrän suuhunsa. Lämmin herkullinen saalinhaju täytti naaraan sieraimet, tämä olisi ihan tarpeeksi hyvä tuominen leiriin. Ei kukaan olisi muutenkaan olettanut, että Illankuiske lähtisi soturiseremonian yövahtivuoronsa jälkeen saalistamaan. Illankuiske kohtasi vilpittömän kiitollisena Setrisydämen katseen eikä jaksanut tuntea häpeää siitä, että otti toisen kissan saaliin omakseen, vieläpä vieraalta klaanilaiselta. Illankuiske ei olisi jaksanut enää itse saalistaa.

”Ehkä satumme vielä metsästämään vesimyyriä tänne yhtä aikaa, voidaan vahtia toinen toisiamme ettei eksytä väärällä puolelle rajaa tai kompastuta järveen”, Setrisydän mutisi epäselvästi suu täynnä myyrää. Kollin äänensävystä ei saanut selvää, mutta tummat silmät tuikkivat lempeästi. Illankuiske heilautti häntäänsä nyt huvittuneena, aiempi pieni tahaton pulahdus huvitti vain Illankuisketta itseäänkin enää. ”Ehkä”, Illankuiske vain lupasi ennen kuin kääntyi loikkimaan takaisin kohti leiriään. Oli vaikea olla kääntymättä katsomaan taakseen. Mielessään, sydän oudosti pamppaillen, Illankuiske jo mietti milloin pääsisi seuraavan kerran livahtamaan omalle metsästysretkelleen.

Mieli riemun ja toivon täyttämänä Illankuiske asteli leiriin ja suoraan saalispinolle, tiputtaen myyränsä pinoon tassut kepeinä kuin ensimmäisen saaliinsa napannut oppilas. ”Illankuiske, Sammalturkki pyysi ilmoittamaan, että jos jaksat levättyäsi niin pääsisit auringonlaskun rajapartioon.” Illankuiske kääntyi salamana ympäri tunnistaessaan äänen. Perhonsiipi katsoi kyllä häntä puhuessaan, mutta oli kuin olisi nähnyt vain saalispinon tuoreen soturin takana. Illankuiske nyökkäsi varovasti, jolloin Perhonsiipi jatkoi kiireesti matkaansa. Illankuiskeen riemulta katosi saman tien huippu, mutta pieni lämmin tunne jäi vielä rintaan lepattamaan. Se tunne oli odotus, jotain muutakin oli luvassa kuin yksin oleminen.

//Nyt vihdoin innostuin taas kirjoittamaan uusien soturikissakirjojen lukemisen lomassa... Pitäähän sitä, ettei kaikki suomenkieliset termit unohdu kirjoja ahmiessa :S
Vastaus:Vaihda aina vuorosana seuraavalle riville ^^
25kp~

~Tikru

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Silkkitassu, Myrskyklaani
09.08.2014 21:29
Luku 2.
Growing Pains

Katselin mieltä rauhoittavaa auringonlaskua. Mieleeni oli tänään painettu paljon oppia. Surusade opetti minulle, kuinka hyökätä helposti ja vaatimattomalla tyylillä vastustajan kimppuun vaikuttaen monen kuun ajan kokeneelta soturilta. Opettelin myös Tiikeritassun kanssa saalistamaan lintuja. Oikeastaan karkasimme salaa leiristä ja harjoittelimme niin, että Tiikeritassu toimi mestarina. Valitettavasti Surusade yllätti meidät, mutta oli kumminkin tyytyväinen Tiikeritassun opettamiin taitoihini.
" Auh. Mikä se oli? Puraisiko joku minua jalasta? ", huudahdin ja käännähdin ympäri. Kipu pulppusi jalassani vuolaasti kuin vesiputous. Kinkkasin rivakkaasti parantajanpesälle, jossa näin Vaahtokukan. Kun olin pujahtamassa pesään, näin tämän koskettamassa neniä Surusateen kanssa.
# Onko Vaahtokukka Surusateen kumppani? Mutta minun mielestä parantajalla ei saisi olla kumppania! #, ajattelin, mutta ajatelmani keskeytti paikalle nauraen tuleva Tiikeritassu. Kun katsoin vuoroin Tiikeritassua, ja parantajanpesän suojissa lymyilevää kaksikkoa, mieleeni juolahti ajatus.
# Onko Tiikeritassu ja Sadepentu Surusateen ja Vaahtokukan pentuja? #, mutta pian huomasin olevani kalpea kuin haamu, ja Tiikeritassu katsoi minua huolestuneena.
" Oletko täysin kunnossa. Aivan kuin olisit nähnyt aaveen! Ja näin kun kinkkasit tänne. Oletko satuttanut itsesi? ", naarasoppilas kysyi. Muistin kipua tulvivan koipeni.
" Kyllä... Siis ei, en ole nähnyt aavetta, mutta jalkaani on sattunut jokin. Kun katselin mitään tekemättä auringonlaskua, siihen alkoi sattumaan todella paljon, ja ajattelin tulla tänne Vaahtokukan hoidettavaksi ja tutkittavaksi. ", selitin pitkäveteisesti. Tiikeritassu nyökkäsi.
" Annas kun minä katson. Vaahtokukka, oletko pesässäsi? ", Tiikeritassu huusi. Hetken kuluttua Vaahtokukka pujahti ulos pesästään ja tuli nopeasti Tiikeritassun luokse.
" Mikä teillä kahdella on hätänä? ", naaras kysyi, kuin ei olisi tapahtunut mitään. Jalkaani jomotti lujasti, ja tempaisin jalkani eteen päin, mutta asetin sen takaisin pysyäkseni kunnolla pystyssä.
" Silkkitassu on satuttanut tassunsa johonkin, mutta emme tiedä, mihin? ", ystävällinen naarasoppilas naukui. Vaahtokukka kyyristyi haistelemaan koipeani, ja tutki sitä ihmeissään.
" Et kai ole nyrjäyttänyt tassuasi harjoituksissa? Muuta syytä en keksi. Paitsi ellei... ", naaras naukui ja hiljentyi ajattelemaan.
" Niin mitä? Jäänkö henkiin, vai kuolenko? ", kysyin tuomiotani odottaen.
" Kyllä, jäät henkiin. Sinua vaivaa vain kasvukivut. Se menee kyllä ohi enintään parissa päivässä. Jos tahdot, voin antaa sinulle unikonsiemeniä, jotta kipu hellittäisi ja saisit unta. Oppilailla on jo aika käydä nukkumaan. ", Vaahtokukka naukui ja siirsi lempeän katseensa Tiikeritassuun, mutta lähti pian takaisin pesälleen. Jolkotin naaraan perässä, mutta Tiikeritassu irtaantui seurastani, ja näytti menevän oppilaiden pesälle nukkumaan. Vaahtokukka asetti pian eteeni lehtikäärön, ja avasi sen hennosti kynnellään. Sisältä paljastui muutama siemen. Nuolin oudon makuiset siemenet, ja jolkotin oppilaidenpesälle Tiikeritassun perässä. Siemenet alkoivat jo vaikuttaa, ja kun kävin sammalpedilleni makaamaan, suljin silmäni, mutta kun avasin ne, olin Varjoklaanin soisilla mailla.
" Olen odottanut jo pitkään. On mukava nähdä taas yksi monista lapsenlapsistani. ", kuului möreä murahdus. Käänsin pääni, ja näin valtavan, ruskean kollin.
" Älä nyt noin minua katso. Olenhan isoisäsi, Tiikeritähti. ", kolli murahti, ja näin pian edessäni Jokiklaanin Haukkahallan ja klaanini Vatukkavarjon.
" Nämä kaksi rohkeaa soturia ovat minun poikiani, kuten oli isäsikin. Mutta en vain voinut olla houkuttelematta häntä tämän omaan surmaansa. ", Tiikeritähti kertoi. Viha sykki sisälläni.
" Juuri niin, pura vihasi minuun, ja astut askeleen lähemmäksi Pimeyden Metsää. Se virtaa sinun veressäsi, ja niin se virtaa kaikissa jälkeläisissäni! ", Tiikeritähti huudahti kaikuvana metsään voitonriemuisesti. En voinut hillitä vihaani, vaan pomppasin kollin niskaan, mutta pujahdin siitä läpi. Kaikki musteni, ja olin takaisin oppilaiden pesässä. Huohotin, ja tajusin: Se oli todellista unta...

//Tällanen lyhyt pätkä vaan//
Vastaus:Ihan hyvä pätkä. ^^
15 kp

~Tikru

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Malvalehti,Varjoklaani
08.08.2014 12:09
Palasin rajapartiosta takaisin leiriin.
"Voin käydä Revontulitähden luona" Keltaturkki lupautui. Nyökkäsin kiitoksen. Partiossa ei ollut tapahtunut mitään ihmeellistä. #Missäköhän Mäntysydän on# Mietin ja tassutelin soturipesään. Hämmästyksekseni mäntysydämmen makuupaikka oli tyhjä.
"Susikynsi! Oletko nähnyt Mäntysydäntä" Kysyin harmaalta naaraalta joka istui omalla makuupaikallaan.
"Käyppäs parantajanpesässä" Tämä naukui. #Hänen piti olla kunnossa# Huolestuin ja rynnistin parantajan pesälle. Pesässä oli Mäntysydän aivan kuten Susikynsi oli vihjannut. Täm makasi tuskallisesti samalla, kun Pyynsulka paikkasi haavoja erinäköisillä ja hajuisilla yrteillä.
"Mitä ihmettä olet tehnyt" Kauhistuin,kun näin Mäntysydämmen uudet haavat.
"Tuota.. Jouduin taisteluun erakon kanssa" TÄmä sanoi hieman hiljaa.
"Siltä näyttää. Ethän sinä parane ikinä jos hypit kaikkien niskaan" Toruin kumppaniani. "Arvaa säikähdinkö kun Susikynsi vihjasi sinun olevan parantajan pesässä"
Pyynsulka murahti jotain epäselvästi.
"Noin valmista" Valkea parantaja naukaisi. "Pidä sinä huoli, että Mäntysydän pysyy soturipesässä" Pyynsulka käski ja loi minuun komentavan katseen. Nyökkäsin. Mäntysydän nousi seisomaan vaivalloisesti ja hitaasti ja lähti ontumaan kohti soturipesää. Kuljin kollin toisella puolella tukien tätä jos tämä sattui aina välillä horjahtelemaan.

Soturipesässä Mäntysydän meni lepäämään omalle makuupaikalleen.
"Pysy nyt siinä niin tuon sinulle jotain ruokaa" Komensin ja nuolaisin kollin korvaa.
"Ei tarvitse" Tämä naukaisi.
"Kyllä sinun tulee jotain syödä" Maukaisin ja menin tuoresaaliskasalle. Valitsin Mäntysydämmelle mehevän kottaraisen ja itselleni hiiren.
"Paljonko meinasit syödä" Ruosteturkki uteli ja istui viereeni.
"Toinen on Mäntysydämmelle" Kerroin. Punertava naaras nyökkäsi. Otin saaliit suuhuni ja palasin soturipesälle. Pudotin Mäntysydämmen eteen.
"Syö" Käskin ja asetuin kollin viereen syömään omaa hiirtäni. Sain nopeasti syötyä sillä minulla oli kauhea nälkä. Mäntysydän söi hitaammin.
"Joko söit" Tämä hämmästyi ja vilkaisi minua.
"Jo" Naurahdin.
"Syö sitten tuo lopuun en jaksa" Kolli sanoi ja siirsi puoliksi syödyn kottaraisen eteeni.
"En syö. Saat sydöä sen ihan itse" Sanoin ja kosketin kumppanini kuonoa. Mäntysydän sai syötyä kottaraisen.
"Yritä levätä jotta pääset taas soturin tehtäviin" Käskin. "Etkä liiku mihinkään" Lisäsin sitten. Mäntysydän loi minuun huvittuneen katseen.
"En liiku" Tämä lupasi.
"Hyvä koska minun pitää mennä. Lupasin metsästää yösiiven kanssa" Naukaisin. Mäntysydämmen ilme vaihtui hölmistyneeksi.
"Minähän kuolen tylsyyteen" Tämä valitti.
"Etkä kuole. Tässähän sotureita ravaa edes takaisin vaikka millä mitalla" Naurahdin.
"Ei ne ole sama asia kuin sinä" Tämä valitti.
"Nähdään illalla" Sanoin ja tassutelin kohti leirin suuaukkoa jossa yösiipi jo oli.
"Tulithan sinä" Musta naaras maukui.
"Anteeksi jos kesti" Naukaisin. Yösiipi kohautti lapojaan ja lähti kohti metsää. Vilkaisin vielä taakseni. #Toivottavasti Mäntysydän nyt pysyy pesässään# Ajattelin.
"Lakkaa unelmoimasta ja tule" Yösiiven närkästynyt ääni komensin. Käännyin ja juoksin mustan naaraan perään

//inspitön lyhyt pätkä mutta oli vaan pakko saada söhertää jotain.
Vastaus:10 kp:ta
~Haukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Silkkitassu, Myrskyklaani
08.08.2014 11:31
Luku 1.
The first exercise with the master.

Venyttelin silkinpehmeää takaraajaani. Aamutähti himmeni himmenemistään taivaalla, ja pian sen tuike sammui kokonaan. Nousin tassuilleni, ja katsoin elämää täynnä olevaa leiriä. Olin siirtynyt pari päivää sitten oppilaiden pesään. Menin katsomaan keskemmälle leiriä, löytäisinkö mestariani Surusadetta. Pian näin harmaan kollin keskustelevan Kieppuhännän kanssa. Juoksin tämän luokse.
" Ai huomenta Silkkitassu. Oletkin jo herännyt. ", mestarini naukaisi ja nousi tassuilleen. Soturi oikoi hieman jalkojaan, ja nuoli vielä hieman rintaansa.
" Me menemme tänään harjoittelemaan metsään. Ajattelin, olisiko Kieppuhäntä halunnut tulla mukaan? ", kolli naukaisi ja siirsi katseensa toiseen soturiin.
" Eikö harjoittelut ole yleensä mestarin ja oppilaan välisiä? Mutta, voisinhan minä tulla, jos siitä ei ole vaivaa. ", Kieppuhäntä vastasi. Hypähdin ilmaan. Nyt minua opettaisi kaksi kokenutta soturia. Surusade viittoi minua seuraamaan tätä leirin ulkopuolelle. Ravasin kollikaksikon perässä sammaliselle alueelle.
" Onko tämä siis harjoittelualue? Melko epärealistinen, yleensä taistelut on kovilla pinnoilla, joissa on hengenvaarallisia ansoja. ", sanoin kahdelle soturille. Surusade ja Kieppuhäntä katsoivat hetken toisiinsa, ja kohauttivat lapojaan.
" Täällä on parempi harjoitella, sillä me emme käytä kynsiä, ja jos tömähtää maahan, sammal pehmentää laskua. ", Kieppuhäntä selitti. Kohautin lapojani näyttääkseni siltä, etten välittäisi. Kun Kieppuhäntä oli asettunut mukavasti sammaltörmälle katsomaan harjoittelua, Surusade nyökkäsi nyökkäsi minulle merkiksi siitä, että hän oli valmis. Ennen kuin Surusade ehti tajuta, roikuin jo tämän niskassa, ilman kynsiä tietenkin. Sain soturin nopeasti maahan, mutta Surusade teki yllätysliikkeen, jota en osannut ennakoida, ja tömähdin sammaliin. Nyt tajusin sammalten tärkeyden harjoituksissa.
" Sinun pitää olla luovuttamatta taistelun loppuun saakka. Luovutit, koska luulit olleesi taistelun voittaja. Tositilanteessa, olisit voinut olla jo kuollut. ", Surusade ärähti. Säikähdin kollin ärjystä äänestä, mutta tasoitin kumminkin pian niskanahkani.
" Jospa jatkaisimme taisteluharjoituksia huomenna, ja menisimme tutkimaan klaanimme reviirejä. Aloitimme eilen, mutta jatkamme tänään yhtä ahkerasti. ", Surusade naukaisi. Kieppuhäntä nousi tassuilleen, ja tassutteli Surusateen rinnalle. Juoksin kaksikon edelle.
" Mitä haistat, Silkkitassu? ", Surusade kysyi. Haistelin ilmaa.
" Haistan riistaa, klaanimme rajamerkkien hajun, oman hajumme, ja jonkun vieraan, kaamean pahan hajun. ", naukaisin ja nyrpistin kuonoani. Surusade ja Kieppuhäntä katsoivat toisiaan, ja alkoivat haistella.
" Totta. Minäkin haistan riistaa, rajamerkit, oman hajumme, ja ketun. Pedon haju on melko tuore. ", Kieppuhäntä naukaisi. Katselin kuinka soturit toimivat.
" Se on varmaan perustanut pesänsä jonnekin reviirillemme. Meidän pitää häätää se, mutta me tarvitsemme apujoukkoja. ", Surusade naukaisi.
" Silkkitassu ei saa kulkea yksin, joten meidän kaikkien on pakko mennä kertomaan asiasta Tulitähdelle. ", Surusade naukaisi. Kieppuhäntä nyökkäsi. Lähdimme juoksemaan kohti leiriä. Mutta en jaksanut enää kovin paljon. Mutta olimme jo ihan leirin luona. Pujahdin oppilaiden pesän taakse menevästä raosta leiriin, sillä se oli lähempänä kuin virallinen sisäänkäynti. Kun pujahdin sisään, juoksin Surusadetta ja Kieppuhäntää vastaan aukon luokse. Pian kaksikko juoksi sisään, ja ryntäsi suoraan Tulitähden pesälle.
" Tulitähti, Surusade täällä. ", mestarini naukaisi, ja pian Tulitähti kutsui meidät sisään.
" Tulitähti, havaitsimme metsässä ketun. Se on luultavasti tehnyt reviirillemme pesän. ", Surusade selitti.
" Minä sen kylläkin huomasin. ", naukaisin ja pörhistin ylpeänä lyhyitä rintakarvojani. Tulitähti nyökkäsi minulle tyytyväisenä, mutta Surusade loi minuun hiljentävän katseen.
" Hienoa, että tulitte kertomaan. Jaan partion joka voi mennä häätämään ketun. ", Tulitähti naukaisi, ja nousi tassuilleen sammalpediltään.
" Saanhan minä tulla mukaan, saanhan! ", vinguin Surusateelta. Mestarini katsoi minua.
" Et todellakaan! Olet aivan liian nuori, ja muutenkin turhan kokematon. Sinä jäät tänne toisten oppilaiden kanssa. ", Surusade tuhahti. Mulkaisin mestariani, ja tassuttelin tuoresaaliskasalle. Nappasin siitä vaivoin vihan vallassa hiiren, ja asetuin syömään sitä oppilaiden pesän luokse.
" Etkö saanut oikein hyvin saalista metsästysretkellä? ", Kurkitassu sanoi tassutellen vierelleni. Katsoin nopeasti viereeni istunutta kollia silmiin, mutta tajusin kollin tarkoittavan syömääni hiirtä.
" Ehei, en minä tätä saalistanut, eikä olisi ihme, jos tämä olisi sinun saalistamasi. ", naurahdin kollille. Kurkitassu söi itse luultavasti omaa metsästämäänsä punarintaa. Nuolin viikseni puhtaiksi saatuani syötyä herkullisen ja mehevän hiiren.
" Tuletko? Vaihdetaanko hieman kieliä? ", Kurkitassu naukaisi, ja osoitti oppilaiden pesää. Nyökkäsin, ja istuin omalle vuoteelleni. Vaihdoimme kollin kanssa kieliä siihen asti, että ketun häätö partio tuli takaisin leiriin. Muutamalla soturilla oli ruhjeita, mutta muuten he olivat kunnossa. Ajattelin, että minulla oli paljon hauskempaa Kurkitassun kanssa, kuin haavoittua taistelussa.
Vastaus:Hieno tarina. Saat vaikka 15 kp:ta. :3
~Haukka

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Mäntysydän, Varjoklaani
04.08.2014 18:36
Mäntysydän heräsi. Ruskea kolli ei heti tunnistanut paikkaa, jossa nyt oli. Sitten hän huomasi olevansa parantajan pesässä ja muutaman päivän takaiset tapahtumat vyöryivät hänen mieleensä. Mäntysydän oli ollut metsästämässä kumppaninsa Malvalehden kanssa, kun kettu oli hyökännyt hänen kimppuunsa. Mäntysydän olisi varmasti kuollut, jollei Malvalehti ja pari muuta Varjoklaanin soturia olisi tullut apuun. Kolli oli joutunut parantajan pesään ja pääsisi tänään luultavasti pois. Mäntysydän kohotti hieman takajalkaansa, josta kettu oli häntä riepotellut ja taivutti sitä taaksepäin. Jalka tuntui hieman kankealta, mutta oli paranemaan päin.
"Huomenta, Mäntysydän", naukui klaanin parantaja Pyynsulka, joka asteli sisään pesään. "Sattuuko jalkaasi?"
"Ei kovin paljon", Mäntysydän maukui ja kohotti katseensa valkoiseen kolliin. "Voisitko kuitenkin tutkia sen?"
Pyynsulka nyökkäsi ja kyyristyi Mäntysydämen viereen. Valkoinen parantaja suoritti pitkän tutkimuksen ja katsoi sitten tyytyväisenä Mäntysydäntä.
"Jalkasi paranee hyvin. Pääset nyt jo pois, jos vaan haluat", kolli maukui hieman ylpeyttä äänessään. Mäntysydämen ilme kirkastui.
"Todellako? Kiitos!" ruskea kolli hihkaisi ja pinkaisi häntä hulmuten ulos parantajan pesästä.
"Varo kuitenkin jalkaasi ja pidä tämä päivä vielä vapaata soturin tehtävistäsi!" Pyynsulka huusi hätäisesti hänen peräänsä. Mäntysydän heilautti korviaan ja ravasi jalkaansa varoen sotureiden pesään. Ilokseen kolli huomasi vaaleanruskean mytyn pesän nurkalla oman sammalpetinsä vieressä. Mäntysydän hymyili ja kyyristyi naaraan viereen.
"Malvalehti", kolli kuiskasi ja nuolaisi naaraan korvaa. "Herätys."
Malvalehti räpytteli silmiään ja nosti päänsä ylös.
"Mäntysydän! Pääsitkö pois parantajan pesästä?" vaaleanruskea naaras kysyi ilahtuneena ja katseli Mäntysydäntä vaaleanvihreillä silmillään. Mäntysydän nyökkäsi.
"Kyllä, mutta joudun pitämään vielä tämän päivän vapaata soturin tehtävistä", Mäntysydän lisäsi hieman harmissaan. Malvalehti heilautti korviaan.
"Tule, mennään ulos."
Mäntysydän nousi ylös ja tassutteli kumppaninsa perässä ulos pesästä. Aurinko paistoi, mutta kaukaa lähestyvät pilvet enteilivät myrskyä. Siihen olisi kuitenkin vielä jonkin verran aikaa.
"Tulisitko kanssani kävelylle?" Mäntysydän kysyi vieressään istuvalta Malvalehdeltä. Naaras hymyili iloisesti ja aukaisi suunsa vastatakseen, mutta näytti sitten muistavan jotain.
"En voi", hän naukaisi pettyneenä. "Lupasin mennä Keltaturkin johtamaan partioon ja tuolta hän jo tuleekin."
Mäntysydän käänsi katseensa Malvalehden osoittamaan suuntaan ja näki kilpikonnakuvioisen naaraan, joka asteli heitä kohti.
"Malvalehti, partio lähtee aivan pian. Oletko valmis?" Keltaturkki maukui ja katsoi kysyvästi Malvalehteä. Vaaleanruskea soturi nyökkäsi ja valmistautui lähtemään Keltaturkin matkaan.
"Nähdään myöhemmin, Mäntysydän", Malvalehti maukaisi ja tassutteli Keltaturkin perässä pois. Mäntysydän huokaisi ja suuntasi jälleen sotureiden pesälle.
#Voisin nukkua, kun ei muutakaan tekemistä ole# kolli ajatteli ja käpertyi sammalpedilleen. Kolli kieriskeli sammaleilla pitkään, mutta ei vain saanut unen päästä kiinni. Mäntysydän murahti ja nousi istumaan. Ruskea kolli suki muutamalla vedolla itseään ja tassutteli sitten ulos pesästä.
"Menen kävelylle", Mäntysydän mumisi itsekseen ja suuntasi kohti Varjoklaanin leirin suuaukkoa. Suurikokoinen kolli työntyi oksien läpi ja loikki metsän syvyyksiin. Linnut lauloivat kuumassa viherlehden ajan ilmassa ja pehmeä sammal tuntui mukavalta anturoiden alla. Mäntysydän huokaisi nautinnollisesti ja antoi hennon tuulenvireen pörröttää turkkia hänen tassutellessaan metsässä. Samassa pistävä haju leijaili Mäntysydämen sieraimiin. Kissan haju! Mutta ei Varjoklaanin kissan, eikä minkään muunkaan klaanin kissan haju. Tämä kissa oli varmasti jokin variksenruokaa syövä erakko. Mäntysydän pörhisti karvojaan niin että näytti paljon tavallista kokoaan suuremmalta ja hiipi kohti hajun lähdettä. Pian Mäntysydän huomasi pensaan takaa suuren tummanharmaan kollin, joka kanniskeli pulleaa jänistä suussaan. Mäntysydän paljasti terävät kyntensä ja loikkasi pensaikon takaa. Kolli oli selin päin häneen, eikä haistanut tätä saaliistaan johtuen. Mäntysydämellä oli yllätyksen suoma etu. Jalastaan huolimatta ruskea kolli päästi stahuutonsa ja heittäytyi kaikilla voimillaan tunkeilijan selkään. Tunkeilija sähähti yllättyneenä ja pudotti saaliinsa suustaan.
"Kuinka uskallat varastaa Varjoklaanin riistaa?" Mäntysydän sihisi kynsiessään tummanharmaan kollin kylkiä. Tunkeilija sähisi ja sylki ja käännähti sitten ketterästi ympäri litistäen Mäntysydämen. Mäntysydän vingahti tuntiessaan kollin painon jalallaan. Tunkeilija murisi ja painoi yhden tassuistaan Mäntysydämen rintakehälle.
"Minä teen mitä haluan, etkä sinä voi estää!" tummanharmaa erakko sähisi.
#Niinhän sinä luulet# Mäntysydän ajatteli ovelasti ja huitaisi kynsillään kollin kaulaa, mutta ei kuitenkaan tappavasti. Erakko ulvaisi ja höllensi otettaan Mäntysydämestä. Ruskea kolli pujahti nopeasti pakoon ja joutui varomaan jälleen kipeää jalkaansa.
#Tuo erakko on kyllä kovin tyhmä# Mäntysydän ajatteli kyyristyessään valmiina hyökkäämään.
"Tuon kyllä kostan, nyt kuolet!" erakko sähisi ja loikkasi kohti Mäntysydäntä tähdäten soturin kaulaan. Hyökkäys ei ollut kovin hyvin suunniteltu. Takajalkansa kipua uhmaten Mäntysydän nousi takajaloilleen seisomaan ja otti erakon etukäpälillään vastaan. Soturi onnistui antamaan kaksi nopeaa iskua. Erakko ulvaisi ja sohaisi Mäntysydämen lapaan syvän haavan, mutta perääntyi sitten. Mäntysydän otti pari uhkaavaa askelta kohti tunkeilijaa.
"Mene nyt, muuten saatat menettää korvasi", Mäntysydän uhkaili. "Voit pitää jäniksen, tällä kertaa."
Erakko mulkoili Mäntysydäntä.
"Pidä kurja jäniksesi!" Tummanharmaa erakko murisi ja katosi pensaikkoon. Taistelun huuman hälvettyä Mäntysydän huomasi jalassaan jomottavan kivun.
#Hyvin tehty, Mäntysydän!# ääni tuhahti hänen sisällään. #Nyt joudut taas parantajan pesään#
Mäntysydän puri hampaansa yhteen ja lähti ontumaan leiriin jättäen jäniksen lojumaan taakseen. Jalan kipu tuntui pahenevan kollin lähestyessä leiriä. Mäntysydän ähkäisi ja jatkoi päättäväisesti matkaansa. Hetken päästä hän jo saapui leirin sisäänkäynnille. Mäntysydän huojentui ja käveli leiriin suunnaten suoraan parantajan pesälle. Mäntysydän vetäisi syvään henkeä ja työntyi sisälle parantajan pesään. Häntä suorastaan hirvitti kohdata Pyynsulka nyt. Valkoinen parantaja oli juuri opettamassa yrtintunnistuksen alkeita uudelle parantajaoppilaalle, Loistetassulle, kun Mäntysydän keskeytti heidän toimensa. Pyynsulka mutisi jotain ja käänsi katseensa soturiin. Mäntysydämen hännänpää vääntyili hermostuneesti, kun tämä huomasi Pyynsulan silmien suurenevan.
"Mäntysydän, mitä olet mennyt tekemään!" parantaja sähisi vihaisesti. Mäntysydän katseli vaivaantuneena tassujaan.
"Pieni taistelu vain..."

//Tämmöne lyhyt pätkä vaan...//

Vastaus:20 kp:eeta

-Mustis

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kettu, Erakko
03.08.2014 17:32
Hätkähdin hereille,kun tunsin voimakkaan tönäisyn kyljessäni. Räpyttelin silmiäni hetken ennen kuin sain ne kunnolla auki. Näin emoni huolestuneen ilmeen,kun tämä töni veljeni Tulen ja siskoni Punan hereille. Istuuduin maahan ja tuijotin hiljaa emoa.
"Ylös nyt Puna" Emoni ääni oli terävä ja käskevä,kun tämä töni punertavaa naarasta, joka ei millään olisi tahtonut herätä.
"Mikä on niin tärkeää,kun pitää kuunhuipunaikaan herättää" Veljeni tuli mutisi vihaisena.
"Selitän kohta" Tämä sanoi ja haisteli nopeasti ilmaa. Kallistin hieman päätäni. #Mitä täällä tapahtuu# Mietin.
"Odottakaa tässä" Emoni käski ja pujahti ulos saatuaan Punan viimein hereille.
"Mitä täällä tapahtuu" Tämä haukotteli. Tuli tuijotti vain ilmeettömästi maata. En sanonut mitään,koska en tiennyt kysymykseen vastausta. Emo ilmestyi nopeasti takaisin sisälle.
"Ulos nyt heti" Tämä ärähti. Hätkähdin emoni ääntä. Tämä ei koskaan huutanut taikka puhunut noin terävästi kuin nyt. En osannut reagoida yhtä nopeasti kun Tuli tämä oli jo säntäämässä kohti vanhan ketunkolon ulosmenoa.
"Odota sittenkin" Emo sähähti ja tyrkkäsi Tulen kumoon ennen kuin pentueen suurin pentu ehti juosta ulos. Tuijotin vain edelleen sanomatta sanaakaan. #Mitä täällä oikein tapahtuu en ymmärrä mitään# Hämmästelin. Tosin sisarenikin olivat ilmeisesti yhtä ulkona asiasta sillä he vain tuijottivat vuorotellen kaikkia hämmästyneenä. Haistelin ilmaa uudelleen ja mietin mikä kumma oli tuo haju. Se tuli lähemmäksi ja mitä paremmin sen haistoi sitä enemmän haistoin myös emoni pelontuoksun. Emoni ohjasi meidät äänettömästi pesän kauimmaiseen nurkkaan ja asettui itse eteemme. Tämän niskakarvat nousivat pystyyn. Tajusin itsekkin jännitävän lihakseni. Vilkaisin sisariani. Tuli seisoi ilmeettömnästi tuijottaen pesän oviaukko,kun taas Puna seisoi kauhuisaan paikallaan. En oikein tiennyt miten reagoida.
"Teette kuten käsken" Emoni sähähti irroittamatta katsettaan oviaukosta josta heijastui kuun kalpeat säteet sekä varjo. Varjo oli outo se oli matalajalkainen otus.
"Mäyrä"" Emoni mumisi vihaisesti.
Jännityksen ja pelonsekainen tunne vaihtui innostukseksi. Nyt näkisin miltä oikea mäyrä näytti.Jostain syystä emo ei näyttänyt innoitsevan eikä oikein kukaan muukaan. Katselin vain innoissani kuinka varjo hiipi aina pesänoviaukon ohi. Lopulta joku tuli pesään. Tärisin hieman jännityksestä. Tosin nyt aloin haistaa jo voimakkaamman pelkotuoksun. En tiennyt oikein enää miten reagoida. Yllättäen pesään ilmestyi matalajalkainen mäyräksi nimetty eläin. Katelin tätä pääkallellani. Emoni sähisi mahdollisimman uhkaavasti ja paljasti kyntensä.
"Onko tuo vaarallinen" Kuiskasin veljelleni. Punalta olisi turha kysyä mitään. Pieni punertava naaras vain tuijotti eteenpäin peloissaan.
"Tietty" Tämä murahti ja astui pari askelta eteenpäin ja alkoi sähistä myös tukeakseen emo. Mäyrä ei tuntunut välittävän kahdesta kissasta ollenkaan se vain asteli rohkeasti eteenpäin. #Pesä on ahdas taistella siksi emo on kai peloissaan# Hokasasin kun vilkuilin pientä pesää. Emoni jännitti itsensä ja loikkasi mäyrän päälle.
"Ulos ja kiivetkää puuhun pakoon" Tämä ärähti ja puraisi mäyrää lapaan. Tunkeilija päästi matalan huudon. Tuijotin pesän oviaukkoa jonka edessä oli mäyrä ja emoni jotka taistelivat keskenään. Jännitin itseni ja syöksyin nopeasti kohti oviaukkoa. Onnistuin livahtamaan mäyrän takaa ja juoksin hädissäni ulos kuunvaloon. En katsonut taakseni ennen kuin vasta kavuttuani puuhun. Veljeni oli seurannut minua. Tämä asettui vierelleni istumaan ja tuijotti pesää kohti.
"Missä Puna? Entä Emo" Tajusin siskoni puuttuvan.
"Pesässä" Tuli naukui hiljaa ja tyynenä. Yritin vaihtaa asentoa hieman,mutta ohuella oksalla se oli vaikeaa. Kuulin huutoa ja sähinää pesänuumenista. Vilkuilin vuorotellen Tulea ja pesänoviaukkoa.
"Istu ja odota" Tuli käski. Nyökkäsin epävarmasti. Aikaa kului ja kului. Lopulta pesästä ei kuulunut mitään. Sieltä oli tulossa joku. Valmistauduin ryntäämään Emoni ja siskon luo,mutta pesästä tuli verinen mäyrä. Mäyrä eteni hitaasti ja huojuen pensaikkoon. Laskeuduin äkkiä puusta ja rynnistin pesään jättäen Tulen taakseni puuhun.
"Emo mitä tapahtui" Naukaisin,kun saavuin ahtaaseen pesään jonka lattiaa,seiniä ja kattoa koristi tummat tuoreet verijäljet. Kaiken keskellä oli Emoni vaaleanruskea liikkumaton ruumis,joka oli yltäpäältä verenpeitossa. Kauempana nurkassa oli pieni punainen mytty.
"Emo?Puna?" Toistin heidän nimiään ja aloin hätääntyä,kun vastausta ei kuulunut. Tulikin saapui pesään ja istui viereeni. Tämä huokaisi hiljaa ja käänsi katseensa sitten minuun.
"Eivät he vastaa" Tämä naukui tyynesti.
"Heidän täytyy" Parkaisin ja harpoin emon liikkumattoman ruumiin luo. Tönin sitä hellästi kuonollani.
"Emo. Emo ole kiltti ja herää" Nuuin hiljaa tämän korvaan.
"Kettu. He ovat jo kuolleet" Tuli keskeytti.
"Eivät he saa" Huusin hädissäni ja siirryin tönimään Punaa. En suotunut uskomaan kahden kissan olevan kuoleet.
"Mitä heille on tapahtunut" Kysyin ja käänsin katseeni tuleen. Tämä oli paikallaan ja istui vain rauhallisesti siinä.
"En tiedä" Tämä huokaisi ja nousi seisomaan. Oletin veljeni tulevan suremaan kanssani,mutta tämä vain lähti pois pesästä. Tassutelin itsekkin tämän perään. Pysähdyin vielä oviaukolla ja vilkaisin taakseni ennen kuin menin ulos. Tuli oli jo vähänmatkan päässä kävelemäss.
"Odota" Huusin tämän perään. Tummanpunertava kolli pysähtyi ja katsoi minua. Sitten tämä tuli takaisin luokseni.
"Minne menet" Kysyin ja tuijotin tätä epätoivoisesti ja toivoin että joku voisi herättää taas emoni ja Punan henkiin.
"Etsimään pesää tietenkin" Tuli naukui. Näin tämän silmissä hieman surua,mutta en huomauttanut asiasta.
"Minne? Mitä teemme? Emme selviydy" Mauuin nopeasti. Minulla oli vaikka kuinka paljon kysymyksiä joihin en osannut itse vastata.
"En tiedä sinusta,mutta minä menen Varjoklaanin reviirille. Järven toiselle puolelle" Tuli maukui päättäväisesti. Tuijotin veljeäni.
"En tahdo Varjoklaanin reviirille" Maukaisin hiljaa.
"Eikä sinun tarvitsekaan haluta. Minä sinne menen. Tee itse mitä haluat" Tuli kohautti lapojaa.
"Et voi jättää minua. Me emme selviydy" Parkaisin kovaan ääneen.
"Hiljempaa herätät koko metsän" Tuli komensi terävästi. "En tiedä kauanko elämme,mutta osaan jo metssätää enköhän opi itse lisää"
"Mutta minäpä en osaa metsästää. Mitä minä teen?" Mauuin. Tunsin sisälläni vihaa,mutta samalla surua.
"Opettele. Etsi itsellesi pesä. Minut löydät Varjoklaanin reviirien alueelta,jos joskus kaipaat apua" Tuli murahti. Mulkaisin tätä vihaisesti.
"Kaipaan apuasi nyt" Ärähdin. Tuli huokaisi ja vaihtoi asentoaan.
"Ei käy. Minun on huolehdittava itse itsestäni nyt ja etsittävä pesä niin kuin sinunkin. Menen nyt" Tämä naukui ja nousi nopeasti seisomaan. Tuijotin tätä vihaisesti. Tummanpunainen pentu lähti harppomaan reipaasti kohti metsää, kun tämä oli kadonnut näkyvistä lysähdin maahan.
"Minä selviän" Sanoin mahdollisimman päätätvisesti ja yritin uskoa siihen mitä sanoin. Nousin uudelleen seisomaan ja marssin takaisin pesään jossa oli vielä kaksi ruumista. Raahasin kummatkin ruumiit ulos ja hautasin ne,
kun lopulta olin molemmat saanut haudattua oli jo aamu.Tassutelin puunjuureen ja käperrin keräksi. Tunsin oloni väsyneeksi. Suljin silmäni ja nukahdin.

Hätkähdin hereille. Kuulin kaukaa ääniä. Tassun askeleita ja tuoksun joka kuului Jokiklaanille. Tunnistin Jokiklaanin tuoksun sillä olimme emon kanssa käyneet heidän reviirillään parikertaa. Nousin nopeasti ylös ja vilkuilin ympärilleni. Pesä oli lähellä rajaa joten Jokiklaani voisi haistaa minut. Lähdin vain kävelemän kauemmaksi rajasta. Näkä kouraisi minua. En ollut syönyt kuin viimeksi eilen aamulla,mutta kävelin päättäväisesti auringonpaisteessa eteenpäin.

Tassuihini alkoi jo koskea,kun näin edessäni kaksijalkalan pesän. #Hevoslato# Muistin. En oikein tiennyt menisinkö sisään vai enkö. Tosin ladosta asteli ulos pieni valkoharmaa naaras. Tämä huomasi minut ja harppoi luokseni.
"Mitä teet täällä" Tämä kysyi. Kissan ääni ei ollut vihainen eikä uhkaava,mutta epäilin silti. Vastasin kuitenkin.
"Kävelen ja etsin pesää itselleni"
"Eikö tuon ikäisen pitäisi elää emon kanssa" Kissa kauhistui ja katsoi minua säälivästi. "Älä siinä seisoskele vaan tule sisäle. Olen Hahtuva" Kissa komensi ja lähti kohti latoa. Seurasin tätä hieman epäröiden. Hahtuva istuutui ladon lattialle.
"Kerro tarkemmin itsestäsi?" Hahtuva pyysi.
"No tuota...Nimeni on Kettu ja en tällä hetkellä asu missään" Naukaisin.
"Et asu missään? Entä emosi tai isäsi" Hahtuva uteli tämän silmissä näkyi huoli.
"En tiedä isästäni ja tuota emoni kuoli yöllä" Kerroin.
"Voi sinua. Mitä tapahtui? Odota hetki olet varmaan nälkeinen" Hahtuva naukui ja katosi äkkiä ulos. #Onpas utelias# Ajattelin. TÄmä palasi vähänajan kuluttua takaisin hiiri suussaan ja pudotti sen eteeni.
"Jatkahan" Tämä kehoitti. Haukkasin ahneesti suuren palan hiiressä ja hotkaisin sen äkkiä ennen kuin jatkoin.
"Mäyrä hyökkäsi pesäämme,. Emoni ja siskoni Puna kuolivat. Veljeni Tuli selviytyi" Selitin lyhyesti.
"Missä veljesi on?Montako kuuta vanha olet?" Hahtuva kysyi ja vilkaisi ulos aivan kuin olettaisi veljeni seisoskelevan pihalla. Hahtuva tuntui kyselevän kaikkea mahdollista.
"Tahtoi asua itsekseen Varjoklaanin reviirillä ja olen viisi kuuta" Kerroin. En tahtonut paljastaa hahtuvalle kaikkia asioita,mitä kannoin itse nyt mielessäni.
"Voi sinua. Tahdotko jäädä tänne" Hahtuva kysyi. "Otame sinut mielellämme tänne latoon. Täällä on viakka kuinka paljon hiiriä"
Ehdotus oli houkutteleva,mutta jokin esti minua hyväksymättä sitä.
"En ole varma" Mauuin hieman epäröiden.
"Jää nyt edes yhdeksi yöksi" Hahtuva ehdotti.
"Voin kai jäädäkkin" Nauuin hiljaa. #Ainakin on yöpaikka# Ajattelin. Haukottelin hieman.
"Voit mennä nukkumaan vaikka heti. Näen että olet väsynyt" Hahtuva naukui ja selosti minulle hyviä paikkoja. Tosin en kyllä muistanut muuta kuin että missä olisi hyvä paikka nukkua. Suunnistinkin ladon perälle jonne käperryin kerälle. #Huomenna minun täytyy jatkaa matkaani# Päätin mielessäni.

/Tälläinen tönkkö tarina
Vastaus:30 kp:eeta

-Mustis

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Väretassu, Myrskyklaani
02.08.2014 01:43
Reviirien kierto oli sujunut mallikkaasti Vatukkakynnen kanssa ja tunnistin jo melkein kaikkien klaanien tuoksut, paitsi taivasklaanin ja jokiklaanin.
Kävelin nyt leiriä kohti Vatukkakynsi perässäni. Hän käski välillä haistelemaan ilmaa välillä, jotta oppisin reakoimaan hajuaistini puolesta.
”Mitä haistat nyt?” mestarini kysyi uudelleen kun olimme kävelleet jonkun aikaa edellisestä pysähtymis kohdasta. Vilkaisin mestariani ja avasin suuni raolleen. Nostin kuononi ilmaan ja haistelin. Haistelin tarkkaavaisesti, sillä en halunnu, että mikään jää huomaamatta.
”Jokin eläin.. riistaeläin on lähellä, en ole varma mikä. Lisäksi kaksijalka on kulkenut tästä koiransa kanssa tänään”, kerroin ja käänsin katseeni Vatukkakynteen, joka naurahti.
”Eläin jonka haistat, on jänis, nuori yksilö; uros”, Vatukkakynsi selitti. ”Ja kaksijalka on kulkenut tästä kahden koiransa kanssa toissa päivänä.”
Höristin hämmentyneenä korviani, kuin en uskoisi kuulemaani.
”Miten voit haistaa noin tarkasti?” kysyin silmät selällään. Mestarini naurahti toistamiseen ja laski häntänsä selälleni.
”Se on helppoa kun on kuiden kokemus”, hän kertoi lyhyesti. Nyökkäsin kiinnostuneena, kunnes mestarini töyttäisi minut jälleen liikkeelle. Murahdin leikkisästi tälle ja jatkoimme matkaa leiriin.

Palasimme juuri leiriin ja Vatukkakynsi meni suorilla juttelemaan varapäällikölle. Minä sen sijaan kipitin tuoresaaliskasalle ja nappasin suuhuni hiiren. Vatsani kurni holtittomasti, kuin ukkonen myllertäisi mahassani.
”Hei Väretassu!” Koivutassu tuli minua vastaan kävellessäni oppilaidenpesälle. Ilahduin ystäväni näkemisestä ja laskin kalan toviksi suustani.
”Hei. Haluatko syödä kanssani?” hymyilin toverillisesti ja katsoin Koivutassua kysyvästi. Tämä näytti miettivän hetken, muttei pitkään, kunnes sanoi:
”Tietenkin. Mene sinä jo pesälle! Tulen ihan kohta”, naaras vastasi ja loikki tuoresaaliskasaa kohti. Nostin kalan suuhuni ja tepastelin oppilaidenpesän edustalle kala hampaissani. Sen nihkeä pinta tuntui kielelläni hieman inhottavalta, mutta laskin sen pian taas suustani ja asetuin makaamaan. Katsoin kuinka Koivutassu juoksi minua kohti päästäinen suussaan. Hymähdin ja puraisin kalasta ensimmäisen palan. Pureskelin ja nielaisin. Vatsani tuntui kiittävän jo yhdestä suupalasta.
”Minulla oli kauhea nälkä!” totesin kalaa suussani. Koivutassu naurahti.
”Muistan ensimmäisen päiväni. Olin rajojen kiertämisen jälkeen nälkäinen ja söin kaksi hiirtä, jonka jälkeen eräs sotureista tuli torumaan minua siitä”, Koivutassu naureskeli. Leveä hymy riipi huulilleni.
”Oikeastikko? Kuka se soturi oli?” kysyin huvittuneena. Koivutassu nielaisi suunsa tyhjäksi ja pysähtyi muistelemaan.
”Se taisi olla isäsi Tummaloikka”, Koivutassun silmät rävähtivät noloksi ja hän purskahti nauruun. Äännähdin yllättyneenä ja käänsin epäuskoisen katseeni Koivutassuun.
”Ei voi olla totta! Siksi isä kutsuu sinua aina Kaksimahaiseksi”, nauroin. Koivutassu hiljentyi ja katsoi minua.
”Sanooko hän todella noin?” hän kysyi pettyneenä. Tuhahdin ja siirsin syömäni kalan sivuun. Käänsin sitten katseeni Koivutassun silmiin, jotka loistivat pettyneisyyttä.
”Ei tietenkään! Laskin leikkiä”, sanoin nopeasti ja yritin pidätellä nauruani. Naaras huokaisi, jonka jälkeen läimäisi tassullaan hellästi naamaani. Jolla välitti viestin 'haahaahaa, olipa hauskaa'. Hymähdin naaraalle ja katsoin ensin kalani ruotoa ja sitten Koivutassun päästäisen raatoa. Heilautin häntääni ja lähdimme hautaamaan ne aivan leirin ulkopuolelle.

Laskin kalani jämät kuoppaan ja päästäisen raadon. Kuovin sitten niiden päälle multaa ja hiekkaa. Hymyilin Koivutassulle, joka istuskeli vieressäni ja katseli taivaalle. Sipaisin hänen korvaansa hännälläni herätääkseni hänen huomion.
”Olet kuin muissa maailmoissa”, kehräsin. Koivutassu hymyili takaisin, mutta käänsi taas katseensa taivaalle.
”Mitä sinä nyt katsot?” kysyin ja nostin kuononi taivaalle. Pieni valkoinen pilven hattara – oikeastaan se oli sydämen muotoinen – lipui taivaalla tuulen mukana. Väräytin viiksiäni ja istahdin naaraan viereen katsomaan pilveä. Koivutassu vilkaisi sivusilmällä minua ja jatkoi pilven katselua.
”Voisiko se olla merkki?” Koivutassu hykersi. Hätkähdin ja laskin katseeni Koivutassuun.
”Merkki mistä?” ääneni oli hieman hätäinen, sillä en halunnut naaraan ajattelevan meistä kahdesta mitään sellaista vielä. Enhän minä hänestä pitänytkään muuten kuin ystävänä.
”Meistä?” Koivutassu kysyi määrätietoisena.
”Koivutassu min-”, aloitin selittämään päätäni heilutellen, mutta Koivutassu keskeytti:
”Kukas tässä nyt menee vakavaksi vitsailusta?” Jäykistyin ja huokaisin helpotuksesta. Sen jälkeen nostin ilkikurisen katseeni Koivutassuun ja murahdin leikkisästi. Nousin sitten seisomaan ja kehotin Koivutassuakin, jotta menisimme sisään leiriin.
”Kohta alkaa sataa”, kerroin ja heilautin häntääni viitaten taivaalle. Koivutassu ei ollut huomanut lähestyviä tummia pilviä. Heilautin päätäni leirin sisäänkäyntiä kohti. Koivutassu nyökkäsi kiitokseksi ja työntyi edeltäni leiriin. Vilkaisin vielä taivaalle ja toivoin, ettei tulisi myrskyä.
Vastaus:Lieneekö tuo Taivasklaani alussa ollut joku virhe? :D Ja sitten ne pisteet. Saat 25 kp:eeta

-Mustis

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Näädänaskel, Kotikisu
31.07.2014 18:04
//tässä nyt tää delaustarina~

Näädänaskel asteli eteenpäin nilkuttaen. Tupsu- tuo Tähtiklaanin lähettämä erikoinen kurre- oli tuon selässä johon sen ruskea turkki maastoutui hyvin. Näädänaskel piti välillä pienen tauon. Käpälät olivat jotenkin kunnossa, mutta silti vielä aika kipeät tuon tipahdettua alas. Kolli vilkaisi eteenpäin. Nämä kaksi seinää ja pohja. Siis rotko. Se oli aika ärsyttävä. Hän oli talsinut aamuata asti eikä nähnyt vieläkään ulospääsyä. Vai näkikö. Kolli siristi silmiään. Edestäpäin leijaili vehreää hiukan pistävää tuoksua. Tuo otti muutaman nopean askeleen. Näädänaskel puristi silmänsä kiinni kun aurinko häikäisi hänen astuessaan kanjonista vehreälle pienelle ruohikkomättäälle. Tuo siristi silmiään. Edessäpäin avautui näkymä. Suurehko nummi, jonka täytyi olla edellinen Tuuliklaanin reviiri. Hyvin juuri ja juuri ehkä hailea Tuuliklaanin tuoksu tuli ukkospolun tuolta puolen. Tuuliklaanin jälkeen oli metsää ja joki. Myrskyklaanin ja Jokiklaanin reviirit. Varjoklaanin reviiri oli kollin vasemmalla puolella. Tuo huomasi mustan aukon vähän matkan päässä. Olisiko tuo emonsuu? Sen sisällä taas kuukivi, jossa klaanit olivat ennen ottaneet yhteyden Tähtiklaaniin. Näädänaskel vilkaisi taivaalle. Aurinko oli jo laskussa.
"Tupsu." ruskea kolli aloitti. Unisen oravan pää nousi hänen turkistaan.
"Tämä."
"Tsk?"
"Tänne minun matkani päättyy."

Orava päästi hätäisen äännähdyksen kun entinen kotikisu astui sysipimeään tunneliin. Ulkoma oli pimeää ja kuu oli noussut. Kolli tunsi viileyden turkillaan. Samassa tilassa oli rauhallista olla. Ruskea kolli tunsi Tähtiklaanin henkien läsnäolon. Kunnioittava tunne ja jännitys pistelivät tuon turkin alla. Edessä tuntui hiukan raitis ilma. Kolli tupsahti pian onkaloon. Hän huomasi pimeässä edessään olevan kiven. Kuukivi. Kolli istuutui ja odotti. Kuu lipui taivaalla hitaasti. Kului hetki jos toinenkin. Kun kuun valo osui kiveen, se hohkasi kylmää sinistä hyvin kirkasta tulta. Näädänaskeleen turkki nousi pystyyn. Hän pelkäsi Tähtiklaania. Tässä ja nyt. Pian tuo kuitenkin rohkaistui ja otti askeleita Kuukiven luo, painoi kuononsa sitä vasten ja meni makuulle. Ennen kuin hän huomasikaan, hän oli unessa.

Näädänaskel avasi silmänsä. Kuukivi ja sen kammio olivat vaihtuneet vehreään, mutta harmaaseen kimmeltävään niittyyn. Pienen matkan päässä olivat neljätammea. Sen jälkeen samanlainen maisema minkä hän oli nähnyt Emonsuulta. Puiden täytyi olla Nelipuu. Se missä klaanit olivat muinoin tavanneet. Lähellä Nelipuuta oli suuri kivi. Puhujankivi. Siinähän päälliköt olivat puhuneet klaaneille.
"Näädänaskel." kolli kääntyi ympäri. Parin hännänmitan päässä istui kullankeltainen naaras jonka turkki kimmelsi ja silmät näyttivät tähdiltä.
"Tulit sitten." naaras sanoi ja kallisti päätään. Kolli kääntyi kokonaan toisen kissan puoleen ja nyökkäsi. Hän ei tuntenut kyseistä kissaa.
"Tulin tuomaan lyhyen ennustuksen." tuo jatkoi. Ruskean kissan korvat liikahtivat. Hän oli valmis kuulemaan.
"Kahdeksasta kaksi vähemmän, kuusi jatkaa matkaa, kaksi liittyvät Tähtiklaanin riveihin." kullankeltainen naaras naukui kirkkaalla, mutta pahaenteisellä äänellä. Näädänaskel avasi suunsa, mutta samassa se oli täynnä variksenruokaa. Hänen turkkinsa oli veren peitossa. Toisen silmän päälle levisi verivana. Kolli sylkäisi variksenruuat suustaan ja avasi suunsa hädänhuuton. Samassa hän huomasi olevansa Kuukiven luolassa. Hänen turkkinsa oli pystyssä. Ilmassa leijui hänen vahva pelon sekainen tuoksu, jossa oli myös veren makua. Hänen suunsa oli täynnä variksenruoa'an makuista... Ei mitään? Kolli sylkäisi maahan ja yskähti. Tuo lähti nopeasti ulos. Tupsun tuhiseminen kantautui tuon korviin.
"Tupsu!" kolli karjaisi. Ääni kaikui seinämistä niin, että varmasti se kuuluisi myös Nelipuulle saakka. Näädänaskel aisti oravan säikähtäneen ja varautuneen katseen. Kun tuo tupsahti ulos luolasta, orava pelästyi ja vipelsi nopeasti lähellä olevan kiven taakse piiloon. Kun se huomasi kissan olevan Näädänaskel, se huojentui. Kolli nappasi oravan suuhunsa ja lähti nilkuttamaan nopeaan tahtiin eteenpäin. Aurinko oli juuri nousemassa eikä hirviöitä tullut.

Kolli saapui Nelipuun lähelle. Hän tarkkaili sitä ylhäälpäin Tuuliklaanin reviiriltä. Tuo mietti, millaista oli ollut kun klaanit olivat kokoontuneet. Tuuliklaanin sotureista oli varmasti näyttänyt ylväältä kun he olivat seisseet tässä. Kolli laittoi Tupsun maahan. Hän aavisti pahaa.
"Pysy piilossa Tupsu." kolli sanoi ja astui kivikolle joka vietti alas Nelipuun luo. Samassa kivi liikahti ja kolli vieri kivien kanssa alaspäin. Paino laskeutui tuon takakäpälien päälle. Tuo tunsi kivien romahtavan ja iskeytyvän hänen päälleen. Kivi iskeytyi tuon päähän ja kaikki pimeni.

"Herättäkää hänet." kolli kuuli hiukan hätäisen äänen. Tuo arvasi sen olevan joku matkalaisista, mutta ei muistanut ketään heistä vaikka kuinka pinnisteli. Tuo ei haiatanutkaan mitään, sillä kuono oli veren peitossa. Kivet oli vieritetty tuon päältä pois. Näädänaskel liikahti ja kohotti aavistuksen päätään. Hän näki vain toisella silmällään, ja silläkin sumeasti epämääräisiä hahmoja.
"Hän on hereillä!" tuo kuuli taas äänen. Kollin suusta valui verta ja takakäpälät olivat murskana, samoin kuin koko tuon takapää. Tuo aavisti, ettei olisi kovin paljon aikaa jäljellä.
"Näädänaskel?" tuo kuuli taas äänen. Kolli liikautti korvaansa vaivalloisesti.
"Anteeksi." ääni jatkoi. Kolli oli ymmällään. Mistä tuo pyysi anteeksi. Samassa hän huomasi kahden hahmon ilmestyvän johonkin.
"Lumi." joku sanoi kauhistuneena.
"Mitä hänelle kävi?"
"Joku tai jokin oli tunkenut hänen suunsa täyteen kuolonmarjoja." toinen ääni jatkoi. Näädänaskelen sisällä roihahti. Lumi. Nimen ja kauniin valkoisen naaraan hän muisti heti. Samassa tuo huomasi lumen valkoisen naaraan ilmestyvän suoraan tuon eteen. Kolli kohotti päätään ja katsoi sumeiden hahmojen välissä näkyvään selvään hahmoon.
"Lumi." tuo aloitti. Naaras hymyili.
"Tulitko hakemaan minut Tähtiklaaniin?" naaras nyökkäsi.
"Se kotikisuko pääsi muka Tähtiklaaniin?" tympeä ääni kuului. Näädänaskel ei välittänyt siitä.
"Kuulkaa." tuo köhisi.
"Viimeinen toiveeni. Haudatkaa minut Jokiklaanin reviirille, sinne minne kaikki muutkin muinoin haudattiin. Seuraan kyllä Tähtiklaanista käsin teettekö niin." tuo jatkoi ja laski päänsä ja henkäisi viimeisen kerran kun Lumi kosketti tuon kuonoa omallaan. Samassa kaikki kirkastui ja kolli nousi ylös. Tuon turkki kimmelsi Tähtiklaanin soturin tavoin. Lumi ja Näädänaskel astelivat hetken yhdessä eteenpäin kohti Tuuliklaanin reviiriä. Näädänaskel käänsi päänsä vielä takaisin matkalaisiin.
"Olemme aina kanssanne." tuo kuiskasi tuuleen, joka kantoi tuon sanat matkalaisten korviin. Lumi pyyhkäisi tuon turkkia hännänpäällään, ja nuo kaksi katosivat Tuuliklaanin reviirien suuntaan.

Tähtiklaanin luo.

The end~
Vastaus:Poistan näätiksen.

-Mustis

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Susikynsi, Varjoklaani
30.07.2014 20:54
"Susikynsi, johdat partion Myrskyklaanin rajalle. Ota mukaasi Pihlajakynsi, Yösiipi ja Kotkatassu", Revontulitähti komensi.
"Selvä, Revontulitähti", Susikynsi naukaisi, kumarsi ja poistui paikalta. Harmaa naaras tassutteli sotureiden pesälle hakemaan partioon komennettuja sotureita.
"Pihlajakynsi, tulet partioon", Susikynsi maukui kellanpunaiselle kollille, joka istui ja suki itseään. Pihlajakynsi nyökkäsi. Sitten Susikynsi käveli sammalpedille, jossa Yösiipi nukkui.
"Partioon!" Susikynsi huudahti ja töytäisi mustaa naarasta. Yösiipi hätkähti ja aukaisi silmänsä.
"M-mitä?" tämä mumisi ja nosti hämmentyneenä päätään.
"Revontulitähti käski sinut partioon", Susikynsi selitti.
"Ai, selvä", Yösiipi maukui ja nousi makuusijaltaan. "Mennäänkö?"
"Ensin on haettava Kotkatassukin mukaan", Susikynsi naukui ja hölkkäsi ulos sotureiden pesästä ja suuntasi oppilaiden pesälle. Pesässä oli vain kaksi oppilasta. Meritassu ja Kotkatassu.
#Varjoklaani tarvitsee kiireesti uusia oppilaita# Susikynsi ajatteli tassutellessaan Kotkatassun sammalpedin luokse. #Muuten ei tule uusia sotureitakaan.#
"Herätys, Kotkatassu. Pääset mukaan partioon", Susikynsi maukui ja töykki raidallista oppilasta. Kolli murahti ja käänsi kylkeään.
"Nyt!" Susikynsi maukui kovempaan ääneen.
"Tullaan, tullaan. Ei tarvitse huutaa", Kotkatassu mutisi ja nousi hitaasti seisomaan. Susikynsi tuhahti ja asteli oppilaan edessä Yösiiven ja Pihlajakynnen luo.
"Mennään", harmaa naaras komensi ja lähti johtamaan partiotaan. Susikynsi työntyi leirin suuaukosta ulos ja katseli taivaalle. Pilvet raskaat pilvet kerääntyivät uhkaavasti auringon eteen luoden tummia varjoja metsään. Näytti siltä, että pian puhkeaisi myrsky.
"Pidetään kiirettä, taivas näyttää uhkaavalta", Susikynsi maukui muille ja kiihdytti hieman vauhtiaan. Partio kulki hyvää vauhtia kohti Myrskyklaani ja Varjoklaanin rajaa, kunnes Susikynsi pysähtyi.
"Haistan ketun. Tuoksu on kylläkin aika vaimea, mutta...", Susikynsi maukui ja haisteli ilmaa silmät sirillään.
"Onkohan se se sama kettu, joka hyökkäsi Mäntysydämen kimppuun?" Yösiipi kysyi.
"En usko. Se taisi jo oppia, ettei Varjoklaanilaisia kannata ärsyttää. Sitä paitsi tämä yksi taitaa hajun perusteella olla aika nuori", Pihlajakynsi maukui. Susikynsi nyökkäsi.
"Pihlajakynsi taitaa olla oikeassa. Mutta jos näemme sitä, häädetään se Myrskyklaanin reviirille. Saavatpahan lisää huolenaiheita", naaras naukaisi ja heilautti häntäänsä merkiksi jatkaa matkaa. Samassa riistan houkutteleva tuoksu tavoitti Susikynnen.
"Voisimmeko tässä välissä metsästää klaanille?" Yösiipi kysäisi. Susikynsi mietti hetken.
"Se olisi hyvä ajatus", naaras maukaisi sitten.
"Hienoa", Pihlajakynsi naukaisi. "Taidankin hakea tuon hiiren tuolla", kolli jatkoi ja viittoi hännällään kohti pientä hiirtä kauempana. Sitten Pihlajakynsi lähti vaanimaan otusa. Susikynsi suunnisti toiseen suntaan. Harmaa naaras ei hetkeen löytänyt mitään. Sitten Susikynsi sai vainun oravasta. Naaras vilkuili ympärilleen ja huomasi sitten vanhahkon oravan kumartuneen kaivamaan jotain maasta. Susikynsi pudottautui oitis vaanimisasentoon ja lähti mahdollisimman kevein askelin hiipimään kohti saalistaan. Jotakin kuitenkin meni pieleen ja orava huomasi Susikynnen liian aikaisin. Säksättäen se loikki karkuun. Susikynsi ei kuitenkaan aikonut luovuttaa. Salamannopeasti naaras syöksyi oravan perään ja sai kun saikin tarrattua kiinni sen pöyheästä hännästä. Orava säksätti hädissään, kun Susikynsi veti sen lähemmäs itseään. Sitten Susikynsi teki lopun metelistä katkaisemalla oravalta niskat. Harmaa naaras hautasi saaliin tyytyväisenä maahan ja jatkoi sitten etsintäänsä. Jonkin ajan päästä Susikynsi havaitsi rapinaa läheisestä pensaasta. Ilmaa haistellen Susikynsi pudottautui matalaksi ja naulitsi katseensa pensaaseen. Pieni sisilisko kipitti esiin ja jäi jähmettyneenä katsomaan Susikynttä. Harmaa naaras murisi ja pinkaisi kynnet esillä liskon kimppuun. Sisilisko liikahti nopeasti, joten Susikynsi sai vain raapaistua liskon häntää. Lisko ei sillä hetkellä haavasta välittänyt, vaan pujahti nopeasti pieneen koloon. Susikynsi yritti epätoivoisesti tonkia koloa, mutta ei löytänyt kohdettaan.
"Ketunraato sentään!" naaras kirosi ja huiski hännällään.
#Parasta jatkaa partiontikierrosta.# naaras ajatteli ja tassutteli paikalle, jossa partion jäsenet olivat hajaantuneet. Ketään ei ollut vielä paikalla, joten Susikynsi istuutui sammalmättäälle ja rupesi sukimaan hieman sotkuuntunutta turkkiaan. Samassa Yösiipi tassutteli esiin.
"Saitko hyvin riistaa?" Susikynsi kysyi mustalta naaraalta.
"Kaksi hiirtä. Entä sinä?" soturi naukaisi.
"Oravan vain", Susikynsi vastasi ja pyöritteli tassujaan. "Olen aika kehno metsästäjä.
"Ei se mitään. Jokaisella omat vahvuutensa", Yösiipi kehräsi. Susikynsi hymähti. Samassa kaksikon luokse tassutteli Pihlajakynsi Kotkatassu perässään.
"Hienoa, kaikki koossa. Nyt voimmekin jatkaa matkaa", Susikynsi maukui ja antoi hännällään merkin seurata itseään. Yhtäkkiä raskas vesipisara tipahti Susikynnen kuonolle saaden naaraan säpsähtämään. Pihlajakynsi katsoi taivaalle epäileväisenä. Susikynsi seurasi kellanpunaisen kollin esimerkkiä ja vilkaisi taivaalle. Mustat pilvet olivat täyttäneet taivaan ja vettä putoili niistä metsään. Tuulikin ujelsi nyt kovempaa ja pörrötti kissojen turkkia.
"Pitäisikö palata leiriin? Kohta alkaa varmasti ukkostamaan", Susikynsi maukui ja katsoi kokeneempia sotureita.
"Jatketaan vielä jonkin aikaa", Yösiipi maukaisi. Susikynsi nyökkäsi ja lähti kävelemään, vaikka häntä kutkuttikin kääntyä ja palata leiriin.
Pian partio saapui rajalle, joka erotti Varjoklaanin ja Myrskyklaanin reviirit toisistaan.
"Ei merkkiäkään Myrskyklaanista täällä", Kotkatassu naukaisi. Pihlajakynsi nuuhkaisi ilmaa.
"Hyvä, Kotkatassu, olet oikeassa", kellanpunainen kolli naukaisi.
"Meidän kannattaa silti kulkeä joelle päin, ihan varmuuden vuoksi", Yösiipi naukaisi. Susikynsi nyökkäsi, vaikka ei uskonutkaan, että Myrskyklaanilaiset varastaisivat riistaa Varjoklaanista viherlehden aikaan. Samassa kuului kova jyrähdys, kuin valtavan koiran tai Leijonaklaanin jäsenen kumea murina. Susikynsi katsoi pilviselle taivaalle juuri kun keltainen välähdys, salama, halkoi taivaan.
"Nyt kannattaisi kyllä palata leiriin, ennen kuin puhkeaa kunnon myrsky", Susikynsi maukui.
"Olen samaa mieltä", Pihlajakynsi naukui. "Mennään!"
Neljän kissan partio pinkoi metsän halki kohti leiriään. Tuuli ujelsi nyt kovaa ja ukkosen pauhu ja lehtien kahina peittivät alleen metsän muut äänet. Matkallaan leiriin Susikynsi pysähtyi nopeasti poimimaan saaliinsa. Mikään peto tai toinen kissa ei ollut onneksi vienyt sitä. Orava suussaan Susikynsi asettui partion johtoon ja ravasi rankkasateessa kohti Varjoklaanin leiriä. Helpotuksekseen naaras huomasi huomasi leirin suuaukon. Susikynsi huokaisi ja laukkasi leiriin ja jätti oravansa keskelle aukiota. Sitten hän suuntasi päällikön pesälle.
"Saanko tulla sisään, Revontulitähti?" Susikynsi kysäisi pesän ulkopuolelta. Revontulitähti murahti pesästään myöntävästi. Susikynsi asteli pesään ja kumarsi.
"Haistoimme ketun, mutta emme nähneet siitä jälkeäkään. Se on luultavasti jo poistunut reviiriltämme", Susikynsi raportoi. "Myrskyklaanista ei ole merkkiäkään reviirillämme."
"Hyvä!" Revontulitähti murahti. "Voit poistua."
Susikynsi nyökkäsi ja poistui vikkelästi pesästä. Harmaa naaras ravasi tuoresaaliskasalle, mutta jopa hänen saalistamansa orava oli jo otettu.
"Hiirenpapanat!" naaras sihisi ja tassutteli ilman tuoresaalista sotureiden pesälle. Susikynsi huomasi Savusumun omalla sammalpedillään pieni jänis edessään. Musta kolli näytti ahdistuneelta ja tämä huiski hännällään ympäriinsä. Susikynsi tassutteli kollin luokse. Susikynnen huomatessaan Savusumu helpottui silminnähden ja alkoi kehrätä.
"Susikynsi! Luulin, että oli jäänyt myrskyn kouriin. Pelkäsin jo pahinta!" kolli touhotti. Susikynsi painautui kumppaniaan vasten.
"En koskaan jättäisi sinua", naaras kehräsi. Savusumu nuolaisi Susikynnen korvaa.
"Tuo jänis tuossa on sinulle. Säästin sen sinua varten, itse olen jo syönyt", kolli maukui ja viittoi hännällään jänistä. Susikynsi räpäytti silmiään kiitollisena ja haukkasi palan jäniksestä.
"Haluaisitko sinäkin?" Susikynsi kysyi ja tarjosi jänistään Savusumulle. Kolli pudisti päätään.
"Ei kiitos, olen jo täynnä."
Susikynsi nyökkäsi ja hotki loput jäniksestä nopeasti. Syötyään naaras siristi raukeasti silmiään ja rupesi sukimaan Savusumua kuunnellen ukkosen jyrähdyksiä ja tuulen ujellusta.

//Toosi pätkä//
Vastaus:28 kp:eeta

-Mustis

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Illankuiske, Jokiklaani
30.07.2014 18:03
Rastastähti asteli arvovaltaisesti Iltatassun eteen. Oppilas värisi jännityksestä, mutta joutui tekemään kaikkensa, ettei olisi kääntänyt katsettaan päälliköstä pois Perhonsiipeä etsiäkseen. Naaras tuntui vaihtavan koko ajan paikkaa kissajoukossa, välttelevän Iltatassun katsetta tarkoituksella… Tämän kuului olla yksi klaanikissan sykähdyttävimpiä hetkiä, mutta Iltatassu ei voinut ajatella muuta kuin Perhonsiipeä.

”Minä, Rastastähti, jokiklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen.” Iltatassu hätkähti pahasti kuullessaan sanat, oppilas oli todellakin keskittynyt hetkeksi liikaa ajattelemaan jotain muuta ja unohtanut tyystin mitä tuleman piti. Rastastähti piti hienovaraisen tauon ja aivan aavistuksen kallisti päätään kuin kysyen mikä hätänä. Iltatassu oli kuulevinaan kuisketta kissajoukosta. Toivottavasti kaikki luulisivat oppilaan vain hermoilevan pahasti. ”Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi”, Rastastähti jatkoi hieman tunnustellen. Nyt Iltatassu kuunteli valppaana ja Rastastähti nyökkäsi hyväksyvästi niin pienesti, että varmasti Iltatassu sen vain näki. ”Iltatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja suojella ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?” Koko klaani sen tiesi jo. Iltatassu tosin oli joutunut myöntämään itselleen, että kävi kettuja vastaan henkensä uhalla eniten puolustaakseen Perhonsiipeä.

”Lupaan”, Iltatassu vastasi tämä mielessään. Äänessä oli niin paljon tunnetta mukana, että Rastastähti heilautti häntäänsä mielissään. Taas kuului muusta kissajoukkiosta supinaa, tällä kertaa hyväntahtoista.

”Siinä tapauksessa Tähtiklaanien voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Iltatassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan nimellä Illankuiske. Tähtiklaani kunnioittaa päättäväisyyttäsi ja rohkeuttasi, ja hyväksymme sinut jokiklaanin täydeksi soturiksi!” Sanojensa päätteeksi Rastastähti laski lempeästi hetkeksi kuononsa Illankuiskeen päälaelle jonka jälkeen nuori kissa nuolaisi kunnioittavasti päällikkönsä lapaa. Illankuiske oli ehtinyt kuulemaan jo nimitysseremonioita monta ja oli varmaan vain omahyväistä harhaa, mutta nuori soturi uskoi kissajoukkioista kohoavan mourunan olevan kiivaampaa kuin kenellekään muulle. ”Illankuiske, Illankuiske!” klaanitoverit kaikkialla Illankuiskeen ympärillä hurrasivat. Illankuiske kääntyi katsomaan koko kierroksen ympärillään parveilevia kissoja, jotka saapuivat onnittelemaan. Niin monta soturia näytti huomaavan yhtäkkiä Illankuiskeen eri tavalla kuin ennen, ja Illankuiske nämä. Nyt Illankuiske oli tasavertainen klaanin jäsen näiden kanssa.

”Hienoa, Illankuiske”, Mustakynsi kiirehti joukon kärkeen onnittelemaan ensin eikä läheskään niin virallisen kuuloisena kuin yleensä. Illankuiske räpäytti hämillään silmiään, kunnes ymmärsi kiittää. ”Seuraavaksi pääsetkin nukkumaan sotureiden pesään. Varmaan mukavaa vaihtelua, kun noita oppilaita on tullut aika paljon uusia ja se pesä käynyt ahtaaksi”, musta kolli jatkoi.

”Kunhan selviät ensin vahtivuorostasi. Tänä yönä kaikki saavat varmasti nukkua yönsä hyvin ja turvassa, ketunkauhu”, Illankuiske kuuli toisen äänen. Sammalturkki oli päässyt hiljalleen ohenevan kissajoukkion läpi Illankuiskeen luokse. Vanhempi naaras heilautti kiusoittelevasti häntänsä Illankuiskeen pään yli. Illankuiske nuolaisi rintaansa hämmentyneenä kaikesta saamastaan huomiosta, kunnes jotain valkeni nuorelle soturille.

Nämä olivat kissoja, jotka ensimmäisinä olivat kohdanneet Illankuiskeen ja ottaneet mukaansa leiriin, luottaneet. Illankuiske piti näitä kissoja itselleen erityisen tärkeinä, mutta tunne näytti olevan molemminpuolinen. Paitsi… Illankuiske kohotti katseensa ja näki juuri, kuinka Perhonsiipi poistui leirin uloskäynnistä perässään ilmeisesti kiireellä kokoon kutsuttu iltapartio. Nuoren kissan häntä laski heti maahan, yhtä alas kuin tuoreen soturin mieliala. Mustakynsi ja Sammalturkki kääntyivät molemmat seuraamaan pahoillaan olevan Illankuiskeen katsetta, mutta Perhonsiipi oli ehtinyt jo kadota. Sammalturkki ehti ensin kääntyä takaisin Illankuiskeen puoleen. ”Onko jokin vialla, Illankuiske?” Illankuiske pudisti nopeasti päätään. ”Ei, ei lainkaan, mietin vain kuinka yksinäinen yö tulee olemaan.” Mustakynsi heilautti häntäänsä ja kohotti päänsä ylimielisesti. ”Ennemmin sinun kuuluisi huolehtia siitä, että et nukahda kesken. Yksikään kissa ei ole tässä leirissä vielä nukahtanut ensimmäisellä vahtivuorollaan.” Illankuiske nyökkäsi kuuliaisesti.

Sammalturkki ja Mustakynsi kääntyivät lähteäkseen, kun Sammalturkki jättäytyi aavistuksen jälkeen ja kääntyi maukaisemaan hiljaisella äänellä vielä jotain Illankuiskeelle, pilke silmäkulmassaan; ”Niin, yksikään kissa ei ole nukahtanut, mutta arvaapa kuka kissoista meinasi. Onneksi satuin olemaan yömetsästysreissulla itsekseni.” Illankuiske heilautti häntäänsä huvittuneena. Sammalturkki loikki Mustakynnen perään ilmeisen tyytyväisenä piristysyrityksensä menestykseen.

Sitten Illankuiskeella olikin pitkään aikaa yön läpi valvoessaan kerätä rohkeutta Perhonsiiven kohtaamiseen ja miettiä sanat valmiiksi. Näin ei voisi jatkua, Illankuiske ei kestäisi tätä välttelyä. Nuori kissa oli niin ahdistunut, ettei olisi voinut nukkua vaikka olisi halunnutkin.

*****

Heti aamulla kun ensimmäiset soturit alkoivat kömpiä ulos pesästä Illankuiske nousi huojuen jäykille jaloilleen ja suuntasi kohti uutta nukkumapaikkaansa. Hiljalleen hiipinyt väsymys lisäsi vain Illankuiskeen hermostusta. ”Kiire unille vai? No, sen olet ansainnut”, Illankuiske kuuli jonkun sotureista toteavan huvittuneena, ehkä Pääskyhännän, mutta tuore soturi ei kääntynyt katsomaan kuka puhuja oli. Illankuiske jäi häilymään sotureiden pesän suuaukolle – Perhonsiipi ei voisi nyt mitenkään väistää naarasta. Pian usein aamuvirkku kullanvärinen raidallinen naaras asteli pesästä muiden perässä. Turkki pörrössä ja sammalmättäästä tarttuneista sammalista huolimatta Perhonsiipi oli Illankuiskeen mielestä edelleen kaunein kissa maailmassa. Perhonsiiven kellertävät silmät kohtasivat Illankuiskeen katseen kirkkaina.
Juuri, kun Illankuiske veti valmistautuen henkeä ja oli astelemassa kohtaamaan entisen mestarinsa, tämä puikkelehti ällistyttävän nopeasti kaikkien pesän suulle pakkautuneiden kissojen ohi kohti leirin uloskäyntiä. Illankuiskeelle tuli kiire pinkaista juoksuun tavoittaakseen rivakasti astelevan naaraan. Perhonsiiven niskakarvat olivat pystyssä ja ruumis jännittynyt kuin tämä olisi päättänyt käydä seuraavan vastaantulijan kimppuun. Kaikista uhkan merkeistä huolimatta Illankuiske kiersi vanhemman naaraan eteen päättäväisesti pysäyttäen tämän kulun.

”Perhonsiipi, luulen että meidän täytyy puhua”, Illankuiske aloitti maukuen päättäväisesti, mutta ei haastavasti. ”Ei, ei pidä”, Perhonsiipi sähähti hiljaa ja ilmeisen vaivalloisesti sai karvansa laskeutumaan niin, ettei muualla leirissä pyörivien kissojen huomio kääntyisi kiusalliseen keskusteluun. ”Tiedän nyt mitä minun olisi pitänyt huomata aikoja sitten kun jotain olisi voinut vielä tehdä. Minun ei olisi ikinä pitänyt pyytää päästä mestariksesi. Meidän ei täydy nyt puhua. Ei, en halua puhua sinulle enää ikinä. En halua nähdäkään sinua, pysy pois tieltäni tästä lähtien”, naaras lausui vaivoin pidätellystä raivosta tärisevällä äänellä. Illankuiske näki kuinka Perhonsiipi paljasti kyntensä ja nuori naaras astui täysin hämmentyneenä taaksepäin. Viesti oli täysin selvä. Jokainen Perhonsiiven sana oli viiltänyt pahemmin kuin edellinen ja lopulta Illankuiskeesta tuntui, kuin jäävettä olisi kaadettu vatsan pohjalle. Perhonsiipi ei tuntenut mitään samaa, mitä Illankuiske uskoi tuntevansa. Naaras ei ollut edes valmis keskustelemaan siitä. Niin vihamielisenä Illankuiske ei ollut nähnyt Perhonsiipeä yhtäkään kissaa kohtaa, ei edes vihollisklaanilaista. Perhonsiipi ei rakastanut Illankuisketta, Perhonsiipi vihasi tätä.

Illankuiske kääntyi kannoillaan ja ryntäsi pois leiristä ihmettelevistä katseista huolimatta. Ei väliä minne, holtittomasti tunnemyrskyn takia kompuroiva naaras halusi vain päästä pois. Kaikki oli pilalla ennen kuin mitään oli ehtinyt edes alkaa.

//Väliin lyhyempi tarina edellisen kilometrisen vastapainoksi taas…//

Vastaus:24 kp:eeta

-Mustis

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kurkitassu, Myrskyklaani
30.07.2014 09:17
Kurkitassu heräsi siihen kun joku tökki hänen kylkeään. Kolli mumisi puoliunissaan ja haukotteli leveästi. Musta kissa raotti silmiään, ja sitten silmät levisivät suuriksi. Tulitähti tuijotti häntä tuimasti.
”Muistaakseni sovimme tapaavamme auringonhuipun aikaan?”päälikkö tiedusteli viileästi. Kurkitassu kömpi pystyyn, sammalhippuja roikkuen siellä sun täällä. Kurkitassu ravisteli itseään nolona.
”Anteeksi!”oppilas oli toivonut parempaa alkua tällekkin päivälle. Olihan tämä hänen ensimmäinen päivä oppilaana!
”Saat anteeksi tämän kerran, mutta sinun pitää oppia olemaan ajoissa”Tulitähti maukui. Kurkitassu nyökkäsi, ja loikki mestarinsa perässä ulos. Auringon paahde poltti Kurkitassun mustaa turkkia. Leirin maa poltti oppilaan polkuanturoita. Kurkitassu loikki paikoillaan, nostellen kaikkia tassujaan vuoron perään. Leirin toisella puolella näkyi liikettä. Kaunis vaaleanharmaa tabbykuvioinen naaras ilmestyi parantajan pesästä. Kissa oli Sumutassu, Vaahtokukan oppilas. Kurkitassun sydän tuntui hyppäävän pari ylimääräistä kertaa, ja kolli tuijotti Sumutassua silmät suurina. Sumutassu vilkaisi häntä keltaiset silmät hehkuen hiukan.
”Sumutassu! Tarvitsemme vielä kortettakin!”Vaahtokukan ääni huusi. Kun Sumutassu käänsi päätään, taianomainen hetki särkyi.
”Kurkitassu!”Tulitähden murina kiinnitti Kurkitassun huomion.
”Kuuntelitko yhtään?!”
”Ööööhhh...”
”Voi pyhä Tähtiklaani!”Kurkitassun mestari ärisi.
”Sanoin että kierrämme reviirimme rajat tänään, jotta opit tuntemaan reviirimme, ja muiden klaanien hajut”Kurkitassu nyökkäsi vähän. Päällikkö marssi ylös rotkosta, ja Kurkitassu loikki mestarinsa perään. Kolli vilkaisi vielä kerran Sumutassua, joka tuijotti hänen peräänsä. Aurinko paistoi yhä kirkkaana, ja Kurkitassua ahdisti mustassa turkissaan. Tulitähteä kuumuus ei näyttänyt yhtään haittaavan. Naaras marssi puiden lomassa tottuneesti. Kurkitassu yritti unohtaa kuumuuden ja katseli ympärilleen. Puiden varjot olivat suuret, ja puut itse näyttivät yltävän jokaikinen monien ketunmittojen korkeuteen. Kurkitassu kuuli pientä rapinaa pensaikosta, joka laantui kun kissat astelivat pensaan ohitse. Linnut lehahtelivat puista toiseen, välittämättä yhtään kissoista. Kurkitassu loikki Tulitähden edelle kun kaksikko saapui metsän laidalle. Maisema muuttui nummiksi, joilla kasvoi kanervapensaikkoja, ja pari kuihtunutta puuta. Kurkitassu oli loikkimassa jo nummille, kun Tulitähti sähähti.
”Seis!”musta oppilas pysähtyi.
”Haista”Kurkitassu raotti suutaan, ja haistoi ilmaa. Ilmassa haisi vieraiden kissojen hajua.
”Tästä alkaa Tuuliklaanin reviiri. Tuoksumerkit ovat vahvat, joten tästä on kulkenut partio äskettäin ohi”Tulitähti kertoi. Kurkitassu heilutti uteliaana korviaan, ja tuijotti nummia.
”Miltä Tuuliklaanilaiset näyttävät?”oppilas kysyi uteliaana. Tulitähti hymyili tyytyväisenä oppilaansa tiedonhaluun.
”Tuuliklaanilaiset ovat pieniä ja nopeita. He metsästävät lähinnä jäniksiä juosten, ja nukkuvat yöt taivas alla”Tulitähti kertoi tarkkailen nummia. Kurkitassu mietti miltä tuntuisi nukkua yöt taivaan alla.
”Jatketaan matkaa”naaras asteli Tuuliklaanin rajaa eteenpäin. Kurkitassu loikki mestarinsa perään.
”Kuka on Tuuliklaanin päällikkö?”oppilas kysyi.
”Etkö tiedä? Kastanjatähti”Tulitähti maukui. Musta kolli loikki hiukan varjommassa, suojassa auringon paahteelta.
”Mitä haistat?”Tulitähti kysyi yllättäen. Kurkitassu nuuhki ilmaa taas.
”No Tuuliklaanin hajun, ja pari muuta joita en tunnista”oppilas naukui. Tulitähtikin nuuhkaisi ilmaa.
”Se toinen haju, joka on kirpeämpi kuuluu ketulle, tiedät varmastikkin mikä kettu on?”musta oppilas nyökkäsi innoissaan.
”Kettu on eläin, jolla on punaruskea turkki ja valkopäinen häntä. Se on ovela kuin kissa, ja epäluotettava kuin koira, ja ne syövät mielellään nuoria pentuja, minkä takia ne ovat uhka klaanikissoille”Tulitähti nyökkäsi tyytyväisenä.
”Hienoa olet kuunnellut emoasi, mutta osaatko kertoa minne sen haju johtaa?”Kurkitassu heilautti taipuneita korviaan ja haisteli ilmaa. Ketun haju poikkesi rajan viereltä, ja eteni metsikköön.
”Tuonne päin!”oppilas heilautti häntäänsä.
”Hyvä, haju on aika tuore, joten kettu ei ole kaukana. Käydään katsomassa, vain tämän kerran”Tulitähti murisi hiljaa ja hiippaili puiden varjoon varovaisemmin. Kurkitassu hiipi mestarinsa perään.
”Muista, jos haistat ketun kun olet yksin metsällä, kierrä se kaukaa ja raportoi siitä minulle tai Ratamohännälle, äläkä missään tapauksessa yritä häätää sitä yksin!”Kurkitassu nyökkäsi hitusen. Kolli seurasi mustaa naarasta joka piti suutaan auki hiukan. Kurkitassu katsoi molemmille sivuilleen tarkkaavaisena. Kolli huomasi mustan tunnelin suuaukon, jota Tulitähti ei olllut vielä havainnut. Kurkitassu vilkaisi mestariaan, ja hiippaili pelotta lähemmäs tunnelin suuta. Ketun haju leijui ilmassa vahvana.
>Tämän täytyy olla sen pesä!<
”Tulitähti minä löysin sen!”tumma oppilas huusi.
”Kurkitassu pois sieltä!”samassa punaruskea olento hyökkäsi tunnelista. Kurkitassu ehti paljastaa vain kyntensä, ja rääkäistä kun kettu iski hampaansa hänen kylkeensä. Hampaat repivät hänen ihonsa rikki, ja oppilas riuhtoi hurjasti, yrittäen vapautua ketun otteesta. Kurkitassu potki sen suippoa kuonoa, ja yritti huitoa kylmiä silmiä, mutta haroi vain tyhjää. Kettu riuhtoi oppilasta leuoissaan hurjasti, mutta rääkäisi yllättäen. Kettu oli saanut niskaansa kynnet ja hampaansa paljastaneen Tulitähden. Kettu pudotti Kurkitassun kovalle maahan, ja oppilas vinkaisi kolahtaessaan maahansa. Kettu murisi hurjasti ja taivutti päätään näykkäistäkseen naarasta. Kurkitassu ponnisti jaloilleen ja hyppäsi vaistonvaraisesti ketun kaulaa kohti. Kettu repi Tulitähden niskastaan pois, ja Kurkitassu törmäsi suoraan ketun kasvoille kaulan sijasta. Kolli raapi hurjasti sihisten ketun silmiä ja kuonoa. Kettu uloi ja valitti, ja Kurkitassu tunsi kuinka veri purskahteli haavoistaan. Oppilas loikkasi kauemmas, ja kettu juoksi pakoon kun Tulitähti puraisi sitä kovaa selästä. Kurkitassu tuijotti ketun jälkeen, ensin hämmentyneenä, mutta sitten riemuissaan.
”Me voitimme sen!”oppilas hihkui riemuisssaan.
”Mitä sinä oikein ajattelit?!”Tulitähti sihisi vihaisesti. Kurkitassu hätkähti raivoa päällikön äänessä. Oppilas painui maata vasten korvat luimussa.
”Olisit voinut päästä hengestäsi! Et saa IKINÄ lähestyä ketun tai mäyrän pesää jos on mahdollista että se on pesässä!”
”Mutta kun...”
”Ei muttia! Palaamme leiriin samantien!”Tulitähti ärisi hurjasti ja käännähti. Kurkitassu nousi ja laahusti mestarinsa perään. Kylkeä aristi hiukan.
>No olipa hieno päivä...<

/Eka tarina Kurjelle :3//
Vastaus:24 kp:eeta

-Mustis

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Iltatassu, Jokiklaani
29.07.2014 19:05
//Tämä on viimeinen oppilastarina Iltatassulle… Seuraavassa sitten nimitysseremoniaa yms. Lisäksi aloitin kirjoittamaan tätä aika monta viikkoa sitten, joten aikalinjalla tämä on ennen jokiklaanin reviirin tulipaloa…//

Iltatassu asteli hitain ja epävarmin askelin jokiklaanin leiriä ympäröivän ja suojaavan piikkipensanpöheikön tunnelin läpi leiriin. Pitkän kuuman ja kuivan jakson kuivattama maa pölisi silti oppilaan tassujen alla ja sai jo valmiiksi turhautuneen naaraan aivastamaan. Veripisaroita lensi liikkeen voimasta oppilaan silmän yläpuolella olevasta viillosta. Iltatassu pysähtyi pudistelemaan päätään, veri valui silmiin pahemmin ja oppilas ei meinannut nähdä mitään. ”Iltatassu, antaisit nyt minun johdatan sinut Teerenlennon luokse”, ystävällinen, huolestunut ääni maukui Iltatassun vierestä. Perhonsiipi oli palannut takaisin tunneliin, itsepäisen oppilaansa rinnalle. Iltatassu ei jaksanut enää vastustella, puolisokeana sitä saattaisi vaikka harhautua piikkipensaaseen. Iltatassu tunsi hännänpään laskeutuvan olalleen ja antoi mestarinsa johdattaa itseään.

”Hei Perhonsiipi! Ja… mutta Iltatassu! Mitä tapahtui!? Hyökkäsikö joku teidän kimppuunne?” klaanin parantajan tervehdys muuttui yllättyneeksi ja huolestuneeksi. Iltatassua ärsytti, kuinka kaikki hermostuivat niin pienestä naarmusta – se sattui vain olemaan hankalassa paikassa niin, että taisteluharjoitus oli täytynyt keskeyttää. Eikä haava ollut tullut edes vahingossa kissalta, vaan Iltatassu itse oli kompuroinut ja kaatunut oksakasaan! Mutta taisteluharjoitus olikin jatkunut siihen mennessä jo niin kauan ilman selvää voittajaa, että Iltatassu oli melkein helpottunut keskeytyksestä. Jos olisi ollut kunnolla kynnet ja hampaat esillä ja vastassa vihollinen, Iltatassu epäili että molemmat olisivat kynsineet toisensa hengiltä. Jossain rajakahakassa se olisi ollut niin turhaa! Aluksi Iltatassu oli ollut innoissaan taistelutaitojen opettelusta, mutta älyttyään että niitä käytettiin enemmän toisia kissoja kuin reviirille tunkeutuneita kettuja ja mäyriä vastaan into oli kääntynyt vastahakoisuudeksi, jonka oppilas oli vain vaivoin saanut peitettyä. Muut eivät olisi voineet mitenkään ymmärtää, kun Iltatassu hädin tuskin itsekään. Muille oli niin itsestäänselvyys, että korva voi olla loppuelämän repaleinen tai arpi kyljessä jonkun surkean pienen reviirikaistaleen takia.

”Harjoitusonnettomuus vain. Iltatassu itse väittää, että ei tunnu missään, mutta eihän se ole oikeasti vakava?” Perhonsiipi kysyi istahtaen parantajan pesän ovensuulle jännittyneenä. Naaraan häntä heilui pienesti puolelta toiselle. Teerenlento nuuhkaisi haavaa ja katseli sitä hetken. ”Ei, se vain näyttää ikävältä kun naamasta tulee aina paljon verta ja on aina ikävää jos haava sattuu näin vuotamaan silmiin. Kyllä tämä tästä, voit mennä. Jäämyrsky kuului etsivän kissoja iltapartioon”, Teerenlento kehotti Perhonsiipeä. Perhonsiipi nyökkäsi ymmärtäen, että olisi vain tiellä ja luotuaan vielä viimeisen huolestuneen katseen Iltatassuun soturi katosi oviaukosta. Kaiken tämän Iltatassu näki punaisen usvan läpi.

Teerenlento kehotti oppilasta pysymään paikoillaan samalla kun taputteli hämähäkinseittiä tyrehdyttämään verenvuotoa ja kehotti oppilastaan Valkohaukka hakemaan vedellä kostutettua sammalta silmien huuhtelemiseksi. Se olisi parempi tehdä pesässä ennemmin kuin yrittää kompuroida joelle. Iltatassu jäi kaksin huolimattomista oppilaista mutisevan parantajan kanssa ja sai miettiä Teerenlennon sanoja. ”Onko… Onko jotain muuta paikkaa kuin naama, josta tulee paljon verta vaikka ei ole oikeasti vaaraa? Sellaista, että taistelu… taisteluharjoitus pitäisi keskeyttää? Mitä olet nähnyt muilla kissoilla?” Teerenlento keskeytti työnsä ja katseli oppilasta ymmällään kuin miettien, mitä Iltatassu oli oikein tarkoittanut. Oppilas mietti sitä hieman itsekin. ”No… Ei oikein. Siis vaarattomia paikkoja. Tietenkin kaulasta tulee erityisen paljon verta parista paikasta ja joskus kummallisesti etujalkojen sisäpuolelta ja… Hei, miksi haluat tietää?” Teerenlento keskeytti jotenkin varuillaan. Iltatassu käänsi katseensa tassuihinsa. Oppilas näki ne jo paremmin, kun verentulo silmiin oli lakannut. ”Ihan vain mietin mitä pitäisi itse jatkossa varoa…”, oppilas mutisi. Teerenlento katseli oppilasta läpitunkevasti. Iltatassu ei uskaltanut kohottaa katsettaan kuin peläten Teerenlennon näkevän silmistä vastauksen keksityksi. ”No ei siitä sen enempää. Jokainen eläin tietää varoa kasvojaan, sinunkin pitäisi. Muistatkos jatkossa?” Teerenlento vaihtoi puheenaihetta keskittyessään ripeästi hieromaan jotain kirvelevää kasvimössöä haavaan. Iltatassu nyökkäsi kuuliaisesti. Mutta oppilas pyöritteli kuulemaansa ja painoi mieleensä, siitä voisi olla hyötyä.

”…ja olisi hyvä, että huomenna ottaisit vähän rauhallisemmin”, Teerenlennon sanat rekisteröityivät taas yhtäkkiä Iltatassulle. ”M-mitä? Enkö saa mennä kalastamaan partion kanssa? Mutta kun jokikin on ollut niin kapeaksi kuivuneena jo pitkään ja…” Teerenlento heilautti huvittuneena häntänsä oppilaan suun editse keskeyttäen puhetulvan. ”Tietenkin saat mennä, saisit vaikka saaliille ei olisikaan niin kovaa tarvetta. Mutta ei mitään rankempaa.” Iltatassu myöntyi ja loikki sitten parantajanpesästä paahtavan auringon valoon, unohtaen kysyä luvan mennä. Oli liian kiire vakuuttamaan partion vetäjälle Sammalturkille, että haavasta huolimatta Iltatassu olisi yhä valmis kalastamaan. Jos vaikka Perhonsiipi tai lähinnä muut taisteluharjoituksessa olleet kissat olisivat ehtineet juoruta tapahtunutta eteenpäin.

*****

Iltatassu oli kyyristyneenä joen varrella kiven päällä liikkumatta, kuin patsas. Vain hännänpää nyki silloin tällöin kun kissa tuijotti tiiviisti virtaavaan veteen tassu valmiiksi koholla. Kirkkaasta vedestä näkyi, kuinka pieni parvi kaloja tonki pohjaa, joukko lähestyi Iltatassua. Juuri kun ensimmäiset kalat olivat säikähtämäisillään kissan varjoa Iltatassu läimäisi salamannopeasti tassullaan veteen niin, että roiskahti. Kala lensi kaaressa rantaan sätkimään ja ehti pompata kerran kivikosta epätoivoisesti kohti jokea, kun terävät hampaat tunkeutuivat sen niskaan sammuttaen elämän kalan silmistä.

Iltatassu nousi tyytyväisenä kala suussa jaloilleen ja katseli hetken ympärilleen. Laskeva aurinko paistoi matalalta mutta edelleen pilvettömältä taivaalta, se heijastui joesta silmiä häikäisevästi. Iltatassu huomasi kalakasan silmäkulmastaan. Se alkoi olla aika kiitettävän korkea, Iltatassu tassutteli kasalle ja lisäsi kalansa pinoon. Iltatassu ei ehtinyt palata luotettavalle kalastuskivelleen ennen kuin Sammalturkkikin tuli kasalle kaksi pientä kalaa suussaan. "Yritin yhtä isoa, mutta nämä kaksi hyppäsivät eteen niin kai nämä ajavat saman asian", naaras mumisi kalat suussa huvittuneena. Iltatassu nuolaisi huuliaan, herkullinen kalanmaku viipyi vielä. Oppilaan vatsa murisi nolostuttavan kovaäänisesti. Sammalturkki laski kalat suustaan ja nuolaisi samoin huuliaan. "Eiköhän päivän saalis ole jo koossa. Jos ottaisit toisen näistä ruipelokaloistani suihisi ennen kuin suunnataan leiriin. Ei näitä kehtaa vanhuksille tarjota ja eihän tätä lastia tyhjällä vatsalla jaksa kantaa. Perhonsiipi, Mehiläistassu, tulkaa tekin tänne!" kalastuspartion johtaja kuulutti. Vielä parin kalan lisäyksen jälkeen partion ahkerat kalastajat hotkivat osan saaliista ansaitusti.

Iltatassu nuoleskeli viimeisiä kalanrippeitä suihinsa, kun haistoi jotain pistävää ja vaarallista ilmassa. "Tulipalo!" oppilas henkäisi ponnahtaen pystyyn karvat pystyssä. Mehiläistassu nuuhkaisi ilmaa ja katseli ympärilleen varuillaan kuin peläten kaiken leimahtavan yhtäkkiä liekkeihin, mutta oppilaiden yllätykseksi vanhemmat soturit vain jatkoivat rauhallisesti ateriansa loppuun ennen kuin nousivat nuuhkimaan ilmaa. "Kaksijalkojen pikkutuli vain, niinhän, Sammalturkki? Sellainen kivien sisään vangittu?" Perhonsiipi maukui levollisesti. Sammalturkki katseli jonnekin rantatörmän taakse, josta savunhaju leijui. "Todennäköisesti, mutta se tulee aika läheltä. Ehkä se olisi kuitenkin hyvä käydä tarkastamassa." Sammalturkki antoi katseensa kiertää kissoissa. Mehiläistassu vaikutti yhä säikähtäneeltä, mutta Iltatassu katseli tiiviisti törmän suuntaan kiinnostuneena.

"Nyt kun osa näistä kaloista katosi jo parempiin suihin, kaksi oppilasta jaksaa varmasti kantaa loput leiriin”, Sammalturkki naukui tuomionsa. Iltatassu katseli anovasti Sammalturkkia. Taasko tämä oli jotain vanhempien kissojen metkuja, saattaa oppilaita sillä tavalla väkipakolla yhteen! Iltatassu oli jo juuri… tai no pari auringonhuippua sitten… syönyt Mehiläistassun kanssa kun Perhonsiipi oli kehottanut hankkimaan ystäviä. Minkä Iltatassu sille voi, ettei kaipaa niitä niin kovasti! Tulee ajallaan jos tulee. ”Hyvä on. Menkää te kaksi tarkastamaan tilanne”, Sammalturkki myöntyi heilauttaen hännällään Iltatassun ja Perhonsiiven suuntaan. ”Lähinnä minua huolestuttaa se, että kaksijalat olisivat laajentaneet viherlehtipaikkansa reviiriä leirimme suuntaan. Ne alkavat olla häiritsevän lähellä jo ilmankin, vapaana juoksevia koiria ja ulvovia kaksijalkojen pentuja järvessä ja kaikkea kanssa..." Naaras mutisi poimiessaan jo kaloja suuhunsa. Niitä on helppo kantaa monta kerralla pyrstöistä.

Iltatassu loikki sen kauempaa odottamatta törmän huipulle ennen kuin Sammalturkki muuttaisi mielensä. "Odota, Iltatassu, ettet ryntää koiran suihin tai pahempaa", Iltatassu kuuli mestarinsa huudoksi kohotetun äänen. Iltatassu ei voinut sille mitään, että oli niin innoissaan. Tähän mennessä sitä ja muita kissoja oli käsketty välttää kaksijalkojen viherpaikkaa, kun niitä oli pitkään kestäneen kuuman kauden takia kerääntynyt järvelle tavallistakin enemmän. Joka päivä niiden hirviöitä ilmestyi lisää ja kaksijalkojen kummalliset viherlehtipesät, keppien varaan pingotetut kaksijalkaturkit valtasivat myös alaa. Rajapartioille päästettiin vain kokeneita kissoja. Varjoklaanilaisista tuskin olisi haittaa, eivät nekään niin tyhmiä ole että ryömisivät synkästä metsästään kaksijalkojen näkyville, mutta kaksijalat olivat arvaamattomia.

Perhonsiiven saavutettua hölmönä ryntäilevän oppilaansa naaras heilautti häntänsä Iltatassun korvan yli toruen. "Ja minä kun suunnittelin ilmoittavani pian Rastastähdelle sinun olevan valmis soturiksi", vanhempi naaras maukui moittivasti. Iltatassu painoi päänsä ja antoi häntänsä roikkua oikein katuvasti. "Mutta mennään nyt, minuakin kiinnostaa varmistaa mahdollisimman pian että kyseessä on tosiaan kaksijalkojen vangitsema tuli." Perhonsiipi pyrähti yllättäen Iltatassun edelle täydessä vauhdissa niin, että häntä heilui suorana kissan perässä! Iltatassulle tuli kiire päästä liikkeelle.

Kun kaksi kissaa saavutti kaksijalkojen viherlehtireviirinrajan, ne hidastivat vauhtiaan ja liikkuivat matalina vatsat maata hipoen heinikossa kuin vaanien. Aurinko oli jo laskenut niin, että tulen kajo erottui punaisena hämärtyvässä illassa. Kaksijalkoja ei näkynyt eikä kuulunut, ne olivat varmaan onneksi menneet pesiinsä jo nukkumaan. "Haluan vielä lähemmäs", Perhonsiipi naukaisi hiljaa ja katosi pitkään kuivaan heinikkoon. Iltatassu ei ymmärtänyt miksi yleensä niin varovainen Perhonsiipi niin halusi tehdä, mutta seurasi. "Katso, Iltatassu. Kaksijalatkaan eivät ole ihan aina tyhmiä, nekin ovat huomanneet kuinka kuivaa kaikki on. Ne ovat vanginneet tulen kunnolla kauas heinikosta ja tuossa kannettavassa kaksijalkavärkissä siinä vieressä on vettä. Eivät nekään halua asumuksiensa palavan. Tämän halusin vain varmistaa. Voidaan mennä." Iltatassu katseli mestariaan ihaillen. Iltatassu tunsi itsensä ihan pennuksi ajattelevaisen soturin rinnalla siinä pusikossa kyyhöttäessään.

Iltatassu oli kääntymäisillään lähteäkseen, kun Perhonsiipi sihahti ”odota!” hätäisesti. Iltatassu jähmettyi niille sijoilleen. Sitten oppilas näki silmäkulmastaan kuinka Perhonsiipi viittoi korvien heilautuksella oppilastaan palaamaan. Iltatassu hiippaili äänettömästi takaisin. ”Kettu, kiertelee kaksijalkojen jätekasoilla. Laiha kuin lehtikadon aikaan. Se on varmaan nuori ja taitamaton, mutta ei kannata aliarvioida”, Perhonsiipi arvioi ääneen maukumalla hiljaa. Iltatassu siristi silmiään nähdäkseen paremmin tulen kajon läpi. Varjoissa luikki tumma laiha olento. Iltatassu saattoi samassa haistaa sen pistävän löyhkän tulen ja savunkin yli. Perhonsiipikin oli varmaan nähnyt ketun ennen kuin haistanut, eihän millään kissalla voinut olla niin tarkka nenä. ”Mitä me teemme? Haetaanko apua?” Iltatassu supisi rauhattomana. Perhonsiipi pudisti päätään ja asettui mukavammin aloilleen heinikkoon makaamaan tassut allaan. ”Seurataan sitä hetki. Jos se yrittää kohti leiriä niin häädämme sen varmaan kahdestaankin. Mutta todennäköisemmin se jatkaa ruoan etsimistä kaksijalkojen roskista.” Iltatassu katseli hetken ketun menoa – laiha punaturkki kierteli vikkelästi kaksijalkapesien ja niiden erinäisten roinan seassa paikasta toiseen. Hämmästyttävän nopeasti niin nälkäisen ja riutuneen näköiseksi. Sitten Iltatassu rauhoittui seuraten mestarinsa esimerkkiä löhöämään nurmikkoon.

Iltatassu ei pystynyt pidättelemään haukotusta. Taivas oli muuttunut tummansiniseksi. Iltatassu oli aikansa katsellut auringonlaskua ja oli tuskastumaisillaan paikallaan oloon. ”Leirissä muut varmaan nauttivat kaloistamme ja vaihtavat kieliä”, Perhonsiipikin huokaisi hetken päästä ja yritti asettautua vielä mukavammin. Iltatassu katseli mestariaan hetken, tämän kaipaava katse tuntui olevan kaukana leirissä ystävien luona. Iltatassu ei ollut liiemmin vaihtanut kieliä, vetäytynyt vain omiin oloihinsa mutta näkyville kuitenkin niin ettei kukaan alkaisi kyselemään perään. Nyt Iltatassu empi hetken, ennen kuin kurottautui hienovaraisesti nuolaisemaan isompaa kissaa korvan juuresta. Ylemmäs ei yltänyt ilman että nousisi ylös kun teostaan huolimatta Iltatassu jotenkin hassusti toivoi, ettei Perhonsiipi olisi huomannut oppilastaan. Unohtanut hetkeksi toisen kissan olemassaolon kokonaan. Perhonsiipi katsoikin hetken eteensä kuin ei olisi huomannut, mutta kääntyi sitten sulavasti oppilaansa puoleen nuolaisten takaisin. ”Toivoin, että taivaalle olisi kerääntynyt myrskypilviä. Tätä menoa tulipalo ei ole kaukana ja saaliskin vähenee vähenemistään”, Perhonsiipi maukui. ”Olen kuullut vanhuks… klaaninvanhimmilta juttuja entisestä metsästä. Että oli sielläkin välillä kuivaa, mutta vähintään Jokiklaanilla meni aina hyvin. Niin kauan kuin joki virtaa, niinhän?” Iltatassu vastasi innostuneena. Jotain hyötyä siitä kirppujen metsästyksestä turkeista ja vanhimpien orjana toimimisesta oli tarttunut. Perhonsiipi nyökkäsi silmät hymyssä.

Vanhempi naaras oli jatkamaisillaan kevyttä keskustelua, kun molemmat kissat hypähtivät kuullessaan kolahduksen läheltä. Iltatassu käänsi katseensa nopeasti yrittäen etsiä kettua. Se oli aivan likellä, muutaman ketunmitan päässä, onnistunut kaatamaan jonkun kaksijalkojen hökötyksen. Samassa Iltatassu huomasi, ettei haistanut enää kettua, siksi se oli päässyt huomaamatta niin lähelle. Tuuli oli kääntynyt. Olikohan kettu haistanut jo kissat ja vaikka olisi, välittäisikö se? Vastaus tuli pian, kun kettu kohottautui nuuhkimaan ilmaa ja käänsi kapean naamansa pistävine silmineen kohti heinikkoa rinteessä jonka takana Iltatassu ja Perhonsiipi yhä kyyhöttivät. Kettu alkoi äristä. "Ihan rauhallisesti, Iltatassu. Se on vain yksi nälkäinen ruipelo joka varmaan säikähtää kun näkee meidät kunnolla. Tule”, Perhonsiipi kehotti nousten pystyyn pää korkealla ja häntä pystyssä. Iltatassu kyyhötti maassa korvat vasten päätä pelokkaana. Jokin ei ollut kohdallaan, ei tämä voinut olla näin helppoa. ”Noh, Iltatassu”, Perhonsiipi kehotti melkein huvittuneena kääntyessään kyyristelevän oppilaansa luokse vielä takaisin. Perhonsiipi ei ollut edes pörhistänyt turkkiaan. Kettu alkoi äristä kovempaan ääneen, eikö sen tarvinnut hengittää välissä? Sitten Iltatassu näki Perhonsiiven ohitse, kuinka pikkutulen heittämät varjot liikkuivat jotenkin hullusti. Ruipelon ketun vierelle asteli varjoista toinen ruipelo kettu. Molemmat ärisivät nälkäinen kiilto silmissään. Sen takia oli näyttänyt siltä, kuin kettu olisi liikkunut vikkelästi paikasta toiseen. Niitä oli koko ajan ollut kaksi! Perhonsiipi vaikutti älyävän saman kun seurasi Iltatassun kauhistunutta katsetta. Aiemmin levollisen kissan niskakarvat nousivat pystyyn.

”Juostaan molemmat äkkiä takaisin leiriin hakemaan apua!” Iltatassu parahti. Ei ollut mieltä enää yrittää olla hiljaa, ketut olivat selvästi huomanneet saaliinsa. ”Ei, parempi suojella leiriä ja olla johtamatta niitä ruokapöytään. Aivan yhtä hyvin soturit voivat olla jo pesissään ja pennut leikkimässä aukiolla emon nukahdettua. Minä jään pidättelemään ja yritän ajaa ne pois, mene sinä hakemaan apua”, Perhonsiipi maukui kiireesti. Iltatassu ei saanut itseään liikkeelle. ”Tottele!” Perhonsiipi sähähti huitaisten pehmeällä tassulla Iltatassua ympäri korvien. Iltatassu ponnahti ylös ja kääntyi juoksemaan kuin ampiaisen pistämänä.

Jälleen Iltatassu oli pelokas pieni kissa joka juoksi ja kompasteli metsän läpi kuvitellen kaikkien mahdollisten petojen juoksevan perässään. Saapuessaan joelle Iltatassu hyppäsi päistikkaa matalaan veteen ja lähti puoliksi uiden ja puoliksi kahlaten pyrkimään kohti toista rantaa ja leiriä. Keskellä virtaa Iltatassu kuuli takaansa vihaista ärinää ja sähähdyksiä. Nyt Perhonsiipi ja ketut ottivat yhteen varmasti, samaan aikaan kun Iltatassu pakeni pelokkaan pennun tavoin. Mitään muuta oppilas ei voinut ajatella, Perhonsiiven käsky oli unohtunut. Iltatassu jäi polkemaan illan viilentämään veteen paikoilleen, mieli yhtä mylläkässä kuin ympärillä virtaava joki.

Miten Iltatassu saattoi ikinä kuvitella oppivansa soturiksi! Miten kukaan muukaan uskoi häneen, onnettomaan ulkopuoliseen kissaan joka nytkin pakeni kuin pentu? Pelko kihelmöi Iltatassun koko kehossa kannustaen jatkamaan kauemmas kahakan äänistä. Jokainen hetki vaaran lähellä tuntui ikuisuudelta. Iltatassu ui parin vedon verran eteenpäin, kunnes pysähtyi taas empimään. Kaikkein kirkkaampana, oman selviytymisvaistonkin yli, Iltatassun mieleen pyrki kuitenkin koko ajan kuva kettujen raatelemasta Perhonsiivestä. Perhonsiipi oli alusta alkaen uskonut häneen. Iltatassu ulvaisi ääneen turhautuneena pimeään iltaan. Lopulta kissa teki päätöksensä ja kääntyi takaisin. Perhonsiipi oli kissa jonka vuoksi Iltatassu oli valmis antamaan henkensä. Iltatassusta tuntui, että jos Perhonsiipi nyt kuolisi niin hän syyttäisi itseään siitä loppuelämänsä. Iltatassulta ei todellisuudessa mennyt kauan päätöksen tekemiseen. Joen vesi ei ollut ehtinyt imeytyä kalojen suomujen lailla kiiltävän turkin uumeniin, vaan pisarat varisivat oppilaan perässä tämän juostessa takaisin niin lujaa kuin tassuista lähti.

Iltatassu liukui vaivoin pysähdyksiin suojaisaan paikkaan ennemmin kuin ryntäsi suin päin taisteluun. Perhonsiipi oli ahdistettu kivikkoon ja huohotti raskaasti katsoen vuoroin kumpaakin kettua. Ne kiertelivät kissaa levollisina, kiusoitellen ja huuliaan lipoen. Perhonsiivellä ja ketuilla oli turkit sekaisin ja Iltatassu haistoi veren, mutta ei tiennyt kumpi osapuoli oli haavoittunut. Ainakin Perhonsiipi oli selvästi alakynnessä kahden melkein täysikasvuisen ketun kanssa, nurkkaan ajettuna. Iltatassu pidätti hengitystään, kun toinen ketuista hyökkäsi leukojaan louskuttaen kyyristyneen ja sähisevän Perhonsiiven kimppuun. Kissa läimäisi tassullaan kynnet välähtäen, mutta kettu väisti ja upotti hampaansa Perhonsiiven lapaan. Kissa rääkäisi kivusta ja onnistui nopealla liikkeellä heittämään ketun selästään. Kettu mätkähti toverinsa viereen, mutta nousi pian ylös ja jatkoi äristen kissan kiertelyä. Kohta ne eivät enää malttaisi vain kierrellä ja arvioida saaliinsa puolustautumiskykyä.

Kun molemmat ketuista kyyristyivät valmiina yhteishyökkäykseen, Iltatassu mourusi hyökkäyshuutonsa ja pyrähti esiin piilopaikastaan. Ketut pysähtyivät siihen sijoilleen ja ehtivät juuri kääntyä näkemään tunkeilijan, kun Iltatassu törmäsi toiseen niistä saattaen sen sätkien heinikkoon. Iltatassu liukui pysähdyksiin pää pyörällä, Perhonsiipi sanoi jotain mutta oppilas ei rekisteröinyt sitä. Iltatassu oli rynnännyt suoraan Perhonsiiven ja viimeisen ketun väliin. Koko Iltatassun maailma tiivistyi verenhimoisina kiiluviin silmiin sekä ärinään raottuneeseen suuhun josta valui kuola. Tuijotuskilpailu tuntui kestävän yhtä lailla ikuisuuden ja vain hetken. Iltatassu ei kuitenkaan antanut ketulle tilaisuutta tehdä ensimmäistä liikettä. Iltatassu ponnisti takajaloillaan niin, että pääsi hyppäämään ketun pään päälle. Leuat loksahtivat kuuluvasti, mutta Iltatassu ei selviytymistaistelun hurmoksessa olisi tuntenut kipua vaikka hampaat olisivatkin osuneet. Hetken ajan Iltatassu keikkui hullusti kiinni ketun naamassa, mutta sitten laiha punaturkki menetti tasapainonsa ja kaatui pää edellä tömähtäen maahan. Ennen kuin riutuneenakin voimakas kettu ehti rimpuilla vapaaksi, Iltatassu piti huolen siitä, että terävät kissan kynnet löysivät kohteensa ja oppilas itse loikkasi turvallisen etäisyyden päähän.

Kettu pudisti päätään ja nousi äristen ylös. Pusikko kahahti ja toinen kettu asteli esiin hieman ontuen mutta hampaat irvessä. ”Iltatassu!” oppilas kuuli mestarinsa henkäisevän takanaan, lause jäi kesken. Iltatassu odotti kynnet paljastettuina ja turkki pörhistettynä niin, että näytti kaksi kertaa isommalta. Juuri kun aiemmin pusikkoon syösty kettu pääsi toverinsa rinnalle ilmeisen innokkaana päättämään kahden kiusallisen hankalasi osoittautuneen lounaan elämän, sen toveri alkoi viuhtoa päätään ja haroa tassuilla naamaansa haparoiden ja vinkuen. Iltatassu siristi silmiään tyytyväisenä itseensä. Kettu ei nähnyt enää muuta kuin punaista usvaa. Iltatassun ei tarvinnut kääntää katsettaan, naaras tunsi kuinka Perhonsiipi asettui oppilaansa rinnalleen vieläkin isomman ja uhkaavamman näköisenä sähisten. Lopulta sokeutunut kettu kääntyi haparoiden pusikkoon ja sen toveri seurasi ymmällään ja peloissaan perässä. Yksin ruipelo varmaan oli vastahakoinen käymään kahta kissaa vastaan.

Vasta kun kettujen tukala löyhkä hälveni ja jäi taas kaksijalkareviirin muiden hajujen alle, Iltatassu antoi turkkinsa laskettua ja siirsi katseensa Perhonsiipeen. Oppilas meinasi perääntyä kohtaamansa raivostuneen katseen alla. ”Pitäisi raadella sinulta korvat päästä! Minä käskin selvästi sinua menemään hakemaan apua! Näitkö edes kuinka lähellä ketun leuat kävivät vatsaasi?!” Perhonsiipi maukui vauhkona. Iltatassu laskeutui taas kyyryyn, tällä kertaa häntä koipien välissä. ”Olisit voinut kuolla…” Perhonsiipi naukui sitten niin hiljaa, että Iltatassu hädin tuskin kuuli. Iltatassu oli pyytämäisillään vuolaasti anteeksi, kun mestari jatkoikin vielä: ”Et totellut käskyäni. Ja… pelastit minut. Tiesin, että apu ei olisi ehtinyt ajoissa. Mutta kissan on suojeltava klaaniaan”, Perhonsiipi lausui tärisevällä äänellä. Iltatassu nousi hitaasti pystyyn. Perhonsiipi oli juuri ollut valmiina uhraamaan henkensä, valmiina kuolemaan. Ajatus yhtä lailla sai Iltatassun tolaltaan ja vaikenemaan kunnioittaen.

”Mitä sinä teit sille ketulle? Et kai… Tai siis ilman silmiään se kuolee varmasti”, Perhonsiipi maukui haparoiden vaihtaakseen aihetta. ”Tein sille saman kuin oksa minulle viime harjoituksissa. Kyllä se taas näkee kun verentulo lakkaa silmien yläpuolisista haavoista”, Iltatassu selitti salaa mielissään siitä, että Perhonsiipi oli huolissaan ketun kuolettavasti haavoittamisesta. Moni muu kissa ei olisi välittänyt tuleeko kissojen reviirille eksynyt kettu tapetuksi vai vain karkotetuksi. Perhonsiiven oikeudenmukainen armo oli yksi lukuisista ominaisuuksista joita Iltatassu rakast… kunnioitti mestarissaan. ”Se oli hienosti keksitty. Taidat sinä karvapallo sittenkin olla valmis soturiksi.” Perhonsiipi kehräsi kuulostaen jo enemmän itseltään. Iltatassu nuolaisi nopeasti rintaansa nolostuneena, mutta mielissään kehusta. Voi jos Iltatassu ei olisi enää ikinä kuullut sitä ääntä tai… ”Olen niin iloinen, että sinulle ei käynyt pahasti”, Iltatassu naukaisi hiljaa. Perhonsiipi kallisti jo silloin päätään ymmällään Iltatassun äänensävystä.

Hetken mielijohteesta Iltatassu otti pari askelta eteenpäin ja ensin nuolaisi ja sitten kosketti nenällään Perhonsiiven poskea. Tuttu ja turvallinen tuoksu tulvahti Iltatassun ympärille rauhoittaen ja poistaen lopunkin taistelun jännityksen kehosta. Melkein saman tien Perhonsiipi kuitenkin otti samat kaksi askelta taaksepäin palauttaen välimatkan. Perhonsiipi loi oppilaaseensa todella omituisen katseen, Iltatassu ei ollut nähnyt sellaista ennen kenelläkään. Katseessa oli niin monta tunnetta sekaisin, että mikään ei voittanut toista. Lähinnä Perhonsiiven silmät olivat suuret ja pyöreät hämmennyksestä, kuin Perhonsiipi ei voisi uskoa jotain.

Ennen kuin kumpikaan ehti sanoa sanaakaan, illassa kantautui lukuisten lähestyvien kissojen askelten töminä. Kaislikosta rynnisti ainakin neljä soturia. ”Tunkiolla ollut Mehiläistassu kuuli Iltatassun ulvaisun. Onko kaikki hyvin?” lähimmäksi ehtinyt Mustakynsi kysyi vakavana ja aavistuksen hengästyneenä. Kissat olivat rynnänneet leiristä niin nopeasti kuin tassut kantoivat. ”Vuodatte kumpikin verta! Mikä teidän kimppuunne hyökkäsi?” musta kolli jatkoi vaativalla äänellä ehdittyään silmäillä kahta naarasta. Iltatassu ei saanut sanaakaan suustaan. Mustakynsi heilautti häntäänsä kärsimättömänä. Onneksi Perhonsiipi otti askeleen eteenpäin ja selitti tapahtumien kulun.

”Olisi hyvä, jos ainakin kahden kissan partio kävisi heti varmistamassa, että ketut todella poistuivat reviiriltämme ja että niillä ei ole pesää lähellä”, Mustakynsi käskytti kun voipuneen kuuloinen Perhonsiipi lopetti kertomuksensa. Kaksi kissaa irtaantui Mustakynnen joukkiosta ja katosi pusikkoon kettujen hajua seuraten. ”Teidän pitää tulla heti leiriin”, Mustakynsi jatkoi osoittaen sanansa Iltatassulle ja Perhonsiivelle, ”Teerenlento saa tarkistaa etteivät haavanne ole vakavia.” Kiivaalla Mustakynnellä oli taipumus pomottaa ja käskyttää muita, mutta sillä kertaa Iltatassu oli vain tyytyväinen että joku kertoi täsmälleen mitä tehdä. Kettujen hajun yhä hälvetessä taistelutantereelta hälveni myös Iltatassun puhti ja oppilas tunsi itsensä hyvin väsyneeksi.

Iltatassu yritti asettua Perhonsiiven vierelle kun kissat kääntyivät palatakseen leiriin, mutta naaras ottikin ja asteli kahden edellään keskustelevan kissan väliin. Kissat vilkaisivat toisiaan ja sitten Iltatassua ymmällään, mutta tarttuivat pian johonkin Perhonsiiven aloittamaan aiheeseen. Iltatassu jäi yksin tassuttelemaan joukon hännille pää painuksissa ja häntä laahaten maata. Perhonsiipi ei ollut vahingossakaan vilkaissut oppilaaseensa sen jälkeen kun muut kissat saapuivat.

Leirissäkin vähäisten haavojen käsittelyn jälkeen Perhonsiipi kävi ilmoittamassa vain oppilaiden pesän suuaukolla pikaisesti oppilaalleen, että Iltatassu nimettäisiin soturiksi seuraavana päivänä.

Soturinnimeämisseremonian alkaessa Perhonsiipi istui kissajoukon takana niin, että Iltatassu hädin tuskin näki tätä.

Mitä niin väärä oli siinä, että rakasti toista kissaa niin, että oli valmis vaarantamaan henkensä tämän puolesta?

Mitä väärää ikinä voisi olla rakkaudessa?

//Mitäs tässä. Halusin vähän erilaisen rakkaustarinan, sellaisen joita netissä etenkään soturikissamaailmassa ei ole jo tusinaa parissa. Tarinan teko venyi ja vanui kun oli mökkeilyä parillakin eri mökillä välissä… Mutta seuraavaksi siis Iltatassun nimeämisseremonia, kunhan saan lopullisesti päätettyä katille sopivan soturinimen :>//


Vastaus:No nyt päästiin asiaan. IltisxPerho. Uulallaa. Mitähän niistänkahdesta tulee? ;> Mutta pystyn vaan niinhyvin kuvittelemaan tuon tilanteen pässäni kun Perholle selvis ettäIltis tykkää siitä. Justiin tota mää rakastan noissa sun tarinoissa, kun pystyy niin hyvin kuvittelemaan tuon kaiken. Ja Iltis on nyt sotureissa, saat 30 kp:eeta.

-Mustis

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Lumipentu, Tuuliklaani
29.07.2014 12:45

"Haluan ulos, Valkohäntä!" Lumipentu kiljaisi naaraan korvaan.
Valkohäntä katsoi pentua turhautuneena, sillä tämä oli juuri herättänyt kaikki pentutarhassa.
"Voisit pitää vähän hiljempaa ääntä, emme mene ulos nyt, siellä sataa"
Valkohäntä kuiskasi ja haukotteli.
Lumitassu kiipesi naaraan selkään ja alkoi repiä tämän turkkia.
"Nyt me menemme ulos!" Lumipentu mumisi suu täynnä sijaisemonsa turkkia.
Valkohäntä ei piitannut Lumipennusta ja käänsi kylkeään, jolloin pennun oli pakko tipahtaa pois hänen selästään.
"Hiirenaivo.." Lumipentu sähähti ja istahti maahan. "Kaikki muut pennut saavat käydä ulkona, miksi?"
Valkohäntä tuhahti raskaasti ja keskeytti nukkumisensa "He ovat vanhempia kuin sinä"
"Minä olen tarpeeksi vanha" Lumipentu meni makuulleen ja laski päänsä käpäliensä päälle. Sade alkoi kovenea ja suuret välähdykset heijastuivat pentutarhan seinään. #En minä ehkä sittenkään halua ulos# Lumipentu ajatteli kun suuri jyrähdys tärisytti maata hänen allaan. Kuuma helleilma vaihtuikin yhtäkkiä kylmäksi, tuuliseksi ja kosteaksi myrskyksi, joka ulvoi leirin ulkopuolella.
"E-emo, onkohan Tähtiklaani meille vihainen jostain?" Lumipentu kysyi änkyttäen.
"Ei ole, kultaseni, se on vain pieni myrsky, ei muuta" Valkohäntä vastasi ja laski häntänsä Lumipennun kyljen päälle hellästi.
#Pieni? Jos tämä on pieni, en halua edes nähdä suurta!# Lumipentu ajatteli ja vaipui hiljalleen uneen.

#Tumma varjo huohotti metsässä kovaäänisesti, kun Lumipentu raotti silmiään. "Kuka siellä on?" Pentu naukaisi ja hiipi hahmon luokse hiljaa. Sumu alkoi laskeutua, ihan kuin maa olisi vetänyt sitä alaspäin. Lumipentu naukaisi varovasti herättäen tuntemattoman kissan huomion. Tämä ärähti ja kääntyi katsomaan lumenvalkoista pentua. "Tulithan sinä" tumma kissa sanoi ja asteli pois sumusta, jolloin hän muuttuikin punaruskeaksi naaraaksi. "Olen Mesisydän, jokiklaanista"
Lumitassu sähähti ja tiuskaisi naaraalle "voin minä tapella!"
Mesisydän ravisti päätään "en tullut tappelemaan, olen Tähtiklaanin soturi"
Kylmä tuuli iskeytyi Lumipennun lävitse kun hän kuuli sanan Tähtiklaani.
"O-onko Hopeasiipi siellä?" Pentu kysyi äkkiä.
"On" Mesisydän hymyili.
"Saanko puhua hänen kanssaan?"
Lumipentu kysyi hiljaa.
Mesisydän nyökkäsi ja katosi näkyvistä.
Hetken Lumipentu odotti ja pian hänen eteensä ilmestyi kaunis hopeanvärinen kissa.
"Emo!" Lumipentu kiljaisi kyyneleet valuen.
Hopea kissa hymyili hiljaa ja katsoi pentuaan onnellisena "sinusta on tullut niin iso jo"
Lumipentu keskeytti emonsa ja alkoi hyppiä hänen ympärillään.
"Minulla on niin paljon kerrottavaa!" Lumipentu hihkaisi ja kääntyi emonsa puoleen. "Emo? Oletko täällä?" Lumipentu inahti ja kyyneleet valuivat hänen silmistään.#

"Herää jo laiskamato!" Valkohäntä tökki Lumipentua.
#Se..se oli vain unta# Lumipentu huokaisi.

//tein lyhyen tarinan kun turhautuneena täällä kaupassa odottelen muita :D
Vastaus:18 kp:eeta

-Mustis

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Väretassu, Myrskyklaani
28.07.2014 21:55
”Värepentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja sinusta on aika tulla soturioppilas. Tästä päivästä siihen päivään saakka, kun ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan nimellä Väretassu. Mestarisi on Vatukkakynsi”, Tulitähti kuulutti kovaan ääneen. Tunsin kihelmöintiä vatsani pohjassa, koska minua jännitti niin paljon! Vilkaisin tulevaa mestariani, joka istui muiden sotureiden joukossa.
”Vatukkakynsi, olet osoittanut olevasi rehti ja uskollinen soturi ja uskon, että opetat kaiken oppimasi tälle oppilaalle”, päällikkö puhutteli mestariani ja nyökkäsi tälle lopuksi. Vatukkakynsi heilautti häntäänsä kunniotuksen osoitukseksi ja kävelin hänen luokseen. Kosketin hänen kuonoaan omallani ja käännyin sitten muun klaanin puoleen.
”Väretassu! Väretassu!” klaani hurrasi. Katsoin isoveljeäni Vinhatassua, joka oli jo nimitetty oppilaaksi monta kuuta sitten. Hän huusi nimeäni, muttei mitenkään eritavalla kuin muut. Toisin kuin emoni ja isäni, jotka suorastaan kiljuivat. Säpsähdin hipaisua kyljessäni ja käänsin päätäni.
”Hei Koivutassu”, maukaisin hymyillen naaraalle. Tämä onnitteli minua oppilaaksi pääsemisestä, ennen kuin palasi tehtäviinsä. Moni tuli onnittelemaan minua ja samalla opin tuntemaan muutaman soturin ja oppilaan.
Kun onnittelut laantui ja kaikki olivat taas hajaantuneet ympäri leiriä, etsin katseellani Vatukkakynttä, sillä halusin tarkan tiedon millon alottaisimme ja missä. Hetken katseen kierrettyäni leiriä, huomasin hänet puhuttavan kahta kollia. Kurtisin uteliaana otsaani ja hivuttaudun kuulo etäisyydelle.
”Jos vielä kerrankin teette jekkuja Pitkähännälle, teen teistä variksenruokaa”, kuulin Vatukkakynnen sanovan. Oppilaat mutisivat jotain vastaukseksi niin hiljaa, etten saanut selvää. Sitten mestarini 'hääti' heidät matkoihinsa. Hän istahtui paikoilleen ja puhdisti rintaansa lyhyin vedoin. Pudistin päätäni ja kipitin reippaana mestarini luo.
”Vatukkakynsi, aloitammeko jo tänään?” kysyin innokkaana, mutta pysyin nahoissani, jos hän vaikka vastaisi kieltävästi. Hän piti katseensa minussa ja vastasi:
”Aloitamme. Kohta on auringonhuipun hetki, joten ehdimme hyvin vaikka kiertää rajat”, mestarini sanoi.
”Okei. Milloin lähdetään?” hymyilin silmät suurina ja korvat pystyssä. Vatukkakynsi hymähti ja nousi seisomaan.
”Raportoin vaan Tulitähdelle aikaisemmasta partiosta. En ehtinyt tekemään sitä aikaisemmin, koska nimityksesi oli käynnissä”, Vatukkakynsi kertoi. Nyökkäsin hiukan pettyneenä, koska olisin halunnut lähteä heti. Katsoin mestarini perään ilmeikkäänä ja mietin mitä tekisin sillä aikaa. Ehkä tarkistaisin oppilaidenpesän. Ei, olin tehnyt sen jo monta kertaa pentuaikoina. Petini minun täytyisi kyllä tehdä, mutta ei nyt, koska sammalten haussa kestäisi liian pitkään ja Vatukkakynsi ihmettelisi missä viivyin. Kohautin lapojani ja nuolaisin tassuani muutaman kerran, ennen kuin pyyhkäisin sen naamaani. Laskin tassuni maahan ja nousin jaloilleni. Voisin nyt kuitenkin tarkistaa sen oppilaidenpesän. Tassuttelin oppilaidenpesän suuaukolle. Työnnyin sisään ja kuonooni tulvahti muiden oppilaiden hajut. Seisoin suuaukolla katsoen pesää. Liu'utin katseeni oppilaasta oppilaaseen, jotka pesässä olivat. Valkotassu näytti hieman pahoinvoivalta ja mietin oliko hänelle tapahtunut jotain. Valkotassun lisäksi pesässä oli Koivutassu, joka oli asettunut Valkotassun viereen lohduttaakseen. Pesässä oli myös ne kaksi kolli oppilasta, joiden nimiä en tiennyt.
”Ai, hei Väretassu”, Koivutassu naukaisi iloisesti huomatessaan minut. Nyökkäsin tervehdykseksi. Koivutassu käveli luokseni ja heilautti häntäänsä kohti Valkotassua.
”Lepakkotassu ja Myrskytassu kiusasivat häntä”, hän tuhahti. ”He sanoivat, että Valkotassua rumempaa naarasta ei ole kuunaan nähty.”
Vilkaisin ensin Valkotassua ja sitten kahta kollioppilasta, jotka oli nimetty Lepakkotassuksi ja Myrskytassuksi. Irvistin.
”Valkotassuhan on ihan nätti”, sanoin kulmia kohottaen.
”Nii-in. Se tässä onkin, noilla kahdella on vain jokin suuri ongelma”, Koivutassu puuskahti. Nyökkäsin pienesti. Katsoin kahta kollia tarkkaavaisesti. Molemmilla oli vihreät silmät ja naamoillaan ilkeä, omahyväinen ilme.
”Etkö mene Vatukkakynnen kanssa metsälle?” Koivutassu kysyi yllättäen, kuin vaihtean puhevuoroaan.
”Menen. Hänen piti vain mennä raportoimaan Tulitähdelle partiosta, joten tulin katsomaan paikkani”, kerroin.
”Voin auttaa”, Koivutaasu hymyili. ”Pesässä on vain neljä vapaata paikkaa ja niihinkin pitäää tuoda sammalta. Yksi paikka on Lepakkotassun vieressa ja yksi Myrskytassyn. Minun vieressäni ja Säveltassun vieressä”, naaras kertoi osoittaen jokaista vapaata kohtaa vuorollaan.
”Kiitos. Valitsenkin sitten niistä rajojen kiertämisen jälkee”, maukaisin. ”Mutta nyt täytyy mennä. Toivottaavsti Vatukkakynsi ei ole joutunut odottamaan!” Kosketin Koivutassun korvaa hyvästiksi ja työnnyin ulos pesästä. Onnekseni näin Vatukkakynnen astelevan juuri päällikönpesästä ja riensin tämän luo.
”Lähdetään sitten”, mestarini maukaisi.

//Ensitarinani :3//
Vastaus:Oot hyvä kirjoittaja ^^ saat 25 kp:eeta

-Mustis

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Haukkapentu, Tuuliklaani
28.07.2014 20:21
"Emo.. Emo.. Emoo?" Pieni, vaaleanruskea Tuuliklaanilainen pentu miukui sijaisemolleen, Saarnijalalle.
"Niin, Haukkapentu? Onko sinulla jokin hätänä?" rauhallisesti kuningatar kysyi pikkuiselta, ja nuolaisi tämän päälakea rauhallisesti. Lyhyt ja pörröinen turkki ei kuitenkaan pysynyt kovin kauaa sileänä, vaan nousi taas pystyyn.
Pentu epäröi hetken, ennen kuin uskaltautui kysymään: "Saanko mennä tutkimaan leiriä? Haluaisin nähdä sitä enemmänkin, ja..-"
Pennun puheen keskeytti Saarnijalan hilpeä Mrau.
"Voi sinua.. ET sinä tietenkään yksin vielä voi mennä, et ole melkein edes kuun ikäinenkään. Riistaa saat kuitenkin opetella piakkoin syömään kunnolla"
Haukkapennun ilme kirkastui kuullessaan puhuttavan riistasta.
"Ai saanko minä alkaa syömään sitä kokonaan?" hän loikkasi eteenpäin, mutta horjahti ja kaatui maahan.
"Olehan varovainen, Haukkapentu. Menehän nukkumaan vielä, ei ole vasta kuin aamu, ja kukaan muukaan tuskin on vielä herännyt"
Haukkapentu nyökkäsi, vaikkei halunnutkaan nukahtaa. Hän ei vain malttanut nukkua! Vaikka, hänelle kyllä oltiin kerrottu, että hyvien unien avulla jaksaisi tehdä kaikkea enemmän.. Se oli totta.
"Menehän nyt nukkumaan" Saarnijalka kehotti ja suki pikkuisen turkkia lempeästi katsoessaan tuota samalla.
Haukkapentu sulki silmänsä, mutta ei saanut nukutuksi, sillä Saarnijalka suki tämän turkkia vieläkin.
"Emo.. Voisitko lopettaa?" hän mutisi silmät hieman raollaan. Saarnijalka ilmeisesti lopetti sukimisen, ja hetken päästä Haukkapentu nukahtikin rauhalliseen, ja mukavaan uneen.

Haukkapentu heräsi leirissä, tuoresaaliskasan läheltä, minkä Saarnijalka oli hänelle näyttänyt kerran. Miksi hän siinä oli? Pentu nousi ylös, mutta huomasikin pian, ettei missään näkynyt mitään tai ketään. Kaikkialla oli kirkasta ja lämmintä, ja jokin outo pikkuinen olento lenteli Haukkapennun ohitse.
"Hei, tule takaisin!" hän naurahti innoissaan, ja loikkasi otuksen perään. Hän seurasi sitä aivan ulos leiristä, tietämättään. Hän nappasi olennon tassuunsa, ja maistoi sitä. Haukkapentu ei tiennyt sen olevan ötökkä, ja hän söi sen. Katsahtaessaan eteenpäin pikkuinen kuitenkin näki mahtavan maiseman: Nummia silmänkantamattomiin, lisää pikkuisia ötököitä ja järvi kirkkaana sivulla. Hän ei kyllä tiennyt yhtään, että mitä mikäkin oli, mutta hän oli innoissaan. Haukkapennun silmissä kaikki näytti kauniilta, ja Turkkia lämmitti mukavasti aurinko. Hän sulki silmänsä, ja henkäisi puhdasta ilmaa keuhkoihinsa, mutta avattuaan ne, hän huomasi olevansa Saarnijalan vierellä.
Oliko Se kaikki ollut..
..unta?

Haukkapentu haukoitteli väsyneenä ja nousi ylös pienille tassuilleen. Hän ei vieläkään ymmärtänyt, että miksi uni oli tuntunut niin todelta. Hän olisi pystynyt vannomaan vaikka, että oli kävellyt siellä, syönyt sen pikkuruisen otuksen, ja haistanut outoja hajuja, mutta Se kaikki oli ollut unta.

//jäi Joo tyhmään kohtaan//
Vastaus:20 kp:eeta

-Mustis

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Hämärä, Erakko
28.07.2014 19:21
Harmaasävyinen, suurikokoinen kolli tassutteli ympärilleen vilkuillen järven reunaa pitkin. Tai no oikeastaan järvelle päin hän ei edes katsonut, sillä sieltä tuskin voisikaan tulla ketään.. Turhautuneena hän päätti, että kuivalla maalla olisi paljon mukavampaa kulkea. Ihan yhtä hyvin ne klaanikissat voisivat nähdä hänet tästäkin, kuin kuivalla maalla.
Miksi edes ne klaanikissat asuivat ylipäätään täällä? Eivätkö he olisi voineet majoittua muualle, ehkä vain vähän kauemmaksi? Tosin, hän saisi ainakin tekemistä itselleen pikkutaisteluista. Vaikka kyllä ne jäävät aina kirvelivätkin niin paljon.
"Pah, olisin voinut kyllä pysyä mielummin edellisessä kodissani kuin täällä, mutta siellä ei osattu tehdä sitten mitään oikein" kolli murisi vihaisesti. Hän oli saanut olla vapauden sijasta teljettynä häkkiin vain siksi, että oli 'luonnevikainen', ja sai riistan sijaan vain kauheaa kuivaruokaa.
"Jos sitä edes ruoaksi pystyi kutsumaankaan.." hän sähähti. Tyhmät kaksijalat eivät tajunneet mistään mitään.
Hän saapui vihdoin jollekin joen vierelle. Miten hän pääsisi nyt tuostakin ylitse? #Uimalla.. Mutta miten sinä sen teet, hölmö?!# Hämärä puhui itselleen ajatuksissaan. Tämän vihertävät silmät tuijottivat vaaleansinertävää, virtaavaa jokea. Sitten hän näki jonkin harmaan vilahtavan siellä.. Kalan? #Tietenkin! Joessa on tietenkin kaloja, jos et sitä tiennyt#
Hämärä tuhahti turhautuneena kun tämän etutassut kastuivat. No, ei auttaisi mutta kuin ylittää joki. Hän joko hukkuisi tai sitten ei, mutta siltikin olisi mukavampaa päästä edes toiselle puolelle asti.
Hämärä kyyristyi matalaksi, ja ponkaisi vahvoilla takajaloillaan eteenpäin. Kolli yritti venyttää etutassujaan mahdollisimman pitkälle, mutta hän ei pystynyt hyppäämään tarpeeksi pitkälle. Edes etutassut eivät koskeneet toista puolta, ei edes hitusen vertaa.
"Hitsit.." hän sähähti ja alkoi räpiköimään vedessä. Tämän silmistä pystyisi huomaavaan kuka tahansa, että hän oli selvästi säikähtänyt.
Hän alkoi potkimaan jaloilla vedessä, ja hädin tuskin pysyi pinnalla. Hämärän helpotukseksi tämän etutassut koskettivat veden alla olevaa maata jo hyvinkin pian, kun tämä vihdoin pääsi hieman eteenpäin uimaan. #Yh, tätä en tule tekemän enään koskaan.. Mielummin söisin variksenruokaa kuin tekisin tämän uudelleen!#
Pian kolli olikin jo kuivalla maalla, ravistelemassa läpimärkää turkkiaan kuivaksi, turhaan. Se ei kuivuisi aivan heti, ja märkä turkki ei hylkinyt vettä.. Miten ne jotkin kissat pystyivät tekemään jotain tuollaista?

Jonkin matkan taivalluksen jälkeen aurinko oli alkanut kadota muutamien pilvien taakse. Hämärän turkki oli edelleen märkä, mutta Se oli hieman kuivunut joistain kohti.
"Mitä teet Jokiklaanin reviirillä?" kuului vihainen ääni kollin takaa, joka pysäytti tämän. #Jokiklaani.. Juuri sopiva nimi tuollaisille.. Hiljaa, Hämärä! Hänellä on mukana muitakin!#
Haistoin kahden, ehkä kolmannenkin kissan olevan takanani.
"Miksi en saisi kulkea täällä? Voi, minulla on nälkä, ja kuljeskelen vain täällä, yksinäni" Hämärä huokaisi, ja käänsi päätään hitusen kissoihin päin. Kolme niistä oli vanhempia, mutta yksi oli muita nuorempi.. Hän ei pelännyt, sen kolli huomasi.
"Sinun on poistuttava reviiriltämme, välittömästi" luultavasti joukon johtaja, tummanharmaa kollikissa tassutteli lähemmäs rohkeasti. Huomatessaan oudon kiillon Hämärän silmissä hän kuitenkin päätti pysähtyä. Hän oli hieman epävarma.
"Pelottaako, klaanikisu?" Hämärä virnisti typerästi, ja astui askeleen lähemmäs. Hän silmäili muita kissoja tarkkaavaisesti. Nuorin sähähti varoittavaan sävyyn tunkeilijalle, mutta siitä hän ei välittänyt. Hän näytti pienemmältä, sillä turkki oli liimautunut kiinni hänen nahkaansa kiinni.
"Ei lähemmäs, luopio" nuorin, ja pienikokoisin, solakka naaras murisi. Tämän vierellä ollut hieman suurempi, mutta Hämärää pienikokoisempi naaras kuiskasi jotain tuon korvaan.
"Ai ettäkö luopio? Ehei, en ole luopio, eksynyt erakko vain, kuten sanoin" Hämärä murisi.
"Ettekö ymmärtäneet niin helppoa asiaa?" Hän käännähti ympäri, ja kertaakaan taakseen katsomatta jatkoi matkaansa takaisin sinne, minne oli alun perin menossakin. Hän kuuli vihaisen äänen takaansa: "Äläkä koskaan näyttäydy enään Jokiklaanin reviirillä!"

Oli jo ilta, kun Hämärä vihdoin pääsi pienen pensaan juurelle. Tuolla hän voisi yöpyä tämän yön, sillä muutakaan paikkaa ei vielä olisi hänelle. #Mikä sille pikkupennulle tuli oikein? Hänellä ei ole itsesuojeluvaistoa, kuten sinulla on, Hämärä..#
Hän ryömi pensaan vierelle, ja käpertyi kerälle niin, että häntä ei nähtäisi niin helposti. No, joku hiirenaivoinen kissa voisi tietenkin luulla Hämärää vain joksikin kiveksi pensaan juurella, ja Se oli hyvä juttu. Häntä ei ainakaan häirittäisi sinä yönä.. Lehdet kutittivat inhottavasti Hämärän turkkia, kun tämä sulki viimein silmänsä, ja nukahti.
Vastaus:17 kp:eeta

-Mustis

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Pisaratassu, Tuuliklaani
28.07.2014 18:16
Luku 1

Pisara katsoi viimeisen kerran kaksijalkalaan, joka oli ennen ollut hänen kotinsa. Nyt se oli ohi ja häntä odottaisivat uudetpolut metsässä. Metsäpohja jousti kevyesti hänen allaan kun Pisara tassutteli eteenpäin tähtien loistaessa taivaalla. Kuunvalo siivilöityi puiden lehtien välistä alas maahan ja pieni tuulenvire pörrötti Pisaran siniharmaata turkkia. Ilta oli tyyni ja naaras oli vihdoin päässyt pakoon paahtavaan kuumaa aurinkoa taivaalla ja kaksijalkalan tunkkaista ilmaa. Metsässä hänellä oli kumminkin myös ahdistava olo. Tuntui kuin puut peittäisivät taivaan ja kallistuisivat tummina pylväinä Pisaran ylle jättäen hänet pimeään, tai joku voisi hyökätä hetkenä minä hyvänsä hänen kimppuunsa varjoista. Naaras huomasi ajatuksiensa lomasta oranssin turkin pensaan alla. Hän hiipi uteliaana lähemmäs, kunnes oranssi karvakasa loikkasi Pisaran päälle. Naaras päästi säälittävän inahduksen, kun kettun paino liiskasi hänet alleen. Pisaran keuhkot tyhjenivät ilmasta ja hän jäi haukkomaan henkeä päästyään pystyyn. Kettu hyökkäsi uudestaa, mutta Pisara ei jäänyt odottamaan iskua, vaan ryntäsi karkuun. Kettu tavoitti häntä hetki hetkeltä enemmän. Lopulta se oli niin lähellä, että se syöksyi eteenpäin ja kolautti hampaansa Pisaran takajalan ympäri. Pisara ulvoi kivusta, ja kaatui maahan. Kettu oli aivan hänen yläpuolellaan ja naaras haukkoi henkeään. Sivusilmällä Pisara näki ainoan paikan jonne voisi paeta. Kannon jonka sisälle kettu ei taatusti mahtuisi oli vain kahden hiiren mitan päässä naaraan päästä. Viimeisillä voimillaan Pisara läimäytti kettua pehmeällä käpälällään ja syöksyi kantoon. Ketun hampaat kalahtivat yhteen ilmassa kun se yritti saada pisaran hännästä kiinni. Pisara katsoi silmät suurina pelosta kettua, kun se yritti ahtautua sisään. Hetken jo näytti että se mahtuisi, mutta sitten kettu luovutti ja lähti. Pisara katsoi takajalkaansa, mutta käänsi heti katseensa. Hänen takajalkansa oli kokonaan veren peitossa ja siinä oli syvä haava.

//Anteeks kun näin nopea tempoinen ja lyhyt piti jatkaa vielä, mutta laiskuus iski. ja tarinassa Pisaratassu on vielä Pisara xD.//
Vastaus:15 kp:eeta

-Mustis

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Synkkä, Erakko
28.07.2014 18:01
Musta kolli käveli joen vieressä. Joki heijasti auringon Synkän silmiin. Kolli sähähti ärtyneenä ja käänsi päänsä pois päin joesta. Tämä etsi yhä oranssin punaista tuttuaan.
"Ehkäpä on parasta unohtaa koko tyyppi, hmm." Synkkä mutisi. Mutta tämä jatkoi, silä eihän tällä ollut muuta paikkaa tai tuttua. Iltaruskon säteet saivat kaiken oranssiksi. Synkkä kohotti kononsa ja näki taivaan. Se oli kaunis, erittäin oranssi. Mutta jostain kohdista hieman punertava. Synkkä mietiskeli hetken hiljaa.
"Hmph, entä jos tämä merkitsee verilöylyä..?" Tämä mutisi ja lipaisi huuliaan. Hän keskeytti aatoksensa ja jatkoi matkaa nuuhkien. Synkkä tallsuteli eteenpäin jo melkein toivonsa menettäneenä. Ja kuin tyhjästä, tämän kuonoon kantautui tuttu tuoksu. Se oli Vaahteranlehden voimakas haju, eli hän oli ollut tässä vähän aikaa sitten.
"Vihdoin. Olisi heti pitänyt tajuta että se liikuskelee Jokiklaanin lähellä, hmm." Synkkä tuhisi. Mutta tämä lähti juoksu jalkaa eteenpäin seuraten Vaahteranlehden hajua.
Hetken aikaa tämä oli juossut, jaa haju voimistui koko ajan. Vaahteranlehden ominais tuoksu toi mieleen vallan ja murhanhimon. Synkkä loikkasi sulavalla hypyllä ryteikön läpi, ja siinä tämä oranssin puanien kolli makoili. Tämä söi kalaa, mutta säpsähti taistelua asentoon kun Synkkä hyppäsi aukiolle. Tämä kuitenkin rauhoittui kun näki Synkän.
"Ai sinäkö? En ole kuullutkaan sinusta vähään aikaan. Melkein alkoi tulla ikävä, khehe!" Tämä nauroi sarkastisesti ja alkoi syödä valtavaa haukeaan.
"Olen etsinyt sinua jo monta päivää, hmm!" Synkkä puuskutti ja settui makuulleen.
"Mmh, miksi ihmeessä?Eikö sinun kuuluisi olla Varjoklaanissa?" Vaahteranlehti naukui ja repäisi palan kalasta.
"Tiedät hyvin että lähin. Varjoklaanilla ei ollut minulle mitään annettavaa." Musta kolli murahti. Vaahteranlheti oli hetken hiljaa syöden kalaansa mutta tokaisi.
"Teit oikean valinnan. Klaani kissat ovat heikkoja. He turvautuvat toistensa voimaan jatkuvsti, ja elävät typerien lakiensa mukaan."
"Tiedän.." Synkkä maukui ja nuoli käpäläänsä. Vaahteranlehti nosti päänsä, ja tönäisi kalan Synkälle.
"Saat loput, Synkkätassu. Olet uupunut siitä kun olet etsinyt minua." Tämä virnuili.
"No kiitoksia vain, mutta nimeni on Synkkä." Musta kolli tokaisi ja kävi haukeen kiinni. Hän tunsi kuinka energia palasi tämän kehoon. Kun hän oli syönyt, kaksi kissaa makoilivat hetken ilta auringon säteissä.
"Tiedät varmaankin että haudon kostoa Jokiklaanille." Vaahteranlehti sanoi ja nousi pystyyn venytellen, paljastaen lihaksikkaan kehonsa.
"Kuinka niin..?" Synkkä tuhahti ja tämän häntä piiskasi edes takaisin. Vaahteranlehti oli hetken hiljaa mutta katsoi Synkkää sen jälkeen.
"Ajattelin, jos löydän hyvän paikan, voisin perustaa oman pienen klaanin." Tämä lipaisi huultaan.
"Oletko tosissasi?" Synkkä naukaisi lapansa takaa.
"Kyllä, mutta harkitsen vielä asiaa. Vahvoja taistelioita on vaikea löytää." Tämä mutisi.
"Ai on vai? Tässäkin on näet yksi edessäsi." Synkkä nousi seisomaan ja virnisti. "Jos todella aiot tehdä sen, lupaan auttaa sinua parhaani mukaan, hmm." Vaahteranlehti hymähti.
"Vai niin, miksi ihmeessä tekisit niin?" Tämä sanoi.
"Ei mulla muutakaan paikkaa ole. Ja näen kyllä, että sinun avullasi minustakin voi tulla jotain suurta." Synkkä sanoi ovelasti.
"Hah, vai niin. Lähdetään sitten." Vaahteranlehti lähti astelemaan pois päin Jokiklaanista. Musta kolli katsoi kerran teekseen, veren punaiselle taivaalle. Ehkä taivaan väri oli merkki tulevista tapahtumista, jotka alkoivat tästä päivästä.

Yö alkoi saapua. Kaksikko jäi lepäämään hevos paikalle. Vaahteranlehti asettui nukkumaan, mutta Synkkä jäi katselemaan tähtiä. Ne kimmelsivät kauniisti tukkien. Samalla kolli ajatteli tuttujaan joita oli tavannut. Mutta he olivat kuitenkin jo poistuneet tämän elämästä. Synkkä oli valinnut tappajan polun. Samassa tämän mielessä kävi oppilas Tervatassu. Tuuliklaanin reviiri oli aiavn vieressä. Synkkä sai idean. Jos Vaahteranlehti todella aikoisi perustaa klaanin, tämä tarvitsisi lisää liittolaisia. Ja Tervatassussa oli potentiaalia. Synkkä asteli Vaahteranlehden luo, ja töytäisi tätä käpälälään. Oranssin puanien kolli taotti silmiään, ja Synkkä istui alas.
"Sopiiko jos käymme tapaamassa aamulla erästä henkilö Tuuliklaanista? Hän on nuori, mutta vahva taistelia ja hänestä saattaisi olla apua meille." Synkkä kertoi.
"Olkoon vaikka niin. Käydään aamulla patistamassa vähän niitä jänisken syöjiä." Vaahteranlehti naurahti ja käänsi kylkeään. Synkkä katsoi taivaalle.
>>Näemme taas pian<<

//Joku jatkoa?? :DD
Vastaus:20 kp:eeta

-Mustis

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Malvalehti,Varjoklaani
28.07.2014 16:51
//jatkan männyn tarinaa

Katsoin hädissäni Mäntysydämmen liikkumatonta ruumista. Olin haistanut ketun jo kauempaa onneksi satuin törmäämään rajapartioon.
"Haen parantajan tänne" Ruosteturkki naukui ja lähti juoksemaan.
"Mäntysydän. Mäntysydän ole kiltti ja avaa silmäsi" Kuiskasin surullisesti kollin korvaan. Tämä vain pysyi liikkumatta. Yösiipi asteli vierelleni.
"Hän selviää kyllä" Musta soturi lohdutti ja tönäisi minua leikkisästi. #Hän selviää. Yösiipikin sanoi niin# Ajattelin mielessäni. Paitsi että Yösiipi ei ole parantaja. Tuota loppua yritin olla ajattelematta. tönin vain Mäntysydäntä kuonollani. Kolli oli ja pysyi samassa asennossa. Tämä hengitti vain lähes olemattomasti. #Mikä Ruosteturkilla kestää# Hätäilin. Yösiipi yritti epätoivoisena rauhoitella minua.
"Hän hengittää. Eikä se varmastikaan ole vakavaa" Musta naaras selosti mahdollisimman rauhallisesti. SEtrisydän ilmestyi takaisin tämä oli lähtenyt tarkistamaan että kettu oli varmasti lähtenyt.
"Kyllä se on nyt Myrskyklaanin ongelma" Tummanharmaa kolli naukui tyytyväisenä. Yösiipi nyökkäsi. Setrisydänkin tuli Mäntysydämmen lähes elottoman ruumiin luo.
"Ruosteturkki lähti hakemaan Pyynsulan" Mumisin hiljaa irroittamatta katsettani Mäntysydämmen ruskeasta turkista.
"Lakkaa suremasta. Kyllä hän selviää. Varjoklaanilaiset ovat vahvoja" Setrisydän julisti. Mulkaisin tätä vain vihaisesti.
"Minä suren jo minä haluan" Murahdin. Yösiipi huokaisi ja vaihtoi kiusaantuneena asentoa. Setrisydän naulitsi katseellaan minut.
"Millainen hiirenaivo olet,kun yksi soturi haavoittuu hieman sinä vaikutat siltä kuin hän kuolisi" Setrisydän sähisi ja nosti päätään ylväästi.
"Minä välitänkin Mäntysydämmestä" Puollustauduin.
"Lopettakaa" Yösiipi komensi. "Kukaan ei jaksa kuunnella ja ruosteturkki on jo tulossa" Tämä huomautti. Se oli totta ilmassa tuoksui Ruosteturkille ja Pyynsulalle. Nämä rynnistivät kauempaa meitä kohti. Vanha parantaja suunnisti suoraan Mäntysydämmen luo.
"Väistä hieman Pyynsulka tarvitsee tilaa" Ruosteturkki kuiskasi minulle. Nyökkäsin hieman ja peräännyin pariaskelta.
"Pyynsulka pärjäätkö jos Malvalehti auttaa sinun kanssasi Mäntysydämmen leiriin. Me muut jatkaisimme partiota" Yösiipi naukaisi kuuluvasti.
"Menkää vain" Pyynsulka maukui ja jatkoi haavojen paikkaamista. "Eihän kellään ole pahoja haavoja" Parantaja kysyi äkkiä. Vilkaisin itseäni. Turkkini oli himean tahriintunut veree,mutta haavat eivät olleet syviä.
"Ei" Setrisydän ilmoitti ja lähti jatkamaan matkaa.
"Kerro Revontulitähdelle kaikki" Ruosteturkki maukui minulle ennen kuin katosi Yösiiven ja Setrisydämmen perään. tassutelin Pyynsulan vierelle. Tämä oli jo hoitanut melkein kaikki Mäntysydämmen haavat. Tämä mumisi jotain epäselvästi. Mäntysydämmen jalka liikahti. Pyynsulka nousi seisomaan ja peruutti pariaskelta. Mäntysydän avasi hitaasti silmänsä ja sulki ne taas. Sitten tämä räpytteli silmiään jo eloisammin. Kolli alkoi tulla tajuihinsa.
"Autetaan sinut leiriin" Pyynsulka ilmoitti ja meni auttamaan mäntysydämmen ylös. Rynnistin kollin toiselle puolelle. Hitaasti etenimme kohti leiriä.

Leirissä veimme Mäntysydämmen parantajan pesälle. Mäntysydän lysähti makuulleen heti kun sai vain mahdollisuuden. Kosketin kollin kuonoa.
"Olin niin huolissani" Kuiskasin tälle. Mäntysydän vilkaisi minua ja hymyili hieman.
"Malvalehti ala mennä. Voitte jutella muulloinkin. Mäntysydän tarvitsee unta" Pyynsulka komensi minua. Huokaisin. Oli kai uskottava parantajaa. Tassutelin ulos parantajan pesästä.#Parempi hakea saaliit jotka hautasimme# Ajattelin ja lähdin ulos leiristä takaisin metsään.

/sori lyhyt
Vastaus:25 kp:eeta

-Mustis

 






META TAG (title): Warriorcats Rope









-->











--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Mäntysydän, Varjoklaani
28.07.2014 16:00
Mäntysydän venytteli makuusijallaan Malvalehden vierellä. Ruskea kolli oli juuri herännyt yöuniltaan.
Venyteltyään Mäntysydän vilkaisi rakastavasti Malvalehteä ja nuolaisi hellästi tuon korvaa. Vaaleanruskea naaras oli vielä sikeässä unessa, eikä Mäntysydän halunnut herättää tätä. Kolli nousi varovasti ylös ja tassutteli hiljaa ulos pesästä. Päivä oli lämmin ja aurinkoinen. Mäntysydän huokaisi nautinnollisesti ja istahti sotureiden pesän edustalle antaen aamuauringon lämmittää itseään. 
#Voisin lähteä metsälle# kolli ajatteli ja vilkaisi leirin uloskäyntiä. Sitten hän nousi hitaasti ylös ja tassutteli kohti suuaukkoa. 
"Minne olet menossa, Mäntysydän?", kuului ääni Mäntysydämen takaa. Ruskea kolli katsoi taakseen ja huomasi Malvalehden. Mäntysydän tassutteli kumppaninsa luokse. 
"Heräsithän sinä vihdoin", kolli kehräsi. "Olen menossa saalistamaan. Tulisitko mukaan?"
"Voisinhan minä", Malvalehti naukaisi. 
"Hienoa! Mennään sitten", Mäntysydän maukui ja pujahti ulos leiristä. Lähes heti Mäntysydän huomasi nuoren hiiren aivan edessään männyn juurakossa. Mäntysydän pudottautui oitis vaanimisasentoon ja lähestyi hiirtä varovaisin askelin. Hiiri huomasi Mäntysydämen, mutta aivan liian myöhään. Kolli oli jo hypännyt kohti saalistaan ja upotti nyt hampaansa sen niskaan. Hiiri sätki hetken Mäntysydämen leuoissa ja valahti sitten veltoksi. Ruskea kolli kohotti lyhyen häntänsä ylpeänä ja kaivoi saaliinsa maahan.
"Hyvin napattu", Malvalehti kehui. 
"Kiitos", Mäntysydän naukaisi kaivettuaan hiiren maahan turvaan ketuilta ja muilta pedoilta. Sitten kaksikko jatkoi kulkuaan. Pian Mäntysydän tunsi kosketuksen kyljessään. 
"Katso, Mäntysydän. Varis", Malvalehti naukaisi ja viittoi hännällään läheisen puun oksalle. Sitten pienikokoinen naaras lähti astelemaan kohti puuta. 
"Malvalehti...", Mäntysydän aloitti epävarmana, mutta Malvalehti ei kuunnellut. Naaras oli upottanut kyntensä puuhun ja alkanut kiipeämään. Mäntysydän katseli huolestuneena, kun vaaleanruskea naaras kiipesi ketterästi oksalle, joka oli juuri variksen yläpuolella. Malvalehti voisi vaikka pudota ja loukkaantua pahasti. Mutta naaras oli ottanut oksallaan tukevan asennon ja loikkasi sulavasti kynnet esillä variksen niskaan. Varis päästi hätäisen rääkäisyn, mutta hiljeni nopeasti Malvalehden väännettyä siltä niskat nurin. Mäntysydän huokaisi helpotuksesta, kun Malvalehti laskeutui puusta varis suussaan. 
"Tuo oli upeaa!" Mäntysydän huudahti päästyään naaraan luokse. 
"Kiitos vain", Malvalehti kiitti ja hautasi saaliinsa maahan. 
"Tule, jatketaan", Mäntysydän naukaisi ja lähti tassuttelemaan eteenpäin. Mäntysydän kulki hetken haistamatta jälkeäkään riistasta. 
"Meidän kannattaa hajaantua, saisimme paremmin saalista", Malvalehti maukui. 
"Se on hyvä idea", Mäntysydän naukaisi. "Menen Myrskyklaanin rajalle päin."
"Selvä", Malvalehti sanoi ja katosi toiseen suuntaan. Mäntysydän lähti tallustelemaan Myrskyklaanin rajaa kohti. Pian kolli kuitenkin haistoi jotain. 
#Käärme# Mäntysydän huomasi ja vilkuili ympärilleen. Otuksesta ei näkynyt kuitenkaan jälkeäkään. 
#Käärme taitaa olla jossain kivenkolossa ulottumattomissani# Mäntysydän ajatteli närkästyneenä. Sitten kollin kuonoon tulvahti toinen, kitkerämpi ja vahvempi haju. 
"Kettu!" Mäntysydän sähähti ääneen. Pelontapainen valtasi kollin. Hän ei voisi yksin pärjätä ketulle. Samassa läheisestä pensaasta kuului kahinaa ja jotain punaruskeaa vilahti. Mäntysydän nielaisi ja peruutti kohti lähintä puuta, ainoaa turvaansa. Sitten pensaikko rapisi jälleen ja esiin astui naaraskettu, mutta epätavallisen suuri sellainen. Kettu paljasti hampaansa ja lähestyi uhkaavasti Mäntysydäntä. Kolli luimisti korvansa. Hän oli liian kaukana puusta ehtiäkseen sinne ajoissa. Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin hyökätä. Sähisten Mäntysydän loikkasi kohti ketun päätä ja upotti kyntensä sen otsaan. Kettu älähti, kun Mäntysydän kynsi sen silmiä. Sitten kettu heitti Mäntysydämen pois kimpustaan. Mäntysydän rääkäisi iskeytyessään kivuliaasti maahan. Kettu murisi ja tarttui likaisilla hampaillaan Mäntysydämen takajalasta. Sitten se alkoi riepotella kollia ympäriinsä. 
"Auttakaa joku!" Mäntysydän huusi vaimeasti iskeytyessään jälleen maahan. Epätoivoisesti ruskea kolli kokosi viimeiset voimansa ja viilsi kynsillään ketun mahaa. Otus kiljaisi ja iski käpälällään Mäntysydäntä lujasti kylkeen kaataen tämän. Tällä kertaa kolli ei noussut, vaan jäi huohottaen makaamaan maahan. Mäntysydän ehti hämärästi nähdä, kuinka Malvalehti ja muutama muu ilmestyi näkyviin. Sitten kollin ympärillä alkoi pyöriä ja tämän näkö hämärtyä. Mäntysydän kuuli Malvalehden huutavan nimeään, mutta huuto tuntui kuuluvan jostain hyvin, hyvin kaukaa. Sitten Mäntysydän vajosi täydelliseen pimeyteen. 

//Ei kuollut, ei missään nimessä!
Ja Jää jatkathan tästä Malvalla :3 ja sori lyhyys//

Vastaus:Jännää :o saat 28 kp:eeta

-Mustis

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Okstassu,Tuuliklaani
28.07.2014 14:54
// Eroan koko paikasta koska olen odottanut hahmoni lisäämistä 5 vk! Mutta hahmoani ei olla lisätty joten kiinnostus lopahti kokonaan!//
Vastaus:Äläpä sotke tarinaviekkua... ja etusivullakin luki, että hahmosi luonnetta ja ulkonäköä ei oltu kuvailtu tarpeeksi hyvin, ja sinun olisi pitänyt tehdä uusi hakemus, jossa luonteessa ja ulkonäössä on tarpeeksi monta lausetta.

-Mustis

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Nokitassu, Myrskyklaani
27.07.2014 20:13
Nokitassu heräsi sammalpetillään. Aurinko siivilöityi oppilaiden pesän oksien läpi häikäisten nuoren mustan kollin vaaleansiniset silmät. Hän nousi ylös ja venytteli antaumuksella. Tänään oli Nokitassun ensimmäinen päivä oppilaana, joten kolli oli jännittynyt. Nokitassu tassutteli häntä pystyssä lähes tyhjästä oppilaiden pesästä hieman yöllisen sateen jälkeen kosteaan ulkoilmaan. Hänen mestarinsa Kirkassydän istuskeli leirin suuaukolla ja suki itseään. Nokitassu asteli tämän luokse.
"Lähdetäänkö?" nuori kolli kysyi mestariltaan. Kirkassydän vilkaisi oppilastaan ja hymyili.
"Emme vielä. Oravaliito ja tyttäreni Lehtitassu tulevat mukaamme, joten meidän on vielä odotettava", läikikäs naaras maukui. Nokitassu huokaisi ja istahti mestarinsa vierelle odottamaan. Pian tuuheahäntäinen tummanoranssi naaras työntyi ulos sotureiden pesästä ja tassutteli sisälle oppilaiden pesään. Hetken päästä tämä ilmestyi pesästä vierellään pienikokoinen oranssi naaras. Mestari ja oppilas tassuttelivat Nokitassun ja Kirkassydämen luo. Kirkassydämen silmät loistivat ylpeästi, kun hän katsoi nuorta oranssia oppilasta, Lehtitassua.
"Voimme kaiketi lähteä nyt", Nokitassu mutisi kärsimättömänä ja viskoi häntäänsä puolelta toiselle.
"Selvä, selvä", Kirkassydän maukui ja lähti edeltä ulos leiristä. Nokitassu pinkaisi mestarinsa perään häntä pystyssä. Nuori kolli oli virittänyt aistinsa äärimmilleen ja tarkkaili ympäristöään. Tarkkaavaisuudestaan huolimatta kolli ei nähnyt saati haistanut mitään kiinnostavaa.
#Osaakin olla tylsää. Tulisipa edes yksi kettu vastaan# Nokitassu ajatteli ja siristi silmiään.
Lehtitassulla taas näytti olevan hauskaa. Naaras hyppeli ympäriinsä ja juoksi välillä kauas muista. Nokitassu väräytti viiksiään ja tuhahti huvittuneena.
"Lehtitassu! Heti takaisin!" Oravaliito huusi, kun oppilas oli kadonnut kokonaan näkyvistä. Nuori naaras ilmestyi hetken päästä puun takaa ja tassutteli vastahakoisesti mestarinsa luokse.
"Pysytkin vierellämme!" Oravaliito tiuskaisi vielä. Lehtitassu pyöräytti silmiään, mutta totteli mestariaan.
Pian kissat saapuivat pienen joen varrelle.
"Mitä haistatte?" Kirkassydän kysyi Nokitassulta ja Lehtitassulta.
"Vieraita kissoja, varmasti Tuuliklaani!" Lehtitassu huudahti innoissaan.
"Ja vesimyyrän", Nokitassu maukui. Kirkassydän nyökkäsi hyväksyvästi.
"Jatketaan nyt matkaa Tuuliklaanin rajaa pitkin Vanhalle tammelle", Nokitassun mestari naukui. Nokitassu heilautti häntäänsä ja lähti soturin perään. Musta kolli vilkuili aina vähän väliä joen toiselle puolelle nähdäkseen Tuuliklaanilaisen. Hän oli näkevinään liikettä syvemmällä Tuuliklaanin reviirillä. Oppilas siristi silmiään nähdäkseen paremmin, mutta ei nähnyt merkkiäkään kissoista.
Pian he saapuivat järvelle, joka kimalsi kauniisti auringon loisteessa. Kissat kääntyivät pois päin Tuuliklaanin reviiristä ja jatkoivat järven rantaa pitkin kohti valtavaa edessä kohoavaa puuta.
"Tässä on vanha tammi", Oravaliito esitteli oppilaille. "Se on yksi reviirin suurimmista puista."
Hymy nousi Nokitassun huulille, kun hän katsoi tammea. Salamannopeasti musta kolli oli iskenyt kyntensä sen vahvaan runkoon, ja kiipesi nyt päättäväisesti ylöspäin. Lehtitassukin oli innostunut kiipeämään.
"Pääsen varmasti latvaan ennen sinua!" naaras naurahti. Hän oli päässyt jo melkein yhtä ylös kuin Nokitassu. Musta kolli irvisti ja jatkoi kiipeämistä.
"Nokitassu ja Lehtitassu, heti alas sieltä!" Oravaliito karjui alhaalta. Nokitassu vilkaisi olkansa yli alhaalla seisovia naaraita. Molempien ilmeet olivat tuimat. Nokitassu sähähti ja laskeutui Lehtitassun perässä alas puusta. Musta kolli pudottautui sulavasti jaloilleen ja kohtasi kahden soturin katseet.
"Miksi ei saisi pitää hauskaa?" Nokitassu sihahti.
"Koska tuo oli vaarallista. Ette kumpikaan ole vielä tarpeeksi vahvoja kiipeämään vanhan tammen latvaan!" Oravaliito ulvaisi närkästyneenä. Kirkassydän tuki häntä nopealla nyökkäyksellä. Nokitassu tuhahti ja pyöräytti silmiään.
"No, jatketaan sitten matkaa", Oravaliito komensi. Nokitassu jättäytyi joukon viimeiseksi ja kuunteli metsän ääniä. Linnut lauloivat, tuuli kahisutti puiden lehtiä ja järven vesi loiski rantakaislikossa. Samassa vahva pistävä haju tunkeutui Nokitassun sieraimiin. Nuori kolli nyrpisti nenäänsä ja yskäisi.
"Mikä tuo haju on?" Lehtitassu kysyi hänen edessään.
"Se on Varjoklaanin ominaishaju", Kirkasydän maukui. "Heidän reviirinsä alkaa tuolla edempänä."
"Kannattaa pysyä kaukana Varjoklaanin kissoista. He ovat äkkipikaisia ja kylmäsydämisiä, eivätkä he anna armoa taisteluissa", Oravaliito lisäsi vielä.
"Minua ei mikään Varjoklaanilainen päihittäisi!" Nokitassu sähähti ja paljasti kyntensä. Kirkassydän naurahti hieman ja kääntyi Oravaliidon kanssa syvemmälle Myrskyklaanin reviirille.
"Tulkaapas", hän naukui Nokitassulle ja Lehtitassulle. "Esittelemme teille vanhan kaksijalkojen pesän."
Nokitassu heilautti häntäänsä ymmärryksen merkiksi ja jolkotteli sotureiden perään Lehtitassu perässään. Matkalla kaksijalkojen hylätylle pesälle nälkä alkoi kurnia Nokitassun vatsassa. Kolli huokaisi ja väänteli hännänpäätään.
"Onko vielä kovinkin pitkä matka?" Nokitassu kysyi.
"Itse asiassa ei. Kaksijalkojen pesä on aivan tuolla edessäpäin", Kirkassydän naukaisi. Nokitassu päästi pienoisen helpotuksen huokaisun. Tämän jälkeen he voisivat palata leiriin syömään ja lepäämään. Samassa kissat saapuivat rähjäisen kaksijalkojen pesän luokse. Pesän katto oli ruhjoutunut ja seinissä oli monia aukkoja.
"Tämä on hyvä paikka metsästää hiiriä", Oravaliito ohjeisti.
"Se on myös reviirimme ainoa paikka, jossa kasvaa kissanminttua. Se on todella tärkeä yrtti, jos leirissä on viheryskää", lisäsi Kirkassydän. Nokitassu nyökytteli nopeasti ja pyöritteli käpäliään levottomana.
"Voisimmeko jo jatkaa matkaa?" kolli marisi häntäänsä viskellen. Oravaliito huokaisi ja pyöritti silmiään.
"Jatketaan sitten", oranssi soturi maukui ja tassutteli joukkion johtoon.
"Palataan suoraan leiriin", Kirkassydän naukaisi. "Teillä on jo varmasti nälkä", naaras lisäsi oppilaille.
"Toden totta!" Lehtitassu naukaisi. Nokitassu tyytyi nyökkäämään. Nuoren kollin nälkä oli yltynyt ja nyt tämä haisteli ilmaa saadakseen vainun riistaeläimistä. Pian Nokitassu sai vainun jäniksestä.
"Hei Nokitassu", Lehtitassu kuiskasi. "Haistatko sinäkin tuon? Jäniksen?"
"Kyllä. Mitä sitten?" Nokitassu naukaisi kysyvästi. Lehtitassu virnisti.
"Lyödäänkö vetoa, että saan sen kiinni ennen sinua?" tämä haastoi. Nokitassu höristi korviaan. Pieni kilpailu kyllä virkistäisi.
"Sehän nähdään!" kolli huudahti ja lähti pinkomaan jänistä kohti Lehtitassu kannoillaan.
"Heti takaisin sieltä!" Oravaliito karjui heidän takaansa, mutta Nokitassu sivuutti käsyn. Pian pensaasta Nokitassun ja Lehtitassun edessä pyyhälsi pulska jänis.
#Siinä se mehukas tuoresaalis on!# Nokitassu ajatteli ja nuolaisi huuliaan pinkoessaan Lehtitassu vierellään jäniksen perässä. Jänis oli kuitenkin erittäin nopea yksilö ja saavutti jo etumatkaa oppilaisiin. Saavuttuaan läheisen kukkulan huipulle jänis oli jo monen ketunmitan päässä. Nokitassu kiihdytti vauhtiaan, mutta huonoksi onneksi rinne oli mutainen. Nokitassu liukastui ja kierähti selälleen kaataen samalla Lehtitassunkin. Kaksi oppilasta vyöryivät yhtenä röykkiönä alas kukkulalta suoraan mutalammikkoon. Nokitassu ähki ja kompuroi pystyyn. Musta kolli oli yltä päältä mudassa. Nokitassu sulki silmänsä ja ravisteli itseään saadakseen enimmät mudat pois.
"Lopeta tuo! Ravistelet kaiken päälleni!" Lehtitassu ärjäisi.
"Olet jo muutenkin mutainen", Nokitassu tuhahti.
"Vai niin", Lehtitassu naurahti ja lennätti mutaa suoraan kohti Nokitassun kasvoja. Musta kolli rääkäisi ja yritti väistää, muttei ehtinyt. Muta läiskähti suoraan hänen kasvoilleen. Lehtitassu naurahti huvittuneena, kun Nokitassu pyyhki tassuillaan mutaa naamastaan.
"Nyt olet pulassa", kolli maukui oranssille naaraalle ja loikkasi tätä kohti pienen pieni leikkisä pilke silmissään. Lehtitassu väisti vikkelästi ja Nokitassu tömähti jaloilleen maahan. Sitten kolli potkaisi takajaloillaan mutaa Lehtitassun kylkeen. Naaras kiljaisi mudan osuessa tähän ja loikkasi sitten kostoksi Nokitassun selkään. Nokitassu kaatui älähtäen maahan ja käännähti selälleen. Lehtitassu katseli tätä voitokkaan näköisenä yläpuolelta.
"Sainpas vangittua sinut!", naaras hihkaisi ja nosti tuuhean häntänsä pystyyn.
"Ei tämä vielä tässä ole", Nokitassu naurahti ja potkaisi takajaloillaan Lehtitassun pois päältään. Sitten kolli loikkasi nauraen naaraan perään. Oppilaat painivat keskenään hetken hauskaa pitäen, kunnes kaatuivat väsyneinä läähättäen selälleen.
"Se oli hauskaa", Lehtitassu huohotti.
"Niin oli", Nokitassu vastasi ja vilkaisi Lehtitassua. Naaras hymyili iloisesti ja Nokitassu vastasi pienesti hymyyn.
#Lehtitassusta voisi tulla ihan kelpo ystävä# Nokitassu mietiskeli.
"Nyt te kaksi olette pahassa pulassa", maukui viileä ääni Nokitassun takaa. Musta kolli käännähti ja näki takanansa Oravaliidon ja Kirkassydämen. Molemmilla oli sama vihainen ilme kasvoillaan.
"Miksi lähditte tuolla tavalla kysymättä lupaa?" Oravaliito sihisi.
"Meillä oli hauskaa", Lehtitassu sähähti. Nokitassu nyökkäsi.
"Mutta teille olisi voinut käydä jotain!" Kirkassydän huudahti ja vilkaisi huolestuneena Lehtitassua.
"Mutta ei käynyt, näetkö?" Nokitassu murisi mestarilleen. "Olemme aivan kunnossa."
Oravaliito tuhahti.
"Palataan leiriin", soturi maukui. "Mutta pesun kautta."

"Jatkakaa te tästä järvelle, me odottelemme täällä", Kirkassydän maukui kissojen päästyä järven lähistölle. Nokitassu totteli vastahakoisesti ja laahusti järvelle päin. Lehtitassu seurasi hänen perässään.
"En kyllä aio kastautua", Nokitassu murahti järven rannalla.
"On pakko, muuten Oravaliito heittää sinut veteen", Lehtitassu naukaisi ja kosketti käpälällään veden pintaa. Nokitassu sihahti ja upotti tassunsa veteen. Se ei ollut onneksi kovin kylmää. Musta kolli upotti ensin molemmat etujalkansa veteen ja sitten takajalkansa. Nokitassu hivuttautui hiljalleen syvemmäs kunnes vesi ylti tämän vatsakarvoihin asti. Sitten Nokitassu kokosi itsensä ja pulahti kokonaan veteen. Vesi tunkeutui inhottavasti karvojen läpi, mutta ainakin muta irtosi. Nokitassu nyrpisti nenäänsä ja loikki ylös järvestä ja ravisteli vedet turkistaan. Myös Lehtitassu kömpi ylös ja ravisteli.
"Nyt voimme kaiketi palata mestareidemme luo", Nokitassu naukaisi ja tassutteli kohti paikkaa, jossa Kirkassydän ja Oravaliito odottelivat.
"Kestipäs teillä vähän", Kirkassydän maukui mielissään oppilaiden saapuessa paikalle ja nousi ylös.
"Nyt kiireellä leiriin", Oravaliito komensi ja lähti johtamaan muita kohti leiriä.
Paluumatka kului melko nopeasti ja hiljaisesti. Kukaan ei puhunut mitään ennen leiriin saapumista.
"Voitte mennä syömään", Kirkassydän maukaisi heidän astuessaan sisään leiriin. Nokitassu nyökkäsi nopeasti ja pinkaisi tuoresaaliskasalle, joka oli varsin korkea tänään. Nuori kolli poimi itselleen herkullisen näköisen vesimyyrän ja tassutteli oppilaiden pesän edustalle syömään. Hetken päästä Lehtitassu liittyi hänen seuraansa. Nokitassu vilkaisi häntä epäluuloisesti, mutta nyökkäsi sitten hyväksyvästi ja haukkasi palasen tuoresaaliistaan.
"Oliko sinulla hauskaa tänään?" Lehtitassu kysyi äkkiä. Nokitassu katsoi oranssia raidallista naarasta.
"Täytyy myöntää, että oli. Voisin tehdä sen vaikka uudestaan", kolli naurahti. Lehtitassu hymyili ja haukkasi tuoresaalistaan. "Niin minäkin."
Nokitassu hymähti ja söi vesimyyränsä loppuun ja rupesi sitten sukimaan märkää turkkiaan kuivaksi. Turkki kuivui nopeaa vauhtia kiitos lämpimän viherlehden ajan auringon. Kuumuus väsytti Nokitassua ja tämä haukotteli raukeasti.
"Taidan mennä nukkumaan", kolli maukaisi Lehtitassulle.
"Minä tulen myös", naaras maukui ja lähti Nokitassun perään. Musta kolli työntyi karhunvatukkapensaan oksien läpi ja tassutteli omalle sammalpedilleen, joka sijaitsi pesän takaosassa. Nokitassu venytteli kipeitä lihaksiaan ja käpertyi makuusijalleen. Hän vilkaisi vielä viereisellä sammalpedillä makoilevaa Lehtitassua ja vaipui sitten uneen.
Vastaus:Rakastan tätä tarinaa :3 Nokitassu on ihanan elämäniloinen oppilas. Saat kp:eita vaikka... hmm.. mietitäänpä... 30! Hyvä aloitustarina.

-Mustis

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Nimi: Kultatassu, Tuuliklaani
27.07.2014 18:06
Kultatassu tassutti ulos leirin suuaukolta. Tähtisumu oli lähettänyt hänet keräämään yrttejä reviirin siitä osasta, jossa oli metsikköä ja yrttejä. Viherlehden kuumuus poltti Kultatassun selkäturkkia. Vaikka oli aamu, aurinko porotti jo kuumasti. Naarasta tuntui kuin hän voisi hetkenä minä hyvänsä leimahtaa palamaan. Nummilla ei juuri ollut suojaa eikä sillä hetkellä tuntunut tuulenhenkäystäkään. >Pitikin sitten suostua! Tähtisumu voisi itsekin mennä ja jättää minut tekemään se salva!< Kultatassu ajatteli. Tarkemmin pohdittuaan hän muisti että oli lähtenyt juuri siksi ettei osannut tehdä koko salvaa ja yrteistä osa oli lopussa. Parantajaoppilas kiristi tahtiaan ajatellen toiveikkaasti metsikön viileitä varjoja. Kuiva kanerva ja sanajalkojen rahisivat hänen tassujansa alla.
Kultatassu huohotti kuumasta saapuessaan metsikön varjoon. Kauempana näkyi järven ranta joka muuttui soiseksi kosteaksi maaksi. Kultatassun pitkä tuuhea häntä laahasi uupuneesti maata. Tällainen kuumuus näännytti lyhytturkkisen Tuuliklaanin kissankin, puhumattakaan nyt siitä että Kultatassun turkki oli paksua ja pitkää. Parantajaoppilas nautti hetken viileästä sammalesta käpälien alla. Sitten hän palautti mieleensä sen mitä Tähtisumu oli käskenyt hänet hakemaan.
"Ota ainakin katajaa. Se on aina lopussa. Ja myöskin pietaryrttiä. Pari takiaisenjuurtakaan ei olisi haitaksi vaikkei täällä rottia olekaan. Niin, ja siankärsämö..." Kultatassu nyökkäsi kulmat kurtussa muistaessaan mestarinsa luettelon. Naaras tähyili ympäriinsä. Katajapensaita kasvoi kuivemmassa maastossa metsän rajalla, joten ne hän voisi ottaa lähtiessään. Takiaisia hän taas huomasi heti erään puurykelmän lähistöllä. "No otan ne ensin ja etsin sitten siankärsämön ja pietaryrtin", naaras tuumi ja tassutti tummalehtisten kasvien luo. Hän kaivoi nopeasti muutaman kasvin esiin ja huuhtoi ne mullasta pikku lammikossa. "Noin", Kultatassu mumisi suu täynnä takiaista, "sitten siankärsämö." Naara muisteli sen kasvavan lähempänä järveä ja suunnisti vettä kohti.
Kultatassu laski takiaiset laakealle kivelle jonka vieressä kasvoi siankärsämöä. Yhtäkkiä hän oli kuulevinaan jotain. Ohuen vinkaisun joka kantautui tuulen mukana jostain läheltä. Naaras höristi korviaan hätkähtäen. Mitään ei enää kuulunut. Vain lintujen laulua ja veden kevyt liplatus rantakiviä vasten. >kuvittelenko vain?< Kultatassu ajatteli. Hän kuunteli vielä hetken. Kun mitään ei kuulunut hän kumartui poimimaan siankärsämöä.
Naaras pudotti poimimansa kasvin kivelle Takiaisten viereen ja jatkoi järven risaista rantaa eteenpäin löytääkseen pietaryrttiä. Parantajaoppilas kiersi sammaleiden kannon jonka juuressa oli pieni onkalo johon hän juuri ja juuri mahtui. Sen suulta hän oli usein hakenut siankärsämöä. Nyt hän älähti katsahtaessaan onkaloon. Sisällä kyyristeli pieni siniharmaa naaraskissa, näöstä päätellen suurinpiirtein Kultatassun ikäinen. Siniset silmät tuijottivat Kultatassua pelosta ja kivusta ammollaan. Kultatassun karvat kohosivat säikähdyksestä, mutta hän työntyi pian havaittuaan että kissasta ei ollut vaaraa.
"Kuka sinä olet?" Parantajaoppilas kysyi varovasti. Hän näki että kissan toinen takajalka oli kuivuneen veren peitossa.
"Minä...minä olen Pisara" harmaa naaras vastasi pelosta särisevällä äänellä. Kultatassu tajusi heti että kissan oli pakko olla kotikisu, sillä tämän kaulassa oli risainen ja mutaantunut kaulapanta.
"Ei sinun tarvita pelätä. En minä sinua satuta. Mitä teet täällä? Tämä on minun klaanini, Tuuliklaanin, reviiriä etkä saisi olla täällä", Kultatassu jatkoi. Pisara nousi väristen jaloilleen. Kultatassu väisti kun naaras kompuroi pois onkalosta kolmella jalalla. Vasemmassa takajalassa oli pitkä haava.
"Minä...minä karkasin Kotiväkeni luota... Ja...ja sitten metsässä minun kimppuuni hyökkäsi iso kettu ja... Ja se teki tämän haavan", Pisara kertoi takellellen. Kultatassu astui varovasti lähemmäs ja nuuhkaisi haavaa. "Se on syvä. Minä olen klaanini parantajaoppilas ja minä osaan hoitaa tuollaisia. Odota tässä pikku hetki niin haen jotain millä pysäyttää verenvuoto", naaras maukui ja pujahti tiehensä. Hän etsi nopeasti käpäliinsä hämähäkinseittiä. Sitten hän palasi Pisaran luo. Naaras seisoi hämmentyneen näköisenä kannon edustalla yrittäen olla laskematta painoaan haavoittuneelle jalalleen.
"No niin. Tämä tässä on hämähäkinseittiä ja tyrehdyttää verenvuodon. Tähän hätään en ehdi tehdä mitään muuta, mutta jos tulet kanssani leiriin, Tähtisumu, mestarini, auttaa sinua", Kultatassu kertoi ja laittoi seittiä varoen halvalle. Pisara säpsähti. "Oletko...oletko varma että se on hyvä juttu? Muut...muut kotikissat kertoivat minulle että...että villikissat syövät toisiaan", naaras miukui. Kultatassu hymyili. "Ei, emme me toisiamme missään nimessä syö. Klaanit elävät omilla reviireillään ja tapaavat kerran kuussa rauhanomaisesti kokoontumisessa. Muuten tietysti tapahtuu rajakahakoissa mutta parantajat ovat valmiina auttamana haavoittuneita. Klaaneista on myös päälikkö, joka johtaa klaania, ja varapäälikkö, joka huolehtii partioista ja sen sellaisista" hän kertoi ja asetti viimeisetkin seitit paikoilleen, "tosin useimmat klaanikissat eivät pidä kotikisuista. Mutta ei hätää. Kastanjatähti ei torju haavoittunutta kissaa." Pisara katsoi Kultatassua silmät epävarmasti vilkkuen. "Mikä sinun nimesi on?" Hän kysyi. "Minä olen Kultatassu", Kultatassu vastasi. Pisara vilkaisi haavaa ja koetti laskea jalalle painoaan. Hän irvisti kivusta. "Hyvä on...minä..minä tulen sinne leiriinne", naaras sanoi lopulta. Kultatassu kehräsi. "Hienoa. Minä vien sinut sinne. Olet terve ennenkuin huomaatkaan."
Vastaus:25 kp:eeta

-Mustis