Vilpoisa lehtisateen viima havisutti kanervia, kun Marjatassu vaani pensaikossa istuvaa hiirtä.
Hän hipsi pikkuhiljaa eläintä kohti herkullinen tuoksu nenäänsä leijaillen. Nopealla käpälän heilautuksella hän kaappasi hiiren käpäliinsä ja surmasi tämän pikaisella puraisulla.
Marjatassu nosti eläimen hännästään ja noukkaisi suuhunsa myös aiemmin nappaamansa jäniksen. Saalis ei ollut kovin ihmeellinen melkein puolen päivän metsästyksestä, mutta kelpasi kyllä näin nälän aikaan.
Astellessaan leiriä kohti Marjatassu vilkaisi horisontissa siintäviä kaksijalkoja kohti.
Miksi ne tekivät näin? Oppilas oli joskus kuullut Suuresta vaelluksesta ja siitä, miten klaanit olivat joutuneet lähtemään vanhasta kodistaan kaksijalkojen tuhottua metsän. Mitä jos tilanne äityisi samanlaiseksi?
Marjatassu ärähti ja ravisti päätään ikään kuin yrittäen varistaa karmivat ajatukset päästään. Nälkä kalvoi kuitenkin hänen sisuksiaan ja toissapäiväiset taisteluhaavat pistelivät yhä lavassa ja vatsassa.

***

Marjatassu laski mitättömät saaliinsa tuoresaaliskasaan.
Aukiolla oli hiljaista. Aamupartio viipyili jossakin ja varmaan neljännes klaanista oli varmaan metsästämässä.
Mustahaukka tupsahti paikalle.
“Syö toki jotain. Klaaninvanhimmat saivat jo syödäkseen ja Valkohännälle voi viedä vaikkapa tuon jäniksen.”
Marjatassu nyökkäsi mestarilleen kiitollisena ja valikoi kasasta tuoreen kanin. Hän ei ollut syönyt taaskaan sitten toissapäivän, joten riista kyllä maitti. Mustahaukka noukki kasasta Marjatassun nappaaman hiiren ja istahti syömään oppilaansa kanssa.
“Kuulehan”, Mustahaukka aloitti. Kollin äänensävy oli hyväntuulinen.
“Kerro pois”, Marjatassu mumisi suu täynnä mehevää kaniininlihaa.
“Näin, miten hyvin taistelit toissapäivänä Jokiklaanilaisia vastaan”, Mustahaukka selitti. “Minun on toki vielä puhuttava Ruostetähden kanssa, mutta… Mielestäni sinä olet valmis soturiksi.”
Marjatassun silmät syttyivät. Soturiksi! Tätä hän oli odottanut pennusta pitäen. Enää ei tarvitsisi nyppiä punkkeja klaaninvanhimmista taikka kuunnella kaikkien käskyttelyä!
“Pääseekö Tuisketassukin soturiksi? Meistähän tuli oppilaita samoihin aikoihin.”
Mustahaukka nyökkäsi. “Olen jutellut Tervaraidan kanssa. Vaikka Tuisketassu ei taistellutkaan, hän on todistanut taitonsa ja on reilua tehdä hänestäkin soturi. Yöpilvi puhui myös jotain Hierakkatassun nimittämisestä.”
“Huippua!” Marjatassu hihkaisi. “Saanko käydä kertomassa Tuisketassulle?”
“Toki”, Mustahaukka naukaisi repiessään viimeisiä paloja hiirestään. “Käyn puhumassa Ruostetähden kanssa.”
Marjatassu hotkaisi viimeiset palat kanista ja hyppeli oppilaiden pesään yhtä kevyesti kuin vastasyntyneen linnunpojan untuva.
Tuisketassu nuoleskeli käpäliään rauhallisesti. “Kuulitko sinäkin uutiset?” tämä kehräsi.
Marjatassu naurahti. “Se varmaan näkyy.”
“Saapukoot jokainen jäniksen perässä juoksemaan kykenevä Pitkäkivelle klaanikokoukseen!” Ruostetähden huuto kajahti.
Marjatassu röyhisti rintaansa astellessaan Pitkäkiven juureen.
Mustahaukka hieraisi hänen kanssaan nopeasti kuonoja.
“Onnea”, hän kuiskasi juuri ennen kuin Ruostetähti ryhtyi taas puhumaan.
“Hierakkatassu, Tuisketassu, Marjatassu, nouskaa eteen”, päällikkö ohjeisti.
Marjatassu loikkasi vahvoilla takajaloillaan suoraan Pitkäkiven päälle. Tuisketassu ja Hierakkatassu asettuivat hänen viereensä.
“Minä, Ruostetähti, Tuuliklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin kolmeen oppilaaseen. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi. Tuisketassu, Marjatassu, Hierakkatassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkienne uhalla?”
Marjatassu nosti kuonoaan ylväästi.
“Lupaan”, vastasivat kaikki oppilaat kuorossa.
Ruostetähti hymähti. “Siinä tapauksessa, Tähtiklaanien voimien kautta, annan teille soturinimenne. Tuisketassu, tästä hetkestä alkaen sinut tunnetaan Tuisketuulena. Tähtiklaani kunnioittaa sydämellisyyttäsi ja nokkeluuttasi. Marjatassu, tästä hetkestä alkaen sinut tunnetaan Marjaviiksenä. Tähtiklaani kunnioittaa päättäväisyyttäsi ja innokkuuttasi. Hierakkatassu, tästä hetkestä alkaen sinut tunnetaan Hierakkaraitana. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi ja voimaasi. Hyväksymme teidät Tuuliklaanin täysiksi sotureiksi.”
“Tuisketuuli! Marjaviiksi! Hierakkaraita! Tuisketuuli! Marjaviiksi! Hierakkaraita!”
Marjaviiksi ei kyennyt hillitsemään itseään ja avasi suunsa riemuissaan huudahdukseen.
"Olen soturi! Olen ihan oikeasti soturi!"
Marjaviiksi loikkasi alas Pitkäkiveltä kissojen pikkuhiljaa poistuessa omiin tehtäviinsä. Sudenmarja tuli hänen luokseen ylpeydestä pakahtuen.
"Minun pikku pentuni."
Marjaviiksi puski emoaan kehräten. "Missä Synkkämyrsky on?"
Sudenmarjan ilme vakavoitui. "Ai, Synkkämyrsky. Synkkämyrsky… Synkkämyrsky lähti metsästyspartioon."
Marjaviiksi kallisti päätään. "Ai siis ihan juuri äsken? Ehtikö hän nähdä nimitysmenoni?"
"Toivottavasti." Sudenmarja huokaisi.
Marjaviiksi polki maata käpälällään. "Hän ei ole muutenkaan käynyt puhumassa minulle missään vaiheessa.”
Sudenmarja nuolaisi Marjaviiksen päälakea. “Hän on ollut tolaltaan Heinäpilven lähdön jälkeen. Heinäpilvi oli hänen oppilaansa, tiedäthän… Ja Esikkopennun kuolemankin jälkeen… Ei hän sinua tahallaan jätä huomiotta. Hän…”
Sudenmarja pudisti päätään. “Tärkeintä on, että sinä olet nyt soturi. Olen ylpeämpi kuin olen ikinä ollutkaan.”
Marjaviiksi pakottautui pusertamaan naamalleen väkinäisen hymyn. Sudenmarjan sanat eivät kuitenkaan tuntuneet miltään hänen mieltään kalvavaan suruun ja vihaan verrattuna. Hänen oma isänsä ei ollut vaivautunut tulemaan hänen nimitysmenoihinsa! Sentään Sudenmarja välitti hänestä.
Marjaviiksestä tuntui yhtäkkiä ontolta. Nimitysmenojen innostus oli yhtäkkiä kaikonnut.
#Se ei ole Synkkämyrskyn vika. Se ei ole Synkkämyrskyn oma vika. Hän on joutunut kokemaan paljon menetyksiä lähiaikoina#, Marjaviiksi yritti inttää itselleen. Tuntui vain niin siltä kuin Synkkämyrsky olisi tehnyt kaiken tahallaan.
Hierakkaraita asteli Marjaviiksen luo häntä tervehdykseksi koukussa.
“Onnittelut”, kolli kehräsi. “Viimein olemme sotureita! Olen odottanut tätä päivää niin!”
Marjaviiksi huokaisi. Juuri nyt hän ei todellakaan olisi jaksanut kenenkään seuraa, varsinkaan Hierakkaraidan.
Jäntevä kolli kumartui puskemaan Marjaviistä. Naaras kavahti ja räväytti tälle tuiman katseen.
Hierakkaraita peruutti vaivaantuneena. “Mietin vain, haluaisistko mennä joskus kahdestaan metsästämään? Vaikka nyt heti?”
Marjaviiksi epäröi. “En… Minä… Kysyn ehkä ensin Ruostetähdeltä onko hänellä minulle tehtäviä.”
“Ahaa.” Hierakkaraita katsahti käpäliään mutta nosti sitten päänsä hymyillen. “Ehkä vähän myöhemmin sitten. Kunhan sinulle käy.”
Hierakkaraita katsoi Marjaviistä sydämellisesti. Harmaata soturia ahdisti Hierakkaraidan turha läheisyys, mutta tietyllä tavalla hän arvosti kollin kärsivällisyyttä ja kohteliaisuutta.
Marjaviiksen suu vääntyi pieneen, tahattomaan hymyyn.
Hierakkaraidan mentyä Marjaviiksi istahti pieneen auringonläikkään. Tuisketuuli hyppeli hänen luokseen siroilla käpälillään. Kilpikonnakuvioisen naaraan naamalla oli iloinen virnistys.
“Hierakkaraita on selvästi ihan lääpällään teikäläiseen”, Tuisketuuli kehräsi. Marjaviistä ei kuitenkaan naurattanut.
“Mikä on?” Tuisketuuli ihmetteli. Marjaviiksi huokaisi ja muodosti huulillaan sanan Kotkatassu.
Tuisketuuli nuolaisi ystäväänsä kannustavasti korvalle. “Tämä voisi ehkä olla tilaisuus jättää hänet taakse, jos tiedät mitä tarkoitan. Hierakkaraita ja sinä olisitte täydellinen pari. Usko pois, voisin antaa toisen korvani saadakseni noin kunnioittavan ja sydämellisen kollin perääni.”
Marjaviiksi vilkaisi Hierakkaraidan suuntaan, missä tämä rupatteli Piikkihernehännän kanssa.
“Kaipa olet oikeassa. Emme me kuitenkaan ikinä voisi olla yhdessä hänen kanssaan. Hierakkaraita on mukava kissa. Minun täytyy antaa Hierakkaraidalle mahdollisuus.”
Marjaviiksi puski ystäväänsä otsaan. “Tuisketuuli, olet parhain ystävä jonka voisin ikinä kuvitella.”
“On ilo auttaa”, Tuisketuuli kehräsi ja suuntasi metsästyspartioon.
Marjaviiksi mietti Tuisketuulen sanoja vielä hetken. Voisiko hän todella ryhtyä Hierakkaraidan kumppaniksi? Marjaviiksellä oli vielä tunteita Kotkatassua kohtaan, paljonkin… Mutta…
Marjaviiksi repäisi tukon ruohoa maasta ja viskasi sen sivuun. Hierakkaraita, Kotkatassu… Päätöksiä, päätöksiä. Valintoja, valintoja. Miksi kaikki oli niin kamalan vaikeaa?

***

“Tuuliklaanin soturit. Kaikki valloitusyritykset tähän mennessä ovat menneet metsään, niin Jokiklaanin kuin Myrskyklaanin. Olemme miettineet pitkään ja hartaasti Tiirajuovan kanssa ja tulleet siihen päätökseen, että hylkäämme valloitukset ja ryhdymme laajentamaan reviiriämme kohti vuoristoa, poispäin järvestä.”
Kissajoukosta kuului yllättynyttä mutta myötäilevää supinaa.
Saarnijalka korotti ääntään. “Eikös siellä ole lähinnä riistatonta joutomaata?”
Ruostetähti nyökkäsi. “Pääasiassa, mutta ajattelin että meidän kannattaa kuitenkin käydä tutkimassa asiaa. Ehkä sieltä löytyykin hyviä metsästysmaita. Näihin aikoihin mikä tahansa maa kelpaa.”
Tiirajuova jatkoi Ruostetähden puhetta. “Tutkimuspartioita tulee kaksi. Ensimmäinen tutkii Kuulammen läheisen puolen ja toinen Hevospaikan läheisen puolen. Ensimmäistä partiota johtaa Saarnijalka ja partioon pääsevät Sudenmarja, Piikkihernehäntä, Varissiipi, Liekkitassu ja Kuulastassu. Toista partiota johtaa Kettuturkki ja partioon pääsevät Kaninloikka, Niittytassu, Marjaviiksi ja Kuohutassu. Voitte lähteä saman tien.”
Marjaviiksi puski itsensä kissajoukon läpi Kettuturkin luo, joka oli jo odottamassa sisäänkäynnillä.
Pian partio lähti kohti Tuuliklaanin reviirin takarajaa. He kulkivat läpi pienen metsäpläntin, ja Marjaviiksen mieleen palautuivat muistot siitä yhdestä ilkikurisesta jäniksestä ja Tuisketuulen, silloin Tuisketassun kyynpuremasta.
Kettuturkki nuuhkaisi ilmaa. “Olemme pian rajalla. Kaikki riistantuoksu tulee reviiriltä päin, mikä ei ole järin hyvä merkki.”
Marjaviiksi ei ollut ennen käynyt näin pitkällä leirin takaosissa. Ei siellä oikein ollut mitään, minkä takia siellä olisi käynyt.
Edessä avautui kivinen ja kuiva alue, ja siellä sun täällä näkyi pieniä maasta puskevia heinätukkoja. Täältä ei kyllä riistaa löytyisi.
“En haista mitään”, Marjaviiksi totesi. “En usko että tämä Tähtiklaanin selän takainen paikka on valloituksen arvoinen.”
Kettuturkki nuolaisi kuonoaan. “Käydään vielä katsomassa, ihan varmuuden vuoksi.”
Marjaviiksi tuhahti ja lähti seuraamaan Kettuturkkia muun partion kanssa.
Kauempana näkyi metsikköä, mutta se oli liian kaukana Tuuliklaanin reviiriin liitettäväksi. Eivät Tuuliklaanilaiset edes metsästäneet missään pusikossa.
Kuohutassu kurtisti kulmiaan. “En kyllä usko että täältä löytyy sitten jäniksen jänistä.”
Niittytassu nuuhkaisi heinätukkoa “Jos jotain riistaa täällä asuu, niin niillä on kyllä mehiläisiä päässä. Ravinto on niukkaa ja kivenkolot kuhisevat kyitä.”
Kaninloikka nyökytteli. “Kyllä täältä nyt ehkä jonkun jänteisen kanin saisi väännettyä, mutta sen nappaaminen ja etsiminen veisi enemmän energiaa kuin siitä saa. En usko että paikkaa kannattaa vaivautua valloittamaan.”
Kettuturkki huokaisi. “Niinpä kai. Olen vain niin huolissani klaanista. Tarvitsemme riistaa ja pian.”
Marjaviiksi päästi turhautuneen ynähdyksen. “Kaipa meidän sitten on palattava taistelupuuhiin.”
“Eiköhän palata leiriin”, Kettuturkki käski. “Toivottavasti toinen partio löysi jotakin vähän parempaa.”

***

Marjaviiksi istui uudella pedillään sotureiden pesässä ja pesi korviaan.
Ilta hämärsi jo, ja Hopeahäntä loisti kauniina pimeällä taivaalla.
Naaras huokaisi. Tänään oli tapahtunut paljon. Vaikka nimitysmenot olivat olleet mukavat, kaiken muun draaman rinnalla ne tuntuivat mitättömiltä. Synkkämyrsky. Hierakkaraita ja Kotkatassu. Riistattomat takamaat. Nälkä.
Marjaviiksi huokaisi ja kellahti selälleen. Hän katsoi Hopeahännän lukemattomia tähtiä ja sulki hiljalleen silmänsä.
“Tähtiklaani! Mitä oikein teen?”
Vastausta ei kuulunut. Ei Marjaviiksi sellaista odottanutkaan.
“Hei, Marjaviiksi.”
Harmaa naaras hätkähti kuullessaan Hierakkaraidan äänen. Hän nousi kömpelösti istualteen ja nyökkäsi.
“Haluaisitko nyt metsästämään? Ulkona on yllättävän lämmin. Sinne olisi nyt mukava mennä.”
Marjaviiksi katsoi vaivaantuneena ympärilleen. Tämä voisi olla tilaisuus tutustua Hierakkaraitaan paremmin, mutta... Jokin Hierakkaraidassa ahdisti edelleen Marjaviistä. Kollin läpitunkeva katse…
Marjaviiksi tajusi, että oli vajonnut ajatuksiinsa. Hierakkaraita katsoi häntä edelleen vastausta odottaen.
“Toki”, Marjaviiksi tokaisi kömpelösti. Hierakkaraidan suu vääntyi helpottuneeseen hymyyn ja hän suuntasi kohti leirin suuaukkoa. Marjaviiksi nousi kanervapediltään ja kipitti tämän perään.
Leuto tuuli havisutti pensaita. Kuten Hierakkaraita oli sanonut, oli yllättävän lämmin näin lehtisateen aikaan.
Hierakkaraita avasi suunsa ja maisteli ilmaa. “Jänis Kuulammen suunnassa.”
Marjaviiksi oli vaikuttunut kollin metsästystaidosta. Hän itsekin haistoi miedon jäniksentuoksun, mutta ei olisi osannut määrittää sen sijaintia noin tarkoin.
Marjaviiksi ryntäsi juoksuun kohti Hierakkaraidan osoittamaa suuntaa. Hän joutui hidastamaan pitääkseen Hierakkaraidan mukana. Kollin nenä ehkä oli hyvä, mutta juoksemisessa tämä ei loistanut.
Pian Marjaviiksi erotti pitkäkorvaisen otuksen piikkipensaassa istumassa.
Hän kyyristyi saalistusasentoon ja hännänpää huiskien hän hipsi lähemmäs saalista. Hierakkaraita istui läheisessä heinämättäässä siltä varalta, että jänis juoksisi siihen suuntaan.
Marjaviiksi hiipi pikkuhiljaa lähemmäs saalistaan. Jänis pudotti jyrsimänsä pähkinän suustaan ja nosti päätään. Se oli huomannut vaaran.
Kaikilla voimillaan Marjaviiksi ponkaisi ylös maasta ja jysähti piikkipensaaseen niin että okaat riipivät hänen kasvojaan. Hän hapuili jänistä otteellaan, mutta saalis oli jo lähtenyt pinkomaan juoksujalkaa muualle.
Marjaviiksi ärähti ja ryntäsi perään. Loikat ja juoksu häneltä luonnistuivat, mutta saaliiseen tähtääminen oli sitten eri juttu.
Hierakkaraita kaarsi jänistä vastaan ja tämä kiepahti äkkikäännöksen niin että multa pöllysi kollin naamalle. Marjaviiksi pinkoi suoraan jänistä vastaan ja nappasi sen kynsiinsä. Hän tappoi saaliin pikaisella tappopuremalla ja se valahti veltoksi.
“Hienosti napattu”, Hierakkaraita kehui.
Marjaviiksi vilkaisi metsästystoveriaan hieman ärtyneenä. #Et sinä mikään minua arvioiva mestarini ole.#
Marjaviiksi tökkäsi jänistä. Se oli ärsyttävän jänteinen, mutta kelpasi.
Hierakkaraita vilkaisi kauempana maasta pistävää kiveä. “Mennäänkö tuonne? Siellä on varmaan kaunis näkymä.”
Marjaviiksi nyökkäsi kuivasti. “Miksipä ei.”
Marjaviistä väsytti jo. Hän olisi oikeastaan halunnut nyt vain nukkumaan. Hän ei alustakaan alkaen olisi jaksanut lähteä metsälle, varsinkaan Hierakkaraidan kanssa. Hän ei kuitenkaan tohtinut pilata Hierakkaraidan iloa, varsinkaan nyt kun kolli vaikutti olevan niin hyvällä mielellä.
He kiipesivät Hierakkaraidan huomaamalle kivelle. Taivas oli pilvetön, ja melkein täysi kuu loisti kirkkaana ja suurena.
“Eikös olekin kaunis yö?” Hierakkaraita kysyi.
“Joo.” Marjaviistä väsytti yhä enemmän.
“Tiedätkö kuka muu on kaunis?”
Marjaviiksi huokaisi turhautuneena. Hän ei nyt oikeasti olisi jaksanut Hierakkaraidan lemmenlepertelyjä.
“Sinä”, Hierakkaraita kehräsi. Marjaviiksi pyöräytti silmiään.
“Tosiaan”, Hierakkaraita aloitti. “Tämän koko metsästysretken tarkoitus… Oli kysyä sinulta yhtä asiaa.”
“No mitä.”
“Haluaisitko…” Hierakkaraita hiljeni hetkeksi nolona. “Haluaisitko kumppanikseni, Marjaviiksi?”
Marjaviiksi katsahti Hierakkaraitaan silmiään räpyttellen. Naaras tiesi kyllä, että Hierakkaraita olisi varmasti kysynyt asiaa jossain vaiheessa, mutta että näin aikaisin? Eihän hän ollut ehtinyt edes miettiä asiaa vielä!
Vaaleanruskea kolli katseli Marjaviistä hiukan hermostuneena vastausta odotellen. Naaras puri huultaan miettiessään järkevää vastausta. Tuisketuuli oli sanonut, että hänen kannattaisi todella antaa Hierakkaraidalle mahdollisuus. Ehkä hän saisi Hierakkaraidan kanssa jotain aikaan. Ehkä hän voisi sitten unohtaa Kotkatassun. Mutta miksi Kotkatassun pettäminen tuntui samalta kuin koko oman klaaninsa pettäminen? Marjaviiksi katsoi hätääntyneenä, lähes paniikissa ympärilleen ja huusi puolivahingossa-
“Kyllä!”
Hierakkaraidan ilmeestä loisti yllättyneisyys ja helpotus. Hän sulki silmänsä ja kumartui puskemaan uunituoretta kumppaniaan poskelle.
Marjaviiksi oli kuitenkin jäätynyt paikalleen. Hän oli kauhuissaan. Ei hänen olisi pitänyt sanoa kyllä.
Mutta takaisin ei ollut tulemista.

//Marjasta tuli nyt sitten soturi :o Oli muuten yllättävän vaikeaa yrittää kirjoittaa Marjaviiksi Marjatassun sijasta, yritin parhaani mukaan korjata kaikki Marjatassut sieltä pois mutta en tiedä että montako sinne niitä nyt jäi---
Ja ai niin, sellainen kysymys että kirjoitetaanko esim. "Marjaviistä harmitti" Marjaviistä vai Marjaviikseä? Molemmat muodot kuulostavat vähän oudoilta enkä ole ihan varma asiasta. Yritin kaiken maailman wikisanakirjoista ja näistä kaivella vastausta, mutten ole vieläkään ihan varma.
Mutta niin. Marjaviiksen profiilin voi nyt päivittää, se uusi löytyy sieltä vieraskirjasta c:

// Olen nykyään niin hidas (laiska) kirjoittamaan, että tässä tulee nyt aika iso takauma yhteisestä juonikuviosta katsottuna. //

Kastesiipi avasi suunsa haukotukseen. Hänen jäsenensä olivat kankeat yön jäljiltä, mutta hän ei viitsinyt nousta jaloittelemaan nähdessään pentunsa, jotka nukkuivat yhä sikeästi pienenä karvakasana hänen vatsaansa vasten. Kastesiipi laski päänsä takaisin tassujensa päälle ja jäi katselemaan pentujaan. Eivät ne vielä juuri tehneet muuta kuin söivät ja nukkuivat. Silti Kastesiipeä ei harmittanut yhtään viettää päiviään pentutarhassa pienokaisiaan ihastellen. Hän oli pelännyt ikävystymistä aivan turhaan. Hän ei ikinä tylsistyisi katselemaan pikkuisia karvapallojaan.
Lehväpilven makuusijan suunnalta kuului pitkä huokaisu. Pikkupentu pyöriskeli sammalilla kuin hänen turkkinsa olisi ollut täynnä kirppuja. Tai sitten pentutarhassa oli kuitenkin joku, joka oli kuolemaisillaan tylsyyteen.
“Huomenta Pikkupentu”, Kastesiipi tervehti hiljaisella äänellä, jottei se herättäisi vielä pesän unikekoja. Pikkupennunkin ääni oli niin hiljainen, että Kastesiipi paremminkin näki kuin kuuli hänen vastauksensa.
“Voit kyllä mennä ulos, jos haluat”, Kastesiipi maukui. “Ehdit ehkä tervehtiä aamupartiota, ennen sen lähtöä.” Pikkupennun vilkaistessa epäröiden nukkuvaa emoaan hän jatkoi: “Minä kyllä kerron Lehväpilvelle, kun hän herää. Mene vain.”
Pikkupentu loikki tyytyväisenä ulos pesästä, ja Kastesiipi jäi hiljaisuuteen, jonka rikkoi ainoastaan Lehväpilven tuhina. Kukapa olisi uskonut, että hän voisi jopa nauttia tällaisesta rauhasta? Metsästä kantautuva linnunlaulu kyllä houkutteli metsästysretkelle, mutta kyllä hän jaksaisi odottaa niin kauan, että pennut olisivat tarpeeksi vanhoja selviämään hetken omillaan.
Silmäkulmassa näkyvä liike sai Kastesiiven kääntämään katseensa. Yllätyksekseen hän kohtasi kaksi pientä sinistä silmää, jotka tuijottivat suoraan häneen.
Hopeisen kuningattaren pää ponnahti pystyyn. “Virtapentu!” hän hihkaisi muistaen vasta lopussa madaltaa äänensä hiljaiseksi. Kilpikonnakuvioinen naaras katseli häneen siristellen silmiään kirkkaassa valossa. Kastesiipi ei voinut kuin kehrätä tyttärelleen ja nuolaista ylpeänä tämän päälakea.
“Onnittelut. Saat nähdä maailman ennen pentuetovereitasi”, hän kuiskasi. Kastesiiven olisi tehnyt mieli rynnätä saman tien kertomaan Heinäpilvelle Virtapennun upeista sinisistä silmistä. Hän sai vaivoin hillittyä itsensä muistuttamalla itseään, että myös Puhuripennun ja Kuutamopennun silmät saattaisivat aueta pian. Hän ei halunnut jäädä siitä paitsi. Toisaalta tuskin halusi Heinäpilvikään…
“Pikkupentu!” Kastesiipi sihahti pentutarhan seinän läpi. Hän odotti hengittämättä pientäkin äännähdystä, joka kertoisi Pikkupennun edes olevan tarpeeksi lähellä kuullakseen Kastesiiven kutsun. Jostain kuului kuivien lehtien rapinaa. “Pikkupentu!”
Laikukas pentu kipitti pentutarhaan ja pysähtyi ravistelemaan kuivunutta lehteä kynnestään. Hän katsoi Kastesiipeen pää kallellaan. “Mitä?”
“Virtapentu avasi silmänsä”, Kastesiipi kertoi. Pikkupennun silmät suurenivat yllätyksestä. Hän tassutti hiljaa lähemmäs ja kumartui katsomaan Virtapentua silmiin. Kastesiipi ei voinut olla röyhistämättä rintaansa ylpeydestä kuullessaan Pikkupennun haltioituneen huokaisun. Virtapennun huomio puolestaan karkasi nopeasti Pikkupennun silmistä naaraan häntään, joka heilahteli puolelta toiselle yhä levottomana keskeytyneestä leikistä.
“Voisitko hakea Heinäpilven?” Kastesiipi kysyi vanhemmalta pennulta.
Pikkupentu epäröi. “Soturien pesästäkö? Lehväpilvi on kieltänyt minua menemästä sinne.”
Kastesiipi pyöritteli silmiään. Lehväpilvi ja hänen sääntönsä. “No tämä on poikkeustapaus. Jos joku valittaa vierailustasi, sano vain, että minä lähetin sinut.”
Pikkupentu nyökkäsi silmät kirkastuen ja lähti matkaan häntä perässä viuhuen. Virtapentu katseli hänen jälkeensä pää kallellaan, kunnes avasi suunsa suureen haukotukseen, joka paljasti pennun hennonvaaleanpunaisen suun. Kastesiipi silitti pienokaisensa turkkia hännänpäällään.
“Kohta saat nähdä isäsi ensimmäisen kerran”, hopeinen naaras kuiskasi.
Hän silitteli tyttärensä turkkia, kunnes Heinäpilvi astui sisään pentutarhaan. Kollin tummankeltainen turkki sojotti pörrössä, mikä kertoi hänen olleen vielä sikeässä unessa Pikkupennun tullessa herättämään hänet. Siitä huolimatta Heinäpilven vihreät silmät loistivat kirkkaina hänen tullessaan Kastesiiven ja pentujen luo. Kolli laskeutui maahan ollakseen samalla tasolla pentujen kanssa ja katsoi sitten Virtapentua silmästä silmään.
“Heillä on kauniit silmät”, Heinäpilvi kehräsi hetken kuluttua.
Heillä? Kastesiiven sydän hypähti. Myös Kuutamopentu oli avannut silmänsä ja katseli nyt vanhempiaan siristellen ja räpytellen. Kastesiipi vilkaisi Puhuripentuun, mutta vanhin pentu kyyhötti hänen vatsansa vieressä silmät yhä ummessa.
Heinäpilvi huomasi hänen katseensa. “Ole kärsivällinen. Pennut avaavat silmäsnä sitten, kun ovat siihen valmiita.”
Kastesiipi heilautti korviaan turhautuneena. Hän irrotti katseensa Puhuripennusta ja kumartui nuolemaan Kuutamopentua. Silmäkulmastaan hän näki Heinäpilven haukottelevan ja kohotti päänsä.
“Haluatko mennä takaisin nukkumaan?” hän kysyi kumppaniltaan, joka pudisti päätään.
“Haluan olla paikalla, kun Puhuripentu avaa silmänsä”, Heinäpilvi maukui. “Ja kyllä minä tästä vielä herään. Iltapartio vain hiukan venähti, kun innostuimme metsästämään.”
Kastesiipi naurahti. Ihan kuin kukaan yöllä alkaisi kaivata tuoresaalista. Hänen sisällään oli kuitenkin lämmin tunne. Klaani oli vähitellen ruvennut suhtautumaan Heinäpilveen myönteisemmin. Heinäpilvi oli tehnyt kovasti töitä sen eteen, ja pentujen syntyminen oli omalta osaltaan auttanut hyväksynnän saamisessa. Kastesiipi tiesi Heinäpilven sydämen kuuluvan ikuisesti nummille, mutta niin kauan kuin klaani ei tietäisi sitä, kaikki olisi hyvin.
“Tule”, Kastesiipi naukui ja siirtyi hiukan makuualusillaan. “Kyllä tähän vielä yksi kissa mahtuu.”
Heinäpilvi käpertyi Kastesiiven viereen makuualusille. Kastesiipi hieraisi hänen leukaansa päällään ja alkoi sukia hänen takkuista turkkiaan. Kuutamopentu ja Virtapentu olivat ryhtyneet imemään maitoa, ja hetken kuluttua pesään palasi uninen hiljaisuus.
Sen katkaisi Puhuripennun kimeä maukaisu, joka sai Kastesiiven ja Heinäpilven hätkähtämään. Lehväpilvikin liikahti unissaan, vaihtoi asentoa ja jatkoi tuhinaansa.
“Avasihan hänkin viimein silmänsä”, Kastesiipi hymähti. Hän katseli poikaansa, joka räpytteli hitaasti silmiään yrittäen saada ne pysymään auki. Äänekäs maukaisu oli kai tarkoittanut “Hei, eikö maailma olekaan musta? Miksette kertoneet?”.
Kastesiipi antoi Puhuripennun hetken katsella ympärilleen. Sitten hän siirsi pennun hellästi tassullaan siskojensa viereen, ja laikukas kolli alkoi imeä tyytyväisenä maitoa.
“Tervetuloa näkemään maailmaa, pikkuiset”, Heinäpilvi maukaisi pennuille. Sen jälkeen he vain ihastelivat hiljaisuudessa pentujaan. Jossain vaiheessa Kastesiipi huomasi Heinäpilven nukahtaneen.

“Tuuliklaani teki mitä?”
“Haluatko lyhennetyn version, vai selostanko koko jutun uudelleen?” Pilvihännän ääni oli normaalia pistävämpi ja sama hermostus näkyi hänen silmissään soturin kääntäessä katseensa Kastesiipeen. Kuningatar tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn, mutta nielaisi kipakan vastauksensa. Pilvihäntä ei liiemmin vastausta odottanutkaan, vaan jatkoi: “Sinun niin rakkaan kumppanisi klaanitoverit hyökkäsivät kimppuumme omalla reviirillämme ja väittivät sitä omakseen. Hiirenaivoja koko Tuuliklaani!”
“Pilvihäntä!” Kirkassydän naukaisi moittivasti. Hänen lavassaan oli pahannäköinen haava, jota Mehiläistassu parhaillaan hoiti. Oppilas oli juuri painelemassa siihen hämähäkinseittiä, mikä sai soturin irvistämään kivusta.
“Mitä?” Pilvihäntä murahti takaisin. “Sanoin vain, miten asia on. Katso nyt, mitä he tekivät lavallesi! Ja Toivepuron korvalle!”
“Jos et kohta tuki suutasi, en takaa, mitä minä teen sinun lavallesi ja korvallesi”, Kastesiipi jupisi puoliääneen. Hän vilkaisi vieressään seisovaan Heinäpilveen, joka näytti siltä, kuin olisi ollut mieluummin missä tahansa muualla. Hän vältteli kaikkien katseita tuijottaen tiiviisti maahan kuin olisi siten voinut lennähtää Tuuliklaanin leiriin tivaamaan, olivatko partion sanat totta.
Kastesiipi tunsi sisällään saman epäuskon. Rajakahakka tuntui tyystin tuulesta temmatulta, taudin heikentämän klaanin peloista muotoillulta tarinalta.
“Rauhoittukaa nyt kaikki!” Tulitähti kehotti. Hänen synkkä ilmeensä sai kinastelevan klaanin vaikenemaan. “Emme saa tehdä hätiköityjä syytöksiä. Kyseessä voi olla myös erehdys. Muistakaa, että Tuuliklaani käyttäytyi täysin rauhanomaisesti viime kokoontumisessa.”
Kissat naukuivat myöntelevästi. Ainoastaan Pilvihäntä ja muutama muu mutisivat epäluuloisina.
“Hätiköityjä syytöksiä? Erehdys?” Pilvihäntä toisteli. “Minusta Tuuliklaanin varapäällikkö ei näyttänyt kovinkaan erehtyneeltä loikatessaan Toivepuron niskaan.”
“Pilvihäntä on oikeassa”, Oravaliito maukui. “Eikä kukaan klaani hoitaisi erehdystään taistelemalla – varsinkaan tämän kamalan taudin jälkeen. Vai luuletko sinä, että tuuliklaanilaiset oikeasti luulivat olevansa omalla reviirillään?”
Kastesiipi ei voinut kuin ihailla, miten epäkunnioittavasti Oravaliito puhui päällikölleen. Tulitähti ei tosin näyttänyt yhtä haltioituneelta. Ei hän kyllä loukkaantuneeltakaan näyttänyt, lähinnä mietteliäältä punnitessaan sotureidensa sanoja. Kastesiiven yllätykseksi juovikas päällikkö käänsi vihreät silmänsä Heinäpilveen.
“Mitä sanot?” Tulitähti kysyi. “Miksi Tuuliklaani olisi voinut hyökätä reviirillemme?”
Tulitähden ääni oli ystävällinen, mutta Kastesiipi ei voinut olla miettimättä, oliko vilpittömyyden takana jotain muuta. Luuliko Tulitähti tosissaan Heinäpilven tietävän syyn Tuuliklaanin hyökkäykselle? Ajatteliko päällikkö tämän olevan jokin Tuuliklaanin pitkäaikaisempi suunnitelma, josta Heinäpilvikin oli kuullut ennen muuttoaan Myrskyklaaniin?
Heinäpilven niskakarvat nousivat pystyyn kissojen huomion kääntyessä häneen. Klaani odotti hiljaa, kunnes hän selvisi häkellyksestään, rykäisi kurkkuaan ja loi katseensa Tulitähteen.
“En tiedä, miksi Tuuliklaani olisi hyökännyt rajapartion kimppuun”, Heinäpilvi vastasi päällikölle. “Se ei ole lainkaan Tuuliklaanin tapaista. Heillä on varmasti siihen oikein hyvä syy.”
Pilvihäntä tuhahti. “Kuten ahneus.”
Heinäpilvi luimisti korviaan.
“Palaamme asiaan myöhemmin”, Tulitähti maukui ja nousi seisomaan. “Haluan ensin jutella varapäällikköni ja muutaman soturin kanssa.”
Tulitähti keräsi kokoon lähimmät kissansa, ja joukko siirtyi keskustelemaan Suurtasanteen varjoon. Kastesiipi oli tyytyväinen nähdessään päällikkönsä jättävän Pilvihännän joukon ulkopuolelle. Valkoinen kolli ei ollut siitä yhtä mielissään. Vaahtokukka yritti tarkistaa hänen vammojaan, mutta Pilvihäntä vain jupisi hänelle ja käski jättää hänet rauhaan. Se ei ollut järkevää, kun kyseessä oli Vaahtokukka. Pilvihäntä sai vastalahjaksi kipakan huomautuksen, jota Kastesiipi ei harmikseen kuullut. Sen jälkeen Pilvihäntä kuitenkin antoi Vaahtokukan tutkia itsensä.
“Menen kävelylle. Katson, jos saisin saalistettua jotain.”
Kastesiipi loi huolestuneen silmäyksen Heinäpilveen. Kolli ei suostunut katsomaan häntä silmiin.
“Haluatko, että tulen mukaan?” Kastesiipi kysyi. “Voin pyytää Lehväpilveä vahtimaan pentujamme. Tai Pikkupentua – hänestäkin on ollut suuri apu.”
“Ei sinun tarvitse”, Heinäpilvi maukui. “Mene vain takaisin pentutarhaan.” Kellertävä kolli empi hetken ennen kuin lisäsi: “Sitä paitsi olisin mielelläni hetken yksin.”
Kastesiipi ei tiennyt, pitäisikö hänen olla loukkaantunut Heinäpilven sanoista. ‘Mene takaisin pentutarhaan.’ Ei hän ollut mikään pentu! Eikä hän pitänyt siitä, miten Heinäpilvi vain työnsi hänet sivuun. Hän halusi auttaa. Miten hän muka kykenisi siihen, jos hänet vain passitettaisiin pois?
“Älä mene Tuuliklaanin rajalle”, Kastesiipi pyysi loukkaantuneiden huomautusten sijaan. “Siellä voi vielä olla tuuliklaanilaisia, enkä halua, että he...”
Heinäpilvi kohotti häntänsä Kastesiiven lavalle, ja naaras vaikeni. Hän tajusi, kuinka typerä hänen pyyntönsä oli. Totta kai Heinäpilvi menisi Tuuliklaanin rajalle – sen takia hän oli juuri lähdössä kävelylle. Eivätkä tuuliklaanilaiset tekisi hänelle mitään.
“Tuuliklaanilla on jokin syy tähän”, Heinäpilvi maukui äänessään niin suurta varmuutta, ettei Kastesiipi uskonut nähneensä Heinäpilveä ikinä yhtä luottavaisena. “Jos näen rajalla tuuliklaanilaisia, voin ehkä puhua heidän kanssaan. En halua, että tämä menee enää yhtään pahemmaksi.”
Heinäpilvi oli oikeassa. Jos Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin erimielisyydet jatkuisivat, Kastesiiven, Heinäpilven ja pentujen elämä voisi muuttua hankalaksi. Erityisesti Heinäpilven. Kastesiipi luotti omaan klaaniinsa ja tiesi sen olevan uskollinen hänelle ja hänen pennuilleen. Mutta olisiko se uskollinen Heinäpilvelle? Ja jos Heinäpilvi joutuisi kohtaamaan entiset klaanitoverinsa taistelussa…
“Älä viivy kauan”, Kastesiipi naukaisi ja nuolaisi kumppaninsa poskea. Heinäpilvi hipaisi häntä hännänpäällään ja lähti kulkemaan kohti uloskäyntiä. Kastesiipi seurasi kollia katseellaan, kunnes hän oli kadonnut piikkipensastunneliin. Kunpa Tuuliklaani olisi jaksanut odottaa vähän kauemmin ennen yrityksiään valloittaa uutta reviiriä. Heinäpilvi olisi tarvinnut vielä muutaman kuun asettuakseen kunnolla Myrskyklaaniin.
Kastesiipi vilkaisi tuoresaaliskasaa, mutta uutiset olivat vieneet hänen ruokahalunsa. Siispä hän palasi pentutarhaan, missä Pikkupentu odotti vahtimassa Puhuripentua, Virtapentua ja Kuutamopentua. Nuoremmat pennut leikkivät sammalpallolla, jonka Kastesiipi oletti olevan Pikkupennun muotoilema. Pentukolmikon askeleet olivat vielä huteria ja pentujen hännät viuhuivat korkealla tasapainoa ylläpitämässä. Pikkupentu touhusi heidän ympärillään ja auttoi kumoon kellahtaneen Kuutamopennun takaisin pystyyn.
Kastesiipi hymyili. Pikkupentu osasi toimia nuorempien pentujen kanssa todella hyvin. Vaaleanruskea naaras osasi kohdella pentuja lempeästi, vaikka olikin välillä varomaton tai yliairvio pentujen taidot. Silti Kastesiipi uskalsi välillä jättää pentunsa vanhemman pennun vahdittavaksi – ei pitkäksi aikaa, mutta hetkeksi.
Saatuaan Kuutamopennun takaisin jaloilleen, Pikkupentu käänsi päätään. “Mitä oli tapahtunut?” laikukas naaras uteli pää kallellaan. Muutkin pennut kääntyivät, ja hihkuivat nähdessään emonsa palanneen.
Kastesiipi jätti Pikkupennun kysymyksen hetkeksi huomiotta ja meni tervehtimään pentujaan, jotka tulivat heti pyörimään hänen jalkoihinsa.
“Katso, mitä Pikkupentu teki meille!” Puhuripentu nappasi sammalpallon suuhunsa esitelläkseen sitä emolleen. Se sai pennun horjahtamaan, pudottamaan sammalpallon ja tömähtämään hännälleen.
“Oikein hieno”, Kastesiipi vakuutteli ja puski poikansa lempeästi takaisin pystyyn. Sillä aikaa Kuutamopentu ja Virtapentu läpsivät kilpaa hänen häntäänsä. Aivan, hän ei ikinä ikävystyisi pentutarhassa. Soturina olo oli oikeasti todella rentoa tähän verrattuna.
Kastesiipi vetäisi häntänsä pois tyttäriensä ulottuvilta koskettaen vielä ennen sitä molempien päälakia hännänpäällään.
“Missä sinä olit?” Virtapentu kyseli.
“Niin juuri”, Pikkupentu yhtyi keskusteluun ja esitti kysymyksensä uudelleen: “Mitä uutisia partiolla oli?”
Kastesiipi ei ollut varma, halusiko kertoa. Oikeastaan hän tiesi, ettei halunnut. Miten hän voisi sanoa pennuilleen Tuuliklaanin hyökänneen Myrskyklaanin partion kimppuun ilman, että heidän tarvitsisi ryhtyä pelkäämään isänsä entisiä klaanitovereita? Tai vielä pahempaa – omien klaanitovereidensa tuomitsevaisuutta? Kastesiipi ei halunnut pentujen kokevan syyllisyyttä tuuliklaanilaisverestään. Hän ei vain tiennyt, miten sen tekisi.
“Uutisia?” Puhuripentukin uteli. “Onko metsässä tapahtunut jotain jännää?”
Jännää. Tosiaankin.
“Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin välillä oli vain pieni rajakahakka”, Kastesiipi maukui. “Ei mitään, mistä teidän tarvitsisi olla huo-”
“Rajakahakka?” Virtapentu vinkaisi kyyristyen pieneksi. “Kuoliko joku?”
Kastesiipi tuijotti tytärtään. “Kuoliko..? Ei! Ei todellakaan! Ainoastaan muutama harmiton...”
“Yrittikö Tuuliklaani tunkeutua meidän reviirille?” Pikkupentu uteli. “Saiko partio häädettyä heidät?”
“Olitko sinä siellä?” Kuutamopentu kysyi. “Tai isä?”
Puhuripentu rypisti otsaansa. “Eikö isä ole Tuuliklaanista?”
Se lause hiljensi jokaisen. Kastesiipi päätti kerrankin miettiä, ennen kuin puhui. Pentujen kyselytulva oli kuitenkin sekoittanut hänen päänsä ja hänellä meni hetki koota ajatuksensa. Yleensä pennut eivät jaksaneet kauankaan olla kiinnostuneita yhdestä asiasta, mutta tällä kertaa heidän kärsivällisyytensä valitettavasti riitti.
“Kyllä”, Kastesiipi vastasi. “Isä on Tuuliklaanista. Hän muutti Myrskyklaaniin jonkin aikaa ennen syntymäänne. Hänen perheensä elää yhä Tuuliklaanissa, joten teilläkin on siellä sukulaisia: Kettuturkki, Apilahäntä, Ruusumieli ja Kuulastassu. Muistatteko? Olemme kyllä isän kanssa puhuneet heistä teille.”
Kuutamopentu, Virtapentu ja Puhuripentu nyökkäilivät. Kastesiipi ei ollut silti varma, paljonko he hänen sanoistaan ymmärsivät.
“Minä ja isä emme kumpikaan olleet partiossa. Mukana olleet klaanitoverit kertoivat Tuuliklaanin yrittäneen viedä meiltä palan reviiriä. Emme tiedä syytä, mutta koko klaani on varma, että järkevä selitys löytyy.” Se oli valhe, Kastesiipi oli siitä täysin tietoinen. Koko klaani ei todellakaan ollut varma. Hän piilotti lauseen epärehellisyyden myös itseltään, naamioi sen toiveeksi ja päätti olla ajattelematta sitä sen enempää.
“Myrskyklaanin partio sai anastetun reviirin takaisin, eikä kukaan saanut taistelussa pahoja vammoja”, Kastesiipi jatkoi. “Kaikki on siis hyvin. Tulitähti keskustelee parhaillaan muutamien sotureiden kanssa, miten tästä jatketaan eteenpäin. Teidän ei tarvitse murehtia Tuuliklaanista.”
Kastesiipi oli itse tyytyväinen sanoihinsa. Hän toivoi niiden vakuuttaneen myös pennut. Virtapentu oli ainakin kohottautunut takaisin seisomaan ja näytti rentoutuneen hiukan.
“Mutta miksi isän entinen klaani olisi hyökännyt meidän kimppuun?” Puhuripentu ihmetteli. “Eivätkö ne tykkää isästä?”
Puhuripennun korvat olivat luimistuneet sivuille ja häntä laskeutunut korkealta lähelle maata. Se vaikutti kollin tasapainoon ja sai hänet taas horjumaan uhkaavasti.
Kastesiipi vetäisi poikansa hännällään lähemmäksi itseään ja peitti tämän naaman lempeään nuolaisuun.
“Ei, kyse ei ole siitä. Emme tiedä varmaa syytä Tuuliklaanin valtausyritykselle, mutta se on varmaa, ettei se liity mitenkään Heinäpilveen.”
Vai liittyikö? Ei, ei voinut olla.
Kastesiiven helpotukseksi pennut näyttivät vihdoinkin rauhoittuvan. Hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja passitti heidät päiväunille. Pienen vastalauseryöpyn jälkeen kaikki kolme pentua asettuivat makuualustalle yhteen kasaan, sulkivat silmänsä ja yksitellen aloittivat unisen tuhinan. Pikkupentu livahti pentutarhasta aukiolle kaiketi etsimään uusia leikkikavereita oppilaiden joukosta – tai sitten utelemaan muilta klaanitovereiltaan kaiken, minkä Kastesiipi oli jättänyt rajakahakasta kertomatta.

Aurinko porotti lämpimänä vielä laskunsa kynnyksellä. Lehtikato oli enää kaukainen muisto, joka oli vienyt mukanaan klaania vainonneen sairauden. Sen tilalle tullut viherlehti oli kuitenkin tuonut klaanin ylle uuden painon, joka varjosti klaanikissojen arkea kuin taivaalla riippuva ukkospilvi.
Kastesiipi oli jo unohtanut sen. Kuningattarena hänen ei tarvinnut osallistua partioihin, jotka tarkastivat Tuuliklaanin rajaa entistä useammin ja huolellisemmin. Ei ukkospilveäkään huomaa, jollei kohota katsettaan taivaalle. Silti sen saattoi tuntea painostavassa ilmassa, kunhan vain osasi sitä etsiä.
“Hyökkäys!”
Kastesiipi oli tukehtua hiireensä, kun häneen selkäänsä osui yllättävä paino. Lähinnä se kuitenkin tuntui puusta pudonneelta oravalta kuin vaaralliselta viholliselta – niin kevyt ja pieni se oli. Kastesiiven kylkiä puristavat kynnetkin tuntuivat lähinnä kasvien piikeiltä, jotka raapivat turkkia metsässä kulkiessa.
“Haa! Yllätyitkö?” Puhuripentu loikkasi alas emonsa selästä, kompastui häntäänsä ja kierähti maassa kuperkeikan.
“Aivan totaalisesti”, Kastesiipi vakuutteli köhien vielä viimeiset hiirenrippeet pois kurskustaan. Hänen vieressään Heinäpilvi kehräsi huvittuneena, kunnes kollin ilme peittyi takaisin huolestuneisiin varjoihin, jotka olivat verhonneet hänen kasvojaan rajakahakasta lähtien.
“Voisi olla parasta, jos et huutelisi hyökkäysvaroituksia huvin vuoksi”, Heinäpilvi maukui Puhuripennulle. Laikukas pentu loi isäänsä nyrpeän katseen. Hän nousi pystyyn ja alkoi pomppia ympyrää pentutarhan edustalla.
“Hyökkäys, hyökkäys, hyökkäys!” Puhuripennun ääni kajahteli kirkkaana ja sai klaanitoverit kääntämään katseensa. Kastesiipi pidätti naurua.
“Puhuripentu!” Heinäpilven ääneen tuli käskevä sävy, joka sai pennun hiljenemään. “Joku voi vielä luulla leirin olevan oikeasti vaarassa.”
Heinäpilvi vilkaisi Kastesiipeen, joka pyyhki nopeasti naamallaan kytevän hymyn ja yhtyi kumppaninsa sanoihin: “Kuuntele isää. Mene vaikka leikkimään Virtapennun ja Kuutamopennun kanssa.”
“Tylsää!” Puhuripentu valitti. “He vain pyydystävät ötököitä, enkä minä saa yhtään kiinni.”
“Et voi ikinä oppia, jos et harjoittele”, Heinäpilvi muistutti.
Puhuripentu päästi teatraalisen huokaisun. Kollipentu kellahti selälleen ja alkoi leikkiä hännänpäällään. Hän nappasi sen tassujensa väliin ja iski siihen pienet valkeat hampaansa.
“Tuolla menolla hänen hännästään tulee samanlainen kuin Leijonatassulla”, Kastesiipi naukaisi Heinäpilvelle. Kollin ilme ei värähtänytkään. Kastesiipi töytäisi häntä tassullaan. “Kaikki hyvin?”
Heinäpilvi pudisti päätään. “Olen yrittänyt tavoittaa Tuuliklaanin partiota, mutta en ikinä osu paikalle oikeaan aikaan. Ensin he yrittävät valloittaa palan Myrskyklaanin reviiriä ja sitten he lähes tulkoon katoavat.”
“Eikö kaikki sitten ole hyvin?” Kastesiipi huomautti. Hän kohottautui istumaan ja nuoli hiirensä rippeet suupielistään. “Myrskyklaani ei menettänyt hiirenmittaakaan reviiriä, eikä kukaan saanut pahoja vammoja. Kyllä tilanne rauhoittuu.”
Heinäpilven häntä huitaisi ilmaa. “Et ymmärrä. En ole huollissani Myrskyklaanista, vaan Tuuliklaanista. Siellä ei ole kaikki hyvin.”
Kastesiipi kavahti Heinäpilven ääntä. Sen kireys ei tuntunut sopivan kollin suuhun. Heinäpilvi luimisti korviaan ja käänsi katseensa. Kastesiipi ei voinut kuin tehdä samoin. Totta kai Heinäpilvi oli huolissaan Tuuliklaanista. Vaikka Heinäpilvi olikin valinnut Kastesiiven klaaninsa sijasta, hän ei ollut ikinä valinnut Myrskyklaania. Kolli pysyisi ikuisesti uskollisena syntymäklaanilleen.
“Anteeksi”, Heinpilvi maukaisi hiljaa.
“Ei se mitään”, Kastesiipi sanoi kiertäen häntänsä tiukasti tassujensa ympäri. “Minun olisi pitänyt tajuta.”
Kastesiipi tunsi itsensä itsekkääksi. Samalla kun Heinäpilvi oli kantanut huolta Tuuliklaanista, Kastesiipi oli miettinyt vain, mitä tilanne merkitsisi heidän perheelleen. Ei hän ollut juuri edes miettinyt Myrskyklaania. Heinäpilvi oli syntynyt Tuuliklaanissa, hänellä oli oikeasti nummien verta suonissaan. Kastesiipi sen sijaan oli pohjimmiltaan kulkukissa. Hän ei ollut aiemmin tajunnut, kuinka huterat hänen siteensä Myrskyklaaniin oikeastaan olivat. Senkö takia hän ei pystynyt olemaan klaanilleen yhtä uskollinen kuin klaanitoverinsa?
“Olet huolissasi Tuuliklaanista?” Puhuripennun ääni läpäisi Kastesiiven ajatukset. Pentu oli lopettanut häntänsä nakertamisen ja tuijotti nyt isäänsä epäuskoisena. “Mutta mehän olemme myrskyklaanilaisia.”
Oikeastaan teissä on enemmän Tuuliklaanin kuin Myrskyklaanin verta. Kastesiipi jätti lauseen sisälleen. Hän ei ollut valmis kuulemaan sitä itsekään.
“Minä vartuin Tuuliklaanissa”, Heinäpilvi muistutti poikaansa. “Se on edelleen klaanini, yhtä paljon kuin Myrskyklaanikin.”
Kastesiipi ei tiennyt, oliko se valhe vai ei. Voisivatko Tuuliklaani ja Myrskyklaani olla ikinä rinnakkain Heinäpilven sydämessä?
Puhuripennun silmät suurenivat. Kastesiipi näki niissä lähinnä innostusta kuin hämmennystä. “Voiko kissalla olla kaksi klaania? Siistiä! Minäkin haluan!”
Heinäpilvi naurahti. “Kyllähän sinulla tavallaan onkin, sinussahan sentään on Tuuliklaanin verta.”
“Huippua!” Puhuripentu innostui ja hypähti paikoillaan. Kastesiipi ei vointu pidätellä kehräystään. Pentujen tuuliklaanilaisjuuret eivät olleet mikään salaisuus, jota he Heinäpilven kanssa yrittivät pimittää pennuilta. He olivat puhuneet siitä pennuille paljon, mutta he eivät näköjään vieläkään olleet täysin ymmärtäneet sitä.
“Menen kertomaan Virtapennulle ja Kuutamopennulle!” Puhuripentu ilmoitti ja lähti kipittämään siskojensa luo heidän nimiään huutaen.
“Olen iloinen siitä, että he ottavat sen noin hyvin”, Heinäpilvi kehräsi.
“Niin minäkin”, Kastesiipi kuiskasi.
He olivat hetken vaiti. Kastesiipi vilkaisi aurinkoa ja ilmoitti menevänsä laittamaan pennut nukkumaan. Heinäpilvi kuitenkin pysäytti hänet.
“Kuule… Haluan olla uskollinen Myrskyklaanille, mutta en aio hylätä klaania, jossa kasvoin”, Heinäpilvi maukui. “Toivon, että ymmärrät.”
“Sanoit itse, etten ymmärrä.”
“Toivon sitten, että hyväksyt sen.”
Kastesiipi hymyili. “Tietenkin hyväksyn. Ja ymmärrän myös paremmin kuin uskotkaan. Sinä olet Myrskyklaanin lisäksi uskollinen Tuuliklaanille, ja minä olen Myrskyklaanin lisäksi uskollinen perheelleni.”
Heinäpilvi hymyili ja kosketti Kastesiiven korvaa nenällään. “Hyvää yötä.”
Kastesiipi ei ehtinyt vastata. Ilmassa kiiri huuto, joka jäi kaikumaan leirin kallioseinämistä: “Hyökkäys!”
Tällä kertaa huutaja ei ollut Puhuripentu.
Kastesiipi käännähti ympäri. Leiriin virtasi kissoja, jotka toivat mukanaan nummien tuoksun.
“Tuuliklaani”, Heinäpilvi kuiskasi. He vaihtoivat katseita. Kastesiipi näki kumppaninsa silmissä kytevän ahdistuksen. Taistelun käynnistyessä heidän ympärillään ja kissojen rääkäisyjen täyttäessä ilman, he eivät voineet kuin seisoa paikoillaan. Tätä he olivat pelänneet.
“En minä voi taistella heitä vastaan”, Heinäpilvi maukui, eikä Kastesiipi ollut varma, puhuiko kolli itselleen vai hänelle. Heinäpilvi oli kuitenkin oikeassa. Kastesiipi tiesi Heinäpilven vaistojen ohjaavan häntä paremminkin myrskyklaanilaisten kuin tuuliklaanilaisten kimppuun. Kastesiipi ei voinut antaa kumppaninsa taistella entisiä klaanitovereitaan vastaan.
“Pennut”, Kastesiipi sanoi. “Heidät täytyy viedä pentutarhaan turvaan.”
Kastesiipi lähti juoksuun töytäisten jähmettyneen Heinäpilven mukaansa. Heidän pentunsa olivat kyyristyneet toisiaan vasten silmät suurina. Kastesiipi nappasi tärisevän Virtapennun niskanahasta ilmaan ja lähti kiikuttamaan tätä kohti pentutarhaa. Sivusilmällä hän katseli taistelevia kissoja yrittäen arvioida, kumpi klaani oli voitolla. Näin aikaisessa vaiheessa sitä oli hankala sanoa.
“Keitä nuo ovat?” Virtapentu kysyi pienellä äänellä, joka oli hukkua taistelun meluun. Kastesiipi ei vastannut. Oikeastaan hän ei olisi edes pystynyt, sillä olisi silloin joutunut laskemaan Virtapennun, mitä hän ei halunnut tehdä.
Taistelu ei ollut vielä levinnyt pentutarhalle asti, mutta Lehväpilvi odotti jo suuaukolla valmiina puolustamaan pentutarhaa, jos joku uskaltaisi liian lähelle. Kastesiiven pujahtaessa kuningattaren ohi, hänen katseensa kohtasi hetkeksi Lehväpilven säälivän katseen. Se oli katse, jonka hän olisi halunnut heti unohtaa.
Kastesiipi laski Virtapennun makuusammalille ja ryhtyi nuolemaan tätä rauhoittavasti. Pikkupentu kyyristeli jo omalla makuusijallaan sammaliin ja sananjalkoihin hautautuneena.
Heinäpilvi juoksi sisälle, laski Kuutamopennun Virtapennun viereen ja lähti takaisin ulos. Pian hän tuli takaisin Puhuripentua suussaan kantaen.
“Mitä nuo kissat täällä tekevät?” Puhuripentu intti, kun Heinäpilvi laski hänetkin sammalille. “Miksi he hyökkäsivät meidän kimppuumme?”
“Keitä he ovat?” Virtapentu kysyi uudelleen.
Kastesiipi vilkaisi Heinäpilveä. Miksi pentujen piti olla niin uteliaita?
“Minun kai pitäisi mennä taistelemaan”, Heinäpilvi totesi synkkään sävyyn. Hän oli nyt Myrskyklaanin soturi. Se oli sitä, mitä klaani häneltä odotti. Kastesiiven mielestä vaatimus oli liian julma. Hän pudisti päätään.
“Ei käy. Sinä autat Lehväpilveä pentutarhan puolustamisessa. Minä taistelen puolestasi aukiolla.”
Heinäpilven korvat ponnahtivat pystyyn. “Mitä? Ei käy! Olet kuningatar, et voi taistella!”
“Yritäkin estää”, Kastesiipi maukaisi ja livahti ulos pentutarhasta. Hän ei vilkaissutkaan Lehväpilveen kiitäessään tämän ohi ja syöksyessään suoraan taisteluun.
Kastesiipi piti taistelemisesta. Hän piti siitä, kuinka hänen vaistonsa ja liikkeensä toimivat saumattomasti yhteen. Taisteleminen viritti aistit ja tarjosi hänelle mahdollisuuden kokeilla taitojaan.
Hän vain ei ollut koskaan aikaisemmin taistellut toisen klaanin kissoja vastaan.
Kastesiipi loikkasi lähimmän tuuliklaanilaisen niskaan ja kaatoi tämän nurin. Tuuliklaanilaisnaaras päästi yllättyneen sähähdyksen. He molemmat kellahtivat maahan kierien toistensa ympäri. Kastesiipi kierähti nopeasti sivuun ja loikkasi pystyyn valmistautuen syöksähtämään uuteen hyökkäykseen. Hän oli kuitenkin aliarvioinut tuuliklaanilaisen nopeuden. Kastesiiven päästessä jaloilleen tuuliklaanilainen oli jo hänen rinnallaan ja sivalsi hänen kylkeensä vertavuotavan haavan. Kastesiipi irvisti. Nämä kynnet olivat aivan toista maata kuin Puhuripennun pikku piikit.
Kastesiipi yritti pysyä tuuliklaanilaisen liikkeiden vauhdissa, mutta pentutarhassa vietetyt kuukaudet olivat tehneet hänestä hitaan ja kankean. Nopeus oli ollut hänen vahvuutensa joka ikisessä taistelussa. Siitä ei kuitenkaan ollut apua tuuliklaanilaisia vastaan.
Kastesiipi ei ehtinyt kuin kääntyä naarassoturin jo iskeytyessä häntä päin. Hän kaatui maahan ja jäi vangiksi tuuliklaanilaisen alle. Hänen suustaan karkasi pentumainen vinkaisu, kun naaraan kynnet alkoivat raastaa hänen kylkeään. Kipu sumensi hänen katseensa.
“Taistelet kuin kotikisu!” tuuliklaanilainen maukaisi. Kastesiipi käytti tilanteen hyödyksi. Hän ojensi leukaansa ja iski hampaansa kaikin voimin naaraan käpälään.
Rääkäisy.
Kastesiipi kierähti pois naaraan alta, haparoi itsensä pystyyn ja sivalsi tuuliklaanilaisen kasvoja. Soturin silmien yläpuolelle aukesi punainen haava, josta alkoi tihkua verta. Naaras perääntyi askeleen räpytellen verta silmistään ja piiskaten turhautuneena hännällään ilmaa. Kastesiipi kohottautui takajaloilleen valmiina antamaan vielä viimeiset iskut häätääkseen tuuliklaanilaisen leiristä.
Samassa hänen kylkeensä iskeytyi paino, joka heitti Kastesiiven sivuun ja sai hänet lyömään päänsä maahan. Maisema pimeni. Kuningatar räpytteli silmiään saadakseen näkönsä palautumaan. Hän näki hämärästi parin hännänmitan päässä seisovan kissan, joka hänet oli heittänyt nurin. Kastesiipi odotti tämän hyökkäävän uudelleen käyttäen hyödykseen Kastesiiven sokeutta. Tämä ei kuitenkaan tehnyt niin.
Kastesiipi ponnisti itsensä kömpelösti pystyyn ja kohotti päänsä katsoakseen valkoista, harmaalaikullista kissaa silmästä silmään. Maisema pyöri ja hänen katseensa tarkentui hitaasti, mutta hän tunnisti pienikokoisen kissan heti, kun näki tämän selvästi.
Apilahäntä.
Kastesiipi tuijotti Heinäpilven isää hämmentyneenä. Pitäisikö hänen hyökätä? Apilahäntä näytti miettivän samaa. Jokin kuitenkin pidätteli heitä molempia ja se jokin oli Heinäpilvi.
Kastesiipi tajusi, ettei hän pystyisi taistelemaan Apilahäntää vastaan. Hän antoi karvojensa silottua ja kohotti varovasti häntäsä ystävälliseen tervehdykseen.
Apilahäntä ei vastannut tuttavallisuuden osoitukseen. Kolli kääntyi ja palasi taisteluun kadoten nopeasti sähisevien kissojen sekaan.
Kastesiiven häntä painui takaisin alas. Hän ei voinut kuin tuijottaa Apilahännän perään ja tuntea, kuinka voima ja taisteluhalu pakeni hänen jäsenistään. Kastesiipi loi taisteluun uudenlaisen silmäyksen. Hän ei nähnyt sitä enää jännittävänä haasteena, jossa hän sai kokeilla omia rajojaan. Miten hän oli saattanut unohtaa? Miten hän oli voinut taistella sitä tuuliklaanilaisnaarasta vastaan tajuamatta, että tämä oli Heinäpilven entinen klaanitoveri? Hän oli saattanut haavoittaa Heinäpilven ystävää tai sukulaista. Kastesiipi antoi katseensa kiertää taistelevia kissoja. Hän ei voinut taistella heistä yhtäkään vastaan. Heinäpilvi ei ollut ainoa, joka ei kyennyt käymään tätä taistelua.
Tämä ei ollut se, miten asioiden olisi pitänyt mennä. Hän ei kuitenkaan voinut muuttaa mitään. Kastesiipi hillitsi halunsa juosta Apilahännän perään ja viedä hänet tervehtimään Puhuripentua, Virtapentua ja Kuutamopentua. Kai Heinäpilven isä sentään halusi nähdä poikansa pennut? Sillä ei tosin ollut merkitystä. Tämä oli taistelu, ei perheenjäsenten kokoontuminen.
Kissat hänen ympärillään rääkyivät ja murisivat. Kynnet välkkyen he kävivät toistensa kimppuun ja epäröimättä raatelivat toisensa verille. Kastesiipi tajusi perääntyvänsä kissojen keskeltä. Hän ei pystynyt tähän. Hänen pitäisi pystyä. Se oli hänen tehtävänsä Myrskyklaanin soturina. Hän ei kuitenkaan kyennyt enää työntämään kynsiään esiin. Hän vain perääntyi kumarassa aukion reunamille pystymättä kääntämään katsettaan taistelusta.
Tämä oli soturilain tarkoitus. Tämä oli syy, miksi sotureiden ei haluttu rakastuvan toisen klaanin kissaan. Kastesiiven kynnet työntyivät hiekkaan, kun hänen sisällään vellova turhautuminen kerääntyi kuristavaksi tunteeksi kurkkuun. Hän oli Myrskyklaanin soturi. Hänen oli puolustettava klaaniaan. Hän oli vannonut valan ja luvannut uhrata jopa henkensä klaaninsa puolesta. Miksei hän kyennyt siihen nyt, kun klaani tarvitsi häntä?
“Perääntykää!”
Tuuliklaanin varapäällikön huudahdus halkaisi taistelun metelin terävänä ja kirkkaana. Kastesiipi katseli sivusta, kuinka myrskyklaanilaiset lähtivät voitonriemusta ulvoen ajamaan tuuliklaanilaisia ulos leiristään. Hän luimisti korvansa meteliltä ja lyyhistyi maahan. Kastesiipi yritti tuntea iloa siitä, että Myrskyklaani oli selvinnyt taistelusta voittajana. Hän pystyi kuitenkin vain miettimään, kuinka pahoja haavoja tuuliklaanilaiset olivat taistelussa saaneet.
Koivuruskan ulvaisu sai Kastesiiven kohottamaan päänsä. Raidallinen soturi kohotti ylös liikkumattoman ruumiin, ja Kastesiipi tunsi sydämensä jättävän lyönnin väliin. Naaras ei ollut varma, löikö hänen sydämensä koko sinä aikana, jona Koivuruska kantoi Toivepuroa kohti parantajan pesää, kunnes Vaahtokukka ja Mehiläistassu ilmestyivät ulos suut täynnä yrttejä.
Kastesiipi kohottautui käpälilleen ja juoksi heidän luokseen peläten pahinta. Tähänkö taistelu oli johtanut? Tämäkö oli se hinta, joka heidän oli siitä maksettava? Kastesiipi kirosi mielessään Tähtiklaania, kunnes ymmärsi, ettei voinut syyttää kuin itseään. Hänen olisi pitänyt taistella klaanitovereidensa rinnalla.
Kastesiipi astui viimeiset askeleet varovasti kuin olisi kulkenut särkyvällä jäällä ja pysähtyi sitten Koivuruskan viereen. Raidallinen kolli oli laskenut Toivepuron maahan, ja Vaahtokukka oli syventynyt tutkimaan naaraan vammoja. Kastesiiven sydäntä riipaisi nähdä soturin riekaleinen turkki, jonka kauniin kuvioinnin veri oli tahrinut.
Kastesiipi nielaisi. “Onko hän kunnossa?”
“Ai kunnossa?” Vaahtokukka puuskahti kääntämättä katsettaan Toivepurosta. “Miltä näyttää?”
Kastesiipi painoi päänsä. Hiljaa mielessään hän lausui Toivepurolle hyvästit, mutta ne tuntuivat tyhjiltä ja teennäisiltä. Hänen olisi pitänyt olla puolustamassa naarasta sen sijaan, että oli jänistänyt aukion reunamilla.
“Älä näytä noin synkältä”, Vaahtokukka lausui. Kireän äänen takaa kuulsi lempeys, jota Kastesiipi ei muistanut aikaisemmin kuulleensa. “Toivepuro selviää kyllä.”
“Hyvä”, Kastesiipi lausui käheällä äänellä. Helpotuksen aalto pyyhki hänen ylitseen jättäen silti jälkeensä Kastesiiveä kalvavan pettymyksen hänen omaan epäröintiinsä.
“Ainakin uskon niin”, Vaahtokukka lisäsi, niin loistava kuin oli valamaan toivoa klaanitovereihinsa. “Hän on saanut pahoja jälkiä kylkiinsä ja selkäänsä.”
“Sinä olet parantaja!” Kastesiipi kivahti ja tunsi kaiken turhautumisensa ja pettymyksensä kiehahtavan yli. “Kai sinä nyt osaat parit haavat parantaa. Se on sinun tehtäväsi!”
Vaahtokukka siristi silmiään ja kohotti viimein katseensa Kastesiipeen. Parantajan katseen alla Kastesiipi tunsi viimein särkyvänsä täysin. Äskeinen raivonpuuska väistyi surun tieltä. Hän pudisti hiljaa päätään ja kääntyi pois. Ei hänestä ollu syyttämään Vaahtokukkaa. Hän ei voinut laittaa omia virheitään parantajan syyksi.
Kastesiipi asteli pois laahaavin askelin. Hän tunsi taakseen jättämänsä seurueen hämmentyneet katseet turkillaan. Kukaan ei vaikuttanut huomanneen hänen pelkurimaisuuttaan taistelussa. Se ei kuitenkaan pyyhkinyt tosiasioita pois.
Kastesiipi ei nähnyt Heinäpilven tulevan viereensä, mutta tunsi tämän läsnäolon jo ennen kuin kollin karhea turkki kosketti hänen omaansa.
“Onko kaikki hyvin?” Heinäpilven ääni tuntui tulevan jostain kaukaisuudesta. Kastesiipi ei halunnut kollin olevan niin kaukana. Hän tarvitsi tätä lähelleen. Kastesiipi hautasi kasvonsa Heinäpilven turkkiin ja alkoi vapista hiljaa.

// Sellainen. Mietin todella pitkään, mikä olisi Kastesiiven luonteelle ominainen tapa reagoida tähän taisteluun. En ole aivan tyytyväinen lopputulokseen, joten saa antaa siitäkin palautetta, jos huvittaa. :p Ei tunnu multa oikein luonnistuvan tuo eri luonteista kirjoittaminen ja niiden soveltaminen. Varmaan kannattaisi taas aktivoitua fiktiivisten tarinoiden kirjoittamisessa, sillähän siinä harjaantuu.

Heinä kahisi, kun harmaa oppilas käveli nummella. Hänellä oli suussaan kaniini, jonka suupielistä tippui verta.
“Marjatassu, tule jo! Tämä on aamupartio eikä mikään metsästystuokio!”
Marjatassu ynähti. “Tullaan, Tuisketassu.”
“Saitko tuon itse?” Tuisketassu kysyi. “Onpa iso.”
“Joo”, Marjatassu vastasi kuivasti.
Mustahaukka vilkaisi kaniinia. “Hyvin napattu. Klaaninvanhimmat ovat takuulla kiitollisia siitä.”
“Kiva”, Marjatassu mumisi.
Tuisketassu katsahti ystäväänsä. Hänen naamallaan oli huolestunut ilme.
Marjatassu pakottautui nielaisemaan haikean huokauksen. Toissayönä hän oli tunnustanut rakkautensa Kotkatassulle, Jokiklaanin oppilaalle. Hän ei kuitenkaan ollut saanut tunteilleen vastakaikua. Tai oli, mutta ei siten kuin oli toivonut.
Marjatassu puristi silmänsä umpeen ja ravisti päätään. Hän niin halusi heittää ajatukset mielestään, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty.
Naaras huokaisi. Miksei hän voinut löytää rakastaan omasta klaanistaan, niin kuin kaikki muut?
“Marjatassu, Marjatassu! Mikä sinua oikein vaivaa? Tämä on kolmas kerta kun huudan!”
Marjatassu räväytti silmänsä auki Tuisketassun epätoivoisen äänen kuultuaan. Hän oli näköjään taas vajonnut ajatuksiinsa.
“Voidaanko puhua partion jälkeen kahdestaan?” Tuisketassu ehdotti varovaisesti, kuin olisi pelännyt mäyrän hyökkäävän kimppuunsa sanojen seurauksena.
Marjatassu vilkaisi ystäväänsä. Tämä selvästi huomasi hänen etäisyytensä.
“No… joo, käy.” Marjatassu pakotti sanat ulos suustaan. Hän olisi halunnut pitää salaisuutensa, mutta samaan aikaan hän halusi avautua ystävälleen sydänsuruistaan.
“Viekää tuo kani klaaninvanhimmille, niin voitte levätä hetken. Sitten Tervaraita halusi teidät mukaan metsästämään. Iltapäivällä pidämme pienen taisteluharjoitustuokion.” Mustahukka hiljeni hetkeksi ennen kuin jatkoi varautuneella äänellä. “Ruostetähti on päättänyt hyökätä Jokiklaaniin. Meidän täytyy olla teräkunnossa.”
Marjatassu säpsähti. Hyökkäys Jokiklaaniin? Äkillinen innostuksenpuuska kulki hänen lävitseen, mutta pysähtyi kuin seinään Marjatassun tajutessa, että hänen pitäisi ehkä taistella Kotkatassua vastaan.
Oppilas huokaisi. Alunperinhän klaanienväliset rakkaussuhteet kieltävä soturilain kohta oli tehty juuri tämän takia.
Marjatassu nyhtäisi tukon ruohoa maasta ja heitti sen suutuksissaan sivuun. Miksi rakkauden piti olla niin vaikeaa?

***

“Tiedän, että sinua vaivaa jokin. Olen huolissani sinusta, ymmärrätkö?”
Marjatassu upotti kyntensä maahan. “Minä tiedän…”
“Voitko sitten kertoa, että mikä on?” Tuisketassu tiukkasi.
Marjatassu veti kyntensä sisään ja huokaisi syvään. “Lupaatko, että et kerro kenellekkään?”
“Kettu minut raadelkoon, jos sanani syön”, Tuisketassu vannoi.
Marjatassu veti syvään henkeä. “Olen rakastunut Kotkatassuun.”
Tuisketassun ilme vääntyi huolestuneesta huvittuneeseen. “Voi, rakastuminenhan on ihan normaalia! Mitä sinä siitä noin paljon huolehdi-”
Tuisketassun hymy valahti yllättäen. “Hetkinen. Eihän Tuuliklaanissa ole ketään Kotkatassua?”
“Juuri niin.” Marjatassu hautasi kasvonsa kuivaan ruohikkoon. “Hän on Jokiklaanista. Rakastan häntä palavasti mutta emme voi ikinä olla kumppaneita.”
Tuisketassun suu loksahti auki.
“Mi… Ethän sinä saa! Sehän on kielletty soturilaissa!”
“Minä tiedän.” Marjatassu tunsi yhtäkkistä katumusta tunteistaan.
Tuisketassu kyyristyi. “En kai kuulostanut epäkohteliaalta? Anteeksi...”
“Ei, et kuulostanut. Ja… Ymmärrän jos et halua olla enään kanssani tekemisissä. Se on oikein minulle. Ei olisi pitänyt rikkoa soturilakia.”
Tuisketassu näytti yllättyneeltä, jopa ärsyyntyneeltä. “Lakkaa puhumasta soopaa!” Kilpikonnakuvioisen naaraan ilme oli kuin pentuaan sättivällä emolla, joka torui jälkikasvuaan vain koska pelkäsi näille tapahtuvan jotain. “Miksi ihmeessä haluaisin pistää kanssasi välit poikki sydämesi takia? Et sinä voi kontrolloida tunteitasi. Jokainen rakastuu kehen rakastuu.”
Tuisketassun sanat lämmittivät Marjatassua. “Hyvä.” Hänen ilmeensä kuitenkin vakavoitui uudelleen, kun hän jatkoi Kotkatassusta. “Rakastan häntä niin palavasti… En mitenkään pysty heittämään mielestäni Kotkatassua, ja hänen palavia kehäkukankeltaisia silmiään, saati sitä musertavaa tietoa ettemme ikinä voi olla yhdessä...”
Tuisketassu katsoi Marjatassua syvälle silmiin. “En tiedä voinko mitenkään auttaa sinua sen kanssa, mutta toivon, että voitte jonain kauniina päivänä olla yhdessä. En voi luvata mitään, mutta toivon että olet onnellinen, mitä ikinä tapahtuukin.”
Marjatassu hautasi nenänsä ystävänsä turkkiin.
“Kiitos.”

***

“Haistan jäniksen.”
Tervaraita nosti kuononsa. “Hienoa, Marjatassu. Jänis se tosiaan on. Haju tulee Kuulammen suuntaisesta metsästä päin.”
Kolmen kissan metsästyspartio pyöri Tuuliklaanin reviirillä. Tähän mennessä he olivat saaneet vasta yhden kaniinin, joten suuri jänis olisi tervetullut.
Marjatassu kurkotti kaulaansa paikantaakseen otuksen. Pian hän tunnisti sen pitkät korvat ja suuret, lihaksikkaat reidet.
“Se on valtava!” Tuisketassu henkäisi.
“Tuolla voisi ruokkia puoli klaania”, Tervaraita ihmetteli.
Jänis oli tosiaan harvinaisen suuri. Marjatassu mittasi katseellaan, että eläin oli melkein häntä suurempi.
Marjatassu laskeutui oitis vaanimisasentoon ja hipsi eteenpäin niin hiljaa kuin vain pystyi. Jäniksen nappaaminen onnistuisi paljon helpommin, jos sitä ei tarvitsisi lähteä jahtaamaan.
“Pidä häntä maassa”, Tervaraita ohjeisti.
Marjatassu oli niin keskittynyt, ettei melkeinpä kuullut ystävänsä mestarin sanoja. Tämä jänis olisi pakko saada. Sillä voisi ruokkia ainakin klaaninvanhimmat ja Valkohännän, ja sitten siitä riittäisi varmaan vielä muillekkin. Ehkä hän ja Tuisketassukin saisivat syödä jotain.
Syyllisyys pisti Marjatassua, kun hän muisti Kotkatassun toissayönä antaman taimenen. Hän oli syönyt sentään sen, mutta Tuisketassu parka oli syönyt viimeksi varmaan kolme päivää sitten.
Yhtäkkiä Marjatassu huomasi vajonneensa ajatuksiinsa. Hän nousi hölmistyneenä ylös ja muisti vasta sitten jäniksen, joka juoksi jo pakoon saalistajaansa.
Marjatassu manasi hiljaa mielessään ja ryntäsi aluskasvillisuuteen mahtavankokoisen jäniksen perään.
Hän ei kuitenkaan ollut tottunut juoksemaan metsikössä, ja ulvaisi joka kerta terävän oksan repiessään hänen nahkaansa.
Marjatassu kiitti hiljaa Tähtiklaania, kun otus kaarsi viimein pois metsästä. Se ilo ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun Marjatassu kompastui juureen ja mätkähti naamalleen sammaleen.
Tuisketassu laukkasi pian hänen luokseen. “Oletko kunnossa?”
Marjatassu kompuroi jaloilleen ja nosti vihaisena huultaan. “Ainakaan se jänis ei ole, kun saan sen typerän ruohonpurijan kiinni”, hän murisi.
Tuisketassu nuuhkaisi ilmaa. “Hajujälki johtaa tuolle isolle kivelle päin.”
Marjatassu nelisti kivelle. “En haista enää tästä eteenpäin. Ehkä se meni tuonne kivenkoloon.”
Tervaraita ilmaantui paikalle. “Jänikset eivät kyllä asu koloissa.”
“Kyllä se nyt varmaan paetessaan voi sinne piiloutua”, Marjatassu tiukkasi.
Tuisketassu mittaili koloa epäileväisesti katseellaan. “Tämä kolo vaikuttaa kyllä myös varsin ahtaalta isolle jänikselle.”
Tervaraita nyökkäsi. “Se ei muutenkaan näytä minkään sortin kaninkololta. Minä luulen että se on-”
“Hys!” Marjatassu sähähti. “Minä haluan napata sen jäniksen. Minä kaivaudun tuohon koloon ja etsin sen ettekä te voi estää. Mitä haittaa siitä nyt teille muutenkaan on?”
Tervaraita avasi suunsa vastaväitteeseen, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, Marjatassu tunki kulmikkaan naamansa koloon ja alkoi kaivaa.
#Onpa ahdas käytävä#, Marjatassu mietti. #On kyllä vaikea uskoa että se jänis mahtuisi tänne. Mutta mihin muualle se olisi voinut mennä? Hajujälki päättyi tähän.#
Yhtäkkiä hän huomasi pimeydessä kiiluvan, viirupupillisen silmäparin.
#Jäniksillä ei kyllä muistaakseni ollut viirusilmiä?#
Siinä samassa hän ryntäsi ulos käytävästä niin että multa pöllysi.
“Kyy!” hän läähätti. “Varokaa!”
Harmaa oppilas nelisti eteenpäin niin kovaa kuin jaloistaan pääsi. Päästyään turvallisen välimatkan päähän hän huomasi Tuisketassun jököttävän aivan kiven vieressä kauhusta kankeana.
“Tuisketassu!!” Marjatassu rääkyi. “Juokse!”
Tuisketassu oli kuitenkin siinä ja pysyi. Harmaaraidallinen käärme luikerteli yhä lähemmäs häntä ja viimein iski myrkkyhampaansa suoraan tämän vasempaan nilkkaan.
Tervaraita juoksi kohti oppilastaan. “Tuisketassu!”
Kilpikonnakuvioisen oppilaan mestari hyppäsi käärmeen päälle ja painoi kyntensä tämän niskalle. Sen jälkeen hän puraisi tältä raivoisasti selkärangan poikki.
“Marjatassu, auta kantamaan Tuisketassu leiriin. Hän tarvitsee pikaista hoitoa.
“Tu-Tuisketassu?” Marjatassu yritti. Ystävä oli kuitenkin pahassa shokissa pahan kivun ja paniikkikohtauksen ansiosta.

***

Marjatassu pysyi hiljaa koko matkan leiriin. Hän ei saanut silmiään Tuisketassusta, jonka silmät olivat lasittuneet. Nyt tämä onneksi makasi parantajan pesässä Kultahohteen hellässä hoivassa.
“Henkitassu, annappas timjamia. Sitä tahmealehtistä pientä kasvia. Juuri sitä. Oikein hyvä.”
Kultahohde pureskeli lehtitahnan suussaan ja valutti sen sitten varovasti Tuisketassun leukoihin.
“Paraneehan hän?” Marjatassu uikutti kuin emonsa kadottanut pentu.
Kultahohde nuolaisi Marjatassun päälakea lohduttavasti. “Ei hätää. Käärme ei ehtinyt iskeä hampaitaan kovin syvälle, kiitos Tervaraidan nopean toiminnan, ja Tuisketassu on vahva, nuori kissa. Hän on vain pahassa shokissa. Voin uskoa, että hän pelästyi pahoin nähdessään kyyn ensimmäistä kertaa.”
Marjatassu pidätti kyyneliään. “Olen vihainen itselleni. Tämä on jo toinen kerta kun saatan Tuisketassun terveyden vaaraan, ja vielä sen päälle menetimme ison jäniksen minun takiani.”
Kultahohde räpäytti silmiään myötätuntoisesti sivellessään valkolatvaa ja rätvänää käärmeenpuremaan. “Olet vielä nuori ja ajattelematon. Minäkin olin sellainen aikanaan. Kerran melkein syötin yhdelle potilaalle paatsamanmarjoja talvikinmarjojen sijaan. Onneksi Tähtisumu huomasi sen.”
Marjatassu oli ällikällä lyöty. “Sinusta ei uskoisi. Olet niin vastuullinen ja kaikkea.”
Kultahohde hymähti. “Menehän nyt. Sinua varmasti kaivataan jo.”

***

“No niin. Marjatassu, Hierakkatassu, voitte aloittaa.”
Paahtava myöhäisen viherlehden aurinko loimotti kissojen selkään. Harmaa naaras valmistautui loikkaamaan harjoitustoverinsa päälle.
Hierakkatassu oli kuitenkin valmistautunut iskuun, ja Marjatassu mäiskäytti kasvonsa suoraan pehmeään maahan raidallisen kollin väistäessä.
“Hyvä väistö”, Yöpilvi huikkasi oppilaalleen.
Marjatassu ärähti noustessaan ylös ja väisti puolestaan Hierakkatassun käpälät tämän hyökätessä.
Pitkäjalkainen oppilas ryntäsi seuraavaan iskuunsa ja onnistui läimäyttämään Hierakkatassua kuonolle.
Mustahaukka nyökkäsi. “Kuono on herkkä kohta ja iskut siihen sattuvat paljon. Raapaisemalla siihen voit harhauttaa vastustajaa hetkellisesti.”
Marjatassun kuunnellessa Hierakkatassu valmistautui jo seuraavaan iskuunsa ja onnistui koukkaamaan pesätoveriltaan jalat alta.
Marjatassu murahti itselleen ja ponkaisi Hierakkatassun päälle iskien leukansa tämän kaulaan.
“Varovasti”, Mustahaukka huudahti. “Tarkoituksena ei ole haavoittaa toista; muistakaa se.”
Marjatassu nyökkäsi, tarttui hampaillaan Hierakkatassun niskanahkaan ja alkoi raapia tämän selkää kynnet piilossa. Kolli yritti ravistaa vastustajan pois, mutta Marjatassun ote oli tiukka.
“Hyvä; lopettakaa”, Yöpilvi naukaisi.
Mustahaukka asteli oppilaansa luo. “Taistelit hyvin, Marjatassu. Muista vain pitää keskittymisesi vastustajassa; hetkellinenkin huomion herpaantuminen tarjoaa vastustajalle etulyöntiaseman.”
Marjatassu nyökkäsi.
Yöpilvi jatkoi. “Luonnollisesti, tuosta voi aina parantaa. Ette taistelleet huonosti oppilaiksi, mutta pystytte parempaankin.” Naaraan ääni oli kuiva.
Marjatassu kallisti päätään. Yöpilvi ei kuulostanut kovin kannustavalta. Hän vilkaisi Hierakkatassuun miettien, millaistakohan oli olla teräväkielisen naaraan oppilas.
Mustahaukka istahti maahan ja päästi terävän rykäisyn. “Tänään illalla, me menemme merkitsemään uuden rajan Jokiklaaniin. Jokiklaani haluaa varmaankin puolustaa maitaan, joten joudumme taistelemaan ennemmin tai myöhemmin. Ruostetähti tahtoo kaikki nuoremmat oppilaat mukaan, joten ainakin te kaksi olette tulossa.”
Marjatassu ei tiennyt, iloitakko vai panikoida. Se olisi sentään hänen ensimmäinen taistelunsa- mutta mitä jos hän satuttaa vahingossa Kotkatassua? Tai pahempaa-
Kotkatassun läheistä?
“Mukaan tulevat myös minä, Punakukka ja Yöpilvi, jotta voimme arvioida taistelutaitonne tositilanteessa. Alatte lähenemään koulutuksenne loppua, ja tämä on täydellinen koe.”
Marjatassua hirvitti. Hän ei haluaisi satuttaa Kotkatassun ystäviä, mutta jos hän ei taistele niin hän ei ehkä läpäise koettaan.
Marjatassu nielaisi. Mitä jos Mustahaukka ei teekään hänestä sitten soturia?
Naaras ei kyennyt sanomaan mitään, joten vain nyökkäsi vaisusti.
“Mennään nyt leiriin. Saatte syödä ja levätä hetkisen, jotta jaksatte taistelussa”, Mustahaukka kertoi.

***

“Taistelit hienosti”, Hierakkatassu kehräsi repiessään lihaa kaniinistaan.
Marjatassu siristi silmiään. Hän oli yllättynyt pesätoverinsa kohteliaisuudesta.
“Kiitos, sinä myös”, naaras vastasi ihmeissään sylkäistyään höyhenen suustaan. Hierakkatassu tuijotti häntä rävähtämättä.
Marjatassu ahmi töyhtöhyyppänsä loppuun niin nopeasti kuin pystyi. Jotenkin Hierakkatassun läheisyys hermostutti häntä.
“Minun pitää käydä katsomassa Tuisketassua”, Marjatassu naukui hätäisesti. Ennen kuin Hierakkatassu ehti vastata, hänen pesätoverinsa oli jo luikkinut parantajan pesään. Kolli jäi räpyttelemään silmiään pöllämystyneenä.
Tuisketassu nukkui syvää unta pesässään. Kultahohde järjesteli yrttejä ja Henkitassu lieni keräämässä niitä.
“Kas, sinä taas”, Kultahohde kehräsi.
“Tulin vilkaisemaan Tuisketassua”, Marjatassu selitti.
Kultahohde hymähti. “Hän heräsi äsken shokista ja valitteli päänsärkyä. Sitten hän nukahti eikä ole herännyt vielä.”
Marjatassu kurtisti kulmiaan. “Pääseekö hän Jokiklaanin taisteluun?”
Kultahohde katsoi Marjatassua silmiin pitkään ja hartaasti. “Jyrkkä ei. Hän on vielä liian voimaton kyyn puremasta. Huomenna hän varmaankin kykenee jo tavallisiin askareisiin, mutta kunnon tappeluun hänestä ei ole vielä ainakaan neljänneskuuhun.”
Marjatassu murahti pettyneenä. Hän oli ajatellut pääsevänsä taistelemaan lojaaleimman ystävänsä rinnalla.
“Toivottavasti taistelunne menee hyvin”, Kultahohde toivotti vakavalla äänellä. “Ja jos ei mene, niin minä ja Henkitassu olemme valmiina.”
Marjatassu räpäytti silmiään lempeälle parantajalle ja asteli aukiolle, missä Tiirajuova ja Ruostetähti keskustelivat. Pian Ruostetähti loikkasi Pitkäkivelle.
“Saapukoon jokainen jäniksen perässä juoksemaan kykenevä Pitkäkivelle klaanikokoukseen”, hän julisti.
“Tänään, nyt illalla, rajapartio merkitsee uuden rajan Jokiklaaniin. Taistelu on todennäköinen, joten rajapartion lisäksi mukaan tulee myös taistelupartio, joka odottaa piilossa vähän matkan päässä Jokiklaanin partion varalta.”
Tiirajuova jatkoi. “Varsinaiseen rajapartioon pääsevät Sudenmarja, Vinhapuro, Kuulastassu sekä Piikkihernehäntä.”
Marjatassu kurtisti kulmiaan. Hän olisi halunnut päästä itse merkitsemään uutta rajaa.
“Taistelupartioon saapuvat puolestaan Ruusumieli, Mustahaukka, minä Tiirajuova, Yöpilvi, Marjatassu, Yötassu, Hierakkatassu sekä Punakukka.”
Mustahaukka töytäisi Marjatassua niin, että tämä melkein kaatui. “Eiköhän mennä.”

***

Paatsamapensas rapisi, kun harmaa oppilas ravisti lehden kuonoltaan.
“Hys”, Ruusumieli tiuskaisi. “Meitä ei saa huomata. Jos partio huomaa että meitä on enemmän, he hakevat lisäjoukkoja ja meiltä lipsahtaa tassujen välistä tilaisuus päästä niskan päälle.”
“Kyllä, kyllä”, Marjatassu mutisi.
Pian rajapartio oli saanut merkittyä rajan. Juuri kun he olivat lähdössä, Sudenmarja heilautti häntäänsä sen merkiksi, että Jokiklaanin partio oli tulossa heitä kohti. Pian Marjatassu tunnisti Mustakynnen, suhteellisen vanhan Jokiklaanin soturin sekä Pihkaroihun, komean pihkankeltaisen kollin, mutta partion neljä muuta kissaa olivat hänelle tuntemattomia.
“Mitä teette reviirillämme?” Mustakynsi tiukkasi.
“Sitä samaa haluaisin kysyä sinulta”, Tiirajuova sähähti.
“Mitä potaskaa sinä oikein puhut?” ruskea kolli ihmetteli. “Tämä maa ei ole koskaan Tuuliklaanille kuulunutkaan.”
“Raskasjalka on oikeassa. Poistukaa tai saatte köniin. Meillä on kahden soturin ylivoima”, syvänharmaa kolli murisi. Hänen vieressään pienikokoinen harmaa oppilas ärisi Tuuliklaanilaisille raivokkaasti.
Marjatassu virnisti. Jokiklaanilaiset eivät aavistaneetkaan, mikä heitä odotti lähistön pusikossa.
Pian Pihkaroihu loikkasi sähisten Sudenmarjan kimppuun. Kuulastassu säntäsi puolestaan Raskasjalan päälle.
Marjatassu vilkaisi Mustahaukkaa kysyvästi, ja tämä nyökkäsi hänelle viereisen juurakon suojista merkiksi hyökätä.
Marjatassu loikkasi ylös puskasta ja tömähti maahan niin että tomu pöllysi. Siitä hän ryntäsi suoraan kohti Pihkaroihua, joka oli iskenyt hampaansa Sudenmarjan nilkkaan.
Marjatassu loikkasi ja loksautti puolestaan leukansa keltaisen kollin takajalkaan. Tämä hämmentyi ja päästi irti Sudenmarjasta. Marjatassu yritti hapuilla kynsillään Pihkaroihun vatsaa, mutta tämä ehti ravistaa oppilaan pois. Marjatassu ärähti mutta ei ehtinyt edes nousta seisomaan, kun hänen päälleen jysähti valtava paino.
Hän oli vähällä tukehtua karvaan, kunnes paino hellitti ja hän näki Mustahaukan painaneen hänen päälleen hypänneen harmaan kollin maahan.
“Heitä on liikaa!” pieni valkoinen Jokiklaanin naaras huohotti. “Sulkatassu, hae apuvoimia!”
pikkuruinen oppilas nyökkäsi hätäisesti ja säntäsi jalat vipattaen kohti Jokiklaanin leiriä.
Marjatassu ryntäsi Sulkatassun perään hidastaakseen lisäjoukkojen saapumista, mutta juuri hänen saavuttaessaan naarasta jokin nykäisi häntä hännästä.
“Sinä et mene mihinkään”, Mustakynsi sähisi Marjatassun hännänpää hampaissaan.
Marjatassu loikkasi äristen Mustakynnen päälle, mutta juuri silloin tämä päästi irti hännästä ja väisti niin, että Marjatassu jysähti maahan.
Noustuaan ylös Marjatassu loikkasi suoraan Mustakynnen kimppuun ja repäisi tämän korvaa hampaillaan niin, että veri pirskui oppilaan kuonolle. Mustakynsi sähähti vihaisena ja viilsi Marjatassun kuonoa niin, että tämä ulvaisi kivusta. Mustakynsi käytti tilaisuuden hyödykseen ja painoi naaraan maahan. Mustakynsi ei kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään ennen kuin Mustahaukka riuhtaisi tämän irti Marjatassusta ja ryhtyi kynsimään tämän korvia.
Marjatassu nyökkäsi kiitollisena mestarilleen ja vilkuili ympärilleen. Kaikki Jokiklaanin soturit olivat jo pahasti haavoittuneita ja luovuttaneita Tuuliklaanin ylivoiman ansiosta.
Marjatassu myhäili tyytyväisenä. “Siitäs saitte, haisevat levvänpurijat! Tämä alue on nyt Tuuli-”
Siinä samassa hän tunsi terävät hampaat lavassaan. Hän tunnisti Pääskyhännän raidalliset, ärisevät kasvot. Hänen perässään tuli liuta muita Jokiklaanilaisia, joiden seasta hän tunnisti Illankuiskeen, Huutotassun, ja…
Ja Kotkatassun.
Tuuliklaani oli nyt alakynnessä valmiiksi haavoittuneilla sotureilla, jotka eivät mitenkään selviäisi Jokiklaanin raivoa puhkuvalle, koskemattomalle taistelupartiolle. Siitä huolimatta kenelläkään ei vaikuttanut olevan halua luovuttaa.
Lähes hajalle revitty Hierakkatassu, jonka mahasta sekä vasemmasta silmästä vuoti verta, taisteli edelleen täysillä voimillaan kullankeltaista raidallista kollia vastaan. Mustahaukka, jonka toinen korvankärki oli revitty irti sekä lapa vuosi vuolaasti verta, riipi rusehtavan Jokiklaanin naaraan kylkiä niin, että niihin jäi karvattomat läntit.
Marjatassu sähähti raivokkaasti ja loikkasi Mustahaukan apuun. Hän iski hampaansa naaraan takajalkaan ja koetti kurkottaa käpälänsä tämän pehmeään vatsaan, kun hän tunsi taas jonkin loikkaavan hänen päälleen ja iskevän hampaansa hänen lapaansa.
Marjatassu käänsi päänsä ja sähisi raivokkaasti, kunnes tunnisti hyökkääjän ruskeat kasvot ja leveät lavat-
Kotkatassu. Tämän ilme vääntyi yllättyneeksi ja siitä anteeksipyytäväksi, kun hän huomasi kenen kimppuun oli hyökännyt.
Heidän katseensa kohtasivat silmänräpäyksen ajan, joka tuntui Marjatassusta ikuisuudelta. Kotkatassu oli niin komea.
Kotkatassu loikkasi Marjatassun selästä ja katosi kynsien ja hampaiden mereen. Marjatassun kanssa tapellut rusehtava naaras väläytti tälle kysyvän katseen ja ryntäsi sitten takaisin naarasoppilaan kimppuun. Marjatassu ei ollut valmistautunut tähän ja kierähti kömpelösti sivuun tajuamatta, että paljasti vatsansa ennen kuin liian myöhään.
Marjatassu parkaisi kivusta, kun jokiklaanilaisnaaraan terävät kynnet upposivat syvälle hänen lihaansa. Viimeisillä voimillaan oppilas kuitenkin jännitti reisilihaksensa ja töytäisi vihollissoturin kauemmas vahvalla takajalkapotkulla tarjoten oppilaalle hivenen aikaa ryömiä pois taistelusta.
Marjatassu raahautui läheisen vatukkapensaan alle huohottaen. Hänen mahastaan vuosi vuolaasti verta ja ketuilta jo useampi kuu sitten saatu arpi oli viilletty uudelleen auki. Myös hänen lavassaan oli syvä, kivulias puremahaava, ja hänen kuonostaan tihkui verta.
Hän tarvitsisi parantajaa pian, tai voisi pahimmassa tapauksessa kuolla verenhukkaan. Muutkin tuuliklaanilaiset vaikuttivat lyödyiltä. Useampi lojui maassa velttona, niin että vain heiveröinen kylkien kohoilu paljasti heidän olevan elossa.
Tiirajuova nosti päätään. Hänen kasvoillaan oli epätoivoinen ilme.
“Tuuliklaani! Perääntykää!”
Pieni Jokiklaanin oppilas päästi kimeän voitonulvaisun. “Siitäs saitte, senkin kapiset heinänsyöjät!”
Marjatassu ärähti hiljaa ja hoiperteli sitten pystyyn. Muutkin nöyryytetyt tuuliklaanilaiset kerääntyivät omalle puolelleen.
“Tämä alue on Jokiklaanin, ja tulee aina olemaan”, Illankuiske julisti varmalla äänellä.
Mustahaukka nilkutti Marjatassun luokse.
“Tarvitseeko sinut kantaa?” Mustahaukka kysyi huolestuneena.
Marjatassu vilkaisi mestarinsa rikki revittyä ruumista. “Sinä tässä kantamista tarvitset”, hän naukaisi.
“Kyllä minä pärjää-”
Mustahaukan sanat keskeytyivät pahaan veren yskimiseen. Jonkin oli täytynyt lävistää hänen henkitorvensa.
“Ei hätää”, Mustahaukka hinkui saatuaan hengityksensä tasaantumaan. “Ei se ole yhtä paha kuin miltä se näyttää.”
“En usko sinua.” Marjatassu katsoi mestariaan silmiin ja siirtyi sitten tämän vierelle. “Nojaa minuun.”
“Kestätkö minut varmasti?” Mustahaukka epäröi.
Marjatassu nyökkäsi. Hän oli kylläkin vähällä kaatua suuren kollin painosta, mutta hän halusi auttaa tätä kaiken sen jälkeen mitä hän oli tehnyt Marjatassulle.

***

Marjatassu irvisti, kun Henkitassu levitti hierakkatahnaa hänen lapahaavaansa.
“Hierakka kirvelee pahoin, mutta se on parhaita lääkkeitä syviin haavoihin”, Kultahohde selitti.
Marjatassu vilkaisi mahaansa. Varmaan koko varaston täysi hämähäkinseittiä ei tahtonut pysäyttää verenvuotoa.
Naarasoppilas painoi päänsä maahan ja päästi pitkän voihkinan. Häntä ärsytti. Heillä oli ollut täydellinen suunnitelma, täydellinen ajoitus, mutta kaikesta huolimatta taistelu oli päättynyt taas tappioon. Tuntui siltä kuin Tuuliklaani joutuisi kärsimään nälästä ikuisesti. Siltä kuin se olisi menettänyt täysin voimansa.
“Ei tämä tilanne ikuisesti kestä”, vakuutti Kultahohde kuin olisi lukenut Marjatassun ajatukset.
“Toivottavasti.” Marjatassu nuolaisi kuonoaan.
Kultahohde nyökkäsi lempeästi ja siirtyi sitten hoitamaan seuraavaa potilasta. Hänen mentyään Marjatassu nosti päätään ja vilkuili ympärilleen nähdäkseen Tuisketassun. Pedillä, jossa hän oli maannut, makasi nyt kuitenkin Vinhapuro. Marjatassu kiitti hiljaa Tähtiklaania, että hänen ystävänsä oli ollut riittävän vahva noustakseen ylös.
“Mihin Tuisketassu lähti?” hän kysyi Henkitassulta, joka siveli kehäkukkaa Vinhapuron umpi muurautuneeseen silmään.
“Hän heräsi vähän sen jälkeen kun olitte lähteneet taisteluun ja halusi lähteä jaloittelemaan”, parantajaoppilas kertoi. “Ei ole palannut vielä. Häröilee varmaan jossain lähistöllä.”
“Hyvä että hän on niin hyvässä kunnossa”, Marjatassu huokaisi.
Hopeahäntä loisti jo kirkkaana hänen yläpuolellaan. Marjatassu oli niin poikki että uskoi voivansa nukkua neljän vuodenajan läpi. Hitaasti hän sulki silmäluomensa ja vaipui unien maailmaan.

//Taas uusi tarina! Toivottavasti saan ne tarvittavat 25kp niin että saan Marjasta soturin :D

Harmaa naaras istui kanervikossa ja nuuhki ilmaa kilpikonnakuvioinen naaras seuranaan. Ilma oli lämmin, ja vieno tuuli värisytti järven pintaa.
“Kaniineja?” Tuisketassu kysyi toiveikkaana.
“Ei jälkeäkään”, Marjatassu vastasi kuivasti. “Vain kaksijalkojen löyhkää. Sitä leijuu täällä nyt koko ajan.”
Tuisketassun hännänpää vääntyili. “Säikyttävät kaiken riistan taivaan tuuliin”, kirjava naaras sanoi paheksuen.
“Käydään katsomassa vielä sieltä Myrskyklaanin läheltä”, Marjatassu ehdotti.
“Ai sieltä valloitetulta maapläntiltä?”
“Sehän otettiin takaisin”, Marjatassu murahti. “Jostain sieltä päin. Pitää varoa ettei mennä liian lähelle rajaa. Välit ovat nyt kireät niiden kanssa.”
“Mitäs piti Tiirajuovan mennä hyökkäämään sinne leiriin”, Tuisketassu marisi.
“Ainakin Myrskyklaani tietää nyt, että meille ei ryttyillä”, Marjatassu vastasi ja röyhisti rintaansa.
“Haistan kaniinin”, Tuisketassu huudahti nopeasti.
Marjatassu valpastui. Jokainen pikku kaniininruipelo oli nyt tärkeä, kun kolmannesreviiriltä ei löytynyt saaliin saalista.
Harmaa naaras pysähtyi maistelemaan ilmaa selvittääkseen kaniinin lokaation.
“Tuolla kultapiiskukossa”, Marjatassu kertoi ja kääntyi kohti pitkäkorvaista otusta, joka jyrsi ruohonkortta huomaamatta kissoja muutaman ketunmitan päässä.
“Mene sinä takaa, niin minä kaappaan sen edestäpäin”, Tuisketassu ohjeisti kuiskaten.
Kani nosti korvansa pystyyn. Se oli huomannut saalistajat ja tiputti ruohonsa suustaan ja alkoi ihmetellä hermostuneena ympärilleen.
Samassa Tuisketassu loikkasi kaniinin niskaan mutta hätääntynyt otus oli liian nopealiikkeinen. Marjatassu valmistautui nappaamaan kaniinin kynsiinsä Tuisketassua vastapäätä, mutta se kaarsikin Marjatassun sohivien käpälien ohi, suoraan kohti Myrskyklaanin reviiriä.
“Ei!” Tuisketassu huusi. “Tähtiklaanin tähden et mene sinne!”
Ennen kuin kilpikonnakuvioinen oppilas sai edes lausettaan loppuun, kaniini loikkasi jo reviirejä halkovan puron yli.
Marjatassu oli keskittänyt kaikki aistinsa kaniiniin, eikä edes huomannut ylittäneensä rajaa ennen kuin huomasi päätyneensä keskelle pusikkoa.
“Jäniksenjätökset”, Marjatassu manasi, mutta ei luovuttanut. Hän kiihdytti vauhtiaan ilmiömäisesti, kaarsi odottamattoman U-käännöksen kaniinin eteen, joka jarrutti niin että multa pöllysi ja lähti takaisin kohti nummia. Marjatassu odotti että kani oli taas oikealla reviirillä ja ohjasi sen suoraan Tuisketassun syliin.
“Tuo meni täydellisesti!” Tuisketassu kehui.
“Tiptop”, Marjatassu kehräsi ja röyhisti rintaansa.
“Eiköhän lähdetä ennen kuin törmäämme Myrskyklaanin partioon”, Tuisketassu patisti ja katseli hermostuneesti ympärilleen. “Hajuasi takuulla tarttui tuonne pusikkoon. Myrskyklaani on takuulla lisännyt partioita rajallamme.”
Marjatassu tökkäsi velttoa jänistä edessään. “Ei hääppöinen saalis neljännespäivän saalistuksesta, mutta sentään jotain.
“Yritetäänkö löytää vielä yksi jänis?” Marjatassu kysyi kääntyen Tuisketassua kohti.
“Sitten saamme ehkä itsekkin syödä”, Marjatassun kilpikonnakuvioinen ystävä analysoi.
Harmaa naaras nosti kuononsa ilmaan paikantaakseen saalista.
“Jossain tammikossa päin on rastas”, Marjatassu kertoi.
“Taas Myrskyklaanin reviirille. Mahtavaa”, Tuisketassu huokaisi.
“Tarvitsemme tuoresaalista”, Marjatassu mumisi.
“Tuolla se on”, Tuisketassu huudahti ja osoitti kohti ruskeaa lintua, joka töllisteli ympäriinsä tammen oksalla.
“Eikös tuo ole Myrskyklaanin puolella?” Tuisketassu epäröi.
Marjatassu astui lähemmäs tutkimaan tilannetta.
“Tammen runko jää Myrskyklaanin reviirille”, Marjatassu kertoi. “Mutta oksa, jolla lintu istuu, yltää meidän puolellemme. Rastas on näin ollen Tuuliklaanin omaisuutta.
Tuisketassu nyhti ruohoa maasta. “Eivätkös kaikki puut täällä main kuulu Myrskyklaanille?” oppilas epäröi.
Marjatassu kohautti lapojaan. “No me voimme vaikka esittää ettemme tienneet sitä.”
Tuisketassu niiskaisi ja hiipi puun alle pahaa-aavistamattoman mustarastaan sukiessa rauhanomaisesti sulkiaan. Odottamatta hän loikkasi ylös ilmaan ja repäisi yllätetyn linnun maan tasalle.
Marjatassu katseli, kun rastas lakkasi räpiköimästä kuin seinään Tuisketassun puraistessa tätä rankaan.
“Emmeköhän me nyt ole valmiita”, Marjatassu tokaisi. “Meitä varmaan jo odotetaan leirissä. Ja vatsani odottaa täytettä.”
“Saa nähdä, miltä tuoresaaliskasa näyttää”, Tuisketassu vastasi.
“Toivotaan parasta. Tärkeintä on saada klaani ruokittua.”

***

Marjatassu tovereineen saapui leiriin. Kaikki vaikutti olevan suhteellisen hyvin.
Apilahäntä istuskeli Kettuturkin kanssa nuolemassa eilisiä haavojaan, ja Tuulispentu sekä Valopentu leikkivät kanihippaa. Tuoresaaliskasa oli matala, mutta pahempaakin oli nähty.
Tuisketassu katsahti tuoresaaliskasaan kaihoisasti. “Käyn kysymässä Tervaraidalta, voimmeko ottaa vähän mahan täytettä.”
Marjatassu nuolaisi huuliaan. “Käy. En ole syönyt sitten toissapäivän auringonnousun. Maistuisi kyllä.”
Tuisketassu suuntasi pentutarhan edustalle, missä hän keskusteli Kaninloikan kanssa.
Marjatassu istahti auringonläikkään aukiolla nautiskelemaan lämmöstä. Viherlehti oli aluillaan. Harmaa naaras sulki hetkeksi silmänsä ja antoi auringon säteiden hyväillä turkkiaan. Vähälumisen ja räntäsateisen lehtikadon jälkeen kauan odotettu viherlehti maitti.
Marjatassu säpsähti taas tosimaailmaan, kun hän tunsi Tuisketassun tuuppaavan häntä selästä.
“Onko sinulla sammalta korvissa? Viedään Valkohännälle vähän syötävää, niin voimme ottaa jonkun pienen saaliin puoliksi. Mahani vetäisi kyllä enemmänkin, mutta on mitä on.”
“Kaniini, kiitos”, Valkohäntä huikkasi pentutarhan suulta.
Marjatassu noukkasi heidän nappaamansa kanin tuoresaaliskasasta ja vei sen pentutarhaan.
Valkohäntä ryhtyi repimään lihaa pienemmiksi paloiksi. “Valopentu! Tuulispentu! Tulkaa, saatte maistaa kaniinia ensimmäistä kertaa!” hän huusi pennuilleen.
“Meillä on vielä leikki kesken”, Tuulispentu vänkäsi.
Valopentu läpsäisi siskonsa lapaa. “Nyt sinä olet saalistaja!” hän huusi.
“Tulkaahan nyt. Marjatassu ja Tuisketassu toivat meille oikein maittavan kaniinin. Saatte maistaa tuoresaalista ensimmäistä kertaa.”
“Minä tahdon maitoa.” Valopentu kallisti päätään.
“Maista nyt ainakin. Kaniini on herkullisempaa kuin luulettekaan. Eikö niin, oppilaat?”
“Todellakin.” Tuisketassu lipaisi huuliaan.
“Et tule katumaan”, Marjatassu lisäsi.
Valopentu tepasteli varautuneesti pentutarhaan ja tökkäsi kania.
“Onhan se varmasti kuollut?” Tuulispentu kysyi ja otti askeleen taaksepäin.
“Siltähän on nyhdetty puolet sisälmyksistä irti. Pakko sen on olla”, Valopentu järkeili.
“Mutta mitä jos se on aave?”
“Eihän aaveisiin voi koskea?”
“Mutta mitä jos se on kosketettava aave?” Tuulispennun ilme vääntyi kauhistuneeksi.
Valopentu loikkasi kaniinin päälle pikkuruiset kynnet esillä.
“Et katsahdakkaan meihin päin, sinä kapinen kosketettava kaniiniaave!”
Marjatassu kehräsi katsellessaan kanille murisevia pentuja. Valkohäntä laski yhden lihanpalan pentujen eteen.
“No niin, pennut. Maistakaapa tästä. Ihan tavallista ei-aavekaniinin lihaa.”
“Voi harmi. Minä olisin halunnut maistaa aaveenlihaa”, Valopentu harmitteli.
Tuulispentu nuolaisi lihanpalaa. “Se vaikuttaa ihan hyvältä”, hän analysoi.
Valopentu rohkeampana pennuista haukkasi palan lihanrepaleesta ja Marjatassu katseli, kun hänen silmänsä syttyivät.
“Tämä on tositositoooooosi hyvää!” Valopentu intoili ja haukkasi toisenkin palan lihasta. Marjatassu kehräsi ja katseli, kun pennut ahmivat jänistä vuoron perään.
“Eiköhän mennä”, Tuisketassu kehotti. “Pentujen ateriointia katsoessa nälkäni vain pahenee.”
“Sama täällä”, Marjatassu vastasi vatsa kurnien. “Edes päästäisenpuolikas maittaisi juuri nyt.”

***

Kaksi kissaa istui ruohottomaksi pojetulla aukiolla. Linnut sirkuttivat taustalla.
“No niin. Marjatassu, olet taistelussa ja olen Myrskyklaanin soturi. Yritä voittaa minut.”
Harmaa naaras säntäsi juoksuun kohti mestariaan ja valmistautui voimakkaaseen hyppyyn. Hän loikkasi kaikkien jalkalihastensa voimalla ilmaan ja kohdisti katseensa mustaan kolliin edessään. Hän onnistui kuitenkin vain hipaisemaan tätä, kun kolli siirtyi sivuun.
Marjatassu nuolaisi lapaansa. “Tuo olisi ollut hyvä isku, jos olisit pysynyt paikallasi.”
Mustahaukka niiskaisi nenäänsä. “Et voi pyytää vastustajaa pysymään paikoillaan. Yritä tehdä samainen isku takaapäin, niin että vastustaja ei huomaa sinua. Raasta sitten hänen kylkiään ja tarraa kiinni. Tekee pahaa jälkeä”, mestari demonstroi. “Sinulla on oikea ajatus, mutta et osaa toteuttaa sitä toimivasti.”
“Hmh.”
“Jatketaan. Keskity nyt väistelyyn. Väistely on tärkeä osa taistelua. Vaikka et olisi niin hyvä taistelemaan, hyvillä väistöillä voit jatkaa taistelua kunnes vastustaja hengästyy. Hyökkään nyt, valmistaudu.”
Mustahaukka kiersi nopeasti Marjatassun taakse, ja oppilas huomasi mestarinsa valmistautuvan takapotkuun ja väisti juuri ja juuri käpälät, jotka olisivat heittäneet hänestä ilmat pihalle.
Mestari valmistautui uuteen hyppyyn, jonka Marjatassu väisti kierähtämällä sivuun. Hän ei kuitenkaan ehtinyt riemuita onnistumisestaan, kun Mustahaukka loikkasi tätä kohti niin että oppilas lennähti sivuun.
Mustahaukka pysähtyi. “Väistelit hienosti. Muista vain kierähtäessäsi nousta nopeasti jaloillesi, ettei vihollinen ehdi kynsiä vatsaasi, ja älä anna hetkellisen hyvän onnen hämätä sinua. Pysy valppaana siihen saakka, että tappelu on selvästi ohi”, kolli kertoi. Marjatassu nyökkäsi hyväksynnäksi.

***

Suuri musta ja pieni harmaa kissa tallustivat nummella tähtitaivaan alla. Järveltä kuului silkkiuikun käkätys.
“Olet edistynyt hyvin.”
Marjatassu päästi lyhyen kehräyksen. “Varmaan kun meillä on ollut viisi taisteluharjoitusta tässä samaisessa neljänneskuussa.”
Mustahaukka päästi lyhyen naurahduksen, mutta vakavoitui nopeasti. “Taistelutaito on tärkeää näinä aikoina.”
“Niinpä kai.”
“Tarvitsemme pakostakin lisää aluetta. Kolmannesreviiriltä ei löydy kanin kania. Pahempiakin paastokausia on ollut, mutta tämä kyllä heikentää klaania.”
“Typerät kaksijalat”, Marjatassu sihisi hampaittensa välistä.
“Niiden touhuilla ei ikinä ole päätä eikä häntää. Nytkin näin niiden kaivavan jotain kuoppia kivisillä oksilla.”
“Ehkä ne etsivät kaneja?”
“Eivät ne kyllä tuolla menolla löydä edes kuuroa myyrää. Säikyttelevät kaikki otukset taivaan tuuliin melullaan.”
“Kaikki otukset. Eli meidän riistamme.” Marjatassu murisi.
“No, eivät ne täällä ikuisuuksiin pysy. Arvelisin niiden lähtevän viimeistään lehtikadon alkaessa, kun maa jäätyy. Silloin kaivaminen on turha toivo.”
“Lehtikadon alkaessa?” Marjatassu tuijotti Mustahaukkaa epäuskoisena. “Siihenhän on vielä kuita! Emme… Eihän se nyt niin voi mennä!”
“Tähtiklaani suojelee meitä.” Marjatassu huomasi Mustahaukan silmässä huolestuneen vilauksen. Hän ei vain viitsinyt huolestuttaa Marjatassua enää. Naaras päästi pienen,
lähes äänettömän kehräyksen.
“Tuuliklaani on vahva. Kaikki järjestyy.”

***

“Tarvitsemme lisää maita. Emme pärjää muuten.”
Ruostetähti keskusteli Tiirajuovan, Kultahohteen, Kettuturkin ja Kaninloikan kanssa.
“Hyökkäsimme jo Myrskyklaaniin. He odottavat hyökkäystä ja varmasti ovat jo valmistautuneet seuraavaan hyökkäykseen. Lisäksi viime rajanvaltaus sinne meni mönkään.”
“Entäs Jokiklaani?”
“Jokiklaanin puolella olisi parempi metsästää kuin Myrskyklaanin.”
“Totta, ei yhtä paljon puita. Ja kaniinit juoksevat usein sinne.”
Tiirajuova nuolaisi vielä parantuvaa haavaa lavassaan. “Onko meillä voimia hyökätä jo nyt?”
Kaninloikka niiskaisi. “Voisimme ainakin käydä siirtämässä hajumerkit. Saisimme vähän maata ainakin hetkeksi aikaa.”
“Jos taistelu syttyy, me emme pakene. Me taistelemme. Tarvitsemme metsästysmaita.”
Marjatassu kuunteli makuusijaltaan korvat höröllä. Taistelu oli selvästi tulossa. Hänen ensimmäinen taistelunsa. Jos he vain voittaisivat. Nyt kannattaa panostaa taisteluharjoituksiin. Niitä onkin ollut paljon.
“Tuletko aamupartioon?”
Marjatassu hätkähti kuullessaan Mustahaukan äänen. Mestarilla oli tapana ilmestyä kuin tyhjästä ja säikäyttää oppilaansa.
“Toki.” Marjatassu venytteli raajojaan makuusijansa leveydeltä. “Keitä siihen tulee?”
“Varissiipi, Punakukka, Yötassu, Piikkihernehäntä ja Kuulastassu”, Mustahaukka kertoi. “Odottavat jo leirin suulla. Eiköhän mennä.”
“Aiommeko me käydä merkkaamassa sen maapalan Jokiklaanista?” Marjatassu kysyi heidän kävellessään poispäin leiristä.
Mustahaukka katsahti häneen. “Ai, sinäkin kuuntelit heidän keskusteluaan. Meidän pitää odottaa päällikön sanaa. Vielä ei ole varmaa, aiommeko edes tehdä niin.”
“Pakkohan meidän on nyt maata saada!” Marjatassu parahti. “Söin viimeksi puoli päästäistä toissapäivänä.” Oppilaan kyljet kohoilivat.
“Ei tässä mitään. Kyllä me vielä maata saamme”, Varissiipi naukaisi.
Marjatassu murahti ja vilkaisi vatsaansa, jossa häilyi kylkiluut. “Toivottavasti.”

***

Kaukaisuudesta kuului pöllön rääkäisy. Kaksi siluettia juoksi vasten öistä taivasta.
“Typerä kaniini”, harmaa kissa murisi. “Kyllä minä sinut nappaan.”
Pitkäkorvainen otus juoksi jalat vipattaen pakoon metsästäjätään. Se kaarsi Hevospaikan vierestä kissan saavuttaessa sitä.
“Ei nyt Tähtiklaanin nimeen taas väärälle reviirille!” Marjatassu manasi.
Kaniini juoksi hajurajan yli suoraan Jokiklaanin reviirille.
#Noh, öisin ei ainakaan pitäisi olla partioita jotka huomaisivat minut#, Marjatassu mietti.
Harmaa oppilas kiihdytti vauhtiaan huomatessaan kaninkolon parin ketunmitan päässä.
#Sekunteista kiinni.#
Marjatassu valmistautui loikkaan. Lihakset jännittyneinä hän hyppäsi.
“Umf!”
Loikka jäi lyhyeksi maasta törröttävän juuren ansiosta. Kani vipelsi koloonsa turvaan.
“Jäniksenjätök-” Marjatassu aloitti mutta jätti lauseensa kesken, kun tunsi hengityksen niskassaan.
“Sinä jälleen.”
Tummanruskea leveälapainen kolli seisoi hänen takanaan.
“Mitä sinä teet täällä?” Marjatassu ihmetteli.
“Sitä samaa sinulle.” Kotkatassu nosti vasenta kulmaansa.
Marjatassu vältteli kollin katsetta ja yritti peittää nolostumistaan. “Jahtasin jänistä.”
Kotkatassu väräytti viiksiään. “Jälleen.”
Marjatassu katsahti Kotkatassuun mutta laski sitten päänsä. “En ole saanut syödäkseni kahteen päivään ja silloinkin vain puolikkaan päästäisenruipelon. Hipsin ulos napatakseni itselleni edes jotain pientä purtavaa.” Harmaan oppilaan hengitys värisi.
Kotkatassu räpäytti sympaattisesti silmiään. “Odotappa tässä.”
Ennen kuin Marjatassu ehti vastata, kolli oli jo juossut muualle.
#Meni varmaan kantelemaan minusta leiriin.# Marjatassu tuhahti.
Se arvaus kuitenkin osoittautui vääräksi, kun Kotkatassu palasi taimen hampaissaan.
“Minulle?” Marjatassu epäröi.
“Sinulle.”
Naaras nosti katseensa Kotkatassun silmiin. Kollin ilme oli etäinen, mutta siinä oli vaivaantunut pilke. Vain vaivoin Marjatassu onnistui tukahduttamaan kehräyksensä. Kotkatassu välitti hänestä.
“Mutta… Enhän minä voi…” harmaa naaras takelteli.
“Vie se omalle reviirillesi niin se on virallisesti omaa riistaasi. Et muutenkaan saisi olla tällä reviirillä.” Kotkatassun ääni kuulosti siltä kuin hän olisi pakottanut sanat ulos kurkustaan.
“Ahaa.” Marjatassun korvat lerpahtivat. Kotkatassu suuntasi jo muualle.
Marjatassu kumartui noukkaamaan taimenen maasta, mutta kääntyikin vielä kohti Kotkatassua.
“Kotkatassu, odota!” Marjatassu huudahti kollin perään.
Kolli kääntyi ihmeissään. Marjatassu hölkkäsi hänen luokseen.
“Kotkatassu, minä… Minä rakastan sinua.”
Kotkatassu nosti katseensa Marjatassuun silmät pyöreinä kuin pöllöllä.
“Rakastan sinua enemmän kuin ketään.” Naaras otti askeleen eteenpäin.
Kotkatassun katsoi häntä kuin hän olisi ollut lentävä siili. “Ei.” Kolli pudisti päätään.
“Mitä tarkoitat?”
“Ei, Marjatassu. Et sinä voi. Et sinä saa.” Kotkatassu peruutti.
“Ai.” Marjatassu tunsi palan kurkussaan. “Ei… Ei sitten.”
Naaras kääntyi kohti rajaa. Hänellä oli ontto olo. Hän tiesi, että Kotkatassu piti hänestä. Ainakin hän luuli niin. Ainahan on mahdollista, että hän vain suojeli nuorempaansa. Hän ei varmaan ollut ikinä edes pitänyt hänestä. Marjatassu nielaisi surunsa. Ehkä tämä oli hyvä näin. Eivät he voisi olla kuitenkaan yhdessä.
#Ei! Miksi valehtelen itselleni?# Marjatassun silmästä vieri kyynel.
“Tai siis…”
Marjatassu kääntyi. Kotkatassu oli juossut hänen peräänsä.
“Voi Marjatassu, Marjatassu… Kyllä minäkin välitän sinusta. Niin paljon. Mutta… Emme me kuitenkaan voi rakastaa toisiamme. Ei se toimi. En voi pettää klaaniani. Klaanini on minulle koko elämäni. Haluan kasvaa uskolliseksi soturiksi, soturilakia kunnioittaen. Haluan nimeni kuuluvan vielä satojen sukupolvien ajan klaaninvanhimpien tarinoissa. Haluan olla Kotkatähti, Jokiklaanin mahtavin kissa.”
Kotkatassu röyhisti rintaansa, mutta ylpeys hänen silmissään oli teennäistä. Marjatassu näki hänen todellisuudessa pidättelevän suruntunnettaan.
“Minä… Minä ymmärrän.” Marjatassu hinautui lähemmäs rakastaan. “Mutta saanko pyytää yhtä asiaa?”
“No?”
“Saanko olla kanssasi vielä hetken? Tämän yön? Vain tänään?” Marjatassu katsoi syvälle Kotkatassun kehäkukankeltaisiin silmiin.
Kolli vastasi vain hymähdyksellä ja vaimealla kehräyksellä, kun hän laskeutui Marjatassun viereen yötaivaan alle. Naaras kuuli vain Kotkatassun tuuhean turkin kahisevan vasten hänen omaansa ja puron solinan kaukaisuudessa. Se oli niin ihanaa. Hän ei päästäisi Kotkatassusta ikinä irti.

//Oli hauskaa kirjoittaa tuota Marjatassun ja Kotkatassun konversaatiota, joskin kumitin ja kirjoitin sen uudestaan varmaan kolme kertaa kun en ollut tyytyväinen lopputulokseen :'D

Toivepuro käveli partion perässä ulos leiristä. Oli auringonnousun aika ja hän olisikin halunnut vain jäädä nukkumaan pesäänsä, mutta velvollisuuksille ei voinut mitään. Naaraan herätti hieman paremmin riistaeläinten mehukas tuoksu, mutta nyt ei ollut saalistamisen aika; he olivat menossa tarkastamaan Tuuliklaanin rajan.
Toivepuron kuonon edestä lensi perhonen, ja hän läppäisi sen pois. Perhonen tuli takaisin, ja harmaajuovikkaan kissan oli mahdotonta vastustaa kiusausta napata perhonen ilmasta ja läpsäyttää sitä maata vasten. Pian kissa olikin jo hyppimässä perhosen päälle.
"Toivepuro, ihan totta! Tämä on rajapartio! Olisitko ystävällinen ja lopettaisit pennun esittämisen?" tiuskaisi Oravaliito, kuitenkin pieni pilke silmäkulmassaan.
"Se perhonen häiritsi minua!" Toivepuro sihahti, vaikka tiesikin, että soturin ei kuulunut leikkiä perhosilla, varsinkaan rajapartiossa, vaikka ne kuinka häiritsisivät.
Partio eteni kohti Tuuliklaanin rajaa, kunnes Kirkassydän huudahti:
"Haistan Tuuliklaanin!"
Pilvihäntä pyöräytti silmiään ja vastasi:
"Jos täällä Tuuliklaanilaisia on, ne ainakin kuulivat meidät jo. Mutta ne ovat käyneet riistavarkaissa, taas!"
Toivepurokin haisteli ilmaa, ja toden totta; siitä lemusi Tuuliklaani. Pilvihännän kurkusta kumpusi murinaa.
"Mennään näyttämään niille kapisille Tuuliklaanilaisille, että niillä ei ole mitään oikeutta varastaa meiltä riistaa!" sähisi Pilvihäntä ja alkoi pinkoa kohti rajaa.
"Odota, Pilvihäntä! Mistä tiedämme, montako vastustajia on? Meidän pitäisi mennä ensin kertomaan Tulitähdelle", naukaisi Kirkassydän Pilvihännän perään.
"Ei sillä etten luottaisi soturintaitoisi."
Pilvihäntä palasi häntäänsä nakellen muun partion luo.
"Minä näytän niille vielä", tämä sähisi. Samassa Toivepuro tunsi, kun hänen selkäänsä rysähti paino. Naaras vilkaisi taakseen, ja näki oranssinruskearaidallisen kissan selässään. Hän tunnisti kissan Tiirajuovaksi, Tuuliklaanin varapäälliköksi. "Ulos reviiriltämme!" ulvaisi Tuuliklaanilainen. Toivepuro hämmentyi, mutta vastasi vihaisena:
"Miten niin teidän reviiriltänne? Tämä on Myrskyklaanin maita, emmekä aijo luopua siitä!"
Harmaajuovikas naaras kamppaili Tuuliklaanin varapäällikköä vastaan. Sitten, kuin tilauksesta, Oravaliito hyppäsi Toivepuron takaa Tuuliklaanilaista päin ja ajoi tämän rajan yli. Toivepuro kääntyi ympäri seuraavaa vihollista varten, mutta huomasi, että Myrskyklaanilaiset ajoivat enää viimeistä Tuuliklaanilaista rajan yli. Pilvihäntä huusi jotain solvauksia Tuuliklaanilaisten perään, ennen kuin kutsui partion peräänsä ja he lähtivät kävelemään kohti leiriä. Toivepuro tarkisti vaistomaisesti klaanitoveriensa vammoja. Oravaliidon kyljessä oli revitty pieni karvatuppo, Kirkassydämmen lapa vuosi verta, Pilvihäntä ei ollut saanut oikeastaan ollenkaan vammoja, Toivepuron korva oli revennyt ja hänen vasen etutassunsa aristi. Ikuisuudelta tuntuvan matkan jälkeen, he olivat viimein leirissä. Vaahtokukka kurkisti ulos pesästään toiveikkaana, mutta kääntyi sitten takaisin huolestunut ilme naamallaan. Pian klaanitoverien suista alkoi kuulua kysymyksiä:
"Mitä tapahtui?"
"Hyökkäsikö Tuuliklaani?"
Vaahtokukka riensi Toivepuron luo. Parantaja laittoi soturin korvaan pahanhajuista nestettä. Neste kirveli, mutta helpotti pian haavan kipua, ja Toivepuro hävi kyljelleen suosiolla, niin että Vaahtokukka sai hoidettua hommansa kunnolla.

...

Toivepuro oli levännyt yön hyvin. Nyt hän lähti metsälle. Oli ihana aamupäivä, kun hiirenkorvan aika oli jo pitkällä ja aamukaste kimalsi puiden oksilla kuin lumihiutaleet. Naaras haistoi miltei heti rastaan. Hän katsahti ylös, ja näki linnun männyn oksalla tarkastelemassa ympäristöään. Toivepuro painautui matalaksi aluskasvillisuuteen. Lopulta rastas tuli alas oksalta. Toivepuro hiipi kohti pahaa aavistamatonta lintua. Lintu lehahti ilmaan, eikä Toivepuro kerennyt hyppäämään kyllin korkealle tavoittaakseen rastaan, joka kajautti ilmoille varoitushuudon.
"Hiirenpapanat", tuhahti Toivepuro ja painui uudestaan kyyryyn. Nyt hän haistoi hiiren. Kissa hiipi kohti tuoksua, kunnes oli hyökkäysetäisyydellä. Tätä saalista hän ei päästäisi karkuun! Toivepuro loikkasi, ja sai kuin saikin hiiren, jonka hautasi sitten maahan myöhemmin haettavaksi. Soturin katsahtaessa ympärilleen, hän näki sen saman rastaan, jonka oli aikaisemmin päästänyt karkuun. Toivepuro vaani rastasta, kunnes lopulta hyppäsi ja tappoi saaliin. Harmaajuovikas kissa lähti kohti leiriä ylpeänä saaliistaan. Hänellä oli poikkeuksellisen hyvä tuuri, kun matkalle osui vielä toinenkin hiiri. Toivepuron tullessa leiriin, hän tiputti saaliinsa tuoresaaliskasaan ja horjahteli soturien pesään. Eilisen päivän taistelu ja saalistus olivat väsyttäneet Toivepuron täysin. Naaraan silmät alkoivat painua kiinni hiljalleen. Hetken päästä soturi havahtui siihen, että hänellä oli nälkä. Toivepuro kävi hakemassa itselleen tuoresaaliskasasta peipon, hotkaisi sen ja kävi nukkumaan. Pian hän olikin jo rauhallisessa unessa.

...

Oli ollut hyvä päivä saalistaa. Toivepuro loikki kohti leiriä vesimyyrä hampaissaan. Naaras katseli ympärilleen. Iltarusko täplitti taivaan kullan keltaiseksi ja pilvet puolukan värisiksi. Puut loivat varjoja maahan, joka oli vieläkin kostea viime yön jäljiltä. Ilmassa tuoksui Myrskyklaanin suloisa tuoksu ja... Harmaajuovikas naaras kauhistui:
"Tuuliklaani!" Toivepuro laukkasi kohti leiriä. Pian hän kuulikin jo taistelevien kissojen rääkäisyt, kun Tuuliklaani juuri hyökkäsi leiriin. Harmaajuovikas juoksi kaikilla voimillaan. Naaras oli leirissä, ja näki kahden suurikokoisen Tuuliklaanilaisen taistelemassa Okakynttä vastaan. Väretassu ja Kultatassu taistelivat rinta rinnan pientä valkoista kollia vastaan. Toivepuro rääkäisi, pudotti vesimyyränsä ja ryntäsi kohti vaaleanharmaata naarasta. Tuuliklaanilainen kääntyi ja hyppäsi pois alta. Myrskyklaanilainen hyppäsi hänen selkäänsä ja raastoi vastustajansa kylkeä. Tuuliklaanilainen kierähti maahan ja iski Toivepuroa kovaa kylkeen. Harmaajuovikas kissa rääkäisi ja kaatui, mutta pomppasi samassa pystyyn ja puri Tuuliklaanilaista häntään, kunnes tämä pakeni ulos leiristä. Toivepuro katsahti ympärilleen, ja näki ruskean kissan taistelemassa Oravaliitoa vastaan ja päätti auttaa tätä, mutta oranssi naaras ajoi Tuuliklaanilaista jo ulos leiristä. Silloin Toivepuro tunsi, kun joku suurikokoinen kissa hyppäsi hänen selkäänsä. Kissa raastoi avutonta naarasta kylkiin ja selkään, kunnes Toivepuro pystyi enää vain ulisemaan. Silloin Kirkassydän ja Tihkuviiksi tulivat paikalle ja ajoivat Tuuliklaanilaisen pois. Toivepuro nousi vaivalloisesti ylös ja horjahteli pakenevien loppujen Tuuliklaanilaisten perään. Sitten hänen jalkansa kuitenkin pettivät ja harmaajuovikas naaras kaatui, eikä enää pystynyt nousemaan ylös. Toivepuro näki hämärästi, kun Koivuruska nosti hänet ylös, ulvaisi ja vei hänet Vaahtokukan pesää kohti. Sitten Myrskyklaanilainen ei muistanut enää mitään.

// En tiedä, oliko sallittua kirjoittaa Tuuliklaanin hyökkäyksestä ja muiden vammoista, mutta toivottavasti silti kelpaa! :)

“Kokeileppas nousta.”
Oli kulunut neljänneskuu siitä, kun Marjatassu oli saanut ikävän, lähes kuolettavan haavan kettujen otteessa. Hän oli menettänyt paljon verta.
Harmaa naaras hoiperteli pystyyn. Tuntui omituiselta seistä näin pitkästä aikaa.
Hän otti pari askelta. Ei se tuntunut niin pahalta.
Mustahaukka pelmahti sisään parantajan pesään ja tipautti myyrän oppilaan eteen.
“Kiitos”, Marjatassu mumisi ja koukkasi myyrän itselleen.
“Sinähän vaikutat pirteältä. Voisitkohan tulla ensi yönä mukaan kokoon-”
“Hys”, Kultahohde sihahti. “Hän vasta jaloittelee. Ei hän jaksa koko matkaa saarelle.
“Saarelle? Kokoontumiseen?” Marjatassu valpastui. “Tottahantoki! Katso nyt, olen elämäni voimissa!” naaras intoili ja loikkasi Mustahaukan eteen.
Mestari epäröi. “Öhöh… Kultahohde, mitä mieltä olet?”
“Ehei”, Kultahohde pudisti päätään. “Hän ei lähde leiristä vielä viidenneskuuhun.”
Marjatassun korvat lerpahtivat. “Ole kiltti”, tämä aneli ja katsoi suurin silmin parantajaan.
Kultahohde ei viikseäkään väräyttänyt. “En minä sitä kiusallani kiellä”, hän huokaisi. “Olet toipilas vielä. Kävely kokoontumiseen ei tee hyvää.”
Marjatassu polki maata ärtyneenä, mutta pakottautui rauhoittumaan ja laskeutui kaluamaan myyräänsä.
“Se on vain omaksi parhaaksesi”, Kultahohde vakuutti.
Mustahaukka lähti pesästä hitusen pettyneen oloisena. Marjatassu ymmärsi sen. Hän olisi halunnut esitellä oppilaansa muille klaaneille. Marjatassu oli jo lähes puolivälissä koulutustaan, muttei vieläkään ollut käynyt kokoontumisessa.
Ei. Hän halusi kokoontumiseen. Hän menisi kokoontumiseen. Ei yksi Kultahohteen hössötys voisi häntä estää.
Siinä samassa Henkitassu asteli juonittelevan oppilaan viereen. Tämä siveli kultapiiskumössöä Marjatassun vatsahaavaan. Se oli jo lähes parantunut. Oppilas osasi hommansa.

***

Marjatassu kalusi myyrän luita tylsistyneenä. Hänen mielensä teki juoksemista. Nummi kutsui häntä. Kanit. Metsästys. Ulkomaailma ylipäätänsä.
“Kultahohde!” tylsistynyt naaras huusi.
“Niin, Marjatassu?” Kultahohde kysyi nostaen katseensa täydennystä kaipaavasta yrttivarastosta.
“Voinko mennä ulos metsästämään?” Marjatassu kysyi nöyrästi. “Ihan pari kania.”
“Juoksukunnossa et kyllä vielä ole”, Kultahohde sanoi mittaillessaan Marjatassua katseellaan. “Mutta yrttivarasto kaipaa täydennystä. Tulisitko minun ja Henkitassun kanssa etsiskelemään lääkekasveja? Oppisit siinä samalla pari perusyrttiä, jotka soturinkin on hyvä tietää.
Marjatassua ei riemastuttanut ajatus joidenkin nahistuneiden lääkekasvien keräilystä, mutta kaipa se oli parempi kuin makoilla leirissä toimettomana.
Marjatassu tassutteli Kultahohteen ja Henkitassun mukaan. Hän pysähtyi leirin sisäänkäynnin eteen ja henkäisi raikasta nummi-ilmaa keuhkoihinsa. Oli ihanaa taas olla ulkona ja tuntea tuuli turkissaan.
“Purasruoho on loppu”, Kultahohde kertoi. “Sitä tarvitsisi Valkohännälle. Häneltä on tullu huonosti maitoa. Henkitassu, missäs sitä kasvoikaan?”
“Metsikössä Myrskyklaanin rajan lähellä”, Henkitassu ilmoitti.
Marjatassu liittyi keskusteluun. “Miltä se näyttää?” tämä kysyi.
“Siinä on sininen tai vaaleanpunainen pieni tähdenmuotoinen kukka ja karvaiset lehdet ja varsi”, Henkitassu kertoi.
Marjatassu tietyllä tavalla ihaili Henkitassun taitoja. Oli varmaan vaikea muistaa joka ikisen yrtin vaikutus, kasvupaikka ja ulkonäkö.
Ajatuksiinsa vaivuttuaan Marjatassu huomasi jääneensä jälkeen parantajista. Hän nelisti nämä kiinni.
“Älä juokse”, Kultahohde tiuskaisi. “Huuda jos menemme liian kovaa.”
Marjatassu puhalsi ilmaa nenästään. Kultahohde hössötti. Hän oli jo ihan kunnossa.
Hetken päästä hän haistoi Myrskyklaanin hajun ja nosti korvansa hyökkäyspartion varalta, mutta rentoutui tajutessaan rajan olevan aivan vieressä.
Osa metsän puista ylsi Tuuliklaanin reviirille. Niiden juuressa kasvoi pientä violettia kukkaa, jota Henkitassu ryhtyi noukkimaan.
Kovin paljoa ei omalta puolelta löytynyt. Marjatassu tähyili metsikön pimeyteen enemmän purasruohon varalta. Katsellessaan puiden keskelle hän tuumi, millaista olisi elää puiden keskellä, ilman auringon lämmintä tuntua selässään, ilman esteetöntä näkyä taivaaseen. Muut klaanit olivat kummallisia.
Siinä katsellessaan hän huomasi suuren pehkon karvaista lääkekasvia vain parin hännänmitan päässä rajasta. Hän kurkotti napatakseen kasvit kynsiinsä, kun Kultahohde riuhtaisi tätä niskanahasta.
“Muiden klaanien yrtteihin ei kajota”, Kultahohde selitti. Marjatassu tunsi pienen syyllisyyden pistoksen muistaessaan, miten oli hakenut keltamoa Jokiklaanista. Se sama retki kun Kotkatassu oli pelastanut hänet joesta.
“Kotkatassu”, Marjatassu mumisi ajatuksissaan. Hän oli unohtanut kollioppilaan kokonaan. ehkä se oli ihan hyvä niin. Ei toisen klaanin kissoista saanut välittää.
Yhtäkkiä naarasoppilas huomasi liikettä Myrskyklaanin puolen puskassa. Sieltä putkahti esiin valkoinen tuuheaturkkinen naaras, ja pienempi, ilmeisesti oppilas, jolla oli musta ja erittäin pörröinen turkki.
“Vaahtokukka!”
“Kultahohde!”
Parantajat nostivat häntiään tervehdykseksi. “Mukava nähdä”, Vaahtokukka kehräsi. “Mitä te täällä?”
“Etsimme purasruohoa Valkohännälle”, Kultahohde vastasi.
“Mikä sattuma! Kastesiipi on poikinut kolme tervettä pentua. Heinäpilven. Hän on viihtynyt hyvin Myrskyklaanissa, mutta tykkää kyllä edelleen istuskella aukeilla paikoilla ja katsella nummelle.”
“Voi miten ihanaa! Kerro Heinäpilvelle terveisiä. Olen niin iloinen hänen puolestaan.”
Marjatassu katseli, kun parantajat vaihtoivat kuulumisia kuin klaanitoverit. Parantajaoppilaatkin keskustelivat edistyksestään. Parantajien siteet kuulemma ylsivät klaanien erimielisyyksienkin yli.
“Kukas hän on? Onko sinulla nykyään kaksi parantajaoppilasta?” Vaahtokukka kysyi naurahtaen viitaten Marjatassuun.
“Hän haisee heinälle”, Myrskyklaanin parantajaoppilas nyrpisti nenäänsä.
“Mehiläistassu!” Vaahtokukka tiuskaisi. Marjatassu vilautti hampaitaan nenäkkäälle oppilaalle. “Itse haiset hiirenjätöksille!” tämä kosti.
“Marjatassu, älä viitsi”, Kultahohde moitti. “Hän on tosiaan Marjatassu, Mustahaukan uusi oppilas. Kettu hyökkäsi hänen kimppuunsa, joten hän ei vielä pysty harjoittelemaan kunnolla.”
“KAKSI kettua”, Marjatassu korjasi ja röyhisti rintaansa.
“Mukava nähdä sinua, Marjatassu”, Vaahtokukka tervehti ystävällisesti.
Yhtäkkiä punakka oppilas rynnisti puskasta parantajien luokse.
“Vaahtokukka, sinua kaivataan leirissä. Jänis kynsi pahasti Savupuron kuonoa ja se näyttää ikävältä. Tule jo”, oppilas kertoi.
“Selvä, Punatassu.” Vaahtokukka käänsi katseensa Tuuliklaanilaisiin. “Meitä näköjään kaivataan leirissä. Tehän etsitte purasruohoa, eikö vain?” Vaahtokukka riuhtaisi juuri sen Marjatassun huomaaman purasruohopehkon maasta ja heitti Kultahohteelle.
“Voi, oletko aivan varma?” Kultahohde nöyristeli.
“Se on teidän omaisuuttanne nyt. Oli mukava nähdä!” Vaahtokukka sanoi ja lähti nelistämään punaisen oppilaan perään.
“Tästä pitäisi riittää pariksi kuuksi purasruohoa”, Kultahohde analysoi katsellessaan purasruohokasaa. Marjatassu nappasi hennon kitkerän makuiset kasvit leukoihinsa ja lähti tallustamaan takaisin kohti leiriä.

***

Aurinko oli jo painunut mailleen, ja tähdet tuikkivat korkealla taivaalla. Klaani valmistautui kokoontumiseen. Marjatassu istuskeli aukiolla ja katseli, kun kissat kerääntyivät joukkoon.
“Tiirajuova, Kultahohde, Henkitassu, Sudenmarja, Mustahaukka, Kuulastassu, Piikkihernehäntä, Tuisketassu, Yötassu, Tervaraita, Saarnijalka, Kettuturkki, Punakukka, Yöpilvi ja Takiaiskorva. Ovatko kaikki koossa?” Ruostetähti sanoi ja laski kissoja takanaan.
Marjatassu murjotti. Hän olisi halunnut kokoontumiseen, mutta Kultahohde oli väittänyt hänen olevan liian heikko moiseen. Hän katsahti vatsahaavaansa. Se oli jo ihan kunnossa. Kyllä hän nyt saarelle asti jaksaisi tallustaa. Energia virtasi nuoren oppilaan läpi. Hän voisi vaeltaa vaikka vanhaan metsään saakka!
Sitten hänen mieleensä juolahti ajatus. Oliko sillä väliä mitä Kultahohde sanoi? Hän voisi hiipiä joukkion perässä salaa kokoontumiseen. Kultahohdekkin näkisi, ettei se ollut ongelma eikä mikään!
Marjatassun häntä nousi innostuksesta pystyyn. Hän lähti juuri ja juuri rauhallisen ja kasuaalin näköisenä leirin suuaukolle.
“Minne matka, Marjatassu?”
Marjatassu hätkähti kuullessaan Apilahännän äänen. “Mitäs minä… Vettä juomaan vain menossa, enhän saa kovin pitkälle mennäkkään”, Marjatassu selitteli.
Valkoinen soturi katsahti epäilevästi Marjatassuun, mutta häipyi sitten omiin tehtäviinsä.
Marjatassu huokaisi helpotuksesta ja säntäsi Ruostetähden johtaman joukkion perään.
He kulkivat järven viertä Jokiklaanin reviirille. Marjatassu erotti Tuisketassun joukon hännillä, muttei tohtinut kiinnittää tämän huomiota.
Marjatassu huomasi kauempana Jokiklaanin kokoontumisjoukon. Olikohan Kotkatassu mukana?
Hetken kuluttua he saapuivat saarelle. Marjatassu tunsi itsensä voimattomaksi. Hänen jalkojansa vihloi. Tuntui omituiselta kävellä niin pitkä matka niin pitkästä aikaa.
“No olen ainakin täällä asti”, Marjatassu mumisi. Muu klaani ylitti jo tukkia, joka vei saarelle. Marjatassu oli kuullut, että saapuessaan vanhaan metsään entinen Tuuliklaanin varapäällikkö oli jäänyt puun alle salaman iskettyä siihen. Se oli kuulemma merkki Tähtiklaanilta. Kiinnostavaa.
Plätsis.
Marjatassu kuuli kovaäänisen loiskahduksen tukin viereltä. Musta Jokiklaanin oppilas oli tipahtanut veteen. Marjatassu ei kyennyt tukahduttamaan vahingoniloista kehräystä, mutta hiljeni kun huomasi oppilaan vilkaistessa häntä päin.
Muiden jo mentyä Marjatassu astui tukille. Se vaikutti ihan vakaalta. “Kieli keskellä suuta, Mar-”
“Marjatassu?” Mustahaukka seisoi hänen edessään. Oppilas hyppeli nopeasti kuivalle maalle ja katsoi mestariinsa hermostuneesti tuhisten.
Mustahaukka ei näyttänyt vihaiselta. Hänkin oli varmaan iloinen, kun saisi esitellä oppilaansa klaaneille.
“Tule”, Mustahaukka sanoi äänellä, jota ei voinut tulkita. Hän nyökkäsi kohti puuta, jonka oksilla päälliköt seisoivat. “Tuo tuossa on Tulitähti, Myrskyklaanin päällikkö. Tuo taas on Revontulitähti, Varjoklaanin päällikkö. Ja Jäätähti, Jokiklaanin päällikkö.”
“Hyvä tietää”, Marjatassu murahti ja istahti hetkeksi ihmettelemään. Saarella oli niin paljon hajuja ja turkkeja. Koko klaanien aromien sekoitus hämmensi Marjatassun nenää.
Naaras talsi juttelevan oppilasjoukon luokse. Hän huomasi Tuisketassun ja Yötassun juttelemassa sen järveen tippuneen kollin kanssa, sekä jonkun Myrskyklaanin oppilaan kanssa. Marjatassu huomasi, että myrskyklaanilainen oli sama kuka oli tullut kutsumaan Vaahtokukkaa.
“Oletko ollut kauan oppilaana?” Yötassu kysyi jokiklaanilaiselta.
Marjatassu yritti puskea mukaan keskusteluun, mutta samalla kuului Ruostetähden ääni.
“Aloittakaamme!” Ruostetähti vilkaisi nopeasti Marjatassuun, ja siristi silmiään. Marjatassu yritti näyttää mahdollisimman nöyrältä ja kunnioittavalta.
“Tuuliklaaniin on nimitetty kolme uutta oppilasta”, Ruostetähti kertoi. “Henkitassu, uusi parantajaoppilas. Mestari on tietysti Kultahohde.”
“Henkitassu! Henkitassu! Henkitassu!” kuului kissajoukosta. Henkitassu katseli iloisena mutta ujosti ympärilleen.
“Yötassu, Henkitassun sisko, on myös nimitetty oppilaaksi Punakukalle.”
“Yötassu! Yötassu! Yötassu!”
Yötassu röyhisti rintaansa kissajoukossa, kun hänen nimeään huudettiin.
“Ja”, Ruostetähti jatkoi. Marjatassu katsoi tätä anelevasti. “Sano minut”, tämä kuiskasi.
“Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä, Mustahaukan oppilas Marjatassu, joka onkin nyt paikalla.”
Marjatassun korvat nousivat ylös ja hän ryhtyi pomppimaan innosta, kun hänen nimensä raikui aukiolla.
“Marjatassu! Marjatassu! Marjatassu!”
Mustahaukka oli pakahtua ylpeydestä katsellessaan intoilevaa oppilastaan. Marjatassu katsoi poispäin huomatessaan Kultahohteen syyttävän katseen. “Katso nyt. Pääsin jo tänne asti. Olen ihan kunnossa”, Marjatassu mumisi.
Tuisketassu jolkotti ystävänsä viereen. “Onnittelut! En tiennyt että sinäkin tulis-”
“Lisäksi alueellamme on liikkunut kaksi kettua”, Ruostetähti jatkoi vakavampaan sävyyn. “Mutta ne häädettiin pois.”
“Kerro”, Marjatassu aneli ajatuksissaan. “Kerro miten selvisin kettujen otteesta!”
Ruostetähti pysyi kuitenkin vaiti. Tuisketassu vilkaisi ensin Marjatassua ja sitten Ruostetähteä hermostuneesti ja siirteli käpäliään.
Marjatassu huomasi Tuisketassun vieressä istuvan Jokiklaanin oppilaan avaavan suunsa kysyäkseen jotain, mutta Jäätähti aloitti jo puheensa.
“Kalaa riittää hyvin. Pari kaksijalkaa on pyörinyt alueellamme nyt kelien lämmetessä, mutta ne eivät ole aiheuttanut ongelmia. Olemme myös saaneet uuden oppilaan, Huutotassun.”
Tuisketassun vierellä istunut kolli nousi seisomaan.
“Huutotassu! Huutotassu! Huutotassu!” huudettiin. Marjatassukin huusi, mutta hiljeni huomatessaan muun Tuuliklaanin olevan hiljaa.
Puheenvuoro siirtyi Myrskyklaanin Tulitähdelle. “Myrskyklaani voi hyvin. Meillä on kolme uutta pentua: Virtapentu, Kuutamopentu sekä Puhuripentu.”
Revontulitähti jatkoi. “Varjoklaani kukoistaa. Riistaa riittää ja soturit voivat hyvin.”
“Kokous on päättynyt”, Jäätähti ilmoitti kylmänviileästi. Marjatassua harmitti. Hän olisi halunnut vaihtaa vielä sanasen muiden klaanien oppilaiden kanssa.
Yhtäkkiä naaras huomasi Kotkatassun vilahtavan kissajoukossa. Hän ryntäsi tämän perään, mutta kollioppilas oli jo kadonnut Jokiklaanin mukaan.
“Voi Marjatassu.” Kultahohteen ääni kuului yllättäen.
“Katso nyt, Kultahohde! Kävelin tänne asti itse. Kyllä minä jaksoin hyvin. Jaksan vielä takaisinkin. Ihan turhaan hössötit.”
“Marjatassu, se on omaksi parhaaksesi. Usko nyt-”
“Osaan huolehtia kyllä itsestäni!” Marjatassu tiuskaisi ja rynnisti muun Tuuliklaanin perään.
Hän hidasti tahtia saavuttuaan Tuisketassun vierelle.
“Huutotassu oli kiva”, Tuisketassu kehräsi.
“Oletkos vähän ihastunut?” Marjatassu härnäsi.
“Näin kyllä miten katsoit Kotkatassun perään”, Tuisketassu tirskui.
“Hänen vierestään lensi perhonen”, Marjatassu murahti.
“Perhonen? Näin myöhään yöllä?” Yötassu liittyi keskusteluun.
Marjatassu tuuppasi Yötassua leikkisästi sivuun. “Jänisaivot”, hän murahti.

//Tämmöinen kokoontumistarina tähän näin. Yritin tässä myötäillä mahdollisimman paljon tuota Omenan tarinaa, toivottavasti onnistuin. Venähti vähän ylipitkäksi kyllä, heh

"Herätys, lähdetään kalastamaan!" kuului Pihkaroihun ääni oppilaiden pesän suulta.
Nostin tokkuraisena päätäni. Eiliset taisteluharjoitukset jomottivat vieläkin lihaksia.
"Tullaan", mau'uin ja olin hetkessä jaloillani. Kalastus oli nimittäin kivaa!
Pihkaroihu katsoi minua hymyillen. Hän ilmeisesti tykkäsi innostuksestani.
Suin unien jäljiltä takkuisen turkkini. Kellertävä mestari odotti kärsivällisesti.
"Muistatko, että tänään on kokoontuminen?" hän muistutti.
Kokoontuminen! Olin aivan unohtanut.
"No lähdetäänpäs, jos olet valmis", Pihkaroihu maukui.
Nyökkäsin. Me lähdimme.

Saalistimme puron varressa. Olin oppinut kalastamaan jo melko hyvin, koska minulla oli niin mainio mestari.
"Hyvä!" hän huudahti, kun sain lopultakin kalan.
Yleensä en ollut niin huono, mutta kokoontuminen! Se olisi ensimmäiseni.

No, sain sitten kolme kalaa. En ollut tyytyväinen, mutta vähäkin oli parempi, kun ei yhtään. Vein kaikki kalat klaanivanhimmille.
"Hmph, no vihdoin", murisi Laventelikurkku, kun pudotin kalat hänen eteensä.
"Joo, ole hyvä", mutisin näyttämättäni ärtymystä.
"Mitä, en kuule. Nykynuorison pitäisi puhua kovempaa", Laventelikurkku sanoi ärtyneesti.
Lähdin pesältä. Vastaani tuli Vuokkotassu.
"Hei", maukaisin hänelle.
"Hei vaan. Tuletko kokoontumiseen?" hän kysyi.
Nyökkäsin ja kysyin:
"Entä itse?"
Hän nyökkäsi. Hymyilin tyytyväisenä.
"No, voitko sitten esitellä minulle saarta?" pyysin mustanharmaalta naaraalta, joka nyökkäsi.

Minulla ei ollut sinä päivänä enään juurikaan tehtävää. Söin, vaihdoin makuualuseni puhtaaksi ja näytin pennuille yhden taisteluliikkeen, kun ne sitä halusivat.
"Voidaanko me kokeilla sitä suhun?" pyysi yksi pennuista.
Kaikki kolme katsoivat minua pyytävästi.
"No hyvä on, mutta muistakaa..." mutta kesken lauseen kolmikko oli jo selässäni ja nujakoi minua pikkuisilla käpälillään.
Pentujen emo katsoi moittivasti pentutarhalta.
"Anna heidän vain leikkiä. Ei heille satu mitään", sanoin hänelle ja kohta kimpussani olikin jo neljäs pentu.

"Noniin, lähdetään!" huudahti Jäätähti aivan liian pitkän odottelun jälkeen.
Lähdimme leiristä. Tassutin mestarini vierellä.
"Oliko ensimmäinen kokoontumisesi jännittävä?" kysyin häneltä.
"Oli. Olin aivan jännittynyt. Kun saavuimme saareen, olisi mieleni tehnyt tutkia koko saari perusteellisesti. Mutta silloin olkoivat Varjoklaanin oppilaat tappelemaan ja pilvet tulivat kuun eteen. Jouduimme lähtemään", hän kertoi.
"Oikeasti? Keskeyttikö Tähtiklaani kokoontumisen?" ihmettelin.
Pihkaroihu nyökkäsi. Loppumatkan tassutimme hiljaisuuden vallitessa.

Kohta saavuimme saaren lähelle. Näin puun, josta monet olivat kertoneet.
Klaaninvanhimmat, Laventelikurkku ja Usvajalka menivät ensin. Sitten menivät muutama soturi ja heidän oppilaansa. Lopulta tuli minun ja Pihkaroihun vuoro.
"No, mene vain. Pidä kynsillä tiukasti kiinni", Pihkaroihu opasti.
Nyökkäsin ja lähdin ylittämään puuta saarelle. Puoleenväliin meni hyvin kunnes horjahdin.
Kuului "ploms!" ja olin järvessä. No, onneksi osasin uida, ainakin jollain lailla. Räiskyttelin rantaan. No, minulle ei sattunut mitään, mutta muutama saaressa olija katsoi minua kummastuneena. Vuokkotassu kehräsi hulluna.
Kun tulin rantaan, nuolin hiukan nolostuneena rintaturkkiani.
"Pieni uinti teki varmaan ihan hyvää", kehräsi Pihkaroihu.
Minunkin oli pakko kehrätä.
Lopulta kaikki olivat saaren puolella ja Jäätähti antoi luvan mennä aukiolle. Säntäsin ensimmäisten joukossa.
Ja näky - Sekä haju - oli kummallinen. Saarella vilahteli enemmän kissoja, kun osasin laskea. Hajukin oli sekoitus kaikkia neljää klaania.
"Mitä pidät?" Pihkaroihu kysyi.
"Outoa", vastasin suoraan.
"Niin se oli minustakin. Mutta totut siihen kyllä", Pihkaroihu kertoi.
Hiljempaa hän lisäsi:
"Varo sitten, ettet kerro mitään salaista. Vaikka ne hiirenaivo Varjoklaanilaiset puhuisivatkin taistelu liikkeistä, sinä pysyt ihan hiljaa, etkä kerro mitään, mistä voisi olla taisteluissa hyötyä vastapuolelle".
Nyökkäsin. Tämä kaikki oli käyty läpi jo aiemmin.
Katselin ympärilleni. Oli soturi, oppilas ja klaaninvanhin joukkoja.
"Hei, mennäänkö katsomaan Punatassua, Yötassua ja Tuisketassua?" Vuokkotassu ehdotti.
"Joo, mennään vaan", vastasin ja otimme suunnan kohti kolmikkoa.
"Minähän kyllä hyppäisin sinua korkeammalle", oli joku punaruskea juuri selittämässä, kun Vuokkotassu ja minä tulimme heidän luokseen.
"Hei Vuokkotassu!" hän maukui ja he koskettivat neniä.
"Hei! Kiva nähdä sinuakin", Yötassu maukui Vuokkotassulle. Huomasin, että Yötassulla ja Vuokkotassulla ei ollut mitenkään erityisen hyvät välit, mutta niin se varmaan oli kaikkien välillä.
"Joo, samoin. Tässä on ystäväni Huutotassu, hän on täällä ensimmäistä kertaa", Vuokkotassu selitti naaraskolmikolle, jotka kaikki tervehtivät minua nyökkäyksellä.
#Olisin voinut kyllä itsekin kertoa nimeni, Vuokkotassu! Nythän ne pitävät minua aivan hiirenaivona ja ujona# ajattelin ärtyneesti.
"Oletko ollut jo kauan oppilaana?" kysyi se, jonka ajattelin olevan Yötassu.
"Kuun jo. Entä itse?" kysyin mustalta naaraalta.
"Kolme, samoin Tuisketassu", hän vastasi.
Nyökkäsin. Kohta kuului Ruostetähden, Tuuliklaanin päällikön ääni:
"Aloittakaamme! Tuuliklaaniin on nimitetty kaksi uutta oppilasta",
Oppilaiden nimiä huudettiin.
"Lisäksi alueellamme on näkynyt kettu, mutta se on häädetty pois", Ruostetähti maukui, mutta huomasin, että hän jätti jotain sanomatta. Vieressäni Tuisketassu näytti omituiselta.
Mutta en kuitenkaan ehtinyt kysyä naaraalta, että mikä on, koska Jäätähti jatkoi:
"Kalaa on hyvin, muutama kaksijalka on näkynyt. Huutotassu on nimitetty oppilaaksi.
"Huutotassu! Huutotassu!" kaikki huusivat nimeäni, varsinkin Jokiklaani. Tuuliklaani ei niinkään. Istuin niin ylväästi kuin pystyin.
"Meillä on kaksi uutta pentua. Riistaa on hyvin", kertoi Myrskyklaanin päällikkö Tulitähti.
"Varjoklaani kukoistaa. Riistaa on hyvin ja soturit kunnossa", Revontulitähti maukui. Hän viittasi luultavasti muutaman kuun takaiseen taisteluun suoalueesta, jonka me ja Myrskyklaani voitimme.
"Kokous on päättynyt", Jäätähti lopetti.
Päälliköt hyppäsivät alas puusta.
"Emmekö saa vaihtaa kieliä? Tai kuulumisia?" kysyin kuiskaten Pihkaroihulta.
"Välit ovat edelleen melko kireät. Parempi lähteä vain takaisin leiriin", hän vastasi.
Hyvästelin Tuisketassun, Punatassun ja Yötassun hännänheilautuksella. Vuokkotassu hieroi neniä Punatassun kanssa, ja lähti tassuttamaan kanssani yhtmatkaa.
"No, oliko jännää?" Pihkaroihu kysyi, kun saavuimme reviirimme reunaan.
"No, oli se aika. Se kaikki haju ja kissojen paljous", selitin.
Pihkaroihu kehräsi ymmärtävästi.

Leiriin saavuttuamme, olin väsynyt.
"Oliko siellä jännää? Näitkö Revontulitähden?" kyseli Lepinkäistassu, joka ei ollut vielä päässyt kokoontumiseen, vaikka oli minua kuun vanhempi.
"Näin. Oli jännää", vastasin lyhyesti ja kävin makaamaan. Lepinkäistassu tajusi, että minua väsytti ja sulki suunsa.
Kohta nukahdin jo pitkn päivän päätteeksi.

//No, tuli nyt tämmönen kokoontumisrope ekana ropena tänne : D

Vilpoisa tuuli puhalsi leirin läpi. Sade rummutti mutaista maata ja ropotti harmaan oppilaan kasvoille.
Marjatassu ravisti pahimmat pisarat litimärästä turkistaan. Sade kiusasi häntä vielä pahemmin kuin muita Tuuliklaanilaisia hänen pörheän turkkinsa takia. Hän oli perinyt Tuuliklaanillaiseksi epätavallisen turkkinsa emoltaan Sudenmarjalta, jolla oli varsin pitkä harmaa turkki.
“Marjatassu!” Tuisketassun huuto kantautui Marjatassun korviin ja keskeytti tämän mietteet.
“Tervaraita sanoi, että voimme mennä kahdestaan metsälle”, kilpikonnakuvioinen oppilas intoili. “Olin kuulemma ollut kiltisti.”
“Mustahaukka ei sanoisi minusta samaa”, Marjatassu naukaisi hermostuneesti. “Oletko varma että minä saan tulla?”
“Sääntö kuuluu että oppilaat eivät saa lähteä klaanin leiristä yksin, ellei mestari tai toinen soturi ole antanut lupaa. Mennään jo.”
Marjatassu ja Tuisketassu lönkyttivät pois leiristä.
“Paras mahdollinen hetki kyllä metsästykselle”, Marjatassu valitti ravistaessaan pisaroita turkistaan. “Täällä sataa kuin tulvivasta joesta.”
“Ja kylmää on”, kilpikonnakuvioinen naaras lisäsi. “Ärsyttävä takalehtikato.”
“Jänis!” Tuisketassu huudahti. Pitkäkorvainen otus huomasi oppilaat ja pinkaisi juoksuun. Marjatassu toverineen lähti jahtaamaan jänistä.
Harmaa naaras saavutti jänistä ja loikkasi sen niskaan. Viime hetkellä kirjava käpälä kuitenkin koukkasi otuksen itselleen.
“Tuisketassu! Senkin hiirenaivo!” Marjatassu huudahti verta noruvaa jänistä nuoleskelevalle ystävälleen. “Se oli minun saaliini!”
“Miten niin? Minä huomasin sen ensimmäisenä ja nappasin sen.”
“Olin juuri saamassa sen!”
“Etpä saanut.”
“Haluatko toisenkin kynnenjäljen silmääsi?!” Marjatassu uhitteli.
Yhtäkkiä heidän takaansa kuului murahdus. Kettu seisoi nahistelevan kaksikon vieressä.
Tuisketassu tyrkkäsi saaliinsa sivummalle ja pinkaisi pakoon.
“Tuisketassu, mikä pelkuri sinäkin olet? Ei yhdellä ruipelolla ketulla ole mitään mahdollisuuksia meitä vastaan”, Marjatassu huikkasi paljastaen hampaansa ketulle.
Punakka otus ynähti ja loikkasi yllättäen harmaan oppilaan kimppuun. Marjatassu pyristeli henkensä edestä, muttei päässyt irti otteesta.
“Tuisketassu! Auta nyt, hyvä Tähtiklaani!”
“Itseppäs kehuit päihittäväsi ketun tuosta vain”, kilpikonnakuvioinen oppilas kuiskasi pensaasta.
“Sanoin että meistä kahdesta ei olisi vastusta ketulle!” Marjatassu huusi henkensä edestä.
Kettu kurkotti puraisemaan oppilasta kaulaan. Tämä kuitenkin sähähti ja raapaisi petoa ikävästi kuonoon.
Pusikosta putkahti esiin toinenkin kettu. Nyt heillä ei olisi kahdestaankaan toivoa.
“Hae apuvoimia! Nyt! Saman tien!” Marjatassu rääkyi sätkien vimmatusti tappoaikeisten kettujen otteessa.
Kauhistuneena Tuisketassu pinkaisi juoksuun ja kovaa.
#Tähtiklaani, auta!# Marjatassu rukoili. Hän edelleen rimpuili ja mäiski kettuja kaikilla vapailla raajoillaan, mutta voimat alkoivat ehtyä. Hän tunsi riipaisevan piston kyljessään ja vaipui hiljalleen pimeyteen.

***

“Hän heräilee! Tähtiklaanin kiitos!!”
Marjatassu tunsi virkoavansa. Hän raotti silmiään ja näki edessään Kultahohteen, Sudenmarjan ja Tuisketassun. Henkitassu paineli seittiä hänen haavoihinsa.
Marjatassu kavahti huomatessaan jäljen kyljessään. Haava oli suuri ja syvä, ja vaikka siihen oli tungettu varmaan koko kuun seittivarastot, verta tihkui yhä.
Yhtäkkiä potilas sai kivuliaan kouristuksen.
“Jääkö hän henkiin?” Sudenmarjan huolestunut naukaisu sai Marjatassun ajattelemaan pahinta.
Marjatassu yritti nousta keventääkseen emonsa huolta.
“Hep”, Kultahohde pysäytti. “Ei vielä. Olet liian heikko.”
Marjatassu sai toisen kouristuksen. Hän näki vilaukselta tähtiturkkisen kissan. #Tähtiklaani, ei vielä! Olen liian nuori!#
Sudenmarja nuolaisi tyttärensä korvaa. “Rauhoitu.”
Henkitassu laski lehtinyytin Marjatassun suun eteen. “Varjohiippaa ja unikonsiemeniä. Helpottaa oloa ja laskee kipua.”
Oppilas lipaisi yrtit kitaansa. Tuisketassu puski Henkitassun ohi jänis suussaan. “Anteeksi kun en auttanut sinua kettujen kanssa.”
“Ei, se oli minun syyni”, Marjatassu sopersi heikosti. “Olisi pitänyt paeta saman tien. Ja sinä lähdit hakemaan apua. Teit parhaasi.”
“Tässä”, Tuisketassu laski jäniksen harmaan naaraan eteen. “Tässä on jänis, jonka SINÄ nappasit.” Marjatassun ei tehnyt mieli syödä, mutta tahtoi olla mieliksi ystävälleen.
“Menkää nyt omiin tehtäviinne”, Kultahohde ohjeisti. “Marjatassun pitää levätä.”
Hän kääntyi hoidettavansa puoleen. “Paranet kyllä.” Kultahohteen ääni oli itsevarma. Hän tiesi mitä teki. Marjatassu tiesi, että hän tekisi parhaansa.
Harmaa oppilas nuolaisi lavassaan olevaa haavaa ja painoi päänsä sammaleen. Hän käänsi katseensa piikkihernekaton läpi kajastavaan Hopeahäntään.
#Kiitos.#

//Noniin, sainhan minä tämän kokoon väännettyä ennen sitä kuukauden deadlineä (jota kovin moni ei kyllä vaikuta noudattavan). Ja Marjatassu jää siis henkiin, eihän minulla ollut sitä 150kp:ta vielä täynnäkään. Ja jos voisi Marjan hetkeksi yliviivata tuolta hahmolistoilta, ettei tule väärinkäsityksiä että jonkun tarinassa Marja onkin kunnossa vaikka on oikeasti toipumassa. :D

Toivepuro oli juuri tullut saalistusretkeltä. Hänellä oli suussaan vain kaksi hiirtä, vaikka hän oli metsästänyt koko aamun. Hiirenkorvan aika olisi kuitenkin pian tulossa. Oli vielä kostea ilma ja vesi litisi tassujen alla kylmänä ja kosteana. "Ainakin jos sataa kaatamalla, niin varmasti jäädyn, ennen kuin ehdin edes syödä edes tuoresaalistani", tuhahti Toivepuro ääneen. Ruskearaidallinen kolli tassutteli hänen viereensä ja sanoi: "Hei Toivepuro! Haluaisitko lähteä Okakynnen, Pilvihännän ja Kirkassydämmen kanssa partioon?" Sitten kissa tuntui huomaavan Toivepuron suussa olevat hiiret ja nyökkäsi antaen tietä siihen, että Toivepuro sai viedä hiirensä tuoresaaliskasaan. Toivepuro totteli ja pudotti tuoresaaliskasaan molemmat hiiristään. Sitten hän kuitenkin muutti mieltään, ja päätti viedä toisen pentutarhaan. Virtapentu ja Kuutamopentu olivat siellä leikkimässä sammalallolla. Kun Toivepuro loikki pentuja kohti, Virtapentu säpsähti ja loikkasi ilmaan. Sitten pentu huokaisi helpotuksesta ja laskeutui maahan, kun tunnisti Toivepuron turkin. Toivepuro naurahti Mrrhau ja tiputti hiiren pentujen eteen. Kuutamopentu katsoi Toivepuroa ja haukkasi hiirestä palan. "Jättäkää Kastesiivelleenkin hieman", naukaisi Toivepuro ja nyökkäsi kohti pentutarhaa, josta tuli paraikaa ulos Kastesiipi, joka sitten ilmoitti: "Olen juuri tulemassa hakemaan tuoresaalista." Silloin Virtapentu ojensi Toivepuron antaman hiiren emolleen ja naukaisi ylpeästi: "Toivepuro antoi tämän meille. Ole hyvä!" Kastesiipi yllättyi mutta naurahti ja heitti helpotuksen ja kiitoksen katseen Toivepurolle, ennen kuin kietaisi häntänsä pentujen ympärille ja käveli pentutarhaan sisälle. Toivepuro kehräsi ja jäi katsomaan pentuja, jotka loikkivat pentutarhaan ylpeinä, kun olivat saaneet emonsa iloiseksi.

...

Toivepuro loikki tuoresaaliskasalle. Nyt hänellä oli aikomuksena syödä. Kasassa oli enää vain rastas ja vesimyyrä. Hän päätti ottaa vesimyyrän. Toivepuro oli juuri kumartumassa ottamaan tuoresaalista, kun Milli ja Harmaaraita loikkivat paikalle. Vaikka Toivepuron muriseva maha väitti vastaan, hän antoi klaaninvanhimmille viimeiset tuoresaaliit ja päätti lähteä metsälle, että saisi jotain ruokaa ennen kuin kävisi nukkumaan. Kun Toivepuro loikki ulos leiristä, hän haistoi kissoja. Hän huokaisi helpotuksesta kun tajusi, että se oli vain Myrskyklaanin rajapartio, joka lähti juuri matkaan. Toivepuro päätti mennä vanhan tammen luokse. Siellä olisi ehkä riistaa. Hyvällä onnella, Toivepurolla olikin pian suussaan varpunen, jonka hän oli päättänyt kuitenkin syödä vasta leirissä. Toivepuro loikki leiriä kohti. Sitten hänen jalkaansa pisti jokin. Toivepuro vinkaisi ja kurkisti tassuaan. Siihen oli tarttunut piikki. Kun hän pääsi leiriin, hän haukkasi nopeasti varpusen suuhunsa ja nilkutti Vaahtokukan pesään. Pesässä Vaahtokukka lajitteli yrttejä. Toivepuro sanoi: "Minulle tuli piikki tassuun. Voisitko poistaa sen?" Vaahtokukka nyökkäsi ja nuoli ensin Toivepuron polkuanturat perinpohjaisesti ja sen jälkeen kiskaisi piikin irti. Toivepuro kiitti parantajaa, joka kuittasi kiitokset silmien ystävällisellä räpäyttämisellä. Sitten Toivepuro loikki pesäänsä. Oli auringonlaskun aika.

// Tämä tarina oli aika tönkkö, toivottavasti en rikkonut myöskään kauhean monia sääntöjä! Olikin yllättävän vaikeaa aloittaa suoraan soturilla kirjoittaminen.

Marjatassu sujahti kaislojen välistä. Sammakko kurnutti jossain kauempana.
Oli kulunut kaksi päivää siitä, kun Kotkatassu oli pelastanut hänet hukkumiselta. Hän oli potenut huonoa omaatuntoa, kun ei ollut kiittänyt tätä. Nyt hän oli matkalla joelle etsiäkseen Kotkatassun.
Missään ei kuitenkaan näkynyt yhtäkään kissaa, saati Kotkatassua.
Marjatassu piiloutui läheiseen pensaaseen odottamaan. Hän odotti.
Ketään ei kuitenkaan näkynyt. Marjatassu, kärsimätön kun oli, lähti kohti Jokiklaanin leiriä. Hän tiesi, että olisi epätodennäköistä, että hän törmäisi juurikin Kotkatassuun ja että suunnitelma oli aivan pähkähullu, mutta jokin hänen sisällään vain sanoi, että hänen on pakko kiittää Jokiklaanin kollia.
Hetken päästä hän saapui leirin tuntumaan. Aamupartio oli juuri lähtenyt. Marjatassu yritti kurkistaa, olisiko Kotkatassu lähtenyt partioon, mutta häntä ei näkynyt.
Naaras kierteli kärsimättömänä leiriä. Oli jo aurinkohuippu.
Marjatassu huokaisi. Hän ei ollut varma mitä tehdä. Hänen järkensä sanoi, että hänen lähtönsä oli varmasti jo huomattu leirissä ja että hänen pitäisi palata sinne pikimmiten, mutta silti osa hänestä tuntui pakottavan hänet kiittämään Kotkatassua.
Marjatassu otti riskin ja puikahti tarpeidentekopaikan kautta leiriin. Hän katsahti vaivihkaa ympärilleen. Hän huomasi Kotkatassun aukiolla istumassa.
Hän oli jo ulvaisemassa Kotkatassun nimeä, mutta tajusi että sitten kaikki varmasti huomaisivat hänet.
“Haistan Tuuliklaanin.”
Tummanruskea naaras tuli häntä kohden. Marjatassu sai paniikkikohtauksen. Hän sujahti ripeästi saraheinäseinämän läpi pois leiristä ja hyppäsi lähimmän kiven taakse.
“Oletko sinä nyt ihan varma?” Pikimusta kolli ja äskeinen ruskea naaras tulivat ulos leiristä.
“Haistoin aivan varmasti Tuuliklaanin. Nenäni ei valehtele.”
He astelivat kohti Marjatassua.
“Taidat olla oikeassa”, kolli sanoi. “Nyt minäkin haistan sen.”’
Marjatassun sydämenlyönnit tihenivät. Mitä jos hän jäisi kiinni?
“Hei, Pääskyhäntä! Mustakynsi! Lähellä Varjoklaanin rajaa on joku kulkukissajoukko, joka ei vaikuta ystävälliseltä!! Sinne kuulemma kaivattiin apujoukkoja. Teidän kannattaisi ehkä käydä katsomassa, mitä siellä tapahtuu.”
Kotkatassu saapui viime hetkellä pysäyttämään soturit.
“No, selvä sitten. Katso vaikka sinä että mikä se tuuliklaanin haju oli”, naaras sanoi.
“Mitä Tähtiklaanin nimeen sinä oikein teet täällä? Taas?!” Kotkatassu huusi.
“Tulin kiittämään juurikin sinua.”
“Kiittämään?” Raivo Kotkatassun silmissä haihtui.
“Pelastit nahkani nyt jo toista kertaa”, Marjatassu sanoi. “Kiittäminen on vähintä mitä voin tehdä.”
“Sinä tulit tänne asti vain sitä varten?” Kotkatassu ihmetteli.
“Kyllä.”
Kotkatassu ei ollut enää vihoissaan. Hänen silmistään kajasti enemmänkin yllättyneisyys ja epävarmuus kuin viha.
“Kuule”, hän aloitti. “Minä autan sinut pois meidän reviiriltämme. Mutta älä enää tule tänne. Olet sotkenut asioita jo ihan riittävästi.”
Marjatassu hymähti ja juoksi Kotkatassun vierelle. Hän yritti tavoitella kollin katsetta mutta tämä katsoi ilmeettömänä eteenpäin.
Pian he saapuivat rajalle.
“No niin, alahan mennä jo”, Kotkatassu patisti.
Harmaa naaras otti pari juoksuaskelta rajan yli ja kääntyi hyvästelemään Kotkatassun, mutta kolli oli jo kääntynyt kotimatkalle. Marjatassu huokaisi. Hän tunsi äkillistä myötätuntoa kollia kohtaan.
Hän kuitenkin tajusi, että kyseessä oli toisen klaanin kissa. Ei hän voisi pitää toisen klaanin kissasta. Varsinkaan Jokiklaanin. Jokiklaani oli vihollinen.
Ei auttanut kuin tuupata äskeiset ajatukset hiiteen.

***

Marjatassu saapui leiriin. Hän katsoi ympärilleen löytääkseen Mustahaukan, mutta tätä ei näkynyt. Oli ilmeisesti partiossa.
Hän päätti lähteä katsomaan Tuisketassua parantajan pesään.
Tuisketassu ei kuitenkaan ollut pesässä. Marjatassu oli iloinen, että tämä oli parantunut.
“Ai, Marjatassu. Tervehdys. Älä huoli- Tuisketassu on kunnossa. Hän lähti Tervaraidan kanssa metsästysharjoituksiin. Olisi halunnut sinut mukaan, mutta eipä näkynyt”, Kultahohde selitti.
Marjatassu huokaisi harmistuneesti. Varsinkin nyt hän olisi halunnut viettää aikaa Tuisketassun kanssa ja kertoa tälle Kotkatassusta.
“Muuten”, Kultahohde aloitti. “Nyt kun sinulla ei ole tekemistä, kävisitkö hakemassa minulle hämähäkinseittiä? Se on vähissä ja sitä kuluu paljon.”
Marjatassu oli avaamassa suunsa sanoakseen, että hän ei ole parantajaoppilas, anteeksi vain, mutta ajatteli että se olisi parempi kuin makoilla leirissä toimettomana ja nyökkäsi.
“Sitä roikkuu yleensä puiden oksissa”, Henkitassu lisäsi.
Marjatassu lähti hakemaan seittiä. Hämähäkit alkoivat vasta heräillä, joten seittejä oli suhteellisen vaikea löytää, mutta hän löysi silti mytyllisen.
Päivän aikaisemmat tapahtumat pyörivät hänen mielessään.
Kotkatassu, joka selvästi välitti hänestä muttei kyennyt näyttämään sitä.
“Mitä ajattelen? Kotkatassu on typerys. Hän on eri klaanista. En minä voi kiintyä häneen”, oppilas mumisi puoliääneen.
“Marjatassu!”
Tuisketassu oli saapunut metsästämästä. Hänellä oli suussaan valtava jänis.
“Nappasin tämän ihan itse!” Tuisketassu ylpeili. “Missä oikein olit? Olisin halunnut sinut mukaan.”
Marjatassu epäröi. Hän ei halunnut valehdella ystävälleen, mutta ei hän halunnut sitä siinä
sotureiden katseen alla alkaa kertoa luvattomista seikkailuistaan.
“Haluan puhua kanssasi myöhemmin”, harmaa naaras kuiskasi. Tuisketassu katsahti häneen kysyvästi mutta lähti sitten viemään kaniinia tuoresaaliskasalle.
“Marjatassu.”
Mustahaukka oli palannut. Hän katsoi oppilaaseensa pettyneesti. Hän ei ollut vihainen, enemmänkin vain ärsyyntynyt. “Meidän piti harjoitella tänään lintujen nappaamista, muistatko? Missä olit?”
Marjatassu mietti nopeasti valkoisen valheen. “O-olin keräämässä Kultahohteelle seittiä”, hän sanoi. Ei se ollut valhe.
“Ja siellä sitten olit auringonnoususta reilusti yli aurinkohuippuun”, Mustahaukka huokaisi. “Älä edes yritä valehdella minulle. Lähdemme nyt. Ala jo tulla.”

***

“Näetkö tuon mustarastaan? Hyvä. Laskeudu nyt maahan. Koukista jalkasi rinnan alle ja loikkaa.”
Marjatassu vaani puun oksalla pahaa aavistamattomana istuvaa mustarastasta.
Hän loikkasi hyppyyn ja kaappasi linnun kynsiinsä.
“Sainpas!” hän huudahti mätkähtäessään maahan. Hän raksautti linnun niskan poikki ja se lakkasi räpiköimästä.
“Hyvä”, Mustahaukka hymähti. Marjatassu ilahtui sanoista. Hän oli yrittänyt päästä taas mestarinsa suosioon aikaisempien kommelluksien jälkeen.
“Kuule”, tumma kolli aloitti. Marjatassu nosti korvansa. Tuosta äänensävystä tunnisti, että Mustahaukalla oli jotain tärkeää sanottavaa. Kenties hän haluaisi hänestä jo soturin? Ei, hän oli vielä liian nuori. Mistä olisi kyse?
“Nyt kerrot ihan rehellisesti. Missä olet ollut kaiken tämän ajan?”
“Tuota”, Marjatassu aloitti. “Minä… En minä missään… Ihan metsästelemässä”, naaras yritti.
“En lankea tuohon”, Mustahaukka vastasi kylmästi. Hän huokaisi todella syvään.
“Oletko kuullut Heinäpilvestä?” Mustahaukka kysyi yllättäen. Marjatassu nuolaisi lapaansa. Heinäpilvi oli ollut Tuuliklaanin soturi silloin, kun hän oli ollut vielä pikkuinen pentu, joten hän ei muistanut juuri mitään tästä. Heinäpilvi oli rakastunut Myrskyklaanin soturiin ja muuttanut tämän perässä vieraaseen klaaniin.
Marjatassu tajusi yhtäkkiä, mitä Mustahaukka ajoi takaa. Ihan kuin mestari olisi lukenut hänen ajatuksiaan.
“Ei! Luuletko muka että välittäisin toisen klaanin soturista? Ehhei! He ovat pelkkää tomua ja muurahaisia!”
“Kuten haluat”, Mustahaukka murahti ja kääntyi kotimatkalle. Marjatassu juoksi perään.
Ajatukset pyörivät häänen päässään. Tiesikö kolli hänen retkistään Jokiklaaniin?

//Tässä taas uusi tarina Marjatassulta. Pahoittelen, että tarina ei ainakaan omasta mielestäni ollut nyt kovin hyvä… Kadotin motivaationi hetkeksi, ja yritin väkisin puskea tarinaa eteenpäin, joten jotkut kohdat ovat hieman epämääräisiä. Toivottavasti kuitenkin on riittävän hyvä//