Kaislakukka yritti olla hätkähtämättä, kun kuuli niiskauksen takaansa. Saati katsomatta taakseen. Kiinnittämättä mitään huomiota. Mihinkään muuhun, kuin öisen hämyiseen ja liikahtamattomaan paljaaseen näkymään edessään. Sitten ääni toistui. Harmaa naarassoturi pakottautui olemaan liikkumatta, mutta jatkoi kuitenkin rauhallista hengittämistä, rentoa vartiotaan, piti turkin sileänä ja lavat levossa alhaalla.
”Näin, että korvasi liikahti kirpunmitan verran.”
Kaislakukka käännähti ympäri sähähtäen ja harppoi hyvin soturille, saati edes täysikasvuiselle kissalle sopimattoman turhautuneen tömistelevästi puhujan, vaaleaturkkisen ja -silmäisen kollin eteen. Kaarnan eteen. Jonka niskaan saisi pudota puoli rinnettä juuri nyt, jos Kaisakukka saisi päättää.
”Mikä sinun ongelmasi oikein on?” Kaislakukka sylkäisi Kaarnan naaman edessä, mutta kollilta ei viiksikarvakaan värähtänyt. Kaarnan maukaisu oli ollut pehmeä ja hiljainen, kun taas Kaislakukan sanat halkoivat öistä ilmaa terävästi. Mutta kollilta ei kadonnut sen enempää myöskään se omahyväinen ilme, silmät olivat yhä huvituksesta siristyneenä.
”Tällä hetkelläkö? Se, että meidän pitäisi niin kovasti pysyä etäällä toisistamme, ettei tämä jo lähes olematon yskäni tartu sinuun ja tapa koko klaaniasi. Tai jotain”, Kaarna totesi rauhallisesti, nuolaisi tassuaan ja veti korvansa ja poskensa yli. Pesi itseään. Meinasi siinä samalla huitaista Kaislakukkaa, ihan vain ohimennen, ja Kaislakukka kavahti vaistomaisesti taakse päin ennen kuin ehti hillitä itsensä. Kaarna myhäili huvittuneena. Kaislakukka puuskahti ja kääntyi ympäri niin, että varmasti läimäisi samalla hännällään Kaarnaa naamaan.
”Noh, nyt se että jostain kantautui karheaa ja hoitamatonta turkkia nenä täyteen”, Kaarna jatkoi aivastaen.
”Lopeta!” Kaislakukka kivahti ääneen.
”Aah, hyvä on, nyt kun sanoit. Mutta turha suuttua, itsehän juuri pyysit ensin…”
Kaislakukka kääntyi suoranaisesti muristen uudelleen ympäri, mutta ei enää astellut viiksikarvan mittaakaan Kaarnaa lähemmäs. Vaalea kolli kohotti katseensa, mutta ei näyttänyt vaikuttuneelta. Lähinnä tylsistyneeltä.
”Etkö oikeasti voi mennä minnekään muualle juuri nyt?” Kaislakukka puuskahti pakottaen niskakarvansa edes vähän laskettumaan. Hän oli kireä ja väsynyt.
”Haluan huolehtia, että ette puuhaa mitään epämääräisyyksiä matkatovereideni pään menoksi”, Kaarna lasketteli.
”Et ole tosissasi”, Kaislakukka hymähti eleettömästi, lähtemättä väittelemään Kaarnan kanssa. Kyllä hän oli jo vähän kollin kiemuroita oppinut, vaikka antoikin tämän päästä ihan liian usein turkkinsa alle.
”Tunturitassu on parasta, mitä matkatoverisellesi, minun perheelleni, voisi juuri nyt tapahtua. Peippo on ehkä parantunut yskästä, mutta yhä voimaton, ja pennut voivat syntyä milloin vain”, Kaislakukka vastasi, ja huolen kireys hiipi naaraan ääneen ja sai soturin suoristautumaan rauhattomana.
Ja Kaarna alkoi taas vain pestä itseään.
”Siinä, et keksi mitään vastausta. Myönnä, tulit vain ärsyttämään minua”, Kaislakukka puuskahti ja heilautti häntäänsä ärtyneenä.
”En. Minä vahdin teitä aivan niin kuin te vahditte meitä, eikö se ole vain reilua?” Kaarna totesi nyt ja nosti katsettaan vain aavistuksen samalla kuin nuolaisi hitaasti toista etutassuaan. Ne hämmentävän kirkkaan harmaan, melkein valkoiset silmät välähtivät kovina hetken. Poissa oli ilkikurisuus ja huvitus, tilalla syytös. Oikeutettu syytös.
”No… Ehkä sitten niin”, Kaislakukka totesi, ja nousi katomaan ihan varmuuden vuoksi ympärilleen. ”Mutta minä olen täällä yhtä lailla Tunturitassun… saattajana, kuin vahtina. Tunturitassu, saati perheeni ei ole täällä niin hyvässä turvassa kuin olisi leirissä. Etenkin näin lehtikadon loppupuolella monet pedot ovat nälkäisiä ja äkkipikaisia.” Maa alkoi paistamaan jo niiden paljaiden laakeiden kohtien läpi, joita aurinko oli lämmittänyt eniten päivän aikana. Muuten kova jäinen hangenpinta peitti vielä maisemaa vaaleana. Ja puskat ja puut olivat lehdettömiä. Ne eivät tarjoaisi näkösuojaa lähestyville pedoille, mutta eivät ne varmaan malttaisi hiippaillakaan.
”Harjoittelet vartiotaitojasi. Minä harjoittelen myös omiani. Olemme tasoissa. Turhaan siinä siis syyttelet”, Kaarna maukaisi sitten kepeästi ja suoristautui tuuhea häntä tassujensa suojana. Kaislakukka kääntyi katsomaan kollia ja toivoi ettei olisi tehnyt sitä, koska kiihtyi taas vain lisää tämän rennosta välinpitämättömyydestä. Kaikki tuntui olevan harkittua hänen ärsyttämisekseen.
”Ai. Olet sitten oppinut hyvin erilaiset taidot kuin minä, sillä meitä ei opetettu pyörittelemään käpyjä vartion aikana”, Kaislakukka totesi sitten taas eleettömästi ja väräytti korviaan entisen vartiopaikkansa suuntaan, vaivautumatta kääntämään katsettaan. Kaislakukka tiesi, että sitä ympäröivät nyt pienet tervalepän kävyt. Kaarna ei vastannut vaan alkoi katsella välinpitämättömänä ympärilleen, mutta suu omahyväisessä virneessä. Kaislakukan niskakarvat nousivat taas ärsyynnyksestä pystyyn ja naaras paljasti hampaansa äänettömään sihahdukseen. Mutta sitten harmaa soturi ravisteli itseään rauhoittuakseen ja lähti astelemaan toiseen suuntaan Kaarnasta ja kävyistä.
Käpyjä, joita Kaarna oli törkkinyt tassullaan vierimään maata pitkin. Ja aloittanut sen melkein heti Kaislakukan ja Tunturitassun saavuttua, ja Kaislakukan jäätyä yksin ulos vahtimaan. Siitäkin oli käyty hyvin turha ja turhauttava keskustelu, ainakin Kaislakukan puolesta. Mutta Kaarna oli onnistunut repimään kiistelystä hupia ennen kuin lopetti yhdessä tuumin sovituin säännöin kaiken muun paitsi paikallaan liikkumatta olemisen. Ja alkoi sitten niiskuttaa äänekkäästi. Ja nyt oltiin tässä.
Mutta niin kovasti kuin Kaislakukka yrittikin olla vanhempi (siitäkin Kaarna oli saanut jo ilkkumista ja hupia revityksi), hillitympi ja kaiken tavoin viisaampi, hän oli myös omanarvontuntoinen Jokiklaanin soturi. ”Turkkini on siinä kunnossa kuin on koska olen päättänyt priorisoida perheeni auttamisen klaanitehtäviä unohtamatta, ja mihinkään muuhun ei jää aikaa.” Ja oli Kaislakukka naaras myös.
”Noh, kaikin mokomin sitten. Kunnioitettavaa pyyteettömyyttä ja epäitsekkyyttä niin kuin teiltä klaanikissoilta saattaakin olettaa”, Kaarna totesi, ja aivasti jotain, mikä kuulosti petollisesti ”takkuturkki” heitolta. Nyt oli Kaislakukan vuoro kaventaa silmiään, mutta sitten naaras loi vain katseensa tassuihinsa ja huokaisi syvään. Hän ei jaksanut. Taaskaan. Harmaa turkki sojotti vähän sinne sun tänne, ja näytti tavallistakin sameammalta vasten valkoista hankea.
Jäätähti oli päättänyt, että mahdollisimman vähän ja vain samoja kissoja saisi olla tekemissä erakkoseurueen kanssa ainakin siihen asti, kuin olisi mahdollista, että nämä tartuttaisivat tautia. Lähinnä käytännössä Kaislakukka ja Mustakynsi saattoivat vuorotellen Tunturitassun hoitamaan ja tarkkailemaan Peippoa. Illankuiske oli suostunut jättämään vierailut väliin, kunhan Peippo oli selvinnyt välittömästä hengenvaarasta, koska olisi klaanille hyvin haitallista, jos sen varapäällikkö sairastuisi tai kuolisi. Tai ei tekisi tehokkaasti tehtäviään. Mutta Mustakynsi oli jo sairastanut ja selvinnyt, ja, noh Kaislakukka oli vain yksi soturi.
Mutta lähinnä Kaislakukka oli aina menossa. Koska kyseessä oli hänen perhettään. Harmaa naarassoturi myös ainakin kuvitteli, että Illankuiske näytti helpottuneemmalta, kun Kaislakukka lähti Tunturitassun matkaan, ennemmin kuin alituisen kärttyinen Mustakynsi, joka ei sen kummemmin ilmiärhennellyt kuin ollut tyytyväinenkään tilanteeseen. Nytkin juuri ennen tänne lähtemistä Illankuiske oli käynyt paljon merkitsevästi laskemassa häntänsä Kaislakunnan selälle ja nyökännyt rohkaisevasti, ennen kuin oli kiirehtinyt järjestelemään öistä metsästyspartiota. Mutta vaikka sitä ei olisi ehkä häneltä vaadittu, Kaislakukka myös huolehti, että hän kävi aivan yhtä monessa rajapartiossa ja metsästysseurueessa kuin ennenkin. Lisäksi naaras huolehti, että Kotkatassun koulutus eteni vähintään samassa tahdissa kuin tämän kanssa yhtä aikaa aloittaneella Kärppätassulla.
Ja se alkoi näkyä ja tuntua. Hoitamaton turkki. Alituinen pieni väsymys ja nälkä. Ja kärttyisyys, kasvava kärttyisyys, sillä lähinnä hän oli viime aikoina jutellut vain Kaarnan kanssa tilanteen sanelemasta pakosta. Peippo oli liian heikko vielä ja nukkui suuren osan ajasta, Tunturitassun aika meni Peiposta huolehtimiseen, ja silloin kun ei levännyt Rastas metsästi itselleen, Peipolle ja Tunturitassullekin riistaa. Kaarna huolehti vain omasta ruoastaan ja itsestään, ja ehkä vain näön vuoksi vähän vartioi pesän suulla niin kuin tänään. Mutta Rastas ei valittanut tai paheksunut, joten Kaislakukka oli pitänyt kielensä tähän asti. He olivat erakkoja, ja elivät kuin erakot. Ne vähät keskustelut, jotka Kaislakukka oli saanut käytyä täysin… tavallisesti Kaarnan kanssa, olivat raottaneet jokiklaanilaiselle aivan toisenlaista tapaa elää omine sääntöineen.
Yhtäkkiä pimeästä maakolon aukosta kantautui pitkä valitus. Sekä Kaarna että Kaislakukka hätkähtivät niskakarvat pörrössä ja vilkaistuaan lyhyesti toisiaan ryntäsivät kohti pesän aukkoa.
”Ja ette muuten parveile nyt tänne häiritsemään”, punertava kilpikonnakuvioinen parantajaoppilas ilmestyi pesän aukolle ryntäävän parivaljakon esteeksi.
”Onko Peippo kunnossa?” Kaislakukka henkäisi.
”Toistaiseksi. Pennut alkavat syntyä”, Tunturitassu totesi, ja väräytti korviaan, kun pesän perältä kantautui tuskastunut ähkäisy.
”Haenko Huurremarjan?” Kaislakukka kysyi ja kääntyi jo vastausta saamatta lähteäkseen, kun Tunturitassu harppasikin hänen tiensä tukkeeksi.
”Ei, hiirenaivo!” parantajaoppilas puuskahti. Kaislakukka kavahti takaisin paikoilleen ja räpäytti suureksi levinneitä silmiään hämmentyneenä. Tunturitassu oli yleensä pelkästään ystävällinen ja rauhallinen. Mutta nyt parantajaoppilas näytti suorastaan hurjistuneelta, silmät leimusivat ja turkki oli tuuheammassa pörrössä kuin tavallista.
”Etkö muista, että vain me saamme olla täällä? Sitä paitsi, tätä varten minä olen valmistautunut. Huurremarja on opettanut kaiken minkä tietää, mikä voisi auttaa, ja minulla on niin paljon yrttejä täällä valmiiksi kuin sain ottaa mukaan. Minä pärjään kyllä”, Tunturitassu totesi ja nosti leukaansa itsevarmana.
Kaislakukka tunnisti tuon ilmeen. Pihkaroihu… silloin Pihkatassu, oli terästäytynyt samalla tavalla, kun eräs pieni rajapartio, jossa he molemmat olivat olleet mukana, oli kohdannut mäyräemon aavistuksen Jokiklaanin rajojen sisäpuolella. Se oli ollut taudin pahinta aikaa, ja heitä oli ollut vain Kaislakukka, Pihkatassu, ja… joku toinen soturi ja tämän nuorempi oppilas, joka oli jähmettynyt pelosta. Kaislakukka oli kehottanut, että Pihkatassu menisi hakemaan leiristä apua ja muu partio viivyttelisi sillä aikaa, jotta mäyrä saataisiin ajettua reviiriltä pois ilman riskejä. Mutta Pihkatassu, ja aika pian muukin pieni partio, oli ollut sitä mieltä, että punertava kolli oli jo lähes soturi, ja kolme soturia riittäisi mäyrän pois ajamiseen. Ja niin riittikin. Ja vajaa neljänneskuu siitä Kaislakukan täytyi myöntää, että kyllä, Pihkatassu oli kuin olikin valmis soturiksi.
Tuo ilme, päättäväisyys, ja itsevarmuus omiin taitoihin. Kaislakukka oli luottanut silloin Pihkatassuun, ja luottaisi nyt Tunturitassuun.
Kaislakukka joutui työntämään kaipuun piston syrjään. Hei eivät olleet ehtineet olla kumppaneita Pihkaroihun kanssa pitkään. Punertava kolli sanoi ymmärtävänsä kyllä, niin ymmärtäväinen ja lempeä Pihkaroihu, että perhe menee hetkeksi edelle. Mutta tuo hetki tuntui nyt vain venyvän ja venyvän. Paitsi nyt voisi selvitä ja ratketa kaikki.
”Hyvä on. Mutta huudat heti, jos tarvitset jotain, missä me voimme olla avuksi. Me olemme täällä sitä varten”, Kaislakukka sanoi, ja madalsi ääntään sanojen vaikutuksen lisäämiseksi. Hänen mestariäänensä, Kaislakukka myhäili mielessään, kun Tunturitassu nyökkäsi jäyhänä. Harmaa soturi tiesi yleensä omaavansa lempeän ja varautuneen ilmapiirin, mutta ensin Pihkatassun ja nyt Kotkatassun kanssa naaras oli löytänyt uusia puolia itsestään ja taidoistaan. Se oli yksi klaanielämän hyviä puolia. Sai oppia kaiken itsestään, ja hyödyntää sitä muiden ja yhteisen hyvän avuksi. Näin Kaislakukka mietti mielissään, kun Tunturitassu kääntyi kannoillaan ja livahti takaisin kolon varjoihin.
”Synnytykseen liittyy joka tapauksessa verta ja pelkohajua, joten olkaa ainakin tavallista valppaampina petojen varalta”, Tunturitassu huikkasi kuitenkin vielä olkansa yli niin, että Peippo ei kuullut.
Kaislakukka ja Kaarna asettuivat rinta rinnan kolon suulle selkä koloon päin, vähän toisistaan poispäin kääntyneinä, jotta näkisivät yhdessä laajalti koloa ympäröivän aukion. Joku heitä katseleva olisi joutunut pidättelemään naurua – kaksi kissaa jähmettyivät jännittyneinä aloilleen ja koska molemmilla oli harmaasävyinen turkki, kissojen olisi voinut luulla olevan kivestä tehtyjä. Mutta kolosta kantautuvat äänet, ja lisääntyvä veren haju, saivat molemmat pian vuorotellen vilkuilemaan kolon suuntaan. Mutta pieni tuulenvire, kahinat ja ropinat, saivat katseet kääntymään aina takaisin ympäröivään aukioon. Kuin joku olisi kiskonut kissojen katseita naruista eri suuntiin vuorotellen. Mutta yksi erityisen tuskastunut ja koriseva voihkaisu sai molemmat kääntymään yhtä aikaa, ja sitten Kaislakukka ja Kaarna kiinnittivät katseensa ja huomionsa toisiinsa, kun huuto jatkui ja jatkui vain. Tunturitassun ääni kohosi ja kiihtyi. Molempien vartijoiden silmissä paloi sama turhautuminen ja ärsyynnys, ettei voinut tehdä mitään konkreettista avuksi. Kaislakukan kynnet pureutuivat jäisen maan kuoren läpi, se vähän sattui.
Ja sitten kuului kimeämpää ja hennompaa maukumista. Ensimmäinen pentu oli syntynyt ja elossa. Kaislakukka puuskahti hengityksen, jota ei ollut huomannut pidätelleensä. Kaarna näytti tekevän samoin, ja tämä sai Kaislakukan hörähtämään helpotuksen ja huvituksen sekaisesti. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun heidän täytyi ajatella ja tuntea täysin samoin.
”Tämä on hermostuttavampaa kuin Kylmäpuron synnytys”, Kaislakukka huokaisi lähinnä itsekseen ja pudisti päätään. Harmaa naaras nousi jaloilleen ja teki pienen kehän. Jännittyminen oli saanut raajat puutumaan ja kylmä meinasi hiipiä jäseniin. Oli kuitenkin jo pitkä yö takana vartiota ulkona, ja muuttui paljon suunniteltua pidemmäksi pelkän tarkistuskäynnin sijaan.
”…minä en ole ikinä ennen nähnyt tai kuullut synnytystä”, Kaarna mutisi hiljaa katsellessaan Kaislakukan kulkua. Kolli asettui vähän keskemmälle kolon eteen ja nuolaisi kuonoaan ennen kuin asettui taas aloilleen. Kaislakukkakin haistoi sen. Paljon verta ja pelkoa. Äänet kolon perukoilta olivat taas vaimentuneet, mutta silloinkin päällimmäisenä tuntui kuuluvan vain Tunturitassun puhetta. Huoli alkoi taas kylmätä enemmän. Mutta ei auttanut kuin jatkaa odottamista. Tosin, siitäkin saattoi yrittää tehdä vähän helpompaa.
”Niin, kun elää klaanissa näkee ympärillään elämän eri vaiheita alusta loppuun. Pentujen syntymästä klaaninvanhinten kuolemaan ja hautaamiseen”, Kaislakukka puheli ja asettui vähän Kaarnan sivulle istumaan häntä tassujen suojana. Naaras tutkaili katseellaan asioikseen aukion ympäri kerran todetakseen, ettei mikään ollut muuttunut. Sitten Kaislakukka väräytti kiinnostuneena korviaan, kun Kaarna oli luonut katseensa tassuihin, jotenkin hämillään tai häpeissään? Kaislakukka ei ollut ennen nähnyt Kaarnaa sellaisena, eikä osannut tulkita kollin elettä.
”…En ole myöskään tullut edes ajatelleeksi, että kissatkin voivat kuolla vanhuuteen. Kaikki tuntemani ovat kuolleet sairauksiin, petoihin tai onnettomuuksiin sen ikäisenä, että se mitä olet kuvannut teidän klaaninvanhimmiksi, ei olisi heihin vielä sopinut”, Kaarna mietti vaisusti. Kaislakukka tunsi myötätunnon läikähdyksen. Erakon elämä todella oli kovaa. Ei voinut luottaa muuta kuin itseensä, ja yksi kissa pystyi tekemään hyvin vähän kaikkia maailman vaaroja vastaan. Ja Kaarna tosiaan oli vielä nuori, niin kuin jokiklaanin tuoreimmat soturit. Mutta toisin kuin nuo tuoreet soturit, jotka olivat hioneet taitojaan ja itsevarmuuttaan huippuunsa ja joille oli juuri auennut enemmän vapauksia ja mahdollisuuksia, Kaarnaa odottivat vain vaarat ja epävarmuus jokaisen käännöksen takana.
”Mutta olet nähnyt ja kokenut myös paljon sellaista, mitä yksikään klaanissa ei tule kokemaan, eivät edes ne vanhimmat. Meidän kotimme kun on täällä ja velvollisuutemme klaanille ja klaanitovereillemme”, Kaislakukka huomasi hämmentävästi puolustelevansa erakoiden elämäntyyliä. Mutta sellainen hän vain oli – hän halusi yrittää piristää Kaarnaa millä keinolla nyt suinkin keksi.
”Niin, se on kai totta. Mutta meidän elämämme on lopulta niin erilaista monilta osin, että jos tosissamme väittelisimme kumpi on parempi, voittajaa ei voisi ratkaista, vai mitä luulet?” Kaarna kohotti katseensa, ja sanojensa lopuksi tällä oli taas se huvittunut pilke silmissä. Mutta sen Kaislakukka halusi nähdäkin, kerrankin.
”Olet varmaan oikeassa”, Kaislakukka hymähti hymyillen ja loi taas katseen aukion kauimmaiseen nurkkaan.
Tällä kertaa sieltä välähtivät kuitenkin keltaiset silmät.
Kaislakukka jähmettyi aivan sydämenlyönnin ajaksi, mutta alkoi sitten pestä ja sukia turkkiaan huolettoman oloisena.
”Älä katso aukion takaosaan, mutta siellä taitaa vaania kettu. Päättelin sen näkemäni silmien välähdyksen korkeudesta maanpinnasta ja silmien etäisyydestä ja muodosta”, Kaislakukka maukaisi matalalla äänellä Kaarnalle. Kolli käänsi katseensa hitaasti ja nytkähtävästi, liian epäröivästi, Kaislakukkaan. Harmaa naaras toivoi, että kettu ei huomaisi tätä, koska muuten soturin suunnitelma ei toimisi.
”En haista mitään… Tuulee juuri väärästä suunnasta. Mutta hyvä on, uskon sinua. Mitä ehdotat?” Kaarna maukaisi samalla matalalla äänellä, kiihtyneenä. Kaislakukka aisti nuoresta kollista jännityksen, mutta ei pelkoa. Tämä oli innokas näkemään, osaisiko Kaislakukka jotain mitä hän ei, ja piti varmasti kaikki piikittelyt ja epäilykset omana tietonaan vain vaivoin. Senkin harmaa soturi oli tuuminut olevan erakoille ominaista – nämä tarttuivat jokaiseen tilaisuuteen oppia uusia selviytymistaitoja. Muuten Kaarna osoitti hänelle yhtä paljon kunnioitusta kuin sammalpallolle. Mutta Kaislakukka ei välittänyt siitä saati ylpeydestään nyt; heidän kuului suojella Peippoa, Tunturitassua ja syntyviä pentuja.
”Ketun täytyy yrittää juuri nyt keksiä jotain meidän yllättämiseksemme, koska se ei pääse taistelemalla ohitsemme ilman suurta riskiä. Tehdään me ensin se yllätyshyökkäys. Kettu toivottavasti säikähtää, kun syöksymme yhtäkkiä aloittamaan taistelun ja lähtee etsimään helpompaa saalista. Mutta ei viivytellä enempää. Kun lasken tassuni maahan, mennään”, Kaislakukka totesi, eikä jäänyt odottamaan Kaarnalta varmistusta. Harmaa naarassoturi ei ollut voinut seurata katseellaan tai muutenkaan kettua, mutta metsästäjän vaisto, tai jokin, kertoi, että paras hetki toteuttaa suunnitelma oli menossa ohi. Kettu saattaisi siirtyä pois siitä paikasta, jossa Kaislakukka oli sen nähnyt.
Kaislakukka vetäisi vielä kerran tassunsa korvansa yli ja laski sitten maahan rauhallisesti. Mutta heti samalla kontaktilla naaras ponnisti itsensä liikkeelle niin, että ehti kahdella loikalla aukion toiseen päähän. Kaarna oli rinta rinnan hänen kanssaan, karvat pörrössä ja äänekkäästi sähisten. Kissat pysähtyivät ensimmäisen tiheämmän pusikon eteen äkisti jarruttaen niin, että paljaan maankohdan sora ropisi heidän edelleen. Samaan ropinaan liittyi kahina puskasta, ja pian punertavan hännän vilahduksen saattelemana kahina kaikkosi kauemmas ja sitten kuulumattomiin.
Kaarna puuskahti helpottuneena. ”Hoh, olit oikeassa, ja se toimi, hyvä ja vaivaton suunnitelma!” kolli hihkaisi ja käänsi innosta tuikkivien silmiensä katseen Kaislakukkaan.
”Noh, hyvä näin. Mutta palataan paikoillemme, ettemme anna millekään muulle pedolle liian helppoa saalista”, Kaislakukka mutisi vähän nolostuneena saamastaan huomiosta. Mutta myös mielissään. Sentään tämä meni juuri niin kuin hän oli suunnitellut, kiristävä paino tuntui hieman hellittäneen.
”Kaislakukka!” kuului silloin huuto kolon suulta, ja paino palasi kahta kauheampana. Kaislakukka kompuroi kololle, unohti hengittää matkalla, ja pysähtyi hengästyneenä tuiman näköisen Tunturitassun eteen.
”Anteeksi Tunturitassu me kävimme Kaarnan kanssa…”
”En halua tai ehdi kuulla missä te kävitte kuhertelemassa”, Tunturitassu töksäytti Kaislakukan sanojen päälle. Ja sai soturin korvat lehahtamaan kuumottaviksi. Etenkin, kun naaras tunsi Kaarnan turkin hipovan omaansa, kun kollikin oli kiirehtinyt takaisin kololle.
”Kaikki pennut ovat syntyneet, mutta minun täytyy pelastaa emo ennen kaikkea. Tämä yksi ei hengitä enää”, Tunturitassu sanoi ja tökkäsi tassullaan jotain kohti Kaislakukkaa. Sitten Tunturitassu kääntyi ympäri ja harppoi niin nopeasti takaisin kolon perälle, että törmäsi hämärässä ahtaan tunnelin seinämään ja kirosi mennessään.
Sillä aikaa Kaislakukan vatsalta putosi loppukin pohja. Hänen tassujensa välissä oli tummanharmaan ja valkoisen kirjava märkä verinen liikkumaton pieni mytty.
”Onko tuo…” Kaarna maukaisi hengettömästi.
”Pentujen… Ei kuulu olla näin veressä syntyessä”, Kaislakukka totesi pienellä äänellä. Ei hän sitä oikeasti tiennyt. Mutta tämä ei voinut olla oikein.
”Sen täytyy olla emon… Peipon. Mitä voin tehdä?” Kaarna kysyi ja käänsi katseensa mytystä Kaislakukkaan. Kaislakukka sai vaivoin revittyä oman katseensa ylös. Kaarnan niskakarvat olivat kiihtymyksestä pörrössä, ja silmissä oli epätoivoinen ja kiivas palo. Kaarna pelkäsi enemmän nyt kuin lähtiessä kohtaamaan kettua.
”Minä…” Kaislakukka ei jatkanut sanojaan loppuun, vaan ynähti turhautuneesti ja pudottautui maahan makaamaan. Hän oli jo tuhlannut liikaa hämmästelyyn ja kaikkeen turhaan. Harmaa naarassoturi keräsi hyvin varovasti mutta päättäväisesti vielä lämpimän mytyn, ei, pienen vastasyntyneen pennun, lähelleen, asetteli kyljelleen vatsapuoli itseään kohti, ja alkoi nuolla rivakasti vastakarvaan. Kaarnasta lähti turhautunut pieni murahdus.
”Huolehdi, ettei mikään hiivi selustaamme”, Kaislakukka tuhlasi sydämenlyönnin verran aikaa puuskahtaakseen Kaarnalle, ja jatkoi sitten nuolemista. Kaislakukka oli kuullut joskus pentutarhasta kantautuvan synnytyksen yhteydessä, että niin pitää tehdä. Ja se oli ainoa, mitä voisi tehdä. Kaarna alkoi astella rauhattomasti pientä kehää Kaislakukan takana.
Kaislakukka nuoli varmuuden vuoksi välissä pennun kasvot puhtaaksi, mutta siitä ei voinut kiikastaa. Tunturitassun oli täytynyt tehdä se jo aiemmin, tai Peipon jos tämä oli jaksanut. Pentu kun oli kuitenkin vielä hetki sitten hengittänyt ja elänyt, niinhän? Ja voisi tehdä sen taas. Niinhän. Niin, niin Kaislakukka päätti. Hänen siskonsa oli syntynyt hengettömänä, ei ollut vetänyt ensimmäistäkään henkäystä, joten tällä pennulla täytyi olla toisenlaiset mahdollisuudet. Kaislakukka ei antanut itsensä ajatella muita vaihtoehtoja.
”Siskosi syntyi kuolleena? Otan osaa”, Kaarna maukaisi matalalla äänellä. Kaislakukka hätkähti vähän. Hän ei ollut huomannut, että oli sanellut ajatuksensa ääneen kiihdyksissään. Hetken aikaa oli kiusallisen hiljaista. Tai vähän pidempäänkin, Kaislakukalta meni ajantaju. Hän vain nuoli ja nuoli, ravisteli välillä pikkuisen. Asetteli pentua paremmin. Nuoli taas. Vetäytyi välillä aivan hetkeksi kauemmas nähdäkseen, oliko… oliko pennussa elonmerkkejä. Mutta pentu ei liikkunut. Ei ennen kuin Kaislakukka alkoi nuolla taas. Meinasi jo välillä ajatella, että Hopeakaiku ainakin olisi ottamassa pennun vastaan Tähtiklaaniin, oli tuntevinaankin siskonsa lempeän läsnäolon. Rohkaiseva, voimaa valava. Että päätät miten tahansa, se olisi oikein. Pennusta huolehdittaisiin kyllä Tähtiklaanissa. Mutta sittenkään Kaislakukka ei lopettanut.
”Kaislakukka…” harmaa soturi nosti äkisti katseensa vierelleen astelleeseen Kaarnaan, tulistuneena kollin voivottelevasta äänensävystä. Kolli hätkähti taaksepäin, mutta näytti äkisti kokoavan itsensä ja rykäisi. ”Minä sitä vain, että meidän olisi parempi vaihtaa, koska alat hidastua”, Kaarna totesi vakaasti, käskyvaltaisesti. Kaislakukka katsoi Kaarnaa hetken hölmistyneenä, sitten elotonta pentua, ja totesi pään liikkeiden kivistävän niskaansa siihen malliin, että kolli ei voinut olla muuta kuin oikeassa.
”Hyvä on, äkkiä”, Kaislakukka yritti sanoa mielestään ripeästi, mutta maukaisu sotkeutui epäselväksi, suuhun sattui. Ja kun naaras keräsi jalkoja alleen, liikkeet olivat kankeat ja hitaat.
Mutta sitten, aivan aavistuksen liikahdus sai Kaislakukan romahtaman uudestaan makuulleen ja työntämään kuononsa pennun turkkiin.
”Kaislakukka oletko kun-”
”Hiljaa!”
Kaarna jähmettyi ja pidätti hengitystään.
Kaislakukka tunsi vaimean sydämen sykkeen, aivan aavistuksen. Hitaasti ja heikosti mutta varmasti kerran, toisen, kolmannen, se jatkui ja pysyi. Kohoilevan kyljen.
”Pentu on elossa!” Kaislakukka henkäisi helpottuneena nostaessaan taas päänsä. Se kuulosti lähinnä nyyhkäisyltä, siitä väsymyksen ja helpotuksen ja silkan tunteen määrästä. Kaarna päästi pidättelemänsä hengityksen.
”Älä liiku, tuon pennun lähemmäs sinua lämpenemään”, kolli kiirehti poimimaan pennun niskasta hyvin varovasti ja tasaisella liikkeellä. Tämä oli alkanutkin juuri vähän väristä. Kaislakukka vain katseli, kun Kaarna asetteli pennun hänen kyljelleen. Harmaa naaras oli kiitollinen kollille, koska hänen ajatuksensa eivät enää kulkeneet mihinkään suuntaan. Tälle illalle oli ollut jo liikaa äkkikäänteitä ja ratkaistavaa.
Sitten Kaarna istahti aloilleen, katseli Kaislakukkaa hetken silmiin, mutta nuolaisi sitten rintaansa jotenkin nolostuneena.
”Tiedän, että tavallisesti pennut nuollaan lämpimiksi, mutta tältä pikkuiselta lähtee kohta turkki jos sitä jatketaan. Vai mitä luulet?” Kaarna mutisi luodessaan katseensa kolon suulle. Sieltä ei ollut kuulunut mitään koko aikana. Kolli siristi silmiään. Taivaanranta alkoi vaaleta kolon yllä, aamu koitti hiljalleen. Vihdoin.
”Niin, ehkäpä. Mutta ehkä tämäkin riittää lämmittämään. Hyvin ajateltu”, Kaislakukka maukaisi hiljaa ja varovasti, tunnustellen. Tuntui, että hän ei voisi puhua kunnolla ehkä päivään pariin tämän jäljiltä.
”Ei”, Kaarna tokaisi äkkiä ja käänsi katseensa Kaislakukkaan. Naaras räpäytti hämillään harmaanvihertäviä silmiään. Niiden täytyi olla väsymyksestä sumeat.
”Ei kun siis, sinä tässä ajattelit ja toimit hyvin. Toit pennun takaisin. Minä en olisi tiennyt mitä tehdä”, Kaarna maukaisi vaikuttuneena ja laski katseensa pentuun. Se liikehti vähän levottomasti, mikä taisi olla hyvä merkki.
”No… Kuka tahansa klaanista olisi osannut tehdä saman pennun hyväksi, luulen. Kun ei tarvitse kuin tietää mitä tehdä…” Kaislakukka totesi viimeisiä sanojaan vähän kainostellen. Harmaa naaras oli yrittänyt vakuuttaa ensin, että ei hän ollut niin ihmeellisen taitava kuin Kaarna ehkä kuvitteli, mutta sitten vain palattiin samaan vaivaannuttavaan aiheeseen, kuin silloin vartion alussa. Siitä tuntui olevan monta yötä enemmin kuin tämä yksi puolikas.
”Tai en tiennyt silloinkaan, kun kaikki sairastuivat”, Kaarna jatkoi vaisusti, ja ilmapiiri muuttui entistä vaivaantuneemmaksi. Kaislakukka laski katseensa, voimatta kohdata Kaarnan lannistunutta katsetta hetkeen.
Kun mitä tahansa he olivatkin Kaarnan kanssa pohtineet elämäntyyliensä eroista, niin ilman klaania, sukupolvien tietämystä ja joukon turvaa, tämä pentu olisi kuollut. Ja emo ja koko pentue sairauteen sitä ennen.
Sitten yksi noista pennuista avasi pinkin pienen suunsa kimeään valitukseen ja kevensi ilmapiiriä.
”No niin, nälkä taisi palata muiden elämän ilojen kanssa tähän pikku taistelijaan”, Kaislakukka totesi hätkähdettyään ensin. Lähtipä pienestä kova ääni.
Kaarna kehräsi huvittuneena. Mutta sitten kolli vakavoitui, nousi jaloilleen itseään ravistellen ja mietti ääneen: ”Toivottavasti Peippo sitten selvisi”.
”Mitä te puhutte, mitä täällä on tapahtunut?” kuului silloin kiihtynyt ja nopeasti lähestyvä ääni. Rastas loikki kohti kolon suuta karvat pörrössä. Aukion reunalle oli hylätty hyvänoloinen yöllisen saalistusretken tuotos, iso jänis ja harmaanruskea orava. Itse metsästyksen lisäksi Rastasta oli täytynyt viivyttää tuon saaliin tuominen mukanaan takaisin.
Lähempänä koloa Kaislakukka huomasi, kuinka Rastas nuolaisi kuonoaan ja paljasti hampaat irveeseen. ”Onko täällä taisteltu?” kolli haastoi ja katsoi vauhkona vuoroin Kaarnaa ja Kaislakukkaa vastauksia etsien. Sitten kolli jähmettyi huomatessaan pennun.
”Ei, vaan synnytetty. Mutta me emme valitettavasti tiedä miten…” Kaislakukka aloitti rauhoittelevasti kertomaan.
”No niin, voitte tulla yksitellen katsomaan jos haluatte. Peippo ja pennut ovat elossa ja voivat kaikkeen tapahtuneeseen nähden hyvin, joskin väsyneesti”, Tunturitassu ilmestyi onneksi juuri silloin kolon suulle julistamaan. Parantajaoppilaan turkki sojotti joka suuntaan, tassut ja kuono olivat veressä, ja silmät olivat väsymyksen sumentamat. Tunturitassu ei näyttänyt mitenkään huomioivan Rastasta. Ei ennen kuin kolli harppasi parantajan eteen.
”Todellako? Kiitos! Kiitos sinulle, teille kaikille!” Rastas maukaisi iloisena ja kumarsi päänsä kunnioittavasti joskin vähän hömelön hakevasti vuorotellen ensin Tunturitassulle, sitten Kaislakukalle, vielä Tunturitassulle ja pienen epäröinnin hätkähdyksen jälkeen Kaarnallekin. Harmaan kirjava vaalea kolli pyyhkäisi hännällään vähättelevästi.
”Minä sain vain toljottaa, kun Tunturitassu ja Kaislakukka tekivät kaiken. Paitsi olen ehkä niin vaikuttava ilmestys, että jo se piti pedot loitolla”, Kaarna vitsaili, suoristautui ja röyhisti rintaansa sanojensa painoksi, ja vilkaisi sitten Kaislakukkaa huvittuneena.
Kaislakukka vastasi katseeseen päätään pudistellen, mutta hänestä tuntui lämpimältä, ensimmäistä kertaa, kun Kaarna katseli häntä. Naaras hoksasi, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun Kaarna vitsaili hänen kanssaan, ei hänestä.
Sitten se pieni taistelija ilmoitti taas itsestään kimeällä maukaisulla. Kaikki hätkähtivät ja käänsivät katseensa äänen lähteeseen.
”Voi hyvä Tähtiklaani, minä melkein…” Tunturitassu puuskahti sitten, mutta Kaislakukka sai parantajaoppilaan hiljenemään pudistamalla rivakasti päätään.
”Ei hätää, me pidimme Kaarnan kanssa huolta hänestä sillä aikaa, kun sinä huolehdit muista. Kaikki tekivät osansa. Mutta nyt pennun pitäisi päästä emonsa luokse”, Kaislakukka totesi rauhallisesti. Oli aivan ymmärrettävää, jos Tunturitassu oli unohtanut pennun. Mutta sitä ei tarvitsisi kertoa muille. Parantajaoppilaalla oli ollut tassut täynnä tehtävää ilmankin, ja hyvin oli pärjännytkin. Onneksi Kaislakukka ja Kaarna olivat olleet tätä muuta varten paikalla.
Harmaa naarassoturi kampesi itsensä vaivalloisesti ja varovasti ylös. Pentu parkaisi kahta kauheammin protestina lämmönlähteen menetyksestä.
”Olet sinä kyllä aikamoinen taistelija, pikkuinen”, Kaarna kehräsi ja kumartui nuolaisemaan kerran pentua rauhoittelevasti ja varovasti. Pentu nousi hoipertelevasti jaloilleen vain kellahtaakseen puolessa välissä yritystä kyljelleen, ja maukaisi äkäisesti, kuin närkästyneenä. Kaarna hörähti taas, ja nyökkäsi Kaislakukalle.
”Sinun kuuluisi viedä hänet”, Kaarna totesi. Kaislakukka vastasi omalla pienellä nyökkäyksellään ja poimi pennun hellästi ylös, suunnaten tämän kanssa kohti pesää.
”Minäpä käyn tästä hakemassa saaliini. Peippo ja te kaikki saatte syödä ensin niin paljon kuin tarvitsette. Minä pärjään kyllä”, Rastas havahtui vakuuttamaan ja kiirehti sitten hetkellisesti hylätylle saaliilleen, häntä yhä pörrössä kiihtymyksestä, pois Kaislakukan tieltä. Kaislakukka nyökkäsi kiitollisena, mutta kunhan ei olisi pentua enää kannettavana, hän suunnitteli kieltäytyvänsä, niin kuin ennenkin. Jokiklaanin soturille ei tarvitsisi muiden metsästää syötävää. Tunturitassu saisi syödä kyllä jos haluaisi, kuten aiemminkin.
Tuo parantajaoppilas näytti empivältä, ensimmäistä kertaa sinä yönä. Mutta Kaislakukka piti vakaana tovin pidempään nuoremman naaraan meripihkan väristen silmien katseen. Lopulta Tunturitassu väisti pienen viiveen jälkeen. Kaislakukka joutuisi todennäköisesti selittämään Peipolle, mistä vielä yksi pentu lisää ilmestyisi, tai että ei tämä ollutkaan kuollut tai kuolleena syntynyt. Mutta hän voisi kyllä tehdä sen, ei kaikki ollut vain Tunturitassun vastuulla.
Pesän oli täyttänyt jo lämmin ja pehmeä maidon tuoksu ja hämy. Se oli hämmästyttävää, kaiken sen veren ja pelon jälkeen. Mutta niin se meni klaanissakin pentutarhassa. Hyvä, että jotkin luonnon lait eivät muuttuneet olivat sitten muut olosuhteet mitä vain. Kaislakukka seisahtui hetkeksi niin, että silmät mukautuivat pimeään. Sitten hän jatkoi kulkuaan perälle, kohti välähtäviä kellertäviä silmiä, ja asetti pennun likelle Peipon vierelle, jotta voisi puhua. Kirjava naaras, niin hyvin samanlaisella turkilla kuin Illankuiskeella, seurasi vaitonaisena Kaislakukan etenemistä ja tekemisiä. Tämän täytyi olla, noh, kuolemanväsynyt.
”Tervehdys. Miten voit?” Kaislakukka kysyi kohteliaasti ja astahti askeleen taemmas. Peippo ei heti vastannut, vaan katsoi, kuinka pentu hetken suunnan hakemisen jälkeen mönki kahden sisaruksena väliin ja alkoi imeä maitoa. Lempeä rakkaus ja helpotus paistoi naaran silmistä.
”Hyvin, luulen, siihen nähden mitä tässä on tullut käytyä läpi. Niin kuin… me kaikki”, Peippo maukaisi karhealla äänellä ja pyyhkäisi hännällään pentujensa yli. Tuore emo kumartui nuolaisemaan vuoroin kunkin päälakea ja viimeisenä joukkoon liittynyttä vielä vähän enemmänkin. Tämän turkki oli vähän muita sotkuisempi. Muutaman vedon jälkeen pentu kuitenkin vinkaisi selkeästi kivusta ja käännähti kauemmas. Peippo kavahti säikähtäneenä, ja loputkin pennuista aistivat levottomuuden ja herkesivät maukumaan kimeästi. Muutaman sydämen lyönnin jälkeen, kunhan Peippo oli ollut taas hetken aloillaan, kaikki kolme pentua palasivat imemään maitoa. Kirjava naaras nosti katseensa kysyvästi.
”Minä… Tunturitassu toi kolmannen pennun hengettömänä tuonne ulos ja pyysi tekemään mitä voimme. Taisin olla liian kova otteissani, mutta… se auttoi. Toivottavasti siitä ei jää pidempää haittaa”, Kaislakukka selitti hämillään ja nuolaisi rintaansa peittääkseen epävarmuuttaan ja nolostustaan. Jos hän olisi voinut tai osannut tehdä pennun hyväksi kaikkensa satuttamatta tätä, hän olisi niin tehnyt. Toivottavasti Peippo ymmärtäisi… ja Kaislakukasta lakkaisi tuntumasta niin pahalta. Se oli ollut välttämätöntä.
”Siinä tapauksessa”, Peippo aloitti tulkitsemattomalla äänensävyllä, ja viittoi hännällään Kaislakukkaa lähemmäs. Soturi tunsi olonsa kurittomaksi pennuksi matkalla toruttavaksi, mutta pakottautui astelemaan kohti Peippoa yhtä kaikki epävarmuuden kitkien. Peippo viittoi lisää, ja Kaislakukka kumartui, enemmän ymmällään kuin epävarmana nyt. Naaras sävähti vähän, kun Peippo laskikin kuononsa Kaislakukan päälaelle.
”Haluan kiittää sinua mitä syvimmin siitä, että annoit minulle kolmannen pentuni takaisin. Luulin jo toivon olevan menetetty ja pennun olevan matkalla haudattavaksi, kun Tunturitassu vei hänet sanottuani hyvästit”, Peippo maukui vakaalla, joskin loppua kohden tunteen määrästä värähtävällä äänellä. Kaislakukka kohottautui kohtaamaan kirjavan naaraan katseen, mutta ei osannut sanoa ensin mitään nähdessään tämän lämpöä ja kiitollisuutta täynnä olevan katseen. Jotenkin Kaislakukasta tuntui, että hän ei ansainnut sitä, vaikka kyllä hän taisi ansaita.
”Se… kuuluu klaanilakiinkin. Pentuja kuuluu aina auttaa”, Kaislakukka huomasi silti vähättelevänsä osuuttaan.
”Sen minä kuulinkin jo aiemmin. Ja olen tietysti kiitollinen myös Jokiklaanille ja klaanilaille, mutta erityisesti sinulle ja Tunturitassulle”, Peippo sanoi kohottautuessaan, ja nyökkäsi jonnekin Kaislakukan taakse. Harmaa naarassoturi kääntyi vaivalloisesti osin ympäri ahtaassa tilassa nähdäkseen, kuinka Tunturitassu asteli koloon.
”Parantajien kuuluu auttaa hädässä olevia kissoja. Myös oman klaaninsa ulkopuolelta. Mutta olen otettu sanoistasi”, Tunturitassu puolestaan jatkoi ja kumarsi päänsä kunnioittavasti kuningattarelle. ”Mutta nyt minun täytyy kehottaa sinua lepäämään parhaasi mukaan, kunhan syöt ensin jotain, jos tekee mieli. Ja muista sitten syödä nuo yrtit niin kuin ohjeistin. Tulemme sitten auringonlaskun aikaan tarkistamaan, miten täällä jaksellaan”, Tunturitassu jatkoi ja viittoi hännällään kolon seinämässä olevaan syvennykseen, josta leijui parantajien pesää muistuttava yrttinen tuoksu. Kaislakukka älysi hätkähtäen että tosiaan, normaalisti heidän olisi kuulunut palata jo aikoja sitten Jokiklaanin leiriin. Oli lähdön aika.
”Niin. Voikaa hyvin siihen asti, Peippo, ja…” Kaislakukasta alkoi tuntui vähän höntiltä sanoa enää vain pennut. Tavallisesti klaaneissa pennut olisi nimetty jo pian syntymän jälkeen.
”Olin miettinyt mahdollisia nimiä ennen pentujen syntymää, mutta tämä kaikki on ollut vähän hämmentävää. Eivätkä he näytä ollenkaan minulta tai isältään”, Peippo totesi sitten vähän kiusaantuneena. Tunturitassu asteli silloin vielä vähän lähemmäs.
”En ole aiemmin nähnyt tätä, mutta Huurremarja on kyllä kertonut, että näin voi tapahtua, jos emo on ollut vakavasti sairaana odottaessaan pentuja”, parantajaoppilas selitti ja laski katseensa pentuihin. Kaislakukka katseli ymmällään ensin parantajaoppilasta ja sitten pentuja. Harmaa soturi mietti Peipon sanoja – tämä oli ihmetellyt sitä, miltä pennut näyttivät. Kaikilla oli samankaltainen valkoisen ja harmaan kirjava hennon oloinen turkki. Kaislakukka oli vain olettanut, että pentujen isällä täytyi olla samanlainen väritys ja kuviointi, mutta siitä ei ilmeisesti ollutkaan kyse.
”Älä huoli. Kuumeturkki väistyy kyllä aikanaan pentujen oikean värityksen tieltä, eikä sillä ole ainakaan tiedettävästi merkitystä tai haittaa pennuille”, Tunturitassu jatkoi rohkaisevalla äänellä. Peippo nyökkäsi, edelleen vähän epävarman oloisena, mutta ravisteli sitten pienesti itseään terästäytyen.
”Siinä tapauksessa, taitaa olla aika nimetä heidät. Tämän vanhimman, ja ainoan kollin, haluan nimetä Kivipuroksi. Teidän apuanne kunnioittaen, ja muistona myös heidän isästään Kivivirrasta”, Peippo esitteli ja kosketti nenällään itseään lähimpänä olevaa pentua. Tämä oli juuri vetäytynyt emonsa vatsalta pienelle kerälle ja näytti nukkuvan. Kaislakukka tunsi ensin lämpöä ja ylpeyttä siitä, että Jokiklaanin apu ja klaanilain tuoma turva ja järjestys muistettaisiin näin, mutta hätkähti sitten samankaltaisesti Tunturitassun kanssa. Peippo kehräsi lyhyesti huvittuneena. ”Ainakaan minun tietääkseni hän ei ollut edes kuullut klaaneista. Mutta olisi saanut nyt kunnon naurut. Rauha hänen hengelleen”, Peippo selitti lempeästi. Kaislakukka tunsi pienen väristyksen kuullessaan vieraan sanonnan, ja totesi, että se oli aika kaunis.
”Hänen nuorempi siskonsa olkoon Kyyhky”, Peippo jatkoi lämpimällä äänensävyllä ja kosketti nenällään seuraavan pennun päälakea. Tämä maukaisi pienesti, ja asettui sitten veljensä Kivipuron kylkeen samanlaiselle kerälle levätäkseen. Kaislakukan viikset värähtivät huvituksesta. Tuntui hassulta ajatella soturin nimi pienelle vastasyntyneelle pennulle, mutta nämä olivat taas näitä tapaeroja. Ja toisaalta hauskalta, että se vähän hassu perinne, kun sisarukset olivat pentuina nimenneet toisensa näkemiensä asioiden perusteella esimerkiksi lintujen mukaan, jatkui nyt seuraavassa polvessa. Onneksi Illankuiskeen nimi oli kuitenkin Illankuiske eikä Vihreäkuiske tai jotain.
”Kaislakukka”, Peippo aloitti sitten toisenlaisella, kunnioittavammalla äänensävyllä. Kaislakukka kohotti katseensa ajatuksistaan hätkähtäen ja yllättyneenä. Ensin hän ajatteli, että se viimeinen naaraspentu nimettiin hänen mukaansa, mutta Peippo katseli harmaata soturia itseään tiiviisti.
”Haluaisin, että sinä annat nimen pelastamallesi pennulle. Jos se sopii. Ikään kuin lisäsiunauksena”, Peippo pyysi.
”Tuota… Toki, tai siis kiitos tästä kunniasta, ilomielin”, Kaislakukka totesi hämillään saamastaan kunniasta. Sekä Peipon että Tunturitassun katseet polttelivat hänen turkkiaan. Mutta Kaislakukan ei tarvinnut kauan miettiä. Hänestä kun tuntui, ettei hän ollut suinkaan yksin ja omin voimin tuonut pentua takaisin.
”Hopea…kielo”, Kaislakukka maukaisi kuitenkin vähän hakien. Hän oli ajatellut pelkästään Hopeaa nimeksi, siskonsa mukaan, mutta Peippo oli katsonut häntä yhä odottavasti sen jälkeen. Ja katseli edelleen, nytkäytti korviaan hänen suuntaansa kiinnostuneena.
”Siskoni Hopeapentu syntyi kuolleena, niin hänen muistokseen. Ja lisäksi koska tämä pentu… Hopeakielo päätyi jo kerran taistelemaan kuoleman kynsistä, toivon, tai siis ajattelin, että…siunauksena, vahvuudeksi, hyvälle tulevaisuudelle” Kaislakukka takelteli. Hän ei ollut odottanut, että joutuisi avaamaan ajatuksiaan ääneen. Jotenkin hän ajatteli, että kielo, tuo kaunis mutta kuolettava kasvi, suojaisi nimessä pentua vastaavalta koetukselta.
”Se on kaunis nimi. Hopeakielo. Tervetuloa sinulle, niin kuin sisaruksillesi”, Peippo totesi kuitenkin mielissään kehräten ja kosketti viimeisenkin pennun päälakea nenällään. Pieni naaras nukkui jo sisarustensa tavoin.
”Hienoa. Sitten, Kaislakukka, meidän pitää mennä”, Tunturitassu maukaisi niin soveliaan lyhyen tauon jälkeen kuin mahdollista ja nytkäytti päätään kohti pesän suuaukkoa. Kaislakukka kääntyi vielä kerran nyökkäämään hyvästiksi Peipolle, ja Kivipurolle, Kyyhkylle ja Hopeakielolle, ennen kuin asteli Tunturitassun perään. Parantajaoppilas oli ehtinyt jo pesän ulkopuolelle, ja kiipeämään puoleen väliin rinnettä ylös. Kaislakukka ei tiennyt muuta kuin seurata, vaikka lähtö muuttuikin hyvin hätäiseksi. Harmaa soturi heilautti häntäänsä hyvästiksi jänistä pesän edustalla jakavalle Rastaalle ja Kaarnalle ennen kuin kääntyi seuratakseen Tunturitassua.
”Lähdettekö te jo? Tästä riittäisi teillekin”, Rastas kysyi yllättyneenä. Tunturitassu ei kääntynyt tai pysähtynyt, mutta Kaislakukka ei osannut olla niin töykeä. Vaikka kyllä hänkin tunsi nyt kiireen pistelyn nahoissaan, kun näki taivaanrannan vaalenneen entisestään. Aurinko kiipeäisi näkyviin minä hetkenä hyvänsä, ja ties vaikka Jokiklaani olisi jo lähettänyt partion selvittämään missä he oikein viipyivät.
”Kiitos, mutta meillä on kiire, ja saamme syötävää kyllä leirissä”, Kaislakukka kääntyi maukaisemaan olkansa yli. Rastas nyökkäsi jäyhänä, käänsi selkänsä lähteville jokiklaanilaisille ja kumartui riuhtaisemaan vähän pahantuulisen oloisesti uuden suupalan jäniksestä. Kaislakukka joutui pidättelemään hymyä. Tuo oli niin samankaltaista käytöstä kuin Illankuiskeella tämän ollessa pahalla tuulella. Ei ääneen valittamista tai moittimista, mutta tömistelyä ja hiljaista murjottamista senkin edestä. Kaarnan katse taas oli tulkitsematon eikä kolli virkkanut mitään. Kaislakukka heilautti häntäänsä toistamiseen, vähän kankeasti ja epävarmasti, eikä keksinyt muuta kuin jatkaa matkaansa. Kaarnan katse poltteli hänen selässään.
Mutta myös aurinko nousi vihdoin ja tavoitti lämpöä valaen Kaislakukan rinteen päällä. Uusi päivä koitti.

//Noni, sain paketoitua tämän jotenkuten lopulta.

// Ei mennyt kahta vuotta! No okei, meinasin aluksi kirjoittaa tämän tarinan yhteen aiemman kanssa, mutta tajusin sitten, että on järkevämpi kirjoittaa kaksi eri tarinaa. Tarinoilla on kuitenkin sen verran ajallista eroa, ja teille YP:illekin on varmasti mukavampi lukea tarinoita lyhyemmissä pätkissä. //

Hopeanharmaa soturi kyyristyi maata vasten korvat värähtäen. Kauempana hänen edessään liikkui orava etsimässä ruokaa puun juurelta. Oravan harmaa turkki oli muuttumassa takaisin punertavaksi. Se vaikutti iloitsevan alkavasta hiirenkorvasta, joka oli muuttunut yhä lämpimämmäksi ja aurinkoisemmaksi. Lumet sulivat nopeasti metsästä.
Kastesiipi hiipi lähemmäksi. Hänen tassunsa liikkuivat äänettömästi kohti oravaa, joka oli autuaan tietämätön lähestyvästä vaarasta. Kastesiipi jännitti lihaksensa, antoi hännänpäänsä heilahtaa voitonriemusta, ja syöksyi kohti saalistaan.
Hän ei ollut yhtä nopea kuin ennen. Pennuista pyöristynyt vatsa teki hänen liikkeistään kömpelöitä ja kankeita. Hänen tähtäyksensä meni pahasti huti, ja orava huomasi saalistajan. Se pinkaisi juoksuun, mikä sai Kastesiiven jokaisen vaiston käskemään lähteä perään. Hän olisi saanut oravan helposti kiinni vain muutamalla loikalla, mutta sen sijaan hän kellahti uupuneena maahan ja katseli, kuinka orava kiipesi ketterästi puunrunkoa pitkin ylös oksiston kätköihin.
Kastesiipi vilkaisi vatsaansa pettyneenä. “Te pikkuiset voisitte antaa emonne edes metsästää”, hän maukui puoliääneen. “Joudun kuitenkin hoitamaan teitä pentutarhassa kokonaiset kuusi kuuta.”
Raidallinen naaras kierähti selälleen ja jäi tuijottamaan sinistä taivasta. Valkoiset pilvet ajelehtivat yläilmoissa kuin järven pinnalla kelluvat lehdet. Kastesiipi nautti auringon lämmöstä turkillaan ja lintujen viserryksestä ympärillään, joka suorastaan kutsui häntä saalistamaan. Hän tulisi niin kaipaamaan tätä kaikkea. Toivottavasti hän ei joutuisi viettämään koko viherlehteä pentutarhassa.
Vaahtokukka ja Heinäpilvi olivat jo pitkän aikaa yrittäneet saada häntä pysymään leirissä. Kastesiipi olikin heidän mielikseen muuttanut pentutarhaan eikä ollut Vaahtokukan vaatimuksesta käynyt enää katsomassa Routatassua. Hän oli pysynyt leirissä toimettomana kokonaisen päivän. Sen jälkeen hän oli mennyt joka aamu kärkkymään Ratamohännältä pääsyä partioon. Aluksi Ratamohäntä oli suostunut lähettämään hänet mukaan aina johonkin partioon, vaikkakin ne olivat aina olleet päiväpartioita, jotka eivät menneet kauhean kauas. Nyt varapäällikkö oli kuitenkin ruvennut jättämään Kastesiiven kylmästi huomioimatta järjestäessään partioita. Klaanitoveritkin hääsivät hänet aina takaisin leiriin, jos hän yritti änkeä mukaan.
Oraan sanottuna Kastesiipi tunsi itsensä hyödyttömäksi pennuksi. Hänet yritettiin pitää leirissä, Vaahtokukka ja Mehiläistassu ramppasivat hänen luonaan kerran päivässä, vaikka heillä olisi varmasti riittänyt muutakin hommaa. Lehväpilvi hössötti ja lateli neuvojaan synnytykseen sekä pentujen hoitamiseen. Kastesiipi olisi kuollut tylsyyteen, jos olisi alentunut jäämään leiriin. Siispä hän livahti metsälle aina, kun kukaan ei ollut näkemässä. Ei hän yleensä saanut mitään kiinni ja päivä päivältä hänen yksinäiset partionsa lyhenivät lyhenemistään. Maatessaan siinä keskellä metsää taivasta tuijottaen Kastesiipi tuli ajatelleeksi, että ehkä toisten huolehtimisessa oli sittenkin jotain järkeä.
Terävä rykäisy sai Kastesiiven kohottamaan päätään. Hänen korvansa käännähtivät kohti Leppälehvää, joka tassutti paikalle huvittunut ilme kasvoillaan. Kastesiipi kierähti pystyyn ja alkoi nopeasti nuolla sotkeutunutta turkkiaan.
“Eikö sinun pitäisi olla leirissä?” kilpikonnakuvioinen naaras kysyi silmiään siristäen. Hän nappasi kuivettuneen lehden kynnellään Kastesiiven turkista.
“Et itsekään jaksaisi virua siellä koko päivää”, Kastesiipi puolustautui. Hänen niskakarvansa pörhistyivät hänen valmistuessaan väittelyyn.
“Jaksaisin, jos se olisi parhaimmaksi pennuilleni”, Leppälehvä naukaisi ja nyökkäsi kohti Kastesiiven vatsaa. “Jos joku olisi kertonut minulle ennen Heinäpilveen tutustumistani, että sinusta tulee joskus emo, olisin nauranut hänelle päin naamaa.”
Kastesiipi läimäytti häntä hännällään. Ennen Leppälehvä olisi läimäyttänyt häntä takaisin, mutta nyt naaras vain naurahti. Kastesiipi heilautti korviaan. Ei hän leikkitappelusta menisi rikki. Tai ehkä Leppälehvä pelkäsikin Kastesiiven pentujen puolesta.
“Oli minulla jotain asiaakin”, Leppälehvä sanoi. “Juttelimme aikaisemmin päivällä Tulitähden kanssa. Lupasin hänelle huolehtia Routatassun koulutuksesta sillä aikaa, kun sinä hoidat pentujasi.”
Kastesiiven tunteet vaihtuivat useasti silmänräpäyksen aikana. Ensin hän tunsi helpotusta, ettei Routatassun koulutus viivästyisi hänen takiaan. Sitten häneen iski kateus siitä, että Leppälehvä vei hänen oppilaansa. Se kuitenkin peittyi nopeasti ilon alle. Leppälehvä oli loistava kissa. Hän olisi hyvä mestari Routatassulle.
“Huippua!” Kastesiipi kehräsi ja jatkoi: “Mahtavaa, että siivoat sotkut, jotka minä aina huolimattomuuttani aiheutan.”
“Jonkun se on pakko tehdä”, Leppälehvä vitsaili.
He lähtivät yhdessä takaisin kohti leiriä. Kastesiipi ei malttanut odottaa, että hän pääsisi takaisin omalle makuusijalleen pentutarhaan. Hän oli väsynyt ja kylmissään, eikä…
Kastesiipi pysähtyi, kun hänen lävitseen kulki kipeä supistus. Hänen kurkustaan pääsi hiljainen inahdus, joka sai huolestuneen Leppälehvän palaamaan takaisin klaanitoverinsa luo.
“Onko kaikki hyvin?” naaras kysyi. Hän epäröi hetken, ennen kuin kysyi: “Eivät kai pennut tule nyt?”
Kastesiipi pudisti päätään, sillä kivut olivat liian suuret vastaamiseen. Samanlaisia supistuksia oli ollut lähes koko päivän, mutta ne eivät olleet tuntuneet näin voimakkailta. Mutta eiväthän pennut voisi siltikään syntyä vielä?
Seuraava supistus sai Kastesiiven kyyristymään kokoon. Hänen kyntensä kaivautuivat syvälle maahan. Kipunsa seasta Kastesiipi pystyi haistamaan ystävänsä pelkotuoksun.
“Palataan äkkiä leiriin”, Leppälehvä maukui hätäisesti. “Emme ole kaukana. Tule!”
“En… En minä pysty”, Kastesiipi takelteli. “En jaksa juosta.”
“Etpä tietenkään. Olen aivan hiirenaivoinen”, Leppälehvä maukui. Kilpikonnakuvioinen soturi ramppasi edestakaisin Kastesiiven edessä, kunnes näytti vihdoin tietävän, mitä tehdä. “Odota tässä. Minä haen Vaahtokukan.”
Lehväpilvi lähti juoksuun, ennen kuin Kastesiipi ehti edes nyökätä. Hän rukoili mielessään, että Leppälehvä toisi myös Heinäpilven.
Kastesiipi kyyhötti paikallaan supistusten tullessa yhä useammin ja voimakkaammin. Hän vapisi. Kastesiipi ei pystynyt ajattelemaan selkeästi, mutta vähitellen hänelle valkeni, ettei hän voisi jäädä siihen. Paikka oli täysin suojaton. Kastesiipi nousi haparoiden jaloilleen ja katseli sumein silmin ympärilleen.
Koska hiirenkorva oli vasta aluillaan, ei metsässä ollut yhtä tiheää aluskasvillisuutta kuin yleensä. Koko metsä näytti paljaalta ja suojattomalta. Kastesiipi joutui tyytymään lehdettömään karhunvatukkapensaikkoon. Se oli lähin paikka, joka tarjoaisi hänelle edes hiukan suojaa.
Kastesiipi horjahteli pensaikon luo ja kyyristyi sen kätköihin. Hän sulki silmänsä ja samalla muun maailman ympäriltään. Naaras keskittyi hengittämiseen ja vatsassaan liikkuviin pentuihin. Ne olivat valinneet erittäin huonon hetken. Jos ne olisivat malttaneet odottaa vielä jonkin aikaa, Kastesiipi olisi voinut synnyttää ne turvallisessa pentutarhassa.
Toisaalta jos pennut olisivat tulleet yhtään aikaisemmin, Kastesiipi olisi ollut täysin yksinään. Onneksi Leppälehvä oli ollut hänen vierellään.
Kipu ei tuntenut armoa, mutta jostain syystä Kastesiiven sisällä hyrisi kehräys. Aivan pian hän saisi nähdä rakkaat pentunsa.

Kastesiipi havahtui ääniin. Hän höristi korviaan ja kuuli Leppälehvän, Heinäturkin ja Vaahtokukan lähestyvän. Kastesiiven yrittäessä huutaa heille häneen kuitenkin iski ties kuinka mones supistus, joka salpasi hengen ja kouristi hänen koko kehoaan. Hän ulvaisi. Pennut syntyisivät nyt.
“Hän on täällä!” Leppälehvän huuto kuului jostain kivun läpi. Pian Kastesiipi erotti Vaahtokukan vaalean turkin sekä tunsi Heinäpilven hännän kyljellään. Leppälehvä oli jäänyt ulkopuolelle. Pusikkoon ei mahtunut enempää kissoja.
“Ei hätää”, Heinäpilvi maukui hellästi Kastesiivelle. “Olemme täällä.”
Vaahtokukka huitaisi Heinäpilven hännän pois Kastesiiven kyljeltä ja alkoi tunnustella naaraan vatsaa. Kastesiivelle tuli paljon turvallisempi olo nyt, kun Vaahtokukka oli hänen vierellään. Parantajan itsevarmuus rauhoittti häntä.
“Ehdimme juuri ajoissa”, Vaahtokukka totesi. “Heinäpilvi, etsi Kastesiivelle keppi. Kastesiipi, syö sinä nämä marjat.”
Parantaja vieritti Kastesiiven eteen pari marjaa. Raidallinen naaras tunnisti ne hämärästi katajanmarjoiksi ennen kuin nuoli kuivettuneet marjat suuhunsa ja pureskeli ne.
Heinäpilvi saapui takaisin mukanaan keppi, jonka työnsi Kastesiiven eteen. Ennen päänsä nostamista hän nuolaisi kumppaninsa korvaa kannustukseksi.
“Voit purkaa kipusi keppiin, kun ensimmäinen pentu syntyy”, Vaahtokukka neuvoi. Heti lopetettuaan hän lisäsi: “Eli nyt.”
Samassa Kastesiipeä repi uusi supistus, joka oli kaikkia aikaisempia pahempi. Hän ulvaisi ja iski hampaansa keppiin, joka halkesi säpäleiksi. Niin ensimmäinen pentu saapui maailmaan.
Vaahtokukka sanoi jotain, mistä Kastesiipi ei kyennyt saamaan selvää. Klaanitoverit hämärtyivät ulos hänen tietoisuudestaan jonnekin taka-alalle. Sumeasti hän näki Heinäpilven nuolevan ensimmäistä pentua ja hellyys täytti hänen mielensä.
Seuraava pentu oli tulossa. Kastesiipi olisi kaivannut uutta keppiä, mutta joutui tyytymään hampaan puremiseen. Pakokauhu valtasi hänet, kun kipu ei tuntunut väistyvän ja hengittäminen muuttui entistä hankalammaksi. Pelko väistyi kuitenkin voitonriemun tieltä, joka vyöryi hänen lävitseen toisen pennun syntyessä onnistuneesti.
Kastesiipi rentoutui. Hengitys alkoi taas kulkea ja olo muuttui helpommaksi. Vaahtokukka antoi toisen pennun hänelle nuoltavaksi. Sen ympärillä ollut kalvo oli jo purtu pois.
“Kolli ja naaras”, Vaahtokukka kertoi. Kastesiipi ja Heinäpilvi vaihtoivat onnellisia katseita. Heinäpilven tassujen välissä makaava kolli oli suuri ja täplikäs. Pienikokoinen naaras Kastesiiven nuoltavana oli kilpikonnakuvioinen. Molemmat olivat niin pieniä ja kauniita. Kastesiipi ei voinut kuin kehrätä.
Hurina katkesi voimakkaaseen supistukseen, joka sai Kastesiiven sävähtämään. Hänen suustaan karkasi voihkaisu.
“Vielä tulee yksi”, Vaahtokukka naukui, ja Heinäpilvi nappasi naaraspennun Kastesiiven luota omaan hoivaansa.
Kastesiipi vapisi epätoivoisena. Loppuisiko tämä ikinä? Hänen katseensa sumeni ja hänen koko kehonsa tärisi. Hänen tuskaisessa mielessään käväisi ajatus siitä, ettei hän selviäisi synnytyksestä. Tämä viimeinen pentu tuntui vievän hänen kehostaan viimeisetkin voimat.
“Se on ohi.” Kastesiipi tuskin kuuli Vaahtokukan sanoja. “Pärjäsit hienosti.”
Kastesiipi katsoi väsyneenä viimeistä pentua. Se oli hopeanharmaa ja pienikokoinen. Vaahtokukka kertoi sen olevan naaras. Kastesiipi tervehti sitä muutamalla heikolla nuolaisulla ja antoi sen sitten Heinäpilvelle. Kolli nuoli sitä tarmokkaasti, kunnes veri alkoi kiertää pennussa.
Kastesiipi laski päänsä ja sulki silmänsä. Hänen hengitti syvään voimiaan keräten. Vaahtokukka antoi hänelle vadelmanlehtiä ja purasruohoa, minkä jälkeen kaikki kolme pentua työnnettiin hänen vatsansa viereen imemään maitoa. Kastesiipi katseli niitä lumoutuneena. Uupumus kaikkosi hänen mielestään, kun hän näki suloiset pentunsa. Ne näyttivät terveiltä. Kastesiipi antoi niistä jokaiselle hellän nuolaisun.
“Ovatko kaikki pennut jo syntyneet?” Leppälehvän ääni kuului pensaikon ulkopuolelta. Hänen äänessään oli sekä intoa että huolta.
Vaahtokukka vastasi soturille myöntävästi ja jatkoi sitten kaikille: “Meidän pitäisi palata mahdollisimman nopeasti leiriin. Kastesiipi ja pennut eivät voi jäädä tänne yöksi.”
“Voimme kyllä lähteä”, Kastesiipi vakuutti ääni käheänä. Hän yskäisi, jotta ääni kulkisi paremmin. “Uskon jaksavani leiriin asti.”
Vaahtokukka mittaili häntä katseellaan ja nyökkäsi sitten hyväksyvästi. Vaahtokukka, Heinäpilvi ja Leppälehvä ottivat kukin yhden pennun. Kastesiipi olisi halunnut kantaa edes yhden pentunsa leiriin, mutta Vaahtokukka oli järkkymätön.
Metsä oli pimentynyt. Puiden yllä loimusi valkea kuu, joka oli jo melkein täysi. Sen hehku lankesi ankeaan metsään ja hopeioi puiden oksat. Tulitähti saisi ilmoittaa seuraavassa kokoontumisessa Myrskyklaanin uusista pennuista. Mitenköhän Heinäpilven perhe mahtaisi reagoida suvun uusiin tulokkaisiin?
Kastesiipi kulki Heinäpilven vierellä ottaen kollista tukea. Hän oli aivan uupunut. Uupunut, mutta onnellinen. Kulkiessaan siinä Tähtiklaanin alla Heinäpilvi vierellään ja kaikki kolme pentua näköetäisyydellään hän tunsi pohjatonta onnea ja rakkautta.
Ehkä hän oli sittenkin tehnyt oikean päätöksen. Ehkä hänen elämänsä todella oli Myrskyklaanissa.

“Jää tänne.” Kastesiiven sanat saivat Heinäpilven kääntymään pentutarhan suulla. Kollin vihreät silmät kohtasivat Kastesiiven sinertävät. “Ole kiltti.”
Heinäpilvi palasi takaisin ja asettui Kastesiiven viereen naaraan makuusijalle. Heidän pentunsa olivat sikeässä unessa, ja Lehväpilvi sekä Pikkupentu tuhisivat pesän toisella reunalla.
Heitä oli odottanut leirissä joukko kärsimättömiä kissoja, jotka halusivat nähdä uudet pennut. Kaikki olivat olleet hyvillään klaanin uusista jäsenistä. Taudin takana näkyi uutta elämää. Myrskyklaanilaiset olivat onnitelleet vanhempia – jopa Heinäpilveä, joka oli ottanut onnentoivotukset hämmentyneenä vastaan. Klaanin suopeus oli vahvistanut Kastesiiven hyvää mieltä entisestään.
Nyt Kastesiivellä ja Heinäpilvellä oli vihdoinkin aikaa hengähtää ja ihailla pentujaan kahdestaan. Mikäli Kastesiipi ei olisi ollut niin väsynyt, hän olisi hyvinkin voinut viettää koko yön pentujaan katsellen.
“Pitäisikö meidän miettiä nimiä?” Heinäpilvi ehdotti. Kolli lepuutti päätään Kastesiiven kyljellä, jotta näkisi kunnolla harmaan naaraan vatsan suojissa olevat pennut.
“Hyvä idea”, Kastesiipi kehräsi. “Onko sinulla ideoita?”
Heinäpilvi kurotti hännällään kohti nuorimmaista pentua. Sen hopeisessa turkissa oli tummempia laikkuja. Yksi niistä oli suloisesti silmän ympärillä. Pentu liikahti Heinäpilven koskettaessa tytärtään hennosti hännänpäällään.
“Mietin tälle pikkuiselle nimeksi Kuutamopentua”, Heinäpilvi maukui. “Muistoksi sille, kuinka tapasimme ja muistoksi tälle yölle.”
Kastesiipi kosketti Heinäpilven poskea kuonollaan. “Kuutamopentu on hyvä.”
“Mietin myös jotain Tuuliklaaniin liittyvää tuolle laikukkaalle kollille”, Heinäpilvi jatkoi. “Ilman kellertäviä laikkuja se näyttäisi aivan isältäni.”
Kastesiipi katseli vanhinta pentuaan hellin silmin. Se tosiaan muistutti Apilahäntää. Toisaalta sen ruumiinrakenne toi Kastesiiven mieleen myös hänen oman isänsä Jään.
“Kävisikö Puhuripentu?” Kastesiipi kysyi. “Nummien vapaan tuulen mukaan.”
“Se on loistava”, Heinäpilvi totesi silmiään räpäyttäen.
Heidän katseensa kiinnittyivät keskimmäiseen pentuun. Se oli niin pikkuruinen. Kastesiipi nuolaisi sen kilpikonnakuvioista, juovikasta turkkia, mikä sai pennun tuhahtamaan hiljaa unissaan.
“Virtapentu?” Heinäpilvi ehdotti. “Sen joen mukaan, joka toi sinut klaanien luo ja jonka varrella tapasimme toisiamme. Joen, jonka vartta pitkin kuljimme matkamme klaanien reviirien ulkopuolelle.”
“Virtapentu...” Kastesiipi kuiskasi. “Se on täydellien!”
Hän katseli pentujaan ylpeänä. Puhuripentu, Virtapentu ja Kuutamopentu. Niitä odotti pitkä ja mahtava elämä Myrskyklaanissa. Ne ehkä syntyivät keskelle tautia, mutta kai klaanit saisivat sairauden jälkeen elää hetken rauhassa. Kai Tähtiklaani soisi heille sen?
“Ruvetaan mekin nukkumaan”, Heinäpilvi sanoi Kastesiivelle. He koskettivat neniä ja laskivat päänsä makuualusille. Kastesiipi kietaisi häntänsä pentujen ympärille ja jäi tuijottamaan niiden tasaiseen tahtiin kohoilevia kylkiä. Miten jotain niin pientä saattoikin rakastaa niin paljon?
*Tähtiklaani, johdata näiden pentujen käpälänaskelia.*

Heräsin jälleen siskoni Lohitassun kamalaan kuorsaukseen.
#mikä unikeko!# ajattelin mielessäni ja menin ulos oppilaiden pesästä. Oli hieman tuulisempi hiirenkorvan päivä ja lähes kaikki näyttivät olevan hereillä. En nähnyt kuitenkaan missään mestariani Mehiläisturkkia, joten arvelin hänen olevan kumppaninsa Keltakatseen kanssa pentutarhassa. Naaras oli juuri saanut kaksi pentua.
Minua ei taidettu tarvita missään joten pääsin lähtemään uimaan, se oli hauskinta mitä tiesin. Oli surullista että paras ystäväni ja siskoni Lohitassu ei päässyt mukaan, mutta tuo oli melko kova nukkumaan. Minua ärsytti aina kun Lohitassu sanoi minua PULSKAKSI! Emomme oli melkoinen pullero, ja perin häneltä ruumiinrakenteeni. Isämme taas oli ketterä ja siro, ja Lohitassu sekä Ruokopentu saivat nuo piirteet. Ruokopentu oli veljeni, joka kuoli kuitenkin pian syntymänsä jälkeen. Emonikin oli hiljattain kuollut kun minut ja Lohitassu nimitettiin oppilaiksi. Isämme Ahvenkynsi vietti päivänsä klaaninvanhempien pesässä. Oli sääli että meillä oli niin vanhat vanhemmat mutta minkäs sille voi, ajattelin.

Ajatuksissani saavuinkin joentörmälle. Siellä oli hiukan muita oppilaita klaanistamme, mutta monet lähtivät kun tulin paikalle. Olin melko tyytyväinen itseeni annettuani kylmän vaikutelman. Vaikutelman, että Lohitassu on ainoa jonka kanssa tahdon leikkiä, eivätkä ketkä tahansa saa leikkiä meidän kanssamme. Kahlasin hetken hieman aallokkoisessa vedessä mutta minulle tuli nälkä. Pari pientä kalaa uiskenteli ohitseni, mutta emo oli sanonut että riistaa ei saa metsästää turhaan ja että siitä pitäisi kiittää Tähtiklaania. Mitä ihmeen Tähtiklaania? Jos kuolleet kissat kerta siirtyivät Tähtiklaaniin, mikseivät ne koskaan näyttäytyneet? Ravistin kilpikonnakuvioista turkkiani ja vesipisarat lentelivät keltaisten rantakivien päälle. Aloin tassutella kohti leiriä. Mehiläisturkki näytti jo etsivän minua.
”Pehmotassu! Meidän pitäisi olla jo harjoittelemassa!” Kolli sanoi.
”Kävin vain purolla.” Vastasin ja katsoin ärsyyntyneenä mestariani. Hän huokaisi ja ohjasi meidät ulos Jokiklaanin leiristä, harjoittelualueelle.
”Aloitamme harjoittelemalla naamaiskua”, kolli sanoi ”Älä käytä kynsiä tai voimaa. Koeta loikata takaani ja läpsäistä kasvoihin.” Mehiläisturkki jatkoi. Olin jo kärsimätön joten hyppäsin ilmaan ja iskin käpäläni kollin naamaan. Tuo kaatui leikkimielisesti maahan, ”Ensi kerralla saat säästää voimaa, mutta oikein hyvä. Hiotaan ensimmäiseksi lähtöasentoa...”

Saavuin uupuneena leiriin. Lohitassu käveli muristen kohti minua.
”Ai! Olit harjoittelemassa taistelua? Ja minä jouduin tyhjentämään klaaninvanhimpien pesää vanhasta sammaleesta!” Kaarnanpunainen ja hoikka naaras ärisi. Nauroin siskoni päälle.
”Jos Myrskyklaani nyt hyökkäisi tänne minusta olisi ainakin jotain hyötyä!” Kiusoittelin Lohitassua.
”Todella hauskaa!” Tuo sanoi vieläkin kateudenpuuskassa. Tunteiden lievetessä Lohitassu kysyi:
”Mennäänkö kahdestaan metsään? Voisit opettaa minullekkin taisteluliikkeitä!”
”Hm..”, mutisin ”No kai me voimme mennä.” Vastasin ja aloin loikkimaan ulos leiristä.

Saavuimme ratamon peittämälle pienelle aukiolle.
”Opeta minulle se liike!” Lohitassu vaati vihreänsävyiset silmät kiiltäen.
”En minä sitä osaa! On mestarisi tehtävä opettaa se!” Vastasin.
”Lupasit!” Lohitassu sanoi vihaisesti.
”En luvannut! Halusin tulla metsään!” Jatkoin huutokuoroamme.

Sitten Lohitassu käänsi minulle selkänsä ja käveli tammien sekaan. Lopulta hän katosi silmistäni kokonaan, ja aurinko alkoi lipua taivaanrantaan.
”Lohitassu! Ei enää riidellä.” Huusin pimeälle metsälle, ”Minä menen leiriin, aivan sama vaikka kaksijalka nappaisi sinut.” Huusin. Halusin vaikuttaa hienolta, mutta sanat sattuivat sydämeeni. Ei vastausta.
#Ehkä Lohitassu kiersi toista kautta leiriin# ajattelin ja lähdin juoksemaan kohti leiriä. Korvissani soi pöllöjen huudot.
//jooh, toivon ettei niin huono ensimmäinen tarinani, ehkä hieman lyhyt mutten kauheen pitkii osaa kirjoitella :3

Metsässä raikui mustarastaan varoitushuuto. Yönmusta lintu pyrähti oksiston läpi ylös harmaalle taivaalle jättäen jälkeensä harmistuneen kissajoukon, jonka kireä tunnelma ei olisi sallinut enää ainoankaan saaliin pakoon pääsyä.
“Olisit saanut sen, jos et olisit rynnänyt sen perään kuin mikäkin pentu”, Saarniturkki ärähti heilauttaen näreissään häntäänsä. Kollin syyttävä katse oli kohdistunut Heinäpilveen, joka tuijotti mustarastaan perään korvat luimussa.
“Metsässä ei saalisteta niin kuin nummilla”, Saarniturkki jatkoi paasaustaan kuin mikäkin mestari. “Täällä et voi vain syöksyä riistan perään. Metsässä tarvitaan aivoja.”
“Tuki suusi, Saarniturkki”, Kastesiipi kivahti harmaalle kollille. Hänen teki niin kovasti mieli repiä klaanitoveriltaan korvat päästä – oli tehnyt koko partion ajan. Kastesiipi tassutti Heinäpilven luo tönäisten Saarniturkkia kulkiessaan tämän ohi. Se ei tosin edes horjuttanut partion äkäpussia, vaan sai Kastesiiven itsensä sekoamaan askelissaan.
“Älä välitä tuosta hiirenaivosta”, Kastesiipi maukui Heinäpilvelle niin kovaa, että Saarniturkki varmasti kuulisi jokaisen sanan. “Hän on vain katkera siitä, ettei hänellä ole omaa oppilasta. Sen takia hänen on pakko yrittää opastaa edes jotakuta.”
Saarniturkin siniset silmät porautuivat syvälle Kastesiiven juovikkaaseen turkkiin. “Minulla kyllä olisi oppilas ilman tätä tautia. Tautia, jonka aikana sinä olit jossain aivan muualla.”
Saarniturkin sanat saivat Kastesiiven jäätymään. Närhitassu. Kastesiipi avasi suunsa pyytääkseen anteeksi, mutta Saarniturkki oli jo kääntänyt heille häntänsä ja astellut metsän kätköihin. *Hyvä on. Menköön sitten, jos hän kerran haluaa olla noin pentumainen.*
“Ehkä sinun pitäisi vain antaa heidän maukua suunsa puhtaiksi”, Heinäpilvi naukaisi Kastesiiven viereltä. Kolli paineli maata tassuillaan selvästikin vaivautuneena. “Kyllä he pian tottuvat minuun.”
“Älä luulekaan!” Kastesiipi sanoi. “Heillä ei ole mitään oikeutta loukata sinua.”
“En minä loukkaannu”, Heinäpilvi vakuutti. Hänen vihreiden silmiensä katse oli vilpitön, mutta Kastesiipi tunsi kollin jo tarpeeksi hyvin.
“Ja pah!” hän tuhahti. Kastesiipi oli toivonut, että Myrskyklaani olisi ottanut Heinäpilven epäluuloitta vastaan. Se oli ollut turha toive. Tuuliklaanilaisen saapuminen oli aiheuttanut melkoisen sanakahakan, joka ei ollut päättynyt yhteen iltaan. Yhä vieläkin Heinäpilvi tuntui saavan osakseen pelkkää kritiikkiä ja hyljeksiviä katseita. Vaikka Heinäpilvi ei olisikaan välittänyt niistä, niin ainakin Kastesiipi välitti. Hän otti ne luokkauksina sekä Heinäpilveä että itseään kohtaan. Välillä iltaisin hän mietti, miksi oli edes palannut Myrskyklaaniin. Hän ei ollut tohtinut tunnustaa epäilyjään edes Heinäpilvelle.
“Haetaan saaliit ja palataan leiriin”, Heinäpilvi sanoi. Hän lähti ensin tassuttamaan väärään suuntaan, mutta huomasi sen ja korjasi reittinsä. Kastesiipi lähti hänen peräänsä häntä yhä ilmaa piiskaten. He hakivat saalistamansa kaksi hiirtä ja toivoivat, että Saarniturkki itse hakisi saalistamansa kottaraisen.
Metsässä oli vielä paljon lunta hiirenkorvan alusta huolimatta. Riista oli kuitenkin lisääntynyt ja klaania vaivannut tauti lähtenyt väistymään. Klaanikissat eivät kuitenkaan hihkuneet riemusta. Myrskyklaani oli heikko, ja leiriin oli pinttynyt kissojen pelkotuoksu. Kaikki odottivat jotain kamalaa tapahtuvan pian. Ilmapiiri oli kireä ja Tulitähti tuntui lisäävän partioita päivä päivältä. Kastesiipi ei pitänyt siitä. Pelko heikensi klaania entisestään.
“Mitä mietit?” Heinäpilvi kysyi hiirensä takaa.
“Rasittavaa klaaniani”, Kastesiipi vastasi. “Entä sinä?”
Tummankeltainen kolli oli hetken vaiti. “Klaaniani myös. Haluaisin tietää, mitä perheelleni kuuluu.”
Kastesiipi tuijotti kirkasta lunta heidän edessään. Hänkin olisi halunnut tietää, mitä hänen perheelleen kuului.
“Kuule… minä todella arvostan sitä, mitä teit”, Kastesiipi maukui. “Minä en olisi pystynyt siihen.” Heinäpilvi vastasi hymähtämällä, mikä sai Kastesiiven jatkamaan: “Aivan oikeasti! Minulla ei ole Myrskyklaanissa yhtään sukua, enkä silti olisi pystynyt. Ehkä minun olisi kuitenkin pitänyt. Muuttaa Tuuliklaaniin, siis. Sinä olisit saanut elää perheesi kanssa, ja minä olisin saanut tutustua heihin paremmin. Minussa ei ole yhtään Myrskyklaanin verta. Olen aivan yhtä paljon tuuliklaanilainen kuin myrskyklaanilainenkin. Minä olisin voinut tehdä sen. Olisin varmasti sopeutunut, oppinut Tuuliklaanin tavoille. Olen lähes yhtä nopea kuin sinä! Enkä minä olisi välittänyt klaanin ilkeilystä. Tai olisin, mutta olisin vain ilkeillyt takaisin ja pitänyt puoleni. Jos minä olisin tullut kanssasi Tuuliklaaniin, emme...”
Heinäpilven hännän kosketus sai Kastesiiven hiljenemään. He olivat pysähtyneet ja Kastesiipi oli pudottanut saaliinsa maahan ennen vuodatustaan. Nyt Heinäpilvikin pudotti hiirensä ja nuolaisi hellästi Kastesiiven korvaa.
“Ei hätää”, Heinäpilvi sanoi hiljaa. “Näin on hyvä.”
Kastesiipi ei ollut vakuuttunut, mutta yritti uskoa Heinäpilveä. Hetki sitten hän oli halveksinut klaaninsa pelkuruutta. Nyt hän huomasi vapisevansa itsekin pelosta. Hän pelkäsi niin kovasti, että oli jälleen tehnyt väärän päätöksen.

“Voinko tulla katsomaan Routatassua?” Kastesiipi seisoi parantajan pesän suulla yrittäen hengittää niin, ettei haistaisi sairauden lemua. Hän ei saanut vastausta heti. Sen sijaan yrttivarastosta kuului pitkä ja raskas huokaisu.
“Hyvä on”, Vaahtokukka vastasi viimein ääni kumisten kummallisesti yrttivaraston seinämistä. “Mutta ei ole minun vikani, jos saat tartunnan.”
Kastesiipi astui huoletta peremmälle. Hän tiesi Vaahtokukan kyllä häätäneen hänet pois, jos todellista vaaraa tartunnan saamiseen olisi.
Pesän hämäryydessä oli pieni joukko sammalvuoteita, joista jokaisella makasi kissa pienellä kerällä. Routatassua ei ollut hankala erottaa. Nuori kolli oli ainoa hereillä. Hänen meripihkanväriset silmänsä loistivat kirkkaina pimeässä tarkkaillessaan lähestyvää Kastesiipeä.
“Hei”, Kastesiipi tervehti oppilastaan. “Millainen olo sinulla on?”
“Ei mitenkään poikkeava”, Routatassu vastasi, kuten aina aiemminkin, kun Kastesiipi oli käynyt häntä katsomassa. Vastaus ei antanut Kastesiivelle yhtään tietoa. Hän ei tiennyt, tarkoittiko se “ihan hyvä” vai “aivan kamala”. Se ei antanut hänelle helpotusta tai toivoa sen enempää kuin huoltakaan.
Vastaus oli hänelle riittävä.
Kastesiipi asettui Routatassun makuusijan viereen ja veti etukäpälänsä rintansa alle. Parantajan pesän kallioinen pohja hohkasi kylmyyttä hänen turkinsa läpi.
“En malta odottaa, että saan viedä sinut taas metsään”, Kastesiipi maukui oppilaalleen. “Kaipaan harjoituksiamme niin kovasti.”
Routatassu mumisi vastaukseksi. Kastesiipi ei ollut varma, kuunteliko oppilas edes. Routatassu oli ollut vähäsanainen siitä asti, kun Kastesiipi oli palannut. Hän ei ollut varma, johtuiko se sairaudesta vai kantoiko kolli hänelle yhä kaunaa.
“Olen varma, että paranet pian”, Kastesiipi yritti vielä herätellä keskustelua. “Sitten voimme taas partioida yhdessä. Pääset saalistamaan ja voimme etsiä yhdessä uusia loistavia saalistuspaikkoja, juosta kilpaa ja...”
Routatassun silmät olivat ummistuneet. Kastesiiven häntä pyyhkäisi pettyneenä kalliota. Hän päästi pienen huokaisun ja nousi istumaan. Hän katseli tumman kollin kohoilevaa kylkeä ja kuunteli tämän hiukan rahisevaa hengitystä ja ajoittasta niiskutusta. Jos tämä tauti olisi kuin kettu tai mäyrä, jotain mihin voisi upottaa kyntensä, Kastesiipi olisi raadellut sen olemattomiin jo aikoja sitten.
“Sinä et kyllä taida vähään aikaan päästä Routatassun kanssa harjoituksiin.”
Kastesiipi käännähti kohti Vaahtokukkaa. Täplikäs parantaja oli tullut ulos yrttivarastosta ja ryhtynyt järjestelemään yrttejä annettavaksi kullekin sairastuneelle.
“Mitä tarkoitat?” Kastesiipi kysyi. Hänen viiksensä värähtivät huolestunesti. “Onko hän menossa huonommaksi?”
Vaahtokukka katsahti Kastesiipeen taivaansinisillä silmillään. Katse oli helppo tulkita: Oletko sinä hiirenaivo?
“Aina sama ongelma teidän nuorten emojen kanssa”, naaras naukaisi huvittuneena. Päätään pudistellen hän siirsi huomionsa takaisin yrtteihin. “Ehdin jo miettiä, aiotko kertoa klaanille ollenkaan vai pimitätkö klaanitovereiltasi taas yhden salaisuuden. En tullut ajatelleeksi, että sinä saattaisit itse tarvita jonkun, joka kertoisi.”
“Sinäpä olet salaperäinen”, Kastesiipi kiusoitteli yrittäen kovasti päästä härnätyn paikalta takaisin normaalille härnääjän paikalleen. Vaahtokukan kanssa se oli aina ollut haastavaa. “Mitä tarkoitit, kun sanoit ‘emojen’?”
Kastesiipi tassutti uteliaana parantajansa luo ja istahti tämän eteen yrttikasan toiselle puolelle. Hän tuijotti parantajaa vaativasti, kunnes Vaahtokukka kohotti jälleen katseensa. Hänen huvittunut ilmeensä kertoi kaiken.
Kastesiipi kallisti varovasti päätään. “Sinä pilailet”, hän maukaisi. “Aivan varmasti pilailet.”
“Palataanko asiaan sitten, kun pentusi syntyvät?”
Kastesiipi avasi suunsa, mutta sulki sen saman tien. Hän saisi pentuja. Hän ja Heinäpilvi saisivat pentuja. Kastesiipi ponnahti käpälilleen, eikä vaivautunut peittelemään innostunutta kiljahdusta.
“Minun täytyy kertoa Heinäpilvelle!” naaras hihkaisi ja juoksi muitta mutkitta ulos pesästä. Häntä perässä hulmuten hän juoksi leirin halki sotureiden pesän luo, missä Heinäpilvi istui peseytymässä. Heinän värinen kolli kohotti katseensa silmät suurina, kun Kastesiipi loikki paikalle ja pysähtyi tassut liukuen hänen eteensä.
“Sinä näytät ihan oravalta”, Heinäilvi kehräsi. “Häntäsi on aivan pörrössä.”
Kastesiipi huitaisi kärsimättömänä ilmaa pörhistyneellä hännällään.
“Et ikinä arvaa, mitä Vaahtokukka minulle juuri kertoi”, Kastesiipi maukui. Heinäpivi kallisti kysyvästi päätään, ja Kastesiipi jatkoi: “Me saamme pentuja.”

// Joo tuota… Yritän kirjoittaa seuraavan tarinan vähän nopeammin kuin kahden ja puolen vuoden jälkeen.

Aluskasvillisuus rapisi, kun tummanharmaa, tuuheaturkkinen kissa sujahti heinikosta. Hän kiirehti ehtiäkseen muun joukon mukaan, joka tallusteli jo hieman kauempana.
“Odottakaa minua!” Marjatassu huusi.
Marjatassu oli lähtenyt mukaan aamupartioon Ruusumielen, Apilahännän ja Mustahaukan kanssa. Kirpeä lopputalven pakkastuuli puhalsi Marjatassun turkkia. He kulkivat juuri Jokiklaanin rajaa pitkin. Heillä ei ollut aikoinaan ollut selvää rajaa, mutta kun joki kuivui ja suoalue reviirien välissä muuttui kalastuskelpoiseksi, Jokiklaani taisteli sen itselleen. Tämä tapahtui kun Marjatassu oli vielä pikkuruinen emostaan riippuvainen pentu.
Yhtäkkiä hän huomasi hevospaikan seinustalla kaniinin. Ei aikaakaan, kun se pinkaisi juoksuun.
Marjatassu lähti perään välittämättä siitä, että muu partio jatkoi matkaansa. Hän juoksi läpi sen kapean maakaistaleen suon ja Hevospaikan välillä. Viimein hän sai kaniinin kiinni ja nappasi sen leukoihinsa.
Hän oli jo lähdössä, kun kuuli äänen takanaan.
“Anteeksi, mitä oikein luulet tekeväsi?”
Hänen takanaan oli joukko Jokiklaanilaisia. Yhden heistä hän tunnisti Illankuiskeeksi, Jokiklaanin varapäälliköksi, mutta harmaata naarasta, kellertävää, leveälapaista kollia ja mustanruskeaa, pienikokoista, ilmeisesti oppilasta, hän ei tiennyt nimeltä.
“Mitä teette Tuuliklaanin reviirillä?” Marjatassu sähähti.
“Tuuliklaanin?” kysyi kellanruskea kolli. “Tämä alue ei ole kuule Tuuliklaanille koskaan kuulunutkaan”, kolli jatkoi vakaalla, uhkaavalla äänellä.
Marjatassu katsoi ympärilleen ja tajusi tosiaan päätyneensä Jokiklaanin puolelle. Hän ei kuitenkaan vastannut mitään.
“Ja mitä tuohon kaniiniin tulee, se on Jokiklaanin omaisuutta.”
“Eikä ole!” Marjatassu pani vastaan. “Se on Tuuliklaanin reviiriltä. Ehkä olen teidän reviirillänne, mutta kaniini kuuluu Tuuliklaanille.”
“Minä näin kun hän otti sen hengiltä meidän reviirillämme”, oppilas sanoi.
Kolli murahti. “Hyvä huomio, Kotkatassu. Kaniini tänne”, hän sanoi jo selvästi ärtyneenä ja astui lähemmäs Marjatassua. “Ei!!! Se on minun!” Marjatassu tivasi.
Kun ei muuta keksinyt Marjatassu alkoi ahmia kaniinia henkensä kaupalla.
“Se syö sen!” oppilas kivahti.
Keltainen kolli oli jo hyökkäämässä Marjatassun kimppuun, kun Illankuiskeen ääni kuului:
“Pihkaroihu, lopeta. Tuuliklaanin oppilas, mikä nimesi ikinä onkaan, lähde reviiriltämme.”
Marjatassu oli jo syönyt kaniininsa, joten lähti reviiriltä.
Hän oli salaa kiitollinen Jokiklaanin varapäällikölle tämän pelastettua hänet Pihkaroihulta, mutta halusi säilyttää ylpeytensä ja mulkaisi vielä kerran taakse jäävää Jokiklaanin partiota.
Hän haahuili hetken Tuuliklaanin reviirillä kunnes löysi tiensä takaisin leiriin. Muu partio oli jo saapunut sinne.
“Marjatassu!” Mustahaukka huudahti. Hänen silmistään loisti viha, mutta Marjatassu oli näkevinään myös helpottuneisuuden pilkahduksen.
“Mihin sinä oikein katosit? Ymmärrätkö, ettet voi oppilaana noin vain lähteä omille teillesi? Missä edes olit? Haiset ihan… Jokiklaanille.”
“No, näin kaniinin ja se juoksi Jokiklaanin reviirille... Ei kai se haittaa? Kaikki tekevät joskus virheitä, eikös?”
Mustahaukkaa ei naurattanut. “Hetkinen”, hän jatkoi. “Henkesi tuoksuu aivan kaniinille.
Oletko syönyt ilman lupaa?!”
Mustahaukan silmissä leimahti, mutta sen jälkeen viha muuttui pettymykseksi.
“Voin selittää!” Marjatassu yritti anovin silmin. “Katsos kun vastaani tuli Jokiklaanin partio, ja he väittivät kaniinin olevan heidän, niin ajattelin että söisin sen siinä paikalla…”
Mustahaukka huokaisi.
“Marjatassu, tämä on viimeinen kerta kun jäät kiinni soturilain rikkomisesta toisen klaanin edessä, ja vieläpä Jokiklaanin, jonka kanssa suhteemme ovat jo valmiiksi kireät. Olet oikeassa, että kaniini oli Tuuliklaanin omaisuutta, mutta siitäkään huolimatta sinun ei pidä alkaa syödä sitä siinä paikalla. Kai muistat soturilain kolmannen kohdan? Klaaninvanhimmat ja pennut on ruokittava ennen oppilaita ja sotureita. Oppilaat eivät ilman lupaa saa syödä, ennen kuin ovat saalistaneet klaaninvanhimmille.”
“Mitä minun olisi sitten pitänyt tehdä? Ojentaa kaniini kiltisti Jokiklaanilaisille ja poistua paikalta?” Marjatassu sanoi sarkastisella äänellä.
“Nimenomaan. Käyn nyt sanomassa Ruostetähdelle tekosistasi. Hän saa päättää miten sinua rangaistaan.”
“Rangaistaan?! Tuollaisesta pikkujutusta?” Marjatassu raivostui.
“Soturilaki ei ole pikkujuttu” Mustahaukka sanoi tepastellessan jo kohti päällikön pesää. “Sinun on opittava se.”
Marjatassu jäi ärtyneenä istumaan Pitkäkiven juurelle. Pian Mustahaukka palasi hänen luokseen.
“Ruostetähti sanoi, että saat luvan hoitaa klaaninvanhimpia seuraavat kaksi päivää. Vaihtaa heidän sammalensa, viedä heille ruokaa, poistaa heiltä punkit…”
“Poistaa punkit?” Marjatassua puistatti. Hän inhosi hiirensappea (no kukapa ei) ja vielä enemmän punkkeja joihin sitä käytettiin.
“Epäreilua! En ole tehnyt mitään väärää!” Marjatassu vastusti edelleen.
“Nyt. Mene.”
Mustahaukka poistui paikalta jättäen Marjatassun itsekseen kihisemään kiukusta. Hän paineli suoraa päätä klaaninvanhimpien pesään. Aamukukka ja Takiaiskorva rupattelivat keskenään.
“Mhei”, Marjatassu mumisi tervehdykseksi.
“Terve”, Aamukukka vastasi. Aamukukka oli Tuuliklaanin vanhin kissa, hän oli elänyt jo silloin kun klaanit asuivat vanhassa metsässä jonka kaksijalat myöhemmin turmelivat.
Marjatassun sydäntä vihlaisi. Vaikka edes hänen emonsa ei ollut elänytkään silloin, hän saattoi kuvitella millaista se oli. Lähteä noin vain sieltä missä oli asunut koko ikänsä.
“Marjatassu?” Takiaiskorva ihmetteli. Marjatassu tajusi vajonneensa omiin ajatuksiinsa.
“Mitä? Ahaa, joo. No, onkos teillä niitä punkkeja?” tämä kysyi päättäen aloittaa rankimmasta.
“Minulla taitaa olla yksi korvan takana”, Aamukukka sanoi. “Olen yrittänyt rapsuttaa sitä pois, mutta se ei hevillä irtoa.”
Marjatassu murahti vastaukseksi ja lähti hakemaan hiirensappea Kultahohteelta.
“Hei”, Kultahohde sanoi ystävällisesti.
“Onko teillä hiirensappea?” Marjatassu kysyi ärsyyntyneellä äänellä.
“Henkitassu, onkos siellä? Kultahohde kysyi Henkitassulta, uudelta parantajaoppilaalta.
“Onhan sitä”, tämä vastasi ja työnsi tihkuvan sammaltupon Marjatassulle.
“Älä laita sitä suuhusi- sen maku ei lähde millään. Käytä tassujasi ja nosta sitä hampaillasi vain jos se ei muuten onnistu ja pese tassusi huolellisesti punkkien poiston jälkeen, äläkä nuollen vaan vedessä”, Henkitassu ohjeisti.
“Osaan kyllä”, Marjatassu tiuskaisi.
Hän pyöritteli sammalpalleron klaaninvanhimpien pesälle ja noukkasi sen varoen hampaisiinsa painaakseen sillä punkin pois Aamukukan päästä.
Hetken päästä punkki irtosi.
“Lähtihän se”, Aamukukka sanoi. “Ainoa hyvä juttu noissa pikku kiusankappaleissa on se, että ne inhoavat hiirensappea yhtä paljon kuin mekin.”
“Toisitkos vielä minulle ja Takiaiskorvalle hieman tuoresaalista? Tahtoisin punnarinnan”, Aaamukukka pyysi.
“Minä otan kaniinin”, Takiaiskorva lisäsi.’
Marjatassu meni tuoresaaliskasalle ja noukkasi toivotut saaliit.
“Marjatassu, mitäs sinä noilla teet?”
Ääni oli Mustahaukan.
“Ne ovat klaaninvanhimmille, hiirenaivo”, Marjatassu sähähti.
“Älä kutsu minua hiirenaivoksi. Olin juuri kehumassa miten ahkerasti päätit hoitaa rangaistuksesi, vaikket pitänytkään siitä, mutta…”
Marjatassu poistui paikalta ripein askelin. Vähiten hän halusi nyt kuulla mestarinsa torumisia.
“Kiitoksia”, Aamukukka sanoi hilpeästi ja alkoi syödä punarintaa.

***

Marjatassu heräsi jälleen uuteen päivään.
Ilma oli viileä. Vaikka hiirenkorva olikin tulossa ja lumet suurimmaksi osaksi sulaneet, lehtikato vallitsi edelleen metsässä.
Marjatassu muisti rangaistuksensa ja hänen mielialansa laski nopeasti pohjamutiin. Hän suuntasi klaaninvanhimpien pesälle katsomaan, olisivatko he jostakin vailla.
Marjatassu huomasi molempien nukkuvan vielä. Marjatassu häipyi vaivihkaa pesästä ja lähti etsimään Mustahaukkaa.
“Mustahaukka, Mustahaukka, klaaninvanhimmat nukkuvat vielä! Voisinkohan mennä metsästämään, että minusta olisi jotain hyötyä?” Marjatassu maanitteli.
“Ei nyt. Sinä pysyt leirissä kunnes rangaistuksesi on ohi. Käyttäisit ajan vain hyväksesi. Lepää vaikka hetki.”
“Typerä jänis! Ilman sitä en olisi tässä koko sotkussa”, Marjatassu manasi.
“Asia nyt on näin”, Mustahaukka sanoi vakaalla äänellä. “Huomenna se on ohi.”
Marjatassu lähti tällä kertaa itse pois. Aukiolla häntä vastaan tuli Tuisketassu, ilmeisesti tämä oli juuri käynyt aamupartiossa.
“Hei, Marjatassu! Näytät siltä että olisit menettänyt kanin ja saanut pikku hiiren. Mikä on?”
“Ei mikään.”
“Älä nyt”, Tuisketassu rauhoitteli. “Kaikilla on joskus huono päivä.”
“Pitäisit vain huolen omista asioistasi. Häivy.”
“Minä tiedän miten ärsyttävää on hoitaa klaaninvanhimpia”, Tuisketassu jatkoi. “Varsinkin punkkien poisto- hyh. Inhoan sitä.”
“Sanoin että pidä huoli omista asioistasi!”
Marjatassu nousi jaloilleen ja huitaisi Tuisketassua kynnet esillä ja osui suoraan tämän silmäkulmaan.
“Marjatassu! Miksi sinä noin teit?! En näe tällä silmällä… Se vuotaa verta… Vie minut Kultahohteen luo, nyt!” Tuisketassu huusi.
Marjatassun valtasi yllättäen huoli. Olikohan hän kuitenkin iskenyt liian kovaa? Mitä jos Tuisketassun silmä sokeutuisi hänen loppuelämäkseen?
Tuisketassu lähti hortoilemaan kohti parantajan pesää. Marjatassu ei tiennyt mitä tehdä joten seurasi mukana.
“Kultahohde! Kultahohde! Auta! SIlmäni!”
“Hyvä Tähtiklaani! Mitä tapahtui?” Kultahohde kysyi.
“Marjatassu raapaisi sitä! En näe mitään sillä ja siitä tulee paljon verta!” Tuisketassu jatkoi hädissään.
“Se oli vahinko!” Marjatassu vinkui.
Kultahohde ei välittänyt Marjatassusta vaan ryhtyi hoitamaan Tuisketassun silmää. Henkitassu ojenteli tälle yrttejä.
“Voihan”, Henkitassu manasi.
“Mitä nyt?” Kultahohde kysyi.
“Keltamo on loppu”, Henkitassu selitti.
“Se on huono juttu”, Kultahohde huokaisi. “Keltamoa ei kasva meidän reviirillämme vielä näin aikaisin. Ainoa paikka missä sitä jo lienee on Jokiklaanin reviiri. Keltamoa kasvaa siellä lähes ympärivuotisesti joen varressa.”
“Mutta eihän sinne saa mennä”, Henkitassu huomautti.
“Ei niin. Joudumme varmaan pärjäämään kehäkukalla. Se lievittää tulehdusta, mutta keltamo auttaa erityisesti silmiin. En tiedä miten nopeasti silmä sitten paranee… Vai paraneeko ollenkaan.”
Marjatassu huomasi järkyttyneisyyden Tuisketassun silmissä, johtuen varmaankin Kultahohteen äskeisistä sanoista.
“Onko täällä kaikki hyvin? Kuulin vaikerrusta.”
Tiirajuova, varapäällikkö, astui sisään parantajan pesään.
“Marjatassu kynsi silmäni!” Tuisketassu syytti.
“Se oli vahinko! Uskokaa minua!” Marjatassu vaikeroi.
“Vahinko tai ei, oman klaanilaisen vahingoittaminen ei ole hyvä asia. Eikös sinun muutenkin pitäisi olla hoitamassa klaaninvanhimpia?”
Marjatassu nielaisi.
“Öhöh, no minäpä tästä menenkin”, Marjatassu sanoi ja hipsi vaivihkaa pois paikalta.
Klaaninvanhimpien pesän sijaan Marjatassu hipsutti leirin takaosaan murjottamaan.
“Minun täytyy jotenkin taas päästä Mustahaukan ja muiden suosioon”, hän mietti.
Yhtäkkiä hän sai loistoidean. Mitä jos hän menisi hakemaan keltamoa Jokiklaanista? Sitten ainakin Tuisketassun olisi pakko olla kiitollinen hänelle.
“Kyllä!” Marjatassu huudahti. Hän tarkisti ettei kukaan nähnyt ja puski itsensä piikkiherneseinämän läpi. Herneet tarttuivat hänen turkkiinsa ja pistelivät inhottavasti, mutta Marjatassu tiesi, että se oli parempi vaihtoehto kuin mennä sisäänkäyntitunnelista ja antaa kaikkien huomata hänen lähteneen.
“Ei ketään kiinnosta jos minä hetkeksi häivyn”, hän ajatteli.
Marjatassu hiipi kauemmas leiristä kunnes uskoi olevansa turvallisen välimatkan päässä. Sitten hän lähti jolkottamaan kohti Jokiklaanin aluetta.
Hetken päästä hän saapui joelle. Hän tähyili ympärilleen löytääkseen keltamoa. Vasta sitten hän tajusi, ettei edes tarkalleen tiennyt miltä se näyttää.
“Pinnistele nyt”, Marjatassu ajatteli. “Keltainen kukka se on, se käy nimestäkin selville… En minä siitä mitään muuta tiedäkkään. No, etsin sitten keltaisia kukkia.”
Hetken päästä hän huomasi pehkon pieniä keltaisia kukkia joen toisella puolen.
Marjatassu kurkotti kohti kukkia. Hänen kuononsa oli vain parin hiirenhännän päässä kukista, kun hänen tasapainonsa järkkyi ja hän molskahti jokeen.
Vesi oli jääkylmää ja kuohusi pahaenteisesti. Se olisi ollut Jokiklaanin kissallekin paha paikka.
Marjatassu polskutti jaloillaan henkensä edestä. Hän vajosi veteen ja pulpahti sitten taas pinnalle. Hänen suunsa täyttyi vedestä ja hän yritti haukkoa epätoivoisesti henkeä.
“Apua!” Marjatassu huusi niin kovaa kuin keuhkoistaan pystyi.
“Hyvä Tähtiklaani, minä hukun!”
Marjatassun voimat olivat jo vähissä ja hän luuli lopun tulleen, kunnes viimein hän tunsi jonkun tarttuvan häntä niskanahasta.
Marjatassu lysähti velttona maahan. Hän pärski veden pois suustaan.
“Mitä Tähtiklaanin nimeen teet täällä?”
Marjatassu katsoi ylleen. Se oli Kotkatassu, sama kissa joka oli ollut mukana partiosssa joka oli äkännyt Marjatassun metsästämästä.
“Etsin keltamoa.”
“Sinä olet sitten joku parantaja nykyään, vai? Mikset etsi omalta reviiriltäsi?” Kotkatassu kysyi uhkaavalla äänellä.
“Keltamo on loppu reviiriltämme, ja sitä kasvaa lisää vasta hiirenkorvan aikaan. Tuisketassu sai haavan silmäänsä ja vain keltamo auttaa siihen.”
“Vai niin. No, ehkä päästäisin sinut menemään, jos olisit parantaja, mutta koska et ole, sinulla ei ole lupaa liikuskella reviirillämme näin kaukana järvestä. Lähde.”
“Pakota minut”, Marjatassu sähisi.
Kotkatassu valmistautui iskemään, kun hänen takaansa kuului Jokiklaanilaisen ääni.
“Kotkatassu, mihin jäit? Nyt tänne! Ja vähän äkkiä sittenkin!”
Marjatassu puikahti lähimpään pensaaseen piiloon ja Kotkatassu juoksi takaisin partioon. Heidän mentyä riittävän kauas Marjatassu uskaltautui taas näkyviin, noukki keltamot maasta ja lähti takaisin kohti Tuuliklaanin leiriä.

Leirissä oli hiljaista. Oli alkanut jo hämärtää, ja suurin osa kissoista oli jo mennyt yöpuulle. Marjatassu kurkkasi sisään parantajan pesään. Henkitassu ja Tuisketassu nukkuivat jo, mutta Kultahohde järjesteli edelleen yrttejä.
“Kultahohde?” Marjatassu kysyi.
“Ai, Marjatassu. Mitä asiaa?”
“Löysin keltamoa.” Marjatassu laski keltaiset pikku kukat Kultahohteen eteen
“Ai- ahaa. Tuota… Marjatassu, nämä ovat kyllä leskenlehtiä… Kiitos kuitenkin”, Kultahohde sanoi vaivaantuneena.
“Ai.”
Marjatassu huokaisi.
“Parantuuko Tuisketassun silmä ilman keltamoa?” Marjatassu kysyi.
“Tosiaan, unohdin sanoa, löysin keltamoa sittenkin varastoni perältä. Olin laittanut ne väärään koloon, niin Henkitassu ei ollut löytänyt niitä.”
“Jaa. No hyvä.” Marjatassu oli hiukan pettynyt. Hän oli käynyt ihan turhaan Jokiklaanissa ja ottanut riskin.
“Älä murehdi”, Kultahohde lohdutti. “Muista, että kaikki tekevät joskus virheitä. Tuisketassu paranee kyllä. Sanoisin että jo huomenna hän on kunnossa. Ei hän ole sinulle vihainen.”
Kultahohteen sanat lämmittivät Marjatassua. “Kiitos”, Marjatassu sanoi ja suuntasi sitten
oppilaiden pesään nukkumaan.
Yhtäkkiä hänet valtasi huono omatunto. Miten hän oli laiminlyönyt velvollisuutensa klaaninvanhimpien suhteen, ollut tottelematon eikä ollut edes kiittänyt Kotkatassua tämän pelastettua hänen henkensä.
Sitten hän mietti Kultahohteen sanoja.
“Kaikki tekevät joskus virheitä.”
Se sai hänet hyvälle mielelle. Silmänräpäyksessä hän oli unessa.

//Toinen tarina jo :D On vähän omituista että tämä tulee heti ensimmäisen tarinani perään, mutta sain tämän jo se verran pitkäksi että päätin julkaista, mitä sitä nyt odottelemaan… :) Ja lisää on luvassa!//

Marjatassu heräsi keväiseen tuuleen. Hän katsahti ympärilleen. Oppilaiden pesä oli tyhjä, muut olivat selvästi jo tehtävissään.
Marjatassu tepasteli ulos aukiolle. Kaikki oli suhteellisen normaalisti. Klaaninvanhimmat rupattelivat, Ruostetähti jakoi käskyjä ja aamupartio oli juuri lähdössä.
Marjatassu henkäisi keuhkoihinsa raikasta ilmaa. Hiirenkorva oli tulossa. Hänet oli juuri nimitetty oppilaaksi.
“Marjatassu, siinähän sinä olet!”
Marjatassu huomasi Tuisketassun takanaan. Heistä oli tullut hyvät ystävät pian Marjatassun oppilaaksi tulemisen jälkeen.
“Kaninloikka, Tervaraita, minä ja Vinhapuro olemme menossa metsästyspartioon, haluatko tulla mukaan? Se olisi kivaa!” Tuisketassu intoili.
“Joo!” Marjatassu huudahti.
“Hei, kutsuin Marjatassun mukaan! Kai se on okei?”
Tuisketassun mestari Tervaraita mumisi jotakin, mutta murahti sitten puolihuolimattomasti:
“Hyvä on.” Tervaraita selvästikin tiesi, miten ärsyttävä Marjatassu oli. Oppilaalla oli tosiaan tapana kommentoida vähän joka asiaa.
“Menemme Hevospaikan suuntaan”, partion johtaja Vinhapuro ilmoitti.
“Hetkinen”, Marjatassu aloitti. “Ei sinne kannata mennä. Siellä on kaksijalkoja, jotka pelottavat kaiken riistan pois. Meidän kannattaa mieluummin mennä Myrskyklaanin suuntaan.”
“Marjatassu, nyt on vielä niin aikainen hiirenkorva ettei siellä mitenkään voi olla kaksijalkoja. Muutenkin lähempänä Myrskyklaania on vaara, että saalis juoksee Myrskyklaanin reviirille, ja nyt kun Myrskyklaani on tuntemattomasta syystä lisännyt partioitaan, meillä on liian suuri riski jäädä kiinni. Mitä Ruostetähtikin sanoisi?” Vinhapuro sanoi torpaten Marjatassun idean.
“Miksei minua ikinä uskota?!” Marjatassu tiuskaisi puoliksi itselleen.
Siihen Vinhapuro ei vastannut enää mitään vaan siirtyi kissajoukon etunenään johdattamaan heitä kohti hevospaikkaa. Marjatassu jättäytyi aivan joukon hännille.
“Marjatassu, älä nyt-”, Tuisketassu aloitti.
“Pidä huoli omista asioistasi”, Marjatassu murisi.
Tuisketassu ei näyttänyt välittävän. Tämä oli jo tottunut Marjatassun ajoittaisiin kiukunpuuskiin, sillä hän tiesi että ne eivät ikinä kestäneet kauaa.
“Kaikki hiljaa! Tuolla on jänis!” Kaninloikka huudahti yllättäen.
Jänis jyrsi ruohonkortta suoraan heidän edessään.
“Minä nappaan!” huudahti Marjatassu. Hän lysähti kanin päälle, täysin väärää tekniikkaa käyttäen, ja puraisi tätä kaulavaltimoon.
“Aika hyvä, vai?”
“Sait jäniksen kyllä kiinni” Kaninloikka aloitti, “Mutta käytit ihan väärää tekniikkaa. Jänistä kuuluu vaania täysin hiljaa, eikä todellakaan lähteä tuolla tavalla huudahtaen lentoon. Olit onnekas, kun jänis ei huomannut sinua heti alkuun.”
“Sillä lienee sammalta korvissaan”, Tervaraita lisäsi.
Marjatassun innostus haihtui.
“Kiitos vaan teille kannustavista sanoista” hän tuhahti.
He saivat vielä muutama jänistä ja peipposen. Sitten joukko palasi leiriin.
Marjatassu ehti hädin tuskin piikkihernetunnelista sisään, kun Tiirajuova tuli häntä vastaan.
“Kas, Marjatassu. Sinulle olisi tehtävä.”
“Tehtävä?”
“Klaaninvanhimpien sammalet kaipaavat vaihtoa. Olisitko kiltti ja kävisit vilkaisemassa niitä.”
“Minä? Miksi minä? Sehän on rangaistus! Hoitaa klaaninvanhimpia! Mitä olen muka tehnyt?!” Marjatassu ihmetteli.
“Et mitään” Tiirajuova rauhoitteli, “Kyllä kaikkien oppilaiden pitää hoitaa heitä joskus. Nyt on sinun vuorosi. Menehän nyt.”
Tiirajuova lähti pois merkiksi sille, että keskustelu oli päättynyt antamatta Marjatassulle aikaa niskuroida vastaan. Marjatassua otti kalloon, mutta hän lähti silti. Hän halusi olla kuuliainen varapäällikölle, vaikka hän ei pitänytkään tehtävästä.
Marjatassu astahti klaaninvanhimpien pensaspesään. Aamukukka nukkui ja Takiaiskorva rapsutti korvaansa takajalallaan.
“Aurinkohuippua, nuorukainen”, Takiaiskorva tervehti.
Marjatassu ynähti hiljaa vastaukseksi. “Kenenkäs sammalet täällä nyt haisevat?” hän kysäisi hieman ärtyneenä.
“Minun sammaliini on varmaan sujahtanut jokin hiirenraato, ne löyhkäävät kuin ketunläjä. Olisi kyllä mukavaa jos joku ne vaihtaisi.”
Takiaiskorva siirtyi pois tieltä ja Marjatassu kääräisi vanhan sammalen palloksi ja vieritti leirin ulkopuolelle. Sitten hän kaapi maasta lisää ja raahasi pesälle. Sitten hän levitti sammalet pesäkuoppaan.
“Valmista” Marjatassu huokaisi muka uupuneena.
Hän oli jo lähdössä pois, kun kuuli vielä Takiaiskorvan äänen.
“Jää toki hetkeksi vielä. Voin kertoa sinulle tarinan.”
Marjatassu huokaisi vihaisesti syvään. Toisin kuin oppilaat yleensä, Marjatassu inhosi klaaninvanhimpien tarinointia. Hän oli jo vastaamassa ei, mutta katsoi sitten miten pyytävältä vanhus näytti ja päätti jäädä hetkeksi.
“Hyvä on sitten.”
“Ah, arvasin että sinua kiinnostaisi. Silloin kun Jänistähti vielä johti klaania, ja minä olin vielä oppilas…”
Marjatassu kuunteli hetken Takiaiskorvan tarinoita. Sitten hän ei enää kertakaikkiaan jaksanut.
“Jooh… Kuuntelisin mielellään tarinoitasi vielä, mutta öööh mestarini Mustahaukka käski minun tulla harjoittelemaan aurinkohuipun jälkeen… Ohhoh, taidan olla jo myöhässä! Pitääkin tästä mennä!”
Marjatassu lähti vikkelästi paikalta Takiaiskorvan jäädessä hölmistyneenä sammalpedilleen.
Marjatassu pujahti aukiolle ja istahti lepäämään.
“En minä valehdellut” hän ajatteli. “Mustahaukka halusi että harjoittelemme tänään taisteluliikkeitä.”
Kuin käskystä Mustahaukka saapui paikalle.
“Terve, Marjatassu. Oletko valmis harjoittelemaan?”
“Joo!”
Mustahaukka oli kunnioitettu soturi, ja Marjatassu oli ylpeä siitä että sai olla hänen oppilaansa.
“Menemme Yötassun ja Punakukan kanssa.”
Pian Punakukka ilmaantui aukiolle, ilmeisesti partiosta, Yötassu mukanaan. Mustahaukka sanoi hänelle jotakin ja sitten viittoili Marjatassun luokseen.
Heidän mennessään sen ohi Marjatassu vilkaisi kaihoten tuoresaaliskasaa, joka näytti varsin suurelta.
Heidän juuri saavuttua ulos leiristä Marjatassu päätti ilmoittaa nälästään.
“Enkö voisi syödä ensin? Olen jo metsästänyt tänään.”
“Olisit sanonut aikaisemmin. Muutenkin, kuningattaret eivätkä klaaninvanhimmat ole syöneet vielä”, Mustahaukka ilmoitti jyrkästi.
“Mutta siinä on niin paljon! Kyllä siitä riittää vaikka nyt ottaisinkin siitä yhden pikku hiiren.”
“Vaikka siitä riittäisikin sen jälkeen vaikka kettulaumalle, soturilaki kieltää syömisen ennen kuin muu klaani on ruokittu. Katsotaan tämän jälkeen.”
“Mutta kun-”
“Marjatassu” Mustahaukka sanoi. “Ei käy.”
Sen jälkeen Marjatassu sulki suunsa. Hän tiesi että jos Mustahaukka käytti tuota äänensävyä oli paras kuunnella.
Pian he saapuivat harjoituspaikalle.
“No niin. Minä ja Mustahaukka näytämme nyt pari perustaisteluliikettä, jotka joka kissan on syytä osata. Perehdymme myöhemmin monimutkaisempiin iskuihin”, Punakukka selitti.
Marjatassu katsoi puolihuolimattomasti soturien taisteludemonstraatioita. Yötassu istui hänen vieressään ja katsoi samaa neutraali ilme kasvoillaan.
“No niin” Mustahaukka sanoi lopetettuaan opetustaistelun Punakukan kanssa. “Nyt on teidän vuoronne. Marjatassu, olen vieraan klaanin soturi joka on hyökkäämässä leiriimme. Hyökkää kimppuuni, totta kai ilman kynsiä.”
Marjatassu syöksähti Mustahaukan kimppuun ja alkoi läimiä tätä kasvoihin ja päälaelle. Se olisi tehnyt pahaa jälkeä kynnet esillä. Mustahaukka kuitenkin huitaisi tämän sivuun kuin mitättömän pennun. Sitten Marjatassu loikkasi tämän niskaan eikä päästänyt irti vaikka hänen mestarinsa kuinka ravisteli. Marjatassu alkoi raapia tämän vatsaa toisella tassullaan pitäen toisilla yhä visusti kiinni. Mustahaukka onnistui kuitenkin paiskaamaan tämän maahan heikentyneen otteen ansiosta.
“Hyvä, riittää” Mustahaukka sanoi.
“Taistelet hyvin ikäiseksesi, mutta luonnollisesti monessa asiassa on vielä hiomista. Tuo kasvojen raapiminen- se aiheuttaa suurta vahinkoa, mutta siltikään niin ei kannata tehdä, sillä olet silloin hyvin alttiina vastustajien hyökkäyksille.”
“Selvä.”
Nelikko harjoitteli vielä pienen hetken, kunnes aurinko alkoi jo painua mailleen. Marjatassu palasi uupuneena leiriin.
“Kai nyt saan ottaa syötävää?” hän sopersi Mustahaukalle.
“Klaani on ruokittu” Mustahaukka ilmoitti. “Ota vain. Olet sen ansainnut.”
Marjatassun korvat nousivat pystyyn. Hän ponkaisi tuoresaaliskasalle ja valikoi sieltä päästäisen. Hän vei sen oppilaiden pesään, jossa Tuisketassu kalusi kaniiniaan.
“Hei! Mistäs sinä tupsahdit?” Tuisketassu kysyi.
He aloittivat jutustelun, ja lepäsivät pesässä kunnes muitakin oppilaita alkoi ilmaantua pesään nukkumaan. Myös Marjatassu käpertyi omaan pesäänsä nukkumaan. Pian hän oli vaipunut syvään tiedottomuuteen.

//Tämä oli tämmöinen kevyt aloitustarina. Muuten, jos nyt tätä tarinaa nyt ylipäätään lukee joku muu kuin moderaattorit, niin nimeäni ei ole listassa siksi, etteivät modit ole vielä ehtineet laittaa minua sinne. Toivottavasti tämä oli hyvä :D//

Ensimmäinen luku: Nimeni on Ratamo

Aamu alkoi. No miten nyt aamut yleensä alkavat. Oli kylläkin keskipäivä ja aurinko oli ehtinyt jo nousta kirkkaana taivaalle. Yöt olivat kevään edetessä entistä lämpimämpiä ja nyt kun aurinkokin näyttäytyi taivaalla säännöllisesti niin voisin kuvailla oloani jopa hyväksi. Nuoremmat sisarukseni juoksivat ympyrää emomme Mollyn ympärillä ja jostain kaukaisuudesta kuulin kaksijalan pentujen naurun. Nousin ylös ja venyttelin selkääni ennen kuin aloin sukia likaisen väristä turkkiani, josta ei koskaan osannut sanoa oliko se vain ruman väriyhdistelmän luoma illuusio vai olinko onnistunut saamaan turkkini oikeasti likaiseksi. Kuitenkin yritin parhaani mukaan olla siisti ja kelvollinen tallikissa sekä jokaisen hiiren pahin painajainen. Tosin kaksijalat loivat minuun usein pitkiä, halveksuvia katseita symtymämerkkini vuoksi. Tai eihän se mikään merkki ole vaan puute tai paremminkin epämuodostuma. Vasen takajalkani oli kehityksestä jälkeen jäänyt ja se oli pituudeltaan hieman muita tassuja lyhyempi, mikä haittasi hiukan liikkumistani, mutta olin ehtinyt jo oppia elämään sen kanssa.
”Tule leikkimään”, pikkusiskoni Nani hihkui keskeyttäen syvällisen, päänsisäisen monologini elämästäni. Tuhahdin hiukan ja pudistin päätäni kieltävästi. Käännyin puoliympyrän verran, jotta pystyin seuraamaan tapahtumia kaksijalanpesän edustalla. Kaksijalan pennut juoksivat ympäriinsä ja niiden vanhemmat hoitivat tilan askareita. Päivässä ei siis ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, joten lievittääkseni tylsyyttäni päätin lähteä pikku kävelylle. Nousin hiukan kankeasti ylös heinäkasasta ja venyttelin muutaman sekunnin jalkojani. Sitten katsahdin muutamaksi sekunniksi emooni Mollyyn ja kahteen sisarukseeni Buddyyn ja Naniin. He leikkivät keskenään heinien seassa, mikä vaikutti minusta idioottimaisen typerältä ajanvietteeltä. Sosiaalisuus ei koskaan ole ollut vahvuuksiani, joten olen oppinut lyhyen pennunelämäni aikana selviämään yksin suuristakin haasteista. Kävelin hiukan klenkaten kohti portaita ja laskeuduin ne varovasti alas navettaan, jossa tuore lannan tuoksu peitti alleen lähes kaiken muun. Nyrpistin hiukan nenääni, koska maalaiseläinten kuten lehmien ja lampaiden ominaislöyhkä peitti alleen kaikkien saaliseläinten kuten hiirten tuoksut. Kävelin verkkaisesti kohti tallin ovea laahaten epämuodostunutta jalkaani perässäni, kun kuulin rapinaa jostain lähistöltä.
”Ai sinäkö se vain olit”, murahdin ja istahdin hetkeksi paikoilleni. Varjoista asteli esiin kauniin pikimusta kolli, jonka keltaiset silmät kimaltelivat auringonvalossa.
”Älä ole noin epäkohtelias nuori mies”, kolli naukaisi kirkkaalla äänellä.
”Painu hiiteen Rooster. On parempaakin tekemistä kuin kuunnella ilkkumistasi”, murahdin ja lähdin ohittamaan kollia hiukan laahaavin askelin.
”Herra epämuodostuma onkin tänään erinomaisella tuulella huomaan”, Rooster kehräsi ja kiilasi tielleni naurahtaen samalla hieman ivallisesti.
”Paraskin puhumaan senkin leuhka katti, joka on nimetty lentokyvyttömän kiekukaulan mukaan”, murahdin ja sujahdin nopeasti kollin ohitse tallipihalle.
”Älä ala nenäkkääksi senkin luonnonoikku. Minulla on sinulle ihan oikeaa asiaakin”, Rooster sähähti ja loikkasi poikkiteloin eteeni.
”Anna sinulle siis minuutin arvokasta hiirenpyydystysaikaani”, sähisin takaisin.
”Kiitän sinua siitä senkin katin kuvatus”, Rooster kehräsi ja istui virallisen näköiseen asentoon eteeni.
”Kerro asiasi mieluusti tämän vuorokauden aikana”, murahdin ja istahdin kollia vastapäätä.
”No tuota en oikein tiedä mistä aloittaisin... Tarina on pitkä ja mutkikas. Sisältää paljon pitkiä ja vaikeita sanoja joten kaltaisesi luonnonoikun voi olla sitä vaikea ymmärtää”, Rooster kehräsi ja sihisi samaan aikaan kuin ei olisi tiennyt kumpi ääni olisi ivallisempi.
”No tiivistä se iltapäivään mennessä alle kolmeensataan sanaan niin jatketaan sitten keskustelua”, murahdin ja otin muutaman askeleen pois päin.
”No en kerro koko totuutta, mutta sanon tämän. Kannattaisi pysyä kaksijaloista kaukana. Ne haluavat sinusta eroon tynkäjalka”, Rooster sähähti ja juoksi pois. Tuhahdin hiukan kollin sanoille enkä oikein tiennyt pitäisikö niitä uskoa, mutta Roosterilla oli aina tapana kiusoitella minua sillä, että kaksijalat eivät halua omistukseensa kaltaistani luonnonoikkua, joten päätin jättää asian omaan arvoonsa. Toisaalta jokin siinä jäi vaivaamaan minua. Enkä osannut sanoa, mikä se oli.

***

Päivä eteni rauhallisesti ja olin onnistunut nappaamaan jo muutaman pienen hiiren. Metsästystaitoni eivät olleet aikuisen kissan luokkaa, mutta olin varsin tyytyväinen saavutuksiini varsinkin epämuodostunut jalka taakkanani. Annoin itseni hiukan iloita ja hymyilin koko kotimatkan ajan kantaen hiukan vaatimatonta saalista suussani. Halusin esitellä emolleni saavutuksiani. Kuljin ylpeänä pihan poikki ja nostin vauhtini juoksuksi, kun lähestyin latoa. Päivä oli kääntymässä pian iltaan ja kaksijalat ohjasivat eläimet takaisin sisälle. Hevoset, lehmät, lampaat, siat ja muut maatilan eläimet pitivät yhtäaikaista, äänekästä konserttiaan, mutta kaiken mölyn keskeltä saatoin erottaa tutun kollin äänen.
”Rooster”, mumisin suu täynnä. Laskin saaliini maahan ja loin pitkän, vihaisen katseen kolliin, joka loikkasi eteeni.
”Hei taas pikku kisu”, Rooster naukui ivallisesti.
”Mene jo asiaan Rooster”, murahdin vihaisesti.
”Ei minulla mitään erikoista ole, mutta haluat varmasti kuulla tämän. Seuraa minua”, kolli kehräsi ja lähti hölkkäämään kohti kaksijalkojen pesää. Seurasin hiukan kummastuneena mustan kollin askelia hiirisaalis suussani. Lopulta Rooster pysähtyi aivan kaksijalanpesän ikkunan alle ja käänsi katseensa minuun. Laskin hiiret suustani maahan ja vastasin katseeseen ärtyneen näköisenä.
”Mikä nyt on niin tärkeää?” sihisin.
”Tule. Hyppää ikkunalaudalle kanssani, kummajainen”, Rooster kehräsi ivalliseen sävyyn. Annoin vastaukseksi vain nyökkäyksen ja kiipesin Roosterin perässä ikkunalaudalle. Kaksijalanpesä oli valaistu kirkkaasti sisältä ja ikkunasta pystyi erottamaan takassa roihuavan, lämittävän tulen. Paikka ei ollut minulle oikeastaan entuudestaan tuttu, koska tallikissana olin elänyt elämääni ainoastaan ulkona ja tietenkin ladossa.
”Mitä teemme täällä?” kysyin oikeasti ihmeissäni.
”Shh... Ole hiljaa ja kuuntele”, Rooster sihahti ja osoitti tassullaan ikkunan toiselle puolelle, jossa isommat kaksijalat kävivät kiivasta keskustelua. Ne puhuivat jotain sekavaa oudolla ihmisten kielellä, josta minä tavallinen tallikissa en osannut saada minkäänlaista selkoa.
”Mistä ne oikein puhuvat? En tajua sanaakaan tuosta mongerruksesta”, kysyin lopulta puoliääneen Roosterilta ja käänsin katseeni kohti kollia.
”Ne puhuvat sinusta. Etkö kuule kummajainen. Ne puhuvat sinun kohtalostasi”, Rooster sanoi ivallinen sävy äänessään ja käänsi päänsä takaisin kohti ikkunaa.
”Mistä sinä sen muka tiedät?” sihahdin vastaukseksi.
”Olen sisäkissana oppinut ymmärtämään ihmisten kieltä ettäs tiedät nenäkäs pentu. Tiedän hyvin, että he puhuvat sinusta ja kovaan ääneen vasta puhuvatkin”, Rooster sanoi kääntämättä edes katsettaan ikkunasta.
”Niin lellitty sisäkissa muka osaa tulkata ihmisten kieltä. Hyvä vitsi”, tuhahdin.
”Totta kai osaan. Toisin kuin sinä tynkäjalka. Nimesikin on sellainen tynkä. Jos he olisivat antaneet sinulle kunnon nimen et olis pelkkä Max. Olisit Maximus tai Maximillian tai jotain muuta mahtavaa, mutta koska olet viallinen niin nimesikin tulee olla siihen sopiva”, Rooster naurahti ja mulkaisi minua sivusilmällään.
”Inhoan tuota nimeä. Kutsu minua mieluummin sitten vaikka vain tynkäjalaksi tai vaikka idootiksi, mutta kaksijalkojen antama nimi ei kuvast minua lainkaan”, murahdin vastauksen.
”Tiedän tiedän rakkahin Max, mutta tiedätkö mitä kaksijalat aikovat tehdä sinun suhteesi?” Rooster kysyi aivan kuin osaisin myös tulkata ihmisten kummaa mongerrusta.
”Ihan kuin ymmärtäisin jotain noin alkukantaista kieltä”, vastasin.
”No minäpä kerron ettet jää kaikesta hauskasta paitsi. Pikku Max on kohta kuollut Max. He haluavat hankkiutua viallisesta kissasta eroon, joka ei osaa edes pyydystää hiiriä kunnolla, jonka jalka on syntymästä asti ollut epämuodostunut. Kissasta, joka ei koskaan tule olemaan mitään muuta kuin taakka heidän harteillaan”, Rooster sanoi nauraen.
”Et ole tosissasi”, murahdin vihaisen oloisena.
”Voi kyllä olen senkin luonnonoikku. Hetken kuluttua taloa johtava kaksijalka tulee ulos kutsuakseen sinua, mutta tuo mukaan kirveen tai myrkkyä tai jotain vielä pahempaa ja päättää surkeat päiväsi yhdellä iskulla”, Rooster vain jatkoi nauramistaan.
”Ei tuo voi olla totta”, murahdin.
”Ja sieltä hän nyt tulee”, Rooster totesi ja huomasin kaksijalan pesän oven avautuvan. Erotin kaksijalan äänestä nimeni ja karvani nousivat pystyyn. Minua pelotti. Oikeasti minua pelotti ensimmäistä kertaa elämäsäni ihan oikeasti, joten loikkasin alas ikkunalaudalta ja juoksin suoraan latoon päästäkseni turvaan hullua kaksijalkaa.
”Äiti! Apua!” huusin hädissäni samalla, kun juoksin.

***

Matka latoon ei koskaan ole tuntunut niin pitkältä kuin sinä iltana. Hämärä sai välimatkan tuntumaan kilometreiltä, mutta pian onnistuin pääsemään ovien taakse turvaan. Kuulin takaani raskaat askeleet ja kiipesin nopeasti portaita ylös emoni ja sisarusteni luo.
”Äiti. Hullu kaksijalka jahtaa minua”, parahdin ja juoksin tämän luokse.
”Mitä sinä tarkoitat kulta? Mikä ihmeen hullu kaksijalka?” Molly kysyi ihmeissään ja silmäili minua pähkinänruskeilla silmillään.
”Tuo hullu kaksijalka”, sanoin ja osoitin tassullani ladon alinta kerrosta. Johtaja kaksijalka kantoi veistä kädessään ja kutsui minua nimeltä. Turkkini oli pörröllään ja iho sen alla taisi nousta kananlihalle silkasta pelosta. Kaksijalka kiipesi rappuset ylös vain muutamalla harppauksella ja huomatessaan minut iso koura ojentui tarttumaan kiinni niskastani. Kaksijalka mongersi jotain epämääräistä lähestyessään minua, mutta raapaisin tämän kättä ennen kuin se ehti saavuttaa minut livahdin nopeasti karkuun. Juoksin rappuset alas niin nopeasti kuin tynkäjalallani vain pääsin ja yritin etsiä katseellani piilopaikkaa. Paniikissa ryntäilin päättömästi edes takaisin kaksijalka aivan kannoillani kunnes juoksin ulos ja sain hetken levähdystaudon, mutta kaksijalka pääsi kintereilleni nopeammin kuin olin toivonut. Kaksijalan pesän ovi oli jäänyt auki joten paniikissa juoksin turvaan sisälle ja etsin itselleni turvaa. Tavarat putosivat pöydiltä ja hyllyiltä, kun juoksi ympäri kaksijalan pesää ja ohimennen onnistuin pudottamaan muutaman kynttilän matolle, mikä aiheutti valtaisin tulipalon kaksijalkalan yhteen huoneeseen. Tuli oli onneksi hyvä pakokeino, kun kaikki kaksijalat kerääntyivät yhteen sitä sammuttamaan. Ryntäsin yläkertaan etsimään pakoreittiä.
”Pakoon, pakoon, pakoon”, toistelin itselleni hengästyneenä, kun kirmasin huoneesta toiseen kylväen tuhoa jälkeeni. Kaksijalan pennut yrittävät tuloksetta ottaa minut kiinni kunnes päädyin parvekkeelle umpikujaan. Loikkasin äkkiä kaiteelle turvaan, kun minua aiemmin jahdannut johtaja kaksijalka ilmestyi ovesta veitsi kädessään. Vedin henkeä kaksi sekuntia ennen kuin kiipesin katolle turvaan kaksijalkaa. Suunnitelmassani oli kuitenkin muutama pikku ongelma, kuten pakoreitin puuttuminen, jos en aikonut hypätä alas. Kiersin taloa ympäri katolla joitakin minuutteja kunnes havaitsin suuresta tammesta ulottuvan oksan, jolle olisi turvallista hypätä turvaan. Käytin kaikki viimeiset voimani hyppyyn ja onnistuin pelastautumaan oksalle. Käperryin kerälle niin lähelle puuta kuin mahdollista, jotta sain hetken ajan tasata pulssini.
”Max”, kuulin emoni lausuvan nimeni. Molly istui vai pari oksaa minua alempana ja katseli minua pimeässä kauniisti hohtavilla silmillään. Sisarukseni Buddy ja Nani istuivat hänen vieressään.
”Mitä te täällä teette?” kysyin vakavasti.
”Pelastamme sinut”, Molly kehräsi ja kiipesi oksalle viereeni.
”Niin. Olen mennyttä kissaa kuten jo varmaan huomaatte kaikista naarmuistani ja tuosta hullusta kaksijalasta”, nau'uin pelokkaasti. Vuosin verta sieltä täältä ja monista arvista oli tullut niin syviä, että niistä jää kyllä jäljet.
”Et jos pakenet metsään. Siellä olet turvassa”, Molly kehräsi.
”Metsässä? En minä siellä osaa elää. En ole koskaan ollut edes hyvä metsästäjä”, sanoin empien.
”Kyllä sinä osaat. Isäsikin osasi”, Molly naukui.
”I... Isäni?”, kysyin ihmeissäni.
”Kyllä kultaseni. Kerrompa sinulle tarinan. Se on ajalta ennen teidän kolmen ihanaisen syntymää, ajalta jolloin tapasin isänne Liskohampaan”, Molly aloitti kertomisen.
”Liskohammas? Aika naurettava nimi”, Buddy keskeytti tarinan.
”Niimpä. Mikä kummallinen nimi sekin on?” Nani jatkoi.
”Se on sellainen nimi, joka on klaanikissoilla”, Molly tiesi kertoa.
”Klaanikissoilla?” kysyin ihmeissäni.
”Niin. Klaanikissoilla. Metsässä elää neljä klaani. Myrskyklaani, Tuuliklaani, Jokiklaani ja Varjoklaani. Isänne kuului kaikista jälkimmäiseen niistä, Varjoklaaniin. Hän oli komea karkulainen, kun tapasimme. Hän oli alkanut luopioksi, koska kova hierarkinen elämä klaanissa kuulemma väsytti häntä joten hän lähti etsimään omaa onneaan. Valitettavasti hän kuoli jäätyään hirviön alle ennen kuin onnistui löytämään tuon onnen”, Molly kertoi meille.
”Oikeasti? Kuulostaa aika mielenkiintoiselta”, totesin ihaillen.
”Kyllä. Se on aika mielenkiintoista. Mutta jotain hyvää Liskohammas minullekkin jätti. Teidät kolme, jotka olette puoliksi klaanikissoja ja puoliksi kotikissoja. Olette siis hienommin sanottuna puoliverisiä ja jossain vaiheessa teidän on päätettävä kummassa maailmassa haluatte asua. Lupaan tukea päätöstänne oli se mikä tahansa”, Molly kehräsi ja katsoi meitä kaikkia lempeästi.
”Minä haluan ainakin olla kotikissa. Täällä on kivaa”, Buddy totesi päättäväisesti.
”Niin minäkin”, Nani jatkoi.
”No entäs sinä kultaseni?” Molly kysyi ja katsoi minua.
”No tänne en voi palata, joten lähden metsään etsimään näitä klaanikissoja. Uskon, että se on kohtaloni”, totesin virallisen oloisesti.
”Tiedän kulta. Olet aina ollut niin pikkuvanha ja vastuullinen”, Molly kehräsi.
”Mutta hyväksyykö ketään tälläistä viallista luonnonoikkua?” mutisin ja katsahdin jalkaani.
”Se on osa sinua, jos joku ei hyväksy sinua niin ei hän ole luottamuksesi arvoinen. Mutta mene nyt kultaseni ennen kuin kaksijalka ehtii tänne”, Molly hoputti ja pystyin selvästi erottamaan jo kaksijalan askeleiden lähestyvän turvapaikkaamme.
”Kiitos äiti ja hyvästi”, kuiskasin ennen kuin laskeuduin alas ja lähdin juoksemaan kohti tuntematonta.

***

Jatkoin juoksemista kunnes saavuin järven rannalle. Maistelin kevysti ilmaa ja totuttelin hetken ajan uuteen maailmaani. Minun oli tosin nälkä, joten ensin pitäisi löytää jotain suuhunpantavaa.
”Täytyy alkaa metsästää”, mumisin itsekseni hiljaa ettei kukaan mahdollinen ohikulkija pitäisi minua hulluna, kun keskustelen itseni kanssa. Aloin etsiä riistaeläinten tuoksua ilmasta ja pian havaitsinkin jotain, mutta se ei ollut ruokaa. Se oli jotain muuta. Ehkä toinen kissa. Tai jokin muu eläin, mutta kuitenkaan ei ruokaa. Kuulin rapinaa läheisestä pensaasta ja pian esiin klenkkasi vanha, parhaat päivänsä nähnyt laiha kollikissa, joka hymyili minulle varovasti.
”Tervehdys nuorukainen”, kissa sanoi ystävällisesti.
”Tervehdys vain”, sanoin hiukan varautuneesti ja yritin tarkkailla mahdollisimman hyvin kissan liikkeitä ettei tämä vain ollut ansa.
”Älä pelkää. En tee sinulle pahaa. Voit luottaa minuun”, kissa naukui ja lähestyi minua varovasti.
”Olen pahoillani vanhus, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu etten voi luottaa kehenkään. Minut on juuri ajettu kodistani ja olen vieläpä nälissäni”, vastasin.
”Vai muka vanhus. Nimeni on Susi ettäs tiedät. Susi urhea ja rohkea”, kolli sanoi ylpeänä.
”Susi urhea ja rohkea...” sanoin hiukan epäilevästi.
”Niin minua ainakin ennen kutsuttiin. Silloin, kun kuuluin vielä Jokiklaaniin”, Susi kertoi.
”KLAANIIN?!” huudahdin.
”Niin. Jokiklaaniin siis tarkalleen ottaen kuten jo sanoin”, Susi tarkensi.
”Minäkin tulin tänne etsimään klaaneja”, kerroin Sudelle.
”Vai niin. No voin sanoa ettei se ole vaivan väärtiä. En koskaan tullut oikein toimeen siellä kenenkään kanssa enkä saanut edes kunnon soturinimeä, kun päälikkö vain totesi, että tuskin viihdyn klaanissa kauaa, joten se ei olisi vaivan väärtiä antaa minulle oikeaa soturinimeä”, Susi kertoi tarinaansa.
”Mikä on soturinimi?” kysyin ihmeissäni.
”Soturinimi on... Se siis on... Miten sen nyt selittäisin? No sotunimi on nimi, joka koostuu yleensä kahdesta sanasta eli alku ja loppupäätteestä. Alku voi olla vaikka jonkin kasvin, eläimen tai muun sellaisen nimi ja loppuosa vaikka jokin ruumiin tai kasvin osa. Esimerkiksi olisin halunnut olla klaanissa Susihammas tai Sudenulvonta tai Susimarja”, Susi selitti minulle.
”En taida ihan pysyä kärryillä”, sanoin hämmentyneenä.
”No niiden klaanikissojen hierarkia ja tavat ovat minullekkin edelleen yksi iso sekasotku. Niin paljon seremoniota, tapoja ja traditiota. Ei sellaista jaksa kukaan”, Susi tuhahti.
”Niimpä. Olin jo alusta asti miettinytkin sitä ettei klaanielämä ehkä ole minua varten”, sanoin hiukan haikeasti.
”Mitä tarkoitat sillä nuorukainen?” Susi kysyi ihmeissään.
”No miten sen nyt sanoisi... En tiedä voinko tällä hetkellä luottaa niin moneen uuteen kissaan. Tarvitsen aikaa selvittää ajatuksiani, jos ymmärrät”, sanoin varovasti.
”Minä ymmärrän. Voit tehdä lopullisen päätöksen koska vain haluat ja mikä on sinulle parhaaksi nuorukainen”, Susi kehräsi.
”Mutta en osaa lainkaan metsästää tai hankkia ruokaa tai suojaa. Olen ihan toivoton tapaus”, mutisin itsekseni.
”No haluatko tulla minun luokseni? Haluaisitko oppia minulta? Olen aika hyvä opettamaan, vaikka itse sanonkin”, Susi sanoi ylpeästi.
”No miten vain, mutta taidat olla jo niin vanha ettet jaksa opettaa kunnolla vai kuinka?” sanoin hiukan kiusoitellakseni Sutta.
”No ollaampa sitä nyt nenäkkäitä. Olen kuules ankara opettaja”, Susi totesi ärähtäen.
”Sen uskon. No, ollaanko sitten tovereita?” kysyin varovasti.
”Kyllä nuorukainen. Tule. Pääse lepäämään hetkeksi pesääni ja saat myös ehkä hiukan syötävää”, Susi kehräsi ja lähti kulkemaan pitkin järven rantaa kohti vuoria.
”Kiitos Susi”, sanoin pehmeästi ja mukautin vauhtini vanhuksen askeliin sopivaksi.
”En ole muuten kuullut nimeäsi”, Susi totesi ja katsoi minua kohti.
”No nimeni on... Tarkoitan siis... Tarkoitan siis ettei minulla oikeastaan ole nimeä. Tai on, mutta se ei enää sovi minulle”, totesin huokaisten.
”Ymmärrän. Sopiiko, jos minä annan sinulle sitten nimen?” Susi kysyi uteliaasti.
”Siitä vain kunhan et keksi mitään turhan tyhmää vanhus”, naurahdin.
”Lopeta jo tuo vanhukseksi kutsuminen... Olen kissa parhaassa iässä että tiedät senkin nulikka, mutta katsotaampas sitten”, Susi loi pitkiä katseita ympäristöön kuin olisi etsinyt jotain.
”Mitä sinä teet?” kysyin uteliaana.
”Etsin uutta nimeäsi”, Susi totesi kuin se olisi ollut ihan normaali toimintatapa.
”Etsit? Mitä sillä tarkoitat?” kysyin ihmeissäni.
”Nimi on hyvä etsiä luonnosta, koska se kuvastaa meitä kaikkia jollain tavalla”, tämän lauseen jälkeen Susi pysähtyi ja katsoi hetken aikaa maahan. Hän tuijotti jotain tarkasti ja yritin itsekkin erottaa sen, mihin vanhuksen silmät olivat lukittuneet. Maassa oli jokin oudon näköinen, isolehtinen kasvi.
”Mikä tuo on?” kysyin välittömästi.
”Ratamo. Mitäs pitäisit siitä?”, Susi kysyi.
”Ratamo? Mitä tarkoitat? Mistä pitäisi ja miksi?” olin ihan hämilläni.
”Nimenäsi. Katsos kun ratamot osaavat olla sitkeitä rikkakasveja, mutta oikein käytettynä niiden lehdet voivat parantaa tulehduksia, joten ajattelin nimen olevan oikein osuva”, Susi kertoo.
”Vai, että Ratamo”, totesin puoliääneen.
”Niin. Ratamo”, Susi vastasi.
”Se on hyvä. Nimeni on Ratamo”, sanoin ylpeästi ja jatkoin matkaani Suden perässä kohti hänen kaukaisuudessa siintävää pesäluolaansa.

//Ekassa tarinassa yritin vähän avata Ratamon menneisyyttä, joten luonne ei ole vielä ihan niin kieroon kasvanut kuin kuvauksessa lukee. Joitakin asioita olisi vain hankala kertoa tulevaisuudessa, jos Ratamon menneisyyttä ei hiukan raota edes ohimennen, mutta toivottavasti osasin kirjoittaa edes kohtuullisen hyvän tarinan.

"Sulkapentu ja Lehväpentu, astukaa eteen", muistaa Korentopentu Jäätähden sanoneen.
"Seittiturkki, sinut tunnetaan taistelu- ja johtamiskyvyistäsi ja saat oppilaaksesi Sulkapennun, joka tunnetaan tästä lähtien Sulkatassuna!" hän oli julistanut. Sulkapentu oli juossut pää viidentenä tassuna kohti Seittiturkkia, suurta ja syvänharmaata kollia kohti, ja koskettanut tämän kanssa neniä. Sitten he olivat siirtyneet sivuun, jolloin Korentopentu oli nähnyt siron ystävänsä vapisevan kaikkien kissojen keskellä.
"En ymmärrä miten hän ei nauti huomiosta", Korentopentu muistelee mumisseensa itsekseen.
"Lehväpentuhan on aina meistä se itsevarmin."
"Lehväpentu, tulehan tänne", päällikkö oli sanonut. Korentopentu oli nähnyt Lehväpennun nielaisseen hermostuneena.
"Hyvin se menee" muistaa Korentopentu toivottavansa hiljaa mielessään.
"Lehväpentu, tästä lähtien sinut tunnetaan Lehvätassuna. Mestariksesi saat Sammalturkin", hän oli sanonut ja kertonut vähän sammalturkin kyvyistä - johon Korentopentu oli jo ollut nukahtaa, sillä oli iltahämärän aika.
"Kun Lehväpentu, eikun siis -tassu, oli koskettanut neniä Sammalturkin kanssa…"
"Korentopentu kenelle sinä puhut?" Korentopentu kääntyi ympäri ja näki Kurkipennun edessään. Hän oli tullut juuri tuoresaaliskasalta, joka oli pienentynyt huomattavasti lehtikadon kylmyyden takia.
"Harjoittelen tarinoiden kertomista? Varjoturkki sanoi, että olen hyvä kertomaan tarinoita ja kun minä olen sitten myöhemmin yksi klaanivanhmimmista, niin osaan kertoa upeita tarinoita tuleville pennuille!" hän mahtaili uppoutuneena haaveisiinsa.
"Mutta tuohan tapahtui jo lähes kuu sitten! Ei meidän tarvitse odottaa kuin neljännesosakuu, niin meistäkin tulee oppilaita!"
"Aika tosiaan lentää," Korentopentu tuumasi. Hän tavallaan kaipasi pentutarhan suojaisaa oloa, klaanivanhimpien tarinoita ja leikkejä muiden kanssa, mutta Korentopentu tunsi, että jotain uutta oli alkamassa. Hänen tassujaan kihelmöi innostuksesta ja hän naukui mietteliäästi:
"Mutta eivätkös klaanivanhimmat kerro tarinoita useiden viherlehtienkin takaa, ei se nyt niin pitkä aika voi olla."
"Kenties", Kurkipentu vastasi kehräten ja veti häntänsä kippuraan. Hän näytti niin onnelliselta nyt, kun heistä tulisi viimein oppilaita.
"Kunhan en nyt tuhoaisi hänen iloaan", Korentopentu ajatteli ahdistuksen vallatessa hänen päänsä. Kurkipennun täytyy saada tietää - hänen täytyy! Tuota lausetta punaruskea, nuori naaras oli käynyt päässään ikuisuuden.
"Kurkipentu, minulla on sinulle vielä yksi salaisuus…", kuiskasi hän hiljaa, kun tuulenvire pyyhkäisi heidän ohitseen. Kuului tassunaskelia ja Kurkipentu siirtyi lähemmäs. Kaksikko istui nyt alle viiksenmitan päästä toisistaan. Korentopentu empi sanoissaan hetken ja mietti miten sen sanoisi. Sitten hän aivasti ja Kurkipentu värähdytti viiksiään.
"Ai aivastamisen salat, vai? Ne minä haluaisin kyllä oppia Aivastuspentu", hän maukaisi silmät kimmeltäen. Kurkipentu aina esitti vanhempaa kuin Korentopentu. Hän tiesi sen kyllä. Kului muutama hetki, mutta se tuntui ikuisuudelta. Sitten Korentopentu kakisti ulos lauseen, epäröiden, mutta selkeästi:
"Kylmäpuro ja Tuliturkki ovat vähän kuin valehdelleet meille. Me emme olleet heidän ainoat pentunsa, meitä oli aluksi viisi", Kurkipentu katsoi sisartaan kummastuneena.
"Mistä sinä sen tiedät, mitä se tarkoittaa, ovatko he murhanneet muut, missä he ovat, tähtiklaanissako? Menevätkö pennut edes Tähtiklaaniin?" Kurkipentu kysyi hyvin hämmentyneenä. Ei yhtään synkkänä, ei syvällisesti kiinnostuneena. Vain pinnallisesti hämmentyneenä. Nyt oli Korentopennun vuoro omistaa kimmeltävät silmät. Kurkipentu oli toistanut tismalleen samat kysymykset, jotka Korentopentu oli aikoinaan kysynyt itseltään.
"Kai he menevät Tähtiklaaniin. Yksi heistä taisi olla nimeltään Sumupentu", Korentopentu tuumi. "Mikäli olen saanut oikein selville, he kuolivat johonkin viheryskäaaltoon. Älä kysy mitä se tarkoittaa. Minä en enää muista. Moni kissa menetti silloin henkensä."
"Viheryskäänkö?"
"Oletko kuullut siitä?"
"Niinhän sinä juuri sanoit." Tyypillisiä keskusteluja sisarusten välillä - näin he jatkoivat hetken. Sekavaa, nopeaa, vähän epätodellista. Sanat olivat tönkköjä ja Korentopennusta tuntui, ettei sisko välittänyt.
"Eikö sinusta sitten ole, ole… Ole ärsyttävää tai outoa, että Tuliturkki ja Kylmäpuro ovat valehdelleet meille?"
"Ei se minusta niin iso asia ole", Kurkipentu totesi. Korentopentu vain nyökkäsi pettyneenä. Hän jättäisi tutkinnat tähän. Sehän oli vain ajan kysymys, milloin Kylmäpuro kertoisi totuuden - tai ainakin Tuliturkki. Tämä seikkailu jäisi vain Korentopennun muistoksi, pieneksi häivähdykseksi, mitä hän oli pentuna tehnyt.
Leikkinyt, kiipeillyt, seikkaillut, käynyt salaa rannalla… Kaikki totuuden eteen tehty työ, oli nyt muisto vain. Korentopentu tassutti pois kohti parantajan pesää heilauttaen häntäänsä hyvästelemisen merkiksi. Sitten hän hengitti syvään sisään. Ja hän hengitti ulos, jatkoi matkaansa. Korentopentu kurkisti varovasti parantajan pesään.
"Tunturitassu, oletko siellä?"
"Olen", kuului parantajaoppilaan keskittynyt ääni.
"Tarvitsetko sinä apua jossain?"
"En nyt oikeastaan, seuraa vain. En halua mennä häiritsemään ketään, saanko tulla tänne?"
"Tule vain." Korentopentu tassutti sisään.
"Eikö Huurremarjaa varmasti haittaa, että pentu tulee tänne aivan yksin?"
"En usko. Sitä paitsi minäkin tarvitsen vähän seuraa, mutta nämä yrtit pitävät minut kiireisenä. Varastomme ovat vähenemässä ja minun täytyy silti heittää näitä vanhoja pois", hän selitti kääntäen kaksiväriset silmänsä kohti Korentopentua.
Tunturitassun kanssa Korentopentu oli hiljainen. Hän vain katseli mitä parantajaoppilas teki, ja puhui harvoin. Se tuntui hänestä luontevalta.
Pian Korentopentu olisi oppilas, jolla oli tassut täynnä töitä joka päivä, ja Tunturitassu täysvaltainen parantaja Huurremarjan vanhentuessa.
"Kaikki tuntuu olevan muuttunut. Tai sitten mikään ei ole", Korentopentu huokaisi hiljaa.
"Tiedän tunteen", Tunturitassu vastasi poissaolevasti. Jossain vaiheessa Korentopentu lähti kohti pentutarhaa, jossa Kurkipentu jo nukkui. Korentopentu asettui aloilleen siskonsa viereen ja painoi päänsä alas. Kylmäpuro silitti vuorotellen Kurkipentua ja Korentopentua.
"Kohta olen oppilas", Korentopentu mumisi, kun hän nukahti.
"Niin, ei enää kauaa", Kylmäpuro vastasi.

//Jotenkin todella masentunut ja sekava olo, se tuntui tulevan heti läpi tarinastani, jonka nyt näin pikaisesti kirjoitin - pahoittelut tästä. Ajattelin, että tässä tarinassa olisi hyvä käydä läpi vähän Korentopennun luonnetta, joten tarina on sekava. Tiedän. Anteeksi.

Istuin parantajan pesän edessä ja yritin parhaani mukaan vältellä Yöntassun katsetta. Tämä tuijotti minua pistävillä silmillään naamallaan epäuskoinen ilme.
”Miten sinä saatoit?” Yöntassu sihahti. ”Meidän piti harjoitella yhdessä! Meistä piti tulla yhdessä klaanin parhaat soturit! Siitä olisi tullut hauskaa! Mutta sinä…”
”Tiesit kyllä, että suurin haaveeni on olla parantaja”, keskeytin Yöntassun katse kiinnittyneenä hiekkaiseen maahan.
”Olisit voinut edes kertoa minulle, ettet aio kouluttautua soturiksi!” Yöntassu kuulosti miltei epätoivoiselta, ja aloin miettiä, olinko tehnyt oikean valinnan.
”Ajattelin, ettei se olisi sinulle niin tärkeää”, mutisin tajuten itsekin, kuinka typerältä selittelyni kuulosti.
”Hmph. Menenkin sitten tästä harjoittelemaan mestarini kanssa”, Yöntassu tuhahti kääntäen katseensa pois ja lähtien kävelemään kohti leirin suuaukkoa.
”Odota! Minä…” huusin hänen peräänsä. Yöntassu ei joko kuullut tai ollut kuulevinaankaan, käveli vain pois. Huokaisin syvään ja painoin pääni rintaani vasten. Eilen kaikki oli vielä ollut niin täydellistä. Kultahohde oli halunnut minut oppilaakseen, ja Yöntassukin oli tuntunut hyväksyvän päätökseni. Ilmeisesti hän oli muuttanut mieltään sitten viime auringonlaskun. Nousin hitaasti seisomaan ja kävelin sisälle parantajan pesän hämärään.
Sisällä mestarini Kultahohde järjesteli yrttejä, ja kuullessaan tuloni hän kääntyi katsomaan minua.
”Hei, Henkitassu! Oletko valmis ensimmäiseen oppituntiisi?” hän naukaisi ystävällisesti.
”Öh… Kai…” sopersin. Mieleeni oli hiipinyt pieni epävarmuuden möykky, joka tuntui kasvavan hetki hetkeltä. Entä jos en muistaisikaan yrttejä? Jos tyrisin tositilanteessa ja kissa kuolisi? Olinko sittenkään valmis oppilaaksi?
”Aloitetaan sitten”, Kultahohde naukaisi kääntyen yrttipinoja kohti. ”Katso tarkkaan, kun näytän.”
”Hyvä on”, vastasin edelleen hieman epävarmana. Kultahohde osoitti pientä kasaa violetinsinertäviä marjoja ja sanoi: ”Nämä ovat katajanmarjoja. Ne auttavat vatsakipuihin ja levottomaan hengitykseen.” Yritin painaa asian tarkasti mieleeni, ja seurasin katseellani Kultahohdetta tämän siirtyessä seuraavien yrttien luo.
”Nämä taas ovat leskenlehtiä”, Kultahohde kertoi katsoen keltaisia, pieniä kukkia. ”Ne auttavat yskään ja kipeisiin polkuanturoihin.” Nyökkäsin kiinnostuneena. Mitä kaikkea yrteillä voitiinkaan hoitaa! Kultahohde jatkoi litaniaansa minun kuunnellessa vierestä.
”Timjami auttaa sokkiin, unikonsiemenet lievittävät kipua ja vesiminttu auttaa vatsakipuihin.”
”Mikä parantaa viheryskää?” kysyin. Emo oli kertonut minulle ja Yöntassulle tuosta kauheasta taudista, joka oli tappanut monia kissoja, silloin kun oli ollut vielä elossa. Silmistäni vierähti pari kyyneltä, kun emo palasi mieleeni. Miksi, voi miksi hänen oli pitänyt kuolla! Minä niin kaipasin häntä, ja niin kaipasi Yöntassukin…
”Kissanminttu on tehokkainta, ja onneksi meillä on sitä melko paljon”, Kultahohde keskeytti mietteeni.
”Selvä”, vastasin hiljaa, vieläkin ajatellen emoa.
”Jos sinulla on nälkä, voit käydä hakemassa hieman tuoresaalista”, Kultahohde naukaisi. ”Sen jälkeen lähdemme keräämään yrttejä!”
”Joo”, hymyilin hieman ja lähdin ulos parantajan pesästä ilta-auringon valoon. Kirpeä pakkanen nipisteli korviani ja ilma tuntui kylmältä viiksissäni. Yöntassu istui oppilaiden pesän edustalla ahmien laihaa kania. Nappasin ohimennen tuoresaaliskasasta pienen, ruskean päästäisen ja kävelin Yöntassun luo. Tämä käänsi katseensa minua kohti kaninkarvoja viiksissään.
”Katso, Henkitassu! Nappasin tämän jäniksen ihan it…” Yöntassu jätti lauseensa kesken muistaen aamuisen vihoittelumme.
”Yöntassu, ihan totta. Ei sinun kannata olla vihainen”, naukaisin hiljaa. ”Tahdon todella olla parantaja.” Itse asiassa en ollut lainkaan varma, halusinko. Mutta en halunnut kyllä olla soturioppilaskaan, joten ehkä minun pitäisi olla tyytyväinen.
”Niin… Ehkä vähän hätiköin”, Yöntassu tokaisi. ”Mutta olisimme voineet harjoitella yhdessä…”

Pitkän aikaa olimme molemmat aivan hiljaa syödessämme tuoresaaliitamme. Kun olin syönyt päästäiseni, Kultahohde ilmestyi parantajan pesästä viittoen minulle hännällään. Huikkasin hyvästit omiin mietteisiinsä vaipuneelle Yöntassulle ja lähdin kohti Kultahohdetta. Kun saavuin naaraan luo, tämä hymyili minulle ja sanoi: ”Nyt me menemme keräämään luppiota, sitä kasvaa tässä melko lähellä yhden suuren kiven luona. Sitä käytetään matkayrttinä, se voimistaa kissaa vaikka matkalla Kuulammelle.” Kuuntelin kiinnostuneena jälleen uuden yrtin käyttötarkoituksen ja seurasin sitten Kultahohdetta leirin sisäänkäynnin läpi. Ulkona tuuli pörrötti turkkiani ja tuiversi suoraan kasvoilleni. Katselin ihmeissäni edessäni aukeavaa, valtavaa nummea ja kukkuloita. Lyhyen matkan päässä, tuulessa heiluvien heinien keskellä lepäsi suuri kivi.
”Kasvaako tuolla sitä… luppiota?” utelin Kultahohteelta.
”Kasvaa”, Kultahohde vastasi lyhyesti lähtien astelemaan kohti kiveä. Asetin tassuni huolellisesti heinien keskellä tuulenpieksämässä maisemassa. Näin auringon lähestyvän taivaanrantaa kullaten säteillään nummen. Kun saavuimme kiven luokse, Kultahohde kumartui sen juureen katkaisten varovasti hampaillaan pienten, vihreiden lehtien varret. Hän poimi osan kasveista varovasti suuhunsa viittoen hännällään minua tekemään samoin. Kurotin kaulaani kiven juureen ja nappasin ohuet varret suuhuni.
”Lähdetään leiriin”, Kultahohde mumisi epäselvästi luppiot suussaan. Seurasin häntä kiven luota leirin suuaukolle, josta jatkoimme parantajan pesään. Laskin luppiot huolellisesti kasaan matkien Kultahohdetta.
”Voit nyt käydä katsomassa, onko klaaninvanhimmilla kaikki hyvin ja sitten tehdä mitä haluat, ennen kuin menet nukkumaan”, Kultahohde sanoi.
”Selvä”, naukaisin ja kävelin ulos leiriin. Aurinko paistoi enää matalalta, ja sen viimeiset säteet häikäisivät silmiäni kulkiessani kohti klaaninvanhimpien pesää. Pujahdin oviaukosta sisään, ja Aamukukka sekä Takiaiskorva tervehtivät minua iloisesti.
”Onhan teillä kaikki hyvin?” kysyin heilauttaen häntääni tervehdykseksi.
”On tietysti!” Aamukukka naurahti. ”Mitäs meille nyt voisi täällä tapahtua!”
”Onko punkkeja?” jatkoin kyselyä.
”Ei ole, ainakaan minulla”, vastasi Takiaiskorva vuorostaan.
”Ei minullakaan ole. Eikö sinun kannattaisi mennä jo nukkumaan?” Aamukukka huolehti.
”No kai minä sitten menen”, naukaisin huolettomasti ja peräännyin ulos pesän oviaukosta yhä hämärtyvään leiriin. Huomasin Yöntassun kävelemässä leirin poikki oppilaiden pesälle väsynyt ilme naamallaan.
”Hei Yöntassu, odota!” huusin sisarelleni. Tämä pysähtyi ja käänsi katseensa minua kohti.
”Mitä nyt?”
”Hyvää yötä”, totesin saapuessani Yöntassun viereen. Hän nuolaisi minua korvasta ja vastasi: ”Hyvää yötä, Henkitassu.” Painoin kuononi hetkeksi Yöntassun turkkiin nauttien sen tutusta tuoksusta. Jotkut asiat eivät sentään muuttuneet, vaan olivat aina yhtä turvallisia.
”Henkitassu… Ehkä sinun on parasta olla parantaja, jos haluat”, Yöntassu naukaisi hitaasti. Nyökkäsin hänelle hymyillen. Yöntassu jatkoi matkaansa kohti pesäänsä ja minä jäin hetkeksi paikalleni. Venyteltyäni jatkoin matkaani leirin poikki kohti parantajan pesää ja pujahdin oviaukosta sisään. Kultahohdetta ei näkynyt, joten oletin hänen menneen tapaamaan jotakuta leirissä. Laskeuduin makaamaan eilen keräämilleni makuusammalille ja käperryin nukkumaan. Ehkä Yöntassu hyväksyisi sen, että tahdoin olla parantajaoppilas. Ehkä oppisin tuntemaan jokaisen yrtin käyttötarkoituksen ja oppisin tulkitsemaan Tähtiklaanin enteitä. *Ehkä…* kesken ajatuksen nukahdin syvään uneen.

//Tällainen eka tarina :) en ole koskaan soturikissaroolipeleihin kirjoittanut mutta toivottavasti kelpaa//

// Tämä tarina venyi ihan kesän yli uuden talven puolelle koska tuli tuo nettisivun uusiminen väliin – nyt eletään siis edelleen jotain maalis-huhtikuun kiperää takatalvea ja yskäepidemiaa ensin vielä, mutta tarinan loppupuoli päättyy nykyaikaan aikahyppäyksen myötä. Kuvitelkaa siis tähän alkuun kiperä pakkanen, purevan pistävä tuuli ja kovettunut kylmä hanki. Keskellä yötä. //

”…kuiske? Rakkaani?” Illankuiske hätkähti, kun hänen nimensä kutsumisen lisäksi Perhonsiipi painoi kuononsa vasten hänen omaansa niin, että kirjavan varapäällikön näkymän täyttivät hänen kumppaninsa kauniit ja suuret, joskin huolesta sumeat kullankellertävät silmät. Illankuiske veti väräjävästi henkeä ja astahti taaksepäin huojahtaen. Huimasi ja sydän hakkasi. Perhonsiipi kiersi oitis hänen vierelleen antaman tukea.

”Anteeksi, en tiedä mikä…” Illankuiske hapuili, mutta loput sanat kuristuivat äänettömiin. Yhtäkkiä hänen mielensä oli vain täyttänyt sumu ja tykyttävän sydämen jyske korvissa. Mitään sellaista ei ollut ikinä ennen käynyt, hänelle, Jokiklaanin soturille, varapäällikölle, ei minkään uhan tai pelon edessä, mutta nyt…

Hän oli jo menettänyt Hopeapennun voimatta tehdä mitään. Voimatta tutustua rakkaaseen tyttäreensä. Kävisikö nyt sama Peipolle, hänen ainoalle elossa olevalle siskolleen? Toistaiseksi elossa… Illankuiske huojahti uudestaan.

”Tule, mennään ulos raittiiseen ilmaan hetkeksi”, Perhonsiipi ohjasi lempeästi, mutta tiukasti. Kullankirjava soturi asetti tuuhean häntänsä Illankuiskeen lavalle ja ohjasi oikeaan suuntaan. Illankuiske yritti vilkaista taakseen pimeän pesän perukoille, taatusti hämmentynyttä veljeään ja Kaarnaa, mutta äkkinäinen liike teki pahaa ja Illankuiske tyytyi katsomaan tiiviisti jalkoihinsa pujotellessaan Perhonsiiven kanssa ulos kolosta.

”No niin vihdoin, mitä siellä… Illankuiske?” Mustakynsi oli valppaana vastassa heti kolon ulkopuolella. Nähdessään Perhonsiipeä seuraavan Illankuiskeen musta kolli asteli näiden ohi sähähtäen, karvat pystyssä ja kynnet esillä kohti koloa.

”Mitä nuo kunniattomat luopiot oikein…”

”Mustakynsi, älä, he eivät tehneet mitään”, Illankuiske ehti viime hetkellä älähtää estämään Mustakynttä saattamasta hätäisiä päätöksiään peruuttamattomaan käytäntöön.

Mustakynsi kääntyi jäykästi ympäri ja vilkaistuaan vuoroin kumpaakin naarasta istahti aloilleen rintaansa nolostuneena nuolaisten.

”Anteeksi. Kertokaa mitä tapahtui”, Mustakynsi mutisi.

”Ei ihme ettei sinusta äkkipikaisesta karvapallosta tehty seuraavaa varapäällikköä”, Perhonsiipi naurahti viikset värähtäen, mutta myös huojentuneena Mustakynnen leppymisestä. Illankuiske käänsi kiusaantuneena katseen tassuihinsa, hän ei tiennyt Mustakynnen olleen kiinnostunut virasta.

”Noh, niin kai, ja olen minä liian vanhakin sellaiseen jo. Mutta meillä on tärkeämpääkin jutusteltavaa”, Mustakynsi murahti ja loi vaativan katseen Perhonsiipeen ja Illankuiskeeseen, jotka vakavoituivat saman tien. Illankuiske sai vaivoin kerrottua siitä, miten kolossa hän oli yhtäkkiä tunnistanut kaksi sisarustaan, Rastaan ja Peipon, joiden luuli jo kadonneen ikiajoiksi, ja että hänen siskonsa odotti vielä pentujakin, mutta oli vakavasti mustayskän heikentämä. Niin ja taisi siellä joku vielä heikommassa kunnossa oleva toinenkin naaras olla, Naava, melkein unohtui tämän kaiken järisyttävän alle.

”…En pidä siitä mihin sävyyn puhutte täällä meistä”, Illankuiske hätkähti, kun Mustakynnen vastauksen sijaan puhuja tulikin kolosta. Kaarna. Kolli asteli varmoin askelin esiin ja vaikutti paljon valppaammalta kuin vielä kertaakaan aiemmin sinä yönä. Illankuiske arveli, että kolli olisi aikamoisen varteenotettava, kunhan tervehtyisi täysin.

Mutta siitä huolimatta Illankuiske ei tuntenut tarvetta pyytää anteeksi sanojaan, mitään niistä, saati äänensävyä. Nyt kolon ulkopuolella ilman hämäryyttä ja sairauden pakahduttavaa löyhkää ajatukset tuntuivat heti kirkastuneen. Kirjava naaras veti rauhoittavasti syvään henkeä ja yritti tavoittaa sen hetkeksi kadonneen varapäällikön järkevyyden ja auktoriteetin, joiden ansioista juuri hänet oli valittu siihen tehtävään. Ne tunteet ja ajatukset, joita hänellä kuuluisi siinä tehtävässä olla.

”Mihin sävyyn sitten pitäisi? Minun kuuluu huolehtia vain klaanistani”, Illankuiske totesi ennen kuin Kaarna ehti jatkaa. Perhonsiipi väräytti vaivaantuneena korviaan, muttei sanonut mitään. Kaarna sähähti lyhyesti hampaansa paljastaen, mutta tunsi Mustakynnen kovan tuijotuksen turkissaan, kun kerran vilkaisi pikaisesti kohti tätä, ja asetti ilmeensä taas peruslukemiin.

”Klaanilakimme mukaan pentuja kuuluu auttaa, olivat ne mistä klaanista tahansa, tai ulkopuolelta. Mutta koska pennut eivät ole vielä syntyneet, meidän pitää miettiä, mitä teemme”, Illankuiske totesi sävyttömällä äänellä. Hän ajatteli sanojensa koskevan vain jotain hahmotonta ja tuntematonta. Niin hänen kuuluisi suhtautua näihin klaaninsa ulkopuolisiin. Hänen klaaninsa oli nyt hänen perheensä. Eivät… eivät…

”No… Selvä. Mutta entä Naava?” Kaarna painosti olemaan unohtamatta sitä ainoaa todella tuntematonta.

Jonka Illankuiske huomasi merkitsevän hänelle ei mitään. Niin kylmää ja kauheaa kuin se olisi joskus milloin tahansa muulloin ollutkin, nyt hän oli nähnyt liikaa kuolemaa ja kärsimystä klaanissaan, eikä haluaisi minkään altistavan sille enää yhtään lisää. Illankuiske oli aivan vähällä jo käskeä Perhonsiiven äkkiä hakemaan ne vähäisetkin yrtit pois kolosta. Tämä kaikki oli niin väärin hänen klaaniaan kohtaan. Ja myös niin ristiriidassa sen kanssa, mitä Illankuiske olisi halunnut todella tehdä. Kunpa Illankuiske olisi malttanut odottaa aamuun asti ja kysyä Jäätähden mielipidettä, koko klaanin mielipidettä, eikä toimia vain äkkiä omin päin kumppaninsa, yhden lähimmän ystävänsä ja parantajan kanssa… Mutta häntä oltiin valheella kiirehditty.

”Valehtelit minulle aiemmin, niistä pennuista”, Illankuiske ei suostunut vastaamaan Kaarnan kysymykseen. Hän tarvitsi jotain Kaarnaa vastaan, ja oman tulevan päätöksensä pönkittämiseksi. Hän, Jokiklaani, ei ehkä aikoisi, ei pystyisi, auttamaan ketään ulkopuolista nyt.

”En. Pentuja on vaarassa, voitko kieltää sitä?” Kaarna vastasi äkkiä takaisin vakaalla äänellä, mutta kollin jäykkä asento ja levottomana nykivä hännänpää kielivät hermostuksesta. Illankuiske piti kollin katseen omassaan, kunnes kolli lopulta käänsi niiden pistävän sinisten silmiensä katseen sivuun ja yski pikkuisen. Mustakynsi otti askeleen kauemmas köhivästä kollista niskakarvat inhosta pörrössä.

”Me emme aio päättää tai tehdä mitään juuri nyt keskellä yötä, niinhän?” Perhonsiipi asteli siinä vaiheessa eteenpäin sovinnolliseen sävyyn maukuen. Kukaan ei heti vastannut. Itse asiassa kaikki kääntyivät katsomaan Illankuisketta. Kirjavaa naarasta kuumotti aavistus turkkinsa alla, mutta omahyväisyys peitti sen pian. Hän oli kuin olikin onnistunut saamaan taas itsevarmuutensa ja muiden kunnioituksen puolelleen.

”Ei niin”, Illankuiske lausui selkeästi. Kaarna nyökkäsi vain pienesti, samaan tapaan kuin Mustakynsi hyväksyvästi.

”Eli? Mitä seuraavaksi?” kalpean harmaa kolli vaati ääneen haluamatta kuitenkaan antaa ratkaisua jäädä vain siihen.

”Nyt menemme kaikki nukkumaan, ja meidän pitää jutella huomenna klaanimme kesken, mitä olemme valmiita tekemään. Jos mitään”, Illankuiske sanoi, mutta kaikesta huolimatta naaraan viimeiset sanat värähtivät. Koska juuri sillä hetkellä pesän pimennosta ilmestyivät vihreät silmät, niin samanlaiset kuin hänellä itsellään, mutta täynnä huolta. Ja pettymystä. Niin turkin alla kuumottavaa ja kalvavaa pettymystä Illankuiskeen valintaan laittaa klaani edelle, ainakin toistaiseksi. Olisi ollut parempi jos Rastas olisi edes ääneen ilmaissut tyytymättömyytensä ja vaatinut muuta, niin kuin Kaarna, mutta nyt Illankuiske jäi vain arvailemaan veljensä ajatuksia kirjavan kollin pysyessä hiljaa. Illankuiske joutui riuhtaisemaan katseensa pois, kun ei kestänyt sitä äänetöntä syytöstä enää.

”Odotamme, ja luultavasti kuolemme tänne, teidän armollanne”, Kaarna totesi pistävästi Illankuiskeen käännetylle selälle ja katosi koloon sysäten Rastaan vasten tunnelin seinämää mennessään. Illankuiske pakottautui lähtemään liikkeelle ja suuntaamaan kohti leiriä, vaikka lukemattomat kysymykset ja uteliaisuus kiersivät hänen mielessään. Mitä kaikkea Rastas ja Peippo olivat kokeneet? Kuka oli pentujen isä? Miten hänen sisaruksena päätyivät kulkemaan Kaarnan ja Naavan kanssa? Eivät olleet tehneet sitä ilmeisesi kovin pitkään terävästä sanailusta ja pidetystä etäisyydestä päätellen. Myös Perhonsiipi vilkuili jonkin aikaa olkansa yli lähtiessään seuraamaan Illankuisketta, mutta Mustakynsi piti katseensa yhtä tiukasti edessään ja askeleet rivakoina kuin Illankuiske.


Illankuiske oli tuntenut itsensä kuin ilkikuriseksi karkailevaksi oppilaaksi, kun Jäätähti oli ollut luvattomalta yölliseltä tutkimusreissulta palaavia sotureitaan – seniorisotureitaan – vastassa. Tietenkin Jäätähti oli hoksannut jonkin olevan pielessä eikä parantajan kuulu salata päälliköltä mitään, eikä Illankuiske ollut sitä Huurremarjalta pyytänytkään lähtiessään yönselkään muiden kanssa.

Kuultuaan selonteon ja juteltuaan vielä parantajan sekä parantajaoppilaankin kanssa Jäätähti oli tehnyt oletetun päätöksen, että Peippoa voitaisiin yrittää auttaa syntymättömien pentujen ja paremman kunnon vuoksi, mutta Naava olisi luultavasti menetetty pian joka tapauksessa. Turha tuhlata niukkoja yrttivarastoja lehtikadon aikaan sellaiseen.

Sitten Jäätähti oli pyytänyt Illankuisketta jäämään vielä jälkeen kaksin keskiseen sananvaihtoon.

”Nyt seuraavan päivän kynnyksellä ei kannata tehdä muuta kuin mennä kaikkien nukkumaan ja yrittää selvitä näillä niukoilla unilla seuraavan päivän tehtävistä”, Jäätähti aloitti. Illankuiske nyökkäsi pienesti jäyhästi. Hänestä tuntui siltä, että nyt olisi kaikkein parhainta olla hiljaa ja kuunnella mitä tuleman piti.

”Ymmärrän kyllä miksi päätit seurata kiireesti Kaarnaa, ja myös heidän tarkoitusperänsä. Mutta seuraavalla kerralla ilmoitat minulle päätöksestäsi ennen kuin toimit”, Jäätähti jatkoi äänellä, josta ei voinut tulkita muuta kuin virallisen ilmoituksen. Kuin Jäätähti olisi kertonut kokoontumisessa joen olevan yhä jäässä. Mutta se oli melkein vaarallisempaa, kuin selkeä pettymys tai vihastus, joten Illankuiske nyökkäsi vastaukseksi entistä pienemmin.

”Ja ilmoituksesta puheen ollen, meidän kuuluu tiedottaa Kaarnan joukkiolle pikimiten päivän valjettua päätöksestämme ja ryhtyä auttamaan niin kuin päätimme. Minä huolehdin kyllä klaanille ilmoittamisesta, ja että… vieraamme saavat olla rauhassa niin pitkään, kun eivät ylitä rajaa. Yhteydenpitoa varten olisi sujuvinta, jos jo heille tutut kissat kävisivät siellä kololla parantajan saattueessa. Mutta pystytkö toimimaan jatkossakin klaanisi parhaaksi?” Jäätähti varmisti, ja nyt korvat kiinnostuksesta nytkähtäen. Illankuiske tunsi nolostuksen lämmön leviävän lävitseen, mutta mukavasta syystä – Jäätähden sanat kuulostivat kehulta.

”Kyllä”, Illankuiske vastasi epäröimättä. ”He saattavat olla sisaruksiani, mutta en ole ollut tekemissä heidän kanssaan pitkään aikaan ja sillä aikaa tämä klaani on antanut minulle kaiken mitä minulla nyt on ja mitä minä olen – en aio pettää luottamustasi. Luottamustanne”, Illankuiske vakuutti.

Jäätähti nyökkäsi hyväksyvästi, mutta tämän jään siniset silmät kaventuivat aavistuksen epäilevästi hetkeksi. Illankuiske kuitenkin luuli kuvitelleensa sen, kun Jäätähti sitten viittasi hännällään kohti pesänsä uloskäyntiä. ”Selvä, nyt voit mennä”, päällikkö maukaisi.

”Kiitos”, Illankuiske lausui ja laskettuaan päänsä kunnioittavaan kumarrukseen kirjava naaras kääntyi lähteäkseen.

Pesän suuaukolla se jokin Jäätähteen katseesta lähtenyt epäilys nosti vielä päätään ja Illankuiske kääntyi ympäri. Jäätähti katsoi tiiviisti hänen peräänsä kuin olisi odottanutkin Illankuiskeen vielä ottavan jotain esille.

”Voinko… voinko ottaa Kaislakukan mukaan huomenna? Jotta hän pääsisi tutustumaan sukuunsa lisää ennen kuin… ennen kuin he jatkavat matkaansa muualle”, Illankuiske pyysi korjaten sanojaan välissä. Ennen kuin Peippo kuolee. Koska vaikka Illankuiske ei olisi halunnut epäillä Jokiklaanin parantajan taitoja, oli hän nähnyt jo liiaksi, kuinka se viheliäinen tauti ottaa kenet haluaa.

Jäätähti nyökkäsi viivyttelemättä, nyt jo hymyn kera. Illankuiske huomasi päästävänsä pidättelemänsä hengityksen. Tästä siis oli kyse. Jäätähti oli epäillyt, että onko Illankuiskeen tärkeysjärjestys jo liian jyrkkä. Klaanin päällikön tarvitsisi osata muutakin kuin lakien ja sääntöjen joustamatonta noudattamista.

”Se käy, kunhan pysytte turvallisen etäisyyden päässä sairaista, jos mahdollista. Koska tiedän, että Jokiklaani ei voisi menettää teitä millekään muulle kuin… niin.” Jäätähti totesi vähän vaivaantuneena.

”Kiitän luottamuksesta… ja… sanon vielä ääneen, että perhekin on tietysti minulle tärkeä, mutta klaani menee sen edelle, koska se oli ensimmäinen minusta huolehtinut perhe”, Illankuiske selvensi ajatuksiaan, ja saatuaan hyväksyvän hymähdyksen Jäätähdeltä vastaukseksi, lähti vihdoin hiljaisen leiriaukean läpi kohti sotureiden pesää. Kunnes muisti, että hänenhän olisi pitänyt olla vahtivuorossa – klaani oli ollut ilman yövartijaa koko tämän ajan! Illankuiske pysähtyi turkin alla kuumotus helottaen ja loi katseensa voipuneena kohti leirin suuaukkoa, tämäkin vielä. Taivas alkoi jo vaaleta.

Mutta Illankuiskeen yllätykseksi vahdin paikka ei ollutkaan tyhjä. Ja vielä yllättävämpänä, Kaamostassu oli siellä vahdissa? Illankuiske tunsi sekaisin kiitollisuutta ja häpeää. Niin, tietenkin parantajan pesällä käydessä myös Kaamostassu oli saanut tietää mistä oli kyse ja oli yrittänyt omalta osaltaan pitää Illankuiskeen joukkion yölliset seikkailut pienen joukon tiedossa kunnes olisi virallisten päätösten ja ilmoitusten aika. Kaamostassu oli seurannut korvien värähtelystä päätelleen Illankuiskeen askeleita aukion läpi ja nyt kun naaras oli pysähtynyt kolli kääntyi nopeasti heilauttamaan häntäänsä Illankuiskeelle tervehdykseksi. Illankuiske heilautti takaisin ja jatkoi sitten kohti pesäänsä, miettien, että hänen pitäisi napata pullea mustarastas tai jotain parantajaoppilaalle kiitokseksi.


Seuraavana päivänä lyhyiden unien jännittävä yö painoi Illankuiskeen tassuissa, mutta varapäällikkö ei antanut sen hidastaa itseään tai vaimentaa valppauttaan. Sentään kirkkaasti paistava aurinko ja aavistus taittuvan lehtikadon lämpöä auttoivat herättelemään. Silti, Kaislakukka taisi aistia emonsa kauniista säästä huolimatta vallanneen varautuneen jännityksen, kun kulki aivan tämän rinnalla eikä suuremmin jutustellut mukavia siitä, mitä oli puuhannut Pihkaroihun kanssa tai miten Kotkatassun koulutus eteni.

Ja oikeastaan – kai tätä täytyi jännittää tavata ensimmäistä kertaa ikinä klaanin ulkopuolisia kissoja, saati sukulaisia. Klaanit olivat saaneet olla rauhassa luopioilta ja harhailevilta erakoilta pitkään. Kyllä neljä vahvaa, tarpeen vaatiessa voimansa yhdistävää klaania olivat sen verran kunnioitettava vastus ja reviirin pitäjä. Mutta toivottavasti taudin tekemä lovi ei heilauttaisi tuota tasapainoa liiaksi.

Nytkin, kun tuuli oli yön aikana kääntynyt ja puhalsi suoraan erakoiden tilapäiseltä pesältä, sairauden kitkerä haju sai Illankuiskeen niskakarvat pörhistymään enemmän, kuin olisi vielä ennen tätä epidemiaa. Kirjava varapäällikkö kiihdytti tahtiaan ja harppasi muutamalla loikalla johtamansa joukkion eteen. Kaislakukka, Huurremarja ja Mustakynsi pysähtyivät kuuliaisesti pyytämättäkin, mikä sai Illankuiskeen nyökkäämään pienesti hyväksyvästi.

”Tehdään niin kuin sovittiin. Pyydämme terveitä, tai tervehtyviä, poistumaan pesästä, jotta Huurremarja saa tehdä mitä voi rauhassa ja ennen kaikkea turvassa. Koska oli tilanne mikä hyvänsä, sinun ei kuulu auttaa Naavaa. Me pidämme silmällä ja jututamme sillä aikaa Kaarnaa ja Rastasta – ja jos eilisen jälkeen Rastas on yhtään suopealla tuulella, tapaamme Kaislakukan… ja Mustakynnen kanssa hänet perheenä”, Illankuiske selitti muka tottuneesti ja tutusti jo mitä tuleman piti ja perhekuvionsa, mutta kompastui kuitenkin sanoissaan. Mustakynsi oli vielä suuren osan klaanin tiedossa Kaislakukan isä. Illankuiske varoi visusti vilkaisemasta Huurremarjaa.

Mutta parantajasta lähti huvittunut maukaisu ja tämä laski kantamansa yrttikääreen maahan. Illankuiske väräytti korviaan kiinnostuneena ja vaivaantuneena. Hän melkein tiesi, mitä tuleman piti. ”Tehdään vain. Mutta yritä esitellä perheesi vähän vakuuttavammin, emme halua antaa näille vieraille mitään valtteja, emmehän?” parantaja lausui silmät viiruina huvituksesta ja viekkaudesta. Illankuiske nuolaisi nolostuneena rintaansa samalla, kun Mustakynsi ja Kaislakukka vilkaisivat vähän säikkyinä toisiaan. Sitten Kaislakukka selvitti ääntään kääntyessään parantajan puoleen.

”Sinä siis… tiedät, että Mustakynsi ei ole isäni?” harmaa naarassoturi varmisti. Parantaja nyökkäsi.

”Tiedätkö, kuka on oikeasti?” Kaislakukka jatkoi entistä enemmän varuillaan. Parantaja nyökkäsi taas, mutta hitaammin ja vilkaisi Mustakynttä ja Illankuisketta niin tehdessään. Silloin Mustakynsi astahti eteenpäin.

”Me kaikki tiedämme asioiden oikean laidan. Ja Perhonsiipi myös. Mutta miten Tähtiklaanin nimeen sinä… Niinpä tietenkin”, Mustakynsi rahisi yskän mataloittamalla äänellään. Parantaja oli nyökännyt Mustakynnen sanoille tämän puhuessa Tähtiklaanista. Silloin Huurremarja nosti katseensa Illankuiskeeseen.

”Tähtiklaani katsoo välillä parhaaksi selvittää parantajalle klaanien salaisuuksia, jos ne vaikka meinaavat ryöpsähtää esille ja horjuttaa rauhaa ja tasapainoa väärissä olosuhteissa. Jotkut kerron eteenpäin päällikölle. Joitakin en”, parantaja kertoi, silmät kirkkaina ja intensiivinä. Kuin olisi katsonut Illankuiskeen läpi ja kauemmas.

Illankuisketta kuumotti, ja vähän huimasi. Huurremarja kertoi sen, koska jos asiat niin menisivät, hän saattaisi olla parantaja sittenkin vielä, kun Illankuiskeesta joku päivä tulisi Jokiklaanin päällikkö. Huimaa. Pelottavaa. Ja vielä niin kaukaista eikä todellista vielä, toisin kuin se, mitä he olivat tulleet nyt yhdessä tekemään. Illankuiske rykäisi, painoi kynnet jäiseen hangenpintaan hetkeksi saadakseen itsensä palaamaan nykyhetkeen, ja kääntyi ympäri hännällään viitaten.

”No niin, jos kaikki on selvää nyt, menkäämme. Olemme antaneet… vieraidemme odottaa jo tarpeeksi kauan”, Illankuiske kutsui muut seuraamaan ja lähti rivakasti liikkeelle, kuin voiden jättää ahdistavat ja häiritsevät asiat taakseen siten.

Illankuiskeen ajatukset pyyhkiytyivätkin tehokkaasti, kun heti seuraavan kukkulan ylityksen jälkeen heidän tehtävänsä yksinkertaistui. Naavan liikkumaton ruumis oli tuotu hieman pesän edustalle, ja Kaarna istui siinä mustan naaraan vieressä kyyristyneenä ja aivan yhtä liikkumattomana. Mitään ei tosiaan ollut enää ollut tehtävissä.

”Tervehdys, Kaarna… Ja… Otamme osaa”, Illankuiske tervehti kollia. Tämä nosti katseensa, joka aivan vastoin kuin kollin koko muu olemus oli kirkas ja terävä. Vähän syyttäväkin. Mutta Kaarna taisi tietää aivan yhtä lailla kuin muutkin, että mikään ei olisi enää voinut auttaa Naavaa, joten tämä pysyi hiljaa.

”Olen tullut auttamaan Peippoa, jos voin. Joten saanko mennä sisään pesäänne?” Huurremarja kiirehti askeleitaan joukon edelle ja laski kantamansa yrtit vain aivan hetkeksi voidakseen esittää kysymyksensä kohteliaasti. Illankuiske huokaisi pienesti itselleen turhautuneena siinä vaiheessa. He eivät olleet edes noin kohteliaita edellisellä vierailulla.

”Joo, siitä vaan”, Kaarna murahti ja huitaisi hännällään taakseen vähän ohi pesästä, mutta teki tarkoituksensa selväksi. Siitä vain. Ei hän tainnut välittää Rastaasta ja Peiposta niin paljon kuin oli välittänyt Naavasta. Illankuiske pakotti pitämään niskakarvansa sileinä – Kaarna suri eikä tätä muutenkaan voinut velvoittaa olemaan huolesta surkeana hänen sisarensa puolesta.

”Muista pyytää Rastas tänne ulos, ja kerro keitä kaikkia meitä täällä on”, Mustakynsi huikkasi Huurremarjan perään, kuin parantajan vaaleanharmaa tuuhea häntä jo vilahti pesäkolon hämäryyteen.

Vasta silloin Kaarna kohotti katseensa ja näytti huomaavan, että tulijoiden joukossa oli ennestään vieras mukana.

”Kaislakukka on minun ja Mustakynnen tytär. Ajattelin, että meidän olisi mahdollista tutustua vähän sisaruksiini yhdessä”, Illankuiske esitteli lyhyesti astuen lähemmäs Kaislakukkaa, kun Kaarnan katse kiinnittyi tähän. Tiiviisti. Pidemmäksi aikaa, kuin mihinkään muuhun. Kaislakukka väräytti jo korviaan vaivaantuneena, naaraan pää nytkähti, mutta tämä ei kääntynyt vilkaisemaan emoaan kuin tukea hakeva epävarma keskenkasvuinen, koska ei ollut ollut sitä enää pitkiin aikoihin.

”Hauska tavata, minä olen Kaarna, kuten varmaan jo tiedät”, Kaarna lopulta puuskahti ja nousi verryttelemään raajojaan ja venyttelemään. Kaislakukka katseli kollia tämän liikehtiessä, mutta kun ne kollin pistävän siniset silmät kääntyivät harmaaseen naaraaseen, näytti Kaislakukka kiinnostuvan suuresti Naavasta siinä vaiheessa.

”Niin tiedän, ja samoin. Ja… Olen pahoillani, etten pääse ikinä tutustumaan Naavaan. Toivottavasti… hän sai nyt rauhan”, Kaislakukka maukui epävarmasti. Niin, mihinköhän erakot päätyvät, kun eivät Tähtiklaaniin?

”En minäkään ehtinyt häneen niin paljon tutustua. Naava oli meitä muita vain paljon kokeneempi ja vanhempi ja varautuneempi, mutta kaipasi hetken seuraa. Mutta se koitui hänen kohtalokseen. Minä sairastuin ensin, ja sitten muut. Jos Naava olisi jatkanut yksin niin kuin ennenkin…” se oli ensimmäinen kerta kun Illankuiske kuuli Kaarnan äänessä sellaista epävarmuutta ja katumusta. Hänelle kolli oli näyttäytynyt tähän mennessä jatkuvan itsevarmana ja julkeana nuorena kloppina.

”Se ei voi olla sinun syytäsi”, Kaislakukka kiirehti maukaisemaan ja astumaan eteenpäin, kuin lohduttaakseen Kaarnaa tuttavallisesti kuin klaanitoveria. Illankuiske kiirehti kuitenkin laskemaan häntänsä kiireesti ja vaativasti tyttärensä selälle estääkseen tätä.

”Kaarna yski vielä eilen paljon. Me emme ole kumpikaan sairastaneet tautia vielä, joten parempi pitää etäisyyttä”, Illankuiske varoitti. Kaislakukka empi hetken, mutta astahti sitten taas taemmas nyökäten. Kaarna katseli hetken Illankuisketta tuimasti, kuin inttäen vastaan ääneti. Mutta ei kuitenkaan sanonut mitään. Jostain syystä Illankuiskeen mielessä kävi, että Kaarnan oli täytynyt olla maailmankaikkeuden rasittavin pentu.

”Illankuiske. Päätit siis sittenkin, että muistat meidät”, kuului silloin Rastaan maukaisu pesän suulta. Eikä millään iloisen tervehtivällä äänensävyllä. Illankuiske kääntyi kohtamaan veljensä katseen eikä voinut nyt estää niskavillojaan nousemasta.

”Menkää vain, minä voin auttaa Naavan hautaamisessa jos Kaarna niin haluaa. Olen sairastanut taudin jo”, Mustakynsi murahti silloin kiireesti Illankuiskeelle. Aistien, että naaraan olisi tarpeen saada rauhassa ja Kaarnaa miettimättä selvittää välejään veljensä kanssa. Illankuiske nyökkäsi nopeasti kiitollisena mustalle kollille ja asteli sitten Rastaan luokse jäämättä katsomaan, seuraako Kaislakukka vai ei. Ensiarvoisen tärkeää oli nyt osoittaa Rastaalle, että kyllä hän muisti ja välitti. Illankuiske ei halunnut riidellä perheensä kanssa nyt, kun löysi heidät ja oli saanut muun klaanin ja etenkin päällikön hyväksynnän auttaa siskoaan.

”Tietenkin. Tervehdys, Rastas. Enkä välissä unohtanutkaan, en vain tunnistanut heti näiden kaikkien vuosien jälkeen. Miten Peippo voi?” Illankuiske tervehti veljeään kaikki huomaavaisuus äänessään ja sanoissaan, mitä pystyi pinnistämään huolimatta Rastaan hyökkäävästä aloituksesta.

Rastas räpäyttikin silmiään hämmentyneenä, ja vilkaisi sitten pikaisesti taakseen ennen kuin puhui tassuilleen: ”Peippo voi samalla tavalla, mutta varmasti pian paremmin, kun toitte nyt parantajanne. Hän näytti tietävän heti, mitä tehdä. Kiitos”, Rastas mutisi.

”Tietenkin. Niin kuin kerroin, se kuuluu klaanilakeihimme. Olitte sitten sukua tai ette. Mutta se ei ole silti merkityksetöntä. Te merkitsette minulle, ja on tärkeää ja hienoa, että saimme vielä tavata”, Illankuiske totesi, ja viittoi siinä vaiheessa Kaislakukka lähemmäs. Harmaa naaras oli jäänyt hännänmitan päähän aistittuaan kireyden ja epäluulon ilmassa. Rastas nosti kiinnostuneena katseensa kuullessaan lähestyvät askeleet.

”Senkin takia, että haluan esitellä lisää perhettä. Tässä on tyttäreni Kaislakukka. Tässä on veljeni Rastas”, Illankuiske esitteli. Rastas oli jo nostanut kiitollisena katseensa Illankuiskeeseen, ja nyt kollin vihreät silmät täytti uteliaisuus. Niin samanlaisten vihreiden silmien, kuin mitä Kaislakukalla itsellään oli.

”Hei, ilo tavata, Illankuiske on kyllä kertonut sinusta ja teistä, mitä muisti”, Kaislakukka maukaisi. Rastas nyökkäsi mielissään ja hymyili jo.

”Kuin myös. Mutta mitä jos menisimme vähän loitommas pesän suulta, jotta parantajanne saa työskentelyrauhan”, Rastas ehdotti, ja lähti jo näyttämään tietä kukkulan päälle, jonka rinteeseen pesä oli koverrettu. Illankuiske kiirehti mielissään nyökäten heti veljensä perään. Tämähän meni sujuvammin, kuin hän oli ajatellut. Ja, noh, eihän Illankuiskekaan ollut pitkävihaista sorttia.

Mutta kirjavan naaran täytyi kääntyä odottamaan Kaislakukkaa, joka oli kerran liikkeelle nytkähdettyään pysähtynyt vielä luomaan katseen Naavan ruumista siirtämään ryhtyneeseen Mustakynteen ja Kaarnaan. Nämä luultavasti joutuisivat kokoamaan vain kiviä mustan naaraan suojaksi, koska maa oli vielä niin jäässä, mutta se olisi parempi kuin ei mitään.

Illankuiske kavensi silmiään, kun huomasi Kaislakukan katselevan vain Kaarnaa. Mutta sitten Kaislakukka kääntyi niin nopeasti ympäri seuraamaan Illankuisketta, ettei kirjava naaras ollut enää varma, mitä oli nähnyt.

”Mennään vain. Mustakynsi ja Kaarna kyllä pärjäävät ja parempikin, ettei ole liian montaa tassuparia tuossa hommassa tungeksimassa”, Kaislakukka selitti kohtaamatta emonsa katsetta. Illankuiskeesta tuntui vielä oudolta, mutta sitten Kaislakukka oli jo jopa rientänyt hänen edelleen jututtamaan Rastasta, joten kirjava naaras katsoi paremmaksi keskittyä tähän hetkeen ja tilaisuuteen. Sillä tapahtui mitä tahansa, ainakin hän pääsisi tutustumaan Rastaaseen. Ehkä tämä sen jälkeen jatkaisi matkaansa jonnekin muualle, ehkä haluaisi liittyä Jokiklaaniin ja monta jäsentä sairaudelle menettänyt klaani ei varmaankaan olisi sitä vastaan, mutta joka tapauksessa kaikki kääntyisi hyvin.

Ja Illankuiske halusi vakaasti uskoa, että Peippo, ja pennut selviäisivät, ja ehkä nämäkin liittyisivät klaaniin. Että hän oli nyt saanut tehtyä oikeat päätökset ja ajoissa.