Sadetassu nuuhki raikasta, sateen jälkeistä ja kosteaa ilmaa. Päästäistassu istui hänen vieressään levottomana huojuen. Kolli antoi tuulen liikuttaa hänen kehoaan puolelta toiselle. emo oli tainnut jättää Korppisulan täysin- tai siis, eiväthän vanhemmat nykypäivinä tyytyneet puhumaan pennuilleenkaan muuten kuin murahtamaan tervehdyksen heidät nähdessään, mutta näkihän sen selvästi. Sadetassu säpsähti jonkin laskeutuessa kevyesti hänen päälaelleen. Perhonen säikähti oppilaan äkkinäistä liikahdusta ja pyrähti lentoon. Sadetassu astahti sitä kohti huitaisten ötökkää leikkisästi. Hän tavoittelöi sitä etutassuillaan, ja kaatui kömpelösti maahan. Sadetassu mietti, mitä hänen veljensä mahtaisi ajatella hänen toilailuistaan, ja vilkaisi ruskeaa kollia. Päästäistassu istui hievahtamattakaan maassa, ja tuijotti sokeilla silmillään tyhjyyteen miettivän näköisenä, hiljaa.
"Mitä sinä siellä maassa kierit, typerys?" Vuokkotassun naurahtavansävyinen kehräys kantautui jostakin. Sadetassu käänsi päätään. Naaras asteli häntä kohti suuri kala suussaan.
"Nouse ylös, ja katso mitä minä sain! Valtava vonkale, eikö olekin?"
Sadetassu nousi nolostuneena ylös, ja nuoli märät ruohon kappaleet turkistaan sylkien ne maahan.
"Haluatko jakaa tämän?" Hän jatkoi.
"Öh, toki..." Sadetassu sanoi poissaolevasti, keskittymättä.
Hän yritti katsella kookkaan oppilaan yli, jos näkisi veljeään missään, mutta Päästäistassu oli livahtanut jonnekin.
Sadetassu luovutti, ja asettui puolimakuulle siskonsa tehdessä samoin. Kala oli houkuttelevan tuore, mutta Sadetassu ei voinut saada veljeään mielestään. Vuokkotassu riuhtaisi palan tuoresaaliista itselleen, ja alkoi mumista suu täynnä ruokaa: "Oletkos muuten huomannut Päästäistassun käyttäytyvän yhtään oudosti viime-aikoina?"
"Mmmm..." Sadetassun selkää pisteli. Hän ei halunnut juoruilla veljestään, mutta hänen oli pakko myöntää, että veli oli ollut lähiaikoina vielä tavallistakin poissaolevampi...

//Lyhyt tarina ja pätkäisty hieman tyhmään kohtaan, mutta pakko päästä kirjoittamaan Päästäisellä :'), ja miten tämä edes jatkuisi järkevästi olematta supertylsä, en oikein keksi.... +SADETASSU EI SAA HANKKIA LIIKAA KP:TA :')

Täpläpentu juoksi metsässä. Hän jahtasi saalista, pientä hiirtä, joka oli harmillisen vikkelä. Yhtäkkiä hän tunsi jonkin pörröisen koskevan nenäänsä.
”Atshii!” hän pärskähti ja heräsi unestaan. *Kuka tunkee häntäänsä nenääni?*, hän ajatteli ja raotti unisena silmiään. *Kanervapentu se varmaan oli, hän on ihan vieressäni*, hän mietti ja käänsi kylkeään, mutta uni ei tullut enää. *Hirveä nälkä. En edes ehtinyt saada sitä hiirtä kiinni… Onkohan enää yhtään riista jäljellä?* Täpläpentu pohti ja kömpi pystyyn venytellen unenkankeita jalkojaan. Hän hiipi varovasti ulos pesästä, ettei herättäisi ketään. *Huh, melkein törmäsin emoon!* hän ajatteli kauhuissaan ja oli menettää tasapainonsa, mutta pelastui täpärästi.
*Kukaan muu ei taida vielä valvoa. Mutta kyllä nyt täytyy olla aamu, kun aurinkokin paistaa*, Täpläpentu ajatteli ja tassutti riistakasalle. *Ei enää mitään jäljellä*, hän totesi pettyneenä, mutta vilkuili varmuuden vuoksi ympärilleen, jos vaikka jokin olisi ajautunut pois kasalta. Ja ihan leirin reunalla hän huomasikin kuolleen linnun.
*Tämä tuoksuu kyllä aika oudolta*, hän mietti, *Mutta mitä siitä, minulla on ihan kauhea nälkä!* Hän haukkasi palan linnusta. Hän erotti siinä erikoisen sivumaun, mutta päätti itsepäisesti syödä sen loppuun. *Joku on tuonut tämän leiriin, joten pakko tämän on olla syötävää. Emokin aina sanoo, ettei saa olla nirso*, hän ajatteli ja puraisi päättäväisesti uuden palan.
**************************************
”Oletko nähnyt Pilvipentua?” Kanervapentu kysyi myöhemmin aamulla, ”Luulin, että hän on kanssasi täällä”.
”En, minä luulin, että hän nukkuu. Heräsin tosi aikaisin, eikä täällä pihalla ollut silloin vielä ketään muuta”, Täpläpentu vastasi kummissaan. Kanervapentu katsoi huolestuneena Täpläpentuun ja sanoi:
”Lumisydän hermostuu, kun hän huomaa, että Pilvipentu on kadonnut”.
*Emo ei saa missään nimessä tietää. Hän menee aivan paniikkiin*, Täpläpentu ajatteli heti ja sanoi sen myös ääneen.
”Kerrotaan Salamakynnelle. Ehkä hän tietää, missä Pilvipentu on”, Kanervapentu ehdotti. He kipittivät soturien pesälle, josta he löysivät nukkuvan isänsä.
”Isä, herää!” Täpläpentu huudahti ja hyppäsi isänsä selkään.
”Mitä ihmettä?” Salamakynsi naukui unisena.
”Isä, Pilvipentu on kadonnut!” Kanervapentu selitti hädissään. Joku soturi mulkaisi heitä kiukkuisesti ja käski pitää pienempää ääntä. Täpläpentu vilkaisi häntä ihmeissään ja kääntyi isänsä puoleen.
”Odottakaahan hetki. Siis Pilvipentu on kadonnut. Koska te näitte hänet viimeksi? Eikö hän ole vielä nukkumassa?” Salamakynsi tiedusteli.
”Ei hän nuku enää, enkä ole nähnyt häntä koko aamuna, vaikka heräsin tosi aikaisin” Täpläpentu sanoi ja alkoi olla jo aika hätääntynyt,*Mitä jos Pilvipennulle on tapahtunut jotain pahaa? Jos hän on törmännyt kettuun tai mäyrään tai pöllöön? Voi ei, meidän täytyy löytää hänet!*Salamakynsi katsoi heitä huolissaan ja kömpi pystyyn.
”Mennäänpä kertomaan Lumisydämelle ja Revontulitähdelle”, Salamakynsi totesi, ”Meidän täytyy etsiä Pilvipentu”.
Täpläpentu seurasi häntä huolissaan, ajatuksiinsa vajonneena.*Emo hätääntyy. Ja meidän pitää kertoa päällikölle! Hän kyllä löytää varmasti Pilvipennun*, hän ajatteli. Yhtäkkiä hänen mahaansa kouraisi kipeästi ja hän inahti kivusta.
”Sattuuko sinua johonkin?” Salamakynsi kysyi huolissaan.
”Ei”, Täpläpentu valehteli, sillä hän ei kehdannut paljastaa syöneensä pilaantunutta riistaa. *Isällä on parempaakin tekemistä, kun huolehtia minun mahakivuistani. Eivätkä ne edes ole kovin kovia, kyllä ne varmaan menee itsellään ohi. Meidän pitää löytää nyt Pilvipentu*, hän ajatteli päättäväisesti.
****************************
Täpläpentu oli ollut oikeassa, kun oli ajatellut, että Lumisydän hermostuisi, kun hänelle kerrottiin. Lumisydän meni aivan hysteeriseksi ja vaati, että Revontulitähdelle kerrottaisiin heti. Unikonvarsi lupautui vahtimaan Täpläpentua ja Kanervapentua.
”Mutta kun me halutaan auttaa…” Täpläpentu valitti.
”Ei missään nimessä!” Lumisydän huudahti. Lumisydän ja Salamakynsi lähtivät puhumaan Revontulitähden kanssa ja Täpläpentu ja Kanervapentu jäivät pentutarhaan.
”Tosi jännää!” Omenapentu intoili. Unikonvarsi vaimensi hänet katseellaan ja lohdutti Täplä-ja Kanervapentua.
”Kyllä he löytävät hänet varmasti”, hän sanoi myötätuntoisesti. Täpläpentu ei ollut yhtä varma ja häntä vaivasi vatsakivut, jotka kävivät hetki hetkeltä sietämättömämmäksi. *Kyllä ne varmasti pian helpottaa. Kuinka muka yksi pilaantunut lintu voisi tehdä minut kipeäksi?*
”Mitä tehtäisiin?” Konnapentu kysyi. Täpläpentua ei olisi yhtään huvittanut leikkiä mitään. Hänen vatsaansa sattui ja hän oli huolissaan veljestään. Häntä ärsytti Unikonvarren pentujen innokkuus touhuta koko ajan jotain.
”Mennään vaikka ulos”, Omenapentu ehdotti.
”Mitä jos pysyisitte nyt vain sisällä? Kohta alkaa varmaan sataa, kun on niin pilvistä”, Unikonvarsi ehdotti. Täpläpentu huokaisi helpottuneena ja käpertyi makuualuselleen. Konnapentu jupisi jotain tyytymättömänä, eikä Omenapentukaan vaikuttanut kovin tyytyväiseltä.
”Onko sinulla jokin hätänä?” Kanervapentu kysyi ja kellahti Täpläpennun viereen.
”Söin varmaan aamulla pilaantunutta riistaa ja nyt mahaani sattuu”, Täpläpentu kuiskasi.
”Pitäisikö meidän kertoa Unikonvarrelle?” Kanervapentu kysyi. Täpläpentu mietti hetken. Häntä ei olisi yhtään tehnyt mieli tunnustaa kellekään, että oli syönyt variksenruokaa. Lumisydänkin nostaisi varmasti hirveän metelin. Sitä paitsi häntä oli varoitettu vaikka kuinka monta kertaa variksenruuasta ja hän oli jo melkein oppilas, joten kyllä hänen olisi pitänyt tietää. Mutta hänen mahaansa sattui jo niin lujaa, että hän päätti myöntyä.
”Kerrotaan vain”, hän huokaisi alistuneena.
********************************
Parantajan pesässä tuoksui omituiselta. Se oli sekoitus erilaisia tuoksuja: kitkeriä ja makeita, vieraita ja tuttuja. Täpläpentu katseli hämillään ympärilleen. Hän ei ollut käynyt aiemmin parantajan luona. Lisäksi häntä nolotti. Hänen veljensä oli kadoksissa ja hän oli parantajan luona, koska oli mennyt syömään variksenruokaa niin kuin jokin pikkupentu. Pyynsulka tuli hänen luokseensa. Täpläpentu vilkaisi häntä arvioiden. Kollilla oli pitkä valkoinen turkki ja hän näytti ihan ystävälliseltä.
”Olet siis syönyt variksenruokaa?” hän kysyi. Täpläpentu nyökkäsi.
”Koska tarkalleen söit sitä?” Pyynsulka kyseli.
”Aikaisin aamulla”, Täpläpentu sanoi pää painuksissa.
”Eikö sinulle ole sanottu, ettei epäilyttävän oloista ruokaa saa syödä?” hän nuhteli Täpläpentua lempeästi.
”Kaikutassu, tuotko minulle vähän siankärsämöä?” hän huikkasi oppilaalleen ja katsoi sitten Täpläpentua.
”Mutta sinähän olet aivan hermostuksissasi”, hän totesi, ”Mikä sinulla on hätänä?”
”Pilvipentu on kadonnut”, Täpläpentu sanoi ja ihmetteli kuinka Pyynsulka ei ollut siitä vielä kuullut.
”Ai niin, hänhän on veljesi. Älä huoli, kyllä he löytävät hänet”, Pyynsulka rauhoitteli.
”Syöpäs nyt tuo, se saa sinut oksentamaan variksenruuan pihalle. Mutta käy tekemässä se tarpeidentekopaikalla”, Pyynsulka kehotti ja työnsi hänelle Kaikutassun tuomat yrtit. Täpläpentu kiitti, mutta nyrpisti mielessään nenäänsä. *Mokomasta linnusta aiheutui ihan kauhea riesa!* hän ajatteli turhaantuneena.
*********************************
Kun Täpläpentu tuli tarpeidentekopaikalta oksennettuaan, hän huomasi, että partio palasi leiriin. Ja heillä oli mukanaan Pilvipentu, joka näytti olevan hyvässä kunnossa.
”Pilvipentu!” Täpläpentu kiljui riemuissaan ja juoksi veljensä luo. Kanervapentukin oli jo siellä. Yhtäkkiä aukio tuntui olevan täynnä häliseviä kissoja ja Täpläpentua alkoi heikottaa. Hän oli juuri oksentanut ulos päivän ainoan ateriansa, eikä hän saisi syödä ennen iltaa. Täpläpentua huolestutti vähän, sillä hän tiesi, että hänen oli pakko tunnustaa Lumisydämelle. Huoli ei kuitenkaan saanut valtaa hänen ajatuksissaan, kun hän kömpi pentutarhaan lepäämän. Pilvipentu oli löytynyt ja kaikki oli aika hyvin. Lumisydän olisi tietysti vihainen, sekä Pilvipennulle, että luultavasti myös hänelle, kun saisi tietää hänen toilailuistaan. Mutta nyt Täpläpentu halusi vain nukkua, sillä häntä väsytti aivan hirveästi.

Tarina 1: Myrskyklaanin reviirin esittely

Saratassu katsoi uutta mestariansa, Savupuroa. Hän näytti vähän epäilyttävälle ja epämukavalle. Savupuro tuli Saratassun luokse. "Tänään katsotaan vähän reviiriämme." Savupuro kertoi lempeällä äänellään. *Ehkä Savupuro on sittenkin mukava.* Saratassu ajatteli pantuaan merkille Savupuron äänensävyä. Savupuro lähti kohti pääsisäänkäyntiä, Saratassu perässään. Savupuro alkoi heti viilettää kovaa. Saratassun oli vaikeaa pysyä perässä, koska pitkät jalat häiritsivät, sillä Saratassu pelkäsi juostessa sotkeutua pitkiin jalkoihinsa ja kompastua. Saratassu yritti silti mennä täysillä ja kompasteli kiviin ja vatukoihin, jonka jälkeen Saratassu alkoi hidastaa. Savupuro katsoi taakseen kun Saratassulla ja Savupurolla oli jo monta ketunmittaa väliä ja Savupurokin alkoi hidastaa. Lopulta hän oli Saratassun vierellä. "Etkö pysty juoksemaan kovempaa?" Savupuro kysyi lempeästi ja leikkisästi. Saratassu ei sitä tajunnut ja alkoi kiihdyttää vauhtiaan. Kesti pari silmänräpäystä, ja Saratassu kompastui isoon kiveen. Hän heitti valtavan tuplavoltin ja laskeutui selälteen suojaton vatsa näkyvissä. *Onneksi täällä on sentään ruohoa ja lehtiä.* Saratassu ajatteli. "Kävikö pahasti?" Savupuro kysyi tultuaan Saratassun vierelle. Silloin vasta Saratassu tajusi tapahtuneen. *Hiirenpapanat! Miksi minun piti kompastua siihen kiveen?* Saratassu moitti itseään. Hän nousi ylös. Savupuro katsoi Saratassua kysyvän näköisenä. *Miten Tähtiklaanin nimessä en vastannut mestarilleni!* Saratassu moitti itseään taas. "Olen kunnossa." Saratassu töksäytti. Savupuro nyökkäsi vähän loukkaantuneena ja ymmärtäväisenä. "Menemme sitten tämän jälkeen Vaahtokukan luo, ihan vain katsottavaksi." Savupuro ilmoitti. Saratassu katsoi närkästyneenä Savupuroa, mutta nyökkäsi silti. He jatkoivat matkaa rauhallisemmin. "Tuolla on Varjoklaanin reviiri alkaa." Savupuro kertoi ja viittoili samalla hännällään. Saratassu alkoi haistella ja nyrpisti nenäänsä. "Hyi mikä lemu!" Saratassu ilmoitti. Savupuro alkoi kehrätä. "Älä sano sitä Varjoklaanille, tai he kynsivät sinulta korvat päästäsi." Savupuro varoitti lempeästi. "Mutta nyt jatketaan matkaa." Savupuro lisäsi ja kaksikko alkoi kävellä. Maa vietti alaspäin. *Kuinka iso Myrskyklaanin reviiri on?* Saratassu ajatteli ihmeissään. Lopulta Saratassu haistoi raikkaan veden tuoksun. *Menemmeköhän järvelle?* Saratassu mietti itsekseen. Hän oli kuullut kissojen kuiskuttelevan, että he arvelisivat Saratassun löytyneen järvestä. Klaaninvanhimmiltakin Saratassu oli kuunellut tarinoita. He saapuivat pian rannalle, josta pääsisi isolle järvelle. "Onpa se ISO!" Saratassu henkäisi. Savupuro katsoi häntä huvittuneena. Tuolla on Jokiklaani, tuolla Tuuliklaani ja tuolla saari, missä kokoonnumme." Savupuro esitteli ja viittoili eri suuntiin. Saratassu yritti painaa kaiken mieleensä, mutta häntä alkoi huimata paikkojen määristä. *Kuinka minä voin muistaa tuon kaiken?* Saratassu ajatteli hädissään. "Ja tiesitkö, että Jokiklaanilaiset voivat uida vaikka tällä järvellä?" Savupuro kysyi. Saratassu keskitti ajatuksensa nykyhetkeen ja mietti Savupuron äskeisiä sanoja. *Mitä mestarini sanoikaan? Mitä Jokiklaanilaiset voivat muka tehdä järvellä, paitsi uida? Ei ne voi... Vai voiko?* Saratassu mietti. "He voivat uida vaikka vastavirtaan." Savupuro sanoi. "Ai Jokiklaaniko?" Saratassu kysyi hämmästyneenä ja ajatteli kuulevansa väärin. "Kyllä." Savupuro täydensi. Saratassu katsoi Savupuroa suu auki. "Katso, tuolla on jokiklaanilainen uimassa!" Savupuro huomasi ja Saratassu kääntyi. Todella, siellä Jokiklaanin suunassa roiskui vettä. Sitten sieltä kömpi märkä kissa, joka oli väriltään valkoinen. Saratassu vaikuttui. *Hyvä että Myrskyklaani löysi minut ennen Jokiklaania. En haluaisi olla jokiklaanilainen.* Saratassu ajatteli helpottuneena. "Seuraavaksi mennään katsomaan Tuuliklaanin rajaa." Savupuro kertoi. "Milloin käymme Jokiklaania katsomaan?" Saratassu kysyi innoissaan, sillä Jokiklaani kuulosti kiinnostavalle klaanille. Hän ei kyllä haluaisi olla jokiklaanilainen. "Me emme ollenkaan, koska Jokiklaani ei ole rajanaapurimme." Savupuro kertoi. "Me menemme kyllä Tuuliklaanin rajalle." Savupuro lohdutti nähtyään Saratassun masentuneen ilmeen. *Joskus myöhemmin sitten.* Saratassu ajatteli. He alkoivat kävellä rannan viertä. Tovin päästä he saapuivat joelle, jonka toisella puolella ei ollut yhtään puita. "Joen toisella puolella on Tuuliklaanin reviiri." Savupuro selitti. *Minä en voisi koskaan olla ilman puiden suojaa. Tuuliklaanilaisetkin ovat outoja.* Saratassu ajatteli. "Tuuliklaanilaiset vihaavat puita ja nukkuvat avotaivaan alla." Savupuro jatkoi. Saratassu katsoi ensin Savupuroa, sitten etsi Tuuliklaanin leiriä. Hän löysi pienen painanteen kukkulalla, se oli varmaan Tuuliklaanin leiri. "Sano noin sitten kuin sataa." Saratassu sanoi. *Hehän kastuisivat litimäriksi! Vai ovatko he niin kuin Jokiklaanilaiset? Ainakin he ovat rajanaapureita.* Saratassu päätteli mielessään. "Nyt mennään takaisin leiriin." Savupuro kertoi ja he alkoivat kävellä kohti leiriä.

***

Ja tuolla on viimeinen kohteemme, Kuulampi, missä parantajat kokoontuvat puolenkuun aikaan ja päälliköt saavat yhdeksän henkeään." Savupuro kertoi. "Miten henget toimii?" Saratassu kysyi. "Kuolleet kissat, jotka olivat läheisiä uudelle päällikölle, antavat hengen päällikölle. Kissoja on yhdeksän ja jokainen antaa yhden hengen. Henget antavat päällikön elää yhdeksän kertaa, eli jos päällikkö kuolee, hän käy Tähtiklaanissa ja hän menettää hengen. Ja niin jatkuu, kunnes päälliköllä on yksi henki ja kun se kuolee, hän menee Tähtiklaaniin." Savupuro selitti. Saratassu punnitsi mestarinsa sanoja. "Paljonko henkeä on jäljellä Tulitähdellä?" Saratassu kysyi. "Sen tietää vain itse päällikkö ja parantaja. Kukaan sotureista ei tiedä, tai ainakaan pitäisi." Savupuro vastasi. He alkoivat kävellä kohti leiriä.

***

Oli jo aurinko laskemassa, kun Saratassu ja Savupuro saapuivat leiriin. "Olet varmaan väsynyt." Savupuro totesi Saratassulle. *Olet ehkä oikeassa.* Saratassu ajatteli ja häneltä pääsi iso haukotus. "Hae tuoresaalista ja mene nukkumaan. Huomenna tulee lisää harjoituksia. Sinun pitää olla voimissasi." Savupuro muistutti. Saratassu nyökkäsi ja kääntyi lähteäkseen. "Saratassu, odota!" Savupuro kutsui. Saratassu kääntyi hämmästyneenä. "Meidän piti viedä sinut tarkistettavaksi Vaahtokukalle." Savupuro muistutti. *Ei taas!* Saratassu ajatteli ärsyyntyneenä. Saratassu kipitti silti mestarinsa perässä tottelevaisesti kohti parantajan pesää, sillä Saratassu ei halunnut lisää epäkohteliasta vaikutelmaa itsestään. Parantajan pesän suuaukolla Savupuro pysähtyi ja Saratassu oli vähällä törmätä Savupuron takapuoleen, mutta ehti jarruttaa ajoissa. *Mitä jos olisin törmännyt? Ja vielä keskellä leiriä! Onneksi en törmännyt.* Saratassu ajatteli. "Onko Vaahtokukka täällä?" Savupuro kysyi ja astui sisälle parantajien pesään. Siellä oli vain Vaahtokukan oppilas Mehiläistassu. Mehiläistassu oli järjestelemässä yrttejä. Kun Mehiläistassu kuuli kysymyksen, hän nosti nopeasti katseensa pois yrteistä. "Vaahtokukka on metsällä. Mitä asiaa?" Mehiläistassu kysyi. Ja Savupuro kertoi Saratassun lentävästä voltista siihen, että selkä pitää tarkastaa murtumien varalta. Mehiläistassu vain nyökkäili. Sitten Saratassu tunsi selässään käpälän liukuvan edestakaisin. Lopulta käpälän paino katosi. "Ei mitään. Kaikki hyvin." Mehiläistassu vastasi ja kääntyi takaisin yrttiensä puoleen. "Hyvä." Savupuro mieliskeli. "Kiitos!" Savupuro vielä sanoi perään. Mehiläistassu nyökkäsi, nostamatta katsetta yrteistään. Saratassu ja Savupuro lähtivät ulos parantajan pesästä. Saratassu maukui mestarilleen kiitokset jaa sitten Saratassu meni tuoresaaliskasalle. Hän valitsi lihavan hiiren ja meni oppilaiden pesään syömään sen. Kun viimeisetkin hiiren rippeet oli syöty, Saratassu teki unirituaalinsa ja käpertyi nukkumaan.

//tässä sellainen aloitustarina, toivottavasti ei ollut liian lyhyt, tai tylsä. Anteeksi jos kesti tulla tämä tarina, oli paljon kiireitä ja yritin tehdä mahdollisimman siististi.//